6.6. alkoi kauan odotettu loma. Jo ruokatunnilla olin käynyt pakkaamassa auton valmiiksi ja suoraan töistä lähdimme ajamaan kohti pohjoista. Tuttuun tapaan retkipinnoja alettiin listata heti, kun Parikkalan raja ylittyi.

Matka taittui ja tavallisia lajeja nähtiin, joista mainittavin alkumatkasta oli Kiteen Puhoksessa näkynyt tikli. Seuraava parempi havainto tehtiin Juukassa, jossa lähes taajama-alueella, vain kilometri-pari ABC-aseman jälkeen käpötteli tiellä ukkometso. Vieläkään ei kuitenkaan pysähdetty vaan matka jatkui kohti Kainuuta.

Raribongailua

Kun Kajaani alkoi olla jo lähellä, alkoi suunnitelmamme hahmottua siten, että meidän kannattaisi ensin suunnata Sotkamon puolelle Pirkan jo Tornien Taistosta palatessaan löytämää arohyyppää bongaamaan. Saimme kuitenkin tietää, että lintu oli ollut pari tuntia hukassa ja paikalla oli etsijöitä, joten muutimme suunnitelmaa, kun aikataulut näyttivätkin sopivan täydellisesti siihen, että ajaisimmekin Kajaaniin.

Kajaanin rautatieasemalla odottelimme lopulta kymmenisen minuuttia etelästä saapunutta junaa, josta Allan Hamari hyppäsi autoomme, johon olimme ihme kyllä saaneet raivattua sen verran tilaa, että ”Allu” mahtui kyytiin. Sitten jatkoimme Koutaniemeen, jossa oli porukkaa pihassa paikalla ja saman tien pääsimme näkemään pihan kukkivassa tuomessa lepäilevän, pihapiirissä  pari päivää viihtyneen vihermehiläissyöjän!

Vihermeropsi esitteli muutamia lentonäytöksiä ja laskeutui kertaalleen paremmin kuvattavaksi ja mieluustihan näin harvinaisen ja kauniin linnun parissa vietimme aikaa hieman enemmänkin. Saatuamme tiedon, että arohyyppä oli taas löytynyt, päätimme kuitenkin lähteä kohti Sotkamoa.

Kajaanin ja Sotkamon rajan tienoilla näimme tien varresta saaliin napanneen lapinpöllön, joka kuitenkin sujahti metsän siimekseen, ennen kuin ehdimme kuvaamaan sitä. Ja pian olimme Huuskonniemessä, jossa ei enää ollut ketään paikalla mutta lähes saman tien näimme muutaman muun paikalle perässämme saapuneen kanssa arohyypän lentävän lähemmältä pellolta kauas pellon perälle ja laskeutuvan katveeseen.

Hyyppä lennähti uudelleen pariin otteeseen ja kertaalleen se laskeutui meriharakan seuraksi tiellekin mutta niin kauas, että kuvat jäivät vaatimattomiksi ja kohta se taas lensi pellon perälle katveeseen. Huuskonniemen pellolla näimme myös mm. metsähanhen ja kapustarinnan. Lopulta ilta alkoi olla jo sen verran pitkällä, että päätimme lähteä jatkamaan pitkää matkaamme.

Aamuyön pikkutunneilla parkkeerasimme lopulta Kemissä Allun pihalle ja pian olimme valmiita nukkumaan.

Meri-Lapissa

7.6. nukuimme hyvin mutta seitsemältä suuntasimme Meri-Lapin retkelle. Aloitimme retken mainiosti kuulemalla eräältä tehdasalueelta sponttaanisti rantakurvin soidinta. Jatkoimme Tuhka-altaalle, jossa käppäilimme aluetta kovaa vauhtia tuhoavien työkoneiden ohi alueen perälle, josta alkoi löytyä lintuja. Pikkutyllejä, meriharakoita, lapintiiroja, parikymmentä harmaasorsaa, muutama lapasorsa ja lopulta näyttäytyi etsimämme sitruunavästäräkkikin. Muitakin vasta Lappiin saapumassa olevia myöhäisiä muuttajia havaittiin kuten esim. lehto- ja hernekerttu, ruokokerttunen sekä punavarpunen.

Retkemme jatkui ja Rytikarista staijasimme sekunneissa mereltä räyskän, lyhyellä petostaijilla Holstinharjulla näimme pari merikotkaa, käynti Simon rajamaastossa Matinaavalla tuotti ylläri-haarahaukan ja sitten olikin suokävelyn paljastamana edessä pakollinen käynti Keminmaan puolella Hankkijalla, josta ostimme molemmat Hannan kanssa uudet kumisaappaat.

Tornion puolella kaatopaikalla näkyi niin tuhka- kuin tavallisia selkälokkeja ja merilokkeja, Ala-Raumossa kuului merihanhia ja näkyi pari piekanaa, Oravaisensaaressa merikotka ja Kaupunginlahdella nokikana, silkkiuikkuja sekä kanadanhanhi. Golfekentän tienoilta yritimme kovasti löytää tiibetinhanhea mutta löysimme vain läjäpäin kanukkeja sekä valkoposkihanhen.

Pakollisen Haaparannan karkkikauppakäynnin jälkeen kävimme vielä Kivirannassa näkemässä yhden Lappi-pinnan lisää – turkinkyyhkyn. Sitten alkoikin päivä olla pulkassa ja ilta meni syöden ja saunoen ja lopulta painuimme aikaisin pehkuihin, sillä retkemme seuraava osuus oli alkamassa.

Pohjoiseen

8.6. lähdimme taas seitsemän aikaan liikenteeseen ja ensimmäisen kunnon stoppimme teimme Rovaniemellä Paavalniemessä, josta bongasimme kultarinnan ja kuulimme myös pari tiltalttia.

Lopulta jatkoimme Kemijärvelle veljeni Pirkan luokse ja näin oli Lapin rallijoukkueemme kasassa. Pian olimme lastanneet kaikki muutamana seuraavana päivänä tarvitsemamme tavarat Pirkan autoon ja lähdimme taas jatkamaan kohti pohjoista.

Pelkosenniemen Sokanaavalla stoppi tuotti mainittavimpina pesivän metsähanhen sekä laulavan pohjansirkun. Sodankylän puolella Moskujärven pohjustuskäynti tuotti muutaman pilkkasiiven, pari merikotkaa ja kapustarintaa ym., eikä kovin kummoinen ollut Sompiojärvenkään pohjustuskäynti, sillä näimme vain 4 merikotkaa ja paluumatkalla pari riekkoa. Ilmakkiaavan pakollinen stoppi tuotti perinteiset mustalinnut sekä isolepinkäisen mutta Porttipahdan padolla sentään näkyi pari merilokkia.

Ajoa riitti mutta illalla kurvasimme vielä Kaunispäälle, josta löytyi suht helposti keräkurmitsa ja törmäsimme paikalla myös pohjoiseen pitkälle rengastusreissulle saapuneeseen Tuomaalan Juhaan, joka oli nähnyt toisen ”kekun” eri puolella nyppylää – hyvältä siis vaikutti lajin saaminen rallissa.

Lopulta kurvasimme Neljän tuulen tuvan pihaan, josta löytyi tuttuja rengastusreissulaisia sekä tietysti taviokuurnia. Menimme nopeasti nukkumaan, sillä edessä oli perinteisesti (täysin vastoin kaikkea järkeä) retkipäivä vielä pohjoisemmaksi. Moni muu olisi varmaan käyttänyt päivän rallin pohjustamiseen mutta me suuntaisimme pohjoisemmaksi paikoille, joissa emme rallissa kävisi lainkaan.

Pohjustusta

9.6. keli oli aivan surkea! Tuuli oli todella kova ja välillä satoi vettäkin. Suuntasimme kuitenkin hyvissä ajoin maastoon. Ensimmäisestä kohteestamme Kaamasesta löysimme spontaanin lapintiaisen ja Kenespahdalla hautoi piekana. Seuraavana suuntasimme Skalluvaaraan, jossa oli pari vesipääskyä, 5 tunturikihua sekä muutama sinirinta mutta kelin ajamina jatkoimme pian matkaa.

Utsjoen Ailigaksen komppaus tuotti aivan laelta kanalinnun, joka kuitenkin oli riekko! Myös merikotka sekä parit tunturikihut nähtiin.

Muutamilla Tenonvarsistaijeilla ei irronnut piekanoja ja tuulihaukkoja sekä yhtä ampuhaukkaa kummempaa mutta hiiripöllön löytäminen kuitenkin ilahduttaa aina. Samoin oli hienoa nähdä maakotkan pesässä iso poikanen.

Surkean kelin takia muuten havainnot jäivät kuitenkin todella vaisuiksi. Lopulta olimme perillä Utsjoen Karigasniemellä, jossa majoituimme tuttuun hotelliin.

Illallisen yteydessä suunnittelimme vielä hieman ralliamme, jonka pohja oli kuitenkin sama kuin Pirkalla ja Allulla oli jo vuosia ollut. Edessä olisi seuraavana päivänä aivan tolkuton määrä ajoa mutta samalla retkeilyä ja paljon lintuja lähes Lapin ääripäissä!

Lapin ralli

10.6. nukuimme pitkään ja heräsimme kahdeksaksi aamupalalle ja ennen ysiä olimme valmiita ja käytyämme vielä kaupassa lähdimme ajamaan kohti Piesjänkää – perinteistä aloituspaikkaa. Matkalla Basijärven pikkulätäköllä näkyi naaras uivelo ja Piesjänkällä sovimme, että keuhkoputken tulehduksesta vielä toipumassa oleva Hanna jäisi pohjustamaan erotusaidan tienoon lintuja, kun me muut suuntaisimme Piejänkän perukkaan aloittamaan rallia.

Kävelimme tunnin verran jänkhää, tai lähinnä sen reunoja, havaiten mitättömän vähän lintuja – erikoisimpina pari kurkea sekä viherpeipon. Lopulta saavuimme aloituspaikallemme Ailigasjärven rantaan ja onneksi täällä oli tuttuun tapaan mukavasti lintuja!

Rallimme polkaistiin käyntiin pian klo 10:49, kun taivaalta löytyi piekana ja samaan aikaan oli näkyvissä myös 10 metsähanhen parvi. Ja jo pohjustettuina hoituivat nopeasti niin mustalintu-, pilkkasiipi kuin allikin, vesipääskyt, suokukot, tunturikihut (25), sinirinta, lapinsirkut, keltavästäräkit ym. Yllärinä löysin kaukaa tunturien päältä kaartelevan maakotkan (2kv) ja kohta päällämme soidinsi jänkäkurppa. Aloitus oli siis ollut mitä mainioin!

Pitkällä kävelyllä ja kovalla komppauksella takaisin erotukselle emme löytäneet oikein mitään ja Hannan pohjustamista linnuistakaan ei heti irronnut kuin tyllit ja lapinsirrit. Onneksi suosirrikin alkoi surista mutta niin punakuiri kuin riekotkin olivat tiessään. Meidän ei kuitenkaan auttanut jäädä murehtimaan vaan aikataulumme tiukkuus oli jo hyvissä ajoin tiedossa ja rallin oli edettävä.

Parit tienvarren paikat tuottivat lisää vesipääskyjä, mustaviklon ja kovalla komppauksella lopulta jänkäsirriäisenkin. Allu (71-v) kovakuntoisimpana puki taas piikkarit ja suunnistushousut jalkaan ja kävi leikkimässä Mika Myllylää märällä suolla.

Kuntaraja ylittyi ja Inarin puolella vauhdista tai ainakin lähes irtosi uiveloa, kuikkaa, sinisuohaukkaa, taviokuurnaa sekä tilheä ym. Lapintiainen hoidettiin pesäpöntöltä, jonka olimme saaneet tietoomme – kiitos tästä asianosaiselle! Yllärinä pöntön takaa nousi lentoon koppelo. Inarijärveltä löytyi nopeasti kaakkureita, merimetso sekä tuhkaselkälokki (ainoa selkälokkimme).

Ivalon Pikku-Petsamo petti pahemman kerran ja kylän kiepauskin tuotti vain pulua ja sinitiaista. Ja pahiten petti lopulta Kaunispää, jolta ei löytynyt keräkurmitsaa – ainoastaan pikkukuovi kuului listallemme. Laanilasta sentään onneksi hoitui koskikara nopeasti.

Alkuperäiseen suunnitelmaamme ei Kiilopää kuulunut, mutta itse halusin epätoivoisesti rallipinnaksi kiirunan ja koska meiltä yhä puuttuivat käytännössä kaikki muutkin tunturilajit, päätimme kipaista tunturiin.

Hanna jäi taas pohjustamaan alas kun me muut lähdimme kipuamaan ylös rivakkaa vauhtia. Portaiden yläpäästä löytyi kuin löytyikin kiiruna helposti ja kohtuullisella laen komppauksella löysin pulmusparin. Hauskinta oli se, että linnut löytyivät lähes jaloistani heti kun olin nostanut lämpökameran silmilleni. Ilman tätä kivien koloissa piilotelleet linnut olisivat varmaan jääneet huomaamatta. Ja kuinka ollakaan lisäkomppauksella irtosi lopulta vielä keräkurmitsakin. Reissu oli mennyt niin putkeen, että päätimme maksimoida suorituksemme ja hölkkäsimme koko matkan alas, jossa Hannalla oli pohjustettuna muutamakin riekko, mutta taas ne olivat tehneet täydellisen katoamistempun.

Koska olimme tunturikäynnistä huolimatta onnistuneet säästämään aikaa, päädyimme virheratkaisuun ja käännyimme kuin käännyimmekin Sompiojärvelle. Tietä oli lanattu edellisen käyntimme aikana, joten tiesimme selviävämme reissusta hieman aiempaa nopeammin mutta hukkaan meni silti varmaan tunti, kun edes merikotkaa emme alkuöiseltä järveltä löytänet. Onneksi sentään ukkometson ohella riekko viimein antautui paluumatkalla ja niskat kenossa sivuikkunasta metsään tuijottamiseni ei mennyt hukkaan.

Ilmakkiaavalla näkyi teerikukko keskellä sivutietä ja Korteaavalla oli viimein kurkia. Porttipahdan lokit olivat muualla yöpuulla mutta Tiirabongauksena saimme hoidettua kuukkelin, joka vastaili kiltisti vihellyksiimme.

Vuorokausi vaihtui saapuessamme Sodankylä-cityyn, jossa ainoaksi pinnaksi näkyi naakka. Puuduttava ajo jatkui Pelkosenniemen halki ja palkittiin lopulta suopöllöllä ja Kairalan stopilla nähdyillä kuoveilla, lehtokurpalla ja pensastaskulla. Matkan jatkuttua näkyi tien yli lentänyt mustarastas – olimme siis jo eteläisemmän lajiston piirissä.

Kemijärvellä oltiin tuttuun tapaan aamuyöstä ja jätevesijärveltä hoidettiin mm. harmaa-, lapa sekä jouhisorsa,ruokokerttunen, peippo ja punavarpunen. Kemijärven kiertelyllä hoituivat myös pikkutylli, lehtokerttu, kiuru, metsäkirvinen, kalatiira, pikkukäpylintu, pikkuvarpunen sekä kivitasku. Pirkan ainakin neljästä paikasta pohjustamat härkälinnut kuitenkin pysyivät piilossa.

Taas oli edessä puuduttava ajo Rovaniemelle. Vikakönkäällä havaitsimme isokäpylintuja ja Viirinkankaan pikkulutakosta löytyi yllättäen heinätavi, kuultiin hautausmaan sirittäjä, pointsattiin Harjulammen silkkiuikut sekä hernekerttu, Niskanperän pensaskerttu, Paavalniemen kultarinta, Hirvaksen rautiainen sekä tiltaltti ja Matkajänkän pikkusirkku.

Seuraavaksi kiiruhdimme Muurolan uimarannalle, josta Allu kaivoi esiin käsittämättömän kaukana vastarannalla seisoskelleen kanadanhanhen. Suksiaavalla vietettiin aikaa niin pitkään kuin aikataulu vain suinkaan antoi myöten ja lopulta vähän enemmänkin ja pointsasimme mustakurkku-uikut, mehiläishaukan, palokärjen, kulorastaan sekä punajalkaviklon ja näimme myös mm. lapasorsia ja heinätavin.

Sitten edessä oli rallimme älyttömin osuus eli lopetus Posion Korouomassa. Tämä tarkoitti toista tuntia ajoa ohi monien potentiaalisten lintupaikkojen (vain Vanttauskoskella tehtiin muutama pysähdys), sillä aikamme oli todella käymässä vähiin. Lopulta Korouomaan päästyämme saimme lähes hölkätä kohti kurun pohjaa. Onneksi olimme silti tarkkana ja löysimme hippiäisiä, hömötiaisen, peukaloisia, varpushaukan sekä kaksi paria pohjansirkkuja! Lopulta emme aivan ehtineet laavulle saakka, kun vuorokauden mittainen rallimme tuli päätökseen!

Väsyneinä mutta tyytyväisinä suoritukseemme huilailimme tovin laavulla – toki Hanna kuvasi tämänkin ajan pohjansirkkuja – ja lähdimme sitten kipuamaan takaisin autollemme.

Allun rallin aikana pitämän lajilistan perusteella luulimme rikkoneemme vanhan ralliennätyksen juuri ja juuri yhdellä lajilla, mutta tarkistuslaskenta alkoi heti tuottaa positiivisempaa tulosta. Mutta sitten huomasin, että meille oli ruksattu lajeihin pilkkaniska… Sitten puolestaan pikkusirkku oli unohtunut merkitä… Lopulta tarkistuslaskennan tulos oli 129 lajia eli lajin päässä Allun unelmoimasta 130 lajista. Mutta kuinka ollakaan lopulta Allu huomasi vielä, että mustakurkku-uikku oli jäänyt vielä väsynein silmin tehdyssä tarkistuksessakin merkkaamatta ja lopullinen tuloksemme oli kuin olikin komeat 130 lajia!

Pitkän ajon jälkeen olimme lopulta taas Kemijärvellä, jossa Pirkan vaimo Anitta oli valmistanut meille huippuhyvät ateriat, joiden jälkeen suuntasimme pihaan pystyttämäämme telttaan päiväunille. Herättyämme oli Allu jo lähtenyt junailemaan kohti Kemiä. Ilta meni seurustellessa mutta aika pian olimme valmiit yöunille.

Taas pohjoiseen

12.6. nukuimme pitkään ja lopulta lähdimme Hannan kanssa reissumme seuraavalle osuudelle. Pelkosenniemessä tien yli lensi lapinpöllö ja Inarissa stoppasimme hetkeksi kuvaamaan tuttuja lapintiaisia. Koppelolle oli varmaan käynyt huonosti, sillä pöntön takaa nousi lentoon raskaasti lentänyt kanahaukka.

Neljän tuulen tuvalla näkyi taas tuttuja sekä taviokuurnia mutta matka jatkui. Hauskan nimisellä Silmänkaivamajänkällä näkyi riekko ja pohjoisempana sitten taas useampiakin piekanoja. Meillä ei oikein ollut mitään suunnitelmaa, mutta käytyämme aivan järkyttävän tuulisella Njallavaaran huipulla nähden siellä ainostaan yhden keräkurmitsan, jonka senkin tuuli tempaisi saman tien mukaansa, päätimme ajella Pulmankijärveä kohti. Pulmangintiellä näkyi kapustarintoja, jokunen tunturikihu sekä mustaviklo ja kuului suosirri.

Pulmankijärven eteläpään jokisuistossa oli jo epämiellyttävän paljon hyttysiä, joten jatkoimme saman tien telttapaikan etsintää muualta järven linnustoa välillä putkeillen. Havainnot jäivät kuikkiin ja kaakkureihin sekä suopöllöön ym. Lopulta pystytimme järven keskivaiheilla sijainneelle hiekkarannalle leirimme ja kokkailtuamme olimme valmiit unten maille.

13.6. nukuimme kuin tukit ja kunnon aamupalan jälkeen mulkaisimme vielä lyhyesti Pulmankijärvelle ja lähdimme sitten taas kohti pohjoista.

Varanginvuono

Ennen Norjan rajaa havainnot jäivät tien yli lentäneeseen hömötiaiseen ja Norjan puolella aloitimme tietysti kerätä reissun Norja-pinnoja. Mitään mainittavaa ei näkynyt ennen kuin pääsimme Varanginvuonon pohjukkaan, jossa stoppasimme vasta Nyborgin levikkeellä, jolta oli jo kymmenkunta päivää bongattu pilkkaniskaa.

Mereltä löytyi tavanomaisia lajeja kuten kuikkaa, kaakkuria, ristisorsia, punakuireja, pikkukajavaa, riskilä ja jonkin aikaa vaahtopäistä merta seulottuamme löysin todella kaukaisen mustalintuparven. Pari kertaa pystyimme kuvittelemaan yhdellä linnuista jotain valkoista päässä, mutta pakko oli päästä lähemmäksi. Niinpä ajoimme jonkin matkaa eteenpäin ja kurvasimme paikallisen terveyskeskuksen pihaan ja kävelimme sen taakse katsomaan merta hyvästä tuulen suojasta. Täältä parvi näkyi jo hieman paremmin ja saimme pilkkaniskan tunnistettua. Parveen laskeutui myös koiras lapasotka, muutama allikin näkyi ja yllättäen naapuripihassa lauloi leppälintu.

Seuraava stoppimme oli perinteisesti Nessebyn kirkolla mutta tuuli oli niin älytön, ettei autolta kauheasti viitsinyt poistua. Vähän aikaa yritimme saada edes jotain kuvattua mutta huonolla menestyksellä. Lajilistalle kirjattiin kuitenkin mm. merikihu, merihanhi, haapana, suosirri, haahka ja vesipääsky.

Vadsössä eli vesisaaressa tarkistimme ensin haahkaparven, joista ei löytynyt muita lajeja ja kävelimme sitten lätäkölle vesipääskyjä kuvaamaan. Ne esiintyivätkin todella nätisti ja kuvia tuli otettua aivan liikaakin. Muutamia lapinkirvisiä ja suokukkoja ym. havaittiin myös.

Eckerön pikkukajavakielekkeellä kuvailtiin tietysti ”rissoja” mutta nähtiin myös pari ruokkia ja tien varresta lentoon noussut 10 pulmussirrin parvi.

Ensimmäinen oikeasti parempi havainto näkyi Skallelvin kylän takana, kun haahkaparvessa oli naaraspukuinen allihaahka. Parvessa oli myös isokoskeloita, jotka aiheuttivat sen, että koko parvi lähti saman tien lentoon eikä ”stelleriä” enää sen koommin löytynyt. Skallelvin niemessä törmäsimme vanhaan tuttuumme Jukka Könöseen, joka vinkkasi, että rannassa oli hyvin kuvauksellisia kahlaajia. Vesi oli laskussa, joten kuvaaminen ei ollut kauhean helppoa sillä linnut kipittivät koko ajan kauemmaksi rantaviivaa seuraten mutta lopulta punakuireja, karikukkoja, pulmus-, suo- ja pikkusirrejä päästiin kuvaamaan ihan kohtuullisesti. Merellä näkyi reissun ensimmäinen suulakin.

Kävimme vielä kokeilemassa ajaa Komakväeristä sisämaahan etsimään hyvää leiripaikkaa mutta tie oli niin surkeassa kunnossa, etten jaksanut ajaa kuin vajaaseen puoleen väliin, jossa käännyimme takaisin ja lopulta löysimme hyvän leiripaikan läheltä päätietä.

14.6. leiripaikallamme näkyi aamulla mm. koko yön soidintanut tylli, piekana sekä tunturikihu. Mutta pian olimme pakanneet tavaramme ja ajamassa kohti Vardötä. Vardön satamassa Hanna kävi lunastamassa veneliput Hornöyan lintusaarelle sekä varmistamassa, että edellisiltapäivänä viimein onnistuneesti varaamamme majoitus Hornöyan majakanvartijan rakennuksessa oli OK. Hanna oli jo pitempään yrittänyt soittaa varausta mutta edellispäivänä venelippuja varatessa oli selvinnyt, että majoituksen pystyi varaamaan vain sähköpostitse. Onneksi saimme kuitenkin vastauksen sähköpostiin vain parissa tunnissa, joten suunnitelmamme pysyivät hyvin aikataulussaan.

Hornöya

Yhdeksältä lähdimme luotsiveneellä reilun kymmenen muun ”turistin” kanssa kohti Hornöyaa. Heti rantaan päästyämme saimme huomata, kuinka saaren linnusto oli muuttunut, sillä karimetsoja oli rannassa joka paikassa. Niitä oli rannoilla, pesi kiven koloissa ja yksi nokki kävelijöiden nilkkoja portaiden välistä. Merikotkia kaarteli taivaalla ja säikytteli pikkukajavia ja ruokkilintuja lentoon ja tällöin niin meri- kuin harmaalokeille avautui ovet ruoka-apajille. Juuri merikotkien takia karimetsotkin olivat muuttaneet alemmaksi pesimään sillä ihmisten suojassa ne saivat pesinnät onnistumaan paremmalla todennäköisyydellä.

Etelänkiisloja oli aivan tolkuttomasti mutta niiden seasta sai todella hakea, että löysi edes yksittäisiä pareja pohjankiisloja. Lunnit sen sijaan tuntuivat vasta aloittelevan pesintöjään, joten niitäkin oli vielä aika vähän ja riskilöitä ei saaressa näkynyt ainoatakaan. Etsiskelimme tovin myös parilla aikaisemmalla käynnillä (20 ja 15 vuotta sitten) löytämäämme myrskylinnun pesää mutta näytti, että kallion seinämä oli tältä kohdalta romahtanut alas ja pesää ei enää löytynyt. Tiesimme kuitenkin jossain seinämillä yhden parin yhä pesivän.

Kiertelimme ensin tovin alhaalla ja pääsimme seuraamaan parin paikallisen tutkijan karimetson sateelliittilähetinprtojektia. He nappasivat muutamia karimetsoja kiinni ja asettivat niille lähettimiä, joita sitten vuoden päästä pääsisivät lukemaan mikäli saisivat samat linnut uudelleen kiinni. Alhaalla näimme myös muutamia luotokirvisiä sekä pari vuorihemppoa.

Kun muu porukka oli hieman levinnyt alueelle ja suurin osa kiivennyt ylös majakalle, aloimme keskittyä kuvaamiseen enemmän. Itse otin pääasiassa lentokuvia ruokkilinnuista ja Hanna puolestaan tuntui enemmän ottavan kuvia kaikesta muusta.

Aika pian huomasin, että mikäli halusin yhtään kuvaa pohjankiisloista, piti kiivetä lentävän ruokkilintumassan yläpuolelle, jossa harvat pohjankiislat lensivät. Pohjankiislat pesivät ylempänä kalliolla, joten siksi ne myös siksi lensivät ylempänä. Pohjankiislaprojekti oli todella vaikea, sillä kovassa tuulessa oli vaikea ylipäänsä pysyä paikoillaan kameran kanssa ja nyt piti ensin yrittää hyvissä ajoin tunnistaa se yksi ja oikea kiisla aina muutamien satojen ohi kiitävien etelänkiislojen, lunnien ja ruokkien seasta ja saada siitä kuvatkin otettua. Mikäli kuvaus ei onnistunut, piti aina aika kauan odottaa seuraavaa yritystä.

Etelänkiisla-, ruokki- ja lunnikuvia kertyi ja kertyi mutta lopulta sain pari kertaa pohjankiislankin kuvaushollille mutta ihan onnistunutta kuvaa en saanut – mutta jotain kuitenkin. Lopulta aloimme olla jo niin yltä päältä linnun paskassa ja kädet väsyneitä kuvaamisesta, että päätimme hakea tavaramme satamasta ja kantaa ne ylös majakalle.

Hikipäässä saavuimme majakanvartijan rakennukselle ja siellä tapasimme tutut tutkijat, jotka neuvoivat meille huoneemme. Ikäväksemme saimme kuulla, että saaressa oli vesi niin vähissä, ettemme pääsisi täällä kauan jo odottamaamme suihkuun.

Hieman huilittuamme laskeuduimme taas alas jatkamaan kuvauksiamme. Porukkaa kävi saaressa päivän mittaan aika vähän ja illalla ei tainnut ketään uusia enää saapua. Ehkä se johtui yhä vain kiihtyneestä tuulesta? Saimme siten kuvailla lintuja aivan keskenämme ja kuvailimmekin niitä oikein antaumuksella iltaan saakka.

Yöpyminen Hornöyan majakanvartijan rakennuksessa oli ikimuistoinen. Rakennusta oli aivan viime aikoina remontoitu ja huoneet ja keittiö olivat aivan huippukuntoiset, vaikka muuten rakennus olikin aika rähjäinen. Nukuimme todella hyvin, kun pitkästä aikaa ihan sänkyihin pääsimme ja heräsimme vasta ihmisten aikaan ja tukevan aamupalan jälkeen lähdimme taas ulos.

Tuuli oli nyt myrskylukemissa ja ulkona oli vaikea pysyä edes pystyssä! Silti kuvailimme ensin hieman huipun kielekkeeltä lunneja ennen kuin laskeuduimme taas alas kuvaamaan muitakin ruokkilintuja ym.

Edelleen jahtasin parempaa kuvaa pohjankiislasta mutta nyt niitä näkyi vielä edellispäivääkin vähemmän. Tuulen takia kuvaaminen oli vielä vaikeampaa ja aamun edetessä valo kääntyi pian huonoksi lentokuvia ajatellen.

Kiertelimme alhaalla tovin kuvaillen nyt aivan kesyiksi heittäytyneitä lintuja. Tuulen takia koko aamuna ei tullut saareen ketään muita ja tutkijatkin viettivät turvallisuussyistä vapaapäivää, joten saimme olla lintujen kanssa ihan keskenämme. Niinpä lunneja kuvaillessani yksi ruokki kävi niin tuttavalliseksi, että lopulta rapsuttelin sitä niskasta pariin otteeseen eikä se ollut moksiskaan. Lunnejakin tuli viereeni tuulensuojaan  – aivan liian lähelle kuvausta ajatellen.

Muutaman tunnin kuvailun jälkeen kiipesimme majakalle aamupalalle ja polun yläosissa edessämme lennähti virtavästäräkki, joka laskeutui kielekkeen koloon tuulen suojaan. Sieltä se nousi vielä uudelleen lentoon ja lensi kauas alas toiselle puolelle niittyjä. Ylempänä näkyi tuttuun tapaan taas lapinkirvisiäkin.

Ruokailun jälkeen palailimme taas alas kaikki tavarat jo puoleen rinteeseen kantaen. Tuulen tuiverruksessa taas kiisloja kuvatessani huomasin yhden aivan vitivalkoisen etelänkiislan ja huusin tästä Hannalle, joka myös ehti nähdä linnun. Ihme kyllä onnistuin kaikkien lähempää viilettäneiden lintujen välistä ottamaan siitä jokusen kuvankin ja niistä lintu oli varmistettavissa albiinoksi punaisine silmineen.

Iltapäivällä kiertelin taas pesimäkielekkeen alapuolella ja yllätyksekseni näin kielekkeellä kivitaskun joka jahtasi naaraspukuista mustaleppälintua! Valitettavasti molemmat katosivat tuulen mukana jonnekin ennen kuin ehdin saada ”mulelista” yhtään kuvaa. Myös pari vuorihemppoa ja luotokirvisiä näkyi taas ja taivaalla merikotkat leikkivät tuulessa.

Kannoimme lopulta tavaramme satamaan asti ja ehdimme vielä jonkin aikaa kuvailla taas muuttuneessa valossa kunnes venekyytimme yhtäkkiä saapuikin satamaan puolta tuntia etuajassa. Meille tuli kiire hypätä kyytiin ja pian olimme taas Vardön satamassa.

Maailmanlopunniemellä

Satamassa autoa pakatessamme viereemme ilmestyi tuttu henkilö – Sampsa Cairenius oli Lapin vuodarikierroksen päätteeksi jatkanut Varangillekin muutaman puuttuvan WP-vuodenpinnan perässä. Saatuamme auton pakattua kävimme Vardössä kaupassa, jonka löytäminen oli taas yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin.

Sitten jatkoimme Svartnesiin etsimään satama-altaan rannassa vielä ainakin alkukuusta havaittua palsasirriä. Altaalla oli vielä muutamaan päivää aiemmin ollut paikallisena kesysti poseerannut jääkuikkakin, mutta me löysimme nyt vain pari merisirriä, pulmussirrin, tunturikihun sekä muita vielä tavallisempia lajeja.

Kun palsasirriä ei löytynyt päätimme jatkaa kohti Hamningbergiä. Matkalla emme juuri turhia pysähdelleet ja niinpä kuumaiseman halkovan kapean tien päässä stoppasimme lopulta meristaijille. Sampsalla oli hieman niukasti vaatetta mutta staiji onnistui mainiosti autostakin. Meillä Hannan kanssa oli kaikki mahdolliset vatteet päällä, joten tuuli ei niin pahasti haitannut.

Tuulen ansiosta merellä oli kuitenkin melkoinen kuhina ja etenkin myrskylintuja ja pikkukajavia liikkui länttä kohti todella runsaasti. Myös etelänkiisloja mukanaan selvästi paremmin pohjankiislojakin sekä suulia, ruokkeja ja lunneja nähtiin. Kohta Sampsa plokkasi itää kohti matkanneen upean juhlapukuisen jääkuikan ja vähän myöhemmin samaan suuntaan matkasi pari kyhmyhaahkanaarasta.

Lopulta vain noin tunnin staijattuamme, päätti Sampsa lähteä paluumatkalle ja mekin aloimme pystyttää leiriämme. Aika pian olimme unten mailla.

16.6. tuuli oli yhä todella kova, joten aamulla staijasimme merelle vain hetken. Merellä oli hiljaisempaa, mutta edelleen myrskylintuja ja muita edellisiltaisia lajeja tuntui liikkuvan mukavasti. Hauskin havainto oli näkemäni vaalea leukistinen ruokki.

Vastarannan Syltefjordenin kielekkeet olivat sen verran lähellä, että jopa suulakolonia erottui. Olimme käyneet suulakolonialla 20 vuotta aiemmin ja koska se nyt kuitenkin oli lähempänä kuin kertaakaan tällä välillä, päätimme, että paikalle pitäisi taas päästä!  Toki todellisuudessa paikka oli 350 kilometrin ajon sekä kunnon päiväkävelyn päässä!

Pitkä kierto

Niinpä aika pian olimme ajelemassa taas uskomattomien maisemien poikki takaisin päin. Tuuli oli niin kova, että päätimme tehdä taas vain pakolliset pysähdykset, mutta oikein mitään mainittavia havaintoja ei alkumatkasta kertynyt.

Barvikmyranin ylänköjärvellä stoppasimme yhdelle lintujen katselua varten rakennetuista mutta turhan matalista ja muutenkin aika omituisista katselumajoista ja löysimme järveltä muutaman lapasotkan, allin, kaakkuriparin, suosirrejä sekä järveltä nousseen ja kohti Vardötä lähteneen lyhytnokkahanhen.

Svartnesissa stoppasimme taas tarkistamaan kahlaajat mutta mitään uutta ei ollut paikalla ja vanhojakin vain vähän. Matkan taas jatkuttua näimme taas yksittäisen tunturikihun ja sitten Domenin näköalapaikan jälkeen tien yli lensi tunturikiuru. Singahdimme linnun perään ja nurmikkoiselta niityltä löysimme lopulta kaksi paria ”erejä”. Kuvailimme niitä tovin ennen kuin jatkoimme taas matkaamme, jonka varrella näkyi pian riekko ja piekana.

Skallelvissa kelluneesta haahkaparvesta löysimme nyt koiras ja naaras kyhmyhaahkan ja sitten päätin itse ottaa tunnin torkut autossa, kun Hanna suuntasi vähiä kahlaajia kuvaamaan. Ollessamme taas jatkamassa matkaa näimme vielä suopöllön.

Seuraava stoppi oli taas Nessebyssä mutta tuuli oli edelleen aivan älytön, joten pian jatkoimme Nybergiin, jossa oli tietyö menossa ja pystyimme pysähtymään vasta levikkeen kohdalla. Tästä näimme, että mustalintuparvi pilkkaniskoineen oli aivan terkkarin rannassa! kävelimme paikalle, johon oli saapunut muutama muukin lintuharrastelija ja valitettavasti parvi oli jo siirtynyt hieman kauemmaksi mutta kuitenkin ihan kohtuulliset parvikuvat saatiin. Näytimme linnun myös meitä ihmettelemään tulleelle suomalaiselle hoitsulle, joka iloisena kertoi, että heillä on terkkarilla aina avoimet ovet lintuharrastajillekin.

Sisämaassa hetken huristeltuamme käännyimme kohti Tenon suistoa ja Harrelvissa näimme hiiripöllön – havainto tuntui ihan deja vulta – olimme nähneet hipön paikalla ensimmäisellä Varangin reissullamme – 20 vuotta sitten.

Tenon suulla piti tietysti käydä ihastelemassa upeita maisemia ja ohessa saimme kuvattua ristisorsaperheen sekä soidintavia lapinsirrejä. Pian kuitenkin matka taas jatkui ja kohta nousimme todella upeille tunturiylängöille, joilla kevät oli vielä ihan alkutekijöissään. Tunturikihuja, kaakkureita, kapustarintoja, tundraurpiainen, suokukkoja, pulmunen, lapinsirrejä jne. nähtiin ennen kuin lopulta olimme perillä Syltefjordenissa, jossa parkkeerasimme automme tien päähän.

Syltevuono

Olimme suunnitelleet syövämme ja leiriytyvämme tien päässä mutta koska olimme niin hyvävoimaisia, päätimme pakata parin päivän tavarat rinkkaan minulle selkään ja loput tavarat Hannalle kameralaukkuun ja lähteä talsimaan. Tiesimme edessä olevan kävelyn olevan aivan älyttömän vaikeakulkuista rakkakivikkoa, joten olin itse ajaessani päättänyt, että kävelisimme nyt yön viileydessä (max 5 astetta) niin pitkälle kuin jaksaisimme ja pystyttäisimme sitten vasta leirin.

Kävely alkoi heti rankalla nousulla rinteeseen linkkimastolle, josta nousu jatkui tunturin yli rakkakivikkoista maastoa ylemmäksi. Alkuun meidän piti seurata kepein merkittyä polkua mutta aika pian oli selvää, että talven myrskyt olivat katkoneet lähes kaikki merkkikepit ja epämääräisiä siellä täällä näkyneitä kepin puolikkaita seurattuamme, olimme aika varmoja, että meidän kannatti suunnistaa mieluummin ihan omin nokkinemme.

Kiirunoita pärisi joka laella ja näimme niitä vähän väliä mutta aina ne nousivat jo aika kaukaa soidinlentoon naristen, joten kunnolla emme päässeet niitä kuvaamaan. Sen sijaan toista varoittelevaa punakuiriparia pääsin jotenkin kuvaamaan ja lisäksi näimme runsaasti merikihuja, useita kaakkureita, kapustarintoja, muutaman ylänköjärvellä puljanneen haahkan, alleja, pikkukuoveja, tundraurpiaisen sekä muutaman pulmusen.

Lopulta olimme laskeutuneet alas Ytre Syltefjordenin vanhaan kylään, jonne pääsi vain kävellen tai veneellä. Ylitettyämme sillan pystytimme saman tien teltan ja kömmimme nukkumaan – kello olikin jo pitkälti yli kolmen aamuyöllä. Karttaan on piirretty helpoin reitti vanhalle kylälle.

17.6. reilun neljän tunnin unien jälkeen söimme todella tukevan aamiaisen ja olin pikkuhiljaa kypsytellyt mielessäni suunnitelman, jota päätimme noudattaa eli jätimme leirimme paikoilleen ja pakkasimme mukaamme tavarat, mitä tarvitsimme viimeiselle rutistukselle suulakolonialle.

Muistimme että reitti kulki seuraten kivikasoja mutta pian oli selvä, että kivikasoja oli aivan liikaa siellä täällä noin joka toisella huipulla, jonne jurpot turistit olivat niitä pystytelleet. Niinpä yritimme kävellä kolonialle mahdollisimman lyhyttä reittiä vaikkemme aivan muistaneetkaan, missä se sijaitsi. Oikaisimme aika pian yhden lahdelman kauempaa kiertäen mahdollisimman suoraan kohti luulemaamme määränpäätä. Haviksiakin pikkuhiljaa kertyi: kiirunat olivat paljon vaikeampia löytää kuin yöllä mutta havaitsimme silti 6 lintua, Mukavin havainto oli sepelrastaspari, joka tuntui pesivän aivan uskomattoman karussa maastossa!

Olimme taivaltaneet  aika pitkään ja olimme jo aika poikki kunnes lopulta saavuimme sopivan näköiselle jyrkänteelle, jolta kuvittelimme suulakolonian näkyvän mutta kauhuksemme emme nähneetkään koloniaa jyrkänteen alla! Hanna jäi tutkimaan heikolla yhteydellä toimineita kännykän karttoja ja pääsipä hän internettiinkin hakemaan jotkut gps-koordinatit, jotka oli kuitenkin helppo todeta olevan aivan vikapaikassa. Mutta vikapaikassa olimme mekin! Niinpä jätin kaikki kantamukseni ja kävin lähes hölkkäämässä rakkakivikossa vielä ainakin puolentoista kilometrin päässä edempänä kielekkeellä, josta avautui henkeäsalpaavat maisemat mutta koloniaa sieltäkään ei löytynyt. Aiemmin paikalla olleesta reilun sadan tuhannen pikkukajavan koloniastakin oli paikalla enää vain aivan rippeet, minkä olimme toki jo aiemminkin jostain kuulleet.

Palasin Hannan luokse ja kävelin sitten kilometrin verran rannan kielekettä seuraten takaisin päin todetakseni lopulta, että suulakolonia näkyi kuin näkyikin siintävän kaukana suuri siinä lahdelmassa, jonka kohdalla olimme noin puolimatkassa oikaiseet!

Ei siinä muutamat nähdyt pulmuset ja vuorihempot kauheasti lämmittäneet, kun palailimme rantaa seuraten kantamuksinemme kohti koloniaa, jonka yläpuolella huilasimme hetken ja yritimme muistaa, kuinka ihmeessä olimme 20 vuotta aiemmin jotenkin onnistuneet kiipeämään jyrkänteeltä alas suulakolonian tasalle niitä kuvaamaan.

Lopulta saimme kävellä vielä pitkän matkan takaisin päin ja sielläkin kävellä vähän edes takaisin enne kuin lopulta löysin kapean rännin, joka näytti tutulta! Tätä pitkin olimme aikanaan jotenkin uskaltaneet mennä alas!

Nyt reitti näytti aivan kammottavan vaaralliselta, varsinkin kun jalat tuntuivat jo ihan loppuun kävellyiltä! Mutta kun kerran tänne asti oli tultu niin ei siinä auttanut enää alkaa jänistämäänkään! Niinpä lähdin pelkän kameran ja vara-akun kanssa laskeutumaan todella jyrkkää solaa alaspäin. Parissa kohdassa piti siirtyä hieman loivempaan kohtaan, jossa oli kuitenkin pelkkää irtokiveä ja vaarana oli tietysti, että kivet lähtisivät liikkelle ja aiheuttaisivat maanvyöryn – siinä mukana itsekin tietysti vyöryen.

Lopulta onnistuin kuin onnistuinkin pääsemään kolonian tasalle ja sieltä löysin kapean kielekkeen, jota pitkin olimme 20 vuotta nuorempina (ja 20 kiloa kevyempinä) katsoneet, että oikean kameran omistajat voisivat ehkä mahdollisesti päästä jotenkin kiipeämään vielä paljon lähemmäksi koloniaa.

Hanna oli juuri vuorollaan lähtemässä laskemaan alaspäin, kun minä päätin lähteä könyämään kuvaushollille. Nurmikkoinen kieleke oli todella kapea ja kapeimmalla kohdalla jouduin oikein kunnolla vetämään mahaa sisään, että pystyin juuri ja juuri pitämään painon sen verran kalliota vasten etten tipahtaisi takana olevaan rotkoon. Lopulta kuitenkin pääsin kielekkeelle perille ja saatoin todeta riskin kannattaneen.

Valitettavasti jalkani olivat kävelystä (etenkin siitä ylimääräisestä), alas könyämisestä ja silkasta kauhustakin aivan tärinässä, joten kuvaamisesta ei meinannut tulla yhtään mitään. Kaiken lisäksi kolonialla olevat ja sen ympärillä lentelevät suulat osoittautuivat aivan tolkuttoman vaikeiksi kuvata niin kokonsa, muotonsa kuin värityksensäkin puolesta. Kuvia oli todella vaikea saada valotettua oikein, kun linnut lensivät aika harvoin läheltä, vuoroin merta, taivasta tai takana ollutta vuorenseinämää vasten.

Kuvailin suulia lopulta ehkä vain parikymmentä minuuttia eli sen ajan, että Hanna oli päässyt laskeutumaan kielekkeen juurelle. Kielekkeelle ei mitenkään olisi mahtunut kahta kuvaajaa kerralla ainakaan turvallisesti, joten päätin tehdä Hannalle tilaa. Palaaminen kielekkeeltä oli vielä huomattavasti vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin sinne meno oli ollut mutta jotenkin onnistuin pääsemään Hannan luokse. Ja jos minua oli oma menemiseni kielekkeelle pelottanut niin nyt vasta pelottikin, kun Hanna päätti lähteä kauhean kokoinen kamerareppu selässään kohti kielekettä.

Alkuun Hanna eteni kontaten, jolloin reppu heilui aivan holtittomasti puolelta toiselle ja näytti koko ajan siltä, että repun paino keikauttaisi tämän hetkenä minä hyvänsä alas rotkoon. Kun Hanna jatkoi kävellen en enää pystynyt edes katsomaan. Hitaasti mutta varmasti Hanna kuitenkin onnistui pääsemään suulia kuvaamaan ja kokeneempana ja paremman kamerakalustonkin omaavana kuvaajana Hanna onnistui saamaan huomattavasti parempia kuvia kuin minä olin saanut.

Sen verran paluumatkat kuitenkin kauhistuttivat, etten lopulta antanut Hannan ihan kauhean kauan kielekkeellä tötterönsä kanssa heilua. Hannan paluu kielekkeeltä kesti ja kesti ja etenkin kapeimmassa kohdassa hän tuntui miettivän paikoillaan sitä kohtalokasta askelmaa vaikka kuinka kauan enkä taaskaan pystynyt lopulta etenemistä katsomaan. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten ollut koskaan pelännyt niin paljon! Mutta lopulta Hanna pääsi tasalleni ja jonkinlaisen adrenaliiniryöpyn tästä saatuani, kipusin pian ylös rotkon päälle varmaan noin kymmenessä minuutissa (tähän oli 20 vuotta ja 20 kiloa sitten mennyt retkikertomukseni mukaan puolisen tuntia). Ja pitkän odotuksen jälkeen Hannakin pääsi hitaasti mutta turvallisesti ylös ja kuin onnitellakseen turvaan pääsystä juuri Hannan ollessa pääsemässä laelle kuului jostain aika läheltä muutamaan kertaan keräkurmitsan ääntä.

Jonkin aikaa huilittuaemme päätimme kokkailla aivan näillä sijoilla seuraavan aterian. Maisemat olivat upeat mutta täytyy kyllä myöntää, ettei niistä oikein osannut nauttia, sen verran oli jalat loppu.

Paluu leiriimme sujui todella nopeasti kun osasimme nyt optimoida reittimme emmekä turhia harhailleet minkään kivikasojen perässä. Leirissä koitimme taas nukkua ja jotenkin onnistuimmekin vaikka alkuun oli todella kuuma auringon lämmittäessä telttaamme. Kartassa on reitti suulakolonialle. Sininen piste on kolonian kohdalla. Yksittäisen punaisen pisteen kohdalla on leiriytymiseen sopiva piste, jossa on vettä ja tasaista.

18.6. herättyämme kokkasimme taas ja lähdimme palailemaan taas optimiksi ajattelemaamme reittiä kohti sivilisaatiota. Nyt oli ensimmäinen oikeasti lämpimämpi päivä, joten meillä oli aivan liikaa vaatetta! Matkan varrella näkyi taas tuttuja kiirunoita, alleja, merikihuja, punakuireja ja pikkukuoveja sekä myöskin muutama vesipääsky ja karikukko ym. Söimme vielä kertaalleen parin järven välissä ja huilasimme tovin, että jaksaisimme vielä viimeisen rutistuksen. Lopulta laskeuduimme vielä jyrkän kivikkorinteen alas autolle, josta oli mahtava löytää muita eväitä ja juomisia kuin mitä olimme kantaneet mukanamme.

Ja taas Suomipinnoja

Kauan emme laakereilla levänneet vaan lähdimme paluumatkalle, jonka mainittavin havainto oli ylängöillä auton editse lapinsirrin kanssa lentänyt merisirri. Lopulta ajoimme Norjan puoleista Tenon rantaa Utsjoelle saakka, jossa kävimme Annukan Grillillä syömässä kunnon mätöt eli poroburgeria ja porokebapia ym.

Mitään tarkempaa suunnitelmaa meillä ei ollut mutta pikkuhiljaa kypsyttelin ajatusta, että olisi mukava herätä seuraavana aamuna sepelrastaan lauluun Nuvvuksessa. Niinpä ajelimme Tenon vartta muutamaan otteeseen staijaamaan pysähtyen mutta havainnot jäivät taas piekanoihin ja tuulihaukkoihin. Törmäsimme myös samaan hiiripöllöön ja kuinka ollakaan vielä näin iltapäivällä kuulimme parin poikasen kerjuuääntä. Aika helposti Hanna löysi toisen poikasen maasta ja pitihän sille laittaa hilu kinttuun. Odottelimme vielä reilut puoli tuntia, että toinen poikanenkin suostuisi paljastamaan sijaintinsa muttase pysyi hiljaa emmekä lopulta sitä löytäneet.

Sama maakotkan poikanen oli tietysti yhä kotonaan ja jossain lensi tien yli kuukkelikin. Lopulta olimme Nuvvus Ailigaksella, jossa rautiainen lauloi pää punaisena ja tutussa paikassa kurun juurella pysähdyimme, josko tuurilla sepelrastas olisi näin illallakin äänessä. Kävelimme tietä pitkin edes takaisin ja yllättäen kaukaa rinteeltä kuului pari lyhyttä laulun säettä. Ja tähän alkoi sitten toinen lintu vastata aivan täysillä laulaen! Sepelrastas lauloi yhä, kun pääsimme autollemme ja niinpä kun tämäkin laji oli saatu plakkariin, olivat suunnitelmamme taas ihan avoinna.

Yllättäen saimme tiedon, että Hannan äiti Helka ja sisko Elissa eivät omalla Lapin retkellään enää olleetkaan käsivarren Lapissa vaan menossa vielä illan aikana bongaamaan paria päivää aiemmin löytynyttä taigauunilintua. Katsoimme vasta nyt, missä Piesjoki sijaitsi ja saatoimme todeta olevamme vain kolmenkymmenen kilometrin päässä! Soitto ”Ellille” paljasti heidän olevan kohta jo perillä mutta he suostuivat odottamaan, että mekin tulisimme samaan aikaa bongaamaan ”inoa”.

Piesjoen levikkeellä oli sitten melkoisen yllättävä Soikkelien sukutapaaminen ja vihdoin vaatetta kevennettyämme lähdimme talsimaan mönkijäuraa kohti inopaikkaa. Tiesimme kellonajan olevan huonoin mahdollinen minkään linnun havaitsemiselle, mutta puolisentoista kilometriä taivallettuamme ja lopulta polulta jokivartta kohti käveltyämme kuulimme taigauunilinnun heleän laulun säkeen, jota seurasi todella aktiivista kutsuääntelyä!

Hetken jo luulimme, että paikalla oli kaksi inoa – laulava ja kutsuääntelevä – mutta kyseessä oli vain yksi hyperaktiivinen yksilö, joka piti reviiristään tiukasti kiinni jahdaten paikalle saapuneita pajulintuja kauemmaksi. Lintu oli todella liikkuva ja jostain syystä se vielä hiljenikin, joten emme saaneet siitä kuin pari surkeaa kuvaa. Mutta vihdoin olimme havainneet inon Suomessa muulloinkin kuin syksyllä! Olimmehan Hannan ja Elissan kanssa yrittäneet bongata lajia edellisellä Lapin reissullamme Kemijärveltä mutta lintu oli tuolloin jatkanut matkaansa.

Ilta oli jo pitkällä, kun käppäilimme takaisin kohti autojamme havaiten edistemme lentäneen hiiripöllön.  Elissalla ja Helkalla oli jo kiirus varaamalleen mökille Karigasniemelle nukkumaan, mutta sovimme seuraavan aamun ohjelmaksi yhteisen Piesjängän komppauksen. Me päätimme lopulta ajaa aina poroaitauksen taakse leiriytymään. Kävimme toki vielä katsomassa lähilätäkön mutta emme löytäneet vesipääskyjä ja lapinsirrejä kummempaa. Muutama tunturikihu lenteli yhä taivaalla ja pikkukuovi möykkäsi, kun kömmimme telttaan ja pian olimme syvässä unessa.

19.6. aamuviideltä olimme jo käyneet lähilutakolla ja valmistaneet aamupalaa ja lopettelemassa syömistä, kun Helka je Elissa saapuivat. Kohta lähdimme taivaltamaan jänkhän reunaa kohti kunnon soita. Reviirilleen asettunutta tunturikihuparia taas kerran tovin kuvailtuamme ja kapustarintoja sekä viiden metsähanhen parven nähtyämme, päätin itse jatkaa eteenpäin keskellä suota. Tämä olikin fiksu veto, sillä aika yllättävästä osasta löysin varoittelevat mustaviklon ja punakuirin sekä pari jänkäsirriäistä, joista kaikista sain ainakin jonkinlaisia kuvia. Samaan aikaan jänkäkurppakin soidinsi päälläni, joten ei voinut valittaa. Lintuatlashavaintoja kertyi roppakaupalla. Helpompaa reittiäkin kulkeneet onnistuivat lajit ainakin valtaosin hoitamaan, joten taivallus jatkui pian kohti Ailigasjärveä.

Aamu lämpeni uhkaavasti mutta suopöllöparin ensin nähtyämme pääsimme lopulta järven rantaan asti ja järveltä löytyi taas mm. alleja, mustalintuja, tällä kertaa naaras pilkkasiipi, vesipääskyjä sekä suokukkoja ja tunturikihuja lenteli kauempana tunturien rinteiden yllä. Sinirinta lauloi ja lapinsirkkukin lurautti muutamaan otteeseen – toki molempia myös nähtiin useita. Ei voinut kuin hattua nostaa Helkalle, joka pitkän Lapin turneen jatkona painoi meidän mukana jänkää pitkin 77-vuotiaana!

Palailimme takaisin päin Hannan kanssa molemmat suolla kompaten ja monia lajeja löytyi lisää ja mustaviklosta saatiin taas kuvia. Onnistuimme näkemään myös muutaman tundraurpiaisen. Lopulta kuitenkin mekin jatkoimme helpommalle reitille, jolla ei kuitenkaan enää juuri lintuja näkynyt ja niinpä aika pian olimme takaisin erotuksella.

Päätimme jatkaa seuraavaksi Muotkanruoktuun syömään kunnon poronkäristykset ja samalla tietysti pääsimme katsomaan taviokuurniakin. Sitten oli aika heittää hyvästit Ellille ja Helkalle ja lähteä ajelemaan kohti etelää.

Matka eteni ja lopulta parkkeerasimme Neljän tuulen tuvalle, josta olimme varanneet samaisen pikkumökin kuin tulomatkalla. Arvatkaapa huviksenne oliko mahtava päästä suihkuun – öö kahdeksan päivän jälkeen…

Ilta meni jutustellessa taas rengastajien kanssa, joiden joukossa oli Sebastian Andrejeffkin. Hanna hieman kohenteli ruokinnan kuvausmahdollisuuksia ja yhdeksän aikaan pääsimme vielä rantasaunaan ja olipas virkistävää käydä ihan uimassakin!

20.6. Hanna heräsi tuntia aiemmin ja onnistui tapansa mukaan saamaan hyvät kuvat taviokuurnista. Lopulta olimme pakanneet automme ja matka jatkui taas.

Matkan varrella moikkasimme taas tuttuja lapintiasia ja nyt pöntön lapset olivat jo niin isoja, että huusivat iloisina meidän tulomme kuullessaan.  Inarin Törmäsestä bongasimme Lentokentäntien varressa aktiivisesti laulaneen lapinuunilinnun ja Sodankylän Porttipahdassa stoppasimme taas tarkistamaan lokit ja tekojärvellä kelluikin harmaalokkien seurassa pari idänselkälokkia sekä merilokki.

Lyhyellä Pelkosenniemen stopilla saatoimme todeta hyttysiä olevan ihan riittävästi, joten jatkoimme pikimmiten Kemijärvelle, jossa kävimme taas moikkaamassa Pirkan perhettä. Koolla olikin nyt koko porukka, joten saatoimme tovin seurusteltuamme ja Pirkan kanssa vielä pizzalla käytyämme lähteä taas jatkamaan matkaa.

Kuusamon Rukalla näimme muuttohaukan ja sitten kävimme kävelemässä hieman Julma Ölkyn kanjonilla sirittäjän ja peukaloisen siellä kuullen. Päätimme lopulta pitkän ajon kartalta aikalailla umpimähkään valitsemaamme Suomussalmen Varpavaaraan, jossa heti autosta noustuamme lauloi sinipyrstö!

Illalla yritimme tovin saada ”tarsaa” kihlattua mutta emme siinä onnistuneet. Niinpä aika pian pystytimme tällä kertaa riippumattoleirin ja kömmimme nukkumaan.

21.6. nukuimme kuin tukit ja heräsimme taas sinipyrstön lauluun. Onnistuimme kuin onnistuimmekin jallittamaan tämän komean vanhan sinipyrstökoiraan verkkoon ja antamaan sille renkaan muistoksi. Toinen sinipyrstö kuului niin kaukaa, ettemme jaksaneet lähteä sitä yrittämään. Sen sijaan idänuunilintu lauloi lähempänä mutta vain lyhyesti eikä sitä sen koommin enää näkynyt saati kuulunut.

Atlastelimme alueella tovin tavallisia lajeja kirjaten ja kuulimme vielä yhden sinipyrstön Pienen Housuvaaran suunnasta sekä havaitsimme niin iso- kuin pikkukäpylintuja ym. ennen kuin lähdimme taas tien päälle.

Ala-Vuokin pienellä kyläkaupalla pysähdyksellä kuului laulava viitakerttunen ja seuraavan pysähdyksen teimme Kuhmossa erittäin huonokuntoisella Rytilammen lintutornilla.

Loppukojuilut

Lopulta käännyimme tutulle kivitielle, jonka varteen pystytimme vielä riippumatot ja kömmimme lyhyille päiväunille, joiden jälkeen ajoimme vielä viimeiset kilometrit Kuikan kämpälle. Pihassa tapasimme legendaarisen luontokuvaajan Lassi Rautiaisen, jonka kojun olimme seuraavaksi yöksi varanneet.

Kulutimme pihassa aikaa eväitämme syöden ja ihan vain lorvien kunnes viideksi laitoimme kaiken valmiiksi ja olimme valmiit lähtemään kojuille. Kaikki muut kuitenkin lorvehtivat yhä edes takaisin ja sitten alkoi sataa. Lassi kävi puolta tuntia myöhemmin sanomassa, että lähtöä oli päätetty viivästyttää puolella tunnilla, jonka ymmärsimme, että sitä oli nyt viivästytetty jo toista kertaa. Lopulta kuudelta lähti autokolonia ajamaan kohti kojuja.

Me olimme varanneet suokojun ja pääsimme ns. luksuskojuun ja kanssamme suolle jäikin vain yksi muu kuvaaja. Kun olimme saaneet kaiken valmiiksi, saimme vielä odotella tovin, että Lassi saapui tuomaan syötävää elukoille.

Kun kaikki oli valmista näkyi haarahaukka pariin kertaan lennossa mutta sitten alkoi taas sataa ja ihan kunnolla. Vain kalalokkeja, variksia ja pari korppia saapui ruokailemaan ja suolla näkyi tai sieltä kuului lisäksi pikkukuovi, liro, valkoviklo, töyhtöhyyppäpari sekä suon takametsässä laulanut sinipyrstö.

Koska aika pian oli selvää, ettei elukoita oikein ollut ainakaan tungokseksi asti tulossa kuvattavaksi, päätin yrittää nukkua hieman Hannan jäädessä pitämään vahtivuoroa. Pari tuntia nukuttuani heräsin omituiseen ääneen ja näin Hannan singahtavan ovea ja vessaa kohti naama vihreänä ja kädet suunsa edessä.

Omakin väsymys oli nopeasti tiessään, kun huoli kaikelle allergisen vaimon kunnosta oli kova. Onneksi Hannan olo ei vaikuttanut sen pahemmalta vaan kyseessä oli selvästi jonkin sortin ruokamyrkytys. Olimme edellisen vuorokauden syöneet eri purkkiruokia, joten minulla ei ollut mitään ongelmia.

Yöllä Hannakin yritti välillä nukkua mutta joutui taas heräämään pahaan oloon. Ja tietysti kohta tämän jälkeen huomasin upean suden olevan tulossa kohti! Onneksi Hannakin kykeni tulemaan kuvaamaan tätä valitettavan pimeässä saapunutta uljasta otusta. Valitettavasti meillä moelmmilla oli ajatukset olleet niin solmussa kaiken tapahtuneen jäljiltä, että meillä oli illan kuvausten jäljeltä telejatkeet huonontamassa valovoimaa kameroissamme.

Susi ruokaili vain lyhyesti mutta käveli edustallamme hienon kierroksen ennen kuin katosi metsän pimeyteen eikä enää palannut.

Aamuyöllä Hannan olo oli parantunut sen verran, että saatoin minäkin vuorostani nukahtaa pariksi tunniksi ja lopulta kuuden aikaan aamulla Hanna herätti minut, kun ahma saapui paikalle. Valitettavasti aamulla oli noussut sankka sumu ja kuvat tästä upeasta näätäeläimestä jäivät vaatimattomiksi.

Jo seitsemältä aamulla oli edessä lähtö kojulta, kun jollain porukalla oli kiirus lentokentälle. Meitä aikataulu ei todellakaan haitannut, sillä Hannan sairastumisen takia ei haitannut yhtään päästä kotimatkalle. Ja pian olimme ajamassa pitkin pieniä, huonokuntoisia teitä kohti etelää.

Mitään lintuhavaintoja ei reilun neljän tunnin ajon aikana tehty. Lopulta olimme Parikkalassa, jossa heitin Hannan kotiin lepäämään ja koska minulla oli loma vielä pahasti kesken ja kotiin en viitsinyt jämähtää, lähdin saman tien kohti Imatraa, jossa oli parina edellispäivänä havaittu käärmekotka. Mutta kerrotaan tästä bongauksesta sitten toisaalla.

Yhteenveto

Reilu pari viikkoinen reissumme oli mitä onnistunein ja vaikka välillä oli kylmä, välillä kuuma ja välillä kovat tuulet ja lopussa hieman sadettakin, niin pääpiirteissään säät olivat kyllä suosineet. Yhteensä olimme reissussa havainneet 189 lintulajia, joissa oli mukana elis Hannalle, pari tuplaa minulle, useita Lappipinnoja, jokunen Norjan- ja kuukausipinna ym. Ja olimmepa päässeet näkemään pari upeaa petoeläintäkin!

J.A.

Jälleennäkeminen

6.7. ajoimme työpäiväni päätyttyä Hannan ja tämän pikkuveljen Miikan kanssa Helsinkiin. Shoppailtuamme hieman suuntasimme Kirkkonummelle vanhempieni luokse majoittumaan.

7.7. Aamusta Hanna lähti junalla stadiin yhä shoppailemaan, mutta me Miikan kanssa heräsimme vasta yhdeksän aikoihin ja suuntasimme varsin pian Espoon Finnolle retkelle. Oli hämmästyttävää laskea paikalta 64 harmaasorsaa ja liejukanojakin 26 lintua. Miikalle oli mukava näyttää myös jouhisorsa, lapasorsia, taveja, tiklejä ja muita tavallisia lajeja, joita altailla näki läheltä. Nuottalahden puolella sukelteli tuttuun tapaan muutama haahkakin.

Yhdentoista aikaan otimme suunnan Helsinki-Vantaalle, jonne hyvä ystävämme Paul French oli saapumassa Englannista. Saatuamme viimein auton parkkiin ja käveltyämme pitkän tovin oikealle portille, oli Hannakin jo paikalla. Pian saapui Paulkin ja suuntasimme saman tien Jumboon syömään ja ostamaan hieman eväitä.

Paul oli saapunut retkeilemään kanssamme kahdeksi viikoksi ja tarkoituksenamme oli retkeillä todella aktiivisesti aina Helsingistä Varangille saakka! Tavoitelajeina Paulilla oli hieman toistakymmentä elislajia sekä saman verran muita lajeja, joita hänelle oli harvemmin tullut vastaan. Toki tiedossa oli, että ajankohta ei useimmille lajeille enää ollut kovinkaan optimaalinen, joten kaikkia lajeja emme mitenkään saisi hoidettua. Parhaamme tietysti tekisimme, että suurin osa lajeista löytyisi.

Pian olimme Viikissä Pornaistenniemen parkissa todella kovassa vesisateessa odottelemassa sään selkiämistä. Kun sade hieman taukosi kävelimme hiljalleen tornille aloittaen samalla reissupinnalistan pidon ja kohta listalle saatiin jo satakielikin. Tornilta tietysti näkyi lajeja runsaasti lisää: valkoposkihanhi, räyskä, uuttukyyhkyjä jne. Pitkoksilta löytyi mukava kuuden viiksitimalin parvi ja luhtakanat rääkyivät kertaalleen kimpparääyntää. Jatkoimme pitkoksia Lammassaareen, josta ehti löytyä koivun latvuksessa piilotellut kultarinta ennen kuin taas alkoi sataa kaatamalla. Pidimme reilut puoli tuntia sadetta tornin alla ennen kuin sade taas taukosi. Sitruunavästäräkki naaras näyttäytyi onneksi ilahduttavan nopeasti ja kävipä tolpan nokassa myös nuorukainen pikaisesti. Räyskiä, harmaahaikaroita, kyhmyjoutsenia jne. ehdittiin myös tovi katsella ennen kuin siirryimme Etu-Viikkiin bongaamaan siellä jo muutaman päivän paikalla ollutta mustaotsalepinkäistä. Lintu löytyi nopeasti ja päätimme vielä jatkaa Espoon Laajalahteen sateen pudottamien kahlaajien toivossa.

Laajalahdelta olivat kahlaajat ehtineet jo valtaosin lähteä, kun sade oli loppunut. Tapasimme paikalla useita orneja, jotka olivat olleet paikalla heti sateen jälkeen ja ilmeisesti sen aikanakin ja he olivat nähneet ihan mukavasti kahlureita. Mustaviklo, suokukkoja, pari lapinsirriä, pikkutylli, kanadanhanhia, keltavästäräkkipari jne., rikastuttivat kuitenkin lajilistaamme.

Jatkoimme varsin vauhdikkaasti kohti itärajaa, pysähtyen seuraavaksi vasta Haminan Lupinlahdella, jossa rastaskerttunen lauloi vain yhden säkeen ja räyskä kierteli lahdella. Taas vaihteeksi syötyämme saavuimme iltakymmenen aikaan Kirkkojärvelle. Pikkuhuittia ei kuitenkaan kuulunut, vaikka sinnikkäästi päivystimme paikalla puoleenyöhön saakka. Luhtahuitteja oli useita, kurjet mekastivat ja ryti- ja rastaskerttuset lauloivat vaimeasti pätkittäin.

Kovia lajeja liukuhihnalla

8.7. vuorokauden vaihduttua jatkoimme sisämaahan ja Savitaipaleen Jäkälänjärvelle, jossa ruokosirkkalintu surisi yhä tauotta. Luhtahuitti huittaili myös. Matka jatkui Lappeenrannan Mentulaan, jossa pikkukultarinta oli jo hiljentynyt taikka sitten ottanut hatkat. Ruisrääkkiä kuitenkin kuului useita. Rääkkiä oli Joutsenossa vaikka kuinka paljon lisää ja Korvenkylän viirusirkkalintukin tirisi yhä paikallaan. Päätimme vain pikaisesti pointsata sen ja tulla paikalle uudelleen aamuvalossa.

Seuraavaksi etsiskelimme yölaulajia Konnunsuon ympäristöstä, mutta valtaosa linnuista oli jo hiljentynyt, olihan kesä ja suurin osa pesinnöistä jo pitkällä. Onneksi Pikku-Läykästä löytyi teeren lisäksi niin viita- kuin pensassirkkalintukin, joten olimme muutamassa tunnissa havainneet kaikki Suomessa havaitut neljä sirkkalintulajia.

Kotasaaren lampivikloperheestä olivat vielä naaras ja ainoa hengissä selvinnyt poikanen paikalla. Myös kolme lapinsirriä ja kaksi pikkusirriä kahlaili altaalla pikkutyllien kera. Perä-Aholasta bongattiin Paulille kotipihaltakin tuttu turturikyyhky, mutta meille Hannan kanssa turiseva lintu ei ole todellakaan arkipäivää, ja tietysti Miika sai taas yhden eliksen lisää. Paikalla oli muutama muukin bongari, mm. Lindénin Andreas, jotka olivat palaamassa Pohjois-Karjalasta tundrakurppeloa bongaamasta. Valitettavasti lintu oli lähtenyt jo paikalta, joten me emme sitä saaneet reittimme varrelle. Tiltaltti ja peukaloinen lauloivat itsensä myös reissupinnalistalle.

Käytyämme kuvaamassa viirusirkkalintua aamuauringossa jatkoimme matkaa. Ruokolahdella 6-tien yli muutti 60 mustalinnun parvi ja me jatkoimme Rautjärven Punasvaaran vanhaan metsään, josta ei löytynyt edes kanalintuja, jokunen tiltaltti ja peukaloinen sentään. Myös kanahaukka löytyi lähiseudulta.

Aamu oli jo pitkällä, kun viimein olimme Parikkalassa, ja vietyämme Miikan, olimme vihdoin kotonamme. Eipä mennyt monta hetkeä, kun olimme kaikki unten mailla.
Kovin monta tuntia emme malttaneet nukkua, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Illalla suuntasimme Siikalahteen tutustumaan, mutta uivelonaarasta ja paria harmaahaikaraa kummempaa ei näkynyt. Toki ihmeteltävää Paulilla riitti mustakurkku-uikuissa ja härkälinnuissa ym. Kaukolasta löytyi ensimmäinen viitakerttunen lurittelemasta. Kävimme myös yrittämässä viirupöllöjämme pesäpaikaltaan, mutta poikue emoineen oli jo siirtynyt kauemmas metsiin eikä niitä enää sinnikkäästä yrityksestä huolimatta löytynyt. Pyrstötiaisia ja hiirihaukka kuitenkin havaittiin.

Parikkalan lajeja kiireellä

9.7. Pari tuntia taas nukuttuamme suuntasimme yölaulajaretkelle Saaren suuntaan. Akanvaaran Tetrisuolla näkyi ruokaa kantava sinisuohaukkanaaras ja Akonpohjassa tornin läheisellä pellolla lauloi viitakerttunen, pensassirkkalintu sekä luhtakerttunen ja joka pellolla oli ruisrääkkiä. Nopeasti verkot pystyyn ja kohta meillä oli niin viitakerttunen kuin pensassirkkalintukin rengastettuina.

Yölaulajat olivatkin jo mukavasti hoidossa, joten päätimme suunnata takaisin kohti Parikkalaa ja Paulin elislajeja. Onneksi pysähdyimme vielä Pohjanrannan ympäristössä, sillä Kangaksen pelloilla pytpytti sponde viiriäinen!

Argusjärvellä en ehtinyt kuin kerran viheltää, kun harmaapäätikka jo lensi ylitsemme – oli jo Paulin aikakin saada ensimmäinen eliksensä! Harmaapäätikkoja pyöri paikalla yhden emon lisäksi kolme nuorukaista, jotka kaikki viheltelivät aktiivisesti. Linnut eivät harmi kyllä oikein tulleet näytille, joten kuvia ei saatu. Viitasirkkalinnun laulu kantautui jostain kauempaa hetken korviimme ja myös mustapääkerttu lauloi huilumaista lauluaan.

Siikalahden ympäristöstä ei kauan tarvinnut valkoselkätikkaa haeskella, vaan kohta Paul sai jo toisen eliksensä. Mutta näitäkään lintuja ei liiemmin päässyt ihailemaan, sen verran ne olivat liikekannalla.

Melkoniemen metsiin ajettuamme Parikkalan kuuluisat kuukkelit antoivat odottaa itseään pitkään. Odottelimme niitä toista tuntia ja kun niitä ei alkanut näkyä, päätimme yrittää löytää metsien muita asukkaita kuten kanalintuja. Niitäkään ei kuitenkaan löytynyt, mutta sattumalta törmäsimme kuin törmäsimmekin kuukkeleihin aivan keskellä metsää. Onneksi niille eväämme kelpasivat ja näin Paul pääsi ihailemaan elislajiaan lähietäisyydeltä. Töyhtötiaisia, puukiipijöitä, kuusitiainen ja pikkulepinkäisiä näkyi myös ja peukaloisia ja tiltaltteja kuultiin.

Jatkoimme vielä eräälle kaakkurilammelle katsomaan kaakkuriperheen touhuiluja, ennen kuin jatkoimme rättiväsyneinä kotiin pitkille päiväunille.

Illalla pakkasimme kaikki tavarat autoon ja lähdimme kiireisen aikataulun ajamina kohti Pohjois-Karjalaa ja pikkuhiljaa myös kohti Varankia. Ensimmäisen kunnon stoppimme teimme Tohmajärven Niiralassa, jossa olimme jo keskiyöllä.

Lieksasta taas rareja

10.7. Ehdimme nukkua nelisen tuntia autossa ennen optimaalisinta pikkukultarinnan lauluaikaa. Paikalle saapui hieman ennen neljää myös Rokkasen Jukka kolmen paljon minuunkin yhteydessä olleen espanjalaisornin kanssa. Nämä olivat jo edellisiltana yrittäneet tuntitolkulla caligataa. Itse meinasin, että jos neljän jälkeen ei lintua ala kuulua, niin se on lopullisesti hiljentynyt. Kello oli vain pari minuuttia yli neljä, kun lintu alkoi laulaa keskellä ruokohelpipeltoa! Parempaakin biotooppia oli kyllä ympärillä tarjolla! Lintu kuitenkin oli lopulta hyvinkin aktiivisesti äänessä ja muutamat saivat nähtyäkin sen vilaukselta. Myös viitakerttunen lauloi laiskasti paikalla ja peukaloinen kauempana kuusimetsässä.

Me jatkoimme Kontiolahdelle erääseen vanhaan metsään, josta meillä oli vinkkiä varpuspöllöstä. Jo matkalla tiellä käveli upea ukkometso kaulahöyhenystään pörhistellen. Ja perillä varpuspöllöatrappiin reagoi voimakkaasti pari pohjantikkaa – taas elis Paulille ja jo kolmas tikkaelis! Myös kanahaukkapoikue huuteli paikalla ja pikkukäpylintuja oli runsaasti, joten äänimailma oli varsin mukavaa kuunneltavaa.

Päiväksi ajoimme Lieksan Patvinsuolle, jossa kävelimme yhteensä noin kahdeksan kilometriä Teretin lintutornille ja takaisin. Reissu oli lähinnä suomaisemien ihailua, sillä linnut olivat hämmästyttävän vähissä! Sentää pikkukuovi, muutamia kapustarintoja, kurkia, teeri, pikkulepinkäinen sekä parhaina kolme pohjansirkkua nähtiin. Iltapäiväksi pistimme Suomun leirintäalueelle teltan ja nukuimme pitkälle iltaan.

Yhdentoista nurkilla jatkoimme Lieksan Sorsalaan, jossa tapasimme taas Jukan ja espanjalaiset. Pian löysimme märältä pellolta ensimmäisen heinäkurpan ruokailemasta ja eipä aikaakaan, kun pellolla soidinsi kaksi lintua pomppien! Kolmaskin lintu pellolla oli, mutta varmuutta ei saatu soidinsiko se lainkaan. Upeaa, tätä emme olisi uskonut ihan vähään aikaan Suomessa kuulevamme!

Karhuja – paljon ja läheltä!

11.7. Nukuimme hieman lisää Niitty-Jamalin pelloilla, josta minä yritin muiden yhä nukkuessa löytää vuodariksi paikalla pitkään viihtynyttä harmaasirkkua. Lintu oli kuitenkin ainakin aamuyön hiljaa, joten päätimme lähteä jatkamaan matkaamme, sillä harmaasirkku ei tuntunut muita kiinnostavan lainkaan. Kaakattaen ylilentänyt kaakkuri oli pellolla olleiden pikkukuovien ohella paikan ainoa havainto.

Aamu-unet nukuimme Sotkamon Vuokatin huipulla hiihtohissien rakenteissa käveltyämme ensin hieman rinteen metsissä havaitsematta kuitenkaan juuri mitään. Komeita metsiä rinteen takana kyllä oli. Lähes Sotkamon keskustassa eräällä levikkeellä havaitsimme pohjansirkun ennen kuin klo 11.00 menimme Jarvan Ilkan kanssa Urheiluopiston ravintolaan syömään. Juttua olisi luistanut pitempäänkin, mutta Ilkalla oli töitä ja meidän piti lähteä kohti Suomussalmen Martinselkosta ja karhukojua, joka olikin syy, miksi alkureissumme aikataulu oli ollut näin tiukka! Olimme saaneet kojupaikat täksi päiväksi ja paikalla piti olla kolmelta iltapäivällä.

Ajoimme yhtä kyytiä Suomussalmelle ja pysähdyimme vain kerran kymmenkunta kilometriä ennen Martinselkosta, kun eräällä hakkuaukealla kisaili kolmen isolepinkäisen poikue. Muutamia minuutteja yli kolmen parkkeerasimme automme Martinselkoseen, josta noin 45 minuuttia myöhemmin lähdimme seitsemän muun ja oppaan kanssa ensin autolla ja lopulta pari kilometriä kävellen karhukojuille. Kaksi ulkomaalaista jäi suonlaitakojulle ja yksi suomalainen meni perimmäiseen yhden hengen ammattilaiskuvaajakojuun, joten meidän kanssa suureen kojuun tuli vain kolme italialaista sekä opas. Niinpä meillä oli varsin ruhtinaallisesti tilaa ja pääsimmekin valtaamaan kojun parhaat kuvauspaikat.

Eipä mennyt kuin muutama minuutti, kun ensimmäiset nallet jo saapuivat ruokailemaan kojujen edustalle lohiateriaansa. Koskapa kello ei ollut vielä edes iltaviittä, niin valo oli erinomainen kuvaukseen ja kamerat alkoivatkin laulaa saman tien. Nalleja saapui pikkuhiljaa lisää ja lisää ja kohta puun latvuksiin saapui haarahaukkakin omaa saalistaan kärkkymään. Haarahaukka haki saaliinsa komeasti syöksymällä uskaltautumatta laskeutua lainkaan karhujen sekaan. Saaliinsa napattuaan se laskeutui aina hetkeksi puiden oksille, ennen kuin lähti viemään ruokaa oletettavasti pesälleen. Parhaimmillaan näkyvillä oli yhtä aikaa reilu tusina karhuja, kaksi haarahaukkaa, esiaikuinen merikotka sekä vanha tuhkaselkälokki, joten kuvattavaa todella riitti pitkälle valoisaan yöhön saakka! Reissun ensimmäiset tilhet kuultiin myös jossain vaiheessa. Karhuja oli yhteensä paikalla reilut parikymmentä, mm. yhdet tämän kesäiset kaksospennut sekä yhdet viimevuotiset kolmoset, jotka välillä isompiaan säikähdettyään kiipeilivät puihin karkuun. Isommat karhut olivat varsin rauhallisia, joten emme yhtään kunnon tappelua nähneet, mutta yhden sentään kuulimme – olipa hurjan kuuloista karjuntaa! Puolen yön jälkeen sekä valo että karhujen aktiivisuus väheni selvästi ja yhden aikaan yöllä saatoimme huoleti painua pehkuihin.

Taas kutsuu mua Kuusamo

12.7. Aamun valjetessa muutama karhu kävi vielä nuolemassa viimeisiä lohen rippeitä kiviltä ja haarahaukkakin tuli vielä kuvattavaksi, mutta seitsemän aikaan pakatessamme tavaroita kasaan, ei haaskalla ollut enää vähään aikaan ollut liikettä. Juuri kun olimme lähdössä, saapui yksi suurimmista ja varmasti vanhin hieman seniilin oloinen nalle harmiksemme haaskalle, mikä tietysti hankaloitti meidän porukkamme lähtöä, sillä karhu oli meistä vain noin kymmenen metrin päässä! Nallevanhus ei suostunut lähtemään, vaikka oppaamme kuinka yritti ajaa sitä tiehensä. Lopulta ei auttanut kuin lähteä porukalla ulos. Viimein kun koko porukkamme oli ulkona, nalle suvaitsi löntystää metsään odottamaan, että olisimme hieman kauempana ennen kuin se taas palaisi haaskalle kaapimaan viimeisiäkin ruoan rippeitä maasta.

Kävelymatkalla kuvasimme vielä karhujen jälkiä, niiden tuhoamaa muurahaiskekoa, raapimapuita sekä näimme pari pohjansirkkua. Keskuksella kävimme suihkussa ja latailimme kaikki akkumme täyteen ja kuvailimme ruokintapaikalla käyneitä paria kuukkelia, nuoria punatulkkuja, urpiaisia, viherpeippoja jne.

Jatkettuamme matkaa taas kohti pohjoista, emme ehtineet ajaa kuin parikymmentä kilometriä, kun erään pitkän suoran kohdalla kaukana edessämme tien ylitse löntysti karhu! Minä tahansa muuna päivänä täysin sponde karhu olisi ollut aivan käsittämätön jymypaikku, mutta jotenkin edellisyö laimensi havainnon arvoa. Vain vähän tästä ja tien yli juoksi hirvi, joka tuntui nostattavan autossa enemmän tunteita. Monta tuhatta kilometriä sitä onkin tullut ajettua toivoen, että näkisi sponden karhun edes kohtuullisen hyvin, sillä aiemmat havaintoni ovat olleet varsin surkeita.

Jatkoimme suoraan Kuusamoon ja Iivaaralle saakka. Heti sillan ylitettyämme kuulimme tiksuttavan pikkusirkun, mutta jatkoimme suoraan majoitus- ja ruokatavarat mukanamme vaaran rinteen nuotiopaikalle saakka, johon pystytimme teltan ja jatkoimme kävelyä aina vaaran laelle saakka. Iltapäivä ei tietenkään ollut parasta retkeilyaikaa, mutta onneksi kauan meitä karttanut pyy sentään löytyi, jopa ihan poikueen voimin. Vihdoin Paul sai tämän kauan jo haetun eliksen. Sinipyrstöjä ei arvatenkaan löytynyt ja muutenkin oli hiljaista, sentään yksi koppelo rysähti lentoon.

Tosi pitkä retkipäivä!

13.7. Teltalla nukuimme muutaman tunnin ja herättyämme purimme tavarat ja päätimme jättää Iivaaran ja suunnata Konttaisen ja Valtavaaran metsiin. Matkalla pääsimme kuvaamaan sähkötolpan nokassa istuskellutta kanahaukkaa ja pian parkkeerasimme Konttaisen parkkipaikalle. Kävelimme Konttaisen laelle kuullen kolme toisilleen rätissyttä sinipyrstöä, joita ei kuitenkaan onnistuttu näkemään, sillä ne hiljenivät aivan yhtäkkiä. Laelta löytyi kesy kuukkelipari, joita Paulkin pääsi ruokkimaan kädestä. Keli oli valitettavasti muuttumassa sateiseksi, joten päätimme jatkaa muualle ajatellen, että palaisimme paikalle vielä aamulla, mikäli keli paranee.

Jatkoimme Vaimosuolle, jossa lapinuunilintu lauloikin tiedotetulla paikalla. Linnusta saatiin oikein hyvät äänitykset, mutta kuvattavaksi se ei oikein suostunut, kun se liikkui suurella alueella ruokaa keräillen. Pari pohjansirkkua löytyi täältäkin. Seuraava pinnapaikkamme oli Rukan Saaruanlammet, jossa hissivaijerilla lauloi koiras virtavästäräkki komeasti. Harmi vain, että lintu oli varsin säikky, joten äänitykset jäivät lyhyiksi pätkiksi. Reissun ties monesko kuukkelikin näkyi lennossa tien yli.

Aamu oli jo pitkällä, kun palasimme Konttaiselle. Kiipesimme taas rinnettä noin puoleen väliin, kunnes kuulimme ensimmäisen sinipyrstön hyittäilevän kutsuääntään. Lähestyessämme sitä kuulimme myös kaukaista sinipyrstön laulua jostain Valtavaaran puolelta. Molemmat linnut kuitenkin hiljenivät aivan liian nopeasti.

Pikkukäpylintuparvien ohella ylitsemme lensi pari parvea isokäpylintuja, mutta sinipyrstöä emme olleet vieläkään nähneet kuin todennäköisesti vilaukselta. Lopulta päätimme palata autolle. Olimme juuri saapumassa parkkipaikalle, kun Paul huomasi linnun pomppimasta viimeisiltä pitkospuilta ennen autoamme – nuori sinipyrstö! Valitettavasti Paulin kamera oli autossa ja Hannan kamera ei suostunut nopeasti yhteistyöhön, joten kuvat jäivät saamatta. Lintu pomppi matalaan pusikkoon vieressämme eikä sitä enää löytynyt uudelleen. Onneksi lähipuihin laskeutui pari isokäpylintua ja kohta ylitsemme lensi vajaan kymmenen kirjosiipikäpylinnun parvi äännellen, joten murehtimiseen ei ollut varaa!

Jatkoimme jo aamukahdeksan aikaan kohti Kemijärveä, vaikka olimmekin todella väsyneitä! Vain parikymmentä kilometriä ennen Kemijärveä minun oli pakko ajaa sivuun eräälle levikkeelle, sillä olin aivan liian väsynyt ajaakseni enää metriäkään! Tiellä juoksennelleet sadat porot olivat hidastaneet matkantekoa ja tehneet näin siitä hieman raskaampaa. Huussivisiitti metsään paljasti syyn, miksi kaikki porot olivat hakeutuneet tielle – hyttysiä oli metsässä aivan sairaasti!

Puolen tunnin sikeiden unien jälkeen aamukymmenen jälkeen kurvasimme veljeni Pirkan uuden asunnon pihaan ja kahvittelun jälkeen suuntasimme sellulle, jossa Pirkalla on lupa retkeillä. Näin pääsimme lisäämään pinnalistallemme myös eri kategorian lajin – tiibetinhanhen, joita oli altailla 22 yksilöä sekä 2 tiibetin- ja valkoposkihanhen risteymää. Alueella pesi myös Lapille harvinainen meriharakka ja myös viisi tylliä kirjautui haviksiin.

Ollessamme jo lähdössä pizzojen tilaukseen, sai Pirkka puhelun Jorma Haloselta, joka kertoi: ”Oletko jo kuullut siitä Pekkalan savannihaikarasta?” ”HÄH?” Niinpä kohta olimme matkalla Rovaniemen Pekkalaan bongaamaan jotain mystistä haikaraa, josta ehdimme ennen lähtöä käydä Pirkan luona vilkaisemassa jossain paikallislehdessä olleet kuvat, ja kyllä, kyseessä tosiaan oli savannihaikara!

Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme Pekkalassa, joka oli Pirkalle tuttu jo edellisvuonna paikalla viihtyneen lehmähaikaran takia. Ja kohta meillä oli mitä erikoisimman näköinen haikarankuvatus putkissamme! Lintu ruokaili pellossa parin sadan metrin päässä meistä. Kohta se nousi siivilleen, kaarteli pari komeaa kierrosta yllämme ja laskeutui tottuneen näköisesti erään puhelinpylvään nokkaan sukimaan.

Otin haikarasta skoupaten parisensataa kuvaa, joista parhaimmat päätyivät Pirkan toimittamina lähes kaikkiin valtakunnallisiin sanomalehtiin ja jopa uutisiin! Toimittajia oli jo ennen meitä paikalla ja lisää tuntui saapuvan enemmän kuin bongareita, joten me päätimme liueta paikalta, ennen kuin tilanne aivan ryöstäytyi käsistä. Olimme hieman liian väsyneitä moiseen pyöritykseen.

Palattuamme Kemijärvelle jouduimme ensin laittamaan kuvia koneelle, muokkaamaan niitä ja lähettelemään lupaamillemme tahoille, ennen kuin Pirkka viimein lähti hakemaan lähipizzeriasta ruokaa. Emme oikein muistaneet, milloin viimeksi olimme syöneet, joten kylläpä maistui! Onneksi olimme omituisesta haikarasta ja kaikesta muusta tapahtuneesta niin pyörryksissä, ettemme myöskään muistaneet, milloin viimeksi olimme nukkuneet. Niinpä kiiteltyämme Pirkan perhettä vieraanvaraisuudesta päätimme lähteä jatkamaan matkaamme kohti pohjoista.

Seuraava pysähdys tehtiin Sodankylän Ilmakkiaavalla, jossa oli todella hiljaista. Näkyvyys tornista oli aika huono, sillä puut olivat kasvaneet tornin edessä liian pitkiksi. Niinpä mustalintua parempaa ei havaittu.

Sodankylän Vuotsossa tien yli lensi ruokaa kantanut varpushaukka. Inarin Kaunispäälle ajoimme naureskelemaan japanilaisturisteille, jotka istuivat autoissaan ja odottelivat keskiyön aurinkoa! Emmepä olisi naureskelleet, jos olisimme tienneet tämän olevan meillekin viimeinen mahdollisuus sen näkemiseen, sillä kelit muuttuivat tästä eteenpäin varsin sateisiksi. Naureskelun ohessa löysimme tien varresta myös keräkurmitsapoikueen, jossa isukki paimensi ryhdikkäästi kolmea poikastaan. Jokunen pikkukuovi ja kapustarinta myös piipersi rinteessä, mutta me jatkoimme yhä vain matkaa.

Lopulta jaksoimme ajaa Ivaloon Koppelontien varteen, johon pystytimme telttamme ja pääsimme vihdoin nukkumaan. Ihan varmoja emme olleet, milloin viimeksi olimmekaan nukkuneet…

Norjaan

14.7. Herättyämme bongasimme Koppelontien varressa yhä aktiivisesti laulaneen lapinuunilinnun, jota päästiin myös kuvaamaan erinomaisesti. Näkyipä paikalla pari pikkutikkaakin kisailemassa erään sähköpylvään nokassa. Ja kun taas alkoi sataa meille tuli kiire kaivaa jostain lapintiaisia. Onneksi heti ensimmäinen pysähdys sopivaan sekametsikköön tuotti tulosta ja löysimme aktiivisen lapintiaispoikueen, josta Paul sai kuitattua reissun kuudennen eliksensä. Kohta sade rankkeni ja me päätimme jatkaa matkaamme.

Ajoimme saman tien Utsjoelle, jossa teimme vielä viimeisiä ostoksia ja tankkasimme Suomen puolella ”halvempaa” bensaa. Päätimme pysyä Suomen puolella niin pitkään kuin mahdollista eli valitsimme Nuorgamin kautta kulkevan tien, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä Utsjoen ja Nuorgamin puolivälissä istui sähkötolpan nokassa kaksi läpimärkää hiiripöllön poikasta! Taas elis Paulille. Lopulta ruokaa kovasti kerjääviä poikasia löytyi neljä ja läpimärkä emo, joka näytti lähes yhtä säälittävältä kuin poikasetkin. Enpä ollut ennen nähnyt yhtä rumia hiiripöllöjä!

Norjan raja ylitettiin rankkasateessa, ja tietysti aloimme kirjata reissupinnalistalle Norjan puolella havaittuja lajeja. Linnut olivat todella vähissä, mutta suopöllö ja rautiainen sentään havaittiin ennen kuin viimein saavuimme Jäämeren rantaan Varangerbottniin, jossa tietysti oli runsaasti reissupinnojakin – ristisorsia, punajalkavikloja, haahkoja jne.

Sade jatkui yhä rankkana, mutta pysähtelimme silti harvakseltaan havaiten mm. merikihuja, merilokkeja ja Nessebyn kirkolla pilkkasiipiä, pikkukajavia, lisää haahkamammoja poikasineen ja hauskasti ääntelevän ristisorsaperheen. Sateen yhä jatkuessa päätimme nukkua autossa kirkon edustalla.

Keli tökkii mutta lajeja löytyy

15.7. Nukuimme pitkään, vaikka yöllä sade hetkeksi taukosikin. Aamulla sade kuitenkin oli entistäkin rankempaa, joten päätimme aloittaa retkeilyn sateessa. Onneksi juuri käveltyämme Nessebyn kärkeen sade hetkeksi taas taukosi ja näimme kolme lapasorsaa, jotakin punakuireja, komean isokihun, tundrakurmitsan, neljä merihanhea sekä kaukana lähes peilityynellä merellä kuikkien ja kaakkureiden tapaan uiskennelleen nuoren jääkuikan. Vielä löytyi neljä suulaa sekä yksi myrskylintukin, joten havainnot lupailivat todella hyvää jatkoa ajatellen!

Vadsön saaresta löytyi 13 vaihtopukuista koiras allihaahkaa sekä yksi naaras haahkojen kanssa hiekkarannalta seisoskelemasta. Hiekkarannalla oli myös pari komeaa juhlapukuista vanhaa kuovisirriä sekä yksi suosirri. Pikkulammilla oli tuttuun tapaan runsaasti vesipääskyjä, jopa noin 60 lintua sekä haapanapoikueita ja sinisorsapoikue. Muutama suokukkokin näkyi lennossa. Lapinsirri hätäili niityllä, jolla myös pari lapinkirvistä varoitteli meille, kun kuljimme kaatosateessa nopeasti takaisin autolle kuivaamaan optiikkaa ja vaatteitamme.

Laitoimme viestin (ties monennenko?) espanjalaisille, jotka kohta kaahasivat jostain paikalle pointsaamaan allihaahkoja eliksiinsä. Espanjalaiset olivat hötkyilleet edes takaisin koko yön sateessa ja saimme heiltäkin pari vinkkiä Vardön suunnasta, pääasiassa he olivat kuitenkin ajelleet meidän antamiemme vinkkien perässä.

Eckerössä sade jatkui ja Paul ja Hanna menivät ihailemaan valtaisaa pikkukajavakoloniaa ylhäältä, minä tiesin saavani paremmat äänitykset kolonian juurelta. Onneksi näkemäni muuttohaukka lensi myös mäen laelle, jossa muutkin näkivät sen nappaavan pikkukajavan poikasen saaliikseen ennen kuin se jatkoi sisämaahan päin. Muutama luotokirvinen näkyi myös ja minä näin jo ensimmäisen pohjankiislankin.

Sade taukosi viimein hieman ja seuraavaksi pysähdyimme tsekkaamaan suurta urpiaisparvea, josta löytyikin yksi tundraurpiainen. Ja aivan lähistöltä löytyi tunturihaukkaperhe istuskelemasta sähkölangoilla ja tuuri jatkui hyvänä, kun Paul plokkasi riekon keskeltä erästä laidunta. Pysähdyttyämme huomasimme riekkomammalla olevan yhdeksän poikasta paimennettavanaan. Pian löytyivät viimein reissun ensimmäiset piekanatkin, joita ei sateen takia ollut aiemmin näkynyt.

Jatkoimme aina Hamningbergiin saakka. Persfjordenilta löysimme suuresta haahkaparvesta kaksi kyhkyhaahkaa, joista toinen oli 2kv ja toinen 3kv koiras. Hamningbergissa oli todella sankka sumu ja kohta alkoi taas sataakin reippaasti, joten pulmusta, muutamaa suulaa, yhtä vuorihemppoa ja reilua tusinaa pohjankiislaa kummempaa ei havaittu. Kuikkalinnutkin olivat kaikki vain kuikkia, niin juhla- kuin talvipukuisiakin, vaikka muut olivat nähneet paikalla vaikka mitä kuikkia. Lopulta sumun ja sateen käytyä sietämättömiksi painuimme telttaan ja nukkumaan.

Hornöya-päivä

16.7. Heräsimme sateen yhä piiskatessa telttaamme. Ikäväksemme yön aikana myös tuuli oli yltynyt todella kovaksi, puuskissa jopa myrskyisäksi. Niinpä jätimme Hamningbergin ja suuntasimme takaisin Vardötä kohti. Matkan varrella eräässä lokkiparvessa oli komea 2kv isolokki ja löysimme jo toisen tunturihaukkapoikueen, joita pääsimme sateen hetkeksi tauottua ihailemaan poikasten kisaillessa ja raakkuessa keskenään sekä aikuistenkin hieman intouduttua ajamaan ohi lentänyttä merikotkaa kauemmaksi.

Meillä oli jo kiire Vardöseen, sillä kymmeneltä oli lähtö Hornöyan lintusaarelle. Ehdimme kuin ehdimmekin satamaan kymmeneksi, mutta kun huomasimme, ettei meillä ollut ensimmäistäkään kruunua, päätimme siirtää lähtömme hieman myöhemmäksi, kun kelikin näytti hiljalleen selkenevän. Niinpä ehdimme käydä pankkiautomaatilla ja kaupassa, ennen seuraavaa venekyytiä klo 11.30.

Hornöya oli entisellään: pikkukajavia, kiisloja, ruokkeja ja lunneja oli aivan käsittämättömän paljon! Kuvauskeli oli tuulen ja synkkyyden takia vaikea ja äänityskeli tuulen takia mahdoton. Vanha tuttu myrskylintu oli edelleen pesäkolollaan ja ainakin vähän aikaa oli pari lintua myös hieman sen alapuolella toisella tasanteella, mutta myöhemmin tällä tasanteella näkyi vain pikkukajavia. Saattoihan myrskylintu edelleen olla niiden takana pesällään painautuneena?

Hanna ja Paul keskittyivät kuvaamaan ohilentäviä ruokkilintua ja minä kuvaamaan ainoassa hieman tyynemmässä kohdassa liikuskellutta luotokirvistä. Jonkinlaisia äänimaailmaäänityksiä sain myös otettua pahimpien tuulenpuuskien välillä. Vuorihempon pesä löytyi myös, mutta tuulessa emon kuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Aika kuitenkin kului taas kerran lintupaljouden keskellä kuin siivillä ja puolen viiden aikaan illalla oli venekyytimme takaisin mantereelle.

Tuulen takia emme viitsineet enää pahemmin koluta paluumatkan varrella olleita paikkoja vaan ajoimme Nessebyhyn, jossa pystytimme teltan kirkon taakse hautausmaan viereen, jossa sai ainoan tuulensuojan aidan takana.

Elis meillekin!

17.7. Aamulla herättyämme ajoimme tuulen ajamina suoraan pois Varangilta ja Tenojoen suistoon Högholmenille, jossa ei ollut lintuja juuri lainkaan ja tie kärkeen oli aivan järjettömän huono. Maisemat kuitenkin olivat taas kerran sykähdyttävät!

Matkamme jatkui tunturiylängölle, jossa näkyi ensi kertaa kunnolla piekanoja, yhteensä parikymmentä lintua. Korkeimmalla tasangolla näkyi ensimmäinen tunturikihukin sekä pari pulmusta ja viimein ensimmäiset tunturikiurut ja hieman alempana näkyi ampuhaukkakin retkipinnaksi.

Matka taittui kohti Porsangerinvuonoa vauhdikkaasti. Puskapysähdyksellä Silvarifossenilla löytyi sinirinnan pesä, jossa perheen isäntää ja pesää päästiin kuvaamaan. Porsanger osoittautui hienoksi maisemiltaan ja lintujakin oli runsaasti, kun vielä sääkin alkoi olla mitä mainioin, olivat fiilikset taas vaihteeksi korkealla! Tavoitteena meillä oli löytää pari viikkoa aiemmin Pierre-André Crochetin kaverinsa kanssa löytämä pilkkaniska. Olin opastellut yhden yön ranskalaiskaksikkoa, joten olin saanut ohjeet linnun löytämiseksi. Harmiksemme ohjeet eivät olleetkaan kovin yksiselitteiset ja kun vuonolla tuntui melanittoja, varsinkin pilkkasiipiä olevan todella paljon, ei pilkkaniskan löytäminen enää tuntunutkaan niin todennäköiseltä.

Ajoimme hyvillä paikoilla pysähdellen Porsangerin pohjukan ympäri Lakselvin kaupungin toiselle puolelle, jossa haahkojen ohella oli runsaasti pilkkasiipiä, mustalintuja ja alleja, tusinan verran näkyi myös lapasotkia sekä yksinäinen mustakurkku-uikku. Ruokailtumme eräällä levikkeellä laitoin tekstiviestin Pierrelle, joka onneksi laittoi hieman vielä tarkennusta ohjeisiinsa, ja vaikka ohjeet olivat vieläkin hieman summittaiset, luulimme tietävämme paikan, johon meidän vielä tuli mennä pilkkaniskaa yrittämään.
Niinpä ajoimme seitsemän kilometriä Lakselvista takaisin päin kohtaan, jossa päätieltä näkyi vuonolle. Paikalla oli taas todella runsaasti melanittoja ja haahkoja ja viimein huomasin yhden nukkuvan mustan linnun, jolla näytti olevan otsassa kirkkaanvalkoinen läikkä. Viimein lintu hieman kääntyi ja myös niskassa näkyi valkoista – siinä se oli elis minulle ja Hannalle. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen lintu viimein heräsi ja nosti valtaisan värikkään nokkansa esiin ja kyllä tuntui mukavalta saada elis näin pitkän ajon päästä! Kohta lintu alkoi vilkkaasti uiskennella väliin oudosti ylöspäin koko ruumiillaan ja päällään kurotellen, muutaman kerran lintu myös räpytteli, jolloin näimme, että se oli voimakkaasti sulkimassa, joten se pysyisi paikalla vielä pitkään.

Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme kohti sisämaata ja Suomea. Illalla parkkeerasimme automme Karigasniemen Ailigaksen rinteeseen, johon pystytimme telttamme ja sateen taas ropistessa telttakangasta vasten vaivuimme sikeään uneen.

Hiljalleen kohti Oulua

18.7. herättyämme kiipesimme pienten sadekuurojen välissä Ailigaksen huipulle, mutta linnut loistivat poissaolollaan. Huipun koluaminen yhdessä paikalle kivunneiden kolmen suomalaisornin kanssa ei tuottanut kuin kourallisen pulmusia. Alaspäin kävellessämme näimme maakotkan vilaukselta, mutta muuten Ailigas oli ollut suunnaton pettymys. Onneksi läheisellä Piesjängällä lintuja näkyi enemmänkin. Ensimmäinen parempi havis oli tien yli juossut riekkoperhe ja toinen vielä parempi havis oli sopuli! Kohta törmäsimme myös pesiviin tunturikihuihin, joiden pesällä sopulin raatoja oli enemmänkin, useimmista oli toki enää pää jäljellä. Tunturikihuja kuvattiin jonkin aikaa ennen kuin päätimme jättää ne pesimään rauhassa ja kävelimme takaisin poroerotusalueelle jättämällemme autolle. Matkalla näkyi pari tundraurpiaista, joitakin sinirintoja, lapinsirkkuja sekä yllättävässä paikassa ollut pajusirkku.

Nuvvus Ailigaksen tienoilla tuntui sopuleja olevan enemmänkin petojen määrästä päätellen, sillä näimme ainakin kahdeksan piekanaa. Onnistuimmepa eräällä paikalla havaitsemaan myös ampuhaukan sekä sen perässä raakkuen ylitsemme lentäneen tunturihaukan!

Utsjoella kävimme taas kerran kylän ohi ajaessamme kaupassa ja jatkoimme vaihteeksi kovassa vesisateessa yhdeksän kilometriä etelään Pohjan Tuli hotellille syömään. Paikallahan käy ruokinnalla taviokuurnia. Sateen hetkeksi tauottua ja saatuamme juuri pöytäämme aivan käsittämättömän herkulliset ateriat, saapui ruokinnalle vanha naaras taviokuurna – Paulin 10. elis! Eipä olisi ajoitus voinut olla yhtään parempi!

Sateen taas alettua saatoimme huoleti käydä suihkussa ja jopa saunassa ja vetäytyä rättiväsyneinä huoneisiimme lataamaan akkuja, siis omiammekin.

19.7. Aamulla yritimme vielä nähdä taviokuurnia paremmin, mutta vain Paul, joka oli sinnikkäin, onnistui kertaalleen nähdä saman vanhan naaraan ruokinnalla. Tuuli oli taas yltynyt todella kovaksi, joten saatoimme hyvin mielin lähteä pitkälle siirtymälle kohti etelää.

Jossain Utsjoen puolella havaitsimme muutamia piekanoja ja suopöllön ja heti Inarin puolelle saavuttuamme tien ylitti riekko ja samassa paikassa tien varressa lekutteli tunturikihu. Kiipesimme sateen taas hetkeksi tauottua Kiilopäällekin reissupinnoista yhä puuttuneen kiirunan toivossa, mutta vaikka kovasti yritimme, emme yhtään kiirunaa löytäneet. Kuukkeliperhe, muutama lapinsirkku, kapustarinta sekä sinirinta sentään nähtiin. Sodankylässä Porttipahdan tekoaltaan kohdilla näimme hämmästyttävää kyllä koko reissumme ensimmäisen kalasääsken ja altaalla näimme pari vanhaa merilokkia. Tämän jälkeen reissu olikin tylsää ajelua. Rovaniemellä pysähdyimme hetkeksi napapiirillä, mutta muuten matka jatkui aina Ouluun saakka, jossa olimme iltayhdeltätoista.

Ja hulluja kun olemme, niin minnekäs muualle olisimme menneet kuin Ruskon kaatopaikalle yrittämään huuhkajaa. Tarkoitus oli käydä paikalla vain pikaisesti, mutta kun törmäsimme paikalla alueen vartijaan, joka sanoi, että lintua näkee joka yö kahden ja neljän välillä, päätimme jäädä paikalle odottelemaan. Niinpä nukuimme autossa muutaman tunnin Ruskon kaatopaikan portilla!

Oulun seudulla

20.7. Hieman ennen kahta heräsin taas kerran tsekkaamaan lähitolpat ja huomasin huuhkajan istumasta erään jätekasan huipulta laskeneen auringon kajoa vasten. Ikävä kyllä lintu lähti lähes saman tien lentoon mutta Hanna ja Paul onneksi näkivät sen lennossa ennen kuin se katosi kasojen taakse piiloon. Odottelimme paikalla vielä tovin, josko vartija saapuisi seuraavalle kierrokselleen, sillä tämä oli luvannut, että hänen seurassaan voisimme mennä katsomaan huuhkajaa lähempääkin. Pikkuhiljaa lokkeja alkoi saapua kaatopaikalle siinä määrin, että totesimme, että huuhkajan oli jo täytynyt siirtyä pois avoimilta paikoilta.

Koskapa kahden jälkeen yöllä oli vaikea keksiä Oulusta sopivaa majoituspaikkaa, päätin ajaa Liminkaan ja Virkkulaan, jossa levitimme telttapatjat venevalkaman parkkipaikan sillalle, könysimme makuupusseihimme ja luhtahuitin huutaessa vieressämme pää (tai ainakin nokka) punaisena vaivuimme sikeään uneen.

Muutaman tunnin unien jälkeen kipusimme Virkkulan torniin, josta näkyi hämmästyttävän vähän lintuja, parempina ainoastaan merikotka, lentävä kaulushaikara, runsaasti merihanhia, isolepinkäinen ja eipä paljon muuta. Niinpä jatkoimme muitta mutkitta Lumijoen Sannanlahdelle, jossa ei sielläkään yllätyksekseni ollut vesiäisiä, mutta lahdelta löytyi muiden tiirojen seasta saalistelemasta mustatiira. Pitkänokalle laskeutui myös tumma merikihu, joten hetkessä olin saanut kaksi Lumijokipinnaa, vaikka aikanaan siellä oli kyllä tullut retkeiltyä varsin runsaasti! Kävellessämme takaisin autolle saimme vielä kuitattua naurettavimman retkipinnapuutteemme, kun eräässä puskassa piilotteli kaksi hernekerttua.

Lumijoella pointsasimme vielä turkinkyyhkyt ja sitten teimme pikavisiitit Oulun Kiviniemeen ja Oritkariin, joissa ei pikkutyllejä ihmeellisempiä havaintoja tullut. Yhdentoista aikaan päivällä olimme sovitusti hakemassa Ala-Kojolan Mikon kyytiimme Linnanmaalta. Matka jatkui kohti Vaalaa, jossa suuntasimme kalasääsken pesimäsuolle. Kovin naurettavissa puissa pesivät näemmä paikalliset kalasääsket, jos vertaa eteläkarjalaisiin lajitovereihin. Ensimmäinen pesäpuu oli sitä luokkaa – siis niin hento ja laho, ettei pesälle uskaltanut kiivetä ja kun emopyynti ei tuottanut tulosta jatkoimme saman tien toiselle pesäpaikalle. Onneksi tällä pesällä oli tänäkin vuonna pesitty, sillä sitä ei vielä ollut tarkastettu. Kävellessämme pesäsuolle näimme pyyn poikasen ja suon laidalta, että pesässä istui isolepinkäinen, onneksi lähempää huomasimme, että istui siellä myös yksi suuri kalasääsken poikanen ja kohta Mikko tottuneesti asetteli paikalle kantamamme tikkaat pesää vasten ja kipusi hakemaan poikasen alas rengastettavaksi. Oli siinä Paulillakin ihmettelemistä, kun sai kouraansa kalasääsken lähes täysikasvuisen poikasen, eipä tarvinnut käskeä miestä hymyilemään kuvissa!

Olimme aivan käsittämättömän väsyneitä, kun lähdimme paluumatkalle kohti Oulua, mutta samalla todella kiitollisia Mikolle, että tämä oli tarjonnut mahdollisuuden osallistua kalasääsken rengastukseen. Jos tapahtuma oli ollut aivan ainutkertainen elämys Paulille, oli se sitä ollut myös minulle ja Hannalle. Oulussa tipautimme Mikon Linnanmaalle ja ajoimme veljeni Rikun luokse majoittumaan. Riku oli itse kahden lapsensa kanssa Kokkolassa, mutta Rikun vaimo Pirjo oli kotona vain muutamia viikkoja aiemmin syntyneen tyttövauvan kanssa. Kiitollisina majoituimme yläkertaan ja syötyämme olimme valmiita pehkuihin.

Takaisin kotiin

21.7. Nukuimme niin pitkään kuin ikinä vain pystyimme. Emme suunnitelleet enää tälle viimeiselle yhteiselle päivällemme mitään linturetkiohjelmaa vaan lähinnä lepäilimme, kävimme tutustumassa Ouluun ja kävimme jopa elokuvissa. Hietasaaren torniin sentään käytiin tutustumassa ja Pyykösjärvellä, mutta lintuhavaintoja ei tullut oikeastaan lainkaan. Illalla Rikukin saapui kotiin joten loppuaika meni seurustellessa sekä tietysti tavaroita pakatessa. Iltayhdentoista jälkeen veimme Paulin yöjunalle, joka oli varmasti leppoisin tapa matkustaa Helsinkiin näin rankan reissun jälkeen.

22.7. Aamulla Paulilla oli hyvin aikaa jatkaa linja-autolla lentoasemalle, josta hänen lentonsa olisi kahden aikaan päivällä. Me puolestaan otimme Rikun luona rennosti aina puolille päivin saakka, kunnes meidän piti lähteä paluumatkalle kohti Parikkalaa.

Matkan varrella näimme vauhdista Rantsilassa isolepinkäisen ja lopulta teimme vain yhden kunnon pysäyksen Kärsämäen Nurmesjärvellä, jossa havainnot jäivät kolmeen nuolihaukkaan, reissupinna mehiläishaukkaan ja sinisuohaukkaan. Viimein iltakymmenen aikaan olimme kotona Parikkalassa. Olipahan taas ollut reissu! Reilussa kahdessa viikossa olimme ajaneet 4300 kilometriä ja havainneet huikeat 222 lintulajia, mikä on todella hurja määrä heinäkuussa!

J.A.