Alkusanat

Jo reilut pari vuotta aikaisemmin seisoskellessamme Jarvan Ilkan kanssa Parikkalan Siikalahden lintutornissa saimme päähämme ajatuksen, että joskus pitäisi päästä Varangille. Ilkan porukoilla kun oli asuntoautokin, niin ajatus tuntui aivan toteuttamiskelpoiselta. Ajankohdaksi valitsimme huhtikuun lopun, jolloin olisi mahdollisesti molemmilla aikaa reissulle, ennen kuin taas pitäisi suunnata kesän viettoon Siikalahdelle.

Reissua suunniteltiin hitaasti ja harkiten, mutta lopulta se kariutui, kun hiihdon SM-kisat, joihin Ilkka osallistui, siirrettiin juuri ainoalle molemmille sopineelle viikonlopulle. Ajatusta ei kuitenkaan haudattu kokonaan. Niinpä seuraavana talvena (2003) alettiin reissua taas suunnitella. Lopulta alkukeväästä alkoi suunnitelman toteutuminen näyttää hyvältä. Kun innokasta reissuporukkaa saatiin kerättyä lisääkin, niin viimein saimme todeta, että Pääsiäisenä lähdettäisiin Varangille!

Suomea päästä päähän

Porukkamme koostui kolmesta Aallosta eli Janne, Hanna ja Pirkka, Ilkka Jarvasta, Kalle Larssonista sekä Johanna Kolusta. Ilkan matka alkoi leppoisasti 18.4. klo 03.20 kiirastorstaiaamuyönä, sillä hän oli vielä opiskelukaupungissaan Jyväskylässä. Jyväskylästä Ilkka matkasi junalla Tampereen, Riihimäen ym. kautta Imatralle, jossa hän oli perillä aamukymmenen aikoihin. Matkailuauto kuntoon, tavarat pakettiin ja puolen päivän jälkeen matkailuauto starttasi kohti Parikkalaa.

Parikkalassa Janne hyppäsi sitten kyytiin, poljettuaan ensin muutamaan kertaan työpaikan ja vielä muuton jälkeen kaoottisessa tilassa olleen kodin väliä työasioissa sekä sitten unohtuneen kännykän takia. Vieläpä pyöräkin teki tenän, joten viimeinen väli tultiin juoksemalla. No matkaa päästiin kuitenkin jatkamaan lähes aikataulun mukaan.

Seuraava etappi oli sitten Joensuu, josta matkaan napattiin Kalle ja Johanna. Taas touhuiltiin hieman ylimääräisiä, sillä koiria piti hämätä, etteivät ne riehaantuneet, kun tavaraa kannettiin kotoa pois. Joensuussa käytiin myös santsaamassa kaikki reissumuonat, sillä etukäteen oli jo tiedossa, että Norjassa ei mikään olisi auki Pääsiäisenä – nimimerkillä: kokemusta siitä, ettei Pääsiäisenä Altassa edes ravintolat olleet auki! No, ruoatkin saatiin ostettua, vaikka kaupassa olikin aivan armoton ruuhka! Joku muukin kun tarvitsi ruokaa Pääsiäiseksi. Niinpä aikaa kului taas tarpeettoman paljon, mutta se ei innokkaita mieliä mustannut. Ilkka sai vihdoin siirtyä ansaitsemalleen levolle ja kuskin paikan nappasi Janne.

Puolenyön aikaan olimme matkanneet jo Rovaniemelle saakka, josta poimittiin kyytiin junalla Oulusta paikalle saapunut Hanna. Tunnin oli Hanna joutunut odottelemaan ulkona, mutta eipä näyttänyt tuokaan haitanneen. Rovaniemellä käytiin myös syömässä Skrovmålet-annokset, joilla nälkä lähti, vaikkei annokset olleetkaan samaa luokkaa kuin Ruotsissa.

Kalle (Johanna seuranaan) sai ajaa kyllä ihan riittämiin, ennen seuraavaa häppeninkiä, sillä Pirkka napattiin kyytiin Kaamasesta aamuyön pikkutunteina. (Toki muutama riekko ja pari koppeloa olivat matkalla piristäneetkin kuskin mieltä). Kaamaseen Pirkka oli ajanut autollaan Enontekiöltä, ja olipa hän ehtinyt autossaan reilun tunnin nukkumaankin ennen saapumistamme.

Nuorgamiin saavuttiin aamun jo sarastaessa, ja kuskiksi vaihtui taas Janne, joka ei ollut oikein saanut nukuttua Lapin mutkaisilla teillä, joten niille saatiin lepoa jotka sen pystyivät hyödyntämään.

Lintuja – sikana!

Heti Norjan puolelle päästyämme aloimme kirjata Norjanpinnoja ylös. Ensimmäiseksi pinnaksi saatiin joutsen jo Suomen puolelta, linnut olivat siis Norjassa. Tavallista lajistoa edustivat heti varis, harakka, korppi, urpiainen, talitiainen ja varpunen. Pian nähtiin myös viherpeippoja sekä reissun ainoaksi jäänyt järripeippo, ja vaikka fulmareita (myrskylintuja, joka oli kaikkien toivelistalla ykkösenä) ei vieläkään näkynyt, päätimme olla kääntymättä takaisin.

Aamu oli vielä varhainen, kun lopulta pääsimme aloittamaan varsinaisen linturetkemme – eli saavuimme Jäämeren rantaan. Shokki oli melkoinen, sillä heti Varangerbotniin pysähdyttyämme lintuja oli todella paljon. Jään reunalla (oli muuten ainoa paikka, jossa jäätä oli) oli tavallisten haahkojen ja allien seurana allihaahkoja, kyhmyhaahkoja uiskenteli myös muutama parvi seuranaan jokunen pilkkasiipi sekä tukkakoskelo. Myös reissun ainoa isokoskelo lensi ohi. Harmaa-, meri- ja kalalokkien lisäksi pinnalistaa rikastuttivat myös mm. merimetso, ristisorsa sekä meriharakka.

Jatkoimme ajoa pari pikapysähdystä tehden (yhdellä näistä näkyi koskikara ja kettu ja jokaisella lisää vesilintuja) Nessebyn kirkolle, jossa kokattiin ensimmäinen reissuateria. Nessebyn kirkolla päästiin jo kuvaamaankin oikein kunnolla, sillä rannassa oli kymmeniä merisirriä, jotka eivät paljon välittäneet lähestyvästä (Hanna) ja perääntyvästä (Janne – digiscoping) kuvaajasta. Janne joutui perääntymään, kun linnut tuppasivat piipertämään liiankin lähelle. Ristisorsia näkyi yhdeksän lintua, ohitsemme lensi pari töyhtöhyyppää sekä kuovi äännellen. Myös ensimmäiset riskilät näkyivät kaukana vuonossa uiskentelemassa.

Pian vatsat oli taas täynnä ja matkaa jatkettiin vuonoa itäänpäin. Ennen Vestre Jakobselviä löytyivät ensimmäiset lunnit seuranaan muutama etelänkiisla. Vadsössä auton ikkunasta plokattiin ensin pari naurulokkia ja sitten komea vanha grönlanninlokki. Spektoja ja stellereitä (kyhmy- ja allihaahkoja) näkyi koko ajan niin paljon, ettei joka parven takia olisi ikinä jaksanut edes hidastaa auton vauhtia.

Vadsön lintupaikat selvitettiin kohtuullisen nopeasti. Tietysti filmiä ja muistikortin tilaa tuhlattiin lähellä uiskenteleviin haahkalintuihin ja mm. satama-altaassa uiskennelleeseen karimetsoon.

Eckerön rissavuori

Eckerölle päästyämme pilvet peittivät koko aamun niin lämpimästi paistaneen auringon ja alkoipa hieman sataa vettäkin. Pikkukajavat istuskelivat pesimäkielekkeillään kaikessa rauhassa. Pesintöjä ei oltu vielä aloitettu. Muutama karimetso näkyi myös. Näistä pari innostui oikein kosiskelemaankin toisiaan, mutta valoa oli digiskouppaukseen liian vähän. Rissoja nyt toki pystyi kuvaamaan, kun ne päästivät asettelemaan oikein kunnolla.

Eckeröstä jatkettiin aina tarpeen tullen pysähdellen kohti Vardötä. Matkalla näkyi jo em. vessujen lisäksi mustalintuja, jokunen merikotka, pari piekanaa, kaakkuri, sekä pari riekkoa, jotka nauroivatkin Ilkan piisaminnahkahatun nähdessään.

Vardön sataman liepeille päästiin lopulta illan hämärtyessä. Pulmunen lennähti ohitsemme, rissoja, lunneja, kiisloja, merisirrejä, meri- ja karimetsoja ja riskilöitä pörräsi lintuvuorten päällä ja edustalla, mutta pohjankiislaa emme saaneet hämärän takia väännettyä. Lopulta väsy – ja lähes myrskyisäksi yltynyt tuuli – veivät voiton kovimmistakin staijareista, ja aloimme etsiä sopivaa yöpymispaikkaa. Tuuli oli noussut niin navakaksi, ettei ihan mihin tahansa voinut jäädä yöpymään, jos tahtoi, että autossa on lämmintä.

Lopulta vietimme yön Vardö-hotellin takapihalla vain parin sadan metrin päässä staijipaikastamme vaaleanpunaisen (Barbie-)roikan nokassa. Kaikki hyytyivät varsin pian, olihan takana jo kaikilla melkoisesti reissaamista ja hyviä haviksia. Pitkäperjantai oli ollut TODELLA PITKÄ PITKÄPERJANTAI!

Tuulta ja hyvää huulta

Aamulla saimme todeta, ettei sähköä oltukaan saatu, joten kävimme pyytämässä hotellilta maksamamme 100 kruunua takaisin. Samalla kyselimme puhelinnumeroita venekuskeille, jotka voisivat heittää meidät jossain vaiheessa lintuvuorille katsomaan ruokkilintuja ym. hieman lähempää. Aamukuudelta emme kuitenkaan vielä kehdanneet alkaa soittelemaan.

Vardön varsin pohjoisia puluja hetken ihmeteltyämme, staijipaikalle mentiin taas uudella innolla. Ensimmäiset isolokit näkyivät ja Janne sai määritettyä pari pohjankiislaakin – tietysti muiden ollessa aamupalalla. Tuuli oli edelleen niin kova, että staijaaminen oli todella hankalaa. Niinpä hetken mietittyämme päätimme lähteä kokeilemaan olisiko tie kunnossa Hamningbergiin saakka. Olihan tie ollut täysin sula tähänkin asti.

Tie oli onneksemme loistavassa kunnossa. Maisemien käydessä karummiksi pysähtelimme edelleen säännöllisesti staijaamaan merelle. Merikotkia päivysti rannoilla useita, muutama riekko näkyi myös, vesilintuja oli edelleen runsaasti. Yllättävintä oli kuitenkin isolokkien määrä. Lokkiparvissa oli kymmeniä isolokkeja ja välillä näkyi aivan lajipuhtaitakin isolokkiparvia. Eri pukuisia lokkeja päästiin myös kohtuudella kuvaamaan sekä maassa että lennossa. Tuuli oli puuskissa kuitenkin niin kova, että meinasi kuvaajatkin välillä lähteä lentoon. Kuvaajien ollessa hommissaan, muut reissaajat eivät olleet lainkaan toimettomina, vaan staijaamisen ohella nojailtiin tuuleen – tässä ainakin Johanna oli todella hyvä. (Melkoiseen kenoon pystyi siis itsensä nojaamaan tuulta vasten, kaatumatta.)

Pompslottet

Persfjordenilla (siinä heti Smellrörin vieressä) näkyivät riemuksemme ensimmäiset pari komeaa vanhaa suulaa. Näiden lento oli upean helpon näköistä, vaikka tuuli oli todella kova. Taas sai muutama reissaaja tuuletella maailmanpinnan johdosta.

Karujen maisemien sekä mutkaisen ja ainakin matkailuautolle kapean tien ehkä korkeimmalla kohdalla pysähdyttyämme taas kerran staijaamaan, löysimme tien levikkeeltä riemuksemme maailman suurimman merimakkaran! Rahtilaivan kylkityynystä saimme taas kerran ilon irti – ei muuta kun yksi makaamaan vedellä täytetylle mursulle ja toinen pomppimaan pökäleen toiseen päähän. Varangin paras ”pompslottet” oli löytynyt!

Maiseman käydessä yhä vain karummaksi ja karummaksi tiesimme, että maailmanloppu, eli Hamningberg, lähestyi. Lopulta tie saapui pieneen kylään, jonka jälkeen tien yht`äkkiä vain päättyi. Olimme päässeet perille yhteen maailman eksoottisimmista lintupaikoista. Ryntäsimme koko porukka kovin odotuksin pihalle staijaamaan. Eikä mennyt kuin hetki, kun suulia alkoi näkyä enemmänkin. Kivikkoiselta mäeltä kuului myös pikkulinnun laulua, ja porukalla hajaannuttiin äänen tuottajaa etsimään. Kun mitään ei meinannut löytyä, hajaantui porukka koluamaan maailmanlopunniemen rantoja kuka missäkin tarkoituksessa, esim. Hanna kuvaamaan suulia. Ilkka ja Janne kuitenkin päättivät kaivaa laulajan esiin vaikka väkisin. Vaan eipä meinannut löytyä. Lopulta Janne alkoi staijaamaan merelle, ja Ilkka simahti kalliolle selälleen.

Fulmareita – oli jo aikakin 😉

Vaikka Ilkka oli koko matkan ehkäpä jostain Sotkamon korkeudelta saakka jankannut haluavansa nähdä myrskylintuja, ehti Janne huutaa tälle kolme kertaa, että täällä on myrskylintuja, ennen kuin tämä havahtui kalliolle vaipumastaan horroksesta. Melkoinen oli kuitenkin tämä Jyväskylän yliopiston vaaleihin osallistuvan Ilkka-puolueen toisen jäsenen ryntäys, kun lopulta valkeni, ettei Janne suonkaan laskenut tällä kertaa leikkiä! Samassa Janne huusikin muillekin fulmareista, niin että kaikki Hamningbergin kylällä Pääsiäistä viettäneet kaksi norskiakin kaiketi säikähtivät.

Hetken tuijotettiin fulmareita, mutta jostain syystä Kallelle ne eivät osuneet putkeen, vaikka lintuja oli kaukana ulapalla ainakin parikymmentä. Kalle päätti lähteä syömään tuorepastansa edes suht tuoreena, eikä tämän palattua Fulmareita enää näkynytkään. Kalle löysi kuitenkin varsin pian Geen eli jääkuikan. Kun Pirkka ei meinannut löytää ensin lintua oikeasta osoitteesta kävi pian ilmi, että Pirkka oli katsonutkin toista samanlaista. Ensimmäinen lintu oli 2kv lintu ja toinen vanha talvipukuinen. Näitä tuijottaessa laskeutui veteen ensimmäinen kaikille näyttäytynyt pohjankiislakin, joten eliksiä paukkui porukasta lähes kaikille, joillekin jopa pari.

Mutta vieläkään eivät kaikki olleet tyytyväisiä! Kallelta puuttui edelleen myrskylintu. Kalle kuitenkin oli päättänyt näyttää itselleen fulmarin meni siinä miten kauan tahansa. Janne oli Kallella apuna urakassa, mutta myrskylinnut olivat lähteneet kaiketi hakemaan myrskyä jostain muualta. Eipä mennyt onneksi kauan, kun se sitten tapahtui – myrskylintu lensi lähelle täyttäen kuulemma lähes koko Kallen putken kuvan! Voi sitä tunteiden määrää, kun Kalle sai taas eliksen! Pian fulmareita oli taas tullut isompikin porukka kalastelemaan kauas merelle.

Taas erilainen G

Jatkaessamme staijia Kalle yht’äkkiä plokkasi taas eri näköisen Geen. Pian Jannekin sai linnun näkyville, ja yhteen ääneen saatettiin todeta, että nyt oli tullut Jannellekin elis – immeri eli amerikanjääkuikka, vanha lintu talvipuvussaanhan se siellä uiskenteli. Ketään muita ei näkynyt missään, ja kun kännykkä ei paikalla toiminut piti jommankumman uhrautua ja lähteä hälyttämään linnusta muille.

Ilkka ja Pirkka löytyivätkin helposti. He olivat asuntoautossa rakentamassa pääsiäisen kunniaksi Kinder-yllätyksiä – pinnat heille! Se onkin toiseksi hienointa, mitä voi Pääsiäisenä tehdä ollessaan Hamningbergissä, joka vilisee upeita lintuja! Pirkka oli kuulemma jo ehtinyt sanoakin Ilkalle pariin otteeseen, että: ”Musta tuntuu, että me kyllä nuijataan nyt jotain”. Onneksi immeri kuitenkin löytyi vielä, vaikka se sukeltelikin aivan älyttömiä matkoja. Kalle oli onnistunut näkemään immerin hetken yhtä aikaa niiden kahden aiemmin mainitun adan kanssa samassa porukassa – siis samassa putken kuvassa!

Nyt olikin sitten Hamningbergissä nähty kaikki mikä pitikin, ja ehkä jopa vähän enemmänkin. Saman paikan kolmas kuikkalajikin oli jo nähty, vaan ei tälläkään kertaa kuikka, vaan kaakkuri. Kolme muuttavaa merihanheakin oltiin saatu pinnalistan jatkoksi. Omituinen laulajakin oli selvinnyt lopulta vain pulmuseksi – aina sitä on yhtä pihalla, kun kuulee laulavan pulmusen!

Paatilla lähemmäx

Tavallaan nyt lähdettiin sitten paluumatkalle, vaan eipä pitemmälle olisi enää päässytkään. Paluumatkalla Vardöseen Hamningbergin tie tuntui jopa vielä pahemmalta kuin menomatkalla. Rotkot tien vieressä olivat kohtuullisen jyrkkiä.

Paluumatka sujui kuitenkin sen verran joutuisasti, että parikymmentä kilometriä ennen Vardötä aloimme tavoitella venekuskeja puhelimitse, josko kuitenkin menisimme vielä samana iltana lintuvuorille. Onnistuimmekin muutaman huvittavan (Ilkka puhuu ruotsia – ajatuskin on huvittava!) puhelun jälkeen tavoittamaan oikean henkilön, ja tämä lupasi, että kaikki on valmiina lähtöä varten, kun ehdimme satamaan!

Eipä aikaakaan, kun seisoskelimme jo paatissa matkalla kohti Hornöyan lintusaarta. Matkalla näkyi jo riskilöitä ja karimetsoja vaikka kuinka, mutta vaikka saarilla oli kuskin mukaan todella vähän ruokkilintuja, oli kokemus jotain kaikille täysin uutta! Molempia kiisloja, lunneja, ruokkeja, riskilöitä, karimetsoja ja rissoja ym. oli aivan sairaasti. Kaikki oppivat takuulla erottamaan kiislat toisistaan, ja muutenkin oli mahtavaa nähdä ruokkilintuja lähempää. Tietysti olisi ollut mukavaa, jos saareen olisi voinut noustakin, mutta se olisi mahdollista vasta kesällä oikukkaitten säiden takia. Myrsky voi nousta hyvin nopeasti eikä tällöin saarelta pääse enää pois.

Veneen palatessa satamaan, koko porukkamme oli äärimmäisen tyytyväinen! Eihän tällaista lintupäivää kukaan ollut voinut kuvitellakaan kokevansa – ehkä ikinä!
Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme lähteä jatkamaan paluumatkaamme edes vähän, sillä vaikka ilta oli jo pitkällä, olisi kaikki kuljetut kilometrit pois seuraavilta päiviltä. Saatuamme taas vettäkin autoon matka jatkui. Lopulta jäimme yöpymään parkkipaikalle jonnekin Vardön ja Vadsön välillä olleelle levikkeelle, eikä unta tarvinnut paljon odotella.

Pääsiäisaamu

Pääsiäispäivä valkeni taas tuulisena, ja yllätykseksemme saimme todeta majapaikkamme rannat lähes tyhjiksi linnuista. Jokunen mustalintu sekä kolme muuttavaa kaakkuria sentään näkyi. Sama lähes linnuton tahti tuntui jatkuvan aina Eckeröhön asti. Allihaahkat ja kyhmyhaahkat tuntuivat lähteneen jatkamaan matkaansa kohti pesimäpaikkojaan.

Eckeröllä kiivettiin tällä kertaa ylös katsomaan kajavia lintuperspektiivistä. Kajavia ei kuitenkaan istuskellut juuri lainkaan pesimäkielekkeillään, vaan suuret joukot rissoja uiskenteli pesimäkielekkeen edustalla meressä. Vaikka Jannen korkeanpaikankammo olikin parissa vuodessa pahentunut todella paljon, sai hän otettua muutaman kuvan kajavista kielekkeen reunan yli, vaikka tiukkaa teki.

Pirkka ja Janne matkasivat jo takaisin alas, kun muut vasta saapuivat kielekkeelle. Hanna satsasi lentävien merikotkien kuvaamiseen, muiden kurkkiessa jyrkänteeltä alas, minkä katsominenkin sai Jannen voimaan pahoin.

Pirkan ja Jannen saapuessa takaisin autolle alkoi rannasta kuulua kirvisen laulua. Täytyi olla luotokirvinen – ja olihan se! Ei muuta, kun puhelu ylös, ja porukka liikkeelle. Ilkka tuli melkoista Tarzan-reittiä, olihan luotsi ollut Ilkalle yksi odotetuimmista eliksistä tälle reissulle. Alhaalla Ilkka ja Kalle kertoivat jo ylhäällä nähneensä ohitseen lentäneen todennäköisen luotsin, mutta tätä ei enää tarvinnut pitää todennäköisenä. Lintu poseerasi kiviaidalla aina välillä laululentoon pyrähdellen.

Rustikallioille

Matka jatkui taas kohti Vadsötä, ja ennen kaupunkia löytyi taas tutusta paikasta vanha tuttu (vanha) grönlanninlokki. Hetken gröliksen söpöyttä (ja aiemmin näkemiemme isolokkien rumuutta) päiviteltyämme Ilkka huomasi linnun viereen lentäneen toisen gröliksen, tällä kertaa 3kv linnun. Ei muuta kuin putki sen suuntaan, ja jokunen digikuvakin ikuisti kahta grölistä uimassa vieretysten. Samassa paikassa näkyi ehkäpä myöskin vanhat tutut kaksi ridiä (naurulokkia).

Nessebyn kirkolla oli juuri Pääsiäiskirkko päättynyt, ja oli hauskaa nähdä, kun saamelaisakkoja tuli puvuissaan mielettömän upean maiseman edustalla olevasta kirkosta. Yritimme päästä kurkkaamaan kirkkoa sisältä, mutta ensin meneillä olleet ristiäiset estivät meitä menemään sisään, ja ristiäisten jälkeen papilla oli kiire jatkoille, joten hän lukitsi ovet neniemme edestä. Kirkon pihalla langalla istunut vuorihemppo kuitenkin riitti tyynnyttämään pettymyksemme.

Viimeisenä etappina reissullamme oli ystäviemme meille paljastama rustin pesäkieleke Tenojoen suun lähistöltä. Matkalla näimme Harrelvissä hiiripöllön, jota pääsi kuvaamaan ihan mielettömän hienosti. Pöllöllä oli lumihangessa selvästi jotain kuunneltavaa, sillä tämä ei juuri meille korvaa lotkauttanut. Tunturihaukkaa ei kuitenkaan valitettavasti sinnikkäästä yrityksestä huolimatta löytynyt. Kielekkeet olivat kuitenkin näkemisen arvoiset ilman rustiakin. Hannakin pääsi näkemään kivettynyttä muinaista rantahiekkaa kielekkeillä.

Kävimme vielä kääntymässä Tenojoen suun mielettömillä hiekkatasangoilla. Jokisuussa uiskenteli alleja enemmän kuin missään reissullamme aikaisemmin.

Pudotuspeliä

Sitten alkoi todella rankka paluumatka. Ilkka, joka oli ollut kuskina koko ajan Norjassa jaksoi ihme kyllä vieläkin ajella. Suomen puolella Tenolla oli muutama kala- ja harmaalokki, mutta ei enää kajavaa. Rankasta ajosta ei juuri jäänyt muuta kerrottavaa kuin, että noin tunnin välein joku huokaili ääneen kuinka upea reissumme oli ollut!
Ilta oli jo pitkällä, kun pudotimme Pirkan kyydistä Kaamasella. Matka jatkui, kunhan Pirkka oli saanut tavaransa kyydistä. Vielä tästä kuitenkin ajeltiin Suomea alaspäin jonkin matkaa ennen kuin päätimme jäädä yöpymään Kaunispään huipulle hotellin pihaan.

Ihan reippaitten yöunien jälkeen komppailtiin hieman sumussa ja vesitihkussa tunturia, kunnes totesimme homman täysin turhaksi. Muut menivät takaisin nukkumaan, Janne hyppäsi rattiin ja Hanna pelkääjän paikalle pitämään Jannea virkeänä. Matkalla näkyi Sodankylässä kolme kuukkelia sekä tien yli lentänyt ukkometso. Porttipahdalla pysähdyttiin ihmettelemään lappilaisia merilokkeja, ja matka jatkui yhtä kyytiä Rovaniemelle asti.

Rovaniemellä Hanna myöhästyi lopulta junasta noin 10 minuuttia, joten päätimme kokata ruokaa, kun mikään ruokapaikka ei kuitenkaan olisi ollut aamuvarhaisella auki. Kokkailimme siinä sitten trangialla makkaraa rollon linja-autoaseman pihassa – idyllistä.

Loppusiivoukset

Matka jatkui sitten tasaisen tappavaa vauhtia. Ainoat merkittävät tapahtumat olivat jonkinmoinen ateriointi Valtimolla sekä Kallen nappaamat sakot jossain Juualla. Paska! Tulihan se reissun ainoa takaiskukin sieltä, olisi voinut jäädä tulematta.

Joensuussa sitten siivottiin aika pahasti sotkemamme asuntoauto ja tiputettiin tietysti Kalle ja Johanna kyydistä. Joensuussa Ilkan oli vielä ihan pakko pistäytyä ex-tyttöystävänsä ovella sanomassa, että: ”Terve, tulin just Norjasta”. Että silleen, aika reipasta! Ja matka jatkui! McDonaldsilta napattiin armottomat BIG BigMacit mukaan ja suunnattiin kulkumme kohti uusia ajokilometrejä.

Ihan viimeinen etappimme oli sitten yllätys, yllätys – Siikalahti, jonne meillä oli tarkoitus mennä kuuntelemaan vuoden ensimmäisiä rantakanoja sekä syömään MÄMMIÄ – siis keskellä yötä! No, kumpikaan ei onnistunut, Siikalahti oli liian jäässä rantakanoille ja mämmi liian jäässä hampaille. Niinpä mämmi piti tulla syömään Jannen kämpälle, jonka jälkeen Ilkka pääsi jatkamaan viimeistä etappiaan Imatralle. Kilometrejä kertyi lopulta matkamittariin reilut 3300! Mahtava reissu, en minä muuta sano!

J.A.