Aihearkisto: Norja

Huippuvuoret 9.-15.6. 2009

Huippuvuoret 9.-15.6. 2009

Kun Helsingin seudun lintutieteellisen yhdistyksen – Tringan sähköpostiverkossa alettiin talvella kysellä lähtijöitä Huippuvuorille, otin reissun puheeksi Hannan kanssa ja eipä tätä tarvinnut pahemmin suostutella. Saatuani reissun vetäjältä Jukka Hintikalta vastauksia muutamiin reissua koskeviin kysymyksiin, oli lopullinen päätös helppo tehdä. Saimmepa liityttyä Tringaankin viimein, koska reissu oli tarkoitettu vain jäsenille – Hanna toki liittyi perhejäseneksi.

Olin ollut viikon Kuusamossa pinnarallissa, josta ajoin sunnuntaina vanhempieni luokse Kirkkonummelle lepäämään ja pyykkäämään. Hannalla puolestaan oli vielä maanantaina 8.6. ryhmä Parikkalassa opastettavanaan, joten Hanna saapui Kirkkonummelle vasta maanantain ja tiistain välisenä yönä yhden aikaan.

Reissuun

Tiistaina 9.6. meillä soi herätyskello jo klo 4.15 – klo 5.00 oli aika lähteä kohti Helsinki-Vantaata. Tuntia myöhemmin olimme aulassa, jonne saapuivat pian reissun järkännyt Jukka Hintikka sekä Antero Lindholm, Annika Forstén, Gustaf Nordenswan sekä Inga-Lill ja Eero Jaakkola. Pian saapuivat loputkin ryhmästämme eli Aarne Hirvonen sekä Ari Sandstedt ja Päivi Gustafsson. Jukka oli jo netin kautta hoidellut check-in:in ja saatuamme lippumme, laitoimme tavarat menemään ja suuntasimme viimeisille ostoksille.

Blue1 -koneemme lähti ajallaan klo 7.25 ja lyhyen lennon jälkeen teimme välilaskun Osloon, jossa jouduimme checkaamaan tavaramme uudelleen. Parin tunnin odottelun jälkeen klo 9.55. Norjan aikaa lähti SAS:n jatkolentomme kohti pohjoista. Puolivälin pysäys tehtiin Tromssassa, jossa jouduimme taas tutustumaan lentoasemaan, ennen kuin jatkoimme samalla koneella matkaamme.

Longyearbyen

Laskeuduimme lopulta Isfjordenin maisemia ihaillen klo 13.55 Huippuvuorille Spitsbergenin saarelle Longyearbyeniin. Lentoasemalla saimme tavaroita odotellessamme jo ihailla täytettyä jääkarhua ja ikkunasta näkyi pulmusia sekä vuonossa kelluvia haahkoja ja vielä runsaammin kyhmyhaahkoja sekä edestakaisin lenteleviä pikkukajavia.
Matkatavarat saapuivat nopeasti ja aseman edessä nousimme linja-autoon, joka lähti viemään meitä kohti kaupunkia ja Spitsbergen -hotelliamme. Hotellilla heitimme kamat huoneisiimme ja lähdimme saman tien kävelemään alas kohti suuresta Isfjordenista haarautuvan pienen Adventfjordenin rantaa. Longyearbyen on eloisa noin 2000 asukkaan kaupunki, jonka katujen varsilla näimme useita laiduntavia valkoposkihanhia sekä ensimmäiset huippuvuortenpeurat.

Rannasta löytyi helposti lapintiiroja, isolokkeja ja merisirrejä ja kolmen tunnin staijin tuloksena löysimme myös merellisempiä lajeja kuten 100 myrskylintuja, 150 pohjankiislaa, 70 riskilää ja muita illan havaintoja olivat mm. kaakkuri, 10 lyhytnokkahanhea, 60 sepelhanhea, 2 tavia, 5 allia, suosirri sekä 7 merikihua. Aiemmin mainittujen lajien määriksi tuli päivältä mm. 100 haahkaa, 130 kyhmyhaahkaa, 25 merisirriä, 50 isolokkia, 300 pikkukajavaa, 20 pulmusta ja 500 pikkuruokkia, joita ei juuri näin vuonon pohjukan lähellä näkynyt merellä, mutta kaupungin yläpuolella olevien vuorten huipuilla oli suuria kolonioita, joilla näitä pieniä pörriäisiä vilisi suurissa parvissa. Olipa Jukka nähnyt jo isovesipääskynkin, ennen kuin saavuimme staijipaikalle, jonne muut olivat suorempaa reittiä käytettyään ennättäneet meitä aikaisemmin.

Arktista lajistoa, naaleja ja rari

10.6. Heräsimme aamulla klo 4.30 ja pian olimme kävelleet alas Adventfjordenin rantaan, pulmusia toki ääniteltiin matkalla. Antero ja Annika olivat aamuvirkkuina jo retkeilleet jonkin aikaa ja olivatpa onnistuneet nähdä jo naalinkin. Me staijailimme aina klo 6.30 saakka ja havaitsimme mm. 3 pulmussirriä, tyllin ja isovesipääskyn. Lapintiiroja oli nyt paljon enemmän kuin edellispäivänä ja kyhmyhaahkat olivat puolestaan vähentyneet – kevätliikennettä siis.

Hotellilla nautimme ruhtinaallisen aamupalan ja pienen levon jälkeen lähdimme klo 8.00 kahdella taksilla kohti luodetta ja lentokentän läheisiä Hotellnesetin lutakoita. Autoteitähän ei saaressa ollut kuin parikymmentä kilometriä, mutta silti taksit olivat tarpeen. Eihän asutusten ulkopuolella jääkarhuvaaran takia oikein saanutkaan liikkua ilman asetta.

Lutakoilta löytyi heti kuvattavia alleja ja haahkaparvista kyhmyhaahkoja ja pian löytyi myös hauska ”vaihtopukuinen” naali! Otus oli lähes talvikarvassa, mutta sillä oli kesäpukuiset uimahousut jalassa. Seurailimme putkilla naalin liikkeitä sen kävellessä kivikkoisessa rannassa penkereen päällä niin pitkään, kunnes se katosi vallin taakse. Eipä aikaakaan, kun se taas löytyi ja sen oli onnistunut löytää itselleen haahkanaaras saaliikseen. Saalis oli naalille sen verran kookas, että ajattelimme pääsevämme seuraamaan sitä paljon lähemmäksikin ja pian tavoitimmekin otuksen parin mökin takaa saaliinsa kanssa. Pääsimme kuvaamaan naalia oikein mukavasti, mutta lopulta se singahti saaliinsa kanssa lentokentän aidan alitse turvaan.

Naalitilanteen ollessa vielä täysin kesken, plokkasimme viiden tavin parven, joka laskeutui lutakon perukkaan. Ehdin hädin tuskin sanoa Hannalle, että: ”Nuo kannattaa katsoa tarkkaan, ettei joukossa ole amerikantavia”, kun Hanna jo vastasi, että: ”Onhan siinä!”. Siinä sitten ihmeteltiin yhtä aikaa elämän ensimmäistä naalia ja Huippuvuorten kautta aikain toista amerikantavia! Huikeaa! Täytyy kyllä myöntää, että omalla kohdallani naali vei voiton sata-nolla, kun noita amerikantaveja on alkanut pään auettua löytyä kunnon ketsuppipullo -ilmiön tavoin.

Retken muita mukavia haviksia olivat lunni, 2 kaakkuria, 3 tylliä, pulmussirri ja noin 30 maitovalaan parvi, joka ohitti meidät varsin läheltä vuonon rantaa seuraillen. Tietysti haahkoja, kyhmyhaahkoja, myrskylintuja, pikkukajavia ja pikkuruokkeja näkyi taas runsaasti. Vuonon tyven ollessa lähempänä, näkyi pikkuruokkeja nyt paljon merelläkin.

Ruokailun jälkeen noin klo 20.00 kiipesimme Hannan kanssa vielä Nybyenin yläpuoleisille rinteille ihmettelemään hyönteisparvien tavoin taivaalla vellovia pikkuruokkiparvia ja kuuntelemaan niiden hauskaa ääntelyä. Lopulta kiipesimme jyrkkää rakkakivikkoseinämää niin lähelle koloniaa kuin uskalsimme, mutta aivan perille asti emme päässeet, kun irtokiveä alkoi olla rinteessä liikaa. Kielekkeillä majaili myös runsaasti pikkuruokkeja välipaloiksi hamuavia isolokkeja ja aivan huipulla ja seinämän pahdoilla oli runsaasti valkoposkihanhia, jotka siis ihan oikeasti pesivät siellä! Rinteellä poukkoili ketterästi varsin kesäkarvainen naalikin, joka ilmeisesti hamusi pikkuruokki- tai kiirunapaistia.
Palattuamme hotellin pihaan ilta oli jo pitkällä. Ylitsemme lentänyt västäräkki sai kunnian olla se reissumme toinen varpuslintu. Nukkumaan pääsimme klo 23.00.

Päivän saldoja olivat jo mainittujen lisäksi mm. 1000 myrskylintua, 40 lyhytnokkahanhea, 200 valkoposkihanhea, 25 sepelhanhea, 400 haahkaa, 200 kyhmyhaahkaa, 10 allia, 35 merisirriä, 3 suosirriä, 10 merikihua, 70 isolokkia, 1000 pikkukajavaa, 300 lapintiiraa, 200 pohjankiislaa, 100 riskilää, 3000 pikkuruokkia sekä 50 pulmusta.

Jäätävää!

11.6. Heräsimme hieman klo 5 jälkeen ja suuntasimme saman tien lähirinteelle kiirunakomppaukseen. Kipusimme vaivalloisesti kivikossa aina rinteen ensimmäiselle harjanteelle saakka ja olimme jo varsin puhki ja mietimme, vieläkö jaksaisimme kävellä rinteitä edestakaisin, kun yläpuoleltamme kuului kiirunan soidinnarinaa. Kiiruna huuteli vauhdikkaassa soidinlennossaan, kiersi editsemme ja lähti laskeutumaan alas vuoren rinnettä seuraten ja tippui lopulta aivan hotellimme viereen!

Rinteeltä alastulo olikin sitten paljon helpompaa, kun tajusimme kokeilla, onnistuisiko laskeutuminen lumisia rinteitä pitkin. Lopulta juoksimme puolijäisiä rinteitä kantapäillä lumeen astuen, jolloin jalka upposi juuri sopivasti, jotta askellus oli tukevaa ja varmaa. Niinpä olimme takaisin hotellillamme 10 minuutissa, kun ylöskipuaminen oli kestänyt toista tuntia! Pihaan päästyämme kuulimme taivaalta kiirunan narinaa ja näimme taas linnun soidinlennossaan. Tällä kertaa lintu siirtyi vain toiselle rinteelle, joten kuvat kiirunasta jäi saamatta, mutta tulipahan tämä oman alalajinsa edustaja kuitattua retkipinnoihin.

Aamupalan jälkeen klo 8.00 suuntasimme tilataksilla vuonon pohjukkaan Adventdaleniin. Heti kaupungin ulkopuolella olevalla koiratarhalla paukahti! Jo liikkuvasta autosta plokkasimme avoimen koiranruoka- tms. pöntön päällä seisoskelevat kaksi vanhaa JÄÄLOKKIA! Linnut olivat varsin yhteistyökykyisiä ja niitä päästiin kuvaamaan ruudun täydeltä! Kauniita olivat! Reissun ainoa odotettu wp-pinna oli vihdoin kuitattu. Koiratarhan ympärillä pesi runsaasti haahkoja, jotka hakivat huskeista ja sen tapaisista vetokoirista arvatenkin suojaa naaleja vastaan.

Toinen mukava havainto oli 22 tavin parvi, joka lensi nopeasti ohitsemme. Kuvastakaan ei kuitenkaan paljastunut enempää raritaveja, vaan kaikki näyttivät tavallisilta.
Ohitettuamme Isdammenin järven, josta paikalliset saavat juomavetensä ja jossa uiskenteli mm. kaakkureita ja pikkukajavia, saavuimme Lomdammenin lutakoille, joilta tiesimme odottaa löytävämme isovesipääskyjä, joita aiemmin tapaamamme ruotsalaiset olivat paikalla nähneet (he eivät muuten olleet viikon reissullaan nähneet lainkaan jäälokkia, mutta pääsivät nyt ilmoituksemme myötä viimeisenä päivänään pointsaamaan lajin koiratarhalta). Alkuun löysimme 6 tavia lisää, 2 telkkää, runsaasti meri- ja suosirrejä sekä lyhytnokkahanhia, ennen kuin vihdoin löysimme 2 isovesipääskyä. Isovesipääskyjen väritys antoi yllättävän hyvän suojan ja linnut todella piiloutuivat hyvin lutakoiden kasvien punertamaan rantaviivaan.

Kävimme tietysti myös paikallisella kaatopaikalla, jolla ei ikäväksemme ollut oikeastaan lainkaan lokkeja, mitä nyt pari isolokkia. Lähistöllä laidunsi pari lyhytnokkahanhiparvea sekä 6 sepelhanhea. Tundralla näimme paljon huippuvuortenpeuroja ja paluumatkalla pääsimme vielä kuvaamaan paremmin isovesipääskyjä, kun ne olivat nyt siirtyneet tien vieruslätäkköön. Jäälokit eivät enää olleet paikalla huskytarhalla, mutta myöhemmin paikalla nähtiin vielä kuulemma kaksi renkaallista lintua – meidän lintumme olivat olleet renkaattomia.

Klo 10.00 olimme takaisin hotellilla ja klo 11.00 oli huoneiden luovutus. Saimme onneksi siirtää tavaramme tavarahuoneeseen odottamaan. Pikakävelyllä Nybyeniin ei nähty mitään erikoista. Pikkuruokkikoloniatkin olivat varsin hiljaa, pääasiassa huipuilta kuului vain valkoposkihanhien ääntä. Yhdeltä syötiin taas.

Klo 14.00 pakkasimme kaikki matkatavaramme taas linja-autoon, jonka mukana osa porukastamme lähti Longyearbyenin turistikiertoajelulle, joka päättyisi satamaan, jossa klo 17.00 meidänkin piti oleman nostamassa tavaroitamme laivaan. Me kuitenkin otimme Jukan kanssa taksin ja ajoimme koiratarhalle.

Pari karannutta huskya juoksenteli haahkojen seassa vain toisiinsa kiinnitettyinä ja vaikka ne eivät haahkoja jahdanneetkaan, aiheuttivat ne paniikkia haahkamammojen keskuudessa, jotka näin joutuivat pitkiksi ajoiksi pois hautomasta. Lopulta paikalliset ohiajaneet soittivat koiratarhan omistajat paikalle ja koirat saatiin kiinni. Pikkuhiljaa kävelimme perinteiselle staijipaikallemme, josta pointsasimme aamulla löytyneen mustalintukoiraan. Myös 6 kaakkuria nähtiin, ennen kuin Jukka plokkasi kaukaa ilmeisesti pinnassa jo meidät ohittaneen komean vanhan tiiralokin! Lintu nousi kohta taivaalle ja kääntyi lentämään suoraan meitä kohti. Lintu ylitti meidät korkealla, liittyi kahden pikkukajavan seuraan, otti yhä korkeutta nousten todella korkealle ja lähti kohti sisämaata. Vaikka yritimme puhelimitse neuvoa muille rannassa olleille linnun paikkaa, eivät muut tätä kaunista lintua nähneet.

Laivalle

Pian jatkoimme kävellen satamaan, jossa pääsimme nousemaan Expedition -laivaamme, joka oli entinen Viking Linen paatti. Saimme jo ottaa omat hyttimme ennen kuin linja-autot saapuivat ja pääsimme kirjaamaan matkatavarammekin kannettaviksi hytteihimme.

Kipusimme jo satamassa laivan kannelle staijaamaan, mutta klo 18.00 kaikkien, siis meidän 11 suomalaisen ja noin 90 muun turistin, joista valtaosa oli saksalaisia sekä noin 50 henkilökuntaan kuuluvan, piti kokoontua laivan keskiosiin kokoontumistiloihin kuuntelemaan alkutilaisuuksia. Tilaisuuden jälkeen seurasivat erinomaiset hätätilanneharjoitukset, joissa konkreettisesti toimittiin kuten oikeassa hätätilanteessa eli juoksenneltiin käytäviä pitkin pelastusliivit päällä samaiseen kokoontumistilaan kuuntelemaan lisäohjeita ym.

Ja merille

Pian vapauduimme taas kannelle, josta näimme reissun ensimmäisen isokihun ja tietysti runsaasti myrskylintuja, pikkukajavia, pohjankiisloja, isolokkeja, pikkuruokkeja ym. Myöhemmin näkyi vielä mm. lunneja ja reissun ainoa nuori merilokki.

Ruokailun jälkeen klo 21.00 saavuimme venäläisten asuttaman Barentsburgin satamaan, jossa halukkaat kipusivat pelastusliiveissä kumiveneisiin ja heidät kuljetettiin illaksi tutustumaan kaupunkiin. Meidän mielestä kaupunkiin sai ihan tarpeeksi tuntumaa jo laivan kanneltakin, joten päätimme mieluummin mennä nukkumaan. Mehän pääsisimme kyllä Venäjälle muutenkin milloin haluaisimme, jos haluaisimme…

Päivän havaintolistasta tuli poikkeuksellisen pitkä, kun jopa 30 lintulajia havaittiin! Mainittavia määriä jo aiemmin mainittujen ohella olivat mm. 3000 myrskylintua, 32 tavia, 800 haahkaa, 100 kyhmyhaahkaa (määrät olivat siis yhä laskussa), 170 merisirriä, 10 merikihua, 200 isolokkia, 7000 pikkukajavaa, 1000 pohjankiislaa, 150 riskilää, 15 lunnia, 15000 pikkuruokkia ym.

Laivaelämää

12.6. Nukuimme kuin tukit aina klo 5.30 saakka ja ehdimme staijailla kannella vain pari tuntia ennen aamupalaa. Keli oli sateinen ja sumuinen ja linnusto oli näin merellä varsin yksipuolista, lähinnä ruokkilintuja ja pikkukajavia sekä myrskylintuja.

Aamupalan jälkeenkin ehdimme staijata vain lyhyesti ennen lyhyttä turvallisuuspalaveria, jossa kerrattiin kumiveneellä maihinnousun käytäntöä ja maissa liikkumista jääkarhualueella. Pian rantauduimmekin kumiveneillä Magdalenefjordenissa sijainneeseen Gravnesetiin jaloittelemaan.

Magdalenefjorden oli maisemiltaan kaunis paikka. Sitä ympäröivien terävähuippuisten vuorten uskotaan olleen niitä, jotka Wilhelm Barents löysi saapuessaan ensimmäisenä ihmisenä Huippuvuorille. Gravneset sen sijaan oli vain pieni valaanpyytäjien hautapaikka, joka sekin oli paksun lumikerroksen alla. Eli paikka ei todellakaan ollut kovin kiinnostava. Lintujakin olisi nähnyt enemmän, jos olisi pysynyt laivan kannella, mutta olihan se ihan mukava päästä lumihankeen tarpomaan 100 turistin keskellä… Hulluimmat kävivät vielä uimassakin…

Todella pohjoiseen

Onneksi matka jatkui pian kohti pohjoista ja kohta meressä kellui jo pieniä jäälauttoja, jotka kasvoivat pikkuhiljaa suuremmiksi. Tällöin tiesimme, että aloimme olla tarpeeksi pohjoisessa jääkarhuille ja aloitimme entistäkin tiukemman staijin. Varsin pian olimme jostain syystä jääneet hetkiseksi Anteron kanssa kahdestaan kannelle, kun plokkasin eräältä jäälautalta kolme suurta pötkylää makaamasta. Nämä hieman vaaleapunertavan ruskeat otukset oli helppo tunnistaa mursuiksi! Pian löytyi yksi mursu lisää uimasta ja tämän oli osa muusta porukastammekin plokannut ravintolan ikkunasta ja näin hälytys mursuista tavoitti sisätiloissa olleetkin. Jäälautalla makoilleet otukset olivat nekin yhä näkyvissä, joten koko porukkamme pääsi näkemään myös ne. Mursut olivat kuulemma reilusti etelämpänä kuin yleensä.

Matkamme jatkui Amsterdamöyan ja Dansköyan saarten ohi kapeaa väylää pitkin kohti pääsaaren eli Spitsbergenin pohjoisrantaa. Näillä seuduilla aikoinaan valaanpyytäjät tekivät tuhojaan oikein urakalla. Yhdellä uloimmaisista saarista oli aivan valtaisa pikkuruokkikolonia, lintuja oli vuoren rinteellä kuin surviaisparvia kesäisellä Siikalahdella!

Jäätävää osa II

Iltapäivällä klo 17 aikaan olimme jo lähes yhtenäisten jäälauttojen ympäröimänä, kun Hanna plokkasi kaukana jäätiköllä käppäilleen JÄÄKARHUN! Reissun tärkein tavoitelaji oli viimein löytynyt! Jääkarhu oli todellakin hämmästyttävän kellertävä kävellessään vitivalkoisella jäätiköllä noin 2 kilometrin päässä meistä. Ehdimme katsoa otusta reilun minuutin, kunnes se pulahti veteen uimaan ja kadotimme sen. Kaikki meistä eivät olleet taaskaan olleet kannella, joten singahdimme ilmoittamaan jääkarhusta komentosillalle, josko siitä kuulutettaisiin koko porukalle laivan sisällä. Vaikka jo reissun alussa oli sovittu, että tarvittaessa eläinten takia pysähdyttäisiin, ei henkilökunta suostunut edes kuuluttamaan jääkarhusta. Lähinnä tuntuivat vähättelevän havaintoamme, ehkä eivät siihen edes uskoneet, kun eivät kerran sitä itse paljain silmin samean lasinsa läpi olleet huomanneet. Annoimme asian olla ja yritimme hakea itse omaa porukkaamme paikalle. Onneksi merellä näkee kauas ja me olimme juuri pujottelemassa suurten ajojäiden keskellä, joten pian huomasimme olevamme taas lähestymässä paikkaa, jossa olimme jääkarhun nähneet. Paattimme pujotteli jäälauttoja siten, että ainakin allekirjoittanut oli aivan pihalla suunnista, mutta sinnikäs tapitus palkittiin taas ja löysimme kuin löysimmekin jääkarhumme tallustelemasta pienten jääkasojen välissä. Lopulta kaikki omasta porukastamme sai jääkarhun pointsattua!

Jääkarhupointsailun ohessa ylitimme 80. leveyspiirin rajan, jonka takia paatti kyllä pysäytettiin ja pidettiin juhlalliset maljapuheet ym. Skoolailun ollessa käynnissä meillä oli yhä jääkarhu välillä hallinnassa pienenä pisteenä, joten mekin skoolasimme mieluusti, yhdessä pohjoisimmalle paikalle, jossa koskaan olimme olleet ja jääkarhulle. Kesken juhlinnan jääkarhu taas katosi jäiden sekaan, kun yritimme näyttää sitä edes parille muullekin siitä kiinnostuneelle.

Palailimme 80. leveyspiiriltä takaisin kohti etelää jäälauttoja kierrellen ja näin taas lähemmäksi jääkarhuamme ja pian löysimme sen taas! Lopulta löysimme ja hukkasimme saman otuksen yhteensä jopa 5 kertaa seuraavan tunnin aikana. Juhlat oli kuitenkin kannella juhlittu, eikä kannella enää ollut muita kuin suomalaisia jääkarhustaijareita. Karhu tietysti oli koko ajan kauempana ja kauempana, kunnes katosi lopullisesti.

Klo 19.00 oli taas ruokailu, jonka jälkeen olimme kaukana avomerellä jäälauttojen keskellä, joten päätimme painua hetkeksi hyttiin lepäämään, mutta vain hetkeksi, sillä kohta kuulutettiin, että olimme lähestymässä Moffenin mursusaarta. Saari oli kuitenkin aivan lumen ja jään peittämä ja ympäröimä, joten mursuhietikkoa ei ollut lainkaan eikä oikein lintujakaan. Moffenillahan pesii jokunen pari tiiralokkeja, mutta jouduimme jäätilanteen takia kiertämään saaren niin kaukaa pohjoispuolelta, etteivät lokkilinnut olleet oikein tunnistettavissa.

Mursuja löytyi kuitenkin läheisiltä jäälautoilta jonkin verran makoilemasta sekä muutama uimasta. Kun Moffen jäi taakse suuntasimme taas lepäämään, Hanna ensin ja Janne tuntia myöhemmin klo 22.15.

Miehistön pitämän kiireen syykin muuten lopulta selvisi. Meidän oli ollut tarkoitus pelastaa jotain ihmeen hiihtäjiä, jotka olivat olleet saaren pohjoiskärjessä jumissa jo muutaman päivän ajan, koska ajojäät olivat estäneet heidän noutamisensa. Ilmeisesti tämän takia emme olleet voineet edes hidastaa jääkarhunkaan takia? Toisaalta ymmärrettävää, jos huhut telttaleiriä ympäröivistä neljästä jääkarhusta ja ruoan vähyydestä pitivät paikkansa. Mutta ihmetytti, että turhalle 80. leveyspiirin ylitykselle maljapuheineen kuitenkin riitti aikaa, sillä jatkossa olimme kuitenkin menossa samaisen leveyspiirin ylitse hiihtäjien takia.

Ensimmäisen kokonaisen meripäivän havaintoja olivat 1000 myrskylintua, 2 lyhynokkahanhea, 50 valkoposkihanhea, 2 sepelhanhea, 250 haahkaa, 2 kyhmyhaahkaa, 6 merikihua, 6 isokihua, 70 isolokkia, 750 pikkukajavaa, 40 lapintiiraa, 30 lunnia, 5000 pohjankiislaa, 500 riskilää ja 50000 pikkuruokkia. Pikkuruokkeja näimme päivän aikana pari aivan valtavaa koloniaa! Nisäkkäistä näin pohjoisessa näkyi 6 huippuvuortenpeuraa, 11 norppaa (mukaan lukien hylje sp), 23 mursua sekä jääkarhu.

Jäälauttojen pujottelua

13.6. Heräsimme useita kertoja yöllä katsomaan ulos hyttimme pienestä pyöreästä ikkunasta, mutta aina näkyi lähinnä vain avomerta – ei edes jäälauttoja. Lopulta klo 5.30 näkyi kunnolla jäätikköäkin, joten kipusimme kiireellä kannelle. Anteron GPS ja pitkälle yöhön valvonut ”gusse” osasivat kertoa, että olimme koko yön pujotelleet jäitä yhä kauempana ja kauempana koillisessa, muttemme olleet löytäneet väylää lähellekään rantaa ja lopulta olimme kääntyneet takaisin kohti länttä. Osasimme siis päätellä, että hiihtäjäsankarit olivat jääneet noutamatta.

Isokihuja näkyi heti useita ja noin 45 minuutin staijin jälkeen plokkasin taas jääkarhun! Tämä otus oli jo mukavan lähellä ja niinpä taas ryntäsimme kannelle kertomaan miehistölle siitä. Hannan saama vastaus kuitenkin kuului, että: ”Entä sitten? Pitäisikö se ampua?” Niinpä annoimme taas asian olla ja tyydyimme itse nautiskelemaan tästä otuksesta, kun se väliin pulahti uimaan nousten taas seuraavalle jäälautalle vesiä turkistaan puistellen.

Mikäli miehistö olisi ollut yhteistyökykyistä, olisimme helposti voineet lähestyä tätä lähimmän jäälautan reunassa liikkunutta otusta hyvinkin lähelle, mutta nyt jouduimme tyytymään noin kilometrin etäisyyteen, jolloin liikkuvasta lautasta ottamani digiscoping-kuvanikin jäivät perin vaatimattomiksi. Ja koskapa kello oli yhä 6.45, eivät muut turistit vielä olleet tulleet hyteistään, joten saimme taas äimistellä jääkarhua keskenämme suomalaisporukassa.

Pitkien jäätikkökiertelyiden jälkeen saavuimme taas Moffenin lähistölle, jossa kävimme lyhyellä ajojäihin tutustumisreissulla kumivenein. Itse olisin ollut kiinnostuneempi esim. jääkarhun tai mursun takia tehdystä kumiveneretkestä, mutta kun miehistö ei osannut muuta meille tarjota kuin joka puolella ollutta jäätä niin sekin kelpasi. Kannelle jääneet Jaakkolat onnistuivat tietysti juuri kierroksemme aikana nähdä paatin ohittaneen tiiralokin.

Kannelle staijiin palattuamme Hanna löysi Moffenin päällä lentäneen kolmen isovesipääskyn parven ja lähdettyämme liikkeelle onnistuin itse löytää jäätiköllä myrskylintujen ja pikkukajavien seurassa pyörineen jäälokin. Ja eipä aikaakaan, kun Antero plokkasi reissumme kolmannen jääkarhun. Tämä oli kuitenkin niin toivottoman kaukana, ettemme enää kovin tosissaan yrittäneetkään saada miehistöä tekemään mitään sen eteen, että muut turistitkin näkisivät nallen.

Navakat pohjoistuulet olivat työntäneet reitillemme todella runsaasti ajojäitä ja välillä näytti, että reittimme olisi täysin tukossa, mutta varovaisesti (ehkä turhankin varovaisesti) kapteenimme pujotteli jäitä välttäen mahdollisimman pitkään jäiden murtamista paatin voimalla. Ilmeisesti viimein laivan miehistö alkoi tajuta, että jääkarhu saattaisi todellakin jäädä suurelta osalta turistiporukkaa näkemättä. Niinpä oikein erikseen kuuluteltiin, että porukka olisi tarkkana ja kiinnittäisi huomiota laivaa ympäröivään luontoon – mitä hemmettiä ne oikein kuvittelivat meidän tehneen koko matkan, istuneen sisällä lipittämässä keskiolutta kuin keskiverto saksalaiseläkeläisturisti vai? Me toki epäilimme, että reissun jääkarhut oli jo nähty, jäätilanteen vuoksi ne olivat kaikki pohjoisessa ahtojäävyöhykkeellä, kun vuonot olivat täysin ummessa eikä niistä siten ollut ruokaa tarjolla. No tästä eteenpäin miehistö kuulutti sitten joka ikisen jäällä maanneen pötkäleen mursuna, olivat ne sitten mursuja tai hylkeitä – ja turistit juoksivat ympäri kantta. Saivatpa he lopulta nähdäkseen jääkarhun jäljetkin – wau!

Nähtyämme vielä reissumme ensimmäisen tunturikihun sekä pari jäälokkia lisää, tunsin itseni aivan järkyttävän väsyneeksi ja laskeuduin hyttiimme yrittämään nukkumista. Lopulta tokkurassa missasin reissun ainoan miehistön tekemän kiinnostavan kuulutuksen, jossa kerrottiin reissun ensimmäisistä lahtivalaista laivan edustalla. Hanna herätti lopulta minut mukaan ottamallamme radiopuhelimella ja singahdin kannelle mutta liian myöhään. Olimme tällöin keskellä valtavia jäälauttoja, joiden välisissä railoissa kuljimme aivan kävelyvauhtia. Mutta ehkä juuri siksi valaita löytyi pian lisää ja minäkin pääsin ihailemaan näitä suuria nopeasti pinnalla ilmaa haukkaamassa käyneitä merinisäkkäitä. Pian näimme myös reissumme ensimmäiset tunnistetuiksi saadut partahylkeet.

Jatkoimme kannella aina puolille öin asti, jolloin meri lopulta aukesi. Tällöin horisontissa näytti myös pahasti siltä, että kaunis aurinkoinen keli (keskiyölläkin aurinko paistoi korkealta kirkkaalta taivaalta) oli dramaattisesti muuttumassa. Edessämme velloi sankka sumu ja vuorten yllä kohosi synkkä myrskypilvirintama. Niinpä päätimme lähteä nukkumaan ennen kuin meri muuttuisi myrskyisäksi ja mahdollinen paatin keinunta haittaisi nukahtamista.

Toisen meripäivän havaintoja: kaakkuri 4, myrskylintu 500, valkoposkihanhi 6, sepelhanhi 12, haahka 40, merikihu 5, tunturikihu 1, isokihu 16, isolokki 100, tiiralokki 1, jäälokki 3, lapintiira 150, pikkukajava 500, merisirri 1, isovesipääsky 3, lunni 15, pohjankiisla 3000, riskilä 150, pikkuruokki 1500, mursu 38, partahylje 4, norppa+sp 8, jääkarhu 2, maitovalas 10 ja lahtivalas 6.

Mainittakoon tähän vielä, että sen jälkeen, kun olimme käyneet juhlistamassa 80. leveyspiirin ylitystä ja lähteneet mukamas kiireellä yrittämään hiihtäjien pelastusoperaatiota, vietimme yhtäjaksoisesti noin vuorokauden 80. leveyspiirin pohjoispuolella ja pohjoisimmaksi pisteeksemme saimme GPS:stä 80,19 astetta ja koillisimmassa pisteessämme gusse oli edellisyönä nähnyt jo Nordaustlandetin vuoret.

Ny Ålesund ja jo rennompaa otetta

14.6. Heräsimme taas pari kertaa yöllä mutta keli oli todella sumuinen. Onneksi alitimme myrskyn jotenkin ja meri oli yhä mukavan rauhallinen. Lopulta heräsimme vasta klo 6.30 ja kipusimme tavaroita pakattuamme suoraan aamupalalle. Yön aikana olimme saapuneet Kongsfjordenille. Aamupalan jälkeen ankkuroiduimme Blomstrandhalvöyalle, johon pari miehistön jäsentä rantautui ensin pystyttämään telttaleiriä kesän risteilyjä varten ja me saimme kannelta ihailla vuonoa ympäröiviä upeita jäätiköitä.

Kello 9.30 saimme taas ohjeet rantautumista varten ja klo 10.00 saavuimme Ny Ålesundin tutkijakylän satamaan. Jo satamassa näimme jäälokin, joka lopulta lensi kylälle. Kuunneltuamme hetken kertomuksia kylästä ja sen historiasta, saimme reilun tunnin vapaata kiertelyaikaa kylällä. Kylän lutakoilta löytyi todella kesyjä alleja ja pulmusia lauloi lähes joka talon katolla. Tästä Maailman pohjoisimmasta kommuunista löytyi tietysti kunnon rihkamapuoti, jossa oli kyllä ihan laadukastakin tavaraa tarjolla. Shoppailumme kuitenkin loppui kuin seinään, kun saimme tiedon, että kaupan ulkopuolella oli naali kuvattavana! Tämä korvamerkitty kylän asukki majaili aivan erään talon nurkalla ja sain sitä kuvattua oikein ruudun täydeltä. Oltuaan pitkään vain makuulla lepäämässä, se viimein nousi jaloilleen ja poseerasi oikein kunnolla. Tietysti juuri tällöin laivan miehistö tuli taas hoputtamaan, että meidän pitäisi palata takaisin laivalle! Kyllä tämä porukka todella osasi sotkea järjestään lähes kaikki luontohavikset retkellä jollakin tavalla! Onneksi sain aivan riittävät kuvat otettua, ennen kuin piti singahtaa laivaan odottamaan niitä turisteja ja oppaita, jotka saapuivat laivaan vielä reilusti meidän jälkeen.

Reissun viimeinen kumiveneajelu oli taas yhtä turha kuin aikaisemmatkin, jollekin vanhalle metsästysmajalle Camp Zoëlle. Reissun ainoa merkittävä havainto oli vuoren lakikiven päällä patsastellut kiiruna.

Pian lähdimme taas suorinta reittiä kohti kotisatamaa. Me yritimme alkuun nukkua mutta tietysti juuri tällöin alkoi järjetön kuulutusrumba, kun henkilökunta aloitti reissun juomalaskujen laskuttamisen. Ruokailun jälkeen oli hyvästien aika henkilökunnan puolesta. Muistipa kapteeni erikseen pahoitella sitä, ettemme olleet reissun aikana havainneet ainoatakaan jääkarhua. Teki mieli mennä näyttämään hänelle kuvaa ja kysymään asiasta hieman lisää, mutta maltoimme mielemme.

Matkaa oli toki vielä paljon jäljellä ja lopulta klo 23.00 painuimme nukkumaan. Osa porukastamme jaksoi vielä sinnitellä joko kannella tai kannen viereisessä ravintolassa, mutta me olimme varautuneet jo aikaiseen herätykseen maissa. Niinpä missasimme yöllä osan porukasta kaukaa näkemät 2 miekkavalasta.

Viimeisen meripäivän sekä osin seuraavan yön haviksia olivat mm. kaakkuri 10, myrskylintu 300, lyhytnokkahanhi 15, valkoposkihanhi 100, sepelhanhi 3, kyhmyhaahka 6, haahka 500, alli 4, kiiruna, merisirri 30, suosirri 1, merikihu 15, isokihu 5, isolokki 250, jäälokki 1, pikkukajava 1000, lapintiira 200, pohjankiisla 5000, lunni 80, riskilä 80, pikkuruokki 8000, pulmunen 15, naali 1, huippuvuortenpeura 70, mursu 9, partahylje 3, norppa+sp 30, maitovalas 50, lahtivalas 1 sekä miekkavalas 2.

Selvitettäköön vielä, että vaikka aika kovaa kritiikkiä annankin laivan henkilökunnalle, niin kritiikki kohdistuu tarkemmin vain päällystöön sekä osin paikallisoppaisiin, jotka eivät pystyneet päällystöön vaikuttamaan. Pääosin filippiiniläinen keittiö- ja puhtaanapitohenkilökunta oli aivan käsittämättömän tehokasta ja ystävällistä – ja ruoka oli hyvää! Ja samaan hengenvetoon mainittakoon vielä, että laivareissu oli kokonaisuudessa kuitenkin aivan käsittämättömän upea kokemus! Täytyy vain olla luottamatta siihen, että elukat tulevat kuin tarjottimella ja tehdä työtä havaintojen eteen!

Loppupaikkailua myrskyssä

15.6. Heräsimme ennen neljää, kun laiva oli jo ollut Longyearbyenin satamassa jonkin aikaa. Pakkasimme tavaramme kasaan ja kannoimme yhdessä Annikan ja Anteron kanssa romppeemme paatista satamalaiturille. Anteron kanssa lähdimme jäljittämään vuokraamaamme autoa, jonka piti löytyä satamasta. Kun autoa ei meinannut löytyä, jatkoimme ensin toiselle satama-alueelle, jossa kävin jo yhdessä vuokra-auton tapaisessa sisällä, kun ovet olivat auki, mutten onneksi löytänyt avaimia, sillä auto oli melkoisen paljon hienompi kuin se, minkä luulimme varanneemme, olimmehan nähneet samaisen auton ruotsalaisten käytössä.

Lopulta löysimme Toyota Yariksemme vuokraamon pihalta ja onneksemme avaimet tai joku ihmeen tunnistin, jonka avulla auto nappia painamalla käynnistyi. Vaikka aiemmat kokemukseni Yariksesta olivat kehnot (Madeiralta), niin sain auton liikkeelle ja pian olimme satamassa lastaamassa autoa täyteen matkalaukkuja. Heitimme matkalaukut hotellin tavarahuoneeseen ja haimme sitten Hannan ja Annikan kyytiin ja lähdimme viimeisen päivän paikkailuretkellemme.

Suuntasimme heti lentokentän lutakoiden ohi Björndaleniin, josta tiesimme etsiä pikkuruokkikoloniaa, jossa näitä veijareita pystyisi lähestyään kuvaus- sekä äänitysetäisyydelle. Ensin suuntasimme kävellen aivan laakson takareunaan, josta löysimme komeat lintujyrkänteet, mutta niillä asusteli vain pohjankiisloja ja nekin aivan liian kaukana ja korkealla. Palattuamme hieman autolla takaisin päin, löysimme varsin loivan rakkakivikkorinteen, jonka yläpuolisilla pahdoilla istuskeli pikkuruokkeja ja ylempänä niitä lenteli enemmänkin. Päätimme lähteä kiipeämään rinnettä lähemmäksi lintuja. Antero lähti toiselle puolelle rinnettä ja mekin onneksemme tajusimme lähteä taas kiipeämään lumilaikkuja pitkin, sillä rinne oli kuitenkin varsin jyrkkä ja irtokivivaara oli koko ajan olemassa. Irtikivikkoisessa rinteessähän ei missään nimessä saa kiivetä siten, että ketään on suoraan toisen alapuolella, sillä pienikin irtokivi voi saada aikaan melkoisen maanvyöryn.

Ensimmäiset pikkuruokit löytyivät lopulta jo rinteen kivikosta patsastelemasta ja Hanna ja Annika jäivät niitä kuvaamaan. Itse kiipesin vielä reilusti ylemmäksi pahtojen väliin äänitysten toivossa. Korkealla rinteessä näin naalin kipittelevän metsästyspuuhissa ja kuulin kiirunan narisevan, mutta valitettavasti todella kovapuhurinen tuuli osui ylemmäksi pahemmin kuin rinteeseen ja pikkuruokit olivat varsin hiljaa – yksi huusi siellä toinen täällä, joten äänittäminen ei oikein onnistunut. Tuulenpuuskien välissä onnistuin äänittää lyhyesti myös riskiläparin piipitystä, jota en ensin meinannut millään uskoa niiden ääneksi. Paluu autolle onnistui helposti lumessa persemäkeä laskien. Onneksi ei osunut teräviä kiviä kohdalle!

Jatkoimme tien vieressä tepastellutta sepelhanhea kuvattuamme kylille, jossa kaupat aukesivat parahiksi kymmeneltä. Pian suuntasimme kaupungin toiselle puolelle, jossa ohitin puolivahingossa koiratarhan ja jatkoimme aina isovesipääskylutakoille saakka. Tuuli oli yltynyt aivan järkyttävän kovaksi ja oli myös alkanut sataa, joten autosta ei todellakaan tehnyt mieli nousta lainkaan, mutta onneksi löysimme hyviä autostakuvauskohteita! Ensin pääsimme kuvaamaan erään pikkutienvieruslutakossa kahta kyhmyhaahkaparia. Tämän jälkeen löysimme maassa seisoskelleen tunturikihun, joka kuitenkin lennähti saman tien tuulen vietävänä kauemmaksi. Seuraavana oli vuorossa komea koiras alli, joka sukelteli tien vieressä ja kameroiden sulkimet lauloivat.

Kaatopaikan ympäristössä oli taas lyhytnokkahanhia, mutta me jatkoimme tietä niin pitkälle ja ylös kaivostietä kuin pääsimme. Aika ylös pääsimmekin ennen kuin tie muuttui niin huonoksi, ettei pitemmälle ollut enää pikkuautolla menemistä. Annika uhrautui myrskytuuleen ottamaan maisemakuvat alas laaksoon ja meinasi todella tempautua tuulen mukaan! Tuuli oli niin kova, ettei ulkona meinannut pysyä pystyssä ja hengittäminenkin oli lähes mahdotonta, lisäksi sade piiskasi todella ilkeästi! Paluumatkalla pääsimme vielä kertaalleen kuvaamaan autosta isovesipääskyjäkin.

Klo 12.00 suuntasimme ensimmäisenä iltanamme hyväksi kokemaamme ravintola Kroaan syömään. Muu porukkammekin oli sattumalta paikalla. Ravintola oli rakennettu ajopuista, joita meri oli aikojen saatossa tuonut vuonon rantaan. Ruoka-annokset olivat valtavia ja ruoka hyvää.

Yhden aikaan heitimme Hannan ja Annikan lentoasemalle ja kävimme Anteron kanssa noutamassa matkatavaramme hotellilta. Auto jätettiin avainsysteemi sisällään lentoaseman parkkiin (eihän varas toki kauas pääsisikään) ja enää oli edessä tavaroiden lopullinen pakkaus.

Lentomme Longyearbyenistä lähti ajallaan klo 14.45 ja ensimmäinen välilasku oli taas Tromssassa, jossa jouduimme taas kerran uudelleen kaikkiin tarkastuksiin, vaikka matkamme jatkui Osloon samalla koneella. Klo 18.50 laskeuduimme Osloon, jossa kulutimme aikaa pari tuntia ennen kuin seuraava lentomme jatkoi Tukholmaan. Jossain vaiheessa ehdimme pitää viimeisen päivän iltahuudonkin, jonka lintusaldoa olivat mm. 9 kaakkuria, 500 myrskylintua, 40 lyhytnokkahanhea, 150 valkoposkihanhea, 2 sepelhanhea, 2 tavia, 600 haahkaa, 100 kyhmyhaahkaa, 15 allia, kiiruna, 100 merisirriä, 10 suosirriä, 4 tylliä, 3 isovesipääskyä, 15 merikihua, 2 isokihua, tunturikihu, 140 isolokkia, 700 pikkukajavaa, 350 lapintiiraa, 200 pohjankiislaa, 4 lunnia, 60 riskilää, 500 pikkuruokkia, 30 pulmusta ja muiden koiratarhalla näkemä västäräkki.

Vihdoin klo 01.00 saavuimme Helsinki-Vantaalle, jossa matkatavaramme löytyivät nopeasti. Hyvästelimme matkaseuramme ja lähdimme kukin omille teillemme, kuka lähelle kotiin, kuka kauemmas kotiin ja kuka suoraan Kalajoelle kirjorastasta bongaamaan… Olipahan taas ollut upea reissu!

Vielä tietoisku Huippuvuorilla näkemästämme lajistosta:

Havaitsimme Huippuvuorilla yhteensä 33 lintu- ja 9 nisäkäslajia.

Säännöllisesti Huippuvuorilla pesii kolmisenkymmentä lintulajia, mutta kaikkiaan saariryhmällä (Karhusaari mukaan lukien) on havaittu ainakin 203 lajia. Suhteellisen säännöllisesti pääsaarilla pesivistä ja tähän aikaan havaittavista lajeista emme havainneet karikukkoa, jouhisorsaa, kapustarintaa, grönlanninlokkia, selkälokkia eikä leveäpyrstökihua. Longyearbyenissä näimme kaikkiaan 32 lintulajia. Merellä näkemättömistä lajeista taveja havaittiin lopulta reilut 40 ja Huippuvuorten kautta aikain 2. amerikantavi. Mustalintu kellui satamassa yhtenä päivänä ja 2 telkkää Lomdammenilla. Pulmussirrejä ja tyllejä havaittiin puolisen tusinaa ja västäräkki havaittiin kahdesti. Laivalta havaitsimme yhteensä 26 lintulajia, joista sellaisia mitä ei nähty lainkaan Longyearbyenissä oli vain yksi – merilokki. Toki ainoa Longyearbyenin isokihu nähtiin laivalta ja lunneja nähtiin Longyearbyeniltä vain yksi. Tiiralokkeja nähtiin yhdet niin kaupungista kuin laivaltakin Moffenilla ja tunturikihuja nähtiin myös yksi maissa ja yksi merellä. Ja kiiruna löydettiin rantauduttuamme laivalta Camp Zoëlle, mutta se nähtiin sittemmin kyllä laivastakin.

Nisäkkäistä Longyearbyenissä havaitsimme yleisten huippuvuortenpeurojen lisäksi muutamia naaleja sekä vuonossa uiskennelleen maitovalasparven. Laivareissu tuotti sitten 3 jääkarhua, 70 mursua, 49 norppaa+sp:t, 7 partahyljettä, 7 lahtivalasta, 2 miekkavalasta ja 60 maitovalasta, lisää huippuvuortenpeuroja sekä Ny Ålesundin naalin.

Ja havaitsemistamme lintulajeista enemmän:

Kaakkuri: (toistakymmentä Longyearbyenillä ja 17 laivareissulla) Huippuvuorten pesimäkantaa ei tunneta kovin hyvin, mutta suuruusluokaksi on arvioitu 500-1000 paria.

Myrskylintu: (parisentuhatta Longyearbyeniltä ja 4100 laivalta) esiintyy näin pohjoisessa vallitsevasti tummana muotona, mutta kaikenlaisia valkoisesta syvän tummanharmaisiin nähtiin. 125 koloniaa tiedetään Huippuvuorilta.

Lyhytnokkahanhi: (toista sataa Longyearbyenillä ja 17 laivareissulla) kannan koon arvioidaan olevan noin 52000 yksilöä. Laskennat on tehty vuonna 2005 talvehtimisalueilla Tanskassa, Hollannissa ja Belgiassa.

Valkoposkihanhi: (nelisensataa Longyearbyenillä ja 256 laivareissulla) kanta on kasvanut Huippuvuorillakin voimakkaasti ja kannan kooksi on arvioitu 27000 yksilöä vuoden 2005 laskennoissa talvehtimisalueilla Iso-Britanniassa.

Sepelhanhi: (noin 60 Longyearbyenillä ja 17 laivalta) Huippuvuorilla esiintyy vaaleavatsainen alalaji hrota. Pesimäkanta on varsin pieni ja vuonna 2005 talvehtimisalueilla Iso-Britanniassa laskettiin vain 7000-7500 lintua. Kanta on taantunut dramaattisesti, kun 1900-luvun alussa kannan arvioitiin olevan jopa 50000 paria.

Tavi: (noin 40 Longyearbyenillä) lajista on vain satunnaisia pesimähavaintoja Huippuvuorilta.

Amerikantavi: (1k taviparvessa, jossa 3k ja 1n) havaittu Huippuvuorilla vain kerran aikaisemmin.

Haahka: (viitisensataa Longyearbyenillä ja 1470 laivareissulla) on alueen runsain sorsa. Kannan kooksi on arvioitu 13500-27500 paria. Syyskanta on kuitenkin jopa 80000-140000 yksilöä.

Kyhmyhaahka: (muutama sata Longyearbyenillä ja 8 laivareissulla) syyskannan on arvioitu olevan 2500 ja 5000 parin välillä.

Alli: (kolmisenkymmentä Longyearbyenillä ja 4 Ny Ålesundissa) Huippuvuorten kanta on korkeintaan tuhat paria. Leutoina talvina lajia myös talvehtii alueella.

Mustalintu: (1k Longyearbyenissa) on säännöllinen vierailija saariryhmällä, mahdollisesti jopa pesimälaji – ainakin Karhusaarilla.

Telkkä: (2 Lomdammenilla, joista toinen 2kv k ja toinen n-puk.) on havaittu saarilla alle 20 kertaa ennen havaintoamme. Kolopuut kun ovat hieman vähissä.

Kiiruna: (13 Longyearbyenillä ja 1 laivalta) on ainoa Huippuvuorilla ympäri vuoden tavattava lintulaji! Saarilla on oma ala-lajinsa hyperborea. Kunnollista kannan arviota ei ole tehty, mutta lajia tavataan saariryhmän koillisimpia osia ja Karhusaarta lukuun ottamatta lähes kaikkialla jäättömillä alueilla. Tutkimuksissa kannan tiheydeksi on arvioitu kolmesta viiteen paria neliökilometriä kohden.

Tylli: (vajaa kymmenen Longyearbyenillä) kanta on huonosti tunnettu, mutta kooksi arvioidaan 300-600 paria.

Pulmussirri: (noin 5kpl Longyearbyenillä) pesimäkanta on varsin pieni, vain 20-100 paria.

Merisirri: (parisen sataa Longyearbyenissä ja 31 laivareissulla) on alueen ylivoimaisesti runsain kahlaaja, ja kannan arvioksi on esitetty 2000-10000 paria.

Suosirri: (parikymmentä Longyearbyenillä ja 1 Ny Ålesund) pesii saarilla ainoastaan 100-200 parin voimin, mutta kanta on kasvussa.

Isovesipääsky: (5-8 Longyearbyenillä ja 3 laivalta Moffenilla) pesimäkanta on 200-1000 paria.

Merikihu: (reilut parikymmentä Longyearbyenillä ja 34 laivareissulla) pesii Huippuvuorilla 1000-2000 parin voimin.

Tunturikihu: (1 Lomdammenilla ja 1 laivalta) pesintä on varmistettu vain muutamia kertoja näillä jyrsijättömillä saarilla.

Isokihu: (30 laivareissulla) on runsastunut nopeasti. Ensipesintä on vuodelta 1970 Karhusaarilta, ja kanta on nykyisin 300-500 paria, joista noin 150 paria on Karhusaarilla.


Tiiralokki: (1 Longyearbyen ja 1 Moffen) Moffenilla pesii vuosittain 1-5 paria, ja saariryhmän muista osista tunnetaan viime vuosikymmeniltä vain satunnaisia pesintöjä. Viimeaikaiset havainnot (kuten meidänkin) Longyearbyenissä ja muualla Isfjordenin alueella viittaavat pesintään alueella. Laji suosii pesimäpaikkanaan lapintiirakolonioita, joita länsirannikolla on runsaasti.

Isolokki: (parisataa Longyearbyenillä ja 700 laivareissulla) on Huippuvuorten pahin peto muille linnuille. Pesimäkannan arvioidaan olevan 4000-10000 paria.

Merilokki: (1 2kv laivalta) on harvalukuinen pesijä saarilla noin 150-200 parin voimin. Ensipesintä oli Karhusaarilla 1921 ja Huippuvuorilla 1930.

Pikkukajava: (pari tuhatta Longyearbyenillä ja 16750 laivalta) on erittäin runsas ja näkyvä laji, jonka kannaksi on arvioitu noin 270000 paria.

Jäälokki: (2 Longyearbyenin koiratarhalla + Annikan ja Anteron näkemä renkaallinen + toinenkin ruotsalaisten näkemä renkaallinen, 1 Ny Ålesundissa sekä 3 merellä) kannaksi on arvioitu noin 270 paria tai vaihtoehtoisesti 200-750 paria. Koko maailman jäälokkikanta on noin 14000 paria.

Lapintiira: (kolmisensataa Longyearbyenillä ja 440 laivareissulla) kannan arvio on vaikeaa kolonioiden siirtymisten takia, mutta sen on arvioitu olevan noin 10000 paria.

Pohjankiisla: (Pari sataa Longyearbyenillä ja 13900 laivalta) kolonioita tunnetaan Huippuvuorilta 142, ja niistä suurimmassa on yli 100000 paria! Pesimäkanta saariryhmällä on noin 850000 paria.

Riskilä: (satakunta Longyearbyenillä ja 880 laivareissulla) viihtyy kiisloja paremmin pesimäpaikkojen läheisyydessä ympäri vuoden ja laji voi leutona talvena talvehtia Huippuvuorilla. Pesimäkannaksi on arvioitu noin 20000 paria.

Pikkuruokki: (tuhatkunta Longyearbyenillä ja 70000 laivalta) on saariryhmän runsain pesimälaji, yli miljoona pesivää paria! Maailmankannaksi on arvioitu 15 miljoonaa pesivää paria, joten laji on todennäköisesti Maailman runsain merilintu.

Lunni: (vain 1 Hotellnesetissä ja 144 laivalta) kannaksi on arvioitu noin 10000 paria.

Västäräkki: (1k hotellimme yli ja ehkä sama koiratarhalla) on hyvin harvinainen pesimälaji tai satunnainen vierailija Huippuvuorilla.

Pulmunen: (noin 60 Longyearbyenillä ja 15 laivareissulla) on asutuksen liepeillä runsas ja ominut varpusen roolin pihalintuna. Pulmusia toki pesii siellä täällä myös tundralla. Se on saariryhmän ainoa säännöllisesti pesivä varpuslintu!

Nisäkkäät:

Jääkarhu: (3 kaukana luoteessa ahtojäillä) jääkarhuja elää Barentsinmeren alueella (Huippuvuorilta Frans Joosefin maalle) elokuun 2004 laskentojen perusteella noin 3000, joista puolet käyttää Huippuvuoria lisääntymisalueenaan. Jääkarhujen takia liikkuminen asutuksen ulkopuolella ilman ampuma-asetta on kiellettyä ja nykyisin kiväärin kantamiseen tarvitaan paikallinen aseenkantolupa.

Partahylje: (7 länsirannalla) Huippuvuorten kannaksi arvioidaan ainakin muutamia tuhansia yksilöitä.

Norppa: (49 pääosin länsirannalla) on Huippuvuorten runsaslukuisin hylje: yksilöitä on ainakin 100000.

Mursu: (70 muutamia länsirannalla, muuten luoteessa ja pohjoisessa) kanta saarilla on nykyisin noin 2000 yksilöä ja kanta on hitaassa kasvussa.

Lahtivalas: (7 länsirannalla) on selvästi yleisin Huippuvuorilla tavattava hetulavalas, jonka kannan arvioidaan olevan Koillis-Atlantilla noin 100000 yksilöä.

Miekkavalas: (2 länsirannalla) Maailman kanta on noin 100000 yksilöä, mutta Huippuvuorilla sen näkeminen ei ole helppoa – mekään emme sitä nähneet, ainoastaan sinnikkäimmät yhä viimeisenä laivayönäkin staijanneet ryhmämme jäsenet.

Maitovalas: (90, joista 30 Adventdalenin suulla ja 60 laivalta länsirannalla) kannasta ei ole tarkkaa arviota, mutta se on saariryhmän selvästi runsain valaslaji. Koko Maailman maitovalaskannaksi on arvioitu 200000 yksilöä.

Peura: (reilut 200 Longyearbyenillä ja 76 laivareissulla) Huippuvuorilla esiintyy oma pienikokoinen ja lyhytjalkainen sekä suuripäinen alalaji platyrhynchos – huippuvuortenpeura, joka on tutkijoiden mukaan läheisempää sukua itäisemmille peuroille kuin Skandinavian poroille. Kannasta ei ole luotettavaa kokonaisarviota, mutta se on vakaa ja lajia tavataan runsaana lähes kaikkialla jäätikköalueiden ulkopuolella.

Naali: (4 Longyearbyenin tienoilla ja 1 Ny Ålesund) kanta Huippuvuorilla on vakaa, mutta kannasta ei ole arvioita koko alueelta, ainoastaan Adventdalenin ja Sassadalenin väliseltä noin 900km2 väliseltä alueelta, jolla on arviotu olevan noin 1-1,5 naalia 10 km2 kohti. Naalin tiedetään kantavan alueella vesikauhua.

J.A.

Itä-Suomi – Varanki 6.-22.7. 2007

Jälleennäkeminen

6.7. ajoimme työpäiväni päätyttyä Hannan ja tämän pikkuveljen Miikan kanssa Helsinkiin. Shoppailtuamme hieman suuntasimme Kirkkonummelle vanhempieni luokse majoittumaan.

7.7. Aamusta Hanna lähti junalla stadiin yhä shoppailemaan, mutta me Miikan kanssa heräsimme vasta yhdeksän aikoihin ja suuntasimme varsin pian Espoon Finnolle retkelle. Oli hämmästyttävää laskea paikalta 64 harmaasorsaa ja liejukanojakin 26 lintua. Miikalle oli mukava näyttää myös jouhisorsa, lapasorsia, taveja, tiklejä ja muita tavallisia lajeja, joita altailla näki läheltä. Nuottalahden puolella sukelteli tuttuun tapaan muutama haahkakin.

Yhdentoista aikaan otimme suunnan Helsinki-Vantaalle, jonne hyvä ystävämme Paul French oli saapumassa Englannista. Saatuamme viimein auton parkkiin ja käveltyämme pitkän tovin oikealle portille, oli Hannakin jo paikalla. Pian saapui Paulkin ja suuntasimme saman tien Jumboon syömään ja ostamaan hieman eväitä.

Paul oli saapunut retkeilemään kanssamme kahdeksi viikoksi ja tarkoituksenamme oli retkeillä todella aktiivisesti aina Helsingistä Varangille saakka! Tavoitelajeina Paulilla oli hieman toistakymmentä elislajia sekä saman verran muita lajeja, joita hänelle oli harvemmin tullut vastaan. Toki tiedossa oli, että ajankohta ei useimmille lajeille enää ollut kovinkaan optimaalinen, joten kaikkia lajeja emme mitenkään saisi hoidettua. Parhaamme tietysti tekisimme, että suurin osa lajeista löytyisi.

Pian olimme Viikissä Pornaistenniemen parkissa todella kovassa vesisateessa odottelemassa sään selkiämistä. Kun sade hieman taukosi kävelimme hiljalleen tornille aloittaen samalla reissupinnalistan pidon ja kohta listalle saatiin jo satakielikin. Tornilta tietysti näkyi lajeja runsaasti lisää: valkoposkihanhi, räyskä, uuttukyyhkyjä jne. Pitkoksilta löytyi mukava kuuden viiksitimalin parvi ja luhtakanat rääkyivät kertaalleen kimpparääyntää. Jatkoimme pitkoksia Lammassaareen, josta ehti löytyä koivun latvuksessa piilotellut kultarinta ennen kuin taas alkoi sataa kaatamalla. Pidimme reilut puoli tuntia sadetta tornin alla ennen kuin sade taas taukosi. Sitruunavästäräkki naaras näyttäytyi onneksi ilahduttavan nopeasti ja kävipä tolpan nokassa myös nuorukainen pikaisesti. Räyskiä, harmaahaikaroita, kyhmyjoutsenia jne. ehdittiin myös tovi katsella ennen kuin siirryimme Etu-Viikkiin bongaamaan siellä jo muutaman päivän paikalla ollutta mustaotsalepinkäistä. Lintu löytyi nopeasti ja päätimme vielä jatkaa Espoon Laajalahteen sateen pudottamien kahlaajien toivossa.

Laajalahdelta olivat kahlaajat ehtineet jo valtaosin lähteä, kun sade oli loppunut. Tapasimme paikalla useita orneja, jotka olivat olleet paikalla heti sateen jälkeen ja ilmeisesti sen aikanakin ja he olivat nähneet ihan mukavasti kahlureita. Mustaviklo, suokukkoja, pari lapinsirriä, pikkutylli, kanadanhanhia, keltavästäräkkipari jne., rikastuttivat kuitenkin lajilistaamme.

Jatkoimme varsin vauhdikkaasti kohti itärajaa, pysähtyen seuraavaksi vasta Haminan Lupinlahdella, jossa rastaskerttunen lauloi vain yhden säkeen ja räyskä kierteli lahdella. Taas vaihteeksi syötyämme saavuimme iltakymmenen aikaan Kirkkojärvelle. Pikkuhuittia ei kuitenkaan kuulunut, vaikka sinnikkäästi päivystimme paikalla puoleenyöhön saakka. Luhtahuitteja oli useita, kurjet mekastivat ja ryti- ja rastaskerttuset lauloivat vaimeasti pätkittäin.

Kovia lajeja liukuhihnalla

8.7. vuorokauden vaihduttua jatkoimme sisämaahan ja Savitaipaleen Jäkälänjärvelle, jossa ruokosirkkalintu surisi yhä tauotta. Luhtahuitti huittaili myös. Matka jatkui Lappeenrannan Mentulaan, jossa pikkukultarinta oli jo hiljentynyt taikka sitten ottanut hatkat. Ruisrääkkiä kuitenkin kuului useita. Rääkkiä oli Joutsenossa vaikka kuinka paljon lisää ja Korvenkylän viirusirkkalintukin tirisi yhä paikallaan. Päätimme vain pikaisesti pointsata sen ja tulla paikalle uudelleen aamuvalossa.

Seuraavaksi etsiskelimme yölaulajia Konnunsuon ympäristöstä, mutta valtaosa linnuista oli jo hiljentynyt, olihan kesä ja suurin osa pesinnöistä jo pitkällä. Onneksi Pikku-Läykästä löytyi teeren lisäksi niin viita- kuin pensassirkkalintukin, joten olimme muutamassa tunnissa havainneet kaikki Suomessa havaitut neljä sirkkalintulajia.

Kotasaaren lampivikloperheestä olivat vielä naaras ja ainoa hengissä selvinnyt poikanen paikalla. Myös kolme lapinsirriä ja kaksi pikkusirriä kahlaili altaalla pikkutyllien kera. Perä-Aholasta bongattiin Paulille kotipihaltakin tuttu turturikyyhky, mutta meille Hannan kanssa turiseva lintu ei ole todellakaan arkipäivää, ja tietysti Miika sai taas yhden eliksen lisää. Paikalla oli muutama muukin bongari, mm. Lindénin Andreas, jotka olivat palaamassa Pohjois-Karjalasta tundrakurppeloa bongaamasta. Valitettavasti lintu oli lähtenyt jo paikalta, joten me emme sitä saaneet reittimme varrelle. Tiltaltti ja peukaloinen lauloivat itsensä myös reissupinnalistalle.

Käytyämme kuvaamassa viirusirkkalintua aamuauringossa jatkoimme matkaa. Ruokolahdella 6-tien yli muutti 60 mustalinnun parvi ja me jatkoimme Rautjärven Punasvaaran vanhaan metsään, josta ei löytynyt edes kanalintuja, jokunen tiltaltti ja peukaloinen sentään. Myös kanahaukka löytyi lähiseudulta.

Aamu oli jo pitkällä, kun viimein olimme Parikkalassa, ja vietyämme Miikan, olimme vihdoin kotonamme. Eipä mennyt monta hetkeä, kun olimme kaikki unten mailla.
Kovin monta tuntia emme malttaneet nukkua, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Illalla suuntasimme Siikalahteen tutustumaan, mutta uivelonaarasta ja paria harmaahaikaraa kummempaa ei näkynyt. Toki ihmeteltävää Paulilla riitti mustakurkku-uikuissa ja härkälinnuissa ym. Kaukolasta löytyi ensimmäinen viitakerttunen lurittelemasta. Kävimme myös yrittämässä viirupöllöjämme pesäpaikaltaan, mutta poikue emoineen oli jo siirtynyt kauemmas metsiin eikä niitä enää sinnikkäästä yrityksestä huolimatta löytynyt. Pyrstötiaisia ja hiirihaukka kuitenkin havaittiin.

Parikkalan lajeja kiireellä

9.7. Pari tuntia taas nukuttuamme suuntasimme yölaulajaretkelle Saaren suuntaan. Akanvaaran Tetrisuolla näkyi ruokaa kantava sinisuohaukkanaaras ja Akonpohjassa tornin läheisellä pellolla lauloi viitakerttunen, pensassirkkalintu sekä luhtakerttunen ja joka pellolla oli ruisrääkkiä. Nopeasti verkot pystyyn ja kohta meillä oli niin viitakerttunen kuin pensassirkkalintukin rengastettuina.

Yölaulajat olivatkin jo mukavasti hoidossa, joten päätimme suunnata takaisin kohti Parikkalaa ja Paulin elislajeja. Onneksi pysähdyimme vielä Pohjanrannan ympäristössä, sillä Kangaksen pelloilla pytpytti sponde viiriäinen!

Argusjärvellä en ehtinyt kuin kerran viheltää, kun harmaapäätikka jo lensi ylitsemme – oli jo Paulin aikakin saada ensimmäinen eliksensä! Harmaapäätikkoja pyöri paikalla yhden emon lisäksi kolme nuorukaista, jotka kaikki viheltelivät aktiivisesti. Linnut eivät harmi kyllä oikein tulleet näytille, joten kuvia ei saatu. Viitasirkkalinnun laulu kantautui jostain kauempaa hetken korviimme ja myös mustapääkerttu lauloi huilumaista lauluaan.

Siikalahden ympäristöstä ei kauan tarvinnut valkoselkätikkaa haeskella, vaan kohta Paul sai jo toisen eliksensä. Mutta näitäkään lintuja ei liiemmin päässyt ihailemaan, sen verran ne olivat liikekannalla.

Melkoniemen metsiin ajettuamme Parikkalan kuuluisat kuukkelit antoivat odottaa itseään pitkään. Odottelimme niitä toista tuntia ja kun niitä ei alkanut näkyä, päätimme yrittää löytää metsien muita asukkaita kuten kanalintuja. Niitäkään ei kuitenkaan löytynyt, mutta sattumalta törmäsimme kuin törmäsimmekin kuukkeleihin aivan keskellä metsää. Onneksi niille eväämme kelpasivat ja näin Paul pääsi ihailemaan elislajiaan lähietäisyydeltä. Töyhtötiaisia, puukiipijöitä, kuusitiainen ja pikkulepinkäisiä näkyi myös ja peukaloisia ja tiltaltteja kuultiin.

Jatkoimme vielä eräälle kaakkurilammelle katsomaan kaakkuriperheen touhuiluja, ennen kuin jatkoimme rättiväsyneinä kotiin pitkille päiväunille.

Illalla pakkasimme kaikki tavarat autoon ja lähdimme kiireisen aikataulun ajamina kohti Pohjois-Karjalaa ja pikkuhiljaa myös kohti Varankia. Ensimmäisen kunnon stoppimme teimme Tohmajärven Niiralassa, jossa olimme jo keskiyöllä.

Lieksasta taas rareja

10.7. Ehdimme nukkua nelisen tuntia autossa ennen optimaalisinta pikkukultarinnan lauluaikaa. Paikalle saapui hieman ennen neljää myös Rokkasen Jukka kolmen paljon minuunkin yhteydessä olleen espanjalaisornin kanssa. Nämä olivat jo edellisiltana yrittäneet tuntitolkulla caligataa. Itse meinasin, että jos neljän jälkeen ei lintua ala kuulua, niin se on lopullisesti hiljentynyt. Kello oli vain pari minuuttia yli neljä, kun lintu alkoi laulaa keskellä ruokohelpipeltoa! Parempaakin biotooppia oli kyllä ympärillä tarjolla! Lintu kuitenkin oli lopulta hyvinkin aktiivisesti äänessä ja muutamat saivat nähtyäkin sen vilaukselta. Myös viitakerttunen lauloi laiskasti paikalla ja peukaloinen kauempana kuusimetsässä.

Me jatkoimme Kontiolahdelle erääseen vanhaan metsään, josta meillä oli vinkkiä varpuspöllöstä. Jo matkalla tiellä käveli upea ukkometso kaulahöyhenystään pörhistellen. Ja perillä varpuspöllöatrappiin reagoi voimakkaasti pari pohjantikkaa – taas elis Paulille ja jo kolmas tikkaelis! Myös kanahaukkapoikue huuteli paikalla ja pikkukäpylintuja oli runsaasti, joten äänimailma oli varsin mukavaa kuunneltavaa.

Päiväksi ajoimme Lieksan Patvinsuolle, jossa kävelimme yhteensä noin kahdeksan kilometriä Teretin lintutornille ja takaisin. Reissu oli lähinnä suomaisemien ihailua, sillä linnut olivat hämmästyttävän vähissä! Sentää pikkukuovi, muutamia kapustarintoja, kurkia, teeri, pikkulepinkäinen sekä parhaina kolme pohjansirkkua nähtiin. Iltapäiväksi pistimme Suomun leirintäalueelle teltan ja nukuimme pitkälle iltaan.

Yhdentoista nurkilla jatkoimme Lieksan Sorsalaan, jossa tapasimme taas Jukan ja espanjalaiset. Pian löysimme märältä pellolta ensimmäisen heinäkurpan ruokailemasta ja eipä aikaakaan, kun pellolla soidinsi kaksi lintua pomppien! Kolmaskin lintu pellolla oli, mutta varmuutta ei saatu soidinsiko se lainkaan. Upeaa, tätä emme olisi uskonut ihan vähään aikaan Suomessa kuulevamme!

Karhuja – paljon ja läheltä!

11.7. Nukuimme hieman lisää Niitty-Jamalin pelloilla, josta minä yritin muiden yhä nukkuessa löytää vuodariksi paikalla pitkään viihtynyttä harmaasirkkua. Lintu oli kuitenkin ainakin aamuyön hiljaa, joten päätimme lähteä jatkamaan matkaamme, sillä harmaasirkku ei tuntunut muita kiinnostavan lainkaan. Kaakattaen ylilentänyt kaakkuri oli pellolla olleiden pikkukuovien ohella paikan ainoa havainto.

Aamu-unet nukuimme Sotkamon Vuokatin huipulla hiihtohissien rakenteissa käveltyämme ensin hieman rinteen metsissä havaitsematta kuitenkaan juuri mitään. Komeita metsiä rinteen takana kyllä oli. Lähes Sotkamon keskustassa eräällä levikkeellä havaitsimme pohjansirkun ennen kuin klo 11.00 menimme Jarvan Ilkan kanssa Urheiluopiston ravintolaan syömään. Juttua olisi luistanut pitempäänkin, mutta Ilkalla oli töitä ja meidän piti lähteä kohti Suomussalmen Martinselkosta ja karhukojua, joka olikin syy, miksi alkureissumme aikataulu oli ollut näin tiukka! Olimme saaneet kojupaikat täksi päiväksi ja paikalla piti olla kolmelta iltapäivällä.

Ajoimme yhtä kyytiä Suomussalmelle ja pysähdyimme vain kerran kymmenkunta kilometriä ennen Martinselkosta, kun eräällä hakkuaukealla kisaili kolmen isolepinkäisen poikue. Muutamia minuutteja yli kolmen parkkeerasimme automme Martinselkoseen, josta noin 45 minuuttia myöhemmin lähdimme seitsemän muun ja oppaan kanssa ensin autolla ja lopulta pari kilometriä kävellen karhukojuille. Kaksi ulkomaalaista jäi suonlaitakojulle ja yksi suomalainen meni perimmäiseen yhden hengen ammattilaiskuvaajakojuun, joten meidän kanssa suureen kojuun tuli vain kolme italialaista sekä opas. Niinpä meillä oli varsin ruhtinaallisesti tilaa ja pääsimmekin valtaamaan kojun parhaat kuvauspaikat.

Eipä mennyt kuin muutama minuutti, kun ensimmäiset nallet jo saapuivat ruokailemaan kojujen edustalle lohiateriaansa. Koskapa kello ei ollut vielä edes iltaviittä, niin valo oli erinomainen kuvaukseen ja kamerat alkoivatkin laulaa saman tien. Nalleja saapui pikkuhiljaa lisää ja lisää ja kohta puun latvuksiin saapui haarahaukkakin omaa saalistaan kärkkymään. Haarahaukka haki saaliinsa komeasti syöksymällä uskaltautumatta laskeutua lainkaan karhujen sekaan. Saaliinsa napattuaan se laskeutui aina hetkeksi puiden oksille, ennen kuin lähti viemään ruokaa oletettavasti pesälleen. Parhaimmillaan näkyvillä oli yhtä aikaa reilu tusina karhuja, kaksi haarahaukkaa, esiaikuinen merikotka sekä vanha tuhkaselkälokki, joten kuvattavaa todella riitti pitkälle valoisaan yöhön saakka! Reissun ensimmäiset tilhet kuultiin myös jossain vaiheessa. Karhuja oli yhteensä paikalla reilut parikymmentä, mm. yhdet tämän kesäiset kaksospennut sekä yhdet viimevuotiset kolmoset, jotka välillä isompiaan säikähdettyään kiipeilivät puihin karkuun. Isommat karhut olivat varsin rauhallisia, joten emme yhtään kunnon tappelua nähneet, mutta yhden sentään kuulimme – olipa hurjan kuuloista karjuntaa! Puolen yön jälkeen sekä valo että karhujen aktiivisuus väheni selvästi ja yhden aikaan yöllä saatoimme huoleti painua pehkuihin.

Taas kutsuu mua Kuusamo

12.7. Aamun valjetessa muutama karhu kävi vielä nuolemassa viimeisiä lohen rippeitä kiviltä ja haarahaukkakin tuli vielä kuvattavaksi, mutta seitsemän aikaan pakatessamme tavaroita kasaan, ei haaskalla ollut enää vähään aikaan ollut liikettä. Juuri kun olimme lähdössä, saapui yksi suurimmista ja varmasti vanhin hieman seniilin oloinen nalle harmiksemme haaskalle, mikä tietysti hankaloitti meidän porukkamme lähtöä, sillä karhu oli meistä vain noin kymmenen metrin päässä! Nallevanhus ei suostunut lähtemään, vaikka oppaamme kuinka yritti ajaa sitä tiehensä. Lopulta ei auttanut kuin lähteä porukalla ulos. Viimein kun koko porukkamme oli ulkona, nalle suvaitsi löntystää metsään odottamaan, että olisimme hieman kauempana ennen kuin se taas palaisi haaskalle kaapimaan viimeisiäkin ruoan rippeitä maasta.

Kävelymatkalla kuvasimme vielä karhujen jälkiä, niiden tuhoamaa muurahaiskekoa, raapimapuita sekä näimme pari pohjansirkkua. Keskuksella kävimme suihkussa ja latailimme kaikki akkumme täyteen ja kuvailimme ruokintapaikalla käyneitä paria kuukkelia, nuoria punatulkkuja, urpiaisia, viherpeippoja jne.

Jatkettuamme matkaa taas kohti pohjoista, emme ehtineet ajaa kuin parikymmentä kilometriä, kun erään pitkän suoran kohdalla kaukana edessämme tien ylitse löntysti karhu! Minä tahansa muuna päivänä täysin sponde karhu olisi ollut aivan käsittämätön jymypaikku, mutta jotenkin edellisyö laimensi havainnon arvoa. Vain vähän tästä ja tien yli juoksi hirvi, joka tuntui nostattavan autossa enemmän tunteita. Monta tuhatta kilometriä sitä onkin tullut ajettua toivoen, että näkisi sponden karhun edes kohtuullisen hyvin, sillä aiemmat havaintoni ovat olleet varsin surkeita.

Jatkoimme suoraan Kuusamoon ja Iivaaralle saakka. Heti sillan ylitettyämme kuulimme tiksuttavan pikkusirkun, mutta jatkoimme suoraan majoitus- ja ruokatavarat mukanamme vaaran rinteen nuotiopaikalle saakka, johon pystytimme teltan ja jatkoimme kävelyä aina vaaran laelle saakka. Iltapäivä ei tietenkään ollut parasta retkeilyaikaa, mutta onneksi kauan meitä karttanut pyy sentään löytyi, jopa ihan poikueen voimin. Vihdoin Paul sai tämän kauan jo haetun eliksen. Sinipyrstöjä ei arvatenkaan löytynyt ja muutenkin oli hiljaista, sentään yksi koppelo rysähti lentoon.

Tosi pitkä retkipäivä!

13.7. Teltalla nukuimme muutaman tunnin ja herättyämme purimme tavarat ja päätimme jättää Iivaaran ja suunnata Konttaisen ja Valtavaaran metsiin. Matkalla pääsimme kuvaamaan sähkötolpan nokassa istuskellutta kanahaukkaa ja pian parkkeerasimme Konttaisen parkkipaikalle. Kävelimme Konttaisen laelle kuullen kolme toisilleen rätissyttä sinipyrstöä, joita ei kuitenkaan onnistuttu näkemään, sillä ne hiljenivät aivan yhtäkkiä. Laelta löytyi kesy kuukkelipari, joita Paulkin pääsi ruokkimaan kädestä. Keli oli valitettavasti muuttumassa sateiseksi, joten päätimme jatkaa muualle ajatellen, että palaisimme paikalle vielä aamulla, mikäli keli paranee.

Jatkoimme Vaimosuolle, jossa lapinuunilintu lauloikin tiedotetulla paikalla. Linnusta saatiin oikein hyvät äänitykset, mutta kuvattavaksi se ei oikein suostunut, kun se liikkui suurella alueella ruokaa keräillen. Pari pohjansirkkua löytyi täältäkin. Seuraava pinnapaikkamme oli Rukan Saaruanlammet, jossa hissivaijerilla lauloi koiras virtavästäräkki komeasti. Harmi vain, että lintu oli varsin säikky, joten äänitykset jäivät lyhyiksi pätkiksi. Reissun ties monesko kuukkelikin näkyi lennossa tien yli.

Aamu oli jo pitkällä, kun palasimme Konttaiselle. Kiipesimme taas rinnettä noin puoleen väliin, kunnes kuulimme ensimmäisen sinipyrstön hyittäilevän kutsuääntään. Lähestyessämme sitä kuulimme myös kaukaista sinipyrstön laulua jostain Valtavaaran puolelta. Molemmat linnut kuitenkin hiljenivät aivan liian nopeasti.

Pikkukäpylintuparvien ohella ylitsemme lensi pari parvea isokäpylintuja, mutta sinipyrstöä emme olleet vieläkään nähneet kuin todennäköisesti vilaukselta. Lopulta päätimme palata autolle. Olimme juuri saapumassa parkkipaikalle, kun Paul huomasi linnun pomppimasta viimeisiltä pitkospuilta ennen autoamme – nuori sinipyrstö! Valitettavasti Paulin kamera oli autossa ja Hannan kamera ei suostunut nopeasti yhteistyöhön, joten kuvat jäivät saamatta. Lintu pomppi matalaan pusikkoon vieressämme eikä sitä enää löytynyt uudelleen. Onneksi lähipuihin laskeutui pari isokäpylintua ja kohta ylitsemme lensi vajaan kymmenen kirjosiipikäpylinnun parvi äännellen, joten murehtimiseen ei ollut varaa!

Jatkoimme jo aamukahdeksan aikaan kohti Kemijärveä, vaikka olimmekin todella väsyneitä! Vain parikymmentä kilometriä ennen Kemijärveä minun oli pakko ajaa sivuun eräälle levikkeelle, sillä olin aivan liian väsynyt ajaakseni enää metriäkään! Tiellä juoksennelleet sadat porot olivat hidastaneet matkantekoa ja tehneet näin siitä hieman raskaampaa. Huussivisiitti metsään paljasti syyn, miksi kaikki porot olivat hakeutuneet tielle – hyttysiä oli metsässä aivan sairaasti!

Puolen tunnin sikeiden unien jälkeen aamukymmenen jälkeen kurvasimme veljeni Pirkan uuden asunnon pihaan ja kahvittelun jälkeen suuntasimme sellulle, jossa Pirkalla on lupa retkeillä. Näin pääsimme lisäämään pinnalistallemme myös eri kategorian lajin – tiibetinhanhen, joita oli altailla 22 yksilöä sekä 2 tiibetin- ja valkoposkihanhen risteymää. Alueella pesi myös Lapille harvinainen meriharakka ja myös viisi tylliä kirjautui haviksiin.

Ollessamme jo lähdössä pizzojen tilaukseen, sai Pirkka puhelun Jorma Haloselta, joka kertoi: ”Oletko jo kuullut siitä Pekkalan savannihaikarasta?” ”HÄH?” Niinpä kohta olimme matkalla Rovaniemen Pekkalaan bongaamaan jotain mystistä haikaraa, josta ehdimme ennen lähtöä käydä Pirkan luona vilkaisemassa jossain paikallislehdessä olleet kuvat, ja kyllä, kyseessä tosiaan oli savannihaikara!

Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme Pekkalassa, joka oli Pirkalle tuttu jo edellisvuonna paikalla viihtyneen lehmähaikaran takia. Ja kohta meillä oli mitä erikoisimman näköinen haikarankuvatus putkissamme! Lintu ruokaili pellossa parin sadan metrin päässä meistä. Kohta se nousi siivilleen, kaarteli pari komeaa kierrosta yllämme ja laskeutui tottuneen näköisesti erään puhelinpylvään nokkaan sukimaan.

Otin haikarasta skoupaten parisensataa kuvaa, joista parhaimmat päätyivät Pirkan toimittamina lähes kaikkiin valtakunnallisiin sanomalehtiin ja jopa uutisiin! Toimittajia oli jo ennen meitä paikalla ja lisää tuntui saapuvan enemmän kuin bongareita, joten me päätimme liueta paikalta, ennen kuin tilanne aivan ryöstäytyi käsistä. Olimme hieman liian väsyneitä moiseen pyöritykseen.

Palattuamme Kemijärvelle jouduimme ensin laittamaan kuvia koneelle, muokkaamaan niitä ja lähettelemään lupaamillemme tahoille, ennen kuin Pirkka viimein lähti hakemaan lähipizzeriasta ruokaa. Emme oikein muistaneet, milloin viimeksi olimme syöneet, joten kylläpä maistui! Onneksi olimme omituisesta haikarasta ja kaikesta muusta tapahtuneesta niin pyörryksissä, ettemme myöskään muistaneet, milloin viimeksi olimme nukkuneet. Niinpä kiiteltyämme Pirkan perhettä vieraanvaraisuudesta päätimme lähteä jatkamaan matkaamme kohti pohjoista.

Seuraava pysähdys tehtiin Sodankylän Ilmakkiaavalla, jossa oli todella hiljaista. Näkyvyys tornista oli aika huono, sillä puut olivat kasvaneet tornin edessä liian pitkiksi. Niinpä mustalintua parempaa ei havaittu.

Sodankylän Vuotsossa tien yli lensi ruokaa kantanut varpushaukka. Inarin Kaunispäälle ajoimme naureskelemaan japanilaisturisteille, jotka istuivat autoissaan ja odottelivat keskiyön aurinkoa! Emmepä olisi naureskelleet, jos olisimme tienneet tämän olevan meillekin viimeinen mahdollisuus sen näkemiseen, sillä kelit muuttuivat tästä eteenpäin varsin sateisiksi. Naureskelun ohessa löysimme tien varresta myös keräkurmitsapoikueen, jossa isukki paimensi ryhdikkäästi kolmea poikastaan. Jokunen pikkukuovi ja kapustarinta myös piipersi rinteessä, mutta me jatkoimme yhä vain matkaa.

Lopulta jaksoimme ajaa Ivaloon Koppelontien varteen, johon pystytimme telttamme ja pääsimme vihdoin nukkumaan. Ihan varmoja emme olleet, milloin viimeksi olimmekaan nukkuneet…

Norjaan

14.7. Herättyämme bongasimme Koppelontien varressa yhä aktiivisesti laulaneen lapinuunilinnun, jota päästiin myös kuvaamaan erinomaisesti. Näkyipä paikalla pari pikkutikkaakin kisailemassa erään sähköpylvään nokassa. Ja kun taas alkoi sataa meille tuli kiire kaivaa jostain lapintiaisia. Onneksi heti ensimmäinen pysähdys sopivaan sekametsikköön tuotti tulosta ja löysimme aktiivisen lapintiaispoikueen, josta Paul sai kuitattua reissun kuudennen eliksensä. Kohta sade rankkeni ja me päätimme jatkaa matkaamme.

Ajoimme saman tien Utsjoelle, jossa teimme vielä viimeisiä ostoksia ja tankkasimme Suomen puolella ”halvempaa” bensaa. Päätimme pysyä Suomen puolella niin pitkään kuin mahdollista eli valitsimme Nuorgamin kautta kulkevan tien, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä Utsjoen ja Nuorgamin puolivälissä istui sähkötolpan nokassa kaksi läpimärkää hiiripöllön poikasta! Taas elis Paulille. Lopulta ruokaa kovasti kerjääviä poikasia löytyi neljä ja läpimärkä emo, joka näytti lähes yhtä säälittävältä kuin poikasetkin. Enpä ollut ennen nähnyt yhtä rumia hiiripöllöjä!

Norjan raja ylitettiin rankkasateessa, ja tietysti aloimme kirjata reissupinnalistalle Norjan puolella havaittuja lajeja. Linnut olivat todella vähissä, mutta suopöllö ja rautiainen sentään havaittiin ennen kuin viimein saavuimme Jäämeren rantaan Varangerbottniin, jossa tietysti oli runsaasti reissupinnojakin – ristisorsia, punajalkavikloja, haahkoja jne.

Sade jatkui yhä rankkana, mutta pysähtelimme silti harvakseltaan havaiten mm. merikihuja, merilokkeja ja Nessebyn kirkolla pilkkasiipiä, pikkukajavia, lisää haahkamammoja poikasineen ja hauskasti ääntelevän ristisorsaperheen. Sateen yhä jatkuessa päätimme nukkua autossa kirkon edustalla.

Keli tökkii mutta lajeja löytyy

15.7. Nukuimme pitkään, vaikka yöllä sade hetkeksi taukosikin. Aamulla sade kuitenkin oli entistäkin rankempaa, joten päätimme aloittaa retkeilyn sateessa. Onneksi juuri käveltyämme Nessebyn kärkeen sade hetkeksi taas taukosi ja näimme kolme lapasorsaa, jotakin punakuireja, komean isokihun, tundrakurmitsan, neljä merihanhea sekä kaukana lähes peilityynellä merellä kuikkien ja kaakkureiden tapaan uiskennelleen nuoren jääkuikan. Vielä löytyi neljä suulaa sekä yksi myrskylintukin, joten havainnot lupailivat todella hyvää jatkoa ajatellen!

Vadsön saaresta löytyi 13 vaihtopukuista koiras allihaahkaa sekä yksi naaras haahkojen kanssa hiekkarannalta seisoskelemasta. Hiekkarannalla oli myös pari komeaa juhlapukuista vanhaa kuovisirriä sekä yksi suosirri. Pikkulammilla oli tuttuun tapaan runsaasti vesipääskyjä, jopa noin 60 lintua sekä haapanapoikueita ja sinisorsapoikue. Muutama suokukkokin näkyi lennossa. Lapinsirri hätäili niityllä, jolla myös pari lapinkirvistä varoitteli meille, kun kuljimme kaatosateessa nopeasti takaisin autolle kuivaamaan optiikkaa ja vaatteitamme.

Laitoimme viestin (ties monennenko?) espanjalaisille, jotka kohta kaahasivat jostain paikalle pointsaamaan allihaahkoja eliksiinsä. Espanjalaiset olivat hötkyilleet edes takaisin koko yön sateessa ja saimme heiltäkin pari vinkkiä Vardön suunnasta, pääasiassa he olivat kuitenkin ajelleet meidän antamiemme vinkkien perässä.

Eckerössä sade jatkui ja Paul ja Hanna menivät ihailemaan valtaisaa pikkukajavakoloniaa ylhäältä, minä tiesin saavani paremmat äänitykset kolonian juurelta. Onneksi näkemäni muuttohaukka lensi myös mäen laelle, jossa muutkin näkivät sen nappaavan pikkukajavan poikasen saaliikseen ennen kuin se jatkoi sisämaahan päin. Muutama luotokirvinen näkyi myös ja minä näin jo ensimmäisen pohjankiislankin.

Sade taukosi viimein hieman ja seuraavaksi pysähdyimme tsekkaamaan suurta urpiaisparvea, josta löytyikin yksi tundraurpiainen. Ja aivan lähistöltä löytyi tunturihaukkaperhe istuskelemasta sähkölangoilla ja tuuri jatkui hyvänä, kun Paul plokkasi riekon keskeltä erästä laidunta. Pysähdyttyämme huomasimme riekkomammalla olevan yhdeksän poikasta paimennettavanaan. Pian löytyivät viimein reissun ensimmäiset piekanatkin, joita ei sateen takia ollut aiemmin näkynyt.

Jatkoimme aina Hamningbergiin saakka. Persfjordenilta löysimme suuresta haahkaparvesta kaksi kyhkyhaahkaa, joista toinen oli 2kv ja toinen 3kv koiras. Hamningbergissa oli todella sankka sumu ja kohta alkoi taas sataakin reippaasti, joten pulmusta, muutamaa suulaa, yhtä vuorihemppoa ja reilua tusinaa pohjankiislaa kummempaa ei havaittu. Kuikkalinnutkin olivat kaikki vain kuikkia, niin juhla- kuin talvipukuisiakin, vaikka muut olivat nähneet paikalla vaikka mitä kuikkia. Lopulta sumun ja sateen käytyä sietämättömiksi painuimme telttaan ja nukkumaan.

Hornöya-päivä

16.7. Heräsimme sateen yhä piiskatessa telttaamme. Ikäväksemme yön aikana myös tuuli oli yltynyt todella kovaksi, puuskissa jopa myrskyisäksi. Niinpä jätimme Hamningbergin ja suuntasimme takaisin Vardötä kohti. Matkan varrella eräässä lokkiparvessa oli komea 2kv isolokki ja löysimme jo toisen tunturihaukkapoikueen, joita pääsimme sateen hetkeksi tauottua ihailemaan poikasten kisaillessa ja raakkuessa keskenään sekä aikuistenkin hieman intouduttua ajamaan ohi lentänyttä merikotkaa kauemmaksi.

Meillä oli jo kiire Vardöseen, sillä kymmeneltä oli lähtö Hornöyan lintusaarelle. Ehdimme kuin ehdimmekin satamaan kymmeneksi, mutta kun huomasimme, ettei meillä ollut ensimmäistäkään kruunua, päätimme siirtää lähtömme hieman myöhemmäksi, kun kelikin näytti hiljalleen selkenevän. Niinpä ehdimme käydä pankkiautomaatilla ja kaupassa, ennen seuraavaa venekyytiä klo 11.30.

Hornöya oli entisellään: pikkukajavia, kiisloja, ruokkeja ja lunneja oli aivan käsittämättömän paljon! Kuvauskeli oli tuulen ja synkkyyden takia vaikea ja äänityskeli tuulen takia mahdoton. Vanha tuttu myrskylintu oli edelleen pesäkolollaan ja ainakin vähän aikaa oli pari lintua myös hieman sen alapuolella toisella tasanteella, mutta myöhemmin tällä tasanteella näkyi vain pikkukajavia. Saattoihan myrskylintu edelleen olla niiden takana pesällään painautuneena?

Hanna ja Paul keskittyivät kuvaamaan ohilentäviä ruokkilintua ja minä kuvaamaan ainoassa hieman tyynemmässä kohdassa liikuskellutta luotokirvistä. Jonkinlaisia äänimaailmaäänityksiä sain myös otettua pahimpien tuulenpuuskien välillä. Vuorihempon pesä löytyi myös, mutta tuulessa emon kuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Aika kuitenkin kului taas kerran lintupaljouden keskellä kuin siivillä ja puolen viiden aikaan illalla oli venekyytimme takaisin mantereelle.

Tuulen takia emme viitsineet enää pahemmin koluta paluumatkan varrella olleita paikkoja vaan ajoimme Nessebyhyn, jossa pystytimme teltan kirkon taakse hautausmaan viereen, jossa sai ainoan tuulensuojan aidan takana.

Elis meillekin!

17.7. Aamulla herättyämme ajoimme tuulen ajamina suoraan pois Varangilta ja Tenojoen suistoon Högholmenille, jossa ei ollut lintuja juuri lainkaan ja tie kärkeen oli aivan järjettömän huono. Maisemat kuitenkin olivat taas kerran sykähdyttävät!

Matkamme jatkui tunturiylängölle, jossa näkyi ensi kertaa kunnolla piekanoja, yhteensä parikymmentä lintua. Korkeimmalla tasangolla näkyi ensimmäinen tunturikihukin sekä pari pulmusta ja viimein ensimmäiset tunturikiurut ja hieman alempana näkyi ampuhaukkakin retkipinnaksi.

Matka taittui kohti Porsangerinvuonoa vauhdikkaasti. Puskapysähdyksellä Silvarifossenilla löytyi sinirinnan pesä, jossa perheen isäntää ja pesää päästiin kuvaamaan. Porsanger osoittautui hienoksi maisemiltaan ja lintujakin oli runsaasti, kun vielä sääkin alkoi olla mitä mainioin, olivat fiilikset taas vaihteeksi korkealla! Tavoitteena meillä oli löytää pari viikkoa aiemmin Pierre-André Crochetin kaverinsa kanssa löytämä pilkkaniska. Olin opastellut yhden yön ranskalaiskaksikkoa, joten olin saanut ohjeet linnun löytämiseksi. Harmiksemme ohjeet eivät olleetkaan kovin yksiselitteiset ja kun vuonolla tuntui melanittoja, varsinkin pilkkasiipiä olevan todella paljon, ei pilkkaniskan löytäminen enää tuntunutkaan niin todennäköiseltä.

Ajoimme hyvillä paikoilla pysähdellen Porsangerin pohjukan ympäri Lakselvin kaupungin toiselle puolelle, jossa haahkojen ohella oli runsaasti pilkkasiipiä, mustalintuja ja alleja, tusinan verran näkyi myös lapasotkia sekä yksinäinen mustakurkku-uikku. Ruokailtumme eräällä levikkeellä laitoin tekstiviestin Pierrelle, joka onneksi laittoi hieman vielä tarkennusta ohjeisiinsa, ja vaikka ohjeet olivat vieläkin hieman summittaiset, luulimme tietävämme paikan, johon meidän vielä tuli mennä pilkkaniskaa yrittämään.
Niinpä ajoimme seitsemän kilometriä Lakselvista takaisin päin kohtaan, jossa päätieltä näkyi vuonolle. Paikalla oli taas todella runsaasti melanittoja ja haahkoja ja viimein huomasin yhden nukkuvan mustan linnun, jolla näytti olevan otsassa kirkkaanvalkoinen läikkä. Viimein lintu hieman kääntyi ja myös niskassa näkyi valkoista – siinä se oli elis minulle ja Hannalle. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen lintu viimein heräsi ja nosti valtaisan värikkään nokkansa esiin ja kyllä tuntui mukavalta saada elis näin pitkän ajon päästä! Kohta lintu alkoi vilkkaasti uiskennella väliin oudosti ylöspäin koko ruumiillaan ja päällään kurotellen, muutaman kerran lintu myös räpytteli, jolloin näimme, että se oli voimakkaasti sulkimassa, joten se pysyisi paikalla vielä pitkään.

Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme kohti sisämaata ja Suomea. Illalla parkkeerasimme automme Karigasniemen Ailigaksen rinteeseen, johon pystytimme telttamme ja sateen taas ropistessa telttakangasta vasten vaivuimme sikeään uneen.

Hiljalleen kohti Oulua

18.7. herättyämme kiipesimme pienten sadekuurojen välissä Ailigaksen huipulle, mutta linnut loistivat poissaolollaan. Huipun koluaminen yhdessä paikalle kivunneiden kolmen suomalaisornin kanssa ei tuottanut kuin kourallisen pulmusia. Alaspäin kävellessämme näimme maakotkan vilaukselta, mutta muuten Ailigas oli ollut suunnaton pettymys. Onneksi läheisellä Piesjängällä lintuja näkyi enemmänkin. Ensimmäinen parempi havis oli tien yli juossut riekkoperhe ja toinen vielä parempi havis oli sopuli! Kohta törmäsimme myös pesiviin tunturikihuihin, joiden pesällä sopulin raatoja oli enemmänkin, useimmista oli toki enää pää jäljellä. Tunturikihuja kuvattiin jonkin aikaa ennen kuin päätimme jättää ne pesimään rauhassa ja kävelimme takaisin poroerotusalueelle jättämällemme autolle. Matkalla näkyi pari tundraurpiaista, joitakin sinirintoja, lapinsirkkuja sekä yllättävässä paikassa ollut pajusirkku.

Nuvvus Ailigaksen tienoilla tuntui sopuleja olevan enemmänkin petojen määrästä päätellen, sillä näimme ainakin kahdeksan piekanaa. Onnistuimmepa eräällä paikalla havaitsemaan myös ampuhaukan sekä sen perässä raakkuen ylitsemme lentäneen tunturihaukan!

Utsjoella kävimme taas kerran kylän ohi ajaessamme kaupassa ja jatkoimme vaihteeksi kovassa vesisateessa yhdeksän kilometriä etelään Pohjan Tuli hotellille syömään. Paikallahan käy ruokinnalla taviokuurnia. Sateen hetkeksi tauottua ja saatuamme juuri pöytäämme aivan käsittämättömän herkulliset ateriat, saapui ruokinnalle vanha naaras taviokuurna – Paulin 10. elis! Eipä olisi ajoitus voinut olla yhtään parempi!

Sateen taas alettua saatoimme huoleti käydä suihkussa ja jopa saunassa ja vetäytyä rättiväsyneinä huoneisiimme lataamaan akkuja, siis omiammekin.

19.7. Aamulla yritimme vielä nähdä taviokuurnia paremmin, mutta vain Paul, joka oli sinnikkäin, onnistui kertaalleen nähdä saman vanhan naaraan ruokinnalla. Tuuli oli taas yltynyt todella kovaksi, joten saatoimme hyvin mielin lähteä pitkälle siirtymälle kohti etelää.

Jossain Utsjoen puolella havaitsimme muutamia piekanoja ja suopöllön ja heti Inarin puolelle saavuttuamme tien ylitti riekko ja samassa paikassa tien varressa lekutteli tunturikihu. Kiipesimme sateen taas hetkeksi tauottua Kiilopäällekin reissupinnoista yhä puuttuneen kiirunan toivossa, mutta vaikka kovasti yritimme, emme yhtään kiirunaa löytäneet. Kuukkeliperhe, muutama lapinsirkku, kapustarinta sekä sinirinta sentään nähtiin. Sodankylässä Porttipahdan tekoaltaan kohdilla näimme hämmästyttävää kyllä koko reissumme ensimmäisen kalasääsken ja altaalla näimme pari vanhaa merilokkia. Tämän jälkeen reissu olikin tylsää ajelua. Rovaniemellä pysähdyimme hetkeksi napapiirillä, mutta muuten matka jatkui aina Ouluun saakka, jossa olimme iltayhdeltätoista.

Ja hulluja kun olemme, niin minnekäs muualle olisimme menneet kuin Ruskon kaatopaikalle yrittämään huuhkajaa. Tarkoitus oli käydä paikalla vain pikaisesti, mutta kun törmäsimme paikalla alueen vartijaan, joka sanoi, että lintua näkee joka yö kahden ja neljän välillä, päätimme jäädä paikalle odottelemaan. Niinpä nukuimme autossa muutaman tunnin Ruskon kaatopaikan portilla!

Oulun seudulla

20.7. Hieman ennen kahta heräsin taas kerran tsekkaamaan lähitolpat ja huomasin huuhkajan istumasta erään jätekasan huipulta laskeneen auringon kajoa vasten. Ikävä kyllä lintu lähti lähes saman tien lentoon mutta Hanna ja Paul onneksi näkivät sen lennossa ennen kuin se katosi kasojen taakse piiloon. Odottelimme paikalla vielä tovin, josko vartija saapuisi seuraavalle kierrokselleen, sillä tämä oli luvannut, että hänen seurassaan voisimme mennä katsomaan huuhkajaa lähempääkin. Pikkuhiljaa lokkeja alkoi saapua kaatopaikalle siinä määrin, että totesimme, että huuhkajan oli jo täytynyt siirtyä pois avoimilta paikoilta.

Koskapa kahden jälkeen yöllä oli vaikea keksiä Oulusta sopivaa majoituspaikkaa, päätin ajaa Liminkaan ja Virkkulaan, jossa levitimme telttapatjat venevalkaman parkkipaikan sillalle, könysimme makuupusseihimme ja luhtahuitin huutaessa vieressämme pää (tai ainakin nokka) punaisena vaivuimme sikeään uneen.

Muutaman tunnin unien jälkeen kipusimme Virkkulan torniin, josta näkyi hämmästyttävän vähän lintuja, parempina ainoastaan merikotka, lentävä kaulushaikara, runsaasti merihanhia, isolepinkäinen ja eipä paljon muuta. Niinpä jatkoimme muitta mutkitta Lumijoen Sannanlahdelle, jossa ei sielläkään yllätyksekseni ollut vesiäisiä, mutta lahdelta löytyi muiden tiirojen seasta saalistelemasta mustatiira. Pitkänokalle laskeutui myös tumma merikihu, joten hetkessä olin saanut kaksi Lumijokipinnaa, vaikka aikanaan siellä oli kyllä tullut retkeiltyä varsin runsaasti! Kävellessämme takaisin autolle saimme vielä kuitattua naurettavimman retkipinnapuutteemme, kun eräässä puskassa piilotteli kaksi hernekerttua.

Lumijoella pointsasimme vielä turkinkyyhkyt ja sitten teimme pikavisiitit Oulun Kiviniemeen ja Oritkariin, joissa ei pikkutyllejä ihmeellisempiä havaintoja tullut. Yhdentoista aikaan päivällä olimme sovitusti hakemassa Ala-Kojolan Mikon kyytiimme Linnanmaalta. Matka jatkui kohti Vaalaa, jossa suuntasimme kalasääsken pesimäsuolle. Kovin naurettavissa puissa pesivät näemmä paikalliset kalasääsket, jos vertaa eteläkarjalaisiin lajitovereihin. Ensimmäinen pesäpuu oli sitä luokkaa – siis niin hento ja laho, ettei pesälle uskaltanut kiivetä ja kun emopyynti ei tuottanut tulosta jatkoimme saman tien toiselle pesäpaikalle. Onneksi tällä pesällä oli tänäkin vuonna pesitty, sillä sitä ei vielä ollut tarkastettu. Kävellessämme pesäsuolle näimme pyyn poikasen ja suon laidalta, että pesässä istui isolepinkäinen, onneksi lähempää huomasimme, että istui siellä myös yksi suuri kalasääsken poikanen ja kohta Mikko tottuneesti asetteli paikalle kantamamme tikkaat pesää vasten ja kipusi hakemaan poikasen alas rengastettavaksi. Oli siinä Paulillakin ihmettelemistä, kun sai kouraansa kalasääsken lähes täysikasvuisen poikasen, eipä tarvinnut käskeä miestä hymyilemään kuvissa!

Olimme aivan käsittämättömän väsyneitä, kun lähdimme paluumatkalle kohti Oulua, mutta samalla todella kiitollisia Mikolle, että tämä oli tarjonnut mahdollisuuden osallistua kalasääsken rengastukseen. Jos tapahtuma oli ollut aivan ainutkertainen elämys Paulille, oli se sitä ollut myös minulle ja Hannalle. Oulussa tipautimme Mikon Linnanmaalle ja ajoimme veljeni Rikun luokse majoittumaan. Riku oli itse kahden lapsensa kanssa Kokkolassa, mutta Rikun vaimo Pirjo oli kotona vain muutamia viikkoja aiemmin syntyneen tyttövauvan kanssa. Kiitollisina majoituimme yläkertaan ja syötyämme olimme valmiita pehkuihin.

Takaisin kotiin

21.7. Nukuimme niin pitkään kuin ikinä vain pystyimme. Emme suunnitelleet enää tälle viimeiselle yhteiselle päivällemme mitään linturetkiohjelmaa vaan lähinnä lepäilimme, kävimme tutustumassa Ouluun ja kävimme jopa elokuvissa. Hietasaaren torniin sentään käytiin tutustumassa ja Pyykösjärvellä, mutta lintuhavaintoja ei tullut oikeastaan lainkaan. Illalla Rikukin saapui kotiin joten loppuaika meni seurustellessa sekä tietysti tavaroita pakatessa. Iltayhdentoista jälkeen veimme Paulin yöjunalle, joka oli varmasti leppoisin tapa matkustaa Helsinkiin näin rankan reissun jälkeen.

22.7. Aamulla Paulilla oli hyvin aikaa jatkaa linja-autolla lentoasemalle, josta hänen lentonsa olisi kahden aikaan päivällä. Me puolestaan otimme Rikun luona rennosti aina puolille päivin saakka, kunnes meidän piti lähteä paluumatkalle kohti Parikkalaa.

Matkan varrella näimme vauhdista Rantsilassa isolepinkäisen ja lopulta teimme vain yhden kunnon pysäyksen Kärsämäen Nurmesjärvellä, jossa havainnot jäivät kolmeen nuolihaukkaan, reissupinna mehiläishaukkaan ja sinisuohaukkaan. Viimein iltakymmenen aikaan olimme kotona Parikkalassa. Olipahan taas ollut reissu! Reilussa kahdessa viikossa olimme ajaneet 4300 kilometriä ja havainneet huikeat 222 lintulajia, mikä on todella hurja määrä heinäkuussa!

J.A.

Norja Lofootit 31.7.-6.8. 2004

Alkusanat

Jarvan Ilkka oli tehnyt suuren työn; hommannut taas vanhempiensa asuntoauton lainaan ja järjestellyt kaikki käytännön seikat kuntoon, niinpä me muut – Janne ja Hanna, Ilkan tyttöystävä Marisanna sekä oululaiset kaverimme Juha Heimovirta ja Paulus Tulppo – saimme suunnata tämän kesäiselle reissulle Norjan Lofooteille kuin katettuun pöytään.

Ilkka oli selvittänyt reittisuunnitelman, lautta-aikataulut sekä myös majoituksen tärkeimmässä kohteessamme Røstin saarella kaukana ulkomerellä. Yhdessä Jannen kanssa hän oli myös selvittänyt, että pääsisimme osallistumaan tavallista paremmalle keijuretkelle, joten kaikki valmistelut olivat kunnossa.

Porukka kasaan ja menoksi

Reissuun lähtö tapahtui Ilkan ja Marisannan osalta 31.7. päivällä, reilusti muita aiemmin, Imatralta. Me kaikki muut kun olimme jo Oulussa. Janne ja Hannakin olivat saapuneet Ouluun ystävänsä häihin jo paria päivää aiemmin. Niinpä Ilkka ja Marisanna ajelivat koko lauantain ylös Limingalle saakka, jossa he majoittuivat Virkkulan opastuskeskuksen parkkipaikalle.

1.8. sunnuntaiaamuna (Ilkan jo ehdittyä käymään jopa Virkkulan tornissa) oli Jannen ja Hannan vuoro nousta kyytiin Oulun Saarelasta, jossa Jannen Riku-veljen luona he olivat yöpyneet. Seuraavaksi haettiin Juha kyytiin Toppilasta ja pian oli Palekin haettu Ranta-Kastellista. Ja matkamme alkoi jo ennen kuutta!

Iissä tankkailimme tankin täyteen ja Ilkka, joka oli jo ajanut ihan tarpeeksi, päästi Jannen ohjaksiin. Aamulla ennen kauppojen aukeamista ohitimme Haaparannan, ja Ruotsipinnojen listaus alkoi. Lintuja oli teidenvarsipuskissa aivan älyttömästi. Nuoret pikkulinnut olivat väen väkisin tunkemassa auton alle, joten Janne ei kehdannut ajaa edes sitä kahdeksaakymppiä, jota matkailuautolla olisi saanut ajaa. Mukavimpina lajeina listalle kirjattiin piakkoin mm. ruskosuohaukka, pikkulepinkäinen ja varpushaukka. Hieman pohjoisempana näkyi kurkia, hiirihaukkoja, pari suopöllöä, sinirintoja, pikkukäpylintuja ja kuului palokärki jne.

Tasaista vauhtia ajoimme Ruotsin halki pysähtyen hieman pitemmäksi ajaksi ainoastaan Kiirunassa, jossa taas tankkasimmekin. Ehtipä Marisanna ja Ilkka käydä tervehtimässä Marisannan tätiäkin. Pian Kiirunan jälkeen tie nousi komeille tuntureille, ja fiilis nousi maisemien muututtua komeammiksi. Lintuhavainnot olivat kuitenkin vähissä, sentään tilhiä, kuikkia ja pari kaakkuria havaittiin. Muuten matkan kulku noudatti perinteistä kaavaa; juttua riitti ja jätehuumorin kaatopaikan portit tuntuivat näin sunnuntainakin olevan avoimet. Hauskaa siis oli, vaikka matkanteko olikin puuduttavaa.

Rankkaa matkantekoa

Norjan raja ylitettiin perinteisesti juhlien. Eläimellistä Norge, Norge –huutoa olisi luultavasti säikähtänyt normaaliakin lunkimpi norjalainen. Jannen kännykkään alkoi nyt kerääntyä Norjassa havaittuja lintulajeja.

Kuten aina Varangillekin mennessä, olivat nytkin linnut tiukassa ennen kuin meri avautui eteemme hieman ennen Narvikia, jonka ohitimme pohjoispuolelta. Sisimmät vuononpohjukat olivat linnustollisesti varsin köyhiä, mutta maisemat olivat heti kerralla todella komeat! Korkeita vuoria nousi suoraan turkoosinsinisestä merestä. Kelikin oli kuin morsian, oli lähes tyyntä ja lämpöä lähes 25 astetta, joten aavistelimme jo, että pakkaamamme toppatakit ja pipot yms. saattaisivat osoittautua koko reissulla tarpeettomiksi.

Vuonojen tavallisinta linnustoa edustivat mm. meriharakat, punajalkaviklot, harmaa-, kala- ja merilokit, kala- ja lapintiirat, merimetsot, haahkat sekä tukka- ja isokoskelot sekä hämmästyttävän runsaina esiintyneet harmaahaikarat. Harvakseltaan näkyi mm. naurulokkeja, merikihuja, kuikkia, pikkukuoveja, kuoveja, merikihuja, riskilöitä, ja sinisorsia. Yksittäiset mustakurkku-uikku, merikotka ja mustaviklokin havaittiin. Varpuslintupuolta edustivat yleisinä mm. västäräkit, räkätti- ja punakylkirastaat, urpiaiset, niittykirviset, pajulinnut sekä hömö- ja talitiaiset. Myös kivitasku, viherpeippoja, varpusia, haara-, törmä- ja räystäspääskyjä, harakoita ja mm. sepel- ja kesykyyhkyjä nähtiin.

Muutaman kerran olimme pysähdelleet komeiden maisemien ja kauppakäyntien takia mutta jatkoimme tasaista tahtia kohti Lofootteja. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen ylitimme lautalla viimein Hadselfjordenin ja saavuimme Lofooteille. Tämä lautta kulki Melbusta Fiskeböliin aivan aikataulussaan ja 25 minuutin lauttamatkalla näkyivät mm. ensimmäiset pyöriäiset.

Ilta oli jo pitkällä, joten emme aikailleet, vaan etsimme lähes heti sopivan yöpymispaikan erään pikkutien varresta. Iltapuuhastelut eivät kauan kestäneet, sillä kaikki olivat äärimmäisen väsyneitä. Pian kaikki olivat jo pitkällään laskemassa lampaita.

Tämä lampaiden laskeminen kuitenkin jatkui ja jatkui eräillä johtuen erään nimeltämainitsemattoman Heimo Virran käsittämättömän äänekkäästä kuorsauksesta. Eräs kävi ulkonakin kastelemassa makuupussiaan käsittämättömän kosteassa ja sumuisessa kelissä. Riekotkin nauroivat tälle rassukalle unettomalle, kun tämä lopulta palasi autoon kuuntelemaan maanvyörymää muistuttanutta rohinaa.

Lopulta kuitenkin kaikki saivat kuin saivatkin ainakin hetken nukutuksi, ja aamu valkeni ehkäpä jopa onneksemme huomattavasti suunnitelmiamme myöhemmin. Äärimmäisen sankan sumun takia näkyvyyttä oli alle 50 metriä, joten nukuimme varsin pitkään.

Ensimmäiset meristaijit

2.8. Aamupalan jälkeen matkamme jatkui ensimmäiseen meristaijipaikkaamme Henningsværiin, jossa meinasimme ensin parkkeerata käyttämättömän näköiselle jalkapallokentälle. Eräs paikallinen kuitenkin ”ystävällisesti” ohjasi meidät muualle parkkiin sanomalla: ”They will kill you if you stop here!”. Me otimme neuvosta vaarin, sillä emme halunneet jo näin alkumatkasta saada isosta turskasta päähämme.

Kalliolle kiivettyämme saimme todeta, että merellä ei liikkunut mitään, mutta onneksi paikallisissakin linnuissa riitti katsomista vähäksi aikaa. Karimetsot ja vuorihempot saivat kunnian lisätä Jannen ja Hannan varsin kattavaa WP-vuodenpinnalistaakin.

Toinen meristaiji suoritettiin Eggumissa, jonne ajaessamme löysimme eräästä lutakosta lapasotkapoikueen sekä toisen yksinäisen lapasotkanaaraan. Eggumista löysimme ensimmäiset luotokirviset, joita olikin sitten vähän joka puolella. Sumun seassa näkyi vain yksinäinen pikkukajava, tavallisten lokkien ollessa varsin runsaita.

Koskapa staijaus oli varsin turhaa, päätimme jatkaa kohti Lofoottien eteläkärkeä eli Åta. Ajoimme pari tuntia sankassa sumussa, havaiten ainoastaan sorsalintuja eräällä rehevällä järvellä, mutta illan jo hämärtyessä saimme huomata, että sää eteläisimmässä osassa Lofootteja olikin mitä mainion. Niinpä hieman ennen Måskenesia pysähdyimme pariin otteeseen mulkoilemaan merelle ennen kuin ajoimme aivan Å:n kärkeen staijaamaan auringonlaskuun saakka.

Aivan eteläisimmässä kärjessä pikkukajavakolonioita oli jo siellä täällä sekä talojen seinustoilla että rantakielekkeillä. Ensimmäiset esiaikuiset suulat havaittiin kaukana merellä samoin kuin muutamat kaukana viipottaneet lunnit. Riskilöitä oli runsaasti, mutta mm. ruokki ja etelänkiisla loistivat poissaolollaan. Komean auringonlaskun siivittäminä ajoimme Måskenesin satamaan yöpymään. Aamullahan tästä lähtisi lautta kohti reissumme tärkeintä pistettä Røstiä.

Lauttamatkalla vihdoin merilintuja

3.8. aamulla heräsimme ennen kahdeksaa, vain puolta tuntia ennen Røstin lautan lähtöä. Aamupalaa satamassa syödessämme havaitsimme laulavan tiltaltin, useita pikkuparvia tilhiä sekä yhden parven pikkukäpylintuja. Huippuvaellus oli siis yltänyt näinkin länteen.

Lautalla kiipesimme heti kannelle ja aloitimme staijin suurin odotuksin. Olihan enemmän kuin todennäköistä, että näkisimme keijuja, jos vain sinnikkäästi staijisimme. Varsin pian näkyivät ensimmäiset lunnit ja pian myös ensimmäiset keijut. Ensin Janne näki keijun, joka oli mahdollisesti myrskykeiju, mutta lintu oli liian kaukana, jotta määritys olisi ollut varma. Kohta löytyivät seuraavat keijut, jotka määritettiin yhteistuumin merikeijuiksi.

Ennen Værøyn saarta löytyivät ensimmäiset myrskylinnut. Ensin niitä lenteli ja oli uimassa kaukana merellä, mutta pian saapuivat ensimmäiset lentämään aivan lauttamme viereen. Niinpä valokuvaajamme pääsivät treenaamaan lentokuvausta näiden putkisieraimisten merilintujen kanssa. Værøyn lähistöllä liikkui runsaasti lunneja ja myös ensimmäiset ruokit ja etelänkiislat saatiin määritettyä. Pikaisen pysähdyksen jälkeen matka kohti Røstiä jatkui.

Lautalta näimme vielä satoja myrskylintuja ja lunneja, suulan, kaukaisen isokihun sekä muutamia merikeijuja, mutta Røstin lähestyessä näimme enää pääasiassa riskilöitä ja pikkukajavia.

Kolmen ja puolen tunnin lauttamatkan päätteeksi oli mukava saada taas maata jalkojen alle. Satamassa meitä oli vastassa eräs Rorbukampingin pitäjistä, joka kyyditsi meidät erillisellä saarella sijainneeseen majapaikkaamme. Majapaikkamme olikin aivan uskomaton! Pikkukajavia pesi joka puolella punaisten talojen seinustoilla ja kattorakenteissa. Saimme kaksi huonetta, neljän ja kahden hengen huoneet, ja hinta oli 125 kruunua/yö henkeä kohti.

Kahlaajakomppausta Røstin rannoilla

Pienen huilin jälkeen, olimme valmiit lähtemään kävelylle kohti saaren parhaiksi väitettyjä lintualueita, jotka sijaitsivat lentokentän takana. Niinpä soudimme pääsaarelle ja kävelimme muutaman kilometrin lentokentän reunalle. Hotellin pitäjä oli neuvonut meille parhaan reitin kahlaajarannoille, joten jouduimme ylittämään ainoastaan kerran lammasaidan. Luotokirvisiä ja merikihuja löytyi niityiltä runsaasti. Kahlaajarannoilla lintuja oli huomattavasti vähemmän kuin olimme odottaneet, kuitenkin suosirrejä, karikukkoja, suokukkoja, pari pulmussirriä sekä pikku- ja lapinsirrit havaittiin. Törmäsimme myös ruotsalaisporukkaan, joka oli kolunnut rantoja jo pitempäänkin. He eivät kuitenkaan olleet havainneet mitään sen ihmeellisempää, näyttivät kuitenkin meille eräällä rannalla lojuneen kaskelotin jäänteet. (Tämä 13 ruotsalaisen porukka oli se, jonka mukaan onnistuimme lyöttäytymään keijuretkelle.)

Aikamme kierreltyämme palasimme takaisin kotisaarellemme, jossa ehdimme hädin tuskin syödä ja hieman levätä ennen kuin oli aika suunnata ruotsalaisporukan tilaamalle keijuretkelle. Yhdeksältä olimme koko porukka, 13 ruotsalaista ja meidän porukkamme lintuharrastajat Hanna, Janne ja Ilkka pihalla valmiina koko reissun kohokohdalle.

Paatilla ulkomerelle keijujahtiin

Ruotsalaiset miehittivät paatin yläosan, joten me jäimme peräpäähän ja aloitimme staijin saman tien veneen päästyä pois Røstin rantaviivasta. Yllätykseksemme Janne löysi lähes heti haahkanaaraan, joka näytti aivan liian hyväntuuliselta ollakseen vain tavallinen haahka, kyseessä oli myös muiden tuntomerkkien perusteella kyhmyhaahka.

Päästyämme ensimmäisille Røstin eteläpuolella sijaitseville lintusaarille näimme aivan järjettömät määrät lunneja sekä todella upeilla, korkeilla, kielekkeillä suuria pikkukajavakolonioita. Oli outoa huomata, että kaikki ruokkilinnut todellakin olivat lunneja – ruokkeja ja etelänkiisloja näkyi vain muutamia.

Jatkoimme matkaa upean Trenykenin saaren ohitse, jolla oli aivan uskomaton määrä merikotkia. Noin 50 merikotkaa näkyi istuskelemassa rantakalliolla ja pikkuluodoilla tai lentelemässä saaren korkeiden huippujen luona. Näimme vielä muutaman merisirrin ennen kuin hiljalleen ohitimme viimeisenkin saaren ja jatkoimme vielä hetken matkaa ulkomerelle. Sieltä oli tarkoitus kaivaa niitä kaikkien odottamia keijuja.

Paatin miehistö alkoi kalastaa houkutellakseen lintuja laivan lähistölle, ja heti mereltä saapui runsaasti myrskylintuja kärkkymään osuuttaan. Me puolestaan kipusimme kannen kautta veneen keulaan, jossa ruotsalaisryhmän norjalaisopas yritti löytää ensimmäisiä keijuja. Pian niitä alkoi löytyäkin, mutta ainoastaan merikeijuja. Osa näistä pienistä uskomattoman erikoisista merenelävistä lensi todella läheltä venettämme. Oli uskomattoman hienoa päästä näkemään näitä lintuja auringon valaistessa vielä viimeisillä säteillään ulappaa.

Myrskylintujen joukosta löytyi muutamia harmaan muodon edustajia ja pari suulaakin näkyi, mutta myrskykeijua emme meinanneet löytää sitten millään. ensimmäisenä turhautuivat ruotsalaiset, jotka tuskin ilman opastaan ja meitä olisivat nähneet monta merikeijuakaan. Joku sveduista lupasi jo kaljan ensimmäisen myrskykeijun löytäjälle, jolloin me Ilkan ja Hannan kanssa hieman hymähdimme, sillä tiesimme olevamme skarpeimmat tällä aluksella. Eipä mennyt varmaan minuuttiakaan, kun ensin Ilkka näki todennäköisen myrskykeijun, jota ei valitettavasti muut ehtinyt nähdä, ja hieman myöhemmin Janne löysi myrskykeijun lentämästä niin läheltä paattiamme, että todennäköisesti kaikki ruotsalaisetkin onnistuvat linnun näkemään.

Myrskykeijusta sai varmaankin kaikki paitsi norjalaisopas eliksen, joten fiilis oli heti korkeammalla. Kuvailimme vielä jonkin aikaa myrskylintuja, jotka saivat evääkseen kaikki pienemmät turskat, joita pelkällä koukulla merestä nousi. Suuren noin 12 kiloisen turskan päätimme viedä Hernykenin lintuaseman väelle.

Hernykenin lintuasemasaarella

Hernykeniin rantauduttuamme tapasimme lintuaseman kaksi rengastajaa, josta toiseen, Tomas Arvaakiin Janne oli ollut yhteydessä tekstiviestitse ennen reissua. Rengastajat kertoivat lintuaseman historiasta ja toiminnasta norjaksi, joten Hanna ja Ilkka kaiketi ymmärsivät edes vähän, Janne ei edes yrittänyt. Tomas myös kantoi lunnifellasta (pari aitaa ohjasivat rinnettä alas juosseet lunninpoikaset koppiin) nuoren lunnin, jota pääsimme ihmettelemään kädessä.

Pian kävelimme rantaan odottelemaan keijujen saapumista ja rengastajat lähtivät pystyttämään verkkoja sekä laittamaan nauhuria soittamaan sekä meri- että myrskykeijun ääntä. Vain hetken merelle katseltuamme löysimme ensimmäiset merikeijut lentelemästä rantaviivaa edestakaisin, ja pian ensimmäiset lensivät ylös kohti pesäkolojaan, jolloin ensimmäinen lintu osui myös verkkoon. Tomasin irrottaessa lintua verkosta, löysimme ensimmäisen myrskykeijun lentämästä merikeijujen seassa, ja myös tämä saapui lentämään aivan edustallemme, jolloin kaikki pääsivät näkemään tuntomerkit hyvin.

Merikeijuja osui pian verkkoihin useampiakin, joten pääsimme ihmettelemään tätä pientä mutta pippurista lintua kädestämme. (Kaikille lintua ei tietenkään annettu käteen, mutta Tomas tiesi, että meillä oli ennestään runsaasti kokemusta lintujen käsittelystä.) Pakolliset kuvatkin saatiin näin otettua Jannen pitäessä lintua kaikissa haluamissamme asennoissa.

Yhteensä 15 merikeijua osui verkkoihin, mutta valitettavasti ensimmäistäkään myrskykeijua emme saaneet kiinni. Näiden suurempien keijujen voimakasta lentoa sekä myös soidinääntelyä saatiin kyllä ihailla aivan riittämiin, useamman linnun lennellessä välillä suuren ryhmämme keskeltäkin. Myrskykeijun äänet ovat todella hupaisia!

Aamu alkoi jo sarastaa, kun verkot suljettiin ja pian aloitimme matkamme takaisin kohti Røstiä. Olimme kaikki todella väsyneitä mutta myös todella onnellisia ohittaessamme taas kymmenet merikotkat sekä tuhannet lunnit ja viimein saapuessamme kotisaaremme laituriin.

Marisanna, Pale ja Juha olivat nukkuneet jo tuntikausia, kun me viimein pääsimme kapuamaan sänkyihimme.

Täydellistä lomailua

Heräsimme virkeinä vasta aamupäivällä. Todennäköisesti heräsimme siksi, että huoneessamme haisi aivan turskalta! Olimmehan olleet reissussa jo jonkin aikaa, joten oli varsin autuasta päästä taas suihkuunkin! Koko porukka tuntui olevan sen verran väsynyttä, että päätimme ottaa koko päivän aivan iisisti. Niinpä halukkaat kuvailivat pihapiirin maisemia sekä joka paikassa määkyneitä pikkukajavia. Hauskimmat kuvat saatiin keittiön ikkunalaudalla istuskelleista rissoista, jotka eivät pelänneet juuri mitään.

Päivän aikana ei todellakaan tehty mitään kovin suurenmoista. Toki pelkkä kaupassa käynti oli aivan riittävän suuri urakka, kun ensin piti soutaa norjalaismallisilla airoilla ja sitten vielä kävellä pari kilometriä useamman satama-altaan takana sijainneelle kaupalle. Jäätelö maistui kyllä helteessä normaaliakin paremmalta.

Illalla nousimme ruotsalaisten kera lauttaan ja paluumatkamme kohti manner-Lofootteja alkoi. Kaikilla riitti vielä virtaa staijata merelle ja havaitsimmekin taas 15 merikeijuja, 4 suulaa, 3 isokihua, valtavat määrät myrskylintuja sekä parhaimpana 3 kv isolokin.

Mantereelle päästyämme ajoimme vielä pari tuntia ennen kuin yövyimme Flakstadiin levikkeelle komean hiekkarannan viereen. Valokuvaajamme Juha ja Pale suuntasivat vielä kuvaamaan rantamaisemaa viimeisessä valossa muiden jo painuessa pehkuihin.

Paluumatka

5.8. aamulla kaikki tiesivät, että paluumatkasta tulisi todella raskas. Kuitenkin porukkamme oli niin loistava, ettei mieliala laskenut hetkeksikään. Juttua riitti ja kaikki tulivat todella hyvin toimeen, vaikka porukastamme Janne oli ainoa joka oli koskaan edes tavannut kaikki ennen reissua. Matkaa taitettiin taas tasaisen tappavaa vauhtia, mutta silti päätimme vielä toistaa osin sumun takia pilalle menneen stoppimme Eggumissa.

Upeassa kelissä staijasimme merelle hieman toista tuntia yhdessä brittiryhmän kanssa, jolla oli mukanaan vanha tuttu norjalaisopas. Havaintojakin kertyi mm. 9 suulaa, parikymmentä myrskylintua, isokihu sekä pari paikallista muuttohaukkanuorukaista.

Matkamme jatkui ja oli mukava nähdä uusia maisemia, jotka olivat tulomatkallamme olleet täysin sumun peitossa. Fiskeböl – Melbu välikin oli varsin komea maisemiltaan. Kaikki onnistuivat viimein näkemään pyöriäisiäkin. Piekanakin saatiin lisättyä reissupinnalistaamme.

Ilkka ajoi urhoollisesti niin pitkään kunnes tiet hieman levenivät, jolloin Janne jatkoi ajoa päästäen koko ajan Norjassa ajaneen Ilkan lepäämään. Janne ajoikin sitten reippaat 12 tuntia yhtä kyytiä Palen pitäessä seuraa ja kertoessa aina sopivaan väliin vitsejä, jotta meno jatkuisi tasaisena. Muut painuivat piakkoin pehkuihin. Norjan viimeisiksi lintuhavainnoiksi jäivät tien ylittänyt riekkoperhe sekä eräässä järvessä uiskennellut joutsenperhe.

Ruotsin puolella meno jatkui samanlaisena. Janne ajoi yön aikana halki koko maan havaiten mm. 5 itsemurhasuopöllöä, joista kolme yritti väkisin jäädä auton alle. Sen sijaan 10 riekkoa sekä korkealla tunturissa näkynyt jättiyllätys, heinäkurppa, katosivat tieltä jo auton valoissa.

Torniossa Janne oli jo niin sippi, että oli pakko herättää muut hoitamaan ajovuoroaan. Janne painui pehkuihin ja Ilkka otti taas ajovuoron. Ouluun saavuttiin jo aamutuimaan, kyydistä jäivät Janne, Pale ja Juha. Marisanna ajoi vuorostaan Paltamoon kotiinsa, josta Ilkka ja Hanna saivat jatkaa vatsat täynnä matkaansa kohti Etelä-Karjalaa.

J.A.

Norja, Varanki 11.-19.7. 2003

Taas reissun päälle!

Pari päivää huilittuamme edellisen, katalonialaisten opastusreissun väsymyksiä, päätimme lainata taas Hannan vanhemmilta autoa ja lähteä toiselle kesälomareissullemme kohti Pohjois-Lappia ja Varankia. Reissuseuraksi olimme pyytäneet kaveriani Juha Heimovirtaa Oulusta. Juhan harrastuksena ei niinkään ole linnut, mutta hän harrastaa kuvaamista, ja sitähän linnuissa aina riittää!

Perjantaina 11.7. keskipäivällä olimme saaneet auton pakattua, ja suuntasimme auton keulan kohti pohjoista – taas. Lähes yhtä kyytiä ajoimme Kontiomäelle, jonne Juha saapui junalla.

Reitiksemme olimme valinneet sen reitin, jota pitkin ei tarvitsisi ajaa Rovaniemen kautta. Rovaniemelle kun on tullut jokunen kerta elämän aikana ajettua. Niinpä reittimme kulki Kemijärven kautta ensimmäiselle yöpymispaikallemme Pelkosenniemen Saunavaaraan.

Matkanvarsibongailua

Vaikka Saunavaara olikin erinomainen yöpymispaikka, ei se ollut sitä sattumalta. Saunavaaran pelloilla, kun oli koko kesän saalistellut koiras arosuohaukka. Olipa paikalla epäilty nähdyn naaraskin. Niinpä huonosti nukutun yön (liian kova alusta, äänekäs pohjansirkkupoikue ja joku hemmetin Pirkka Aalto piipitti jotain räyskiä ja viiriäisiä naapurikunnasta), painelin aamuviiden aikaan staijaamaan peltoja. Eipä aikaakaan, kun näin ensin suopöllön lentävän matalalla pellon yllä ja lähes heti perään 3kv koirasarosuon. Porukka teltasta hereille ja pihalle, mutta onnettomat hidastelijat eivät olleet tarpeeksi nopeita. Toisella yrittämällä kuitenkin teltasta ulostautuminen kävi nopeammin, ja kaikki pääsivät näkemään, kun arosuo leijaili peltojen yllä.

Hanna ja Juha kömpivät vielä telttaan nukkumaan, ja minä päätin mennä kuvaamaan arosuota. Ihme kyllä onnistuinkin yrityksessäni, kun lintu laskeutui hetkeksi talon pihaan tolpan nokkaan. Vajaata tuntia myöhemmin paikalle saapuikin tuo em. P. Aalto Piisilän Petrin kanssa, ja pienen odottelun jälkeen arosuo suvaitsi näyttäytyä heillekin. Paikalla lauloi iloksemme myös pikkusirkku.

Porukalla menimme mekastamaan teltalle, jossa yhä edelleen Hanna ja Juha nukkuivat. Yht`äkkiä ylitsemme pyyhkäisi raju sadekuuro, jota ennen onneksi ehdimme purkaa teltan. Pian lähdimme jatkamaan matkaamme kohti pohjoista ja Pirkka ja Petri suuntasivat Kemijärvelle jatkamaan omaa retkeään.
Sodankylässä teimme parikin pysähdystä, joista ensimmäinen tuotti muutaman mustalinnun (mm. poikueen), uivelon sekä lähistöllä autosta nähdyt nuoli- ja muuttohaukan.

Seuraava tärkeämpi pysäys oli kuitenkin vasta Inarin Kaamasessa, jossa bongasimme Neljän tuulen tuvan ruokinta-automaatilla jo pitempään käyneet kaksi naaraspukuista taviokuurnaa.

Tunturikompastelua

Ensimmäiseen varsinaiseen retkeilyetappiimme Karigasniemen Ailigakselle saavuimme iltapäivällä. Hetken jouduimme odottelemaan, kun muutama sadekuuro pyyhkäisi tuntureiden yli, mutta lopulta pääsimme lähtemään kiipeämään laelle. Tundraurpiaisia lenteli ylitsemme, mutta todella pian oli kunnon jymypommin vuoro: näin tunturin lakea vasten rauhallisesti lentävän tunturihaukan! Tuuli kuitenkin vei huutoni, joten Juha ja Hanna eivät lintua nähneet, näkivät vain meikäläisen sohivan jonnekin suuntaan ja huutavan jotain epämääräistä. Onneksi pian taivaalta kuului muutama tunturikihun maukaisu, joten Hanna (ja tietysti Juha) sai vihdoin tämän kauan häntä kiertäneen eliksen. Lintua/lintuja ei kuitenkaan saatu näkyville lainkaan.

Aikamme kiivettyämme pääsimme lopulta tunturin laelle. Juha istahti nojaamaan lakikivikkoa vasten, kun meikäläinen sanoi: ”Tossa sun vieressäs on muuten kiirunoita”. Se siitä lepäämisestä sitten, kiirunoitahan piti alkaa kuvata. Aikamme kiirunoita kuvattuamme aloin ihmetellä missä Hanna on ja soitin tälle: ”Täällä on kiirunoita, tuu kuvaamaan”. Johon Hanna vastasi: ” No täällä on keräkurmitsapoikue, vaihdetaanko?” No niin sitten tehtiin, että ensin kuvattiin keräkurmitsoita, ja sitten kiivettiin takaisin laelle. Kiirunoita ei kuitenkaan enää meinannut löytyä, joten meidän täytyi tyytyä kuvaamaan hauskan näköisiä pulmusenpoikasia, joita juoksenteli laella olleiden rakennusten alla.

Lopulta päätimme lähteä kapuamaan rinnettä alas, ja sieltähän ne kiirunat taas löytyivätkin, ja Hannakin pääsi niitä kuvaamaan. Tunturin rinteellä puurajan korkeudella sitten yövyimme kapustarintojen ja pikkukuovin huutaessa meidät uneen.

Kunnon emämunaus

Seuraavana aamuna (13.7.) suuntasimme kulkumme Piesjängän soille. Rankka suokävely ei kuitenkaan tuottanut mitään elämyksellisiä havaintoja. Toki muutama tunturikihu nähtiin, kuten myös tundraurpiaisia, mustavikloja, vesipääskyjä, piekanoita ym.

Aika pian päätimme kuitenkin lopettaa rämpimisen ja jatkaa matkaa kohti pohjoista. Reittimme varrella Nuvvus Ailigaksella pysähdyimme soittamaan CD-soittimesta sepelrastasta, ja pian rinteen puskista kuuluikin samanlaista kopsutusta meille takaisin. Kun päätin alkaa jahdata seraa kuvan toivossa huomasin kauhukseni, että putkeni ei olekaan kyydissä! Pian tajusin, ettei sitä olekaan pöllitty, vaan se nojaa Piesjängällä 70 km päässä paskahuussin seinään ihmetellen, että mihinkäs se isäntä meni! Kaikkea sitä näköjään voi tapahtua!? Että nyt perhana putkenkin jättää!

No meikäläinen ajoi kuin Ari Vatanen ja muut puristivat rystyset valkosina mistä kiinni saivat ja puolentoista tunnin päästä oltiin putki kyydissä taas Nuvvus Ailigaksen rinteen juuressa kuuntelemassa, josko sepelrastas kuuluisi, niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. (Tai ainakin meikäläinen yritti olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, muista en tiedä.) Tuuli oli kuitenkin taas yltynyt, joten totesimme homman toivottomaksi ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Norjaa ja Jäämerta.

Ja linturetkemme alkaa

Norjan rajan ylityksen jälkeen alkoi taas armoton reissupinnojen hakeminen, toki niitä oli listattu jo siitä asti, kun Juha tuli kyytiin, mutta nyt sitä tehtiin hieman enemmän vakavissaan. Lajit olivat ihmeen kortilla: varis taisi olla ensimmäinen.

Varangerbotniin päästyämme lintuja alkoi taas sitten näkyä oikein urakalla! Mitään mind fuckeria ei tällä kertaa koettu kuten viime kerralla, mutta lintuja oli taas paljon. Oudon näköisiä koirashaahkoja, pilkkasiipiä, mustalintuja, telkkiä, isokoskeloita, lokkeja mukanaan heti ekat pikkukajavat, merikihuja, muutama kuikka, lapasotkakoiras… Ennen Nessebyn kirkkoa näimme myös saalistelevan suopöllön.

Nessebyn kirkolle päästyämme oli ilta jo pitkällä. Sää oli myöskin varsin sateinen, joten alkuun jouduimme vain istuskelemaan autossa. Rannoilta löytyi reilut parikymmentä ristisorsaa, 13 allihaahkaa, pikkukuoveja, jopa 94 punakuirin parvi, pikkusirri, jouhisorsa, kaakkureita sekä kymmenen pikkulokin parvi. Lopulta teltta pystytettiin kirkon takana olevaan saareen ja kömmittiin makuupusseihin.

Tiirailua ja vähän kihuiluakin

Aamulla herättiin staijaamaan ja kuvaamaan Nessebyn anteja. Pian löysin ohi lentävän isokihun (josta sain eliksen). Muut olivat mahdollisimman kaukana kuvaamassa jotain, mutta ehtivät kuitenkin nähdä kauas tuntureita vasten kaartelemaan jääneen kihun. Allihaahkojen määrä oli noussut 19:ään, rannalla oli kuvauksellisia meriharakoita, suosirri sekä tietysti äärimmäisen kuvaukselliset vaalea ja tumma merikihu. Konzan ja kumppaneiden ym. näkemää tiiralokkia ei kuitenkaan löytynyt. Pikkukajavaparvet olivat aivan liian kaukana merellä.

Matkamme jatkui kohti Vadsötä (Vesisaari), jonne päästyämme huomasin heti, että lähin uiva lintuhan on myrskylintu. Sain jopa linnusta muutaman kuvan sen uidessa alle 100m päässä ja Hanna sai jonkinlaisia lentokuvia. Pian huomasimme todella kesyt variksen- ja korpinpojat, jotka aivan välttämättä halusivat tulla kuvatuiksi, no saamansa piti. Vadsön lutakolla oli yli 60 vesipääskyä, tukkasotkia, pari suokukkoa ja pikkusirriä ja rannoilla aivan sairaasti lapintiiroja! Pian kuitenkin lähdimme taas ajamaan rantaa eteenpäin.

Eckerössä kävimme ihmettelemässä rissojen (pikkukajavien) paljoutta. Kuviakin otettiin, mutta muuta ihmeellistä Eckerö ei sitten tarjonnutkaan. Krampenesin kohdalla rannalla istui vanha merikotka ja pian ajaessamme Skallelvissa tien ylitse lensi tunturikiuru. Auto parkkiin ja väki pihalle ja kohti paikkaa, jonne näin linnun laskeutuvan. Eipä ehditty lähellekään sitä paikkaa, kun Hannan jaloista lähti tunturikiurun maastopoikanen. Poikanen saarrettiin ja siitä otettiin mukavia kuvia. Emokin tuli paikalle ensin hieman hätäilemään mutta kun se huomasi, ettei poikasta aiotakaan syödä se alkoi rauhallisesti ruokailla. Tuuli kuitenkin haittasi suuresti kuvaussessiota, mutta jotain sentään saatiin aikaan.

Illaksi päädyimme yöpymään Vardöseen niemeen, josta oli oikein mukavat näkymät sekä merelle että lintusaarille. Kovassa tuulessa teltta saatiinkin kasaan ja ruokkilinnut määritettyä. Kävimme myös ostamassa liput koko seuraavaksi päiväksi Hornöyan lintusaarelle sekä suihkussa Vardö-hotellissa ennen telttaan kömpimistä.

Hornöyan saarelle

Kello 9.00 Norskiaikaa (eli 10.00 Suomen aikaa) lähdimme Vardön satamasta tutulla pikku paatilla kohti Hornöyan lintusaarta. Tällä kertaa olimme siis pääsemässä maihinkin. Tämähän oli se isoin juttu, miksi koko reissulle olimme lähteneet. Pääsiäisenähän olimme samalla veneellä liikenteessä, mutta silloin saareen ei päässyt nousemaan. Silloin Hannan kanssa päätimme, että kesällä pitää sitten tulla uudestaan!

Paatissa oli mukanamme ilmeisesti norjalais- sekä eteläafrikkalaispariskunta, joka pyyhälsi satamaan omalla autollaan! Olivat kaiketi ajaneet koko matkan! Veneen lähestyessä saarta tajusimme, kuinka erilaista saarella oli nyt kuin mitä keväällä oli ollut. Kiisloja ja muita ruokkilintuja oli vuoren seinämät mustanaan. Niitä oli tuhansia. Uivat ruokkilinnut vaivoin jaksoivat väistellä paattiamme. Saareen noustessamme oli rannoilla riskilöitä odottamassa, että missä ne kuvaajat viipyy.
Saaressa alkoivat kameramme laulaa. Riskilöitä oli rantakalliolla, etelänkiisloja uiskenteli rantavedessä ja karimetsot raakkuivat kalliolla. Pienen ylöspäin kävelyn jälkeen istuskeli lunneja aivan polun varrella. Niitä pääsi kuvaamaan jopa parin metrin päästä. Samassa paikassa istuskeli myös ruokkeja, mutta sentään hieman kauempana, ja kiisloja oli jyrkänteellä ylempänä mustanaan. Ja tietysti pikkukajavia oli tuhansia ja tuhansia.

Pian kallion jyrkänteeltä muksahti etelänkiisla päistikkaa kivikkoon. Sen hypättyä jyrkänteeltä lentoon loppui ilmeisesti ilma sen siipien alta. Lintu puisteli hetken päätään ja sukelsi seuraavalta jyrkänteeltä veteen uimaan.

Toisella veneellä saareen saapui jo edellisiltanakin tapaamamme Dick Forsman brittiryhmineen. Dick kertoi, että saaressa pesisi jossain kaikkien muiden 100 000 lintuparin seassa myrskylintu, mutta tarkempaa paikkaa hän ei osannut sanoa. Lupasimme kuitenkin pitää silmämme auki.

Ja kuvattavaa riitti

Toista tuntia kuvattuamme tajusimme, että täällähän alkaa tulla kuuma! Edellisiltana oli ollut niin kylmä, että olimme varanneet päällemme pitkät kalsarit ja toppatakit ym. Nyt kuitenkin alkoi olla lähes helle ja hetken kuluttua, kun kiipesimme saaren huipulla ollutta majakkaa katsomaan kuljimme jo lyhythihaisissa paidoissa.

Ylhäältä palattuamme pidimme evästauon, jonka aikana saattoi kuvata meitä vuorotellen katsomaan tulleita niitty-, luoto- ja lapinkirvisiä. Tiskatessa meinasimme saada äkäiseltä merilokkiemolta nokasta, mutta aivan syystä, rannassahan taapersi sen pienehkö poikanen.

Vatsat täynnä palasimme kuvaamaan ruokkilintuja. Pohjankiislojakin oli nyt saapunut oikein mukavalle digiskouppaushollille. Etelänkiisloja saattoi kuvata silmärenkaalla (ringvia) tai ilman. Lunneja suhahteli koko ajan siivet humisten aivan päittemme vierestä lentoon, melkein joutui väistelemäänkin. Muuten äänimaailma oli hauska: Karimetsot ja ruokkilinnut pitivät erilaisia röhkiviä ja raakkuvia ääniä, pikkukajavat käkättivät ja märisivät siten, että välillä ne kuulostivat aivan itkeviltä ipanoilta.

Fulmarit pesällään!

Kun olimme kuvanneet jo oikein urakalla, päätimme ihan vakavissamme kaivaa esiin sen myrskylinnun pesän. Ja uskomatonta kyllä vartin päästä myrskylintu tuijottikin Hannan putken ruudussa! Se pesi korkealla kaikkien muiden lintujen keskellä erään kalliokielekkeen kolossa. Otettuani muutamia kuvia siitä, jatkoimme kukin omiin suuntiin kuvaamaan lisää.

Iltapäivällä huomasimme Hannan kanssa, että vuoren seinämillä temppuili rengastaja! Pian rengastaja tuli alas, ja pääsimme jututtamaan tätä. Kerroimme hänelle myrskylinnusta, johon hän sanoi, että se ei ilmeisesti kuitenkaan pesi. Myrskylintu kun saattaa istuskella kymmenen vuotta ja harjoitella pesimistä.

Rengastajan poistuttua saaresta menin vielä kerran tsekkaamaan myrskylintua, ja yllätys oli suuri, kun paikalle lehahti toinenkin lintu! Kolossa kykkinytkin lintu tuntui pari kertaa tarkastavan onko alla kaikki hyvin. Taisivat fulmarit kuitenkin pesiä? Myrskylinnut nokkivat hauskasti hellien toisiaan toistakymmentä minuuttia, kunnes koiras huusi pari kertaa ja levitti siipensä ja painui takaisin merelle.

Pian tämän jälkeen ollessani kuvaamassa pohjankiisloja, tömähti jalkojeni viereen taivaalta taas kiisla. Tällä kertaa en päästänytkään lintu pakoon, vaan nappasin sen kiinni ihmeteltäväksi. Aika mukava yllätys, sillä kyseessä oli todella komea ringvia etelänkiisla. Kun kaikki olivat saaneet muutaman kuvan kiislasta päästimme sen menemään.

Yhdeksän tuntia saarella vierähti todella nopeasti. Yhtään aikaisemmin en olisi halunnutkaan tästä lintu- ja varsinkin lintukuvausparatiisista lähteä. Oli ollut viisasta maksaa 50 kruunua ekstraa siitä, että sai olla saarella kolme tuntia pitempään. Tällöin saaressa ei enää ollut ketään meidän kolmen lisäksi. Valitettavasti muistikortteja ja filmejä oli mukana vain rajallisesti, joten kaikkien meidän tuli panostaa kuvissa enemmän laatuun kuin määrään. Lopulta meidät haettiin pois nopealla kumiveneentapaisella, jolla oltiin Vardössä yhdessä hujauksessa.

Maalmanlopunniemellä

Maissa käytiin pikaisesti katsomassa, saisiko jostain päin kaupunkia lisää diafilmiä, vaan eipä löytynyt, sekä hieman lataamassa kameran akkuja Vardö-hotellilla. Sitten lähdettiin jatkamaan ajamista kohti Hamningbergia.

Matkalla Hamningbergiin havaittiin yksi merikotka ja jossain Persfjordenin kieppeillä, vähän ulospäin Smellröristä, löysimme valtaisasta haahkalössistä vaihtopukuisen kyhmyhaahkakoiraan. Hamningbergissä sitten etsittiin mahdollisimman tasainen ja poronpapanaton telttapaikka ja laitettiin teltta pystyyn. Olihan siinä taas ollutkin jo tarpeeksi yhdelle päivälle!

16.7. meikäläinen heräsi ensimmäisenä staijaamaan Hamningbergin aavaa merta. Enpä ehtinyt kauan merelle tuijottamaan, kun suulien ja myrskylintujen lisäksi löytyi muutakin mielenkiintoista – liitäjä! Tumma liitäjä paineli pahassa vastavalossa hiljalleen niemen taakse, enkä todellakaan saanut siitä mitään irti. Pian löytyi toinen samanmoinen, mutta taas tulos oli samanlainen. Toisesta linnusta jäi pikkuliitäjämäinen tuntuma. No, Hanna tuli myös pian staijaamaan, ja pian näimmekin ensimmäisen varman pikkuliitäjän. Itse siirryin pian kivikkoisen tien kulkien majakalle jatkamaan staijia. Ennen Hannan saapumista majakalle olin saanut määritettyä vielä toisen pikkuliitäjän, jonka pääsin näkemään jo hieman paremminkin. Jotenkin vain niistä kahdesta ensimmäisestä jäi hieman paska maku, mitä lie nokiliitäjiä? Näkyipä merellä kolme ison näköistä geetäkin, mutta liian kaukana.

Tuuli alkoi nousta, ja väreily käydä turhan voimakkaaksi. Kun ei enää tarennut lyhythihaisella paidalla olla ulkona, päätimme lopettaa staijauksen. Eihän ulkomailla sovi kärsimysornitologiaa harrastaa!

Merilintuja

Päätimme lähteä ajamaan oikein urakalla Varanginvuonoa takaisin päin, jotta ehtisimme mahdollisimman pitkälle seuraavaksi yöksi. Matkalla törmäsimme taas Dickiin ryhmineen, ja osin heidän avustuksellaan näimme 2/2 kyhmyhaahkaa. Itse kun olimme tuijottaneet enemmän lentäviä lintuja kuin tarkastaneet uivia vessuja. Sepä selitti myös sen, että Dickin ryhmän näkemät molemmat jääkuikkalajitkin olivat jääneet meiltä löytymättä.

Pitkällisten etsintöjen jälkeen Vadsössä löysimme vihdoin Juhalle lisää filmiä. Ensimmäiset lintuhavainnot tehtiin kuitenkin vasta Nessebyssä. Toki Eckerönkin huipulla kävimme jaloittelemassa. Nessebyssä oli kova tuuli, mutta fulmareita tuntui lappavan koko ajan vuonon pohjukkaa kohti. Valo vain oli niin huono, että Nessebyhyn ei lintuja kannattanut jäädä katsomaan, niinpä suuntasimme kulkumme vuonon vastarannalle.

Nessebyn kirkon kohdalla, mutta toisella puolella vuonoa, saimme sitten myötävaloon katsella, kun vuonolla pyöri satakunta myrskylintua, suulia sekä ainakin yksi todella tummalta näyttänyt liitäjä. Kolme mustakurkku-uikkuakin lennähti reissupinnaksi. Aikanaan piti kuitenkin taas lähteä jatkamaan matkaa kohti sisämaata.

Aavalta hiekalta tunturille

Perinteisellä tunturihaukkakielekkeellä oli tietysti pakko stopata, vaikka olimmekin kuulleet huhuja, etteivä linnut olisi enää kotosalla. Emme kuitenkaan ehtineet saada edes niskojamme kipeäksi, ennen kuin plokkasin nuoren rustin lentämästä kielekkeen reunaa pitkin meitä kohti. Lintu laskeutui hetkeksi vuoren laelle, jolloin pääsimme hetken katselemaan uljasta haukkaa paikoillaan.

Högholmenilla keskityimme pääasiassa täysin kaistapäisten lapintiirojen kuvaamiseen. Linnut kolauttelivat liikkuvaa autoakin. Juha yritti epätoivoisesti saada kuvaa tuulta vasten lekuttavasta tiirasta vuori taustallaan, mutta joutui tyytymään taivastaustaisiin kuviin. Lietteillä tepasteli jokunen suosirri, kymmeniä lapinsirrejä, kahdeksan kuovisirriä, 27 punakuiria isosirri seassaan, 18 vesipääskyä sekä suokukko.

Suunnitelmamme jäädä Högholmenille yöksi kariutuivat, kun suojelualueen opastauluun oli merkitty telttapaikka turhan kauas. Niinpä päätimme jatkaa matkaamme kohti tuntureita.

Autotie nousi tuntureille oikein kunnolla! Tunturijärvillä uiskenteli alleja ja kuikkaperhe, piekanoita lekutteli siellä täällä, kihut olivat kuitenkin edelleen merikihuja. Lopulta päätimme jäädä yöpymään tunturiin todella vehreään jokiuomaan, jossa oli ensimmäistä kertaa hyttysiä, jopa liikaakin.

Ra(n)kka(a)kivikkoa

17.7. Aamulla vihdoin herättyämme jatkoimme matkaa kohti Syltefjordenia. Tunturijärvet tarjosivat edellispäiväisten lajien lisäksi yhden lapasotkakoiraan, ja viimein löytyivät myös ensimmäiset tunturikihut. Syltefjordenin pohjukkaan pääsimme kello kymmenen aikaan päivällä. Ensin teimme maittavat trangia-ateriat, ja sitten lähdimme reippailemaan 11 km pituista kävelyä kohti suulakoloniaa!

Rankkaa oli kävely, sillä pääasiassa kävelimme ikävässä kivikossa, ja nousut olivat todella jyrkkiä. Merenpinnan tasalta lähdimme nousemaan noin 400m korkean tunturin yli. Hanna ja Juha kantoivat rinkkoja selässään, minun kantamukseni näyttäessä ehkä hieman helpommalta. Toki putkessa armottomine jalustoineen ja repullisessa nestettäkin riitti kantamista.

Pian näimme vuonon toisella rannalla vaalean seinämän. Seinämän väri johtui tietysti lintujen ulosteista, mutta mukava yllätys oli nähdä, että seinän olivat tapetoineet merimetsot. Muuten lintuhavainnot olivat varsin vähissä. Suurin syy tähän oli toki se, että koko ajan piti tuijottaa omiin jalkoihinsa, sillä kivikossa piti katsoa todella tarkkaan mihin astui.

Parin tunnin kävelyn jälkeen reitti laski laaksoon parin tunturin välille. Laaksossa virtasi pari puroa, jotka ylitimme kahlaamalla. Ensimmäisen näistä varresta löytyi kiiruna. Ilmeisesti se oli käynyt juomassa. Hauskaa havainnossa oli se, että lintu oli korkeintaan 20m meren pintaa korkeammalla.

Pian reitti nousi taas tunturiin, ja tämän tunturin jälkeen laskimme alas hylätylle kalastajakylälle, jossa huilasimme hieman pitempään. Kylän kiviaidalla kävi hetken istuskelemassa vuorihemppopariskunta. Olipa mukava nähdä näitä lintuja omassa pesimäympäristössään.

Keli oli varsin kylmä ja tuuli navakka, joten varsin pian teki taas mieli lähteä kävelemään. Matkalla olimme tavanneet eteläeurooppalaisen pariskunnan, joka oli kertonut meille, että kannattaa nousta saman tien taas tunturille, ja jatkaa suulakolonialle tunturin laella. Näin myös teimme.

Suulakolonia

Viimeiset neljä kilometriä noustiin sitten todella raskaskulkuisessa kivikossa kivikasoja seuraillen. Kuljimme huipulta huipulle toivoen, että vihdoin saapuisimme perille, mutta aina edessä näkyi uusi huippu, jonka laella oli taas uusi kivikasa merkkinä reitistä. Lopulta saavuimme kuitenkin laelle, jonka takana avautui valtaisa jyrkänne. Jyrkännettä jatkui ja jatkui, kuulopuheiden mukaan kuusi kilometriä! Pikkukajavia oli aivan sairaasti, kuulemma 150 000 paria! Mutta suoraan edessä alhaalla pystysuoran rotkon alla lenteli kymmeniä suulia rahisevasti äännellen!

Juhan ja Hannan saapuessa hieman jäljessäni paikalle, oli ainakin Juhan pettymys suuri. Vaikka paikka oli aivan mielettömän upea ja lintuja aivan sairaasti, huomasi Juha kauhukseen, että suulat olivat aivan liian kaukana kuvausta ajatellen. Suulakolonia pesi noin 250 metriä jyrkänteen alapuolella kalliopaadella eivätkä ne juuri nousseet korkeammalle edes lentelemään.

Minä aloin kyllä saman tein digiscouppaamaan lintuja, ja Hannakin oli varsin tyytyväinen näkemäänsä, vaikka kuvat näyttivätkin jäävän haaveeksi. Juha alkoi kuitenkin etsiä keinoa, miten kalliojyrkänteeltä pääsisi lähemmäs suulakoloniaa.

Merikotkia kaarteli taivaalla toistakymmentä, parhaimmillaan kahdeksan kerrallaan. Pulmunen kantoi ruokaa kallionkielekkeen halkeamaan poikasilleen. Tuulikaan ei päässyt puhaltamaan kielekkeelle, sillä se oli hieman suojassa tunturin huipun alapuolella. Oli todella miellyttävää!

Lopulta Juha saapui kertomaan meille, että kyllä sinne alas pääsee! Juuri kolonian kohdalla oli kanjoni, joka oli noin 45 astetta jyrkkä, ja täynnä pientä kiveä, mutta reitti todellakin näytti mahdolliselta. Ei muuta kun kuvausvälineet mukaan ja laskeutumaan. Laskeutuminen oli todella hurja! Koko ajan piti katsoa, ettei kukaan ollut suoraan ala- tai yläpuolella laskeutumassa, sillä milloin tahansa saattoi jalan alta lähteä kiviä vierimään – ja pienet kivet irrottaisivat sitten suurempia kiviä… Tietysti vielä, kun olimme laskeutumassa noin puolessa välissä, alkoi sataa vettä. Noin puolessa tunnissa laskeuduimme aivan suulakolonian tasolle, mikä kyllä todella kannatti! Suulien kivipaasi oli enää noin 50 metrin päässä meistä. Toki ne olivat nyt hieman meidän yläpuolella, mutta nyt niitä pääsi kyllä varmasti kuvaamaan kaikki. Lintuja olisi päässyt kuvaamaan vielä paremmaltakin hollilta eräältä kielekkeeltä, mutta nyt sinne ei ollut asiaa kiivetä, sillä sade oli kastellut kasvit todella liukkaiksi, ja tälle kielekkeelle olisi pitänyt kiivetä pahimmillaan noin 40 senttistä levennystä pitkin.

Vihdoin sade hieman rauhoittui, ja saatoimme aloittaa kuvaamisen. Valo oli edelleenkin varsin heikko, mutta suulat olivat nyt jo niin lähellä, että minun piti jopa välillä hieman perääntyä, että linnut mahtuisivat kokonaan kuvaan. Joillakin suulilla oli pesässään hauskan näköisiä poikasia, jotka olivat valkoisia ja untuvaisia. Suulia myös lenteli koko ajan mereltä paadelle, muutamat verryttelivät välillä siipiään, jotkut taas rähisivät naapuripesässä istuskelevien lintujen kanssa. Pari metriä meidän yläpuolellamme pikkukajavat istuskelivat seinämällä äännellen.

Toista tuntia kuvattuamme olimme kuvanneet filmit ja muistikortit lähes täyteen. Hanna oli ainoa, jolla oli vielä jonkin verran filmiä jäljellä. Minulla oli muistikorteissa tilaa enää kahdeksalle kuvalle ja Juhalla oli enää neljä ruutua jäljellä. Niinpä lähdimme kipuamaan takaisin ylös. Kiipeäminen olikin lopulta huomattavasti helpompaa. Toki se oli raskaampaa, mutta kun kiipesi nelinkontin rinnettä ylöspäin, se ei ollut lähellekään yhtä vaarallista kuin laskeutuminen oli ollut.

Lopulta pääsimme kaikki takaisin tavaroidemme luokse jyrkänteen päälle. Aloimmekin saman pystyttää telttaa noin kolmen metrin päähän jyrkänteen reunasta. Telttaa pystyttäessämme lensi ohitsemme vanha tunturihaukka. Valitettavasti teltta ei ollut vielä niin valmiina, että siitä olisi saanut telttapinnan, joka pitää sopimuksemme mukaan hoitaa teltasta sisältä. Pulmunen ja kärppä kävivät myös katselemassa teltan pystytystä. Pian oli teltta pystyssä ja pienen iltapalan jälkeen olimme valmiita nukkumaan (toki iltapuuhastelija Juhalla meni vielä noin puoli tuntia puuhasteluihin).

Paluumatkalle

18.7. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään. Olihan meillä taas edessämme rankka kävely takaisin autollemme. Jonkin aikaa staijasimme merelle, josko joku kova merilintu olisi näkynyt tai sitten valaita, mutta saimme tyytyä tuhansiin ruokkilintuihin ja kymmeniin tuhansiin rissoihin sekä kouralliseen merikotkia. Lopulta tavarat olivat taas paketissa, ja lähdimme taas kivikkoon patikoimaan. Kävely meni yllättävän leppoisasti. Olihan kannettavaakin nyt huomattavasti vähemmän, kun eväät oli syöty ja nestettä juotu litratolkulla. Neljässä tunnissa olimme taas autolla. Matkalla olimme nähneet taas kiirunan ja Hanna ja Juha löysivät myös merikihun poikasineen.

Pienen evästelyn ja auton uudelleen pakkauksen jälkeen, olimme valmiita lähtemään pitkälle kotimatkalle. Kunhan pääsimme taas pitkästä aikaa kännykkäverkon kantaman sisäpuolelle, oli piipitys sen mukaista. Minunkin piti hoitaa pari puhelua, jotta olisi edes mahdollisuuksia aloittaa kahta päivää myöhemmin työt terveyskeskuksella.

Tuntureilla näkyi taas alleja, merikihuja sekä viimein myös tunturikihupariskunta kuvattavaksikin asti! Mennessä olimme jo nähneet saman pariskunnan, mutta silloin ne lentelivät korkealla. Tällä kertaa löysimme kuitenkin todella helposti maastopoikasenkin. Viimeiset kuvat siis uhrattiin tähän tunturien riukupyrstöön sekä sen vielä pienehköön ruskeaan jälkikasvuun.

Högholmenilla oli huomattavasti rauhallisempaa kuin viimeksi, joten sieltä selvittiin todella nopeasti. Rustikallioilla ei edes pysähdytty. Matkanteko oli siis nyt aika hurjaa!
Skippagurrasta päätimme ajaa Utsjoelle Norjan puolta, mikä oli lopulta järkevä ratkaisu, sillä tie oli todella hyväkuntoinen. Löytyipä matkan varrelta hyvät kaupatkin.

Väsynyttä loppumatkaa

Lapin läpi baanattiin todella tasaisen tappavaa vauhtia, ilman mitään mainittavia tapahtumia. Saariselällä sentään käytiin matkan varrella Riekonkiepissä suihkussa. Loppuiltaan sattui sitten kaikki haviksetkin, kun ensin Sodankylässä näkyi kuukkeli ja sitten bongaimme Sattasesta (jo menomatkallakin yritetty) viiriäinen. Juha ajeli tasan puoleenyöhön asti, minkä jälkeen viimeiset sata kilometriä ajoin minä. Lopulta päätimme jäädä yöpymään taas arosuohaukkapaikkaan Pelkosenniemen Saunavaaraan.

19.7. Aamulla heräsimme aikaisin, ja lähdimme saman tien jatkamaan matkaa. Rovaniemen maalaiskunnassa sentään kurvasimme bongaamaan Auttikönkäältä virtavästäräkkikoiras Juhalle elikseksi sekä koskikara minulle kuukausipinnaksi. Juha pudotettiin sitten kyydistä Pudasjärvellä puolenpäivän tietämillä suoraan Oulun bussiin. Hannan kanssa me kävimme syömässä Pudiksessa, jonka jälkeen ajelimme yhtä kyytiä Parikkalaan asti. Toki joku jäätelöpysähdys tehtiin jossain matkan varrella. Lopulta kuitenkin olimme kotosalla jo hyvissä ajoin lauantai-iltana. Näin jäi meille reippaasti aikaa toipua taas rankasta lomasta ennen maanantaita, jolloin pitäisi aloittaa työt.
Olipahan kerrankin saatu viettää kunnon kolmeviikkoinen kesäloma! Kilometrejä tuli mittariin reissuiltamme yhteensä 5555. Lapin-Varangin reissulla siis 3555 kilometriä. Katalaanien kanssa havaitsimme yhteensä 150 lintulajia (+ pari lajia heille Helsingistä) ja toisella reissulla 140 lajia, joista 88 Norjassa. Yhteensä näillä reissuilla havaitsimme huikeat 204 lintulajia!

J.A.

Norja, Varanki 18.- 21.4. 2003

Alkusanat

Jo reilut pari vuotta aikaisemmin seisoskellessamme Jarvan Ilkan kanssa Parikkalan Siikalahden lintutornissa saimme päähämme ajatuksen, että joskus pitäisi päästä Varangille. Ilkan porukoilla kun oli asuntoautokin, niin ajatus tuntui aivan toteuttamiskelpoiselta. Ajankohdaksi valitsimme huhtikuun lopun, jolloin olisi mahdollisesti molemmilla aikaa reissulle, ennen kuin taas pitäisi suunnata kesän viettoon Siikalahdelle.

Reissua suunniteltiin hitaasti ja harkiten, mutta lopulta se kariutui, kun hiihdon SM-kisat, joihin Ilkka osallistui, siirrettiin juuri ainoalle molemmille sopineelle viikonlopulle. Ajatusta ei kuitenkaan haudattu kokonaan. Niinpä seuraavana talvena (2003) alettiin reissua taas suunnitella. Lopulta alkukeväästä alkoi suunnitelman toteutuminen näyttää hyvältä. Kun innokasta reissuporukkaa saatiin kerättyä lisääkin, niin viimein saimme todeta, että Pääsiäisenä lähdettäisiin Varangille!

Suomea päästä päähän

Porukkamme koostui kolmesta Aallosta eli Janne, Hanna ja Pirkka, Ilkka Jarvasta, Kalle Larssonista sekä Johanna Kolusta. Ilkan matka alkoi leppoisasti 18.4. klo 03.20 kiirastorstaiaamuyönä, sillä hän oli vielä opiskelukaupungissaan Jyväskylässä. Jyväskylästä Ilkka matkasi junalla Tampereen, Riihimäen ym. kautta Imatralle, jossa hän oli perillä aamukymmenen aikoihin. Matkailuauto kuntoon, tavarat pakettiin ja puolen päivän jälkeen matkailuauto starttasi kohti Parikkalaa.

Parikkalassa Janne hyppäsi sitten kyytiin, poljettuaan ensin muutamaan kertaan työpaikan ja vielä muuton jälkeen kaoottisessa tilassa olleen kodin väliä työasioissa sekä sitten unohtuneen kännykän takia. Vieläpä pyöräkin teki tenän, joten viimeinen väli tultiin juoksemalla. No matkaa päästiin kuitenkin jatkamaan lähes aikataulun mukaan.

Seuraava etappi oli sitten Joensuu, josta matkaan napattiin Kalle ja Johanna. Taas touhuiltiin hieman ylimääräisiä, sillä koiria piti hämätä, etteivät ne riehaantuneet, kun tavaraa kannettiin kotoa pois. Joensuussa käytiin myös santsaamassa kaikki reissumuonat, sillä etukäteen oli jo tiedossa, että Norjassa ei mikään olisi auki Pääsiäisenä – nimimerkillä: kokemusta siitä, ettei Pääsiäisenä Altassa edes ravintolat olleet auki! No, ruoatkin saatiin ostettua, vaikka kaupassa olikin aivan armoton ruuhka! Joku muukin kun tarvitsi ruokaa Pääsiäiseksi. Niinpä aikaa kului taas tarpeettoman paljon, mutta se ei innokkaita mieliä mustannut. Ilkka sai vihdoin siirtyä ansaitsemalleen levolle ja kuskin paikan nappasi Janne.

Puolenyön aikaan olimme matkanneet jo Rovaniemelle saakka, josta poimittiin kyytiin junalla Oulusta paikalle saapunut Hanna. Tunnin oli Hanna joutunut odottelemaan ulkona, mutta eipä näyttänyt tuokaan haitanneen. Rovaniemellä käytiin myös syömässä Skrovmålet-annokset, joilla nälkä lähti, vaikkei annokset olleetkaan samaa luokkaa kuin Ruotsissa.

Kalle (Johanna seuranaan) sai ajaa kyllä ihan riittämiin, ennen seuraavaa häppeninkiä, sillä Pirkka napattiin kyytiin Kaamasesta aamuyön pikkutunteina. (Toki muutama riekko ja pari koppeloa olivat matkalla piristäneetkin kuskin mieltä). Kaamaseen Pirkka oli ajanut autollaan Enontekiöltä, ja olipa hän ehtinyt autossaan reilun tunnin nukkumaankin ennen saapumistamme.

Nuorgamiin saavuttiin aamun jo sarastaessa, ja kuskiksi vaihtui taas Janne, joka ei ollut oikein saanut nukuttua Lapin mutkaisilla teillä, joten niille saatiin lepoa jotka sen pystyivät hyödyntämään.

Lintuja – sikana!

Heti Norjan puolelle päästyämme aloimme kirjata Norjanpinnoja ylös. Ensimmäiseksi pinnaksi saatiin joutsen jo Suomen puolelta, linnut olivat siis Norjassa. Tavallista lajistoa edustivat heti varis, harakka, korppi, urpiainen, talitiainen ja varpunen. Pian nähtiin myös viherpeippoja sekä reissun ainoaksi jäänyt järripeippo, ja vaikka fulmareita (myrskylintuja, joka oli kaikkien toivelistalla ykkösenä) ei vieläkään näkynyt, päätimme olla kääntymättä takaisin.

Aamu oli vielä varhainen, kun lopulta pääsimme aloittamaan varsinaisen linturetkemme – eli saavuimme Jäämeren rantaan. Shokki oli melkoinen, sillä heti Varangerbotniin pysähdyttyämme lintuja oli todella paljon. Jään reunalla (oli muuten ainoa paikka, jossa jäätä oli) oli tavallisten haahkojen ja allien seurana allihaahkoja, kyhmyhaahkoja uiskenteli myös muutama parvi seuranaan jokunen pilkkasiipi sekä tukkakoskelo. Myös reissun ainoa isokoskelo lensi ohi. Harmaa-, meri- ja kalalokkien lisäksi pinnalistaa rikastuttivat myös mm. merimetso, ristisorsa sekä meriharakka.

Jatkoimme ajoa pari pikapysähdystä tehden (yhdellä näistä näkyi koskikara ja kettu ja jokaisella lisää vesilintuja) Nessebyn kirkolle, jossa kokattiin ensimmäinen reissuateria. Nessebyn kirkolla päästiin jo kuvaamaankin oikein kunnolla, sillä rannassa oli kymmeniä merisirriä, jotka eivät paljon välittäneet lähestyvästä (Hanna) ja perääntyvästä (Janne – digiscoping) kuvaajasta. Janne joutui perääntymään, kun linnut tuppasivat piipertämään liiankin lähelle. Ristisorsia näkyi yhdeksän lintua, ohitsemme lensi pari töyhtöhyyppää sekä kuovi äännellen. Myös ensimmäiset riskilät näkyivät kaukana vuonossa uiskentelemassa.

Pian vatsat oli taas täynnä ja matkaa jatkettiin vuonoa itäänpäin. Ennen Vestre Jakobselviä löytyivät ensimmäiset lunnit seuranaan muutama etelänkiisla. Vadsössä auton ikkunasta plokattiin ensin pari naurulokkia ja sitten komea vanha grönlanninlokki. Spektoja ja stellereitä (kyhmy- ja allihaahkoja) näkyi koko ajan niin paljon, ettei joka parven takia olisi ikinä jaksanut edes hidastaa auton vauhtia.

Vadsön lintupaikat selvitettiin kohtuullisen nopeasti. Tietysti filmiä ja muistikortin tilaa tuhlattiin lähellä uiskenteleviin haahkalintuihin ja mm. satama-altaassa uiskennelleeseen karimetsoon.

Eckerön rissavuori

Eckerölle päästyämme pilvet peittivät koko aamun niin lämpimästi paistaneen auringon ja alkoipa hieman sataa vettäkin. Pikkukajavat istuskelivat pesimäkielekkeillään kaikessa rauhassa. Pesintöjä ei oltu vielä aloitettu. Muutama karimetso näkyi myös. Näistä pari innostui oikein kosiskelemaankin toisiaan, mutta valoa oli digiskouppaukseen liian vähän. Rissoja nyt toki pystyi kuvaamaan, kun ne päästivät asettelemaan oikein kunnolla.

Eckeröstä jatkettiin aina tarpeen tullen pysähdellen kohti Vardötä. Matkalla näkyi jo em. vessujen lisäksi mustalintuja, jokunen merikotka, pari piekanaa, kaakkuri, sekä pari riekkoa, jotka nauroivatkin Ilkan piisaminnahkahatun nähdessään.

Vardön sataman liepeille päästiin lopulta illan hämärtyessä. Pulmunen lennähti ohitsemme, rissoja, lunneja, kiisloja, merisirrejä, meri- ja karimetsoja ja riskilöitä pörräsi lintuvuorten päällä ja edustalla, mutta pohjankiislaa emme saaneet hämärän takia väännettyä. Lopulta väsy – ja lähes myrskyisäksi yltynyt tuuli – veivät voiton kovimmistakin staijareista, ja aloimme etsiä sopivaa yöpymispaikkaa. Tuuli oli noussut niin navakaksi, ettei ihan mihin tahansa voinut jäädä yöpymään, jos tahtoi, että autossa on lämmintä.

Lopulta vietimme yön Vardö-hotellin takapihalla vain parin sadan metrin päässä staijipaikastamme vaaleanpunaisen (Barbie-)roikan nokassa. Kaikki hyytyivät varsin pian, olihan takana jo kaikilla melkoisesti reissaamista ja hyviä haviksia. Pitkäperjantai oli ollut TODELLA PITKÄ PITKÄPERJANTAI!

Tuulta ja hyvää huulta

Aamulla saimme todeta, ettei sähköä oltukaan saatu, joten kävimme pyytämässä hotellilta maksamamme 100 kruunua takaisin. Samalla kyselimme puhelinnumeroita venekuskeille, jotka voisivat heittää meidät jossain vaiheessa lintuvuorille katsomaan ruokkilintuja ym. hieman lähempää. Aamukuudelta emme kuitenkaan vielä kehdanneet alkaa soittelemaan.

Vardön varsin pohjoisia puluja hetken ihmeteltyämme, staijipaikalle mentiin taas uudella innolla. Ensimmäiset isolokit näkyivät ja Janne sai määritettyä pari pohjankiislaakin – tietysti muiden ollessa aamupalalla. Tuuli oli edelleen niin kova, että staijaaminen oli todella hankalaa. Niinpä hetken mietittyämme päätimme lähteä kokeilemaan olisiko tie kunnossa Hamningbergiin saakka. Olihan tie ollut täysin sula tähänkin asti.

Tie oli onneksemme loistavassa kunnossa. Maisemien käydessä karummiksi pysähtelimme edelleen säännöllisesti staijaamaan merelle. Merikotkia päivysti rannoilla useita, muutama riekko näkyi myös, vesilintuja oli edelleen runsaasti. Yllättävintä oli kuitenkin isolokkien määrä. Lokkiparvissa oli kymmeniä isolokkeja ja välillä näkyi aivan lajipuhtaitakin isolokkiparvia. Eri pukuisia lokkeja päästiin myös kohtuudella kuvaamaan sekä maassa että lennossa. Tuuli oli puuskissa kuitenkin niin kova, että meinasi kuvaajatkin välillä lähteä lentoon. Kuvaajien ollessa hommissaan, muut reissaajat eivät olleet lainkaan toimettomina, vaan staijaamisen ohella nojailtiin tuuleen – tässä ainakin Johanna oli todella hyvä. (Melkoiseen kenoon pystyi siis itsensä nojaamaan tuulta vasten, kaatumatta.)

Pompslottet

Persfjordenilla (siinä heti Smellrörin vieressä) näkyivät riemuksemme ensimmäiset pari komeaa vanhaa suulaa. Näiden lento oli upean helpon näköistä, vaikka tuuli oli todella kova. Taas sai muutama reissaaja tuuletella maailmanpinnan johdosta.

Karujen maisemien sekä mutkaisen ja ainakin matkailuautolle kapean tien ehkä korkeimmalla kohdalla pysähdyttyämme taas kerran staijaamaan, löysimme tien levikkeeltä riemuksemme maailman suurimman merimakkaran! Rahtilaivan kylkityynystä saimme taas kerran ilon irti – ei muuta kun yksi makaamaan vedellä täytetylle mursulle ja toinen pomppimaan pökäleen toiseen päähän. Varangin paras ”pompslottet” oli löytynyt!

Maiseman käydessä yhä vain karummaksi ja karummaksi tiesimme, että maailmanloppu, eli Hamningberg, lähestyi. Lopulta tie saapui pieneen kylään, jonka jälkeen tien yht`äkkiä vain päättyi. Olimme päässeet perille yhteen maailman eksoottisimmista lintupaikoista. Ryntäsimme koko porukka kovin odotuksin pihalle staijaamaan. Eikä mennyt kuin hetki, kun suulia alkoi näkyä enemmänkin. Kivikkoiselta mäeltä kuului myös pikkulinnun laulua, ja porukalla hajaannuttiin äänen tuottajaa etsimään. Kun mitään ei meinannut löytyä, hajaantui porukka koluamaan maailmanlopunniemen rantoja kuka missäkin tarkoituksessa, esim. Hanna kuvaamaan suulia. Ilkka ja Janne kuitenkin päättivät kaivaa laulajan esiin vaikka väkisin. Vaan eipä meinannut löytyä. Lopulta Janne alkoi staijaamaan merelle, ja Ilkka simahti kalliolle selälleen.

Fulmareita – oli jo aikakin 😉

Vaikka Ilkka oli koko matkan ehkäpä jostain Sotkamon korkeudelta saakka jankannut haluavansa nähdä myrskylintuja, ehti Janne huutaa tälle kolme kertaa, että täällä on myrskylintuja, ennen kuin tämä havahtui kalliolle vaipumastaan horroksesta. Melkoinen oli kuitenkin tämä Jyväskylän yliopiston vaaleihin osallistuvan Ilkka-puolueen toisen jäsenen ryntäys, kun lopulta valkeni, ettei Janne suonkaan laskenut tällä kertaa leikkiä! Samassa Janne huusikin muillekin fulmareista, niin että kaikki Hamningbergin kylällä Pääsiäistä viettäneet kaksi norskiakin kaiketi säikähtivät.

Hetken tuijotettiin fulmareita, mutta jostain syystä Kallelle ne eivät osuneet putkeen, vaikka lintuja oli kaukana ulapalla ainakin parikymmentä. Kalle päätti lähteä syömään tuorepastansa edes suht tuoreena, eikä tämän palattua Fulmareita enää näkynytkään. Kalle löysi kuitenkin varsin pian Geen eli jääkuikan. Kun Pirkka ei meinannut löytää ensin lintua oikeasta osoitteesta kävi pian ilmi, että Pirkka oli katsonutkin toista samanlaista. Ensimmäinen lintu oli 2kv lintu ja toinen vanha talvipukuinen. Näitä tuijottaessa laskeutui veteen ensimmäinen kaikille näyttäytynyt pohjankiislakin, joten eliksiä paukkui porukasta lähes kaikille, joillekin jopa pari.

Mutta vieläkään eivät kaikki olleet tyytyväisiä! Kallelta puuttui edelleen myrskylintu. Kalle kuitenkin oli päättänyt näyttää itselleen fulmarin meni siinä miten kauan tahansa. Janne oli Kallella apuna urakassa, mutta myrskylinnut olivat lähteneet kaiketi hakemaan myrskyä jostain muualta. Eipä mennyt onneksi kauan, kun se sitten tapahtui – myrskylintu lensi lähelle täyttäen kuulemma lähes koko Kallen putken kuvan! Voi sitä tunteiden määrää, kun Kalle sai taas eliksen! Pian fulmareita oli taas tullut isompikin porukka kalastelemaan kauas merelle.

Taas erilainen G

Jatkaessamme staijia Kalle yht’äkkiä plokkasi taas eri näköisen Geen. Pian Jannekin sai linnun näkyville, ja yhteen ääneen saatettiin todeta, että nyt oli tullut Jannellekin elis – immeri eli amerikanjääkuikka, vanha lintu talvipuvussaanhan se siellä uiskenteli. Ketään muita ei näkynyt missään, ja kun kännykkä ei paikalla toiminut piti jommankumman uhrautua ja lähteä hälyttämään linnusta muille.

Ilkka ja Pirkka löytyivätkin helposti. He olivat asuntoautossa rakentamassa pääsiäisen kunniaksi Kinder-yllätyksiä – pinnat heille! Se onkin toiseksi hienointa, mitä voi Pääsiäisenä tehdä ollessaan Hamningbergissä, joka vilisee upeita lintuja! Pirkka oli kuulemma jo ehtinyt sanoakin Ilkalle pariin otteeseen, että: ”Musta tuntuu, että me kyllä nuijataan nyt jotain”. Onneksi immeri kuitenkin löytyi vielä, vaikka se sukeltelikin aivan älyttömiä matkoja. Kalle oli onnistunut näkemään immerin hetken yhtä aikaa niiden kahden aiemmin mainitun adan kanssa samassa porukassa – siis samassa putken kuvassa!

Nyt olikin sitten Hamningbergissä nähty kaikki mikä pitikin, ja ehkä jopa vähän enemmänkin. Saman paikan kolmas kuikkalajikin oli jo nähty, vaan ei tälläkään kertaa kuikka, vaan kaakkuri. Kolme muuttavaa merihanheakin oltiin saatu pinnalistan jatkoksi. Omituinen laulajakin oli selvinnyt lopulta vain pulmuseksi – aina sitä on yhtä pihalla, kun kuulee laulavan pulmusen!

Paatilla lähemmäx

Tavallaan nyt lähdettiin sitten paluumatkalle, vaan eipä pitemmälle olisi enää päässytkään. Paluumatkalla Vardöseen Hamningbergin tie tuntui jopa vielä pahemmalta kuin menomatkalla. Rotkot tien vieressä olivat kohtuullisen jyrkkiä.

Paluumatka sujui kuitenkin sen verran joutuisasti, että parikymmentä kilometriä ennen Vardötä aloimme tavoitella venekuskeja puhelimitse, josko kuitenkin menisimme vielä samana iltana lintuvuorille. Onnistuimmekin muutaman huvittavan (Ilkka puhuu ruotsia – ajatuskin on huvittava!) puhelun jälkeen tavoittamaan oikean henkilön, ja tämä lupasi, että kaikki on valmiina lähtöä varten, kun ehdimme satamaan!

Eipä aikaakaan, kun seisoskelimme jo paatissa matkalla kohti Hornöyan lintusaarta. Matkalla näkyi jo riskilöitä ja karimetsoja vaikka kuinka, mutta vaikka saarilla oli kuskin mukaan todella vähän ruokkilintuja, oli kokemus jotain kaikille täysin uutta! Molempia kiisloja, lunneja, ruokkeja, riskilöitä, karimetsoja ja rissoja ym. oli aivan sairaasti. Kaikki oppivat takuulla erottamaan kiislat toisistaan, ja muutenkin oli mahtavaa nähdä ruokkilintuja lähempää. Tietysti olisi ollut mukavaa, jos saareen olisi voinut noustakin, mutta se olisi mahdollista vasta kesällä oikukkaitten säiden takia. Myrsky voi nousta hyvin nopeasti eikä tällöin saarelta pääse enää pois.

Veneen palatessa satamaan, koko porukkamme oli äärimmäisen tyytyväinen! Eihän tällaista lintupäivää kukaan ollut voinut kuvitellakaan kokevansa – ehkä ikinä!
Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme lähteä jatkamaan paluumatkaamme edes vähän, sillä vaikka ilta oli jo pitkällä, olisi kaikki kuljetut kilometrit pois seuraavilta päiviltä. Saatuamme taas vettäkin autoon matka jatkui. Lopulta jäimme yöpymään parkkipaikalle jonnekin Vardön ja Vadsön välillä olleelle levikkeelle, eikä unta tarvinnut paljon odotella.

Pääsiäisaamu

Pääsiäispäivä valkeni taas tuulisena, ja yllätykseksemme saimme todeta majapaikkamme rannat lähes tyhjiksi linnuista. Jokunen mustalintu sekä kolme muuttavaa kaakkuria sentään näkyi. Sama lähes linnuton tahti tuntui jatkuvan aina Eckeröhön asti. Allihaahkat ja kyhmyhaahkat tuntuivat lähteneen jatkamaan matkaansa kohti pesimäpaikkojaan.

Eckeröllä kiivettiin tällä kertaa ylös katsomaan kajavia lintuperspektiivistä. Kajavia ei kuitenkaan istuskellut juuri lainkaan pesimäkielekkeillään, vaan suuret joukot rissoja uiskenteli pesimäkielekkeen edustalla meressä. Vaikka Jannen korkeanpaikankammo olikin parissa vuodessa pahentunut todella paljon, sai hän otettua muutaman kuvan kajavista kielekkeen reunan yli, vaikka tiukkaa teki.

Pirkka ja Janne matkasivat jo takaisin alas, kun muut vasta saapuivat kielekkeelle. Hanna satsasi lentävien merikotkien kuvaamiseen, muiden kurkkiessa jyrkänteeltä alas, minkä katsominenkin sai Jannen voimaan pahoin.

Pirkan ja Jannen saapuessa takaisin autolle alkoi rannasta kuulua kirvisen laulua. Täytyi olla luotokirvinen – ja olihan se! Ei muuta, kun puhelu ylös, ja porukka liikkeelle. Ilkka tuli melkoista Tarzan-reittiä, olihan luotsi ollut Ilkalle yksi odotetuimmista eliksistä tälle reissulle. Alhaalla Ilkka ja Kalle kertoivat jo ylhäällä nähneensä ohitseen lentäneen todennäköisen luotsin, mutta tätä ei enää tarvinnut pitää todennäköisenä. Lintu poseerasi kiviaidalla aina välillä laululentoon pyrähdellen.

Rustikallioille

Matka jatkui taas kohti Vadsötä, ja ennen kaupunkia löytyi taas tutusta paikasta vanha tuttu (vanha) grönlanninlokki. Hetken gröliksen söpöyttä (ja aiemmin näkemiemme isolokkien rumuutta) päiviteltyämme Ilkka huomasi linnun viereen lentäneen toisen gröliksen, tällä kertaa 3kv linnun. Ei muuta kuin putki sen suuntaan, ja jokunen digikuvakin ikuisti kahta grölistä uimassa vieretysten. Samassa paikassa näkyi ehkäpä myöskin vanhat tutut kaksi ridiä (naurulokkia).

Nessebyn kirkolla oli juuri Pääsiäiskirkko päättynyt, ja oli hauskaa nähdä, kun saamelaisakkoja tuli puvuissaan mielettömän upean maiseman edustalla olevasta kirkosta. Yritimme päästä kurkkaamaan kirkkoa sisältä, mutta ensin meneillä olleet ristiäiset estivät meitä menemään sisään, ja ristiäisten jälkeen papilla oli kiire jatkoille, joten hän lukitsi ovet neniemme edestä. Kirkon pihalla langalla istunut vuorihemppo kuitenkin riitti tyynnyttämään pettymyksemme.

Viimeisenä etappina reissullamme oli ystäviemme meille paljastama rustin pesäkieleke Tenojoen suun lähistöltä. Matkalla näimme Harrelvissä hiiripöllön, jota pääsi kuvaamaan ihan mielettömän hienosti. Pöllöllä oli lumihangessa selvästi jotain kuunneltavaa, sillä tämä ei juuri meille korvaa lotkauttanut. Tunturihaukkaa ei kuitenkaan valitettavasti sinnikkäästä yrityksestä huolimatta löytynyt. Kielekkeet olivat kuitenkin näkemisen arvoiset ilman rustiakin. Hannakin pääsi näkemään kivettynyttä muinaista rantahiekkaa kielekkeillä.

Kävimme vielä kääntymässä Tenojoen suun mielettömillä hiekkatasangoilla. Jokisuussa uiskenteli alleja enemmän kuin missään reissullamme aikaisemmin.

Pudotuspeliä

Sitten alkoi todella rankka paluumatka. Ilkka, joka oli ollut kuskina koko ajan Norjassa jaksoi ihme kyllä vieläkin ajella. Suomen puolella Tenolla oli muutama kala- ja harmaalokki, mutta ei enää kajavaa. Rankasta ajosta ei juuri jäänyt muuta kerrottavaa kuin, että noin tunnin välein joku huokaili ääneen kuinka upea reissumme oli ollut!
Ilta oli jo pitkällä, kun pudotimme Pirkan kyydistä Kaamasella. Matka jatkui, kunhan Pirkka oli saanut tavaransa kyydistä. Vielä tästä kuitenkin ajeltiin Suomea alaspäin jonkin matkaa ennen kuin päätimme jäädä yöpymään Kaunispään huipulle hotellin pihaan.

Ihan reippaitten yöunien jälkeen komppailtiin hieman sumussa ja vesitihkussa tunturia, kunnes totesimme homman täysin turhaksi. Muut menivät takaisin nukkumaan, Janne hyppäsi rattiin ja Hanna pelkääjän paikalle pitämään Jannea virkeänä. Matkalla näkyi Sodankylässä kolme kuukkelia sekä tien yli lentänyt ukkometso. Porttipahdalla pysähdyttiin ihmettelemään lappilaisia merilokkeja, ja matka jatkui yhtä kyytiä Rovaniemelle asti.

Rovaniemellä Hanna myöhästyi lopulta junasta noin 10 minuuttia, joten päätimme kokata ruokaa, kun mikään ruokapaikka ei kuitenkaan olisi ollut aamuvarhaisella auki. Kokkailimme siinä sitten trangialla makkaraa rollon linja-autoaseman pihassa – idyllistä.

Loppusiivoukset

Matka jatkui sitten tasaisen tappavaa vauhtia. Ainoat merkittävät tapahtumat olivat jonkinmoinen ateriointi Valtimolla sekä Kallen nappaamat sakot jossain Juualla. Paska! Tulihan se reissun ainoa takaiskukin sieltä, olisi voinut jäädä tulematta.

Joensuussa sitten siivottiin aika pahasti sotkemamme asuntoauto ja tiputettiin tietysti Kalle ja Johanna kyydistä. Joensuussa Ilkan oli vielä ihan pakko pistäytyä ex-tyttöystävänsä ovella sanomassa, että: ”Terve, tulin just Norjasta”. Että silleen, aika reipasta! Ja matka jatkui! McDonaldsilta napattiin armottomat BIG BigMacit mukaan ja suunnattiin kulkumme kohti uusia ajokilometrejä.

Ihan viimeinen etappimme oli sitten yllätys, yllätys – Siikalahti, jonne meillä oli tarkoitus mennä kuuntelemaan vuoden ensimmäisiä rantakanoja sekä syömään MÄMMIÄ – siis keskellä yötä! No, kumpikaan ei onnistunut, Siikalahti oli liian jäässä rantakanoille ja mämmi liian jäässä hampaille. Niinpä mämmi piti tulla syömään Jannen kämpälle, jonka jälkeen Ilkka pääsi jatkamaan viimeistä etappiaan Imatralle. Kilometrejä kertyi lopulta matkamittariin reilut 3300! Mahtava reissu, en minä muuta sano!

J.A.