Vihdoin sponde elis

Koskapa tämä oli ensimmäinen syksy yhdeksään vuoteen ilman syys- tai lokakuista ulkomaanreissua, alkoi minulla olla aika pahoja vieroitusoireita. Kohtuullisen kovan retkeilyn ansiosta alkoivat valkoposkihanhetkin pikkuhiljaa tulla jo korvista. Näitä hanhia oli jo useampi viikko tullut tuijoteltua ihan tarpeeksi ja hanhien määrä pahimmillaan haittaa näillä nurkilla oikeaa lintuharrastusta. Parhailla lintupaikoilla taivaalla lentelee koko tuhansia hanhia, joten taivaalta on hyvin vaikea löytää mitään muuta; sama pätee parhaiden vesistöjen katseluun, sillä nekin ovat aamuin ja illoin ääriään myöten täynnä valkkareita. Lisäksi hanhet pitävät niin kovaa meteliä, että korvatulpat olisivat tarpeen, ja jos meinaa suunnata peltoja komppaamaan, estävät hanhiparvet senkin, sillä niitä on parhailla paikoilla tietysti pellotkin täynnä.

Niinpä olin jo viikolla ajomatkalla Savitapaleelle laitellut Porin suunnalle viestiä ja selvitellyt Luvian Säpin lintuasemasaaren miehitystilannetta sekä venekyytiaikatauluja. Ajattelin että olisi kiva päästä ihan erilaiseen maastoon katsomaan jotain muuta kuin valkoposkihanhia. Torstai-iltana alkoi näyttää kuitenkin siltä, etten millään pystyisi lähtemään reissuun, mutta perjantaiaamuna päätin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja ilmoitin parille saareen menijälle, että yrittäisin ehtiä illalla klo 18:30 Porista lähtevään veneeseen.

Jouduin lopettamaan työpäiväni hieman etuajassa ja lopulta istahdin autooni klo 12:04 ja lähdin matkaan kohti Poria. Tuolloin autonavigaattorini näytti, että olisin perillä klo 18:38. Matkalla Luumäellä oli todella pahat ruuhkat tietöiden takia ja alkoi jo näyttää todella pahalta, kun tankillekin piti pysähtyä. Onneksi loppumatka sujui erittäin jouhevasti ja vaikken tietenkään ylinopeutta ajellut, olin lopulta Porin Salokankaantiellä juuri sopivasti varttia ennen paatin lähtöä.

Satamassa tapasin vanhoja tuttuja; pariksi viikoksi saareen menossa olleen Juha Sjöholmin, viikoksi miehittämään menossa olleet Petteri Mäkelän ja Pasi Alangon sekä minun tavoin vain viikonloppuretkellä olleet Sebastian Andrejefin, Teppo Lehtolan sekä Matti Mäkelän. Pakattuamme kamamme paattiin lähdimme saman tien kohti Säppiä, jonne rantauduimme noin puolta tuntia myöhemmin.

Säppiin saavuttuamme ilta jo hämärsi, joten raahasimme vain tavaramme asemalle ja ilta meni leppoisasti rupatellen ja seuraavan päivän toivelajeja ilmaan heitellen. Mainitsipa Petteri jopa pikkukultarinnan, jota ei käsittämätöntä kyllä ole koskaan havaittu PLY:n alueella; minä tietysti olin ensimmäisenä toivomassa ihan mitä tahansa muuta.

9.10. herätyskellot soivat viikonloppumiehittäjien huoneistossa hieman ennen seitsemää, mutta pitkäaikaismiehittäjien puolella jo edellisviikon saaressa rengastajana ollut Mäntylän Kari oli herännyt jo viiden aikaan ja tokkopa tämän jälkeen olivat muutkaan enää nukahtaneet.

Kun aamupalat oli syöty ja retkivaatteet saatu puettua, lähdimme me muut paitsi rengastamaan suunnanneet Kari ja Juha suorittamaan ns. aamuvakiota eli auringonnousun jälkeisen kahden tunnin ajan kestävää muutontarkkailua. Merellä ei pahemmin liikkunut muuta kuin mustalintuja, mutta joitakin alleja, haahkoja ja pilkkasiipiä ym. sentään. Pari kaakkuria, kaukainen iso valkoposkihanhiparven oloinen potti (hyvä, etteivät tulleet lähemmäs), 8 ruokkia sekä parhaana lajina sepelhanhi nähtiin myös. Pikkulintuja saapui mereltä saareen ja mm. isokäpylintuja, punatulkkuja ja urpiaisia muutti ihan mukavasti. Muita mukavampia havaintoja olivat 3 muuttavaa mustavarista, 3 paikallista töyhtöhyyppää, 3 merisirriä, 2 riskilää sekä harmaahaikara.

Kun aamuvakio oli suoritettu, lähdimme kiertämään saarta samaisella porukalla. Yllättäen pikkulintuja löytyi runsaasti ruokailemasta rannan hauruilta, jossa mm. hippiäisiä ja tali- sekä sinitiaisia oli runsaasti ja jopa pyrstötiaisia ja tiltaltteja jonkin verran. Pienen kiertelyn jälkeen löytyi vihdoin taigauunilintukin, joka oli tuttuun tapaan jäänyt minulla Parikkalassa syksyllä löytämättä, vaikka niitä muualla Suomessa oli ollut vaikka kuinka. Komppalimme puskia ja tyrnikköjä ym. huolellisesti ja löysimme vielä mm. rautiaisia, peukaloisia, mustapääkerttuja sekä leppälinnun.

Lopulta saavuimme komppaamaan sataman läheistä Prakalan niemeä, jonka pusikoiden läpi kävelimme taas nätissä rivissä osan kävellessä melkolailla puskien läpi. Osalla meistä oli siten tietysti parempi näkyvyys lintuihin, joita puskissa rymyäjien edessä liikkui. Hetken kompattuamme huomasi Petteri taas yhden pikkulinnun liikahtavan Pasin edessä. Petteri ehti nähdä linnun vain hyvin lyhyesti ja tokaisi minulle, joka satuin olemaan viereisenä komppausrivistössä, että” Mikäköhän tuo oli?, Pasin edessä vilahti joku oudon näköinen pikkulintu”. Ja saman tien näimme linnun nousevan taas ilmaan ja kylläpä olikin oudon näköinen lintu! Vaikka lintu näkyi vain lyhyesti lähes suoraan takaapäin lentämässä taas hieman edempänä olevaan pusikkoon, ehdimme nähdä sen lentotyylin, jossa pitkähkö pyrstö roikkui hieman alasäin sekä tasaisen hailakanrusehtavan värityksen. Ehtipä Petteri nähdä linnusta vilauksen kiikareillaankin ja erotti valkoiset pyrstönreunat. Tokaisimme yhteen ääneen, että” Tuo oli muuten joku iduna.” Hätkähdimme hieman stereona kaikunutta pikamääritystä ja tuijotimmekin hetken toisiamme epäuskoisina, että olikohan toinenkin päästänyt sanansa suustaan ihan vakavissaan. Kun näytti siltä, että molemmat tuntuivat olevan ihan vakavissaan, kertasimme lyhyesti, mitä linnusta oli näkynyt, sanoin vielä, että: “Mun mielestä lintu oli väärän värinen ollakseen caligata” eli pikkukultarinta, jonka Petteri oli niin kovasti edellispäivänä toivonut tänään löytyvän. Toki muut Idunat ovat melkoisen paljon kovempia lajeja ja ainakin itse ajattelin, että lintu saattaisi hyvin olla aavikkokultarinta, sillä aurinkoisessa kelissä linnun värisävy oli vaikuttanut tälle lajille sopivalta. Niinpä Petteri huusikin muille vain muutamia kymmeniä sekunteja linnun nähtyämme, että: “Täällä on joku iduna!”

Pienen palaverin pidettyämme jatkoimme entistäkin huolellisemmin puskan koluamista ja lintu löytyikin edestämme nopeasti ja nyt sitä päästiin katsomaan aika hyvin ja Pasi pääsi ottamaan jopa ensimmäiset kuvat, ennen kuin lintu taas jatkoi seuraaviin puskiin. Olin itse tällä hetkellä kauimpana linnusta komppaamassa, joten en itse ehtinyt nähdä lintua kuin vilaukselta, mutta ehdin nyt nähdä linnun värityksen paremmin ja totesin heti, että: “Ei tuo kyllä ramakaan ole”. Seuraavaksi tietysti ryhmityttiin katsomaan, mitä Pasin kuvista erottuisi ja siitä varmistui se, mitä paremmin linnun jo hetkeä aiemmin paremmin nähneet olivat epäilleet – lintu ei siis ollut rama eli aavikkokultarinta, eikä caligata eli pikkukultarintakaan vaan pallida eli vaaleakultarinta!

Kameranperäkuva lähetettiin heti parille määrittäjä-ässälle ja lähes saman tien tuli vastaus, että määrityksessä oltiin kanssamme samaa mieltä – olimme löytäneet Suomen kautta aikain kuudennen vaaleakultarinnan! Niinpä tieto linnusta lähti maailmalle vain muutamia minuutteja Petterin näkemän ensivilauksen jälkeen! Oli pikaisten pinnakättelyiden ja jopa pinnahalausten vuoro!

Kohta kuitenkin taas skarpattiin ja lintu löytyi pian taas seuraavasta puskasta. Se oli todella hienosti näytillä ja esitti lajityypillistä pyrstön alaspäin nyintää ja ääntelikin välillä pitkiä toveja taksuttaen. Päätimme lopulta yrittää linnun pyydystämistäkin. Laitoimme verkon pystyyn ja yritimme kertaalleen ajaa lintua verkkoon, mutta annoimme kuitenkin periksi saman tien, kun homma ei heti onnistunut, sillä turhahan lintua oli enempää kiusata. Tiedossa oli jo, että ensimmäinen bongariveneellinenkin olisi tulossa saareen alkuillasta.

Niinpä jätimme linnun rauhaan ja kävimme hieman koluamassa muita lähipaikkoja ja löysimmekin taas yhden taigauunilinnun ennen kuin lopulta palasimme Prakalaan juuri, kun bongariveneellinen oli saapumassa satamaan. Emme ehtineet kävellä kuin tyrnipuselikon alkupäähän, kun pensaista jo kuului tuttu taksutus ja vaaleakultarinta näyttäytyi hienosti aurinkoisessa tyrnipuskassa, josta lähiseudulta Porista, Raumalta ja Huittisista ym. saapuneet bongaritkin sen pian näkivät. Sitten olikin mukava ottaa vastaan kiitoksia, onnitteluita ja annettiinpa linnusta taas kerran todella kovan tosisponden napanneelle Petterille pari pullollistakin löytäjäporukan iltahuudon jälkibileisiin nautittavaksi.

Bongareiden lähdettyä lähdimme palailemaan asemalle ja löysimme matkan varrelta vielä yhden taigauunilinnun. Lopulta olimme asemalla aika hyvissä ajoin ja pian pidettiin iltahuutokin, jonka tulokset kertoivat meidän havainneen päivän aikana yhteensä 73 lajia, parhaiden summien ollessa mm. 200 hippiäistä, 402 pyrstö-, 335 tali- ja 250 sinitiaista, 288 urpiaista, 178 isokäpylintua ja 351 punatulkkua.

Lopulta illanvietto oli kuin olikin hyvin maltillista. Taisi kaikilla takaraivossa kolkuttaa ajatus, että vaaleakultarinnan löytymisen takia meillä oli jäänyt saaren kierto puolitiehen ja huomenna meillä olisi lisää harvinaisuuksia löydettävänä.

9.10. herätys oli taas ennen seitsemää ja itätuulisen sään takia aamuvakio oli tarkoitus suorittaa Prakalassa, jossa voisimme samalla olla mukana bongaushuumassa. Saareen oli tulossa aamun- ja päivän aikana seitsemän veneellistä bongareita, mikäli vaaleakultarinta vain yhä olisi paikalla.

Ennen auringon nousua kävelimme kohti Prakalaa, jossa ensimmäinen bongariporukka jo oli tyrnikön edustalla rivissä järjestyneenä. Porukassa oli aivan Suomen pinnakärkeä, joista parilta laji puuttui eliksistä; muiden prosua, kuukausipinnaa ym. hakemassa olevien saatua se pinnoihinsa vuonna 1996, kun laji oli ainoan kerran aiemmin ollut bongattavana Lemlandin Lågskärillä. Pinnakärjessä tasalukemassa ollut Pekka Komi oli toinen, jolta laji yhä puuttui, vaikka hän kertoi yrittäneensä lajia jo viisi kertaa. Hän vaikutti myös olevan porukasta se, joka vähiten luotti linnun enää olevan paikalla, mutta loin minäkin häneen uskoa, että kyllä se kohta näkyy tai kuuluu. Ja eipä mennyt kuin muutama minuutti, kun tuttu taksutus kuului tyrniköstä ja lintu löytyi aivan samasta paikasta, missä illan bongariporukkakin oli sitä katsellut! Tällä lajilla Pekka Komi nousi nyt ansaitsemalleen ykköspaikalle Suomen pinnakärjeksi!

Tästä Jani vastamäen blogista voi lukea aamun ensibongarijoukossa mukana olleen tunnelmia sekä lisää määritystietoutta

Samaan aikaan me miehittäjäporukka yritimme keskittyä myös aamuvakioon, sillä aurinko oli juuri hetkeä aiemmin noussut. Lintuliikenne oli merellä hyvin vaisua, mutta sini- ja talitiaisia sekä isokäpylintuja tuntui liikkuvan vielä enemmän kuin edellisaamuna. Merisirri piipersi taas ulkoluodolla ja se tietysti kiinnosti myös bongareita.

Vaaleakultarinta pysyi hyvin hallinnassa, sillä se oli taas varsin aktiivisesti äänessä. Pariin otteeseen kuvaajat lähestyivät lintua turhan lähelle ja se lennähti kauemmaksi – kertaalleen jopa aivan koko Prakalan kärjen uloimmille kiville, mutta onneksi tilanne saatiin hallintaan, kun kuvaajia kehotettiin perääntymään, jotta lintu saisi palata vakiopaikoilleen tyrnikköön.

Pian saapui jo toinen bongariporukka, joka sekin sai linnun heti hoidettua. Lopulta tylsähkön vakion, jonka mainittavin havainto oli 5 ruokkia, päätyttyä saapui kolmaskin venekyyti, jossa saapuneita tuttuja ehdimme morjenstaa ennen kuin jatkoimme aseman kautta koluamaan saaren rantoja.

Tiaisia ja isokäpylintuja tuntui liikkuvan taivaalla koko ajan, mutta muuten rannat ja metsänreunat eivät tarjonneet mitään ihmeellisyyksiä. Usean tunnin koluamisen parhaita havaintoja olivat nuori tundrakurmitsa, muutama mustapääkerttu sekä pari tundraurpiaista. Tiais- ja isokäpylintumäärät päivän aikana kohosivat korkeiksi mm. 305 pyrstö-, 14 hömö-, 21 kuusi-, 1106 sini- ja 237 talitiaista, 165 punatulkkua sekä jopa 508 isokäpylintua nähtiin!

Lopulta saarta oli taas kierretty niin, että saavuimme satamaan, josta meidän viikonloppuvieraiden piti singahtaa asemalle pakkaamaan. Oli aika hyvästellä ja kiitellä miehittämään jäävät ja kolmelta lähti kyytimme, joka oli taas tuonut saaren veneetäydeltä uusia bongareita.

Satamaan päästyämme sain kyytiini aamulla saareen saapuneen ja seurassamme saarta kolunneen Sampsa Caireniuksen ja lähdimme saman tien ajamaan kohti Kaakkois-Suomea. Pirkkalassa bongasimme todella kesyn ja hieman heikosti lentäneen (pyöräilijä meinasi ajaa yli) turturikyyhkyn, josta tietysti otettiin aika runsaasti kuvia linnun poseerattua meistä vain parin metrin päässä. Lopulta pudotin Sampsan Joutsenoon ja jatkoin vielä kotiin, jossa olin iltakymmenen jälkeen.

Mutta olipahan taas ollut virkistävä, vaikkakin aika rankka, viikonloppu, joka oli antanut juuri sen palkinnon, jota olin lähtenyt hakemaankin eli sponden eliksen! Saipahan tämä caligatan 300. blogikirjoitus nimeään arvokkaamaan pallida- sisällön.

Ja vaaleakultarinta pysyi lopulta Säpissä tiistai-iltaan saakkaa ja sen bongasi vielä useampi venelastillinen kumpanakin päivänä. Tiistai-iltana lintu myös pyydystettiin ja se sai renkaan jalkaansa vierailustaan Säpin lintuasemasaarella. Keskiviikkoaamuna lintua ei sitten enää löytynyt. Minne lie jatkanut matkaansa?

J.A.