Pohjois-Tansania 7.-17.2. 2022

Syksyllä 2021, kun Maailma oli Covidin takia synkimmillään, lupauduin heikkona hetkenä varamieheksi mukaan kaukalopallon SM-turnaukseen päivän varoitusajalla, vaikken ollut nähnyt mitään mailaa saati luistimia reiluun puoleentoista vuoteen. Seuraavana päivänä matkalla Kuopioon tein sitten toisenkin pari päivää mielessä pyörineen päätöksen – Normajan Jyrki oli järjestämässä helmikuussa lintu- ja nisäkäsreissua Tansaniaan ja nyt matkalle oli enää yksi vapaa paikka jäljellä – jos kerran olin kylmiltään menossa kaukiksen SM-turnaukseen 44-vuotiaana veteraanina, niin kaipa sitä voisi Tansaniaankin lähteä!

Talvi oli synkkä ja todella luminen ja korona pisti pahintaan. Omikronin myötä näytti siltä, että tuskin reissuun päästäisiinkään. Vaikeuksia oli myös Tansanian viisumin hankinnassa, jonka sain lopulta kolmannella yrittämällä – maksukin siis meni kolmesti. Lopulta kuitenkin helmikuu koitti ja viimeisen viikon ennen reissua elin niin eristyksissä kuin työssäkäyvä suinkaan voi. Perjantaina 4.2. pystyin lopettamaan työpäiväni hyvissä ajoin ja lähtemään ajamaan kohti Helsinki-Vantaata, jossa edessä oli PCR-testi, joka piti olla otettuna 72 tuntia ennen Tansaniaan saapumista. Ruuhkautuneiden laboratorioiden takia, testi piti kuitenkin ottaa mahdollisimman aikaisin, jotta tulokset ehtisivät varmasti saapua ajoissa.

Jo seuraavana yönä sain negatiivisen tuloksen, joka piti tulostaa useana kappaleena reissuun. 6.2. päivän vietin Asikkalassa mahdollista taigaisolepinkäistä bongaten – lintu suostui lopulta näyttäytymään yhdeksän tunnin odotuksen jälkeen!

7.2. aamulla kävimme vielä isäni kanssa kauheassa lumisateessa bongaamassa Kirkkonummen Masalassa mäntysirkkua, jonka itse näin lyhyesti. Retkeilimme vielä hieman muuallakin mutta lopulta piti kiiruhtaa pakkaamaan kaikki tavarat lopulliseen kuosiin ja lähteä ajelemaan kohti Helsinki-Vantaata, jossa olin lopulta aivan turhan aikaisin, kolme tuntia ennen lentomme lähtöä.

Matkaan

Asemalla olivat kuitenkin jo lähes kaikki muutkin retkiseurueestamme: Jyrki ja Lotta Normaja, Matti ja Liisa Kapanen, Tom ja Kaija Lindroos, Henrik Lindholm, Hannu Huhtinen ja pian saapui Mika Ohtonenkin. Lentomme lähti lopulta hieman myöhässä ja lento sujui tuttuun tapaan leffoja katsellen ja hieman nukkumistakin yrittäen.

Lopulta laskeuduimme Qatarin Dohaan ennen vuorokauden vaihtumista ja parin tunnin päästä lähti jatkolentomme kohti Tansanian Arushaa – taas hieman myöhässä aamukahden aikaan. Itselläni unet jäivät olemattomiin, kun takanani istui turhan äänekästä porukkaa. Ehkä tunniksi onnituin torkahtaa.

Vihdoin seitsemän jälkeen aamulla laskeuduimme Arushan kansainväliselle lentoasemalle, jossa olikin sitten seuraavat jännityshetket, kun luvassa piti olla koronatestiä jne. PCR-testitodistuksen ja esitäytetyn terveyskyselyn tarkistamisella kuitenkin selvittiin ja aika pian olimme ulkona asemalta odottelemassa jonoihin juuttuneita koneen peräosassa olleita retkiseuralaisiamme sekä opastamme ja kuskejamme.

Linnustoon tutustumista

Aseman pihalla oli heti melkoista lintupaljoutta. Pikkukiitäjäparvi mekasti aseman päällä ja eliksiäkin alkoi ropista. Kolme turturikyyhkylajia eli vaikertaja-, aro- sekä hieman myöhemmin myös savanniturturikyyhky nähtiin. Upean värisiä loistokottaraisia sekä afrikanvariksia pyöri lähes jaloissamme ja kyläbulbulit (tricolor) ääntelivät lähipuissa. Taivaalla lenteli erilaisia pääskyjä ja kiitäjiä, joista viirupääsky sekä häätö-, pahta-, törmä- ja juovakiitäjä saatiin pinnoihin. Puskissa ja puissa pyrähteli medestäjiä, joista ruusurinta- ja sitruunavihermedestäjä määrittyivät. Kauempana olleen kelon latvustossa näkyi useita lintuja, joista saimme määritettyä viirukalastajan sekä mustan muodon savannilintuhaukan. Myös kobolttihaikara lensi ohitsemme, afrikanvästäräkit istuskelivat katoksen päällä suoraan yläpuolellamme ja kalliorakkeleitakin näkyi kauempana, joten ei oikein tiennyt miten päin olisi pitänyt olla.

Jonkin aikaa odoteltumme oppaamme Anthony Raphael sekä kuskimme Edson ja Geitan saapuivat ja vihdoin viimeisetkin seurueestamme pääsivät aseman pihalle. Olipa osalta mitattu kuumekin terveyskortin tarkistuksen yhteydessä. Kohta pakkasimme tavaramme kahteen isoon safariautoon ja lähdimme matkaan.

Pysähdyimme jo lentokentälle tuovan suoran varrella pointsaamaan eliksiä; äänekkäät tuhkapriiniat, sininiskahiirot, savannikäärmekotkan sekä keltavatsamedestäjän. Ja matkan jatkuttua näkyi vauhdista vielä mm. etelänpuhvelikutojia, sieppodrongo sekä frakkilepinkäisiä.

Ajelimme puolisen tuntia Mt Merua kohti, jossa lopulta jalkauduimme kävelemään pientä metsätietä ja olipahan lintusekamelska, kun mitään ääniä saati näkyneitäkään lintuja ei tuntenut… Afrikanpalmukiitäjät lensivät taivaalla, latvustosta löytyi smaragdikäki, erään rakennuksen katolla seisoskeli pari hadadaiibistä ja puskista löytyi mm. pensaspunatasku, valkokulmaseppä ja harmaasavannisieppo. Duettolepinkäiset (major) ääntelivät hassusti, myös uikuttaja- ja tamburiinikyyhkyt ääntelivät ja molempia nähtiinkin. Erään puun latvustossa seisoskeli palmukorppikotka ja lyijykertun (brevicaudata) selän väriä tutkailtiin, mutta harmaalta näytti. Anthony osoitteli meille useammankin laulavan timanttirintataskun, mutta niitä ei millään saatu näkyville. Puistopunatasku opittiin erottamaan jo nähdystä pensaspunataskusta pyrstön näkyessä kunnolla ja mustalatvuskottaraiset sekä afrikansepelkyyhkykin saatiin pointsattua.

Uikuttajakyyhky

Lopulta jatkoimme Ngare Sero Lodgen pihapiiriin, jossa pinnoja ropisi yhä vain kiihtyvää tahtia. Koko ajan huutanut sinikäki (australis) oli hieno ja viirutäplätikkakin nähtiin ennen kuin laskeuduimme alas lammen rantaan, jossa näimme mm. kaislamerimetsoja, kekonokka- ja leirikutojia, muutaman afrikanjassanan ja mustahuitin, pronssi- ja seepramanikkeja (nigriceps), kirjohelttasieppoja, huiskulepinkäisen sekä upeimpina kiljumerikotkan sekä afrikankeisarikalastajan. Tutumpina lajeina näimme mm. pikku-uikkuja, liejukanoja sekä jalohaikaran.

Anthony osoitteli lähes taukoamatta eliksiä eri suunnista ja kaikki kuuluneet äänetkin tuppasivat olemaan uusien lajien aiheuttamia. Nakkelitöpökerttunen, savupääkalastaja, loistikka, harmaahunajaopas, harmaaviherbulbuli, akasiakäpinkäinen sekä pienen kävelyn päästä löytyneet hauska vasarapäähaikara sekä afrikannokisorsapari näkyivät sellaista tahtia, että heikompaa hirvitti. Kuuluneita ääniä olivat mm. töyhtökotka, punarinta- ja malakiittikäki, ruokometsäkerttunen sekä afrikanhiirihaukka.

Aikamme kierreltyämme kokoonnuimme lammen yläpuolella olevalle katokselle kenttälounaalle ja lounas keskeytyi monta kertaa lintujen katselemisen ja kuvaamisen takia. Mm. lammen vastarannalla puissa liikkuneet gueretsat eli mustavalkoiset todella pörröhäntäiset apinat saivat osakseen ansaitsemaansa huomiota.

Lounaan jälkeen kiertelimme alueella vielä lisää, osan keskittyessä kuvaamaan tai jopa hieman lepäämään järjettömän raskaan matkustamisen väsyttäminä. Ohtosen Mikan kanssa me suuntasimme pienelle metsäpolulle kävelemään. Alkuun oli hiljaista, olihan päivä lämmennyt jo melkoisesti, mutta sitten tärppäsi, kun löysimme punahelmipeippoparin, tuliruusupeippoja sekä pikkubulbulin. Kohta törmäsimme Henkkaan ja Hannuun, joiden kanssa jatkoimme metsän läpi jokivartta lammen rantaan havaiten vielä mm. vaaleasilmäkutojan sekä pari koskivästäräkkiä ym. Myös muutama sinimarakatti sekä etiopianpensasorava nähtiin.

Parkkipaikalle päästyämme löytyi lähipuista ensin ruso-otsatikkanen sekä pian myös muutama kekäleseppä. Samoissa latvoissa kävi myös harmaatoko sekä hopeasarvinokkakin. Autoihin istahdettuamme ja liikkeelle hädin tuskin päästyämme näkyi pienellä niityllä vielä viiksihemppoja sekä lisää tuliruusupeippoja.

Ilta oli hämärtymässä, kun saavuimme Arushaan tilanteeseen sopivasti nimetyn Korona Villan pihaan, jossa työntekijät ottivat meidät avosylin vastaan. Kohta olimme saaneet huoneemme ja saman tien saimme kiiruhtaa ruokailuun. Ruoan jälkeen pidimme tietysti vielä iltahuudon, joka kesti aika kauan, vaikka emme vielä olleet ehtineet kuin tekemään reissuohjelmamme mukaisen Introductionary to birdingin eli pikaisen linturetkeilyyn tutustumisen…

Arusha National Park

8.2. aamupalan jälkeen olimme osa porukasta jo hyvissä ajoin pihassa odottelemassa kyytiämme ja tutustumassa linnustoon. Pihapiirissä näkyi mm. töyhtöhiiroja, pari valkoniskakorppia sekä jokunen ihan puhtaan näköinen viktoriankaijanen useamman risteymän näköisen seassa. Suurin osa Arushassa esiintyvistä kaijasista ovat viktorian- ja naamiokaijasen erinäköisiä risteymiä. Klo 7:30 saapui toinenkin automme ja lähdimme ajelemaan kohti Arushan kansallispuistoa. Anthony oli aina joka toinen päivä toisessa autossa ja tällä kertaa olimme Normajan sekä Kapasten pariskuntien kanssa ns. ykkösautossa.

Stoppasimme pariin otteeseen matkan varrella ja heti ensimmäinen stoppi oli hieno, sillä näimme etelänkruunukurkiparin ja riisiviljelmällä näkyi pyhäiibis ja kolmivyötyllikin. Kylälepinkäisiä ja afrikanpensastaskuparin ohitettuamme näkyi jo kansallispuiston portti rakennuksineen. Portilla kuskit joutuivat täyttelemään papereita, joten me jalkauduimme lähistölle, josta löytyi tietysti mukavasti uusia lintuja. Hauskan näköisen akasiatöpösiepon, matkijapunataskun, pronssimedestäjiä, keltarinta-apalin ja mustaselkäapalin nähtyämme lähdimme ajamaan kansallispuistoon. Puistossa ei sitten enää noin vain noustukaan autosta, sillä puistossa eleli leijonia ja muita vaarallisia eläimiä ja jalkautuminen oli sallittua vain muutamilla piknikpaikoilla ja vastaavilla.

Muutaman suomufrankoliinin ja kääpiömehiläissyöjiä nähtyämme löytyi eräältä aukealta sekalauma afrikanpuhveleita ja seeproja seuranaan myös pahkasikoja sekä ensimmäinen loisnokkelikin puhvelin selässä. Tien vieressä patsasteli myös komea afrikansatulahaikara ja samalla aukealla näkyi myös kylälepinkäinen sekä valkosiipipiispoja ja miljoonakutojia. Pikkuhiljaa nousimme ylemmäksi ja ylemmäksi vuoristometsään ja lopulta parkkeerasimme aivan uskomattoman ison puun juurelle. Itse asiassa tie kulki puun läpi!

Puun juurella saimme taas jalkautua pienelle aukealle ja tässä olikin sitten melkoisia lajeja tarjolla. Anthony alkoi saman tien soittaa eri lajeja kaijuttimestaan ja pikkuhiljaa vastauksiakin alkoi kuulua. Ensimmäinen targetti saapui puun latvaan raakkumaan ja lopulta lintu nähtiinkin useamman kerran lyhyesti – etenkin lennossa. Laji oli uskomattoman hieno kenianturako! Pian atrappi raikasi taas ja seuraavaa targettia odotellessa nähtiin mm. vuoriharmaasieppoja, pari bambu-uunilintua, vuori- sekä raitaposkibulbuli (striifacies), isonokipeippo sekä etiopianrillejä (eurycricotus) ja lopulta atrappikin tuotti tulosta, kun yläpuolellemme saapui taas uskomattoman värikäs lintu – viirupyrstötrogoni! Ja kuten värikkäiden lintujen kuuluukin olla, myös trogoni oli todella vaikea nähdä ja etenkin kuvata, mutta lopulta jonkinlaisia kuvia saatiin.

Matka jatkui ja nisäkkäitä alkoi näkyä; kirahveja, dikdik-antilooppeja, savannipuikkija, gueretsoja, kirjo- ja vesiantilooppeja sekä kovimpana nisäkkäänä servaali. Lisää afrikanpuhveleita ja seeproja nähtyämme ja kuvattuamme ja linnuista helmikanoja, keltakertun, punaniskakiuruja sekä kääpiömehiläissyöjiä havaittuamme, saavuimme Momellajärvien alueelle ja pian stoppasimme ensimmäisen järven rantaan piknikpaikalle. Nautimme taas kenttälounaan samalla monenlaisia lintuja ja elukoita havaiten. Ylänkökutoja ja jokimehiläissyöjä liikkuivat lähipuskassa ja järveltä löytyi ruskonarsku, punanokkasorsapari, afrikanmerimetsoja sekä rannalta pari seppähyyppää. Olipa kauempana järvellä kolme virtahepoakin! Ja pienen käppäilyn aikana löytyi vielä ruostevahanokkia.

Pian matka jatkui seuraavalle järvelle, jolla oli flamingoja runsaasti, niin pikkuflamingoja kuin tavallisiakin. Myös punanokkataveja, sininokipääskyjä, muutama isotörmäpääsky sekä yksinäinen afrikankuparisorsakoiras nähtiin. Puputtajakukaali (superciliosus) näyttäytyi vihdoin minullekin ja muita pinnoja olivat bulbulikerttu, valkosilmäseppä, kuparikäki, afrikantervakiitäjä (barbatus), oliiviseppä sekä keltaperäpiispa. Myös seeproja, kirahveja, afrikanpuhveleita ja pahkasikoja päästiin taas ihastelemaan ja unohtaa ei sovi sinimarakatteja ja vaippapaviaanejakaan. Jottei touhu kuulostaisi koko ajan hirveän eksoottiselta niin voisi mainita, että havaittujen lajien listalla olivat myös mm. pitkäjalat, pikku-uikut (aivan tuhottomasti), suokukkoja, liroja, metsäviklo, rantasipi jne.

Yhtäkkiä automme stoppasi ja Anthony sanoi, että kuskimme oli nähnyt jonkin vilauksen. Peruuttelimme aika pitkään ja lopulta Anthony alkoi soittaa atrappia ja kuinka ollakaan kakkosauton porukka näki vilauksen lentävästä afrikantrogonista. Skannasin itsekin kiikareilla latvustoa ja yhdestä pienestä aukosta näkyikin ylemmäs latvustoon ja siinähän se lintu pojotti! Lintu näkyi niin pienestä aukosta, että sitä oli mahdoton nähdä muualta kuin minun penkillä seisomalla, joten meidän autokuntamme kävi pointsaamassa trogonin vuorollaan minun paikaltani. Lopulta linnusta saatiin jonkinlaiset kuvatkin otettua.

Matka jatkui savannille, jossa seuraava upea lintu oli kultakurkkuvästäräkki. Ensimmäinen monista hertuistakin hoidettiin ohimennen – ties kuinka monta eri lajia oltiin jo tunnistamatta kuultu – tämä sai nimekseen kyläherttu. Muutama afrikanviherkyyhkyjä näkyi erään aika kaukaisen puun latvustossa ja toinen herttu sai nimekseen livertäjäsellainen. Värikäs idänkirjolepinkäinen näyttäytyi lyhyesti ja muita havaittuja lajeja olivat myös mm. akasiakuhankeittäjä, liekkitikkanen (spodocephalus), tansaniansitruunahemppo sekä hieno dominikaanileski.

Lopulta kierros oli heitetty ja olimme taas portilla, jossa ulkoiltiin sen aikaa, kun kuskit selvittivät paperityöt. Sitten jatkoimme Arushaan Korona Villaan, jossa taas oli saman tien ruokaa tarjolla, todella pitkä iltahuuto ja sitten olinkin itse aivan valmis unten maille.

Pitkä siirtymä

9.2. aamupala oli taas klo 6:30 ja nyt olimme hieman saaneet aikaistettua lähtöä, sillä emme olleet nyt minkään turhan myöhään aukeavan portin aikataulutettavana, vaan edessä oli pitkä ajo kohti Serengetiä. Pihalla kyytiä odotellessa näkyi taas jo tuttuja lintuja mutta sähkölangalla istuskeli myös kyläleski. Pian olimme tien päällä ja onneksi autot saatiin paikka paikoin pysähtymäänkin, kunhan iso armeija-alueeksi kerrottu alue oli saatu ohitettua. Niinpä pinnalistalle lisättiin matkalta mm. varpuskiuru, ruskokäärmekotka, afrikanhaarahaukka, keltapäähaukka, naamioviheltäjäsorsa, kruunuhyyppä, mustanaama-, suomu-, pisamaotsa- ja tuliperäkutoja, kordofanin- (rufocintus) ja kastanjavarpunen sekä tankkaamaan pysähdyttyämme myös naamiokaijanen. Savannihaikaroita näkyi isoja parvia niin maassa kuin taivaallakin ja ensimmäiset pumpuliturakot nähtiin vauhdista.

Lopulta stoppasimme kävelemään akaasiametsikköön puoleksi tunniksi, joka venähti ainakin tunniksi, sillä uusia lajeja oli taas aivan tolkuttomasti! Tummaraitakerttu, okalepinkäinen, sinipää- ja punaposkipeippo, viirusininärhi, etelänmustasieppo, varpusseppä, aavikkoapali, ruusurintalepinkäinen, rikkihemppo, täpläpalmutasku, viiruruostepyrstö, keniankottarainen, afrikankelta- ja kultaperähemppo, liitolepinkäinen, punaposki- ja akasiaherttu, hopeasieppo, kauno- ja violettimedestäjä sekä pikkusirppisäihkyjä nähtiin. Paikalla olisi helposti viettänyt vaikka koko päivän, sillä lintuja oli todella paljon ja kuvattavaa olisi riittänyt! Nyt kun kävelimme aika isolla porukalla ja joka puolella riitti katsottavaa, niin kuvien ottamiseen ei ehtinyt juuri keskittyä.

Matka jatkui ja taas näkyi mm. somalianlauluhaukka, savannisininärhiä, etiopiansurutaskuja sekä kanelimehiläissyöjä. Matkan varrella näkyivät myös ensimmäiset maasaikylät, jossa savimajan näköiset rakennukset oli ympäröity sankoin risuaidoin. Näimme myös hauskan kameleontin ylittämässä tietä.

Lopulta kurvasimme Ngorongoron porteille, jossa vaippapaviaaneja sekä keltaperähemppoja, punaotsaseppää sekä ruskopääapalia hetken katseltuamme jatkoimme kraatterivuoren rinteen näköalapaikalle kenttälounaalle ja taas riitti katsottavaa ja ihmeteltävää niin paljon, ettei syömisestä meinannut tulla mitään!

Osa meistä oli kaivanut kaukoputken esiin ja suunnannut sen kraatteriin, jossa oli nisäkkäitä todella runsaasti ja eipä aikaakaan, kun ensin näin kiikareilla ensimmäisen norsun ja heti perään löytyi putkiin äärimmäisen uhanalaisia pensassarvikuonoja! Sarvikuonoja ei todellakaan ollut alueella paljon, joten se piti heti käydä putkesta pointsaamassa. Lopulta niitä löytyi neljä kappaletta ja muita nisäkkäitä olikin sitten lukematon määrä, mutta niihin ei ehtinyt keskittyä, kun lintujakin oli ympärillä – ja kaikki taas uusia lajeja.

Lounaan syönnin ohessa näimme mm. etiopianrillejä (mbuluensis), aprikoosirastaan, valkokurkkusepän, viiruhempon sekä upean kultasiipimedestäjän. Edes lyhyeen vessakäyntiin ei olisi ollut oikeasti varaa, sillä heti taisi mennä parikin elistä ohariksi – ja vielä ei ainakaan minulla ollut mitään haisua siitä, mitä lajeja olisi jatkossa helppo nähdä, sillä linnut tuntuivat olevan joka paikassa aina aivan erimerkkisiä…

Portilta taas selvittyämme matka jatkui kohti Serengetiä ja matkalla näkyivät ensimmäiset upeat kuningastrapit, savannituulihaukat, punalakkikiurut, ruohikkokirviset, muutamia afrikanmustavariksia, suomupaksujalkoja ja pian alkoi myös elukkaa näkyä aivan tolkuttomasti! Etupäässä juovagnuita, seeproja, afrikanpuhveleita sekä thomsoningaselleja oli silmänkantamattomiin molemmin puolin tietä ja niiden seasta löytyi myös joitakin hirvi- ja topiantilooppeja, grantingaselleja, susisakaaleja sekä hyeenoja. Eläinten suuri muutto oli täällä nyt menossa! Ihmeteltävää olisi riittänyt mutta meillä oli kiire, sillä meidän piti olla viiden aikaan Serengetin portilla.

Aika pitkään ajoimme järkyttävää vauhtia surkeaa tietä ja saimme auton pysäytettyä vain aivan pakosta eli elisten takia – ja pari kertaa onneksi myös ohittamattoman kuvaustilanteen takia.

Niinpä jokunen savannituulihaukka, kapustatrappi, keltakurkkuvästäräkki, liitohaukka, mustavyötasku ja lopulta myös ensimmäiset strutsit saatiin kuvattuakin. Ja hieman ennen porttia tehtiin sitten huikea stoppi, kun tien vieressä nieli käärmettä upea sihteeri ja vähän kauempana loikoili leijona valitettavan pahasti kasvien takana!

Vihdoin olimme Serengetin kansallispuiston portilla ja taas oli kuskeilla paperitöitä ja me pääsimme käppäilemään lähistölle. Kääpiölepinkäinen, punatöpökerttunen ja akasia- sekä vyötiaiskerttu saatiin kuitattua pinnoiksi ja eräässä latvassa piilotellut hyönteissyöjä määritettyä ihan tavalliseksi kultarinnaksi ennen kuin matka taas jatkui kohti majapaikkaamme, jonne oli vielä vajaan tunnin ajo.

Kun portista oli päästy, ei meillä ollut enää niin kiire ja Anthony kaivoikin meille atrapin avulla esiin parven valkosilmätimaleita ja pari keltapääfrankoliiniakin nähtiin lyhyesti, ennen kuin aurinko alkoi laskea. Tie oli surkea ja vauhti taas melkoinen. Illan jo hämärtäessä näimme taivaalla yksittäiset kirjo- ja korvakorppikotkat ja pian näkyi puiden latvustoissa lisääkin korppikotkia. Muita nähtyjä lintuja olivat valkovatsatrappi, afrikanmarabut sekä muutama parvi helttakottaraisia. Oli jo pimeää, kun ohitimme lutakon, jonka rannalla seisoskeli muutamia virtahepoja ja enemmänkin niitä oli uimassa.

Sitten alkoi sataa ja oikein kunnolla! Lopulta parkkeerasimme Thorn Tree Campin pihaan, jossa työntekijät ottivat meidät vastaan sateenvarjoin ja saattoivat respaan, johon tavarammekin kannettiin. Ja pian olimme nauttimassa taas erinomaista illallista, jonka jälkeen iltahuuto kesti taas pitkään.

Kun iltahuuto oli pidetty piti meidän pyytää majoituksen työntekijä saattamaan meidät kämpällemme, sillä alueella ei pimeässä saanut liikkua lainkaan itsekseen sillä olimmehan aivan keskellä Serengetin kansallispuistoa ja pihapiirissä saattoi liikkua pimeän turvin mitä tahansa villieläimiä.

Serengetissä

10.2. yöllä oli satanut todella kovaa, mutta onneksi aamuksi sää selkeni ja auringon noustessa käppäilimme aamupalalle, jolle saimme seuraksi sosiaalisia harmaahilkkakutojia. Aamupalan jälkeen pääsimme liikenteeseen ja tutustumaan kunnolla Serengetin kansallispuistoon.

Vaikutti siltä, että vasta jonkin aikaa ennen reissuamme alkaneet sateet, joiden ansiosta maasto oli käsittämättömän vihreätä, olivat saaneet eläimet normaalista aikataulusta myöhässä liikenteeseen. Siksi olimme edellisiltana nähneet valtaisia laumoja, jotka eivät kuitenkaan vielä olleet ehtineet itse kansallispuistoon asti. Gnuita ei näkynyt päivän aikana lainkaan ja seeprojakin vain vähän.

Lintumaailmaa edustivat mm. savannitäplätikka, lauluhaukka, kyläkutoja, hauskasti pärissyt pärinäkiuru, täpläotsatikkanen, punasavannisieppo, viheltäjäkiuru, parvilepinkäinen, tummapensaskiuru, naamiovahanokka, afrikankaija, liuskelepinkäinen, liitokotka, kobolttipeippo, olkipyrstö-, kiilto- sekä paratiisileski, akasiaeremomela, raakkujaherttu, pikkulauluhaukka, huppuhopeanokka, harjalintu (africanus), punanokkatoko (ruahae), mustaharakkalepinkäinen, pronssipääkottarainen, naamioturako, sahelinkutoja sekä maaseppä (usambiro). Mukavimmin päästiin kuvaamaan kapusta- ja valkovatsatrappeja, piispahaikaraa ym. Nisäkkäistä kennoille tarttuivat impalat, topinantiloopit, kääpiömangustit, dikdik-antiloopit, afrikanpuhvelit isoloisnokkelit selässään ja myös leopardikilpikonna ja kameleontti nähtiin. Tutuksi tulivat myös tsetsekärpäset, mutta onneksi niitä, kuten muitakin hyönteisiä, oli todella vähän.

Aika pitkään ajeltuamme biotooppi muuttui erikoiseksi aukeaksi ylängöksi, jossa kasvoi muutaman metrin korkuista piikkistä puuta harvakseltaan – tämä oli akasia-apalin aluetta. Niinpä atrapit raikasivat molemmista autoista ja pysähdyimme aina parin sadan metrin välein lintua etsimään. Sen kuulemma oli tapana saapua hiljaa paikalle, olla tovi näkyvissä ja kadota sitten kokonaan. Me olimme taas Anthonyn johdolla jatkaneet matkaa, kun radiopuhelimitse tuli tieto, että taka-auto oli kuin olikin löytänyt apalin paikasta, jossa olimme olleet jo vaikka kuinka kauan. Onneksi saimme auton käännettyä ja palattua paikalle ja lintukin oli yhä hallinnassa. Tämä oli taas yksi todella kova laji listallemme! Kun samaan aikaan maisemassa puiden takana lompsi norsulauma, oli tunnelma varsin korkealla!

Jatkoimme matkaa ja pian tien varresta löytyi kääpiöhaukka. Sitten alkoi taas kova atrapin huudatus liikkuvasta autosta mutta mitään ei meinannut löytyä – yleensäkin tuntui, että kaikki linnut olivat kadonneet. Mutta lopulta Anthony löysi etsimämme, kun parvellinen harmaaharjalepinkäisiä saapui lentelemään lähistölle atrapin houkuttamana. Ne laskeutuivat aina vähän turhan kauas, mutta pääsimme kyllä hyvin näkemään ja jotenkin kuvaamaankin nämä hassun näköiset veijarit.

Pikkumatkan jatkettuamme pysähdyimme aukealle, jonka takana oli valtavan suuria puita vuoren rinteellä. Pian näimme ensimmäisen afrikanmetsäkalastajan ja sitten vuorossa oli melkoinen yllätys, kun metsän reunassa loisti punaisena upea punalepinkäinen. Atrapin houkuttelemana saapui samaan aikaan puiden latvuksiin piiloon helmitöyhtöturako, joka näkyi muutamaan kertaan lennossa ihan mukavasti. Akasiatoko (deckeni) saapui automme viereen poseeraamaan ja kohta atrappi houkutteli kauas puiden latvustoon pari idänharmaaturakoa raakkumaan – näitä ei kuitenkaan nähty kuin pari kertaa hyvin lyhyesti lennossa. Stoppi oli kuitenkin ollut aivan käsittämätön, sillä lajien laatu oli ollut todella korkea!

Palailimme leiriimme varsin vauhdikkaasti ja leirissä ehdimme kuvailla hieman tavallista pihalinnustoa mm. loisto- ja pronssipääkottaraista, tuhkavarpusta (suahelicus) ym. ja löytyipä parkkipaikan vierestä maasaitiainenkin.

Ruokailun jälkeisellä lyhyemmällä iltapäiväretkellä saldona olivat mm. aro- ja luhtaherttu (marginalis), töyhtökotka, viktoriankaijaset, tansanianfrankoliini sekä nuolitimalit. Kovin juttu oli kuitenkin vastaan tulleen auton meille vinkkaama gepardi. Kissa oli hävinnyt jokin aika sitten heinikkoon, mutta me onneksi löysimme sen makoilemasta varsin läheltä tietä. Lopulta se nousi istuma-asentoon ja kunnolla näkyviin, joten olimme todella tyytyväisiä!

Jatkettuamme taas matkaa näyttäytyi minullekin savannivarpuspöllö ja myös ensimmäiset sirokotka, afrikanvuorikotka sekä keltakurkkuvarpuset nähtiin. Illan valot olivat upeat ja monista lajeista saatiin nyt erinomaisia kuvia, kun mihinkään ei ollut kiire. Kuskinamme toiminut Edson pysähteli aina pyynnöstämme ja hän tuntui olevan porukan puhelian muutenkin. Silloin kun oppaamme Anthony ei ollut kyydissä, kertoili Edson mukavia tarinoita ja informatiivisia tiedonantoja niin paikoista, paikallisista asukkaista, nisäkkäistä kuin jopa linnuistakin. Oppaamme aktivoitui lähinnä vain kysyttäessä ja (onneksi) silloin, kun joku tärkeä target-laji oli tiedossa.

Kämpille palailimme hieman ennen auringonlaskua ja pian oli taas ruokailu ja muut tutut iltarutiinit. Kämppäämme menin taas saattajan johdolla ja Mika saapui nukkumaan taas tuttuun tapaan paljon myöhemmin.

Toinen Serengetipäivä

11.2. Yöllä oli norsu rymistellyt osan porukastamme telttakämpän vierestä ja vääntänyt melkoiset tortut keskelle parkkipaikan polkua. Aamunpalan jälkeen lähdimme taas puistoon ajelemaan tavoitteena vielä puuttuneet linnut sekä nisäkkäistä etenkin leopardi, joka oli toivelistoillamme korkealla. Puistossa ajelevilla ryhmillä oli autoissaan radiopuhelimet, joten tieto kyllä liikkui kissaeläimistä ym. joten saatoimme aika huoleti keskittyä lintuihin ja lähteä sitten tarvittaessa bongaamaan.

Ajelimme hieman kosteampia alueita pikkuhiljaa pohjoista kohti ja havikseksi kertyi alkuun afrikankaijaa, pikkutuulihaukkaa, lauluhaukkaa, maaseppää (usambiro), nunnataskua, mustahuittia, afrikanmetsäkalastajaa ym. jo tuttua eli elikset olivat ensimmäistä kertaa tiukemmassa. Nisäkkäistä näkyi mm. virtahepoja, vaippashakaaleja, dikdikejä ym.

Vihdoin löytyi etsimiämme hautaajaviippoja ja seuraavaksi paukahti elikset afrikaniibishaikarasta, ruskovyötyllistä, tulikauluspiispasta sekä krokotiilistakin. Pääsimme myös seuraamaan parin virtahevon tappelua, joka jatkui ja jatkui. Oli myös hauska nähdä meikäläisen rantasipin talvehtivan virtahepolautalla yhdessä loisnokkelin kanssa otusten selästä hyönteisiä nokkien.

Matkan taas jatkuttua lenteli taivaalla afrikanhietakyyhkyparvia ja tien varressa päästiin kuvaamaan paria naamiohietakyyhkyä. Sitten kuskimme Edson äkkäsi eräässä puussa töröttäneen upean savannihuuhkajan. Muita havaintoja olivat tien varressa makoillut pikkuruokoantilooppi sekä tien ylitti valtava pytonkäärme.

Taas yhden cisticolan, nummihertun, nähtyämme, löytyi eräästä puusta rosvohaukka työssään eli jotain pesää kaivamassa. Tätä haukkaa päästiin kuvaamaan oikein antaumuksella ja itselleni tämä oli hyvä paikko, sillä edellisen rosvohaukan olin nuijannut. Vielä löytyi taivaalta huppu- ja savannikorppikotkaa ja sitten pienen lentokentän lähistöltä löytyi pieni leijonaporukka makoilemasta puun varjossa. Yksi isompi jellona kävi järsimässä meidän kohdaltamme ikävästi piilossa ollutta vesipuhvelinraatoa. Myös punalehmäantilooppeja näkyi muutama ja pienen lutakon rannasta löytyi tutun näköiset taivaanvuohi ja liro sekä hieman eksoottisempia afrikan- ja kolmivyötyllejä.

Lentokentän leirintäalueella pääsimme hetkeksi jalkautumaan ja taas riitti tavallisia lintuja kuvattavaksi. Mukava oli päästä kuvaamaan mm. kesyjä kenian- ja pronssipääkottaraisia, liuskelepinkäistä, maasaitiaista, huppuhopeanokkia, täpläpalmutaskua sekä myöskin söpöjä kääpiömangusteja ja puutamaaneja.

Jatkettuamme matkaa, ohitimme taas leijonaporukan, joista yksi komea naaras oli nyt saapunut lätäkön rantaan juomaan ja sitä päästiin kuvaamaan kunnolla. Olipahan melkoinen elämys päästä katselemaan leijonaa läheltä! Seuraavaksi matka jatkui aika vauhdikkaasti kohti etelää ja näimme vielä mm. kahlaajapääskyjä, kapustatrappeja ja vihdoin myös muutaman käätyviipan, joista yhdellä oli poikanenkin mukana.

Ajo oli vauhdikasta ja taas alkoi näkyä elukoita aivan tolkuttomasti! Gnuita ja seeproja oli silmänkantamattomiin, ensin mainittuja satojatuhansia ja jälkimmäisiä kymmeniätuhansia. Myös hyeenoja, sihteerejä ja savannikotkia päästiin kuvaamaan hienosti. Eläinmassaa olisi jaksanut katsella ja kuvailla paljon kauemminkin.

Seuraavan stoppimme teimme Serengeti Media Centerin pihapiirissä, jossa oli taas mukava hieman oikaista jalkoja. Paikka oli hieno, mutta linnut olivat aika vähissä. Pääsimme kuitenkin kuvaamaan mm. erilaisia liskoja, mm. värikästä kyläagamaa. Ja kohta taas matka jatkui ja nisäkkäiden seasta löytyi hieno servaali, lisää hyeenoja ja illan jo alkaessa hämärtää ja Ndutun lähestyessä, alkoi puissa näkyä korppikotkia.

Ndutu Safari Lodgeen päästyämme pääsimme taas suoraan ruokapöytään, jota rakennuksen kattoparrelle saapui seuraamaan kaunis genetti! Iltahuutomme sai karmivan käänteen, kun eräs retkueemme jäsenistä oli flunssaoireidensa takia tehnyt koronatestin, joka olikin positiivinen! Shokki oli melkoinen, sillä reissumme saattoi pahimmassa tapauksessa olla tässä! Keskustelimme ensin hetken keskenämme ja lopputulema oli, että jos jollain meistä oli korona, olimme takuulla jo kaikki altistuneet. Olimme keskellä Serengetin kansallispuistoa, joten paljon ei ollut tehtävissä. Olimme jo päiviä eläneet porukalla kuplassa ja sama oli jatkumassa, joten kaikki oli kiinni siitä, mitä oppaamme ja kuskimme suostuisivat tekemään kanssamme – toki hekin olivat jo samaan tapaan altistuneet. Onneksemme oppaidemme suhtautuminen oli varsin samanlainen ja päätimme jatkaa reissuamme suunnitelmien mukaan, mutta mikäli joku tulisi enemmän sairaaksi, olisi asiaa tietysti harkittava uudelleen. Ruokapöytiin tarjottiin jatkossa myös aina inkivääriteetä, joka taisi olla paikallisten parannuskeino kaikkeen.

Uni ei kuitenkaan meinannut itsellänikään tulla silmään ja tietysti jonkinlaisia flunssan oireita alkoi itsellenikin tulla aamuyöstä…

Ngorongoron rinteille

12.2. aamusta herättiin kuitenkin samaan aikaan ja aamupalan jälkeen oli ohjelma seuraavanlainen. Olimme jakautuneet kahdeksi porukaksi, joista toinen oli lähdössä Ngorongoron kraatteriin nisäkkäitä sekä ohessa tietysti lintujakin katsomaan ja toinen porukka ajamassa Ngorongoron rinteille lintujen perään. Alun perin nämä molemmat olivat olleet matkasuunnitelmassamme, mutta porukkamme eteneminen oli sen verran hidasta lukuisten pysähdysten takia, että oppaallemme oli tullut selväksi, ettei molempia voisi mitenkään tehdä yhden päivän aikana. Itseäni olisi todella paljon kiinnostanut molemmat ohjelmat, mutta lopulta päätös oli selkeä ja liityin pelkälle linturetkelle, sillä olimme kuitenkin jo aiemmin nähneet sarvikuonot kraaterin näköalapaikalta ja oletettavissa oli, että kovemmat lintulajit löytyvät kuitenkin ylempää rinteiltä. Tuskin koskaan tulisi toista mahdollisuutta päästä näin kovassa porukassa kyseisiä lajeja hakemaan. Sen sijaan olen melko varma, että Ngorongoron kraatteriin tulen vielä menemään, kun tulemme joskus Tansaniaan Hannan kanssa.

Niinpä meidän autossamme oli lopulta viisi henkilöä Anthonyn ja Geitanin kanssa – minä, Mika, Henkka, Hannu sekä Matti.

Molemmilla ryhmillä oli alkuun pitkä ajomatka Ndutusta Ngorongoroon. Aivan aamusta kurvasimme Ndutu-järven rantaan, josta löytyi mm. suomu- ym. muita korppikotkia, puussa kuvattavissa ollut liitokotka, lymyhemppo sekä afrikankäki.

Tutulta suoralta, jota olimme edellisiltanakin ajelleet, löytyi lisää korppikotkia, hyeenoja, sakaaleja, tolkuttomasti gnuita, punalehmä- ja hirviantilooppeja sekä gaselleja, pari laidunhyyppää, kaspiantylliparvi sekä pikkuaavikkojuoksija ym.

Pikkuhiljaa Ngorongoron rinteet lähestyivät ja sitten aloimme kiivetä ylemmäksi. Aika pitkään ajettuamme löytyi useampia sahelinmuurahaistaskuja ja sitten stoppasimme komealle näköalapaikalle, josta löytyi helposti vaikertajaherttu (distinctus) sekä näkyi useampiakin ruostesiipikyyhkyjä.

Pian matka jatkui ja seuraava pinna oli lyhyesti näkynyt mustatäpläfrankoliinipari ja sitten pointsasimme helposti löytyneet vuorihertut.

Tutulta näköalapaikalta näkyi nyt pikavilauksella seitsemän pensassarvikuonoa sekä taas etiopianrillejä (mbuluensis), mutta pian jatkoimme ylemmäksi. Aika pitkän ajon jälkeen löytyi viimein pari ylänkötaskua mutta kapealla ja mutkaisella tiellä pysähtyminen oli haastavaa, joten matka jatkui.

Lopulta edessämme aukesi laaja ylänkö, jolla oli maasaiasutusta todella paljon – savimajoja levittäytyi alueella kuin kaupungiksi! Saimme taas oppaaltamme varsin ehdottoman kiellon kuvata rakennuksia tai ihmisiä, joten keskityimme lintujen etsimiseen. Pienen hakemisen jälkeen löysimme ensin muutamia punakauluspiispoja ja lopulta löytyi myös kenianpiispa. Nämä piispat olivat aika kaukana, mutta jonkinlaisia kuvia sentään saatiin ja ovelasti linnun taustalle sai kuvatuksi pakolliset kuvat maasaiden asutuksistakin.

Maasaiasutusta

Ohiajaessamme maasailapset vilkuttelivat meille samalla, kun paimensivat lampaita ja vuohia. Mutta pian me käännyimme ympäri ja lähdimme palailemaan takaisin päin. Suomuselkäkutojan ja vuorimedestäjän nähtyämme, oli seuraavana vuorossa taivaalla kaarrellut uljas gasellikotka. Seuraavaksi pysähdyimme erään rinteen alle pitemmäksi aikaa ja näimme mm. ruskopää- sekä jokiapaleja, varjoissa vilahdelleen nykyisin kerttuihin kuuluvan lyijytimalin sekä säihkymedestäjän.

Näköalapaikalle päästyämme, oli toinenkin porukkamme yllättäen siellä mutta pitempään havainnointiin tai jutusteluun ei ollut aikaa, sillä meillä oli kauhea kiire ajella Ngorongoron portille, jotta ehtisimme portista ulos ennen sitä aikaa, kun olimme paria päivää aikaisemmin alueelle saapuneet. Myöhästyessämme olisimme joutuneet lunastamaan vuorokauden lisämaksun.

Seuraavaksi meillä oli edessä pitkä ajo Karatuun, jossa majoituimme upealle Villa Lodgelle. Kämpät olivat aivan tolkuttoman hienot ja illalla ehdimme tovin staijata parvekkeeltamme ja näimme mm. mustakanahaukan. Illalla porukka oli väsynyttä ja selviä koronan oireita oli jo useammallakin, mutta silti yritimme pihapiirissä vielä kuulostella kehrääjiä.

Ihan koko porukka ei enää osallistunut ainakaan koko iltahuutoon, joka tietysti nyt kesti ennätyspitkään, sillä huudettavana oli kahden porukan hyvinkin toisistaan poikkeavat havainnot. Olisipa kraatteristakin tullut ainakin itselle aika monta elistä, sillä kosteikot olivat jääneet reitillämme todella pieneen osaan.

Lake Manyaran kansallispuisto

13.2. aamusta oli edessä paluu vanhoihin autokuntiin, mutta meidän autostamme oli nyt pari henkilöä jäänyt potemaan. Ajelimme Lake Manyaran kansallispuistoon, mutta kuten tiedossamme jo oli, olivat järvellä olleet tulvat katkoneet suurimman osan rantoihin vievistä teistä ja tulvan takia yleensäkin vesi- ja rantalintuja oli alueella todella vähän – rannat kun olivat nyt keskellä metsiä.

Niinpä kansallispuiston portista päästyämme keskityimme metsälinnustoon ja heti alkoikin hienosti, kun eräästä puusta löytyi pari etelänkalkkunasarvekasta. Katsottavaksi ja kuvattavaksi löytyi myös mm. vasarapäähaikara, hopeasarvinokkia, valkopääseppäpari, idänruskobulbuli sekä kruunutoko. Sitten näkyi tien yli vauhdilla lentänyt afrikanpikkukalastaja ja perään erään puun latvasta komea keisarijalokotka ja kohta löytyi vielä mukavaksi paikoksi neljä afrikansininärheä, jotka olin nuijannut reissun ensimmäisenä päivänä. Kun perään löytyi vielä täysin odottamaton laji viiksipalmutasku sekä kaunis kultakurkkulepinkäinen, oli taas fiilis, että meillä menee aika hyvin!

Eikä yhtään huonommin mennyt jatkossakaan, sillä atrapin soitto tuotti ruostelörppötimaleita ja eräästä puusta löytyi saalista syömästä pikkulauluhaukka, punasiipipiispa näkyi myös elikseksi ja sitten olivat tien vieressä ensimmäiset läheltä nähdyt norsut.

Pidimme taas tauon ja käppäilyhetken eräällä piknikpaikalla, jota ennen näkyi lyhyesti helmiseppä ja piknikpaikalta löytyi muutama keltakurkkuvarpunen. Onneksi helmiseppä lensi pari kertaa ylitsemme, mutta koska meillä ei ollut eväitä, ei se ollut kiinnostunut tulemaan sen koommin näytille. Komeita afrikanvuorikotkia liihotteli taivaalla, mutta kaukana näkyneellä järvellä ei näkynyt lintuja käytännössä lainkaan. Ja pian matkamme taas jatkui.

Atrapin houkuttamana löytyi seuraava targettimme eli violettiharjaturako helposti ja lopulta näkyi ensin pariin kertaan lennossa ja jäi sitten hetkeksi jopa suht avoimesti näkyville – toki valitettavan kauas. Mutta olipahan taas melkoisen eksoottisen näköinen otus!

Ollessamme jo aika vauhdikkaasti palailemassa takaisin päin, plokkasi Anthony varjoisassa aluskasvillisuudessa piilotelleen parven töyhtöhelmikanoja. Tämäkin laji oli ollut toivelistallani korkealla!

Aika pian olimme takaisin kämpillä, jossa söimme taas maittavan aterian, ennen kuin lähdimme vain viiden hengen porukalla iltapäiväretkelle. Oli oikein ymmärrettävää, että muutama toipilas jäi mielettömän mukavaan majapaikkaan hieman hengähtämään, kuvailemaan ja staijailemaan – sekä tietysti potemaan…

Iltapäiväretkikohteenamme olivat muutamat stopit ihan vain päätien varren akaasiametsiköissä ja viljelysten lähellä. Mutta taas kerran lintulajisto oli aivan uutta. Mm. pensaslepinkäisiä, isokulta- sekä kultaselkäkutojia, puna- sekä kultakauluspiispoja, afrikanrillirastas, maaseppiä (darnaudii), afrikanparatiisimonarkkeja, oliivirillejä (flavilateralis) sekä pari purppurakottaraista ym. nähtiin. Sain vihdoin kuvattua toivomani afrikanhiirihaukan ja näin yhden helposti tunnistettavan retkipinnan – pensaskertun. Muita vielä mainitsemattomia Suomesta tuttuja pitkänmatkanmuuttajia, joita olimme nähneet reissussa olivat yleiset haara- ja räystäspääskyt sekä tervapääskyt ja jonkin verran olimme nähneet myös kivi-ja pensastaskuja, pikkulepinkäisiä, mustapääkerttuja, pajulintuja ja harmaasieppoja, pari keltavästäräkkiä sekä kalasääsken. Yllättävän vähän olimme mielestämme nähneet Suomeen kesäksi saapuvia muuttajia.

Illalla edessä oli taas illallinen (vaikka taaskaan ei ollut yhtään nälkä) ja iltahuuto.

Taas vuoristolajeja

14.2. olimme aamupalan jälkeen taas matkalla Ngorongoron ylängöille, jossa pysähdyttiin ensimmäisen kerran katsomaan punaposkiherttua, joka löytyi jo liikkuvasta autosta. Samalta paikalta löytyi myös oliivivahanokkia, viherpäämedestäjä sekä eminia.

Yöllä oli satanut ja maasto, etenkin tie, oli todella liejuinen. Tiukka savimainen muta kerääntyi kivasti kengänpohjiin. Kohta jatkoimme autolla vielä hieman ylemmäksi Elephant Cave Trailin alkuun, jossa vartijat olivat varmistaneet, että polku oli jo tyhjä eläimistä eli afrikanpuhvelit ja norsut olivat tapansa mukaisesti nousseet ylemmäksi päivää viettämään.

Tapasimme paikallisoppaaksi polulle mukaan tulevan Emmanuelin ja mukaamme lähti myös aseistettu vartija. Kohta kävelimme vuoren rinteellä kiemurrellutta todella mutaista ja paikoin liukasta ja jyrkkääkin polkua lintuja havainnoiden. Emmanuel paljastui oikein skarpiksi nuoreksi lintuharrastajaksi, joka tunsi äänetkin varsin hyvin.

Niinpä kohta pointsasimme latvustossa pyrstöään levitelleet tuhkatöyhtömonarkit, laulavan punataskun, näimme Mikan kanssa aivan vierestämme lentäneen mutta katveeseen polulta pääsemättömiin laskeutuneen luumukyyhkyn ja pääsimme taas kuulemaan ja näkemään vilaukselta helmitöyhtöturakoja. Myös etiopianrillejä (mbuluensis) sekä ihan tavallinen käki nähtiin.

Aika pitkään käveltyämme, löytyi puun latvustosta ensin purppurakäpinkäispari ja heti perään kaunis kultakurkkulepinkäinen. Myös punapeippoja, samettimedestäjä sekä muutama afrikanparatiisimonarkki näkyi ja lopulta löytyi myös toivelistallamme korkealla ollut rusovatsakottarainen, joka lensi pesäkololleen.

Liukastelimme painavine kengänpohjinemme vielä jyrkkää rinnettä alas pienen puron varteen, josta nousimme takaisin eri polkua ja sitten lähdimme palailemaan hieman nopeammin autolle päin. Linnut olivat selvästi hiljentyneet ja havainnot jäivät paluukävelyllä aika vähiin. Parhaana lintuna näkyi kuitenkin afrikanharmaakäpinkäinen.

Kävimme vielä Lodgella syömässä ja hakemassa jo aamulla pakkaamamme tavarat kyytiin ja sitten edessä oli taas hiukan pitempi ajo kohti Tarangiren kansallispuistoa. Ja vaikka siirtymä ei ollut pitkä, niin Tarangiren lähestyessä saimme taas kerran huomata, kuinka linnusto oli muuttunut aivan täydellisesti.

Tarangire

Ensimmäiseksi elikseksi kuitattiin punakurkkufrankoliini ja myös naamiokaijasia näkyi nyt siellä täällä ja Mika kuittasikin lajista 5000. Maailmanpinnansa! Portilla jaloitellessamme, löytyivät ensimmäiset valkokulmakutojat, punanokkatokot (erythrorhynchus) sekä tuhkakottaraiset. Ja matkan taas jatkuttua kansallispuiston sisällä kuittasimme pian ensimmäiset keltakurkkufrankoliinitkin.

Nisäkkäitäkin näkyi ja kuvailimme matkalla vielä mm. pahkasikoja, kääpiömangusteja, norsuja sekä strutseja – ai niin strutsi onkin lintu… Muita iltavaloissa kerrankin ilman kauheaa kiirettä kuvattuja lintuja olivat mm. em. frankoliinit, punanokkatoko (erythrorhynchus), akasiatoko (deckeni), liitolepinkäinen, kääpiöhaukka, sieppodrongo sekä vihermehiläissyöjä.

Majapaikkamme oli taas aivan käsittämättömän upea Safari Lodge, jonka ravintolan terassilta aukesi aivan uskomaton maisema jokivarteen ja savannille! Ilta menikin terassilla Mikan 5000. pinnan kunniaksi kilistellen ja savannille staijaillen. Retkipinnaksi jokivarresta kuului valkoviklo ja pihapiirissä havaittiin suomukiitäjiä ja pimeyden laskeuduttua lensi pisamakehrääjä ohitsemme. Iltahuutoa piristi lähistöllä hurisemaan alkanut afrikanpöllönen (senegalensis).

15.2. teltassa vietetyn yön jälkeen kävelimme taas auringon noustessa aamupalalle, jonka jälkeen kuvailtiin lähimmässä puussa päivehtinyttä afrikanpöllöstä ja terassilta näkyneitä norsuja. Ehdin löytää myös mustakurkkukutojan sekä kuvailla tuliperä-, suomu sekä etelänpuhvelikutojia ennen kuin lähdimme taas keikkumaan autoon kansallispuistoon.

Sirokotkaparia kuvattuamme jatkui stopit kirahvi-, raitamangusti- ja viirusiipifrankoliini- ym. kuvausstopeilla ennen kuin löytyi ensimmäiseksi elikseksi hauskoja vihersäihkyjiä. Punakurkkufrankoliineja sekä valkovatsatrappia jne. kuvailtuamme seuraava elis oli sitten puskassa hedelmiä syömässä ollut somaliankaija.

Mukavia kuvia tuli myös mustaharakkalepinkäisistä, savannisininärhestä, pumpuliturakoista ja savannitäplätikasta ja yhtäkkiä eräällä oksalla kökötti kivasti paikoillaan hunajaopas. Ja kohta eräästä puusta löytyi komea kyhmysorsa. Läheisen lutakon rannalla käpötteli naamiohietakyyhkyjä ja kyhmysorsakoiraskin laskeutui lätäkköön paria naarasta jahtaamaan. Toiselta lätäköltä löytyi naamioviheltäjäsorsia, lisää kyhmysorsia sekä afrikanhanhia ja kun puissa oleviin sorsiin oli päästy, niin läheisen puun latvustossa jökötti kynsihanhi. Vihdoin sain myös itse siedettävän ja siten pinnakelpoisen havainnon isoruostepääskystä.

Piknikpaikan stopin kuvailut jäivät loistokottaraisiin mutta jokivarresta löytyi putkella pari rantapaksujalkaa. Liikkeelle päästyämme löytyi puun latvasta gasellikotka ja samaan aikaan auton toisella puolella lätäkön rannassa kookas varaani käpötteli hitaasti lampeen uimaan.

Tarangiren upeita apinanleipäpuita piti tietysti myös kuvailla ja samalla tähyillä oksistoja, josko se viimeinen Big Fiven otus eli leopardikin löytyisi, mutta nisäkäskuvailut saivat jäädä seeproihin ja norsuihin, joita näkyi ilahduttavan paljon. Onneksi lintuelikseksi löytyi kulohyyppä ja pian pääsimme kuvailemaan myös savannihuuhkajaa, joka puhisi erään puun oksalla vähän turhan kaukana väreilyssä. Puussa oli oletettu naaraskin, mutta aivan liian piilossa oksistossa.

Seuraava pinna oli etiopiantrappi, jota päästiin kuvaamaan jopa liiankin läheltä ja mukava oli nähdä tumman muodon pikkulauluhaukka paremmin kuin lentokentällä. Näimme lyhyesti myös palmikkokäen ja myöhemmin harakkakäenkin.

Palasimme syömään taas leiriin, jossa ehdimme hieman käppäillä ja kuvailla kesyjä lintuja. Uima-altaan yläpuolelle pesää rakennellut kaunis punakaapukutoja oli uskomattoman kirkkaan punainen ja kerrankin ehdin kuvaamaan loistokottaraisia kunnolla sekä saamaan kuvat myös telttapolun varresta löytyneistä punaposkipeipoista, naamiokaijasista, näköalapaikan vieressä taivaalla kaarrelleesta afrikanvuorikotkasta, kaunomedestäjästä, akasiatokosta (deckeni), valkokulma- ja tuliperäkutojista, tuhkakottaraisista, liuskelepinkäisestä, keltarinta-apalista (flavida) sekä itäafrikansavannioravasta ym.

Koska pinnat alkoivat olla jo vähän tiukemmassa, ehdimme iltapäiväretkelläkin hieman enemmän keskittymään kuvaamiseen ja oli mukava saada etenkin sihteeristä kunnon otokset. Myös käätyviippoja, kulohyyppiä ja useampiakin kauriseläimiä päästiin taas kuvaamaan ennen kuin ensimmäiseksi elikseksi löytyi akasiatimaleita ja heti perään nokisavannisieppopari. Pääsimme myös kuvaamaan loisnokkelia työssään eli impalan korvia puhdistamassa ja harmaatokostakin sain vihdoin kunnon kuvat.

Myös afrikaniibishaikaraa, keltakurkkufrankoliinia, naamiohietakyyhkyjä ja sinipääpeippoa päästiin kuvaamaan kunnolla. Illalla palasimme kämpille taas sen verran ajoissa, että muutamia lintuja ehti vielä kuvailemaan ennen kuin oli taas iltatoimien aika.

16.2. aamupalan jälkeen pääsimme kerrankin kohtuullisen aikaisin maastoon ja olimme päättäneet suunnata suoraan trappipaikoille, sillä meiltä puuttui vielä yksi laji. Edellispäivänä emme olleet menneet kovinkaan pitkälle trappialangolla ja nyt ei ollut toivoakaan päästä niinkään pitkälle, sillä edellisyönä oli taas satanut ja tiet olivat todella upottavia. Trapit kuitenkin olivat nyt todella aktiivisina ja näimme heti valkovatsatrappeja lentelemässä ympäriinsä.

Pian näkyi ensimmäinen etiopiantrappikin ja yhtä kapustatrappia katseltiin jo sillä silmällä, mutta eivätpä tuntomerkit täsmänneet. Mutta pian samalla paikalla näkyi lentämässä paljon vaaleampi kapistus ja sehän tunnistuikin keniantrapiksi. Myös arosuohaukka, kyhmysorsa, keltakurkkufrankoliineja, kultakurkkuvästäräkki ja tuttuja nisäkkäitä ja lintuja nähtiin. Etenkin hyeenoja päästiin kuvaamaan mukavasti, parin otuksen makoillessa mahallaan lätäköissä viilentymässä.

Helmiseppäpari paritteli termiittikeon päällä, isoloisnokkelit kiipeilivät kirahvin kaulalla, dikdik-antilooppi heilutteli nenäänsä meitä katsellessaan, somaliankaija söi hedelmiä puun latvassa, jakobiinikäki lensi editsemme, kilpikonna kiiruhti tien vierusnurmikkoon ja raitamangustit painivat tiellä. Ihan perus aamu siis…

Mukava oli saada myös maaseppä (darnaudii), naamioturako, afrikankaija sekä liitelevä liitokotka paremmin kuvattua. Erään kuolleen puun latvasta löytyi pari komeaa etelänkalkkunasarvekasta, joka oli myös mukava nähdä ja kuvata paremmin. Myös strutsit olivat vielä mukavasti hollilla ja pääsimme kuvaamaan vielä viirukalastajaa, suomukiitäjiä sekä näimme taas lyhyesti mustatäpläfrankoliiniparin.

Leiriin palattuamme löytyi vielä viinivyömedestäjä sekä muutama ruusupeippo ja Jyrki oli tuhkakottaraisia ym. kuvatessaan törmätä valtaisaan pytoniin, jonka me muutkin toki bongasimme. Valitettavasti käärme oli jo ehtinyt lähes kokonaan piiloutumaan telttapolkumme alta kulkevaan vesiputkeen.

Ruokailun jälkeen oli edessä lähtö kohti Arushaa, mutta saimme vielä niin ennen porttia kuin sen jälkeenkin ajaa pitkät tovit maastossa, jossa vielä näkyi lintuja ja nisäkkäitä mukavasti. Norsujakin nähtiin nyt enemmän kuin vielä kertaakaan. Portilla käppäillessä mukavimmin olivat näytillä harmaapää- ja afrikanmetsäkalastaja sekä punarintakäki.

Ilta menikin sitten ajellessa Arushaan. Matkalla pääsimme näkemään kyliä hieman aktiivisempina, kun oli toripäivä. Lopulta olimme tutun ja turvallisen, mutta yhä vain kauheammalta kuulostavan Korona Villan pihassa. Varmaan noin puolilla porukastamme oli kuitenkin korona tälläkin hetkellä…

Kiurutasangoilla

17.2. aamulla herättiin aamupalalle jopa normaalia aikaisemmin ja auringon noustessa olimme jo matkalla kohti Arushan pohjoispuolella sijaitsevia kiurutasankoja. Matka oli yllättävän pitkä, mutta onneksi taas näkyi lintuja, joista mainittavimpina langalla ollut liskohaukka sekä useat parvet jokimehiläissyöjiä.

Pääsimme tasangoille yhdeksän aikaan ja kuskimme otti yhteyden maasaihin, joka vastasi paikalla esiintyvän endeemin arushankannuskiurun tutkimisesta ja suojelusta. Mies oli jo aamuseitsemältä lähtenyt etsimään lintuja meille ja hän oli juuri sopivasti niitä löytänyt! Näimmekin miehen pienenä pisteenä keskellä tasankoa ja ajelimme hitaasti hänen luokseen. Ja siellähän niitä oli – arushankannuskiuruja! Näimme yhteensä viisi yksilöä näitä käsittämättömän harvinaisia lintuja, joita esiintyy koko Maailmassa vain tällä tasangolla ja edellisen, muutaman vuoden takaisen, laskennan tuloksena oli löydetty 23 yksilöä! Tasangolla esiintyy kuulemma niin voimakkaita tuulia, että koko maan pinta pahimmillaan kuoriutuu ja tuhoaa lintujen pesinnät.

Lähestyimme pienellä porukalla varovasti paria arushankannuskiurua ja saimme kohtalaiset kuvat otettua. Käppäilimme sitten alueella jonkin aikaa havaiten mm. varpus- ja punalakkikiuruja sekä savannihietakyyhkyjä ja hieman paikkaa vaihdettuamme löytyi myös ensin pari somalianpikkukiurua (athiensis) ja sitten myös lyhytpyrstökiuru. Aro- ja kivitaskuja näkyi myös sekä pikkuaavikkojuoksijapari.

Sitten jatkoimme pieneen akasiametsikköön, josta löytyi varsin pian pari pikkutöpösieppoa, tummaraitakerttu, helmiseppä sekä valkolakkihiiroja. Paikalla törmäsimme myös ensimmäistä kertaa hieman vihamielisempiin paikallisiin, jotka olivat ilmeisesti rahaa vailla, kun olimme mukamas heidän maillaan. Liikkeelle taas lähdettyämme näimme kuningastrapin, joka päätti suorittaa uljaan ohilennon! Kyseessähän on Maailman painavin lentävä lintu!

Näimme kohta myös kivikkorastasnaaraan ja viimeisen jalkautumisen teimme toisessa akasiapusikossa, josta löytyi helposti pikkuherttuja, muutamia viheltäjäkiuruja (alopex), olkipyrstöleski, nakkelitöpökerttunen, soidintanut pari ruusurintamedestäjiä sekä reissun viimeiseksi elikseksi näkynyt etelänarohemppo, joka valitettavasti jäi kuvaamatta, kun kamerani akku loppui ja vara-akut olivat autossa. Eka kunnon kameramoka tuli siis tehtyä viime hetkellä.

Paluumatkalla stoppasimme vielä kerran yhtä uutta herttulajia yrittämään, mutta onneksi olimme loppuun asti skarppeja emmekä suostuneet määrittämään lajia ehdotetuksi vaan jo tutuksi luhtahertuksi (marginalis).

Kotimatkalle

Lopulta olimme takaisin Korona Villassa, jossa söimme oikein maittavat pizzat ja sitten oli aika kiitellä ja heittää hyvästit Anthonylle. Olimme keränneet ihan kunnon tipit kirjekuoriin niin oppaalle kuin kuskeillemmekin ja luovutimme ne ruokailun jälkeen. Sitten pakkailimme tavarat lopulliseen kuosiin ja pidimme vielä iltapäivähuudon, jota ei aivan loppuun asti saatu tehtyä ennen kuin meidän piti lähteä kuskiemme kyyditseminä kohti lentokenttää.

Mitään koronatarkistuksia ei kentällä onneksemme tehty, sillä emme todellakaan halunneet jäädä jatkamaan reissua koronakaranteeniin. Vain Suomessa ennen reissua otetun PRC-testin tulosta kysyttiin. Koska tarkistuksia ei tehty, emme voineet oikein omatoimisestikaan harkita karanteeniin jäämistä vaikka eettisesti se olisi tietysti ollut oikein. Mikään matkavakuutus ei meille ylimääräisiä matkakuluja olisi korvannut ilman virallista testitulosta ja lääkärintodistusta. Niinpä yritimme päästä matkaamaan koti-Suomeen potemaan.

Ensimmäinen lentomme oli Dar Er Salamiin, jossa saimme taas jännittää, tehdäänkö testejä, mutta eipä sielläkään mitään testailtu. Ehdimme hieman jopa shoppailla, vaikka jouduimme taas tsekkaamaan matkatavarammekin. Sitten seuraava pitempi lentomme oli Qatarin Dohaan. Itse sain nukuttua lennolla todella hyvin ja Dohassa hommat sujuivat taas samaan tapaan eli odottelujen jälkeen lähti lentomme Suomeen. Nukuin taas ihan kohtuullisesti ja Helsinki-Vantaalle laskeuduimme lopulta lumiseen maisemaan.

Matkatavaroita oli samalla hihnalla odottamassa Pekingin koneella saapuneet koko naisten jääkiekkomaajoukkue sekä iso osa olympiahiihtäjistä Iivo Niskasen johdolla. Eli mitaleja kiikkui aika monella kaulassa! Me pysyttelimme urheilijoista mahdollisimman kaukana, sillä emme todellakaan halunneet sairastuttaa ketään huippu-urheilijaa koronaan.

Lopulta oli aika heittää hyvästit koko retkiseurueelle ja isäni oli saapunut minua hakemaan. Koska itsekin pelkäsin olevani koronassa, sovimme että isäni ei kyytiini hyppäisi vaan annoin vain hänelle tuliaiset ja hän lähti palailemaan Kirkkonummelle junalla. Itse lähdin saman tien ajelemaan kohti Parikkalaa, jossa olin aivan mukavan ajoissa illalla ja koska oli vasta lauantai, oli minulla hyvin aikaa ennen arkeen palaamista.

Tunsin viikonloppuna itseni hieman flunssaiseksi ja todella väsyneeksi (mikä ei ole kyllä ihmekään reissun jälkeen), mutta jo tehty kotitesti näytti koronaa. Niinpä maanantaina suuntasin töissä ensimmäiseksi viralliseen testiin ja positiivistahan sieltäkin tuli. Niinpä podin lopulta koronaa vielä neljä päivää ja vasta perjantaina palasin arkeen.

Reissu oli aivan käsittämättömän onnistunut! Koko porukalla havaitsimme yhteensä 474 lintulajia, joista itseltäni jäi havaitsematta kuusi sellaista lajia, jotka periaatteessa olisin voinut havaita, mutta havaittiin vain parin henkilön toimesta pikaisesti tai sitten vain toisesta autosta ja lisäksi tietysti Ngorongoron kraaterissa käynyt porukka näki kourallisen sellaisia lajeja, joita ei muuten reissussa nähty. Niinpä oma Tansanialistani kertyi 459 lajin mittaiseksi ja näistä uskomattomat 356 oli eliksiä eli uusia Maailmanpinnoja! Afrikassa on kyllä aivan tolkuttomasti lintuja! Ja tietysti unohtumattomia muistoja kertyi myös nisäkkäistä, joita näimme ja pääsimme kuvaamaan! Afrikkaan pitää kyllä päästä uudelleenkin! Kiitokset vielä Tanzania Birding and Beyond Safarsin oppaallemme Anthonylle, kuskeillemme, muille meitä avustaneille sekä tietysti mainiolle retkiporukalle, etenkin Jyrkille!

J.A.

Pohjois-Suomi 18.-27.6 2020

Koskapa COVID19 oli sulkenut maamme rajat ja perinteinen kesäinen ulkomaanmatka ei näin tullut kysymykseen, oli ainoa mahdollisuus lomareissuun kotimaan rajojen sisäpuolella. Kun kävi ilmi, että veljenpojan rippileiri järjestetäänkin ja samalla myös pienimuotoiset rippijuhlat, oli päätös helppo, että suuntaisimme Lappiin, mikäli vain viikon varotusajalla onnistuisin saamaan lomaa. Olin ollut koko kevään lomakiellossa ja alkukesän parit lyhyet laskentalomat olin ottanut edellisvuodelta säästyneistä lomapäivistä, joten esimieheni oli ymmärtäväinen, että nyt oli hyvä aika suunnata Lappiin, jotta pääsisi juhliinkin ja sukua tapaamaan.

Koskapa Hannan siskolla Elissalla oli myös oma lomansa ja hän oli suunnitellut myös lintureissua Lappiin, oli meidän helppo yhdistää voimamme ja saada näin kaivattua säästöäkin, kun lähtisimme yhdellä autolla liikenteeseen.

Niinpä 18.6. Juhannusaatonaattona saatuani työpäiväni pakettiin lastasimme jo valmiiksi pakkaamamme tavarat autoon ja suuntasimme Tarvaslammelle, jossa “Elli” oli valmiina meitä odottamassa. Saimme ihme kyllä hänenkin tavaransa mahdutettua autoon ja pian olimme tien päällä matkalla kohti pohjoista.

Keli oli sateinen ja välillä jopa myrskyinen mutta teimme silti, tai ehkä juuri sen takia, pikaisen stopin Saaren Pohjanrannassa, jossa havainnot jäivät kuitenkin vain pariin suokukkoon. Pohjois-Karjalaan päästyämme korkkasimme reissupinnalistan ja Kiteellä näimmekin vauhdista pikkulepinkäisen ja valkoposkihanhen. Sateen kokonaan loputtua päätimme kurvata Kontiolahden Linnunsuolle, jossa käppäilimme tunnin verran havaiten mustaviklon, pyrstötiaisia ja keltavästäräkkejä ym.

Sinipyrstöjä

Matka jatkui lopulta Sotkamon Talvivaaraan, jossa ajoimme todella jyrkkää ja huonokuntoista tietä huipulla olleelle mastolle ja emme olleet ehtineet edes autosta kunnolla ulos, kun kuulimme pari laulavaa sinipyrstöä. Niinpä emme vielä purkaneet muita tavaroitamme kuin rengastusvälineet ja pian meillä oli verkko viritettynä ja atrappi soimassa. Ja eipä aikaakaan, kun verkossa roikkui hieno vanha koiras sinipyrstö! Koska homma tuntui olevan helppoa, kokeilimme saman tien myös toista lintua, mutta tämäpä olikin hiljentynyt eikä sitä havaittu illan aikana enää lainkaan. Sen sijaan renkaan jalkaansa saanut lintu lauloi koko illan, yön ja seuraavan aamunkin koko ajan.

Pystytettyämme telttamme ja syötyämme olimme varsin pian valmiit unten maille. Olihan meillä Hannan kanssa koko keväältä melkoiset univelat kerättynä ja tältä reissulta niitä olisi takuulla lisää luvassa.

19.6. heräsimmekin jo ennen aamuyhtä ja taas olivat molemmat sinipyrstöt äänessä. Kohta meillä oli verkko pystyssä ja eipä mennyt kuin hetki, kun meillä oli vielä edellisiltaista lintua upeampi sininen vanha sinipyrstö hyppysissämme.

Jatkoimme sitten rengastusvälineistö mukanamme kiertämään Talvivaaran länsirinteen metsiä ja pienen kävelyn jälkeen löysimme seuraavan sinipyrstön. Ja pian alkoi tuntua, että sinipyrstö oli selvästi runsain laulava lintu metsissä! Aina kun edellisen laulu alkoi jäädä taaksemme, löytyi seuraava ja usein kuului parikin uutta lintua. Yritimme saada verkkoon ainakin lähes kaikkia löytämiämme lintuja mutta vain yksi vanha lintu kävi törmäämässä verkkoon kimmoten siitä kuitenkin vapaaksi. Nuoret linnut lähestyivät verkkoa aina huomattavasti varovaisemmin ja epäluuloisemmin puiden latvuksista ja yhtäkään lintua emme saaneet kiinni. Yksi varoitteleva naaraskin löydettiin mutta tätäkään emme kiinni saaneet. Lopulta kuulimme aamun aikana yhteensä 13 sinipyrstöä, mutta vain telttamme lähellä olleet oltiin saatu kiinni.

Muita aamukävelyn havaintoja olivat neljä idänuunilintua, joista kolme kuului samaan pisteeseen, kaksi käenpiikaa, muutama peukaloinen, töyhtötiainen, pikkukäpylintuja, punatulkkuja ja metsäviklo. Ja mainittakoon että hyttysiä oli aivan riittävästi! Ehdimme kävellä aamun ja aamupäivän aikana vain pienen osan Talvivaaran rinteestä. Sinipyrstöjä olisi varmaankin ollut vaaralla vielä runsaasti lisää? Talvivaaran hienot kuusikot ja lakialueen suot tekivät meihin vaikutuksen luonnontilaisuudellaan. Ihmistoiminnasta ei näkynyt metsissä jälkiä.

Leiriimme palattuamme nukuimme muutaman tunnin päiväunet ja lähdimme sitten jatkamaan matkaamme.

Ristijärvellä näimme tien ylittäneen mehiläishaukan ja matkalla päätimme seuraavan kohteemme ja lopulta kurvasimme Puolangan Kuirivaaran lähellä olevalle aukealle etsimään sopivaa telttapaikkaa.

Itse vaara ei juuri edes näkynyt telttapaikkaamme, joten odotukset eivät kohonneet kovinkaan korkealle seuraavaa aamua ajatellen – etenkin kun hyttysiä ja muitakin verenimijöitä oli nyt jo todella paljon. Illan ainoaksi havainnoksi näkyi aukean päällä lentänyt hiirihaukka.

20.6. heräsimme taas aikaisin ja pian olimme kiipeämässä jyrkkiä rinteitä kohti Kuirivaaran etelärinteitä. Eipä meidän tarvinnut taaskaan kauan kävellä, kun kuulimme edestämme tutun matalan varsin yksitoikkoisen sinipyrstön laulun. Ja kohta meillä oli taas yksi vanha sinipyrstö kihlattavana.

Kävelimme aamuyön ja aamun metsässä kuullen yhteensä yhdeksän sinipyrstöä, joista onnistuimme nyt jallittaa kaksi 2kv lintuakin verkkoon. Myös kaikki muut näkemämme linnut olivat näitä nuorempia koiraita. Näiden lopullinen verkkoon saanti edellytti lopulta sitä, että kun ne olivat viimein tarpeeksi lähellä verkkoa atrappia etsimässä, piti ne ajaa verkkoon.

Muita havaintoja olivat naaras pohjantikka, muutama tiltaltti ja järripeippo, palokärki, liro, metsäviklo, puukiipijä jne. Kuirivaaran kuusikot olivat Talvivaaraan verrattuna vähän harvempia ja avonaisempia. Myös kaatuneita puita oli vähemmän. Kuirivaaran reittimme kattoi vanhan metsän alueesta ehkä maksimissaan kuudesosan.

Pakollinen sukuloimisosuus

Nukuttuamme taas aamu-unet, jatkoimme matkaa Pudasjärven Syötteelle veljeni Rikun mökille, jossa oli mukava tavata pitkästä aikaa koko Rikun perhettä. Ilta meni leppoisasti rupatellen ja hyvin syöden ja ehdinpä käydä Rikun kanssa lenkilläkin.

21.6. aamulla kävimme Rikun vaimon Pirjon kanssa lenkillä ja yllätys-yllätys lenkin ensimmäinen laulava lintu oli Aurinkokalliolla laulanut sinipyrstö! Näitä todellakin tuntuu tänä vuonna olevan enemmän kuin koskaan!

Päivällä otimme sitten taas suunnan kohti pohjoista ja Rikun porukkakin lähti peräämme uudella asuntoautollaan. Lopulta käytyämme Kemijärven ABC:lla odottamassa ruokaa yli 40 minuuttia sitä lopulta lainkaan saamatta, kiiruhdimme kolmeksi veljeni Pirkan pojan Veikan rippijuhliin. Näin koronakesänä juhlat olivat ymmärrettävästi varsin pienimuotoiset, mutta meille tämä oli jopa mukavampi, kun paikalla oli lähinnä vain lähisukua.

Juhlien ohessa tehtiin jokunen lintuhavaintokin, kun Pirkan ruokinnalla kävi koiras punavarpunen ja illalla pihalle telttojamme pystyttäessä lensi ylitsemme lehtokurppa.

22.6. teimme Pirkan kanssa aamuretken Kemijärven lintupaikoille, joilla ei tietenkään näin keskikesällä kauheasti havainnoilla juhlittu, mutta mm. jokunen kaakkuri ja härkälintu sekä yksittäiset sinisuohaukka ja piekana nähtiin.

Käytyämme vielä aamulenkillä Pirkan kanssa, oli meidän pakko lähteä jatkamaan matkaamme kohti pohjoista. Seuraavan stoppimme teimme Pelkosenniemen Sokanaavalla, jossa näkyi pari tilheä ja keltaväiskiä sekä suolampareessa uiskennellut kuikka ja sitten matka jatkui Sodankylän Ilmakkiaavalle, jossa näkyi kalasääski sekä taas keltavästäräkkejä. Matkan jatkuttua näkyi eräällä tietyöllä odottaessamme tien yli juossut kärppä.

Inarin Ivalon Mellanaapa

Tehtyämme pikastopin Sodankylän Porttipahdan padolla ja hoidettuamme Inarin Laanilasta pienen odottelun jälkeen lyhyesti näyttäytyneen virtavästäräkin, pääsimme lopulta kohteeseemme Inarin Ivalon Mellanaavalle, jossa pian tapasimme Osmosen Ollin, jonka kanssa kävelimme jätevedenpuhdistamon alueelle, jonne Ollin ansiosta oli viime vuosien aikana noussut yllättävänkin toimiva lintuasema. Kiersimme verkkopaikat ja totesimme muutaman verkkotolpan kaatuneen keväällä paikalla olleiden mastonpystytystöiden takia. Koska olimme vuoden ensimmäiset rengastajat alueella, ei näitä vielä oltu ehditty korjata. Niinpä aika pian olimme laittamassa verkkoja paikoilleen ja kunnostamassa verkkopaikkoja, joita toki Olli oli onneksi jo edellispäivänä ehtinyt käydä raivaamassa avoimiksi.

Ilta oli jo pitkällä, kun saimme kaiken valmiiksi ja verkot olivat pauloilla ja leirikin pystyssä.

23.6. herätyskellot soivat aivan liian aikaisin. Pian olimme kuitenkin saaneet verkot Hannan kanssa avattua ja koska verkkokierros oli tolkuttoman pitkä jaoimme kierroksen siten, että Hanna ja Elli kiersivät jätärin alueen ja itse kiersin altaiden ympärillä olleita verkkoja. Hanna sitten rengasti linnut ns. asemapömpelin pihalla.

Elli oli jo telttaan kuullut soidintavan jänkäkurpan, joka onneksi kuului vielä verkkokierroksillakin. Ensimmäinen kierros tuotti pari pajusirkkua ja koska toinenkin kierros oli vielä hiljainen, päätimme Ellin kanssa jättää Hannan vastaamaan asematoiminnasta ja lähdimme bongaamaan. Matka oli lyhyt, mutta iso osa ajasta meni siihen, että kävelimme autollemme, jonka olimme jättäneet jätärin portille. Noin kymmenen minuutin ajon jälkeen olimme Ivalon uimarannalla, jossa kuulimme heti vastarannalla laulaneen lapinuunilinnun. Yllättäen rannasta nousi hiekalla makoilleen porotokan takaa siivilleen 2kv harmaahaikarakin, joten pari mukavaa havaintoa tuli tehtyä. Ja koska lapinfyllari siirtyi pikkuhiljaa kauemmaksi ja kuului rantaan enää varsin huonosti, pääsimme pian palailemaan kohti Mellanaapaa.

Ennen porttia tiesimme pysähtyä kohtaan, jossa autosta noustuamme kuulimme heti laulavan pikkusirkun. Lintu näkyikin lyhyesti puun latvassa laulamassa, mutta koska paikalla alkoi olla aivan tolkuttomasti hyttysiä ja koska meillä alkoi olla jo kiire seuraavalle verkkokierrokselle, olimme pian käppäilemässä kohti asemaa. Elli oli aloittanut aamun mukavasti parilla eliksellä ja ekalla koskaan kuulemallaan vuodari-jänkäkurpalla. Ja eipä Hanna ollut ehtinyt käydä tässä välissä yhdelläkään kierroksella, joten suuntasimme saman tien verkoille.

Verkoilla oli varsin hiljaista mutta kylläpä aamun aikana tuli kävelyä, vaikka itsekin kiersin vain toista puolikasta kierroksesta. Simahdin aamulla pariksi tunniksi telttaankin Hannan ja Ellin kierrettyä vielä tyhjä verkkoja. Lähes helteinen sää vähensi lintujen liikkumista selvästi. Lopulta puolilta päivin suljimme Hannan kanssa verkot ja aamun saaliksi oli tullut keltavästäräkki, västäräkki, 2 leppälintua, laulurastas, 9r+2k pajulintua, järripeippo, nuori punatulkku sekä 3r+2k pajusirkkua. Ohessa olimme vielä kuulleet laulavat sinirinnan sekä ruokokerttusen ja hetken sirisseen jänkäsirriäisen ja nähneet tyllin, tilhiä, pikkukäpylintuja ym. Olimme nähneet myös pari hirveä juoksemassa suolla.

Lyhyiden päiväunien jälkeen matkamme jatkui taas kohti pohjoista ja seuraava stoppimme oli Kaamasen Neljän tuulen tuvalla, jossa näimme odottamiamme taviokuurnia 4 koirasta ja 3 naarasta. Yllättäen näimme myös useita lapinmyyriä mutta valitettavasti ilmeisestikin paremmin aamulla näyttäytyviä kuukkeleita ja lapintiaisia emme nähneet.

Piesjänkä ja Ailigas

Jatkettuamme matkaa näkyi Ahvenjärvellä koiras pilkkasiipi ja Basijávren läheisellä pikkulutakolla naaras uivelo. Lopulta kävimme vielä tsekkaamassa, miltä Piesjängällä näytti ennen kuin kipusimme Karigasniemen Ailigakselle portin viereen perinteiselle paikalle pystyttämään telttojamme.

24.6. heräsimme ennen yhtä yöllä ja lähes välittömästi ulos könyttyämme lensi ylitsemme tunturikihu. Me kuitenkin ajoimme kohta rinnettä alas ja suuntasimme Piesjänkälle. Nähtyämme matkalla piekanan, olimme pian käppäilemässä kohti soisempia alueita.

Tunturikihuja löytyi pari paria ja heti ensimmäisessä lutakossa puljasi 16 vesipääskyä, joita näkyi muutama yksittäinen vielä myöhemminkin. Lapinsirri ja suosirrikin nähtiin saman lutakon liepeillä mutta jatkettuamme pitemmälle suolle, oli lintumaailma häkellyttävän hiljaista. Jotenkin tuntui, että suo oli paljon kuivempi kuin koskaan aiemmin ja vähät linnut eivät vielä oikein olleet pesimäpuuhissa. Luntahan oli keväällä ollut todella paljon ja pitkään. Niinpä etenkin pikkulinnut loistivat täysin poissaolollaan. Ensimmäistäkään lapinsirkkua emme löytäneet ja sinirintojakin näkyi ja kuului vain muutama. Urpiaisia näkyi ja kuului harvakseltaan ja yksi pari näytti lähinnä tundraurpiaisilta, mutta ne katosivat liian pian.

Kävelimme aina vetisen suon reunaan asti, josta näimme järvillä tukkasotkien ja telkkien ohella 3 koirasta ja yhden naaras allin. Lopulta päätimme lähteä kävelemään takaisin autolle päin, sillä lintuja oli sen verran vähän, että mieli alkoi jo tehdä tunturiin. Onneksi Hanna löysi vielä naaras riekon ja jänkäkurppa kävi klopsuttelemassa yläpuolellamme ja läysimme vielä kesyhkön vesipääskyn, joten lopulta aamuyö oli kuitenkin ollut lajistollisesti varsin onnistunut.

Eipä aikaakaan, kun olimme taas Ailigaksen portilla ja kiipeämässä kohti tunturia ihmetellen matkalla tunturikasveja ja rinteillä kasvaneita terhakoita männyntaimia. Könysimme Ailigaksen huipulle, jossa kiersimme huippua jonkin aikaa ja taas alkoi tuntua siltä, että missä ihmeessä kaikki linnut olivat? Kiirunoista olivat merkkinä vain sieltä täältä löytyneet höyhenet. Kapustarintoja oli jokunen hassu pari mutta enemmän niitä näkyi yhdessä parvessa, olivat nämäkin tainneet jättää pesimisen kokonaan väliin tältä kesältä? Taas lensi ylitsemme tunturikihukin. Päätimme jatkaa kävelyä läheistä Gaskkamusalasin huippua kohti, kun kelikin oli kerrankin hyvä. Aikaisemmilla reissuillamme emme olleet kävelleet näin pitkälle.

Olin itse nähnyt kiikareilla vilauksen lentävästä pulmusesta ja Gaskkamusalasin huipun tuntumasta niitä löytyikin pari lisää ja löysimme myös munapesänkin. Mutta edelleenkään emme löytäneet muita lintuja. Lopulta koko huippu oli koluttu ja lähdimme alaspäin oikaisemaan lyhintä reittiä kohti linkkimastolle vievää tietä. Ja kuinka ollakaan ollessamme varsin alhaalla kolmen huipun välissä olevalla kivikkoisella tasangolla, kuului vielä alempaa kiirunan soidinääntä! Kohta lintu lensi edestämme ja alkoi narista yhä lähempänä meitä. Pääsimme lintua mukavan lähelle ja lopulta saimme hyviä kuviakin, ennen kuin lintu lensi ylemmäs rinteelle jatkamaan narinaansa.

Ennen tielle pääsyä törmäsimme vielä piekanaa varoitelleeseen tunturikihupariin ja tietä pitkin ikuisuuksilta tuntunutta taivalta takaisin kohti leiriämme taivaltaessamme törmäsimme vielä toiseen kiirunaan, joka sekin narahteli soidinta muttei niin aktiivisesti. Matkalla leiriimme näimme vielä parinkymmenen kapustarinnan parven ja laulavan sinirinnan ja lopulta olimme teltoilla ja varsin pian unten mailla. Ja sopivasti alkoi sadella eli aikataulumme oli taas kerran ollut oivallinen.

Iltapäivällä ajellessamme näimme Nuoppiniemessä piekanan Ja Dalvadasissa Tenojokivarressa Norjan puolella oli lokkiparvessa tuhkaselkälokki. Lintu oli erittäin kookas ja rotevan oloinen ja sillä oli ainoastaan hyvin pienet siipilaikut – jotenkin tästä tuli mieleen graelssii-alalaji – eihän tässä kaukana Norjan rannikosta oltu… Myös pari suokukkoa näkyi ennen kuin matka jatkui taas.

Nuvvus Ailigas

Lopulta kipusimme Nuvvuksessa erään pikkutien varteen leiriytymään. Herätys sovittiin ”myöhäiseksi” eli vasta aamukolmeksi.

25.6. aamuneljän aikaan olimme Nuvvus Ailigaksen juurella ja lähdimme kipuamaan tunturiin jyrkkää ja louhikkoista Cihkagurraa pitkin. Linnut olivat kortilla, kun alkumatkasta näkyi vain hömötiainen sekä sinirinta. Saimme kivuta ihan hiki hatussa aina puurajan yläpuolelle asti ennen kuin vihdoin kuului etsimämme sepelrastaan laulua. Saimme linnun lyhyesti näkyviinkin, mutta emme päässeet sitä kuvaamaan.

Lähes huipulle päästyämme kuulimme outoa viheltävää ääntä, joka sopi lähinnä keräkurmitsalle, mutta emme saaneet ääntelijää näkyviin ja laji jäi epävarmaksi.

Huipulla kolusimme hieman ristiin rastiin ja kohta editsemme lensi toiseen tapaan kireästi äännellyt keräkurmitsa. Se kuitenkin jatkoi matkaansa kauemmaksi eikä sitäkään päästy kuvaamaan. Muuten laelta ei löytynyt kuin jokunen kapustarinta ja pikkukuovi sekä tuulihaukka mutta maisemat tuntureille sekä Tenolle olivat sitäkin komeammat!

Paluumatkalla yritimme taas saada sepelrastasta näytille mutta näimme sen vain lennossa. Alaspäin kävely sujui huomattavasti ylös kipuamista nopeammin. Ollessamme jo aika alhaalla lensi ylitsemme kaksi sepelrastasta kotkottaen. Jalat alkoivat olla jo aika väsyneet, kun vihdoin olimme takaisin autollamme. Kävimme vielä virallisella parkkipaikalla kuuntelemassa, kuinka yksi sepelrastas lauloi ylhäällä rinteessä ja kuulimme yllättäen myös rautiaisen.

Keli oli synkentymään päin ja tuuli oli yltymässä navakaksi, kun jatkoimme matkaa kohti pohjoista. Staijasimme pohjoisempana lyhyesti Tenojokivarressa nähden piekanan mutta keli oli turhan huono enemmille petolinnuille. Lopulta olimme Utsjoella, jossa kävimme pikaisesti kaupassa ja matkan varrella aikatauluja pähkäiltyämme, olimme tulleet siihen tulokseen, että etelään päin olisi käännyttävä.

Spondeja lapuleita

Seuraavaksi kohteeksi valikoitui Skalluvaaran erotusalue, jossa komppasimme kovassa tuulessa Ellille yhä vain puuttuvaa lapinsirkkua vuodariksi, mutta näin itse vain yhden naaraan pariin kertaan lennossa puskissa todella taitavasti piilotellen. Onneksi muita lintuja kuitenkin näkyi mm. piekana, 12 vesipääskyä, mustaviklo, muutama sinirinta sekä isolepinkäinen. Ja ollessamme jo ajelemassa takaisin päin lähellä teurastamoa kuulimme avoimesta ikkunasta lapinuunilinnun! Nousimme sitä kuuntelemaan ja yllättäen sen takaa kuului jokivarresta toinenkin ”lapuli”. Saimme pari lintua näkyviinkin, joista ei ihan voitu olla varmoja, oliko toinen uusi äänetön yksilö vai oliko kauempikin koiras tullut atrappiamme katsomaan?

Matka jatkui etelää kohti ja teimme muutamia pysähdyksiä Kevon tienoolla lähinnä jokivarsissa mutta havikseen kirjautui vain bongattu muuttohaukkapari, tuulihaukka sekä Inarin puolella näkynyt sinisuohaukka. Neljän tuulen tuvalla oli hiljaista ja vain yksi kuurna oli ruokinnalla. Ja matkan jatkuttua näkyi lähilutakolla naaras uivelo.

Lopulta ajoimme Toivoniemen lintutornille, jossa pystytimme leirin turhan lähelle myöhemmin yllättävän vilkkaaksi osoittautunutta tietä. Teltat piti kuitenkin saada kunnolla varjoon, muuten päivällä nukkumisesta ei olisi tullut mitään. Teltan pystytyksen lomassa näimme vilaukselta lapintiaisen, jota hömötiainen tuntui ajavan pois reviiriltään. Pian simahdimme telttaamme ja tarkoitus oli nukkua niin pitkään kuin nukuttaisi. Ja lopulta meillä Hannan kanssa unta riitti reiluksi viideksi tunniksi mutta Elli oli herännyt jo reilua paria tuntia aiemmin ja kivunnut torniin ihailemaan upeita maisemia. Samalla hän oli ihmetellyt korkeita vinkuvia ääniä joita kuului lähimetsiköstä. Kun hiiripöllö oli tupsahtanut jostain puun oksalle näkyviin, oli hän alkanut epäillä ääntelijöitä hiiripöllön maastopoikasiksi ja olipa hän laittanut meillekin viestin asiaa koskien, mutta me heräsimme sitten vasta paria tuntia myöhemmin…

Onneksi herättyämme pöllönpojat olivat yhä äänessä ja helposti löysimme lähimetsästä näkyville pari menninkäistä oksilta kerjäämästä emolta ruokaa. Yhteensä poikasia kuulosti olevan viisi. Emokin näyttäytyi ja ihan kivoja kuviakin saatiin ennen kuin päätimme jättää pöllöperheen rauhaan ja mennä purkamaan leiriämme. Toki tornillakin käytiin vielä ihailemassa hienoja maisemia ja itse kuulin lyhyesti punajalkaviklon ääntelyä.

Ivalon läpi ajoimme lehtokurpan jo lentäessä soidintaan. Sodankylän Madetkoskella näkyi langalla istuskellut suopöllö ja Ilmakkiaavalla sirahti jänkäsirriäinen lyhyesti. Yöllä liikennettä oli vähän, mutta tienvarsissa oli tolkuttoman paljon metsäjäniksiä.

Sirkkuja

Lopulta stoppasimme Vuojärven Kantolassa, jossa oli oleillut Lapissa, ja nykyään lähes missä tahansa, harvinainen peltosirkku. Hetken odottelun jälkeen sirkku alkoi laulaa ja se lauloi aivan yhtä oudosti kuin olimme kuulleet sen Mellanaavalla Osmosen Ollin puhelimessa olleella äänityksellä laulavan. Lintu kuulosti omiin korviimme enemmän ruostekurkkusirkulta, mutta valitettavasti siitä oli olemassa niin hyviä kuvia, että olimme itsekin sen jo todenneet peltosirkuksi, jolta se nyt edelleenkin näytti. Peltosirkku jahtasi erittäin aggressiivisesti paria keltasirkkua pois reviiriltään. Myöhemmin sain kuulla, että Pohjois-Ruotsissa esiintyy tällä tavalla laulavia peltosirkkuja.

Matkamme jatkui Kemijärvelle, josta oli edellisaamuna löytynyt taigauunilintu, mutta tunnin haeskelulla emme sitä löytäneet eikä sitä kukaan havainnut myöhemminkään. Omat havaintomme jäivät hetken laulaneeseen hernekerttuun.

Kuusamoa kohti ajaessamme sain kuningasidean kääntyäkin Sallaa kohti ja lopulta stoppasimme Ruuhijärven rannassa kulkevalle suoralle tielle, jonka molemmin puolin on pensaikkoista suota. Heti ensi stopilla kuului vierestämme aktiivisesti laulanut pohjansirkku. Laitoimme verkon pystyyn mutta sirkku kävi vain kääntymässä verkon vieressä ja jatkoi kauemmaksi laulamaan. Itse käppäilin tietä pitkin hieman edemmäksi ja kuulin pian laulavan pikkusirkun, joka kuitenkin hiljeni ja katosi pian. Kun olin palailemassa verkkopaikalle, oli Hannalla siellä pikkusirkkunauha päällä ja juuri pikkusirkku lentänyt verkkoon!

Stoppailimme parin sadan metrin välein tien varressa ja kuulimme useita pikkusirkkuja lisää ja näimme yhden pariskunnankin ja lopulta onnistuimme saamaan toisenkin linnun verkkoon aika pitkän yrityksen jälkeen, mutta pohjansirkkuja emme löytäneet enempää. Niinpä palailimme vielä yrittämään tien alussa havaitsemaamme lintua. Lopulta verkolla kävi 2 koirasta sekä naaras pohjansirkku mutta yltyneen tuulen takia ne ilmeisesti näkivät verkon eivätkä näin kapsahtaneet ansaan.

Pyydystelyn ohessa kuulimme ampuhaukan, pikkukuoveja ja muita tavallisia suolajeja mutta lopulta väsy alkoi painaa pahasti päälle. Ajoimme läheisen Termusjärven lintutornin parkkipaikalle ja kävimme vielä kävellen tornillakin, joka oli yllättävän kaukana. Emme jaksaneet enää kantaa putkea tornille, joten kaukaiset vesilinnut jäivät määrittämättä, mutta kävelymatkan varrella törmäsimme todella kesyyn koiras pohjantikkaan. Ja telttoja pystytellessämme näin naaras riekon kipittävän tien yli.

Kuusamo

Herättyämme päikkäreiltä auringon lämmittäessä telttojamme liiaksi, söimme ja pakkasimme taas automme ja lähdimme ajelemaan kohti Kuusamoa. Päivä oli pitkällä, joten Kuusamoon ei oltu niinkään enää menossa linturetkelle vaan turistiksi. Mutta toki ns. turistipaikoillakin näkee lintuja. Niinpä ensimmäinen stoppimme Oulangan kämmekkämetsissä tuotti hienojen tikankonttien lisäksi tiltaltin, töyhtötiaisen sekä pari isokäpylintua. Neidonkenkiä emme löytäneet, olivat varmaan jo lopettaneet kukintansa?

Jatkoimme turistikierrosta Kiutakönkäälle koskia ja putouksia ihastelemaan ja ohessa näimme kaksi koirasta ja yhden naarasvirtavästäräkin sekä kuulimme peukaloisen. Sitten stoppasimme Koskipuistossa Käylänkoskella, jossa virtasi vettä todella paljon. Yllättäen löysimme kuitenkin pienestä sivuhaarasta koskikaranpoikasen. Sitten kävimme vielä uudella lintupaikalla Oivangin kosteikolla, mutta havainnot jäivät pariin isokäpylintuun.

Ja pian jatkui taas matkamme kohti etelää, sillä olin itse päättänyt, että meidän pitäisi päästä mahdollisimman pitkälle, jotta lauantaista, reissun viimeisestä päivästä, tulisi kevyempi päivä ennen sunnuntain kiireistä päivää Parikkalassa. Taivalkosken Siltasuolla näkyi suopöllö ja tietysti Hiljainen kansa taideteosta piti stopata ihastelemaan. Hyrynsalmen Hoikkajärven kohdalla koppelo meinasi tulla tuulilasiin ja lopulta ajomatka jatkui ja jatkui muiden aika pitkälti nukkuessa aina Sotkamoon saakka, jossa edessämme näkyi niin hurjan näköinen ukkospilvi, että päätimme pysähtyä eräälle levikkeelle nukkumaan autossa siksi aikaa, että pilvi liikkuisi kohti itää. Edellisöisen myräkän jäljiltä tien varsien metsää oli kaatunut paljon.

Itse en kuitenkaan saanut nukuttua silmäystäkään, joten tuntia myöhemmin jatkoin ajoa ja onneksemme pilvet väistyivät sen verran, ettemme joutuneet ajamaan myrskyssä. Lopulta olimme perillä viimeiseksi retkikohteeksi valitsemallamme Kontiolahden Kolvananuurolla ja pienen etsinnän jälkeen olimme löytäneet kelvolliset telttapaikat ja saaneet teltat pystyyn. Vasta sitten alkoi lähistöllä jyrähdellä oikein kunnolla ja pian sataa varsin rankasti.

Me kuitenkin nukuimme sateen pauhusta piittaamatta ja kuinka ollakaan sade oli loppunut sopivasti, kun aamuseitsemän aikaan heräilimme muutaman tunnin unien virkistäminä.

Erinomainen viimeinen aamu

Ja kohta olimme käppäilemässä kohti Uuroa. Jo telttapaikan vierestä löysimme nuoren naaras valkoselkätikan ja toinen kuului polun varressa. Sitten äkkäsimme pikkulintujen varoittelevan hurjasti erään männyn latvustossa eikä ollut yllätys, kun pienen odottelun jälkeen latvasta lennähti varpuspöllö pakoon hyökkäileviä pikkulintuja. Ja vain pienen matkan jatkettuamme kuului edestämme viirupöllön poikasten kerjuuääntä! Ja yksi pöllönpoikanen löytyi helposti näkyville parin muun poikasen kuuluessa ympäriltämme.

Kuultuamme kaukaisen idänuunilinnun, laskeuduimme uuron pohjalle kävelemään vaikeakulkuista kivikkoa, joka oli sateen takia todella liukasta. Niinpä eteneminen oli hidasta ja vaivalloista, mutta kun lintuja löytyi yhä vain lisää, niin eipä tuo menoa haitannut. Alkuun kuului yksi sinipyrstö vastarinteestä ja kohta toinen ja lopulta vielä kolmaskin. Peukaloisia oli joka puolella ja yhteensä ynnäsimme kävelyn varresta 13 laulavaa ja kolme rätisevää. Tiltaltteja kuului kolme, töyhtötiaisia kaksi ja pikkusieppojakin rätisi lyhyesti kaksi lintua. Ihmettelimme myös uuron pohjalla olleessa purossa asustelleita mutuja. Lopulta polku nousi todella jyrkästi takaisin ylös ja lähdimme palailemaan takaisin autolle päin.

Käveltyämme jo lähes koko lenkin ympäri alkoi vierestämme kuulua tutun kuuloista hiittailua, jota itse väsyneenä mietin pitkään, että mikä tämä tuttu ääni nyt taas olikaan, kunnes Hanna huusi, että täällä on sinipyrstöpoikue! Ja silloin alkoi kuulua myös tuttua raksahtelua, jota olimme hiittailun ohessa kuulleet vaikka kuinka paljon alkureissusta. Pari lentopoikasta sekä naaras saatiin näkyville ja toinen poikasista poseerasi hetken Hannan kuviinkin.

Lopulta olimme takaisin teltoillamme ja pakkasimme hyvin kuivuneet telttamme ja auton muutenkin ja lähdimme taas kohti etelää.

Viimeinen stoppimme oli sitten Kiteen Puhoksessa, josta oli lähes viikkoa aiemmin löytynyt naaras sepeltasku. Lintu löytyi helposti ja se poseerasi todella nätisti kuviinkin. Ohessa kuului pensaskerttuja sekä näkyi jokunen hemppo viimeisiksi retkipinnoiksi, joita kertyi lopulta sen ihmeemmin keräämättä yhteensä 144 lajia.

Lopulta olimme yhteensä 1800 kilometriä ajettuamme takaisin Parikkalassa ja Tarvaslammella meitä odotti lämmin sauna ja valmis ruoka! Olipahan mukava saada itsensä puhtaaksi ja kunnolla ravittua ennen kuin suuntasimme kotiin nukkumaan. Mutta ei me laakereilla lepäämään päästy, sillä seuraavana aamuna oli edessä SSP-rengastus ja illalla vesilintujen poikuelaskenta – eli lomani viimeinenkin päivä oli kyllä varsin tiukasti ohjelmoitu…

J.A.

Indonesia, Bali (ja Itä-Jaava) 24.12. 2019 – 5.1. 2020

Alkusanat

Syksyn 2018 Lintumessuilla Helsingissä törmäsimme vanhaan tuttuumme Seppo Hjerppeen, jonka kanssa jutellessa meille selvisi, että hän on oleillut elämästään ison siivun Indonesiassa ja etenkin Balilla. Parina kymmenenä talvena hän on käynyt saaressa ensin pitkälti työnsä takia, mutta viimeiset kuusi talvea asunut siellä. Juttelimme niitä näitä omista reissuistammekin ja heitimme ohimennen idean, että joku talvi tulisimme moikkaamaan Seppo ja retkeilemään kimpassa Balilla ja Seppokin tuntui innostuvan ideasta.

Vajaata vuotta myöhemmin mietiskellessämme sopivaa talvilomakohdetta, laitoimme Sepolle viestiä ja hänhän oli yhä innoissaan siitä, että saisi meistä retkiseuraa Balille. Niinpä reissu alkoi pikkuhiljaa konkretisoitua. Ja Lintumessujen aikaan olimme sitten ostaneet jo lentoliputkin. Sepon käydessä alkutalvesta Suomessa tapasimme Lappeenrannassa ja ideoimme hieman pohjaa parin viikon reissullemme ja tätä pohjaa sitten hieman viilailtiin pitkin talvea, mutta aivan lopullinen aikataulutus päätettiin jättää kuitenkin perille, kun pääsisimme taas saman pöydän ääreen Balilla.

Matkaan

Joululomalla 22.12. iltapäivällä-illalla ajelimme Hannan kanssa Vantaan Lentoparkkiin, josta saimme kyydin lentoasemalle. Olimme taas kerran kentällä hieman turhan ajoissa, mutta lopulta Qatar Airwaysin lentomme kohti Qatarin Dohaa lähti klo 22:40.

Lennolla katselimme alkuun leffan ja sitten yritimme nukkua niin paljon kuin mahdollista. Lento oli hiljainen; ihmiset olivat hiljaa ja kuulutuksetkin olivat todella vähissä, niinpä saimme nukuttua oikein hyvin. Lopulta laskeuduimme Dohaan, jossa seikkailimme itsemme oikealle portille ja kulutimme aikaa ikkunasta ulos tuijotellen ja näimme Qatar-lajeiksi pikkuvarpusia, arabianbulbuleita, palmu- ja kesykyyhkyjä sekä pihamainoja.

Lopulta lähti lentomme kohti Balin Denpasaria ja taas yritimme nukkua niin paljon kuin mahdollista, mutta yhdet leffatkin ehdimme taas katsoa. Ja ajallaan klo 23:00 laskeuduimme lopulta Denpasariin, jossa edessä oli sitten jonottelua matkatavaroita odottamaan. Minun matkalaukkuni tulikin nopeasti, mutta Hannalla taas mukana ollutta rinkkaa saimme odotella pitkään. Onneksi rinkkakin lopulta löytyi ja pian löysimme viimeisestä aulasta Sepon meille järjestämän kuskin Bungin, jolla oli hieno Hanna & Janne Aalto -kyltti mukanaan.

Ulos päästyämme odottelimme, kun Bung haki autonsa ja kylläpä parkkitunnelissa kuumuus ja kosteus iskivät päälle! Lopulta Bung saapui ja pääsimme ilmastoituun autoon huokaisemaan helpotuksesta! Liikennettä oli keskellä yötäkin Balin kapeilla kaduilla meidän mielestä ihan ruuhkaksi asti, mutta Bungin kommentti oli: ”There is no traffic”.

Ajoimme pohjoiseen kohti sisämaata ja vajaan tunnin ajon jälkeen saavuimme Ubudin liepeillä Jukut Pakussa olleen talon pihaan, jossa Seppo oli meitä vastassa. Kannoimme kapean käytävän päässä olevasta portista tavaramme pihaan, jossa tapasimme myös Riipisen Karin, joka asusteli tässä Sepon ja Karin rakentamassa kämpässä ympärivuotisesti nyt jo seitsemättä vuotta. Seppo ja Karihan olivat aikanaan omistaneet liikkeen, jossa he myivät indonesialaisia huonekaluja ym. ja siksi he olivat jo parinkymmenen vuoden ajan oleilleet paljon Indonesiassa, etenkin Balilla. Myös Topi-koira oli herännyt meitä vastaanottamaan.

Sepelpöllösen (lempiji) (splitillä ei siis vielä suomenkielistä nimeä, mutta tullee olemaan sundanpöllönen) huudellessa kannoimme tavaramme vierasmajaan, jutustelimme vielä hetken isäntiemme kanssa, kunnes silmäluomet alkoivat painaa siihen malliin, että meidän kaikkien oli suunnattava unten maille kellon oltua jo pitkälti jouluaaton puolella.

Jouluaatto lintumaailmaan tutustuen

24.12. Unta olisi riittänyt pitempäänkin mutta, kun ulkoa alkoi ensin kuulua naapurin kukkojen ohessa viherviidakkokanan huuto ja pian myös aasiankukaalin puputus, oli minun pakko kiivetä vierasmajan katolla olevalle tasanteelle avaamaan retkipinnalista. Vierasmajahan oli siis rakennettu tavallaan myös lintutorniksi, josta avautuikin hieno, uskomattoman vehreä maisema.

Auringon nousun aikaan oli jo niin lämmintä, että hiki meinasi tulla ihan vaan paikoillaan seisoskellessa. Äänimaailmaan kuului pääasiassa kukkojen ja kanojen ja kukaalien äänet sekä keltaperäbulbulien moninainen ääntely, mutta myös joitakin tunnistamattomia ääniä kuului kauempaa. Heti pistin merkille sen, että varsinaisia laululintuja oli todella vähän. Indonesiassahan lintujen pyydystys häkkilinnuiksi on valtava ongelma. Lähes joka pihassa roikkuu häkissä lintuja ja nytkin kuului läheltä harakkataskun laulu, mutten voinut olla varma kuuluiko se lähimetsästä vaiko naapurin häkistä. Ohitseni viuhahteli vauhdikkaita tyynenmerenpääskyjä ja taivaalla kieppui kahdenlaisia salangaaneja, joista valtaosan määritin sumatranloistosalangaaneiksi (linchi) ja muutaman jaavansalagaaniksi (fugiphagus) (nämäkin siis niin tuoreita splittejä, ettei virallisia suomenkielisiä nimiä spliteille ole). Keltaperäbulbulin ja salangaanien ohella aasianturturikyyhky oli lajeista ehkä näkyvin, mutta myös idänlehmähaikaroita sekä jaavanriisihaikaroita näkyi lentämässä riisipeltoja kohti, suomumanikkeja viiletti taivaalla ja oliivimedestäjiä pörräsi latvustoissa. Tuttuna äänenä taivaalta kuului liron lentoääni.

Hannan ja Sepon kiivettyä ”torniin” alkoi tietysti lajit määrittyä paremmin. Pari kertaa kuulunut korkea kimitys paljastui sammakkohaukaksi, joka kohta saatiin näkyvillekin. Kaukaisesta puunlatvuksesta löytyi käkätystä pitänyt turkoosikalastaja, pihan puihin saapui pieni parvi mustakaulamanikkeja, drongokäki (lugubris) laskeutui lähipuun latvukseen viheltelemään, läheisen jokivarren suunnasta kantautui pikkukukaalin klonksunta sekä ainakin parin kaulanauhatimalin puputus. Jora sekä pari tuhkaräätäliä lauleskelivat lähimetsikön katveessa, pieni parvi harmaaposkikyyhkyjä lensi ylitsemme ja laskeutui puun latvaan katsottavaksikin, kiiltokottarainen lensi vauhdikkaasti ylitsemme ja välillä lähistöllä käkätti jaavankalastaja, joka ei kuitenkaan suostunut näyttäytymään. Aamun avauksen lopuksi näkyi vielä uskomattoman punainen tulikukastaja, mutta sitten oli aamupalan vuoro. Leppoisa reissun avaus oli siis tehty kämppämme katolla pihalinnustoon tutustuen (pihasta oli saatu jo 13 elistä)!

Pitkien matkustusten jälkeen olimme sopineet aloittavamme aika leppoisasti Indonesian ja Balin lajistoon tutustumisen, joten aamupalan jälkeen suuntasimme käppäilemään riisipelloille. Oli hauska tavata paikallisia, joiden kanssa Seppo tuli erittäin hyvin juttuun. Muutenkin kaikki tuntemattomatkin lapsesta vanhukseen hymyilivät leveästi tavattaessa. Oli taas mukava olla Aasiassa!

Seeprakyyhkyjen ”barbababa-ujellus” kantautui joka suunnasta, valittajakäki vihelsi ja marmoriseppä hurisi kauempana ja nyt näkyi vuorostaan parvi punakaulakyyhkyjä. Pelloille päästyämme lensi ylitsemme idänmehiläishaukka ja pian löytyivät ensimmäiset lirot, suippopyrstö-/siperiankurpat, joista ennemminkin määritettiin ensimmäisiä sekä ojasuokana. Muutaman heinäkertun nähtyämme ja kuultuamme, löytyi ensimmäinen todella hauskaääninen kultapääherttu ja kohta näitä löytyi useita lisää. Yllätykseksemme löysimme myös pari intiantuhkapriiniaa, joita ei kirjojen tai nettitietojen perusteella pitäisi Balilla olla lainkaan, mutta Seppo on näitä löytänyt sieltä täältä. Ja pian näimme riisipelloilla töissä olleiden paikallisten lentoon säikyttämän koiras kultakurpon. Suomu- ja mustakaulamanikkien ohella näimme yhden hienon valkohuppumanikin, kiiltokottaraisia lensi vauhdikkaasti ylitsemme pieniä parvia ja tyynenmerenpääskyjen ohella näimme joitakin haara- sekä idänruostepääskyjä.

Jatkoimme kyläteitä kävellen kohti Ubudia nähden matkalla idänruostepääskyjen pesiä vesitornien kattojen pohjissa. Lisäksi näimme vielä pikkuvarpusia sekä pari kookosmedestäjää. Apinametsän läpi kävellessämme kuvasimme tietysti jaavanmakakeja, jotka olivat erittäin taitavia varastamaan turisteilta syömistä ja muutakin tavaraa. Mekin olimme varautuneet tähän piilottamalla kaikki tavaramme mahdollisimman huolella, mutta silti yksi apinanuorukainen hyppäsi Hannan selässä olleen repun päälle ja nappasi salamannopeasti Hannan repun sivutaskussa olleen lähes tyhjän kokispullon hyppysiinsä, vaikka siitä oli näkynyt taskusta vain korkki. Hölmö apina kuitenkin kiersi korkin auki siten, että pullo oli ylösalaisin ja niinpä se sai vain varpaansa kasteltua kokiksella.

Lopulta olimme Ubudissa, jossa vaihdoimme paikallista rahaa eli rupioita miljoonittain, kurssihan on sellainen, että 7 euroa on 100 000 rupiaa, joka onkin suurin käytössä oleva seteli. Kävimme vielä kaupassakin ja otimme sitten taksikyydin takaisin kämpille.

Päivällä pidimme siestaa kuumimman hetken ja iltapäivällä kävelimme ensin läheiseen jokivarteen, jossa näimme vastarannan puiden latvustossa kiikkuneen suuren kastanjamalkohan. Olinkin jo aamulla epäillyt kuulleeni samasta suunnasta jonkin malkohan kolisevaa ääntelyä. Metsässä ohitsemme lensi smaragdikyyhky ja taas näkyi turkoosikalastaja saman puun latvassa käkättämässä.

Jatkoimme sitten kylän länsipuoleisille pelloille, joilta löysimme lisää heinäkerttuja ja kultapääherttuja, suippopyrstö-/siperiankurppia, ojasuokanoja sekä näimme lennossa sekä koiras että naaras kultakurpon. Lisäksi kuulimme muutaman valittajakäen, pari drongokäkeä, tulitöyhdön sekä joran. Kämpille palaillessamme ylitsemme lensi vielä pari nokipääbulbulia. Näimme myös muutaman kookkaan juovavaraanin.

Illalla nautimme jouluillallisen, jolla oli tarjolla jopa suolakalaa sekä ruisleipää. Meillä oli isännillemme pienet joululahjat-/tuliaiset hankittuna. Pitkään rupattelimme terassilla luonnon ääniä kuunnellen. Yöhaikaroita kvaakkui pimeällä taivaalla, pian alkoi pari ”sundanpöllöstä” äännellä ja lopulta kiipesimme vielä torniin kuuntelemaan punakoipiräikän ääntelyä. Pihan eläimistössä riitti muutakin ihmeteltävää. Auringon laskun jälkeen alkoi valtaisa kaskaiden meteli, joka onneksi kesti vain kymmenkunta minuuttia. Pimeässä alkoi pihan yllä lennellä lepakoita, useamman kokoisia. Isoin niistä lensi aina suoraan isoimpaan puuhun piiloon, mutta muut kiertelivät pimeällä taivaalla eri korkeuksilla. Perhosia näkyi päivin ja öin. Seinillä asusteli gekkoja, pienempiä sekä suurempia ja todella paljon kovaäänisempiä tokee-gekkoja ja puskien kätköistä saapui välillä näkyviin myös kookkaita keltakupeisia skinkkejä. Näimmepä pihassa myös parittelevat myrkylliset vihreät kyyt. Ja pihan kala-altaassa asusteli myös sammakoita, jotka aloittivat ääntelynsä pimeässä, kovaäänisimmät rupikonnat saivat aina häädön, jotteivat häirinneet nukkumista.

Joulupäivän lähiretkeilyt

25.12. Joulupäivänä heräsimme taas ajoissa ja kipusimme torniin kertaamaan lähilintujen määrittämistä. Viherviidakkokana, kaulanauhatimali, kookosmedestäjäpari, idänruostepääskyjä, drongokäki, sammakkohaukka, mustakaulamanikkeja sekä pari valkohuppumanikkia, harmaaposkikyyhkyjä ym. nähtiin ja kuultiin ja vihdoin nähtiin edes vilaukselta pari jaavankalastajaakin, joiden ääntä kyllä kuului vähän väliä. Pieni parvi kanelikorvakottaraisia näkyi kiiltokottaraisten ohella ja salangaanien seassa viiletti muutama aasiankiitäjä.

Seponkin kiivettyä torniin ihmettelimme lähistöllä laulanutta bulbulimaista laulajaa, jota ei sitten millään saatu näkyville. Otin siitä äänitykset ja myöhemmin laji selvisi ja kyseessä oli keltatäpläbulbuli.

Aamupalan jälkeen otimme Topin matkaan ja kävelimme ensin lähijokivarteen, josta löysimme yllättäen jopa kolme sukeltajahaarapyrstöä! Harakkatasku rähisi lähipuissa ja rantasipi näkyi retkipinnaksi. Jatkoimme läheisen temppelin luo samaisen joen varteen, jossa oli muutamia länsimaalaisia etsimässä itseään joogan parissa. Topi sen sijaan löysi itsensä vilvoittelemasta pienestä mutaisesta ojasta. Yllättäen täälläkin näkyi sukeltajahaarapyrstö ja ohitsemme kiiti tummansinisenä vilauksena sinikorvakalastaja. Virtavästäräkki edusti sitä tavallisempaa retkipinnalajistoa. Seppo innostui käymään uimassa joessa, jossa virta oli sen verran kova, että Topi oli aika huolissaan isännästään.

Päivähuilin jälkeen suuntasimme vielä pelloille, mutta havainnot jäivät kultapääherttuihin, valkohuppumanikkeihin sekä jalohaikaraan. Sitten alkoi näyttää siltä, että illaksi tulisi ihan kunnon sade, joten palailimme kämpille. Lopulta sadetta ei kuitenkaan vieläkään tullut kuin muutama pisara. Sadekaudenhan olisi pitänyt alkaa jo kuukautta aiemmin, mutta toistaiseksi oli satanut vain muutamana päivänä ja noinakin vain kohtuudella.

Ylös vuorille

Tapaninpäivänä alkoi sitten kunnon retkiosuus. Aamuneljältä saapui Bung ja pian olimme ajamassa pohjoista kohti ylös vuorille. Seppo oli löytänyt aiemmin uuden erinomaisen metsäretkikohteen, jota emme sen tarkemmin paljasta kuin, että se sijaitsi tulivuoren rinteillä. Lintujen pyydystys on niin suuri ongelma Indonesiassa, ettemme voi ottaa sitä riskiä, että joku lintujen pyytäjä löytäisi tälle paikalle juttumme perusteella.

Parkkeerattuamme auton jäi Bung jatkamaan uniaan autoon ja me lähdimme kävelemään tietä pitkin metsään ruskotöpökerttusten laulaessa ja kaulanauhatimalien äännellessä ympärillämme. Pienen kävelyn jälkeen löytyi latvustosta ensimmäinen kunnon lintuparvi ns. wave, josta löytyi sundansieppokäpinkäinen, sundanuunilintuja, sundansieppokerttuja sekä kaksi paria pilkkaminivettejä (speciosus). Ympärillämme hurisi useampikin kultasepelseppä. Indonesiankäkikyyhky ensin kuului ja pian myös näkyi lentämässä tien yli ja myös viherkeisarikyyhkyjä huhuili ja pari kiinanidänkäkeä (lepidus) (myöhemmin sundankäki, joka lajista kaiketi tulee) puputti rinnemetsissä. Harmaaposkikyyhkyjä näkyi pikkuparvi ja pian näkyivät ensimmäiset tuhkadrongot ja hieman myöhemmin viiridrongotkin. Täällä metsässäkin linnut olivat erittäin arkoja ja kovin monta lintua emme päässeet näkemään hyvin. Metsässä oli myös runsaasti hämäävän äänekkäitä harmahtavia banaanioravia.

Jatkoimme kävelyä ja lajilista täyttyi yllättävän runsaslukuisilla jaavanisorilleillä sekä ruskoperälepinkäisillä, viitasiepoilla, pikkukirjosieppokoiraalla ja sitten löytyi erään puun varjoista muutama luumuselkäsieppo. Näitä hetken seurailtuamme, huomasimme erilaisen siepon korkeammalla puun latvustossa ja se oli kuin olikin mantsuriansieppo. Näitä naaraspukuisia lintuja löytyi pari lisääkin ennen kuin näimme lyhyesti myös järkyttävän upean koiraslinnun.

Eräällä aukealla etsimme tovin Sepon aiemmin paikalla kuulemia jaavanmetsäkerttusia, mutta emme niitä löytäneet. Jatkettuamme matkaamme metsätietä eteenpäin kuulimme onneksi niitä pian. Laulu kuulosti hyvin pitkälti samalta kuin keltasilkkikerttusen laulu, joka oli meille Thaimaasta tuttu. Joillakin lajilistoilla näitä pidetäänkin samana lajina. Jaavanmetsäkerttuset eivät reagoineet atrappiin millään tavalla, emmekä näin saaneet tätä piilottelevaa lajia nähdyksi lainkaan.

Jatkettuamme taas matkaa kuului yläpuoleltamme jaavanriippukaijan korkea tirskahtava ääni, mutta emme ehtineet lintua nähdä. Mutta heti perään kiinnittyi huomiomme uudenlaiseen kyyhkyn ääneen, jonka määritimme xeno-cantosta puhelimeen lataamieni äänten avulla pikkukäkikyyhkyksi, joka oli yllättäen Sepollekin elis! Myöhemmin toinen yksilö näkyi lentämässä tien yli.

Tovin taas käveltyämme kuului läheltä taas Sepollekin outoa ääntelyä ja yllättäen löysimme puskasta pari bulbulia, joita emme tunteneet. Onneksi linnut olivat lyhyen aikaa hyvin näytillä ja Hanna sai niistä ihan kelpo kuvat. Laji selviäisi kyllä, kunhan pääsisimme takaisin autolle, jonne olin vahingossa jättänyt lintukirjan. Lajinmääritys ei pitkäksi aikaa jäänyt vaivaamaan, sillä kohta läheltä kuului paljon tutumman kuuloista talitiaismaista ääntelyä ja löysimme pian pari tuhkatalitiaista näytillekin. Ja lähes samaan aikaan alkoi ympäriltämme kuulua kovaäänisten kastanjasirppitimalien ääntelyä. Pienen tikistelyn jälkeen pääsimme näkemään näitä käyränokkia vilaukselta niiden piilotellessa oksiston varjoissa.

Harvempikasvustoisessa metsän osassa kävellessämme äänimaailma oli hiljainen eikä lintuja juuri näkynyt tai kuulunut, vain muutamia viiridrongoja kilkatti kauempana. Yhtäkkiä kuitenkin kuului metallisen kova sirahdus, kun ensimmäinen sundanjokirastas lensi äännellen meitä pakoon, ja pian toinen, kolmas jne.

Eräällä aukealla staijailimme tovin puiden latvustoja sekä taivasta ja rinteiden ylle nousikin rosvokotka kaartelemaan hetkeksi. Samalla kuulimme jaavankäpinkäisen (javensis) ääntelyä ja sitten vieressämme alkoi laulaa lintu, jota emme heti tunnistaneet. Löysin kuitenkin puhelimeni äänien joukosta samanlaisen ääntelijän ja tätä soittamalla saimme sundansilkkikerttusen hetkeksi näkyviinkin.

Ylitsemme oli jo joitakin kertoja lentänyt kiiltokottaraisia, mutta täällä ylempänä lajin kuului olla vaihtuneen celebesinkiiltokottaraiseksi. Linnut lensivät aina niin lujaa ylitsemme, ettei niitä oikein hyvin päässyt näkemään muuten kuin, että saatoimme arvella niiden näyttävän lyhempipyrstöisiltä kuin alempana näkemämme kiiltokottaraiset.

Polkumme kävi jo pienemmäksi ja vaikeampikulkuisemmaksi, mutta onneksi lajistokin samalla taas hieman muuttui, sillä ympärillämme lauloi nyt ruskotöpökerttusten ohella muutamia punaotsaräätäleitä. Kyyhkyjen ääntely oli nyt kumeampaa ja könyttyämme viidakkoon jonkin määrittämättä jääneen piippaajan perässä, onnistuin löytää eräästä latvustosta pari jaavankeisarikyyhkyä. Näitä katsellessani onnistuin samalla nojaamaan ohuilla housuillani johonkin nokkosentapaiseen kasviin, joka poltti aivan järkyttävän kovaa. Pohjettani kuumotti pari päivää koko ajan ja vielä viisi päivää myöhemmin pohkeessa tuntui hetkittäin siltä, kuin siihen olisi työnnetty neuloja. Mutta uhraus oli pieni, sillä kyyhkyt näkyivät erinomaisesti!

Käännyimme lopulta palailemaan takaisin päin ja näin keskipäivällä linnut olivat hiljentyneet. Koko paluumatkalla emme havainneet juuri muuta kuin muutamia jaavanisorilliparvia ja ruskotöpökerttuset yhä vain jaksoivat hoilottaa. Lopulta olimme takaisin autolla, jossa Bung meitä odotteli. Kaivoimme saman tien kirjan esiin ja yllättäen näkemämme bulbulit määrittyivät sumatranoliivibulbuleiksi (virescens)! Lajia ei ilmeisesti ole Balilla havaittu, mutta naapurisaarella Jaavalla laji esiintyy tismalleen samanlaisessa biotoopissa. Näkemämme pari ei mitenkään herättänyt epäilystä siitä, että kyseessä olisi voinut olla häkistä karanneet linnut.

Jatkoimme vielä Buyan-järven rantaan, jonne päästyämme alkoi kuitenkin sataa ihan kunnolla. Käpöttelimme erään katoksen alle suojaan ja putkeilimme retkipinnaksi liejukanoja, muutaman harmaarintahuitin, määritettyjä siperiakurppia, pari kiinanpikkuhaikaraa, silkkihaikaroita ja näimme myös yöhaikaroita, ojasuokanoja, pari virtavästäräkkiä ym. Sateen laannuttua alkoivat isokaislakerttuset sekä sarasirkkalinnut laulaa. Pääsimme näitä näkemäänkin muttemme oikein kunnolla. Seppo meinasi, että olisi joskus nähnyt sarasirkkalintujen jopa kantavan ruokaakin, joten tässä olisi jollekin tutkimisen paikka, että mitä sirkkalintuja nämä oikeasti oikein ovat? Mielestäni laulukin poikkesi hieman sarasirkkalinnusta.

Kävelimme rantaa pitkin pikkumatkan, mutta löysimme mainittavampina havaintoina ainoastaan ojasuokanapoikueen. Mustat karvapallopoikaset olivat melkoisen söpöjä. Hetken kuului ruovikosta myös punatiikeripeipon ääntä, mutta lintuja ei nähnyt kuin Seppo vilaukselta.

Lopulta lähdimme ajelemaan alas takaisin kohti Ubudia. Matkalla Seppo osti mansikoita, jotka eivät olleet kuulemma mistään kotoisin. Ubudin tienoilla todistimme todella pahaa kolaria, jossa skootteri törmäsi risteykseen kovaa ajaneeseen autoon. Skootterikuskilla ei tietenkään ollut kypärää, mutta ilmeisesti tilanteesta selvittiin hengissä. Apu oli ainakin paikalla saman tien ja paikallisen tavan mukaan autokuski, joka oli onnettomuudesta vastuussa, lähti viemään loukkaantunutta skootterikuskia sairaalaan. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka kaiken maailman turistitkin uskaltavat tässä liikenteessä ajella skoottereilla? Eikä tämä jäänyt edes ainoaksi skootterionnettomuudeksi, jonka näimme…

Illalla suuntasimme läheiseen ravintolaa syömään. Tarjosimme Sepolle ja Karillekin oikein maittavat ateriat kiitokseksi tähän astisesta.

Jokisuistoretkeilyä

27.12.Bung saapui taas hakemaan meitä aamuviideltä ja pian olimme ajelemassa kohti rannikkoa. Auringon noustessa parkkeerasimme Undajoen sandurialueelle ja pysähdyimme katselemaan taivaalla lenteleviä pääskyleijuja ja safiirimehiläissyöjiä. Kahlasimme joen yli ja pääsimme näin roskaisesta maastosta puhtaammalle suistoalueelle. Punakaulakyyhkyjä näkyi isohkoja parvia, joiden koiraat ensin virheellisesti määritimme oranssiviherkyyhkyiksi. Lintujen naama oli kuitenkin harmaa eikä vihreä, joten korjasimme myöhemmin määrityksen oikeaksi.

Läheisen metsikön puissa roikkui lintujen pyydystyshäkkejä ja niissä näytti olevan saaliina ainakin jaavanmainoja. Yhtään mainaahan emme vielä olleet luonnossa nähneet.

Eräässä ruovikossa lauloi pari rastaskerttuselta kuulostavaa lintua, jotka nykytietämyksen mukaan ovat Balilla papyruskerttusia. Pikkukukaaleja ja valittajakäkiä äänteli puissa ja mustavyöviuhko sekä kuultiin että nähtiin lyhyesti. Jokivartta seuratessamme kuulimme pariin otteeseen jaavansinikalastajan korkeaa ääntä mutta vielä tätä koreaa lintua ei nähty edes vilaukselta.

Märistä lutakoista löysimme runsaasti ojasuokanoja, harmaarintahuitteja sekä kiinanpikkuhaikaroita ja myös muuta haikaralajistoa näkyi mukavasti, uusina lajeina jokunen pikkujalohaikara sekä yksittäinen kyyryhaikara. Eräässä kaislikossa äänteli viirukutojaparvi, mutta linnut nähtiin vain lyhyesti lennossa. Ohitsemme lensi myös ihan tavallisen käen näköinen lintu, mutta lajinmääritys oli mahdotonta, sillä tämän näköisiä lajeja talvehtinee alueella usempiakin – siis muita kuin se meille tavallinen käki.

Käveltyämme rannan suuntaisesti pusikoiden keskellä jo parin tunnin ajan, näimme vihdoin ensimmäisen jaavanmainan lentävän äännellen ylitsemme. Sarasirkkalintuja kuului taas joitakin laulavia kuten pari isokaislakerttustakin, turkoosikalastajia näkyi ja kuului useita, valkohuppumanikkeja löytyi pari parvea ja pääsimmepä näkemään ja kuuntelemaan paria aasiankeltavästäräkkiäkin.

Lopulta olimme aivan rannan läheisessä mangrovepuselikossa, josta Seppo tiesi löytyvän savannikehrääjiä. Ja kun ensimmäinen löytyi, pölähti niitä samasta puskasta lentoon ainakin kahdeksan lintua! Ja hieman myöhemmin toisesta pusikosta nousi vielä toinen mokoma.

Eräästä pihatosta, jossa oli karjaa, löytyi puiden varjossa piilotellut ja hetken laulanut sinimonarkki ja läheisen lutakon rannassa Hanna ja Seppo näkivät lyhyesti tummapyyjuoksijan. Ohitsemme lennähti myös kirjokäki, joka laskeutui hetkeksi kepin nokkaan, josta se saatiin määritetyksi.

Rantaan asti käveltyämme alkoi näkyä vihdoin kahlaajiakin ja retkipinnaksi hoituivat valkoviklojen ja siperiankurmitsojen ohessa mustajalkatyllien seasta vaivalla määritetyt jaavantyllit, joiden määritys varmistettiin vielä kuulemalla niiden lajityypillinen lentoääni. Ohitsemme lensi myös tummansininen kalastaja, joka biotooppimäärityksellä määritettiin kuningaskalastajaksi, josta Balilla esiintyy poikkeuksellisen tumma sinikorvakalastajamainen alalaji.

Kävelimme lopulta läheisen Jumpain kylän levävarastohalleille, josta Bung saapui meidät hakemaan. Lyhyt merelle tuijottelu ei tuottanut merilajeja mutta kaukaisella hiekkarannalla näkyi pieni pulmussirriparvi.

Länsi-Balille

28.12. Karin luottokuski Nyoman saapui hakemaan meitä aamuseitsemältä. Aamulinnuista olimme jo kuulleet tuttuja viherviidakkokanoja, sammakkohaukan, jaavankalastajan ym.

Kipusimme pian tuttua reittiä vuorille ja matkan varrella stoppasimme katselemaan auringon nousua näköalapaikalle, jolta näimme pari sammakkohaukkaa. Seuraavan stopin teimme tutussa paikassa Buyan-järven rannalla, jossa oli nyt hiljaisempaa, mutta sarasirkkalintuja ja isokaislakerttusia kuului kauempaa. Löysin taivaalta myös kiertelevän jalokotkan ja kauempaa rinnemetsästä kantautui ruostevatsakäen viheltely.

Jatkettuamme matkaa kohti uusia maisemia, löytyi Mundukissa olleen hotellin pihan tuntumasta mutkittelevan tien päällä langalla istunut parvi uurresarvinokkia! Lintuja selvästi ruokittiin hotellin pihalla ja nämä linnut olivat juuri sopivasti aamupalalla. Olivatpahan huikean näköisiä otuksia! Hetken kuvailun jälkeen linnut nousivat siivilleen ja lähtivät lentämään kotimetsänsä päälle.

Vuoristomaisemia aikamme ihasteltuamme, laskeutui tie rannan tuntumaan ja heti, kun oli mahdollista, pysähdyimme lyhyelle huilille katsomaan merta. Silkkihaikaroita näkyi rantakivikossa ja merellä liiteli pari ruskosuulaa. Muuten oli kuitenkin niin hiljaista, että päätimme jatkaa pian matkaa.

Matka jatkui joutuisasti kohti länttä kuskimme ohitellessa välillä aika ronskistikin, mutta hetkeäkään hänen kyydissään ei silti pelottanut, vaikka liikenne olikin aika kaoottista. Yleisesti ottaen autot olivat todella suuria ja tiet kapeita ja skoottereita suihki joka puolella vastaan ja ohi, välillä aivan väärää kaistaakin pitkin. Ja skootterin kyydissä oli usein koko perhe. Ja jos jollain oli kypärä, oli se yleensä vain kuskina toimineella perheen isällä. Otsikko: ”Kaksi skootteria kolaroi, kymmenen loukkaantui”, oli täällä aivan mahdollinen.

Lopulta olimme Balin länsikärjessä ja hieman ennen Gilimanukia näkyi kylien yllä aasianpalmukiitäjiä. Gilimanukissa kurvasimme hotelli Lestarin pihaan ja olimme lopulta paikalla niin aikaisin, että saimme odotella tovin, että vapautuneet mökit oli siivottu. Itse asiassa otimme lopulta hieman kalliimmat mökit kuin olimme alun perin varanneet, sillä ilmastointi tuntui aivan välttämättömältä lisävarusteelta huoneisiimme.

Majoituttuamme huilimme taas tovin keskipäivän kuumimpaan aikaan ja lähdimme sitten lähimaastoon kävelyretkelle. Kävelimme vain tien toiselle puolelle tiheään mangrovepöpelikköön, jossa Seppo oli retkeillyt aiemminkin ja tunsi polut mitä pääsi hyvin kulkemaan.

Sää oli taas läkähdyttävän kuuma mutta käpöttelimme silti ristiin rastiin pusikoiden keskellä havaiten mm. smaragdikyyhkyn, marmori- ja kilkkuseppiä, tulitöyhdön, pari aasiankirjotikkaa (analis), turkoosikalastajia, safiirimehiläissyöjiä, parikymmentä kastanjamehiläissyöjää, ruskoperälepinkäisiä, kymmenkunta joraa, pääskyleijuja, mustadrongoja, todella runsaasti nokipääbulbuleita, punakaulakyyhkyjä, pikkukukaalin, jaavanmainoja sekä vihdoin kourallisen ylitsemme yksitellen lentäneitä ruohikkolivertäjiä.

Jatkoimme hotellin ohi kylän läpi merenrantaan, josta löytyi poijulla kököttänyt tiira, joka näytti heti oudolta. Se levitteli pariin otteeseen siipiään ennen kuin kääntyi parempaan asentoon ja saatoimme tunnistaa sen mustaniskatiiraksi. Merellä seilasi myös jokunen pikkutöyhtötiira sekä kuusi ruskosuulaa.

Jatkoimme kävellen roskaista rantaa, jolle paikalliset kantoivat koko ajan lisää roskia, pitkin kohti Bali Baratin eli West Bali National Parkin opastuskeskusta, jonne Seppo sopi treffit vanhan ystävänsä ja paikallisoppaamme Iwan Melalin kanssa.

Opparilla Iwan jo odottelikin meitä kalastusveneen luona ja lyhyen jutustelun jälkeen käppäilimme hieman lähialueella, jossa oli yksi balinkottaraisten kasvatushäkeistä. Balinkottaraiselle oli myös pönttöjä lähiympäristössä ja aika pian korviimme kantautuikin balinkottaraisen laulu. Ja kohta pääsimme näkemään tämän sukupuuton partaalta pelastetun lajin. Balinkottaraisia löytyi pihapiiristä kuusi yksilöä, joista pari oli renkaattomia, muilla oli värirenkaat jaloissaan. Iwanin mukaan balinkottaraisia on nykyisin maastossa vapaana jo 350 yksilöä, joten lajin näkeminen on varsin helppoa! Lajin suojelu on kuitenkin ollut melkoisen työn ja tuskan takana, sillä häkkilintuharrastajat maksavat edelleen valtaisan rahasumman laittomasti pyydetystä balinkottaraisesta. Kovin kauan ei siitäkään ole, kun aseistautuneet ryöstäjät varastivat yhdeltä balinkottaraisten kasvatushäkiltä kaikki linnut kerralla! Tällä hetkellä balinkottaraisen tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, ehkä valoisammalta kuin monen muun lajin, joita ei Indonesiassa suojella.

Ilta oli jo hämärtymässä, mutta opparin pihamaastosta löysimme vielä pari tulikukastajaa, näimme lyhyesti lennossa intiansarvinokan sekä löysimme vielä rantaa kohti kävellessämme jaavanturturikyyhkyn. Sovittuamme seuraavan aamun aikataulun Iwanin kanssa, kävelimme takaisin hotellillemme rantaa pitkin.

Hanna jäi kokkailemaan omia eväitään hotellille, mutta Sepon kanssa käppäilimme kylälle syömään. Saimmekin kävellä melkoisen kauas ruokapaikan löytääksemme, mutta lopulta saimme syödyksi ja kadun toista puolta takaisin palaillessamme löysimme pari hieman lähempänäkin ollutta ruokapaikkaa seuraavia iltoja ajatellen.

Bali Barat

29.12. herätys oli aikaisin ja jo viideltä tapasimme Iwanin sekä hänen luottokuskinsa Dahlanin ja lähdimme liikenteeseen. Ajelimme läheiselle suojelualueen sisällä olleelle mangrovealueelle, jossa lähdimme pimeässä seuraamaan Iwania, joka näytti meille tietä taskulampullaan.

Pienen etsinnän jälkeen löysimme pari maassa kököttänyttä savannikehrääjää ja näitä hetken kuvailtuamme, kuului jostain kaukaa pitkäpyrstökehrääjänkin tsuksutus.

Jatkoimme rantaan, jossa meitä yllättäen odotti vene kuskeineen ja kohta kahlasimmekin veneen kyytiin ja auringon pikkuhiljaa noustessa lähdimme puksuttamaan kohti läheistä mangrovesaarta.

Maisema oli uskomattoman upea ja taas kerran keli oli täysin tyyni. Taivaalla lenteli suuria parvia safiirimehiläissyöjiä sekä jonkin verran kastanjamehiläissyöjiä. Saareen rantauduttuamme lähdimme kiertämään saarta ja mangrovesta kantautui heti useiden malesiankeijumalureiden laulu ja kohta kuuluivat myös ensimmäiset harmaavihermesikot (limbata), joita pienen odottelun jälkeen päästiin näkemäänkin oikein mukavasti.

Toivelajeina magroverannoilla olivat jo heti löydettyjen lajien ohella mm. riuttapaksujalka, paksunokkahaikara sekä pyhimyskalastaja. Iwan vihelteli paksujalan ääntä kävellessään, mutta vastausta ei kuulunut ja kaikki näkemämme kalastajat tuppasivat olemaan joko turkoosi- tai jaavansinikalastajia. Kaukoputkella seuloessamme löytyneet haikarat olivat pikkumarabuja ja myös yksinäinen ruskohaikaranuorukainen piilotteli mangroven reunassa. Pienempiä haikaroita edustivat useat kyyryhaikarat.

Komea esiaikuinen valkomerikotka lensi ylitsemme ja itse näin lyhyesti kaukana kaartelevat pari piispahaikaraa. Rannalla viipotti aivan tolkuton määrä punertavia taskurapuja, jotka etenivät edellämme punaisena mattona ja luiskahtivat mutaan meitä piiloon, kun olimme turhan lähellä. Allikoissa oli myös isoja merimakkaroita ja merivuokkoja ihmeteltäväksi.

Kahlaajista näkyi pikkukuoveja, tundrakurmitsoita sekä rantasipejä, mutta kierrettyämme koko saaren, toivelajit olivat yhä löytämättä. Nousimme veneeseen ja jatkoimme kohti salmen pohjoisreunaa, josta löysimme lisää pikkumarabuja sekä samoja kahlaajia, mutta edelleenkään ei etsittyjä lajeja löytynyt. Pinnan alta löytyi kaikkea sitäkin eksoottisempaa kuten valtavia meritähtiä, ihmeellisiä pallokaloja ym. joita venekuskimme poimi meille lähempäänkin tarkasteluun.

Kävimme lopulta pyörähtämässä aika lähellä satamaa, jossa lenteli suuri parvi idänpikkukiitäjiä, mutta lopulta olimme takaisin lähtöpisteessä, josta kävelimme takaisin autolle, jossa Dahlan odotteli meitä.

Ajoimme seuraavaksi pitkähkön pätkän metsänreunoja avoimista ikkunoista tähystellen ja löysimmekin langoilta lentoon pyrähdelleitä töyhtökiitäjiä ja sitten toiselta sähkölinjalta ainakin 11 aasiansininärheä. Myös mm. pari jaavanmainaa, kilkkuseppiä ja jaavankäpinkäinen nähtiin.

Seuraava stoppi oli mangrovepohjukassa, jossa oli paikalla toinenkin opas pariskunnan kanssa, mutta heidän toimintansa näytti aika dudeilulta meihin verrattuna. Kuitenkaan mekään emme tältä paikalta löytäneet paria aasiankirjotikkaa, pikkuminivettejä, jaavansinikalastajia, ruohikkolivertäjiä ja muutamaa kalatiiraa kummempaa.

Niinpä jatkoimme pian tien toiselle puolelle metsikköpolkua pitkin kävelemään ja lähes välittömästi kuulimme ensimmäisen kolmivarvaskalastajan ja pienellä hakemisella saimme tämän varjoisten jokivarsien jalokiven myös näkyviin. Ja kuinka ollakaan näitä kirkkaan värisiä säihkylintuja löytyi kohta toinenkin.

Kohta Iwan kaivoi atrapin esiin ja soitti lyhyesti tulikulmapittaa, jollainen vastasikin kertaalleen välittömästi. Mutta lintu hiljeni sen sileän tien eikä sitä näkynyt saati kuulunut enää myöhemmin. Niinpä laitettuamme ensin Iwanin kehotuksesta hyttyskarkotetta, jatkoimme polkua syvemmälle metsään. Hyttysiä ei kuitenkaan metsässä lopulta juuri ollut.

Kohta ympäriltämme kuului parin kamtshatkanuunilinnun ääntelyä ja toisen näistä linnuista pääsimme näkemään erinomaisesti. Näitä löytyi myöhemmin polun varresta lisääkin, yhteensä ainakin kahdeksan lintua. Muutama peräsindrongo kuului lähistöltä, mutta nekin olivat arkoja ja niitä nähtiin vain vilaukselta. Viidakkosieppokin lauloi hetken löytymättä kuitenkaan näytille lainkaan. Sen sijaan erittäin piilottelevia aasianviheltäjiä onnistuin itse näkemäänkin aika hyvin, kun kaksi lintua kisaili hetken maan rajassa keskenään.

Jatkettuamme yhä vain pitemmälle, löytyi puiden latvustosta parvi todella koreita töyhtöhuppubulbuleita (dispar) sekä erään puun latvassa päivystänyt sundanhaukkanen, mutta etsimämme jaavanvarpuspöllö ei suostunut näyttäytymään, vaikka sen reviirillä tiesimme olevammekin.

Olimme jo kiertäneet lähes koko lenkin, kun Iwan näki jotain liikettä erään tiheän puskan sisällä ja vinkkasi meidätkin katsomaan. Puskan alla piilotteli uskomattoman hieno tulikulmapitta! Pääsimme näkemään tämän korean linnun hyvin ja jopa jotenkin kuvaamaankin ennen kuin se lopulta pyrähti puskaan sisemmälle. Kierrettyämme varovaisesti hiipien puskan toiselle puolelle löysimme yllättäen taas pitan näkyville, mutta tämäpä olikin edellistä vielä oranssikulmaisempi eli koiras. Paikalla oli siis pariskunta.

Keskipäivällä pidimme huilin ilmastoiduissa huoneissamme, ja iltapäivällä Iwan sekä Dahlan saapuivat taas meitä hakemaan. Suuntasimme nyt suojelualueen sisäpuolella olleeseen balinkottaraisten kasvatus- ja vapautusmetsään. Kävelimme metsätietä pitkin ja nähtyämme muutaman balinkottaraisen jatkoimme tietä pitemmälle tavoitteenamme löytää vihdoin viherviidakkokana näkyville sekä tietysti muita metsälintuja.

Aika pian löytyikin ensimmäinen viherviidakkokana, jota ei kuitenkaan metsässä päässyt lähestymään, sillä kasvusto oli tiheää ja sangen piikikästä. Punakaula- ja smaragdikyyhkyjä näkyi joitakin sekä pari viherkeisarikyyhkyä. Yllättävämpi löytö oli tien yli lentänyt kastanjamalkoha.

Muutama intiansarvinokka lennähteli puiden latvustossa, jossa asusteli myös mustalangureja, isoja mustia apinoita. Sekä kilkku-, että marmoriseppiä näkyi ja kuului useita, tulitöyhtö käkätti ja toinen tunnistamatta jäänyt tikka rummutteli hetken löytymättä kuitenkaan näkyviin. Jaavanriippukaija vilahti ylitsemme äännellen ja vihdoin kuului reissun ensimmäinen naamiokuhankeittäjä, joka saatiin viheltelemällä näkyviinkin.

Jatkoimme aika pitkälle tietä, joka vei kymmenen kilometrin päässä olleelle temppelille. Tiellä olikin koko ajan jonkin verran liikennettä, vaikka se oli varsin huonokuntoinen. Onneksi välillä oli hiljaisia hetkiä, jolloin näimme tielle tepastelleen villisian ja pääsimme näkemään viherviidakkokanojakin paremmin.

Muita kävelyllä löytyneitä lintuja olivat mm. pari sundansieppokäpinkäistä, pikkuminivetit, peräsindrongot, parikymmentä joraa, muutama jaavankäpinkäinen sekä ruohikkolivertäjä, kuuden töyhtöhuppubulbulin parvi, kamtshatkanuunilintu sekä harakkatasku.

Lopulta palailimme takaisin ja kävimme tutustumassa balinkottaraiskeskukseen, jossa linnut olivat suuressa häkissä. Tämä oli se paikka, josta aseistetut ryöstäjät olivat aikanaan vieneet lähes sata lintua kerralla! Pihan puista löysimme ensimmäisen mustajättioravan, joka ylitti tien lähes suoraan yläpuolellamme ollutta sähköjohtoa pitkin.

Illalla kävimme taas Sepon kanssa kylillä kylillä ja nyt löysimme hieman lähempää ruokapaikan, jossa ruokakin oli oikein maistuvaa. Palvelu vain oli kovin verkkaista. Illalla simahdimme aikaisin syystäkin, sillä seuraava päivä olisi taas yksi reissun odotetuimmista.

Jaavalle Baluraniin

30.12. herätys olikin taas aikaisin ja aamuviideltä olimme ajamassa kohti satamaa. Aikataulu oli suunniteltu hyvin ja pääsimme ajamaan lähes suoraan paattiin, joka veisi meidät kapean salmen yli Jaavalle, maailman asutuimmalle saarelle, jolla on yli 350 miljoonaa asukasta. Meidän kohteemme oli Baluranin kansallispuisto saaren koillisnurkassa.

Laiva lähti hämärissä liikkeelle idänpikkukiitäjäparven mekastaessa taivaalla. Pikkuhiljaa aamu alkoi valoistua ja näimme poijuilla istuskelleita ja meren yllä lentäneitä pikkutöyhtö- ja töyhtötiiroja. Yllättäen laivan ohitti myös harmaahaikara, joka oli Sepolle vasta kolmas havainto Balilta.

Laivamatka oli 12 kilometrin mittainen, sillä reitti kiersi jonkin verran, suoraan matka olisi ollut vain seitsemisen kilometriä. Aika pian rantauduimme Ketanpangin satamaan, jonne jouduimme kävelemään, sillä autot oli pakattu niin tiukasti lauttaan, ettei autoihin mahtunut kuin kuskin ovesta. Rannassa ylitsemme lensi vanha ja nuori valkomerikotka. Pian kuskimme sai ajettua auton lautalta ja otimme saman tien suunnan kohti pohjoista ja Balurania.

Noin 30 kilometriä ajettuamme saavuimme kansallispuiston portille jo ennen seitsemää ja ilmeisesti kansallispuisto ei vielä ollut auki, mutta maksettuamme kansallispuiston pääsymaksut Iwan puhui meidät portista sisään. Ja kohta parkkeerasimme korkean näkötornin juurelle ja kipusimme torniin katselemaan maisemaa sekä tietysti lintuja.

Näkymä tornista oli erinomainen ja lintuja riitti mukavasti! Jaavanpinnoja ropisi liukuhihnalta, mutta alkuun ei meinannut löytyä mitään, mitä ei olisi Balillakin näkynyt. Pääsky- ja kiitäjälajistokin oli alkuun samaa Balilta tuttua, mutta kohta parviin saapuivat ensimmäiset piikkipyrstökiitäjät ja niiden seurassa myös jymykiitäjiä – ja näitä tulikin taivaalle pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, lopulta näitä uskomattoman upeita vauhtilentäjiä pyöri taivaalla yhteensä viitisenkymmentä lintua.

Valittaja- ja ruostevatsakäkiä kuului molempia useita ja niitä päästiin näkemäänkin. Kaukoputkilla puiden latvustoja seuloessa löytyi eräästä latvasta kookas vihreä lintu, joka määrittyi keltalakkisepäksi. Myös mm. musta- ja tuhkadrongoja, pääskyleijuja, pari tulikukastajaa, harmaaposkikyyhkyjä ym. nähtiin, mutta lopulta laskeuduimme tornista alas ja lähdimme jatkamaan matkaa kansallispuiston tietä hitaasti ajellen. Metsät olivat alkumatkasta rutikuivia ja laajan metsäpalon jäljiltä lähes lehdettömiä.

Metsistä kuului vähän väliä viherviidakkokanan käkättävä huuto ja kohta kuuluivat myös ensimmäiset naurettavan käheät punaviidakkokanat, jotka kuulostivat aivan erilaisilta kuin Thaimaassa. Aika pian molempia lajeja päästiin näkemään ja kuvaamaankin. Kuvasimme myös aivan järkyttävän pahalta haisseita valtavan kokoisia maassa kasvaneita raatokukkia.

Pysähtelimme välillä kävelemään tien varteen ja havaintoja kertyi kilkkusepistä, smaragdikyyhkyistä, kirjokäestä, pikkuminiveteistä ja sitten löytyi taas elis, kun erään puun latvustossa touhusi ruskolakkitikka (moluccensis). Jatkettuamme taas matkaa äkkäsi Iwan puun latvassa istuneen kotkan, jolla oli komea töyhtö päässään – jaavanjalokotka! Hanna ehti napata avoimesta ikkunasta muutaman kuvan kotkasta, ennen kuin se nousi siivilleen ja lensi matalalla katveeseen.

Suurin osa Baluranista oli kuivaa savannimaista aluetta, mutta keskempänä saavuimme ikivihreän metsän alueelle, jossa jalkauduimme taas tien varteen kävelemään. Aika pian vierestämme kuului kolmivarvaskalastajan ääni ja kohta kaksi upean väristä kalastajaa vilahti ohitsemme. Myös turkoosikalastajia näkyi ja kuului siellä täällä, jaavanriippukaija lensi ylitsemme ja tuhkatalitiaiset lauloivat. Jatkettuamme taas matkaa kuului auton vierestä tikan ääni ja Iwan tunnisti lajin heti palmuvihertikaksi. Muistin lajin reagoineen helposti atrappiin Thaimaassakin, eikä atrappi pettänyt tälläkään kertaa, vaan lintu saatiin lyhyeksi aikaa näkyvillekin.

Tuhkaräätälien ohella löysimme myös muutaman pitkäpyrstöräätälin, pari sinimonarkkia, jaavankäpinkäisen, sundansieppokäpinkäisen sekä kuulimme kamtshatkanuunilinnun ym. Kuulimme kauempaa pariin otteeseen mystisen kuulosta ulisevaa ääntä, joka oli lapsuudesta ja Korkeasaaren käynneiltä tuttu, tällä kertaa äänessä olivat ihan villit ja vapaat viherriikinkukot!

Päivä oli taas lämmennyt kuumaksi, kun ajoimme kuivan savannialueen läpi ja parkkeerasimme Bekolin keskukselle, jossa kipusimme mäen päällä olleeseen näkötorniin. Tornista avautui maisema savannille, jonne oli pysähtynyt paikallisia turisteja ottamaan selfieitä. Meistä rutikuiva maisema ei näyttänyt kovinkaan kuvaukselliselta. Selfiekulttuuri oli Indonesiassa muuten jotain aivan käsittämätöntä! Paikalliset ottivat joka paikassa kuvia tai videota itsestään ja joutuipa Seppokin useampaan selfieen mukaan, sillä länsimaalaisia ”turisteja” ei liiemmin Länsi-Balilla tai Itä-Jaavalla ollut.

Bekolin tornista näimme isoja laumoja timorinkauriita, jotka vaelsivat jonoissa kohti juoma-allasta. Niiden seassa kulki myös pikkuporukoissa vesipuhveleita. Lintuhavainnot jäivät aika vähiin; pari jaavanturturikyyhkyä sekä lähistöllä kiljunut harjakotka, jota ei kuitenkaan onnistuttu näkemään. Pariin otteeseen kuulimme viherrikinkukkojen huutelua. Yksi linnuista kuului todella läheltä, muttemme onnistuneet löytää sitä näkyville. Lopulta kun yksi lintu kuului aika lähellä olleiden rakennusten suunnasta, päätimme lähteä etsimään lintua näkyville. Ja kuinka ollakaan löytyihän se yllättävän helpostikin ja saimme siitä jonkinlaiset lämpöväreilykuvat ennen kuin tämä uskomattoman värikäs lintu piiloutui pitempään heinikkoon.

Kävimme vielä kuvailemassa vesipuhveleita ja Hanna kuvaili ohimennen kuvakavalkaadin paikallisten selfieposeerauksista. Olipa paikalla pari hääkuvausporukkaakin huseeraamassa.

Jatkettuamme taas matkaa pääsimme lopulta tien päähän Baman rannalle, jossa oli aivan tolkuttomasti porukkaa, suurin osa taas ottamassa selfieitä. Oli todella kuuma, joten ihan alkuun päätimme vain ottaa rennosti varjoissa mahdollisimman kaukana mekastavasta rantaporukasta sekä kammottavasta, taukoamatta soineesta ”jäätelöautomusiikista”.

Pian olimme kuitenkin kävelemässä alueen isoista puista lintuja etsien. Intiansarvinokkia löytyi useita, mutta toiveissamme ollutta puistopöllöä ei löytynyt. Kyyhkyjä näkyi sekä jaavan- että viherkeisarikyyhkyjä sekä pari jaavanturturikyyhkyä. Kuulimme lyhyesti myös punarintakaijan ääntä. Keskipäivän kuumuus meinasi hyydyttää meidät. Onneksi valtavat puut tarjosivat vähän varjoa.

Jatkoimme sitten pienelle polulle, joka kulki metsikössä rannan suuntaisesti. Olimme varautuneet pitkin vaattein sekä hyttysmyrkyin, sillä tässä metsässä piti oleman todella paljon ötököitä, mutta kuivuuden takia hyttysiäkin oli vain muutamia. Puiden latvustossa etenemistämme tarkkaili lauma mustalangureja, joukossaan muutama alle vuoden ikäinen ja vielä kullan värinen pikkuaappo.

Metsikössä lauloi useita viidakkosieppoja ja sinikorvakalastajan ääni kuului lyhyesti mutta sitten tärppäsi kunnolla. Näin jotain liikettä oksiston takaa ja tajusin katsovani lintua, jolla oli niskassa punaista sekä keltaista. Onneksi lintu nousi ylemmäksi rungolle ja näkyi kohta kunnolla – punasiipitikka! Todella upea lintu, joka oli Sepollekin elis! Samaan aikaan pusikossa edessämme touhusi parvi timaleita, joista vihdoin päästiin yksi näkemään sen verran hyvin, että se saatiin tunnistettua köynnöstimaliksi. Kun kohta perään Iwan nappasi toiselta puun rungolta parin kookkaita aasianpalokärkiä, oli lyhyessä hetkessä löytynyt usempikin toiveissa ollut laji!

Eräässä kohdassa, jossa näkyi merelle, tuijottelimme hetken aavalle ulapalle ja näimme pikkutöyhtö-, töyhtö- sekä kalatiiroja ja sitten löytyi neljä upean kevyesti lentänyttä fregattilintua. Linnut olivat kaukana, mutta määrittyivät lopulta pikkufregattilinnuiksi.

Kävely tuotti vielä kastanjamehiläissyöjiä, pari sundanhaukkasta ja aasianviheltäjää sekä useita intiansarvinokkia. Vilaukselta näkyi vielä yksi eliskin, oliivisiipibulbuli. Erään puun latvuksesta pölähti lentoon iso ruskea lintu, joka kaiketi oli puistopöllö, mutta se näkyi liian lyhyesti eikä sitä löytynyt enää, joten tämä laji jäi tällä kertaa hoitamatta.

Parkkipaikalle palattuamme lähdimme ajelemaan takaisin päin. Savannialueella ajelimme taas hitaasti ja kun löysimme timorinkaurislaumoja, pysähdyimme ja lähdimme katsomaan löytyisikö niiden läheltä lintujakin. Ja melkein heti tärppäsi ja löysimme etsimämme – ainakin kolme jaavankottaraista! Tämä laji on erittäin pyydystetty häkkilintu ja sen tulevaisuus vaikuttaa monen muun lajin tavoin paljon synkemmältä kuin balinkottaraisella.

Paluumatkalla todella tarkkasilmäinen kuskimme plokkasi vielä puussa istuneen kotkan, joka sekin nousi saman tien siivilleen, mutta ehdimme määrittää sen tumman muodon jalokotkaksi. Näimme myös tienvarressa puun alla piilotelleen viherriikinkukon.

Lopulta olimme takaisin satamassa, jossa pääsimme ajamaan saman tien lähes viimeisinä lauttaan ja lähdimme paluumatkalle Balille. Kipusimme tietysti taas kannelle ja Iwan onnistuikin puhumaan meidät parhaaseen paikkaan lähes lauttaa ohjaavan miehistön viereen. Mutta illan jo hämärtäessä näimme vain tiiroja ja jokusen ruskosuulan.

Gilimanukin satamasta ajoimme hotellillemme, jossa Hanna jäi taas kokkailemaan ja me kävimme Sepon kanssa syömässä edellisiltana hyväksi koetussa ravintolassa. Ravintolan verkkaalleen touhuava emäntä oli aivan onnesta soikeana, kun tulimme hänen ravintolaansa toistamiseen.

Uudenvuodenaatto

31.12. olimme sopineet hieman iisimmän aamuohjelman mutta kyytimme oli taas hotellilla reilusti etuajassa, kuten maassa tuntui olevan tapana. Niinpä olimme jo ennen aamukuutta ajelemassa taas kohti tuttua mangrovea. Olin halunnut tavalla tai toisella yrittää vielä riuttapaksujalkaa, paksunokkahaikaraa sekä pyhimyskalastajaa ja niinpä olimme aika pian kävelleet tuttuun rantaan, jonka laiturilta aloimme seuloa kaukoputkilla mangroverantoja.

Jaavanturturikyyhkyt turisivat ja malesiankeijumalurit lauloivat, pikkukuoveja ja rantasipejä oli kymmeniä ja taas vesirajassa kahlaili muutamia pikkumarabuja ja yksi ruskohaikara piilotteli lähempänä mangroveja. Paksunokkahaikaraa ei kuitenkaan löytynyt, se yleensä olisi ollut näkyvästi vedessä kahlaamassa. Sen sijaan pitkän seulomisen jälkeen löysin kuin löysinkin yhden riuttapaksujalan! Otus hiippaili jonkin aikaa näkyvissä kaukana mangroven reunassa ja katosi sitten kasvien kätköihin. Onneksi kaikki ehdmme kuitenkin linnun nähdä. Kun lähellä olleiden veneiden nokkaan saapui vielä pari pyhimyskalastajaa, oli aamu onnistunut vähintään toivotulla tavalla!

Palailimme aika pian autoa kohti, sillä kiitos Iwanin puhelahjojen, olimme saaneet vierailla lyhyesti suojelualueella ilman uutta puistomaksua. Kävellessämme huomasimme lähipuiden latvoissa muutaman parin oranssiviherkyyhkyjä! Nyt tämäkin laji saatiin varmasti oikein määritettyä, sillä pään värityskin nähtiin hienosti.

Koska meillä oli vielä jokunen tunti aikaa, suuntasimme vielä sataman läheisiä mangroveita putkeilemaan, mutta pikkumarabujen ohella havainnot jäivät rannassa uiskennelleisiin värikkäisiin kaloihin sekä muutamaan myrkylliseen siipisimppuun. Mereltä löytyi jokunen ruskosuula sekä yksi leveäpyrstökihu.

Loppuaamun vietimme opastuskeskuksen pihamaastossa balinkottaraisia kuvaillen ja ohessa näimme myös sundansieppokäpinkäisen, kilkku- ja marmoriseppiä, verikukastajia ym.

Yhdeksän aikaan palailimme hotellille pakkailemaan ja yllättäen Nyoman oli taas saapunut paikalle lähes tunnin etuajassa. Kävimme vielä viilentävässä suihkussa, ennen kuin hyvästelimme, kiittelimme ja tietysti maksoimme Iwanin sekä Dahlanin ja lähdimme ajamaan tällä kertaa eteläistä rantareittiä kohti Ubudia.

Kun tie ensimmäistä kertaa kaarsi kunnolla rantaan, pidimme pienen huilitauon merelle tuijotellen. Tiirojen seasta löytyi yllättäen elegantti ruskotiira ja ylitsemme lensi todella komeasti pikkufregattilintu.

Matkan jatkuttua liikenne oli yhä aika maltillista, vaikka olikin vuoden viimeinen päivä ja Uuden Vuoden viettoon valmistauduttiin täälläkin, vaikka paikallisessa kalenterissa Uudella Vuodella ei niin merkitystä ollutkaan. Kuskimme ohitteli taas ihan kiitettävästi, vaikka tiet olivat erittäin kapeita. Silti kyyti oli turvallista ja luotettavaa. Meillä oli reissussa ollut vain erinomaisia kuskeja!

Jossain riisipeltoja ohitellessamme näimme peltojen yllä pari lentävää kaitanokkavarista ja Nyoman plokkasi tien yllä metsän päällä, aika kaukana rannasta lentäneen pikkufregattilinnun, muuten havainnot jäivät pelloilla seisoskelleisiin pikkujalo- ym. haikaroihin.

Lopulta olimme varsin aikaisin päivällä Jukut Pakussa, jossa Topi otti meidät kaikki jo innolla vastaan. Illan projekti oli sitten yrittää pitää Topi tyytyväisenä, sillä pikkuhiljaa Uuden Vuoden rakettien ammuskelu kiihtyi. Ilta menikin verannalla iloisesti jutustellessamme. Topi tuntui ymmärtävän, ettei mitään hätää ollut ja oli hämmästyttävän rauhallinen koko illan. Jutustelun ohessa kuulimme taas sammakkohaukan, jaavankalastajia, harakkataskun, sundanpöllösiä sekä pari punakoipiräikkää. Keskiyöllä alkoi sitten aivan käsittämätön, aivan jatkuva pauke, mutta raketit olivat onneksi varsin maltillisen tasaäänisiä, joten yllättävän vähän pauke lopulta ärsytti. Ennenhän pauke oli kestänyt viikon molemmin puolin Uutta Vuotta, mutta uuden lain mukaan paukutuksen tuli tapahtua tänä yönä. Yllättäen pauke myös vaimeni aika pian vuoden vaihduttua ja yhden aikaan suuntasimme pehkuihin, sillä olihan meillä ollut aika vauhdikkaita päiviä vuoden päätteeksi.

Rento ekaekaa

Vuosi 2020 alkoi osaltamme aika iisisti. Aamu meni lähilintuja kerratessa mutta kaikki lajit olivat samoja tuttuja. Aamupalan jälkeen suuntasimme kävellen Ubudiin shoppailemaan. Torikadun kertaalleen läpikäveltymme, alkoi sataa oikein kunnolla! Pidimme sadetta reilut puoli tuntia erään katoksen alla, kunnes kahlasimme katettuun osaan toria ostamaan pakollisia tuliaisia. Vettä oli tullut sen verran rajusti, että kauppaan joutui kahlaamaan nilkkoja myöten. Mutta tinkaaminen oli ehkä sitäkin helpompaa, kun kaupassa ei juuri ollut muita. Niinpä saimme aika pian ostettua tuliaisemme erittäin hyvään hintaan, noin 70 prosenttia hinnasta pois tingattuamme.

Kävimme sitten syömässä ja vielä kaupassakin. Sateen loputtua ruuhka kaupungissa oli melkoinen, joten päätimme kävellä kaikkine kantamuksinemme takaisin kämpille. Apinapuiston läpi kävellessä piti meidän pitää kauppakassit visusti kiinni ja rintaa vasten, jotteivat makakit nappaisi läpikulkumaksua mukaansa.

Taas vuorille

2.1.Bung saapui meitä hakemaan klo 6:00. Otimme taas suunnan vuoristoon ja ajoimme tuttuja reittejä ja näköalapaikan lähistöllä näin auton ikkunasta nuoren bramiinihaukan.

Lopulta olimme perillä Bedugulin puutarhan parkkipaikalla, jonne Bung jäi nukkumaan, kun me suuntasimme retkelle. Heti puutarhaan päästyämme löysimme latvustosta lintukeskittymän, jossa oli sundanuunilintuja, viitasieppoja, sundansieppokerttu ja lyhyesti näin naaras jaavanviheltäjän. Ruskotöpökerttusia lauloi taas joka puolella, myös jokunen kaulanauhatimali kuului ja Hannan näki lyhyesti naaras mantsuriansiepon.

Jatkoimme kävelyä hyvän näköisessä metsässä, mutta jostain syystä linnut vähenivät selvästi. Erään joen notkanteesta kuulimme sukeltajahaarapyrstön ääntä, mutta lintu säikähti ohi ajanutta autoa eikä näkynyt lainkaan. Sundankäki puputti, jaavankeisarikyyhkyjä löytyi latvoista, drongokäki sekä muutama naamiokuhankeittäjä viheltelivät, kultasepelsepät hurisivat ja useita yksittäisiä jaavanriippukaijoja lensi vauhdilla ylitsemme. Jaavanisorillejä näkyi taas pari parvea, celebesinkiiltokottaraisia vilahteli pikkuparvissa ylitsemme ja saimme lyhyesti näkyviin pienen parven köynnöstimaleitakin. Näimmepä vihdoin kunnolla myös Balin kolmannen oravalajin indonesiantupaian. Näimme polun varressa myös hiljattain kuolleen sivettikissan.

Puistoon alkoi pikkuhiljaa kertyä porukkaa ja oli inhottava nähdä, kuinka täällä kauniissa puistossakin kaikki roskat jätettiin lojumaan minne sattuu. Porukka myös liikkui autoilla, joten liikennettä oli häiriöksi asti. Koskakasoissa sikisi myös valtavasti kärpäsiä, jotka pörräsivät jatkuvasti ympärillä.

Aasiankirjotikan, tulitöyhdön, harjakotkan sekä punaotsaräätälin ym. havaittuamme, kävimme vielä katsomassa orkideapuutarhaa, jonka jälkeen vihdoin löysin erään puun latvasta verikurkkukukastajan. Sitten käppäilimmekin aika pian takaisin parkkipaikalle, jossa Bung yhä veteli sikeitä.

Telttailemaan

Jatkoimme pikkumatkan Buyan-järven leirintäalueelle, josta oli sitten viimetiedustelujen tullut maksullinen. Sovimme Bungin kanssa paluukyydin parin päivän päähän ja otimme kaikki tavaramme kantoon ja lähdimme etsimään leiripaikkaa.

Leirintäalueella oli jo jonkin verran porukkaa ja oli odotettavaa, että porukkaa olisi tulossa illaksi lisää. Niinpä kävelimme muiden telttojen ohi polulle, joka vei metsään. Olimme jo etukäteen Google Mapsista valkkailleet sopivaa leiripaikkaa ja kävelimmekin tavaroinemme vajaan kilometrin päähän järven rantaniitylle. Kävellessämme kuulimme muutamia kultasepelseppiä sekä ensimmäisen mustaotsasepän (australis). Löysimme niityltä oivallisen paikan pystyttää leirimme ja kohta meillä olikin jo teltat pystyssä. Ajattelimme ottaa pienet päiväunet, mutta päivä oli lämmennyt siihen malliin, ettei teltassa nukkumisesta meinannut kuitenkaan tulla yhtään mitään.

Lopulta olimme yrittäneet nukkua tarpeeksi ja päätimme uskaltaa jättää teltat paikoilleen ja tavarat telttaan sisälle ja lähteä maastoon. Telttapaikallemmekin kuului jo niin sundankäkiä, valittajakäkiä kuin ruostevatsakäkikin ja näimme rosvokotkaparin lentävän hetken vuoren rinteiden yllä.

Lähdimme kävelemään rannan suuntaista metsäpolkua pitkin, jossa kultasepelseppiä sekä taas yksi mustaotsaseppä (australis) ääntelivät ja kuulimmepa lyhyesti pari jaavanviheltäjääkin. Jaavanriippukaijoja ja viiridrongoja kuului jokunen, jaavanisorillejä oli taas pari parvea, tuhkatalitiaiset lauloivat jne.

Kiersimme lopulta polkua pitkin rantaan ja päätimme palata teltalle päin rantaa pitkin. Rantaniityltä löysimme ainakin parikymmentä sarasirkkalintua, heinäkerttuja, liejukanoja sekä jokusen kiinanpikkuhaikaran. Teltalle palattuamme kuulimme lähiruovikon suunnasta toisenlaista sirkkalinnun laulua ja mielestämme laulu sopi täysin Japanissa tutuksi tulleelle ohotansirkkalinnulle. Kaivoin äänityslaitteen esiin, mutta eihän se tietenkään enää suostunut laulamaan.

Illalle olimme suunnitelleet pöllökävelyä, mutta ennen kuin ehdimme sellaiselle, saapui pari pitkäpyrstökehrääjää saalistelemaan ötököitä aivan ympäriltämme. Ja kohta alkoi sundanhuuhkaja huudella aika lähellä leiriämme. Otin siitä hetken äänitystä ja yritimme sitten mennä sen perään nähdäksemme tämän uskomattoman hienon pöllön, mutta lintu hiljeni ja kuului myöhemmin hetken aikaa kaukaa aivan järven päästä. Muita pöllöjä emme kuulleet, joten lopulta suuntasimme aikaisin pehkuihin. Onneksi olimme kaukana muista leireilijöistä, sillä yöllä oli leirissä melkoiset bileet! Musikki soi todella kovalla pitkälle aamuyöhön asti.

Buyanin rannoilla

3.1. Heräsimme muutamaan otteeseen yöllä kuulostelemaan äänimaisemaa, mutta äänessä olivat vain lähilutakon sammakot ja ojasuokanat. Aamulla heräsimme aikaisin ja nuudeliaamiaisen aikana kuulimme vastarannalta valkomerikotkaperheen kaakatusta ja nousivatpa linnut lopulta lentoonkin. Myös muutama harjakotka kaarteli taivaalla sekä idänmehiläishaukka lensi ylitsemme.

Teimme aamusta hieman edellispäiväistä pitemmän kävelyn rantametsässä, mutta havainnot jäivät hieman vaatimattomammiksi kuin olimme odottaneet. Muutama viherviidakkokana, pari vilaukselta nähtyä käkikyyhky sp:tä, harmaaposkikyyhkyjä, jaavankeisarikyyhkyjä, muutama naamiokuhankeittäjä, pari pilkkaminivettiä ja sinimonarkkia, muutama sundanuunilintu, pari sundanjokirastasta, jopa kahdeksan viidakkosieppoa ym. kuitenkin löydettiin. Rannasta kuului taas sarasirkkalintuja sekä pari isokaislakerttusta.

Teltalle palattuamme kuulimme outoa hurahtavaa ääntä lähimetsästä, mutta emme löytäneet ääntelijää. Vihdoin sain lyhyen äänityksen ohotansirkkalintukandistakin, joten ehkä laji saadaan Balin listalle?

Päivällä lepäilimme taas kuumimman hetken ja samalla taivaalle alkoi kertyä uhkaavan näköisiä pilviä. Ukkonenkin jyrähteli kauempana, mutta Hannan jäätyä vielä torkkumaan, suuntasimme Sepon kanssa iltaretkelle järven toisen pään tuttua matalikkoa kohti.

Emme päässeet kuin juuri ja juuri ulos leirintäalueelta, kun alkoi sataa, mutta onneksi sade pian taukosi ja jatkoimme matkaa. Pääsimme pohjukan reunaan, jossa ehdimme hädin tuskin nostaa putken pystyyn, kun alkoi sataa oikein kunnolla! Haikaroita, liejukanoja, kurppia ja liroja hetken katsottuamme, piti meidän singahtaa rannassa olleiden ruoppauskoneiden alle sadetta pitämään.

Kun sade vihdoin taukosi, päätimme lähteä palailemaan leiriämme kohti sadeviitat yllämme. Aika monta kertaa saimme vielä matkalla pitää sadetta erilaisten katosten alla, kerran jopa lintukaupassa, jossa onneksi valtaosa kaupan olleista linnuista oli pieniä papukaijoja, mutta myös luonnosta kiinni otettuja lintuja oli jonkin verran. Yksi linnuista oli jostain kauempaa tuotu valtava kyyhky, jota emme tunteneet. Lopulta kävimme vielä lähikaupassa ostamassa juomista ja lopulta pääsimme palaamaan takaisin teltoillemme sateen taas kiihtyessä.

Vesisadetta ja puuskaista tuulta riittikin sitten koko illan. Välillä kunnon ukkoset olivat lähellä, mutta eivät onneksemme tulleet aivan päälle. Kun ilta oli jo jonkin aikaa aiemmin hämärtynyt, taukosi sade ehkä minuutiksi ja silloin kuulimme kauempaa pari kertaa sundanhuuhkajan puhalluksen. Sitten alkoi taas sataa ja yritimme alkaa nukkua, mutta ohi liukuneiden ukonilmojen takia emme onnistuneet nukahtaa.

Kun sade vihdoin iltayöstä taukosi, kuului aivan läheltä rannasta järven yltä todella voimakas rääkäisy! Tunnistimme sen heti sundankalahuuhkajaksi, sillä olimme soitelleet ääntä edellisiltana jonkin aikaa. Onneksi Seppokin oli teltassaan yhä hereillä ja oli kuullut äänen! Kuuntelimme tietysti heti vielä verrokiksi ääntä nauhalta ja saatoimme todeta määrityksen varmaksi! Ääntä ei kuitenkaan enää kuulunut ja todella kovan sateen takia maasto oli niin märkää, ettei meillä ollut mitään asiaa ulos etsimään lintua summamutikassa.

Aika pian onnistuimme lopulta nukahtaa ja onneksemme uusia sateita, tai ainakaan kunnon ukkosia ei enää yön aikana tullutkaan. Sen sijaan leirintäalueella oli taas hyvät bileet, joita ukkosetkaan eivät juuri olleet hillinneet. Olipa kova tuuli kaatanut yhden teltan päälle ison puunkin, mutta ilmeisesti ilman henkilövahinkoja oli selvitty.

Pakkailuja

4.1. heräsimme Hannan kanssa jo pimeässä ja ulkona hurahteli taas aiemmin määrittämättä jäänyt lintu tai joku muu linnulta kuulostanut otus. Kiipesimme metsän puolelle äänen aiheuttajan perässä ja totesimme hurahtelijoita olevan useampiakin. Äänet tuntuivat kuuluvan korkeammalta puista mutta kiinnitimme pian huomion myös alempaa kuuluneisiin ”kui” -ääniin. Yritimme saada ääntelijöitä näkyviin, mutta emme millään onnistuneet.

Pian Seppokin oli herännyt ja jatkoimme ääntelijöiden etsimistä Sepon kanssa ja lopulta Seppo löysi yhden maassa äännelleen otuksen ja sehän oli tietenkin tulikulmapitta! Myöhemmin meille selvisi, että myös hurahtava ääni oli pitan ääni ja näin ollen ympärillämme oli äännellyt yhteensä kahdeksan tulikulmapittaa!

Söimme aamiaisen taas leirissä ja koska keli näytti yhä siltä, että saattaisi alkaa sataa, päätimme pysytellä lähellä leiriä. Kiipesimme kyllä vielä läheisen pienen temppelin metsikköön ja polulla Hanna näki lyhyesti vielä yhden pitan. Muuten havainnot jäivät parinkymmenen jaavankeisarikyyhkyn parveen, käkikyyhkylajiin, pariin smaragdikyyhkyyn, muutamaan viidakkosieppoon sekä sundanjokirastaaseen,

Yhdeksältä purimme leirin ja pian olimme kantamassa tavaroitamme leirintäalueen parkkipaikalle ja sinne päästyämme olikin Bung jo meitä odottamassa.

Matkan varrella kävimme eräässä käsitöihin keskittyneen kylän kaupassa, jossa valmistettiin puisia lintuja. Ostimmekin pari lintua kotiin ja tuliaiseksi. Pian olimme taas Jukut Pakussa, jossa otimme päivän iisisti. Kuivattelimme auringonpaisteessa kosteita tavaroitamme, kunnes sadekuurot ja kovaksi yltynyt tuuli pakottivat meidät sisälle pakkailemaan tavaroitamme.

Illalla suuntasimme lähiravintolaan syömään ja sen jälkeen seurustelimme vielä pitkälle iltaan tuttujen kanssa sundanpöllösten ja punakoipiräikän äännellessä taustalla.

Denpasarin tienoon lintupaikoilla

5.1. olimme aamukuudelta valmiina ja pakkasimme kaikki tavaramme Bungin kyytiin ja lähdimme ajamaan kohti Denpasaria. Koska Balin paras kahlaajapaikka Seranganin saari oli suljettu kaikilta ulkopuolisilta (valitettavasti siis myös lintuharrastajilta), aloitimme retken saaren läheisiltä matalikkorannoilta, joilla oli yleensä myös jonkin verran kahlaajia. Olimme tietysti katsoneet vuoroveden olevan sopiva nyt aamusta.

Rantatiellä ajaessamme näimme jo ensimmäisen mustamerimetson ja heti rannan tuntumaan pysähdyttyämme lensi ylitsemme ensimmäiset australianmerimetsot.

Kävelimme mangrovepuskien läpi rantaan, josta löytyi runsaasti kuoveja, pikkukuoveja sekä kohta määrittyivät myös ensimmäiset ohotankuovit. Mangroveiden alla olleissa lätäköissä piipersi lirojen ohella punajalkavikloja, rusokaulasirrejä, mustajalkatyllejä sekä muutama pikkutylli ja siperiansirri. Australian- ja mustamerimetsoja lenteli taivaalla ja mangroveiden juurella piilotteli myös pieni parvi sundantaveja. Tyllien tarkempi tarkastelu paljasti, että mustajalkatyllien seurassa oli myös ainakin parit jaavan- sekä sundantyllit. Kuoveja vielä kertaalleen seuloessa löytyi niiden seasta yksinäinen aavikkotylli. Jaavansinikalastajia viipotti ohitsemme ja kun siirryimme puiden suojaan sadekuuroa pitämään, singahti jaloistamme tummapyyjuoksija puskien alle piiloon.

Ollessamme vielä sadetta pitelemässä, saapui rantaan paikallinen vartija ajamaan meitä pois. Mitään syytä emme keksineet, miksei rannassa olisi saanut olla. Lähellä oli joku varastorakennuksen tapainen ja toki kauempana oli erilaisia työmaita, joissa tuhottiin vielä jäljellä olevaa mangrovekasvustoa kovaa tahtia. Voi hyvin olla, että lähitulevaisuudessa tälläkään alueella ei ole mitään asiaa katsella kahlaajia, jos niitä siellä enää onkaan?

Niinpä ajoimme piakkoin lahden toiselle puolelle, jossa oli myös todella isot rakennustyömaat menossa, mutta saimme luvan kävellä rantaan kahlaajia katsomaan. Valo oli kuitenkin aika huono, joten etenkään tyllien tunnistaminen ei onnistunut. Rusokaulasirriparvessa näkyi kuovisirri lyhyesti, kunnes lahdelle saapui muuttohaukka saalistamaan ja kaikki kahlaajat lensivät kauemmaksi.

Ajaessamme todella pitkää ja maksullista tullisiltaa kohti Denpasaria näimme muutamia hietatiiroja sekä pari poijuilla seisoskellutta korallihaikaraa. Kohta parkkeerasimme Nua Dusan jätevedenpuhdistamolle, jonne kävelimme portista sisään ja nimet porttikopin kirjaan kirjaamalla saimme mennä alueelle kiertelemään.

Alueella oli useita suuria todella reheviä altaita, joilla oli myös mukavasti lintuja! Heti löysimme jaavansinikalastajia, viisi valkoposkitiiraa ja yhden valkosiipitiiran sekä musta- ja australianmerimetsoja, joita molempia pääsi nyt kuvaamaankin. Haikaroista löytyi mm. jokunen rusko-, silkki- ja pikkujalohaikara, mutta toivomiamme australianyöhaikaroita ei löytynyt, tavallisia yöhaikaroitakin näkyi vain pari kappaletta. Myöskään ainoatakaan uikkua emme nähneet, toiveissa olisi ollut pikku-uikusta splitattu “tricolor” tai australianuikku. Altaiden viertä kävellessämme, kuului puskien takaa pienen joen varresta hetken aikaa taigaviklon ääntä, joten ilman elistä emme täälläkään jääneet.

Kiersimme kaikki altaat toiselle puolelle nähden vielä kymmenkunta jaavanmainaa sekä punakaulakyyhkyä, tulikukastajan, muutaman intiantuhkapriinian sekä kuulimme useita malesiankeijumalureita. Altailla näimme myös useita todella suuria juovavaraaneja. Jalat alkoivat olla jo ihan loppu, kun kävelimme lopulta takaisin samaa reittiä autolle.

Jatkoimme vielä Ponta Kelarin rantaan lentokentän liepeille, jossa staijasimme tovin merelle havaiten 30 ruskosuulaa, ainakin 25 pikkufregattilintua, kymmenkunta leveäpyrstökihua, pikkutiiroja sekä pikkutöyhtö- ja töyhtötiiroja. Tien toisella puolella aika likaisella alueella olleesta pöpeliköstä kuulimme vielä pari australianrastaskerttusta sekä intiantuhkapriinian.

Sitten oli aika suunnata lentokentälle ja reissun viimeiseksi linnuksi näimme vauhdista vielä muuttohaukan.

Lentokentällä oli aika hyvästellä niin Bung kuin tietysti talvehtimaan jäävä Seppokin! Pian kärräsimme tavaramme asemalle, josta löytyi yllättäen varta vasten tavaroiden pakkaamiseen ja vaatteiden vaihtoon tarkoitettu tila.

Kotimatkalle

Tavarat pakattuamme meillä olikin reilut pari tuntia aikaa selvitä check-inistä, läpivalaisuista ja kuluttaa sitten aikaa shoppaillen ja ihan vain odotellen.

Lopulta klo 19:15, vartin myöhässä, lähti lentomme Dohaan ja katsoimme molemmat alkuun leffan ja yritimme sitten nukkua loppumatkan. Dohassa olimme puolisen tuntia myöhässä ja saimme junailla itsemme oikeaan terminaaliin, jossa edessä oli vielä vajaan parin tunnin odotus.

Seuraava lentomme Tukholmaan lähti sekin myöhässä ja taas ehdimme lennolla katsoa yhdet leffat mutta onnistuimme nukkumaan loppumatkan. Elettiin jo Loppiaista, kun laskeuduimme Tukholmaan yhä vain jonkin verran myöhässä, mutta siellä meillä oli lyhyt matka viimeiseen lähtöaulaan, jossa saimme vielä odotella viimeistä lentoamme.

Lentomme Helsinkiin lähti ajallaan ja perilläkin olimme vain noin tuntia myöhemmin klo 10:35. Olin jo heti ensimmäiseen läpivalaisuun mennessäni miettinyt, että olinkohan koskaan siirtänyt Leathermaniani repusta matkalaukkuun ja Dohan läpivalaisussa Hannan olikin onnistunut nähdä, että siellähän se repussa oli kaukoputken vieressä. Lopulta neljästä läpivalaisusta selvittiin ja Suomessa ei onneksi enää reppua tarkistettu. Matkatavaramme saapuivat hämmästyttävän nopeasti ja pian olimme terminaalissa, jonne vanhempani olivat tulleet meitä moikkaamaan. Kävimme tuttuun tapaan taas Caesar’silla pizzalla ja kertoilimme tarinoita reissusta syönnin lomassa.

Lopulta olimme käppäilemässä ulkona tavaroinemme ja kohta tilasinkin kyydin Lentopysäköintiin ja sitten oli vielä edessä pitkä ajomatka kotiin.

Loppusanat

Pariviikkoinen Balilla oli ollut leppoisa! Kiitos Sepon, olimme päässeet niin suunnittelussa kuin reissun toteutuksessakin lopulta aika helpolla! Niinpä kerrankin lomareissun jälkeen olo oli jopa aika levännyt, mitä nyt jetlagia saatiin sitten potea ainakin viikko. Yhteensä näimme Indonesiassa 205 lintulajia, joista 78 oli meille eliksiä. Balin puolella lajeja kertyi 192. Tästä on helppo jatkaa Indonesian lintuihin tutustumista joskus tulevaisuudessa.

J.A.

Japani 3.-21.6. 2019

Matkustelua

Maanantaina 3.6. ajelimme päivällä Helsinki-Vantaalle, jossa jätimme auton Autopysäköintiin, kävimme syömässä vakiopizzeriassa, saimme luovutettua hieman ylipainoiset matkatavaramme ja sitten edessä oli vielä pitkälti toista tuntia odotusta. Lopulta Japan Airlinesin lentomme kohti Japania lähti klo 17:35. Matkan alku sujui elokuvia katsellen ja loppumatkasta yritimme nukkua, mutta ainakin itselläni unet jäivät todella vähiin.

4.6. laskeutui koneemme Naritan lentoasemalle Tokiosta noin 60km itään. Olimme täyttäneet maahantulokortit jo valmiiksi ja parin jonottelun jälkeen löytyivät matkatavaramme nopeasti. Sitten meillä oli edessä kävely Terminaali kahdesta Terminaali kolmeen, josta meillä oli jatkolento.

Terminaaliin päästyämme vaihdoimme paikallista rahaa eli Jenejä, joita tulikin melkoinen rahasumma, koska tuhat Jeniä on arvoltaan vain noin 8€. Selvittelimme myös puhelinliittymiä ja kannettavia nettiratkaisuja, mutta päätimme lopulta, että pärjäisimme kyllä ilmankin. Hieman huoletti se, että Amazon oli perunut vain pari päivää ennen reissuamme pitkään odottamamme karttatilaukset, joten ainoat Japanin kartat olivat minun huonoakkuisessa puhelimessani.

Loppu odotusaika kului terminaalin ikkunasta ulos tuijotellen ja sopivasti näkymänä olikin jonkinlainen puistikko. Havaintoja kertyi mm. haarapääskyistä, orientalis-alalajin nokivariksista, upean mustavalkoisista lugens-västäräkeistä, ohi lentäneestä hymysorsasta, muutamista japaninbulbuleista ja viirupääkottaraisista, pikkuvarpusista, yksittäisestä kanelivarpusesta sekä upeasta philippensis-sinirastaspariskunnasta.

Klo 12 lähti Jetstarin kone kohti Hokkaidoa ja New Chitosen lentokenttää, joka sijaitsee viitisenkymmentä kilometriä Sapporosta kaakkoon. Laskeuduimme vajaata paria tuntia myöhemmin klo 13:45. Matkatavarat löydettyämme olimme pian etsimässä, mistä mahtaisi löytyä kyyti vuokra-autotoimistollemme, jonka tiesimme sijaitsevat vartin ajomatkan päässä lentoasemasta. Pienen etsiskelyn jälkeen bussikyyti löytyi ja lopulta olimme Budgetin toimistolla vuoronumerolappu kourassa odottelemassa autoamme.

Mutta vuoromme odottaminen kesti ja kesti. Numerotauluissa eivät numerot vaihtuneet lainkaan ja kaikki virkailijat puhuivat vain japania. Lopulta yhden taulun numero muuttui ja hyppäsikin sitten kerralla oikein kunnolla ja selvästi isommaksi kuin omamme. Nostin pienimuotoisen äläkän ja kuinka ollakaan, toinen virkailija otti meidät saman tien vastaan.

Itse auton vuokrauskin oli ennätyshidasta, kun saimme katsottavaksemme kaiken maailman opetusvideoita ja jouduimme kuittaamaan ties kuinka monta erilaista kuittausta niin pädille kuin paperillekin, ennen kuin meidät lopulta ohjattiin pienen vuokra-automme luokse. Auto oli muuten oikein hyvä, mutta tilaamamme navigaattori oli umpijapaninkielinen. Kun virkailijakaan ei kummemmin osannut englantia, olimme hieman pulassa, sillä navigaattori oli meille aikalailla pakollinen. Onneksi saimme toisen virkailijan avuksemme ja vaihdoimme lopulta auton hieman uudempaan ja mitä tärkeintä tässä kulkineessa oli myös uudempi navigaattori, jossa kaikki tärkeimmät toiminnot olivat englanniksi. Tämä pätevä naisvirkailija opetti meille nopeasti navigaattorin pakolliset toiminnot, jotka toimivat japaninkielisiä näppäimiä käyttämällä.

Tien päälle Hokkaidossa

Ja niin vihdoin, pitkälti toista tuntia haaveaikatauluamme perässä, pääsimme liikenteeseen! Laitoimme navigaattorin viemään meidät Kushiron niittyalueille ja saimme kauhuksemme todeta navin näyttävän matkaksi odotetunlaiset 320 kilometriä mutta matka-ajaksi yli yhdeksän tuntia! Olimme suunnitelleet välttelevämme kalliita maksullisia teitä ja näin vuokranneet autonkin ilman niillä helposti ajamisen mahdollistavaa tägiä. Mutta emme todellakaan olleet arvanneet, että muut tiet olisivat näin tolkuttoman hitaita!

Olimme tehneet matkaa kotoa jo pitkälti toista vuorokautta, mutta ei siinä auttanut kuin lähteä matkaan, jotta ehtisimme ensimmäiseen kohteeseemme edes ennen aamua. Selvisimme helposti navin ohjaamana oikeaan suuntaan, vaikka taas kerran vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottuminen ottikin aikansa. Pian alkoi valjeta, miksi matka-aika oli niin tolkuttoman pitkä – japanin nopeusrajoitukset olivat aivan naurettavan alhaisia! Pääasiassa isommillakin teillä ajettiin 50 km/h ja enimmilläänkin vain 70 km/h! Taajamissa köröteltiin sitten kolmea- ja neljääkymppiä ja näitä taajamia osui suorimmalle mahdolliselle reitille runsaasti. Pahimmillaan taajamissa oli liikennevaloja muutaman sadan metrin välein, eivätkä nämä olleet millään tavalla synkronissa, vaan lähes kaikkiin valoihin osui aina punaiset valot. Lisäksi liikennettä, etenkin raskasta liikennettä, oli niin paljon, ettei minkäänlaiseen kiihdyttelyyn ollut varaa…

Onneksi pikkuteitä ajellessa kuitenkin pääsi katselemaan luontoa aivan eri tavalla kuin mitä maksullisen tien rännissä olisi päässyt. Niinpä haviksia kertyi viirupääkottaraisista, haarahaukoista (lineatus), pikku- ja kanelivarpusista, haarapääskyistä, västäräkeistä, kesykyyhkyistä, isokoskelosta, käpytikoista (japonicus), noki- ja paksunokkavariksista (macrorhynchos) ja kohta näkyi ensimmäinen härkälepinkäinenkin, jota katsomaan pysähdyttyämme näimme myös idänturturikyyhkyjä.

Matkan jatkuttua näimme japaninbulbuleita, aasianräystäspääskyjä ja lopulta paremmin maaseudulle päästyämme illan jo hämärtäessä teimme muutamia pysähdyksiä ja näimme japaninpunarastaan sekä kuulimme harmaapäätikan (jessoensis), amurinuunilintuja, japaninkaapusiepon, sinisatakielen, harmaapääsirkun (personata-alalaji on oma lajinsa joillakin listoilla) ja pari sahalininsirkkalintua. Ajomatkan viimeiseksi havainnoksi näimme vielä todella korkealla matalien vuorten välissä lentäneen lehtokurpan ja loppumatka edettiinkin sitten sateessa ja pimeässä japaninhirviä varoen, sillä niitä näkyi muutamassa paikassa tien varressa.

Kushiro marshes

Onneksi navin aikataulu ei lopulta pitänyt lainkaan paikkaansa ja kurvasimme iltayhdentoista aikaan Hannan satelliittikarttojen avulla valitsemalle pikkutielle Kushiron niittyalueen laidalla. Löysimme tien päästä oivallisen leiripaikan, johon pystytimme teltan sahalininsirkkalintujen laulaessa kilpaa ympärillämme. Kun kaikki oli valmiina, jaksoimme vielä käydä pienellä kävelyllä lähiniityn reunassa taskulampun valossa ja kuulimme ihmeellistä ääntä soidintaessaan pitäneen japaninkurpan, käen, mustakulmakerttusen, rubiinisatakielen sekä hetken äänessä olleen aasianluhtakanan.

Lopulta oli pakko kömpiä telttaan nukkumaan, sillä kello oli jo yli puolen yön ja olimme suunnitelleet heräävämme vain muutamaa tuntia myöhemmin retkelle.

5.6. sahalininsirkkalinnut eivät onneksi untamme pidätelleet mutta heräsimme jo klo 3:30 eli ennen auringon nousua. Tunsimme itsemme ihmeen virkeiksi, vaikka pariin vuorokauteen ei liikaa ollut tullutkaan nukuttua. Uudet maisemat ja odotuksissa olleet uudet linnut tekevät ihmeitä!

Käppäilimme ensin hetken aivan telttapaikkamme lähistöllä kuullen runsaasti amurinuunilintuja, yhä vain äänessä olleita sahalininsirkkalintuja, kuusitiaisia, erehdyttävän paljon ”vasetilta” kuulostaneita käpytikkoja, pähkinänakkelin (clara) sekä japanitiaisen. Härkälepinkäinen kävi lähipensaan latvassa ja yllämme pyörähti neljän linnun parvi piikkipyrstökiitäjiä. Idänsilkkikerttuspari innostui parittelemaankin lähipuskan latvassa. Käkiä ja idänkäkiä kuului molempia yhtälailla ja pari nokkavarpusta lensi ylitsemme.

Jatkoimme niitylle, josta löysimme mustakulmakerttusia, rubiinisatakieliä, harmaapääsirkkuja (personata), pyrstötulkkuja, stejnegeri-sepeltaskuja, pajusirkun (pyrrhulina) sekä erääseen puuhun laskeutuneen kymmenen kanelikorvakottaraisen parven. Ohessa näkyi myös mm. noki- ja paksunokkavariksia, harmaahaikaroita, haarahaukkoja sekä pari soidintanutta japaninkurppaa.

Leirimme purettuamme, jatkoimme seuraavaksi läheisen luontokeskuksen takaiseen metsään polkuja kävelemään. Nyt amurinuunilintujen ohessa äänessä oli pari japaninuunilintuakin. Paksunokkavarikset seurailivat äänekkäinä meitä metsän siimeksessä ja puiden latvustoista löysimme pähkinänakkeleita, taigakirvisiä, kuusitiaisia, pari viitatiaista (restrictus), käpytikkoja sekä pari puukiipijää (daurica). Hätkähdimme, kun yhtäkkiä jostain kauempaa kantautui äärimmäisen huvittavan kuuloista japaninviherkyyhkyn ujellusta.

Kävelimme polkuja aina ison niityn reunaan, jossa sirisi pätkittäin viirusirkkalintu ja lauloi muutama rubiinisatakieli sekä mustakulmakerttunen. Japaninkurpat soidinsivat taivaalla, jossa pyörähti taas viiden piikkipyrstökiitäjän parvi. Pyrstötulkkuja näkyi muutamia, harmaapääsirkut lauloivat ja idänkäet puputtivat. Lopulta palailimme samaa reittiä pitkin parkkipaikalle, jonka reunuspuista löysimme pari yllättävän kaunista idänviherpeippoa.

Seuraavaksi jatkoimme toisen luontokeskuksen parkkipaikalle, josta lähti taas isot polut upeine puuteineen (ei näitä paikoin huonokuntoisia rakennelmia oikein pitkospuiksi tai poluiksikaan voi sanoa) metsien läpi niityille. Valitettavasti parkkipaikalle päästyämme alkoi sataa, joten päätimme odottaa hetken sateen loppumista. Sade kuitenkin vain kiihtyi, joten kokkailimme kunnon lämpimät eväät tyhjillään olleessa pienessä katoksessa. Saimme jatkuvasti bussilastillisista paikallisia seuraa sadetta pitämään, japanilaiset kun ovat laumaeläimiä. Kukaan ei ollut kiinnostunut katoksesta, ennen kuin me menimme sinne! Ja paikallisia tuntui kokkailumme huvittava kovasti.

Lopulta sade hieman hellitti ja suuntasimme polkua kiertämään. Heti rinteessä näimme vilaukselta töpökerttusen, pyrstötiaisparvi vilahti ohitsemme ja latvustosta raikasi narsissisiepon kova jankkaava laulu. Saimme siepon näkyvillekin ja olihan kaunis lintu! Metsän puolella näkyi vielä puukiipijöitä, harmaapääsirkkuja, ruskosieppo, viitatiainen ja kuului useita japaninuunilintuja ym. Niitylle päästyämme alkoi taas sataa oikein kunnolla ja havainnot jäivät vähiin, idänsilkkikerttunen sekä jokunen ”stejnegeri” sentään.

Koska keli oli muuttumassa taas selkeästi huonommaksi, teimme ratkaisun lähteä ajamaan pitkää matkaa kohti seuraavaa kohdettamme Kiritappun niemeä. Matkan varrella sää parani pikkuhiljaa ja näimme jo tuttuja stejnegereitä, japaninkurppia sekä pari nokkavarpusta ja vihdoin päästyämme meren rantaan stoppasimme heti katsomaan ensimmäisiä japaninmerimetsoja nähden samalla myös neljä amerikanmustalintua sekä ohotanlokkeja. Jatkettuamme matkaa kirjautuivat retkipinnalistallemme myös sinisorsa sekä aasiankiitäjä.

Cape Kiritappu

Kiritappun niemeen päästyämme oli vasta alkuiltapäivä, mutta kävelimme silti niemen kärkeen. Japaninkurppia soidinsi kovasta tuulesta huolimatta hienosti taivaalla ja meren kiviltä löytyi japaninmerimetsojen seasta joitakin ulappamerimetsoja. Rubiinisatakielet lauloivat, yksi jopa sähkölangalla kuten jokunen pajusirkkukin. Myös kiurun japonicus-alalajin edustaja tuli tutuksi.

Niemen kärjessä olleilla tolpilla patsasteli kesyn oloisia ohotanlokkeja ja meressä kelluneesta parvesta löytyi pari nuorempaa japaninlokkiakin. Yhden merimetsokarin kivillä istuskeli viisi virta-allia ja olimme erottavinamme japaninmerimetsojen joukosta tavallisiakin merimetsoja. Iso merisaukko kävi puljaamassa karien edustalla valuen pikkuhiljaa selällään kelluen rantaviivaa seuraten katveeseen. Staijailimme merelle tovin havaiten muutaman kaukaisen sarvikiislan, mutta lopulta oli annettava väsymykselle periksi ja kävelimme parkkipaikalle autoon nukkumaan.

Pari tuntia nukuttuamme alkoi kellonaika olla parempi illan meristaijille, joten käppäilimme taas niemeen ja merellä olikin jo hieman enemmän liikennettä. Sarvikiisloja näkyi lyhyessä ajassa pari sataa, parin kelluneen lisäksi näimme yhden sarvikiislojen kanssa matkanneenkin nokiriskilän, merikihu muutti samaan suuntaan ruokkilintujen kanssa kuten myös 5 tundrakuikkaa, 7 määrittämätöntä kuikkalajia sekä naaraspukuinen jouhisorsa.

Hattaushin alueella

Illan alkaessa jo pikkuhiljaa hämärtää, otimme suunnan seuraavalle kohteellemme, joka oli Hattaushin (Hatsutaushi) silta. Nähtyämme matkalla tien ylittäneen supikoiran sekä väisteltyämme tien yli loikkineita japaninhirviä, olimme lopulta perillä jo ennen pimeää ja aloimme kuulostella, mitä tuleman piti. Sahalininsirkkalintu lauloi täälläkin ja lehtokurppa lensi ylitsemme, kunnes aika pian Hanna kuuli etäistä huhuilua. Harvakseltaan kuulunut ääni kantautui onneksi minunkin huonoihin korviin ja siellähän se legendaarinen äyriäishuuhkaja kuulutti reviiriään matalalla bassollaan.

Päätimme yrittää kävellä lähemmäksi pöllöä erästä metsätietä pitkin, mutta kun olimme jonkin aikaa kävelleet ja pysähdyimme taas kuulostelemaan, pöllö kuului entistäkin kauempaa. Niinpä päätimme antaa pöllön huhuilla keskenään ja lähdimme etsimään leiripaikkaamme, jonka saimme taas valita Hannan jo etukäteen kartoittamista vaihtoehdoista. Vähemmän yllättäen kelpuutin jo ensimmäisen ja pian oli teltta pystyssä ja untakaan ei tarvinnut kauheasti odotella. Telttaan kuului turhan lyhyesti sarvipöllömäinen huhuilu ja muutaman kerran äyriäishuuhkajan kaksiosainen huhuilu jostakin läheisen joen varrelta.

6.6. heräsimme pienen pellon reunalta pensaikkorivistön liepeiltä japaninkurppien, idänsilkkikerttusten, käkien ja idänkäkien mekastaessa. Aika pian oli leirimme kasassa ja lähdimme pikkuhiljaa valumaan kohti Nemuron niemeä. Tienvarren metsät näyttivät kuitenkin niin hyviltä, että aloimme saman tien pysähdellä linnustoa kuulostellen, mikä oli todella hyvä idea. Ensimmäisen ohotansirkkalinnun kuultuamme, kuulimme myös japaninviherkyyhkyn ja näimme yllättäen toisen istuskelemassa avoimesti eräässä puussa, mutta valitettavasti oli vielä turhan hämärää hyville kuville. Tiaisia oli runsaasti, etenkin kuusitiaisia, mutta myös viita-, hömö- ja japanintiaisia. Japaninuunilinnut lauloivat latvuston kätköissä ja ensimmäinen hippiäinen (japonensis), jokunen peukaloinen (fumigatus) sekä muutama sinipyrstö kuultiin myös. Nähtyämme eräässä latvustossa tiaisten kaverina pörränneen japaninpikkutikan (seebohmi), kuuluivat pian ensimmäiset japaninpunarinnatkin. Retkipinnoiksi löytyi myös muutama närhi (brandtii), vihervarpusia, palokärki sekä hauskan näköinen pariskunta paikallisen alalajin (griseiventris) harmaavatsaisia punatulkkuja. Koiras punatulkulla oli kuitenkin kaunis punainen kurkku. Lyhyesti näyttäytyi myös ruokaa nokassaan metsän kätköihin kantanut naaras japaninnokirastas.

Ochiishin merilintuja

Rannan lähestyessä metsä muuttui vaatimattomammaksi ja jatkoimmekin Ochiishin niemeen. Majakan polun parkkipaikalla kuvailimme ensin kesyä kiurua ja näimme muutamia merikotkia, japaninkurpan soidessa taas erikoista soidintaan yläpuolellamme. Kokkailtuamme lähdimme kävelemään komeaa, mutta paikoin huonokuntoista puupolkua kohti niemeä. Polun varren kasvillisuus oli todella upeaa ja lintujakin toki oli, mutta lähinnä peukaloisia, taigakirvisiä ja harmaapääsirkkuja. Polun varressa näimme myös kettuperheen.

Majakalla parkkeerasimme meristaijiin ja heti merellä näkyi lupaavasti kohtalaisen kokoisia kuikkalintuparvia. Valtaosa linnuista oli tundrakuikkia, mutta joitakin kaakkureita, ainakin pari kuikkaa sekä komeimpana tyypilliseen tapaansa selkeästi muita korkeammalla muutti upea juhlapukuinen jääkuikka. Sarvikiisloja näkyi vain parikymmentä ja muutama nokiriskilä. Merellä kellui myös pari parvea amerikanmustalintuja. Lokkien seasta yhytimme merellä lentäneen 3kv amerikanisolokin elikseksi ja kaukana meren yllä kävi muuttohaukka (japonensis) kurvaamassa sopivaa saalista etsimässä.

Aikataulu alkoi kuitenkin painaa päälle, joten käppäilimme samaa polkua takaisin autolle ja jatkoimme Ochiishin kylälle paikallisen Ochiishi Naturen toimistolle, jolta olimme Furenista itsellemme pariksi myöhemmiksi varaamamme majapaikan pitäjän avustuksella saaneet varattua paikat veneretkelle.

Täytettyämme taas japanilaiseen tyyliin pikkutarkat tuotepaperit, oli meillä vielä jonkin verran odotettavaa ennen retkelle lähtöämme. Pikkuhiljaa paikalle saapui muitakin, muutaman hengen australialaisryhmä, kourallinen paikallisia luontokuvaajia sekä muutaman sanan englantia osannut veneretken opas.

Vihdoin lähdimme porukalla marssimaan kohti läheisessä satamassa ollutta paattiamme ja satama-altaassa kelluneita neljää lapasotkaa kuvaillessamme, paatti lähtikin jo liikkeelle.

Meille oli rannassa jaettu kuulokelaitteet, joista sai halutessaan kuunnella oppaan selostuksia, joita tuli alkuun vain japaniksi, mutta jo satamassa näkyneet ohotanlokit kuitenkin kuulutettiin englanniksikin, joten päätimme pitää kuulokkeet korvissa.

Ulommas merelle päästyämme alkoi edestämme nousta lentoon sarvikiisloja osan jäädessä uimaankin, mutta aina ne sukelsivat ennen kuin pääsimme paremmille kuvausholleille. Ja vaikka välillä vene pysäytettiinkin kuvausta varten, ei lintuja oikein päästy näkemään hyvin. Aika pian löytyivät ensimmäiset mustakurkkumurritkin, joiden kohdalla tilanne oli sama ja kun paatti jo keikkuikin aika pahasti, oli kuvaaminen todella haastavaa.

Itse olin odottanut merellä olevan aika paljon enemmänkin lintuja, mutta lähinnä parin lajin takia tällä paatilla oltiin ja se näkyi selvästi myös oppaasta. Ensimmäiset nokiriskilät eivät pahemmin tunnelmaa kohottaneet, mutta dudeosasto jaksoi huudella jokaista sarvikiislaa tai japaninlokkiakin. Pikkuhiljaa olimme pelipaikoilla ja oppaamme jo mainitsi asiaa tietämättömillekin, mitä olimme hakemassa – töyhtölunnia. Mutta kaikki löytämämme linnut tuppasivat olemaan kolmea jo aiemmin näkemäämme ruokkilintua. Seilasimme pelipaikoilla lopulta selvästi pitempään kuin aikataulun mukaan oli suunniteltu, mutta töyhtölunni jäi löytymättä.

Jatkoimme seuraavaksi merimetsokallioille, joista ensimmäiseltä löytyi japaninmerimetsojen ohella ulappamerimetsoja sekä merisaukko poikasensa kanssa. Ja toisilta isommilta kielekkeiltä löytyi sitten kuusi beringinmerimetsoakin, joita ei keikkuvasta veneestä kovin hyvin päässyt näkemään, mutta ihmeen hyvin niiden punaiset naamalaikut erottuivat lopulta kuvistammekin.

Loppumatkasta etsiskelimme vielä tyynenmerenriskilää nähden useita kymmeniä nokiriskilöitä, muttemme etsimäämme. Muita merellä nähtyjä lintuja olivat pari tundrakuikkaa sekä härkälintu (holbollii). Mutta kovasti toivomamme töyhtölunnin näkemättömyys kyllä hieman harmitti…

Maihin palattuamme kuvailimme tovin automme varjosta herättämäämme kesyä kettua eli ”Hokkaido Dogia” ja sitten olikin taas aika lähteä jatkamaan pidemmälle Nemuron niemeen.

Nemuron niemeen ja Cape Nosappuun meristaijiin

Jatkoimme seuraavaksi Lake Chobushille nähden jo matkalla toisella lutakolla lapasotkaparven joukossaan muutamia tukkasotkia, yhden naaras telkän sekä törmäpääskyjä. Itse Chobushilla emme nähneet kuin lisää lapasotkia ja juomassa käyneitä japaninlokkeja. Muinoin hyväksi kehuttu metsäpolku oli nyttemmin niin pahasti umpeenkasvanut, ettei sitä ollut mitään järkeä yrittääkään kävellä. Niinpä aika pian olimme taas tien päällä.

Olin juuri ajatellut, että mistä ja milloin mahtaisimme löytää yhden tärkeimmistä projektilajeistamme, kun huomasin pari sellaista aivan tien vieressä pellolla! Onneksi takanamme ajanut auto ei ajanut äkkijarrutuksen takia peräämme ja pääsimme kuvaamaan ylväitä mantsuriankurkia auton ikkunasta! Kapealla tiellä oli kuitenkin sen verran liikennettä, että näimme parhaaksi ajaa hieman edemmäksi, jossa saimme automme parkkiin ja kävellä takaisin pellon reunaan. Kurkia ei kuitenkaan enää näkynyt, mutta käveltyämme pellon reunan pikkutietä alas, avautui kohta näkymä kumpuilevan pellon perälle, josta kurjet onneksi löytyivät. Ne olivat nyt aika paljon kauempana ja toinen linnuista lennähti vielä kauemmaksi seuraavalle pellolle. Istahdimme helteen uuvuttamina odottelemaan, josko toinen lintu suvaitsisi tulla lähemmäksi ja lopulta sitä päästiinkin kuvaamaan taas ihan kohtuulliselta etäisyydeltä. Väreilyn takia kuvat eivät kuitenkaan olleet kovin kummoisia, joten päätimme jättää kurjet rauhaan ja jatkaa matkaamme.

Nähtyämme ylitsemme lentäneen varpushaukkalajin stoppasimme vielä yhdellä lutakolla, jolta löytyi lapasotkien ohella lapasorsa sekä hymysorsia pari poikuettakin. Ja jatkettuamme matkaa näimme pelloilla vielä pari kaukaista mantsuriankurkiparia, joista toisella oli mukanaan pieni poikanenkin.

Lopulta parkkeerasimme Nerumon kärkeen Cape Nosappun majakalle, jonka tiesimme olevan se toinen mahdollinen paikka töyhtölunnin näkemiseksi. Heti lähimmältä rantakalliolta löysimme japaninmeri- ja ulappamerimetsojen joukosta neljä beringinmerimetsoa. Olimme suunnitelleet nukkuvamme hieman autossa ennen iltastaijia, mutta merellä oli jo nyt klo 16:10 sellainen meno päällä, että kävelimme majakan takana olleen matalan aidan ylittäen hieman alemmaksi kohti aivan niemen kärkeä ja asetuimme staijiin.

Sarvikiisloja painoi merellä pienissä ja vähän isommissakin parvissa, mutta kolmen tunnin staijilla reilun 10 000 sarvikiislan ohessa havainnot jäivät lähinnä muutamaan nokiriskilään, yhteen etelänkiislaan sekä huudelleen ylitsemme lentäneeseen 2kv mantsuriankurkeen, joka näytti suuntaavan merelle, mutta kääntyi kuitenkin lopulta takaisin. Hanna jutteli sille kurkea ja lintu lensikin aivan suoraan ylitsemme takaisin sisämaata kohti. Lintujen ohessa näimme myös merinisäkkäitä; pyöriäisiä, delfiinejä sekä pienempiä että isompia valaita.

Sarvikiislaliikennettä jatkui niin pimeään asti, että lopussa tarkistimme vain paljain silmin näkyneet parvet kiikareilla, mutta valitettavasti töyhtölunnia ei näkynyt. Yön vietimme sitten lopulta parkkipaikalla autossa nukkuen.

7.6. yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen ei heräämisestämme mennyt montaa minuuttia, kun olimme taas kärjessä tuijottamassa aamuista meriliikennettä. Yllättäen meno oli kuitenkin paljon vaisumpaa ja reilussa tunnissa klo 4:00-5:15 näimme vain tuhatkunta sarvikiislaa, 7 mustakurkkumurria, nokiriskilän, 2 etelänkiislaa sekä 10 muuttavaa ja 15 paikallista virta-allia. Japaninlokkiliikennettä virtasi ylitsemme koko aamun ja Hannalla riitti niissä kuvausprojektia.

Lopulta lähdimme ajamaan nyt Nemuron niemen pohjoisrantaa kohti Furenia. Merikotkia näkyi kymmenkunta, taas jokunen lapasotkaparvi ja erään sataman aallonmurtajalla nuokkui komea amerikanmustalintukoiras, jota Hanna onnistui hiipimään mukavan lähelle kuvaamaan, ennen kuin se äkkäsi meidät ja lensi kauemmaksi. Samassa satamassa ylitsemme lensi myös sirrilaji, joka jäi sp:ksi, rusokaulasirri lienee todennäköisin vaihtoehto? Tien varren multakasoilta löysimme kanelikorvakottaraisia joukossaan viirupääkottarainen. Eräällä lutakolla näimme sinisorsien seurassa olleen tavin ja parilla pellolla näkyi taas mantsuriankurkia. Myös mm. haarahaukkoja ja kanelivarpusia nähtiin.

 

Kävimme myös kävelemässä matkan varrella olleen kasviluontopolun, jonka varrella kukkivat japaniniirikset ja Dactylorhiza aristata -kämmekät. Tuttavallisten hevosten joukossa oli yksi heppa, joka oli tehnyt läheisempää tuttavuutta myös nallen kanssa. Sen kankkuja komistivat komeat karhun kynnenjäljistä jääneet arvet. Nemuron kaupungissa kävimme puistossa olleella piilokojulla, mutta ainakaan näin päivemmällä ei paikalla juuri ollut lintuja.

Furen

Fureniin päästyämme kävimme etukäteen sähköpostitse varaamallamme majapaikallamme Furen Lodgella eli Minshuku Furenilla, jossa tapasimme meitä jo kovasti auttaneen talon isännän ”Taken” sekä tämän vaimon. Take puhui kohtalaista englantia ja saimmekin pian kantaa tavaramme mukavaan huoneeseemme, joka olisi kotimme parin seuraavan päivän ajan. Emme kuitenkaan jääneet sen kummemmin majoittumaan vaan kävelimme läheiselle Primevalin luontopolulle. Metsäkävely tuotti pari japaninpikkutikkaa, käpytikkoja, pähkinänakkeleita, puukiipijöitä, japaninuunilintuja sekä narsissisiepon, jota päästiin kuvaamaankin. Rannan puolella näkyi kolme mantsuriankurkea ja kuului sahalininsirkkalintu sekä pikkulätäköllä kertaalleen pilissyt pikku-uikku (poggei). Mantsuriankurkipari teki näyttävän ylilennon.

Sitten jatkoimme edelleen kävellen läheiselle Shunkunitain luontopolulle, jonka toinen haara vei komeaan metsään. Polun varren sillalla törmäsimme kettupariin, jonka naaras oli niin rohkea, että se uskalsi lopulta ohittaa meidät kapealla sillalla vain kymmenien senttien päästä. Koiras sen sijaan palasi polkua takaisin päin sellaiseen kohtaan, josta se pääsi hyppäämään niitylle meitä pakoon. Metsäpolun varresta näimme kauempana lutakoilla runsaasti sorsia, joiden arvasimme näkyvän paremmin kettupoluksi kutsutun haaran päähän. Itse metsän havainnot jäivät vaatimattomiksi – yksi sinipyrstö sentään.

Kettupolkua kohti lutakoita kävellessämme, meitä vastaan tuli ryhmä japanilaisia kettukuvaajia, jotka kyselivät meiltä, olimmeko sattumoisin nähneet alueella kettuja. Olimmehan me, mutta nyt ne olivat molemmat jo tiessään. Yksi tukevarakenteinen mies esiteltiin meille Japanin tai ehkä jopa koko Maailman kuuluisimpana kettukuvaajana.

Päästyämme polun päähän pystytin kaukoputken ja aloin seuloa lutakoiden sorsaparvia ja yllättäen porukassa oli sirppisorsia – ja vaikka kuinka! Lopulta laskin paikalta 300 haapanaa, 78 sirppi-, 8 jouhi-, 2 lapa- ja 2 sinisorsaa.

 

Käytyämme majapaikallamme lyhyillä iltapäiväunilla, suuntasimme vielä läheisiin Tobain metsiin iltaretkelle. Kävelimme metsätietä muutamia kilometrejä havaiten jo tuttua metsälajistoa parempina 5 japaninpunarintaa, 3 sinipyrstöä, japaninviherkyyhkyn sekä japanin- ja amurinuunilintuja. Matkan varrella näimme taas mantsuriankurkia, ja taas yhdellä parilla oli söpö pieni poikanen mukanaan.

 

Furen Lodgella meillä oli sitten illallinen, johon osallistui myös neljän hengen malesialaislintuharrastajaseurue. He olivat todella mukavaa ja hyvin englantia puhuvaa sakkia, lääkäreitä kaikki. Niinpä illallinen sujui todella leppoisasti ja vaikka minulta ei japanilaisilla puikoilla syöminen onnistunutkaan, sain lopulta haarukalla naposteltua kaikki tarjolla olleet pienet, toinen toistaan erikoisemmat annokset, joista puolistakaan minulla ei ollut aavistustakaan mitä ne olivat. Osterit olisi kyllä ollut parempi jättää syömättä, sen verran hirveitä olivat. Hannakin sai onneksi täällä turvallisesti syödäkseen, sillä Take vaimoineen ymmärsivät Hannan allergioiden päälle, joista heille oli toki ilmoitettu jo sähköpostitse.

8.6. hyvin nukutun yön jälkeen suuntasimme aamulla samaiseen jo illalla pohjustamaamme Tobain metsään, jossa ensin kävelimme jonkin aikaa ja jatkoimme sitten autolla vähän väliä pysähdellen pitemmälle. Lajisto oli pitkälti samaa kuin illallakin, sentään muutamia japaninpunarastaita kuultiin ja nähtiin, komea kirjorastas lensi aivan vierestämme ja kovan yrittämisen jälkeen pääsimme vihdoin näkemään ja kuvaamaan yhden aamun kymmenestä japaninpunarinnasta. Pääsimme myös seurailemaan parin japaninoravan touhuiluja hyvinkin läheltä. Metsän keskellä olleen järven rannalla oli mantsuriankurki ja järvellä kellui isokoskelonaaras.

 

Lopulta meidän piti kiiruhtaa pois metsästä, sillä meillä oli aamupala Lodgessa klo 9:00. Ja aamupala olikin taas melkoisen upeaa taidetta, kun sen aterian arkisimman aineksen eli paahtoleivänkin päälle sai valita kuudesta, kaikille omiin kippoihin katetusta hillosta – kovin monta ainesosaa en näistäkään tunnistanut, vaikka ne lukivat englanniksi.

Aamupalan jälkeen suuntasimme taas Shunkunitain luontopoluille, jossa näkyi muutama mantsuriankurki, samoja sorsia ja kuului 4 viirusirkkalintua sekä kaukainen käenpiika (japonica). Kettujakin näkyi taas ja paikalle kurvasikin pian sama kettukuvaajaporukka, jonka kanssa kuvailimme tovin yhtä kesyä otusta.

Myös Primevalin metsäpolun linnusto oli pitkälti samaa kuin edellispäivänä, uutena lajina näimme hetken puun latvustossa laulaneen japaninrillin (yesoensis).

Päivällä lämpötila nousi 26 asteeseen ja palailimme majapaikallemme huilaamaan. Itse en jaksanut kauan levätä laakereillani vaan suuntasin juoksulenkille. Hölkkäilinkin ihan mukavan puolentoista tunnin lenkin ja havaitsin lenkkipinnaksi mm. mantsuriankurkia sekä piikkipyrstökiitäjiä.

 

Iltapäivällä otimme suunnan taas kohti Nemuron niemenkärkeä. Olimme Takelta ja malesialaisilta kuulleet, että lutakolla, jolla olimme nähneet hymysorsapoikueita, oli jo pitempää oleillut kiinanriisihaikara, jota yritimme matkan varrella bongata. Emme kuitenkaan haikaraa löytäneet. Rannoilla oli paljon onkijoita viettämässä viikonloppuvapaata. Klo 15:00-18:15 staijasimme sitten Nosappu Capella merelle, loppuajan yhdessä paikalle saapuneiden malesialaisten kanssa, toivoen edes yhtä töyhtölunnia. Mutta taas saimme tarkistaa toistakymmentätuhatta sarvikiislaa turhaan – tai no ei sentään aivan turhaan, sillä näimme 5 etelänkiislaa, 22 nokiriskilää sekä mukavimpina pari tyynenmerenriskilää, joista toinen oli snowi-alalajia. Yllättävä havainto oli sarvikiislaparvessa muuttanut tukkakoskelokoiras; myös jokunen tundrakuikka, muutama virta-alli ja yksittäinen merikihu nähtiin.

 

Lopulta jouduimme antamaan periksi, vaikka kiislaliikenne jäi yhä jatkumaan, sillä meidän piti palailla kämpille illalliselle. Tällä kertaa kaikki ruokalajit olivat oikein maistuvia, vaikka osasta ei taas ollut mitään käryä, mitä ne olivat. Juttukin luisti taas malesialaisten kanssa. Luovutimme ruokailun jälkeen Takelle kiitokseksi kaikesta avusta mukanamme Suomesta tuodun petolintu-T-paidan.

Iltamyöhällä livahdimme vielä Hannan kanssa kävelemään lähistölle ja kuulimme kolme sahalinin- sekä kaksi ohotansirkkalintua. Lodgelle palattuamme saimme huomata jääneemme lukkojen taakse, mutta onneksi Taken vaimo oli vielä hereillä ja päästi meidät sisään.

9.6. päätimme nukkua pitkään, sillä meillä oli edessä todella pitkä päivä. Lisäksi majoittumaan illalla saapunut japanilaisseurue oli pitänyt iltamyöhään aika kovaa meteliä. Lopulta könysimme aamupalalle, jonne malesialaisetkin saapuivat kertoen, että he olivat nähneet Shunkunitain rannassa harmaaviklon. Meille oltiin juuri kattamassa aamupalaa, joka nautittiin taas pitkän kaavan mukaan. Sitten vasta pääsimme suuntaamaan vikloa bongaamaan. Vesi oli valitettavasti noussut siihen malliin, ettei kahlaajarantaa juuri enää ollut eikä vikloa enää löytynyt. Hanna pääsi kuitenkin kuvaamaan kesyä merikotkaa ja japaninhirveä niin antaumuksella, ettei aamu ollut mennyt ihan pilalle.

Kohti Rausua

Sitten olikin aika lähteä kaikki tavarat kyytiin pakattuina matkaan kohti Rausua. Lähes yhtä matkaa lähtivät matkaan myös malesialaiset, jotka olivat saaneet Taken oppaakseen. Törmäsimmekin heihin matkan varrella vähän väliä ja pääsimme vuorollaan bongaamaan toisten löytämiä lintuja.

Ensimmäinen kohteemme oli pitkä Notsuken niemi, jonka tyveltä löysimme muutamia ohotansirkkalintuja, joita pääsimme paikalle pysähtyneiden tuttujen kanssa kuvaamaan oikein mainiosti. Itse niemestä ei sitten muuta löytynytkään, mitä nyt yksittäinen mantsuriankurki sekä isoja laumoja japaninhirviä.

 

Notsukesta matka jatkui pysähdellen useilla jokia ylittäneillä silloilla. Eräältä näistä löytyi virtavästäräkki, kuningaskalastaja ja rantasipi retkipinnoiksi ja heti seuraavalta löytyi yksi toivelajeistamme eli pitkänokkatylli, joka ei kuitenkaan kauan suostunut meille poseeraamaan vaan lensi kauas jokea ylemmäksi katveeseen. Samaisella stopilla näimme myös muutaman japaninpunarastaan.

Rausu

Näimme vielä yhdellä voimakasvirtaisella joella virta-alliparin, kunnes lopulta olimme perillä Rausussa. Täällä törmäsimme taas tuttuun porukkaan, joka kertoi nähneensä kylän läpi virtaavalla joella japaninvästäräkkiperheen. Lähes heti joelta kuului lupaava ääni ja näimme koiras japaninvästäräkin lentävän jokea alaspäin. Tätä seuraamalla löysimme loppuperheenkin, johon kuului aikuisten lisäksi kaksi lasta. Väiskit olivat kuitenkin todella liikkuvaista sorttia ja aika pian päätimme lähteä kipuamaan Taken ryhmän perässä ylös Rausun vuorelle.

Rausu-onsenin leirintäalueen yläpuolella olleen patoaltaan kohdalla törmäsimme taas tuttuihin ja toki tälläkin paikalla olisimme tienneet pysähtyä muutenkin. Seurasimme Taken perässä kävellen jyrkkää tietä ylöspäin, samalla virtaavaa jokea tarkkaillen ja lopulta löysimme etsimämme eli pari aasiankoskikaraa. Nämä pointsattuaan Taken porukka lähti jatkamaan ylös Shiretoko Passille, mutta me päätimme palata takaisin patoaltaan kohdille, sillä tiesimme aasiankeisarikalastajan oleilleen tällä paikalla.

Etsiskellessämme sopivaa reittiä alas jokivarteen, kuului lähimäen metsiköstä huilumainen vihellys, jonka epäilin tunnistaneeni. Kaivoin atrappivehkeet esiin ja soitin sieltä japaninnokkavarpusen laulua ja sehän oli identtinen. Päätin soittaa laulua linnulle hieman enemmänkin, jotta se tulisi näkyviinkin, mutta kun se ei tuntunut hievahtavankaan laulupaikaltaan lähemmäksi, annoimme linnun jäädä laulamaan rauhassa. Ja kuinka ollakaan, ollessamme lähdössä laskeutumaan vuohien tekemää polkua alas jokea kohti, näimme tämän isokokoisen varpuslinnun lentävän tien yli toisen mäen suuntaan.

Alas kohti jokea könytessämme, kuuli Hanna lähimetsästä töpökerttusen laulua, joka on niin tolkuttoman korkeaa, että minun piti kävellä aivan metsänreunaan edes jotain kuullakseni. Toki lintu ei ollut aivan lähellä.

Jokivarressa saimme todeta joen haarautuneen useampaan pieneen uomaan, joita juuri ja juuri pääsi kiveltä toiselle hyppimällä ylittämään. Siinä ylitysreittejä etsiskellessämme kuulimme ensin vastarannan metsiköstä parin japaninkaapusiepon laulua ja sitten kaukaisimman jokiuoman suunnasta selvää aasiankeisarikalastajan käkätystä. Itse pääsin vielä yhden jokiuoman yli, mutta Hannan vaelluskengät olivat hieman matalammat. Tätä lähemmäksi käkättäjää en kuitenkaan enää itsekään päässyt ja vaikka kuulimme linnun vielä pariin otteeseen, emme sitä päässeet näkemään. Olin jo palailemassa Hannan luokse, kun huomasin taivaalla kolme petolintua, joita en oikein saanut osumaan mihinkään lajiin. Hannalle huudettuani huomasin, että hän jo lintuja kuvasikin. Pienen mietinnän jälkeen totesimme linnut mahtijalokotkiksi (orientalis), mikä varmistettiin vielä autolle päästyämme kirjasta.

Koskapa päivä oli vielä nuori ja projektilajit saatu hoidettua kohtuullisen mukavasti, päätimme suunnata vielä Taken porukan perään Shiretoko Passille eli Rausuvuoren ylittävän tien korkeimmalle kohdalle, nyt kun kelikin oli kuitenkin mitä mainioin. Ajomatkalla stoppailimme muutamia kertoja ohotansirkkuja etsien, mutta näimme vain tiellä käyneen nokkavarpusen ja ylös päästyämme tapasimme taas tutun porukan. He olivat nähneet huipun puskissa taviokuurnia ja onnistuneet atrapin avulla näkemään lyhyesti myös japaninrautiaisen. He kuitenkin lähtivät saman tien palaamaan alaspäin, he kun olivat vielä ajamassa takaisin Fureniin. Passillla eli tien korkeimmalla kohdalla oli sumua ja näkyvyyttä vain reilut sata metriä, mikä teki lintujen löytämisestä haasteellista.

Laella oli myös muutamia paikallisia kuvaajia ja turistibussiporukoita pysähtyi parkkipaikalle tuon tuosta. Me kiersimme ison parkkipaikan reunakatajikkoa tutkaillen, mutta emme havainneet oikein mitään lintuja. Soittelimme japaninrautiaisatrappiakin aika paljon, mutta rautiaista emme löytäneet. Havaintomme jäivät taigakirviseen ja harmaapääsirkkuun. Lopulta kello alkoi olla sen verran paljon, että meidän piti lähteä laskeutumaan takaisin kohti Rausua.

Matkan varrella kävimme vielä varaamassa Rausu-onsenin leirintäpaikalta telttapaikan yöksi ja lopulta Rausun ohitettuamme jatkoimme hieman kohti pohjoista ja pian kurvasimme Washi No Yadon kuuluisalle äyriäishuuhkajien kuvauspaikalle.

Washi NO Yado

Take oli pyynnöstämme varannut meille Washi No Yadolta paikat yön pöllökuvaukseen, sillä paikan pitäjä ei juuri sanaakaan osannut englantia. Saimme kuitenkin kommunikoitua sen verran, että meidän tuli olla kuvaushökkelissä paikoillamme klo 19:00, johon oli vielä sen verran aikaa, että päätimme kokkailla kunnon illalliset parkkipaikalla.

Saatuamme vatsat täyteen ja nähtyämme siinä ohessa jokivarressa pari aasiankoskikaraa, siirryimme kuvaushökkeliin. Äyriäishuuhkajaa kuvataan tässä paikassa ravintolarakennelman ikkuna-aukoista tai pihalle tuodusta pikkubussinrämästä. Meitä kävi huonolla englannilla jututtamassa paikallinen lintukuvaaja, joka kertoi Hannalle mm. parhaista kuvausasetuksista ja näytti muutamia aivan järjettömän hienoja äyriäishuuhkajakuvia, jotka hän oli ymmärtääksemme ottanut edellisenä yönä.

Pikkuhiljaa kaikki oli valmista. Meidän kanssamme isossa kojussa oli pari paikallista naista kameroineen ja pari kovemman oloista kuvaajaa oli bussissa, jolta oli ehkä hieman parempi kuvaussuunta jokeen tehdylle pöllöjen ruokintapaikalle, jonne oli viety eläviä kaloja syötiksi.

Porukka osasi olla mukavan hiljaa lukuun ottamatta paikan isäntää, joka ramppasi koko ajan edestakaisin kojun ja päärakennuksen väliä puhuen todella kovalla äänellä aina saapuessaan. Eikä tässä vielä kaikki. Kun ilta oli juuri sopivasti pimentynyt ja odotus alkoi olla huipussaan, saapui pihaan linja-autolastillinen turisteja, joka todella äänekkäästi saapui meidän kojuumme ja heidän kojuun asettautuminen kesti ja kesti… Aivan liian heppoisasti pukeutuneet avointen ikkunoiden edessä istuneet turistit yrittivät pitää itseään lämpimänä kahvimukillisilla, joten liikettä kojussa oli kyllä koko ajan. Ja tämän päälle vielä isäntä ravasi entistä tiuhempaa tahtia edes takaisin todella kovaan ääneen möykäten ja ryhmää isännöiden. Kun porukka oli lopulta saatu aloilleen ja he jopa osasivat olla oikein hyvin hiljaakin, isäntä yhä vain jatkoi ramppaamistaan kulkien pahimmillaan ovet paukkuen kojun ja päärakennuksen väliä useita kertoja edestakaisin jopa saman minuutin aikana!

Itselläni paloi jossain vaiheessa käpy aika pahasti ja tokaisin isännälle, että onko tämä lintukuvauspaikka vai sirkus. Ilmeisesti hän viestini ymmärsi ja katosi lopulta pitemmäksi ajaksi päärakennukseen jättäen meidät odottamaan pöllöä tai pöllöjä saapuvaksi.

Olimme tässä vaiheessa menettäneet jo pari tuntia potentiaalista aikaa pimeässä, mutta ei tässä ollut vielä kaikki. Ketun ja japaninhirven nähtyämme ja noin tunnin verran oikein mukavassa hiljaisuudessa odotettuamme, päätti turistiryhmän vetäjä yhtäkkiä, että nyt sai riittää ja tämä muutaman kymmenen hengen porukka kolisteli tavaransa kasaan ja käppäili ulos kojusta, osa lähes ruokintapaikalle rynnäten ja kännyllä paikasta kuvia pimeässä ottaen.

Tässä vaiheessa alkoi peli tuntua jo täysin menetetyltä, mutta onneksi tilanne nyt viimein rauhoittui. Mitä nyt isäntä kävi taas kolistelemassa toistakymmentä minuuttia turistipuolen ikkunoita kiinni ja penkkejä ja tuoleja paikoilleen. Mutta lopulta hänestäkin päästiin taas eroon ja meitä oli alkuperäinen kohtuullisen hyvin hiljaisena pysyvä porukka paikalla.

Mutta sitten alkoi jo aiemmin sumuiseksi muuttunut keli huonontua nopeasti ja kohta alkoi sataa. Eikä pöllöjä näkynyt. Odotimme tunnin ja toisenkin mutta havainnot jäivät vain yhden kalan hakeneeseen kettuun. Lopulta puolenyön aikaan paikalliset naiset kyllästyivät ja lähtivät pois. Me jäimme yhä odottamaan, kun kelikin hieman parani, mutta kun paikan pitäjääkään ei enää ollut pariin tuntiin näkynyt, simahti lämmityslaite pian ja kämppä alkoi kylmentyä. Ulkona ei ollut montakaan astetta lämmintä ja keli oli todella kostea. Meillä kyllä oli onneksi ihan tarpeeksi vaatetta. Yhteen asti jaksoimme odotella, mutta lopulta meidän oli annettava periksi.

Täytyy myöntää, että tämä yö oli ollut elämäni hirvein järjestetty luontokokemus, kiitos Washi NO Yadon aivan järkyttävän epäpätevän pitäjän. Moista sirkusta en toivottavasti tule koskaan enää kokemaan missään… Hokkaidolla olisi ollut ainakin toinenkin äyriäishuuhkajien kuvauspaikka, jota suosittelen lämpimästi, siitä juuri mitään tietämättä, kokeilemaan – tätä kokemusta en suosittele kenellekään…

Kello lähestyi jo kahta, kun olimme lopulta saaneet telttamme pystyyn Rausu-onsen Campingin nurmikolle. Sade oli onneksi loppunut kokonaan, joten saatoimme nukahtaa pettyneinä – legendaarinen äyriäishuuhkaja oli jäänyt näkemättä, vaikka olin ainakin itse pitänyt sen näkemistä aivan varmana.

Vielä vuoristossa

10.6. heräsimme parin tunnin unien jälkeen tolkuttoman väsyneinä, japaninpunarastaan laulaessa aivan telttamme yläpuolella, mutta pakko oli yrittää pysyä suunnittelemassamme aikataulussa, sillä meillä oli taas paljon tehtävää aamun aikana. Leirimme purettuamme aloitimme läheisen luontokeskuksen polulta. Jo parkkipaikalta löysimme langalla laulaneita niittysirkkuja ja itse polun varresta lähes heti japaninkaapusieppoparin, josta saimme ainakin jonkinlaisia kuviakin. Polun varressa lauloi myös muutamia japaninpunarastaita, pari narsissisieppoa sekä useita töpökerttusia, joista yhtä päästiin kuuntelemaan niin läheltä, että minullakin melkein särki korvia! Onnistuipa Hanna kävelemään Rausu Geysirin ohitse juuri silloin, kun se yllättäen purkautui! Ja tietysti Hannalla oli, kuten aina, kamera valmiina. Tämä geysir suihkauttaa vettä muutaman metrin korkeuteen noin kerran tunnissa.

Jatkoimme sitten vielä joen altaalle ja taas autopaikallemme kuului japaninnokkavarpusen laulu. Jokivarteen kuului japaninkaapusieppo, pari narsissisieppoa ja näkyi pari niittysirkkua. Mutta muuta emme löytäneet. Ohitsemme ajoi bussissa koko yön viettänyt, hieman englantia osannut, pöllökuvaaja, joka kertoi, ettei pöllöjä ollut näkynyt myöhemminkään koko yönä.

Sitten olikin aika lähteä taas kohti Shiretoko Passia. Matkan varrella pysähtelimme metsissä, joissa oli tiheää “kääpiöbambu” aluskasvillisuutta ja soittelimme ohotansirkkunauhaa mutta ilman tulosta. Huipulle noustuamme saimme todeta maiseman olevan aivan hernerokkasumun peitossa. Paikalla oli useita paikallisia kuvaajia, jotka pitivät taas aivan käsittämätöntä meteliä. Niinpä pysyttelimme heistä mahdollisimman kaukana ja soittelimme taas välillä hieman japaninrautiaisatrappia, mutta eipä tärpännyt. Yksi kuvaajista näytti meille hetkeä aiemmin ottamaansa kuvaa taviokuurnasta, mutta emme me tätäkään sumun seasta löytäneet. Kohta alkoi paikalle taas vyöryä linja-autolasteja ja sitten alkoi vielä sataakin. Niinpä havaintomme jäivät ylilentäneeseen nokkavarpuseen sekä sumussa puputtaneeseen idänkäkeen.

Päätimme antaa periksi ja lähdimme jatkamaan vuoren toiselle puolelle, jossa sumun taas hellitettyä teimme useita pysähdyksiä sopivissa ohotansirkkubiotoopeissa mutta emme tätäkään lajia löytäneet. Tuurimme alkoi tuntua kääntyneen pahemman kerran…

Niittyjä, peltoja ja järviä

Seuraava kohteemme Shiretoko 5 Lakeskin osoittautui pahemman luokan pettymykseksi, sillä paikka oli aivan totaalinen turistipaikka. Maksettuamme parkkimaksun kävelimme opastuskeskukselle, jossa selvisi, että vain yhdelle poluista oli asiaa ilman opastettua kierrosta. Ja tämä aivan valtaisa, lähes tien levyinen puurakennelma, joka näytti kauempaa lähes moottoritieltä ramppeineen ja levikkeineen, oli tietysti kaikkein lyhin ja täynnä porukkaa. Tämän reilun parin metrin korkeuteen rakennetun polkusillan reunoissa oli kiipeilevien karhujen varalta sähköpaimen! Toki bambupöhelikkö oli alueella niin tiheää, että karhuna kävelisin itsekin mieluummin polkusillalla kuin rämpisin kasvillisuuden seassa. Joka tapauksessa meitä hieman huvitti paikallisten hysteerinen suhtautuminen karhuihin.

Pari niittysirkkua lauleskeli sinänsä kyllä oikein komeassa maisemassa, mutta ei ollut kovinkaan suuri yllätys, että ainoalla järvellä, jonka viidestä lähellä olleesta pääsimme näkemään, ei ollut ainoatakaan lintua. Näitä järviä oli meille kehuttu mahdollisina löytää mandariinisorsia, mutta ei meillä ollut aikaa eikä halua kiertää muille järville vieviä polkuja hitaasti isossa ryhmässä japanilaista selostusta kuunnellen.
Aika pian olimme taas tien päällä ja ajamassa kohti seuraavaa etappiamme eli Tofutsujärveä. Matkan varrella pysähtelimme hyvän näköisten peltojen varrella ja lopulta löysimme yhden laulavan vyösirkun ollessamme jo aika lähellä järveä. Itse järveltä löysimme retkipinnaksi harmaasorsia ja näimme myös pari hymysorsaa sekä hauskan näköisen leukistisen harmaahaikaran.

…ja vuoria

Sitten meillä oli edessä taas jonkin verran ajoa seuraavaan kohteeseemme, joka oli Mt Io. Sisämaassa tiet olivat yhtälailla kapeita kuin rannikollakin, mutta ne olivat erinomaisessa kunnossa ja liikennettä oli todella vähän. Joten vaikka nopeusrajoitukset olivat edelleen yhtälailla naurettavia, niin eivätpä paikallisetkaan niitä noudattaneet. Niinpä siirtymisemme paikasta toiseen menivät todella paljon jouhevammin, kun uskalsimme mekin ajaa ihan normaalivauhtia. Parhaimmillaan navigaattorin näyttämästä ajo-ajasta ajettiin puolet pois. Mt Iollekin pääsimme yllättävän nopeasti.

Mt Ion tulivuori oli lähinnä turistikohde, mutta lähistöllä oli kyllä komeita metsiäkin, joissa olimme suunnitelleet käppäilevämme. Parkkipaikalle päästyämme kävimme ensin tutustumassa vulkaaniseen alueeseen tulivuoren rinteellä, jossa oli melkoinen rikin (lue kananmunapierun) haju sekä hienoja kirkkaankeltaisia ja monen muun värisiä ja sävyisiä sekä höyryäviä kasoja ja kekoja. Vuorta ympäröivä maisema näytti lähinnä Lapilta suopursuineen ja tunturikoivun tyylisine puineen.

Päivä oli kuumimmillaan, joten autolle palattuamme päätimme kokkailla eväät ja vasta sitten suuntasimme läheistä luontopolkua pitkin pientä ja aika umpeenkasvanutta metsäpolkua kävelemään. Matkalla näimme taivaalla vihdoin jo kauan odottamamme aasianhiirihaukan ja metsästä löytyi tyypillistä metsälajistoa eli peukaloisia, hippiäisiä, puukiipijöitä, pähkinänakkeleita sekä kuului useampikin palokärki – kovin suomalaista lajistoa siis, vaikka metsä oli kovin erinäköistä.

Sitten meillä oli edessä vielä lyhyt ajo Lake Kussharolle, jonne pääsimme vielä mukavasti ennen pimeää. Kurkkasimme pari kertaa järvelle nähden joitakin isokoskelopoikueita ja niittysirkkuja näkyi taas siellä täällä. Leiripaikkaehdokkaamme oli valitettavasti puomin takana, joten jouduimme summamutikassa hakemaan uutta paikkaa. Tässä meni jonkin aikaa ja koska vielä oli valoisaa, niin emme oikein uskaltaneet laittaa telttaa mihin tahansa pystyyn. Japanissahan ei ole jokamiehenoikeutta, joten pyrimme telttailemaan mahdollisimman piilossa. Lopulta erään peltotien päästä löytyi sovelias paikka, vaikka lähin talo olikin aika lähellä, onneksi kuitenkin pienen joen toisella puolella. Taas kerran valitsimme telttapaikan peltomaisemasta, kun tuttavallisista karhuista niin kovasti joka paikassa varoiteltiin. Pikkuhiljaa iltakin hämärsi, joten uskalsimme laittaa teltan pystyyn ja aika pian olimme höyhensaarilla sahalininsirkkalintujen laulaessa taustalla.

11.6. heräsimme japaninkurpan soitimeen ja kohta leiri oli taas paketissa ja auto liikenteessä. Olimme suunnitelleet ajavamme Lake Kussharon itärantaa pitkin komean rantametsikön linnustoa kuulostellen. Muutama pysähdys osoitti, että narsissisieppoja ja töpökerttusia oli todella paljon ja myös useita japaninpunarastaita, pari japaninpunarintaa, käkiä, idänkäkiä, yksi todennäköinen näiden risteymä sekä muutama japaninviherkyyhky kuultiin.

Päätimme kuitenkin hetken mielijohteesta kääntyä tältä vähän turhan isolta rantatieltä metsään vieneelle poikkitielle, jolla pääsimme paremmin metsän sisään. Heti ensimmäisellä pysähdyksellä löysimme jotain varoitelleen japaninnokkavarpusparin, joka kuitenkin liikkui latvustossa liian nopeasti, että olisimme päässeet niitä kuvaamaan. Yksi kirjorastas nousi tieltä lentoon, mutta näitä mystisesti laulavia rastaita kuullaksemme olisi meidän pitänyt olla aikaisemmin, jo pimeässä, liikenteessä.

Huomasimme kännykän kartalta olevamme lähellä nähtävyydeksi merkittyä tulivuorta ja kävimmekin katsomassa tätä pientä savuavaa kumparetta. Tältä paikalta vei metsäpolku myös pienelle, todella kauniille järvelle, jonka rannassa lauloi pari sinisatakieltä. Järvellä kellui pari aivan pientä sorsanpoikasta, joiden emoa ei kuitenkaan näkynyt missään, joten niiden identiteetti jäi meille epäselväksi.

Metsätiellä kuului vielä useampiakin palokärkiä sekä näkyi reissupinnaksi pähkinähakki, mutta koska metsä ei tuntunut kuitenkaan tarjoavan meille mitään uutta, päätimme lopulta lähteä jatkamaan matkaamme, sillä seuraavaan kohteeseemme oli matkaa ja tiesimme tämän kohteen vievän myös aikaa.

Stoppailimme pari kertaa matkan varrella ja erään vuoren rinnemetsikköä kuuntelemaan pysähdyttyämme kuulimme pikkukäpylintuparven sekä näimme siperiansiepon. Palokärkiä ja japaninpunarintoja kuului jopa vauhdissa avoimesta ikkunasta. Tien varrella kasvoi lähes kaikkialla hienoa vanhaa havumetsää tai tiheitä sekametsiä.

Mt Meakanin pikkutietä jo ajaessamme huomasimme reitin varrella kauniin turkoosin sinisen järven, jonka nimi Lake Onneto kuulosti tutulta. Olin muistaakseni lukenut ennen reissua jostakin joitakin havaintoja tämän nimiseltä järveltä. Toki samanniminen järvi oli ollut Nemurossakin enkä lopulta kuitenkaan yhtään muistanut mitä havaintoja olin lukenut. Kirkkaalla kelillä Mt Meakan olisi kohonnut komeana järven takana, mutta nyt se jäi suurimmaksi osaksi pilvien taakse. Pysähdyimme heti rantaan päästyämme ja kävelimme laiturille, jolta järveä kiikaroidessamme kuulimme lähimetsästä siperianrastaan laulua. Pian löysin vastarannalta sorsan uimasta, joten kiiruhdin hakemaan kaukoputken autosta ja epäilykseni osui oikeaan – rannassa uiskenteli komea mandariinisorsa! Putkella löysimme vastarannalta myös mandariinisorsaparin eräältä veteen kaatuneelta rungolta lepäilemästä ja yritimme tietysti mennä kuvaamaan niitä.

Onnistuimmekin pääsemään mukavan lähelle mandariinisorsaparia, mutta naaraan äkättyä meidät lennähtivät ne molemmat kiukkuisesti äännellen keskemmäs järveä. Jonkinlaiset kuvat kuitenkin onnistuimme niistä saada.

 

Parkkeerattuamme lopulta järven toisella puolella Mt Meakanin parkkipaikalle, pakkasimme matkaamme mahdollisimman kevyet kantamukset, mikä tietysti tarkoitti Hannalla aivan täyspakkausta kameravehkeitä.

Parin sadan metrin kävelyn jälkeen polkumme lähti nousemaan jyrkästi kohti vuorta ja tätä nousua sitten riittikin – ja jyrkkää oli! Onneksi polun varrella oli myös komeaa vanhaa metsää, joten lintuja ja etenkin sinipyrstöjä ja hippiäisiä kuului koko ajan. Myös useita japaninuunilintuja sekä itäkiinankäki kuultiin ja punatulkkupari, muutama pähkinähakki sekä yksi kanahaukka (fujiyamae) nähtiin.

Kuten jo aiemmin on mainittu, on Hokkaidolla runsaasti karhuja ja niistä varoitetaan joka paikassa ja paikalliset tuntuvat niitä myös hysteerisesti pelkäävän. Mutta nyt vasta näimme ensimmäiset vaeltajat, joilla oli mukanaan lehmänkelloja nalleja karkottamassa. Niitä kolisteltiinkin sitten ihan huolella! Me emme itäsuomalaisina juuri jaksaneet karhuja pelätä – Suomessakin on useita paljon vaarallisempia eläimiä. Itse pelkään eniten viirupöllöjä ja punkkeja ja näitähän oli molempia toki Japanissakin.

Kiipeäminen oli todella rankkaa etenkin Hannan täyspakkausta kantaessa. Lopulta olimme kuitenkin nousseet puurajan yläpuolelle ja pääsimme kanervikkoalueelle, jolta toivoimme löytävämme japaninrautiaisia. Soittelimme taas atrappia ja kertaalleen kuulimme oikein hyvän kuuloisen vastauksen, mutta koska paikalla lauloi myös pari kovin samansävyistä taigakirvistä, emme ihan saaneet lajia varmistettua. Sinipyrstöjä lauloi yhä puurajan yläpuolellakin ja arvioimme havainneemme niitä nousun aikana, siis noin kolmen kilometrin matkalla ainakin neljäkymmentä yksilöä!

Rautiaisetsintä jatkui kiivaana ja yllätykseksemme näimme lennossa äännelleen tuhkakirvisen. Ja kovin oudossa biotoopissa oli myös kanervikkoalueen yläpuolella paljaalla kalliorinteellä lennellyt virtavästäräkki. Vihdoin kuului edestämme taas hyvän kuuloinen hihitys ja sitten näimme rautiaisen lentävän erään katajan latvaan, mutta ehdin nähdä sitä kiikareilla vain alle sekunnin ennen kuin se taas pudottautui piiloon. Ehdin kuitenkin nähdä linnun riittävän hyvin, että saimme vihdoin tämän kovasti etsimämme japaninrautiaisen listallemme.

 

Valitettavasti huippua kohti kiivetessämme maisema peittyi pilveen ja todella jyrkkää rinnettä yhä vain kivuttuamme alkoi vierestämme lopulta kuulua tulivuoren höyrypurkausten puhina. Kiipesimme yhä vain kraatterin reunaa ylemmäksi, mutta pilvi peitti maiseman täysin. Odottelimme parhaalle katselupaikalle päästyämme jonkin aikaa pilven väistymistä, mutta vaikka pilvi pariin otteeseen hieman oheni ja pääsimme näkemään osan kraatterista, sakeni pilvi taas entisestään. Lopulta totesimme, että meidän oli pakko lähteä kapuamaan alaspäin, sillä vuorikiipeilymme oli jo vienyt enemmän aikaa kuin olimme odottaneet.

Alas laskeutuminen oli onneksi nopeampaa emmekä tehneet enää juurikaan uusia lintuhavaintoja. Yritimme toki yhä kanervikkovyöhykkeellä parempaa havaintoa japaninrautiaisesta mutta turhaan. Toinen itäkiinankäki kuultiin alempana, mutta lopulta yhteensä viiden tunnin vuoristokiipeilymme oli ohi ja olimme takaisin autollamme.

Lähdettyämme taas ajamaan näimme pian tien varressa pyyemon yhden poikasen kanssa. Pitkän ajon aikana näimme taas useita niittysirkkuja ja härkälepinkäisiä ja riisiviljelysalueella toistakymmentä hymysorsaa. Valitsimme saaren läpiajoon pohjoisemman, asutuskeskukset ohittavan reitin. Onneksi matka sujui taas lähes tyhjiä teitä posottaessa paljon nopeammin kuin navigaattorimme antoi ymmärtää. Lopulta Tomakomain ohitettuamme jatkoimme kohti Lake Shikotsua. Järven lähestyessä näimme tien penkalta lähteneen japaninnokirastasnaaraan.

Olimme aika uupuneita, kun etsimme sopivaa leiripaikkaa ja päätimme lopulta jäädä vilkkaan tien levikkeelle, jossa sentään hieman pääsi puiden taakse piiloon. Uskoimme liikenteen pimeässä vähenevän, mutta olimme väärässä, etenkin rekkaliikennettä jyräsi ohitsemme koko yön.

Shikotsu

Hannan kokkaillessa kävin itse lyhyellä juoksulenkillä ja kuulin kilometrin päässä leiristämme aktiivisesti kuikuttaneen idänkyläpöllösen (japonicus), jota ei enää kuitenkaan myöhemmin kuulunut. Leirille palattuani oli Hanna kuullut lyhyesti äänessä olleen harmaakehrääjän. Syötyämme olimme pian valmiit nukkumaan, mutta onneksi emme nukahtaneet aivan heti, sillä kohta harmaakehrääjä tuli hetkeksi tsuksuttamaan aivan telttamme yläpuolelle!

12.6.heräsimme taas ennen neljää ja pian olimme ajamassa kohti Shikotsun rannan tuntumassa sijainnutta hotellia, jonka pihamaastossa kulki useita luontopolkuja, joiden varressa oli piilokojuja lintujen katseluun ja kuvaukseen. Emme kuitenkaan heti löytäneet oikeaa tietä hotellille, mutta harharetketkään eivät menneet aivan hukkaan, kun näimme tien varressa pari komeaa koiras japaninnokirastasta. Näiden harharetkiteiden varrella olisi ollut useita täydellisen rauhallisia leiripaikkoja.

Lopulta löysimme hotellin parkkipaikalle, jossa tavaroita mukaan pakkaillessamme ihmettelimme erään paikalle saapuneen paikallisen kuvaajan kiirettä ehtiä polulle ennen meitä. Piilokojulle päästyämme kiireen syy selvisi, paikalla oli jo ennestään yksi kuvaaja, joka oli vallannut kokonaan parhaan kuvauspaikan, jolle olisi kyllä hyvin mahtunut toinenkin kuvaaja istumaan ja kuvaamaan kapeasta kuvausaukosta. Ja nyt tämä toinen kuvaaja valtasi parhaillaan toista aukkoa ja enempää kunnollisia oikeaan suuntaan olevia aukkoja ei sitten kojussa ollutkaan. Pari katseluaukkoa oli ylempänä, mutta näiden edessä kasvoi oksia niin pahasti, ettei niiltä oikein edes nähnyt kojun edessä sijainneelle lintujen juomalätäkölle.

Tämä meitä ennen saapunut kuvaaja oli aivan amatööri ja hän kolisteli jalustansa kanssa pitkälti toistakymmentä minuuttia ja onnistui lopulta saamaan kuvauskalustonsa mahdollisimman leveästi, siten ettei meillä ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin Hannan täytyi kiivetä penkille seisomaan ja yrittää alkaa kuvata seinän ja katon välissä olevasta raosta jalusta täyteen mittaan venytettynä. Lammikko oli tiheän kasvillisuuden suojassa, joten kuvaamiseen oli pakko käyttää jalustaa.

Kun viimein kaikki olivat valmiina, jatkoi tämä dude kolisteluaan, kun hän ei lopulta kuitenkaan ollut asemaansa tyytyväinen. Raukka kun ei penkiltään täydellisesti yltänyt kameralleen. Lopulta asettauduttuaan paikalliset alkoivat vaihtaa kuulumisiaan todella äänekkäästi ja saatoimme Hannan kanssa kuunnella, kuinka monet linnut olivat kyllä tulossa lätäkölle juomaan ja peseytymään, mutta paikallisten puhe säikytti ne tiehensä. Lintuja tuntemattomat paikalliset eivät huomanneet näitä säikäyttämiään lintuja ollenkaan!

Lopulta ensimmäinen töpökerttunen uskaltautui lätäkölle ja Hanna pääsi virittelemään sopivia kuvausasetuksia, mutta koska laji ei ollut mikään paikallisten odottamista, he jatkoivat pulinaansa ja pian lintu oli tiessään. Kohta perässä saapui amurinuunilintu, mutta tämäkään ei selvästi paikallisille kelvannut.

 

Hanna jatkoi sinnikkäästi seisten kuvaamista ja itse yritin tähyillä altaalle katseluaukkoni edessä olevan oksiston läpi. Paikalliset olivat täysin kärsimättömiä ja lopulta homma oli sitä, että kun Hanna kuvasi jotain altaalle saapunutta lintua, nämä paikalliset kolistelivat itsensä kameransa luokse katsomaan, mitä tällä kertaa oli tarjolla. Useiden töpökerttusten ja amurinuunilintujen sekä kuusitiaisten ja viita- ja japanintiaisen jälkeen, altaalle saapui ensin narsissisiepponaaras ja tämän perään pari naaraspukuista sinisatakieltä. Tällöin alkoi paikallisillakin, tai etenkin sillä aiemmin paikalla olleella, edes hieman asiansa osaavalla kaverillakin, kamera naksuttaa. Ja kun paikalle uskaltautui komea koiras sinisatakieli, oli paikallisilla vaikeuksia pysytellä enää housuissaan. Tulihan se värikäs lintu sieltä! Toinen kaveri ei kyllä oikein tuntunut ehtivän yhteenkään tilanteeseen mukaan. Ja sitten, samalla sekunnilla, kun lintu oli poistunut, alkoi taas käsittämättömän kovaääninen juttelu.

Lopulta meillä meni pulinaan hermot ja koska useampi kohtelias pyyntö olla hiljaa ei ollut tuottanut toivomaamme tulosta, ärähdimme ukoille aika tiukasti. Olimme aamun aikana kuulleet lätäkön vieruspuskissa käyvän useamman kerran mm. rastaita ja tik-sirkkuja, jotka eivät olleet uskaltautuneet altaalle. Ja heti, kun olimme saaneet ukot ensimmäistä kertaa kunnolla hiljaisiksi, alkoi tapahtua. Ensin altaalle saapui kaunis koiras narsissisieppo ja kohta perässä komea japaninnokirastas ja sitten vielä kolmen todella aran japaninbulbulin porukkakin. Kojun viereisessä puskassa töpökerttuset intoutuivat laulamaan korviasärkevästi. Ilmeisesti paikallisetkin vihdoin tajusivat, että kannatti olla hiljaa. Mutta eivät he edelleenkään osanneet paikoillaan olla, vaan etenkin tämä dude käppäili koko ajan edes takasin piilosta ulos ja takaisin. Niinpä ei ollut ihmekään, että hän nuijasi senkin tilanteen, jota me itse olimme kuumeisesti koko aamun odottaneet – ensin puskasta kuului taas lupaavan kuuloista tiksutusta ja pian esiin hiipi komea ohotansirkkukoiras!

Loppu viisituntisesta kojusessiosta sujui paremmin, kun ukot tajusivat, että me Suomesta asti lintuja yhdeksi aamuksi kuvaamaan tulleet kuvasimme paljon mieluummin lintuja kuin tyhjiä lätäköitä, josta meillä oli tällä reissulla siis jo aiemminkin kokemusta. Niinpä Hanna sai vielä kuvattavakseen japaninrillejä, japaninpikkutikan sekä lisäkuvia jo aiemmin mainituista lajeista, joista harvalukuisemmatkin vierailivat kaikki vähintään toistamiseen altaalla – kaikki paitsi vain kertavisiitin tehnyt ohotansirkku.

Koska alueen muut polut tuntuivat olevan täysin umpeenkasvaneita ja myös nauhamerkintöjen perusteella kulkukiellossa, kävelimme kuvausrupeaman jälkeen vielä lyhyen lenkin hotellin pihapuistossa, jossa näkyi vain joitakin altaallakin vierailleita lajeja. Shikotsujärven rannassakin kävimme, mutta järvellä ei näkynyt mitään. Sitten päätimme ajella hieman syrjäisempään paikkaan pakkaamaan tavaroitamme ja siivoamaan autoamme.

Tavaroita pakkaillessa kuulimme rummuttavan valkoselkätikan (subcirris) sekä näimme ylitsemme lentäneen japaninnokkavarpusparin. Lopulta lähdimme ajelemaan kohti New Chitosea, jossa automme luovutus sujui yllättävän helposti.

Saimme vielä autovuokraamolta kyydin lentoasemalle, jossa emme jääneetkään odottelemaan lentoa, vaan suuntasimme aseman alapuolella sijainneelle rautatieasemalle, josta saimme ostettua liput Tomakomaihin. Aika pian istuimmekin junassa ja pian olimme perillä Tomakomaissa. Rautatieasemalta oli sen verran matkaa Tomakomai West lauttarantaan, että otimme taksin.

Kauan odotettu lauttamatka

Lauttarannassa Hanna kävi saman tien Tokai Kisenin toimistolla varmistamassa, että varauksemme olivat kunnossa ja saimmekin jo lippumme Tomakomai-Oarai -lauttaan eli reilun 18 tunnin lauttamatkalle Hokkaidon ja Honshun saarten välillä.

Meillä oli pitkä odotus ennen lauttamme lähtöä, mutta itse onnistuin nukkumaan jopa useamman tunnin odotustilan penkillä. Onneksi lauttaan pääsi todella aikaisin ja saimme matkustajien vähyyden vuoksi yllättäen omaan käyttöömme neljän hengen hytin, johon pääsimme nukkumaan jo paria tuntia ennen kuin Salvia-Maru -niminen lautta lähti liikkeelle klo 01:00 yöllä. Yöllä olisi voinut halutessaan käydä laivan kylpylässä, mutta me mieluummin nukuimme.

13.6. nukuimme todella hyvin ja herätyksemme soi aika tuttuun aikaan klo 3:30 ja pian olimme kivunneet lautan kannelle ja valmiina pitkään meristaijiin!

Ja pian alkoi lintuja näkyä. Alkuun kyllä oli vielä aika hämärää ja lintujen määrittäminen vaikeaa. Kun valo hieman parani, tajusimme aika tummien viistäjänoloisten lintujen olleen myrskylintuja – olivat yllättävän tummia tällä kulmalla näinkin etelässä. Sen sijaan joitakin näkemiämme tummia liitäjiä emme oikein vieläkään saaneet määritettyä, sillä alueella esiintyi niin lyhytpyrstö-, noki- kuin sysiliitäjääkin, joista meillä oli vain nokiliitäjästä aiempaa kokemusta ja linnut tuppasivat menemään aika kaukana lautasta.

Aika pian näkyivät ensimmäiset albatrossitkin, jotka olivat nekin kaikki aika tummia ja kaukana. Kun niitä alettiin saada määritettyä, olivat kaikki määritetyt järjestään mustajalka-albatrosseja. Myös jokunen kaukainen keiju nähtiin, joista alkuun pari saatiin määritettyä myrskykeijuiksi ja viimeinen eli aamun viides lintu oli madeirankeijutyyppiä. Liitäjiäkin saatiin määritettyä, kun yksittäisiä lensi hieman lähempää ja kuuden lyhytpyrstöliitäjän ohessa näimme lopulta kolme nokiliitäjää sekä kaksi niin läheltä mennyttä sysiliitäjää, että nokan värikin näkyi hyvin.

Olimme jo seilanneet pitkään ennen kuin näimme ensimmäisen valkonaamaliitäjän ja lähes heti tämän perään upean pinkkinokkaisen esiaikuisen japaninalbatrossin. Tämä lajihan oli pitkään uhassa kuolla sukupuuttoon, mutta on onneksi nyttemmin elpynyt. Kohta toinen pinkkinokka saapui vielä lähemmäs paattia ja saimme siitä jopa kohtuulliset kuvatkin. Myöhemmin näin itse laivan toista sivustaa tarkistamassa käydessäni uivan vanhan japaninalbatrossin, joka kellui aallokossa hassusti siivet levällään.

Näimme alkupuoliskolla myös kuusi etelämantereenkihua, viiden vesipääskyn parven, yhden sarvikiislan sekä muutamia japanin- ja ohotanlokkeja. Edellä jo mainittujen lisäksi olimme laskeneet 33 myrskylintua, 21 tummaa albatrossi sp:tä, 11 tummaa liitäjä sp:tä.

Välillä merellä oli hyvinkin hiljaista, varsinkin kun meri tyyntyi entisestään, mutta sitten yhtäkkiä pienellä alueella kellui jopa yli 70 mustajalka-albatrossia, isoimmassa parvessa yli 30 lintua! Niinpä mustajalka-albatrossilukema nousi jopa 130 lintuun! Merilintuja näkyi yleensäkin vain silloin kun oltiin niin kaukana rannasta, ettei rantaviiva etäisyyden vuoksi näkynyt. Merinisäkkäistä hauskimpia olivat etuevillään viittoilleet stellerinmerileijonat, joita näkyi Honshun pohjoisosassa. Muita nisäkäshavaintoja olivat lukuisat delfiinilaumat, hylkeet ja pyöriäiset.

Matkan loppupuoliskolla alkoi näkyä valkonaamaliitäjiä. Ja näitä sitten riittikin… Joukossa näkyi vihdoin muutamia suippopyrstöliitäjiäkin. Joku yksittäinen tumma liitäjäkin vielä näkyi ja vihdoin näkyi reissun ainoa havaijinalbatrossikin, mutta lopulta valkonaamaliitäjien katselu alkoi puuduttaa siihen malliin, että kun taas kerran olimme sellaisella merialueella, ettei liitäjiäkään näkynyt, päätimme mennä hetkeksi lepäämään. Laivalla ei ollut ravintolaa, mutta sieltä sai kuumaa vettä ja automaateista nuudelikuppeja ja jopa kuumennettuja pieniä ruoka-annoksia.

Suvaitsimme itsellemme pienen tauon klo 15:30-17:10 ja kipusimme sitten taas kannelle katsomaan valkonaamaliitäjiä. Lopulta arvioimme nähneemme pitkälti toistatuhatta valkonaamaliitäjää ja Oarain jo lähestyessä näimme pikkujalohaikaran, ulappamerimetson, merimetsolajin sekä sataman jo häämöttäessä kalasääsken.

Olimme lopulta Oarain lauttarannassa minuutilleen aikataulussa klo 19:30 ja sieltä olimme suunnitelleet matkaavamme linja-autolla Miton kaupunkiin, mutta koska olisimme joutuneet odottamaan bussia pitkälti yli puoli tuntia, päätimme ottaa taksin. Taksi oli kuitenkin paljon nopeammin perillä eikä kuitenkaan maksanut kohtuuttoman paljon enempää kuin linja-auto. Yleisestihän Japanissa julkisten kulkuvälineiden ja hotellien sekä kauppojenkin hinnat olivat varsin Suomeen verrattavia.

Niinpä pääsimme Mitossa etukäteen varaamallemme Smile -hotellille mukavan ajoissa ja olipa hienoa päästä suihkuun. Kävimme vielä läheisellä McDonaldsilla syömässä, jotta Hannakin vihdoin sai jotain muuta kuin makaronia syödäkseen ja olipa minullakin pikkuhiljaa nuudelikiintiö täyttymässä. Sitten olikin kiva päästä kunnon sänkyyn nukkumaan.

14.6. nukuimme hotellin pedissä pitkään ja aamullakaan emme pitäneet mitään kiirettä. Kävimme taas syömässä ja lopulta palasimme pakkaamaan tavaramme ja tilasimme taksin Lake Hinuman leirintäalueelle, jonka Hanna oli ihan spontaanisti Google mapsia selaamalla valinnut seuraavien parin päivän retkikohteeksi. Meillähän oli nyt pari päivää aikaa, ennen seuraavaa pääetappiamme ja olimme päättäneet retkeillä tällä valitulla paikalla ilman autoa.

Hinuma

Jo taksin ikkunasta näkyi tuttua lajistoa, mutta lähes kaikki linnut olivat nyt Honshu-pinnoja, muutaman lajinhan olimme jo tullessa nähneet lentokentällä. Kanelivarpusen, idänturturikyyhkyjä, lukuisia japaninbulbuleita ym. nähtyämme olimme vihdoin perillä leirintäalueen portilla, jossa onneksemme kyltistä näki että alue oli auki. Paikan nuori työntekijä ei osannut sanaakaan englantia kuten ei taksikuskimmekaan ja jonkin aikaa tilanne oli todella epäselvä, että pääsikö alueelle telttailemaan vaiko ei. Taksikuskimme hymyili leveästi, kun kuuli meidän olevan lintuja ”kantori” katsomassa, mutta hänkin lähti lopulta pois olkiaan kohauttaen. Jotenkin Hanna taas kerran onnistui osin piirtämällä, osin elehtien ja osin englantia puhumalla kommunikoimaan työntekijän kanssa ja lopulta kaikki oli selvää. Tiesimme tarkkaan, mihin kohtaan aluetta saisimme leiriytyä sekä kaikki muutkin käytännön asiat.

Niinpä meillä oli kohta teltta suurella nurmikkoalueella pystyssä ja tavarat telttaan piilotettuina ja pääsimme hieman tutustumaan tähän Hinuma Nature Parkiin, joka on kaupungin omistama hoidettu useamman kymmenen hehtaarin laajuinen puistoalue. Eteläpuolella puistoa on talvisin sukeltajasorsia täynnä oleva Lake Hinuma ja puiston pohjoispuolella on reheviä lehtometsiä ja ruovikkoisia kosteikkoalueita.

Lintuja alkoi heti näkyä mukavasti jo telttamme ympärillä, kun haarahaukkojen ohessa taivaalla pyöri pari harmaanaamahaukkaa, nurmikon poikki juoksi viherfasaaniperhe, viirupääkottaraiset mekastivat, niittysirkku lauloi, harmaa-, pikkujalo- ja jalohaikaroita lensi taivaalla, härkälepinkäinen tarkkaili ympäristöä pensaan latvassa ja pikkutylli (curonicus) lensi äännellen ohitsemme. Teltan viereisissä puissa oli mahlavuotoja ja perhoset sekä peukalon pään kokoinen japaninjättiherhiläinen nautiskelivat rungoilla valuvasta sokerista.

Päätimme käydä ensin kävelemässä Lake Hinuman rannassa, mutta järvellä ei monta lintua näkynyt. Vastarannalla näkyi kaukana kalatiira (longipennis) ja keskellä selkää kellui yksinäinen lapasotka. Ruovikkoiselta lahdelmalta löysimme vielä pikku-uikun ja kalasääski lensi ylitsemme. Näimme paikalla myös pari selvästi korentoja etsimässä ollutta kuvaajaa.

Aika pian palasimme puiston portilta juomista ostettuamme puiston metsiin kävelemään. Puistossa näimme todella runsaasti erilaisia komeita perhosia sekä myöskin runsaasti korentoja. Infotaulussa kuvattiin paikalla esiintyvä harvinainen neidonkorentokin, jota varmaan kuvaajat olivat olleet etsimässä, mutta kyseisenlaista otusta emme itsekään löytäneet.

Päivän kuumennuttua linnut kävivät vähiin, mutta japaninrillejä (japonicus) oli latvustossa runsaasti ja myös joitakin idänviherpeippoja sekä ylitsemme lentänyt hymysorsapari muun muassa nähtiin. Teltalle palaillessamme näimme puiston läpi virtaavan pienen joen varressa kyhmyjoutsenperheen ja pienen puutaulun päällä olleen kuningaskalastajan ja ylitsemme lensi vihdoin kauan jo odottamamme japaninvarpushaukka.

Pienen huilin jälkeen suuntasimme Hannan satelliittikuvilta löytämiä, puiston ulkopuolella olleita metsäpolkuja tarkistamaan ja näistä ensimmäinen vaikutti todella lupaavalta. Tämän hyvin umpeenkasvaneen polun molemmin puolin oli synkkää korkeapuustoista metsää, mutta näin illalla linnut olivat aika vähissä, mitä nyt japaninbulbulit pitivät aivan mieletöntä tsembaloa! Kohta kuulimme kuitenkin pikkuhaukkakäen ääntä, perään naaraan pilinää ja kohta koiras lensi hienosti ylitsemme. Myös pyrstötiaisia ja pari japaninpikkutikkaa (nippon) nähtiin. Toinen tie osoittautuikin sitten huonommaksi, sillä se vei aika pian jollekin ihme temppelille, jonka takana oli enemmänkin asutusta ja pihoilla haukkuvia koiria. Tätä pitkin ei oikein kehtaisi aikaisin aamulla kävellä.

Leirintäalue oli aivan tyhjillään yövartijaa lukuun ottamatta. Tämä vanha mies oli kovasti huolissaan miten selviäisimme, kun lähellä ei ollut kauppoja tai ravintoloita. Me tiesimme tämän toki valmiiksi ja olimme täysin varustautuneita ja pystyimme kieltäytymään kyydistä kylille.

Teltalle palattuamme päätin lähteä vielä lenkille, sillä olin jotenkin saanut selkäni todella pahaan juntturaan ja yleensä liike on paras lääke. Juoksinkin puiston mäkisellä metsäalueella otsalampun valossa ihan mukavan lenkin ja kuinka ollakaan löysin puiston lasten leikkialueella aktiivisesti huudelleen ja edes takaisin aukeaa näkyvästi lennelleen japaninkyläpöllösen!

Leiriin palattuani kerroin Hannalle pöllöstä ja Hanna vastasi kuulleensa hetkeä aiemmin jotain kanalintumaista ääntä, kaukaisen japaninhaukkapöllön jostain leirin päärakennuksen takaisesta metsiköstä ja aivan päinvastaisesta suunnasta metsän lammen suunnalta matalaa kaulushaikaramaista ”huu” -ääntä. Hieman kirjallisuutta vilkaistuamme, aloimme pähkäillä, voisiko tällainen ääni sopia japaninyöhaikaralle, varsinkin kun ylitsemme sattui juuri lentämään pari tavallista yöhaikaraa.

Niinpä lähdimme pikimmiten lampea kohti ja pian lammelta kuuluikin aivan käsittämättömän outoa, kumeaa ja matalaa ”huu” -ääntä. Otin äänestä äänitystä ja kohta hiivimme taas lähemmäs lampea tajuten lopulta, että ääni kuului valtaisan kokoisille sammakoille, joita huuteli lammella ainakin kaksi yksilöä.

Jatkoimme ripeästi kohti lasten leikkipaikkaa, jossa oli täysin hiljaista. Istuimme odottamaan jotain tapahtuvaksi ja soittelin samalla atrapilta pienen pätkän japaninkyläpöllöstä ja kuinka ollakaan kohta näimme tämän kohtuullisen kookkaan pöllösen lentävän korkealla ylitsemme, mutta enää se ei äännellyt eikä tämän jälkeen enää näyttäytynytkään. Kävimme vielä yrittämässä japaninhaukkapöllöäkin, mutta lintua ei enää kuulunut.

15.6. heräsimme aikaisin valmiina lähtemään metsäpolkuja kiertämään, mutta juuri tällöin alkoi sataa ja sadetta sitten riittikin! Niinpä jatkoimme unia. Jossain vaiheessa päivällä Hanna herätti minut sanoen, että telttaa pitäisi siirtää. Vesi tulvi nurmikolla jo siihen malliin, että jouduimme siirtämään teltan aivan nurmikkoalueen reunaan, jossa maa ja oja tuntuivat imevän vettä sen verran paremmin, että nurmikko ei vielä ollut aivan lits-läts märkää. Ja kohta olimme taas unessa.

Nukuimme kuin tukit ties kuinka pitkään ja koska itselläni oli taas selkä aivan juntturassa, en kovin mielelläni olisi mihinkään noussutkaan. Päivästä ei kauheasti ole muistikuvia. Jossain vaiheessa käytiin katoksen alla sateensuojassa kokkailemassa ja syömässä, ja kun sade hieman hellitti illalla, kävin itse selkää verryttävällä pitkällä reilun puolentoista tunnin lenkillä. Ja ihme kyllä koko lenkkini aikana ei satanut kuin muutama pisara. Kävin järven toisessa päässä, jossa ruovikkoalueella lauloi kahdeksan idänrastaskerttusta ja muita lenkkihavaintoja olivat mm. pari kyhmyjoutsenperhettä, viherfasaaninaaras parin poikasen kanssa, pikkutylli, heinäkerttu, muutama hymysorsa sekä ruovikosta lentoon säikähtänyt kiinanpikkuhaikara. Hanna taisi nukkua vuorokauteen arviolta 20 tuntia?

Illan jo hämärtyessä kuului telttamme vierestä muutamaan otteeseen kiinanhuitin pirinää ja taas kuuluneet kanalinnun äänet saatiin määritettyä pikkubambupyiksi. Kävimme pimeässä taas yrittämässä japaninhaukkapöllöä, joka lopulta suvaitsi vastata atrappiimme kertaalleen huhuilemalla. Sitten alkoikin taas sataa ja menimme taas vaihteeksi nukkumaan.

16.6. yöllä heräsimme pariin kertaan, kun kiinanhuittipari piti kovaa mekkalaa. Myös japaninhaukkapöllö kuului jossain vaiheessa ollessani aivan unen rajamailla. Ja kun olin herättänyt Hannankin sitä kuuntelemaan, ei sitä enää kuulunut, mutta toisesta suunnasta kuului meikäläiseen viirupöllöön verrattuna todella naurettavan kuuloinen puhaltelu, mutta rytmi oli aivan sama, joten lajista ei voinut erehtyä.

Heräsimme aamuhämärissä, kun useampikin yöhaikara kvaakkui ylitsemme. Lähdimme kävelemään kohti puiston ulkopuoleisia metsiä, mutta ennalta oli jo selvää, että märkyyden takia umpeenkasvaneelle metsäpolulle ei ollut mitään asiaa. Niinpä kävelimme teitä pitkin hieman huonompia metsiä kuulostellen, mutta niistäkin lintuja löytyi ihan mukavasti.

Viherfasaaneja kuului ainakin neljä koirasta ja näkyi muutama lisää, pikkuhaukkakäkiä huuteli muutamia ja vihdoin pikkubambupyitä kuultiin huomattavasti lähempääkin. Tavoitteenamme oli löytää tiaisia, mutta kaikki löytämämme olivat pitkään japanintiaisia, kunnes vihdoin puiden latvustosta kuului käheän kuuloinen tiaisen ääni. Soitin kirjotiaisatrappia ja saman tien päällemme tuli kaksi kirjotiaista! Tätä lajia olimme etsineet jo pitkään! Nämäkin linnut olivat ilmeisesti pitkän sateen takia aika ränsistyneen näköisiä, eivätkä oikein tulleet paremmin näytille, mutta silti aamuretkemme oli jo nyt ollut täydellisesti onnistunut.

Palattuamme puiston puolelle päätimme vielä mennä metsikköön lammen rantaan. Päätin soittaa tälläkin paikalla kirjotiaisen ääntä ja kuinka ollakaan taas meidän päällä latvoissa pyöri kaksi kirjotiaista. Näin helppoako tämä oli? Lähes huumorilla ajattelin, että soitetaan sitten myös japaninparatiisimonarkkia ja hetken soitettuani, kuului selkämme takaa sopivan kuuloinen sähähdys ja heti perään naaraspukuinen japaninparatiisimonarkki lensi ylitsemme! Tämä lintu oli atrapista todella närkästynyt, mutta se lensi silti aina puun latvustosta toiseen todella nopeasti eikä jäänyt kuin kertaalleen hetkeksi näkyville. Tällöin pääsimme näkemään sen upean kirkkaansinisine silmärenkaineen. Toisenkin linnun ääntä kuului hetken kauempaa latvustosta mutta se ei koskaan tullut näkyville ja atrapin soiton lopetettuani toinenkin yksilö katosi yhtä nopeasti kuinka oli tullutkin. Viereisessä lammikossa ui kesy hymysorsa.

Teltalle palattuamme lenteli pari harmaanaamahaukkaa taas taivaalla, mutta meidän piti pikkuhiljaa alkaa yrittää saada leiriämme purettua. Meillä oli teltan lisäksi paljon muutakin kuivatettavaa, mutta onneksi aurinko porotti nyt todella kuumasti ja lisäksi tuuli sen verran, että ihmeen nopeasti alkoi telttakin kuivua. Omaa telttaamme purkaessa oli leirintä-alueelle alkanut valua sunnuntaita viettäviä porukoita piknikille.

Lopulta olimme saaneet kaikki pakattua ja ihme kyllä telttammekin aivan kuivana. Sitten käppäilimme puistorakennukselle tilaamaan nuoren työntekijän avulla taksin. Tämä koko ajan paremmin kanssamme kommunikoimaan oppinut nuorukainen yllätti meidät tervehtimällä suomeksi ”Moi!”. Ja kun taksi saapui ja häntä vielä kiittelimme, osasi hän sanoa meille ”Kiitos ja Moi moi!”. Tämän sarjakuvahahmomaisen pojan vilkutellessa meille, lähti taksimme kohti Miton rautatieasemaa.

Miton asemalla ostimme sitten junaliput Tokioon ja eipä aikaakaan kun istuimme junassa. Junan ikkunasta näimme retkipinnaksi tuulihaukan (interstinctus) ja valkoisten haikaroiden seassa jokusen silkkihaikaran ja yhden viherfasaaninkin.

Lopulta olimme Tokiossa, jossa käppäilimme tavaroinemme asemalta ulos ja huilailimme ensin hetken erään puiston portin liepeillä, kävimme sitten vuorotellen kaupassa ja jatkoimme sitten läheiseen Takeshitan satamaan.

Miyakejimalle

Hanna kävi taas tarkistamassa, että lippuvarauksemme olivat kunnossa ja sitten meillä olikin taas tuntitolkulla odottelua ennen lauttamatkaamme. Satama-alue oli todella hieno, joten kävimme vuorollamme niin päivän valossa kuin iltavalaistuksessakin ihailemassa ja kuvaamassa kaupunkinäkymiä. Lopulta vain noin varttia ennen lauttamme lähtöä marssimme muiden mukana lauttaan, jossa meillä piti taas olla hytti varattuna.

Meidät kuitenkin ohjattiin isoon huoneeseen, jonne oli pedattuna toistakymmentä petiä lattialle. Itseäni tämä ei yllättänyt, sillä tiesin tällä laivalla olevan tällaisia nukkumahuoneita, mutta nettivarausta tehdessään Hanna oli ymmärtänyt, että meille olisi varattuna jotain hieman parempaa. Yllättäen huoneeseen ei kuitenkaan tullut ketään muita, joten lopulta olimme tässä isossa huoneessa keskenämme. Hanna jaksoi lautan lähdettyä liikkeelle vielä hieman katsella ikkunasta öisiä Tokion valoja, mutta itse olin jo unten mailla.

17.6. nukuin lautalla todella hyvin, vaikka aistinkin, että merenkäynti oli melkoisen kovaa! Terävien ja korkeiden maininkien takia lautan keula nousi aika ajoin ylös, rysähtäen kohta alas kovaäänisesti niin että tuntui. Onneksi minulla oli taas kerran korvan takana Scopoderm -laastari ja siihen päälle vielä Postafen -pilleri otettuna ja niinpä oloni oli erinomainen, vaikka joskus olen ollut aika pahastikin merisairas.

Herätyskellomme pirisi neljältä ja klo 4:15 olimme kiivenneet kannelle staijiin, mutta ihmeeksemme näimme jo horisontissa kohdesaaremme Miyakejiman yllättävän lähellä. Merellä viuhtoi valkonaamaliitäjiä, mutta ei mitään muuta. Ja jo ennen viittä meidän piti mennä ”olohuoneeseemme” pakkaamaan tavaramme, sillä lautta saapui lopulta Miyakejimalle yli puoli tuntia aikataulua edellä ja lopulta olimme maissa jo viideltä.

Endeemejä tulivuorisaarella

Rannasta löytyi etukäteen varaamamme majapaikan Snapper Innin isäntä Noda, joka oli sovitusti tullut meitä vastaan ja nousipa hänen kyytiin pari japanilaistakin turistia. Kohta olimme mutkittelemassa hyvälaatuisia, mutta taas hitaasti, 40 km/h, ajettavia teitä kohti saaren toisella puolella Minowassa olevaa majapaikkaamme. Näimme pian auton ikkunasta ensimmäiset linnut ja pikkuvarpusen sekä paksunokkavariksen jälkeen näkyi jo saaren tunnuslintu, Izusaarten ohella vain yhdellä muulla pienellä saarella esiintyvä japaninhuppurastas – ja näitä vilahtelikin tien poikki vähän väliä. Myös japaninrillejä (stejnegeri), japaninbulbuleita ja idänturturikyyhkyjä näkyi useita jo vauhdista.

Snapper Innilla saimme saman tien kantaa tavaramme huoneeseen, jossa oli japanilaiseen tyyliin vain patjat tatamilattialla. Onneksi huone tilava, joten kerrankin pääsimme kunnolla levittäytymään, sillä edessä meillä oli pari vuorokautta tällä tulivuorisaarella. Saaren historiassahan on ollut monia todella tuhoisia tulivuorenpurkauksia, joita on keskimäärin sattunut parinkymmenen vuoden välein. Edellisestä purkauksesta oli nyt 19 vuotta, joten meidän olikin jo korkea aika tulla tälle saarelle. Edellisen purkauksen aikaan asukkaat evakuoitiin ja he pääsivät palaamaan saarelle vasta viisi vuotta myöhemmin. Edelleen iso osa saaren keskiosista on kieltoaluetta, jonne ei ole mitään asiaa, sillä tulivuoresta purkautuu runsaasti hengenvaarallisia rikkikaasuja.

Pian olimme saaneet taas retkeilyvarustuksen kuntoon ja pihalla isäntämme luovutti meille meidän pariksi päiväksi vuokraaman hauskan näköisen automme. Vastaavanlaisia laatikon muotoisia autoja näki japanilaisilla teillä todella paljon. Pihalla autoa pakatessamme havaitsimme pari pikkuhaukkakäkeä sekä ensin kuulimme pikkubambupyitä ja tien varressa onnistuimme pari vihdoin näkemäänkin.

Ja lopulta olimme jo aamukuudelta suuntaamassa ensimmäiseksi retkikohteeksemme valittua saaren ainoaa järveä Tairo-ikea kohti. Matkalla havaintolistamme täydentyi aasiankiitäjillä, japaninsilkkikerttusilla, haarahaukalla sekä idänviherpeipoilla. Ja järveä kohti mutkitellen laskenutta tietä ajaessamme kuulimme useita japaninpunarinnasta useimpien listojen splittaamia endeemejä izunpunarintoja sekä runsaasti lähes endeemejä izunuunilintuja.

Järven rantaan parkkeerattuamme käppäilimme läheiselle laiturille, jolta näkyi taivaalla lekutellut kalasääski ja järven rannoilla kalasteli kolme jalohaikaraa. Japaninrillejä kuului joka puolelta.

Kohta lähdimme kiertämään järveä sen rantaa kulkenutta Tsubota-rin polkua pitkin, jolta teimme myös pari pistoa metsäpoluille. Peukaloisia kuului useampia ja yhtä kesyä yksilöä pääsimme hyvin kuvaamaankin ja olipahan se todellakin tumma. Japaninkyyhkyjä, joita niitäkin esiintyy vain Japanin saarilla, puhkui kraatterijärven reunametsissä, mutta aika kauan meni ennen kuin näimme ensimmäiset ja nekin vain pikaisesti lennossa.

Japaninpikkutikkoja (matsudairai) löytyi pari, toinen naurettavan kuuloisen rummutuksen ja toinen aivan yhtä huvittavan rätisevän äänensä avulla. Ja eipä mennyt kauan, kun löysimme myös ensimmäisen (endeemi laji tämäkin) izuntiaispoikueen, jota pääsimme myös kuvaamaan – valitettavasti perheen vanhemmat pysyivät korkealla latvustossa.

Projektilajeistamme etenkin izunuunilintuja oli polun varressa todella paljon mutta myös izunpunarintoja, izuntiaisia ja japaninkyyhkyjä havaittiin vielä useita lisää. Myös jokunen japaninhuppurastas lauleskeli yksinkertaista lauluaan piilossa tiheiköissä.

Kun olimme kiertäneet järven, ajelimme läheisen Akakokko Stationin eli paikallisen lintujärjestön japaninhuppurastaan mukaan nimetyn toimiston pihaan, mutta yllätykseksemme toimisto olikin näin maanantaisin suljettu. Pihapiirissä oli kuitenkin runsaasti kesyhkön oloisia lintuja, joita oli pari japanilaistakin kuvaajaa kuvailemassa. Etenkin nuori naiskuvaaja tuntui olevan ihan asiansa osaava.

Hanna pääsi pihassa olleella lätäköllä sekä muutenkin pihapiirissä kuvaamaan japaninhuppurastaita, izuntiaisia, japaninpikkutikkoja sekä izunpunarintaa. Myös izunuunilintuja, peukaloisia ja japaninkyyhkyjä kuului useita.

Jatkoimme retkeämme rantaa pitkin kohti Toga Misakin niemeä, mutta pysähdyimme eräälle levikkeelle, jolla oli jotain infokylttejä ja jo parkkeeratessamme kuului pensaikosta koreansirkkalinnun laulu. Pääsimme näkemäänkin tämän vain Korean ja Japanin pikkusaarilla esiintyvän linnun ihan mukavasti. Samalla paikalla näkyi myös pari niittysirkkua ja äänessä oli useita pikkuhaukkakäkiä. Tällä paikalla oli ennen ollut järvi, joka oli kuitenkin tyhjentynyt jossain aiemmista purkauksista ja nyt täysin umpeenkasvanut.

Matkailijat oli otettu tällä saarella poikkeuksellisen hyvin huomioon. Kaikilla nähtävyyksillä oli selkeät opastaulut japaniksi ja englanniksi, polut oli merkitty hyvin ja saarta kiertävän tien varrella oli säännöllisin välein kartta, josta saattoi tarkistaa sijaintinsa. Monien nähtävyyspaikkojen parkkipaikoilla oli katoksia ja WC. Täkäläiset luontokohteiden vessat ovat nähtävyys itsessään: Istuin on lämmitetty ja nappeja painamalla sen saa suorittamaan erilaisia pesuja ja soittamaan vielä musiikkiakin…

Toga Misakiin päästyämme näimme ohotanlokin ja saman tien kuulimme ainakin kolme koreansirkkalintua. Majakan aidalla käväisi myös sinirastasnaaras ja merellä näkyi vähemmän yllättäen valkonaamaliitäjiä.

Jatkettuamme taas matkaa näimme haarapääskyjä sekä toisen naaras sinirastaan ja seuraavan stopin teimme pian Yakushi-do -temppelin metsässä. Päivä oli jo lämmennyt aika kuumaksi ja yhtäkkiä ainakin itseäni alkoi väsyttää aivan tolkuttomasti. Sopivaa torkkupaikkaa etsiessä ajoin shrinelle asti. Samoja metsälajeja kuului ympärillämme, mutta metsikkö oli todella korkeaa ja tiheää, joten jonkin aikaa selällään tiellä maattuamme, peruutimme kapeaa tietä takaisin alas päätielle ja jatkoimme matkaa saarta ympäri.

Izu Capella kokkasimme ruokaa majakan varjossa ja staijailimme merelle havaiten muutaman sata valkonaamaliitäjää samalla, kun ainakin viisi koreansirkkalintua lauloi ympärillämme. Näistä yhtä pääsimme oikein mukavasti kuvaamaankin. Pari aasiankiitäjää ja japaninlokkia sekä yksinäinen jalohaikarakin nähtiin myös.

Lopulta saari oli kierretty ja Snapperilla huilimme mukavan pimeässä huoneessamme. Hanna jäi huilimaan pitemmäksikin aikaa, mutta itse kävin taas lenkillä, jolla tulikin havaittua aika mukavia endeemejä ym.

Illalla seitsemältä olimme sopineet isännän kanssa iltaretken, jolle japanilaispariskuntakin lähti mukaan. Ajoimme kymmenkunta minuuttia ja pysähdyimme parkkipaikalle metsänreunaan, jonka ylärinteessä näkyi vielä selvästi edellisen purkauksen tuhoja. Rikkikaasuihin kuolleita isoja puita oli rinteessä vaikka kuinka.

Oli jo aivan pimeää, kun kävelimme metsään otsalamppujen valossa ja pian isäntä näytti meille targettimme – useiden puiden rungoilla ja etenkin kaatuneiden puiden runkojen alla varjoissa kasvoi pieniä valoa hohtavia Mycena -suvun sieniä. Näitä kuvailimmekin sitten seuraavan tunnin ja ohessa kuuntelimme lähistöllä aktiivisesti äännellyttä japaninhaukkapöllöparia.

18.6. ajelimme heti aamusta aikaisin Toga Misakiin meristaijille, mutta aika pian valkonaamaliitäjät alkoivat kyllästyttää. Niitä näkyi jokunen tuhat, mutta ainoa muu havainto oli kalasääski. Niinpä ajelimme taas Akakokko Stationille, mutta jostain syystä lintuja oli selkeästi vähemmän ja vähätkin linnut olivat arempia tai muuten vain korkealla latvustoissa. Ainoastaan japaninpikkutikkoja päästiin kuvaamaan todella mukavasti.

Päätimmekin, että päivä olisi hieman enemmän turistipäivä. Kävimme Kamakatan rannoilla kuvaamassa purkauskraatteria ja kävelemässä mustalla hiekkarannalla sekä Akon polulla, joka kiersi laavapurkauksen tuhoamaa koulua ja sen ympäristöä. Kävelyjen havainnot jäivät lähinnä useisiin aina yhtä vauhdikkaisiin pikkuhaukkakäkiin, jollaista emme koskaan päässeet edes näkemään paikallaan ainakaan hyvin. Näimme kävelyjen ohessa runsaasti isoja perhosia, joista pääsimme kuvaamaan muutamaa lajia.

Toisella käynnillä Akakokkon luontokeskus oli auki, mutta paikalta ei löytynyt kaikkien reissukertomusten lupaamaa englantia puhuvaa työntekijää. Japaniksi meidän saatettiin keskuksen eteiseen, josta pääsi myös katsomaan ja kuvaamaan vesilätäkön lintuja, mutta lätäköllä oli edelleen hiljaista. Seurasimme oppaan paikalliselle turistiryhmälle näyttämän, lienee sanomattakin selvää että japaninkielisen, esityksen edellisestä purkauksesta, mutta aika pian jatkoimme Izu Capelle taas kokkailemaan nähden merellä taas tuhansia valkonaamaliitäjiä.

Saaren kierrettyämme otimme pienet päiväunet ja illalla palasimme vielä kertaalleen Izu Capelle katsomaan valkonaamaliitäjiä ja kuuntelemaan koreansirkkalintuja. Yhden tummankin liitäjän näimme, mutta emme saaneet sitä lajilleen.

Illan jo pimennyttyä teimme pienen kävelyn Snapperin ympäristössä sammakoita kuvaillen ja kuulimme ohessa pari japaninhaukkapöllöä sekä harmaahaikaran rääkäisyn.

19.6. nukuimme pitempään ja aamulla sovimme isännän kanssa, ettemme enää käyttäisi autoa. Niinpä käppäilimme Snapperin lähistöllä todeten, että kaikki saaren target-lajit hoituivat näinkin. Jopa harvalukuisemmat koreansirkkalintu ja izuntiaisia löytyi siis aivan lyhyen kävelymatkan päästä.

Lenkillä taas käytyäni kokkailimme vielä pikkutien varressa pöperöt, palailimme kämpille pakkaamaan tavaramme ja lopulta isäntä heitti meidät satamaan, josta lautta lähti piakkoin kohti Tokiota.

Kiipesimme lautalla taas kannelle, mutta emme nähneet kovasti toivomiamme japaninmurreja saati mitään keijuja. Valkonaamaliitäjiä näkyi tuhansia, taas yksi tumma liitäjä sekä retkipinnaksi yksi tyrskyliitäjä. Meri lienee ollut turhan tyyni, jotta olisimme nähneet enemmän? Toki tyynellä kelillä kaikki meren pinnalla kelluvat pienetkin linnut olisivat näkyneet hyvin, mutta kaikki lupaavan oloiset kellujat paljastuivat viimeistään kaukoputkella katsottuina muovipulloiksi tai muiksi roskiksi. Pienen piristyksen tarjosi useamman metrin mittainen hai, joka lipui hitaasti laivamme ohi. Vielä Tokionlahdellakin näimme yksittäisiä valkonaamaliitäjiä ja satama-alueelle päästyämme näimme mm. yöhaikaran sekä kalasääsken.

Satamaan päästyämme kävelimme taas samaiselle rautatieasemalle, josta saimme ystävällisen paikallisen avustamina ostettua liput Naritaan. Tai itse asiassa hän kävelytti meidät viereiselle, kilpailevan junayhtiön asemalle, josta Naritaan pääsi ilman vaihtoja ja vieläpä halvemmalla, kun toiselta asemalta lähdettynä matkalla olisi ollut neljä vaihtoa ja hintaakin enemmän.

Niinpä pääsimme pian junailemaan ahtaaseen paikallisjunaan, jossa jouduimme pitkään seisomaan kaikkine tavaroinemme, mutta onneksi pikkuhiljaa junaan tuli tilaa ja pääsimme istumaan. Ja noin tunnin junailun jälkeen olimme Naritan asemalla. Kävelimme tästä Hannan taas erittäin ansiokkaasti etukäteen valitsemalle Welco -hotellille, joka olikin aivan aseman nurkan takana. Oikein mukavan huoneen saatuamme kiiruhdimme vielä läheiselle McDonaldsille syömään, jotta Hanna sai taas hieman proteiinejakin syödäkseen. Ja itsekään en enää halunnut vähään aikaa nähdä nuudeleita.

Sasagawan bongailut

20.6. heräsimme taas aikaisin ja pian olimme kävelemässä toiselle rautatieasemalle kuin mille olimme illalla saapuneet. Olimme iltakävelyllä selvittäneet lähtöajan ensimmäiselle junalle Sasagawaan ja pienen odottelun jälkeen junamme saapuikin. Ja tuntia ja varttia myöhemmin olimme kävelemässä Sasagawan kylän läpi läheistä jokivartta kohti.

Jokivarteen päästyämme näimme yöhaikaroita, pikkutiiroja ja viherfasaanikoiraan sekä näimme että kuulimme useita idänrastaskerttusia ja heinäkerttuja. Perinteisellä paikalla venerannan ympäristössä ei kuulunut target-lajejamme, mutta pari sataa metriä kävelytietä itään edettyämme ja pensaikkoista kaislikkoa kuunneltuamme kuulimme ensimmäisen kaislasirkkalinnun. Ja kohta näitä kuului lisää ja näkyikin kauempana lentämässä ruokokerttusmaista soidinta. Lähemmäs ne eivät kuitenkaan suostuneet atrapillakaan. Niinpä päätimme tyytyä äänityksiin, joita laskeuduimme penkkaa alas kaislikon reunaan tuulensuojaan ottamaan. Tällöin jaloistamme lähti ilmeisesti pesältä huppusirkkunaaras, joten peruutimme äkkiä takaisin tielle ja laskeuduimme vasta seuraavaa sirkkalintua äänittämään.

Pari laulavaakin huppusirkkua kuultiin, mutta vain yksi koiras näkyi enää vilaukselta. Kaislasirkkalintuja kuulimme ainakin kymmenen yksilöä. Myös yksi mustakulmakerttunen lauloi näkyvästi pensaan latvassa, niittysirkkuja näkyi ja kuului muutamia ja yksi kyhmyjoutsenkin nähtiin. Tuuli kuitenkin yltyi entisestään ja taivaalle alkoi kasaantua komeita ukkospilviä, joten päätimme lähteä kävelemään takaisin asemaa kohti.

Paluujuna Naritaan kesti hieman vajaan tunnin ja lopulta loppupäivä meni aika pitkälti huilaillessa. Teimme toki parin tunnin kävelyn Naritan ihan mukavassa keskustassa, jossa oli oikein komea ja laaja temppelialue sekä runsaasti erilaisia pieniä niin paikallisille kuin turisteillekin tarkoitettuja kauppoja ja ravintoloita. Pariin otteeseen kävimme syömässä ja illalla edessä olikin sitten tavaroiden huolellinen pakkaus. Ja nukkumaan mentiin aikaisin, sillä edessä oli pitkä matkapäivä.

Kohti kotia

21.6. matkustimme ensimmäisellä junalla Naritan lentoaseman Terminaali kahteen. Terminaalissa oli vielä iso osa kaupoista suljettu ja lopulta check-in:in jälkeen saimme odotella aika kauan, että käsimatkatavaroiden läpivalaisupisteet avattiin. Kansainvälisellä puolella Hanna sai hankittua vähän tuliaisia, mutta itse en löytänyt mitään järkevää. Lopulta vaihdoimme jäljelle jääneet Jenit Euroiksi ja siirryimme lähtöaulaan odottamaan lentoamme.

Lentomme lähti hieman myöhässä klo 10:00 ja lento meni taas alkuun leffaa katsellen ja loppumatkasta nukkumista yrittäen. Lopulta olimme Helsinki-Vantaalla puolisen tuntia etuajassa klo 13:20 ja puhelimen käynnistettyäni huomasin viestin, joka kertoi, että vain hetkeä aiemmin oli Salon Halikonlahdelta löytynyt ruskopääsirkku. Niinpä kotimatkamme sai hieman uudenlaisen käänteen, mutta lopulta illalla kotiinkin selvittiin ihan kohtuuajoissa. Ja koska unirytmi oli muutenkin täysin sekaisin, kävimme vielä illalla laittamassa SSP-pyyntipaikallemme verkot pauloille ja muutaman tunnin unien jälkeen olimme jo rengastamassa lintuja…

J.A.

Oman 24.12. 2018 – 6.1. 2019

Matkaan

Ajoimme 23.12.lumisadekelissä Joutsenoon, jossa haeskelimme hetken Kirkonkylällä olleita viitatiaisia niitä kuitenkaan löytämättä. Havainnot jäivät kanahaukkaan sekä viiden peipon parveen. Nämä jäivätkin vuoden viimeisiksi lintuhavainnoiksi Suomessa, sillä jatkettuamme matkaa, alkoi pian hämärtää. Lopulta parkkeerattuamme Lentopysäköintiin, saimme kohta matkatavaroinemme kyydin lentoasemalle.

Olimme lentoasemalla lopulta aivan turhan aikaisin, joten saimme kuluttaa aikaa kolmisen tuntia ennen lentoamme. Ehdimme käydä hyvin perinteisellä pizzalla ennen kuin lentomme kohti Dubaita lähti jonkin verran aikataulusta myöhässä, vuorokauden ollessa juuri vaihtumassa Jouluaaton puolelle.

Yritimme epätoivoisesti nukkua täydessä ja turhan kuumassa koneessa kovilla ja oudon kapeilla penkeillä, mutta huonolla menestyksellä. Loppumatkasta tyydyin itse katselemaan Iranin vuoristomaisemia kunnes lopulta tehtyämme laajan kierroksen Arabiemiraattien rannikolla, laskeuduimme Dubaihin.

Lentokentällä oli edessä pitkä kierros lentokenttäbussilla Terminaali 3:een, lyhyt kävely terminaalin halki seuraavaan bussiin, jolla matkasimme sitten aivan saman pitkän lenkin uudelleen, nyt siivouksessa olleen koneemme ohi, jatkaen Terminaali 2:een, jossa meillä oli sitten parin tunnin odotus ennen jatkolentoamme.

Dubain lentoasemalta sekä myöhemmin jatkolentomme noustua pääsimme näkemään kaupungin hurjan korkeat pilvenpiirtäjät, joista silmiinpistävin oli Burj Khalifan 828 metriin yltävä piikki. Lintuhavaintojakin teimme muutamia ja havaintovihkooni kirjautuivat turkinkyyhky, intianvaris, kalliokyyhky sekä palmukyyhky.

Omanin lippuJatkolentomme Omanin Muscatiin lähti taas puolisen tuntia myöhässä ja ainakin itse nukuin aivan koko lennon. Muscatin pienehkölle mutta hienolle lentoasemalle saavuttuamme saimme viisumileimat yllättävän jouhevasti (toki nämä oli sähköpostitse anottu jo etukäteen) ja kohta olimme odottamassa matkatavaroitamme. Jannen laukku saapui aika pian mutta aika pian oli selvää, että Hannan laukku ei ollut saapunut. Saimmekin kohta selville, että Hannan laukku oli edelleen Dubaissa ja saapuisi seuraavalla lennolla reilua kolmea tuntia myöhemmin.

Tämä tietysti sotki meidän aikataulusuunnitelmamme, muttemme antanut tämän haitata, vaan suuntasimme autovuokraamolle, josta saimme todella hienon, aivan uuden Kia Sportage nelivetomaasturimme, jonne kannoimme tavaramme. Mutta sitten suuntasimme takaisin lentoasemalle, sillä emme nähneet järkeväksi lähteä minnekään ennen kuin Hannan matkatavarat saapuisivat.

Vaihdoimme paikallista valuuttaa (Rial), kävimme apteekissa ostamassa kokkailuun käytettävää alkoholia, kioskissa ostamassa juomista ja pikkupurtavaa ja pääsimmepä vihdoin vessassa käynnin yhteydessä eroon pitkistä kalsareista!

Lentoasemalla havaitsimme pihamainoja, kalliokyyhkyjä ja varpusia ja lopulta muutaman tunnin odotuksen jälkeen, hieman neljän jälkeen, saapui Hannan rinkkakin ja pääsimme lähtemään liikenteeseen.

Onneksi meillä oli taas autonavigaattori mukana paikallisilla kartoilla varustettuna ja lisäksi vielä kartat puhelimeen ladattunakin, sillä tavallisen kartan avulla ei olisi varmaan edes lentoasemalta löytänyt pois. Sen verran isoja teitä kulki ristiin rastiin.

Vihdoin liikenteeseen

Seebin lentoasemalta lähdettyämme ohitimme pian pienen lampareen, jolla näimme vauhdista lehmähaikaroita, pitkäjalkoja, harmaa- ja jalohaikaran ja ruskosuohaukka kaarteli lähistöllä. Ilta alkoi jo hämärtää, kun ajoimme kohti vuoria, joille asti emme kuitenkaan vielä ajaneet vaan suuntasimme erääseen wadiin. Lopulta olimme perillä ja saatoimme saman tien aloittaa pöllökuuntelun. Olimme saaneet tämän paikan tietoomme eräältä paikalla paria vuotta aiemmin käyneeltä ja paikalla oli ainakin tuolloin ollut vain joitakin vuosia aiemmin tieteelle kuvailtu omaninpöllö.

Pöllöilyä

Ympärillämme kohosivat todella komeat kalliokielekkeet, mutta emme kuitenkaan kuulleet alkuun mitään muita ääniä kuin joitakin sirkkoja. Kohta kohdallemme pysähtyi auto, josta kysyttiin: ”Are you searching for owls? – (”Etsittekö pöllöjä?”). Sattumalta paikalle osui espanjalaiskolmikko, joka oli myös paikalla etsimässä omaninpöllöä. Emme koskaan kysyneet, mistä he olivat paikan saaneet tietoonsa, mutta ainakaan aivan yhtä tarkkaa tietoa paikasta ei heillä ollut kuin meillä. Päätimme tietenkin yhdistää voimamme ja kohta kuuntelimme porukalla, josko jotain kuuluisi.

Espanjalaisilla oli mukanaan aivan järkyttävän tehokas taskulamppu, jolla he vähän väliä seuloivat kallionseinämiä. Mielestäni seinämiä valaistiin turhankin tiuhaan tahtiin. Lopulta selvisi, ettei heillä ollut edes tietoa, millainen ääni omaninpöllöllä oli, vaan tarkoitus oli vain nähdä otus.

Kiertelimme lopulta kuutamon kirkkaasti valaisemassa wadissa useita tunteja kuulostellen, mutta emme kuulleet kuin yhden todennäköisen tornipöllön rääkäisyn ja näimme vilaukselta lennossa kehrääjälajilta näyttäneen linnun. Nisäkäshavainnotkin jäivät lepakoihin, muutamaan kettuun sekä yhteen tavallisen kotikissan näköiseen kissaeläimeen. Lopulta olimme matkustamisista niin uupuneet, että pystytimme telttamme erään puun juureen ja kömmimme pehkuihin.

Vuoristoretkeilyä

25.12. heräsimme yöllä pariin otteeseen kuulostelemaan, muttemme kuulleet toivomaamme huhuilua. Lopulta heräsimme aamukuuden aikaan, jolloin oli vielä pilkkopimeää, mutta pian aurinko alkoi nousta ja nousikin sitten aivan käsittämättömän nopeasti.

Havaintoja alkoi heti kertyä, kun telttamme ympäristössä lauloi ja näkyi useita kalliosirkkuja ja kohta lähipuista kuului tsilputusta, jonka tunnistin heti pikkutiltaltiksi. Lintu löytyi pian näkyvillekin ja innostuipa se laulamaankin. Lähipuista löytyi pikkutiltaltteja lisääkin ja kohta löytyi kallioseinämältä ensimmäinen munkkitasku.

PikkutiltalttiMunkkitasku

Muuta linnustoa wadissa olivat varpuset, arabianbulbulit, aavikkopääskyt (taksoni hieman epäselvä) sekä hienot semirufus-mustaleppälinnut.

HarmaafrankoliiniJatkoimme wadia edemmäksi pienelle kastellulle viljelyalueelle, jolta löysimme persiantaskun, sinirinnan, pikkusiepon, priinioita, tiltaltteja, muutaman purppuramedestäjän sekä virtavästäräkin. Lähistöltä kuului myös outoa kanalintumaista ääntä ja kohta vierestämme lensi pieni parvi harmaafrankoliineja. Erääseen puuhun laskeuduttuaan ne aloittivat huudella oikein kunnolla lajityypilliseen tapaansa.

Lähdettyämme ajamaan takaisin päin, pysähdyimme vielä pariin otteeseen tarkistamaan hieman pensaikkoisempia kohtia wadista ja löysimme vielä lisää kalliosirkkuja, pikkutiltaltteja, mustaleppälintuja, ensimmäisen hernekertun sekä kalliokirvisen.

Lopulta ajelimme isompia teitä kohti vuoristoa ja ohitettuamme tarkistuspaikan, josta ei päästetty kuin nelivetoautoja, lähdimme nousemaan kohti Saiq plateauta. Nousua riittikin sitten reilut parikymmentä kilometriä ja tien varressa havaitsimme sinirastaan, pari munkkitaskua, tuulihaukan sekä kalliokirvisen.

Bani HadidJatkoimme Wadi Bani Habibiin, jossa parkkeerasimme tien päähän ja laskeuduimme tiheäpuustoiseen wadiin, josta löysimme tiltaltteja (niin tavallisen kuuloisia kuin tristiksiä eli idäntiltaltteja), pikkutiltaltteja ja hernekerttuja. Hernekertuista suurin osa kuulosti halimodendri-tyyppisiltä, mutta ainakin yksi tuntui rätisevän enemmän blythimäisesti. Myös tavallisen hernekertun kuuloisia taksahduksia kuultiin, mutta ilmeisesti tätä ääntä pitävät muutkin alalajit? Muita löytämiämme lintuja olivat naaras leppälintu, pari laulurastasta sekä muutamaan kertaan kuulunut aavikkopyy. Wadin rinteessä oli kuvauksellinen hylätty kylä, jonka asukkaat olivat kokeneet kovia Jebel Aghbarin sodassa 1950-luvulla. Hanna löysi wadin pohjalta tästä merkkinä ison kunnolla räjähtämättä jääneen lentopommin kuoren. Noustuamme jyrkät portaat takaisin parkkipaikalle, näimme vuorten rinteiden yllä kaarrelleen pikkukorppikotkan.

Palattuamme taas päätielle, jatkoimme yhä ylemmäksi, mutta alueen kasvusto oli sen verran harvaa, ettemme oikein tienneet, missä olisi kannattanut enemmälti kompata. Havainnot jäivätkin vähiin, vain lisää hernekerttuja, tiltaltteja, pikkutiltaltteja, tuulihaukka sekä erään pikkulätäkön rannalla olleet sini- ja laulurastas nähtiin.

Omaninpöllö

Lopulta lähdimme laskemaan loputtoman tuntuisia alamäkiä kohti Birkat Al Mawzia, josta lähdimme sitten isoja teitä pitkin kiertämään koko vuoriston toiselle puolelle. Matkalla havainnot jäivät pariin arabianmehiläissyöjään sekä turkinkyyhkyihin ja lopulta illan taas hämärtäessä kurvasimme erääseen tietoon saamaamme wadiin, josta meillä oli edellisöistä paikkaa paljon tuoreemmat omaninpöllönuotit.

Kuulostelimme taas tuntitolkulla komeiden kallionseinämien välissä ja vihdoin kuulimme muutakin kuin sirkkoja, kun ensin kuului kaukaa vaimeasti persianpöllösen puputusta ja myöhemmin tornipöllön rääyntää. Wadissa oli epäilyttävän paljon liikennettä ja häiriötä, kun esimerkiksi yksi metsästysporukka ajeli sitä edes takaisin valaisten rinteitä tehokkailla valonheittimillä. Kulkijat suhtautuivat meihin kuitenkin positiivisesti, huikaten yleensä ”Good evening!” tai ”How are you?”. Lopulta viiden tunnin kuuntelun jälkeen olimme jo aikeissa luovuttaa, kun päätin epätoivoisesti huhuilla jonkinlaisen omaninpöllömatkinnan. Yllättäen läheisen vuorenrinteen päältä tai sen takaa kuului kertaalleen vaimea vastaus, kuin ilmoittaen, että täällä ollaan! Kuuntelimme paikalla vielä tunnin verran mutta mitään muuta emme enää kuulleet. Niinpä reissun kaikkein toivotuin laji tuli kyllä kuulluksi, mutta valitettavan huonosti.

Kello lähestyi jo aamukahta, kun viimein kömmimme taas aivan pelipaikalle pystyttämäämme telttaan nukkumaan.

Toinen vuoristopäivä

Tapaninpäivä valkeni turhan pian ja väsyneinä raahauduimme teltasta ja pian olimme koluamassa taas teltan lähiympäristöä. Pitsihietakyyhkyn lentoääntä kuului hetken jostain läheltä yläpuoleltamme, mutta emme onnistuneet lintua näkemään. Kalliosirkkuja lauloi taas siellä täällä rinteillä, idänhopeanokka lensi äännellen ylitsemme ja pikkutiltaltteja, tiltaltteja ja hernekerttuja löytyi lähipuista. Yksi kalliokirvinenkin taas nähtiin ja myös muutama aavikkokiuru, ennen kuin lähdimme ajelemaan kohti Al Ghubrahia.

IntiansininärhiMatkalla näkyi virtavästäräkki sekä reissun ensimmäinen intiansininärhi. Moottoritien työmaa sotki pahasti reittiämme, kun navigaattorimme yhtäkkiä hukkasi tien kokonaan – eikä tämä ollut myöhemmin reissussa enää mitenkään erikoista. Lopulta olimme perillä Al Ghubrah Bowlin laajalla vuoristojen ympäröimällä karulla tasangolla, joka peittyy laajasti virtaavalla vedellä aina sateiden jälkeen. Koska alue oli niin valtava, emme oikein tienneet, missä koluta tarkemmin. Persiantaskuja ja aucheri-isolepinkäisiä näkyi muutamia, jaloistamme pyrähti lentoon pari aavikkopyytä, jotka katosivat aivan turhan nopeasti. Aavikkopääskyjä, arabianmehiläissyöjiä, pari kalliokirvistä, naaras leppälinnun ja mustaleppälintuja nähtyämme, jatkoimme tien päähän Wukanin pieneen kylään ja teimme sen virheen, että ajoimme aina ylös kylään asti, jonne vei vain kapea ja aivan älyttömän jyrkkä tie. Tietysti tien päässä oli sitten vain parin auton levyinen parkkipaikka ja juuri saapuessamme parkkipaikalle, oli sieltä auto lähdössä ajamaan alas. Olimme itse niin jyrkässä kohdassa, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta peruuttaa saati edes pysähtyä, joten pakotin tämän paikallisen kuskin pysähtymään ja peruuttamaan aivan takanaan ollutta parkkipaikkaa kohti. Hän ei siis vielä ollut edes ehtinyt alamäkeen, vaan oli juuri jyrkän mäen reunalla. Kuski ei kuitenkaan tajunnut tai osannut reagoida nopeasti, joten jouduin lopulta kääntämään jyrkästi parkkipaikalle, jolle oli todella korkea reunus, johon automme pohja raapaisi todella ikävästi! Olin aivan varma, että auto oli ihan mutkalla, sillä ääni oli ollut niin paha, mutta onneksi pohjaan ei kuitenkaan ollut jäänyt juuri minkäänlaista jälkeä. Jälkikäteen on hyvä todeta, että auto olisi kannattanut jättää alas kylän yhteiselle parkkialueelle ja kiivetä viimeiset muutama sata metriä kylään.

PersiantaskuAavikkopääsky

Itselläni fiilis lässähti törttöilyn takia siihen malliin, ettei minua kauheasti innostanut alkaa miettiä, kuinka tämän kylän läpi pääsisi mahdollisesti jonnekin, jossa voisi jonkun linnunkin nähdä, varsinkaan kun paikka ei todellakaan näyttänyt kummoiselta. Joten hieman aavikkopääskyjä ja viljelmiä katseltuamme, halusin äkkiä ajamaan jyrkän tien takaisin alas, jottemme vain joutuisi tilanteeseen, jossa olemme ajamassa alas ja vastaan tulee taas auto.

Al GubrahKun muutenkaan lintuja ei tuntunut missään enemmälti näkyvän, olimme aika pian ajelemassa takaisin päin. Al Ghubrahin kylällä oli varsin vehreää ja niinpä houkutus oli suuri mennä komppaamaan viljelmiä, mutta kylän tenavilla oli hauska leikki, joka ei oikein innostanut kylällä pysähtymään. He heittelivät ison mäen päältä kivillä autoja. Onneksi tenavat olivat niin pieniä ja kivet niin isoja, etteivät he saaneet niitä lentämään tielle asti, mutta parkkeerattuun autoon he varmaan olisivat jo osuneetkin. Pienellä pysäyksellä auton vieressä seisten näimme muutamia valkoposkibululeita, purppuramedestäjiä sekä idänhopeanokkia.

Auton vaihdon kautta kohti rannikkoa

Alempana pysähdyimme vielä komppaamaan erästä vähän vehreämpää wadia. Pikkutiltaltteja, sinirastas sekä pari kaspiankerttua löydettyämme lähdimme taas kohti Muscatia. Matkalla näimme pian aavikkotaskun, myöhemmin muutamia intiansininärhiä ja Seebin lentoasemaa lähestyessämme samaisella lutakolla jo aiemmin nähtyjen lintujen kaverina myös pari pronssi-iibistä. Valitsemallamme reitillä lentokenttää lähestyttäessä ei ollut lainkaan huoltoasemia, joten auton palautus täyteen tankattuna ei onnistunut. Onneksi polttoaine oli halpaa, myös vuokrafirman laskuttamana.

Onneksi autossa ei huomattu mitään vaurioita ja Budgetin toimistolla käytyämme, meillä oli kohta uuden auton avaimet hyppysissämme ja olimme taas matkalla parkkipaikalle. Tavallisen pikkuauton sai niin paljon halvemmalla, että nyt kymmeneksi päiväksi saamamme Suzuki maksoi saman verran kuin pari päivää meillä ollut neliveto-Kia.

Suzuki oli kyllä melkoisen hankalasti ajettava erinomaisen Kian jälkeen, mutta pikkuhiljaa auto alkoi tuntua tutummalta ja pääsimme vauhtiin matkatessamme nyt pitkää siirtymää kohti maan länsirannikkoa ja Barr Al Hikmania.

Pikkuhiljaa maisema muuttui aivan aavikoksi, joten havainnot jäivät todella vähiin. Ennen kuin alkoi hämärtää, näimme ainoaksi mainittavaksi linnuksi arokorpin. Pimeässä näimme vielä ketun, isokorvaisen jäniksen sekä jonkinlaisen hiirieläimen.

Ajo pimeällä tiellä oli varsin vaarallista. Liikennettä oli paljon, eivätkä turvalliset ohitukset tuntuneet olevan omanilaisille itsestäänselvyyksiä. Kertaalleen oli rattiin nukahtanut rekkakuski jo hyvän matkaa tulossa kaistallemme, kunnes hän selvästi heräsi ja sai käännettyä autonsa takaisin kaistalleen. Vartti tämän jälkeen liikenne oli täysin pysähtynyt kolaripaikalle, jossa pickup ja henkilöauto olivat ajaneet nokkakolarin täydessä vauhdissa ja sen jälkeen palaneet täysin. Paikalla ei ollut minkäänlaista liikenteenohjausta, joten seurasimme maastoautoja ulos tieltä ja kolaripaikan ohi. Raskaampi liikenne jäi tielle odottamaan kolaripaikkaa selvittäviä viranomaisia. Sydämentykytyksiä aiheuttivat myös pilkkopimeällä tiellä ja tien varsilla kaikessa rauhassa käpötelleet kamelit. Jokaisen asutuskeskittymän ja poliisiaseman kohdalla oli toinen toistaan valtavampia hidastetöyssyjä, joiden huomaaminen oli välillä erittäin haasteellista. Yleensähän kaikilla teillä ajettiin 120 km/h mutta jossain mystisessä vaiheessa rajoitus usein muuttui 80 km/h ennen näitä töyssyjä, joista osa oli toki maalattuja, osa merkitty liikennemerkillä, joka joskus harvoin oli jopa töyssyn kohdalla mutta osaa ei ollut mitenkään merkitty.

Lopulta Filimin lähestyessä olimme todella väsyneitä ja päätimme kurvata tieltä seuraavalle mahdolliselle pikkutielle pystyttämään telttaa. Ensimmäinen sivutie vei jonkinlaiselle kaatopaikalle, mutta toisen varresta löytyi hyvä tasainen alue, jolla oli vain hieman jotain hylättyjä rakennustarpeita. Pystytimme tähän teltan, kokkasimme ruokaa ja pian olimme unten mailla aivan uskomattoman kirkkaan tähtitaivaan alla.

Barr Al Hikmanin lintupaljoutta

27.12. heräsimme taas ennen auringon nousua ja pakkailimme teltan ym. autoon ja nähtyämme pienen aavikkokiuruporukan lähdimme ajamaan kohti Filimiä.

Olimme ottaneet selville nousuveden ajan, mutta nyt rantaan päästyämme oli vesi ja siten myös linnut vielä kaukana, mutta vesi oli jo kovaa vauhtia nousemassa.

Näimme heti, että vesirajan tuntumassa oli todella runsaasti kahlaajia sekä helposti kaukaakin tunnistettavia flamingoja, kapusta-, jalo-, harmaa- ja eri värimuotoisia riuttahaikaroita sekä merimetsoja. Lokkeja ja tiiroja oli myös runsaasti. Lokit olivat lähinnä idänselkä- ja barabensis aroharmaalokkeja sekä parikymmentä nokilokkia. Räyskiä oli parikymmentä, yksinäinen hietatiira sekä ilahduttavimpana 5 arabianpikkutiiraa.

Kahlaajia

FilimPikkuhiljaa nousuvesi työnsi kahlaajia lähemmäksi ja niidenkin määrittäminen helpottui. Kuoveja, pikkukuoveja, mustapyrstö- ja punakuireja, tundra- ja siperiankurmitsoja, aavikko-, ylänkö- ja mustajalkatyllejä, meriharakoita, karikukkoja, pitkäjalkoja, avosetti, valko-, punajalka- musta- ja lampivikloja, satakunta rantakurvia, pari rantasipiä, runsaasti suo- ja pikkusirrejä joukossaan jokunen kuovisirrikin sekä pari taivaanvuohta nähtiin. Mukavimmasta päästä olivat kuitenkin luolakahlaajat, joita näkyi toistasataa ja vaikka alkuun näimme vain kolme ohilentänyttä ja kauas laskeutunutta vuorisirriä, veden noustua näitäkin löytyi lopulta noin 70 lintua.

Muita havaittuja lajeja olivat ruskosuohaukat ja kalasääsket, jokunen kuningaskalastaja, pari sitruunavästäräkkiä, aavikkotaskua, tiltalttia ja papyruskerttusta sekä sinirinta.

Luolakahlaaja

AavikkotaskuOdottelimme veden nousua hieman paikkaa vaihdellen ja etsien kohtaa, jossa kahlaajia pääsisi katsomaan ja kuvaamaan lähimpää, mutta kauhean lähelle ne eivät missään vaiheessa tulleet. Lopulta koko hietikko oli veden vallassa ja kahlaajat ajettuna pienehköille särkille, jotka kuitenkin olivat turhan kaukana. Niinpä teimme radikaalin, aikatauluamme vapauttavan päätöksen ja päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti etelää. Alun perin olimme suunnitelleet olevamme Barr Al Hikmanin alueella parin päivän ajan, mutta käytännössä olimme jo havainneet tavoitelajimme ja päässeet nauttimaan kunnon kahlaajamassoista. Lisäksi kun suurin osa alueen paikoista olisi ehdottomasti vaatinut nelivetomaasturia, päätimme helpottaa jatko-ohjemaamme ja saada näin hieman lisäaikaa tuleville kohteille, joita olisi edessä vielä vaikka kuinka.

Niinpä olimme kohta taas ajamassa pitkää siirtymää aavikoiden halki ja havainnot jäivät muutamiin arokorppeihin sekä Hannan näkemään kirjosiipikiuruun.

Khawr Dhurf

HietatiiraKhawr DurfLopulta olimme perillä seuraavassa kohteessamme Khawr Dhurfissa. Saimme auton aika lähelle laguunia ja kävelimme loppumatkan laguunin länsirannalle ja lintuja näkyi heti mukavasti. Haikaroiden lisäksi paikalla oli mukavasti sorsia, paikkaa onkin pidetty koko maan parhaana sorsien talvehtimispaikkana. Ei sorsia mitenkään kauhean paljon ollut, mutta heinätavien, tavien, jouhi- ja lapasorsien ohella näkyi myös 3 punasotkaa sekä mustakaulauikku. Haikaroita oli kolmea lajia (jalo-, harmaa- ja riutta-), merimetsoja sekä liejukana. Lokeista näkyi taas idänselkälokkeja ja “barabensiksiä”, joitakin kaitanokkalokkeja sekä pari mustapäälokkia. Tiiroista näkyi räyskiä, hietatiiroja, riuttatiira sekä taas viisi arabianpikkutiiraa. Kahlaajia oli vähän, mutta joukossa 8 avosettiakin ja muita havaittuja lajeja olivat västäräkit, pari töyhtökiurua sekä aavikkotasku.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun jatkoimme taas matkaa kohti etelää. Rannikon tuntumassa hämärissä ajaessamme näimme vielä muutamia kalasääskiä, jotka yöpyivät tien varren sähkötolpilla.

Päivän aikana 600 kilometriä ajettuamme olimme lopulta Ash Shuwaimiyahissa, jossa teimme pimeässä sen ratkaisun, ettemme lähteneet yrittämään wadiin ajamista ollenkaan, vaan yritimme löytää telttapaikan rannasta. Parinkymmentä kilometriä etelään ajettuamme löysimme pienen kivikkoisen tien, joka vei avoimesta portista rantaan ja päätimme pistää teltan pimeässä pystyyn ensimmäiselle sopivan näköiselle paikalle. Hieman meitä ihmetytti, kun rannassa heilui useita ihmisiä otsalamppujen kanssa ja ainakin itseäni pelotti, että he sulkisivat portin lähtiessään ja jäisimme lukkojen taakse. Kohta teltta oli kuitenkin saati osin kivienkin avulla kovaan maaperään pystytetyksi ja olimme valmiit pehkuihin.

Ash Shuwaimiyahin tienoo

28.12. heräsimme aamulla auringon noustessa upean hiekkarannan ääreltä ja pian olimme pakanneet tavaramme ja ajamassa mahdollisimman lähelle rantaa. Rantaa myötäilevä kalastajien venepaikalle vievä tie oli huonokuntoinen ja lopulta syksyllä olleiden sateiden takia mennyt kokonaan poikki. Joten jatkoimme lopulta rantaan kävellen. Rantaan päästyämme paljastuivat taskulamppujen kanssa yöllä sohineet ihmiset turisteiksi, jotka nyt olivat ottamassa lavastettuja Instagram tms. kuvia.

Jyrkänteet

Merellä oli aivan tuhottomasti tiiroja, joiden määrittämiseen olisi voinut paneutua enemmänkin, mutta valtaosa oli valkoposkitiiroja, joukossa joitakin valkosiipitiiroja ja jokunen kalatiirakin nähtiin. Isommat tiirat olivat helpompia, sillä töyhtötiiroja näkyi paljon joukossaan jokunen pikkutöyhtötiira sekä riuttatiira.

ArabianmerimetsotRannassa oli pari isompaa lokkiparvea, joista valtaosa oli nokilokkeja, mutta myös “heuglineita” ja “barabensiksiä”, kaitanokkalokkeja, jokunen enemmän perus aroharmaalokin näköinen ja mustapäälokki sekä naurulokki. Kohta mereltä löytyi ensimmäinen naamiosuula ja pienellä selailulla näitä näkyi pari lisääkin. Olimme valinneet tämän paikan aamuretkikohteeksi kaukana näkyneillä auringon nousun kultaamilla rantajyrkänteillä olleiden arabianmerimetsojen takia. Lintuja oli lukemiemme oppaiden mukaan paikalla enimmillään kymmeniä tuhansia, mutta nyt arvioimme paikalla olleen vain noin tuhat lintua. Ja lisäksi linnut olivat valitettavan paljon kauempana kuin olimme kuvitelleet.

Lokkeja

Jonkin aikaa merelle tuijotettuamme lähdimme taas liikenteeseen ja näimme rannan tuntumassa vielä jokusen aavikkokiurun sekä pikaisesti eräällä aidalla käväisseen jemenintaskukoiraan (ei virallinen lajinimi).

Palailimme Ash Shuwaimiyahiin ja onneksemme tajusimme kurvata tsekkaamaan läheisen Khawrin, jolla olikin todella mukavasti lintuja. Heti rannasta löysimme aasiankääpiösorsan, joita näkyi lopulta yhteensä neljä yksilöä. Potkimme muutamaan otteeseen ilmaan kurppalajin, joka lopulta saatiin Hannan saamista kuvista määritettyä suippopyrstökurpaksi ja ohessa löytyi sitten jänkäkurppakin. Noki- ja pari liejukanaa, pari avosettia, pari rääkkähaikaraa sekä toisen näistä kaverina ollut intianriisihaikara, pari lehmähaikaraa, muutama tylli, vesipääsky, muutamakymmentä sorsaa joukossaan nyt reissun ensimmäiset haapanatkin, pari punapyrstölepinkäistä sekä papyruskerttunen nähtiin tällä pienehköllä kolmiosaisella khawrilla.

AasiankääpiösorsaSuippopyrstökurppa

Seuraavaksi jatkoimme Wadi Ash Shuwaimiyahiin, jota pääsi alkuun ajamaan ihan mukavasti pienellä autollamme, mutta aika pian oli selvää, ettei sillä olisi mitenkään päässyt koko 20 kilometrin matkaa parhaille mestoille. Löysimme kuitenkin muutamilla pysähdyksillä ja pienillä komppauksilla muutaman jemenintaskun, rotkorakkeleita, muutaman harjalinnun, arabianbulbuleita sekä kauniin koiras kivikkorastaan.

WadiHaaveissamme oli alun perin ollut yöpyminen tien päässä, jonne illalla pitäisi saapuman pitsihietakyyhkyjä ja paikka oli tunnettu aavikkopöllöpaikka, mutta meidän autollamme ei ollut pitemmälle wadiin mitään asiaa. Niinpä ihasteltuamme komeaa wadia jonkin aikaa, päätimme palailla takaisin Ash Shuwaimiyahiin, josta lähdimme taas pitkälle siirtymätaipaleelle kohti etelää.

Wadi

Kohti Dhofaria

KeidasParinsadan kilometrin taipaleemme kulki alkuun rannan tuntumassa, mutta nousi välillä sisämaahan vuorille ja matkalla näimme muutaman vuorikotkan, arokotkan, jemenintaskun, aavikkotaskuja sekä aavikkokiuruja. Keskellä vuoristoa ajaessamme törmäsimme tien varressa olleeseen upean näköiseen palmumetsikköön, jossa oli pieni lutakko, jolla uiskenteli yksinäinen nokikana. Rotkorakkelit mekastivat vuorten rinteillä ja näimme myös muutaman arabianmehiläissyöjän, reissun ensimmäisen mustapyrstötaskun ja itse näin vilaukselta kaukana rinteellä pari lintua, joista en tajunnut yhtään mitä ne olivat. Auringon valossa ainakin toisen linnuista selässä oli välähtänyt aivan upean vaalean sähkönsinisen alue.

Matkan jatkuttua näimme vielä toisen mustapyrstötaskun sekä keskikokoisen jalohaukan, arvatenkin arabihaukan mutta turhan vilaukselta. Hasikin molemmin puolin tarkistimme pienet khawrit, joilla ei kuitenkaan näkynyt nokikanaa ja keltavästäräkkiä kummempaa. Myöhemmin näimme vielä arabianmehiläissyöjän, pikkukotkan ja kiljukotkan sekä tien ylittäneen todella komean värikkään liskon.

Rantatie oli maisemiltaan upea ja koska oli paikallisten sunnuntai, oli kallionkielekkeiden ja suurten akaasioiden alla perheitä ja porukoita viettämässä iltapäivää ja grillailemassa.

Rannikko

Vihdoin etelässä

Lopulta olimme määränpäässämme etelärannikolla, jossa suuntasimme saman tien Mirbatin Khawr Stimariin, jolla oli ihan mukavasti lintuja. Lähes heti löysimme muiden haikaroiden seurasta neljä pyhäiibistä sekä kahlaajien seassa olleen pitkäpyrstöjassanan! Myös pari suokukkoa, pitkäjalkoja, mustapyrstökuireja, samoja jo aiemmin nähtyjä sorsia seurassaan yksi tukkasotka, pari ruskosuohaukkaa, pari lehmähaikaraa, silkkihaikara sekä pari arotaskua nähtiin. Kuulimme myös priinioita, jotka täällä etelässä ovat lepida-lajia.

Pyhäiibis

Kävimme läheisellä Mirbat Marriot hotellilla kysymässä huoneiden hintoja ja kun hotellin pihaan pääsimme, oli jo arvattavissa, että ne eivät olleet meitä varten ne hinnat. Halvimman huoneen olisi saanut 120 Riadilla eli noin 270 eurolla. Niinpä hetken hotellin pihapiirin pihamainoja ja kylävariksia katseltuamme ja hotellin pihan roskiksia täytettyämme lähdimme ajamaan kohti Ras Mirbatia, jossa ajoimme ensimmäiseen rantaan mihin pääsimme, kävelimme rantakiville ja aloitimme iltameristaijin.

Eipä aikaakaan, kun Hanna alkoi höpistä jostain keijun tapaisista. Linnut kuitenkin lopulta paljastuivat todella kaukaisiksi vesipääskyiksi, jotka välillä lennähtelivät lyhyitä siirtymiä ja laskeutuivat taas mereen kellumaan. Näitä zoomaillessa löysin kuitenkin ensimmäisen liitäjän, joka oli pitkästä etäisyydestä huolimatta helppo tunnistaa arabiankääpiöliitäjäksi (splitattu tropiikkiliitäjästä). Liitäjiä näkyi noin tunnin staijilla lopulta kuusi lintua, vaikka meillä oli ollut se käsitys, ettei niitä juurikaan pitäisi talvella näkyä. Yllättävä havainto oli myös kaksi merellä länteen lentänyttä aasiankääpiösorsaa. Naamiosuulia näkyi ainakin neljä lintua ja retkipinnaksi havaittiin vielä vuorikirvinenkin.

Olimme huomanneet aivan staijipaikkamme vieressä motellin, jonne menimme taas kysymään huoneen hintaa. Ranskalainen omistajatar antoi meille alennustakin ja saimme mukavan ja tilavan huoneen 30 Rialilla. Lämmintä vettä ei kuitenkaan ollut ja kylppäri oli täynnä ötököitä. Oli mukava päästä pitkästä aikaa selaamaan WiFin avulla maailman tapahtumia ja kävimme hotellin ravintolassa myös syömässä ja ruoka olikin oikein hyvää.

Pinnapäivä

29.12. nukuimme pehmeillä sängyillä aivan liian hyvin, kun herätyskellonikin oli vahingossa jäänyt arkiherätykselle ja nyt elettiin lauantaita. Onneksi olimme nopeita pakkaamaan tavaramme ja pääsimme ulos jo auringon noustessa. Ja kohta matkasimme kohti vuoria ja Wadi Hannaa.

Ajo-ohjeet paikalle olivat hieman sekavat, mutta yhdistelemällä satelliittikuvien tietoja navigaattorin tietoihin sekä varmistamalla vielä oman sijaintimme puhelimen kartoilta, löysimme juuri oikeaan mutkaan, josta käännyimme lähes olemattomalle tieuralle. Ja koskapa olimme päässeet autollamme paljon lähemmäksi Wadi Hannaa kuin olimme kuvitelleetkaan, parkkeerasimme heti tien alkupäähän ja ulos päästyämme alkoi lintuja löytyä heti oikein mukavasti.

ApinanleipäpuutOlimme nyt niin etelässä, että lajisto oli muuttunut radikaalisti ja nyt yleiseksi toteamamme sirkku oli afrikankastanjasirkku. Saman tien löysimme myös ensimmäisen kauniin afrikanparatiisimonarkin, joka oli todella hienossa puvussa ja intoutui välillä laulamaankin. Pian näitä löytyi lisääkin, mutta valtaosa oli hieman vaatimattomammassa naaraspuvussa. Ohitsemme pyrähti pieni parvi mustalakkipyitä, joista pari jäi onneksemme hetkeksi patsastelemaan näkyville. Apinanleipäpuiden latvuksissa vilisti oliivirillejä ja myös idäntiltaltteja löytyi useita kuten myös mustapyrstötaskuja sekä varsin hyvin piilotellut arabiankerttu.

AfrikankastanjasirkkuOliivirilliAfrikanparatiisisieppoAfrikanparatiisisieppo

Kävelimme alas pienelle lähteelle havaiten lisää afrikanparatiisimonarkkeja, oliivirillejä, mustapyrstötaskuja sekä ”tristiksiä”. Havaitsimme myös pikkusiepon, metsäviklon, pari isopurppuramedestäjää, varpushaukan sekä vuorikotkan. Onnistuimme löytämään lintujen käyttämän juomapaikan, jossa pysähdyimme puoleksi tunniksi kuvaamaan paikalle tulevaa lintuvirtaa. Lopulta autolle palattuamme löysimme yhden tai kaksi pensaslepinkäistä

PensaslepinkäinenArabiankerttuWadi Hanna oli kaikin puolin varsin viehättävä paikka, mutta koska emme tienneet, mitä odottaa monilta tulevilta kohteiltamme, lähdimme aika pian jatkamaan kohti seuraavaa päämääräämme, joka oli Tawi Attairin doliini eli karstivajoama.

KeisarikotkaYlös vuorille noustuamme löysimme tien varresta lehmänraadon, jolla oli kytiksellä runsaasti lyhytpyrstökorppeja sekä pari keisarikotkaa. Näitä katsellessamme ja kuvaillessamme löysimme myös kaukaisen käärmekotkan sekä lähipuskissa vilahdelleita oliivikutojia.

Lopulta parkkeerasimme Tawi Attairille, jossa paljastui kuinka ränsistyneeksi tämäkin paikka oli päästetty. Aikanaan paikalla oli ollut turisteille kahvilakin, mutta nyt edes kaikki sen seinät eivät olleet pystyssä ja pihaa käytettiin karjapihana. Mitään opasteitakaan ei paikalla ollut vaikka kyseessä kuitenkin oli oikein komea nähtävyys.

Me emme kuitenkaan kävelleet vajoamaa katsomaan, vaan aloimme kompata maastoa kahvilarakennuksen ympäristössä ja sen yläpuolella olevan maatilan välillä. Paikalta oli vuonna 1997 löydetty erillispopulaatio muuten vain Jemenissä tavattavasta arabianhemposta. Löysimme todella runsaasti afrikankastanjasirkkuja, varpusia, oliivikutojia, muutaman jemenintaskun, muutaman hopeanokan, metsäkirvisen sekä pari hohto- ja isopurppuramedestäjää. Hohtomedestäjäkoiraan nähtyäni, tajusin nähneeni moisia jo edellispäivänä. Samanlaista selässä ollutta sähkönsinistä väriä oli näkynyt toisella edellispäiväisistä palmukeitaalla vilahtaneista linnuista. Lisäksi näimme pari vuorikotkaa, keisari- ja arokotkia, lyhytpyrstökorppeja sekä aavikkopääskyjä. Mutta etsimäämme vaatimattoman näköistä hemppoa ei näkynyt.

Vuorikotka

Afrikankastanjasirkku

Jemenintasku

Hohtomedestäjä

Niinpä kävelimme vajoamaa katsomaan ja olihan meillä tiedossa, että hemppoja oli havaittu joskus vajoamankin katselupaikalle. Näkymä oli todella komea ja muutama paikalle saapunut turisti suuntasi könyämään jopa vajoaman pohjaa kohti. Emme itse olleet tienneet alas menon olevan mahdollista eikä päivän kuumuudessa tämä tuntunut kovinkaan houkuttelevalta.

Rotkon rehevillä seinämillä näkyi ja kuului runsaasti rotkorakkeleita ja taas yksi afrikanparatiisimonarkkikin nähtiin. Myös oliivirillejä vilahteli puissa mutta etsimäämme hemppoa ei näkynyt.

Karstivajoama

ArabianhemppoLopulta kävelimme takaisin rakennusten pihamaastoa tutkimaan ja vihdoin Hanna löysi yhden arabianhempon langalta istuskelemasta. Ehdin itsekin nähdä lintua onneksi joitakin sekunteja ennen kuin se lähti korkealla ja kauas kohti maatilarakennuksia.

Tämä kuitenkin riitti meille ja pääsimme lähtemään kohti seuraavaa, aivan yhtä tärkeää kohdettamme. Kävimme lähikylällä kaupassa hakemassa kylmää juomista ja hieman jotain naposteltavaa (muutahan kaupoista, edes isommista, ei oikein saanutkaan) ja nousimme yhä vain ylemmäksi vuorille. Lopulta parkkeerasimme saamiemme ohjeiden mukaan Jebel Samhanin läheiselle jyrkänteelle, jolla oli korkea telemasto.

MustakotkaEmme olleet ehtineet kunnolla autosta ulos, kun näimme vuorten rinteiden yltä syöksypommittajan lailla alas jyrkänteen reunan taakse sujahtavan mustakotkan! Juoksimme jyrkänteen reunan suuntaan ja näimme linnun vielä sujahtavan aivan yhtälailla nopeasti seuraavan kielekkeen taakse. Olimme yhteensä nähneet lintua vain pari sekuntia, mutta laji oli kyllä helppo tuntea – pikimusta kotka, jolla valkea kuvio selässä.

Otimme eväät ja juomat mukaan ja etsimme kielekkeeltä mielestämme parhaan tarkkailupaikan ja istuimme odottamaan lisänäytöksiä. Pitkälti toista tuntia istuskelimme odottaen mutta näimme vain muutamaan otteeseen ylitsemme järkyttävää vauhtia porhaltaneen arabihaukkaparin. Onneksi ylhäällä vuorilla ei kuitenkaan ollut kuuma ja tuulikin vilvotti mukavasti, joten saatoimme nauttia aivan henkeäsalpaavan upeista jyrkistä maisemista!

Jyrkänne

Palattuamme autolle törmäsimme hollantilaiseen lintuharrastajapariskuntaan, joka oli vasta muuttanut Omaniin käytyään aiemmin maassa jo useita kertoja. He kertoilivat meille havainnoistaan tältä paikalta ja kyselimme hieman myös, millaisia teitä meillä olisi odotettavissa jatkossa, kun meitä jännitti pääsisimmekö muutamille paikoille autollamme.

Siinä jutellessamme lensi ylitsemme keisarikotka ja kohta mustakotkapari nousi ajamaan tunkeilijaa pois reviiriltään. Nyt pääsimme näkemään linnut todella upeasti ja lopulta toinen linnuista vieläpä laskeutui kielekkeelle, aivan sen paikan lähelle, jossa olimme juuri istuskelleet. Harmi kyllä lintuun oli nyt etäisyyttä aika paljon, mutta kaukoputkella lintu näkyi upeasti ja lopulta olimme saaneet kuvia niin lentävistä kuin istuvastakin linnusta.

Mustakotka

SavannikiuruTyytyväisinä lähdimme palailemaan kohti rannikkoa mutta onneksi muistimme, että joissain retkiraporteissa oli mainittu, että Tawi Attairin ja Wadi Darbatin väliltä oli ainakin joskus löydetty talvisinkin komppaamalla savannikiuruja, joita alueella ei yleensä talvella juuri havaittu. Etsiskelimme edes jonkinlaista vähänkään vehreämpää aluetta ja lopulta päädyimme komppaamaan pellontapaista, jolla kasvoi jotain kellastuneenvihreää paksumpaa pajunvarsimaista kasvia. Ei paikka hyvältä näyttänyt, mutta kuinka ollakaan löysimme saman tien useita savannikiuruja ja lopulta niitä oli ainakin kymmenen lintua vain noin sadan metrin päässä autostamme. Todennäköisesti niitä olisi löytynyt ihan miltä tahansa vähänkään vihreämmältä paikalta.

Wadi DarbatWadi Darbatin lähestyessä oli selvää, että nyt olimme saapumassa paikallisittain suosittuun turistipaikkaan. Heti ensimmäisellä stopilla kauniilla putouksella oli pari koululaisryhmää ja runsaasti muitakin turisteja. Löysimme heti oliivirillejä, pari afrikanparatiisimonarkkia, mustapyrstötaskuja sekä pari silkkihaikaraa, Jatkoimme pian hieman edemmäksi lähes tien päähän rauhallisempaan paikkaan ja löysimme lisää samoja lajeja, pari metsävikloa ja heinätavia sekä todella runsaasti oliivikutojia. Ja eipä aikaakaan, kun Hanna löysi eräässä puussa piilotelleen viikunakyyhkyn, mutta lintu räpsähti aika pian lentoon ja katosi latvusten taakse.

OliivikutojaViikunakyyhky

Kokkaillessamme alkoi aivan päältämme kuulua todella hauskan kuuloista viikunakyyhkyn kujerrusta, mutta taas kun löysimme linnun näkyville, se lähti lentoon ja katosi. Syötyämme kävimme vielä kävelemässä vesilutakoiden rantoja, mutta emme löytäneet kuin yhden taivaanvuohen, rääkkä- ja ruskohaikaran, pari nummikirvistä sekä pari ruostepäälepinkäistä. Taivaalla kaarteli pari vuorikotkaa ja pari tuulihaukkaa kisaili lähirinteiden laella. Aavikkopääskyjä näkyi vähän isompiakin parvia ja yhdessä vilahti mukana ruostepääsky.

Taas pöllöilyä

Kun ilta alkoi hämärtää, alkoivat muut lähteä ja pian olimme paikalla keskenämme. Ja pian alkoi lähipuista kuulua hauskankuuloista arabianpöllösen (splitattu vastikään afrikanpöllösestä ja ei virallinen nimi) hurahtavaa ääntelyä.

Olimme toivoneet pääsevämme reissun aikana paremmin nettiin ja niinpä emme olleet saaneet selville tarkasti, missä päin paljon luulemaamme suuremmalla alueella arabianhuuhkajaa oli havaittu. Onneksemme saimme tekstiviestitse yhteyden hyvään ystäväämme Mikko Ala-Kojolaan, joka sai tarkistettua meille tarkan havaintopaikan Observation.org -sivustolta.

ArabianpöllönenNiinpä pystytimme teltan Mikolta saamamme gps-pisteen läheiselle levikkeelle ja jäimme kuulostelemaan, josko arabianhuuhkaja suvaitsisi huhuilla. Kiertelimme alueella niin kävellen kuin autolla hieman kauempanakin käyden ja näimme ja kuulimme neljän yöhaikaran parven sekä kuulimme toistakymmentä arabianpöllöstä. Yhden pöllösen kaivoimme esiin ja pääsimme näkemään sen erittäin hyvin ja jotenkin kuvaamaankin. Kuulimme myös hyvin sarvipöllömäistä huhuilua lyhyen aikaa pitäneen pöllön, joka kuitenkin lopetti ennen kuin ehdin sitä äänittää. Sarvipöllö on havaittu Omanissa vajaat kymmenen kertaa, joten talvella huhuileva lintu olisi ollut kova havainto.

Lopulta päätimme luovuttaa ja könysimme telttaan unten maille. Mutta yöllä heräsin klo 3:40 matalaan ääneen, jota minun piti kuunnella pariin otteeseen ennen kuin tajusin mistä oli kyse. Herätin Hannan sanoen, että nyt se huuhkaja kuuluu. Ja arabianhuuhkajahan huhuili aivan telttamme yläpuolella. Nousimme varovasti teltasta ulos ja löysimme otsalampun valossa huuhkajan lähipuun latvasta, josta se kuitenkin lähti saman tien lentoon eikä sitä sen koommin näkynyt taikka kuulunut.

Lisää Dhofarin paikkoja

30.12. heräsimme aikaisin ja aamun pimeydessä kuulimme telttaan vielä parin arabianpöllösen hurahtelua. Pian olimme pakanneet taas tavaramme autoon ja lähdimme ajamaan kohti aamukohdettamme Ayn Tobrokia. Olimme perillä jopa liian aikaisin ja saimme odotella aamun valostumista jonkin aikaa.

Lähteen ympäristöstä löysimme useita afrikanparatiisimonarkkeja, oliivirillejä ja -kutojia, mustapyrstötaskun sekä kuulimme hyvän kuuloista pikkusieppomaista mutta kireämpää rätinää. Kesti tovin, että pääsin lopulta näkemään linnun ja sain sen määritettyä idänpikkusiepoksi.

Odottelimme kärsimättöminä etsimämme lajin saapuvan juomaan lähteelle, mutta vasta parin tunnin odotuksen jälkeen saapuivat ylipäänsä ensimmäiset linnut juomaan ja ne olivat tietysti afrikankastanjasirkkuja. Juomassa kävi myös kaksi kamelilaumaa omistajansa johdattelemina. Olisimme saaneet vanhalta herralta litran kamelin maitoa, mutta kieltäydyimme siitä allergiaan vedoten, kuten myöskin kutsusta hänen kotiinsa illalla syömään kiireeseemme perustuen. Isäntä yritti lisätä illalliskutsun houkuttelevuutta kertomalla pihapuussaan huhuilevista isosta ja pienestä pöllöstä.

Kameleita

Mustapyrstötasku

Näimme myös muutaman arokotkan käärmekotkan, varpushaukan, pari tuulihaukkaa sekä taivaanvuohen, mutta etsimäämme lajia ei meinannut löytyä. Kertaalleen kuulimme läheisen rinteen huipun suunnalta hyvän kuuloista ääntelyä, mutta ääni kaikkoni hiljalleen kauemmaksi ja vaimeni pian kokonaan. Kun olimme jo aikeissa luovuttaa näin kahden linnun lentävän yllämme. Ne näyttivät pienemmiltä kuin olin odottanut, mutta kaikki muu täsmäsi. Onneksi ehdin sanoa Hannalle linnuista tarpeeksi nopeasti ja hänkin pääsi näkemään nämä kultasiipihempot, kun ne lensivät ylitsemme ja jatkoivat kauas laakson toiselle puolelle.

Palattuamme rannikolle oli ensimmäinen kohteemme Khawr Taqah, joka oli aivan umpeenkasvanut ruovikkoa. Khawria kiersi puistomainen kävelyreitti monenlaisine rakenteineen, mutta kaikesta näki, ettei paikalla juuri kävijöitä ollut. Löysimme lähipuista useita hopeanokkia sekä joitakin kauluskaijoja ja laguunissa oli pieni parvi flamingoja, lapasorsia, pari liejukanaa ja ruovikoiden päällä lennähti pari ruskohaikaraa. Rytikerttunen lauloi ruovikon kätköissä.

Jatkoimme seuraavalle laguunille East Khawrille, joka olikin paljon lintuisampi. Mutta rannoilla oli myös paljon ihmisiä, joten katsoimme khawria vain sen itärannalta. Pari kiljukotkaa istuskeli puissa huudellen ja kahlaajaparvessa oli suokukkoja ja pitkäjalkoja, vastarannalla pari rääkkähaikaraa sekä intianriisihaikara ja kuulimme lähiruovikosta parin luhtakanan ääntä.

Kierrettyämme khawrin toiselle puolelle löysimme pienestä erillislutakosta pari lapinsirriä ja tylliä sekä sitruunavästäräkin.

Lähistöllä oli puisto, joka oli ainakin aiemmin ollut vakituinen idänmehiläishaukkapaikka, mutta nyt puistoon ei päässyt sisälle lainkaan ja muutenkin se näytti todella ankealta ja kuivuneelta. Emme havainneet käytännössä ainoatakaan lintua puiston puissa ja ulkopuolellakin oli vain kylävariksia. Niinpä kävelimme läheiselle rannalle hetkeksi varjoon istumaan ja katselemaan merelle, jossa näkyi jokunen naamiosuula.

Seuraavaksi jatkoimme Al Baleedin arkeologiseen puistoon, jossa löysimme farnsiskaanimuseon takapuistikosta helposti toistakymmentä suomupaksujalkaa, joita pääsimme katsomaan ja kuvaamaan mukavasti. Jatkoimme puistikon toiselle puolelle, jossa oli suuri lintutornimainen rakennelma, jolta pääsi katsomaan läheistä khawria. Liejukanoja, pari sinisorsaa ja pikku-uikkua, 3 ruskohaikaraa, 2 kynsihyyppää sekä taas laulava rytikerttunen havaittiin ennen kuin päätimme suunnata tutustumaan museoon.

Suomupaksujalkoja

SuomupaksujalkaSuomupaksujalka

Iltapäiväretken aloitimme etsimällä mahdollisia paikkoja, joista näkisi Sahnawt farmin linnustoa. Päätien varresta pääsimme näkemään viljelyksiä aika huonosti ja havainnot jäivät sitruunavästäräkkiin, noin kymmeneen laululentoa esittäneeseen savannikiuruun, muutamaan haarapääskyyn sekä kaukana näkyneisiin valkoposkitiira- ja lehmähaikaraparviin sekä valtaviin määriin puluja. Päivän kuumuudessa väreily haittasi havainnointia pahasti.

Länsipuolelta viljelyksiä pääsimme näkemään aluetta paljon paremmin, mutta mitään oikein hyvää paikkaa emme sieltäkään löytäneet. Viitisen sininärheä, useita satoja oliivikutojia, mukanaan yksi aivan täysin juhlapukuinenkin lintu sekä muutama parvi hopeanokkia ja ruostepäälepinkäinen nähtiin. Itäpuolelta aluetta emme enää löytäneet oikein mitään. Taivaalla kaarteli jonkin verran kotkia, mutta emme silti olleet oikein tyytyväisiä paikkaan. Harmi, ettei viljelyksiä ole enää vuosiin päässyt kiertelemään aitojen sisäpuolelle.

Jatkoimme seuraavaksi Ayn Razatiin, joka osoittautui taas paljon pienemmäksi paikaksi kuin olimme ennakkoon odottaneet. Lähteen ympärillä ei ollut kovinkaan paljon hyvän näköistä kasvillisuutta. Kaiken kukkuraksi unohdin parkkipaikalla vetää automme käsijarrun päälle, typerässä autossamme kun ei ollut lainkaan automaattivaihteisissa autoissa yleensä olevaa parkkivaihdetta. Niinpä istuimme vielä autossa pakkailemassa eväitä laukkuihimme, kun auto hitaasti valuen tömähti edessämme olleeseen aidan tolppaan ja tietysti tällaiseen leluautoon jäi tästä jälki. Niinpä ketutuskäyrä oli minulla aika korkealla jo ennen kuin edes maastouduimme.

Ja kun paikka ei todellakaan vakuuttanut, niin emme kovin paljon aluetta kierrelleet. Ainoa reheväkasvinen ja kukkapuskainen puistokin oli kiinni, joten sitä piti tihrustaa vain aidan läpi. Isopurppura- sekä hohtomedestäjiä näkyi kukissa jonkin verran ja nurmikolla tepasteli västäräkkejä ja vuorikirvisiä sekä pari harjalintua.

Aidan ulkopuolella näkyi lähinnä vain oliivikutojia. Pari erilaista liskoa sekä muutama hassun kesy hiirentapainen otus nähtiin ja yllättäen löysimme yhden valko-otsalepinkäisen. Lähteellä afrikanparatiisimonarkki napsi vedestä jotain syötävää hienosti syöksähdellen, mutta valitettavasti lintu katosi ennen kuin Hanna pääsi tätä hyvin kuvaamaan.

IsopurppuramedestäjäOliivikutoja

Aika pian jatkoimme vielä illan viimeiseen kohteeseemme Ayn Hamraniin. Tämänkin paikan olimme ahkerasti lukemamme Birdwatching Guide to Omanin perusteella odottaneet olevan suurempi kuin mitä se lopulta oli. Pienen, samaan tapaan kuin muuallakin, betonilla reunustetun lähteen ympärillä oli hieman puustoa ja vettä valui kapeana ränninä alemmaksi, jossa puustoa jatkui kapeana kaistaleena. Ylempänä rinteellä oli myös kohtuullisen rehevää, mutta lintuja oli täälläkin paljon vähemmän kuin olimme odottaneet. Meistä alkoi tuntua, että vuoden vaihteen tienoon täytyi olla huomattavasti heikompaa aikaa kuin marras- tai helmikuu, joilta olimme lukeneet useita retkiraportteja. Olimme odottaneet rehevillä paikoilla olevan huomattavasti enemmän talvehtivia lintuja, mutta ilmeisesti ainakin tänä talvena talvehtijoita oli erittäin vähän tai sitten linnut olivat poikkeuksellisen levällään, sillä syksyn sateiden jälkeen aavikoillakin oli paljon vihreämpää kuin normaalisti ja varmasti vettäkin saatavilla.

HopeanokkaAlkuun havaintomme jäivät paikallisiin oliivirilleihin ja -kutojiin, afrikanparatiisisieppoihin, hohto- ja isopurppuramedestäjiin sekä hopeanokkiin. Koluamalla aluetta laajemmin löysimme myös metsäviklon, pikkusiepon, pari laulurastasta, ruostepäälepinkäisen, kuulimme pari mustalakkipyytä sekä alempaa löysimme viikunapuista parikymmentä viikunakyyhkyä. Nämä olivat kuitenkin taas aivan käsittämättömän hyvin piilottelevia sekä arkoja eli aina kun löysimme yhdenkin linnun näkyville, pyrähti puusta pieni parvi kyyhkyjä karkuun.

Kävimme ihastelemassa auringonlaskua hieman ylempänä rinteessä ja kun alkoi hämärtää, ei paikalla ollut enää muita ihmisiä. Niinpä pystytimme telttamme yhden suuremman puun alle.

Kohta kuului lähivuorten huipulta komea suden ulvonta, johon kuului vastaus kaukaisten vuorten suunnalta sekä myöskin kaukaa toiselta puoleltamme. Sitten olikin pitkään hiljaista, kunnes kuulimme arabianhuuhkajan huhuilua kauempaa rinteeltä. Päätimme yrittää kävellä lähemmäksi huuhkajaa, mutta emme lopulta kuulleet sitä yhtään sen paremmin pari sataa metriä käveltyämmekään, joten emme lähteneet sen enempää könyämään hankalakulkuista rinnettä. Ihmeen hyvin huhuilu kantoi, vaikka Wadi Darbatissa huuhkajan huhuiltua aivan telttamme päällä, olimme ihmetelleet äänen hiljaisuutta.

Pian telttaan kömmittyäämme, alkoi arabianpöllönen hurista aivan yläpuolellamme. Pelkäsin sen valvottavan itseäni koko yön, mutta onneksi se hiljeni pian. Yöllä heräsimme maan tärähtelyyn, kun kamelilauma kulki leirimme ohi. Muutama kameli jäi riipimään puista oksia aivan telttamme lähelle ja päätimme turvallisuuden vuoksi siirtyä autoon nukkumaan. Juuri telttamme yllä ollut akaasia voisi maistua hyvälle ja pelkäsimme, että oksia kurotteleva kameli saattaisi kompastua telttamme naruihin.
Ayn Hamran

Raysut

Heräsimme uudenvuodenaattoyönä pariin otteeseen kuulostelemaan ja kuulimme ainakin pari arabianpöllöstä ja kertaalleen arabianhuuhkaja kävi huhuilemassa paljon lähempänäkin. Kävelimme taas sen perään, mutta sepä otti ja hiljeni tyystin kuuluen taas myöhemmin kaukaa alkuperäisestä suunnasta.

ViikunakyyhkyAamulla kävelimme vielä lähteen ympäristössä ja alapuolella tavoitteena päästä katsomaan ja kuvaamaan viikunakyyhkyjä, mutta ne olivat aivan yhtä hankalia kuin aikaisemminkin. Pari eri äänistä hernekerttua, laulurastaan, rytikerttusen sekä muut jo edellisiltana nähdyt paikalliset linnut nähtyämme pakkailimme auton ja lähdimme taas liikenteeseen.

Ohittaessamme Al Baleedin puistoa näimme yllättäen langalla istumassa kolme viikunakyyhkyä. Stoppasimme automme ja Hanna pääsi ottamaan jonkinlaiset kuvat näistä linnuista hieman erilaisessa ympäristössä kuin missä niitä olimme aiemmin nähneet.

Lopulta olimme Raysutissa, jossa suuntasimme ensin rantaan, johon pääsimme parkkeeraamalla auton päätien varteen ja kävelemällä alas kallion painanteisiin syntyneen kosteikon reunaan. Kosteikolla oli suuri parvi kattohaikaroita seuranaan pronssi-iibiksiä, riuttahaikaroita, muutama rääkkä- sekä pari intianriisihaikaraa, pikkujalohaikara, 3 pyhäiibistä ja kauempana rannassa näkyi sorsia ja kahlaajia. Kävellessämme lähemmäs rantaa äkkäsimme pitkäpyrstöjassanan, joka kuitenkin lennähti aika pian katveeseen.

Haikaroita ja iibiksiäPyhäiibisPitkäpyrstöjassana

Taivaalla kaarteli jo jonkin verran arokotkia sekä muutama haarahaukka ja rannassa seisoskeli kalasääski. Kahlaajaparvissa oli jo aiemmin nähtyä lajistoa, sirrejä, kurmitsoja, tyllejä sekä ainakin yksi liro. Sorsien ja lokkien, jotka olivat nekin tuttuja lajeja, seurassa oli yllättäen nuori tundrahanhi ja näimmepä reissun ensimmäisen feldeggi-keltavästäräkinkin.

Raysut

Jonkin aikaa kosteikon lintuja seulottuamme jatkoimme kohti kuuluisaa Raysutin kaatopaikkaa. Valitettavasti kaatopaikkaa piti havainnoida vilkkaasti liikennöidyn tien varresta, mutta löysimme erään rakennuksen varjosta hyvän paikan, joka paljastui pian vielä paremmaksi, kun tien varressa oli kuollut kameli, jota ylitsemme lentäneet kotkat kävivät välillä katsomassa lähempää. Eivät ne kuitenkaan tien varteen uskaltaneet laskeutua.

160 kotkaaArokotkia oli kaatopaikalla aivan tuhottomasti – satoja. Muita kotkia emme kuitenkaan nähneet kuin aivan yksittäisiä keisari ja kiljukotkia sekä vuorikotkan. Kuvailimme kotkia helteessä jonkin aikaa, mutta aivan niin hyvin niitä ei päässyt kuvaamaan kuin olimme toivoneet.

Arokotka

Kotkia kuvailtuamme jatkoimme läheiselle jätevedenpuhdistamolle, jonka ystävällinen henkilökunta päästi meidät porttien sisäpuolelle liikkumaan vapaasti. He taisivat jopa kytkeä jotkin sekoittimet pois päältä vierailumme ajaksi hajua vähentääkseen. Mutta eihän tällä paikalla haissut sen pahemmalta kuin yleensä hyvillä lintupaikoilla tekee.

Jätevesialtailta löysimme satoja savannihaikaroita, jotka olivat ihmeen arkoja. Lisäksi lehmähaikaroita oli kymmeniä ja tarkistimme tietenkin ettei yhtään coromandusta ollut joukossa. Kahlaajalajistoa edustivat parit kynsi- ja kenttähyypät, pikkutylli, muutama lapinsirri sekä liro.

SavannihaikaraKynsihyyppä
Kiljukotka

Kiersimme kaikki altaat ja hieman lähialuettakin ja löysimme vielä pari naamiokyyhkyä, sitruunavästäräkkejä sekä muutaman feldeggiin.

Lopulta kiittelimme työntekijät, jotka näyttivät siltä, että olisivat pitäneet hommistaan taukoa vierailumme ajan, sillä heti autolle päästyämme, alkoi paikalla melkoinen tohina.

Palailimme taas kaatopaikalle, jossa hämmästelimme vielä hetken arokotkamääriä, mutta koskapa kamelinraatokin oli korjattu tien varresta jonnekin, eivät kotkat enää juuri tulleet kuvaushollille. Niinpä jatkoimme ennen reissuamme Observation.orgista ottamani nuotin pohjalta parin poikkitien välissä olleelle pienelle lutakolle tarkistamaan, vieläkö lähes kuukautta aiemmin paikalla ollut lintu olisi yhä paikalla.

PikkupääskykahlaajaLöysimme lutakolle taas puhelimeen ladattuja karttoja sekä tulostamiamme ilmakuvia hyväksi käyttäen ja kohta seuloimme pienen lutakon rantoja, joilla ei monta lintua ollut: Pari flamingoa, lampiviklo sekä pari liroa. Mutta ihmeekseni löysin parin kiven välissä piilotelleen hyvän näköisen linnun ja käveltyämme lähemmäksi se nousikin jo aika kaukaa ilmaan ja paljastui etsimäksemme pikkupääskykahlaajaksi. Lintu lenteli tovin lutakon ympärillä ja Hanna sai siitä jokusen kuvan otettua, ennen kuin päätimme poistua paikalta, jotta lintu pääsisi laskeutumaan takaisin lutakon rantaan.

LaguuniSeuraavaksi kävimme vielä aamuisen rantakosteikon kohdalta tien toisella puolella kävellen etsimässä lintupaikkaoppaassa ja sen nettipäivityksessä mainittua laguunia. Löysimmekin pari pientä laajasti ruovikoitunutta vesialuetta, mutta keskipäivän helteessä havainnot jäivät vähäisiksi. Ainoa hauska havainto oli, kun näimme pienen pikku-uikkuparven jahtaavan uimassa ollutta suurehkoa käärmettä.

MerikilpikonnaAjoimme vielä Raysutin valtaisan satama-alueen, jolla oli hurjasti erilaisia rakennusprojekteja meneillään, halki meren rantaan ja kipusimme pienelle kielekkeelle lyhyelle meristaijille. Vuorokauden aika oli aivan väärä ja helle varsin paahtava, joten merellä oli aika paha väreily. Ei ollut siten ihme, ettemme nähneet merellä mitään mainittavaa, mutta suoraan allamme näimme pari suurta liemikilpikonnaa uiskentelemassa sekä yhden niiden kanssa samankokoisen rauskun.

Autolle palattuamme totesimme, että olimme lopulta kolunneet kaikki tietämämme pakolliset paikat lähiseudulla ja koska osa näistä oli ollut pienehköjä pettymyksiä, emme nähneet tarpeelliseksi kuluttaa enää yhtä päivää lisää Salalahin lähistön muita, todennäköisesti varsin pieniä ja huonoja paikkoja kierrellen, vaan jatkoimme edelleen koko ajan vallinnutta etenemissuuntaamme eli länttä kohti ja otimme seuraavaksi kohteeksemme Al Mughsaulin.

Al Mugsaul ja taas pöllöilyä

Al MughsaylAl Mughsaulissa eivät nuottimme pitäneet sitten lainkaan paikkaansa, sillä syksyiset syklonit olivat romahduttaneet entisen khawrin kohdalla pitkät pätkät päätietä siltoineen ja jouduimme kiertämään perille vuorille rakennettua kiertotietä pitkin. Olimme jo aiemmin saaneet tietoon, että khawr oli mennyt tulvissa täysin pilalle, joten emme tuhlanneet aikaa sen seulomiseen, vaan etsimme uuden pikkutien joka kääntyi kohti wadia.

Meillä oli tiedossa, että wadia pitäisi ajaa noin 6 kilometriä vanhasta risteyksestä, jotta pääsisimme paikkaan, jonne olimme pyrkimässä. Tästä oli sanottu ensimmäisen neljä kilometriä olevan ajettavissa tavallisella kaksivetoisella autolla ja lopun vaativan nelivedon.

Käännyttyämme hiekka-/kivikkotielle tuntui heti siltä, että pääsisimmeköhän ajamaan tietä lainkaan, mutta alkukivikosta selvittyämme huomasimme, että tie tuntui olevan aivan vastikään kunnostettu. Niinpä jatkoimme matkaa leveää wadia pitkin ja vaikka tie risteytyi pariin otteeseen, pyrimme seuraamaan satelliittikuvan avulla mutkittelevaa uraa, joka johti kohti tiedossamme ollutta gps-pistettä kohti. Tiellä oli pari huonoa pehmeähiekkaista sekä pari varsin kivikkoista kohtaa, mutta ihmeeksemme onnistuimme ajamaan pohjan pahemmin kolisematta ja kiinni jäämättä ensimmäiset neljä kilometriä. Ja kun ei tie mainittavasti tästäkään huonontunut jatkoimme lopulta seuraavatkin pari kilometriä aina gps-pisteellemme saakka, jossa lopulta oli aivan selvää, että sen pidemmäksi ei autollamme ollut mitään asiaa. Hannan aloitellessa kokkailua, kävelin tietä etemmäksi todeten, etten kyllä olisi kilometriäkään enempää jatkanut nelivedollakaan.

Wadi

JemenintaskuKokkailupaikalla pyöri jemenintaskupari, jonka koiras oli todella kesy ja aika uteliaskin. Olin kerran istumassa autossa, kun se päätti ensin laskeutua tuulilasinpyyhkijälle, josta se siirtyi ensin toisen ja sitten toisen sivupeilin päälle. Kerrankin lintu, joka oli helppo kuvatakin!

Meillä oli taas, kiitos Ala-Kojolan Mikon, tiedossa aivan tuore gps-tieto paikalta, mutta myös ristiriitaisia tuoreita tietoja koskien etsimämme linnun olin paikkaa. Toisissa oli sanottu, että lintu olisi neljä kilometriä etempänä paikasta johon pääsisi kaksivetoisella autolla, toiset sanoivat sen olevan kaksi kilometriä paikasta johon pääsisi nelivedolla. Meitä ei oikein houkuttanut ainakaan neljän kilometrin kävely, joten päätimme luottaa Mikolta saamaamme gps-pisteeseen, joka osoitti meidän olevan vain 700 metrin päässä paikasta, johon lintu oli vain muutamaa päivää aiemmin kuulunut. Piti vain toivoa, että paikka oli ollut oikein merkitty. Toki olimme henkisesti valmistautuneet tarpeen tullen kävelemäänkin.

Syötyämme olikin taas lähes pimeää ja lähdimme kävelemään wadia edemmäksi. Vielä ei ollut edes täysin pimeää, kun kuulimme edessämme olleiden kallioseinämien suunnalta pari komeaa sarjaa aavikkopöllön huhuilua. Mutta heti tämän jälkeen, pöllöä lähemmäksi kivikkojen ympäröivällä kapealla ja mutkittelevalla tiellä kävellessämme, alkoi vastaamme saapua kameleita. Onneksi siirryimme ajoissa aika kauas kivikkoon syrjään kamelien tieltä, sillä ne jostain syystä pillastuivat ja aloittivat hirveän laukan kohti autopaikkaamme, jossa oli paikallisten kameli- ja vuohipaimenten leiri.

Ja kameleita tulikin tietä pitkin seuraavan vartin ja kaikki ne jostain syystä pillastuivat juoksuun samassa kohdassa. Ja näiden juostessa meteli oli sellainen, ettei pöllön kuuntelua tarvinnut harkita.

Kamelipaimenet laskivat ilmeisesti luokseen saapuneita kameleita taskulampulla ja tämä aiheutti todella hauskan näköisen valokiilan kamelihahmoineen viereemme kallionrinteeseen.

AavikkopöllöKamelishown päätyttyä oli jo pilkkopimeää ja hakeuduimme kivikkoon mukavaan paikkaan istuskelemaan jo odottelemaan pöllöä. Tämä paikka oli noin 1,5 kilometriä autoltamme. Lopulta lintu kuului taas ja toista tuntia kuuntelimme sen huhuilevan aika ajoin eri puolilta wadia. Kertaalleen kielekkeiltä kuului myös ääni, joka sopi naaras aavikkopöllölle. Lopulta huhuileva pöllö saapui aivan lähimmälle kallioseinämälle ja löysimme sen otsalamppujemme valokiilaan ja Hanna sai pari kuvaakin linnusta otettua, mutta meille oli selvää, ettemme yrittäisikään saada sen parempia kuvia, jottei pöllö häiriintyisi.

Autolle palaillessamme näimme tiellä muutamia hassuja pönäköitä sammakoita. Autolla pystytimme taas kovalle maalle kivien avulla telttamme ja kuinka ollakaan, alkoi aivan läheltämme kuulua aavikkopöllön huhuilu. Ja toinen kuului yhä kauempaa wadista. Istuskelimme pimeässä jonkin aikaa ja napostelimme hieman herkkuja pöllöjä kuunnellen ja aina valoa käyttäessämme meitä lähestynyttä isoa maamyyräsirkkaa ihmetellen. Otsalampun valo houkutteli paikalle myös tulitikkuaskin kokoisen sittiäisen.

Uuden Vuoden bileemme olivat kuitenkin aikaisin ohi, sillä olimme taas melkoisen väsyneitä. Niinpä vuosi vaihtui unten mailla, mutta pari kertaa yöllä herättyämme saatoimme kuunnella vuoden viimeiseksi ja taas vuoden ensimmäiseksi lajiksemme yhä vain aktiivisesti huhuilleen aavikkopöllön.

Uusi vuosi samat kujeet

1.1 aavikkopöllö kuului vielä pariin otteeseen herättyämme kuuden jälkeenkin. Toiseksi vuodariksi näkyi vähemmän yllättäen koiras jemenintasku ja kolmanneksi mekasti rinteillä rotkorakkeleita.

Pian olimme palailemassa tietä pitkin takaisin päin, mutta ilmeisesti illalla wadista pois ajaneiden autojen vuoksi tie oli nyt huomattavasti hankalampi ajaa kuin mitä se oli illalla ollut. Niinpä keräsimme täysin avonaiseksi paljastuneen autonpohjan päälle melkoisen määrän pyöreää jokisoraa sekä hiekkaa.

Onneksi lopulta selvisimme ilman kauhean pahoja kolautuksia Al Mughsauliin, jossa huoltoasemaa kohti ajaessamme, alkoi autostamme kuulua kuitenkin todella pahan kuuloisia kolahduksia. Huoltoaseman pihassa huomasimme auton pohjaan ja akselien väliin ym. juuttuneen useita kiviä, joista osa oli niin tiukassa, ettei niitä saanut pois, vaikka yritin poistaa niitä pihasta löytyneen rautakangenkin avulla. Muutamia irtokiviä saimme kuitenkin poistettua pohjasta kolisemasta.

Ostettuamme huoltoasemalta evästä, päätimme ottaa riskin ja lähteä ajamaan yhä vain länttä ja Jemenin rajaa kohti korkeille vuorille, josta kartan mukaan kääntyi keskikokoiseksi karttaan merkitty tie kohti sisämaata ja Muddayta, joka oli seuraava kohteemme.

Siinä mielessä ratkaisumme oli hyvä, että pian nousimme niin jyrkkää ja mutkaista tietä ylöspäin, että hiekka ja kivet automme pohjasta ropisivat kyydistä hyvää tahtia. Yhdellä levikkeellä pysähdyttyämme huomasimme ainakin näkyvissä olleiden jumikivienkin tippuneen kyydistä ja viimeisetkin kivet ropisivat pois seuraavien muutaman päivän aikana.

RotkorakkeliVuoristotie oli todella hieno ja maisemat todella jylhiä! Lintuhavainnot jäivät kuitenkin rotkorakkeleihin ja taskuihin. Lopulta saavuimme armeijan tarkistuspisteelle, jossa meiltä kysyttiin passit sekä mihin olimme menossa. Kun sanoimme, että Muddayhin, ei virkailija tiennyt koko paikkaa. Hän pyysi toisen kaverin apuun ja tämä tunnisti paikan ja kun kysyimme, minkälainen tie Muddayhin veisi sanoin hän: ”Good, but not good-good”. Ja kysymykseen: ”Asphalt?”, hän vastasi naurahtaen: ”No!”.

Niinpä päätimme tehdä paikalla U-käännöksen, sillä meitä ei todellakaan enää huvittanut lähteä vuoristossa kulkevalle hiekkatielle ajamaan lähes sataa kilometriä.

SerpentiinitieEdessämme oli siis melkoinen kierto, sillä saimme ajaa takaisin Salalahiin, josta sitten Thumraytiin ja sieltä sitten kohti länttä Muddayhin. No pääsimmepähän näkemään Al Mughsaulin kohdalla meressä uiskennelleita delfiinejä, vauhdista näkemään, että Raysutin kosteikolla oli yhä kattohaikaroita ja pronssi-iibiksiä ja Salalahin pohjoispuolella näimme tien vieressä kivellä patsastelleen mustalakkipyyn sekä pari naaras arosuohaukkaa.

Thumraytista Muddayhin kohti käännyttyämme aloimme olla sitten taas kunnon aavikolla ja eipä ollut yllätys, että pian näimme pari kirjosiipikiurua. Liikennettä oli vähän mutta juuri, kun huomasimme tien vieressä tepastelemassa olleita hietakyyhkyjä, piti autoja tulla molempiin suuntiin. Saimme lopulta auton ympäri ja ihmeeksemme linnut olivat yhä samalla paikalla. Mutta eivätpä ne antaneet itseään tarkemmin katsoa vaan kameraa ikkunasta työntäessämme, ne nousivat siivilleen ja lensivät suoraan poispäin kohti aavikkoa. Onneksemme olimme jo ehtineet tunnistaa nämä neljä lintua savannihietakyyhkyiksi ja huonoista lentokuvistakin ne määrittyivät.

Mudday

SaharanturturikyyhkyPitkän ajon jälkeen saavuimme viimein Muddayhin, jossa hieman ennen kylää pysähdyimme kamelitarhalle, jolla oli aivan tolkuttomasti turkinkyyhkyjä. Linnut olivat aivan mielettömän arkoja. Meillä meni pitkään ennen kuin pääsimme katsomaan kyyhkyjä yhtään paremmin ja vaikka olimme nähneet jo lennossa useita saharanturturikyyhkyn näköisiä yksilöitä, näimme lopulta vain yhden saharanturturin hyvin paikallaan. Paikalla piti olla yleisenä myös aavikkopyitä, mutta emme niitä pienellä kiertelyllä löytäneet.

MuddayPian jatkoimme kylän läpi suoraan sen takana olleelle picnic-alueelle, jolla oli pieni vesiallas ja sen ympäristössä todella rehevä aidattu taatelimetsikkö. Puustoa kasteltiin siinä määrin, ettei itse metsikköön ollut mitään asiaa kävelemään, joten tyydyimme lopulta istuskelemaan vesialtaan lähistöllä odotellen, josko joku lintu saapuisi juomaan tai muuten vain näkyviin metsikön reunaan.

Pienen odottelun jälkeen kuului puista ensimmäisen kerran kissan naukumiselta erehdyttävästi kuulostavaa niilinmedestäjän ääntelyä ja pian näin yhden komean juhlapukuisen koiraan lentävän kohti kylää. En ollut odottanut, että koiraat olisivat vielä juhlapuvussa, joten minulla meni hetki tajuta, ettei paljain silmin huomaamani lentävä lintu ollutkaan västäräkki vaan niilinmedestäjä. Kiikareilla katsoessa laji oli tietysti helppo tunnistaa, kun värit näkyivät.

Onneksi niilinmedestäjiä löytyi kohta pari lisää ja Hannakin pääsi näkemään linnun ja jotenkin kuvaamaankin. Myös pari isopurppuramedestäjää nähtiin sekä hernekerttu ja sinirinta. Kuulimme turkinkyyhkyjen kujerruksen seassa myös ainakin parin saharanturturikyyhkyn karheaa ääntelyä. Itse kävin hieman kiertelemässä lähialuetta ja tietysti silloin Hanna näki lyhyesti kasvustossa piilotelleen hopeatilhen. Kun olimme jonkin aikaa turhaan odotelleet lintua palaavaksi, päätimme siirtyä kylää kohti, jossa hopeatilhiä oli kerrottu yleensä myös havaitun. Emmekä ehtineet ajaa kuin ensimmäisten akaasiapuskien luokse, kun näin puskasta toiseen lentävän hopeatilhen, joka onneksi jäi hetkeksi näkyville, ennen kuin jatkoi matkaansa.

NiilinmedestäjäHopeatilhi

Koska päivä oli taas kuumentunut todella lämpimäksi, vähän vielä kierreltyämme päätimme kolunneemme Muddayta riittävästi, kun kylän puistikot eivät kuitenkaan näyttäneet kovinkaan kummoisilta. Niinpä lähdimme ajamaan kohti Thumraytia ja näimme taas matkalla pari kirjosiipikiurua.

Shisr

Jonkin matkaa pohjoista kohti ajettuamme käännyimme taas kohti länttä ja Shisrin viljelyalueita. Noin kymmenen kilometriä tien alusta oli aavikkoa, mutta sitten näimme kaukaisuudessa jo ensimmäiset viljelyalueet, joille ei kuitenkaan vienyt parempia teitä, joten jatkoimme matkaa.

PellotLopulta noin 75 kilometriä päätieltä, ennen Shisrin kylää, alkoi viljelyksiä olla enemmän ja havaintojakin alkoi kertyä. Näimme punapyrstölepinkäisen, pari niittysuohaukkaa ja kylälle päästyämme mustaotsalepinkäisen. Kävimme kylän keskellä sijainneella Ubarin arkeologisella linnakkeella, jossa ei kuitenkaan taaskaan ollut mitään info-tauluja, joten emme oikein tienneet mitä olimme katsomassa. Tämän jälkeen kiertelimme hetken kylän takaa lähteneitä teitä tutkien, mistä löytyisivät parhaan näköiset viljelyalueet ja löysimmekin vielä nunnataskun sekä nummikirvisiä.

Lopulta ilta alkoi kuitenkin hämärtää ja keskityimme enemmänkin etsimään, mistä löytäisimme jonkinlaisen yöpymispaikan. Lopulta majoituimme kylän takaa aavikolle lähteneen hurjalla nimismiehen kiharalla olleen tien varteen ajatellen, että tuskin tiellä olisi liikennettä lainkaan.

Olimme kuitenkin väärässä, sillä vähän väliä koko yön ajan tätä oikopolkutietä ajoi nelivetomaastureita aivan älyttömän kovaa. Emme olleet saaneet pysäköityä autoamme aivan kokonaan tieltä pois, joten viritimme varmuuden vuoksi mukana olleen heijastinnauhan auton takakulmaan.

2.1. Yöllä oli varsin kylmä. Herättyämme auton mittari näytti +9 astetta ja koko viljelyalue oli paksun sumun peitossa. Pakkasimme litimäräksi kastuneen telttamme ja tavaramme ja aloitimme retken samaisen tien alkupään palmuviljelmiltä, josta jatkoimme tarkistamaan edellisiltana parhailta näyttäneitä viljelyksiä.

Havaintoja kertyi muutamasta punapyrstölepinkäisestä, aucheri- ja pallidirostris -isolepinkäisistä, aavikko- ja arotaskuista, samasta nunnataskusta, nummikirvisistä sekä tuuli- ja ruskosuohaukoista. Retkipinnaksi nähtiin myös jokunen kiuru ja lyhytvarvaskiuru sekä lapinkirvinen ja reissun toinen metsäkirvinen sekä 3kv arosuohaukkakoiras.

Isolepinkäinen aucheriPunapyrstölepinkäinen

Aika pian päätimme lähteä ajamaan kohti itää ja päätietä. Näimme matkalla taas muutaman kirjosiipikiurun. Lopulta suuntasimme Dawkah Farmille, jonka tiesimme vähentäneen toimintaansa jo edellisvuosina, mutta nyt farmi näytti lähes tyystin lopettaneen toimintansa. Kiipesimme hiekkavallin yli ja hiippailimme komppaamaan yhden hylätyn pensoittuneen pellon. Löysimme pienen lyhytvarvaskiuruparven, nummikirvisiä sekä pari aavikkokerttua.

Qitbit

Jatkettuamme taas matkaa näimme noin 150 kilometrin aavikkoajolla vain yhden linnun, joka oli vähemmän yllättäen arokorppi. Lopulta saavuimme Qitbitiin, jossa suuntasimme huoltoaseman takana sijainneelle motellille. Motellin pitäjä löytyi pienen odottelun jälkeen, olimme ilmeisesti saapuneet juuri pahimmoilleen rukousaikaan. Saimme ihan kelvollisen huoneen ja vaikka sähköt juuri sammuivat, vakuutti paikan pitäjä laittavansa generaattorin päälle ja pian sähköt palasivatkin.

Otimme päivän kuumimman hetken rennosti, sillä oli ihan mukava päästä taas pitkästä aikaa suihkuun ja vain löhöillä selällään pimeässä huoneessa, niin silmätkin saivat hieman lepoa. Aurinko oli kuitenkin mollottanut koko reissumme ajan kirkkaasti aivan pilvettömältä taivaalta.

QitbitKolmen aikaan suuntasimme läheiselle keitaalle, joka oli todella tiheäkasvustoinen. Kiersimme pienen keitaan kävellen ja havaitsimme tuttuja talvehtijoita eli tiltaltteja ja idäntiltaltteja, naaras leppälinnun, papyruskerttusen sekä punapyrstölepinkäisen. Elukoiden jälkiä vei tiheän kasvuston sisälle todella paljon, mutta vettä emme päässeet edes näkemään. Vahva rikin haju tuoksui paikalla ja saimme myöhemmin kuulla, että monet viljelyalueet olivat joutuneet lopettamaan aavikolla viljelyn juuri veden rikkipitoisuuden takia.

ArosuohaukkaIltapäivällä kolusimme vielä Qitbitin motellin pihamaastoa, jossa oli vuosien saatossa havaittu vaikka sun mitä, mutta nyt ei selvästikään ollut hyvä talvi ja havainnot jäivät täälläkin tiltaltteihin ja hernekerttuihin (joista yksi oli taas omituisen nänäsointinen), mustaleppälintuun sekä pariin laulurastaaseen. Myös nuori, vastikään 2kv:ksi muuttunut, arosuohaukka kierteli matalalla pihapiiriä.

Qitibitin motelli ei ainakaan meidän kokemuksellamme ollut kovinkaan suositeltava sen takia, että pihapiirin huoltoasemanpuoleinen osa toimi vessana rekkakuskeille ja muutenkin pihapiiri oli varsin epäsiisti. Läheinen ravintolakaan ei ainakaan Hannan mielestä näyttänyt kutsuvalta, joten kokkailimme ruokamme trangialla huoneessamme. Mutta me olimme jo sen verran monta yötä viettäneet telttaillen, että tähän saumaan suihku ja sänky sopivat mainiosti. Olimme ainoat majoittujat ja aggregaatti jauhoi koko yön meille sähköä.

Muntasar

3.1. heräsimme jo aamuviideltä ja suuntasimme vielä aamuyökäynnille keitaalle. Auton valoissa näimme pari hyppyhiirentapaista, mutta lintuhavaintoja emme tehneet.

LeluautoHaettuamme tavaramme motellilta, olimme kohta ajamassa kohti Muntasaria, jonne piti kirjamme mukaan olla tienviitat, mutta uuden moottoritien myötä sellaisia emme löytäneet. Onneksi arvoimme kuitenkin oikean hiekkauran puhelimen karttoja käyttäen ja kauhuksemme saimme todeta sen olevan aika huonokuntoinen soratie. Olimme siis satoja kilometrejä keskellä aavikkoa ja joutuisimme ajamaan reilut parikymmentä kilometriä päätieltä syrjään huonoa tietä keitaalle, autolla jolla perille asti pääseminen ei ollut lainkaan varmaa.

Aamuseitsemältä olimme kuitenkin perillä Muntasarin oasiksella ja paikkahan näytti todella hyvältä! Vettä oli parissa paikassa keitaan reunoilla ihan kunnon lätäkköinä ja itse keidas ruovikkoineen oli todella paljon suurempi kuin Qitbitissä. Lisäksi Oasiksen takana levisi kilometritolkulla vihreää pensaikkoista harvakseltaan puita kasvavaa puoliaavikkoa. Koko aavikko oli jälleen sumun peitossa ja kasvillisuus pisaroi vettä. Onneksi turvallisuuden tunnetta lisäsivät kauempana autoilleet kamelipaimenet ja veden noutajat. Apua löytyisi, jos automme hajoaisi paluumatkalla, jolloin ajaisimme kuitenkin taas eri tietä päätielle.

Vesi levittäytyy aavikolleLintuja löytyikin heti mutta lajisto oli samaa: tiltaltteja, hernekerttuja, papyruskerttusia, punapyrstölepinkäisiä ja keitaan yllä kävi kääntymässä myös kymmenen tuulihaukan löyhä parvi. Myös kuusi vuorikirvistä sekä parven huonoiten nähty mahdollinen tuhkakirvinen, töyhtökiuru, aavikkotasku sekä kolme sinirintaa nähtiin.

ArokorppiOdotimme lutakoille saapuvaksi hietakyyhkyjä, joita kirjan mukaan piti saapuman yhdeksän jälkeen ja enimmillään paikalla oli havaittu useampaa lajia yhteensä satoja, ellei jopa tuhansia. Lukemamme edellisvuotiset retkiraportit kuitenkin antoivat ymmärtää lintujen määrän romahtaneen paikalla radikaalisti ja ainakin yhdellä porukalla havainnot olivat jääneet muutamaan aavikolle laskeutuneeseen lintuun.

Yhdeksän jälkeen alkoi lutakoille saapua turkinkyyhkyjä juomaan eli ilmeisesti vesi oli linnuille sentään juomakelpoista, vaikka rannoilla makoilikin kattohaikaran ja merimetson sekä useamman sinisorsan raadot. Ainoa hengissä yhä ollut lätäkkölintu oli pikkusirri. Pitkään odotettuamme kuulimme hetken aikaa puiden keskeltä turturikyyhky soidinta.

Mutta kymmeneen mennessä emme havainneet ainoatakaan hietakyyhkyä. Ehkäpä aavikoiden kasvillisuuteen tiivistyneet sumupisarat riittivät hietakyyhkyjen veden tarpeen tyydyttämiseen tai sitten niillä oli kokonaan uusi juomapaikka. Päätimme antaa periksi ja lähdimme ajamaan taas hiekkatietä kohti motaria, jonne selvisimme onneksi ilman mitään ongelmia.

Muntasar

Pitkän ajon päätteeksi taas pohjoisessa

Edessämme oli todella pitkä ajo kohti pohjoista ja noin viiden sadan kilometrin matkalla näimme yhden huoltoaseman katolla puluparven sekä yhteensä 12 arokorppia sekä pari aro-/aavikkotaskua – emme mitään muuta. Vasta vuorten taas lähestyessä alkoi lintuja taas näkyä ja näimme mm. muutamia intiansininärhiä.

Lopulta todella uuvuttavan ajon jälkeen kurvasimme tuttuun wadiin, jossa olimme yöpyneet reissumme ensimmäisen yön. Olimme päättäneet yrittää omaninpöllöä vielä kertaalleen tästä paikasta, sillä perille asti pääsi hyvin tavallisella autollakin.

Ehdimme illalla havaita telttapaikaksi valitsemamme paikan läheisyydessä persiantaskun, munkkitaskun, pikkutiltaltin, kalliosirkkuja, arabianbulbuleita sekä hetken äännelleen harmaafrankoliinin.

TelttaIllan pimennyttyä kettuperhe piti rinteessä pariin otteeseen todella hurjan kuuloista ujellusta ja rähinää ja hetken aikaa kaukaa vuorten rinteiltä kuului minervanpöllösen (lilith) ääntä. Kokkailimme taas isot annokset ruokaa ja jaksoimme kuulostella iltayhteentoista asti, mutta lopulta oli annettava periksi.

Purppuramedestäjä4.1. Aamuretki wadissa tuotti taas samoja kalliosirkkuja, pikkutiltaltteja, tiltaltin, hernekerttuja, muutaman purppuramedestäjän, munkkitaskun, leppälinnun, muutaman mustaleppälinnun sekä harmaafrankoliinien ääntelyä.

Aika pian lähdimme liikenteeseen. Olimme jo pari päivää olleet rahapulassa, sillä käteisemme oli loppunut. Jostain syystä Visa-korttimme eivät olleet toimineet automaateissa tai kaupoissa maksaessa. Niinpä pysähdyimme matkan varrella isolle hotellille kysymään, saisiko heiltä jollakin tavalla rahaa tai osaisivatko he neuvoa, mistä sitä voisi näin paikallisten pyhäpäivänä eli perjantaina saada.

Hotellin pihassa oli mukavasti purppuramedestäjiä, valkoposkibulbuleita sekä pihamainoja ja saimmepa ohjeet myös pankkiautomaatille, jolta saimme kuin saimmekin rahaa. Samoja korttiongelmia oli kuulemma ollut muillakin matkailijoilla. Edellisen parin päivän aikana emme olleet voineet ostaa mitään, sillä olimme laskeneet käteisemme riittävän siihen, että pääsemme aavikolta sivistyksen pariin. Olikin mukava saada pitkästä aikaa jotain naposteltavaa ja kylmää juomista.

Jatkoimme vuorten länsipuolisia teitä kohti pohjoista ja havaitsimme yhdessä kohdassa kotkaliikennettä, ainakin muutamakymmentä arokotkaa sekä pikkukorppikotkan ja myöhemmin näimme vielä pari pikkukorppikotkaa, mutta toivomaamme kirjamme mukaan yleistä korvakorppikotkaa emme vieläkään nähneet.

Tyhjä MotariEdessä oli taas pitkä ajo, jossa jouduimme vuoristoteille aivan Emiraattien rajan tuntumaan. Passimmekin tarkistettiin pariin otteeseen. Saavuttuamme vuoriston koillispuolelle kulki maan pohjoiskolkkaan parhaimmillaan/pahimmillaan kolme monikaistaista moottoritietä rinnakkain. Määränpäämme Khatmat Malaha olikin lopulta jäänyt näiden moottoriteiden väliin pahasti puristuksiin ja vaikka kaikissa kylteissä oli jo toistasataa kilometriä lukenut kylän nimi, ei kylälle lopulta kääntynyt ainoatakaan kunnon liittymää kahdeksankaistaiselta tieltä. Meidän siis piti vain arpoa, mille hiekkauralle motarilta piti poistua.

Löysimme kuitenkin kylälle, jonka läpi ajoimme rehevähkölle puoliaavikkomaiselle alueelle, jolta kirjamme ja retkiraporttien mukaan piti talvisin löytyä louhikkotaskuja.

Khatmat Malaha

Parkkeerattuamme pikkutien varteen alkoi lintuja näkyä heti oikein mukavasti. Äänekkäiden intianvaristen, pihamainojen ja kauluskaijojen ohessa löysimme useita harjalintuja, parisenkymmentä vilkasta arabiantimalia, mustaleppälintuja, purppuramedestäjiä, muutaman arabianmehiläissyöjän, 3 naamiokyyhkyä, priinioita, nasaaliäänisiä hernekerttuja, kääpiökertun sekä idänorfeuskertun. Mutta ainoat löytämämme taskut olivat pari arotaskua ja nunnataskunaaraan näköinen lintu, joka ei oikein näyttänyt nunnataskultakaan, mutta ei se mihinkään muuhunkaan sopinut. Lintu näyttäytyi vain lyhyesti ja katosi nopeasti, emmekä sitä enää myöhemmin löytäneet uudelleen. Hanna sai onneksi linnusta joitakin kuvia ja myöhemmin koti-Suomessa tarkistelin netistä ja kirjallisuudesta, että miltä se louhikkotaskunaaras näyttikään ja lajihan olikin melkoisen vaihteleva ja usein aivan erinäköinen kuin mitä mukanamme olleissa lintukirjoissa. Kuvaamamme lintu oli kuin olikin ollut nuori naaras louhikkotasku.

LouhikkotaskuKenttähyyppäKääpiökerttuArabianmehiläissyöjä

Illan alkaessa hämärtää pähkäilimme, jäisimmekö tälle rauhalliselle paikalle yöpymään, vai jatkaisimmeko vielä matkaa? Lopulta päätimme lähteä liikenteeseen, sillä halusimme varmistaa löytävämme seuraavalle kohteelle, sillä moottoriteiden takia seuraavan päivän rannoissa sijaitseville kohteille löytäminen ei ollut lainkaan selvää.

Onneksemme löysimme Shinasin kosteikon vieressä olevalle picnic-alueelle helposti, mutta valitettavasti paikalla oli muutama porukka muitakin. Kokkaillessamme porukkaa saapui koko ajan lisää ja kaksi nuorisoporukkaa pitikin sitten hirveää meteliä pitkälle yöhön. Ilmeisesti jonkin sortin päihdyttäviä aineita täälläkin oli siis käytössä?

Shinasin ja Liwan mangroveilla

Valkokorvabulbuli5.1. heräsimme aamun valjetessa ja saman tien alkoi mangrovepuselikon suuntaan virrata valkoposkibulbuleita pikkuparvissa. Myös pihamainoja ja kylävariksia oli runsaasti ja mangroveista löysimme pian joitakin papyruskerttusia sekä kuningaskalastajia.

Rannasta löysimme lokkiparven, jossa oli kolmisenkymmentä mustapäälokkia ja merellä näkyi niin töyhtö- kuin pikkutöyhtötiiroja, jokunen naamiosuula sekä pari pientä vesipääskyparvea.

Koska etsimäämme turkoosikalastajaa ei löytynyt, päätimme jatkaa matkaa lajille paremmaksi väitettyyn Liwaan. Alkumatkasta etenimme rivakasti isoa moottoritietä, jolla oli yhdessä paikassa tiellä useita satoja naurulokkeja jotain popsimassa. Pian tämän jälkeen moottoritie yhtäkkiä päättyi vaihtuen yksikaistaiseksi pikkutieksi. Perille kuitenkin päästiin navigaattorin avulla.

Liwassa olikin selvästi suuremmat mangrovekasvustot ja niitä pääsi vielä paljon paremmin tarkkailemaan. Löysimme taas papyruskerttusia, muutaman kuningaskalastajan ja pian kuulimme mangroveista pari selvää turkoosikalastajan ääntelysarjaa. Lintua ei kuitenkaan näkynyt.

LiwaVesi oli laskussa ja epäilimme, että kalastajat voisivat olla paremmin nähtävillä, kun vesi pakenee mangrovekasvuston keskeltä ja vettä on vain isommassa uomassa meidän ja puselikon välissä. Veden laskua odotellessamme kävimme rannassa, jossa näimme jonkin verran kahlaajia joukossaan mm. aavikko-, ylänkö- ja mustajalkatyllejä, 6 arabianpikkutiiraa, töyhtö- ja pikkutöyhtötiiroja sekä merellä kellumassa ja lentelemässä ainakin 250 vesipääskyä. Näimme myös punapyrstölepinkäisen, pallidirostris -isolepinkäisen sekä pari nummikirvistä.

ArabianpikkutiiraKaitanokkalokki

Veden laskettua näkyi uomassa kolme kyyryhaikaraa ja kertaalleen vielä kuulimme turkoosikalastajan ääntä mutta edelleen kaukaa mangrovekasvuston keskeltä. Niinpä lopulta totesimme, että ehkä meille äänihavainto riitti ja lähdimme ajamaan kohti Muscatia ja Seebiä.

Loppukuviot

Onnistuimme onneksi helposti löytämään sisempänä kulkeneelle toiselle suurelle tielle, joka olikin sitten varsin ruuhkainen. Onneksi se muuttui lopulta isoksi motariksi ja liikenne sujui jouhevammin.

Matkalla näimme vielä useita intiansininärhiä ja lopulta onnistuimme löytämään melkoisista liikennejärjestelyistä huolimatta etukäteen varaamallemme Golden Tulip -hotellille, joka oli aika lähellä Seebin lentoasemaa.

Saimme hienosta hotellista yllättäen valtaisan sviitin, vaikka olimme maksaneet yöstämme saman verran kuin parista aiemmastakin hotelliyöstämme.

Oli mahtava päästä suihkuun, mutta ei meillä vielä ollut rentoutumiseen varaa, sillä meidän piti vielä palauttaa automme lentoasemalle. Onnistuimme taas ajamaan samat huoltoaseman pihan läpi ajot ja liittymisen pikkutieltä valtavalle motarille ym. ja saimme lopulta automme palautettua. Sitten otimme taksin takaisin hotellille. Koska ravintolassa alkoi illallinen vasta klo 19:00, meni muutama tunti pitkälle puhelimista nettiä selaten sekä tavaroita uudelleen pakaten.

Ravintolassa syötiinkin sitten niin paljon kuin napa veti, itse söin ruhtinaallisen seisovan pöydän ja hyvää oli! Sitten pitikin vielä huoneessa pakkailla kaikki loput tavaramme ennen kuin pääsimme nukkumaan.

6.1. herätys oli epäinhimillisen aikaisin ja hotelli oli järjestänyt bussikyydin (joka maksoi yhtä paljon kuin taksi) lentoasemalle. Paria tuntia myöhemmin lähti lentomme Qatarin Dohaan. Koneesta näimme valtavan palmun muotoisen tekosaaren Dubain edustalla. Ja Dohan lentoasemalla näimme Qatar-pinnoiksi pulun, turkinkyyhkyn, varpusen, palmukyyhkyn sekä lokkilajin.

Paria tuntia myöhemmin lähti sitten lentomme Helsinkiin ja melko pitkälti matka meni unten mailla.

Lopulta olimme Helsingissä iltapäivällä ja taas saimme tiedon, että toinen matkalaukkumme ei olisi saapumassa. Yllättäen kummatkin laukut kuitenkin saapuivat hihnaa pitkin yhtä aikaa ja pian olimme tutussa pizzeriassa taas syömässä yhdessä meitä moikkaamaan tulleiden vanhempieni kanssa.

Illalla edessä oli vielä pitkä ajo Parikkalaan ja ainoan pysähdyksen teimme Lappeenrannassa, jossa hoidimme tutun huuhkajan taas kerran vuodenpinnaksi.

Yhteenveto

Kotiin päästyämme olo oli kaikkea muuta kuin lomalla levännyt. Takana oli kahteen viikkoon 4500 kilometriä ajoa Omanissa ja 700 Suomessa sekä lennot päälle, useampi pöllöjen takia valvottu yö sekä muuten retkeilyä tai etenemistä pimeästä pimeään. Kummallakin meistä oli ollut reissun ajan vielä riesanaan keuhkoputkentulehdus ja sitä seurannut sitkeä yskä. Aavikon hurja pölymäärä aiheutti myös selviä allergiaoireita. Lajeja olimme Omanissa havainneet 208 ja olimme molemmat saaneet 27 Maailman pinnaa ja lisäksi 8 ”Greater WP”-pinnaa, vaikka sellaisia tuskin tulemme koskaan keräämään. Nisäkkäitä olimme nähneet odotettua vähemmän, mutta liskoja ja etenkin erilaisia värikkäitä, niin suuria kuin pieniäkin perhosia yllättävän paljon. Vahva suositus Omanin reissua suunnittelevalle on käydä erikseen pohjoisessa ja etelässä, sen verran rankkaa oli ollut kiertää lähes koko maa kerralla.

Wadi

J.A.