Matkustelua
Joululoman viimein alettua lähdimme lauantaina 20.12. aikaisin kohti rautatieasemaa, jonne tiputin Hannan tavaroittemme kanssa, ajoin autoni takaisin pihaamme ja käppäilin itsekin asemalle. Klo 7:19 lähti junamme kohti etelää. Kouvolassa Hannan sisko Elissa hyppäsi samaan junaan ja lopulta klo 10:27 kipusimme Tikkurilan asemalle vain laskeutuaksemme takaisin toiselle laiturille, josta lähti klo 10:36 paikallisjuna Helsinki-Vantaan lentoasemalle, jossa olimme vain 7 minuuttia myöhemmin.
Raahasimme tavaramme ylös lentoasemalle ja lähimmästä kahvilasta löytyi veljeni Pirkka, joka oli saapunut Kemijärveltä yöjunalla. Aika pian suuntasimme luovuttamaan matkatavaroita ja turvatarkastuksiin ym. Pian paikalle saapui aamujunalla Oulusta saapunut ja hieman Helsingissä aikaa viettänyt Ala-Kojolan Mikkokin, joten reissuporukkamme oli kasassa. Kävimme lentoasemalla syömässä ja suuntasimme lähtöportillemme odottamaan koneemme lähtöä.
Finnairin koneemme lähti klo 15:25 ja muutaman tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Italian Roomaan Fiumicinon lentoasemalle, jossa saimme kuluttaa aikaa aina iltayhteentoista asti, kunnes seuraava lentomme lähti.
Ethiopian Airlinesin lennon elokuvatarjonta oli sen verran heikkoa, että lento meni nukkumista yrittäessä ja lopulta laskeuduimme Addis Abebaan aamulla klo 6:40. Ja eihän matkamme ollut vieläkään määränpäässään vaan taas meillä oli pitkä odotus lentoasemalla. Addis Abeban lentokentällä näimme muutamia lintujakin; haarahaukkoja, afrikanvariksia, pari afrikantäpläkyyhkyä, pyhäiibiksen, afrikanpalmukiitäjiä, ainakin paria erilaista pääskyä sekä jonkun taskun näköisen, jotka olisi tietysti ollut mukava saada määritettyä. Lopulta oli viimeisen lentomme aika, kun klo 9:10 nousimme taas Ethiopian Airlinesin koneeseen, joka lopulta vei meidät määräpäähämme Ugandan Entebbeen, jonne laskeuduimme klo 11:15.
Entebbessä
Lentoasemalla oli seuraavaksi edessä viisumin haku, jota saimme jonottaa aika kauan mutta sitäkin kauemmin saimme odottaa viimeisiä matkalaukkujamme. Lopulta kaikkien laukut onneksi saapuivat ja pääsimme ulos lentoasemalta ja löysimme pihalta itselleni tutun hahmon, Rovaniemen Someroharjun varuskunnassa alikersanttinani toimineen Ukko Liikkasen. Ukko oli jo toistakymmentä vuotta asunut Ugandassa ja pyörittänyt Piece of Uganda Safaris yritystä.
Vuosia aiemmin olin aika sattumalta saanut yhteyden Ukkoon toisen vanhan ystäväni facebook-tilin kautta ja pikkuhiljaa minulle oli selvinnyt ensin, että hän asuu Ugandassa ja sitten että hänellä on siellä safareja vetävä firma. Kun sitten joskus taas paljon myöhemmin huomasin sattumalta, että yksi tuttu lintuharrastajaporukka oli käynyt Ukon järjestämällä lintumatkalla, laitoin jossain arvatenkin jalkapalloa käsitelleessä keskustelussamme Ukolle viestiä, että voisimme muuten jossain vaiheessa olla tulossa käyttämään hänen tarjoamiaan palveluja ja siitä se sitten homma lähti etenemään – ja nyt olimme Entebbessä…
Pakkasimme tavarat Ukon sekä toisella autolla meitä vastassa olleen Ibrahimin kyytiin ja kipusimme osa porukasta Ukon auton lavalle ja loput Ibrahimin kyytiin. Ajomatkalla Entebben läpi näimme ensimmäiset linnut, joista tunnistuivat ainakin haarahaukat, parvilepinkäiset, langalla istunut vangasieppo sekä puiden latvoissa olleet marabuhaikarat ja afrikanpelikaanit. Lopulta kurvasimme majapaikkamme Jet Suitesin pihaan ja pääsimme kantamaan tavaramme huoneisiimme. Purimme jo hieman tavaroitamme ja pääsimme sitten luovuttamaan Ukolle tuomamme tuliaiset/joululahjat, joihin sisältyi tietysti runsaasti suklaata, salmiakkia, ksylitolipurkkaa, ruisleipää sekä kilon lanttu, jotta Ukko pääsi tekemään perinteistä suomalaista jouluruokaa.
Sitten olikin aika kivuta pihalla olleelle näköalaterassille, josta aukesi mukava näkymä maaseutumaiseen lähiympäristöön ja etenkin edustalla olleelle laajalle papyrussuolle. Havaintoja alkoikin saman tien ropista mm. pari arovarpushaukkaa, lehmähaikaroita, ruusurinta-, keltavatsa- ja lampimedestäjiä, tuhkavarpusia (griseus), ruusupeippoja, afrikanpelikaanien joukossa jokunen pelikaanikin, palmu- ja huppukorppikotkia mukanaan yksi korvakorppikotkakin, sirokotka, rosvohaukkoja, pari liskohaukkaa, nuoli- ja afrikannuolihaukkoja, afrikanviherkyyhkyjä, afrikanpalmukiitäjiä, afrikanmetsäkalastajia, täplähiiroja, haarapääskyjä, muutama afrikanrastas, kyläbulbuleita, tuhkapriinia, lyijykerttu, pronssipääkottaraisia, kyläkutojia, pari vaaleasilmäkutojaa, punaposkipeippo, afrikanvariksia, seepramanikkeja, viiksihemppo, pieni parvi ugandansitruunahemppoja jne. Aika kului siis mukavasti, vaikka matkaväsymys painoikin.
Lopulta nälkä alkoi kurnia siihen malliin, että päätimme lähteä käppäilemään Ukon suosittelemalle Viavian ravintolalle, joka sijaitsi aivan lähistöllä. Kävelymatkan varrella näimme afrikansininärhiä, aavikkomehiläissyöjiä, savanniturturikyyhkyjä, punaparatiisimonarkin, mustasiepon, idänharmaaturakoja ja lopulta Viavialle päästyämme pääsimme kuvaamaan pihassa olleita hadadaiibiksiä ja tantalusmarakatteja.
Viavia oli mukava terassiravintola, jonka edustalla oli pieni lammikko, jolle odottelimme lintuja saapuvaksi, kun rannassa ollut uima-allas alkoi näin illan myötä tyhjentyä. Ruokaa odotellessa näimmekin jo afrikanrakonokkia ja oikein maittavan ruokailun keskeyttivät niin kirjo- kuin malakiittikalastaja, aivan pimeässä aktivoituneet yöhaikarat sekä lätäkölle hetkeksi laskeutuneet keltanokkasorsat. Viimeisille valoille lähipuun latvaan laskeutui vielä pari komeaa suomusarvinokkaa.
Illallisen syötyämme ja majapaikalle palattuamme oli vielä jaksettava tehdä iltahuuto, jonka jälkeen olimme aivan valmiit unten maille.
22.12. otimme aamun vielä iisisti Jet Suitesin pihapiirissä tavalliseen linnustoon tutustuen. Lajilista karttui mm. Ugandan kansallislinnulla etelänkruunukurjella, harmaatuulihaukalla, afrikan- ja harmaapääkaijoilla, malakiittikäellä, puputtajakukaalilla (superciliosus), kultaperä-, keltaleuka- ja hehkusepällä, pronssimedestäjällä jne. Kävimme pienellä kävelylläkin kadun varressa, jolla löytyi mm. keltakurkkuvästäräkki muttei juuri muuta uutta.
Lopulta päivä oli lämmennyt sen verran, että Ukko saapui hakemaan meidät ja jatkoimme kuoppaisia pikkuteitä Reptile Villageen tutustumaan paikalliseen matelijatarhaan, jossa paikalliset hoitivat pelastamiaan matelijoita. Elukat palautettaisiin myöhemmin lupien järjestyttyä takaisin luontoon kansallispuistoihin, jossa saisivat elää rauhassa matelija- ja muilta pelkoisilta paikallisilta.
Päivän lämpimimmällä hetkellä käärmeet olivat vähän aktiivisempia ja pääsimmekin kuvaamaan muutamia upeita lajeja, joita ei toivottavasti muissa olosuhteissa enää vastaan tulisikaan – sen verran myrkyllisiä tuppasivat olemaan. Tarhan pitäjä otti meille ruokinnan ohessa toinen toistaan vaarallisempia elukoita kuvattavaksi. Tarha sijaitsi hyvällä lintupaikalla mutta keskipäivän helteessä havainnot jäivät aika vähiin. Kuitenkin pari keltanokkasorsaa ja afrikanjassanaa, pari punalepinkäistä ja korallipuumedestäjä ym. havaittiin ja tietysti kuvia tuli myös mm. krokotiilialtaalla pesineistä kyläkutojista.
Kävimme syömässä mukavassa rantaravintolassa, jolta pääsi katsomaan ison Victoriajärven maisemaa ja vähän lintujakin. Sitten kävimme vielä moikkaamassa Ukon parempaa puoliskoa Niinaa ennen kuin jatkoimme Entebben kasvitieteelliseen puutarhaan. Ukko puhui portilta meille parhaaksi kehutun lintuoppaan Brightin ja jätti meidät hänen huostaansa loppupäiväksi.
Puisto oli todella iso, joten lähdimme saman tien Brightin perässä kiertämään aluetta. Aika pian löysimme ensimmäiset hauskat gueretsa-apinat sekä upeat keisariturakot. Tantalusmarakatteja ja käsittämättömän suurta vasarapäähaikaran pesää ja kohta myös itse vasarapäähaikaroita sekä paria suomusarvinokkaa kuvattuamme, näkyi ensin pieni ja kaunis afrikanpikkukalastaja, sitten viherpäämedestäjä, suoraan ylitsemme lentänyt kruunutoko, turhan hyvin piilotellut suomupääbulbuli (albigularis) sekä vihdoin toivomamme kongonviolettiturakokin, joka oli turhan kaukana ja korkealla puussa, jotta siitä olisi saanut kunnon kuvia.
Osan meistä onnistui kuulla hetken äänessä ollut afrikanpussitiainen ennen kuin jatkoimme Tarzan-elokuvista tutulle portaikolle, jonka lähistöltä löytyi pesäkolollaan vieraillut liekkitikkanen (goertae) sekä aurinko-orava ja lopulta saimme edes jonkinlaiset kuvat harmaapääkaijastakin.
Pitkät kierrokset jo käveltyämme pääsimme rantaan, josta löytyi runsaasti kutojia. Päätähti kaislakutoja poseerasi lopulta ihan mukavasti mutta kultaselkäkutojat pysyttelivät puskan suojissa. Rantavedessä uiskenteli useita täpläsaukkoja.
Metsän puolelle taas jatkettuamme löysimme kekonokkakutojan ja oppaamme näytti pesässä hautoneen punaparatiisimonarkin, jonka koiraskin löytyi lähistöltä muttei oikein suostunut poseeraamaan toisin kuin puskasta löytämäni tamburiinikyyhky.
Vielä löytyi isonokipeippo erään puun latvasta, ennen kuin kierroksemme alkoi olla täysi. Aivan alkukierroksella olimme etsineet pitkään lepakkohaukkaa, joka yleensä tuppasi istuskelemaan vakiopuissaan, mutta juuri näillä paikkeilla puistoa oli ollut presidentinvaalikampanjat menossa ja paikalle raahatut ämyrit oli raikaneet tolkuttoman kovalla. Nyt kampanja oli loppunut ja puisto rauhoittunut, joten suuntasimme uudelleen etsimään tätä ainakin itselleni päivän tärkeintä targettia. Lopulta haukka löytyikin erään puun latvustosta, josta pääsimme sitä myös jotenkin kuvaamaan.
Koska meillä ei vieläkään ollut kiire mihinkään, jatkoimme vielä toiseen rantaan, josta löytyi ensin rantasieppo ja sitten muutamia kerttukutojia.
Päivän aikana olimme havainneet aiemmin mainittujen lintujen lisäksi myös mm. kaislamerimetsoja, harmaa-, koboltti-, silkki- ja ruskohaikaroita, kyyryhaikaran, afrikanhanhia, sääksen, rantasipejä, valkoviklon, punarintakäkiä, pikkukiitäjiä, tolkuttomasti kirjokalastajia, keltavästäräkkejä, puistopunataskuja, pajulintuja, luhtaherttuja (marginalis), oliiviselkämedestäjiä, pari viinivyömedestäjää ja isohuiskulepinkäistä, sieppodrongon, akasiakuhankeittäjän ja pronssimanikkeja ym.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun pari Ukon järjestämää kuskia saapui hakemaan meidät puistosta. Söimme illallisen tällä kertaa majapaikallamme ja iltahuudon jälkeen kuuntelimme vielä tovin suolta korviimme kantautuvia ääniä. Vasarapäähekon kehrääjämäisen tuksutuksen kuuntelu ei lopulta mennyt hukkaan, kun myös sepelkehrääjä alkoi äännellä aktiivisesti. Pian olimme valmiit nukkumaan.
Mabamba
23.12. herätys oli aikaisin ja koko loppureissun oppaamme Prossy Nanyombi sekä kuskimme Abdallah Nyombi eli ”Abba” olivat jo meitä aulassa odottamassa. Hyppäsimme vähän vanhanpuoleiseen safariautoomme ja lähdimme ajamaan kohti Mabamban suota.
Vajaan tunnin ajon jälkeen parkkeerasimme Nakiwogoon Banga Beachin satamaan, jossa aika pian nousimme isompaan veneeseen, jolla lähdimme järvelle. Ajoimme hieman vuotavalla veneellämme varsin vauhdikkaasti pääasiassa keskempänä järveä mutta paikka paikoin myös lähempänä rantaa ja selvästi kuskimme tiesivät, missä lintuja oli ja tällöin hidastettiin ja niin pääsimme joitain lajeja kuvaamaankin. Prossykin skarppasi välillä parempia lajeja ja näimme mm. kaukaisen parven harmaapäälokkeja, ruskohaikaroita, kaitanokka- ja ruskonaamakutojia, sinipääkukaaleja, malakiittikalastajia, taas tolkuttomasti kirjokalastajia, pari mustakanahaukkaa sekä rääkkähaikaroita, kynsihyyppiä, pitkäjalkoja, afrikanjassanoita, liroja, pari lampivikloa ym.
Lopulta parkkeerasimme Mabamba Swampin ahtaaseen satamaan, jossa nousimme toviksi jaloittelemaan ja vessareissulle, jonka ohessa pääsimme vihdoin määrittämään ensimmäiset varmat angolanpääskyt ja samettisiipikottaraisen sekä kuvasimme ylitsemme lentäneen sarvinokan, joka paljastui yllättäen kuvista kirjotokoksi (fasciatus).
Seuraavaksi nousimme kahteen pienempään suoveneeseen, joilla lähdimme ajamaan kapeita kanavia pitkin Mabamban neliökilometrien laajuiselle suolle. Venekuskimme olivat todella taitavia ja pian pääsimme kuvaamaan oikein antaumuksella sulttaanikanoja, kaislamerimetsoja, naamioviheltäjäsorsia ja pitkävarvashyyppiä sekä näimme myös mm. mustahuitteja, huilukuhankeittäjän, suvantovästäräkkejä, afrikansirohaikaroita, pari varjostajahaikaraa ja liejukanaa, taivaanvuohen, lukuisia törmäpääskyjä joukossaan ainakin jokunen afrikantörmäpääskykin sekä ruokokerttusen.
Lopulta veneemme erosivat toisistaan ja lähdimme omille tahoillemme etsimään pikkujassanoita, jotka tuppasivat elelemään niin keskellä vaikeakulkuista papyrussuota, että venettä piti työntää kasvuston keskelle pitkillä sauvoilla. Siksi oli parempi, että molemmat veneet menivät eri paikkoihin, sillä arat jassanat tuppasivat saman tien pakenemaan venettä ja helposti olisi käynyt niin, että vain etummaisessa veneessä olijat olisivat nähneet linnun.
Jonkin aikaa saimme hakea, ennen kuin löysimme ensimmäiset pikkujassanat ja ne todellakin olivat arkoja ja pakenivat venettä jo kaukaa. Aika kovan työn sai venekuskimme tehdä ennen kuin lopulta ainakin itse sain parista linnusta ihan kelpo kuvat otettua. Puhelimiste kuskimme sai tiedon, että toinenkin veneemme oli onnistunut jassanan hoitamaan, joten palasimme pian taas kanavia ajelemaan ja jatkamaan päämissiotamme eli kenkänokan etsintää.
Pikkuhiljaa venekuskimme alkoivat huolestua jo ihan tosissaan ja soittelukierros kertoi, ettei yksikään kahdeksasta suolla olleesta veneellisestä ollut löytänyt kenkänokkaa. Hajaannuimme veneillämme taas eri reiteille targettiamme etsimään löytääksemme kuitenkin vain lisää jo tuttuja lintuja.
Lopulta saimme tiedon, että joku muu oli löytänyt kenkänokan mutta me olimme aivan keskellä suota monien kapeiden kanavien päässä. Melkoisten kiertoreittien jälkeen näimme kasvuston takana ensin pari muuta veneellistä turisteja ja sitten heidän edessään pienellä saarekkeella seisoskelleen massiivisen kokoisen kenkänokan! Pääsimme varovasti veneellämme kuvaushollille muiden veneiden lomaan ja annoimme kameroidemme laulaa.
Kenkänokka oli selvästi jo ruokailunsa ruokaillut ja lepäilynsä lepäillyt ja meille kerrottiinkin, että se saattaisi lähteä hetkenä minä hyvänsä. Lintu kuitenkin onneksi poseerasi vielä tovin, kunnes takaamme oli vielä yksi vene saapumassa harmittavasti juuri samaan aikaan, kun meidän veneemme oli kiertämässä hieman kauemmaksi linnusta. Ehkä tämä kahden veneen yhtäaikainen liikkuminen lopulta oli syy siihen, että lintu kohosi siivilleen, otti nopeasti korkeutta ja jäi sitten korkealle taivaalle kaartelemaan. Lopulta se sai kimppuunsa afrikanvariksen ja tipahti aika kauas suolle. Ymmärtääksemme ainakin pari veneellistä oli vielä ollut matkalla paikalle ja heiltä kaiketi jäi nyt kenkänokka näkemättä. Emme kuitenkaan yhdessäkään muussa veneessä havainneet oikeita lintuharrastajia vaan ihan perusturisteja.
Päätargettimme löytämiseen oli mennyt niin paljon aikaa, että lopulta veneilimme aika nopeasti takaisin satamaan, jossa jalkauduimme retkeilemään. Prossyn johdolla löysimme mm. mustapääkutojia, mustakutojan (nigerrimus), metsäbulbulin (flafigula), kylähelttasieppoja, sinitöyhtömonarkkeja, viirupääskyjä, rikkihempon, eminian, valkokurkkupriinioita, punaposkihertun ja afrikankeltarillejä (senegalensis). Osasta lajeista saimme ihan mukavia kuviakin.
Palailtuamme takaisin satamaan oli aika kiitellä suovenekuskimme ja kohta nousimme pariin meitä noutamaan tulleeseen autoon, joiden kyydissä ajelimme pikkumatkan päähän Nkima Lodgelle, johon meille oli tilattu ruokailu. Jo matkalla näimme termiittitaskun ja pihassa pääsimme kuvaamaan pientä käärmettä.
Ruokailun jälkeen teimme pienen käppäilyn lodgen pihapiirissä havaiten mm. punahäntämarakatteja, sinitäpläkyyhkyjä, aavikko- ja kääpiömehiläissyöjiä, ohutnokkabulbulin, pari viiruruostepyrstöä ja mustakurkkukutojia (nigricollis) ym. Kuumimman hetken otimme rennosti Lodgen aulassa ja kävimme sitten vielä läheisellä näköalapaikalla kääntymässä ja jopa ilman kaukoputkea löysimme suolta neljä kenkänokkaa! Olivat ne vaan aivan käsittämättömän isoja!
Sää oli edelleen todella paahtava, kun lähdimme kävelemään korkean mäen päällä olleelta lodgelta suorinta reittiä takaisin kohti satamaa. Linnut olivat paahteessa todella tiukassa mutta joitakin termiittitaskuja ja viirukalastaja sentään nähtiin. Paikalliset lapset huutelivat yleensä ”hello!” tai vain vilkuttivat iloisesti mutta ihan yhtä iloisella ilmeellä esitetyt ”muzunga” (valkonaama)-huudot tulivat myös tutuiksi.
Satamaan palattuamme näimme vauhdikkaan valkosiipipiispaparven, mutta pian lähdimmekin taas veneilemään isommalla veneellä aika vauhdikkaasti järven poikki. Havaitsimme matkalla enää jokusen ruskosuohaukan sekä ainakin yhden afrikansuohaukan, kiljumerikotkia sekä pienen kruununokikanaparven.
Ilta oli jo hämärtymässä, kun palailimme Entebbeen ja Jet Suitesille. Itse ehdin vielä näköalatornilta nähdä töyhtösukassepän mutta pian aurinko laski ja sitten oli ohjelmassa taas illallinen, iltahuuto ja nukkumaan käynti. Valitettavasti yhdellä meistä venähti iltahuuto ruokamyrkytyksen myötä hieman pitkäksi ja nukkuminen jäi aika vähiin. Herkuttelu salaateilla ja majoneesikastikkeilla kostautui heti, vaikka olihan niistä varoiteltu.
Pallon eteläpuoliskolle
Jouluaatto 24.12. alkoi rempseästi autoa pakkaamalla ja aikaisen aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan kohti etelää. Aika pian ylitimme päiväntasaajan, jolla oli otettava pakolliset turistikuvat. Ajoa riitti ja vaikkei liikennettä juuri ollut haitaksi asti, olivat tiet todella hitaita. Tiet olivat täynnä syviä kuoppia ja etenkin hidastetöyssyjä oli ripoteltu joka paikkaan. Asutusta riitti tien varressa koko ajan ja kylien läpi ajaminen oli todella hidasta, sillä joka ikisessä kylässä oli markkinat, joissa myytiin hedelmiä, lihaa ja kalaa ym. tulevan joulupäivän aterioita varten sekä päälle oli vielä lukuisat vaalitilaisuudet tulossa olevien presidentin ym. vaalien takia. Kylät ja kaupungit näyttivät varsin värikkäiltä, kun joka paikkaan oli kiinnitetty toinen toistaan suurempia vaalimainoksia.
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun stoppasimme ensimmäistä kertaa kostean viljelyalueen reunaan ja pääsimme näkemään ensimmäistä kertaa etelänkruunukurkia hieman lähempää. Viereisellä lutakolla kellui valitettavasti ainoana vesilintuna keltanokkasorsa. Lammen rannan koskeikolla vilahti kasvuston taakse piiloutunut tuhkahyyppä ja Prossy nyppäsi liikenteen melussa hankalasti kuultavissa olleen rantametsäkerttusen.
Loppumatkan ajoimme savannimaisemassa ja saimmekin jo vähän esimakua safarielämästä, kun näimme ensimmäiset impalat, vesiantiloopit, pahkasiat ja oliivipaviaanit sekä jokikäärmekotkan, jokusen liitohaukan, töyhtökotkan ja harmaatuulihaukan, savannikorppikotkan, pari helmikanaa ja punakurkkufrankoliineja, aroturturikyyhkyjä, ison miljoonakutojaparven, punasiipipiispoja, muutaman punapiispan sekä dominikaanilesken ym.
Lake Mburo
Lopulta kolmen aikaan saavuimme Lake Mburoon, Ugandan pienimpään kansallispuistoon ja kukkulan laella olevaan Eagle’s Nestiin, jossa meillä oli majoituksena safariteltat. Miehet majoittuivat omaan ja naiset omaan telttaansa.
Ohjelmaamme piti kuulua iltasafari puistoon mutta matkamme oli kaiketi venynyt niin pitkäksi, että teimme neljältä vain lyhyen kävelyn majapaikkamme pihapiirissä. Tämä ei juuri uusia havaintoja tuottanut, varsinkaan kun olimme jo useimmat lajit onnistuneet löytää omatoimisesti ennen neljää. Pihapiirin lajistoon kuului mm. hehkuseppiä, duettolepinkäinen (major), vaikertajaturturikyyhky, pari naamioturakoa, purppuravyömedestäjiä, täplä- ja sininiskahiiroja, savannisininärhiä, afrikankalliopääsky (rufigula), kalliotaskupari ja livertäjäherttuja.
Illan vietimme majapaikkamme näköalaterassilla, jolta aukesi upea näkymä kansallispuiston savannille. Näimmekin muutamia seeproja ja virtahepoja, ison parven pronssi-iibiksiä sekä kaukaisen afrikansatulahaikaran ym. Hyttysiä oli iltahuudossa haitaksi asti, oikeastaan ainoata kertaa koko reissumme aikana.
25.12. Joulupäivä. Koska edellisen päivän ohjelmat olivat menneet hieman mönkään, oli päiväohjelmamme varsin täysi. Valitettavasti kansallispuisto aukesi vasta seitsemältä, joten kauhea aikaisin emme päässeet liikenteeseen. Aamupalan jälkeen hyppäsimme kuitenkin autoomme ja melkein heti näimme tein varressa kauniin kuparimedestäjän sekä pienen afrikankaijaparven.
Taistelevat impalat, upeasti tien yli lentäneen kultakurpon ja useita metsävikloja nähtyämme, olimme pian ajaneet portille, jossa erilaisiin muodollisuuksiin tuhrautui vielä aivan turhan paljon aikaa. Ugandassa byrokratia oli vielä mallia Neuvostoliitto, joten ennen kuin kaikki leimat oli lätkitty kaikkiin papereihin, ei puistoihin ollut mitään asiaa. Onneksi odotellessamme näimme ensimmäisen tiheikköpunataskun sekä eminian, joten aika ei mennyt hukkaan.
Lopulta kuitenkin pääsimme puistoon, jossa autosta poistuminen ei ollut sallittua, kun meillä ei ollut rangeria varattuna mukaamme. Metsäisellä savannilla alkoi elukoita vihdoin näkyä ja pääsimme pian näkemään vesiantilooppeja ja seeproja sekä afrikanrakonokkia, kobolttihaikaraa, liitohaukkaa, uikuttajakyyhkyjä, afrikankäkeä, savannitäplätikkaa, punasiipipiispoja, sänkikirvistä, savannisininärheä, ns. tavallista mehiläissyöjää ym. ja sitten tulivat vastaan ensimmäiset kirahvit! Niinpä kuviakin syntyi melkoista tahtia!
Lake Mburo on ainoa alue, jossa Ugandassa on yhä kirahveja (itse asiassa juuri reissumme aikaan oltiin ensimmäisiä istuttamassa myös muualle). Täällä kirahveja riittikin ja niitä päästiin todella ihastelemaan!
Kirahvikuvailun ohessa näkyivät ensimmäiset isoloisnokkelit ja kohta löysimme myös ensimmäiset rantapaksujalat, näimme hauskasti soidintaneen dominikaanileskiparin ja kuulimme muutamia livertäjäherttuja, mutta sitten pitikin taas kuvailla lisää kirahveja ja seeproja. Valitettavasti kapustatrappi nähtiin vain vilaukselta sen laskeutuessa kauas savannille ja havainnot niin kyläloisto- kuin purppuraperäkottaraisestakin jäivät vilauksiksi.
Savannikorppikotkia ja korva- ja kirjokorppikotkan sekä ruskokäärmekotkan nähtyämme pamahti sitten oikein kunnolla! Ajelimme kaikessa rauhassa suoraa kapeaa ja kuoppaista tietä eteenpäin, kun näimme etuvasemmalla jotain liikettä. Näimme oliivipaviaanin ja muutaman pahkasian juoksevan kovaa tietä kohti ja Abba sen ensimmäisenä tajusi, että niiden edellä viiletti iso kissaeläin – leopardi! Abba yritti kiihdyttää meitä lähemmäksi mutta kissa meni liian lujaa. Se ehti tielle ennen kuin ehdimme pysähtyä ja kesken jarrutuksemme se loikkasi tien poikki, jolloin itse lentelin minne sattuu, kun penkillä seisoessani minulla ei ollut mitään mihin nojata. Mikko kuitenkin oli paremmalla hollilla ja hänen onnistui saada tästä unelmien kissapedosta ainakin pari hienoa kuvaa sen loikkiessa tien yli. Onneksi paviaani ja possut eivät jatkaneet enää tien yli kissan perässä ja leopardi hidastikin vauhtiaan ja oli jonkin aikaa jotenkin näkyvissä mutta valitettavan pitkässä kasvillisuudessa. Hetken se jopa tuijotteli meitä pysähdyksissä ja onnistuin saada siitä edes jonkinlaiset kuvat itsekin. Tämän lajin näkemistä olin toivonut todella paljon! Itsehän sain ns. ”big fiven” nyt täyteen.
Fiilis oli korkealla, kun jatkoimme taas matkaa ja seuraavien afrikanpuhvelien ja kirahvien kuvaaminen meni vähän hutiloiden. Onneksi kohta taivaalta löytyi ensimmäinen liitokotka, sitten näkyi muutama kobolttitiainen ja heti perään isoruostepääsky, joten keskittyminen palasi taas olennaiseen. Niinpä seuraavalla mutapaikalla kylpeneistä afrikanpuhveleista otettiinkin jo kunnon kuvat ja samalla nähtiin myös jokunen virtahepo, tuhkahyyppä ja rantapaksujalka.
Seeprojakin näkyi taas lisää ja niitä päästiin vielä kuvaamaan. Näitäkään ei reissullamme enää muualla olisi, joten nyt oli kuvat otettava. Seuraava pikkukosteikko tuotti kolmivyötyllin ja sitten päästiin kuvaamaan etelänkruunukurkiparia oikein olan takaa. Nämä linnut eivät välittäneet meistä tuon taivaallista, joten kuvia tuli otettua taas kerran aivan liikaakin.
Vielä mm. samettisiipikottarainen, täpläotsatikkanen, pikkulauluhaukka, komea vanha liitokotka, bulbulikerttu, upea afrikansatula- sekä myöskin afrikaniibishaikara, lisää kirahveja, puhveleita ja impaloita nähtiin ennen kuin palasimme majapaikalle syömään.
Kauan emme kuitenkaan huilineet ennen kuin lähdimme takaisin puistoon ja jatkoimme safariajelua kohti itse järveä. Pääsimme kuvaamaan muutamia tuttuja lajeja nyt hieman paremmin ja tietysti jotain uuttakin nähtiin, kuten pari kääpiömangustia, valkosilmä- ja kirjoseppä, punatöpökerttunen sekä tien yli luikerrellut upea mustamamba! Reilusti yli kaksi metrinen käärme esitteli voimiaan, kun se kohotti etupäänsä korkealle heinikon ylle reittiä suunnitellessaan. Onneksi näimme tämän tolkuttoman myrkyllisen käärmeen näin turvallisesti autosta!
Ollessamme jo lähellä järveä saimme vielä hyviä kuvia kirahveista, seeproista ja topi-antiloopeista sekä ruskokäärmekotkasta ja näimme sirokotkan ja kuulimme kirjofrankoliinin. Lopulta parkkeerasimme Lake Mburon rantaan, jossa oli jo muuta porukkaa vaikka kuinka. Oli upea nähdä, että paikallisilla oli tapana viettää Joulua luonnossa ja meidän tapaan moni oli suuntaamassa veneretkelle järvelle.
Itse asiassa meille oli melkoinen yllätys, että meidän veneretkemme oli siis yhdessä kaikkien näiden paikallisten kanssa. Olimme odottaneet hieman privaatimpaa retkeä, jolla olisi voinut keskittyä lintujen ja muiden elukoiden katsomiseen ja kuvaamiseen oikein antaumuksella. Rannassa kesyjä pahkasikoja kuvailtuamme ja lyhyesti papyruslepinkäisen kuultuamme nousimme samaan kaksikerroksiseen paattiin kaikkien lapsiperheiden kanssa.
Yllättäen retki oli kuitenkin aivan täysiverinen luonto- ja linturetki eikä mikään perinteinen turistiajelu. En sitten tiedä, oliko tämä normaali käytäntö, vai muuttuiko se sellaiseksi meidän noustua veneeseen ja varattua alakerrasta kaikki keulapaikat, joilta olisi paras kuvata. Mutta veneen paikallisopas sekä kuljettaja todellakin tekivät kaikkensa, että ainakin me sekä mahdolliset muutkin kiinnostuneet pääsivät katsomaan ja me myöskin kuvaamaan parhaalla mahdollisella tavalla!
Vene puksutteli todella hiljaista vauhtia aivan rantaviivaa seuraten ja itse päätin kaivaa lämpökameran esiin, sillä luotin Prossyn ja oppaiden kyllä näyttävän meille kaikki muut linnut, joita vastaan tulisi, mutta tiesin molempien päätarget-lajiemme olevan todella piilottelevia.
Lopulta emme ehtineet nähdä kuin yhden krokotiilin, ennen kuin löysin, ilmeisesti yhtä aikaa veneen oppaan kanssa, ensimmäisen afrikanuikkukanan. Lintu oli kuitenkin todella piilossa ja katosi lähes saman tien mutta onneksi kaikki porukastamme ehtivät saada jo lajin kuitattua.
Sitten saimme ihastella useita virtahepoja ja kiljumerikotkia sekä nähdä jalo- ja kyyryhaikaroita ja mustanaamakutojia sekä isokultakutojan ym. ennen kuin stoppasimme kohtaan, jonka veneen opas kertoi olevan perinteinen paikka silmälasihaikaralle. Ja lähes saman tien Hanna löysikin piilottelevan haikaran, joka kyhjötti tiheän rantapuun keskellä. Pienen sekasorron jälkeen sain itseni kuvaushollille ja aivan parissa ensimmäisessä kuvassa lintu oli vielä kohtuullisen hyvin näkyvissä ennen kuin se siirtyi hitaasti yhä syvemmälle puskien puiden siimekseen.
Näimme toisessa samanlaisessa pusikkoisessa kohdassa vielä kaksi silmälasihaikaraa lisää mutta ne olivat vielä pahemmin puiden sisällä piilossa. Tärkeimmät pinnat olivat kuitenkin plakkarissa, joten saatoimme keskittyä enemmän taas kuvaamiseen. Krokotiileja ja virtahepoja riittikin kuvattavaksi eikä edes lyhyt rankkasade haitannut. On kyllä kehuttava myös paikallisia, jotka olivat samassa veneessä kanssamme, sillä ei heistä todellakaan ollut meille ainakaan mitään haittaa. Muutamien lasten innokkuutta oli mukava seurailla.
Vielä riitti virtahepoja, krokotiileja sekä vihermehiläissyöjiä kuvattavaksi ennen kuin lopulta taas yhtä aikaa oppaamme kanssa äkkäsimme afrikanuikkukanan eräältä oksalta. Tätä yksilöä pääsimme lähestymään oikein mukavasti ja niinpä kuvia tuli taas rutkasti. Valitettavasti parin koiras piilotteli taitavasti eikä siitä näkynyt kuin pää lyhyesti. Mutta jatkettuamme taas matkaa löysimme vain muutamia minuutteja upean koiraslinnun uiskentelemasta aivan avoimesti kaukana rannasta ja niin koiraskin saatiin kuvattua.
Hyvillä mielin palasimme takaisin satamaan ja veneretki olikin varmasti ihan pelkästään meidän takia venähtänyt vähän pitkäksi ja meillä oli kiire ajaa ulos puistosta, joka meni kiinni taas seitsemältä. Niinpä emme juuri pysähdelleet kuin pakosta, mutta muutama vihersäihkyjä olivat kuitenkin tarpeeksi hyvä syy stopille. Lähes samaan syssyyn kuultiin vielä ääntelevä sirppisäihkyjäkin.
Lopulta olimme portilla minuutilleen oikeaan aikaan ja jatkoimme majapaikallemme illalliselle. Iltarutiinien jälkeen oli taas mukava kömpiä telttaan nukkumaan. Nukkuminen meinasi kuitenkin jäädä haaveeksi sillä kauempana kylällä pidettiin erittäin äänekkäät jouluiset disco-bileet. Mekkala loppui lopulta vasta aamuneljältä.
Bwindiin
26.12. oli ajopäivä ja matkaan lähdettiinkin heti aamupalan jälkeen. Heti liikkeelle lähdettyämme näimme samassa puskassa duettolepinkäisen (major) sekä punakaapukutojan (rubriceps) ja perään saimme vielä kuvat naamioturakosta.
Sitten edessä oli pelkkää ajoa aina Kabalen kaupunkiin asti, jossa kävimme syömässä. Matkana varren havainnot jäivät pariin pellolla olleeseen piispahaikaraan (microscelis), vauhdista näkemääni taivaalla kaarrelleeseen afrikanvuorikotkaan, pariin tien varren sähkötolpilla olleeseen pikkulauluhaukkaan, muutamaan ruostepääskyyn (melanocrissus) sekä reissun ensimmäiseen kylälepinkäiseen. Myös etelänkruunukurkia näkyi kymmeniä jopa parvissa talojen katoilla. Ruokailun aikana näimme ravintolan ikkunasta muutaman ylänkökutojan.
Aika pian Kabalen jälkeen käännyimme vuoristotielle, joka nousi mutkitellen nopeasti ylemmäs ja Bwindin Impenetrable National Parkin rajan ylitettyämme maisema muuttui saman tien paremman näköiseksi vuoristometsäksi. Linnut olivat kuitenkin yllättävän vähissä mutta joitakin afrikankalliopääskyjä (rufigula), pari hopea- ja vuoriharmaasieppoa, pikkuvuorimedestäjiä sekä afrikanhiirihaukka sentään nähtiin. Nisäkäspuolen havaintoja olivat muutama turhan arka sinimarakatti sekä tiellä hetken patsastellut sievä ruwenzorinpuikkija.
Lopulta pysähdyimme kävelemään rinnemetsään ja löysimme säihkyuunilinnun, kongonaletin, muutaman keisariturakon, keltaviiksibulbuleita, vuoribulbulin (kikuyuensis), punakylkiapaliparin (ruwenzorii), keltalaikkusepän, afrikanharmaakäpinkäisen, muutaman timanttirintataskun, vuoritöpökerttusia, viiruhempon, kuoroherttuja, afrikannuolihaukan, sininokipääskyjä, muutaman oliivikyyhkyparven lentämässä korkealla taivaalla, kanelimehiläissyöjiä, sitruunavihermedestäjän, afrikanparatiisimonarkin, tuhkatöyhtömonarkkeja, savannikuhankeittäjän, ylänkökertun, liekkimedestäjän, pari kiiltolatvuskottaraista sekä valkokurkkumarakatteja. Ehkä tärkeimpänä lajina näimme yhden ja kuulimme toisen mustanokkaturakon. Lisäksi kuulimme sulttaanisepän (purpuratus) sekä pari nokiperäpeippoa.
Lopulta saavuimme Ruhijaan ja Gorilla Mist Campiin, jossa totesimme saman tien lämpötilan meille oikein sopivaksi. Prossy sen sijaan valitteli palelevansa. Majoituimme lintuja kuhisevan puutarhan keskellä oleviin tilaviin mökkeihin, mutta ilta oli jo hämärtymässä ja edessä oli perinteiset iltapuuhat.
Gorillatrekkauspäivä
27.12. oli yksi odotetuimmista päivistä ehkä koskaan. Aamupalan jälkeen ehdimme vielä hieman oleilla pihapiirissä ennen kuin lähdimme kansallispuiston keskukseen, jonne kokoontui pian muitakin turisteja. Lopulta meidät ohjattiin saliin, jossa kerrottiin idängorilloista ja puistosta yleensä sekä käytännön asioita trekkaukseen liittyen. Samalla puiston henkilökunta tietysti tarkisti, minkälaista porukkaa retkelle oli lähdössä. Sitten vuorossa oli paikallisten esittämä laulu ja tanssiesitys, josta ei energiaa puuttunut. Lopuksi meille kerrottiin ryhmämme ja kuinka ollakaan me saimme olla keskenämme omana ryhmänä. Normaalisti turistit jaetaan kahdeksan hengen ryhmiin maastokelpoisuuden mukaan, sillä kullakin gorillalaumalla saa vierailla päivän aikana vain yksi turistiryhmä tunnin ajan. Osa gorillalaumoista saattaa olla kohtuullisen lyhyen kävelyn päässä mutta jollekin ryhmälle saattaa kävelyä olla todella rankassa maastossa koko päiväksi.
Me lähdimme kävelemään ryhmänjohtajamme Silvian, kahden aseistetun rangerin sekä palkkaamiemme henkilökohtaisten avustajien kanssa keskuksen takaa polkua pitkin. Kävelimme kohtalaisen rauhallista tahtia ja polku oli muutenkin varsin helppokulkuinen. Lintuopasta meillä ei nyt ollut mukana, muttemme oikein mitään nähneetkään ja harvoista kuulluista äänistä emme valtaosaa tietenkään tunnistaneet.
Olimme kävelleet jo aika pitkään, kun äkkäsin edestämme pienen parven valkopääsäihkyjiä. Myöhemmin näimme pari kongontiaista ja savannikuhankeittäjän ja lisäksi useita kuoroherttuja kuultiin. Itse näin lyhyesti valkoviiksiapalin ja kävelyn varrella näimme myös muutaman itäafrikanpensasoravan.
Lopulta ryhmänjohtajamme ja rangerit alkoivat huudella eikä mennyt kauankaan, kun edestämme aika kaukaa kuului vastaus. Jäljittäjät olivat lähteneet jo aamulla etsimään gorillalaumoja, jotka saattoivat kulkea päivässä yhdestä neljään kilometriä.
Kävelimme vielä jonkin aikaa polkua pitkin kunnes käännyimme könyämään jyrkkää tiheäkasvuista rinnettä ylöspäin. Olimme palkanneet kaikille omat ”kantajat” matkaan osin avustaaksemme heitä taloudellisesti mutta kyllä heistä viimeistään tässä vaiheessa oli hyötyäkin, sillä sen lisäksi, että he kantoivat laukkujamme, he auttoivat taitavasti jyrkimpiä kohtia kiivetessämme. Itse kyllä kannoin kameraani koko ajan, jotta saisin mahdollisesti näkyvät linnut kuvattua mutta eipä niitä könytessä juuri näkynyt. Jyrkimpiä kohtia ylös kontatessa piti varoa nokkosen tyylisiä polttavia kasveja ja vadelmaa muistuttaneita piikkisiä puskia. Hanskat ovat tästä syystä pakollinen varuste gorillatrekkauksessa. Silvia oli taitava seuraamaan meidän osallistujien kuntoa ja niinpä tarpeen tullen sopivissa kohdissa pidettiin pieniä lepotaukoja; 2500m korkeudessa ilman ohuus kyllä tuntui.
Saimme kivuta ihan jonkin aikaa, kunnes lopulta löysimme ensimmäisen jäljittäjän. Puimme hengityssuojaimet naamallemme (tämä on pakollinen käytäntö, sillä gorillat ovat niin läheistä sukua, että taudit voivat tarttua käytännössä molempiin suuntiin) ja jatkoimme kävelyä. Kohta edessämme näkyi kapealla polulla istuskellut gorilla! Meille oli alkupalaverissa ohjeistettu, että gorilloihin täytyisi pitää 8-10 metrin etäisyyttä, mutta rangerimme ohjasi meidät kävelemään aivan gorillan vierestä muuta laumaa kohti. Tuntui aika oudolta ohittaa gorilla noin metrin päästä kaverin sen kummemmin kiinnittämättä meihin huomiota.
Lauman luokse päästyämme näimme Rukara-nimisen harmaaselkäisen alfauroksen istukselevan aivan keskellä tiheintä ja varjoisinta pusikkoa, joten jatkoimme muun lauman keskelle, jossa teinigorillat aloittivat kunnon shown! Ne todellakin esiintyivät meille koko rahan edestä (mainittakoon, että gorillatrekkaus on melkoisen tyyristä puuhaa).
Näimme ja kuvasimme mammagorilloja pienokaisten kanssa, teinien temppuilua ja vauvagorillojen hoipertelua, eri kokoisten leikkisiä painiotteluita sekä lehtipainotteista ruokailua ym. Yksi teinigorilloista oli erityisen kiinnostunut meistä ja niinpä jokainen sai jollakin tapaa kosketuspinnankin gorillasta. Minua tämä tyyppi kävi tönäisemässä, kun olin ilmeisesti sen mielestä hänen tiellään polulla, Hannalta tämä yritti pariin otteeseen varastaa kameraa, painaen sormen jälkiään linssiinkin ja Pirkalta se yritti viedä koko kameralaukun. Serkkumme eivät siis piitanneet pätkääkään tästä 8-10 metrin etäisyydestä, jota niihin olisi pitänyt pitää.
Pitkään teinien touhuja kuvattuamme halusin yrittää edes jonkinlaisia kuvia alfauroksesta. Rangerimme ohjasi minua lähestymään sitä pusikoita kiertäen mutta ilmeisesti Rukara ei lopulta tykännyt ajatuksesta vaan ryntäsi puskasta muiden sekaan, yhtä naarasgorillaa tönäisten ja jatkoi sitten toiseen pusikkoon aivan yhtä piiloon istuskelemaan. Niinpä meidän täytyi tyytyä vain naamakuviin tästä lauman komeimmasta otuksesta.
Teinien showta kuitenkin riitti koko, jopa hieman ehkä yliajalle venyneen vierailumme ajan. Lopulta meidän oli kuitenkin vilkutettava hyvästit serkuillemme ja lähdettävä palailemaan keskukselle päin. Emme kuitenkaan nyt laskeutuneet alas polulle vaan jatkoimme pikkumatkan ylöspäin harjanteen päällä kulkevalle polulle, jota pitkin jatkoimme tien varteen.
Keskukselle palattuamme meille jaettiin diplomit vierailustamme ja kannustettiin mainostamaan gorilloja kaikkialla, jotta turisteja riittäisi jatkossakin. Ilman turisteja ei olisi kauan enää gorillojakaan, sillä Ugandan väkiluku on jo tuplaantunut parissakymmenessä vuodessa ja pienessä valtiossa on jo 50 miljoonaa asukasta ja kohta he eivät enää mahdu mihinkään. Rahaa tarvitaan, että viimeiset suojelualueet säästyvät eläimille. Turistien tuomilla rahoilla on rahoitettu metsässä ja sen liepeillä ennen asuneen väestön muutto muualle sekä palkattu heidät ja monia muita ihmisiä erilaisiin töihin gorillojen parissa.
Olimme paluumatkalla nauttineet matkaamme pakatun kenttälounaan, joten olimme muodollisuuksien päätyttyä saman tien valmiita taas maastoon. Kävimme kuitenkin majapaikallamme vaihtamassa varustusta ja huilaamassa tovin. Majapaikan henkilökunta yllätti meidät näyttämällä meille pari jacksoninkameleonttia, joista piti tietysti ottaa kuvia. Kohta kuitenkin suuntaimme parkkipaikalle, jossa tapasimme Prossyn ja Abban sekä paikallisoppaaksemme saapuneen Gordonin kanssa.
Suuntasimme nk. koulupolulle, jossa alkuun keskityimme jo edellispäivänä lyhyesti näkemämme liekkimedestäjän etsintään. Lopulta löysimmekin muutaman medestäjän mutta ne eivät oikein suostuneet kunnolla näytille saati juuri lainkaan kuvattaviksi. Ohessa näkyi tietysti useita pikkuvuorimedestäjiä.
Kaunis vuoriapali näyttäytyi oikein mukavasti, taas näkyi afrikanharmaakäpinkäinen ja malakiittikäki mutta myös harmaaloistolepinkäinen, pari keltasäihkybulbulia, pikkubulbuli, aprikoosirastas, ruskokurkkuapali, afrikanparatiisimonarkki, tuhkatöyhtömonarkki, akasiatöpösieppo, töpörakkeli sekä jokunen ennestään tuttu laji nähtiin ja lisäksi kuulimme kaukaisen kalliokäen.
Kiivettyämme erään mäen laelle kävi meillä aivan käsittämätön tuuri. Ensin superarka mustanokkaturako laskeutui yläpuolellemme oksalle siten, että pääsin ottamaan siitä aivan erinomaiset kuvat ja välittömästi tämän jälkeen laskeutui keisariturako edessämme olevalle oksalle lähes täydellistä taustaa vasten poseeraamaan ja soidintamaan. Kun tämä turako lähti, soitti oppaamme hieman atrappia ja samalle oksalle saapui toinenkin keisariturako mesoamaan. Saimme hetkessä suorastaan yliannostuksen turakoista!
Laskeuduttuamme takaisin mäeltä, oli alempana meitä odotellut Prossy löytänyt aktiivisesti äänessä olevan oranssirusorinnan, jota ei millään meinattu saada näkyviin. Lopulta vain osa meistä näki siitä vilauksen.
Lyhyt iltaretkemme oli ollut todella erinomainen! Ja seuraavana päivänä oli luvassa pelkkää linturetkeilyä samoissa metsissä!
Linturetkipäivä
28.12. olin itse alkanut voida huonosti yöllä ja tietysti sähköt olivat poikki eivätkä vessatkaan toimineet, joten olin saanut ravata aitojen takana useampaan kertaan. Herätys oli aikaisin ja jo hämärissä lähdimme kulkemaan samaa polkua, mitä olimme gorillojenkin perässä kulkeneet. Nyt meillä oli Prossyn lisäksi mukanamme niin Gordon kuin myös tämän mentori Amos, joka oli myöskin nuorehko kaveri mutta todella kova lintumies! Niinpä lintuja alkoi löytyä saman tien ihan eri tahtiin kuin edellisenä päivänä samalla polulla oli löytynyt.
Kuvattavaksi asti saimme sinipäämedestäjän, kongonpunataskun, ruso-otsatikkasen, pari mustasiipilepinkäistä, ilmeisesti samat edellispäiväiset valkopääsäihkyjät, epolettilepinkäisen, pari kivunsieppoa, kerrankin kuvattavana olleen isohuiskulepinkäisen, ruwenzorintöpösiepon, ylänkökerttuja sekä sulttaanisepän (purpuratus).
Näimme myös useita raitapriinioita, muutaman kongontiaisen sekä pyöveli- ja ruskolakkikutojan mutta ne eivät suostuneet kuvattaviksi. Kuulimme myös vuorikerttutimalin sekä edellispäiviltä tuttuja apaliksia mutta näytille ne eivät tulleet. Nisäkkäistä näimme gueretsan, muutaman ruwenzorinpuikkijan sekä itäafrikanpensasoravia.
Jatkoimme kävelyä ohi kohdan, josta olimme edellispäivänä kurvanneet ylämäkeen, kun pian edessämme oli hengityssuojaimella varustautunut ranger tai jäljittäjä. Oppaamme kävivät hänen kanssa aika kiivaankin keskustelun, mutta näytti siltä, että onneksi yhteisymmärrykseen päästiin. Meidän vaadittiin pukevan hengityssuojaimet ja eihän meillä tietenkään kaikilla ollut niitä nyt mukana. Onneksi Prossyllä oli ilmeisesti edellispäivänä varmuuden vuoksi ollut meille kaikille suojaimet ja onneksi ne olivat nytkin mukana.
Puettuamme hengityssuojaimet jatkoimme kävelyä ja kohta näimme edessämme joukon paikallisia hengityssuojaimineen. Lähdimme kiertämään polkua yläkautta tiheän kasvillisuuden keskelle, jottemme menisi heidän luokseen. Kun olimme heidän kohdallaan näimme sen, mitä olimme jo aavistelleetkin, vaikka paikalliset yrittivät meiltä näkyä peittääkin, polulla makasi alfaurosgorilla kuolleena. Nyt tajusimme, että träkkereiden oli täytynyt löytää ruumis aamulla ja juuri ollessamme lähdössä polulle, oli meidät ohittanut pari paikallista juosten lapiot mukanaan. Muutenkin keskuksella oli ilmanpiiri tuolloin ollut varsin kiihtynyt.
Palattuamme polulle ohitimme vielä viimeisen paikallisen, joka selvästi vahti polkua tässä päässä, esitimme hänelle osanottomme. Alfagorillan menettämisen täytyy olla paikalliselle kova paikka. Ymmärtääksemme kyseessä ei kuitenkaan ollut edellispäiväisen lauman alfauros, vaikka emme tästä paikasta kaukana olleetkaan, vaan yksinäinen uros, jolla ei vielä ollut omaa laumaa. Saimme myös myöhemmin kuulla, että ilmeisesti gorilla oli kuollut pudottuaan puusta. Varmuutta tähän emme kuitenkaan saaneet.
Matkamme jatkui selvästi kapeampaa polkua pitkin yhä vehreämpään sademetsään ja lajisto yhä vain parani. Kuulimme pari pikkuhunajaopasta, tikkabulbulin, kastanjatimalin sekä kongonkertun ja näimme lyhyesti ruskokorvatikan, pari kisailevaa ruso-otsatikkasta sekä sademetsäkäpinkäisparin. Poluilla näkyi säännöllisesti merkkejä metsänorsuista, gorilla laumoista ja jopa aasiankultakissan jäljet kulkivat hetken polkua pitkin.
Kiipesimme ylemmäs ja ylemmäs ja vaikka oma oloni oli varsin karsea, oli nyt pakko tsempata, koska tällä alueella oli todella kovia targettilajeja.
Lopulta stoppasimme polun kaartaessa rehevän solan yläpuolella ja jäimme itse istuskelemaan ja odottelemaan, kun paikallisoppaamme lähtivät solaan etsimään tärkeintä targettiamme. Odotellessamme näimme muutaman nokipunapeipon, töpörakkelin, jokusen ruwenzorinaurinko-oravan ja abyssinianrastaan, kunnes lopulta oppaamme vihelsivät ja lähdimme laskeutumaan alas heidän luokseen.
Alas kävellessä kuulimme ensimmäiset guineanmetsä- sekä punavirtakerttusen. Kohta tavoitimme oppaamme oli tehtävänämme löytää korkealla latvustossa liikkunut aivan lehtien värinen pieni vihreä pieni lintu. Osa näki linnut nopeastikin ja itsekin näin lämpökameralla sen liikkuvan mutta kohta se lensi ylitsemme kauemmaksi. Linnun ääni oli niin korkea, että sen kuuli vain pari meistä – tietenkään en minä. Onneksi oppaamme kertoivat parin olevan rakentamassa latvaan pesää ja kohta löysimmekin pesämöntin korkealta latvustosta. Ja sitten targettimme seuraaminen olikin helpompaa, kun tiesimme sen aina palaavan pesälleen. Lopulta pääsin katsomaan kiikarilla ja jopa kameran läpi tätä kongonharlekiinia, jonka näkemiseksi tämä alue on ainoa saavutettavissa oleva paikka Maailmassa.
Seurailimme kongonharlekiinien pesänrakennustalkoita jonkin aikaa ja kipusimme sitten takaisin ylös levähdyspaikallemme syömään kenttälounasta. Itselläni elimistö prakasi tässä vaiheessa aika pahasti ja mikään ei pysynyt enää sisällä. Onneksi puskareissukaan ei mennyt hukkaan, sillä löysin kauniin punamyssykutojan ja samalla viereiseltä kukkulalta alkoi kuulua outoa älämölöä, jonka oppamme kertoivat kuuluvan simpansseille.
Paluumatkalla kävelimme vähän turhankin vauhdikkaasti mutta lopulta saimme selityksen, että luvassa olisi sateita. Pari pientä kuuroa osuikin kohdallemme mutta sitten taas mentiin aika haipakkaa. Lintuja oli toki näin päivällä vähemmän mutta ilmeisesti synkemmän kelin takia oli osa kuitenkin vielä hyvinkin aktiivisia. Yllätykseksemme Prossy äkkäsi matkan varrelta yhden kongonharlekiinin lisää, mutta tämä ei suostunut kuvattavaksi. Näimme uudelleen saman epolettilepinkäisen ja kivunsiepot mutta myös raitatäplätikan (taeniolaema). Itse äkkäsin valkovatsamonarkin, joka ei kuitenkaan pysähtynyt kuvattavaksi ja kohta Amos näytti meille harvinaisen mustalepinkäisen (holomelas).
Kuulimme myös smaragdikäen, pari oranssirintalepinkäistä, joista toinen näkyi vilaukselta, punaotsalepinkäisen, toisen mustalepinkäisen (holomelas) ja aivan loppumatkasta viimeisessä ylämäessä niin afrikan- kuin viirupyrstötrogoninkin, joista vain jälkimmäinen suvaitsi reagoida sen verran atrappiin, että näimme sen edes vilaukselta.
Viimeisen mäen päälle noustuamme olin aivan loppu. Tiellä viimeisiä satoja metrejä kävellessämme ohitti meidät gorillan hautajaisiin osallistuneet paikalliset. Gorillalle oli polun varressa tehty eläinlääkärin toimesta ruumiinavaus, jota emme kauheasti kehdanneet vilkuilla. Sitten ruumis oli kaiketi haudattu ja nyt jotain tutkimuksiin menossa olevia osia kannettiin ohitsemme kylmälaukussa.
Keskukselle päästyämme pysyin enää hädin tuskin tolpillani, mutta otimme vielä yhteiskuvat lintukävelyllä olleen porukkamme kanssa, ennen kuin lähdimme majapaikallemme. Itselläni loppupäivä meni huoneessa maatessa ja pahimmalla hetkellä molemmat etureiteni kramppasivat yhtä aikaa. Onneksi Hanna oli juuri tuolloin käymässä huoneessamme, sillä jos en olisi heti saanut juomista mukanani olleilla nesteytykseen ja kestävyysurheilijoille tarkoitetuilla pillereillä terästettynä, ei lopputulos olisi takuulla ollut niin hyvä kuin se nyt oli. Lopulta tokenin parissa tunnissa jaloilleni ja pystyin illalla vetämään iltahuudonkin. Seuraava yö oli kuitenkin taas aikamoista ripaskaa.
Metsien halki savanneille
29.12. edessä oli taas pitkä ajopäivä. Onneksi oloni oli helpottamaan päin ja sain jopa aamupalan pysymään sisälläni.
Emme lähteneet kovinkaan aikaisin liikenteeseen, sillä Prossyn mukaan jotkut matkan varren targetti-lajit eivät olisi löydettävissä aikaisin aamun viileydessä. Ohjelmassa oli tehdä matkalla pysähdyksiä mutta ajoimme lopulta todella pitkään upeiden vuoristometsien halki nähden vauhdista vain yhden oliivikyyhkyn. Aloin ainakin itse jo hieman tuskastua, että meinaammeko pysähtyä ollenkaan, kunnes lopulta stoppasimme. Olimme saapuneet The Neckiksi kutsutulle alueelle ja lajisto oli taas muuttunut varsin selvästi, sillä jo ensimmäisellä stopilla näkyi siniselkä- ja muutama valkopyrstöapali, pari angolanhuiskulepinkäistä sekä ampiaisseppää ja kuului viherlyijykerttu, nokikäki, oranssirinta- ja harmaaloistolepinkäinen sekä pikkumedestäjä.
Toisella stopilla näimme pari harmaapääkaijaa ja töyhtösukasseppää ennen kuin löysimme ehkä sen odotetuimman lajin, kun eräässä puun latvassa kökötti mustamehiläissyöjä, joka sai pian kaverinkin seurakseen. Ohitsemme lensi vauhdikkaasti myös valkopäänokipääsky ja näimme piilottelevan punavirtakerttusenkin edes vilaukselta.
Pikkumatkan taas ajettuamme stoppasimme pienelle lätäkölle, jolla uiskenteli pari afrikannokisorsaa, jotka kuitenkin pian uivat katveeseen.
Kohta stoppasimme taas kävelemään ja saldona oli muutama pikkuviherseppä, valkopyrstöapali, pikkuloistikka, kongonviher- ja punapyrstöbulbuli sekä viherhylia. Ei voinut siis valittaa. Lyhyillä stopeilla olimme saaneet todella monta uutta lajia – Prossy kyllä tiesi, mistä mitäkin lajia hoitaa.
Ylängöllä vielä ajaessamme näimme kaukana lentäneen valkoniskakorpin, mutta pikkuhiljaa laskeuduimme vuoristosta alemmas halki tee- ja kahviviljelmien ja samalla lintulajisto vaihtui taas täysin ja aloimme nähdä taas alkureissusta tuttua lajistoa. Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuului auton pohjasta kolahdus ja veto loppui täysin. Ei siinä auttanut kuin hypätä ulos autosta ja Abban alkaa korjauspuuhiin. Itselläni olo oli taas huonontunut, joten oli mukava päästä tutustumaan kahviviljemiin lähempää.
Auto oli hajonnut onneksi erinomaiseen paikkaan ja siinä korjausta odotellessa näimme viljelysten alla virranneen joen lähistöllä useita punasiipipiispoja sekä valkosiipi- ja kultakauluspiispan.
Abba sai auton korjattua käyttämällä turvavyön pätkää jonkin osan paikoilleen kiinnitykseen ja matkamme jatkui. Alavammilla mailla ajellessa näimme auton ohitse vilahtaneen keltaperäpiispan.
Queen Elizabeth National Park
Maisema muuttui taas savannimaisemmaksi ja lopulta saavuimme Queen Elizabethin kansallispuistoon. Portilla oli taas tutut paperileikit ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Lopulta parkkeerasimme majapaikallemme Ishashan Topi Lodgelle, jossa pääsimme lähes suoraan majoittumaan ja sitten lounaspöytään. Näköalaterassilla syömistämme häiritsi lähistöllä vihellellyt hunajaopas.
Jouduimme jännittämään iltaretken puolesta, sillä Abba joutui käyttämään autoamme korjaamossa, sillä turvavyökorjauksen ei oikein voinut luottaa kestävän koko loppureissuamme. Onneksi Prossy kuitenkin sai yllättävänkin pian Abbalta viestin, että auto oli saatu korjattua ja Abba oli jo tulossa. Niinpä pääsimme kuin pääsimmekin vielä iltasafarille puistoon ja se kannatti, sillä aika pian löytyivät toivomamme leijonat puusta lepäilemästä. Valitettavasti ne olivat varsin kaukana tiestä ja mikä tietysti tavallaan erinomaista Ugandan puistoissa ei tieltä ollut lupa poistua ja ajaa lähemmäksi elukoita. Leijonista jäi paremmat kuvat saamatta, mutta kohta näimme ensimmäiset savanninorsut, joita ei todellakaan tarvinnut lähestyä, sillä ne tulivat kyllä itse ihan tarpeeksi lähelle!
Lintujakin tietysti nähtiin! Paljon näimme alkumatkasta tuttua lajistoa, kuten haikaroita, helmikanoja, punakurkkufrankoliineja, aroturturi- ja palmukyyhkyjä, täplähiiroja, keltakurkkuvästäräkkejä, sänkikirvisiä, termiittitaskuja, pari bulbulikerttua, parvi- ja kylälepinkäisiä ym. mutta myös valkopääseppiä, pari pärinäkiurua, pensastaskuja, raakkujahertun, pari nuolitimalia, liekkipuumedestäjää ja purppurapääkottaraista, luhta- sekä tavallisia vahanokkia sekä ehkä kovimpana löytönä pesäkelossaan poseeranneen afrikankäenpiian.
Majapaikalle palattuamme kipusimme vielä pihapiirissä olleelle näköalatornille, jolta näimme punakauluspiispan (ardens) sekä muutaman isokultakutojan. Illan hämärryttyä alkoi lähistöllä kapinkehrääjä pitää hauskaa ääntään.
Safariretkeilyä Ishashassa
30.12. oli safaripäivä. Aamupalan jälkeen suuntasimme kiertämään QENP:n Ishashan sektoria. Akasiaa kasvavalla savannilla alkoi pian näkyä tuttua lintulajistoa kuten aavikkomehiläissyöjiä, puputtajakukaaleja (superciliosus), keltakurkkuvästäräkkejä, ruusupeippoja, viiksihemppoja, todella runsaasti haarapääskyjä ym. mutta myös afrikanpuhveleita, norsuja ja ugandankobiantilooppeja. Sitten äkkäsimme meitä lähestyvän täplähyeenan, joka lopulta ohitti meidät todella läheltä vauhdikkaasti hölkäten.
Edellisillan ja yön oli satanut varsin rankasti ja tiet, jotka olivat muutenkin todella surkeita, olivat nyt aivan karseita! Etenimme hitaasta syviä, liukasta mutaa ja vettä täynnä olevia kuoppia kierrellen ja välillä oli todella tiukkaa päästä etenemään. Ja lopulta sitten jämähdimmekin yhteen kuoppaan pohjaa myöten kiinni. Onneksi vastaan tuli pian paikallinen auto, jonka kuljettaja ystävälliseen afrikkalaiseen tyyliin pysähtyi meitä auttamaan, vaikka joutuikin kulkemaan mudassa pienillä varsin hienoilla kengillään. Ja taas käytettiin turvavyön pätkää hyväksi, sillä tällä kertaa se toimi vetoköytenä ja automme nousi yllättävän helposti mudasta.
Matkamme jatkui mutta tiet eivät vähään aikaan parantuneet. Onneksi selvisimme kuitenkin parista todella pahan näköisestäkin kohdasta. Lopulta päivä alkoi lämmetä siihen malliin, että tiet alkoivat hieman kuivua ja mekin siirryimme hieman ylämpänä olleille tielle, jotka olivat hieman paremmassa kunnossa.
Havaintoja kertyi taas lisää mm. tuhkahyyppiä, pensaslepinkäinen sekä pari sirppisäihkyjää ja nisäkkäistä norsuja, vesiantilooppeja, pahkasikoja ja oliivipaviaaneja. Parilla pienellä lutakolla näkyi virtahepojen ohella goljathaikara ja afrikankurppa sekä ennestään tuttuja afrikanjassanoita, mustahuitteja ja pitkävarvashyyppiä ym.
Ajo jatkui ja pääsimme vihdoin kuvaamaan tien vieressä ollutta palmukorppikotkaa ja pian löysimme pari keltaotsaseppää sekä pääsimme ihailemaan korkealla taivaalla kaarrellutta kirjokorppikotkaa.
Ja aika pian tien varressa olleessa puussa oli mukavasti kotkalajeja – kirjo-, suomu-, huppu- ja savannikorppikotka sekä liitokotka, joista kuitenkin vain nuorempi kirjokorppikotka esiintyi meille kuvauksellisesti.
Palasimme päivälliselle ja päivähuilille, jonka etenkin Abba oli ansainnut, sillä ajaminen oli ollut todella vaivalloista. Pihapiiristä löysimme uudeksi reissulajiksi akasialepikäisen sekä myöskin kruunutoko, hehkuseppiä ja sinitäpläkyyhkyjä ym. Ja illaksi suuntasimme taas safarille.
Tällä kertaa saimme nauttia mm. valkosilmä- ja nuolitimaleista, aivan tien vierestä löytyneestä viiriäispyyjuoksijasta, luhtavahanokista, kapustatrapista, isoruostepääskyistä, töyhtökotkasta, valkopääsepästä, nokisavannisieposta sekä jo tutuista lajeista. Iltahämärissä näimme vielä parin puhvelin seurassa ison noin 50 isoloisnokkelin parven.
Puiston pohjoisosiin
Uudenvuodenaatto 31.12. oli taas siirtymäpäivä ja aamulla emme pitäneet kiirettä. Niinpä ehdimme aamupalan jälkeen vielä hetken katsella lintuja Topi Lodgen pihapiirissä ja näimmekin vielä kongonviolettiturakon.
Meidän muiden ollessa vielä kantamassa laukkujamme, kuulivat Mikko ja Elli Prossyn avulla parkkipaikan yli lentäneen savannikaijasen ääntä, joka olisi ollut todella korkealla omalla toivelistallani. Meidän oli kuitenkin lähdettävä ajamaan QENP:n Ishashasta aivan kansallispuiston pohjoisosiin Kasenyin sektorille.
Tie kulki koko ajan puiston alueella, joten havaintoja kertyi matkallakin mm. liekkitikkanen (goertae), sininiskahiiroja, töyhtökotkia, harmaatuulihaukkoja, jokikäärmekotka, kuvaukselliset liitokotka ja rosvohaukka sekä vähemmän kuvauksellisesti puskan läpi juuri ja juuri näkynyt punakauluspiispa (ardens). Itse äkkäsin vauhdista tien yli lentäneen punarintapääskyn, joka pysähdyttyämme lensi onneksi ohitsemme vielä toisenkin kerran ja kaikki pääsivät näkemään sen.
Vaikka matka ei ollut kilometreissä pitkä, oli eteneminen tien heikon kunnon takia todella hidasta. Onneksi matkan varrella näkyi runsaasti norsuja ja afrikanpuhveleita, tien yli hölkötellyt servaali sekä tolkuttomasti erilaisia perhosia lätäköiden houkuttelemina.
Päästyämme savanneilta Maramagambon metsään oli oliivipaviaaneja välillä tiellä pitämässä kokouksiaan ja niitä joutui kiertelemään, kun ne eivät juuri väistäneet. Näimme yhden kyläloistokottaraisen vilaukselta ja kuulimme useammankin vihertöpökerttusen ennen kuin pian pysähdyimme alueelle, jossa oli runsaasti pystyyn kuolleita puita. Ja saman tien Prossy löysi ensimmäisen guineansininärhen. Sininärhiä löytyi vielä muutama lisääkin mutta kovin läheltä emme niitä päässeet ihastelemaan. Kuulimme paikalla myös kuparikäen, jonka viimein saimme varmasti retkilistallemme.
Seuraavalla stopilla löytyi taas muutamia mustamehiläissyöjiä ja itse kuvasin lyhyesti näytillä käyneen harmaabulbulin, joka tunnistui vasta kuvista. Matkan jatkuttua metsämaisema muuttui taas savanniksi. Näimme matkan varrella vielä todella komean niilinvaraanin ja upeasti poseeranneen töyhtökotkan. Lopulta Kazingan kanavan ylitettyämme kurvasimme kohti seuraavaa majapaikkaamme Bush Lodgea.
Lodgen pikkutietä ajaessamme näimme tien varressa vielä norsuja sekä tien yli aivan edestämme hiippailleen valtavan virtahevon. Lopulta saavuimme pensaikkojen keskelle rakennetulle lodgellemme.
Lodgelle päästyämme majoituimme safaritelttoihimme ja sitten oli vuorossa ruokailu. Päivä oli lämmennyt niin helteiseksi, ettei maastoon todellakaan ollut mikään kiire. Onneksi kerrankin näytti pihapiirissäkin olevan enemmänkin lintuja, joten ne jotka jaksoivat kiertelivät telttojen välissä dominikaanileskiä, pronssipääkottaraisia, ruusupeippoja, kyläbulbuleita, keltavästäräkkejä, harmaasieppoja sekä myöskin upeaa sinipääagamaa ym. kuvaillen. Löytyipä pihapiiristä täysillä laulanut rytikerttunenkin.
Pihalta oli myös näkymät jokivarteen ja joella näimme useita valkosiipi-, valkoposki- ja hietatiiroja sekä virtahepoja ja krokotiilejä. Joella seilasi myös runsaasti turistiveneitä, jotka olivat katsomassa joelle juomaan tulevia norsuja. Ainakin kauempaa katsottuna näytti siltä, että veneet tuppasivat menemään vähän turhan lähelle, eivätkä norsut oikein päässeet rauhassa juomaan.
Illaksi ei ollut ohjelmaa suunniteltuna sen kummemmin mutta kun pihan linnut tuntuivat tulleet tutuksi, pyysimme päästä vielä käymään Kazingan kanavan ylittävällä sillalla, jonka suunnassa näytti olevan lintuliikennettä.
Onneksi Abbakaan ei ollut suunnannut mihinkään Uutta vuotta juhlistamaan vaan saapui pian meitä hakemaan ja pikkumatkan päässä sillalla todellakin riitti lintuja! Toki lajisto oli varsin yksipuolista – aivan tolkuttomasti törmäpääskyjä ja valkosiipitiiroja. Myös pari afrikanpelikaania, kaislamerimetsoja, haikaroita, kaitanokka- ja ruskonaamakutojia ym. nähtiin ja saimme atrapilla ääneen pari papyruslepinkäistä mutta emme nähneet kuin toisen niistä aivan vilaukselta lennossa. Mikon onnistui nähdä törmäpääskymassassa myös yksi isotörmäpääsky mutta me muut emme sitä saaneet kiikareihimme. Lohdutukseksi sitä etsiessämme näimme pari jouhipääskyä.
Ollessamme jo palailemassa lodgelle äkkäsin oudon näköisen pääskyn lentämästä automme editse. Pistimme jarrut pohjaan ja onneksi lintu pyöri yhä ympärillämme ja se paljastui harmaaperäpääskyksi. Sen kuvausta epäonnekkaasti yrittäessämme kuuli Prossy tutun äänen ja meillä todellakin kävi tuuri, sillä harvoin muuta kuin vauhdikkaassa lennossa nähtävät kauniit savannikaijaset laskeutuivat kohtalaisen lähellä olleisiin puskiin näkyviin. Eikä siinä vielä kaikki vaan ylitsemme lensi vielä noin 40 helttakottaraisen parvi.
Illan otimme rennosti pihapiirin lintuja katsellen ja kuvaillen. Yllätyksiltäkään ei vältytty, kun todella maittavaa lodgen pihalle katettua Uuden vuoden illallista nauttiessamme näimme savannimangustin sekä kuulimme kosteikkokehrääjän. Pelkäsimme uniemme olevan taas vaarassa uudenvuoden juhlinnan vuoksi, mutta yö olikin aivan hiljainen.
Uusi vuosi – samat kujeet
1.1.2026 – Uusi vuosi mutta pitkälti samat kujeet eli herätys oli tuttuun aikaan, aamupala seitsemältä ja sitten olikin taas ohjelmaa koko päiväksi.
Aamusafarille mennessämme saimme odotella portilla jonkin aikaa Abban hoitaessa muodollisuudet. Täällä puistoon oli aika paljon muitakin menijöitä, toisin kuin puiston eteläosissa. Aamuretkellä kiertelimme alueen koillisosassa jättityräkkiä kasvavalla leijonasavannilla, jolla havainnot olivat pitkälti tuttua savannilajistoa. Vastikään hoitomielessä kulotetuilla alueilla näimme runsaasti tuhka-, kulo- ja kruunuhyyppiä sekä myöhemmin myöskin punaniskakiuruja (africanus), heinäkerttuja, pari mustakukaalia sekä myöskin arotaskun. Punakurkkufrankoliinit, helmikanat ja keltavästäräkit olivat täällä yleisiä ja tässä yhteydessä voisi mainita, että niin olivat taas kyläbulbulitkin, kuten oikeastaan ihan joka paikassa. Näkyipä taas tien varresta pölähtäneinä pari viiriäispyyjuoksijaakin.
Jatkoimme ajelua ja kävimme kääntymässä Lake Georgen rannassakin mutta jostain syystä emme pysähtyneet, vaikka muut turistit näyttivät paikalla ihan jalkautuneenkin. Lopulta saimme tiedon, että edessämme olisi leijonia näytillä. Paikalla oli jo useampikin auto mutta valitettavasti tälläkin kertaa leijonat olivat todella kaukana puskissa makoilemassa. Yksi otuksista, jolla oli panta kaulassaan, lähti kävelylle mutta ei tästä oikein kuvia saanut ja kun oli se pantakin vielä…
Touhu alkoi mennä ehkä vähän turhankin ajeluksi mutta onneksi kohta löysimme pari kuvattavaksi tullutta viirusiipifrankoliinia ja pian Mikko plokkasi hienosti tien vieressä olleen kapustatrapin. Kuuluipa yhdellä stopilla duettona huudelleet savannihuuhkajatkin, jotka valitettavasti olivat niin keskellä isoja akasiapuskia, ettei niitä pystynyt millään näkemään.
Seuraavaksi törmäsimme aivan tien vieressä olleesta pienestä mutalammikosta liikkeelle lähteneeseen virtahepoon, jota pääsi kuvaamaan oikein antaumuksella. Ja eipä aikaakaan, kun tien vieressä poseerasi nätti niilinkirjoantilooppi. Näimme myös isohkon korppikotkaparven, jossa lähes kaikki linnut näyttivät olevan savannikorppikotkia mutta joukosta erottui yksi suomukorppikotka sekä yllättäen myös pikkukotka.
Seuraava stoppimme oli turisteja ja rihkamanmyyjiä täynnä olleella Lake Bunyampakan kraaterijärvellä, jonka suola-altailla näkyi pieninä pisteinä runsaasti pikkuflamingoja. Täältä lähdimme aika vauhdikkaastikin palailemaan majapaikkaamme kohti mutta stoppasimme vielä kuvaamaan ugandankobinantilooppilaumoja sekä tien yli lentänyttä ja lähipuskaan onneksi näkyville jäänyttä hupputöpösieppoa. Näkyipä matkalla kaunis koiras niittysuohaukkakin.
Puiston portilla ollessame taas pakollisella stopilla kuvasin korkealla taivaalla lentäneen kotkan, joka paljastui kuvista pikkukiljukotkaksi.
Kohtalaisen pikaisen ruokailun jälkeen singahdimme tällä kertaa alueen luoteisosaan kanavatielle, jonka varressa safaroimme mm. harmaatuulihaukkaa ja harmaapääkalastajia sekä lukuisia norsuja ja afrikanpuhveleita kuvaillen aina Edwardjärven rantaan ja Mweyan niemeen asti. Mweyassa kurvasimme aika luksuksen oloisen Mweya Safari Lodgen pihaan, jossa käppäilimme tovin pihapiirin tolkuttoman kesyjä pahkasikoja ja lintuja kuvaillen. Lodgen aulassa oli sisälläkin pari rantasieppoa, jotka eivät selvästikään olleet siellä ansassa vaan ihan muuten vain, sen verran tottuneesti ne lensivät välillä ovesta ulos, palatakseen kohta taas sisälle. Aika pian kuitenkin jatkoimme rantaan, jossa oli taas runsaasti muitakin turisteja (taas pääasiassa paikallisia) odottamassa veneretkelle lähtöä.
Paattiamme odotellessa kuvailimme tovin kesyn puoleisia rääkkähaikaroita, kaislamerimetsoja ja kynsihyyppiä sekä edes jotenkin näytillä käyneitä mustahuitteja ennen kuin oli aika alkaa siirtyä veneelle. Onneksi lähtijöitä oli niin paljon, että kaikki eivät olisi mahtuneet suureen kaksikerroksiseen paattiin, joten me, kaiketi taas kiitos Prossyn ja Abban puhelahjojen, pääsimme muutaman paikallisen kanssa pienempään veneeseen, josta kuvaaminen olisi helpompaa.
Vene lähti kulkemaan kanavan vartta hidastellen tai pysähdellen taas mukavasti aina, kun olimme edes aikeissa nostaa kameroitamme jotain kuvataksemme. Kuvia saatiinkin mm. kirjokalastajista, goljat- ja afrikaniibishaikaroista ja pyhäiibiksistä sekä krokotiileista ja virtahevoista, joita oli todella paljon ja välillä ihan kuivalla maallakin.
Ja jonkin aikaa seilattuamme saavuimme paikkaan, jossa oli niitä meidänkin toivomia juomassa käyviä norsuja. Mutta valitettavasti paikalla oli toinenkin veneellinen porukkaa ja nämä kännykäkuvaajat tuppasivat menemään turhan lähelle, jolloin norsut eivät uskaltautuneet tulemaan veteen asti. Onneksi venekuskimme oli taas hyvin kartalla ja vaikkemme mitään sanoneetkaan, ohjasi hän meidät toisen norsulauman luokse ja piti näistä juuri sopivaa etäisyyttä, jotta norsut uskaltautuivat hyvin tulemaan juomaan sekä mahtuivat myös hyvin kuviimme, kun osalla kuitenkin oli mukana aika isoakin zoomia.
Kuvailtuamme norsuja hieman vähätellen sanoen ihan tarpeeksi, jatkoimme kanavan vartta eteenpäin ja pääsimme seuraavaksi kuvaamaan harmaapäälokkiparvea, josta tunnistimme myös ainakin pari naurulokkia. Parven seasta löytyi myös jokunen tylli. Ja viereisessä paljon sekalaisemmassa lintuparvessa oli sitten runsaasti merimetsoja, afrikanpelikaaneja, jokunen marabu- sekä afrikaniibishaikara, silkkihaikaroita, pyhäiibiksiä, afrikanhanhia, selkälokkeja (ihan niitä meikäläisiä fuscuksia), hietatiiroja ja pikkusirrejä ja onneksi äkkäsimme katsoa hieman kauemmaksikin, sillä aukean takapuskista löytyi parvi upeita rotkomehiläissyöjiä.
Täältä lähdimme palailemaan takaisin päin ja pääsimme taas kuvaamaan virtahepoja ja norsuja aivan tolkuttoman upeasti! Osuipa kuviin myös kiljumerikotkia, rantapaksujalkoja, afrikanjassanoita, harmaapää- ja malakiittikalastajia, vihermehiläissyöjiä, rantasieppoja, mustahuitti jne.
Lopulta olimme jo aika lähellä satamaa mutta toisella puolella kanavaa, jossa viimein näimme jo kaukaa ison parven kuumeisesti jo kaipaamiani afrikansaksinokkia! Ensimmäinen lähemmäs tullut saksinokka esitti upean ohilennon ja kohta pääsimme kuvaamaan rannalla ollutta ainakin 150 linnun parvea.
Saksinokkaparven seurassa ei ollut juuri muita lintuja kuin yksi valkosiipitiira, mutta lähellä olleen afrikanpuhvelilauman seassa oli muutamia tuttuja haikaroita ja tiiroja sekä onneksi myös toinen kaipaamani laji eli afrikankapustahaikara. Myös yksinäinen kuovisirri pyrähti lentoon rannasta ja afrikanhanhiporukan seassa ruokaili pronssi-iibis.
Lopulta oli palailtava satamaan, sillä puiston portit olivat taas menossa seitsemältä kiinni ja me olimme taas, kiitos kärsivällisen venekuskimme, olleet liikenteessä jo tilattua pitempään.
Kohta kiiruhdimme pitkää ja todella pölyistä tietä tehden kuitenkin muutaman turhan (aina näitä sattuu) sekä jokusen pakollisen pysähdyksen matkan varrella. Pakolliset stopit olivat lyhyesti näkynyt palmikkokäki sekä heti perään näkynyt sirppisäihkyjä ja kun ilta oli jo hämärtämässä näimme tien varressa pienen lauman jättiläismetsäkarjuja, Maailman suurimpia luonnonvaraisia sikoja!
Vuoden ensimmäinen päivä oli ollut melkoinen suksee! Huipentumana vielä kesken taas pihalle katetun illallisen nuori paikallinen neitokainen tuli sanomaan meille, että ”Hippos have come”. Ja kuinka ollakaan aivan selkämme takana nurmikkoisella rinteellä oli virtahepo mussuttamassa ruohoa. Kaikki ruokailussa olleet turistit kuvasivat sitä kännyköillään noin kymmenen metrin etäisyydeltä. Olin jotenkin kuvitellut, että maalla olevat virtahevot olisivat aiheuttaneet hieman erilaisia reaktioita. Mutta täällä tämä olikin ihan normaalia, sillä illallisen jälkeen, kun kuljimme ohjeen mukaisesti saattajan mukana teltallemme, oli myös telttamme pihanurmikolla yksi hippo mussuttamassa. Pirkka joutuikin kulkemaan omalle teltalleen saattajan ohjaamana meidän teltan takakautta kiertäen, jotta otus sai ruokailla rauhassa. Olipa illan aikana kuulunut vielä gaboninkehrääjäkin, joten vuosi oli aloitettu 131 lintulajilla.
2.1. meillä oli vielä yksi kokonainen päivä vietettävänä QENP:n Kasenyillä. Jos olisimme suunnitelleet reissumme vain lintumielessä, olisimme varmasti järjestäneet hieman enemmän aikaa metsäkohteillemme savannien kustannuksella, mutta koska kaikille paitsi minulle kyseessä oli ensimmäinen retki oikeaan Afrikkaan ja ensimmäiset safarimahdollisuudet, olimme panostaneet ohjelmassamme runsaasti nisäkkäidenkin katseluun ja kuvailuun.
Aamupalan jälkeen suuntasimmekin taas savannille ja tällä kertaa Kasenyi trackin alueelle. Uudet lajit alkoivat olla tiukassa, joten tarkoitus oli keskittyä kuvaamiseen, mutta jostain syystä aamu oli varsin hiljainen. Punapiispasta saatiin vihdoin paremmat kuvat ja töpökerttunen näyttäytyi ensimmäistä kertaa, taas näkyi luhtavahanokkia sekä myöskin useampiakin savannikäärmekotka, pari kivitaskua, useampikin afrikantylli sekä jokunen afrikankirvinen.
Pitkähköt ajelut kulotetuilla alueilla tuottivat jo tuttujen lintujen ohella myös parven pikkuaavikkojuoksijoita. Ja lopulta etsinnät tuottivat tulosta myös afrikanrääkän muodossa – toki ensimmäisen yksilön näki vain Hanna mutta onneksi se vastasi aktiivisesti atrappiin. Toinen yksilö näkyi oikein mukavasti auton vieressä lennähtäessään.
Nisäkkäistä meille poseerasivat kunnon mutakylvyissä olleet afrikanpuhvelit ja virtahevot, vesiantiloopit, ugandankobiantiloopit sekä tällä kertaa oikein kivasti esillä olleet jättiläismetsäkarjut.
Ja taas lodgelle palatessa majapaikan oma kuoppainen pikkutie yllätti, kun ylitsemme lensi kolme paimenharakkaa.
Päivällä ohjelmassamme oli ruokailun ohella myös muutto, sillä saimme viimeiseksi yöksemme hiemat luksuksemmat majoitukset omilla ulkosuihkuilla. Kylläpä suihku tekikin aika gutaa! Ongelmana näissäkin, niin miesten rantamökki- kuin naisten isommassa telttamajoituksessa oli taas töpselien puute. Kaikkien Ugandaan suuntaavien kuvaajien kannattaakin varustautua jakorasiallisella jatkojohdolla. Toki sekään ei aina auta, sillä majapaikoissa tuppaa sähköt olemaan enemmän poikki kuin päällä. Ainakin näissä hieman halvemman budjetin majoituksissa on vain aurinkosähköt tai illaksi päälle laitettava aggregaatti.
Keskipäivällä oli taas niin lämmintä, että lähdimme iltasafarille vähän myöhemmin. Ajoimme tuttua tietä vähän pohjoisemmaksi ennen kuin käännyimme todella pölyiselle tielle kohti länttä. Ohitimme Lake Nyamunukan, jolla ei kuitenkaan näkynyt kuin jokunen kaukainen pikkuflamingo.
Ajoimme aika pitkään näkemättä oikein mitään uutta, mutta lopulta saavuimme paikkaan, jossa oli todella monta muuta autoa parkissa. Norsut pitivät kovaa mekkalaa ja arvasimmekin niiden jahtaavan leijonia. Itse näinkin yhden leijonan singahtavan aika lähellä autoamme puskien keskellä norsut perässään ja kohta kuulimme isomman norsulauman edeltä komeaa leijonan karjuntaa.
Edessämme oli autoja pitkin poikin tien tukkona eikä mistään oikein ollut pääteltävissä muuta kuin, että he odottivat leijonien tupsahtavan jostain esiin. Me pysyimme kaaoksesta hieman kauempana ja kuvailimme tietä ylittäviä norsuja.
Tilanne tuntui rauhoittuneen mutta yhä vain autot pysyivät paikoillaan. Lopulta sain suostuteltua meidätkin ajamaan lähemmäksi, jotta näkisimme, oliko muiden autojen kohdalla jotain näkyvissä, kun ne niin kärsivällisesti pysyivät paikoillaan. Ja kuinka ollakaan isossa tyräkissä makoili kaksi rättiväsyneen oloista leijonaa. Norsut olivat selvästi antaneet niille kyytiä.
Muut autot olivat kuitenkin niin pahasti tien tukkona, ettemme päässeet näkemään saati ainakaan kuvaamaan leijonia juuri millään tavalla. Kun mitään ei kuitenkaan pitkään aikaan tapahtunut, alkoivat muut autolastilliset kyllästyä ja pääsimme hieman lähemmäksi tyräkkiä. Tällä paikalla tapasimme oikeastaan ensimmäistä kertaa muitakin turisteja, joilla oli kunnon kamerakalustoa, joten parhaat paikat pysyivät vielä pitkään varattuina. Kun mitään ei edelleenkään pitkään aikaan tapahtunut, pääsimme lopulta vapautuneelle paikalle, josta pääsimme ottamaan jonkinlaisia potretteja leijonanreppanoista.
Lopulta meidänkin oli kuitenkin luovutettava, sillä taas kerran meillä oli kiire portille. Jouduimme ajamaan samaa tolkuttoman pölyistä tietä takaisin ja havainnot jäivät olemattomiin. Mutta olimmepahan viimeisellä mahdollisella hetkellä päässeet näkemään leijonia lähempää!
Ilta ja yö olivat niin rantamökeissä kuin etenkin naisten hieman muista erillään savannin reunassa sijainneessa teltassa mielenkiintoisia. Rantamökkeihin raikui aivan käsittämätön sammakoiden möykkä, johon lisänsä toivat välillä röyhtäilleet virtahevot sekä taas yöllä huudellut hyeena. Naisilla puolestaan riitti pihassa kulkijoita, sillä pihapiirin läpi tömisteli koko yön virtahepoja ja norsuja.
Kibale ja Bigodi
3.1. nukuttiin vähän pitempään ja aamupalakin syötiin vähän myöhemmin. Onneksi Hanna ja Elli käytiin hakemasta mökiltään aamupalalle, sillä pihassa päivysti pari pensaita rouskuttelemassa ollutta norsua. Parkkipaikalla sain vihdoin punalepinkäisestä paremmat kuvat, mutta kohta auto oli taas pakattu ja lähdimme liikenteeseen. Stoppasimme kuitenkin vielä kerran Kazingan sillalla yrittämään papyruslepinkäisiä, mutta tälläkään kertaa ne eivät suostuneet tulemaan näytille, useampi kyllä taas kuultiin. Kuulimme kuitenkin ruskorastaskerttusen ja pääsimme kuvaamaan afrikanruokokerttusia ja kaitanokkakutojia.
Sitten edessä oli lähes kolme tuntia pelkkää ajoa, ennen kuin lopulta kurvasimme Kibalen kansallispuiston keskukselle hankkimaan lupia seuraavaksi päiväksi. Lupia odotellessa käppäilimme pihamaalla, josta löytyi mm. pari suomusarvinokkaa, viherkurkkumedestäjä, pari valkopyrstöapalia ja sinirintakalastajan ääni kuului jostain aika kaukaa. Toimiston nettiyhteys oli surkea, emmekä saaneet lupia, joten ei siinä auttanut kuin jatkaa matkaa.
Pian stoppasimme kävelemään metsän keskelle mäkiseen maisemaan ja kylläpä lintulajit olivat taas menneet uusiksi. Havaitsimme lyhyellä kävelyllä kongontikkasen, siniselkäsiepon, lepinkäissiepon sekä punasilmätiais- ja isolatvukottaraisparvet ja ennestään vain kerran tai pari havaitsemistamme lajeista havaitsimme mm. guineansininärhen, keltaleuka-, viherpikku- ja sulttaanisepän (purpuratus), useita töyhtösukasseppiä, sademetsäkäpinkäisparin, pikkubulbuleita, vihertöpökerttusia ja oliiviselkämedestäjiä.
Kävelymme aikana Abba oli käynyt uudelleen toimistolla ja lopulta saanutkin meille luvat seuraavaksi päiväksi. Niinpä saatoimme jatkaa tyytyväisinä ajoa, jota ei enää ollut kuin pikkumatka majapaikallemme Kibale Forest Campille.
Majapaikalla pääsimme taas heti majoittumaan mökkeihimme. Ruokailun jälkeen huilimme vielä tovin ja pihapiirimme osoittautui melkoisen hyväksi lintupaikaksi, sillä mökkiemme edustalla olleella purolla kävi mustamehiläissyöjä ja sinitöyhtömonarkki napsimassa hyönteisiä ja puron takana auenneella suolla lauloi afrikanruokokerttunen.
Pian olimme kuitenkin taas valmiita maastoon. Ajoimme lyhyen matkan Bigodin suon keskukselle, jossa meillä oli taas paikallisopas. Hän kertoi meille ensin hieman suosta ja sen eläimistöstä ja sitten lähdimme saappaat jalassa kulkemaan suon reunaa polkua pitkin. Kaikilla piti olla saappaat jalassa, joten onneksi sellaiset oli Mikollekin paikalta lainattavissa.
Jo aika alkumatkasta kuulimme ruskokerttutimalin ja pian löysimme yhden tärkeimmistä lajeista, naurettavan pienen rämerääkkiäisen, jonka kuvaaminen oli melkoisen mahdoton tehtävä mutta muutaman heikon kuvan siitä sain otettua.
Eipä saappaita eikä oikein paikallisopastakaan oikeasti mihinkään tarvinnut, sillä polulla ei ollut kuin pari mutaista kohtaa ja Prossy löysi kaikki linnut, joita me emme itse löytäneet. Polulla oli pitkät pätkät puista laiturimaista polkua, joka oli todella huonossa kunnossa ja osittain veden alla. Onneksi kaikki selvisimme hankalistakin kohdista ehjinä. Suurimman osan kulkimme kuitenkin suon reunaa pitkin, emmekä oikein koskaan päässeet niin keskelle kosteikkoa kuin olin itse toivonut.
Havaintoja alkoi lopulta kertyä enemmän vasta kosteimman alueen jälkeen. Näimme ja kuulimme lyhyesti hohtokalastajan, kuulimme kongonviher- ja kameruninbulbuleita sekä hunajabulbulin, yhtä aikaa laulavat nokiperä- ja nokipunapeipon ja loppumatkasta pieneltä viljelyaukealta löysimme parven manikkeja, jossa oli kaikkia kolmea lajia eli pronssi-, seepra- ja ruskoselkämanikkeja. Samalla aukealla koko polun sitä ainoaa kunnolla mutaista kohtaa tarpoessamme löysin muurahaisrastaan, joka onneksi jäi poseeraamaan hienosti ja kohta näimme lyhyesti vielä kauniin metsäsininokan ja kuulimme toisen yksilön.
Kävelyn aikana olimme nähneet myös useita apinoita, joita Kibalen puistossa asustaa jopa 13 lajia. Meille olivat näyttäytyneet tutut tantalusmarakatit, gueretsat ja punahäntämarakatti sekä uudet tuttavuudet ugandan- ja valkoposkimangabit sekä semulikinruostegueretsat.
Illalla palattuamme majapaikallemme, kuulimme suolta ugandanmetsäkerttusen laulua.
4.1. oli viimeinen mutta sitäkin odotetumpi retkipäivämme. Herätys oli aiemmin kuin kertaakaan ja aamupalakin katettuna jo klo 5:30. Pian lähdimme liikenteeseen ja kohta kyytiimme nousi opas sekä parikin rangeria.
Ajoimme pikkumatkan ja lähdimme sitten kävelemään kapeaa polkua (Robin Hill trail) metsään. Oppaamme kertoi, että meidän tulisi kävellä mahdollisimman nopeasti, jotta olisimme varmasti ajoissa pelipaikoilla. Tietysti yritimme kävelynkin varrelta pointsata lajeja mutta niiden hieromiseen ei ollut aikaa. Prossy nappailikin hyvin lajeja kuten matalaäänisiä kongonkyyhkyjä, afrikantrogonin, sinirintakalastajan, tuttuja seppiä ja bulbuleita, harmaakurkkusiepon, vain pari kertaa äännelleen kaulushelttasiepon (castanea) sekä suomurinta- ja ruskokerttutimalin.
Lopulta olimme paikassa, jossa oppaan soittivat hetken ihmeellistä kopinaa atrapista, mutta sitten yhtäkkiä levisivät kaikki eri suuntiin metsään meille oikeastaan mitään sanomatta. Etsinnässä oli yksi koko reissun tärkeimmistä lajeista eli kongonpitta.
Kaivoimme Pirkan kanssa lämpökamerat esiin ja aloimme seuloa maastoa. Välillä joku oppaista kävi luonamme ja pyynnöstä saimme heidät soittamaan atrappia meidänkin luona, sillä muuten kuulimme aina silloin tällöin heidän soittelevan eri puolilla kulkiessaan. Aika pitkään olimme seisoskelleet paikoillaan ja epäilleet touhua aika turhanpäiväiseksi, kun Hanna yhtäkkiä näki jonkun vilahtavan edessämme puskien alla. Löysin itse otuksen saman tien lämpökameralla ja se todellakin näytti heti pitalta. Olinhan paria viikkoa aiemmin Costa Ricassa kolmena iltana ja kahtena aamuna harjoitellut melko samanlaisen linnun eli suomuluuran kanssa. Hanna ehti nähdä siitä vähän tuntomerkkejäkin ja Pirkkakin ehti löytää linnun ennen kuin näin itse sen pomppivan vauhdikkaasti mutkitellen kauemmas kasvuston taakse kadoten.
Yritimme saada oppaillemme sanaa pitasta, josko menisimme sen perään tai soittaisimme taas atrappia mutta juuri tietysti tällä hetkelle kuului tiheämmän metsän keskeltä rytinää ja rangerimme juoksivat aseet sylissään ohitsemme. Meitä oli ohittamassa kolmen metsänorsun porukka ja tämähän on se koko Afrikan ylivoimaisesti vaarallisin eläin, joka voi käytännössä tappaa ihmisen heti nähdessään.
Onneksi norsulauma rymisteli ohitsemme ja ehkä kuitenkin valitettavasti niin kaukaa, ettemme nähneet niistä vilaustakaan. Mutta kun lopulta oppaamme ja rangerit palasivat, oli pittatilanne kyllä täysin menetetty. Soittelimme vielä jonkin aikaa atrappia mutta pittaa ei näkynyt. Hukkaan aika ei silti mennyt, sillä Prossy nyppäsi ensin äänestä punamuurahaisrastaan, joka kävi lyhyesti näytilläkin ja vähän myöhemmin kuulimme vielä kongonmuurahaisrastaankin.
Vaikka aamu oli jo pitkällä ja paras pitta-aika takuulla ohi, päätimme kävellä taas suht vauhdikkaasti takaisin tielle matkalla todella kaukaisen savannivarpuspöllön kuullen. Autolle päästyämme ajoimme taas pikkumatkan ja lähdimme vielä kulkemaan toista polkua (Njojo trail).
Kävelimme taas aika pitkään havaiten matkalla lyhyesti kuuluneen kekälealetin ennen kuin stoppasimme ja taas samaan tapaan lyhyen atrapin soittelun jälkeen paikalliset levisivät maastoon. Ja kuinka ollakaan tällä kertaa ensin Pirkka näki lämpökameralla jonkun pomppivan erään puun rungon takana mutta otus teki täydellisen katoamistempun. Mutta vähän myöhemmin Mikko näki aivan samassa paikassa pomppijan sen verran hyvin, että saattoi todeta sen pitaksi. Käsittämätöntä kyllä lintu katosi taas niin, ettemme me muut nähneet sitä lainkaan.
Pittaa odotellessa muut lintuhavainnot olivat jo lämmenneessä aamussa jääneet vähiin, mutta olimme nähneet useampia upeita perhoslajeja. Jotenkin epäilen, että ainakin tänä aamuna oikea tapa nähdä pitta paremmin olisi ollut soittaa atrappia ja olla paikoillaan koko porukka – ja löytää lintu lämpökameralla. Ilmeisesti paikallisten ainoa tavoite oli kuitenkin löytää aktiivinen, soidintava pitta, joka aika usein pitää kopsettaan oksalla istuen. Olisihan se ollut hienoa, mutta tällä kertaa oli tyytymien aika surkeisiin havaintoihin.
Takaisin autolle kävellessä näimme nopeasti viherhylian ja kuulimme lyhyesti viikunakottaraisen hauskaa ääntelyä. Majapaikalle palattuamme löysimme pihasta pari viherkurkkumedestäjää ja pääsimme kuvaamaan hienosti poseerannutta siniselkäsieppoa. Sitten söimme aikaisin ja ennen yhtä lähdimme ajamaan simpanssikeskukselle.
Simpanssitrekkaus
Yhdeltä keskukselle oli kokoontunut parisenkymmentä turistia, joille taas kerrottiin suojelualueesta sekä simpansseista. Lopulta saimme seuraksemme oppaan sekä kolme rangeria ja tälläkin kertaa saimme olla omana ryhmänämme. Sitten hyppäsimme autoomme koko porukalla ja ajoimme vain pikkumatkan läheisen jalkapallokentän nurkalle. Norsujen aiheuttama vaara oli ilmiselvästi täällä aikaisempaa suurempi, koska rynkkyjen lisäksi mukana oli tällä kertaa myös konekivääri.
Lähdimme kävelemään vauhdikkaasti kulkeneen oppaamme Sethin perässä ja tällä kertaa emme joutuneet kävelemään kuin reilun vartin, kun jo törmäsimme jäljittäjiin. Samalla näimmekin jo lähipuussa liikettä, simpanssilauma oli aika korkealla puussa – valitettavasti.
Siirryimme simpanssipuun alle niitä katselemaan mutta vain yksi hedelmää mässyttänyt apina oli edes jollakin tavalla näytillä. Oppaamme kuitenkin kertoi, että lauma oli jo ollut ainakin tunnin puussa syömässä eli ne saattaisivat tulla alas ennen pitkää. Hieman yllättäen myös muut turistiryhmät saapuivat samoja simpansseja katsomaan ja parilla japanilaisella oli kameravehkeetkin mukanaan.
Kovin kauan meidän ei onneksi tarvinnut odottaa, kun ensimmäinen simpanssi laskeutui maahan. Oppaamme patisti meidät seuraamaan apinaa kauhealla kiireellä ja kuinka ollakaan itse kompastuin kaatuneen puun runkoon ja taitoin ranteeni käytännössä ympäri. Onneksi luut tuntuivat ehjiltä, joten en antanut tämän häiritä vaan singahdin apinan perään. Tämä kuitenkin päätti kiivetä lähes seuraavaan puuhun ja tietysti niin nopeasti, että kuvat jäi saamatta.
Kohta kuitenkin muitakin simpansseja alkoi laskeutua maan kamaralle ja taas meitä hoputettiin niitä seuraamaan. Apinat kuitenkin liikkuivat maassa nopeasti ja ne selvästi halusivat kiertää meidät aina pikkumatkan päästä, joten kasvuston takia niistä ei oikein saanut kuvia. Ja tietysti apinat vielä ylittivät todella leveän norsujen liikkumista estämään kaivetun vallihaudan yli todella lahon näköistä puun runkoa pitkin. Oppaamme kuitenkin patisti meitä seuraamaan ja koska itse ajattelin, että tuskin mihinkään voisi paljon enempää sattua kuin ranteeseeni jo sattui, niin könysin rungolle ja onnekkaasti pääsin ehjänä ojan yli ja seurasin otuksia. Yllätyksekseni muutkin ryhmästämme seurasivat perässä – taisi muillakin olla melkoinen into päällä päästä katsomaan ja kuvaamaan simpansseja paremmin.
Simpansseja kipitti ohitsemme molemmin puolin ja lopulta löysimme paikan, johon ne olivat pysähtyneet, osa maahan syömään lehtiä ja osa oli taas kiivennyt puihin mutta jääneet paljon paremmille kuvaushollille.
Seurailimme tätä noin tusinan simpanssin laumaa lopulta toista tuntia ja kuvia todellakin taas tuli. Osa simpansseista otti todella rennosti ja selvästi poseerasi meille maassa maatessaan ja istuskelleeseen. Yksi roikkui välillä yhdellä kädellä oksalla toisella naposteltavaa puusta napsien ja osa kiipeili edes takaisin puissa. Yleisesti ottaen simpanssit olivat kuitenkin selvästi varautuneempia meitä kohtaan kuin mitä gorillat olivat olleet. Ne eivät meistä juuri välittäneet. Ehkä tämä oli seurausta siitä, että ainakin tämän lauman täytyi olla todella tottunut, jopa kyllästynyt turisteihin, sillä näillehän ei ollut samanlaisia rajoituksia kuin gorilloille vaan samaa laumaa saattoi päivän aikana käydä katsomassa vaikka kuinka paljon turisteja. Nytkin paikalla oli siis kolme ryhmää yhtä aikaa. Meidän oppaamme oli kyllä loistava ja piti todella hyvin huolta siitä, että pääsimme aina parhaiten esillä olleiden simpanssien luo.
Lintuhavainnot jäivät simpanssien katselun lomassa vähiin, mutta jossain vaiheessa huomasin eräässä puussa pari lintua ja otin niistä kuvat ja tunnistin toisen kultaperäsepäksi ja toisen vain joksikin vihertäväksi medestäjäksi. Myöhemmin kuvaa katsoessa paljastui, että medestäjä olikin viherselkämedestäjä (tephrolaemus). Aika pian tämän perään näin samassa suunnassa liikettä ja pienen aukean yli lensi kokonaan musta käki, joka laskeutui hetkeksi erääseen puuhun ja tajusin linnun mustakäeksi. Valitettavasti se jatkoi saman tien matkaansa, ennen kuin ehdin sanoa linnusta muille. Jäin kuitenkin pitämään puuta silmällä, josko käki tulisi takaisin ja kohta näin taas liikettä ja esiin tuli muutama sinikäki (aureus) ja näistä onneksi ehdin hihkaista muillekin ja kaikki näkivät nämä hauskan näköiset malkohat ennen kuin nekin jatkoivat matkaansa. Vielä myöhemmin näin parven valkovatsaisia kottaraisia lentämässä vauhdikkaasti ylitsemme – purppurakottaraisia.
Lopulta oli heitettävä serkuille hyvästit ja kävelimme hieman eri reittiä tien varteen, johon kohta saapui kyytimme. Keskuksella saimme taas diplomit ja autoon noustessamme ylitsemme lensi parvi kirjavia kutojia, jotka Prossy tunnisti mustakaapukutojiksi, joka oli oikein mukava lopetus mahtavalle iltapäiväretkellemme. Sitten oli aika suunnata majapaikallemme.
Koska ilta oli vielä nuori, kävimme kävelemässä pihapiirissämme olleen luontopolun mutta havainnot jäivät aika vähiin. Sitten otimme hetken rennosti ennen kuin päätin, että illan viimeisillä valoilla linnut voisivat olla taas aktiivisempia ja onneksi Prossykin löytyi pihasta ja sain Mikon ja Pirkankin vielä innostumaan samaiselle polulle uudelleen. Emme me taaskaan montaa lintua löytäneet mutta sentään todella hyvin piilotelleen kameruninrusotaskun.
Kohti Entebbeä
5.1. Jos olin tähän asti käsittämättömästi onnistunut hoitamaan yhtä (isotörmäpääskyä) lukuun ottamatta kaikki reissullamme havaitut lintulajit, niin kiitos sikeiden aamu-unieni, korvatulppien kanssa nukkumiseni sekä huonon kuuloni, en aamulla nopeasta herätyksestä huolimatta kuullut Mikon, Hannan ja Ellin kuulemaa afrikanpöllöä, joka hiljeni liian nopeasti.
Aamulla vielä pakkailimme tavaroita ja kannoimme jo kaikki tavarat ylös ennen aamupalaa, jonka jälkeen olikin aika lähteä todella pitkälle paluumatkalla.
Matkan varrella ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin kyliä toisten jälkeen. Tie oli todella pitkään aivan karsea! Asfalttia oli aikanaan tehty todella ohut kerros, joten vesisateet olivat syövyttäneet tiehen valtavia kuoppia, joita piti kiertää välillä jopa tien ulkopuolelta. Lisäksi parin kilometrin välein asfaltti oli poistettu kokonaan ja näillä hiekkatieosuuksilla tie oli vielä surkeampi ajaa. Ja joka kylässä oli taas hidastetöyssyjä ja muita hidasteita. Kertaalleen Abba sai väistää kahta rinnakkain meitä yhtäkkiä pölyn keskeltä kohti ajanutta rekkaa. Onneksi Abba harrastaa rallia ja pientareelle väistäminen tapahtui sen verran taidokkaasti, ettemme oikein ehtineet edes säikähtää vaarallista tilannetta.
Onneksi muutaman tunnin ajon jälkeen tie hieman parani ja liikennettä ei kuitenkaan ollut haitaksi asti. Havaintoja ei juuri tullut, mainittavimpana viitisentoista töyhtökotkaa, saman verran täpläkyyhkyjä sekä vielä yksittäiset keisari- ja kongonviolettiturako, pari idänharmaaturakoa ja jokunen suomusarvinokka.
Lopulta Kampalan kierrettyämme pääsimme ajamaan isolle moottoritielle ja nopeasti olimme Entebbessä. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun parkkeerasimme viihtyisän ravintolan pihaan, jonka pihaan katetuista pöydistä löytyivät Ukko ja Niina. Söimme yhdessä koko porukalla vielä todella maittavat ateriat ja lopulta oli aika kiitellä Ukkoa ja Niinaa kaikesta ja suunnattava lentoasemalle.
Ensimmäinen turvatarkastus, johon meidän piti mennä läpivalaistaviksi oli jo ennen lentoasemaa. Tällöin ylitsemme lensi vielä reissun viimeinen retkipinna – tuulihaukka. Lopulta parkkipaikalla oli kiiteltävä, tietysti tipattava hyvin ja hyvästeltävä mainiot oppaamme Prossy sekä kuskimme Abba. Sitten oli edessä lisää turvatarkastuksia ja passien ja boarding-passien tarkastuksia ennen kuin lopulta pääsimme lähtöaulaamme odottamaan lentoamme.
Kotimatka
Ethiopian Airlinesin lentomme lähti klo 18:45 ja kolmisen tuntia myöhemmin laskeuduimme Addis Abeban lentokentälle. Siellä meillä oli taas pitkä odotus, varsinkin kun lentomme lähti vielä tuntia myöhässä vuorokauden jo aikaa sitten vaihduttua klo 02:40.
Pitkällä lennolla saimme aika hyvin nukuttua ja lopulta laskeuduimme Lontoon Heathrowlle aamuseitsemän jälkeen. Heathrowlla jaksettiin reppujamme hieroa aivan käsittämättömän tarkkaan, mutta lopulta pääsimme taas kuluttamaan aikaa oikeaan terminaaliin. Ja klo 10:20 lähti Finnairin koneemme kohti Suomea.
Laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 15:15 ja saimme odotella viimeisiä matkatavaroita todella kauan. Ja niinhän siinä kävi, ettei Ellin toinen laukku koskaan saapunutkaan. Onneksi tämä alkaa olla meille aika tuttua, joten laukkua oli turha jäädä murehtimaan, se kyllä tulisi myöhemmin perässä. Sitten pitikin heittää hyvästit Pirkalle, jonka piti singahtaa Helsinkiin, josta yöjuna lähtisi myöhemmin. Mikon ja Ellin kanssa kävimme vielä syömässä ja saimme odotella jonkin aikaa ennen kuin junailimme Tikkurilaan, josta lähti ensin Mikon juna Ouluun ja sitten meidän muiden juna Kouvolan kautta Parikkalaan.
Parikkalassa oli melkoisen paljon kylmempi kuin mihin olimme tottuneet, mutta onneksi ystävämme Harri Hölttä sattui olemaan samassa junassa kanssamme ja saimme Parikkalassa tavaramme Harrin autokyytiin, jottemme joutuneet niitä raahaamaan ja pääsimme kävelemään ripeästi kotipihaan, josta kannoimme tavaramme kotiin. En olisi kyllä simpanssitrekkauksessa hajottamallani ranteella pystynytkään lumessa laukkuja raahaamaan. Ranne on yhä tätä viimeistellessä kaksi kuukautta myöhemmin kipeä mutta eiköhän se pikkuhiljaa parane.
J.A.
/>
