. . Lintuharrastajan päiväkirja Birders diary . .

Jurmon keikan jälkeen panostin eka kertaa elämässäni päiväpinnoihin, joita olen jo vuosia listannut aina retken jälkeen haviksia Tiiraan naputellessani. Tämä on ollut hyvä tapa tsekata, ettei mitään havaintoa jää ilmoittamatta. Tähän touhuun en oikeastaan ikinä ole millään lailla panostanut, mutta juuri nämä lokakuun loppupuolen päivät olivat minulla säälittävän vähälajisia. Olin varsin monena vuonna ollut joko ulkomailla tai sitten reissusta palattua ollut niin väsynyt, että retkeily oli jäänyt vähiin. Niinpä kävin Siikalahdella päivittäin tornilla, josta näkyi lahdella yhä vain kellumassa olleita vesilintuja varsin monipuolisesti. Myös Härskiinmutkassa, Rautalahdella ja Kirkonkylässä tuli käytyä aika monta kertaa.

Siikalahdella oli lokakuun loppupuolella vielä tundrametsä- ja tundrahanhia ja aina marraskuun alkupäiviin saakka satoja vesilintuja; eniten haapanoita ja sinisorsia, enimmillään jopa 470 ja 320, tukkasotkia 115, lapasorsia 30 sekä muutamia taveja ja yllättäen parhaimmillaan 3 harmaasorsaakin. Ja yhä vain lahdella riitti valkoposkihanhiakin. Lisäksi näkyi muutamia tai yksittäisiä alleja, uiveloita ja lapasotkia. Ja näiden kaikkien perässä lahdella oleili myös merikotkia ja kanahaukkoja.

Rautalahdella puolestaan oli valkoposkihanhien ohella vähemmän tavan sorsia, mutta enimmillään lokakuun lopussa mm. 27 kanadanhanhea, 44 tavia, 23 lapasotkaa, 10 mustalintua, 8 pilkkasiipeä sekä 6 jouhisorsaa. Ja suurinta osaa näistä näkyi vähemmässä määrin vielä marraskuun alussa.

Viikonloppuna 29. ja 30.10. kävin molempina päivänä Saarellakin ja havaintoja tuli mm. Uukuniemen Suurenjärvenlieetteeltä kiurusta, 55 pulmusen parvesta, parista tundraurpiaisesta, Lammintauksella näkyi 3 fasaania, Jyrkilässä ja Pohjanrannassa piekana ja yhteensä näkyi vielä kolmisenkymmentä kulorastastakin. Muita viikonlopun havaintoja olivat mm. 8 naurulokkia Särkisalmella, pari pähkinänakkelia Kirkonkylällä, pari metsoa Soininmäessä ja Varpuspöllö Vartialahdella. Kuun viimeisenä päivänä näin jopa seitsemän sellaista lajia, jotka olin aiemmin hoitanut kaikille muille lokakuun päiville.

Marraskuun alussa alkoi perinteinen Lintukerhomme marraskisa, jota en ennenkään ole mitenkään tosissaan ottanut, mutta ilman muuta se on retkeilyä vuoden pimeimpään aikaan lisännyt. Nyt oli ollut yhä todella lauhaa, mutta sää oli radikaalisti pakastumassa, joten kuun alkupäiviin olisi ollut mahtava panostaa, mutta kun 1.11. oli tiistai. Niinpä hoidin aamuvarhain ennen töihin menoa Siikalahdelta mm. varpuspöllön ja lapasorsan ym. ja Härskiinmutkan visiitti tuotti melkoisen yllärin, kun järven selällä lenteli vanha pikkulokki spondeksi kuukausipinnaksi! Ruokatunnilla hoitui nakkeli Kirkonkylältä ja Rautalahdella oli yhä toivotut vesilintulajit, mutta selvästi jo vähentyneissä määrin ja matkalta hoitui muutama muukin hyvin lokakuun lopussa pohjustamani laji. Valkoposkihanhia näkyi yhä vain siellä täällä. Iltapäivällä singahdin vielä pointsaamaan Oronmyllyntien varresta löytyneen hiiripöllön.

2.11. paremmat uudet lajit olivat Kirkonkylällä nähdyt harmaapää- ja valkoselkätikka ja Siikalahdella näkynyt jouhisorsa. Illalla Tarvaslammen hiiripöllö oli yhä paikoillaan.

3.11. ruokatuntivisiitti Tähtiniemeen tuotti pari taviokuurnaa ja Koitsanlahden Matkanniemeen ajaessani pysähdyin tarkistamaan, olisiko urpiaisparvessa tundraurpiaista. Kun pääsin ulos autosta kuului latvustosta terävä ”pitsä” ja sainkin saman tien kiikareihini Parikkalan kautta aikain toisen viitatiaisen! Valitettavasti minulla ei ollut kameraa mukana, mutta pienen hetken lintua tarkkailtuani tajusin ottaa siitä kännykkä-äänitykset, kun se kuitenkin oli erittäin aktiivisesti äänessä. Välillä tuntui, että lintuja olisi ollut 2, mutta ihan satavarmaksi en tätä saanut, ennen kuin piti singahtaa takaisin töihin. Iltapäivällä kävin vielä uudelleen Koitsanlahdella, kun päivällä paikalla käyneet bongarit eivät olleet viitatinttiä löytäneet. Itsekin hain sitä vähän matkan päästä hovin ruokinnalta mutta havainnot jäivät pariin järripeippoon. Illalla sain vielä puhelun Hannu Siitoselta, jolle oli soitettu kylällä eräässä pihassa ikkunan alla kököttävästä pöllöstä. Kävinkin hakemassa meille hoitoon erittäin heikossa kunnossa olleen helmipöllön, joka ei hyvästä hoidosta huolimatta selvinnyt kuin seuraavaan iltaan.

4.11. oli kaikin puolin erittäin seko päivä, mutta selvittyäni kaikesta sählingistä otin suunnan kohti Helsinkiä ja Seurasaarta, jonne ehdin lopulta ihan mukavassa aikataulussa. Ja vaikka hämärän tulo jo painoi päälle, pääsin onneksi näkemään paikalla jo pari päivää viihtyneen Ville Supposen löytämän Suomen ensimmäisen idänpikkusiepon! Pienen tilanteen hallintaan oton jälkeen lintu jopa käyttäytyi juuri kuten oli luvattu, eli se viihtyi pitkän ajan aivan pienellä alueella lammen rannan oksistossa, jossa sitä pääsi katsomaan ja kuvaamaankin erittäin mukavasti. Ja kun lähes kaikki muut olivat lähteneet paikalta, alkoi lintu myös äännellä lajityyppisesti rätisten ja sain siitä otettua erinomaiset äänityksetkin

Sitten olikin edessä pitkä ajo Nakkilan Leistilänjärvelle, jossa aloin nukkua autossa mittarin näyttäessä -6 astetta!

5.11. heräsin kuuden jälkeen ja onneksi mittari näytti vain -3 astetta. Mutta lumisade ei luvannut hyvää. Söin hyvän aamupalan ja seitsemän aikaan ajelin Leistilänjärven peltoaukealle paikkaan, jossa oli muutamia päiviä viihtynyt Kari Mäkelän löytämä Suomen kautta aikain ensimmäinen preeriakahlaaja! Pikkuhiljaa aamun valjettua paikalle saapui enemmän ja enemmän bongareita, mutta preeriakahlaajaa ei meinannut jäisiltä ja lumisilta pelloilta löytyä samaan tapaan kuin aiempina aamuina. Pikkuhiljaa porukka levisi ympäri peltoaukeaa ja itsekin kävelin peltotietä varsin pitkälle. Kuulin kertaalleen kapustarinnan ääntä taivaalta, näimme pikkuporukalla 9 uuttukyyhkyä ja ihmettelimme myös sinitiaista saalistanutta homeyeri-tyyppistä isolepinkäistä, ennen kuin Teivosen Mika huomasi peltoaukean eteläpuolella lentäneen ison jalohaukan! Lintu oli aika huonossa valossa mutta kaarteli pariin otteeseen ja onnistuimme nähdä siiven kontrastit, jotka varmistivat jo aiemman muotoon ja lentotyyliin perustuneen määrityksen tunturihaukaksi! Tien alkupäässä olleet porukat pääsivät näkemään linnun paremmassa valossa ja näkivät tuntomerkit meitä paremmin.

Vihdoin hieman ennen kymmentä kuulin taivaalta selvän preeriakahlaajan äänen ja vieressäni ollut Mäkisen Antto löysi linnun korkealta taivaalta lentämässä lännen suunnasta kohti tien alkupäässä ollutta valtaisaksi kasvanutta bongarijoukkoa. Huusin linnusta suureen ääneen ja lähimpänä meitä olleet näkivätkin linnun, mutta tieto ei kuitenkaan kulkeutunut isolle joukolle saakka. Me itse kadotimme linnun sen lennettyä aurinkoa vasten mutta onneksi Miska ja Tommi Loippo olivat nähneet linnun laskeutuvan aivan perimmäiselle pellolle toiselle puolelle bongarijoukkoa. Ja sieltähän se lintu onneksi Mika Bruunin toimesta löytyikin pellosta värjöttelemästä.

Preeriakahlaaja vaikutti varsin apaattiselta ja vaikka pikkuhiljaa aurinko oli alkanut lämmittää ja sulattaa peltoja, ei se ruokaillut kuin lyhyitä aikoja ennen kuin alkoi taas nuokkua. Kerran se näytti jo tekevän kuolemaa, kun sillä oli ilmeisesti nokka ja jalat jäätyneet roikkuviin rintahöyheniin, jonka johdosta se peruutteli omituisesti ja meinasi kompastuakin. Se myös näytti kakovan aika ajoin, oli varmaan syönyt jotain turhan jäistä? Tovin lintua katseltuamme se kuitenkin yllättäen lensi pitkän matkan keskelle peltoaukeaa, jossa se taas värjötteli, ennen kuin lopulta klo 12:30 lensi taas kauas etelään peltoaukean perälle katveeseen. Päätin itse lähteä Bruunin poppoon kanssa pikaiselle Porin retkelle ja matkalla saimme tietoa, että lintu oli yhä löydetty, mutta lopulta lentänyt niin kauas länteen kuin oli nähty eikä linnusta enää tämän jälkeen tehty havaintoja!

Porin kierroksemme ei tuottanut mitään mainittavia havaintoja, joten lopulta lähdin pitkälle kotimatkalle ja olin Parikkalassa iltakymmenen jälkeen, pari Suomenpinnaa rikkaampana! Mainittakoon ettei myöskään idänpikkusieppoa havaittu enää sunnuntain jälkeen, joten tiukille oli mennyt paikalle pääsyni talven kiristäessä otettaan ympäri Suomea.

6.11. oli sitten vuorossa perinteinen Talvilintulaskenta! Laskennan olisi saanut tehdä jo 1.11., jolloin Siikalahdella oli vielä satoja ja satoja vesilintuja, mutta nyt lahti oli aivan täysin jäässä! Niinpä en ollut kauhean into piukeana laskemaan lähdössä, mutta onneksi laskentakeli näytti heti aamusta erinomaiselta. Vaikka pakkasta oli jopa 7 astetta, oli aivan tyyntä ja aurinko paistoi. Heti kotipihassa näin sitten urpiaisparvessa tundraurpiaisen, yli lentäneen kanahaukan ja järven selältä löysin 3 pilkkasiipeä sekä mustalinnun. Eli alku oli erinomainen ja fiilis nousi mukavasti. Pienvenerannassa torkkui jäällä pari jäässä olevan näköistä valkoposkihanhea, jotka kuitenkin olivat kadonneet käytyäni rannassa.

Sitten olikin pitkään hiljaista, mutta ollessani kävelemässä Siikalahden patovallia lahden itäpuolella, lensi ohitseni 2 vanhaa ja 2 nuorta laulujoutsenta vanha kyhmyjoutsen perässään! Ja vain muutamia satoja metriä jatkettuani kuulin taas tutun ”pitsä”-äänen ja viheltelin viereeni kaksi söpöä viitatiaista! Viitatiainen oli uusi laji Siikalahdelle! Taaskaan kamera ei ollut mukana, kun olin päättänyt raahata koko laskennan kaukoputkea mukanani, mutta sain taas hyvät äänitykset, kun toinen linnuista äänteli erittäin aktiivisesti. Kun taivaalta kuului vielä pulmusen ääntä, oli fiilis aika katossa!

Loppulaskenta olikin sitten melkoisen köyhä, vain valkoselkätikka kuului lyhyesti ja pyy näkyi. Lopulta olin rahnustanut kotipihaan asti, jossa pihakoivun latvassa näkyi vielä harmaapäätikka. Yhteensä havaitsin laskennassa 34 lajia ja pienimmän yksilömäärän ikinä syyslaskennassa, vain 454 lintua, mutta jopa 5 lajia oli ollut sellaisia, joita en ennen ollut reitillä havainnut.

7.11. kävin ruokatunnilla Koitsanlahden Matkanniemessä, josta Hanna oli yhdessä sisarustensa Miikan ja Elissan kanssa edellispäivänä paikantanut aiemmin löytämäni viitatiaiset. He olivat saaneet myös varmistettua, että paikalla todellakin oli kaksi lintua ja Hanna oli niitä kuvannutkin. Linnut kävivät vanhan koulurakennuksen ruokinnalla vain noin 100 metrin päässä alkuperäiseisestä havaintopaikastani. Sain odotella tovin ennen kuin yksi lintu saapui ruokinnalle ja sain siitä nyt itsekin otettua hyvät kuvat. Palattuani takaisin työmaalle lensi parkkipaikan yli yllättäen ampuhaukka.

Vesistöt olivat jo kovaa vauhtia jäätymässä ja sääennusteet ennustivat kylmää pitkäksi ajaksi tulevaisuuteenkin, joten aika vähiin jäänevät lintuhavainnot jatkossa Parikkalassa. 8.11. ruokatuntikierros tuotti enää muutaman pilkkasiiven ja 17 kalalokkia vaikka kävin useammassakin paikassa. Talvi tekee tuloaan jo ihan toden teolla.

J.A.

Olimme perinteisesti viettäneet syksyllä jonkin sortin lintulomaa ulkomailla ja useimmiten jollakin saarella. Itse olin jopa edellisenä yhdeksänä syksynä ollut jossain kauempana. Nyt kuitenkin auton vaihdon jälkeen taloustilanne oli siinä jamassa, että päätimme pysytellä kotimaan kamaralla ja suunnittelimme jo hyvissä ajoin, että olisimme Hannan syysloman aikaan jollakin lintuasemasaarella. Maassamme on useita lintuasemasaaria, joilla emme ole vierailleet, itse asiassa minä olen ollut vain Lågskärillä ja Norrskärillä ja Hanna ei millään lintuasemasaarella. Kun muutamaa viikkoa ennen syyslomaa näimme viestin, jossa haikailtiin miehitystä ja rengastajaa juuri tuolle viikolle Paraisten Korppoon Jurmoon, päätimme saman tien ottaa yhteyttä asemanhoitajaan ja varata paikat asemalta.

14.10. iltapäivällä työviikon päätyttyä, lähdimme ajamaan kohti Lounais-Suomea. Teimme yhden lintustopin matkan varrella Imatran Immalanjärvellä ja Lappeenrannassa teimme vielä viimeiset pakolliset tarvikeostokset.

Olimme suunnitelleet ajavamme Turun suuntaan Sastamalasta löytyneen punapyrstölepinkäisen phoenicuroides -alalajin, eli ruostepäälepinkäisen kautta, mutta lintuapa ei ilmoitettukaan nähdyn koko päivänä, joten ajoimme lopulta Naantaliin, jossa oli muutaman päivän ajan oleillut syksyn invaasiolaji taigarautiainen. Lopulta pystytimme teltan Naantalin Kultarantaan, vain parin kilometrin päähän Sokerinmäestä, jossa taigarautiainen oli ja vähän lähemmäs presidentin kesähuvilaa.

15.10. heräsimme hieman ennen auringonnousua ja suuntasimme kohta Sokerinmäelle. En löytänyt mistään järkeviä ohjeita, kuinka mäelle pääsisi, sillä paikka näytti sijaitsevan aitojen sisäpuolella. Onneksi kohta paikalle saapui paikallinen lintuharrastaja, jonka perässä kävellessämme löysimme lopulta varsin helpon reitin ruderaattialueelle.

Etsiskelimme taigarautiaista ensin kolmestaan ja pikkuhiljaa porukkaa saapui paikalle lisää, mutta lintua ei meinannut löytyä. Lopulta etsijöitä oli paikalla parisenkymmentä, mutta aamun mainittavimmat havainnot olivat 140 urpiaista, 2 tundraurpiaista, harmaapäätikka, pähkinähakki, 22 pyrstötiaista, 2 tiltalttia, 3 peukaloista ja 10 tavallista rautiaista.

Lopulta päätimme antaa periksi ja suunnata seuraavaan lintupaikkaan Raision Raisionlahdelle, jossa paikallisen harrastajan avustamana löysimme yhden paikalla viivyttelevistä luhtahuiteista. Myös harmaasorsia, lapasorsa, punasotkia, harmaahaikaroita, nokikanoja, töyhtöhyyppiä ym. nähtiin.

Sitten olikin aika suunnata läheiseen markettiin ruokaostoksille, jonka jälkeen suuntasimme Saaristotielle. Nauvon lauttarannassa näimme pari haarapääskyä ja kohta pääsimme ajamaan suoriltaan lauttaan, joka tulikin aivan täpötäyteen. Lopulta olimme Paraisten Pärnäisissä hyvissä ajoin ennen Eivor -laivan lähtöä ja saimmekin kantaa saman tien tavaramme laivaan. Myös Pärnäisten satamassa näkyi pari haarapääskyä.

Eivor lähti klo 16:00 ja tovin kannella tyhjää merta tuijoteltuamme, löysimme sisältä istumapaikat ja simahdimme nukkumaan. Pari kertaa heräsimme ja kävimme mertakin taas tuijottamassa, mutta matkan havainnot jäivät alliin, haahkaan ja merikotkaan.

Lopulta olimme perillä Jurmon lintuasemasaarella illan jo pimennyttyä. Satamasta löysimme maitokärryt, johon ahtasimme valtaisat tavaramäärämme ja aika monta kassia piti vielä ottaa olallekin. Emme oikein olleet ottaneet selvää, missä päin saarta lintuasema oli, mutta onneksi satamasta lähti vain yksi tie ja sitä puolisentoista kilometriä tavaroinemme rahnustettuamme saavuimme kylälle, jossa lintuasema oli helppo tunnistaa pihalla seisovista kaukoputken jalustoista.

Sisällä olivat miehittäjät juuri aloittelemassa iltahuutoa, joten kävimme vain pikaisesti esittäytymässä paikalla olleille lintuaseman hoitaja Petri Vainiolle, pitkäaikaismiehittäjä Timo K. Palomäelle, Mikko Niemelle, Kai Piikkilälle, Soili Leveelahdelle sekä Lotta Lindholmille ja Jyrki Normajalle. Sitten palasimme pihalle pystyttämään taas teltan, sillä aseman petipaikat olivat vielä tämän illan täynnä.

Saatuamme teltan pystyyn ja järjesteltyämme tavaramme, palasimme asemalle, jossa iltahuuto oli yhä pahasti kesken. Niinpä palailimme piakkoin telttaan ja aika pian olimme unten mailla.

16.10. herätys oli jo ennen seitsemää ja pian oli aseman keittiössä melkoinen kuhina. Me helpotimme ruuhkaa omalta osaltamme, sillä olimme hankkineet sellaista aamupalaa, jonka saatoimme nauttia teltassa.

Jyrki ja Lotta olivat heränneet muita aiemmin ja käyneet jo pystyttämässä suon verkot ja puoli kahdeksan aikaan suuntasi koko porukka maastoon, Jyrki, Lotta sekä Hanna verkoille, Mikko ja Timo saaren länsiosiin ja me muut aamuvakiota staijaamaan.

Vasta nyt aamuhämärän vallitessa näimme ensimmäistä kertaa aseman ympäristön maisemaa. Kylässä oli yllättävän monta rakennusta, joista erottuivat heti vanha tuulimylly sekä metsän reunassa ollut vuodelta 1846 peräisin oleva kappeli hautausmaineen.

Aseman rutiinit toistetaan päivästä toiseen samaan tapaan eli aamulla auringonnoususta alkaen staijataan muuttoa kaksi tuntia, verkkopyyntiä tulee olla auringonnoususta viisi tuntia ja mikäli saaressa on useampi rengastaja, voi pyyntiä suorittaa kahdella eri verkkopaikalla, suolla ja männikössä. Hannahan oli saapunut saareen rengastajaksi, mutta ensimmäisenä päivänä oli hyvä vain tutustua aseman rengastuskäytäntöihin olemalla Jyrkin ja Lotan mukana. Aseman miehittäjien päivärutiineihin kuuluivat myös joka päivä kierrettävä länsireitti, jolta lasketaan kaikki paikalliset linnut sekä mahdollisuuksien mukaan laskettava itäreitti. Rutiinien ohella retkeily saaressa on tietysti vapaata, etenkin näin lintujen pesimäkauden jälkeen, jolloin rauhoitusalueille pääsykin on sallittua.

Aamun muutto oli ihan kohtalaista ja parempina lajeina havaitsimme mm. 150 määrittämätöntä hanhea, 36 harmaata hanhea ja 67 sepelhanhea, 2 lapasotkaa, 77 allia, 37 mustalintua, 6 pilkkasiipeä, härkälinnun, riskilän, rastaita ja erilaisia pikkulintuja ym.

Kertaalleen aamuvakio keskeytyi lyhyesti, kun Jyrki ilmoitti, että heillä oli kädessään punatulkku, jolla oli valkoista pyrstössään. Pitihän tämä erikoisuus käydä pikaisesti katsomassa. Näitä itäisiä punatulkkuja oli muutamana syksynä nähty vähäisiä määriä Suomessa ja muuallakin Euroopassa ja näitä kutsuttiin Englannissa nimillä Trumpeter tai Komi Bullfinch, nimien viitatessa hieman tööttäävämpään lentoääneen sekä lintujen pesimäalueeseen.

Vakion päätyttyä singahdimme Petrin ja Kain kanssa itäreittiä kiertämään ja vaikka lintuja oli vähän niin mm. uivelo, laulujoutsen, 6 tikliä sekä 3 kangaskiurua nähtiin ja tundrakurmitsa kuultiin. Reitin varrella kokeneemmat saaren kiertäjät näyttivät minulle arkeologisia jäännöksiä, joihin kuului pari kivikehää, ns. munkinkehää, joiden alkuperää ei tiedetä, mutta niiden epäillään liittyneen joko laidunnukseen tai venekuntien yöpymiseen sesonkikalastuksen aikana sekä rakennusjäännöksiä, joita on pidetty kappelien jäännöksinä. Reitti kierrettiin nopeasti, sillä Petri sekä Kai olivat lähdössä Eivorilla mantereelle.

Asemalla hetken huilattuani, kävin verkoilla moikkaamassa rengastajia. Verkoilla oli ollut ihan mukavasti puuhaa ja parempina lajeina oli verkoista tullut mm. 2 laulurastasta ja mustapääkerttu ja yhteensä rengastuksia kertyi hieman toista sataa.

Iltapäivästä kiertelin alkuun itsekseni ja kävinkin vielä uudemman kerran komppaamassa idässä maisemiin tutustuen. Aivan itäkärjestä löysin kivitaskun, mutta muuten havainnot jäivät aikalailla samoihin kuin reitilläkin. Päivän muita omia havaintojani olivat mm. muutama muuttanut metsähanhi, pari parvea tundra-, sepel- ja valkoposkihanhia, kaakkuri, sepelkyyhky sekä pari kapustarintaa.

Viiden aikaan alkoi lintumaailma hiljentyä ja iltakin jo pikkuhiljaa hämärtää, joten koko porukka palaili asemalle. Me saimme mukavasti oman huoneen käyttöömme ja asetuttuamme taloksi oli aika laitella sapuskaa ja pian olikin taas iltahuudon aika. Aika pian kävi selväksi, että länsipuolella saarta oli paljon enemmän lintuja kuin itäpuolella! Mikko ja Timo olivat nähneet valtaisat määrät vesilintuja ja jonkin verran vielä kahlaajiakin. Mutta seuraavasta aamusta alkaen olisimme Hannan kanssa rengastamassa, joten varmaa ei ollut, milloin pääsisin saaren länsiosiin retkeilemään. Iltahuuto kesti ja kesti, mutta lopulta koko porukka oli valmis pehkuihin jo yhdeksän aikaan.

17.10. herätys oli 6:30 ja pian olimme kävelemässä kohti männikköä, jossa laitoimme 7 vakioverkkoa sekä 6 lisäverkkoa pyyntiin. Sitten palailimme asemalle aamupalalle ja samalla, kun Mikko ja Timo suuntasivat aamuvakiolle ja Jyrki ja Lotta suon verkoille, me suuntasimme ensimmäiselle verkkokierrokselle.

Heti oli selvää, että päivästä tulisi kiireinen, sillä verkot notkuivat linnuista! Puukiipijöitä, peukaloisia, hippiäisiä ja punarintoja oli runsaasti! Ja meillä oli alkuun aivan liian vähän lintupusseja! Onneksi avuksemme saapui saaressa lomalla ollut belgialainen, mutta Suomessa asuva ja varsin hyvää suomea puhuva Matthias Deschryvere ja hänellä oli jopa omia lintupusseja mukanaan. Seuraavat muutaman tunnin me tyhjentelimme verkkoja lähes verkolta toiselle juosten ja kantaen Hannalle lintuja rengastettavaksi aina, kun lintupussit olivat täynnä, saaden Hannalta taas tyhjiä pusseja.

Kun kiire oli lähes kovimmillaan, soi puhelimeni ja linjan toisessa päässä oli erittäin hengästynyt Jyrki, joka sanoi, että nyt kannatti suunnata asemalle ja äkkiä! Huusin Hannan mukaani ja saimmekin Jyrkin, Lotan ja Soilin kiinni jo asemalle johtavalta polulta. Jyrki sai soitettua myös mökillään käymässä olleen Matthiaksen seurueineen paikalle ja pian saapuivat Mikko ja Timokin.

Asemalla Jyrki suuntasi lintupussinsa kanssa eteiseen varmistamaan, ettei pussissa ollut aarre pääsisi karkuun. Me muut odotimme jännittyneinä pihalla, mitä Jyrki meille näyttäisi ja kiusoitellen tämä näytti ensin eteisen ikkunan läpi linnusta pelkän pyrstön. Osasin jo epäillä lajia, kun Jyrki lopulta tuli pihalle ja näytti linnun, joka oli kuin olikin taigarautiainen!

Ainakin Hanna ja Lotta saivat linnusta Suomen pinnan ja saarisponde paukahti meille kaikille! Kohta Jyrki oli rengastanut ja mitannut linnun ja oli kuvausten vuoro. Hannan piti jo singahtaa verkoille, jotka arvatenkin olivat taas aivan tupaten täynnä lintuja, kun tiaisiakin oli alkanut tulla verkoista muiden lintujen lisäksi. Itse maltoin vielä ottaa tovin kuvia ”montanellasta”, joka oli ollut reissun se toivotuin laji, sillä näitähän oli ollut siellä täällä ympäri Suomenlahtea. Mutta olihan se silti uskomatonta, että tämä yksilö osui lintuverkkoon juuri Jurmon saarella! Kuvia eri kulmista pikaisesti otettuani, piti minun singahtaa Hannan perään.

Ja verkoillahan oli taas kiirettä! Matthias saapui onneksi taas avuksi ja niinpä selvisimme urakasta oikein mukavasti. Ja lopulta saimme mekin palkinnon, kun verkossa kiikkui taigauunilintu! Ilmoitin linnusta muille, joista Jyrki ja Lotta ilmoittivat saapuvansa sitä katsomaan. Hannalle en kuitenkaan kertonut linnusta mitään ennen kuin Jyrki ja Lotta saapuivat. Ilmeisesti Hanna oli hieman turhan täpinöissään, kun ojensin lintupussin hänelle ja sanoin, että siinä on hänellä vuorostaan esiteltävänä rariteetti muille. Ja niinhän siinä sitten kävi, että pieni ja vilkasliikkeinen ”ino” onnistui karkaamaan Hannalta tämän ottaessa sitä pussista rengastettavaksi! Olisi pitänyt meidänkin kiikuttaa rariteetti asemalle, jotta homman olisi voinut tehdä sisätiloissa…

No asiaa ei auttanut märehtiä turhan kauan, sillä verkot notkuivat yhä vain pyrstö-, tali ja sinitiaisia ym. Lopulta Jyrkin ja Lotan jo saatua suljettua suon verkot, olimme mekin sulkemassa verkkojamme, mutta hommaa hidasti se, että ne olivat täynnä lintuja. Lopulta kuitenkin saimme porukalla kaikki linnut verkoista ja verkot kiinni ja kahden jälkeen olivat kaikki linnut renkaissa.

Päivän aikana oli rengastettu yhteensä 305 lintua, joista noin 2/3 osaa männikössä. Runsaimmat lajit olivat hippiäinen 84, puukiipijä 72, talitiainen 49, punarinta 28, sinitiainen 22 ja peukaloinen 21. Pyrstötiaisia rengastettiin 18 ja muita mukavia olivat mm. kuusitiainen 3, järripeippo 1 sekä tiltaltti 1. Punatulkkuja rengastettiin neljä ja näistä pari oli taas ns. Komin tulkkuja, joita saatiin myös seuraavina päivinä ja useista parvista myös kuultiin selvästi meikäläisen punatulkun äänestä poikkeavia tööttäilyjä.

Iltapäivällä kiersimme Hannan kanssa itäreitin, mutta paremmilta havainnoilta vältyttiin. Sen sijaan Jyrki, Lotta ja Soili, jotka olivat poistumassa saaresta löysivät samaisen renkaallisen taigarautiaisen kylän liepeiltä ja Eivoria odotellessa ja sataman rantaa kompatessaan löysi Jyrki vielä hippiäisuunilinnunkin. ”Pro” teki katoamistempun eivätkä edes Lotta ja Soili sitä enää nähneet. Itsekin poljin aseman pyörällä paikalle ja etsiskelimme lintua yhdessä Eivorilla saareen miehittäjäksi saapuneen Sami Kieman kanssa aina illan hämärään asti, mutta lintua ei löytynyt, emmekä nähneet enää taigarautiaistakaan.

Iltahuuto oli taas pitkä ja valtaosa linnuista oli taas nähty lännessä. Aseman historian 311. laji taigarautiainen kruunasi huudon.

18.10. Vaikka männikön rengastus oli edellisaamuna ollut loistava, halusi Hanna suunnata aamusta pystyttämään suon verkkoja, sillä lajisto suolla oli kuitenkin monipuolisempi.

Aamupalan jälkeen verkoille palattuamme saimme seuraksemme toimittajan, joka oli tekemässä saaresta juttua ja halusi tutustua myös aseman toimintaan ja lintujen rengastukseen. Alkuun näytti siltä, että verkoilla riittäisi taas kuhinaa ja saimmekin näytettyä rengastustoimintaa hänelle, mutta pian tämän lähdettyä lintuliikenne hiljeni ja saimme kierrellä välillä jopa tyhjiä verkkoja. Saaressa oli selvästi tapahtunut suuri tyhjeneminen, sillä esim. peukaloisia rengastettiin vain 1, punarintoja 4, hippiäisiä 5 ja puukiipijöitä 6.

Niinpä Matthiaksen saavuttua avuksemme ja staijareiden saatua aamuvakion päätökseen sovimme, että Hanna hoitaisi rengastukset loppuun ja suuntaisin itse Mikon ja Samin kanssa länsireittiä kiertämään, Timon suunnatessa itään.

Jurmon saaren valtaisa koko oikeastaan paljastui minulle vasta nyt, sillä saimme kävellä länteen vaikka kuinka kauan, ennen kuin vihdoin saavuimme laskenta-alueelle. Jo nummella kävellessämme näimme muutaman teeren ja etelälahdelle saavuttuamme näimme runsaasti vesilintuja sekä odottamiamme kahlaajia. Heti ensimmäisten kapustarintojen seasta löysin jotain pieniä piipertäjiä ja zoomattuani niihin, tajusin niiden olevan 3 tunturikiurua! Ja kohta ylitsemme saapui muuttohaukka pöllyttämään vesilintuja perässään kohta myös nuori kanahaukka, joten laskenta alkoi paremmin kuin hyvin!

Kiersimme etelälahden kohti länsiriuttaa havaiten mm. jänkäkurpan, 6 paikallista valkoposkihanhea, 15 kapustarintaa, 5 tundrakurmitsaa, 7 suosirriä, kiuruja, niittykirvisiä ym. ja länsiriutan tyveltä läskimme mukavasti sini-, jouhi- ja lapasorsia, haapanoita, tukkasotkia, joukossaan lapasotkia ja merellä kellui valtaisat parvet telkkiä. Toki valtaosa linnuista oli laskenta-alueen ulkopuolella, mutta kaikki paikalliset linnut laskettiin saaresta päivittäin muutenkin.

Keskeytimme laskennan länsiriutan kärjessä Heinäsaaressa käynnin ajaksi, muttemme havainneet mitään mullistavaa. Ja kuinka ollakaan ollessamme mahdollisimman kaukaisessa kolkassa saarta, soitti Hanna kertoakseen, että hänellä oli Matthiaksen kanssa verkot täynnä lintuja! Onneksi saimme soitettua jo itäreitin kiertäneen Timon hänelle avuksi.

Palailimme takaisin asemaa kohti luoteisrantaa seuraillen ja satamasta löysimme vielä naaraspukuisen mustaleppälinnun, joka kuitenkin katosi liian nopeasti, että olisimme ehtineet saada siitä yhtään kuvaa.

Asemalle päästyämme oli Hannakin saapunut vain tovia aiemmin. Iltapäivällä oli verkkoihin rysäyttänyt yhtäkkiä kasapäin tiaisia ja pahimmillaan verkoissa oli ollut kerrallaan kymmeniä lintuja. Lopulta päivän rengastussaldo ei kuitenkaan kohonnut kuin hiukan yli sadan linnun, mutta runsain laji oli pyrstötiainen 50 yksilöllä ja talitiaisiakin oli tullut iltapäivän rynnäkössä 21 lintua.

Iltahuudossa tunnelma oli korkealla, vaikka suurempia rariteetteja ei päivän aikana oltukaan havaittu. Olin kuitenkin itsekin saanut pari vuodenpinnaa, joten päivään saattoi olla tyytyväinen.

19.10. aamu sujui jo rutiininomaisesti. Verkoilla oli taas aamulla hieman kiireistä, mutta tahti hyytyi taas aamupäiväksi, mutta onneksi vilkastui taas päivällä hieman. Yhdeltä aloimme kuitenkin sulkea verkkoja ja saldoksemme jäi vain 75 rengastusta. Runsaimmat lajit olivat tällä kertaa hippiäinen 22, punarinta 20 ja puukiipijä 10. Mukavampia lajeja olivat 2 tiltalttia, mustarastas ja mustapääkerttu.

Päivällä kiersimme Samin kanssa itäreitin, mutta havainnot jäivät samoihin kangaskiuruihin ym. Iltapäivällä kävimme vielä Hannan ja Samin kanssa satamassa, mutta vain muutama tiltaltti löydettiin. Ja lopulta päivä oli varsin vaisu, vaikka käveltyä oli taas tullut ihan riittämiin.

20.10. Aamun rengastus oli taas varsin rauhallista. Punarinta oli runsain laji 34 yksilöllä, vihervarpunen kiilasi toiseksi 16 yksilöllä ennen talitiaista 14 ja hippiäistä 12. Yhteensä rengastuksia kertyi 103, joista osa tuli iltapäivällä Hannan vielä rengastettua piharuokinnalta tali- ja sinitiaisia.

Rengastuspaikan yli lensi aamun aikana pari uuttukyyhkyparvea mukanaan jokunen sepelkyyhkykin. Myös mm. kangaskiuru ja tiltaltti kuultiin. Rengastuksen ohessa ehdimme kierrellä hieman lähipaikoilla jä kävimme mm. pikaisesti lepikossa etsiskelemässä mitä tahansa lintuja, mutta reissu meni lähinnä maisemakuvien otteluksi, kun lintuja ei juuri näkynyt.

Rengastusurakan jälkeen polkaisin itse pyörällä satamaan ja lähdin sitten kiertämään koko lännen rauhoitusaluetta rantoja pitkin. Mikko ja Timo olivat taas tehneet laskennan edelläni, joten en laskenut lintuja vaan yritin tosissani löytää jotain, mikä olisi jäänyt laskennassa huomaamatta. Löysinkin etelälahdelta tyllin ja Heinäsaaren kärjestä näin kaukaisella luodolla merisirrin, mutta muut linnut olivat laskijatkin nähneet. Parhaimmistoa olivat kapustarinnat, tundrakurmitsat, 3 suosirriä sekä lapinsirkku.

Lopulta kävelin päivän aikana leppoisat 23 kilometriä ja jalat olivat aika poikki, kun palasin satamasta pyörällä asemalle. Yhä vain olivat harvinaisuudet kuitenkin pysyneet piilossa…

21.10. Mikko oli lähtenyt anivarhaisella paatilla mantereelle. Aamu oli todella tuulinen, joten ei ollut yllätys, että saari oli ennen tuulen alkua tyhjentynyt entisestään ja verkoilla oli todella hiljaista. Punatulkkuja ja pyrstötiaisia rengastettiin 9 ja tulkuista osa oli taas itäistä alkuperää ja Hannan roikotettua tuulessa taas illalla pihaverkkoakin, nousi talitiaismäärä 19 rengastukseen. Päivä rengastusten yhteismäärä oli vain 60 rengastusta. Mukavia tutkittavia olivat kuitenkin urpiaiset, joista ainakin osa oli selviä ruskourpiaisia eli cabaret -alalajin edustajia ja yhdellä pyrstötiaisella oli sen verran tummaa päässään, että linnussa täytyi olla eurooppalaisen europaea -alalajin geenejä. Yhä vain näimme verkkopolun varrella pari pientä käärmettäkin. Saarella oleilun aikana näimme yhteensä muutaman kyyn sekä yhden rantakäärmeen.

Rengastuspaikalla olimme päivän aikana havainneet mm. muutamia isokäpylintuparvia ja pari pikkukäpylintua ja näimmepä syksyn ensimmäisen pulmusenkin. Lopulta juuri verkot suljettuamme löysin päältämme lentämästä komean muuttohaukan, joka syöksyi yllättäen toisen, suuremman petolinnun kimppuun. Lintu näytti kovassa tuulessa ensin piekanalta tai vastaavalta, mutta paljastui kiikareilla nopeasti nuoreksi maakotkaksi! Soitin linnuista muille länsireittiä kiertämässä olleille ja hekin onnistuivat onneksi linnut näkemään hienosti.

Päivällä singahdin itse nopeasti itäreitin ja sen jälkeen vielä länteenkin pyörähtämään ja kävelyä tuli taas 22 kilometriä, mutta rarit pysyivät yhä vain piilossa.

22.10. tuuli oli yhä vain myrskyisempi ja niinpä emme pystyttäneet enää verkkoja lainkaan, sillä meillä oli Samin kanssa lähtö saaresta yhdentoista aikaan. Timo jäisi asemalle yksinäiseksi miehittäjäksi pariksi päiväksi, ennen kuin seuraava porukka saapuisi saareen.

Sami jäi kiertelemään kylän ympäristöä, mutta me Hannan kanssa pakkasimme tavaramme maitokärryyn ja suuntasimme satamaan. Satamassa näimme yllättäen kanahaukan jahtaavan lehtokurppaa merelle. Lie kurpalle tullut loppu? Satamaan tavaramme jätettyämme jatkoimme puhurista huolimatta länsirantaan, jonne Hanna ei ollut vielä ehtinyt lainkaan tutustumaan.

Tuuli oli lähes myrskyisä, mutta onnistuimme silti näkemään runsaasti sorsia, kapustarinnan, 2 tundrakurmitsaa, taivaanvuohia ym. Valkoposkihanhiparvikin muutti ylitsemme.

Lopulta Eivor lähti kohti mannerta ja jonkin aikaa jaksoimme Samin kanssa palella kannella tyhjää merta tuijotellen, ennen kuin päätin nukkua loppumatkan sisällä lämpimässä.

Pärnäisissä hyvästelimme Samin ja lähdimme matkaan kohti sisämaata. Suuntasimme nyt Sastamalaan, jossa tullessa hukassa ollut punapyrstölepinkäisen phoenicuroides -alalajin lintu oli kuin olikin yhä paikalla.

Söimme Huittisissa ja lopulta pystyttelimme teltan sastamalaiseen metsään ja pian olimme kääriytyneet makuupusseihimme.

23.10. herättyämme kävelimme tovin metsässä ennen kuin suuntasimme Vanerinrantaan lepinkäispaikalle. Paikalla tapasimme muuten vain alueella aamuretkellä olleen paikallisen harrastajan, joka antoi hieman vinkkejä, kuinka lepinkäinen oli käyttäytynyt.

Oli selvää, että lepinkäinen nukkuisi valtaisassa risukasassa, jossa sitä oli pääasiassa nähty ja niinpä ryhmityimme Hannan kanssa odottamaan lepinkäisen heräämistä; lepinkäisethän tunnetusti eivät ole kovinkaan aamuvirkkuja.

Paikalle saapui vain yksi paikallinen bongari lisäksemme ja hän plokkasi takanamme olleelta sähkölinjalta hiiripöllön, joka oli minulle 250. vuodenpinna.

Pian tämän jälkeen löysin lepinkäisen, joka oli saapunut risukasan kätköistä yhdelle oksalle kököttämään. Lintu oli viitisen minuuttia esillä oikein makoisasti vaihtaen välillä paikkaa risukasan edustalla ja nappasipa se kertaalleen jotain evästä maasta. Aamu oli todella hämärä, mutta onnistuimme saada linnusta jonkinlaisia kuvia ennen kuin se taas katosi jonnekin risukasan taakse.

Pikkuhiljaa paikalle saapui muitakin bongareita, mutta tuntiin ei lepinkäistä näkynyt. Lopulta päätimme Hannan kanssa kiertää rannan puskia tutkimaan ja sieltähän me taas sen löysimme ja muutkin pääsivät nauttimaan tästä Suomen ensimmäisestä alalajinsa edustajasta (ainakin toivottavasti linnun rengastuksen yhteydessä otetut DNA-näytteet tämän ruostepäälepinkäiseksi osoittavat).

Lopulta lähdimme pitkälle kotimatkalle. Pysähdyimme matkalla Nastolan Arolassa, jossa jo päätielle näkyi valtaisia valkoposkihanhiparvia ja pikaselailulla näimme niitä noin 15000. Yllättävämpi havainto oli parvien yli lentänyt ruskosuohaukka. Lappeenrannassa näimme tien yli lentäneen pähkinähakin ja illan jo hämärtäessä pysähdyimme vielä Imatran Immalanjärvellä ennen kuin lopulta olimme kotona Parikkalassa.

Olipahan ollut mukava Suomessa vietetty syysloma pitkästä aikaa! Tulipahan taas osoitettua, että kyllä lintuharrastajalle riittää upeita kohteita kotimaassakin!

J.A.

Koskapa tämä oli ensimmäinen syksy yhdeksään vuoteen ilman syys- tai lokakuista ulkomaanreissua, alkoi minulla olla aika pahoja vieroitusoireita. Kohtuullisen kovan retkeilyn ansiosta alkoivat valkoposkihanhetkin pikkuhiljaa tulla jo korvista. Näitä hanhia oli jo useampi viikko tullut tuijoteltua ihan tarpeeksi ja hanhien määrä pahimmillaan haittaa näillä nurkilla oikeaa lintuharrastusta. Parhailla lintupaikoilla taivaalla lentelee koko tuhansia hanhia, joten taivaalta on hyvin vaikea löytää mitään muuta; sama pätee parhaiden vesistöjen katseluun, sillä nekin ovat aamuin ja illoin ääriään myöten täynnä valkkareita. Lisäksi hanhet pitävät niin kovaa meteliä, että korvatulpat olisivat tarpeen, ja jos meinaa suunnata peltoja komppaamaan, estävät hanhiparvet senkin, sillä niitä on parhailla paikoilla tietysti pellotkin täynnä.

Niinpä olin jo viikolla ajomatkalla Savitapaleelle laitellut Porin suunnalle viestiä ja selvitellyt Luvian Säpin lintuasemasaaren miehitystilannetta sekä venekyytiaikatauluja. Ajattelin että olisi kiva päästä ihan erilaiseen maastoon katsomaan jotain muuta kuin valkoposkihanhia. Torstai-iltana alkoi näyttää kuitenkin siltä, etten millään pystyisi lähtemään reissuun, mutta perjantaiaamuna päätin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja ilmoitin parille saareen menijälle, että yrittäisin ehtiä illalla klo 18:30 Porista lähtevään veneeseen.

Jouduin lopettamaan työpäiväni hieman etuajassa ja lopulta istahdin autooni klo 12:04 ja lähdin matkaan kohti Poria. Tuolloin autonavigaattorini näytti, että olisin perillä klo 18:38. Matkalla Luumäellä oli todella pahat ruuhkat tietöiden takia ja alkoi jo näyttää todella pahalta, kun tankillekin piti pysähtyä. Onneksi loppumatka sujui erittäin jouhevasti ja vaikken tietenkään ylinopeutta ajellut, olin lopulta Porin Salokankaantiellä juuri sopivasti varttia ennen paatin lähtöä.

Satamassa tapasin vanhoja tuttuja; pariksi viikoksi saareen menossa olleen Juha Sjöholmin, viikoksi miehittämään menossa olleet Petteri Mäkelän ja Pasi Alangon sekä minun tavoin vain viikonloppuretkellä olleet Sebastian Andrejefin, Teppo Lehtolan sekä Matti Mäkelän. Pakattuamme kamamme paattiin lähdimme saman tien kohti Säppiä, jonne rantauduimme noin puolta tuntia myöhemmin.

Säppiin saavuttuamme ilta jo hämärsi, joten raahasimme vain tavaramme asemalle ja ilta meni leppoisasti rupatellen ja seuraavan päivän toivelajeja ilmaan heitellen. Mainitsipa Petteri jopa pikkukultarinnan, jota ei käsittämätöntä kyllä ole koskaan havaittu PLY:n alueella; minä tietysti olin ensimmäisenä toivomassa ihan mitä tahansa muuta.

8.10. herätyskellot soivat viikonloppumiehittäjien huoneistossa hieman ennen seitsemää, mutta pitkäaikaismiehittäjien puolella jo edellisviikon saaressa rengastajana ollut Mäntylän Kari oli herännyt jo viiden aikaan ja tokkopa tämän jälkeen olivat muutkaan enää nukahtaneet.

Kun aamupalat oli syöty ja retkivaatteet saatu puettua, lähdimme me muut paitsi rengastamaan suunnanneet Kari ja Juha suorittamaan ns. aamuvakiota eli auringonnousun jälkeisen kahden tunnin ajan kestävää muutontarkkailua. Merellä ei pahemmin liikkunut muuta kuin mustalintuja, mutta joitakin alleja, haahkoja ja pilkkasiipiä ym. sentään. Pari kaakkuria, kaukainen iso valkoposkihanhiparven oloinen potti (hyvä, etteivät tulleet lähemmäs), 8 ruokkia sekä parhaana lajina sepelhanhi nähtiin myös. Pikkulintuja saapui mereltä saareen ja mm. isokäpylintuja, punatulkkuja ja urpiaisia muutti ihan mukavasti. Muita mukavampia havaintoja olivat 3 muuttavaa mustavarista, 3 paikallista töyhtöhyyppää, 3 merisirriä, 2 riskilää sekä harmaahaikara.

Kun aamuvakio oli suoritettu, lähdimme kiertämään saarta samaisella porukalla. Yllättäen pikkulintuja löytyi runsaasti ruokailemasta rannan hauruilta, jossa mm. hippiäisiä ja tali- sekä sinitiaisia oli runsaasti ja jopa pyrstötiaisia ja tiltaltteja jonkin verran. Pienen kiertelyn jälkeen löytyi vihdoin taigauunilintukin, joka oli tuttuun tapaan jäänyt minulla Parikkalassa syksyllä löytämättä, vaikka niitä muualla Suomessa oli ollut vaikka kuinka. Komppalimme puskia ja tyrnikköjä ym. huolellisesti ja löysimme vielä mm. rautiaisia, peukaloisia, mustapääkerttuja sekä leppälinnun.

Lopulta saavuimme komppaamaan sataman läheistä Prakalan niemeä, jonka pusikoiden läpi kävelimme taas nätissä rivissä osan kävellessä melkolailla puskien läpi. Osalla meistä oli siten tietysti parempi näkyvyys lintuihin, joita puskissa rymyäjien edessä liikkui. Hetken kompattuamme huomasi Petteri taas yhden pikkulinnun liikahtavan Pasin edessä. Petteri ehti nähdä linnun vain hyvin lyhyesti ja tokaisi minulle, joka satuin olemaan viereisenä komppausrivistössä, että” Mikäköhän tuo oli?, Pasin edessä vilahti joku oudon näköinen pikkulintu”. Ja saman tien näimme linnun nousevan taas ilmaan ja kylläpä olikin oudon näköinen lintu! Vaikka lintu näkyi vain lyhyesti lähes suoraan takaapäin lentämässä taas hieman edempänä olevaan pusikkoon, ehdimme nähdä sen lentotyylin, jossa pitkähkö pyrstö roikkui hieman alasäin sekä tasaisen hailakanrusehtavan värityksen. Ehtipä Petteri nähdä linnusta vilauksen kiikareillaankin ja erotti valkoiset pyrstönreunat. Tokaisimme yhteen ääneen, että” Tuo oli muuten joku iduna.” Hätkähdimme hieman stereona kaikunutta pikamääritystä ja tuijotimmekin hetken toisiamme epäuskoisina, että olikohan toinenkin päästänyt sanansa suustaan ihan vakavissaan. Kun näytti siltä, että molemmat tuntuivat olevan ihan vakavissaan, kertasimme lyhyesti, mitä linnusta oli näkynyt, sanoin vielä, että: “Mun mielestä lintu oli väärän värinen ollakseen caligata” eli pikkukultarinta, jonka Petteri oli niin kovasti edellispäivänä toivonut tänään löytyvän. Toki muut Idunat ovat melkoisen paljon kovempia lajeja ja ainakin itse ajattelin, että lintu saattaisi hyvin olla aavikkokultarinta, sillä aurinkoisessa kelissä linnun värisävy oli vaikuttanut tälle lajille sopivalta. Niinpä Petteri huusikin muille vain muutamia kymmeniä sekunteja linnun nähtyämme, että: “Täällä on joku iduna!”

Pienen palaverin pidettyämme jatkoimme entistäkin huolellisemmin puskan koluamista ja lintu löytyikin edestämme nopeasti ja nyt sitä päästiin katsomaan aika hyvin ja Pasi pääsi ottamaan jopa ensimmäiset kuvat, ennen kuin lintu taas jatkoi seuraaviin puskiin. Olin itse tällä hetkellä kauimpana linnusta komppaamassa, joten en itse ehtinyt nähdä lintua kuin vilaukselta, mutta ehdin nyt nähdä linnun värityksen paremmin ja totesin heti, että: “Ei tuo kyllä ramakaan ole”. Seuraavaksi tietysti ryhmityttiin katsomaan, mitä Pasin kuvista erottuisi ja siitä varmistui se, mitä paremmin linnun jo hetkeä aiemmin paremmin nähneet olivat epäilleet – lintu ei siis ollut rama eli aavikkokultarinta, eikä caligata eli pikkukultarintakaan vaan pallida eli vaaleakultarinta!

Kameranperäkuva lähetettiin heti parille määrittäjä-ässälle ja lähes saman tien tuli vastaus, että määrityksessä oltiin kanssamme samaa mieltä – olimme löytäneet Suomen kautta aikain kuudennen vaaleakultarinnan! Niinpä tieto linnusta lähti maailmalle vain muutamia minuutteja Petterin näkemän ensivilauksen jälkeen! Oli pikaisten pinnakättelyiden ja jopa pinnahalausten vuoro!

Kohta kuitenkin taas skarpattiin ja lintu löytyi pian taas seuraavasta puskasta. Se oli todella hienosti näytillä ja esitti lajityypillistä pyrstön alaspäin nyintää ja ääntelikin välillä pitkiä toveja taksuttaen. Päätimme lopulta yrittää linnun pyydystämistäkin. Laitoimme verkon pystyyn ja yritimme kertaalleen ajaa lintua verkkoon, mutta annoimme kuitenkin periksi saman tien, kun homma ei heti onnistunut, sillä turhahan lintua oli enempää kiusata. Tiedossa oli jo, että ensimmäinen bongariveneellinenkin olisi tulossa saareen alkuillasta.

Niinpä jätimme linnun rauhaan ja kävimme hieman koluamassa muita lähipaikkoja ja löysimmekin taas yhden taigauunilinnun ennen kuin lopulta palasimme Prakalaan juuri, kun bongariveneellinen oli saapumassa satamaan. Emme ehtineet kävellä kuin tyrnipuselikon alkupäähän, kun pensaista jo kuului tuttu taksutus ja vaaleakultarinta näyttäytyi hienosti aurinkoisessa tyrnipuskassa, josta lähiseudulta Porista, Raumalta ja Huittisista ym. saapuneet bongaritkin sen pian näkivät. Sitten olikin mukava ottaa vastaan kiitoksia, onnitteluita ja annettiinpa linnusta taas kerran todella kovan tosisponden napanneelle Petterille pari pullollistakin löytäjäporukan iltahuudon jälkibileisiin nautittavaksi.

Bongareiden lähdettyä lähdimme palailemaan asemalle ja löysimme matkan varrelta vielä yhden taigauunilinnun. Lopulta olimme asemalla aika hyvissä ajoin ja pian pidettiin iltahuutokin, jonka tulokset kertoivat meidän havainneen päivän aikana yhteensä 73 lajia, parhaiden summien ollessa mm. 200 hippiäistä, 402 pyrstö-, 335 tali- ja 250 sinitiaista, 288 urpiaista, 178 isokäpylintua ja 351 punatulkkua.

Lopulta illanvietto oli kuin olikin hyvin maltillista. Taisi kaikilla takaraivossa kolkuttaa ajatus, että vaaleakultarinnan löytymisen takia meillä oli jäänyt saaren kierto puolitiehen ja huomenna meillä olisi lisää harvinaisuuksia löydettävänä.

9.10. herätys oli taas ennen seitsemää ja itätuulisen sään takia aamuvakio oli tarkoitus suorittaa Prakalassa, jossa voisimme samalla olla mukana bongaushuumassa. Saareen oli tulossa aamun- ja päivän aikana seitsemän veneellistä bongareita, mikäli vaaleakultarinta vain yhä olisi paikalla.

Ennen auringon nousua kävelimme kohti Prakalaa, jossa ensimmäinen bongariporukka jo oli tyrnikön edustalla rivissä järjestyneenä. Porukassa oli aivan Suomen pinnakärkeä, joista parilta laji puuttui eliksistä; muiden prosua, kuukausipinnaa ym. hakemassa olevien saatua se pinnoihinsa vuonna 1996, kun laji oli ainoan kerran aiemmin ollut bongattavana Lemlandin Lågskärillä. Pinnakärjessä tasalukemassa ollut Pekka Komi oli toinen, jolta laji yhä puuttui, vaikka hän kertoi yrittäneensä lajia jo viisi kertaa. Hän vaikutti myös olevan porukasta se, joka vähiten luotti linnun enää olevan paikalla, mutta loin minäkin häneen uskoa, että kyllä se kohta näkyy tai kuuluu. Ja eipä mennyt kuin muutama minuutti, kun tuttu taksutus kuului tyrniköstä ja lintu löytyi aivan samasta paikasta, missä illan bongariporukkakin oli sitä katsellut! Tällä lajilla Pekka Komi nousi nyt ansaitsemalleen ykköspaikalle Suomen pinnakärjeksi!

Tästä Jani vastamäen blogista voi lukea aamun ensibongarijoukossa mukana olleen tunnelmia sekä lisää määritystietoutta

Samaan aikaan me miehittäjäporukka yritimme keskittyä myös aamuvakioon, sillä aurinko oli juuri hetkeä aiemmin noussut. Lintuliikenne oli merellä hyvin vaisua, mutta sini- ja talitiaisia sekä isokäpylintuja tuntui liikkuvan vielä enemmän kuin edellisaamuna. Merisirri piipersi taas ulkoluodolla ja se tietysti kiinnosti myös bongareita.

Vaaleakultarinta pysyi hyvin hallinnassa, sillä se oli taas varsin aktiivisesti äänessä. Pariin otteeseen kuvaajat lähestyivät lintua turhan lähelle ja se lennähti kauemmaksi – kertaalleen jopa aivan koko Prakalan kärjen uloimmille kiville, mutta onneksi tilanne saatiin hallintaan, kun kuvaajia kehotettiin perääntymään, jotta lintu saisi palata vakiopaikoilleen tyrnikköön.

Pian saapui jo toinen bongariporukka, joka sekin sai linnun heti hoidettua. Lopulta tylsähkön vakion, jonka mainittavin havainto oli 5 ruokkia, päätyttyä saapui kolmaskin venekyyti, jossa saapuneita tuttuja ehdimme morjenstaa ennen kuin jatkoimme aseman kautta koluamaan saaren rantoja.

Tiaisia ja isokäpylintuja tuntui liikkuvan taivaalla koko ajan, mutta muuten rannat ja metsänreunat eivät tarjonneet mitään ihmeellisyyksiä. Usean tunnin koluamisen parhaita havaintoja olivat nuori tundrakurmitsa, muutama mustapääkerttu sekä pari tundraurpiaista. Tiais- ja isokäpylintumäärät päivän aikana kohosivat korkeiksi mm. 305 pyrstö-, 14 hömö-, 21 kuusi-, 1106 sini- ja 237 talitiaista, 165 punatulkkua sekä jopa 508 isokäpylintua nähtiin!

Lopulta saarta oli taas kierretty niin, että saavuimme satamaan, josta meidän viikonloppuvieraiden piti singahtaa asemalle pakkaamaan. Oli aika hyvästellä ja kiitellä miehittämään jäävät ja kolmelta lähti kyytimme, joka oli taas tuonut saaren veneetäydeltä uusia bongareita.

Satamaan päästyämme sain kyytiini aamulla saareen saapuneen ja seurassamme saarta kolunneen Sampsa Caireniuksen ja lähdimme saman tien ajamaan kohti Kaakkois-Suomea. Pirkkalassa bongasimme todella kesyn ja hieman heikosti lentäneen (pyöräilijä meinasi ajaa yli) turturikyyhkyn, josta tietysti otettiin aika runsaasti kuvia linnun poseerattua meistä vain parin metrin päässä. Lopulta pudotin Sampsan Joutsenoon ja jatkoin vielä kotiin, jossa olin iltakymmenen jälkeen.

Mutta olipahan taas ollut virkistävä, vaikkakin aika rankka, viikonloppu, joka oli antanut juuri sen palkinnon, jota olin lähtenyt hakemaankin eli sponden eliksen! Saipahan tämä caligatan 300. blogikirjoitus nimeään arvokkaamaan pallida- sisällön.

Ja vaaleakultarinta pysyi lopulta Säpissä tiistai-iltaan saakkaa ja sen bongasi vielä useampi venelastillinen kumpanakin päivänä. Tiistai-iltana lintu myös pyydystettiin ja se sai renkaan jalkaansa vierailustaan Säpin lintuasemasaarella. Keskiviikkoaamuna lintua ei sitten enää löytynyt. Minne lie jatkanut matkaansa?

J.A.

Tiistaina 4.10. kuului Karjalasta kummia, kun iltaseitsemän aikaan pärähti puhelimeen tekstiviesti, joka kertoi, että Savitaipaleelta oli löytynyt taigarautiainen! Linnun oli löytänyt Vesa Pitkäniemi paikalle oli ehtinyt ilmeisesti määritystä varmistamaan myös Markku Loippo. Taas kerran olisi siis Suomi-pinna tarjolla sellaisesta lajista, jonka olin vasta vähän aikaa aiemmin nähnyt WP-pinnaksi. Kohta joku varmaan alkaa jo epäillä minun Uralin keikkojen ja kohta Itä-Suomesta löytyvien harvinaisuuksien välillä olevan joku yhteys? No mainittakoon, että Lieksan idänkäki löytyi minun ollessani yhä sellaisia kuuntelemassa Uralilla. No kuitenkin, vaikka enää ei ollut wp-pinnasta kyse, niin alkoihan minua poltella päästä hoitamaan taigarautiainen Suomi- ja tietysti myös eekoo-pinnaksi. Mutta tietysti nyt samantien oli liian myöhäistä lähteä, sillä vaikka viestissä mainittiin linnun näkyvän upeasti, kertoi vilkaisu ulos ikkunasta sen, että ulkona oli jo aivan pilkkopimeää. Ja vaikka taigarautiainen olikin kertaalleen talvehtinut keravalaisella (tutun lintuharrastajan Jouko Olkion isän) ruokinnalla 1998-99, oli kaikki sen jälkeen Suomessa havaitut linnut havaittu vain yhtenä päivänä. Niinpä odotukseni linnun säilymiseksi paikallaan eivät olleet kovinkaan korkealla.

5.10. ollessani töissä katsoin tietysti Lintutiedotusta vähän väliä tarkistaakseni, vieläkö taigarautiainen oli paikalla. Klo 7:36 tuli tieto, että yksi bongari olisi nähnyt linnun ja muutkin kuulleet sopivan kuuloista ääntä. Tämä tieto ei vielä ihan vakuuttanut, mutta klo 8:56 tuli sitten se pahin mahdollinen tieto, joka kertoi lyhyesti, että lintu “nous S”. Tämän jälkeen sain puheluita parilta havainnoijalta, jotka kehuivat, että lintu oli näkynyt todella hienosti puun latvassa ja lähtenyt korkealla kohti etelää ja lentänyt niin kauas kuin sitä pystyi seuraamaan.

Niinpä saatoin keskittyä rauhassa töihin, joita aamulla riittikin ihan kohtuullisesti. Jossain vaiheessa kuitenkin taas katsoin Lintutiedotusta, niin kuin tapanani kuitenkin vähän väliä on tehdä, ja huomasin yllättäen, että parikymmentä minuuttia linnun katoamisviestin jälkeen oli tullut tieto, jossa linnun epäiltiin palanneen paikalle, sillä oikeanlaista ääntä oli yhä kuulunut puskista. Ja lopulta klo 10:35 tuli tieto, että lintu todellakin oli yhä paikalla! Onneksi kaikki bongarit eivät siis olleet lähteneet paikalta pois linnun lähdettyä. Ja mikä tärkeämpää, oli paikalle jäänyt sellaisia, jotka olivat jo kuulleet linnun ääntä aiemmin aamulla. Kiitos Olavi Kemppainen & co.

Päivällä tuli linnusta vielä pari päivitystä ja 13:43 tulleen päivityksen jälkeen tiesin, että minun oli lähdettävä paikalle heti kun pystyn, sillä päivitystahti sekä niissä kerrotut tiedot viittasivat siihen, että lintu oli erittäin vaikea nähdä. Niinpä paikalle piti päästä aiemmin kuin myöhään iltapäivällä.

Onneksi olin tehnyt jonkin verran ylitöitä, joten tuntia etuajassa päätin työpäiväni ja lähdin ajelemaan kohti Savitaipaletta. Poimin jo aamulla linnun hoitaneen Sampsa Caireniuksen kyytiin Joutsenosta, kun tämä kuitenkin halusi yrittää vielä saada linnusta kuvia, joita ei aamulla ollut saanut. Minulle oli tietysti hyvä saada kyytiin kaveri, joka tunsi paikan ja linnun käyttäytymistäkin.

Lopulta olimme perillä Savitaipaleen Peijonsuon jäteasemalla, jossa oli kymmenkunta autoa parkissa ja pian Sampsan johdolla löysimme pelipaikalle, jossa porukka seisoi todella tiiviinä ryppäänä tuijottamassa tiiviisti edessään olevaan pusikkoon. Ollessamme heidän takanaan, tajusin, että he todennäköisesti juuri katselivat lintua! Niinpä kävelin suoraan yhä vain paikalla olleen Olavi Kemppaisen luo, jolta sain tiedon, missä kohdassa lintu oli juuri nähty vilahtavan ja kohta sen huomasi, kuinka ollakaan keravalainen Jouko Olkio ja nuotitti linnun näkyvän “mustassa aukossa” eli pajupuskan aluskasvillisuuden alla olleessa pienessä kaikkein varjoisimmassa mutta myöskin avonaisimmassa kohdassa. Ja siitähän se lintu löytyi ja näyttäytyikin heti kerralla todella hienosti, mutta vain kymmenkunta sekuntia ja kun muut vieressämme seisseet, jotka eivät lintua vielä nähneet, yrittivät liikkua siten, että näkisivät tähän vaikeasti havainnoitavaan aukkoon, lintu kipitti kasvien alle piiloon. Pienen odottelun jälkeen lintu lennähti pajun oksalle ja oli taas upeasti näytillä, mutta yhä niin katveessa, että kuvia en saanut ja osalta lintu jäi yhäkin näkemättä ennen kuin se lennähti selvästi kauemmas suuren pajupusikon sisään. Olin siis itse saanut hoidettua linnun oltuani paikalla alle minuutin ja tätä ennen lintua ei oltu havaittu puoleentoista tuntiin! Ja vieläkään kaikki paikalla pitkäänkin olleet bongarit eivät olleet lintua nähneet…

Kun lintua ei toviin näkynyt, päätti yksi bongari kiertää pusikon takana olevalle pienelle kärrypolulle, jolla lintu oli pari kertaa aamun aikana havaittu ja lintuhan löytyikin uran reunasta, jossa se oli sitten reilut viisi minuuttia aivan upeasti näytillä! Vihdoin kaikki paikalla olleet pääsivät linnun näkemään ja mikä parasta saimme siitä erinomaisia kuvia ja minä jopa lyhyen videopätkänkin! Mutta lopulta lintu taas käveli aluskasvillisuuden kätköihin. Ja taas tovin odotuksen jälkeen Sampsa löysi sen alkuperäiseltä paikalta pusikon toiselta puolelta.

Pari kertaa linnun heikosti varjoisan aluskasvilllisuuden alla vielä nähtyämme, olimme lopulta tyytyväisiä ja päätimme lähteä paluumatkalle. Lisää bongareita oli yhä saapumassa ja onneksi lintua havaittiinkin aina hämärtyvään iltaan saakka.

J.A.

Lokakuun ensimmäisenä pidimme jo viidettä kertaa Siikalahdella Lintupaikkapäivän, jonka aikana pyrimme porukalla havaitsemaan lahdella mahdollisimman monta lintulajia. Vain ne lajit laskettiin lukemaan, jotka havaittiin lähtemällä liikenteeseen kävellen jommaltakummalta parkkipaikalta.

Päätin itse ekoilla ja lähdin kotoa jo ennen kuutta polkemaan Siikalahdelle. Muttelinmäen jyrkässä alamäessä viilettäessäni oli minulla vaikeuksia pysyä pystyssä, kun aivan viereisessä kuusikossa huusi varpuspöllö todella komeat syksyiset skaalat. Olin patotiellä juuri sopivasti kuudelta, jolloin itätaivaalla jo alkoi hieman aamu sarastaa.

Lahden eteläpuolelta kantautui aivan käsittämätön valkoposkihanhien pauhu! En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa! Muutamia kertoja massa pamahti lentoon, jolloin ääni kuulosti lähinnä räjähdykseltä! Valitettavasti vielä oli niin pimeää, etten pystynyt tekemään minkäänlaista arviota hanhimäärästä ja pikkuhiljaa aamun valjetessa, oli hanhiliikennettä ollut jo pelloille sen verran, ettei lähellekään kaikkia hanhia enää näkynyt myöhemmin.

Käppäilin patotietä edestakaisin ja yllättäen löysin jo aamun toisen varpuspöllön, joka huuteli aivan käsittämättömiä kitinäsarjoja ja tuli näkyviinkin, kun sille hieman viheltelin takaisin. Vielä oli kuitenkin liian pimeää, jotta kuvia olisi kannattanut ottaa. Ainoat muut vähänkään mielenkiintoiset aamuhämärässä havaitsemani lajit olivat taivaanvuohi sekä hippiäinen, joita viiletti kohti länttä jo parikin parvea.

Hanna saapui seitsemältä ja lähdimme pikkuhiljaa perinteiseen tapaan kävelemään kohti lahden pohjoiskärkeä Raikantietä pitkin. Heti kuulimme peukaloisen rätinää ja kohta ylitsemme lensi naaras sinisuohaukka. Tien varresta löysimme pian myös puukiipijöitä, rautiaisia, hömötiaisia ja pyrstötiaisia ja ylitsemme lensi 6 isokäpylinnun parvi. Raikanrannasta löysimme ensin valkoselkätikan ja pian pikkutikkaparinkin. Raikanniemessä kelon latvassa päivysti aurinkoa ottaen jo aamun kolmas varpuspöllö, jota päästiin kuvaamankin. Vesilinnuista pohjoispäästä löytyivät mm. silkkiuikut, isokoskeloparvi sekä kuikka ja yksi teerikin näkyi lentämässä Sokkiinselän yli.

Palailimme vauhdikkaasti patotielle, jossa olimme lopulta yhdeksältä. Seitsemän jälkeen paikalle saapunut Partasen Harri oli käppäillyt lahden itäpuolella ja havainnut mm. pari kuusitiaista, harmaapäätikan, luhtakanan sekä tiltaltin, joista pari jälkimmäistä kuultiin pian uudelleen. Lavalle Harrin kanssa samoihin aikoihin saapunut Laarin Merja oli puolestaan nähnyt pari harmaahaikaraa. Viidenneksi havainnoitsijaksi saapui vielä Lötjösen Mattikin.

Aamun aurinkoinen ja tyyni sää muuttui pikkuhiljaa pilviseksi ja lounaistuuliseksi ja tuuli kääntyi pikkuhiljaa enemmänkin lännen puolelle. Silti päivän staiji tarjosi mukavia havaintoja, sillä havaitsimme klo 12:30 mennessä mm. 6 pikkujoutsenta, 12 allia, 3 uiveloa, 4 merikotkaa, ruskosuohaukan, 7 hiirihaukkaa, 4 piekanaa, 5 kanahaukkaa, kalasääsken, tuulihaukan, muuttohaukan, 110 kurkea, kapustarinnan, suokukon, jänkäkurpan, noin 900 sepelkyyhkyä, 100 tilheä, 30 pyrstötiaista, isolepinkäisen, tiklin sekä vielä 4 isokäpylintua.

Muiden lähdettyä suuntasimme Hannan kanssa vielä päätornille, jossa staijailimme ja seuloimme hanhimassaa vielä kahteen asti, mutta havainnot jäivät pariin lyhytnokkahanheen, muutamaan lapasotkaan, alliin sekä aamun toiseen valkoselkätikkaan.

Kävin itsekin huilaamassa kotona pari tuntia, mutta palasin lahdelle vielä ja vietin patotiellä tunnin verran ennen kuin siirryimme paikalle saapuneen Soikkelin Miikan kanssa päätornille, jossa vietimme iltaa hämärään saakka ihmetellen vielä paikalle saapuneen Lötjösen Matin kanssa valkoposkimassojen saapumista yöpymään lahdelle. Hanhia saapuikin aivan pimeään saakka, mutta lopulta arviomme, että paikalle oli saapunut ”vain” noin 17000 lintua. Illan ainoaksi uudeksi lajiksi näimme 2 nokikanaa, mutta näimme myös lahdelle jääneen muuttohaukan sekä iltahämärissä muutti etelää kohti vielä päivän toinen kalasääskikin.

Lopulta päivän aikana havaitsimme Siikalahdella tapahtumasäännöin 83 lintulajia. Lisäksi lahdella havaittiin ainakin merimetso, mutta sen havainnointiin oli käytetty autoa.

2.10. Päätin suunnataa lahdelle taas aamukuudeksi, mutta tällä kertaa päätornille ihmettelemään ja äänittämään hanhihärdelliä! Ja hanhiahan oli aivan törkeän paljon! Arvioin täpötäydeltä lahdelta 20000 valkoposkihanhea ja noin 8000 lintua saapui vielä muista suunnista kiertelemään alueella, laskeutuen lopulta lähipelloille. Valitettavasti kunnon massan lentoonlähtöräjähdystä en saanut äänitettyä ennen kuin äänittimestäni alkoi akku hyytyä. Kahdeksaan mennessä kanahaukat tai merikotkat eivät olleet vielä saapuneet hanhia ahdistelemaan.

Aamun mukavinta antia olivat 43 isokäpylintua, jotka muuttivat tornin yli kahdessa parvessa, harmaapäätikka, valkoselkätikka sekä tikli.

Aamupalalla käytyäni kuvailimme Hannan kanssa hetken Tokmannin sembroissa ruokailevia pähkinähakkeja ja suuntasimme sitten Saarelle, jonne ajaessa ensimmäinen iso valkoposkihanhiparvi näkyi Rautalahdella, noin 2500 lintua. Akanvaaran Tetrisuolla ja Pohjasuolla oli hiljaista ja Pohjanrannastakin löytyi vain pari töyhtöhyyppää sekä suokukko. Suurenjärvenlietteellä oli noin 3000 valkoposkea ja Jyrkilässä parissa parvessa arviolta noin 7000. Jälkimmäisestä parvesta löytyi kuitenkin syksyn paras lintu, kun parven etualalla, vain noin 150 metrin etäisyydellä ruokaili punakaulahanhi!

Tarassiin pelloilla oli vielä noin 8000 valkoposkea, joukossaan pari lyhytnokkahanhea, jotka kuitenkin pian lensivät kahdestaan kohti Jyrkilää. Karinmäessä näkyi vielä kivitasku ja Kuposenmäellä vielä ainakin 5000 valkoposkihanhea. Merikotkia näimme Saaren kierroksella yhteensä 7-8, joten niitä todellakin riitti! Myös 3 muuttoparvea kurkia nähtiin, yhteensä 118 lintua.

Iltapäivällä vietin vielä aikaa Siikalahdella ja näinkin vielä 3 merikotkaa, 2kv maakotkan, ruskosuohaukan, sinisuohaukan sekä ainakin 3 kanahaukkaa.

J.A.

Azoreiden meriretkeltä palattuani aamuyöllä Azoreilta, nukuin 4.9. pitkään vanhempieni luona Kirkkonummella. Iltapäivällä vasta jaksoin suunnata läheiselle Saltfjärdenille, jossa oli päivän aikana havaittu jo mm. kiljukotka, pikkukiljukotka, arosuohaukkoja, muuttohaukka sekä jalohaikara. Kiertelin peltoaukeita tovin, mutta havaintoni jäivät yhteen vilaukselta näkyneeseen kiljukotkan tapaiseen, pariin merikotkaan, kanahaukkaan, pariin sinisuohaukkaan sekä pellolla töyhtöhyyppien, muutaman tyllin, suokukon sekä kapustarinnan seurassa olleeseen punakuiriin. Kävin vielä Espoon Laajalahdellakin pikaisesti, mutta vaikka lintuja oli paljon, etenkin sorsia, joista iso osa oli harmaasorsia, mainittavimmat havainnot olivat juuri niitetyllä alueella tyllien seurassa olleet 15 suosirriä ja pikkusirri. Sitten olikin aika lähteä pitkälle kotimatkalle Parikkalaan.

Seuraavina päivinä Siikalahden tienoilla retkeillessäni näytti siltä, että syksy oli aikaisessa ja monet lajit olivat jo lähteneet ja vastaavasti monia pohjoisen lajeja näkyi mukavasti. Mm. nuolihaukkoja, kalasääskiä ja ruskosuohaukkoja näkyi enää yksittäisiä ja monet pikkulinnut olivat vähissä tai jo lähteneet. Sinisuohaukkoja, ampuhaukka, järripeippoja, runsaasti tiltaltteja sekäjokunen lapinsirkku ja sinirinta edustivat jo pohjoisempaa saapunutta lajistoa.

9.9. saapuivat ensimmäiet valkoposkihanhiparvet, kun Särkisalmella oli jo 348 paikallista lintua. Mukana oli omituisen näköinen risteymä, joka voisi olla vaikkapa valkoposki- ja sepelhanhen risteymä?

10.9. saimme viimein aikaiseksi pyydystää pari ystävämme ruokinnan pähkinänakkelia. Monena vuonna pari tai jopa useampi lintu kävi muutamallakin läheisellä ruokinnalla ja lähistöllä oli useana vuonna näkynyt nakkeleita lähes vuoden ympäri, joten olimme suunnitelleet näiden värirengastusta, jotta saisimme jonkinlaisen tolkun useampaankin polttavaan kysymykseen, joista tärkeimmät olivat: Pesivätkö linnut varmasti ja paljonko lintuja oikeasti oli? Saimmekin nämä kaksi lintua lopulta aika helposti kiinni Hannan tekemällä pyydyksellä ja nämä linnut paljastuivat vanhaksi koiraaksi sekä nuoreksi naaraaksi. Eli tämä jo vahvisti käsitystä siitä, että linnut voisivat todellakin pesiä lähistöllä, mutta missa olivat loput perheestä?

Jo seuraavana päivänä nämä rengastetut linnut paljastuivat samoiksi, jotka kävivät toisenkin tuttumme pihalla. Mutta tästä kului vain pari päivää, kun kolmas ystävämme, jonka pihalla oleva ruokinta on vain noin 150 metrin päässä toisesta ruokinnasta, jolla rengastetut linnut kävivät, ilmoitti että hänen piharuokinnallaan alkoi myös näkyä nakkeleita ja yllättäen nämä linnut paljastuivat renkaattomiksi! Olimme aina kuvitelleet, että tällä pihalla takuulla kävisivät samat nakkelit kuin lähes naapurissakin!

No, niinpä muutamia päiviä myöhemmin olimme yrittämässä näiden kahden uuden nakkelin pyydystämistä, mutta paikka oli todella paljon vaikeampi, kun emme voineet pyytää lintuja ko. ruokinnalta. Saimme kuitenkin toisen lopulta kiinni, mutta toista ei saatu muutamista yrityksistä huolimatta kiinni.

Tein useina päivinä lyhyitä ja vähän pitempiäkin retkiä pelloilla ja komppasin niitetyillä pelloilla ihan jonkin verran, mutta havainnot jäivät todella vaatimattomiksi. Parikkala todellakin on huonoa lintualuetta syksyisin! Olen sen aina tiennyt, että vieressä sijaitsevan Laatokan takia täällä ei tarvitse juuri unta nähdä idästä saapuvista harvinaisuuksista, mutta kun ei edes lapinkirvistä saa vuodariksi, niin kyllä täällä muutkin linnut ovat aika vähissä!

Saarellakin kävin muutamaan otteeseen, mutta parhaita havaintoja olivat 8 muuttavan tundrakurmitsan parvi sekä 19 suosirriä ja jänkäkurppa Suurenjärvenlietteellä.

Muutaman hiljaisen päivän jälkeen valkoposkimuutto alkoi käynnistyä ihan toden teolla. 14.9. Siikalahdella näkyi jo 4000 “vapoa” ja 100 sepelhanhia sekä omituisen näköinen sinihanhimainen risteymähanhi, jossa takuulla valtaosa perimästä oli sinihanhea, jos ei ollut ihan puhdas tapaus, mutta lintu meni hieman kaukaa ja huonossa valossa. Myös 4 piekanaa näkyi muutolla.

15.9. aamun mukava havis oli pohjansirkku joka näkyi ja kuului patotiellä. Laji on nykyisin jo todella harvalukuinen läpimuuttaja, jota en havaitse edes joka vuosi Etelä-Karjalassa.

16.9. Saarella näkyi jo 10000 valkoposkihanhea muttei juuri muuta. Ruokatunnillani olin myös nähnyt 3000 muuttavaa vapoa, 800 sepelhanhea ja 50 metsähenhea, mutta sitten alkoi sataa ja ounastelin, että Saarelle olisi tippunut vielä enemmänkin hanhia. Syksyn ensimmäinen isolepinkäinenkin näkyi ja pian niitä oli siellä täällä.

17.9. olin koko aamun ja päivän Siikalahdella ja arvailin nähneeni noin 10000 valkkaria paikallisena sekä 3000 muuttavana. Pari sepelhanhiparveakin näkyi ja Partasen Harri laski kuvista yhteensä 784 lintua. 4 merikotkaa säikytteli hanhia yhdessä kanahaukan kanssa, 6 piekanaa ja muuttohaukka nähtiin myös muutolla. Päivemmällä Särkisalmen valkoposkihanhiparvessa näkyi tutun risteymän lisäksi myös nätti leukistinen hanhi.

Illalla pyydystelimme vaeltavia pöllöjä Tarvaslammella ja saimmekin pari helmipöllöä renkaisiin. Lisäksi muutama napsuja jäi saamatta kiinni.

18.9. olimme taas Siikalahdella koko aamun ja aamupäivän, mutta muuttoa ei juuri ollut. Näin itse vielä mehiläishaukan ja muita mukavampia haviksia olivat pikkujoutsen, harmaahaikara, 5 piekanaa, komea maakotka, joka laskeutui lähipellolle reiluksi vartiksi paikalliseksikin sekä ylitsemme äännellen muuttanut tik-sirkku.

19.8. Siikalahdella oli arviolta noin 11000 valkoposkea ja illalla yritimme taas pyydystellä pöllöjä, mutta havainnot jäivät yhteen hetken atrapin kanssa kilpaa vihellelleeseen varpuspöllöön.

Seuraavina päivinä yritimme pariinkin otteeseen taas saada renkaatonta nakkelia kiinni, mutta turhaan. Täytynee odotella kylmempiä kelejä, jolloin ruokinnallakäynti varmasti vilkastuu. Muutenkin havainnot olivat sitä samaa; muuttoa ei ollut, joten paikallisia valkoposkihanhia sai tuijotella kyllästymiseen asti. Nähtiinpä Siikalahdella mahdollinen pikkukanadanhanhikin, mutta en sitä löytänyt kohtuullisesta yrittämisestä huolimatta. Kun 15000 hanhea lentelee edestakaisin peltojen ja lahden väliä, välillä kanahaukkojen ja merikotkien säikytellessä, niin yhden linnun löytäminen massasta ei ole helppoa!

Mainittavampia havaintoja olivat 22.9. Siikalahdella näkynyt kaulushaikara, 24.9. näkyneet pari pikkutikkaa sekä harmaapäätikka ja kotipihallamme sembrassa olleet pari pähkinähakkia.

25.9. Siikalahdella näkyi yhä 14000 valkoposkihanhea, 80 sepelhanhea, lapasotka, 2 merikotkaa, kalasääski, 98 kurkea, harmaapäätikka, 15 tilheä, sinirinta, 12 tiltalttia, 3 ylilentänyttä isokäpylintua ja kuului metsä-/taigakirvinen ym. Iltapäivällä kävimme Saaren kierroksen, jonka saldo oli varsin odotettu: retken päätteeksi arvioimme nähneemme 51500 valkoposkihanhea! Joukossa oli todella vähän muita hanhia, joista mielenkiintoisin oli tas omituinen brantan ja anserin risteymä. Iltalennolla noin 40000 valkoposkihanhea laskeutui Pien Rautjärvelle ja niitä oli mukava katsella Kuposenmäeltä. Muuten havainnot jäivät vähiin: Mainittavimpina Kirjavalassa näkyi ruskosuohaukka ja Pohjanrannassa sarvipöllö.

Viikolla etelätuulinen matalapaine jatkui eikä muutoksia linnustossa juuri tapahtunut. Hanhia oli katsottavaksi, mutta ne alkoivat jo tulla korvista, kun muita kuin valkoposkia oli todella vähän! Ainoita mainittavia havaitoja olivat 27.9. Siikalahdella sumutaivaalta kuulunut tundrakurmitsa ja 28.9. näkynyt 29 kanadanhanhen parvi. Loppuviikosta kuitenkin jo tundrametsä- ja tundrahanhiakin alkoi näkyä kymmenittäin ja löytyipä Siikalahden Tetrisuolta muutama lyhytnokkahanhikin.

J.A.