Fuerteventura, Kanaria 24.-31.12. 2017

Aattomatkustelua

24.12. Jouluaatto vietettiin meillä vähemmän perinteisesti. Anivarhain aamulla pakkasimme matkalaukkumme autoon ja lähdimme kohti Helsinki-Vantaata. Edellispäivän lumimyrskyn jäljet oli onneksi aurattu ja tiet olivat hyvässä kunnossa ja liikennettä mukavan vähän. Edelleen oli kuitenkin erittäin kova tuuli. Yhden pikapysähdyksen taktiikalla olimme lopulta Lentopysäköinnissä hyvissä ajoin ja saatuamme kyydin lentoasemalle, oli edessä vielä parin tunnin odotus. Odotusaikakin tuli kuitenkin käytettyä hyväksi, sillä ostin vihdoin uudet aurinkolasit, edelliset kun olivat hajonneet vuosia hyvin palveltuaan.

Lentomme oli lopulta hieman myöhässä, mutta lähti lopulta klo 11:50 kohti Kanarian saarten Fuerteventuraa. Alkumatkasta saimme hieman nukuttua, mutta loppumatka meni kirkkaassa kelissä maisemia ihastellen. Lensimmekin mukavasti niin Alppien, Pyreneiden sekä Atlasvuoristojen yli. Lopulta olimme saaneet hieman aikataulua kiinni ja laskeuduimme lähes ajallaan Puerto del Rosarion lentoasemalle.

Passeja ei sitten kysytty koko menomatkan aikana missään eikä lentolippuakaan laitettu kuin erilaisiin lukulaitteisiin. Hanna meni noutamaan matkalaukkuamme ja itse suuntasin saman tien PayLess-autovuokraamolle, josta olimme varanneet edullisen maastoauton. Automme oli kuin olikin todella edullinen ainakin kokoonsa nähden. Olimmekin jo varatessamme ihmetelleet, kun tämän Jeep Renegaten viikon vuokrahinta oli tässä vuokraamossa puolet edullisempi kuin muilla. Auto löytyi parkkipaikalta helposti ja sehän oli vieläpä melkein uusi! Kyllä kelpasi!

Ja heti maastoon

Laitettuamme oman navigaattorin toimintakuntoon, lähdimme ajamaan kohti kartalle laittamaamme pistettä. Liikenne oli helppoa ja ensimmäiset kesy- ja turkinkyyhkyt, etelänharmaalokit (atlantis) kanariankirviset sekä etelänisolepinkäiset (koenigi) nähtyämme parkkeerasimme parin kymmenen minuutin ajon jälkeen kaatopaikalle vievän tien varren levikkeelle. Laitoimme retkeilyvarustuksen kuntoon ja lähdimme kävelemään puoliaavikon läpi ojavallia seuraten Barranco de Rio Cabraksen rotkolaaksoa kohti. Kävellessämme näimme ensimmäiset korpit (canariensis) (tähän mennessä havaitut linnut olivat muuten pitkälti ne, joita ei tullut reissussa enää myöhemmin merkittyä havikseen, sillä ne olivat ainoita ns. tavallisia lintuja, joita näkyi siellä täällä) ja aavikkotulkut (amantum) sekä pari taivaalla kaarrellutta pikkukorppikotkaa. Rotkolaakson reunapuskissa olivat ensimmäiset pensasvarpuset ja laakson pohjalla näkyneeltä lätäköltä nousi lentoon äännellen pari ruostesorsaa sekä pari harmaahaikaraa. Lätäkössä kahlaili pitkäjalkoja ja alemmas laskeuduttuamme nousi sen reunoilta lentoon muutama pikkutylli, pari taivaanvuohta sekä metsäviklo. Liejukanakin livahti vauhdilla lutakon jyrkkien reunojen alle eikä sitä sen koommin näkynyt. Ollessamme jo lähes rotkon pohjalla huomasin ylitsemme lentävän kalasääsken.

EtelänisolepinkäinenPikkukorppikotka

Olimme etsimässä paikasta todellista harvinaisuutta, sinipikkuhaikaraa, joka oli löytynyt sopivasti pari päivää sen jälkeen, kun olimme buukanneet reissumme. Niinpä olimme jo muutaman viikon ajan jännittäneet, pysyisikö tämä Afrikanvieras yhä aloillaan? Lintu oli vielä ainakin paria päivää aiemmin ilmoitettu havaitun ja olin saanut muutamilta eurooppalaisilta bongareilta tiedon linnun tarkasta paikasta GPS-pisteenä ja kaikki olivat kertoneet linnun olevan helppo löytää. Mutta en oikein ollut saanut linnusta sen enempää tietoa, vaikka olin kysellyt. Nyt kun rotkolaakson koko realisoitui edessämme, alkoi tuntua, ettei pienen piilottelevan haikaran löytäminen näin iltapäivän viimeisinä hetkinä olisi lainkaan itsestään selvää.

Barranco de Rio Cabras

Ajattelimme linnun lempipaikan olevan tämän nyt edessämme olevan lutakon lähellä tai sen alla olevan padon alapuolisten pikkulutakoiden lähistöllä, sillä paikka näytti täydelliseltä. Niinpä odottelimme ensin padon luona sen molempia puolia staijaillen vajaan tunnin, mutta haikaraa ei näkynyt. Muitakin uusia havaintoja tuli todella vähän, mutta parhaimpana näkyi pari Fuerteventuralle endeemiä kanariantaskua, jotka vilahtelivat rotkon seinämän kivillä, mutta eivät oikein tulleet paremmin näytille. Myös pari harjalintua, pari tiltalttia, valkoviklo sekä jo aiemmin mainittuja lajeja näkyi.

Pikkuhiljaa aurinko alkoi painua läheisten vuorten taakse, joten päätimme kompata läheisen alueen puskat, josko haikara olisi jossain piilossa. Laakson pohja oli varsin mutainen ja pian ainakin minulla oli kengät sekä housunlahkeet aivan mudassa, mutta haikaraa ei vain löytynyt. Kun alkoi olla jo vähän turhankin hämärää, kävin vielä katsomassa, miltä hieman ylempänä näytti. Alue ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta, kunnes sitten seuraavan padon alla oli taas pieniä allikoita. Mutta ei haikara täältäkään esiin pompannut.

Lopulta oli myönnettävä, ettei haikaraa tällä ensi yrittämällä löytyisi. Mutta tässä vaiheessa oli selvää, että seuraavalla kerralla meidän tulisi tietää paljon paremmin, mitkä olivat haikaran tarkat havaintopaikat, miten haikara oli käyttäytynyt jne. Niinpä jo rotkosta ylös kävellessämme, laitoin viestiä Suomeen Hannu Palojärvelle sekä Seppo Järviselle, joiden tiesin vasta palailleen omalta Kanarian bongauskeikaltaan. Vaikka oli Jouluaatto, niin mukavasti sain heiltä aika pian vastaukset ja näistä kävi selväksi, että linnun ehdoton lempipaikka oli viimeisen parin viikon ajan ollut juuri se ylemmän padon alapuoleinen alue, jolla olin käynyt vain pikaisesti aivan viimeisenä.

Ilta oli jo pimentynyt, kun ajelimme kohti Lajaresta. Toivoimme löytävämme jonkin avoimen kaupan tai huoltoaseman, sillä vaikka olimme varautuneet siihen, ettemme välttämättä löytäisi ainoatakaan avointa putiikkia seuraaviin pariin päivään. Tarkoituksenamme oli silti ostaa vielä ainakin juomisia sekä retkieväitä seuraaviksi päiviksi. Onneksi lopulta La Olivasta löytyi avoin huoltoasema, jolta saimme pakolliset ostokset tehdyksi.

Iltaseitsemän aikaan löysimme lopulta perille Lajareksesta varaamallemme kämpälle, joka oli pieni omakotitalon päätyhuoneisto. Hanna oli tehnyt varaukset ja sopinut, että isäntäväki olisi paikalla. Kohta kannoimmekin jo tavaroitamme mukavaan kämppäämme ja levitettyämme tavaramme, etenkin seuraavan päivän retkeilyvarustuksen jo valmiiksi, aloimme kokkailla ruhtinaallista Jouluateriaa eli spagettia ja purkkilihaa monipuolisilla mausteilla.

Iltayhdeksän aikaan olimme pitkän päivän uuvuttavina valmiit käymään unten maille, mutta kuten täysin ymmärrettävää oli, ei isäntäväkemme aikataulut olleet aivan samanlaiset. Niinpä kuuntelimme vielä jonkin aikaa Joulunvieton mekkalaa naapurista ennen kuin Nukku-Matti vei voiton.

Joulupäivän juhlaa

Joulupäivänä herätyskellomme soivat kuuden pintaan ja tukevan aamupalan jälkeen olimme jo pimeässä pihalla pakkailemassa autoa. Paksujalka (insularum) huuteli jossain lähistöllä.

Suuntasimme ensin läheisen La Olivan aavikkotasangoille, jonne päästyämme oli vielä aika hämärää. Muutama kani juoksi tien yli automme edestä, mutta lintuja ei vielä näkynyt missään. Pikkuhiljaa alkoivat ensimmäiset kanariankirviset tulla esiin ja kohta löytyivät ensimmäiset hempot (harterti) retkipinnaksi. Mitään muuta uutta emme kuitenkaan tältä alueelta löytäneet, joten päätimme jatkaa kohti Tindayaa, joka oli meidän aamun pääretkikohteemme.

Tindayassa ajoimme kylän läpi ja jatkoimme aavikkotasankoa kohti merta. Ajelimme tietä hiljaa ja tarkkaavaisina. kohta näimme ensimmäiset vilkkaat pikkukiuruparvet, jota välillä laskeutui aivan tien viereenkin, mutta linnut maastoutuivat aivan käsittämättömän hyvin, joten ne näkyivät taas vasta, kun ne lähtivät lentoon. Niinpä emme saaneet kuin pari vaatimatonta kuvaa lajista.

Noin vartin etsinnän jälkeen Hanna huomasi edestämme ensimmäisen lännenkaulustrapin! Ja tämän vierestä löytyi toinen ja kohta kolmaskin. Pari linnuista hiippaili saman tien kauemmaksi tiestä kadoten hyvä suojavärinsä turvin, mutta yksi linnuista tepasteli kaikessa rauhassa aika lähellä tietä piikikkäistä puskista jotain välillä nokkaisten. Lähestyimme lintua autolla tietä pitkin varovasti ja pääsimme lopulta seuraamaan sen touhuiluja hyvin läheltä tietysti samalla kuvia ottaen. Lintu kierteli aina yhtä puskaa hetken, siirtyen sitten seuraavalle. Lopulta se näytti kävelevän suoraan automme vieressä olevan puskan luokse, mutta alle kymmenen metrin päässä se muutti mieltään ja lähtikin kohti hieman edempänä olleita puskia. Tällöin se myös ylitti risteävän tien, jolla olimme tietysti jo passissa ja saimme vielä lisää kuvia eri valoilla ja eri kulmista.

LännenkaulustrappiLännenkaulustrappi

Lopulta jätimme trapin jatkamaan ruokailuaan ja jatkoimme tietä pitkin meren rantaa kohti. Lopulta tie meni kuitenkin sen verran huonoksi, että päätimme kääntyä takaisin päin, kun mitään lintuhavantojakaan ei tullut. Ollessamme taas lähestymässä samaista risteystä, löysimme vielä yhden trapin, joka kuitenkin kipitti aika nopeasti kauemmaksi.

Päätimme kääntyä tälle risteävälle tielle, joka vei aina saaren luoteiskärjessä sijainneelle Faro de El Tostonin majakakalle saakka. Tie oli pikkutieksi yllättävän hyväkuntoinen, joten siinä olisi mainiosti pystynyt ajamaan pikkuautollakin. Havainnot tältä pitkähköltä aavikkosiirtymältä jäivät vaatimattomiksi – korppeja, etelänharmaalokkeja, kanariankirvisiä…

Faro de El Tostonilla oli jonkin verran turisteja katselemassa merta ja majakkaa. Me muutamia kuvia otettuamme käppäilimme hieman mustalla kivikkorannalla, jolta löysimme retkipinnaksi pikkukuovin, pari tylliä sekä silkkihaikaran.

Sitten päätimme lähteä taas ajamaan kohti Barranco de Rio Cabrasta. Matkalla Tetirissä näimme reissun ensimmäisen tuulihaukan (dacotiae) ja lopulta parkkeerasimme pian puolen päivän jälkeen taas tutulle paikalle kaatopaikalle vievän tien varteen.

Nyt kaatopaikalla oli huomattavasti enemmän lintuelämää ja lokkien ohella näkyi ainakin parikymmentä hiirihaukkaa (insularum) sekä jopa 8 pikkukorppikotkaa. Rotkon reunalle päästyämme päätimme ottaa homman varman päälle ja koska olimme saaneet tiedon, että haikara oli yleensä parhaiten nähtävissä ylemmällä padolla iltapäivästä, emme suunnanneetkaan suoraan sinne vaan jäimme staijaamaan ylös alemman padon yläpuolelle.

Kanariantaskut esiintyivät nyt mukavasti ja pääsimme kuvaamaankin yhtä pariskuntaa kohtuullisesti. Alhaalla lutakolla oli taas pari liejukanaa, pitkäjalkoja, naurulokki, västäräkki sekä samat kahlaajat. Aavikkotulkkuja ja pensasvarpusia sujahteli pikkuparvissa ohitsemme ja pikkupensaskerttu kävi rätisemässä allamme olleissa puskissa.

KanariantaskuKanariantasku

Noin tunnin odotettuamme ja tuijoteltuamme alas laaksoon, aloimme miettiä strategiaa, kuinka laskeutua alas laaksoon, jo tässä lutakon kohdalla alemmalla padolla, vaiko vasta ylempänä ylemmän padon yläpuolella? Yhtäkkiä Hanna huudahti: ”Siinä!”. Ja aivan vierestämme, aika korkealla, mutta kuitenkin kallion seinämiä vasten lensi pieni selkäpuolelta sinertävä, keltanokkainen ja aivan kirkkaankeltajalkainen haikara! Lintu lensi niin nopeasti ohitsemme, että kamerat eivät kerinneet mukaan, mutta voi sitä helpotuksen tunnetta, kun lintu oli kuin olikin yhä paikalla!

Sinipikkuhaikara

Haikara näytti laskeutuvat juuri yläpadolle, joten päätimme kävellä ylhäällä padon toiselle puolelle ja laskeutua sitten alas rotkoon. Täällä hiivimme sitten hiljaa kohti patoa ja viimeiset metrit lähes ryömimme ja kuinka ollakaan siinä se haikara oli lätäkössä aivan padon alla. Hanna ehti ottaa muutaman kuvan, ennen kuin haikara äkkäsi meidät ja lennähti lätäkön viereiseen puskaan piiloon.

Päätimme asettautua padolle mahalleen asemiin aivan liikkumattomina odottamaan, josko lintu taas tulisi näkyviin. Ja noin puolen tunnin odotuksen jälkeen se taas alkoi pikkuhiljaa tulla puskasta esiin. Lintu oli kyllä todella varovainen ja arka! Aikamme odotettuamme se alkoi kalastella ensin puskan juurakon alla osin piilossa, mutta lopulta se hypähti kivelle avoimesti näkyviin, siitä seuraavalle ja kameramme raksuttivat. Seurasimme linnun kalastelua hievahtamatta vajaan tunnin ja otimme melkoiset määrät kuvia ja videota, kunnes lopulta itse olin kovalla ja epätasaisella alustalla makaamisesta niin puuduksissa, että minun oli pakko peruuttaa padon taakse, jotta pääsin nousemaan pystyyn. Haikara taas hieman säikähti nähtyään liikettä ja kipitti puskan alle piiloon.

SinipikkuhaikaraSinipikkuhaikara

Hanna päätti vielä mennä padon alle kivien taakse piiloon kuvausasemiin, mutta itse päätin käydä kävelemässä hieman ylempänä laaksossa katsomassa, löytyisikö ylempää vielä lisää lutakoita tai muita lintupaikkoja.

En ehtinyt kuin seuraaville puskille, kun kuulin tiaismaisen äänen ja löysinkin puskasta pari afrikansinitiaista (degener). Nämä olivat kuitenkin erittäin vaikeita kuvata ja katosivatkin pian, joten jatkoin ylemmäksi. Kävin lopulta kävelemässä muutamaa patoa ylempänä ja löysin pari paria kanariantaskuja ja jokusen pikkupensaskertun sekä tiltaltin mutten juuri muuta.

Haikarapaikalle palattuani, oli haikara yhä vain puskan kätköissä, joten Hannakin kipusi varovasti padolle ja hetken onnistunutta kuvaussessiota myhäiltyämme, päätimme jättää haikaran rauhassa ruokailemaan.

Madeirankiitäjä

Kävelimme laakson pohjaa lutakolle, jossa kanariantaskupari poseerasi niin antaumuksella, että kuvailimme vielä niitä jonkin aikaa, ennen kuin kipusimme ylös ja kävelimme autolle, jossa huomasimme kaatopaikan portin tuntumassa lentävät pari kiitäjää. Ajoimme lähemmäs porttia ja pääsimme katsomaan näitä lintuja, joiden määrittäminen ei kyllä ollut helppoa, sillä niiden pyrstösulat olivat sulkimisen takia kasvussa. Linnut olivat kuitenkin siroja ja tummia eikä niillä ollut minkäänlaista kurkkulappua, joten määritimme linnut madeirankiitäjiksi.

Aavikkojuoksija

Koskapa iltapäivä oli vasta nuori, päätimme ajaa takaisin Tindayaan, sillä olimme kuulleet, että trapit usein iltapäivisin kerääntyisivät isommiksi parviksi alueella. Täsmälleen samoilta paikoilta löysimme taas yhden trapin, joka ei kuitenkaan suostunut juuri kuvattavaksi vaan hiippaili saman tien kauemmaksi tiestä. Seuraavalla pysähdyksellä huomasin pari aavikkojuoksijaa (bannermani), jotka nekin kipittivät kovaa vauhtia karkuun, mutta saimme sentään jokusen dokumenttikuvan otettua. Muuten alueella oli kuitenkin hiljaista.

Kalliopyy

Päätimme käydä vielä La Olivan toisella aavikkokohteella, josta löytyi taas isohko noin 50 pikkukiurun vilkas parvi ja sitten stoppasimme vielä Malpais de La Arenan laavakivikkoalueella lähinnä kasveja katsomaan, mutta kohta kuulimme parin kalliopyyn ääntelyä ja yllättäen pääsimme myös näkemään nämä linnut ihan mukavasti. Kivikossa kävellessämme säikäytimme lentoon myös yhden paksujalan. Valitettavasti iso osa alueesta oli aidattu ja kyltein ilmoitettu yksityisalueeksi, joten päätimme kohta jatkaa kohti Lajaresia.

Kämpille päästyämme päätin itse käydä vuoden kestäneen juoksutreenauksen innoittamana lenkillä. Oli aika mukava lenkkeillä hieman reilussa parissakymmenessä asteessa auringon laskun molemmin puolin, kun havaintojakin kertyi vielä samettipääkertusta, tiltaltista, harjalinnusta, tuulihaukoista sekä pimeässä huudelleista paksujaloista. Kämpille palattuani Hanna oli sopivasti saanut valmiiksi taas herkullisen purkkiruokaillallisen.

Kierros saaren länsiosiin

Tapaninpäivänä oli herätys todella aikaisin. Paksujalkojen huudellessa ajoimme vain kylän ulkopuolelle, jossa pysähdyimme taas kerran Hannan jo useammalla ulkomaanreissulla toteuttamaa kuvausprojektia varten. Hanna oli taas selvittänyt ISS:n lentoajat ja -radat ja pienen odottelun jälkeen kansainvälinen avaruusasema ylitti meidät parin kalliopyyn huudellessa taustalla.

Aurinko oli nousemassa, kun jatkoimme tutut La Olivan ja Tindayan ohittaen kohti lounasta ja käännyimme lopulta kohti Los Molinoksen patoallasta. Ajoimme vuohitarhan ohi, jonka aidoilta kuvasimme aavikkotulkkuja sekä pensasvarpusia, kunnes jatkoimme kohti allasta, jossa parkkeerasimme padon viereen. Los Molinoksen tekojärveä kehuttiin kaikissa kirjoissa ja retkiraporteissa saaren parhaaksi lintupaikaksi ja emme olleet vielä ehtineet edes autosta ulos, kun huomasimme edessämme padon aidalla istuvan pyrstöttömän koiras kanariantaskun.

Kohta olimme kävelemässä patoaltaan reunaa, minulla tietysti kaukoputki olalla. Altaan reunoilta löytyi parikymmentä silkkihaikaraa, muutama harmaahaikara, pitkäjalkoja, jokunen rantasipi, taivaanvuohi, pari valkovikloa sekä useita västäräkkejä. Altaalla kellui runsaasti ruostesorsia ja nokikanoja, parikymmentä tavia sekä 3 sinisorsaa ja tukkasotka. Naurulokki lenteli edes takaisin veden yllä ja kohta taivaalta kuuluivat ensimmäiset rullaavat hietakyyhkyn äänet ja näimmekin neljän linnun parven lentävän ylitsemme. Jatkettuamme taas kävelyä hietakyyhkyjen ääntä kuului tuon tuosta, mutta ääni on todella kantava ja emme nähneet lintuja enempää.

RuostesorsaHietakyyhky

Kohta taivaalta löytyi ylitsemme lentävä merimetso, joka laskeutui kivelle altaan pienen sivu-uoman edustalle ja laitettuani taas putken pystyyn löysin haikaroiden seasta 4 kapustahaikaraa ja tavien seasta naaraspukuisen heinätavin. aivan sivu-uoman pohjukasta löytyi yksinäinen mustapyrstökuiri ja rantapuskien selaus tuotti yllätyksen, kun puskissa vilahteli hemppojen ohella koiras mustapäätasku.

Kävelimme aivan altaan toiseen päähän, mistä löytyi vielä pari pikkutylliä kunnes yhtäkkiä jokin säikäytti läheiseltä isolta vuohifarmilta valtavan ruostesorsaparven lentoon ja kohta allas oli lähes täynnä ruostesorsia – niitä oli reilut 200. Altaalle saapui myös etelänharmaalokkeja kylpemään joukossaan yksi selkälokkikin. Lopulta päätimme seuloneemme altaan linnuston tarpeeksi tarkkaan ja palailimme autolle ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti etelää.

Seuraava stoppimme oli vuorten välissä laaksossa sijainnut vanha ja idyllinen Betancuria. Kävelimme kylällä hetken ja löysimme rehevistä puutarhoista pari afrikansinitiaista, samettipääkerttuja, mustapääkertun sekä punarinnan. Aika pian kuitenkin jatkoimme matkaa, sillä halusimme päästä retkeilemään hieman rauhallisempiin paikkoihin.

Seuraavaksi parkkeerasimme Vega de Rio Palmasin kuivaan jokiuomaan, joka paljastui pienen kävelyn jälkeen huomattavasti paremman näköiseksi paikaksi kuin miltä se parkkipaikalta oli näyttänyt. Lintuja ei kuitenkaan ollut näin päivän jo lämmettyä paljon, mutta punarinta, useita afrikansinitiaisia ja runsaasti samettipääkerttuja nähtyämme pomppasi eräästä puskasta yhtäkkiä lentoon pari mustaa rastasta. Epäilimme lintuja mustarastaiksi, mutta kohta löysimme niitä lisää ja ne paljastuivat kaikki sepelrastaiksi! Rastaat ruokailivat taatelipalmuissa ja niitä oli ainakin 6 yksilöä. Retkipinnaksi näkyi myös laulurastas.

Kävelimme lopulta jokilaaksoa aika pitkälle, mutta löysimme enää pikkupensaskertun, pari tuulihaukkaa, hiirihaukan sekä retkipinnaksi virtavästäräkin.

AfrikansinitiainenSepelrastas

Matka jatkui kapeita vuoristoteitä pitkin yhä etelämmäksi Pajaraan, jonka kirkon puistossa tiesimme reilua viikkoa aiemmin olleen yhä vain yllättävämmän lintulajin edustajia. Kiertelimme vain hetken kirkkoa, johon oli pyrkimässä turisteja, kunnes yhtäkkiä yläpuoleltamme kuului tuttu ”tsiyii” – taigauunilintu! Tällä paikalla, jossa kirkon ympärillä on vain kourallinen suuria ikivihreitä puita, on jo muutamia vuosia talvehtinut taigauunilintu tai jopa muutama!

Näimme ”inon” vain vilaukselta eivätkä afrikansinitiaiset tai mustapääkertut esiintyneet tällä turhan vilkkaalla paikalla yhtään sen paremmin. Niinpä päätimme taas jatkaa matkaa ja suuntasimme seuraavaksi Ajuyn luolille. Paikalla oli runsaasti turisteja, mutta maisemat olivat kyllä ihan komeat. Kävelimme polkua pitkin aina sen päähän asti, josta laski portaat alas rantaan, josta pääsi kävelemään sisälle yhteen luolista.

Luolassa

Otettuamme riittävän määrän kuvia niin luolasta kuin rantakallioistakin, tuijottelimme hetken merelle ja kaukaisuudessa näimme muutamia saalistelevia suulia. Lopulta palailimme parkkipaikalle ja lähdimme ajelemaan taas kapeita vuoristoteitä takaisin päin.

Taigauunilintu

Lopulta päätimme syödä Pajarassa kirkon viereisessä ravintolassa ja kuinkas ollakaan taigauunilintu saapui ääntelemään aivan pöytämme viereiseen puuhun, jossa näimmekin linnun aika mukavasti. Ruokailtuamme päätimme tietysti yrittää saada tästä Siperian vieraasta jokusen kuvankin ja pitkällisen yrittämisen jälkeen lopulta Hanna pääsi kuvaamaan lintua ihan kohtuullisesti.

Koska meillä ei ollut kiire mihinkään kuvailimme näköalapaikoilla ensin kesyjä maaoravia ja sitten erittäin kesyä korppia sekä kanariankirvistä. Turistit ruokkivat näitä eläimiä mitä paremmin eväin ja korpilta sujui kuorellisten pähkinöidenkin avaus tottuneella rutiinilla.

KorppiKanariankirvinen

Pöllöilyä

Lopulta kurvasimme taas Vega de Rio Palmaan, jossa ajoimme pikkutietä aina lähes päähän saakka levikkeelle, joka meille oli kerrottu GPS-pisteen tarkkuudella. Aurinko ei vielä ollut laskenut, joten itse kuvailin paikalla etelänisolepinkäistä sekä kaukaisia kalliopyitä ja Hanna keräili opuntioista kokeniilikilpikirvoja itselleen tuliaiseksi. Hän aikoi käyttää näitä luonnollisena kirkkaanpunaisena väriaineena lankoja värjätessään.

Vega de Rio Palmas

Kun aurinko alkoi laskea, kaivoin atrappivälineet esille ja kohta jyrkänteiden ympäröimässä laaksossa raikasi karmea kiljunta! Paikalla oli vain viikkoa aiemmin nähty parin brittiryhmän toimesta endeemi gracilirostris-alalajin tornipöllö, joka oli saapunut atrapille.

Soittelimme atrappia ja kuulostelimme pitkän tovin, mutta ainoat havainnot olivat ympärillämme lennellyt lepakko sekä hiiri, joka välttämättä halusi päästä kiipeämään jalkaani pitkin. Outo tyyppi sinänsä, että kiipeili jalallani samalla kun soitin tornipöllöatrappia! Kun oli jo varsin pimeää, näimme vilauksen laakson poikki lentävästä pöllöstä. Ehdimme nähdä pöllön vain paljain silmin, mutta mielestämme se oli näyttänyt turhan kookkaalta. Hetkeen ei taas näkynyt eikä kuulunut mitään, kunnes yllättäen kohta kuului kaukaa jyrkänteen päältä selvä huuhkajan huhuilu! Ja huuhkajahan alkoi huhuilla oikein urakalla. Mielestämme lintu kuulosti ihan normaalilta huuhkajalta, mutta huhuilu oli ehkä hieman normaalia lyhyempi. Ehdimme jo spekuloida aavikkohuuhkajalla, joita kuitenkin on aika lähellä mantereella Marokossa, kunnes päätin huuhkajan siirryttyä selvästi kauemmaksi soittaa taas pitkän tauon jälkeen tornipöllöatrappia. Ja kuinka ollakaan kohta kuului edestämme omituinen rääkäisy ja toiselta puolelta päällemme saapui aavemaisen vaalea pöllö, joka teki pari kaarrosta ja katosi kauemmas kuivan jokilaakson suuntaan. Tornipöllö oli siis hoitunut, mutta huomiomme kiinnittyi nyt ähkäisevään rääkäisyyn, joka yhä toistui lähipuiden suunnassa. Silloin tunnistimme äänen – se oli sarvipöllön rääkäisy. Paikalla oli siis yhtä aikaa kolme pöllölajia, kun huuhkajakin yhä kuului jyrkänteiden takaa.

Kohta huuhkaja alkoi taas kuulua paremmin ja otimme siitä hieman äänitystä puhelimella. Päätimme kuitenkin, että lajista pitäisi saada vielä paremmin tolkku, sillä lintu todellakin kuulosti yhä vain tavalliselta huuhkajalta, emmekä tienneet oliko moista koskaan tavattu Fuerteventuralla.

Niinpä ajoimme pitkän kierroksen kapeita vuoristoteitä takaisin toiselle näköalapaikalle, jonka suunnassa arvelimme huuhkajan huhuilleen. Autosta noustuamme paljastui, että ylhäällä oli alkanut tuulla todella kovaa! Mutta huuhkaja kuului kuin kuuluikin edessämme olevilta jyrkänteiltä. Niinpä lähdimme otsalamppujen valossa könyämään näköalapaikalta lähtenyttä polkua kaikkein jyrkimmän jyrkänteen suuntaan. Pari kertaa totesimme homman olevan aika vaarallista, mutta pääsimme kuitenkin äänittämään pöllöä kallioiden suojassa aika hyvin. Ja lopulta pääsimme aivan jyrkänteen reunalle asti, josta juuri ja juuri hyvän otsalampun kajo ylsi vastapäiselle kalliolle, jossa pöllö selvästi oli. Emme kuitenkaan onnistuneet nähdä pöllöä edes silhuettina. Aikamme yritettyämme totesimme, ettei se hyödyttäisi, vaikka jonkun hahmon vielä näkisimme ja palailimme autolle.

Kun lopulta olimme takaisin kämpillä iltayhdeksän jälkeen, kuuntelimme huonon WiFi-yhteyden avulla hieman erilaisia huuhkajaäänityksiä ja otin sitten yhteyttä Teneriffalla asuvaan Eduardo Garcia del Reyhin. Eduardo ylläpitää Facebookissa Macaronesian saarten omia lintusivustoja, oma sivusto on siis niin Kanarialle, Madeiralle kuin Kapverdellekin. Kirjoitin tälle, että olimme juuri kuunnelleet pitkän tovin huuhkajaa, jota pidimme ennemmin huuhkajana kuin aavikkohuuhkajana ja kyselin, kuinka kovasta havainnosta oli kyse. Vastaus tuli pian ja se oli lyhyt ja ytimekäs – olisitte kyselleet linnusta aikaisemmin, niin olisitte päässyt helpommalla, se on tarhakarkuri…

Vähän rennompi päivä

27.12. Koska edellispäivä oli ollut todella pitkä, päätimme jo edellisiltana, että seuraavana päivänä ottaisimme hieman rennommin. Heräsimme kyllä ajoissa, mutta hieman hitaampien aamutoimien jälkeen olimme ulkona vasta auringon jo noustessa.

Ajelimme pikkumatkan päähän kylän ulkopuolella oleville tulivuorille ja parkkeerasimme auton lopulta siten, että käveltävää tulivuorille oli noin kilometrin verran. Hanna oli valinnut tulivuoret ilmakuvien perusteella, joten täyttä varmuutta ei ollut, minkälaiset vuoret olivat kyseessä ja pääsisikö niille ylipäänsä helposti edes kiipeämään. Jonkinlaiset polut kuvissa oli kuitenkin näkynyt.

Käveltyämme ensimmäiset tulivuoren juurelle totesimme, että tämä ei näyttänyt sellaiselta, jossa olisi kunnollista kraatteria ja niinpä nousimme sen rinnettä pitkin kohti seuraavaa tulivuorta. Kävellessämme näimme jonkun lenkkeilijän painavan juosten tulivuorten harjanteelta toiselle ja sieltä sitten alas. Eli emmeköhän me samaa reittiä pääsisi ylös? Hattu nousi kyllä päästä lenkkeilijälle, sillä reitti ei todellakaan ollut mikään kevyt eikä loppuosasta helppokaan, mutta parin kymmenen minuutin könyämisen jälkeen edessämme avautui todella komea maisema hienoon kraatteriin ja kaiken kukkuraksi kraatterin takana avautui komea maisema naapurisaarelle Lanzarotelle!

Tulivuorella

Käveltyämme takaisin autolle, päätimme ajaa seuraavaksi tutustumaan saaren pohjoisimpaan kaupunkiin Corralejoon. Täältä oli hieno näkymä Lanzarotelle ja käppäilimme mustia kivikkorantoja tovin kahlaajia katsellen ja kuvaillen. Pikkukuoveja, tyllejä, valkoviklo, karikukko, mustajalkatylli, 3 tundrakurmitsaa, 7 rantasipiä, 4 riuttatiiraa sekä pari silkkihaikaraa nähtiin.

Dyyneillä

Corralejosta jatkoimme läheiseen Parque Natural Corralejoon, joka on todella komea dyynialue. Olimme liikkeellä turhan myöhään, sillä etenkin lähellä hotelleja olleet dyynit tursusivat turisteja. Onneksi vähän kauempana dyynit alkoivat jo näyttää paremmilta, kun ne eivät olleet täynnä jalanjälkiä, piirrettyjä sydämiä ja muita töherryksiä. Käppäilimme dyyneillä tovin kuvaillen maisemia ja ihmetellen, kuinka hiekkarannat olivat aivan täynnä turisteja, vaikka punaiset liput liehuivat eli uimaan ei tuulen ja vaarallisten merivirtausten takia ollut asiaa. Lämmintäkään ei ollut kuin hieman reilut parikymmentä astetta, mutta kaipa siellä nahkaa käristettiin?

Ajettuamme suojelualueen läpi etelään, kävimme El Jabliton satamassa, jossa näimme vain muutaman silkkihaikaran sekä riuttatiiran. Sitten päätimme ottaa suunnan taas Barranco de Rio Cabrakseen, sillä siellä oli luvassa tuttujen tapaamista ja olihan paikka osoittautunut erinomaiseksi lintupaikaksi.

Vanhassa parkissamme oli jo pari autoa, joten jätimme auton hieman kauemmaksi ja kohta meitä vastaan käveli hollantilaispariskunta, joista mies olikin jo ottanut minuun naamakirjan kautta yhteyttä, he kun eivät olleet Joulupäivänä onnistuneet kovasta yrityksestä huolimatta nähdä sinipikkuhaikaraa. Nyt he olivat toimineet juuri samalla tavalla kuin me ja lintu oli lentänyt heidän ohitseen ylemmän padon alapuolelle, jossa hekin olivat päässeet sitä ihailemaan. He kertoivat myös vanhojen belgialaisten tuttujeni olevan nyt haikaraa kuvaamassa.

Me päätimme antaa belgeille kuvausrauhan ja laskeuduimme alas altaan tuntumaan, jossa toivoimme saavamme taas hyviä kanariantaskukuvia, mutta linnut taisivat olla siestalla ja näimme ne vain vilaukselta. Muutenkin altaalla oli aika hiljaista, vain samat pari ruostesorsaa ja harmaahaikaraa sekä kahlaajat olivat paikalla.

Jossain vaiheessa näimme belgit kyyristelemässä patojen välimaastossa, mutta annoimme heidän yhä olla haikaran kanssa rauhassa, ettemme häiritsisi kuvaussessioita. Kun heitä ei ollut enää puoleen tuntiin näkynyt, lähdimme hiipimään kohti ylempää patoa. Ja yllättäen heitä ei näkynyt sielläkään. Lopulta he löytyivät kyyristelemästä padon yläpuolelta erään puskan takaa. He viittoilivat, että voisimme tulla paikalle ja että haikara piilotteli heidän edessään pensaassa. Olimme juuri pääsemässä heidän luokseen ja kättelimme jo David Monticellin ja tämän kaverin ja kun Vincent Legrand kurkotti meitä morjenstamaan, nousi haikara puskasta lentoon ja lensi aika kauas alajuoksulle päin. Niinpä saatoimme alkaa vaihtaa kuulumisia näiden Azorien Corvolta tuttujen WP-bongareiden kanssa.

Kanariantasku

Aikamme juteltuamme hiivimme taas ns. yläpadolle ja siinähän se haikara taas oli aivan erkillä allamme. Se kuitenkin taas säikähti liikettä ja lennähti alemmas, jonne David yhä seurasi lintua kuvaamaan, mutta me muut jäimme padon alle, jossa kanariantasku saapui poseeraamaan meille oikein toden teolla.

Lopulta luovutimme kuvaukset ja lähdimme palailemaan autolle. Kaatopaikan yllä kaarteli taas runsaasti lokkeja, hiirihaukkoja sekä muutamia pikkukorppikotkia. Belgialaiskolmikolla oli jo kiire majapaikkansa avaimia noutamaan ja me puolestaan päätimme ottaa suunnan kohti saaren luoteisrantaa ja tuttua Faro de El Tostonin majakkaa.

Isokihu

Saavuimme majakalle turhan aikaisin, sillä paikalla oli vielä runsaasti turisteja. Pikkuhiljaa käppäilimme kuitenkin rantaan parille kivipenkille, pistimme putken pystyyn ja aloimme staijata merelle. Olin odottanut, että merellä olisi näin keskitalvella hiljaista, mutta lintuliikennettä ei ollut käytännössä lainkaan. Sitäkin suurempi yllätys oli, kun ensimmäiset kaksi ohitsemme lentänyttä lintua olivat isokihuja – tai ainakin jotain sen tapaisia! Linnut menivät kohtalaisen kaukaa, mutta Hannan onnistui saada niistä pari kuvaa, mutta eipä niistä pääse väittämään, että kyseessä olisi voinut olla etelämantereenkihuja…

Tunnin staijilla näimme vielä pari edestakaisin lentänyttä etelänharmaalokkia sekä pari samaa reittiä kihujen kanssa lentänyttä suulaa. Aivan niemen kärjessä näkyi kolme kapustahaikaraa, mutta muuten havainnot jäivät tuttuihin kahlaajalajeihin sekä retkipinnoihin pariin suosirriin sekä punajalkavikloon.

Lopettelimme staijin hyvissä ajoin ennen hämärää ja lähdimme palailemaan kämpille. Juuri ennen Lajaresia lensi aivan edestämme suuri lintu, josta emme alkuun meinanneet yhtään tajuta mikä se on! Kun se oli aivan edessämme, tajusimme sen olevan lännenkaulustrappi – olipahan vielä omituisemman näköinen otus lennossa!

Illalla kävin taas lenkillä, jonka jälkeen suuntasimme läheiseen ravintolaan syömään ja kylläpä saimmekin kunnon herkkuateriat ja vieläpä aivan valtavan isot annokset!

Jandiaan

28.12. Hieman rennomman päivän jälkeen olimme taas täynnä virtaa ja herätyskellot soivatkin jo viideltä. Aamupalan jälkeen lähdimme pitkälle siirtymälle, sillä olimme päättäneet ajaa suoraan saaren aivan eteläisimpään kärkeen Jandiaan saakka toivoen olevamme siellä ennen kuin turistilaumat saapuisivat paikalle.

Navigaattori näytti ajoajaksi reilut pari tuntia ja se pitikin paikkansa, sillä auringon noustua olimme vasta Punta del Jablessa niemimaan tyvellä. Aamun ensimmäinen mainittava lintuhavainto oli sitten sitäkin erikoisempi, kun rantaa pitkin lensi automme yli 16 pyhäiibiksen parvi. Olin kyllä tietoinen, että jossain päin saarta näitä iibiksiä on tarhakarkureista alkunsa saanut populaatio, mutta koska nämä kategorialajit eivät meitä pahemmin kiinnosta, en ollut ottanut selvää, missä päin saarta niitä nähdään. No saatiinpahan tämäkin ”laji” reissupinnoihin. Mutta tämä oli sitten vasta alkua.

Hadadaiibis

Hieman eteenpäin ajettuamme huomasimme olevamme suljetun eläintarhan kohdalla ja liikenneympyrässä tolppien nokissa seisoskeli taas oudon näköisiä lintuja – hadadaiibiksiä! Noustuamme autosta kuului lähipuista kauhea mekkala, puut olivat täynnä munkkiaratteja. Retkipinnaksi näkyi myös joitakin lehmähaikaroita ennen kuin päätimme kiiruhtaa jatkamaan matkaa, joka Morre Jablen kylän ohitettuamme jatkuikin hiekkatienä.

Tie oli täälläkin erittäin hyväkuntoinen, toisin kuin kirjoissa ja matkaraporteissa oli väitetty. Pikkuautollakin olisi pärjännyt mainiosti. Niinpä maisema vaihtui komeassa Jandian kansallispuistomaisemassakin vauhdilla, kunnes lopulta edessämme näkyi saaren läntisin kärki ja Faro de Punta Jandian majakka, jota ennen me kuitenkin käännyimme vielä pienemmälle tielle pohjoiseen ja pian parkkeerasimme niemimaan luoteisnurkkaan Faro Punta Pesebren pienen vilkun viereen.

Meillä oli tiedossa, että tällä alueella oli havaittu viimeisen parin viikon ajan kolmea kirjosiipikiurua sekä hieman lyhyemmän aikaa myös aavikkotaskua. Ja edellisiltana olin saanut tapaamiltamme hollantilaisilta koordinaatit tarkkaan paikkaan, jossa joku oli nähnyt kiurut edellispäivänä. Päätimme aloittaa käppäilyn vilkulta aavikkoa kompaten kohti majakkaa. GPS-piste näytti olevan aika kaukana, mutta maasto näytti hyvältä niin kiuruille kuin taskullekin. Niinpä käppäilimme aika pitkään ennen kuin pääsimme edellispäiväiselle paikalle, mutta havaintoja ei tullut mistään muusta kuin yhdestä kanariankirvisestä ja kohta Hanna löysi maasta aivan vastakuolleen näköisen suopöllön.

Jatkoimme komppailua yhä vain majakkaa kohti, kunnes näin paljain silmin jonkun linnun lennähtävän kaukana edessämme. Nostin kiikarit silmille, mutta en nähnyt kyseistä lintua, mutta näinkin kirjosiipikiurun lennähtävän ja se näytti laskeutuvan tien vierustalle muutaman kiven taakse. Kiiruhdimme paikalle, muttemme löytäneet mitään. Niinpä ylitimme tien ja jatkoimme komppaamista myös tien toisella puolella ja aika pian löysin ilmeisesti sen linnun, jonka olin ensin nähnyt lennähtävän eli aavikkotaskun.

Taskua tovin kuvailtuamme jatkoimme vielä komppaamista jonkin aikaa, mutta kiuruja ei löytynyt. Lopulta päätimme, että minä lähden hakemaan autoa ja Hanna jatkaa komppailua vielä sen aikaa. Auto olikin jo yllättävän kaukana ja lopulta autolle päästyäni ja takaisin päin ajettuani, oli Hanna tullut jo reilusti vastaan, mutta tämän oli kuin olikin onnistunut löytää pari kirjosiipikiurua ja kuvailun ohessa paimentaa niitä edellään aikalailla tien viereen. Niinpä minäkin pääsin napsimaan jokusen kuvan näistä kauniista kiuruista.

AavikkotaskuKirjosiipikiuru

Jandiantyräkkejä

Majakan rannoilta löysimme taas joitakin kahlaajia ja uloimmilla kareilla istuskeli 5 merimetsoa. Lopulta turisteja alkoi tunkea paikalle sen verran runsaasti erilaisilla kulkupeleillä, että me lähdimme palailemaan takaisin päin. Jonkin matkaa ajettuamme stoppasimme erääseen laaksoon, josta bongasimme endeemin kasvin jandiantyräkin, joita kasvoi laakson etelärinteellä runsaasti. Tämä kaktusmainen kasvi oli todella hauskan näköinen. Näitä kuvatessamme kurvasi paikalle tuttu hollantilaispariskunta, joka oli menossa jo toista kertaa yrittämään kiuruja sekä taskua. He saivat meiltä tuoreet GPS-koordinaatit molemmille, mutta myöhemmin saimme kuulla, ettei heidän ollut onnistunut löytää kuin tasku, vaikka he olivat komppailleet alueella jopa 4 tuntia!

MunkkiarattiKauluskaija

Käppäilimme Punta del Jablessa hieman ja Hanna kuvaili niin munkkiaratteja, muutamaa löytynyttä kauluskaijaa kuin hadadaniibiksiä. Majakan suunnalla näimme hetken lennossa pari kiitäjää, mutta ne katosivat, ennen kuin saimme auton taas parkkiin.

Morro Jablen satamassa näimme pari naurulokkia ja Playa de La Barcassa kurvasimme katsomaan valtavien hiekkarantojen keskellä ollutta laguunia. Turisteja oli paikalla aivan liikaa, mutta näimme silti 15 suosirriä, 4 pulmussirriä, 20 tylliä ja 5 mustajalkatylliä sekä pikkukorppikotkan.

Siperialaisia lajeja taas

Pian jatkoimme matkaa seuraavaan kohteeseemme mikä oli Costa Calman kaupungissa sijainnut puisto. Meillä oli taas paikalle vain GPS-koordinaatti ja koska GPS:ssämme ei ollut karttoja, parkkeerasimme vähän turhan kauaksi. Kävellen pääsimme kuitenkin lopulta puistoon ja lintujahan alkoi löytyä varsin mukavasti, vaikka elimme varhaista iltapäivää.

Aika pian olimme löytäneet muutaman laulurastaan, tiklejä (parva), hemppoja, useita harjalintuja, mustapääkerttuja sekä tiltaltteja ja kohta eräästä puskasta löytyi eksoottisen näköinen punaperäbulbuli. Näitä bulbuleitakin tiesin jossain päin saarta olevan, mutta tulipahan nyt sitten sellaisiakin löydettyä. Mutta näitä emme toki olleet etsimässä, vaan löydettyämme puiston eteläreunasta kohdan, jossa kasteluletku kasteli pensaita ja jossa linnut kävivät juomassa, jäimme odottamaan olisiko tämä sattumalta se paikka, jossa odottamamme linnut voisivat oleilla? Olimme kyllä tietoisia, että nämä molemmat lajit olivat olleet erittäin vaikeita löytää.

Emme ehtineet kauankaan odotella, kun Hanna äkkäsi erään puskan juuresta liikettä ja sieltähän hiippaili varovaisesti kolme taigakirvistä jonossa esiin! Linnut pysyttelivät kuitenkin koko ajan puskien varjossa ja vilahtivat puskasta toiseen todella nopeasti. Niinpä emme saaneet niistä kovin kummoisia kuvia, varsinkin kun kohta joku ohikulkija säikäytti ne lentoon ja ne lensivät läheiseen puuhun. Itse onnistuin löytää yhden linnuista puusta istuskelemasta ja sain siitä muutamat kuvat, ennen kuin se lennähti taas alas pensaisiin.

PunaperäbulbuliTaigakirvinen

Pikkusirkku

Jonkin aikaa lisäkuvia yritettyämme, totesimme homman turhan haastavaksi, sillä porukkaa kulki puistossa aika paljon ja niinpä päätimme jatkaa puiston koluamista kohti pohjoista. Pari sataa metriä käveltyämme löysimme ensin hemppojen ja tiklien seurassa olleen naaras peipon, joka oli aivan eurooppalaista coelebs-alalajia ja kohta huomasin samassa parvessa olleen pikkusirkun! Ja samalla kun kuvailimme tätä sirkkua, kuului pikkusirkkujen tiksutusta ympäriltämme enemmänkin. Ainakin kolme sirkkua onnistuimme nähdä, mutta äänien perusteella aiemmin vain yhden havainnoitsijan näkemät viisi lintua olivat varmasti kaikki yhä paikalla. Sirkutkin vain liikkuivat koko ajan varjoissa, joten saamamme kuvat jäivät varsin vaatimattomiksi.

Lopulta lähdimme ajelemaan kohti pohjoista ja pysähdyimme vielä Salinas Del Carmenilla, jolla ei näkynyt ainoatakaan lintua sekä sen läheisellä Barranco de La Torrella, jonne pääsi ajamaan autolla. Pysähdyimme suurimpien palmupuiden kohdalla käppäilemään ja havaintoja kertyikin mm. 2 pikkukorppikotkaa, 2 hiirihaukkaa, 20 kottaraisen parvi, turkinkyyhkyjen ja sen tapaisten (ilmeisten naurukyyhkyjen) ohella nähdyt 4 palmukyyhkyä sekä 6 kalliopyyn parvi.

Meillä oli vielä pitkä ajomatka edessä takaisin kämpille, jossa olimme lopulta auringon jo laskettua aikapäiviä sitten. Ruokailu oli taas purkkieväitä ja nukkumaan mentiin todella aikaisin!

Paikkojen kertausta

29.12. oli aamulla mietinnän paikka, mitä tekisimme, sillä saaressa ei tietääksemme enää juuri ollut käymättömiä lintupaikkoja ja osa käydyistäkin oli ollut huonompia kuin mitä ne kirjojen ja vanhojen retkiraporttien mukaan olivat aikoinaan olleet. Tapaamiltamme muilta harrastajilta olimme kuulleet, kuinka he olivat yrittäneet löytää paria muuta paikkaa onnistumatta eli pari aiemmin hyvää lätäkköä oli mitä ilmeisimmin nyttemmin täysin kuivunut.

Väläytin jopa mahdollisuutta tehdä parin päivän visiitti naapurisaareen tai jopa Gran Kanarialle, jossa tosibongarit olivat käyneet hoitamassa vastikään omaksi lajikseen splitatun (Gran)kanarianpeipon. En ollut ehdotuksessani kovinkaan vakavissaan, sillä mieluummin joskus tulevaisuudessa teen oman retken Gran Kanariallekin… Nyt meillä oli mukava kämppä ja erinomainen auto vuokrattuina, joten päätimme jatkaa retkeilyä ja jos ei muuta niin yrittää löytää joka päivä edes joku retkipinna.

Hannaa houkutteli kuvata lintuja hieman lisää, joten mikä olisi parempi paikka kuvata kuin se, missä lintuja on eniten, niinpä päätimme aamupalan jälkeen ottaa suunnan taas Los Molinokselle.

Vuohitarhalla oli taas aavikkotulkkuja kuvattavaksi ja padolle parkkeerattuamme lähdimme taas kävelemään rantaa pitkin. Hanna laskeutui aika pian rantaan kuvailemaan ja itse jatkoin lutakon päähän ja sieltä vielä Barrancoa pitkin aika pitkälle, kun sielläkin vielä oli pikkulätäköitä, joista löytyi jopa lintujakin, muutamia kahlaajia ja taveja. Lopulta kävin vielä katsomassa suuremman vuohiaitauksen lintuja.

AavikkotulkkuPensasvarpunen

Laskin nyt alueen linnut tarkemmin kuin ensivisiitillä ja havaitsimme mm. 300 ruostesorsaa, 3 sinisorsaa, 32 tavia, heinätavin, tukkasotkan, 35 silkkihaikaraa, 3 harmaahaikaraa, 4 kapustahaikaraa, 63 nokikanaa, 40 pitkäjalkaa, pikkutyllin, 2 mustajalkatylliä, 2 valkovikloa, 4 rantasipiä, 3 taivaanvuohta, 2 naurulokkia, 40 pikkukiurua, 20 västäräkkiä, 100 aavikkotulkkua, 2 pikkupensaskerttua, 2 tiltalttia, kanariantaskun sekä mustapäätaskun. Hietakyyhkyjä näkyi tällä kertaa taivaalla vähän väliä ja löytyipä vuohitarhalta vuohien seastakin kaukoputkella muutamia lintuja – yhteensä arvioimme nähneemme 50 hietakyyhkyä ja ääniä tietysti kuului enemmänkin.

Ruostesorsa

Hannan todettua, ettei aroista linnuista kauheasti kuvia ollut saatavilla, ajelimme läheiseen Los Molinoksen kylään, jonka rannasta aukesivat ihan komeat maisemat. Los Molinoksen Barrancon suulla oli istutettuja myskisorsia, joiden joukosta ei kuitenkaan löytynyt mitään oikeita lintuja.

Lopulta hetken mietittyämme päätimme ajella takaisin pohjoiseen ja siellä saaren luoteisrannan hiekkateitä aika ajoin pysähdellen aina Faro de El Tostonille saakka. Luoteisrannoilta löytyi ihan mukavasti kahlaajia niiltä paikoilta, joissa ei ollut surffareita. Näimme mm. 20 mustajalkatylliä, 25 tylliä, 10 pulmussirriä 3 suosirriä, 8 pikkukuovia, 3 tundrakurmitsaa, 5 karikukkoa, rantasipin, 2 valkovikloa, punajalkaviklon sekä päivän pakollisen retkipinnan eli kuovin. Muita havaintoja olivat 8 silkkihaikaraa, 4 riuttatiiraa sekä etelänharmaalokkien seurassa ollut selkälokki.

Olimme taas majakalla turhan aikaisin meristaijia ajatellen. Yllättäen törmäsimme paikalla Davidiin kaverinsa kanssa, Vincent oli jo lähtenyt kotiin aiemmin. Kuulumisia vaihdettuamme, staijailimme vielä reilut puoli tuntia merelle, mutta koska emme nähneet ainoatakaan lintua, päätimme lähteä kämpille, jossa kävin taas reippaalla lenkillä, jonka aikana Hanna valmisteli taas aterian.

30.12. päätimme aamulla, että menisimme koluamaan Barranco de Rio Cabrasia laajemmaltikin, sillä tiedossa oli, että Barrancohan jatkuisi aina lentoasemalle asti, joten koluttavaa varmasti riittäisi.

Matkalla näimme Tetirissä kanariantaskuparin ja lopulta parkkeerattuamme taas tutulle levikkeelle, huomasin kaatopaikan lokkien seassa käppäilevät 2 kattohaikaraa.

Rotkolaaksossa lätäköllä lenteli kaksi paria ruostesorsia toisiaan jahdaten ja naurulokkeja oli nyt 3 lintua, mutta muuten linnut olivat samoja tuttuja. Niinpä lähdimme aika pian käppäilemään alaspäin ja yllättävän hyvän näköisiä lutakoita löytyi tuon tuosta, mutta lintuhavainnot jäivät useisiin kanariantaskupareihin sekä muutamiin uusiin, mutta tuttuja lajeja olleisiin kahlaajiin. Kun rotkolaaksossa alkoi olla tympeän paljon roskia sekä pari rotkoon ajettua tai työnnettyä autonromua, löysimme retkipinnaksi niittykirvisen sekä reissun toisen virtavästäräkin, päätimme kääntyä takaisin, sillä maisema ei enää houkuttanut jatkamaan pitemmälle.

Sinipikkuhaikara

Niinpä palailimme taas lutakolle, jossa ei oikein ollut kuvattavaa, joten päätimme tietysti vielä käydä tarkistamassa, olisiko sinipikkuhaikara tutulla paikallaan yläpadolla. Ja siellähän se haikara taas kalasteli. Niinpä kuvailimme nyt kaikessa rauhassa kaloja napsinutta lintua lähes tunnin verran, kunnes saatoimme todeta, ettei meidän välineillä enää parempia kuvia lajista voisi saada ja päätimme jättää linnun yksikseen. Ollessamme kiipeämässä ylös, lensi ohitsemme palmukyyhky.

Emme oikein taas tienneet mitä tehdä, joten päätimme lähteä tarkistamaan vielä yhtä kirjoissa esiintynyttä lätäkköä, jota tietääksemme muutkaan eivät olleet vielä käyneet katsomassa eli Rosa de Taroa.

Tämä tien vieressä ollut lätäkkö oli kuin olikin yhä olemassa ja paikka näytti vieläpä varsin lupaavalta! Löysimme pienestä ruovikkoisesta lätäköstä ja sen rannoilta 2 ruostesorsaa, 2 tavia, tukkasotkan, 2 nokikanaa, 6 liejukanaa, 2 taivaanvuohta, rantasipin ja ruovikossa näkyi tiltaltti sekä muutama hemppo. Lokkejakin saapui pesulle lutakolle ja joukossa oli taas pari selkälokkia.

Ajoimme takaisin Lajaresta kohti uutta reittiä ja Casillas del Angelissa näimme lehmähaikara. Lajarekseen pääsimme aikaisin iltapäivällä ja päätimme viettää loppupäivän kotikylällä. Itse kävin taas lenkillä ja Hanna etsiskeli liskoja pihamaastosta niitä kuitenkaan löytämättä. Emme koko reissulla nähneet liskoista kuin muutamia vilahduksia. Viimeisen kokonaisen reissupäivän kunniaksi kävimme taas tutussa ravintolassa syömässä.

Aattotunnelmissa

31.12. Uudenvuoden aatto! Olimme jo illalla pakkailleet suurimman osan tavaroistamme, joten pääsimme aamulla taas aikaisen aamupalan jälkeen maastoon. Päätimme suunnata vielä kerran Tindayaan, jossa ajelimme nyt pariakin eri tietä aavikolla ja löysimme yhteensä 5 lännenkaulustrappia. Ne eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet oikein yhteistyökykyisiä. Yhdellä linnuista tuntui olevan jo hieman soidinmeininkiä, sillä se juoksenteli todella vauhdikkaasti edestakaisin, mutta pörhistelemään se ei valitettavasti vielä innostunut. Pikkukiuruja ja aavikkotulkkuja näkyi taas viuhtomassa sinne tänne, mutta muuta mielenkiintoista ei havaittu.

Tindaya

Ajoimme yhtä tietä aivan rantaan saakka, mikä olikin ensimmäinen kerta, kun automme maasto-ominaisuudet tulivat oikeasti tarpeeseen. Nelivetoa ei kyllä vieläkään tarvittu.

Lapinkirvinen

Seuraavaksi suuntasimme La Olivan pelloille, joiden oletimme olevan tälläkin kertaa aivan kuivat, mutta yllättäen kirjoissa mainitun koulun takaa löysimme jätevedenpuhdistamon lätäköt, joita ei ollut missään mainittu. Lätäköissä oli elämää oikein mukavasti. Löysimme ainakin 4 ruostesorsaa, 35 liejukanaa, harmaahaikaran, 5 västäräkkiä, 10 pikkupensaskerttua ja läheisiltä pieniltä peltotilkuilta 5 niittykirvistä sekä lapinkirvisen. Ohitsemme lensi äännellen myös harmaasirkku ja ylitsemme lensi 5 hietakyyhkyn parvi. Joten lopulta paikka oli todellakin ollut käymisen arvoinen.

Kämpille palattuamme pakkailimme tavarat loppuun ja söimme vielä viimeiset eväät ja otimme hetken rennosti. Pihan yli äännellen lentänyt punakylkirastas sai olla reissun viimeinen uusi laji numero 82. Lopulta lähdimme ajamaan kohti lentoasemaa. Matkalla näimme vielä Tetririssä palmukyyhkyn ja lopulta palautimme hyvin palvelleen automme ja edessä oli vielä parin tunnin odotus.

Lentomme oli lopulta hieman myöhässä, mutta itse lento sujui myötätuulessa sen verran nopeasti, että lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 00:40. Valitettavasti loppumatkasta oli niin pilvistä, ettemme nähneet koneesta kuin ihan muutaman ilotulitusraketin.

Matkatavarat saatuamme saimme kyydin Lentopysäköintiin nopeasti ja sitten ajelimme läheltä varaamallemme hotellille, josta saimme huoneet ja pian olimme unten mailla. Seuraavana aamuna oli edessä ekaekaa-retki!

J.A.

Länsi-Kazakstan 7.-13.6. 2017

6.6. Olimme jo viettäneet toista vuorokautta Etelä-Suomessa shoppailen, retkeillen ja ihan vain rentoutuen. Yöpaikkanamme oli ollut Hotelli Pilotti ja viimeiseksi olimme vierailleet Kirkkonummella, jossa olimme käyneet vanhempieni kanssa syömässä. Iltapäiväneljän aikaan otimme lopulta suunnan Helsinki-Vantaalle, jossa käppäilimme saman tien lähtöaulaamme, jonne pian saapui matkaseuraksemme Kari Haataja. Kari oli jo edellissyksynä Hangossa tavatessamme pyydellyt meitä kanssaan Länsi-Kazakstaniin WP-pinnaretkelle ja hän olikin ollut yhteydessä Venäjän Samarassa asuvaan Denis Lebedeviin, joka oli jo kierrättänyt useita ryhmiä alueen lintupaikoilla. Pari suomalaisryhmääkin oli alueella jo seikkaillut ja olimme saaneet heiltä mukavasti vinkkejä matkaan.

Lopulta klo 20:55 lähti Aeroflotin koneemme kohti Moskovaa, jossa laskeuduimme Šeremetjevon kansainväliselle lentoasemalle (Аэропорт Шереметьево) vajaan parin tunnin lennon jälkeen. Kahden ja puolen tunnin välilaskun aikana kävimme hieman haukkaamassa evästä ja sitten matka jatkui kohti Kazakstania ja Atyrauta.

7.6. Saatuamme onneksi jonkin verran nukutuksi laskeuduimme Atyrauhun klo 5:40, jossa paikalliset rynnivät koneesta passintarkastukseen, johon jonottaessamme meidän piti täyttää maahantulopaperit, jotka saimme leimauksen jälkeen säilytettäviksi matkamme ajaksi. Lopulta olimme viimeiset, jotka pääsivät ulos asemalta, mutta onneksi Denis Lebedev odotteli meitä yhä pihalla, vaikka hän olikin ollut jo hieman huolissaan, olimmeko olleet koneessa lainkaan.

Denis vaikutti aika vähäpuheiselta ja meillä oli hieman vaikeuksia saada alkuun selvää, mitä olisi tapahtumassa. Lopulta palasimme Karin kanssa lentoasemalle nostamaan käteistä, sillä sitä tarvittaisiin bensamaksuihin, joita seuraavina päivinä olisi edessä ennen kuin palaisimme taas sivistyksen parissa käymään. Tietämättä yhtään mitään paikallisesta valuutasta, nostimme summamutikassa kymmeniä tuhansia Tengejä mukaan ja palailimme pakkaamaan autoa. Nostellessamme tavaroita kyytiin huomasimme lentoaseman pihalla sähkölangalla istuneen naaras peltotulkun! Samaisen lajin oli myös ensimmäinen suomalaisryhmä havainnut lentoaseman pihalla paria vuotta aiemmin. Me saimme lajista mukavasti heti reissun alkuun ensimmäisen Eurooppa-pinnan. Myös mm. aroharmaalokkeja lenteli taivaalla jo useita, joten Kari alkoi heti listata reissupinnoja vihkoonsa.

Denisin Pajeroon noustuamme selvisi, että ottaisimme ihan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti saman tien suunnan kohti pohjoista ja aroja, joilla retkeilisimme retken ensimmäisen puolikkaan teltoissa majoittuen. Kun olimme päässeet matkaan, alkoi Deniskin jo vastailla kysymyksiimme useammallakin kuin yhdellä sanalla ja ohessa hän tokaisi, ettei kuitenkaan olisi lainkaan halukas jatkamaan retken toisella puolikkaalla lännen retkipaikkoihin, sillä tiet sinne olivat erittäin surkeat. Meillä ei tietenkään ollut aikomustakaan muuttaa retkisuunnitelmiamme, mutta koska oppaamme vaikutti hieman nihkeältä, emme sen kummemmin ottaneet puheeksi kuin reissumme alkupuolikkaan.

HaarahaukkaHeti Atyrausta päästyämme olimme arolla, ja niinpä lintulajistokin oli heti kunnon arolajistoa. Kari piti alusta alkaen myös tarkkaa havista, johon kirjautui pian mm. arotaskuja, ruostesorsia, haarahaukkoja, sininärhi, arokotka, arohiirihaukkoja jne. Yleisimpiä lintuja olivat kuitenkin mustavarikset, joita oli joka puolella isoja parvia.

Teimme ensimmäisen stoppimme noin 150 kilometriä päätietä pohjoiseen ajettuamme Uraljokivarressa, jossa hajaannuimme koluamaan puselikkoa. Jo ennen kuin olimme nousseet autosta näimme yllättäen mustapääsirkkukoiraan ja mukava oli nähdä myös useita mehiläissyöjiä sekä harjalintuja. Ehdin kävellä jokivartta vain hetken, kun altani hiekkatörmältä pölähti lentoon valtava ruskea lintu – huuhkaja! Huusin linnusta muille ja hekin näkivät sen laskeutuvan joen toiselle – siis Aasian puolelle puun oksalle. Laitoin kaukoputkeni pystyyn ja pääsimme ihailemaan tätä valtaisaa pöllöä.

UraljokiHuuhkajaHietatiira

Pienen kävelyn jälkeen löysin ensimmäiset ruskopääsirkut ja palasin heti hakemaan Karin lajia bongaamaan, sillä olihan kyseessä reissun ensimmäinen WP-pinna Karille. Me olimme Hannan kanssa olleet paria vuotta aiemmin vain muutamia satoja kilometrejä koilliseen Venäjän puolella Etelä-Uralilla, joten meillä laji oli jo ennestään pinnoissa. Yksi linnuista onneksi lauloi yhä aktiivisesti pensaan latvassa, joten Kari pääsi linnun pointsaamaan ja sitä kuvaamaan.

Ensikomppailumme tuotti myös mm. pikkutyllejä, sarvipöllön, käpytikan sekä viitakerttusen ja Karin onnistui nähdä myös ylitsemme lentänyt mustapäälokki. Hieman taas ajettuamme pysähdyimme vielä toisen kerran hieman erilaisessa biotoopissa, jossa tulvivasta joesta kasvoi runsaasti puita ja pensaita. Eikä ollutkaan yllätys, että paikalta löytyi ensimmäinen caspius-alalajin pussitiainen. Muita retkipinnoja olivat mm. käki, kuhankeittäjä, sepelkyyhky, peippo, mustaotsalepinkäinen, ylitsemme lentäneet 4 hietatiiraa sekä ruovikossa laulanut osmankäämikerttunen. Komppauksen jälkeen saimme muuten nyppiä vaatteistamme lukuisia punkkeja, joita löytyi vielä aika pitkään, mutta oletettavasti kaikki olivat peräisin jokivarresta.

ValkosiipitiiraTankkasimme auton täyteen Inderborin läheisellä huoltoasemalla, jonka pihassa näkyi rusotaskukoiras sekä pari töyhtökiurua ja käännyimme pian Akkalan nurkilla ajamaan kohti länttä pientä arolla kulkenutta uraa pitkin. Ura oli kuitenkin ihan oikeasti virallinen runsaasti käytetty oikotie aron poikki Dzhangalan kylään reilut sata kilometriä länsiluoteeseen.

Puolenpäivän jälkeen lämpötila oli noussut jo +32 asteeseen, kun köröttelimme pomppuisia polkuja kohti luodetta. Denis seurasi oikeaa reittiä lähes koko ajan läppärissään olevien sateelliittikuvien avulla, koska maastossa oli erilaisia uria paljon. Denis myös ajoi aikalailla kohtuuttoman kovaa, joten havainnointi oli aika puolitehoista, mutta onnistuimme silti näkemään todella runsaasti arokiuruja, arotaskuja, lyhytvarvaskiuruja, jopa noin 80 valkosiipikiurua sekä jonkin verran myös pikkukiuruja. Lopulta ajoimme aropolkua yhteensä noin 60-70 kilometriä Inderborista noin NW muutamia kertoja matkalla pysähdellen ja havaiten vielä mm. jalohaikaroita, ruostesorsia, punapäänarskuja, neitokurkiperheen, jolla oli kaksi poikasta, pitkäjalkoja, pikku-, musta-, valkoposki- ja valkosiipitiiroja, aroharmaalokkeja, töyhtöhyypän, metsäviklon, pikkusirrejä sekä arokotkia, arohiirihaukkoja ja jopa 15 niittysuohaukkaa muttei ainoatakaan arosuota. Muutamissa ruovikoissa raksuttivat rastaskerttuset, ensimmäinen keltavästäräkki oli beema-alalajia ja aroharmaalokkeja tietysti lenteli taas siellä täällä.
ArokiuruKiuru

Lopulta klo 16:30 pysähdyimme keskellä aroa samaan paikkaan, jossa Denis oli edellisviikolla leiriytynyt meille Corvolta tuttujen belgialaisten WP-pinnaajien David Monticellin sekä Vincent Legrandin kanssa. Ollessamme purkamassa tavaroitamme autosta näin ensimmäisen mustakiurun – WP-pinnan meille kaikille – lennossa läheisten pienten mäennyppylöiden luona ja Kari lähtikin saman tien kameran kanssa linnun perään. Me Hannan kanssa valitsimme vielä hyvän telttapaikan ja järjestimme tavaramme, ennen kuin lähdimme Karin perään ja kävellessämme tätä kohti plokkasimme puselikosta aavikkokultarinnan, jota Hanna jäi kuvaamaan – olihan tämäkin laji Hannalle elis! Kari oli jo saanut jonkinlaisia kuvia aroista mustakiuruista, joita oli paikalla kolme koirasta sekä yksi naaras. Muut linnut olivat lentäneet kauemmaksi, mutta yksi koiras päästi minutkin kuvaamaan itseään ihan kelvollisesti.

Aroa

aavikkokultarintamustarkiuru

RuskopääsirkkuKiertelimme leiripaikkamme ympäristössä illalla vielä jonkin aikaa käyden mm. läheisellä hautausmaalla, jonne vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin paikalla olleen maatilan asukkaat oli haudattu ja havaitsimme mm. törmäpääskyjä, kiuruja, nummikirvisen, kivitaskupoikueen, pajulinnun sekä muutaman ruskopääsirkun.

Illan jo pikkuhiljaa punertaessa kuvailimme vielä ruskopääsirkkuja ja aavikkokultarintoja, (joita niitäkin oli paikalla ainakin kaksi paria), jolloin löysimme yllättäen samalta hiekkadyyniltä myös vuorihemppoperheen.

Lopulta Denis oli saanut maittavan illallisen valmiiksi ja ilta meni leiriä pystyttäessä ja niitä näitä jutellessa. Onneksi Deniskin alkoi pikkuhiljaa rentoutua ja jutella enemmänkin ja itsellekin alkoi vihdoin tulla fiilis, että tästä saattoi olla tulossa vielä oikein mukava reissu! Reissun tärkein laji eli mustakiuru oli jo hoidossa, joten paineet olivat tiessään ja kaikki muu olisi tietysti vain plussaa!

kansainvälinenavaruusasemaHanna kuvaili taas illalla jo kolmatta kesää peräkkäin Uralilla kansainvälisen avaruusaseman ylilennon, kehrääjän suristellessa ja paksujalan kiekaistessa muutaman kerran taustalla. Lopulta kömmimme telttoihin kellon ollessa jo pitkälti yli 23. Meillä oli ollut todella pitkä päivä!

8.6. heräsimme viiden pintaan ja puoli kuudelta olimme taas käppäilemässä leirin lähimaastossa. Mustakiurut olivat yhä paikalla, mutteivät päästäneet meitä lähelle lainkaan. Muutenkin lajisto oli aivan samaa kuin edellisiltana, ainoan uuden linnun oltua lutea-alalajin keltavästäräkki.
485A0557
Olimme sopineet aamupalan kahdeksaksi ja sen jälkeen purimme nopeasti leirin ja lähdimme jatkamaan matkaa arolle ja taas Karin havikseen alkoi tulla täytettä, kun näimme mm. sekä koiras että naaras mustakiurun, muutaman niittysuohaukan, 5 arokotkaa, 3 arohiirihaukkaa, 3+2 neitokurkea sekä pari ylitsemme lentänyttä aropääskykahlaajaa.

NeitokurkiArohiirihaukka

Lopulta saavuimme Dzhangalan lähistölle, jossa oli useampia järviä, joilla piti tietysti alkaa pysähdellä. Ja lintuja oli todella mukavasti – oli ensimmäiset kaksi kiharapelikaania, ristisorsia, harmaasorsia, lapasorsia, taveja, heinätaveja, jalohaikaroita, ruskohaikara, kapustahaikara, merimetsoja, töyhtöhyyppiä, mustajalkatyllejä, punajalkavikloja, suokukkoja, mustapyrstökuireja, pari kuovia, muutamia aropääskykahlaajia, mustapäälokki, tietysti aroharmaalokkeja, hietatiira, valkoposki- ja pikkutiiroja, pari valkosiipikiurua, feldeggi-alalajin keltavästäräkkejä, fuscus-alalajin rytikerttusia ja ollessamme taas ajamassa näkyi vielä neitokurki, ruskopääsirkku, mustakiuru, sekä käärmekotka.

AropääskykahlaajaKiharapelikaani

MustakiuruKiharapelikaani

Toisen isomman järven rantaan (Kapzhasar) päästyämme, pystytimme saman tien leirin ja pian lyhyiden päiväunien jälkeen olimme kävelemässä järven rantoja edes takaisin. Ja lintuja taas riitti – 25 kiharapelikaania, haapanoita, käki, pikkukiuruja, 5 fuscus-rytikerttusta, calcaratus-alalajin sitruunavästäräkki sekä useita tavallisia sittiksiä, erilaisia keltavästäräkkejä, hemprichii-alalajin sepeltasku (siis kaspiantasku), sinirinta, pari aavikkokultarintaa, pari pajulintua, pari ruskopääsirkkua, sekä runsaasti muita kahlaajia ja vesilintuja.

SitruunavästäräkkiIlta kului leppoisasti ja leiristä järvelle staijaillessamme näimme vielä reilun 50 punasotkan saapuvan järvelle ja 700 kottaraisen parven vellovan seuraavan ruovikkoa umpeen kasvaneen järven yllä.

Illan jo hämärryttyä kävin vielä lähirannassa yrittämässä rytikerttusäänitystä, mutta linnut olivat hiljaa. Rannasta oli kuitenkin mukava seurailla 8 kapustahaikaran ruokailua. Lopulta illallisen jälkeen oli väsymykselle annettava periksi ja kömmittävä telttoihin.

9.6. pari lyhyttä kuunteluheräämistä keskellä yötä tuottivat kaulushaikaran sekä luhtahuitin ja lopulta herätyskellot soivat taas viideltä. Pian olimme taas käpöttelemässä järven rannassa. Kari oli jo hieman meitä aiemmin lähtenyt liikkeelle ja laskenut rannasta jopa 85 kiharapelikaania, joista osa oli jo nyt lennossa ja siirtymässä ilmeisesti muille järville. Itse laskin putkella rannoilta 50 jalohaikaraa samalla kun jossain kaukana huuteli neitokurki.

Hajaannuimme hieman erillemme ja kohta retkipinnaksi oli nähty liroja, pikkulokkeja, viiksitimaleja, pajusirkkupari, Karin näkemä mustavikloparvi sekä minun ja Hannan näkemä ylitsemme lentänyt odottamaton yllätys – naaraspukuinen siperiankurmitsa! Sain vihdoin rytikerttusista äänityksiä, Hanna kuvasi ruovikossa osmankäämikerttusen ja jatkoi vielä rytikerttuskuvauksiaan, kun näin Karin viittoilevan minua luokseen hieman kauempana rannasta. Hän huuteli näkevänsä kolme kaukaista hanhea, joiden määrittämiseen tarvittaisiin kaukoputkea, joka vain minulla oli mukana. Käppäilin Karin luokse ja kaukana alavalla aukealla lepäili kolme rubrirostris-alalajin merihanhea.

Aavikkokultarinta

Rytikerttunen

Kari lähti saman tien palailemaan leiriä kohti, mutta itse odottelin Hannan saapumista ruovikosta, seuloen samalla putkella järvelle, mikä kannatti, sillä löysin aivan järven vastarannalta noin 30 vesipääskyä. Hannan löydyttyä lähdimme hiljalleen palailemaan pientä ajouraa pitkin leirille. Kohta kuului pusikosta tuttu linnun laulu ja edessämme lauloi todella mukavasti esillä ollut aavikkokultarinta. Saimme kuvailla tätä sekä hieman edempänä ollutta toista ”ramaa” yllin kyllin, kunnes meidän piti kiiruhtaa leiriin, jossa oli taas aamiainen kahdeksalta.

Teltoille päästyämme lensi ylitsemme vielä 6/1 jouhisorsaa ja järven seulominen tuotti vielä härkälinnun sekä pari tukkasotkaa reissupinnaksi. Samainen jo edellispäivänä näkemämme käärmekotka nousi siivilleen sähkötolpalta, jolla se oli yöpynyt.

Kuvailtuamme vielä hieman leirimme viereisellä arolla asustelleita pikkukiuruja, oli kohta leiri taas purettu ja matka jatkui kohti seuraavia järviä.

Aamuyhdeksän jälkeen olimme kävimme vielä Kapzhasarin kylällä, jonne kuoppaista päätietä ajaessamme huomasimme outoja vaaleita varpusia, jotka olivat yllättäen kalliovarpusperhe. Kylällä kävimme kaupassa ja kohta matka jatkui taas.

Lopulta olimme Dzhangalassa, joka oli ihan iso kaupunki, jossa piti taas päästä jäätelökauppaan. Mutta koha jo kiiruhdimme kaupungin toisella puolella olleita järviä katsomaan. Olimme päättäneet skipata paluumatkan aroja pitkin ja ajaa pääteitä pohjoisen kautta kiertäen takaisin Inderboriin. Ajoa olisi parisensataa kilometriä enemmän, mutta ajallisesti matka olisi sama, kun pääsisimme ihan kohtuukuntoisille pääteille. Samalla kyllä skippaisimme parhaat mustakiurupaikat, mutta meillä olisi mahdollisuus tutustua pohjoisiin paikkoihin, joissa muut ryhmät eivät olleet käyneet.

Kylän jälkeinen ensimmäinen järvi oli todella hyvä kahlaajalietteineen ja niinpä mustajalkatyllien, pikkutyllien ja pikkusirrien ohella löysimme myös aropääskykahlaajia, lampiviklon, muutaman tyllin, 2 kuovisirriä sekä yllättävimpänä 4 pulmussirriä. Muuta lajistoa edustivat 200 punapäänarskua, 100 nokikanaa, 2 kapustahaikaraa sekä mustakaulauikku ja ruovikossa surissut ruokosirkkalintu.

järvi

Yhdentoista jälkeen otimme suunnan kohti koillista ja alkumatkasta tsekkasimme vielä pari järveä, joilla näkyi kiharapelikaani, ruskohaikara, 2+2 neitokurkea, 2 kurkea, lisää aropääskykahlaajia, 3 avosettia, pikkutiiroja, muutamia valkosiipikiuruja sekä viimeisellä hieman jo urbaanilla järvellä kottaraisparvessa ollut punakottarainen.

ArokotkaTämän jälkeen maisema muuttuikin hieman asutummaksi ja arot olivat pääasiassa viljeltyjä. Niinpä linnut vähenivät radikaalisti, mutta toivomiamme petolintuja alkoi näkyä mukavasti. Näimmekin lopulta useita arokotkan sekä arohiirihaukan pesiä tienvarsipuissa sekä sähkötolpilla ja lopulta löytyi etsimämme keisarikotkan pesäkin. Myös merikotkia ja haarahaukkoja näkyi pari lintua ja muita havaintoja olivat nuolihaukat, 13 kurjen parvi, valkosiipitiirat, mustaotsalepinkäiset sekä peltosirkku.

Aivan loppumatka Chapaeviin oli todella kuoppainen, sillä tie oli revitty auki joskus mahdollisesti alkavaa kunnostusta varten. Onneksi lopulta olimme klo 15:00 Chapaevissa ja käännyimme etelään paremmalle tielle. Vielä tältäkin tieltä näimme pari merikotkaa, lisää arokotkia ja -hiirihaukkoja, ensimmäiset punajalkahaukat, joitakin sininärhiä sekä yhden valkosiipikiurun.

MerikotkaKeisarikotka

PunajalkahaukkaLoputtoman tylsää suoraa tietä riitti ja riitti ja pikkuhiljaa koko autokuntamme minua lukuun ottamatta alkoi pilkkiä aika pahasti, siis myös kuskimme. Niinpä ehdotin pientä taukoa ja kuinka ollakaan seuraavan mahdollisen stopin kohdalta metsiköstä löytyi useita tuuli- ja punajalkahaukan pesiä. Niinpä me suuntasimme Hannan kanssa ”vespareita” ihastelemaan, Karin ja Denisin simahdettua aivan saman tien kuin saunalyhdyt. Noin 45 minuuttia myöhemmin oli punajalkahaukat saatu kuvattua ja koko porukka taas, jos ei täynnä virtaa, niin ainakin hieman latautuneena.

Olimme lopulta (etenkin minä) alkaneet katua sitä, että mustakiuruja oli nähty niin vähän, joten olimme kuitenkin päättäneet suunnata uudelleen aroille, joten klo 17:50 otimme taas tien länteen ja aroille. Ja kuinka ollakaan saimme heti palkinnon, kun automme edestä lähti lentoon pikkutrappikoiras. Lintu vieläpä laskeutui aika lähelle näkyville, jossa valkosiipikiuru alkoi hyökkäillä sen kimppuun. Saimme aika hauskoja tilannekuvia trapista ja kiurusta! Arolla ajaessamme valkosiipi-, aro-, lyhytvarvas-, pikku- sekä ihan tavallisia kiuruja näkyi taas ihan mukavan monipuolisesti sekä tietysti joka paikan arotaskuja, useampikin aavikkokultarinta sekä taas komea käärmekotkakin.

Arotasku

Pikkutrappi

SiiseliKäärmekotkaAjettuamme jo muutamia kymmeniä kilometrejä Denis alkoi jo hieman tuskastua, kun mustakiuruja ei meinannut alkaa löytyä ja vauhti taas kasvoi kasvamistaan. Meillä, etenkin takapenkillä, oli selkänikamat ja pakaralihakset koetuksella pomppuisella tiellä, jossa pahimpia kohtia olivat yllättäen kohdalle osuneet risteykset – riippui ihan siitä kumpaa tietä oli ajettu märemmissä olosuhteissa, kummassa oli syvemmät urat – jos risteävän tien urat olivat syvemmät, joutuivat yleensä koetukselle myös kattoon kolahtanut pää sekä mutkalle taittunut kaularanka… Ja pahimmillaan takakontin tavaratkin lensivät vielä niskaan… Ei niin kauhean kivaa…

MustakiuruOnneksi lopulta ensimmäinen mustakiuru löytyi ja sitä päästiin auton ikkunasta ihan kunnolla kuvaamaankin. Ja matkan vähän taas turhan äkillisesti jatkuttua kiuruja löytyi kohta lisää ja näkyipä ensimmäinen paremmin nähty pallidirostris-alalajin (etelän)isolepinkäinenkin (aroisolepinkäisen). Lopulta päätimme löytäneemme leiripaikan, kun löysimme puolenkymmentä aika kesysti tien vierellä patsastellutta mustakiurua aika pieneltä alueelta.

Telttapaikat valittuamme levisimme taas arolle eri suuntiin, mutta aika pian saimme pettymykseksemme todeta, etteivät mustakiurut olleet lainkaan niin helppoja lähestyä jalan kuin mitä ne olivat autolla olleet (etenkin, jos niitä olisi lähestytty hitaasti ja varovaisesti). Lopulta jouduimme tyytymään aika vaisuihin kuviin ja muuten alueen linnusto olikin aika köyhää, sentään jokunen aavikkokultarinta sekä ylitsemme äännellen lentänyt hietakyyhky nähtiin.

Illallista taas nauttiessamme alkoi kehrääjä taas surista ja Karin jo kömmittyä telttaansa, saapui hauskan utelias kettuperhe tutkailemaan leiriämme. Lopulta ne saivat vähän makkaraa evääkseen ennen kuin meidän oli suunnattava unten maille.

10.6. yö oli todella kylmä! Lämpötila laski arviolta alle 5 asteeseen! Sääennusteet olivat luvanneet koko reissullemme noin 17 asteen yölämpötiloja, joten etenkin minulla oli käytössäni taas kerran aivan liian heppoinen makuupussi. Niinpä unet jäivät varsin katkonaisiksi! Lopulta heräsimme Hannan kanssa ennen kuutta ja suuntasimme kiertelemään hieman kumpuilevaa aroa. Mustakiurut lentelivät edestakaisin ja yleensä kun yksi koiraista innostui laulamaan, syöksyi jostain yksi tai kaksi koirasta kisailemaan sen kanssa, kunnes ne taas kohta laskeutuivat yksi kerrallaan erilleen. Pariin otteeseen pääsimme kuvaamaankin laskeutunutta lintua ja lopulta sain linnuista myös äänityksiä niin lennossa kuin maassakin. Yhteensä näimme kymmenkunta mustakiurua, mutta edelleenkin vain pari naarasta. Muita havaintoja ei juuri tullut, parhaimpana taas äännellen ylitsemme lentäneet 3 hietakyyhkyä.

Janne kuvaa

Mustakiuru

Lopulta purimme leirin taas aamupalan nautittuamme yhdeksän aikaan ja lähdimme palailemaan kohti päätietä. Matkalla otimme hieman hiekkadyynikuvia, mutta havainnot jäivät tavallisiin kiurulajeihin. Lopulta tankkasimme taas auton Inderborin nurkilla havaiten asemalla muutaman töyhtökiurun sekä nunnataskuperheen ja kohta olimme matkalla kohti etelää ja Atyrauta.

Ajo Atyrauhun oli erittäin vauhdikas, kun Denis pääsi vihdoin ajamaan kunnon tietä eikä havainnoilla juuri juhlittu. Pari meri- ja arokotkaa, punajalkahaukkoja, 2 sepelkyyhkyä sekä jokunen ruskopääsirkku sentään havaittiin.

Atyraussa suuntasimme saman tien Laeti-hotellillemme, josta saimme huoneet ja pikasuihkun ja pikkuhuilin jälkeen suuntasimme syömään. Valitettavasti ravintola oli sekä aika kallis että huono – annoksetkin olivat aika surkean pienet. Viikolla paikalla olisi ollut huomattavasti edullisempi ja parempi lounastarjous, mutta päätimme silti, että jatkossa söisimme ehdottomasti jossain muualla – etenkin Denis oli vahvasti sitä mieltä.

Iltapäivällä suuntasimme läheiseen Victory Parkiin, josta Ilkka Sahi oli edelliskesänä löytänyt sensaatiomaisesti ruskoperälepinkäisen, jonka oli myöhemmin alkusyksystä todettu jopa pesineen alueella! Aiemmat ryhmät eivät olleet lepinkäistä tälle vuodelle löytäneet, emmekä löytäneet mekään. Havainnot jäivät muutamaan pikkulepinkäiseen, muutaman viherpeipon parveen, ruskopääsirkkuun sekä ylitsemme lentäneisiin mustapäälokkeihin. Ihan mukava oli kuitenkin seurailla myös paikallisten puistoelämää, jossa etenkin lapset oli otettu mukavasti huomioon – tenavilla riitti virikkeitä ja tekemistä.

PussitiainenSeuraavaksi suuntasimme Ural-jokivarressa olleelle kävelykadulle, jolta oli hyvä tutkailla rantapuskissa asustelevia pussitiaisia. Tinttejä oli paikalla runsaasti ja ne reagoivat erittäin mukavasti atrappiin tulemalla aivan viereen tuijottamaan. Niinpä kuvailimme erilaisia caspius- sekä ihan normi-eurooppalaisen näköisiä tinttejä sekä muutamia ilmeisesti näiden risteymiä ja emme kuitenkaan nähneet mitään sellaista, jolla olisi edes jotain tekemistä toivomamme macronyx-lajin/alalajin linnun kanssa. Aika kului mukavasti myös lähipuista lentoon välillä nousseita vihermehiläissyöjiä katsellessa ja kuvaillessa. Retkipinnaksi näimme myös turkinkyyhkyjä, lyhyesti näyttäytyneen luhtakerttusen sekä illan jo hämärtyessä ylitsemme lentäneen yöhaikaran.

Illalla suuntasimme edellistä huomattavasti parempaan ravintolaan syömään. Saimmekin todella maittavat ruoat, joiden ohella meille tunnuttiin kantavan koko ajan ylimääräistäkin naposteltavaa, kun ravintolan omistajarouva tuntui haluavan meidän tulevan paikalle uudelleenkin. Niinpä ilta venyi lopulta aika pitkäksi, mutta lopulta pääsimme tyytyväisinä mahan viereen pötköttelemään ja nukahdimmme pian, vaikka hotellihuoneessa olikin aivan järkyttävän kuuma.

11.6. herätys oli taas ennen kuutta ja kuudelta olimme pihalla pakkaamassa autoa. Keli oli yllättäen täyspilvinen ja pikkuhiljaa kohti länttä ajellessamme alkoi ripsiä vettä.

Olimme pikkuhiljaa saaneet Denisin kypsytettyä ajatukseen, että kyllä me ihan oikeasti halusimme seurata alkuperäistä reittisuunnitelmaamme ja olimmepa jopa onnistuneet tietojemme hieman karttuessa lisäämään matkaan myös hieman ylimääräisiä mutkia. Olimme Karin kanssa pyöritelleet aikatauluja ja päätyneet siihen tulokseen, että suuntasimme seuraavaksi aroille hoitamaan tunturikiurun brandtii-alalajia, ns. arotunturikiurua, joka on varsin potentiaalinen splitti tulevaisuudessa muista WP:llä tavattavista tunturikiuruista, jotka ovat kaikki ylänköasukkiryhmää.

Alkuun ajoimme ns. päätietä kohti länttä, mutta tie oli niin surkea, että pian ajoimme tien vieressä arolla ollutta uraa pitkin, josta kohta taas uran loputtua jouduimme palaamaan kuoppaiselle päätielle. Paikallisten liikennekulttuuri oli aivan järkyttävää, kun hulluimmat kaaharit ajoivat kapeaa vähäkuoppaisinta linjaa pitkin sen minkä autoillaan pääsivät olettaen, että vastaantulevat kyllä ennen pitkää väistävät, kun ajaa suoraan kohti! Onneksi lopulta pääsimme risteyksellemme, josta käännyimme pohjoista kohti arolle.

Arotiellä alkoi taas näkyä tuttuja arotaskuja ja erilaisia kiuruja. Nelisenkymmentä minuuttia ajettuamme mahdollisimman kovaa ajamaan keskittynyt ja ehkä siksi taas aikalailla tuppisuuksi alkanut Denis sanoi, että nyt pitäisi alkaa olla tarkkana, muttei sen kummemmin selittänyt, mitä etsiä. Arvelimme toki etsivämme tunturikiuruja sekä mahdollisesti myös kaspiantyllejä. Kerran Hanna näki vilaukselta tyllimäisen kahlaajan lennossa, muttemme pikaetsinnällä sitä löytäneet ja koska kuskillamme oli taas armoton kiire, ei meidän auttanut kauemmas autolta hajaantua sitä etsimään.

SuolajärviTunturikiuruAika pitkään saimme etsiä, kunnes vihdoin löysin tieuralta edestämme tunturikiurun. Denis kuitenkin yritti taas hieman turhan vauhdikkaasti lähestyä sitä, joten kuvat jäivät saamatta. Jonkin matkaa ajettuamme kiuruja löytyi taas muutama lisää, mutta kuvat jäivät saamatta aikalailla samoista syistä – ja myös seuraavalla kerralla. Lopulta löysimme sentään yhden ”ere”-perheen, jonka nuorimmainen jäi poseeraamaan kuvattavaksi. Ikävä kyllä aikuisesta linnusta emme kummoisia kuvia saaneet ja kohta matka jatkui taas kovaa vauhtia kohti päätietä. Ajomatkoilla näimme joitakin vihermehiläissyöjiä, minervanpöllön sekä aroisolepinkäisen ja yhteensä sateen kastelemilla teillä oli pikkuparvissa juomassa jopa 40 hietakyyhkyä, mutta kertaakaan Denis ei ehtinyt pysähtyä kaahausvauhdistaan ennen kuin linnut olivat jo lennossa.

MustapäälokkejaLopulta ylitimme päätien ja jatkoimme suoraan pienen kylän läpi Kaspianmeren rantaan. Rannassa näkyi heti runsaasti lokkilintuja ja niitähän piti tietysti päästä selaamaan putkella. Valtaosa hiekkarannalla olleista linnuista oli mustapäälokkeja, jonkin verran aroharmaalokkeja seuranaan ja erillään näimme ison naurulokkiparven, mutta merestä uimasta löysimme myös muutaman kaitanokka- sekä heinei-alalajin kalalokin. Myös räyskiä näkyi useita ja rannasta löytyi karikukko ja mustajalkatyllejä ja hieman rantaa ajettuamme löysimme tiiraparven, jossa oli 5 lajia tiiroja sekä pikkulokkeja ja läheisellä mutelikolla touhusi noin sadan valkoviklon ja 70 suokukon porukka mukanaan yksi lampiviklo.

KaspianmeriPääskykahlaajaRistisorsa

Yhä edemmäs rantaa ajettuamme löysimme runsaasti pääskykahlaajia (joita ei sen koommin ehditty alkaa määrittää, mutta se ainoa kuvattu näyttää kyllä kovasti tavalliselta pääskykahlaajalta) sekä useita merikotkia, jotka kököttivät tyytyväisen näköisinä rannoilla – lokkiravintoa tuntui olevan riittämiin.

Lopulta olimme ajelleet pieniä rannassa kulkeneita uria pitkin niin pitkälle, että urat päättyivät ja sitten alkoi arpominen, kuinka sieltä pääsisi takaisin päätietä kohti? Jonkin aikaa sompailuun menikin aikaa ja taas pompittiin päät katossa useampaan kertaan, ennen kuin olimme vihdoin päätiellä, jossa vauhdikas ja erittäin pomppuinen ajo vain paheni, sillä tie oli erittäin huonossa kunnossa.

Vihdoin kolmen jälkeen käännyimme taas etelää kohti ja kohti Volga-deltan itäreunaa. Ajelimme taas kuoppaista uraa pusikkoalueiden läpi pitkän aikaa, havaiten parhaana lintuna (idän)hiirihaukan, ennen kuin lopulta olimme Denisin aiemmilla reissuilla hyväksi toteamalla leiripaikalla. Laitoimme saman tien teltat pystyyn ja koskapa iltapäivä oli kuumimmillaan, sovimme, että yrittäisimme nukkua tai ainakin levätä kuuteen asti.

LeiriTeltassa oli aivan tuhottoman kuuma, joten nukkumisesta ei tullut oikein mitään, mutta lopulta kömmittyäni teltasta housut yhä puolitangossa, huomasin Karin jo olevan pihalla ja kiikaroivan leirimme ympäristöä – ja kuinka ollakaan, hän tokaisi yhtäkkiä, että: ”Tuossa on fasaani.” Singahdin pointsaamaan tämän reissumme yhden aivan ehdottomasti tärkeimmistä tavoitelajeista ja todellakin, noin sadan metrin päässä meistä fasaani nousi hienosti näkyviin hiekkaiselle joen penkalle! Ja nyt ei kyseessä ollut todellakaan ihan mikä tahansa fasaani vaan ihan aito ja villi sellainen! Jokainen linnuista vähänkään ymmärtävä voi kuvitella, mikäli ympäri Eurooppaa ei olisi istutettu typeriä häkkifasaaneja, kuinka mielettömän upea lintu olisi kyseessä, varsinkin kun laji on villisti hoidettavissa vain pieniltä alueilta Azerbaidžanista ja täältä Länsi-Kazakstanista! Vain muutamat ryhmät olivat aiemmin näitä lintuja käyneet yrittämässä ja vain todella harva oli päässyt lajin näkemään edes vilaukselta, muut olivat saaneet tyytyä äänihavaintoihin…

Hannakin ehti nähdä fasaanin hyvin, mutta juuri kun olin ottamassa siitä super-zoomillani kuvaa, se livahti puskan taakse joen penkalle piiloon. Kohta olimme kuitenkin menossa sen perään. Hiivimme joen penkkaa kohti paikkaa, johon uskoimme sen piiloutuneen, kun se yhtäkkiä rysähti lentoon aivan jaloistamme – se olikin kävellyt penkkaa hieman meitä lähemmäksi. Niinpä valitettavasti saimme siitä vain lentokuvia ja tietysti vain poispäin lentävästä linnusta.

FasaaniFasaani

Pienten tuulettelujen jälkeen näin vilaukselta toisenkin fasaanin lennähtävän samalla tavalla joen toiselle puolelle aika kaukana edessämme, mutta enempää emme lintuja löytäneet. Ainoastaan kuulimme joen toiselta puolelta muutamia rääkäisyjä aiemmin näkemältämme linnulta. Muuten pusikkoisesta ympäristöstä löysimme taas tietysti ruskopääsirkkuja, muutaman harmaasirkun sekä hieman yllättäen pari kaspiankerttua, josta paukahti kaikille Eurooppa-pinna.

Illallista nauttiessamme näimme vielä yöhaikaran ja kohta alkoi taas kuulua joka paikasta tuttu kehrääjän surina. Hyttysiä oli illan hämärryttyä ja kelin viilennyttyä aika runsaasti, mutta ympärillämme pyöri aina auringonlaskuun asti ainakin muutamakymmentä sudenkorentoa, jotka napsivat hyttyset suihinsa! Ne olivat todella tehokkaita ja kävivät parhaimmillaan nappaamassa hyttysen jopa ihan iholta! Eipä ollut koskaan tullut koettua mitään vastaavaa!

12.6. heräsin muutamaan otteeseen yöllä kuulostelemaan, josko fasaani tai joku muu mukava laji olisi äänessä ja kannatti, sillä pariin otteeseen kuului kaukaa sisämaan puolelta peltopyyn ääntä.

Lopulta heräsimme Hannan kanssa ennen viittä ja suuntasimme lähimaastoon käppäilemään. Puselikko oli kuitenkin hämmästyttävän hiljainen – fasaani huuteli noin kerran puoleen tuntiin joen toiselta puolelta, mutta muuten havainnot jäivät pariin aavikkokultarintaan ja ruskopääsirkkuihin, joista yksi oli erikoisen näköinen keltapäinen – ilmeinen 2kv lintu. Mustaotsalepinkäispari varotteli pesäpuussaan, jossa pesi myös nuolihaukkapari, mutta muuten oli köyhää.

Puoli kahdeksan aikaan palailimme leiriin, jossa Karikin oli juuri lähdössä maastoon. Lopulta teimme vielä reilun puolen tunnin kierroksen joen toisella puolella havaitsematta kuitenkaan mitään mainittavaa, Kari sentään oli kuullut vielä toisenkin fasaanin. Aamiaisen jälkeen lähdimme sitten palailemaan kohti Atyrauta ilman kummempia suunnitelmia, mitä päivän aikana tekisimme muuta kuin yrittäisimme selvitä rynttyytyksestä ehjinä.

TunturikiuruDenis halusi taas välttää päätietä mahdollisimman paljon ja ajoimme taas aroja pitkin ja lopulta päätimme suunnata taas tunturikiurumestoille etsimään huolellisemmin kaspiantyllejä, joita viikkoa aiemmin oli kuitenkin alueelta löytynyt paristakin paikasta. Nyt tunturikiuruja löytyi huomattavasti enemmän, jopa noin 40 lintua ja vihdoin myös aikuisesta linnusta saatiin edes jonkinlaiset kuvat, vaikka vauhti oli taas melkoinen.  Lopulta kävimme ilmeisesti kaikissa paikoissa, joissa Denis oli aiemmin nähnyt kaspiantyllin, sillä sen verran tarkkaan hän gps:ää ja läppäriään, jotka siis olivat molemmat koko ajan sylissä ajaessamme pomppuisia uria vauhdikkaimmillaan 90km/h, mutta emme ensimmäistäkään lintua löytäneet. Vihermehiläissyöjiä, aroisolepinkäisiä ja pari kivitaskua sekä taas lukematon määrä arotaskuja ja tavallisia kiurulajeja sentään nähtiin. Pariin otteeseen olimme aika lailla eksyksissä väärillä urilla, joilta ei löytynyt muuta poispääsyä kuin loppuun asti ajaminen, mutta lopulta pääsimme taas junaradan oikealle puolelle ja palaamaan takaisin päätielle.

Kamelit

Päätietä ajo oli taas yhtä tuskaa, mutta nyt kun olimme jo reissun rankoissa ajoissa voiton puolella ja auto ja kyydissä olijat olivat yhä kaikki ehjinä, oli Deniskin rentoutunut ja juttu luisti porukallamme todella mukavasti! Onneksi olimme ajelleet aroja pitkin niin pitkälle, että lopulta aika pian kurvasimme Atyraun jätevesijärvelle. Ja tämähän olikin sitten aivan huikea lintupaikka! Mitään ihmeellisiä harvinaisuuksia emme suuren järven ympäriajolla löytäneet, mutta lintuja oli paljon! Mukavinta antia olivat 10 pronssi-iibistä, 90 ristisorsaa, 20 ruostesorsaa, 10 mustakaulauikkua, pari tumman muodon ruskosuohaukkaa, muutama liejukana, 150 avosettia, 9 kuovia, 5 pikkukuovia, 4 puna- ja 10 mustapyrstökuiria, luhtakana, 15 pikkusirriä, tylli, useampi sata aroharmaalokkia, 8 mustapäälokkia, 3 hietatiiraa jne.

RuskosuohaukkaAroharmaalokkiKeltavästäräkkiPronssi-iibis

Jätevesiallas

Lopulta palasimme taas hotellille, jossa saimme samat huoneet kuin aiemmin ja käytyämme suihkussa huilasimme hetken. Onneksi Kari pääsi puhelimellaan, jonka oli onnistunut lukitsemaan PUK-koodinkyselytilaan, WiFin:n kautta nettiin, sillä huoneessa surffaillessaan hän huomasi, että aamulla Atyrauhun saapuneet ruotsalaiset WP-vuodaribongarit olivat onnistuneet löytämään macronyx-pussitiaisen! Onneksi hänen onnistui saada myös tarkat koordinaatit paikalle, joten meidän seuraavan ja viimeisen aamun ohjelma oli helppo päättää.

Illalla söimme taas tutussa hyväksi koetussa ravintolassa, jossa ei kuitenkaan nyt ollut tuttu omistajarouva töissä, joten jouduimme tyytymään ihan normaaleihin annoksiin, ilman kaikenlaisia lisäherkkuja. Hotellille palattuamme olimme aivan järkyttävän väsyneitä.

13.6. heräsimme taas tuttuun tyyliin aikaisin ja kuudelta olimme lähdössä kohti Uraljoen suistossa sijaitsevaa suojelualuetta. Noin puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme suojelualueen portille, jonka viereisessä puussa macronyx-pussitiainen, eli jo joidenkin listausten mukaan omaksi lajikseen splitattu mustapäinen pussitiainen, oli ollut. Kiertelimme puuta hetken suunnitellen, miltä puolelta puuta olisi paras tarkkailla, sillä juuri tien puoleinen osa puusta oli vielä täysin varjossa. Samalla saimme todeta paikalla olevan todella runsaasti purevia ja pistäviä hyönteisiä, joten ensimmäistä kertaa oli pakko turvautua hyttysmyrkkyihin ja Hannan jopa hyttyshattuun.

Lopulta olimme löytäneet hyvän paikan ja soitimme hieman atrappia ja lähes välittömästi löysin esille tulleen mustapäisen pussitiaisen! Ja lintu todellakin näytti hyvältä! Olimme seuloneet nettiä ja mukanamme ollutta kirjallisuutta edellisiltana ja todenneet macronyxin varman määrittämisen mahdottomaksi, sillä linnusta ei selvästikään tiedetty juuri mitään. Mutta ainakin juuri tämän näköisestä linnusta oli löytynyt kuvia, jotka oli otettu kaakompana Kazakstanissa ja mukanamme olleen Central Asia -kirjan macronyx-kuvat sopivat hyvin tähän lintuun, joten risteymää ei ollut syytä epäillä.

Macronyx-pussitiainenMacronyx-pussitiainen

Pussitiainen ei oikein suostunut pysymään paikoillaan, vaan lennähti aina jokivarteen kaislikkoon keräämään jotain, joko ruokaa tai pesätarpeita ja sieltä sitten takaisin puuhun piiloon. Niinpä jouduimme pienien taukojen jälkeen soittamaan atrappia pariinkin otteeseen, että saimme linnusta lopulta riittävän hyviä kuvia ja jopa hieman äänitystäkin.

Muita puiston portilla nähtyjä lintuja olivat pari vihermehiläissyöjää, yöhaikara, aavikkokultarinta sekä pari ruskopääsirkkua ja lähdettyämme ajamaan takaisin päin, näimme vielä minervanpöllön. Kiertelimme vielä hetken läheisellä arolla löytämättä kuitenkaan muuta kuin muutamia mustaotsalepinkäisiä.

Seuraavaksi stoppasimme ihan paluumatkan varrella pienessä metsikössä, jossa oli punajalkahaukkakolonia. Saimme parhaat kuvat auton ikkunoista muutaman linnun istuttua sähkölangoilla, mutta kun nousimme autosta, eivät linnut enää juuri tulleet lähelle lainkaan. Nämä linnut taisivat olla liian tottuneita ihmisiin, sillä ne eivät edes varoitelleet lainkaan. Samassa metsikössä näimme myös kymmenkunta turkinkyyhkyä sekä useita mustaotsalepinkäisiä.

PunajalkahaukkaPunajalkahaukka

Käytyämme pikaisella roskaruoka-aamiaisella, päätimme piipahtaa uudelleen Victory Parkissa, sillä tiedossa on, että lepinkäiset ovat varsin myöhäisiä saapujia. Emme kuitenkaan tälläkään kertaa löytäneet muuta kuin 3 koiras ja 1 naaras pikkulepinkäisen.

Koskapa emme muutakaan keksineet, päätimme ylittää Uraljoen Aasian puolelle ja kiertelimme tovin vähän turhankin urbaanissa maisemassa etsien pääsyä kartoillamme näkyneelle järvelle, mutta lopulta saimme todeta järven olevan vain öljyteollisuuden käyttämä jätevesiallas, jonne ei ollut pääsyä lainkaan. Mutta ei etsiminen silti hukkaan mennyt, sillä pääsimme yhdellä hautausmaalla katselemaan ja kuvaamaan pariakymmentä nunnataskua. Ja aivan teollisuusalueen lukittujen porttien läheisillä pienillä altailla, näimme pitkäjalkojen ohella pari suohyyppää, joita uskalsimme varovaisesti auton ikkunasta kuvata, vaikka Denis hieman pelkäsikin, että siitä saattaisi tulla sanomista.

NunnataskuNunnatasku

SuohyyppäKoskapa Aasian puolella ei oikein ollut intoa lähteä ajamaan kaupungin ulkopuolelle, jossa kulki Denisin mukaan vain yksi huonokuntoinen päätie, päätimme palata vielä kerran Euroopan puolelle ja kävimme kävelemässä toisessa Uraljokivarren kävelytiepuistossa. Jokivarren puskissa lauloi runsaasti rastaskerttusia, yksi aavikkokultarinta näkyi lyhyesti ja jokea pitkin lenteli taas muutamia mustapäälokkeja.

Tämän jälkeen emme keksineet enää muuta, joten palasimme hotellille, sillä päätimme päästää Denisin kotimatkalleen ajoissa, hänellä kun olisi reipas 12-tuntinen kotimatka Samaraan. Hotellilla hoidimme vielä maksut Denisille ja hyvästelimme tämän ja sitten rötkähdimmekin umpiväsyneinä tunnin päivälevolle.

Iltapäivällä kävimme hieman shoppailemassa ja kiertelemässä kaupungilla, ennen kuin suuntasimme tuttuun ravintolaan syömään. Tuttu muori oli taas töissä ja saimme taas kunnon herkkuateriat, jonka jälkeen palasimme hotellille ajoissa nukkumaan, sillä meillä oli aamulla todella aikainen lähtö lentoasemalle.

Kaupungilla

Moskeija14.6. herätyskellot soivat aamuneljältä ja kohta edellispäivänä tilaamamme taksi oli jo pihassa. Noin kymmenen minuutin kuluttua olimme Atyraun lentoasemalla, jossa odottelimme pari tuntia lentoamme Moskovaan. Lento lähti lopulta aivan ajallaan.

Moskovassa saimme ihmeeksemme todeta, ettei lentoamme näkynyt lainkaan missään, kunnes huomasimme, että boarding passimmekin oli jo passintarkastuksen jälkeisillä lippujentarkistuspisteillä korjattu Finnairin lennolle, joka oli tuntia myöhemmin kuin alkuperäinen lentomme. Eipä meille ollut sanallakaan tästä mainittu. Niinpä meillä oli lopulta jopa reilun neljän tunnin odotus kentällä, ennen lentoamme Suomeen.

Lento sujui aivan totaalisesti unten mailla ja laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 13:30. Vanhempani olivat halunneet tulla meitä moikkaamaan ja kävimmekin vielä koko porukalla syömässä lentokentän pizzeriassa, ennen kuin lähdimme kotimatkalle Parikkalaan.

Lopulta oli mukava olla kotona ihan ihmisten aikaan ja ehdimme käydä vielä rengastamassa parit varpuspöllöpoikueet ennen kuin suuntasimme Tarvaslammelle saunaan, jonne jätimme taas tuttuun tapaan itämatkojen jälkeen tavaramme jätesäkeissä lutikkalöylyihin.

J.A.

Thaimaa, Phetchaburi 25.2.-7.3. 2017

Alkusanat

Alkutalvesta saimme Toivasen Terolta sähköpostiviestin, jossa hän kyseli matkaseuraa itselleen ja Kilpimaan Jannelle jonnekin kauas ja lämpimään. Ensimmäinen konkreettinen ehdotus matkakohteeksi oli Thaimaa ja tarkemmin Petchapuri, jossa mm. Bruunin Mika oli aiemmin käynyt ja kirjoitellut reissusta Tarsiger-blogiinsa. Eipä meitä tarvinnut pahemmin houkutella, vaan innostuimme saman tien ja reissua alettiinkin pikkuhiljaa suunnitella.

Pian olivat lentoliput ostettu ja Tertsi teki meille varsin täsmällisen retkisuunnitelman sekä myös majoitusten varaukset ja Kilpimaa hoiti autonvuokrauksen. Lopulta reittisuunnitelma oli selvä. Lentäisimme Bangkokiin, josta ajaisimme taksilla Hua-Hiniin (näin Bangkokissa ajamisen välttäen), retkeilisimme pari päivää Laem Pak Bian ja Pak Thalen kahlaajapaikoilla, sitten suuntaisimme Kaeng Krachanin kansallispuistoon neljäksi päiväksi, jonka jälkeen retkeilisimme vielä pari päivää Petchapurin pelloilla, ennen paluuta Hua-Hinin kautta Bangkokiin.

Matkaan

Lauantaina 25.2. klo 18:15 lähti “uusi ja ihmeellinen Finnairin Airbus A350″ -koneemme kohti Bangkokia. Lento oli pitkä, mutta kone oli kyllä varsin miellyttävä ja miellyttävyyttä lisäsivät varsin uudet katsottavissa olleet elokuvat. Onneksi nukuttuakin tuli ihan mukavasti ja lämmintä ruokaa tarjottiin pariinkin otteeseen lähes 10 tunnin lennolla.

Laskeuduimme lopulta Bangkokin Suvarnabhumin lentokentälle paikallista aikaa klo 9:15 ja matkatavarat löydettyämme löysimme tilaamamme Thai Happytaxin taksikuskin ja pian olimme matkalla kohti Hua-Hinin rannikkokaupunkia (taksin hinta 2300 Bahtia). Ajo Hua-Hiniin kesti reilut pari tuntia ja matkalla lähinnä moottoriteitä ajaessamme teimme toki jo lintuhavaintojakin, mutta valtaosa nähdyistä linnuista jäivät ilman tarkkoja määrityksiä, sillä lajisto oli meille täysin uutta. Pikku- ja aasianturturikyyhkyjä sentään tunnistettiin mutta mm. mainat, kiitäjät jne. jäivät odottamaan parempia havaintoja. Loppumatkasta nähtiin muutamia parvia aasianrakonokkia ja lopulta olimme Hua-Hinin lentokentällä.

Aasianrakonokka

Lentokentältä saimme allemme Thailand Herziltä varaamamme neliveto Isuzun, jolla lähdimme ajamaan pikkumatkaa takaisin kohti pohjoista. Kilpimaa sai ensimmäisen päivän ajovuoron ja pääsi harjoittelemaan ajamista vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Aika pian olimme Cha Amissa ja Eurasia -resortilla, josta olimme varanneet majoituksen seuraaviksi pariksi yöksi.

Lajistoon totuttelua

Majapaikan ympäristö oli todella mukavan vehreä, joten päätimme viettää keskipäivän kuumimmat hetket pihapiirissä, josta löytyi uusia lajeja liukuhihnalla. Viirukorvabulbulia oli joka puskassa mutta yllättäen se oli ainoa bulbulilaji, jota löysimme. Heti ekoista kukkivista puskista löytyivät ensimmäiset oliivimedestäjät, pari kookosmedestäjää sekä veriselkäkukastaja. Lyhyt kävelykierros tuotti myös harakkataskuja, mustavyömonarkkeja, seeprakyyhkyjä, pari aasiankirjotikkaa, sininärhiä, töyhtömainoja, kyläkottaraisia, salangaaneja (joiden lajia voinee vain arvailla, mutta paikallisittain yleisin Germain’s Swiftlet kuulunee nykytietämyksen mukaan malesiansalangaaneihin), pari palmuvarpusta, valittajakäen sekä pari ojasta pakoon singahtanutta kiinanhuittia.

AasiankirjotikkaSeeprakyyhky

Iltapäivällä suuntasimme Laem Pak Bian suola-altaille nähden matkalla vauhdista pari kiinankottaraista. Altailta löysimme mukavasti haikaroita, tiiroja ja kahlaajia, joiden lajisto oli monipuolista: pitkäjalkoja, tundra- ja siperiankurmitsoja, mustajalka-, ylänkö- ja aavikkotyllejä, pikkutylli, mustapyrstö- ja punakuireja, musta-, punajalka-, lampi- ja valkovikloja, liroja, rantakurveja, rantasipi, kuovisirrejä, muutamia kymmeniä rusokaulasirrejä, siperiansirrejä, suokukkoja ja parhaina jopa kolmisensataa vuorisirriä sekä illan jo hämärtäessä löytämämme reilun parinkymmenen yksilön valkoviklolajiparvi, joka kuitenkin näkyi niin huonosti, että lopulta täplävalkovikloelis jäi odottamaan parempaa havaintoa. Elikseksi napsahti myös pikaisesti näkynyt idänkeltavästäräkki.

AltaillaVuorisirri

Kävimme iltapäivän aikana buukkaamassa seuraavaksi päiväksi Mr. Deangin veneretken ja tämän pihapiirin altailla näimme mm. mustapääkalastajan, useampia turkoosikalastajia sekä yhden valtaisan kokoisen juovavaraanin.

Illalla söimme resorttimme ainoassa ravintolassa, joka oli kohtalaisen kallis eikä ruoan tasokaan hurmannut. Lisäksi ravintolassa oli menossa joku yksityistilaisuus, jonka musiikki soi aivan järkyttävän kovalla. Ei siinä mitään muuten, mutta kun musiikki oli vieläpä aivan järkyttävää tuubaa… Oli kuitenkin mukava nähdä ravintelin kattorakennelmissa eläviä tokee-gekkoja. Päivä oli ollut todella pitkä, joten Nukku-Mattia ei iltahuudon jälkeen tarvinnut kauheasti odotella, vaikka ulkona ravintolassa olleet juhlamenot jatkuivat pitkälle yöhön.

Kahlaajia ja haikaroita

Sunnuntaina 27.2. herätys oli ennen kuutta ja pihalle päästyämme kuului lähimetsiköstä outoa tuksutusta, joka saatiin pienen ihmettelyn jälkeen määritettyä pitkäpyrstökehrääjäksi. Pian olimme matkalla (minä vuorostani ratissa) kohti Pak Thalen lusikkasirripaikkoja. Altaille päästyämme olivat läheisen kylän asukkaat saapumassa tyhjentämään yhtä kuivaa suola-allasta, joka oli täynnä suolakasoja.

SuolakasojaKahlaajia

Löydettyämme taivaalta pari parvea aasianiibishaikaroita, aloimme seuloa altaan kahlaajia. Parkkipaikan lähialtailla oli lopulta aika vähän lintuja, joten jouduimme kävelemään altaiden keskelle pieniä teitä pitkin. Näillä teillä kulkeminen oli sallittua, mutta pienille kannaksille meno oli kyltein kielletty. Lopulta näimme kahlaajaparvia lähempää ja valtaosa linnuista oli rusokaulasirrejä, mutta myös erilaisia tyllejä oli runsaasti. Pitkähkön seulonnan jälkeen minulla tärppäsi, kun löysin osin erään vallin takana seisoskelleen lusikkasirrin. Hanna ehti nähdä linnun putkestani, mutta sitten vallia pitkin ajanut mopoilija säikäytti sirrit lentoon, eivätkä muut ehtineet nähdä lintua lainkaan. Ja kuinka ollaan, mereltä nousi yllättäen päällemme kunnon sadekuuro, joka ajoi meidät läheisen katoksen alle suojaan. Sade liukasti altaiden vallit todella liukkaiksi ja mutaisiksi. Kenkien pohjiin tarttui käsittämättömän paksut mutakerrokset, mutta heti sateen loputtua liukastelimme taas seulomaan kahlaajaparvia. Ja onneksi kohta löysin lusikkasirrin uudelleen ja muutkin pääsivät nyt pointsaamaan tämän todellisen unelmalajin! Lusikkasirri oli ainakin minulle se ainoa must-laji koko reissulla, joten melkoinen taakka putosi harteilta heti näin reissun alussa!

LusikkasirriLusikkasirri

Seuloimme levotonta kahlaajamassaa vielä jonkin aikaa. Linnut lentelivät tuon tuosta paikkaa vaihtaen, mutta Kilpimaa löysi vielä kaukaa toisenkin, tällä kertaa renkaallisen lusikkasirrin. Tämä renkaallinen lintu saattoi olla peräisin venäläisten tundralla suorittamista kasvatusprojekteista, joten oli ollut ihan hyvä nähdä se renkaatonkin yksilö. Lopulta päätimme jatkaa meren rantaan tutustumaan mangrovebiotoopin linnustoon.

Rannassa käppäiltyämme matkaraporteista tutun katoksen luokse, lensi ylitsemme ilmeisesti vuoroveden ajamina useita kuovi-, pikkukuovi- ja punakuirikuiriparvia mukanaan myös jonkin verran tundrakurmitsoja ja vuorisirrejä ja näimmepä yhden puhtaan rantakurviparvenkin. Muutamia kuoviparvia seulottuamme näimme ensimmäisen tummayläperäisen ohotankuovin ja kohta toisenkin. Myöhemmin Kilpimaan Jannen kuvista löytyi vielä kolmaskin lajin edustaja. Jos olivat itäiset orientalis-alalajin kuovit pitkänokkaisia, niin ohotankuovit olivat kyllä vielä pitkänokkaisempia. Rantapuskista löytyi muutamia malesiankeijumalureita ja itse näin ylitseni lentäneen aasianräystäspääskyn.

MangroverantaaLiejuryömijä

Käytyämme keskipäivällä eräässä pikkuravintolassa syömässä todella edulliset mutta oikein maukkaat lounaat, oli meillä pian kiirus Mr. Deangin veneretkelle. Perille päästyämme emme kauan jahkailleet, vaan lastauduimme pienehköön moottoriveneeseen ja lähdimme jokea mangrovepusikkoisia rantoja seuraillen kohti Laem Pak Bia Sand Spittiä eli hiekkaniemeä. Lentäviäkoiria oli päivehtimässä puiden latvustoissa, isoja juovavaraaneja uiskenteli vähän väliä rantakasvuston seassa ja pian näimme ensimmäiset jalohaikarat ja eipä aikaakaan, kun Deang osoitti taas yhtä haikaraa, joka olikin kiinanjalohaikara! Tätä uhanalaista lajia on Maailmassa arviolta vain vajaat tuhat yksilöä!

KiinanjalohaikaraKorallihaikara

Lopulta pääsimme hiekkasärkille, joiden tyvellä ruokaili toinenkin kiinanjalohaikara. Jalkauduimme särkille ja aloimme seuloa hietikolla piipertäneitä tyllejä. Pian löysimme ensimmäiset sundantyllit, mutta saimme kierrellä särkillä aika pitkään ennen kuin viimein löysimme myös pari White-faced Ploveria, joka pian splitattaneen mustajalkatyllistä omaksi lajikseen. Rantakivikosta löysimme kauniin tumman muodon korallihaikaran ja isoissa tiira- ja tiibetinlokkiparvissa oli mukana runsaasti töyhtötiiroja, muutamia valkosiipitiiroja, yksi pikkutöyhtötiira sekä yksi komea mustapäälokki.

SundantylliWhite-faced Plover

Palattuamme Mr. Deangin kämpille, maksoimme erinomaisesti onnistuneesta veneretkestä 1000 Bahtia ja jatkoimme King’s Project arealle (koko nimeltään Environmental Research and Development Project initiated by H.M King Bhumibol), jonka altailla oli ihan mukavasti riisihaikaroita ja muuta tavallista lajistoa. Riisihaikaroista muutama oli jo vaihtanut juhlapukuun ja tunnistettavissa jaavanriisihaikaroiksi. Muuten iltapäivän kuumuudessa havainnot jäivät aika vaisuiksi, muutama ruskouunilintu sentään taksutti mangroveissa ja pari niistä päästiin lyhyesti näkemäänkin. Pari metrisiä juovavaraaneja nähtiin nyt melkein turhankin läheltä, kun ne tulivat vain muutaman metrin päähän.

JaavanriisihaikaraJuovavaraani

Täplävalkoviklo

Jatkoimme seuraavaksi samoille Laem Pak Bian altaille, joilla olimme käyneet edellisiltana tavoitteenamme varmistaa valkovikloparven edustajien identiteetit. Mutta altailla ei juuri ollut muitakaan lintuja, eikä ainakaan valkovikloja. Tien varressa olimme kuitenkin nähneet suuret sirriparvet ja päätimme palailla tätä parvea katsomaan tarkemmin. Vuorisirrejä oli nelisensataa ja näiden takaa löytyi kahdessa parvessa yhteensä jopa 43 täplävalkovikloa! Nämä pomppasivat silmään lopulta aika helposti muiden kahlaajien seasta, sillä ne olivat hyvin vaaleita ja lyhyet kellertävät jalat varmistivat lajimäärityksen.

Lopulta ajelimme jo hämärtyneessä illassa takaisin kämpillemme pysähtyen resortille johtavan tien varressa, jossa soivat sekä pitkäpyrstö- että intiankehrääjä. Me kävimme vielä Hannan kanssa ravintolassa syömässä ja iltahuuto pidettiin tietysti ennen nukkumaan menoa.

Lisää altaita

Idänrastaskerttunen

Helmikuun viimeisenä aamuna suuntasimme kaikki matkatavarat autoomme pakattuina jo auringonnousuksi altaille, jotka sijaitsivat hylätyn, kesken jääneen talon lähistöllä (Abandoned building). Heti autosta noustuamme kuulimme kerttusmaista taksutusta vähän joka toisesta puskasta ja pienen etsiskelyn jälkeen varmistimme linnut idänrastaskerttusiksi.

Lintuliikennettä oli taivaalla ruuhkaksi asti, sillä intian- ja jaavanmerimetsoja oli liikenteessä satoja. Läheiseltä pieneltä kaatopaikalta löysimme pari paikallisittainkin harvinaisempaa lajia, kun mainojen seurassa viihtyi kaksi puna- ja kaksi bramiinikottaraista. Aidan tolpilla istuskeli indokiinanpensaskiuru ja ainakin yksi lisää lauloi lähistöllä. Pari kastanjamanikkia viiletti ohitsemme pysähtyen vain lyhyesti yhteen puskaan ennen kuin jatkoivat matkaansa kovaa ja korkealla. Altailta löytyi tietysti taas kahlaajia, mm. parisenkymmentä vesipääskyä, noin 80 jänkäsirriäistä sekä 35 arokurppelon parvi ja ollessamme jo lähdössä jatkamaan matkaa, löysin taivaalta pari ylitsemme lentänyttä aasianpääskykahlaajaa.

Bramiinikottarainen

Siperian- ja rusokaulasirri

Aasianpääskykahlaaja

Seuraava stoppimme oli Wat Komnaramin temppelin viereisillä tulvapelloilla, jotka olivat varsin kuivat mutta paikalta löytyi sentään jonkin verran reviireilleen saapuneita aasianpääskykahlaajia ja pari aasiankiurua lauloi korkealla taivaalla.

Sitten stoppasimme vielä Cha Amissa, jossa Hanna pääsi vihdoin ostamaan apteekista trangiaan polttonestettä. Me muut sorruimme taas syömään, helpottuneina siitä, että lähes kaikelle allerginen Hannakin siis saisi vielä ruokaa reissun aikana… No siihen Hannan riemut sitten jäivätkin, sillä ensin hän sai päälleen taivaalla parvessa kaarrelleen rakonokan paskat ja lähes heti perään pankkiautomaatti imaisi hänen luottokorttinsa. Pienen sekoilun jälkeen luottokortti kuoletettiin puhelimitse, me muut nostimme tarvittavan määrän käteistä ja matkamme jatkui.

Ban Makaan

Sitten olikin aika lähteä sisämaahan kohti Kaeng Krachanin kansallispuistoa. Noin tunnin ajon jälkeen stoppasimme kansallispuiston opastuskeskuksella, jossa näimme muutamia riisikirvisiä ja kuulimme marmorisepän, mutta kun keskuksen takaisella järvelläkään ei näkynyt muuta elämää, jatkoimme pian matkaa.

Aika pian meidät pysäytettiin keskellä tietä seisoneiden sotilaiden toimesta, ja soltut eivät tietenkään puhuneet sanaakaan englantia. Me emme äkkiseltään keksineet muuta reittiä kansallispuistoon, joten yritimme vängätä väkisin jatkamaan matkaamme, mutta lopulta soltut saivat puhelimen päähän jonkun Herra Isoherran, joka osasi sanoa ”shooting, shooting” niinpä totesimme viisaammaksi etsiä toisen reitin kansallispuistoon.

Onneksi reitti löytyi helposti ja pian pääsimme perille noin 15 minuutin ajomatkan päässä kansallispuistosta olevalle Ban Makan majapaikallemme, josta olimme varanneet majoituksen seuraaviksi pariksi yöksi.

Kannettuamme tavaramme huoneisiimme ja vaihdettuamme hyttysten vuoksi pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta päällemme (alueella esiintyy hyttysten levittämänä niin malariaa kuin Dengue-kuumettakin), törmäsimme sovitusti jo pitempään Thaimaassa retkeilleisiin hyviin ystäviimme Mikko Ala-Kojolaan sekä Antti Peunaan. He olivat jo viikon olleet Pohjois-Thaimaassa ja nyt loppureissun heillä oli melkein samanlaiset suunnitelmat kuin meilläkin. Yöpaikaksi he olivat kuitenkin valinneet Samarn Bird Campin, jolle mekin olimme siirtymässä myöhemmin.

Mikko ja Antti saapuvatBan Makan ranta

Myös Ban Makan alue oli todella mukava linnustollisesti, joten olimme kohta koko porukalla maastossa. Löysimme heti pihapiiristä töyhtöhuppubulbuleita, kupariposkimedestäjiä, intiansarvinokan sekä ussurinuunilinnun ja pieni kävely lähiympäristöön tuotti mustakurkkuräätälin, kiinanfrankoliinin sekä nokipääbulbuleita.

KookosmedestäjäNokipääbulbuli

Illaksi Ban Makaan saapui parikin ryhmällistä muita eurooppalaisia orneja, joihin Mikko ja Antti olivat jo tutustuneet aiemmin pohjoisessa. Illallisella saimmekin jonkin verran hyviä vinkkejä Kaeng Krachanin kansallispuistoon seuraavia päiviä ajatellen. Meille oli kuitenkin ensimmäiseksi kansallispuistopäiväksi varattu majapaikan kautta opas, joten ainakin ensimmäinen päivä mentäisiin oppaan ehdoilla. Toiveena tietysti oli, että opas olisi pätevä, jotta sademetsän tavalliset linnut tulisivat mahdollisimman nopeasti myös äänineen tutuiksi. Odotukset olivat todella korkealla, ainakin itse toivoin edessämme olevan kaikkien aikojen parhaan lintupäiväni!

Kaeng Krachania ylös-alas

1.3. aamupala oli jo 5:30 ja pian tapasimme oppaamme, joka ei puhunut sanaakaan englantia, mutta tästä meitä oli varoitettu jo etukäteen. Hyppäsimme tämän Hiacheen ja pian olimme kansallispuiston portilla, jossa olivat yhtä aikaa kanssamme myös Mikko ja Antti sekä ainakin yksi brittiryhmä.

Aamu alkoi pikkuhiljaa sarastaa ja me teimme ensimmäisen pysähdyksemme odotetusti yhdeksän kilometriä ajettuamme aukealla, jossa ensimmäisenä huomion varastivat ympärillämme kaikuneet apinoiden ujellukset! Kukkuloiden rinnepuiden latvustoissa larit pitivät todella komeaa konserttia! Kuulimme pian myös viherjalkapyiden hauskaa soidinta ja kuivissa keloissa kisaili useita tulitöyhtöjä ja punaselkätikkoja sekä muutama herttatöyhtöpoimija. Isohaukkakäki näkyi vilaukselta lennossa ja useiden intiansarvinokkien ohella näimme myös pari ruskosarvinokkaa. Kohta oppaamme näytti ensimmäistä kertaa hieman osaamistaan ja osoitti meille puussa istuneen raitavarpuspöllön, mutta tätä oppaamme jäikin sitten itse kuvaamaan koko loppustopin ajaksi, vaikka olisimme toivoneet hänen hieman kertovan, mille kaikki ympäriltämme kuuluneet monet tunnistamattomat lintujen äänet kuuluivat…

IntiansarvinokkaRaitavarpuspöllö

No sentään yksi äänistä oli helppo tuntea, sillä kuulimme muutamia kukkoja eli villejä punaviidakkokanoja ja saimmepa määritettyä myös viherposkisepän ja kohta kelojen latvoista löytyi pari pientä sundanhaukkasta. Paikalle saapuivat myös jo matkan varrella enemmän pysähdelleet Mikko ja Anttikin, joiden kanssa näimme ensimmäiset keltaviirubulbulit. Tien varressa näkyi merkkejä edellisenä yönä liikkeellä olleista norsuista ja juuri tällä alueella asusteli yksi todella aggressiivinen norsu, josta meitä oli varoiteltu.

Kohta oppaamme kuitenkin taas hoputti meitä jatkamaan matkaa, mitä emme oikein ymmärtäneet, sillä eipä aikaakaan, kun parkkeerasimme Baan Krangin leiripaikalle, jossa meidän piti sitten odotella aina iltapäiväyhteen saakka, ennen kuin pääsisimme jatkamaan ylemmäksi. Tästä ylöspäin tie kun on yksisuuntainen aina muutaman tunnin välein suuntaa vaihtaen. No toivoimme tietysti hoputuksen johtuneen siitä, että oppaallamme olisi paikalta meille runsaasti näytettävää, mutta päästyämme autosta ulos, katosi hän jonnekin ja hetken parkkipaikalla keskenämme pyörittyämme ja mm. paksunokkakyyhkyn, bambusinisiepon ja ruusuminivetin nähtyämme, emme lopulta tienneet yhtään, mikä oli homman nimi? Lopulta löysin oppaamme keskuksen sisältä valtaisa ruoka-annos edessään. Päätin yrittää saada selvää, oliko hän opastamassa meitä vai vain kuljettamassa leiripaikalta toiselle, mutta enhän minä tietenkään tähän mitään tolkkua vastausta saanut…

Päädyimme kiertelemään leiripaikan lähistöä keskenämme ja löysimmekin mm. burjatianuunilinnun, tuhkaminivetin ja mustaohjasbulbulin ennen kuin huomasimme yhden toisen ryhmän ryhmittyneen parin teltan taakse jotain kuvaamaan ja kuinka ollakaan siellähän se oli oma oppaammekin jo jotain kuvaamassa. Huomattuaan meidän olevan lähestymässä, alkoi hän viittoilla meitä paikalle ja heillä oli uskomattoman kaunis mandariinitrogoni aivan ”Erkillä” edessään. Tämä oli yksi niistä vinkkilajeista, jonka olimme saaneet illallisella, mutten ollut ehtinyt tutustua kiireessä kirjoittamiini nuotteihin, sillä olin luottanut oppaamme ne kyllä tietävän. Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää, että seuraavaksi päiväksi nämä nuotit tulisi lukea huolella.

RuusuminivettiBambusinisieppo

MandariinitrogoniMustakulmaharlekiini

Mandariinitrogonia kuvatessamme löysin samoilta jalansijoilta toisen upean linnun, mustakulmaharlekiinin, jota puolisoineen yritimme tietysti myös kuvata, mutta varjoisassa paikassa vain pikaisesti näkynyt pari ei lopulta näyttäytynyt kovin hyvin. Mutta mandariinitrogoni poseerasi senkin edestä. Sitten oppaamme päätti, että hän halusi viedä meidät metsäretkelle, mikä vaikutti jo etukäteen keskipäivän helteessä täysin järjettömältä, mutta toivoimme tietysti, että hänellä olisi meille jokin vastaavanlainen upea laji näytettäväksi.

Auringon paahtaessa todella kuumasti ja kaskaiden möykätessä todella kovaäänisesti, ei kävely tuottanut pitkään aikaan ainoatakaan lintuhavaintoa. Lopulta opas viittoili meidät luokseen ja toiveemme nousivat, mutta edestämme löytyi viirukorvabulbuli – se ainoa laji, joita oli aivan joka paikassa. Onneksi plokkasimme itse kohta drongokäen ja palattuamme tielle jatkoimme ns. Youth Campille, jonka pihassa löysin puun latvaan laskeutuneen himalajankäen. Hanna puolestaan meinasi astua myrkkykäärmeen (Siamese Cat Snake) päälle, mutta saipahan ainakin hyvät käärmekuvat.

HimalajankäkiSiamese Cat Snake

Palattuamme leirintäalueelle, olivat Mikko ja Anttikin saapuneet paikalle ja heillä oli arvatenkin ollut paljon parempi aamu kuin meillä, sillä he olivat koko matkan pysähdelleet monissa erilaisissa biotoopeissa ja lajilista, joka heillä oli toki jo ennestään melkoisen mittava, oli pidentynyt oikein urakalla.

Mekin saimme vielä lisäystä lajilistoillemme harmaasilmäbulbulin, isometsäkäpinkäisen sekä Hannan kanssa näkemiemme kahden ylitsemme lentäneen pyhämainan osalta. Pääasiassa helteinen keskipäivä kuitenkin istuskeltiin varjossa ravintolan edustalla kylmää juoden ja pihapuissa käyneitä lintuja kuvaillen. Välillä kävimme kuvaamassa läheisen kuivan jokiuoman pienille kosteille laikuille kerääntyneitä valtaisia värikkäitä perhosparvia, joissa oli vaikka kuinka monenlaisia erilaisia lajeja. Puron varressa oli myös norsun ja muiden nisäkkäiden jälkiä. Ja tietysti kävimme myös kuvaamassa leiripaikan takapuissa siestaa viettänyttä apinaporukkaa. Nämä silmälasilangurit päästivät kuvaamaan itseään mukavan läheltä, mutta pitivät kuitenkin liian lähelle tunkeviin turisteihin sopivan turvavälin. Näimmepä jonkin suurehkon kauriseläimenkin, joka juoksi vauhdikkaasti leirintäalueen poikki.

SilmälasilanguriSilmälasilanguri

Lopulta kello tuli yksi ja lähdimme taas ajamaan ylöspäin. Ylös ajellessammekaan emme juuri pysähdelleet, vaan alkoi tuntua siltä, että ajaisimme suoraan seuraavalle leirintäpaikalle, joka oli vuorten huipulla! Ylitimme hyvinä lintupaikkoina tunnetut jokien ylityspaikat (stream crossingit) vauhdilla, mutta lopulta minulta petti hermot ja vaadin kuskiamme pysäyttämään edes viimeiselle ylityspaikalle. Yritin hieman taas kysyä oppaalta muutamista ympäriltämme kuuluneista äänistä, mutta viimeistään nyt saatoimme todeta oppaamme täysin ummikoksi, joka ei tuntenut äänestä mitään tavallisistakaan lajeista ja osa arvatuista määrityksistä meni aivan metsään. Niinpä tyydyimme tilanteeseen ja aloimme yrittää löytää ja määrittää lintuja keskenämme ja kuinka ollakaan tunnistettuamme lähistöllä huudelleen sepän turkoosisepäksi, löysimme eräästä kelosta upeita isohelmitikkoja! Nämä neljä valtaisaa harmaata tikkaa olivat kyllä lähimpänä lentoliskoa linnuista, joita olimme koskaan nähneet. Lisäksi laji oli ollut toivomuslistoillamme varsin korkealla! Ja kun lähes viereisestä puusta löytyi vielä aasiansininärhi eli legendaarinen Dollarbird, alkoi meillä olla fiilis taas varsin korkealla.

IsohelmitikkaAasiansininärhi

MahtijalokotkaPian kuskimme taas hoputti meitä jatkamaan matkaa ja sitten emme pysähtyneetkään pitkään aikaan, ennen kuin kuskimme yllättäen pysähtyi ja näytti meille tien yläpuolella olleen mahtijalokotkan pesän, jossa yksi kotka oli kotona.

Seuraavan kerran pakotimme kuskin stoppaamaan 27 kilometrin kohdalla. Yllättäen tämä kävelytti meidät saman tien pienen lammen rantaan, laittoi atrapin päälle ja kohta toiselle lammen päällä roikkuneelle pesäpussille saapui uskomattoman värikkäitä harakkaharlekiineja pesärankennustarpeita nokissaan ja kamerat raksuttivat.

HarakkaharlekiiniHarakkaharlekiini

Muistelin saaneeni paikalle useampiakin nuotteja, mutta eipä kuskimme ollut niistä tietoinen. Harmaavatsabulbuli ja turkoosisieppo nähtiin ja viiksiseppä sekä mustaotsaseppä kuultiin, mutta juuri muita ääniä ei vielä tunnistettu. Paljon kuului sellaisia ääniä, joita olimme kerran pari kotona xeno-cantosta kuunnelleet ja ladanneet puhelimeen matkaan, mutta ääniä oli liian paljon, että niitä olisi tässä kiireessä ehtinyt alkaa vertailla puhelimessa olleisiin. Onneksi Tero sentään oli tehnyt hieman meitä muita paremmin kotiläksyjä ja hän alkoi pikkuhiljaa päästä kärryille yleisimpien äänien kanssa.

KaksseiskallaTuhkadrongo

Raitapoimija

Jonkin aikaa paikalla käppäiltyämme kuski oli ilmeisesti saanut parilta muulta paikalla pysähtyneeltä vinkin ja viittoili meidät katsomaan yhtä kuollutta puuta, jossa oli tikan kolo ja kuinka ollakaan pesäkololla oli kuin tilauksesta raitapoimija.

Päätimme kävellä paikalla vielä jonkin aikaa, sillä taaskaan meillä ei ollut kauhea kiire seuraavalle leirintäpaikalle, jossa olisimme taas jumissa ennen kuin pääsisimme palailemaan takaisin alaspäin. Löysimmekin vielä kultauunilinnun ja saimme pari kohtuullisen tavallista ääntä tunnistettua keltatiheikkö- sekä ruostelakkitimaliksi, kun linnut saatiin vihdoin lyhyesti nähtyä. Pian kuitenkin kuskillamme oli taas kiire ja matkamme jatkui ylöspäin.

Löysimme vauhdista vielä yhden sinisen siepon lisää, joka todennäköisesti oli ”kiinansinisieppo” ja näimme tien yli lentäneen smaragdikyyhkyn, ennen kuin lopulta parkkeerasimme huipun leiripaikalle eli Khao Panoen Tungille. Taas kuskimme katosi sisätiloihin ravintolaan, jossa katseltiin äänistä päätellen moottoriurheilua – äänet täysillä… Me emme taas oikein tienneet mitä tehdä, mutta aloitimme paikkaan tutustumisen rakennuksen takaa, josta avautui komea maisema alas vuoristometsiin. Lähes heti löysin lähipuista yhden target-lajin eli okapyrstöharakan ja toisen puun latvustosta löytyi kiinankäpinkäinen. Sen sijaan huipulla puusta puuhun lennelleitä rillejä ei päästy näkemään kunnolla lainkaan, ennen kuin yksi lintu laskeutui hetkeksi minun eteeni puun latvaan ja saatoin todeta linnun olevan harmaakuverilli tai aasianrilli, tai ainakin joku kovasti sen näköinen. Muiden puolesta valtaosa vihervarpusmaisesti äännelleen parven linnuista oli myöhemmin määritetty ruskokylkirilleiksi. Parven kadottua Kilpimaa löysi vielä viirulukkisen, joka sentään oli helpompi määrittää.

OkapyrstöharakkaKiinankäpinkäinen

Jonkin aikaa taas hieman hoo-moilasina paikalla heiluttuamme tovin kateissa, ilmeisesti taas syömässä ollut kuskimme tuli luoksemme ja viittoili meitä jatkamaan kävellen pikkumatkan seuraavalle kumpareelle, jolta kuulemma löytyisi kuningasseppiä. Toki niitä oli täällä huipulla kuulunut koko ajan muutenkin, mutta josko hänellä oli näyttää vaikka pesä? Paikalle päästyämme saatoimme todeta, että tälle kumpareelle meidän olisi pitänyt kävellä jo paljon aiemmin, sillä paikalta oli aivan uskomattoman komea näkyvyys! Jostain kaukaa kuului omituista korahtelua ja kuskimme yllätti kaivamalla Teron putkella eräästä puun latvustosta esiin pari keisarisarvinokkaa. Staijailimme paikalla jonkin aikaa löytäen parhaina rosvo- sekä punavatsakotkan ja lensipä ylitsemme muutama intianriippukaijakin.

PunavatsakotkaKeisarisarvinokka

Ollessamme kävelemässä takaisin kohti leirintäalueen rakennuksia, viittoili edellämme kävellyt Hanna meidät luokseen – hän oli löytänyt kolme viherharakkaa! Linnut olivat valitettavan piilottelevia ja liikkuvaisia, joten emme nähneet niitä kuin hetkittäin kunnolla ja kuvat jäivät lähes saamatta, mutta olivatpahan kivan näköisiä lintuja! Samassa rytäkässä löysimme myös lepinkäistimaliparin ennen kuin olimme takaisin autollamme. Olisimme varmaan lähteneet palailemaan takaisin päin, mutta huomasin reppuni olevan kateissa ja lopulta se piti hakea tietysti sieltä toiselta huipulta.

ViherharakkaLepinkäistimali

Taas autollemme palattuamme olimme jo aikatauluista myöhässä, sillä ylhäältä kuului lähteä ajamaan alaspäin viideltä, mutta kun löysimme vielä mustaotsanakkelin, innostui kuskimme yhtäkkiä kuvaamaan sitä reiluksi pariksikymmeneksi minuutiksi. Tämäkin oli kuitenkin onni, sillä kuulimme parin vuorikeisarikyyhkyn aloittelevan huhuilujaan ja yllättäen näimme smaragdikyyhkyn törmäävän rakennuksen ikkunaan ja pienen elvyttelyn jälkeen vapautimme aika pahan tärskyn saaneen linnun toipumaan varjoon.

SmaragdikyyhkyMustaotsanakkeli

Lopulta kun lähdimme klo 17:40 palailemaan alaspäin, jouduimme hylkäämään toiveet muutamista ylöspäin ajaessamme ohittamistamme tietopaikoista, sillä kansallispuiston portit suljetaan klo 19:00 eikä sen jälkeen ole ulospääsyä lainkaan ja alamäkeenkin ajo jyrkkää ja mutkaista tietä kestää toista tuntia.

TeräsfasaaniPaluumatka olikin aika vauhdikas, mutta onneksemme olimme ainoa auto ajamassa näin myöhään alaspäin, mikä tarkoitti sitä, että tiellä oli elämää. Näimme ensin yhden ja pian kolme teräsfasaania sekä muutamia punaviidakkokanoja. Alemman leirintäalueen ohitettuamme löysimme meitä odottelemaan jääneet Mikon ja Antin.

Illan jo hämärryttyä alkoi tieltä nousta lentoon kehrääjiä. Pitkän yrittämisen jälkeen saimme kuskimme laittamaan pitkät valot päälle ja kun hän tajusi, että halusimme mieluummin katsoa kehrääjiä kuin ajaa niiden yli, hän myös pysäytti parin kehrääjän kohdalla, mutta nämä olivat kaikki jo ennestään tuttuja pitkäpyrstökehrääjiä.

Sepelpöllönen

Lopulta olimme ulkona leirintäalueelta klo 18:53 ja jatkoimme suoraan Ban Makaan, jossa maksoimme ”oppaamme” ja onneksi hinta oli kohtuullinen eli 1200 Bahtia. Juuri enempää emme olisi ihan nielemättä suostuneet maksamaan. Olimme lopulta kuitenkin päivään enemmän kuin tyytyväisiä, sillä etenkin iltapäivä ylhäällä oli mennyt todella putkeen! Sitten oli edessä vielä illallinen ja todella pitkä iltahuuto yhdessä Antin ja Mikon kanssa, jossa tietysti vaihdoimme nuotteja seuraavia päiviä varten. Iltahuutomme keskeytyi hetkeksi, kun paikalle majoittumaan saapunut unkarilaisryhmä löysi pihapuun latvasta näkyville sepelpöllösen.

Puiston alaosia omaa tahtia

2.3. tapasimme Mikon ja Antin klo 6:00 portilla, josta jatkoimme saman tien km 9:lle. Ehdimme sinne ensimmäisinä ja paikalla oli jo täysi kuhina päällä lajiston ollessa pitkälti samaa kuin edellisaamuna. Pari keisarisarvinokkaa sentään nähtiin ja kuulimme kaukaisen kaulusvarpuspöllön. Kävelimme alueella pikkaisen edellisaamua enemmän ja löysin erään puun latvustosta parin karmiinimedestäjiä ja eräästä pusikosta kuului bulbulien seasta keltaperätimalin sinitiaismainen ääni.

Burmanvihertikka

Seuraavan stopin teimme, kun autoon kuului tikan ääntelyä. Noustuamme autosta kuului tikan ääniä joka puolelta ja kohta löysimme uudeksi tikkalajiksi burmanvihertikan ja näimme myös hyvin meikäläisen harmaapäätikan näköisen linnun, joka ilmeisesti on hiljattain splitattu omaksi lajikseen. Ja vihdoin näimme ensimmäisen malkohankin, joka ehdittiin määrittää isomalkohaksi ennen kuin se katosi. Näimmepä taas pari isohelmitikkaakin.

Jouduimme kuitenkin kiiruhtamaan, jotta ehdimme ensimmäisen leirin yläpuolelle ennen kuin tie muuttui toiseen suuntaan yksisuuntaiseksi yhdeksältä. Oli muuten todella ärsyttävää tämä tien kulkusuunnan aiheuttama ainainen kiire…

Kirjoharlekiini

Lopulta stoppasimme ensimmäisellä joen ylityksellä, jossa Antti nyppäsi aivan huikeasti erään puun latvustossa olleen kirjoharlekiinin! Lintu ei näyttäytynyt kovinkaan hyvin ja katosi turhan nopeasti, joten aika pian jatkoimme toiselle joen ylitykselle, jolta meillä oli todella hyvät nuotit seuraavan harlekiinilajin pesälle. Emme ehtineet kuin hädin tuskin joen yli, kun ensin kuulimme ja pian näimme useita kultakurkkuharlekiineja! Ja näitä seuraillessamme Antti yhtäkkiä huomasi, että näiden ainakin neljän kultakurkkuharlekiinin lisäksi latvustossa liikkui myös kaksi kultaperäharlekiinia! Huikeaa!

KultakurkkuharlekiiniKultakurkkuharlekiiniKultaperäharlekiini

Ja kun Antti oli päästetty vauhtiin, niin homma jatkui seuraavalla pysähdyspaikalla löytyneellä pikkumalkohalla, jota ei valitettavasti nähty juuri sen paremmin kuin kultaniskatikkaakaan, joka sentään kuului hyvin. Elikseksi näimme myös amurinuunilinnun.

Siniampiaissyöjä

Mikko ja Antti jatkoivat lopulta ylös asti, jonne he eivät olleet edellispäivänä olleet kerinneet, mutta me pysyimme alempana, sillä meille oli iltapäiväksi varattu paikat kuvauskojulle, joka oli lähellä majapaikkaamme.

Päätimme aika pian palailla taas kuumimmaksi hetkeksi alempaan leiripaikkaan, jonne saapuessamme huomasin portin viereisessä puussa olleen siniampiaissyöjän! Virvokkeita juodessamme oli ravintelin pihapuussa taas kuhinaa ja mukavimpana lajina näimme muutaman sinisiipilehvin.

Ban Son Nokin kojulla

Haettuamme kaikki tavaramme kyytiin Ban Makasta, parkkeerasimme kahden aikaan Ban Son Nokin piilokojupaikkaan, joka olisi tarjonnut majoitustakin. Maksoimme kojuilusta paikan omistavalla vanhemmalle rouvalle (200 Bahtia/nuppi) ja pian olimme telttakojussa, jonka edessä olevilla juomapaikoilla kävi jo viirukorva-, töyhtöhuppu- ja keltaviirubulbuleita sekä aasianturturikyyhky ja huiluharakkatasku.

KojussaKeltaviirubulbuli

Kauan meidän ei tarvinnut elistäkään odottaa, kun pusikosta alkoi kuulua rapinaa ja esiin tuli muutama ruskorintapyy. Sitten yhtäkkiä alkoi kuulua lintuparven mekkalaa ja eteemme singahti todella eloisa parvi korutimaleita – 7 korutimalia ja 2 pikkukorutimalia! Nämä olivat kyllä todella vekkulin oloisia lintuja, joita olisi seurannut pitempäänkin, mutta ne katosivat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin.

AasianturturikyyhkyRuskorintapyy

PikkukorutimaliKorutimali

Timaliparven lähdettyä kävi paikalla vielä yksi viherjalkapyy lyhyesti ja kohta saimme kuvata värikkäitä sinimonarkkia sekä todella kesyä smaragdikyyhkyä!

SinimonarkkiViherjalkapyy

SmaragdikyyhkySinisatakieli

Ussurinuunilinnun sekä pienen isotiaistimaliparven käytyä paikalla, oli tovin hieman hiljaisempaa, kunnes paikalle saapui naaraspukuinen sinisatakieli. Ja tätä seurasi sitten kohta todella komea koiras ja näiden jälkeen vielä nuori koiraslintu. Valo alkoi jo käydä vähiin mutta odotuksemme palkittiin vielä parilla rastasviidakkotimalilla, oliivitimalilla sekä puistosinisiepolla.

UssurinuunilintuPuistosinisieppo

Illan pimennyttyä tokee-gekot pitivät melkoista metakaa lähimetsiköissä mutta muuten oli hiljaista. Niinpä kiittelimme kojun emännän ja ajelimme uudelle leiripaikallemme Samarn Bird Campiin.

Saimme Bird Campin perimmäisestä kämpästä huoneet ja pian saapuivat viimehetkiin saakka kansallispuistossa retkeilleet Mikko ja Anttikin ja illallisen yhteydessä pidettiin taas yhteiset iltahuudot ja havisten vaihdot. Piha-alueen valot houkuttelivat todella isoja perhosia ja niitä syömään togee-gekkoja, pitkäpyrstökehrääjiä sekä valtavan kokoisen jahtihämähäkin (Heteropoda venatoria).

Taas puistoon

3.3. Aamiainen oli kuudelta, jonka jälkeen Mikko ja Antti suuntasivat Lung Sin Waterholen piilokojulle ja me puolestaan olimme pian taas ostamassa lippuja (1000 Bahtia maille neljälle + 30 Bahtia auto) kansallispuistoon.

Stoppasimme taas ensimmäiseksi yhdeksän kilometrin kohdalla, jossa ei kuitenkaan näkynyt uusia lajeja, mukavimpina pari aasiansininärheä. Hanna kuitenkin säikäytti edestään liikkeelle tienvarsipuselikossa piilossa olleen piikkisian, joka oli aika hauskan näköinen otus.

Tarhaharlekiini

Kävelimme muutaman sataa metriä eteenpäin vesilutakoille, joilta meillä oli nuotit tarhaharlekiinille. Näitä lintuja oli moni yrittänyt jo turhaan, Mikko ja Anttikin ties kuinka monta kertaa, lintuja kuitenkaan näkemättä (olivat kertaalleen kuulleet). Aloin soitella atrappia ja kävellä puskia kohti ja kuinka ollakaan, puskista alkoi kuulua vastausta. Pitkään etsimme ääntelijää turhaan, kunnes se vihdoin lensi tien poikki aivan vierestämme ja pian ääntelijöitä olikin molemmin puolin tietä. Lopulta yksi kolmesta linnuista löytyi näytille ja sitä päästiin kuvaamaankin. Broadbillit eli harlekiinit olivat siten meillä aika kivasti kuitattuina kuuden lajin voimin.

Atrapin toimivuudesta innostuneena Tertsi soitteli hieman sulttaanitiaisen ääntä ja kuinka ollakaan sellainen tupsahti myös eteemme. Lähes heti perään tien ylitti oksiston lomassa isojora ja taivasta vasten olleiden puiden latvustosta löytyi vielä neljä kultapäämainaa.

SulttaanitiainenKultapäämaina

Isotöyhtöhaukka

Paikalle kurvasi kohta muutama pakettiautollinen porukkaa – Kontikin suomalaisryhmä, meidän kaikkien hyvä kaveri Tero Linjama oppaanaan! Saman tien ylitsemme lensi petolintu, joka jäi määrittämättä, mutta onneksi se määrittyi kuvista isotöyhtöhaukaksi! Annettuamme Kontikin poppoolle vinkkejä enemmän kuin tarpeeksi, päätimme siirtyä hieman ylemmäksi, sillä iso ryhmä oli ainakin minun makuuni aivan liian äänekäs.

Mahtijalokotka

Vain pikkumatkan ajettuamme löysimme vauhdista puun latvustossa olleen siniampiaissyöjän, josta laitoimme tiedon walkie-talkiella Teron poppoolle. Vähän matkaa ajettuamme nousimme kävelemään tien varteen ja näimme Tertsin kanssa taivaalla pyörineen töyhtökiitäjän ja kovasti varoitelleet intiansarvinokat paljastivat meille komean mahtijalokotkan, jota päästiin kuvaamaan varsin läheltä. Näkipä Kilpimaa vieläpä spondesti tarhaharlekiiniparin, joten aamu oli kyllä alkanut hyvin!

Koskapa edellisaamuisella tikkapaikalla oli hiljaista, jatkoimme pian ylöspäin plokaten vauhdista taas yhden aasimaisesti hirnuneen isohelmitikan, joka tuntui ainakin meille olevan paljon mainettaan helpompi laji. Paikalle pölähtänyt suomalaisryhmä sai meidät kuitenkin taas pian liikkeelle.

Leirintäalueelle päästyämme ostimme kylmää juomista ja tapasimme vauhdikkaasti paikalle saapuneet Mikon ja Antin. Pian jatkoimme ylöspäin, jotta ehdimme taas portin yläpuolelle ennen sen sulkemista. Jokien ylityspaikalla näimme vihdoin edes hieman paremmin kultaniskatikan.

Valkosiipipoimija

Lopulta jatkoimme muutamia pysähdyksiä tehden 27 kilometrin tienoille, josta olimme saaneet tietoon valkosiipipoimijan pesän. Jonkin aikaa saimme lintua odotella, kunnes se yhtäkkiä kurkkasikin pesäkolosta ja lähti lentäen kauemmaksi.

Käppäilimme alueella jonkin aikaa ja kuulimme useita vuoriviirubulbuleita. Ihmettelimme myös useampaa idänuunilintumaisesti laulanutta lintua, jotka tunnistuivat vasta myöhemmin indokiinanuunilinnuiksi.

PuustoaPuistossa

Siperiansieppo

Jatkettuamme yhä vain ylemmäksi hoidimme Mikon ja Antin meille edellispäivänä oksan tarkkuudella pohjustamat siperiansiepot. Ne todellakin olivat ihan samoilla oksilla kuin olivat edellispäivänäkin olleet. Matkan jatkuttua Tertsi nyppäsi liikkuvasta autosta kobolttisiepon.

Keltanokkatimali

Huipun leirillä emme edes pysähtyneet, vaan jatkoimme saman tien leirin ohi erittäin mutkaista ja kapeaa tietä, sillä tämän tien varresta oli nähty uurresarvinokkia. Pikku matkan ajettuamme törmäsimme unkarilaisryhmään, joka oli katsellut paikalla isoa lintuparvea, josta osa oli jo mennyt ohi, mutta onneksi paikalla oli vielä muutama okapyrstöharakka sekä uutena lajina meille valkohupputimalin splitti ”Collared Babbler” sekä myös keltanokkatimali ja bambulehväkerttu.

Muutaman kilometrin ajettuamme löysimme pari kohtaa, joista pystyi staijaamaan kaukana olleisiin vastarinteisiin, mutta havainnot jäivät valitettavan vähiin, sentään saalista kantanut punavatsakotka nähtiin. Ja pian meillä alkoi taas olla kiire, että olisimme aikataulun mukaisesti palailemassa takaisin alaspäin.

Paluumatkan lyhyet stopit olivat nekin tuottoisia, kun mm. kultalymytimali nähtiin ja 27:n kohdalla oli pari hauskasti lauleskellutta rusko-ohjassieppoa ja näimme vilaukselta myös naarasparatiisisiepon.

Telttailua

Lopulta olimme alemmalla leirintäalueella, josta Hanna oli varannut meille kahdelle teltan seuraavaksi yöksi. Sovimme Tertsin ja Kilpparin kanssa seuraavan päivän aikataulut ja hyvästeltyämme Mikon ja Antin, jotka olivat suuntaamassa seuraavaksi aamuksi rannikon kahlaajamestoille, jatkoivat muut pian matkaa alaspäin. Meille oli teltta jo pystytetty valmiiksi ja nähtyäni isoimman puun latvustossa piipahtaneen kiilapyrstökyyhkyn, alkoi ilta jo pikkuhiljaa hämärtää.

Haukkapöllö

Yllätykseksemme leirintäalueella oli yöpymässä myös tuttu unkarilaisporukka, jonka vetäjä oli paljastunut Istvan Katonaksi, johon olimme tutustuneet lähes 10 vuotta aiemmin Madeiran reissullamme. Lyöttäydyimmekin heidän seuraansa, sillä he olivat olleet leirintäalueella myös edellisyönä ja pohjustaneet muutamankin pöllölajin. Illan pimennyttyä täysin käppäilimme telttailualueen takanurkkaan, jossa kohta aloitti haukkapöllö huutelunsa. Ja kuinka ollakaan yksi unkarilaisista löysi sen lähes saman tien taskulamppunsa valokiilaan ja pääsimme katsomaan ja kuvaamaan tätä erikoista pöllöä. Kohta kuulimme myös pari vuoripöllöstä, mutta nämä eivät suostuneet tulemaan atrapillakaan lähemmäksi.

Pidimme iltahuudon unkarilaisten seurassa, mutta kumpikin porukka omalla kielellään. Lopulta annoin heille aika paljonkin vinkkejä etenkin harlekiinipaikoista. He kun meinasivat olla kansallispuistossa vielä useammankin päivän. Heilläkin olisi ollut tarjota muutamia hyviä vinkkejä, mutta ne olivat vähän hankalasti pikkupolkujen varsilta ja meillä kun olisi enää seuraava aamu ja aamupäivä jäljellä puistossa.

Ravintolan takana olleella ruokinnalla kävi illan pimeydessä kuhina, kun sillä vieraili useampikin piikkisika ja ainakin yksi uudenlainen apina, reesusmakaki.

Piikkisika ja reesusmakakiIltapalalla

Iltahuudon jälkeen ollessamme jo teltassamme kuulimme yhden sepelpöllösen sekä vielä ruskopöllönkin. Odottelimme kuulevamme norsun töräyksiä tai muita tunnistettavia eläinten ääniä, mutta pääasiassa kuulimme vain rapinaa, kunnes kerran kuului aivan selkeä ison kissan parahdus – liekö ollut leopardi vai joku puiston pienemmistä kissaeläimistä?

Puolilta öin heräsimme aivan kauheaan huutoon, joka toistui monta kertaa jonkun ison eläimen edetessä leirintäalueen ohi. Kaikissa muissakin teltoissa kavahdettiin huutoa ja luulen, että aika monelta meni pöksyt vaihtoon! Elukka lienee ollut joku suurikokoinen kauris? Enpä ollut koskaan kuullut mitään lähellekään niin kammottavaa ääntä!

Vauhdilla kaksseiskalle

4.3. herätessämme olivat haukkapöllö sekä sepelpöllönen yhä äänessä. Emme ehtineet kuin aamiaista syödä, kun Tertsi ja Kilppari jo saapuivat paikalle. Taas oli minun ajopäiväni, joten vapautin Kilpimaan takapenkille ja hyppäsin itse rattiin. Stoppasimme pian ensimmäisellä joen ylityspaikalla, jossa emme havainneet ihmeitä, mutta toisella ylityksellä kuulimme harmaatäpläfasaanin.

Perhosia

Jatkoimme muutamia pysähdyksiä tehden pohjapadolle, jonka puiden latvustoista löysimme pari vauhdikasta pilkkaminivettiä. Kuvailimme myös jokiuoman lätäkön luona olleita satoja perhosia ja jatkettuamme taas ylemmäs plokkasimme vauhdista punarintamaisesti lauleskelleen vuorisinisiepon. Kilpimaa plokkasi vauhdista myös metsässä piilotelleen villisian, joka kuitenkin vilahti piiloon ennen kuin se saatiin kuvattua.

Vuorikeisarikyyhky

27 kilometrin kohdalla oli taas pari piilokojua samassa paikassa kuin aiemminkin ja nyt tiesimme, että siitä väijyttiin pesällään käyvää ruusutrogoniparia, jotka liikkuivat kuuleman mukaan hyvin alhaalla ja olivat lisäksi hyvin arkoja eivätkä siksi näyttäytyneet kuin kojuilijoille. Me annoimme kojuilijoiden olla ensin rauhassa ja kävimme alempana lammen rannassa, josta Kilpimaa löysi täplävatsatikkasen, jota kojuissa olleet naisetkin saapuivat kuvaamaan. Lähistöltä löysimme vielä touhukkaan parven keltanokkatimaleja ja onnistuipa Hanna kuvaamaan pikaisesti juomassa käyneen vuorikeisarikyyhkynkin!

Palaillessamme taas trogonipaikalle juttelimme kojuilijanaisten kanssa, kun yhtäkkiä huomasin, että trogonihan istuskeli aivan avoimesti kirkkaanpunaisena loistaen eräällä kuivalla oksalla. Kaikki meistä eivät kuitenkaan ehtineet lintua nähdä, ennen kuin se pudottautui alas ja puskiin piiloon, mutta naiset tarjosivat, että nuijanneet voisivat tulla heidän kojuihinsa. Hanna kyllä linnun oli jo nähnyt, mutta oli ainoa, joka uskaltautui toisen neitokaisen kojuun (ihmettelen suuresti, miksei nuijareille nätti kojuseura kelvannut). Mutta eipä aikaakaan, kun trogoniparin toinenkin puolisko löytyi vaan eipä sekään oikein kuvattavaksi suostunut. Pääasia kuitenkin oli, että tämä ehkä viimeinen lajeista, jotka olin ennen reissua toivonut näkeväni, oli sekin nyt nähty. Etukäteen olin ajatellut, että lusikkasirri on ainoa must -laji, mutta kaikki kuusi potentiaalista harlekiinia sekä molemmat trogonit kelpaisivat myös ja jos kymmenes projektilaji olisi pitänyt valita, niin se olisi ollut isohelmitikka.

RuusutrogoniRuusutrogoni

Kiipeilimme vielä hieman ylemmäs, kun meillä oli tiedossa, että lähistöllä oli havaittu ns. Ahlström’s Warblereita eli kastanjasieppokertun tuoretta splittiä ja kyllähän me niitä kohta pari kuulimmekin. Paikalla oli myös isohko parvi kultauunilintuja, joiden seurassa lopulta itse näin yhden Ahlströminkin vilahtavan tien yli nopeasti. Reissun hienoin bulbulilajikin hoitui, kun pariskunta kultasiipibulbuleita löytyi yhdestä latvustosta.

Harmaatäpläfasaani

Lopulta meidän piti kuitenkin lähteä valumaan alaspäin, sillä meillä oli huoneemme luovutus sovittu iltapäiväkahdeksi. Alas ajellessamme näimme parikin tunnistamatta jäänyttä varpushaukkalajia sekä vihdoin monen muun näkemän lajin eli intiantöyhtökäen, joka lensi aivan automme edestä. Yhdellä lyhyellä pysähdyksellä hoitui vielä kiinanminivettikin. Ja alaspäin taas jatkettuamme potkaisi onni vielä kertaalleen, kun tiellä käpötteli harmaatäpläfasaani.

Lopulta olimme Samarn Bird Campilla, jossa huilimme helteessä hetken ja päätimme lopulta syödäkin, ennen kuin lähdimme ajamaan kohti rannikkoa ja Phetchaburin peltoja.

Iltaretki Phetchaburissa

Reilun tunnin ajon jälkeen olimme saapumassa pelloille. Heti kanavatien varresta löysimme kulta- sekä riisikutojia ja pienen edestakaisin ajelun jälkeen päädyimme komppaamaan yhden lätäkön reunapuskia. Kilpimaa ehti vallille ennen muita ja hänen jaloistaan pomppasi koko ajan lintua lentoon: kiinan- ja kanelipikkuhaikaroita sekä mm. kukkorääkkä, jonka me muut nuijasimme. Onneksi hän jäi odottelemaan, että me muutkin pääsimme vallille, ennen kuin kaikki linnut olivat tiessään. Löysimmekin vielä mustakulmakerttusen, keltapriinian sekä lisää molempia pikkuhaikaroita ym. Altaalla uiskenteli yksinäinen aasiankääpiösorsa sekä muutamia pronssi- ja pitkäpyrstöjassanoita ja ohitsemme lensi heinätaviparvi ja kaukaisuudessa valui koko ajan jaavanmerimetso- sekä käärmekaulaparvia. Puiden latvoista löysimme muutaman punakaulakyyhkyn ja ollessamme palailemassa autolle plokkasin kaukaa ohitsemme lentäneen siperiansuohaukkakoiraan. Autolle päästyämme näimme vielä pienen parven keltaperäbulbuleita.

KäärmekaulaStejnegeri -sepeltaskuKeltapriiniaKeltaperäbulbuli

Ajelimme vielä hieman alueeseen tutustuen ja näimme mm. useita stejnegeri-sepeltaskuja. Lopulta alkoi ilta hämärtää ja väsy painaa ensimmäistä kertaa koko reissun aikana oikein kunnolla, joten lähdimme ajamaan kohti majapaikkaamme. Iltaretki oli kuitenkin mennyt enemmän kuin putkeen, vaikka emme vielä olleet edes päässeet Phetchaburin peltojen varsinaisille lintupaikoille.

Lopulta ajoimme Phetchaburin kaupungista etukäteen varaamallamme Sun hotellille, josta huoneet saatuamme suuntasimme piakkoin etsimään yllättävän tyhjältä kaupungilta kauppaa ja ruokapaikkaa. Löysimmekin molemmat lopulta ja iltahuudon jälkeen olimme valmiit simahtamaan.

Peltopäivä

5.3. saimme aamupalaksi perinteisiä thaimaalaisia ruokia. Oli aika omituista vetää järkyttävän tulisia eväitä heti aamusta. Pian olimme taas matkalla kohti Phetchaburin peltoja nähden matkalla viimein ensimmäisen ainakin lähes juhlapukuisen kiinanriisihaikaran. Teimme taas stoppeja jo kanavan varressa ja löysimme mm. sinirintoja sekä jo edellisiltana nähtyjen riisi- ja kultakutojien ohella myös viirukutojia. Pelloille päästyämme lensi automme yli suohaukka, jonka itse ehdin määrittää varmaksi naarashuppusuohaukaksi.

AasiankultakutojaKukkorääkkäHarmaarintahuitti

Kävimme komppaamassa saman altaan reunat kuin edellisiltanakin ja lajisto oli taas aivan samaa ja onneksi kukkorääkkäkin nähtiin nyt koko porukalla ja vain lennossa edellisiltana näkynyt punatiikeripeippoparvi nähtiin nyt maassakin. Näimme myös parven ohitsemme lentäneitä intianviheltäjäsorsia sekä palmusta toisen kätköihin lennähtäneen isohaukkakäen. Viereiseltä altaalta löysin lootuksenlehtien seassa avoimesti seisoskelleen harmaarintahuitin, jolla yllättäen oli pieni poikanen mukanaan.

Lopulta jatkoimme keskelle suuria peltolakeuksia. Laitoimme hyvän näköiselle aukealle päästyämme auton parkkiin ja putket pystyyn ja aloimme staijata. Löysimmekin heti palmuista muutamia kiljukotkia, jotka aika pian nousivat taivaalle. Muutama todella omituisessa puvussa ollut suohaukka lensi editsemme, mutta lopulta ainakin kaikki paitsi yksi linnuista olivat varmasti siperiansuohaukkoja, vaikka näilläkin oli useammalla selvä valkoinen yläperä. Yksi lintu vaikutti lähinnä nuorelta koirashuppusuohaukalta, mutta se ei koskaan tullut tarpeeksi lähelle.

Haarahaukkojen (tai siis Black-eared Kite) ja kiljukotkien seurassa pyöri ainakin pari keisarikotkaa sekä pikkukotka, mutta aika pian kotkat kohosivat korkeuksiin. Tapasimme paikalla suomalaisen, jo 17 vuotta Thaimaassa asuneen lintuharrastajan, joka kertoili meille kaikenlaisia lintutarinoita. Ihmettelimme hänen väitettään, että huppusuohaukan tuntee aina valkoisesta yläperästä. Aika monilla näkemistämme siperiansuohaukoistakin oli sellainen ollut.

PelloillaKeisarikotka

Kun taivaalla alkoi olla hiljaisempaa, päätimme ajella pikkumatkan päässä olleille suurille altaille. Todella kapean tien takia emme oikein pystyneet pysähtymään kaikissa paikoissa, joissa lintuja oli, mutta onneksi lopulta kaikkein parhaalta paikalta löytyi pieni levike. Haikaroita oli taas runsaasti ja niiden seurassa oli kymmenkunta aasianpyhäiibistäkin. Kahlaajien joukossa näkyi kaukana jokunen arokurppelo ja räyskiä oli kahdessa parvessa yhteensä noin 60 lintua.

Arokotka

AltaillaAasianiibishaikara

Lopulta palasimme takaisin pelloille ja lähes välittömästi Tertsi plokkasi peltojen yllä kaarrelleen arokotkan. Pian paikalle saapui taas tämä suomalainen, joka oli koko päivän etsiskellyt juuri tätä arokotkaa, josta hän kipeästi halusi kuvia. Eipä aikaakaan, kun kotka saapui aika hienosti kaartelemaan päällemme ja kuvia saatiin.

Kohta jatkoimme peltojen toiselle laidalla kohtaan, jonne oli kerääntynyt iso joukko aasialaisia petolintukuvaajia. Paikka olikin kylteillä varustettu petolintupaikka – Nong Pla Lai Raptor Watch Point. Me ryhmityimme hieman etäälle heistä, jotta pääsimme oman puun varjoon ja aloitimme iltapäivästaijin. Peltoaukealta löytyi joitakin liitohaukkoja ja pikkuhiljaa suohaukkoja alkoi saapua yöpymispaikalleen. Näitä suohaukkoja näkyi kymmenkunta mutta me kyllä määritimme ne joka ikisen siperiansuohaukoiksi, vaikka paikalle piti saapua myös muutamia huppusuohaukkoja.

KuvaajiaRuskohaikara

Pitkä staiji helteisessä iltapäivässä ja illassa oli varsin näännyttävä ja koskapa se ei oikein tuottanut mitään mainittavaa, olimme lopulta päivään hieman pettyneitä.

Vielä kerran metsään

6.3. oli viimeinen retkipäivämme ja jo edellispäivänä olimme tulleet siihen tulokseen, että olisi kiva tehdä jotain muuta kuin mennä taas pelloille. Niinpä päätimme suunnata Tertsin jostain matkaraporteista löytämään Wat Khao Luk Changin metsään, jonne perille päästyämme emme oikein tienneet, mitä siellä piti tehdä. Niinpä parkkeerasimme metsän reunaan ja lähdimme kävelemään tietä pitkin ohi komeiden talojen, joiden pihoilla näimme oransseihin kaapuihin pukeutuneita munkkeja.

Metsässä ei ollut paljon lintuja, mutta mukavasti lajisto oli sopivan erilaista ja niinpä emme ehtineet kävellä kuin pikku matkan, ennen kuin löysimme mustamelaharakan (hieno nimi) sekä bambusinisiepon.

Kävelimme metsää pidemmälle mutta päädyimme ilmeisestikin jonkinlaiselle munkkien meditointipaikalle, josta eräs heikosti englantia puhunut nainen ystävällisesti opasti meitä poistumaan. Esittelipä hän Hannalle yhden munkinkin, kun emme ensin oikein meinanneet ymmärtää hänen viestiään.

Erilaista metsäretkeilyäMarmoriseppä

Palattuamme lähtöruutuun valitsimme toisen tien käveltäväksemme ja ohitettuamme taas muutaman rakennuksen päädyimme valtavan makaavan äijäpatsaan luo, jossa ei kuitenkaan näkynyt muita. Mutta lintuja alkoi taas näkyä. Ensin ylitsemme lensi ilmeisesti syvemmältä metsästä muuttoaan jatkamaan nousseita harmaanaamahaukkoja yhteensä parikymmentä lintua. Ja kohta ylitsemme lensi vielä lisää petolintuja; neljä kirjotöyhtöhaukkaa sekä muutama idänmehiläishaukka. Mukavaa petolintulajistoa täydensi vielä muutama arovarpushaukka. Marmoriseppä saatiin hyvin näkyviin ja ohitsemme lensi ensin yksi ja pian perässään kaksi punarintakaijaa. Reissupinnaksi näkyi pari purppuramedestäjää sekä muutama huppuviidakkoharakkakin.

IdänmehiläishaukkaArovarpushaukka

HarmaanaamahaukkaKirjotöyhtöhaukka

Palattuamme autolle ajoimme vielä yhtä tietä muutaman kilometrin syvemmälle metsään, mutta päädyimme jonkinlaiseen eläintarhaan, jossa ilmeisesti hoidettiin luonnosta vahingoittuneena löytyneitä eläimiä. Tällä paikalla oli sen verran kuhinaa, että päätimme aika pian lähteä ajamaa kohti Hua-Hinia, jonne meidän piti palauttaa auto ennen kello yhtä.

Bangkokiin

Käytyämme tankilla Hua-Hinissa, palautimme auton lentokentälle ja tilasimme vuokraamon henkilökunnan avustuksella taksin Bangkokiin. Hintaa taksille tuli aika reippaasti enemmän kuin tullessamme, mutta ehkä kaikki ylihinta ei mennyt vuokraamon väen taskuun, vaan hinta todella oli korkeampi ilman ennakkovarausta?

Saimme odotella taksiamme aika kauan, mutta kun se lopulta saapui, olimme pian matkalla kohti Bangkokia. Porukkamme simahteli aika pahasti, mutta ainakaan itse en kyennyt nukkumaan, sillä en oikein luottanut kuskiimme, joka katsoi paikallista musiikkiesitystä täppäristä, jotain toista showta puhelimesta ja rämppäsi toista puhelinta yhtä aikaa kohtalaisen sekavassa liikenteessä.

Selvisimme kuitenkin reilun parin tunnin ajon jälkeen Bangkokiin ja lentokenttähotellillemme. Otimme hetken rennosti huoneissamme ja kävimme kaupassa, ennen kuin kipusimme hotellin katolle staijaamaan lentokentän kosteikolle.

Idänpikkukiitäjä

Bangkok

Kattoa saapui pian kiertelemään pieni parvi idänpikkukiitäjiä ja kohta saimme seuraa Kontikin retkiporukasta. Kiitoratojen välissä kierteli pari siperiansuohaukkaa, joista porukka kovasti yritti vääntää huppusuohaukkaa. Valittajakäki valitti lähes koko ajan naapuripuissa ja punaposkibulbuli näkyi reissupinnaksi. Staijailimme porukan kanssa jutustellen illan hämärtymiseen asti ja lopulta suuntasimme vielä hotellin ravintolaan reissun kalleimmalle illalliselle. Lopulta pääsimme nukkumaan mukavan aikaisin, olihan seuraavana aamuna taas aikainen startti.

Takaisin kotio

7.3. olimme Hannan kanssa klo 5:30 kalliilla aamupalalla, jonka jouduimme maksamaan erikseen. Kuudelta lastasimme ison suomalaisporukan keskellä tavaramme bussiin, joka vei meidät noin vartin matkan päässä olleelle lentoasemalle.

Shoppailimme ja kulutimme aikaa lentoasemalla parisen tuntia, kunnes Finnairin lentomme lähti kohti Suomea. Lentomatka kului taas elokuvia katsellen ja hetkittäin hieman torkahdellen. Nukkuminen oli kuitenkin näin aamu-päivälennolla vaikeaa.

Lento kesti hieman reilut 10 tuntia ja lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 15:05. Matkatavarat löydettyämme suuntasimme taas tuttuun pizzeriaan, josta Hannan kanssa tilasimme pizzat. Kilpimaa lähti pian linja-autolleen ja pian hyvästelimme myös Tertsin. Syötyämme tilasimme kyydin Lentopysäköintiin, josta lähdimme sitten ajamaan kohti Parikkalaa, jossa olimme ihan mukavan aikaisin illalla.

J.A.

Irlanti 2.-8.1. 2017

Irlantiin

2.1. aamuvarhain isäni heitti meidät Helsinki-Vantaalle, josta Finnairin koneemme lähti lähes ajallaan klo 7:50 kohti Dublinia. Pieni viivästyminen johtui siitä, että juuri selvästi pakastumassa ollut keli oli jäädyttänyt koneen siivet sellaisella kuorrutuksella, että jäät piti käydä huuhteluttamassa pois ennen kiitoradalle siirtymistä.

Nukahtelimme lennolla muutamaan otteeseen ja lopulta laskeuduimme Dubliniin klo 8:55 paikallista aikaa. Matkatavarat löydettyämme kävelimme Sixtin autovuokraamolle, jossa saimme paperihommat tehtyä ja päätimme ottaa autoon myös WiFi-mokkula, kun en jostain syystä saanut nettiä toimimaan. Lopuksi saimme vahvalla irlanntilaisella aksentilla ohjeet, kuinka löytäisimme vuokraamamme auton, mutta osa ohjeista meni ihan ohi. Niinpä sekoiltuamme hieman parkkihalleissa, tajusimme, että pihalla olikin pakettiauto, joka vei meidät muutaman kilometrin päässä sijainneellle vuokra-autoparkille, josta Toyota Yariksemme löytyi ja pian pääsin harjoittelemaan vääränpuoleisen liikenteen seassa ajamista.

Onneksi selvisin ties kuinka monesta liikenneympyrästä kehätieltä moottoritielle, jossa tietullin maksettuamme oli edessä pari tuntia helppoa siirtymistä kohti länsirannikolla sijainnutta Galwayta.

Jos Suomessa oli juuri alkamassa todella kovat pakkaset, niin nyt ajelimme aivan upeassa keväisessä kelissä. Lämmintä oli kymmenkunta astetta, tuulta ei ollut juuri lainkaan ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Kohti Galwayta

Lintuja oli liikenteessä jonkin verran. Alkumatkasta näimme runsaasti hiirihaukkoja, jonkin verran kiuruja ja myöhemmin runsaasti rastaita. Yllättävin havainto oli erään pellon päällä lennossa käynyt metsäviklo.

Lopulta kurvasimme Loughrean liittymästä huoltoasemalle, josta ostimme hieman evästä sekä kunnollisen Irlannin kartan. Mehän emme olleet ennen reissua suunnitelleet kuuden päivän reissustamme kuin pari ensimmäistä päivää Galwayssa ja pari viimeistä päivää olisimme Dublinissa ilman autoa. Toki meillä oli mukanamme myös etukäteen hankitut Lonely Planetin Ireland sekä Finding birds in Ireland -kirjat.

Loughrea

Pian kurvasimme Loughreajärven rantaan, jossa oli jo kuukauden päivät oleillut sotkaparvessa pikkulapasotka- ja jonkin aikaa myös amerikantukkasotkakoiras. Olin ennen reissua liittynyt Twitteriin, jossa Irlannin eri alueiden lintuhavaintotiedot liikkuivat parhaiten ja olin tietoinen, että pikkulapasotka oli parina edellispäivänä havaittu järven kaakkoisosassa. Valitettavasti juuri tämä osa järvestä oli ainoalta kunnolliselta havainnointipaikalta pahasti vastavalossa, joten saatuamme putket pystyyn, aloimme selata järveä ensin myötävalon puolelta. Kauhuksemme aivan vastarannan edustalla uiskenteli aivan valtaisa sotkaparvi, jossa valtaosa oli punasotkia, mutta jatkettuamme selausta, löytyi iso parvi etupäässä tukkasotkia myös vastavalosta. Niinpä keskityimme tämän parven seulontaan ja vaikka tämäkin parvi oli aika kaukana ja varsin huonossa valossa, löysin noin kymmenen minuutin seulonnan jälkeen pikkulapasotkan! Sitten meni muutama minuutti, että saimme linnun myös Hannalle putkeen ja lopulta lintu näkyi aika ajoin oikein mukavastikin, kun se päätti uida vauhdikkaasti lähes koko muun parven poikki aivan kaakkoisnurkan kaislikon viereen nukkuvien tukkasotkien sekä terhakkaina uiskennelleiden nokikanojen ja pikku-uikkujen taakse.

Ja vain parinkymmenen metrin päästä pikkulapasotkasta löytyi sitten amerikantukkasotkakin, mutta valitettavasti nämä linnut olivat sen verran kaukana, että kuvaamista edes skouppaamalla ei yritetty. Mutta reissun päätavoite oli jo saavutettu! Olin itse ajatellut, että ainakin yksi elis reissussa pitäisi saada ja kaksi oli tietysti tavoitteena.

Jatkoimme pian reissun erinomaisesta alusta tyytyväisinä matkaa ja seuraava kohteemme oli Turlough Rahasanen peltotulva. Paikka oli erittäin vaikea löytää, mutta lopulta könysimme yhden aidan yli pellon reunaan, josta näkyi tulvalle, jossa oli aivan järjetön määrä lintuja! Pelkäsimme hieman olevamme luvattomalla paikalla, mutta kun paikalle saapui pari koiranulkoiluttajaakin, saatoimme keskittyä lintujen seulontaan. Kohta paikalle saapui myös yksi alueen maanomistajista ja hänkin oli erittäin ystävällinen ja väitti, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt paikalla niin paljon laulujoutsenia. Niitä näimmekin varmaan noin 150 yksilöä. Meille uskomattomampia olivat kuitenkin sorsamäärät, sillä etenkin lapasorsia oli aivan tuhottomasti, mutta myös haapanoita ja taveja paljon ja jonkin verran myös jouhisorsia ja muutama harmaasorsakin nähtiin. Tulvan rannoilla oli myös suuria kahlaajaparvia ja töyhtöhyyppiä, mustapyrstökuireja, kuoveja, punajalkavikloja ja suosirrejä oli vähän väliä lennossa isoina palloparvina, etenkin siinä vaiheessa, kun tulvalla meloi joku heppu kajakilla. Harmaahaikaroita näkyi muutamia ja pari silkkihaikaraakin ja yksi pyrstötiainen kävi napsimassa hyönteisiä lennosta aivan vierestämme.

Turlough Rahasane

LaulujoutseniaLintupaljoutta

Turloughin linnut olivat kuitenkin pääasiassa turhan kaukana ja usein myös hieman kumpuilevan maiseman takia katveessa, joten aika pian päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti Galwayn kaupunkia.

Nimmo’s Pier

Lopulta ajoimme Galwayn läpi kuuluisalle Nimmo’s Pierin laiturille. Olin saanut tiedon, että viime päivinä laiturille oli taas kerran palannut, ties kuinka monettako vuotta peräjälkeen, vanha rengasnokkalokki, joka kuulemma olisi helpoin löytää linnuille leipää heittelemällä – tämä ”dela” olisi kuulemma ensimmäisenä paikalla. Ja näinhän siinä kävikin, että kun Hanna alkoi laiturin tyvellä viskoa eväsleipänsä muruja linnuille, laskeutui rengasnokkalokki eteemme vain parin metrin päähän!

RengasnokkalokkiRengasnokkalokki

Kuvailimme rengasnokkalokkia jonkin aikaa ja löysimme lokkiparvesta myös nuoren rengasnokkalokin, joka sekin oli kuitenkin nähty paikalla jo aiemminkin. Mutta isoja lokkeja ei paikalla ollut kuin kourallinen harmaalokkeja, joten yhtä hieman etelänharmaalokilta näyttänyttä lintua hetken kuvailtuamme, päätimme jatkaa laiturin kärkeen vielä staijaamaan merelle. Haaveissamme oli, että josko Galwayn lahdella muutamaan kertaa syksyn aikana havaittu hopeatiira saapuisi muutaman edellisvuoden tapaan aika ajoin myös laiturin lähistölle. Itse haaveilin, että lintu saattaisi saapua jopa yöpymään jonnekin laiturin tienoille, sillä tuskin paikalliset enää olivat hirveästi linnun liikkeitä viime vuosina seuranneet. Alueellahan ei kauheasti orneja ollut ja hopeatiira oli kuitenkin ollut jo useamman syksyn ja talven alueella nähtävissä.

RengasnokkalokkiRengasnokkalokki

Retkipinnoja ropisi aivan tyyneltä mereltä mukavasti, kun näkyvyys oli aivan uskomaton! Amerikanjääkuikkia, ruokkilintuja, merimetsoja, naaraspukuinen lapasotka jne. ja puolisen tuntia merelle tuijoteltuamme saapui jostain erään majakan edustalle neljä tai viisi tiiraa kalastelemaan. Linnut olivat kaukana, mutta näkyvyys oli huikea ja riuttatiiroista erottuivat vanhat ja nuoret linnut helposti toisistaan ja yksi lintu erottui vielä hienokseltaan näistä. Linnun käsisiivet olivat laajemmin valkoiset, jolloin siiven kärjessä oli vähemmän tummaa. Etenkin alapuolelta käsisiiven takareuna oli selvärajaisesti tumma. Lintu myös vaikutti hieman pienemmältä ja kevytlentoisemmalta ja poskilaikun muotokin vaikutti sopivan hyvin hopeatiiralle. Tuijotimme tiiroja puolisen tuntia yrittäen vertailla niitä keskenään ja vaikka tämä yksi lintu ei helposti eronnutkaan muista, löytyi se porukasta aina pienellä hakemisella. Lopulta olimme vakuuttuneita, että kyseessä oli hopeatiira, josta oli edellinen havainto ilmoitettu lähes paria viikkoa aiemmin ja suuren Galwaynlahden toiselta rannalta.

Hotellimme

Pikkuhiljaa valo alkoi vähentyä ja jätimme tiirat saalistelemaan, kun ne eivät lähemmäksi tulleet ja lähdimme ajamaan lahden pohjoisrantaa länteen kohti Barnaa. Barnasta löysimme etsimämme, Hannan jo kotona alustavasti valitseman, hotelli Twelven ja vaikka se osoittautui meille aivan liian hienoksi ja tyyriiksi (115€/huone), päätimme ottaa ainoan vapaana olleen kahden hengen huoneen.

Illallistimme hotellin ravintolassa, joka oli aivan käsittämättömän suosittu! Oli todella mukava seurata paikallisten illan viettoa erinomaista ruokaa nauttien ja juomana itselläni oli tietysti Guinnesin tummaa olutta.

Huoneeseen päästyämme huomasin Twitteristä, että hopeatiiraa oli aiemmin päivällä kuvattu jossain päin Galwaynlahtea seisoskelemassa hiekkasärkällä ja yritin parin paikalliskontaktin avulla selvitellä, missä lintu oli ollut, jotta olisimme seuraavana päivänä voineet yrittää nähdä lintua paremmin. En lopulta saanut tarkkaa paikkaa selville, mutta pari havainnoijan tuntenutta epäilivät, että paikan täytyi olla jossain Nimmo’s Pierin lähellä, jossa kyseinen kaveri yleensä liikkui.

Galwaynlahtea ja muita lähipaikkoja

3.1. nautimme ruhtinaallisen aamupalan, joka minulla oli tietysti ns. ”Full Irish breakfast. Päätimme sitten, että jäisimme toiseksikin yöksi hienoon hotelliimme, olihan ravintolassamme niin käsittämättömän hyvät ruoat sekä aamupalat, että pitihän sitä itseään hieman hemmotella. Lomallahan tässä oltiin!

Barna Pierillä

Aloitimme retken ajamalla vain muutaman sadan metrin päähän Barnan laiturille eli Barna Pierille. Tälläkin paikalla hopeatiiraa oli nähty, joten olimme suunnitelleet aloittavamme tältä paikalta ja koluavamme sitten ainakin koko Galwayn lahden pohjukan päivän aikana.

Sää oli aivan uskomattoman upea ja meri oli edelleen lähes rasvatyyni! Myös Barna Pier osoittautui erinomaiseksi paikaksi, vaikkei sitä lintupaikkaoppaaseen ollut kelpuutettukaan. Laiturin tyvellä hiippaili pari kesyä englanninvästäräkkiä ja vieressämme kävi useampaan otteeseen piipahtamassa vilkkaasti liikkunut paikallinen pikkurari mustaleppälintu, jonka kuulimme myöhemmin olleen paikalla jo jonkin aikaa. Rannan kasveilla liikkui myös muutama mustapäätasku ja rantakivikossa hiippaili vaikka kuinka monta luotokirvistä.


Mustapäätasku
Luotokirvinen

Merellä näkyi taas useita amerikanjääkuikkia ja kaukana selällä kellui ruokkilintuja ja todella kaukana merellä näkyi muutamia lentäviä suulia sekä pari pikkukajavaakin. Rannan tuntumassa oli taas jonkin verran kahlaajia ja yhdestä suosirriparvesta Hanna löysi taas paikallisittainkin pikkukivan merisirrin ja rantasipi kävi kääntymässä laiturin tyvellä.

Silverstrand

Lopulta jatkoimme Galwayn suuntaan ja seuraava stoppimme oli Silverstrand, jossa otettiin parit maisemakuvat ennen kuin aloimme selata merta. Merimetsojen seurassa oli nyt myös karimetsoja ja pienillä luodoilla olleista kahlaajaparvista löytyi punakuireja, tundrakurmitsoja sekä pari isosirriä.

Salthillin rannasta avautui taas laaja näkymä tyynelle merelle ja aloimme taas seuloa amerikanjääkuikkia. Pienen seulonnan jälkeen löysin kaukaa mereltä kuikkalinnun, joka näytti heti hyvältä! Lintu oli heti alkuun samassa kuvassa amerikanjääkuikan kanssa ja näytti todella pieneltä, mutta oli kuitenkin kuikkalaji eikä kaakkuri. Tyynessä vedessä kelluessaan sillä ei näkynyt kuikalle tyypillistä reisilaikkua ja puolen tunnin tuijottelun aikana lintu suki muutamaan otteeseen vatsaansa kääntyen siten, että saatoimme vakuuttua siitä, että kylkilaikkua ei ollut. Lintu oli myös lyhyt- ja paksukaulaisen oloinen sekä hieman hentonokkainen. Mutta lintu oli useamman kilometrin päässä ja ui pikkuhiljaa vielä kauemmaksi. Loppuvaiheessa sitä vastaan ui yksi noin kymmenestä havaitsemastamme kaakkurista, joka näytti jopa tätä isommalta, ainakin selvästi pitkäkaulaisemmalta. Tiesimme tarkalleen, minkä näköinen tundrakuikkayksilö alueella oli marraskuussa (sekä useampanakin aiempana talvena) nähty ja oletimme kaulan tyvellä olevan tumman rengasmaisen kuvion näkyvän helpommin, mutta me näimme sen vain pariin otteeseen aivan lyhyesti linnun oltua sopivassa asennossa. Tämä oli kuitenkin se puuttuva pala, jolla saimme linnun naulattua tundrakuikaksi!

Lopulta tundrakuikka lipui niin kauas, että päätimme jatkaa matkaa, olimmehan kuitenkin suunnitelleet menevämme myöhemmin Tawin Islandille, jonka lähellä lintu oli uiskennellut.

Päätimme kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassamme ja suuntasimme seuraavaksi pohjoiseen sisämaahan Lough Corribille, joka on valtava järvi, jolle ei oikein ole monesta paikkaa näkyvyyttä. Päätimme kokeilla katsoa järvelle sen eteläreunasta, jonne löysimme pienen etsinnän jälkeen. Alkuun näytti, ettei järvellä ole paljonkaan lintuja, kunnes joku säikäytti aivan valtaisat sotka-, sorsa- ja kahlaajaparvet lentoon. Mutta linnut olivat niin kaukana, että päätimme aika pian palata takaisin meren rantaan. Ainoiksi paremmiksi havainnoksi näimme taas pari lapasotkaa, 10 telkkää sekä jokusen liejukanan.

Lough Corrib

Sepelhanhi

Tawin Islandille ajoimme pientä ja hidasta tietä, joka mutkitteli useiden mukavan näköisten lutakoiden ohi, joilla oli hyvin lintujakin. Pääsimme jopa kuvaamaan yhtä silkkihaikaraa. Tie vei parin laitumen läpi ja muuttui lopulta niin huonokuntoiseksi, että jouduimme kävelemään loppumatkan. Valitettavasti tuuli oli virinnyt sen verran voimakkaaksi, että merellä oli kohtalainen aallokko. Niinpä emme löytäneet mereltä enää kuin muutamia amerikanjääkuikkia. Jostain kauempaa saaren rannasta nousi kertaalleen ilmaan noin 250 hrota-sepelhanhen parvi ja kahlaajia kävi pöllyttämässä komea muuttohaukka.

Koskapa mieliämme hieman rassasi se, että olimme nähneet reissun molemmat kovat rariteetit aika huonosti, päätimme mennä taas iltapäiväksi Nimmo’s Pierille, josko hopeatiira, jonka olimme tietysti toivoneet löytyvän jostain käymästämme paikasta paikallisena, saapuisi taas saalistelemaan lahdelle.

Lokkien ruokintaa

Heittelimme taas leipää lokeille, mutta yllättäen rengasnokkalokkeja ei ollut nyt paikalla. Niinpä siirryimme aika pian staijaamaan lahdelle. Löysimme saman tien kaukaisilta verkonmerkeiltä istuskelemasta pari riuttatiiraa, mutta nämä vain kököttivät paikoillaan. Vesi oli nousussa koko ajan ja puolisen tuntia odoteltuamme ilmeisesti nousuveden ajamana saapui lahdelle enemmänkin riuttatiiroja. Lopulta lintuja pyöri lahdella kymmenkunta ja tovin niitä seulottuamme löysimme taas hopeatiiran. Nyt linnut olivat hieman lähempänä kuin edellisiltapäivänä, mutta vieläkään emme saaneet linnusta uusia tuntomerkkejä esiin. Toivoimme tietysti näkevämme punaiset jalat edes vilaukselta. Lintuja tarpeeksi tuijotettuamme olimme huomanneet, että riuttatiirojen jalat näkyivät syöksyn jälkeen aika helposti ja aivan pikimustina, mutta tällä linnulla ne oli vaikeampi nähdä mutta ne näyttivät tummilta, eivät mustilta. Lopulta kolme tiiraa lähti tulemaan suoran meitä kohti ja onneksemme tämä lintu oli niiden joukossa. Hanna odotteli kamera valmiina ja minä yritin selostaa, mitä lintua kuvata, mikä ei ollut lainkaan helppoa lintujen oltua aika tiiviinä parvena syöksyillessä veteen sikin sokin. Onnistuin itse nähdä pari kertaa punertavat jalat ja lopulta lintu kurvasi mukavan etäisyyden päästä ja Hanna onnistui kuin onnistuikin saamaan siitä kuvat ja ainakin parissa kuvassa näkyvät jopa kirkkaanpunaiset jalatkin!

Hopeatiira Hopeatiira

Illalla tapasimme paikallisen harrastajan Harry Husseyn Galwayn keskustassa Eyre Squarella. Oli mukava tutustua tähän kovaan orniin, joka toki oli minulla ollut Facebook-kaverina jo pitemmän aikaa. Hotellille päästyämme söimme taas tukevasti ja kömmimme taas todella aikaisin nukkumaan.

Närhi

Punatulkku

Kuusitiainen

4.1. päätimme suunnata suoraan aamupalan jälkeen Galwaynlahden kaakkoispuolella olleeseen Coole Parkin metsään. Käppäilimme metsän läpi jokitulvalle eli Turlougille asti, mutta tällä ei ollut kovinkaan paljon sorsia. Metsikön lajisto oli kuitenkin juuri sitä mitä olimme tulleet hakemaan, sillä näimme pari hibernans -alalajin närheä sekä kuusitiaista. Muitakin reissupinnoja tietysti tuli ja mm. punatulkkuja ja pyrstötiaisia oli yllättävän runsaasti.

Seuraavaksi ajoimme Kinavaran laiturille, jonka edustalla oli ollut jo jonkin aikaa amerikantavi. Taveja oli kyllä rannoilla muutamia kymmeniä, mutta emme löytäneet jenkkitaavia. Toki muutama linnuista nukkui sellaisessa asennossa, ettei niitä pystynyt määrittämään. Ja koskapa laji ei ollut prioriteettilistallamme kovin korkealla, jatkoimme Trauchtin rannalle, jonka toivoimme olevan erinomaisella hollilla löytääksemme taas Tawinin suunnalta tundrakuikan.

Meri oli taas aivan peilityyni ja amerikanjääkuikkia kellui lahdella aivan tolkuttomasti. Laskin huvikseni mereltä kertaselauksella ”80 immeriä” ja isoimmassa parvessa oli 22 lintua. Löysin myös 5 kuikan parven ja linnut olivat yllättävän erinäköisiä kuin edellispäiväinen lintumme. Kaukaiset kuikat olivat muuten yllättävän vaikeita erottaa immereiden seasta. Epäilen, että tilanne oli ainakin näin äkkiseltään vaikeampi kuin mitä immerin löytäminen olisi Suomessa kuikkien seasta… Kertaalleen löysin siron näköisen kuikkalinnun aivan järjettömän kaukaa Tawinin tyveltä, mutta sen sukellettua en sitä enää löytänyt, enkä kauheasti viitsinyt yrittääkään, sillä lintu oli aivan järjettömän kaukana.

AmerikanjääkuikkaAmerikanjääkuikka

Läheisellä Flaggy Shorella olimmekin siirtyneet Claren puolelle, mutta amerikanjääkuikkia oli lahdella aivan samaan malliin. Meressä kellui myös ainoa vähänkään isompi näkemämme mustalintuparvi, mutta muita ”melanittoja” ei parvessa ollut. Ohitsemme lentäneestä allista tuli retkipinna ja rannassa käväisi reissun toinen rantasipi. Kuikkia uiskenteli meressä neljän parvi. Näkyvyys oli niin hyvä, että esimerkiksi harmaahaikaran saattoi putkella määrittää lahden toiselta puolelta Galwaysta, yli kymmenen kilometrin etäisyydeltä.

Tyyntä merta

Bell Harbourin suojaisella lahdella kellui 15 ristisorsaa, mutta me jatkoimme pian rantatietä seuraten kohti Black Headin majakkaa. Liikkuvasta autostakin näimme meressä koko ajan amerikanjääkuikkia. Black Headilla olimme sitten ihan kunnon meren ääressä ja näimmekin runsaasti suulia, ruokkilintuja, hylkeitä sekä pyöriäisiä.

Cliffs of Moher

Sitten olikin edessä hieman pitempi ajo Dooliniin, jossa törmäsimme sattumalta Doolinin luolan parkkipaikkaan ja pitihän opastuskeskuksella käydä kysymässä, pääsisimmekö me luolaan tutustumaan. Mutta valitettavasti seuraava ohjattu opastus oli vasta kolmelta, joten luolareissun jälkeen olisi ollut jo pimeä ja meidän päivän pääkohteemme olivat kuitenkin Cliffs of Moherin jyrkänteet. Doolinissa oli myös nähty pariin otteeseen tunturipöllöä, mutta koska emme tienneet tarkkaa paikkaa eikä lintu suvainnut näkyä liikkuvasta autosta, niin olimme aika pian parkkeeraamassa Cliffs of Moherin parkkipaikalle.

Kävelimme opastuskeskuksen ohi ensin vasemmanpuoleisille jyrkänteille ja heti keskuksen takana eteemme pomppasi mustaleppälintu, joka on Claressa aika kova laji. Jyrkänteille päästyämme näimme rotkossa muutaman edestakaisin lentelevän myrskylinnun ja rinnenurmikolla oli mustavaristen ohella pari alppivarista tepastelemassa.

Cliffs of MoherCliffs of Moher

Kävimme kiipeämässä myös oikeanpuoleiselle jyrkänteelle ja maisemat olivat kyllä todella komeat!

Cliffs of Moher

Hotellimme

Liscannor Baylle ajettuamme, alkoi ilta jo hämärtää, joten jatkoimme saman tien sisämaahan ja päätimme etsiä majapaikkaa jostain Ennisin kaupungin läheltä. Hommaan menikin yllättävän kauan, sillä kaikki tienvarsimotellit ja B&B:t olivat kiinni tai täynnä. Lopulta jouduimme ajamaan Ennisin keskustaan isolle Temple Gate hotellille, josta saimme taas aika hintavan (109€) huoneen. Syömässä kävimme läheisessä kebap-paikassa, jossa teinit piti aivan järkyttävää meteliä ja lopulta omistaja ajoikin heidät pois, että me saimme syödä rauhassa…

Illalla sain taas lukea Twitteristä, että paikalliset olivat kuin olivatkin nähneet tundrakuikan päivällä Tawinilta. Niinpä laitoin taas kyselyä muutamalle tutulle ja sain tiedon, että lintu oli ollut hyvin lähellä paikkaa, jossa mekin sen olimme paria päivää aiemmin nähneet.

Claren paikkoja

5.1. aloitimme Ennisin pohjoispuoleiselta Ballyallia Lakelta, jolla oli mukavasti pikku-uikkuja sekä mm. 3 harmaasorsaa ja reissupinnaksi näkynyt pajusirkku. Sitten jatkoimme tsekkaamaan pari muuta järveä eli Lough Atedaunin ja Inchiquin Loughin, joista ensimmäinen oli aivan kohtalainen lintujärvi. Harmaasorsia näkyi 17, naaraspukuinen lapasotka, telkkä sekä mukavimpana rantoja kierrellyt sinisuohaukkanaaras.

Sitten ajoimme pitemmän matkan valtaisalle Fergus Estuarylle, jota päätimme katsoa ainakin aluksi Ingin kukkulan vierestä. Löysimmekin hyvän paikan vallilta ja olimme ajoittaneet saapumisemme parahiksi nousuveden aikaan, joka oli juuri nostanut aivan valtavat kahlaajaparvet lentoon ja valtaosa linnuista tippui suoraan edessämme olevan suuren nurmiaukean keskelle. Kapustarintoja oli tuhansia ja muitakin kahlaajia satoja, mutta taas linnut olivat vähän turhan kaukana ja katselupaikka oli taas vähän niin ja näin, kun olimme taas kiivenneet aidan yli jonkun laitumelle.

Fergus Estuary

Kahlaajia

Fergus Estuarystä jäi vähän sllainen fiilis, että linnut tulisivat olemaan yhtälailla kaukana kaikilta muiltakin paikoilta, joten päätimme lähteä suorinta tietä Shannon Airport Lagoonia kohti. Valitettavasti perinteiselle pysäköintipaikalle pääsy oli estetty, joten jouduimme kiertämään laguunin taakse golfkentän parkkiin, josta kävelimme sitten vallin reunaa kohti laguunia. Ruovikko oli kuitenkin päässyt kasvamaan niin laajaksi, että laguuni hädin tuskin näkyi ja eipä siinä monta lintua tuntunut olevan Meren puolellakin oli taas alkanut tuulla siihen malliin, ettei sinne kannattanut katsella. Myöhemmin kuulimme Shannon Airport Lagoonin olevan aikalailla menetetty paikka juuri umpeenkasvun takia.

Aamupäivän retkeily Claren lintupaikoilla oli ollut sen verran suuri pettymys, että koskapa meillä oli vielä iltapäivää reippaasti jäljellä, päätimme tehdä radikaalin liikkeen ja ajaa suorinta tietä takaisin Galwayhin. Shannonin lentokentältä kuitenkin pääsi todella nopeasti motarille.

Taas Tawin Islandilla

Niinpä vain noin tuntia myöhemmin olimme taas ajamassa Tawin Islandin pikkutietä. Näimme tien varressa fasaanin ja tuulihaukan ja kohta jo kävelimme saaren kärkeä kohti. Valitettavasti merellä tuuli aika pahasti, mutta olimme päättäneet yrittää löytää tundrakuikan nähdäksemme sen paremmin.

Emme kuitenkaan löytäneet mereltä kuin muutaman amerikanjääkuikan, nekin tuntuivat olevan tiessään! Ei aallokko niin paha ollut, etteivätkö linnut olisi olleet löydettävissä, ne vaan olivat ilmeisesti uineet ulommas merelle? Jonkin aikaa tuijotettuamme löysin pienessä harmaalokkiparvessa kelluneen isolokin, joka oli koko syksyn ensimmäinen laatuaan Galwayssa. Ja vähän myöhemmin löysimme kalastuslaivan perässä lokkiparvessa lentäneen grönlanninlokin.

Seuraamme liittyi Claresta saapunut tundrakuikkabongari Paidi Cullinan, joka oli jo aamulla ollut paikalla nelisen tuntia. Seuloimme merta herkeämättä, mutta tuuli teki homman aika vaikeaksi. Pari pientä alliparvea, yhteensä 7 lintua lensi merellä, mutta tundrakuikkaa ei meinannut löytyä.

Parin tunnin tapituksen jälkeen Paidi päätti luovuttaa, olihan iltakin jo pikkuhiljaa alkamassa hämärtää. Hän oli kävellyt noin 50 metrin päähän meistä, kun huomasin kuikkalinnun uivan niemen takaa esiin. Näin heti, että lintu oli joko kuikka tai tundrakuikka, mutta se ui koko ajan viistosti poispäin. Huusin heti Paidin takaisin paikalle ja pienen hakemisen jälkeen niin Hanna kuin Paidikin olivat löytäneet sen. Se ui koko ajan viistosti poispäin tekemättä yhtään mitään muuta. Se ei edes sukeltanut kertaakaan. Pari kertaa se onneksi käänsi päätään, jolloin me, joilla oli kunnon kaukoputket eli minä ja Hanna, näimme kohtuullisen hyvin senkin tuntomerkin, jonka olimme toivoneet näkevämme eli kurkkusepelin. Paidi ei vain millään onnistunut sitä nähdä, mutta hänellä olikin aika kehno putki. Lopulta kun olin itse katsellut lintua tarpeeksi, annoin hänen katsoa lintu minun putkellani ja lopulta sinnikkään odottamisen jälkeen lintu taas käänsi kertaalleen rintamasuuntansa sivuttain ja päätään hieman meitä kohti, jolloin Paidinkin näki tämän tuntomerkin. Lintu oli hänellekin elis, joten tunnelma oli varsin korkealla!

Juttua riittikin vielä kävellessämme takaisin autolle ja Paidi kertoi vielä, että oli tullessa nähnyt tienvarsilutakoilla pari mustavikloa, jotka sitten pointsasimme vielä melkoisen pimeässä retkipinnoihin.

Hanna kaivoi puhelimella netistä meille ehdokkaan majapaikaksi ja pienen etsinnän jälkeen lopulta löysimme Oranmore Lodge hotellin pihaan. Saimme taas pikkuisen turhankin hienon huoneen ja kohta olimme hotellin ravintolassa tilailemassa ruokaa. Tätä rauhallisella paikalla sijaitsevaa hotellia voi suositella, sillä tästä on hyvin lyhyt matka moneen hyvään kohteeseen Galwaynlahdella.

Kohti Dublinia

6.1. keli oli muuttunut entistäkin tuulisemmaksi ja myös sateiseksi. Kävimme aamusta Belclare Turloughilla, mutta valitettavasti paikalla muutaman kerran havaittua ”islannin”tundrahanhiparvea, jossa oli mukana ollut myös kanadanhanhi, ei näkynyt. Sorsia oli ojissa runsaasti, mutta tämä tulva ei vielä ollut oikein päässyt laajenemaan, joten suurin osa linnuista oli ojissa katveessa.

Jatkoimmekin pian kokeilemaan, josko Loughrean sotkat näkyisivät paremmin, mutta parkkipaikalle päästyämme alkoi sataa oikein kunnolla. Kävin pikaisesti katsomassa järven kaakkoisnurkkaan, jossa ei kuitenkaan näkynyt olevan sotkia lainkaan, joten päätimme lähteä ajelemaan kohti Dublinia.

Brú na Bóinne

Oikeastaan vasta matkalla päätimme ajella Dublinin pohjoispuolella Meathissa sijainneelle yhdelle Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä eli Brú na Bóinneen. Perille päästyämme keli oli yhä sateinen, mutta eipähän ollut paikalla ainakaan liikaa muita turisteja ja niin pääsimme heti ensimmäiseen kyytiin Newgrangen viisituhatta vuotta vanhalle haudalle. Turistit kuljetettiin pikkubusseilla opastuskeskukselta muutaman kilometrin päähän itse kohteeseen. Jokainen bussiryhmä sai mukaansa oman oppaan, joka esitteli hautarakennelman niin sisältä kuin ulkoakin. Meille jopa demonstroitiin miltä talvipäivän seisauksen auringon nousu näyttää sisällä haudassa.

Brú na Bóinne

Brú na Bóinnesta ajelimme sitten kehätielle ja lentoasemalle, jossa palautimme auton parkkialueelle. Avaimia palauttaessamme virkailija ihmetteli, missä meidän vikalistamme oli. Se olisi pitänyt täyttää yhdessä virkailijan kanssa samassa paikassa lähtiessämme. Me olimme vain napanneet auton ja lähteneet. Onneksi sanoimme ottaneemme kuvat näkyvistä kolhuista, jos meitä yritettäisiin niistä syyttää, joten virkailijakin päätti antaa asian olla, kun auto kuitenkin oli meidän jäljiltämme siinä kunnossa kuin sen saatuammekin – toki paljon likaisempi. Onneksi päivän sade oli sitä vähän putsannut.

Lentoasemalta otimme sitten linja-auton Dublinin keskustaan ja nousimme kyydistä St. Stephen Green puistossa, jonka toisella laidalla oli hotellimme. Saimme mukavan pienen huoneen tästä vanhasta Stauntons on Green hotellista ja kohta olimme kävelemässä keskustassa, josta löysimme pienellä etsiskelyllä erinomaisen ruokapaikan.

Dublinissa

7.1. nukuimme pitkään ja taas valtaisan aamupalan jälkeen kävelimme ensin kansallismuseoon ihmettelemään kulta- ym. aarteita, jonka jälkeen kävimme vielä eläintieteellisessä museossa, jossa näkyi mm. eskimokuovi.

Päivällä pikkuhuilin jälkeen otimme Niall Keoghilta saamieni ohjeiden mukaisesti puiston laidalta raitiovaunun, jolla matkasimme vihreätä linjaa viiden pysäkin päähän Milltowniin. Siitä oli pieni kävely Dropping Dwellin pubiin, jonka takana virtasi vuolaana pieni joki. Emme ehtineet kuin sillalle kävellä kuin löysimme ensimmäisen hibernans -alalajin koskikaran sekä muutaman virtavästäräkin. Virran kivillä liikkui myös yksi todella oudon näköinen västäräkki, joka lähinnä näyttää englanninvästäräkin ja virtavästäräkin risteymältä. Kohta olimme taas palailemassa takaisin hotellillemme.

Outo västäräkki Koskikara

Illalla kävimme vielä samaisessa ravintolassa syömässä ja sitten olikin aika yrittää mennä aikaisin nukkumaan, sillä meillä oli seuraavana aamuna todella aikainen herätys.

Kotimatkalle

8.1. heräsimme ennen aamuviittä ja puolta tuntia myöhemmin olimme linja-autossa matkalla kohti lentokenttää. Paluulentomme lähti klo 8:55 paikallista aikaa ja itse nukahdin jo ennen koneen nousua.

Helsinki-Vantaalle laskeuduimme klo 14:40 ja vanhempani olivat meitä vastassa. Kävimme lentoaseman ravintolassa syömässä ja koska vanhempani olivat matalla johonkin näyttelyyn Helsinkiin, jatkoivat he matkaansa junalla ja me pääsimme lähtemään hyvissä ajoin kotimatkalle.

Lopulta olimme ihmisten aikaan kotona Parikkalassa ja kerrankin voi sanoa, että reissu oli ollut sellainen, että olimme saaneet jopa levättyä tarpeeksi! Ja lintumielessä reissu oli mennyt paremmin kuin olisimme ikinä uskaltaneet toivoa!

J.A.

Azorit meriretki 28.8.-3.9. 2016

Mutkia matkaan

Olin jo pitkään haaveillut kunnon meriretkestä jonnekin WP:n äärikolkkaan, sillä merilinnut ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja pinnalistallani oli vielä muutamia aukkoja täydennettäväksi merilintujen osalta, vaikka aika hyvä onni minulla oli merilintujen kanssa ollut. Syksyisiä merilinturetkiä on viime vuosina järjestetty mm. Madeiralla, Lanzarotella, Azoreiden Graciosalla, Pohjois-Espanjassa, Portugalissa sekä mm. Scilly-saarilla Englannissa. Olin ajatellut, että näistä pitäisi päästä useammallekin vuosien saatossa käymään, mutta Azoreiden Graciosalta järjestetyt retket olivat kuulostaneet aiempien vuosien havaintojen perusteella kaikkein houkuttelevimmilta. Azoreiden madeirankeijuthan edustavat mielenkiintoisia kesä- ja talvipesimämuotoja, jotka tultaneen splittaamaan omiksi lajeiksi Monteiro’s ja Grant’s Storm-Petreliksi ja lisäksi reissuilla oli havaittu kunnon tajunnanköyrijöitä kuten pikkukeiju joka vuosi ja kerran etelänkihukin. Azoreiden merireissuja järjestelivät vanhat ystäväni Richard Bonser sekä Peter Alfrey, mikä osaltaan lisäsi myös houkuttelevuutta osallistua juuri tälle reissulle. Niinpä buukkasin itseni hyvissä ajoin reissuun jo kevättalvella. Lopulta koko reissu oli jo maksettunakin jo keväällä, joten oli mukava vain odotella alkusyksyä.

Ja lopulta pitkä odotus oli ohi ja herätyskello soi aivan epäinhimilliseen aikaa ollessani jo vanhempieni luona Kirkkonummella, jonne olin saapunut viikonlopun viettoon…

28.8. En ollut onnistunut nukahtamaan yöllä lainkaan, mutta eipä parin tunnin unilla olisi luullut olevan niin väliäkään. Olin kuitenkin suunnitellut nukkuvani lennoilla. Kahden aikaan lähdin isäni kyydillä kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa ja ollessamme vasta kurvaamassa pihasta, sain tekstiviestin TAP:ilta eli portugalilaiselta lentoyhtiöltä, jonka lennolle olin menossa, että lentoni olisi pari tuntia myöhässä ja lisätietoa löytyisi TAP:in sivuilta, joille oli viestissä linkki. Mitään lisätietoa ei kuitenkaan löytynyt ja sivustolla lento näytti myös olevan yhä ihan ajallaan. Niinpä jatkoimme matkaa.

Lentoasemalle hieman ennen aamukolmea päästyäni tuli pian selväksi, että lento oli kuin olikin myöhässä ja reippaasti! Lennon uudeksi lähtöajaksi ilmoitettiin 6:30, mikä tarkoitti sitä, että mikäli lento olisi ajoissa ja kestäisi yhtä kauan kuin suunniteltua, olisi minulla Lissabonissa 25 minuuttia aikaa ehtiä Terceiran jatkolennolle.

Reilun neljän tunnin norkoilun ja kymmenien epäonnistuneiden nukahtamisyritysten jälkeen lennon lähtöaika muuttui vielä pariakymmentä minuuttia myöhemmäksi. Eli ei auttanut kuin toivoa, että myöhästymisen syyksi selvinnyt TAP:in Lissabonin lentoaseman turvallisuushenkilökunnan lakko olisi sotkenut myös muiden lentojen lähtöaikoja.

Lopulta lentoni lähti ja fiilikset olivat aika matalalla. Istumapaikkani oli vieläpä keskipenkissä, joten vaikka nukahdin jo ennen koneen nousua, rojahdin saman tien vieressä istuvan miehen olkapäätä vasten ja tämä ravisteli minut hereille. Lopulta jollain ihmeen keinolla onnistuin hieman nukkua, kun kallistin penkkiä niin paljon kuin pystyi. Niskat olivat aivan jäykkänä, kun lopulta laskeuduimme Lissaboniin. Laitoin heti puhelimen päälle ja ylläri-ylläri, sain tekstiviestin, että Terceiran lentokin oli myöhässä, mutta vain vartin – eli se oli juuri samaan aikaan lähdössä!

Aulassa minua ja muita jatkolentolaisia, joista kukaan muu ei ollut menossa Terceiralle, oltiin vastassa ja meille lätkäistiin uudet lentoliput sekä ruhtinaallinen 10 euron ruokalippu. Mitään ei pahoiteltu, saati selitelty. Ja oma lentoni oli sitten vasta klo 18:00 paikallista aikaa! Niinpä edessä oli taas leppoisa 8 tuntinen lentoasemalla!

Aika kului hitaasti, mutta pienen piristyksen koin, kun huomasin heti alussa, että istuin legendaarisen ”King” Eric Cantonan vieressä. Tämä lähti kohta Pariisin lennolleen ja jäin itse kuluttamaan aikaa. Jossain välissä kävin Pizza Hutissa syömässä ja kiertelin kauppoja kilometritolkulla edes takaisin ostamatta kuitenkaan yhtään mitään. Rahathan minulla oli vähissä edellisviikon autokauppojenkin takia.

Lopulta kello lähestyi kuutta ja koneemme boarding alkoi. Eihän tuo ollut yllätys, että tämäkin TAP:in lento lähti lopulta myöhässä, mutta vaikka istuin taas surkeasti keskipenkillä, onnistuin taas nukkumaan osan matkasta ja saamaan niskani yhä vain pahemmin jumiin.

Terceiran pinnabongausta

Laskeuduimme lopulta Terceiralle ja matkalaukkuni löytyi yllättävän nopeasti ja pihalle päästyäni nappasin saman tien taksin Teresinha hotellille. Taksi oli niin huonokuntoinen, että olin kiitollinen, että se kulki perille asti ja maksettuani kuskille 9,6 € sain hotellilta oikein mukavan huoneen.

Sitten oli aika laitella taas viestiä vanhalle ystävälleni Pierre-André Crochetille, jolle olin toki ilmoitellut aikataulumuutoksistani, sillä minun oli ollut tarkoitus retkeillä koko päivä (aamupäivä 11 asti, jolloin minun olisi oikeasti pitänyt saapua) hänen, Josh Jonesin sekä Hugo Touzén kanssa.

Viestin lähetettyäni lähdin etsimään, löytyisikö hotellilta muita tuttuja tai tuntemattomia retkelle osallistujia. Meidän oli ollut määrä tavata oppaamme Josh hotellilla klo 18:00 paikallista aikaa, jolloin itse olin ollut vasta Lissabon-Terceira lennon puolivälissä. Aulasta löytyikin ruotsalaiset Bosse Carlsson ja Hans Rudhe sekä luxemburgilainen Guy Mirgain, jotka olivat lähdössä syömään. Päätin lähteä heidän matkaansa.

Sarvipöllöbongaus

Olimme kävelleet vain pikkumatkan Paul do Praian altaan noki- ja liejukanojen ja nurmikolla tepastelleen pronssi-iibiksen ohi katsomaan lastentarhan pihapuussa päivehtineitä paria sarvipöllöä, kun ”PAC” soitti ja kertoi, että he katselivat satamassa riuttatiiraa. Arvasin heti, että kyseinen lintu pitäisi päästä katsomaan, vaikka PAC ei sitä suoraan sanonutkaan, mutta otettuani jokin aika sitten splitatun amerikanriuttatiiran eli Cabot’s Ternin puheeksi, sanoi PAC, että heillä oli runsaasti kuvia linnusta ja jotain outoa siinä kyllä oli.

PAC lupasi, että he tulisivat hakemaan minut hotellilta, joten palailin hotellille ja pian PAC, Josh ja Hugo saapuivatkin vuokra-autollaan ja hepä eivät olleet vielä hotellilla käyneetkään. Heidän kannettuaan tavaransa huoneisiinsa, jatkoimme saman tien satamaan, jossa tiira oli ollut. Paikalle oli saapunut myös belgialainen David Monticelli, joka oli vahingossa buukannut itselleen toisen hotellin, vaikka tähän Archipelago Choisen kautta järjestettyyn retkeemme sisältyi yö Teresinhassa. Mutta vaikka samaisella langalla, jolla tiira oli ollut, oli yhä kymmeniä kalatiiroja sekä jokunen ruusutiira, ei riuttatiirankuvatusta enää näkynyt, vaikka odottelimme paikalla pimeään saakka. Muutkin havainnot jäivät merellä näkyneisiin keltanokkaliitäjiin sekä pikkukuoviin.

Niinpä palailimme hotellille, kävimme pikaisesti suihkussa ja lähdimme lopulta etsimään ravintolaa, sillä alkoihan sitä olla nälkä jo itse kullakin. Hyväksi muistamamme Pescadore ravintola oli valitettavasti sunnuntaisin suljettu, joten kävelimme rantakadun vartta toiseen tuttuun ravintolaan, jossa Bosse, Hans, Guy sekä David jo olivat odotelleet annoksiaan vaikka kuinka pitkään.

Saimmekin odotella annoksiamme toista tuntia, mutta meillä oli ainakin aikaa tutustua Hugon ottamiin tiirakuviin ja tiira todellakin näytti mielenkiintoiselta! Pikkuhiljaa aloimme varmistua, että kyseessä todellakin olisi WP:n ensimmäinen elossa havaittu amerikanriuttatiira. Aiemmat kaksi havaintoahan koskivat Briteistä sekä Hollannista kuolleina löydettyjä Amerikassa rengastettuja lintuja. Lopulta kaikki eivät meinanneet saada annoksiaan lainkaan ja olipa jollain kala aika raakaakin. Minun tilaamani mustekala oli kuitenkin herkullista!

Lopulta oli jo todella myöhä, kun palailimme hotellille ja pääsin nukkumaan ja kylläpä olinkin jo väsynyt!

Ja löytyyhän se

29.8. herätys olikin sitten aikaisin, sillä olimme päättäneet suunnata satamaan tiirajahtiin jo hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Josh kuskina suuntasimme ruotsalaisten ja Guyn kanssa satamaan noin klo 6:30 jolloin vielä oli varsin pimeää, mutta langalla näkyi heti runsaasti tiiroja. Josh lähti hotellille hakemaan toista autolastillista, johon kuuluivat hänen ohella jo tiiran nähneet PAC sekä Hugo. Valitettavasti kaikki langalla oleilleet tiirat olivat samankokoisia eikä poijuilta saati lennostakaan löytynyt kalatiirojen ohella kuin muutamia ruusutiiroja.

Ihmetellessämme missä David oli, sillä hän oli meinannut myös saapua satamaan jo pimeässä, Bosse tokaisi, että nyt tiira on langalla! Jostain sen oli onnistunut saapua paikalle meidän kenenkään huomaamatta! Ja koskapa olin itse katsellut edellisiltana runsaasti kuvia linnusta ja tankannut tällaisen talvipukuisen amerikanriuttatiiran tuntomerkkejä, oli lintu helppo todeta oikeaksi yksilöksi! Tummat tertiaalit paistoivat ja käsisulissa oli vain kapea valkoinen reunus, joka päättyi ennen sulan kärkeä. Päälaen tumma oli selvärajainen ja siinä oli vain vähän valkoista. Lintu oli myös varsin vähän kalatiiroja suurempi. Kohta linnun lennähtäessä erottuivat myös tummemmat kyynärsulat.

AmerikanriuttatiiraAmerikanriuttatiira

Katselimme lintua noin vartin yrittäen soitella ja viestitellä Davidille, että lintu oli paikalla. Lopulta tämä saapuikin, mutta tuolloin tiira oli jo lennossa ja lensi aina sataman aallonmurtajalle ja vilkun taakse katveeseen. Kaipa hänen kuitenkin onnistui lintu nähdä lintu omasta mielestään ihan pinnakelpoisesti? Tähän voisi todeta, että pinnan varmistumista saamme me muutkin varmaan hetken vielä odotella, sillä amerikanriuttatiiran määrittämisestä ei taida kukaan vielä tietää kovinkaan paljon, mutta mikäli tällä hetkellä määritysperusteina pidettävät tuntomerkit vain pitävät oikeasti paikkansa, on meidän lintumme kyllä amerikanriuttis.

Meillä muilla varhaisaamu oli sujunut ihan kuin olimme suunnitelleetkin, joten palailimme hotellillemme klo 7:30 alkavalle aamupalalle hyvillä fiiliksillä.

Terceiran kiertelyä

Hotellilla tapasimme paikalle juuri saapuneet ryhmämme loput jäsenet, jotka olivat aloittaneet retken jo edellispäivänä Sao Miguelin saarella ja tutustuneet saaren paikalliseen lajistoon paikallisoppaan Gerby Michielsenin johdolla. Kolmikko englantilainen Brian Gregory, hollantilainen Barti Brieffes sekä kanadalainen Heather Pantrey olikin minulle ennestään tuntematon. Näistä Heather oli vanhempi rouva, joka ei niinkään ollut lintuharrastaja, mutta todella kova reissaaja ja viimeiset vuodet hän oli reissannut pääasiassa vain luontoimmeisten mukana. Silti hieman epäilytti, että oliko hänellä aavistustakaan, mihin hän oli nyt lähtenyt mukaan, sillä lintuharrastajien merireissut ovat kuitenkin aika extremeä! Onneksi reissun aloitus kuitenkin oli kevyt ja ohjelmassa oli vähän muutakin kuin veneessä keikkumista.

Cabo da Praia

SatamassaMustapyrstökuiri

Aamupalan jälkeen saapui hotellin pihaan autokyytimme eli paku sekä maastoauto kuskeineen ja pian suuntasimme takaisin satamaan. Paikalla ei kuitenkaan enää näkynyt kuin muutama tiira ja niinpä jatkoimme läheiselle Capo da Praian kahlaajalutakolle. Altailla oli tuttuun tapaan mukavasti kahlaajia, mutta laatu ei vielä ollut parhaimmillaan. Myöhemmin syksyllähän altaat vilisevät jenkkejä. Lutakoilta löytyi kuitenkin heti muutamia kanadantyllejä, joista kaksi oli vanhoja lintuja, jollaisia suurin osa meistä ei ollut aiemmin nähnyt. Kiertelimme allasta ja ynnäilimme paikalta yhteensä 4 kanadantylliä, tyllin, joitakin mustajalkatyllejä, pulmussirrejä, kuovisirrin, pikkusirrin, isosirrin, suokukon, karikukkoja, 2 tundrakurmitsaa, pikkukuovin, 5 mustapyrstökuiria, punajalkaviklon sekä 2 taivaanvuohta. Viiriäiset pytpyttivät, turkinkyyhkyjä viuhtoi ylitsemme, pari mustarastasta ja mustapääkerttua näkyi vallien reunapuskissa, pari virtavästäräkkiä tepasteli lutakon reunoilla ja pieni parvi vahanokkia lensi äännellen ohitsemme. Sää oli mitä mainioin ja minusta alkoi pahasti tuntua siltä, että olin kantanut mukanani aivan liikaa lämpimiä vaatteita, mutta eihän sitä koskaan tiennyt minkälaiseksi sää muuttuisi, kun olisimme merillä…

Kahlaajia tarpeeksi katseltuamme suuntasimme saaren sisäosia kohti ja seuraavan stopin teimme Cabriton altaalla. Tällä keinotekoisella altaalla näkyi tietysti joka paikan etelänharmaalokkeja, mutta seurana näillä oli selkälokki sekä naurulokki. Altaalla kellui myös joku omituinen ankankuvatus sekä yksinäinen tukkasotka.

Sitten jatkoimme tulivuoriylängölle, jossa katselimme hetken metsänreunassa saalistaneita lepakoita ja kuuntelimme paikallisten peippojen omituisia ääniä. Jatkoimme tietä vielä ylemmäs tasangolle, jossa hajaannuimme maastoon etsimään endeemiä perhoslajia, jollaisia pian löytyikin. Kyseessä oli Hipparchia azorina niminen harmaa, vaatimattoman näköinen heinäperhostyyppinen päiväperhonen, joka lensi tuulessa turhankin vauhdikkaasti ja laskeutui aina kasvien kätköön ja vieläpä siivet supussa, joten kuvat lajista jäivät vaatimattomiksi.

Ylängöllä

Hipparchia azorinaIshnura hastata

Autopaikan viereiseltä lutakolta löysimme myös amerikkalaisia Ishnura hastata nimisiä hyvin pieniä neidonkorentoja, jotka ainakin itseltäni olisivat jääneet huomaamatta, sillä ne olivat vain parin sentin pituisia ja parin millin paksuisia, eikä niitä huomannut ellei kävellyt aivan nenä maassa. Näitä partinogeneettisesti lisääntyviä korentoja on Azoreilla ainoastaan naaraista koostuva populaatio ja kyseessä onkin maailman ainoa tällä tavalla lisääntyvä esiintymä.

Olimme suunnitelleet jatkavamme retkeä aina Angra do Heroismon kaupunkiin asti, mutta kello tikitti sellaista tahtia, että päätimme alkaa palailla kohti Praia de Vitoriaa. Pointsasimme vielä matkan varrelta retkipinnoihin hippiäisen, joka Tercairalla on eri alalajia, inermis kuin Sao Miguelilla olleiden jo näkemät.

Lopulta palailimme hotellille hakemaan jo aiemmin pakkaamamme ja hotellin respan viereiseen huoneeseen jättämämme matkalaukut ja suuntasimme satamaan odottamaan laivaa. Satamassa oli melkoinen ryysis ja mistään ei saanut mitään informaatiota, mikä laiva milloinkin oli lähdössä ja minne. Eikä vajaan tunnin odottelun jälkeen näyttänyt lainkaan siltä, että viideltä mikään laiva olisi lähdössäkään yhtään mihinkään. Lopulta laituriin saapui komea virtaviivainen paatti, joka kuitenkin oli lähdössä Sao Miguelille. Pian tämän perässä saapui meidän suuri laivamme, jonka nimi Joshilla onneksi oli tiedossa. Ja lopulta ennen kuutta nousimme laivaan ja tietysti suoraan ylös ja ulos aurinkokannelle ja tuntia tiedossamme olleesta aikataulusta myöhässä eli kuudelta laiva lähti matkaan kohti Graciosaa.

LaivatKannella

Tyrskyliitäjä

Laivalla

Merellä ei alkuun näkynyt kuin keltanokkaliitäjiä, etelänharmaalokkeja sekä joitakin kalatiiroja. Ulommas päästyämme näin muutaman lentokalan pikaisesti, mutta sitten ei näkynyt enää muuta kuin keltanokkaliitäjiä. Keli oli ehkäpä liiankin hyvä, sillä maininkeja ei juuri ollut ja tuulesta ja tyrskyistähän merilinnut pitävät. Staijailimme kuitenkin antaumuksella ja lopulta yritys palkittiin, kun ensin näkyi pari nokiliitäjää, sitten pienikokoinen liitäjä, joka valitettavasti oli liian kaukana, mutta näytti lähinnä kääpiöliitäjältä ja sitten näkyi vielä tyrskyliitäjäkin. Näimme myös kaukana merellä komeasti pomppineita valaita, jotka tunnistuivat kuvista pohjoisatlantinnokkavalaiksi (Mesoplodon bidens).

Ollessamme jo aika lähellä kolmetuntisen matkamme päätepistettä eli Graciosaa, löytyi illan jo hämärtäessä mereltä muutamia madeirankeijuja. Yhtä keijua päästiin katsomaan ihan hyvin ja sillä erottui sulkasatomerkkejä siivillä ja kevyesti lovipäinen pyrstö eli kyseessä oli Graciosan endeemi ns. Monteiro’s Storm-Petrel eli kesäkaudella Azoreilla pesivä madeirankeiju, joka erottuu lähinnä juuri sulkasadon ajoittumisen sekä pyrstön avulla talvisin samoissa koloissa pesivistä Grant’s Storm-Petreleistä.

Vihdoin Graciosalla

Lopulta rantauduimme Graciosalle Praian satamaan, jossa meitä oli vastassa kontaktihenkilömme Rolando sekä hänen erittäin hyvää englantia puhunut kaverinsa. He olivat järjestäneet meille ruokailun läheisestä ravintolasta, sillä normaalisti saaren kaikki ravintolat menivät kiinni jo yhdeksältä tai viimeistään kymmeneltä, ja nyt laivan oltua tunnin myöhässä, emme enää olisi tällä aikataululla niihin ehtineet. Ensin ajoimme kuitenkin hotellillemme Santa Cruziin, jossa yllättäen kaikille ei ollutkaan omaa huonetta ja niinpä me majoituimme samaan huoneeseen Joshin kanssa. Tapasimme hotellilla ainakin omaksi yllätyksekseni vielä yhden retkellemme liittyvän jäsenen eli hollantilaisen Marc Guytin, joka oli saapunut Graciosalle jo aiemmin. Hän kuitenkin oli jo syönyt, joten kannettuamme tavaramme huoneisiimme, me muut suuntasimme taas Praian lähistöllä sijainneelle Green Light ravintolalle.

Ravintoloitsija oli aivan loistotyyppi ja tervetuliaismaljan jälkeen saimme tilattua maittavat ateriat ja itsekin sain oikein hyvän kala-annoksen. Ruoan päälle saimme vielä jälkkärihedelmät ja lopulta pääsimme palailemaan hotellille, jossa olimme puolen yön tietämillä ja olihan mukava päästä nukkumaan.

Veneemme

Ensimmäinen meriretkipäivä

30.8. aamupala oli 7:30 ja sen jälkeenkin oli vielä mukava hieman löhötä huoneessa ennen kuin suuntasimme käyttöömme saamallamme pakettiautolla kohti satamaa. Ongelmana vain oli ettemme kaikki mahtuneet kerralla autoon. Niinpä suuntasimme ensimmäisellä lastilla lähisatamaan, jossa Rolando olikin paikalla. Mutta Rolandopa ei ollutkaan lähdössä kanssamme merelle vaan kävi ilmi, että olimme jopa aivan väärässä satamassa. Meidän olisi pitänyt taas ajaa Praiaan asti. Onneksi saimme kuitenkin Rolandon auttamaan kyydeissä ja pääsimme näin kohtuu nopeassa aikataulussa kaikki Praiaan. Siellä saimme vielä tovin odotella venettämme, joka lopulta saapui kapteenin ja apupojan ohjaamana ja pääsimme vihdoin lastaamaan tavaroitamme veneeseen. Lopulta pääsimme merille, vaihteeksi taas tuntia myöhässä alun perin sovitusta aikataulusta. Kyydissä oli myös apupojan tyttöystävä.

Pullokuonodelfiini

Alkuun linnusto oli taas tuttua lokkia, kalatiiraa ja keltanokkaliitäjää, mutta tunnin verran vauhdikkaasti ulkomerelle ajeltuamme näimme ensimmäisen isoliitäjän ja kohta perään tyrskyliitäjän sekä ensimmäiset jonkin sortin madeirankeijut. Emme kuitenkaan vielä hidastelleet ennen kuin näimme ensimmäiset merinisäkkäät. Näitä paria pullokuonodelfiiniä (Tursiops truncatus) pääsimme katsomaan aika läheltä ja seurailimmekin veneellä jonkin aikaa, kunnes päätimme jatkaa yhä vain ulommas merelle, kohti yhteensä lähes parin tunnin ajon ja 34 kilometrin päässä Graciosalta sijaitsevaa kohdettamme eli Bank of Fortunen merenalaista harjannetta.

Reilun tunnin ajeltuamme oli veneessä ensimmäinen merisairas, vaikka merenkäynti oli verrattavissa kesähelteisellä Saimaalla liplutteluun. Eikä kyseessä yllättäen ollut kukaan ryhmästämme vaan apupojan tyttöystävä, joka aloitti ”chummauksen” hyvissä ajoin. Kukaan meistä ei raaskinut kertoa hänelle, että onneksi merireissua oli enää jäljellä sellaiset 8 – 9 tuntia…

Lopulta olimme perillä Bank of Fortunen matalikolla, jossa siis meren alla oli tulivuorisaari ja jossa muutamien vuosien meriretkien kokemuksella merilinnut, etenkin keijut, viihtyivät. Niinpä Josh ja PAC aloittivatkin ”chummauksen”. Rolando ja kumppanit olivat järjestäneet meille kunnon kalamössöt, jota alettiin lappaa mereen. Tämän erittäin pahalta haisevan, kalaöljyyn sekoitetun mössön oli tarkoitus houkutella paikalle merilintuja, joilla on erittäin hyvä hajuaisti. Pian veneemme ympärillä näkyikin aaltojen pinnalla öljyläikkä, mutta valitettavasti itse ”chum” oli hieman vääränlaista koostumukseltaan eikä se juuri kellunut. Mainittakoon, että mössömme oli täysin eläinperäistä eli emme suinkaan saastuttaneet merta millään tavalla, vaikka pikkuhiljaa ajellessamme tuulen ja aallokon mukana laikku laajeni koko ajan.

ChummaustaChum

Eipä mennyt kuin hetki, kun ensimmäinen madeirankeiju saapui chumille. Ja kuvaajat alkoivat tietysti kuvata lintua, joka kävi välillä ihan mukavan lähelläkin kääntymässä. Aivan odottamaani tyyliin lintu ei kuitenkaan käyttäytynyt, sillä olin toivonut keijujen saapuvan aivan veneen vierelle lekuttelemaan ja hakemaan kalapaloja. Pikkuhiljaa kun keijuja oli paikalla jo muutamia, oli selvää, että ne lähinnä lentelivät edestakaisin välillä chumilla käyden ja vain aika ajoin ne lensivät aivan veneen vierestä. Ja sen verran vauhdikkaita lentäjiä ne olivat, että veneen keinuessa ja vieläpä kuvaajien liikkuessa edestakaisin ja tietysti vähän väliä muiden kuvaajien eteen, oli kuvaaminen erittäin haastavaa ainakin tällaiselle erittäin kokemattomalle järkkärikuvaajalle, jolla oli vaimon kamera lainassa.

Muutamia keijuja nähtyämme olimme vakuuttuneita, että olimme nähneet niin kesäpesivää Monteiro’s Storm-Petreliä sulkasatoisine siipineen ja lovipyrstöineen kuin talvipesivää Grant’s Storm-Petreliä aivan tuoreine ja ehjine siipisulkineen sekä tasapäisine pyrstöineen. Eroa oli hieman myös lintujen tummuudessa, siipien pituudessa ja lentotyylissäkin. Mutta valtaosassa tilanteita oli määritys vain madeirankeijutyyppinen lintu ja toivottiin linnusta saatavan sellaisia kuvia, että niistä olisi myöhemmin hyvä tarkentaa määritystä.

Madeirankeiju (Monteiro's)Madeirankeiju (Grant's)

Silloin tällöin veneen ohitti vauhdikkaasti myös okunen yksittäinen keltanokkaliitäjä tai isoliitäjä ja kamerat säksättivät sarjatulta. Ajelehdittuamme aikamme, olimme lopulta öljyläikän ulkopuolella, josta palailimme läikän alkuun, josta taas tuulen mukana ajelehdimme pikkuhiljaa läikän halki lintuja kuvaillen, toistaaksemme saman taas uudelleen.

Iltapäivän ollessa jo pitkällä olivat merilinnut välillä syystä tai toisesta täysin kateissa, jolloin ajelimme hieman edestakaisin etsien lintuja, mutta palasimme lopulta alkuperäiselle paikalle. Hiljaisina hetkinä rankasta ja haisevasta sekä auringonpaahteisesta chummaustyöstä vastanneet PAC ja Josh pulahtivat pariin otteeseen uimaankin ja kuvia ehdittiin ottaa chumille saapuneesta selkälokistakin. Mutta ei hiljaiseloa kauan riittänyt, sillä löysin itse kiikareilla kaukana merellä lentäneen keijun, joka näytti täysin tummalta. Muutkin löysivät linnun nopeasti ja heidänkin mielestään lintu näytti lupaavalta, mutta valitettavasti se ei koskaan tullut yhtään lähemmäksi. Lopulta määritys oli jätettävä auki, sillä emme olleet nähneet lintua tarpeeksi hyvin. Linnun muoto ja lentotyyli eivät kuitenkaan sopineet lainkaan tyrskyliitäjälle, joita olimme nähneet muutamia. Haaveenamme olleen pikkukeijun varma määrittäminen olisi kuitenkin vaatinut parempaa havaintoa.

Hieman harmittamaan jääneen tummakeijuepisodin jälkeen kului taas aikaa ennen kuin vihdoin kuului PAC:in huuto: ”Wilson’s Storm-Petrel” ja aaltojen välissä matalalla lensi lyhyt- ja pyöreäsiipisempi ja laajemmin valkoyläperäinen, selvempisiipilaikkuinen ja pitkäjalkainen etelänkeiju, jota olinkin jo odotellut elislistalleni! Lintu ei kuitenkaan alkuun kauan ollut näytillä, mutta lensi lopulta kertaalleen veneen ohitse ja vieläpä samaan aikaan, kun veneen ohitse lensi myös nokiliitäjä.

EtelänkeijuNokiliitäjä

Taas tovin hiljaiselon jälkeen PAC löysi kaukaa tumman keijumaisen linnun, joka kuitenkin lensi koko ajan suoraan poispäin. Päätimme singahtaa veneellä sen perään ja pysyimmekin sen perässä jonkin aikaa, muttemme koskaan päässeet yhtään lähemmäksi. Parin saamamme huonon kuvan perusteella tämä lintu kuitenkin oli ennemmin tyrskyliitäjä.

Lopulta meidän oli pikkuhiljaa lähdettävä palailemaan takaisin päin. Pysähdyimme vielä kuvaamaan selkälokin seurassa uiskennellutta isoliitäjää, jota tovin kuvailtuamme näimme merellä komeita valaan puhalluksia! Ajoimme paikalle ja kyseessä todellakin olivat tällä kertaa isot valaat! Jo puhalluksista laji määrittyi kaskelotiksi ja pääsimme kuvaamaan ja katselemaan näitä mukavan läheltä! Puhallusten äänet kuuluivat hienosti! Kaskelottihan on suurin hammasvalas ja isommat koiraat saattavat olla jopa 16 metrin mittaisia! Kyllähän olivat komeita!

KaskelottiKaskelottiSelkälokki ja isoliitäjäHanhennokkavalas

Ja ei tässäkään vielä kaikki, sillä aika pian kaskelottien jälkeen löysimme toisen valasparin ja pääsimme kuvaamaan hanhennokkavalaita lähietäisyydeltä.

Praian lähellä kiertelimme vielä hetken saarta, jossa oli useita vuosia pesinyt nokitiira, mutta havainnot jäivät kala- ja ruusutiiroihin. Lopulta yhdeksän ja puolen tunnin meriretki oli ohi ja palasimme satamaan. Havaintolistallemme oli kertynyt 15 isoliitäjää, 4 nokiliitäjää, 5 tyrskyliitäjää, 6 turhan kaukaista pienempää kihua, etelänkeiju, yhteensä noin 30 madeirankeijua ym. Satamasta suuntasimme suoraan tuttuun ravintolaan syömään. Tällä kertaa tarjolla oli herkullisia liharuokia. Aterioinnin jälkeen oli mukava palata hotellille pitkän päivän päätteeksi nukkumaan.

Toinen meriretkipäivä

31.8. olimme suunnitelleet lähdön merille aikaisemmaksi, mutta taas oli ilmassa epäselvyyttä, kummastako satamasta matkaan lähdettäisiin ja miten satamaan taas koko porukalla päästäisiin? Oletus kuitenkin oli, että taas oli ajeltava Praiaan ja niinpä ruhtinaallisen aamupalan jälkeen Josh lähti heittämään ensimmäistä autolastillista satamaan. Yllättäen pihaan kurvasi tuolloin Rolandon hyvää englantia puhunut herramieskaveri, joka sitten kuskasikin muun porukan satamaan.

Tunturikihu

Tuuli oli nyt huomattavasti navakampi, joten kiersimme Praian saaren vain kertaalleen ja todettuamme tiirojen tarkemman tarkkailun mahdottomaksi, jatkoimme taas suoraan kohti Bank of Fortunea. Heti alkumatkasta linnusto vaikutti lupaavalta, kun ylitsemme lensi tunturikihu ja merellä näkyi useitakin isoliitäjiä.

Nyt kalamössö oli tehty koostumukseltaan paljon paremmaksi, sillä seassa oli enemmän leipää, popcornia ja muuta kelluvaa. Hajukin tuntui siinä määrin pahemmalta, että hajun ja merenkäynnin aiheuttaman rynkytyksen yhteisvaikutuksesta aloin itse voida hieman pahoin. Edellispäivänä olin selvinnyt ilman minkäänlaisia tuntemuksia ja luotto korvan taakse laittamaani Scopoderm laastaria kohtaan oli kasvanut. Laastarin luvattu 72 tunnin vaikutusaika alkoi kuitenkin epäilyttää, kun pikkuhiljaa oloni vain huononi ja huononi. Otin lääkitystä vahvistaakseni myös Postafen pahoinvointipillerin, mutta eipä olo vieläkään kohentunut. Lopulta näytin ilmeisesti sen verran huonovointiselta, että Guy tarjosi minulle myös inkivääripillereriä ja kuinka ollakaan, liekö triplavaikutus vai ehkä hieman aivan ulkomerellä tasaantunut merenkäynti vaikuttanut siihen, että oloni alkoi pikkuhiljaa kohentua. Varmasti vaikutuksensa oli myös sillä, että olimme lopulta saapuneet taas pelipaikoille ja keijuja ja isoliitäjiä lenteli ympärillämme selvästi vilkkaammin kuin edellispäivänä.

Ja eipä paikalla ehditty olla kauan, kun ylitsemme lensi taas tunturikihu ja lähes heti perään Hugo plokkasi viistäjän! Kapverdenviistäjä suhahti aivan veneemme takaa ja palasi onneksi suorittamaan vielä upean ohilennonkin, joten kaikki saivat linnusta hyviä kuvia! Pian ohitsemme lensi taas yksi tunturikihu ja hetken madeirankeijuja kuvattuamme tupsahti jostain chumille pari etelänkeijua, joiden tanssahtelua vedenpinnalla oli upea seurata! Lajisto oli kerta kaikkiaan monipuolista!

KapverdenviistäjäKapverdenviistäjäEtelänkeijuEtelänkeiju

Parhaimmillaan chumilla oli kymmenkunta madeirankeijua ja isoliitäjiä suhahteli tuon tuosta aivan veneemme ohitse. Kamerat siis rätisivät yhtenään ja vaikka vene yhä keikkui sen verran pahasti, että ainakaan itse en oikein pystynyt edes kiikareita käyttämään, oli alkumatkasta ollut paha olo tiessään.

Delfiinit

Venettämme kävi katsomassa myös iso porukka delfiinejä (Delphinus delphis), jotka uivat parhaimmillaan aivan veneemme alitse. Juuri kun homma oli hieman tasaantunut ja lintuja tuntui olevan hieman vähemmän, huusi Josh: ”Swinhoes Storm-Petrel”! Ja pikkukeiju löytyi nopeasti lentämässä ensin suoraan meitä kohti, mutta kohta se kääntyi veneen taakse eikä oikein kukaan ehtinyt saada siitä kuvaa. Itse roiskin kuvia Bossen takana istuessani kurottamalla vain kameraani lintua kohti ns. lonkalta. Lintu näkyi vielä hetken veneen toiselta puolelta ja kaikkien onnistui se nähdä, mutta yllättäen vain Hugo ja ihme kyllä meikäläinen onnistui saamaan siitä kelvollisia kuvia.

Pikkukeiju

Tunnelma oli korkealla, sillä kaikki olivat saaneet eliksen lajista, joka oli ehkä kuitenkin ollut kaikilla toivelistalla kaikkein korkeimmalla, sillä odotukset lajin näkemiseksi olivat suuret – olihan laji havaittu kaikilla viidellä Graciosalle järjestetyllä meriretkellä ja vieläpä aina juuri Bank of Fortunella.

Hetken veneessä oli seestynyt tunnelma eikä kukaan oikein edes kuvannut mitään, mutta lopulta aloimme taas kuvata ympärillämme pörränneitä madeirankeijuja. Ja saapuipa veneemme vierelle isoliitäjä iskentelemaan ja seuraamaan venettämme ja tämä veijari poseerasi niin komeasti, että siitä saatiin lopulta niin komeat kuvat, että saatoimme hyvillä mielin lähteä palailemaan Graciosaa kohti jo hyvissä ajoin.

Isoliitäjä

Bank of Fortune oli todellakin tarjonnut parastaan, sillä havikseen oli kertynyt jo arviolta 40 madeirankeijua, 55 isoliitäjää, 10 nokiliitäjää, tyrskyliitäjä sekä jo aiemmin mainitut herkut. Herkkuihin saatiin paluumatkalla vielä lisäystäkin, kun plokkasin kiikareilla kaukaisen viistäjän, joka ei koskaan tullut kovin lähelle, mutta saatiin silti tunnistettua kapverdenviistäjäksi.

Tuuli oli yhä niin voimakas, että Praian tiirakiertely jäi taas lyhyeksi ja lopulta olimme takaisin satamassa jo viideltä. Suunnitelmissamme oli huilailla hetki hotellilla ja suunnata vielä veneellä lyhyelle iltaretkelle. Palaillessamme kohti hotellia, kurvasimme pikkumutkan Praian kaupungissa, jossa saaren ainoassa keinotekoisessa vesilutakossa näimme paikalla jo vuosia olleen mandariinisorsan.

Iltaretkellä kiertelimme Praian saarta toivoen löytävämme nokitiiran mutta ei sitä valitettavasti löytynyt. Olimme jostain saaneet tiedon, että yksi lintu olisi nähty vielä viikkoa aiemmin ja että pari ei olisi tänä vuonna pesinyt lainkaan. Niinpä aloimme epäillä, olisiko tämä nähtykään lintu enää paikalla. Havainnot jäivät siis kalatiiroihin, muutamiin ruusutiiroihin, pariin pikkukuoviin, karikukkoihin sekä harmaahaikaraan.

Palailimme maihin jo ennen kahdeksaa ja suuntasimme hotellin ravintolaan syömään. Valitettavasti ravintolan esitys ei ollut kovinkaan kaksinen, mutta onneksi lopulta kaikki saivat syödäkseen ja tälläkin ruoalla nälkä siirtyi.

Illalla oli mukava ottaa hieman rennommin ja saada vihdoin ihan kunnon pituiset yöunet.

Kolmas meriretkipäivä

1.9. satamaan kuljettiin kahdessa vuorossa Joshin toimiessa taas kuskina. Merillekin päästiin vihdoin aikataulun mukaisesti ja toiveet jonkin yhä vain paremman lajin näyttäytymisestä olivat korkealla.

Praia ja Pico

Meri oli taas lähes tyyni ja aivan avomerelläkin oli todella lämmin. Lisäksi näkyvyys oli aivan uskomaton ja näimme jopa neljä Azoreiden saarta, kun Picon tulivuorisaarikin näkyi komeasti Sao Jorgen takaa.

Lintuhavainnot jäivät olemattomiin, kunnes lopulta parkkeerasimme Bank of Fortunelle, jossa näkyi heti ensimmäinen madeirankeiju. Chummaus aloitettiin taas välittömästi ja kohta muutama keiju oli taas kiertelemässä venettämme.

Kuviin osui taas niin Monteiro’s kuin Grant’s Storm-Petreleitä, mutta muuten lintuja oli niin vähän, että kuvia otettiin jopa roskalinnuista kuten etelänharmaalokkinuorukaisista ja keltanokkaliitäjistäkin.

Madeirankeiju (Monteiro's)Madeirankeiju (Grant's)EtelänharmaalokkiKeltanokkaliitäjä

Aika kului lähinnä auringosta nauttien ja kameroiden muistikortteja pikkuhiljaa keijukuvilla täytellen, kunnes lopulta Marcin kanssa kiinnitimme yhtä aikaa huomiota kahteen peräkkäin lentäneeseen keijuun, joista toinen näytti tasatummalta. Taas pikkukeiju! Linnut saapuivat yhä vain meitä kohti ja lopulta kurvasivat kohtalaisen läheltä venettämme ja kaikki saivat nähdä linnut hienosti ja kuviakin tuntui kameroiden rutinasta päätellen syntyvän. Ja linnut myöskin jäivät chumille kiertelemään, joten siirryttyämme niiden perässä hieman lähemmäksi, pääsimme näkemään ja kuvaamaan niitä kohta vielä uudemmankin kerran.

PikkukeijuPikkukeiju

Mutta kohta pikkukeiju oli taas kadonnut samaan tapaan kuin muutkin keijut aina vain yhtäkkiä tuppasivat katoamaan ja saimme taas tyytyä madeirankeijuihin sekä huomattavasti edellispäivää vähälukuisempiin isoliitäjiin, joista yksi laskeutui taas seuraamaan venettämme ja lopulta sitä ruokittiin kalapaloilla vain noin 1,5 metrin päästä!

IsoliitäjäIsoliitäjä

Lopulta kaikki tuntuivat saaneen madeirankeijukuvia riittävästi ja lähdimme palailemaan rantaa kohti. Isoliitäjiä olimme arvelleet nähneemme vain kymmenkunta lintua, madeirankeijuja 20 ja tyrskyliitäjiä 2, joista toista pääsimme katselemaan hieman paremmin paluumatkalla. Lajisto ja lintumäärät olivat siis olleet aika vaisuja edellispäivään verrattuna.

Raitadelfiini

Päivän aikana olimme tehneet taas merielukkahaviksiakin, kun näimme sinihain (Prionace glauca) lyhyesti aika lähellä venettämme ja pääsimme katselemaan raitadelfiiniparven (Stenella coeruleoalba) pomppimista mutta valitettavasti aika kaukaa.

Ollessamme palailemassa kohti Praiaa oli meressä aivan uskomattomat määrät keltanokkaliitäjiä, joiden kuvaamiseen satsattiin, sillä niistä saatiin nyt niin uima- kuin lentokuviakin. Praian saarikin kierrettiin taas nokitiiran toivossa, mutta turhaan. Lopulta olimme satamassa jo kahden aikaan.

KeltanokkaliitäjäKeltanokkaliitäjä

Ehdin käydä lyhyellä kävelylläkin hotellin lähimaastossa ja muutamassa kaupassa, joista kolmannesta sain vihdoin kylmää juomista. Mutta pian olikin sitten aika palailla taas satamaan.

Kauhuksemme veneessä ei ollut lainkaan mitään kalaherkkuja linnuille tarjottavaksi. Onneksi Rolando säi järjestettyä jostain laatikollisen muikuntapaisia kaloja ja niinpä raritoiveemme saivat taas uutta nostetta.

Suuntasimme kiertelemään Baixon ja Praian pikkusaarten ympäristöön ja tavoitteenamme oli kuvata Monteiro’s Storm-Petreleitä paikassa, jonne niiden piti kokoontua illalla ennen kuin ne lentäisivät saarille pesimäkoloilleen, mutta emme lopulta nähneet kuin yhden yksilön ja muutkin havainnot jäivät muutamaan isoliitäjään.

Baixo

Lopulta suuntasimme kiertelemään Praiaa ja PAC sekä Josh pilkkoivat muikkuja paloiksi ja viskoivat niitä tiiroille, mutta vain kalatiiroja sekä joku yksittäinen ruusutiira saapui kaloja noukkimaan. Lopulta kalalaatikko oli tyhjä ja oli aika palata satamaan.

Praia

Illalliselle menimme tuttuun Green Lightiin, jossa isäntä otti meidät taas avosylin vastaan ja ruokaa odotellessamme saimme myrkyttää itseämme erilaisilla toinen toistaan pahemmilla alkomahoolijuomilla. Ruoka kuitenkin oli taas maukasta ja sitä todellakin oli riittävästi! Lopulta palailimme hotellille lepäämään.

Rolando saapui taas ruokailun jälkeen kuskaamaan osaa porukasta hotellille ja toi tullessaan huonoja uutisia. Seuraavaksi illaksi oli luvattu myrskyä, eikä merelle olisi todennäköisesti asiaa edes aamulla, sillä kuskimme eivät voineet ottaa riskiä ja viedä ryhmää merelle, myrsky kun voisi nousta niin nopeasti.

Graciosan kiertelyä

2.9. Aamupalan jälkeen oli ymmärtääksemme sovittu, että Rolando saapuisi kertomaan meille päivän ohjelmasta. Sää oli yhä aivan uskomattoman kaunis, joten elättelimme vielä toiveita merelle pääsemiseksi. Puolen tunnin odottelun jälkeen ihmettelimme, että mitäköhän olimme taas ymmärtäneet väärin ja kun oli kulunut tunti, päätti Josh kilauttaa kaverille. Ylläri oli melkoinen, kun saimme puhelimeen vastanneelta vaimolta tiedon, että Rolando oli sukeltamassa!

Niinpä ilmassa lenteli hieman ärräpäitäkin, kun me emme nyt oikein tienneet mitä tehdä. Meille oli luvattu, että mikäli merelle ei ole asiaa, niin meille tuodaan käyttöön toinenkin auto, että me kaikki mahdumme kerralla liikenteeseen, mutta autoa ei kuulunut eikä näkynyt. Lopulta kuitenkin jotenkin selvisi, että autohan oli ollut parkissa avaimet sisällään koko aamun! Informaatiokatkoksen takia me olimme menettäneet aamusta jo puolisentoista tuntia!

Lähdimme sitten porukalla kiertämään saarta eli tutustumaan maisemiin sekä tietysti katsomaan, löytyisikö saaresta mitään lintuja ihan tavallisten paikallisten lajien lisäksi.

Rantamaisemaa

Kraatterissa

Teimme ensin pari stoppia rannoilla, mutta havainnot jäivät karikukkoihin ja pikkukuoviin. Stoppasimme vielä mm. Farol da Ponta da Barcan majakalla, ennen kuin suuntasimme saaren keskiosiin tulivuorikraatterille. Furna Do Enxofre Caldeira nimisen kraatterin sisäpuolelle ajettiin pienen tunnelin läpi ja kuten arvata saattaa kraatterin sisäpuoli oli todella vehreää! Kartassa näkyi pieni kraatterijärvikin, mutta lutakko oli nyt täysin kuiva. Kanarianhemppoja, tiklejä, peippoja, sepelkyyhkyjä ja mustarastaita nähtiin, muttei mitään sen yllättävämpää.

KeskusMaan alle

Kraatterin nähtävyys oli luola, johon pääsi tutustumaan 3,5 € lipun informaatiokeskukselta ostettuaan. Itse kipaisin muutaman muun ohella tietysti luolaan tutustumaan ja aika syvälle maan alle kiertäneiden portaiden päässä avautuikin oikein komea luola! Luola oli aika hienosti valaistu, joten paikka oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Aivan luolan perällä oli pieni fumarolikin eli kiehuva mutalutakko, joka tuttuun tapaan haisi rikiltä eli mädältä kananmunalta.

Luola

Kivuttuani takaisin ylös maan pinnalle, otettiin keskuksella hetken aikaa rennosti ja lähdettiin sitten jatkamaan saaren kieroa. Lopulta pieni Graciosa oli kierretty aika nopeasti. Saaripinnoja oli kertynyt aivan odotetusta lajistosta; virtavästäräkki, hiirihaukka, turkinkyyhky ym.

Sitten suuntasimme lentoasemalle, jonne päästyämme Josh lähti vielä muutaman muun kanssa hakemaan matkatavaroitamme hotellilta. Iltakuuden jälkeen oli sitten edessä lento Terceiralle.

Kunnon sekoilua

Terceiralle laskeuduttuamme hyvästelimme Sao Miguelille samalla koneella jatkaneet ryhmäläisemme ja asemalla niin ruotsalaiset, ranskalaiset kuin Marckin ottivat vuokra-autot. Me hyppäsimme Guyn kanssa Marcin kyytiin ja suuntasimme tietysti suorinta tietä satamaan! Ja siellähän se amerikanriuttatiira istuskeli taas langalla, mutta autosta noustuamme se nousi saman tien lentoon ja lensi kauas vilkun taakse, eikä palannut illan jo hämärtäessä.

Niinpä jatkoimme hotelleillemme. Guy oli ruotsalaisten kanssa tutussa Teresinhassa, mutta me muut olimme varanneet huoneita läheiseltä, hieman halvemmalta Brancolta. Tai ainakin niin olimme luulleet tehneemme, sillä minulle ei ollutkaan huonetta varattuna. Olimme kiireessä varailleet Marcin läppärillä minulle huonetta Graciosalla lentoa odotellessa ja mokailleet, sillä lopulta selvisi, että minun huoneeni olikin varattu hotellista nimeltään Branco II ja tämä hotelli sijaitsee parin kymmenen kilometrin päässä! Onneksi hotellit olivat saman perheen omistuksessa, joten alkuhämmennyksen ja sekoilun jälkeen sain idean, josko jostain löytyisi lisäsänky joko Marcin tai ranskalaisten huoneeseen ja homma hoitui hienosti, sillä ranskalaisten huoneessa oli valmiiksi kolme sänkyä!

Hieman huoneissa virkistäydyttyämme PAC tilasi meille pöydän tutusta Pescador ravintolasta ja varmisti, että saatoimme mennä paikalle vielä iltayhdeksän jälkeen ja pian lähdimme kävelemään ravintolalle.

Ruotsalaiset ja Guy olivatkin jo pöydässä istumassa ja pian pääsimme tilailemaan herkkuruokia. Olimme jo saaneet todella herkulliset annoksemme, kun PAC:illa soi puhelin ja häneltä kysyttiin, että missä me oikein olimme? Hetken sekoilun päätteeksi selvisi, että soittaja piteli meille yhä pöytää varattuna ja oli jopa käännyttänyt ihmisiä ravintolan ovelta. Häntä tietysti huoletti, olimmeko tulossa syömään lainkaan? PAC selitti, että täällähän me olimme jo pöydässä syömässä, mutta lopulta selvisi, että ravintola oli väärä… Itse asiassa saarikin oli väärä… Pöytävarauksemme oli samannimisestä ravintolasta Sao Miguelin saarella! Kylläpä nolotti! Pescadorin ruoka oli lähes parasta, mitä olen koskaan syönyt ja sitä todellakin oli riittävästi. Niinpä oli lopulta hyvä asettua mahan viereen nukkumaan.

Aamu Terceiralla

3.9. hieman huonosti kuumassa huoneessa nukutun yön jälkeen tapasimme taas koko porukan tutussa paikassa eli satamassa. Aamu oli jo valjennut jokin tovi aiemmin ja paikalla ei ollut kuin ihan muutama kalatiira, muut olivat jo merellä kalassa.

Sää oli tuulinen ja sateinenkin, joten suuntasimme seuraavaksi aamukahville läheiseen Cafe Europaan, josta jatkoimme sitten Capo da Praian altaalle.

Heti oli selvää, että altaalle oli saapunut lisää lintuja, sillä tyllejä ja pulmussirrejä oli runsaasti ja aivan lähialtaalla käppäili myös keltajalkaviklo sekä palsasirri. Tarkempi altaiden syynäys tuotti myös 4 kanadansirriä, 2 valkoperäsirriä ja pari uutta kanadantylliä, mutta muuten linnusto oli samaa kuin edelliskäynnillä.

Keltajalkaviklo ja palsasirriKanadansirriKanadantylliPulmussirri

Minulla ja Guylla oli lento iltapäivällä, joten Marc, jolla oli vielä parikin päivää lomailua jäljellä Terceiralla, lupautui kuskaamaan meidät lentoasemalle.

Paul do Praia

Koska meillä oli vielä muutama tunti aikaa ennen kuin meidän piti olla kentällä, kiertelimme vielä satamaa sekä Praia de Vitorian rantoja ja kävimme myös Paul do Praian altaalla sekä sarvipöllöjä katsomassa, ennen kuin lopulta Marc heitti meidät lentoasemalle.

Praia de Vitoria

Kotio

Lentomme Lissaboniin lähti lopulta ajallaan ja Lissabonissa hyvästelin Guyn, jolla ei ollut pitkäkään odotus, mutta minulla oli kolmisen tuntia aikaa kulutettavaksi. Kävin taas syömässä ja lopulta lentoni Helsinkiin lähti klo 21:25.

Olin taas Helsingissä aamuyöllä klo 3:30 puoli tuntia etuajassa ja isäni oli taas suostunut noutamaan minut Kirkkonummelle, jossa rojahdin kunnon aamu-unille ja heräsin vasta päivällä. Rennosti otetun päivän sekä pienen iltapäiväretkeilyn jälkeen ajelin lopulta illalla Parikkalaan, jossa oli taas edessä paluu arkeen.

J.A.