Aihearkisto: Islanti

Islanti 18.-25.10. 2015

Matkaan

Sunnuntaina 18.10. lähdimme aamusta ajelemaan kohti Helsinki-Vantaata. Matkalla ei paljon tarvinnut pysähdellä ja lopulta olimme hyvissä ajoin parkkeeraamassa autoamme ja kohta raahaamassa matkatavaroitamme kohti lentoasemaa.

Jäätikkö

Lentomme kohti Islantia lähti ajallaan ja itse simahdin jo koneen ollessa vielä nousussa ja heräsin vain pari kertaa koko matkan aikana, kun Hanna kuvaili ylitseni ikkunasta näkyneitä maisemia. Välähdyksiä muistan itsekin nähneeni upeasta Turun saaristosta tuhansine saarineen, Skandien vuoristosta ja sitten allamme avautuivatkin jo Islannin rannikot upeine jäätikköineen, mm. Jökulsárlónin jäätiköt näkyivät myös.

Laskeuduimme Keflavikin lentoasemalle puolisen tuntia myöhässä ja matkatavaramme löytyivät todella nopeasti. Niinpä olimme kohta aulassa nostamassa rahaa sekä odottelemassa vuokra-automme saapumista. Saimmekin odotella tovin, ennen kuin lopulta vuokra-autoyhtiön mies saapui meitä pakulla hakemaan toimistollensa. 5 minuutin ajon jälkeen olimme toimistolla ja toisen pariskunnan saatua ensin henkilöautonsa annettiin meille esittely, kuinka seuraavan viikon kotinamme toimiva VW Caddy toimisi. Autossa oli takatilassa taitettava täysimittainen sänky ja sen alla jääkaappi, lavuaari hanoineen, kaasukeitin, kaikki astiastot ym.

Pian olimmekin sitten tien päällä ja illan jo uhkaavasti hämärtyessä suuntasimme lähikaupunkiin Keflavikiin, tai paikallisittain Njarðvikiin, kauppaan ostamaan hieman evästä ja ehdimme vielä tekemään pikavilkaisun Njarðvíkin rannoille, joilta aloittaisimme seuraavana aamuna retkeilyn. Ei tietenkään olisi haitannut, jos olisimme jo näin illasta löytäneet jo pari talvea lahdella viettäneen amerikkalaista amerikanpilkkasiiven, jonka oli edellisviikolla todettu palanneen taas isolle lahdelle.

Ehdimme havaita merellä haahkoja, merilokkeja, naurulokkeja, pari isolokkia ja pikkukajavaa sekä riskilän ja yöpaikkaa jo etsiskellessämme näimme vielä ison kottaraisparven. Lopulta päätimme jäädä aivan pelipaikoille majoittumaan ja parkkeerasimme automme rantakadun varteen isolle tyhjälle parkkialueelle kauppojen takapihalle. Ja koskapa pimeä oli tullut niin aikaisin, niin lopulta olimme nukkumassakin jo kahdeksan aikoihin.

Reykjanesbærin rannoilla

19.10. heräsimme pariin kertaa toteamaan, että kello oli vielä aivan liian vähän ja käänsimme kylkeä. Lopulta homma alkoi mennä väkisinmakuun puolelle ja nousimme pakkailemaan sängyt kasaan ja pikaisen aamupalan jälkeen oli meillä retkeilyvaatteet päällä ja muutkin retkeilyvarustus valmiina. Jo pakkaillessamme merellä näkyivät ensimmäiset lokit mukanaan nyt harmaalokkejakin, pari suulaa sekä rannassa pyrähdelleitä karikukkoja.

Amerikanhaapana

Päätimme suunnata aloittamaan aamun edellisiltana näkemältämme hyvän näköiseltä lätäkköalueelta, jonka parkkipaikalla paljastuikin, että paikkahan oli kylttien mukaan ihan oikeastikin lintupaikka. Aamun valjettua kunnolla löysimme Njarðvíkurfitjumin lutakoilta paljon lokkeja, mukanaan runsaasti iso- sekä grönlanninlokkeja, haapanoita, sinisorsia, ristisorsan ja kohta Hanna plokkasi haapanoiden seasta komean koiras amerikanhaapanan! Olin kyllä tiennyt, että jossain päin Islantia oli moinen epeli jo syksyn aikana havaittu, mutten ollut vaivautunut katsomaan edes, että missä päin lintu oli ollut. Tämä nyt kuitenkin myöhemmin paljastui juuri täksi jo tiedossa olleeksi linnuksi.

Merellä näkyi vielä muutamia merimetsoja mutta koska sadekeli ei oikein kannustanut kuvaamaan jenkkihaapanaa saati lokkeja, päätimme pikaisen pähkäilyn jälkeen lähteä koluamaan lahtea suuntaan, jossa amerikanpilkkasiipi oli vanhalta tutultani Yann Kolbeissonilta saamieni vinkkien mukaan pääasiassa viettänyt aikaansa ja jatkaa lahtea seuraten kohti muita vinkiksi saamiamme paikkoja pohjoisempana niemessä.

Täysin suunnittelematta päätin kuitenkin pysähtyä vielä läheisessä satamarannassa, josta näki aika hyvin suurin piirtein samalle lahdelle jota olimme jo katselleet, mutta jonkin verran myös kauemmaksi kohti lahden pohjukkaa. Siinä merta selaillessani löysin ensin ruokin kellumasta meressä ja todella kaukaa, kilometrien päästä, haahkaparvessa kelluneen linnun, jonka muoto herätti heti mielenkiintoni. Sadetuhnuisessa kelissä linnun väritkään eivät juuri näkyneet, mutta hieman se näytti ympärillään olleita haahkanaaraita tummemmalta. Linnun nokkavärkki näytti kuitenkin pitkältä ja lopulta se räpäytti siipiään sukeltaessaan ja näin siiven pilkat -pilkkasiipilaji! Reissumme lintupuolen suunnittelu oli jäänyt aika vähäiseksi, joten en edes muistanut, onko Islannissa tavallisia pilkkasiipiä, mutta linnun jotenkin omituisen muodon takia olin varma, että olimme löytäneet etsimämme! Sadekin sopivasti hieman heikentyi ja linnun noustua taas kerran sukelluksensa jälkeen pintaan, alkoi nokan värityskin näyttää vaaleanpunaiselta ja jopa silmän alapuolella oleva valkoinen juova näkyi selvemmin kuin mitä oletimme sen tavallisella pilkkasiivellä näkyvän. Emme kuitenkaan olleet vielä tyytyväisiä vaan lintu piti nähdä lähempää! Niinpä nousimme autoon ja ajoimme aivan koko lahden toiselle puolelle erästä kirkkaankeltaista taloa hakien, jonka edustalla lintu oli näyttänyt olleen. Emme kuitenkaan osanneet aavistaa, millä etäisyydellä rannasta lintu olisi, mutta takuulla lähempänä kuin vastarannalta.

Hieman ennen rantaa ohitimme taas hyvän näköisen lutakkoalueen, jolla ei ollut kuin sinisorsia, mutta lähipihojen nurmikoilla laidunsi toistasataa kapustarintaa. Pakkohan nekin oli tarkistaa, josko seassa olisi jenkkikurmitsa mukana, mutta emme löytäneet muuta kuin pikaisesti nurmikolla käyneen niittykirvisen.

Amerikanpilkkasiipi

Rantatielle kurvattuamme näimme ensimmäisen tukkakoskelon ja lopulta näimme etsimämme keltaisen talon, jonka lähistöllä parkkeerasimme erään varsin huonokuntoisen rakennuksen taakse. kohta olimme molemmat seulomassa merta putkillamme ja jonkin ajan päästä Hanna vihdoin löysi etsimämme – komea amerikanpilkkasiipi oli vain parin sadan metrin päässä meistä uimassa haahkaparvessa! Nyt lintu näkyi jo niin hyvin, että saatoimme tuuletella elistä ja aloimme tietysti yrittää kuvata lintua. Lintu sukelteli aktiivisesti ja taas kiihtynyt sade hankaloitti kuvaamista, mutta jonkinlaisia kuvia ja videopätkiä sentään saatiin. Ohimennen havaitsimme myös merellä lentäneet kaakkurin sekä amerikanjääkuikan sekä rannan kivimuurissa piilotelleen, vain hetken rätisseen peukaloisen.

Lopulta lintu oli uinut kauemmaksi ja alkoi nukkumaan, joten päätimme jatkaa alkuperäisessä suunnitelmassamme ja jatkaa niemeä kohti pohjoista ja Garðuria. Nyt meidän ei kuitenkaan enää tarvinnut pysähtyä niin monessa paikassa Njarðvíkin rannalla, joten aika pian olimme Garðurissa, jossa näimme ensimmäiset merihanhiparvet, joista yksi laidunsi aivan yhden omakotitalon pihanurmella.

Olimme saaneet vinkit eräälle lutakkoalueelle, jonne päästyämme alkoi kuitenkin sataa todella kovaa. Lutakolla oli runsaasti sinisorsia ja haapanoita sekä pari tavia sekä taas toistasataa kapustarintaa seurassaan yksinäinen suokukko. Näitä seuloessani lutakon rantaan kuitenkin käveli mies koiransa kanssa ja ajoi kaikki kurmitsat lentoon. Linnut laskeutuivat vasta lutakon vastarannan ruohikkokumpareiden taakse. Sade lisäksi rankkeni taas entisestään ja vaikka odottelimme tovin autossa sateen rauhoittumista ensimmäiset korpit samalla havaiten, jouduimme lopulta antamaan periksi ja päätimme jatkaa kohti niemen pohjoiskärkeä ja Garðskagin majakkaa. Tietysti saimme myöhemmin lukea netistä, että samana päivänä Garðurin kapulaparvessa oli ollut amerikankurmitsa, joka olisi ollut Hannalle WP-pinna.

MajakkaPeukaloinen

Garðskagin majakalla parkkeerasimme auton ja suuntasimme majakan tuulensuojaan staijaamaan merelle sekä tarkistamaan rannan leväkivikot sekä lahden linnut. Meressä kellui haahkojen ohella alleja seuranaan mustalintu, rantakivikossa lennähti pulmunen, särkillä lennähteli muutamia merisirriparvia ja merellä näkyi lennossa lokkien ohella suulia, pari kaakkuria, pari amerikanjääkuikkaa sekä 3 myrskylintua. Pari peukaloistakin piilotteli taas kivimuurissa. Lopulta sade taas kiihtyi ja lähdimme jatkamaan niemen länsireunaa kohti etelää. Sandgerðin lätäköiltä löytyi isot lokkiparvet, mutta sateen takia grönlannin- ja isolokit saivat jäädä kuvaamatta. Reissun ensimmäinen kalalokkikin näkyi. Sataman takaisen lahden hiekkarannoilta löytyi mukavasti kahlureita: meriharakoita, 3 punakuiria, punajalkaviklo sekä suosirri.

Matkalla kohti Hafniria näimme ensimmäiset mustarastaan ja Hafnirissa ajoimme suoraan satamaan, jonka aallonmurtajan tuulensuojassa aloimme seuloa lahden linturunsautta. Melkein heti löytyivät etsimämme eli virta-allit, joita ui kaukana lahden pohjukassa komea 13 linnun parvi. Hanna pääsi siten taas kuittaamaan eliksen. Tiukalla seulomisella haahkojen, sinisorsien ja allien ohella löysimme jopa 12 amerikanjääkuikkaa, 3 hrota-alalajin sepelhanhea, 2 todella kaukana rannassa piilotellutta mustakurkku-uikkua, pari punajalkavikloa sekä näimme merellä muuttaneen isokihun.

Koska sade taas yltyi, päätimme lähteä ajamaan takaisin kohti Njarðvikiä ja ajoimmekin katsomaan olisiko amerikanpilkkasiipi yhtään lähempänä rantaa. Lintu löytyi pienen etsinnän jälkeen hieman kauempaa, mutta nyt sade oli tauonnut ja iltavalossa otin siitä vielä muutamat skouppiroiskaisut. Kuvailun ohessa näimme myös reissun ensimmäisen ampuhaukan.

Koskapa seuraavaksi päiväksi oli luvattu vielä paljon huonompaa keliä, olimme päättäneet pitää seuraavana päivänä pakollisen museopäivän. Niinpä otimme suunnan kohti Reykjavikia ja matkalla näimme reissun ensimmäiset laulujoutsenet. Koskapa museot aukeaisivat vasta kymmeneltä, oli meillä kuitenkin aamusta aikaa myös pikaretkelle, joten suuntasimme yöpymään Hrauntúnstjörnin vesiensuojelulutakolle, jossa parina talvena oli viihtynyt harjakoskelo.

Ehdimme tarkistaa Hrauntúnstjörnin illan jo hämärtäessä, mutta havainnot jäivät tukkasotkaparveen. Illalla kokkailessamme ja autoa taas nukkumankuntoon varustellessamme havaitsimme vielä useita punakylkirastaita sekä muutamia taivaanvuohia. Simahdimme taas kahdeksan jälkeen.

Museoita ja Blue Lagoonia

20.10. ei Hrauntúnstjörn tarjonnut pinnaa vieläkään, joten suuntasimme vielä läheiselle Elliðavatnin järvelle, josta lintuja löytyikin taas runsaasti. Tukkasotkaparvista löytyi pari lapasotkaa, mutta koskelot olivat kaikki tukkasellaisia. Hetken ulahtaneen amerikanjääkuikan ohella havaitsimme myös reissun ensimmäiset urpiaiset ylilentävinä äännellen. Punakylkirastaita tuntui nyt olevan joka paikassa!

Kello kymmenen aikaa uskaltauduimme liikenteeseen ja ajoimme Reykjavikiin, jossa navigaattori opasti meidät helposti parkkipaikalle erään kirkon viereen. Tästä oli vain lyhyt kävely läheiselle Settlement Museumille, jossa vietimme reilun tunnin ihmetellen mm. 900-luvulta säilynyttä viikinkitaloa, jonka ympärille koko museo oli rakennettu ym. Ollessamme pois lähdössä Hanna sai kuulla, että toinen pääkohteemme kansallismuseo olisi lakon takia juuri tänään kiinni, joten kävelimmekin sitten läheiselle ankkalammelle vanhan kaupungin edustalle miettimään mitä seuraavaksi tekisimme. Ankkalampi oli hyvä veto, sillä sinisorsien ja erilaisten lokkien ohella lammella kerjäsi ohikulkijoilta ruokaa laulujoutsenia, tukkasotkia, merihanhia sekä yksi lyhytnokkahanhi. Myös kesykyyhky saatiin reissun lajilistalle.

LyhytnokkahanhiPunakylkirastas

Aamun oikein mukava keli oli nyt lopulta muuttumassa luvatunlaiseksi, joten päätimme jatkaa Saagamuseoon, jossa vierähti taas tunti. Sitten shoppailimme hieman ja teimme lopulta radikaalin ratkaisun, vaikka keli olikin vihdoin myrskyyntynyt oikein toden teolla. Päätimme ottaa suunnan Blue Lagoonille.

Jo kävely Blue Lagoonin parkkipaikalta itse kylpylärakennukselle kertoi mitä tuleman piti! Tuuli oli aivan älytön ja räntää satoi lähes vaakasuorassa. Meillä oli kuitenkin positiivisuus huipussaan ja Hannakin tokaisi, että olisipahan ainakin kontrastit kohdillaan.

Liput Blue Lagoonille olivat törkeän kalliit, joten päätimme yrittää ottaa reissusta kaiken irti, vaikka lämpimissä altaissa piti todellakin olla koko ajan kaulaa myöten. Saunoihin uskaltauduimme singahtamaan nopeasti ja lämmettyämme taas tarpeeksi yritimme löytää altaasta mahdollisimman kuumaa kohtaa, jossa saisi olla tuulen suojassa niin, etteivät korvat paleltuisi. Lopulta löysimmekin mukavan kohdan ja saatoimme jopa hitusen nauttia altaan lämmöstä.

Blue Lagoon

Löydettyäni tuulen riepotteleman pyyhkeeni, joka oli sateessa kastunut läpimäräksi, suuntasimme pukuhuoneisiin ja ilta olikin jo pitkällä, kun kiiruhdimme taas vaihteeksi kaatosateessa takaisin autollemme.

Yöpymään ajoimme Krysuvíkin Seltúnin geotermiselle alueelle, jossa kokkailtuamme olimme taas valmiit pehkuihin aivan epäinhimillisen aikaisin.

Todella upeita paikkoja liukuhihnalla

21.10. heräsin klo 5 aamulla, kun joku rapisi auton etuosassa. Herätin Hannankin ja Hanna tokaisi saman tien, että: ”hiiri!”. Kolautimme hieman penkkejä, käänsimme kylkeä ja yritimme nukkua, mutta kohta rapina kuului lähempää, jostain sänkymme alle käännettyjen takapenkkien alta. Yritimme vieläkin vain säikyttää epelin ja jatkaa unia, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen kuului ensin altamme selviä askelia peittopussiemme päältä ja sitten alkoi kuulua aivan järjettömän kova jyrsintä, kun herra hiiri päätti alkaa tehdä reikää Hannan uuteen reppuun! Tässä vaiheessa meillä meni hermot ja hyppäsimme ulos kylmään ja pimeään ja aloimme purkaa kaikkia tavaroita autosta pihalle. Kun auto oli tyhjä, käänsimme takapenkit pystyyn ja siellähän se yllättävän iso veijari tuijotti meitä auton lattialla! Saimme kuin saimmekin hätisteltyä vilkkaasti käsiämme väistelleen otuksen pihalle, jonka jälkeen siirsimme auton sata metriä kauemmaksi keskelle aukeaa parkkipaikkaa, kannoimme tavarat takaisin autoon ja aloimme ruoan laittoon.

Aamiaisen jälkeen aamu olikin jo valjennut ja kiersimme Seltúnin pienen kierroksen, jonka varrella oli erilaisia kuumia lähteitä. Maanpinnan alla oli lämpötila alueella kuumimmillaan jopa 200 asteista. Kipusimme myös ylös lähivuoren huipulle, jonka takana oli lisää lähteitä komeine värikkäine väreineen. Ylhäältä avautui muutenkin komea maisema Grænavatnin kraaterijärvelle.

Seltún

Laavatunnelin seinä

Palattuamme autolle lähdimme ajamaan rantatietä kohti seuraavaa kohdettamme. Hliðarvatnilla näimme merihanhia, 30 tavia, 100 tukkasotkaa, 7 lapasotkaa sekä ampuhaukan ja aika pian saavuimmekin Raufarholstellirin parkkipaikalle. Aivan parkkiksen vierestä löytyi kohteemme, 1,3 km pitkä luola, jonne laskeuduimme otsalamput päässämme. Könysimme luolaa muutaman sataa metriä ja olipahan melkoinen kokemus! Luolan värikkäät ja lohkareiset seinämät olivat upean vaihtelevat, mutta katosta tihkunut vesi ei tehnyt hyvää Hannan mukanaan raahaamalle kamerakalustolle ja hieman täytyy myöntää, että kypärää oli ikävä, sillä katto oli sen näköinen, että sieltä olisi voinut tippua ihan minkä kokoista tahansa murikkaa milloin tahansa. Ja vaatettakin oli päällä aivan liikaa luolassa könyämisen, siellä kun ei tietenkään tuullut kuten kaikkialla muualla.

Laavatunneli

Virta-alli

Seuraavaksi otimme suunnan Sog-joelle ja Úlfljótsvatn-järvelle, sillä olin saanut Yannilta vinkin, että ne olisivat parhaat paikat hakea amerikantelkkää, mikäli emme ulottaisi reissuamme pohjoiseen ja Myvatnille. Hannahan oli suunnitellut täysin reissumme kohteet lukuun ottamatta linturetkikohteita, joista puolestaan vastasin minä. Noin viimeisenä iltana ennen reissua, kun viimein ehdimme avaamaan Islannin kartan ja katsomaan, missä kukin halusi käydä, saatoimme huomata kaikkien paikkojemme olevan aivan täydellisesti toistemme reiteillä. Niinpä nytkin Sog ja Úlfljótsvatn olivat sopivasti Raufarholstellirin ja Pingvellirin välissä. Sog oli valitettavan kaukana tiestä ja pääsimme tähyilemään jokea kunnolla vain parista pisteestä, mutta yhdellä pysähdyksellä näimme ylitsemme lentäneen isokoskelon ja löysimme rannassa puljanneen ja lopulta rantaan itseään sukimaan nousseen naaras virta-allin. Vuoria vasten näimme useita parvia muuttavia laulujoutsenia sekä merihanhia.

Úlfljótsvatnia kiersimme ensin pikkutietä eteläpuolelta, jonka mäeltä saattoi hyvin putkella tarkistaa kaikki vesilinnut, joita oli kyllä runsaasti; pääasiassa kuitenkin vain tukkasotkia, mukanaan 14 lapasotkaa, tukkakoskeloita sekä muutama amerikanjääkuikka. Sitten jatkoimme järven itäpuolta kohti pohjoista, mutta emme löytäneet vieläkään amerikantelkkiä. Kyselin tekstiviestitse Yannilta, oliko vielä joku paikka, joka meidän tulisi tarkistaa ja olivatko telkät jo varmasti tähän aikaan maisemissa ja sain vastauksen, että molemmat järven päät aivan patojen lähistöllä sekä Sog-joki olivat ne parhaat paikat, jossa lintuja kyllä jo pitäisi olla. Ja emmepä olleetkaan vielä tarkistaneet aivan järven pohjoisinta osaa, jonne päästyämme löytyikin heti 10 amerikantelkkää! Hannan hoitaessa putkestani lajia elikseksi, osui putken kuvaan ensimmäiseksi lintu, jota Hanna ei kuitenkaan suostunut kuittaamaan, vaan parvessa oli mukana ihan tavallinenkin telkkä! Linnut olivat varsin kaukana, joten kuvausyritykset sai unohtaa saman tien. Pohjoisosassa järveä näimme vielä 10 isokoskeloa sekä tukkakoskeloparvessa olleen mustakurkku-uikun ennen kuin jatkoimme kohti Þingvellirin eli Thingvellirin kansallispuistoa.

Olimme hukanneet vähän turhan paljon aikaa telkkien etsinnässä, mutta pian olimme perillä Pingvellirin mannerlaattojen erkanemispaikalla, jossa kävelimme muutamia kilometrejä suuria rotkoja pitkin ja kuvia napsien ja maisemaa sekä paikan historiasta kertovien kylttien tarinoita ihmetellen. Havainnot paikalla jäivät pariin ampuhaukkaan.

Mannerlaatat erkanevatAmerikantelkkä

Koska päivää oli kuitenkin vielä jäljellä, päätimme kiiruhtaa kohti seuraavaa Kultaisen kolmion kohdetta eli Geysiriä. Matka tyssäsi kuitenkin alkuunsa, kun Þingvallavatnilla kellui aivan rannassa koiras amerikantelkkä. Lintu ui hieman kauemmaksi, mutta saimme kuitenkin nyt tämänkin lajin kuvattua.

Noin tunnin ajettuamme ja aasialaiskuskin aivan käsittämätöntä toilailua matkalla ihmetellen (ohitti meidät kolmesti ja seisoi kohta taas jossain hätävilkut päällä keskellä [siis aivan keskellä] tietä. Lopulta kuitenkin pääsimme turvallisesti perille ja käppäilimme nopeasti suoraan katsomaan aktiivista Strokkur Geyseriä. Pienen odottelun jälkeen se purskahti ensin aivan vaatimattoman tuhnun, mutta kohta perään jo kunnon purkauksen kohti taivasta! Vaikka keli oli kylmä ja tuulinen, odottelimme ja kuvailimme Strokkuria kymmenkunta purskausta sen purkautuessa aina noin 8 minuutin välein. Välillä purkaukset jäivät vaatimattomiksi, mutta sitten seuraavan oli sitäkin suurempi. Pari kertaa geysir yllätti meidät purkautumalla kaksi kertaa peräkkäinkin. Kävimme toki katsomassa myös suurta Geysiriä, joka kuitenkin purkautuu vain hyvin harvoin.

Geysir

Gullfoss

Hieman alkoi jo hämärtää, kun sain Hannan ylipuhuttua, että singahtaisimme vielä Gullfossin putouksillekin eli Kultaisen kolmion viimeiselle kohteelle. Onneksi matkaa oli vain vaivaiset 10 kilometriä ja pian olimme jo ihmettelemässä tätä valtavaa putouskompleksia. Ja vaikka vettä pärskyikin ja oli jo aika hämärää, saimme putouksen kuvattua hyvin ja tietysti nähtyä upeasti tämän käsittämättömän suuren, jopa 32 metriä putoavan kaksoisputouksen.

Illan hämärtäessä palasimme vielä Geysirin kaupoille, sillä tällä paikalla oli kaikkein paras näkemämme tarjonta niin laadukkaita retkivaatteita, muuta lämmintä päälle pantavaa sekä tietysti kaiken maailman turtistikrääsää. Emme kuitenkaan löytäneet mitään ostettavaa ja koska päivä oli ollut todella pitkä ja antoisa, päätin tehdä siitä vielä pitemmän ja ehdotin Hannalle, että yrittäisimme ajaa mahdollisimman kauas itään kohti Jökulsárlónia kuin vain jaksaisimme, sillä sääennusteet lupailivat varsin hyvää keliä jäätiköiden ja muiden alueen nähtävyyksien katsomista ajatellen.

Matkaa Skaftafellin kansallispuistoon oli Geysiriltä leppoisat 309 km, joten lähdimme saman tien matkaan. Nähtyämme Reykholtin kohdilla suopöllön simahti Hanna kuin saunalyhty, mutta itse olin jotenkin varsin pirteänä ja ajelin niin pitkään, kunnes oli pakko pysähtyä tankkaamaan ja sitten muutamaa minuuttia ennen iltakahdeksaa pysähdyimme kauppaan, joka vielä onneksi oli hetken auki, ostamaan eväitä.

Lopulta pitkiä suoria teitä ajaminen alkoi puuduttaa, mutta tarkkana piti olla, sillä vähän väliä ylitimme kapeita siltoja, joihin mahtui vain yksi auto kerrallaan. Ilmeisesti sääntönä oli, että se tulee ensin, joka ehtii sillalle? Lopulta ajoimme aina Skaftafellin kansallispuiston suurelle parkkipaikalle asti, jolle jäimme majoittumaan. Laitoimme vain auton nukkumakuntoon ja simahdimme lähes saman tien.

Skaftafell

22.10. heräsimme kaatosateeseen ja sadetta olikin riittänyt koko yön eikä ilmassa ollut merkkejä yhtään paremmasta. Leirintäalueen katosten suojissa kokkailimme kunnon ruoat aamupalaksi. Punakylkirastaan kerjätessä (ihan oikeasti) pöydällä makupaloja, kävi myös kiiruna katsastamassa meidän touhuja aivan vieressämme. Lopulta sateen onneksi hieman hellitettyä lähdimme kävelemään Skaftafellin kansallispuistoon kohti Svartifossin putousta.

Telttailualueen nurmikoilta löysimme lisää kiirunoita. Nämä jo lähes valkoiset linnut eivät vihreällä nurmikolla ollessaan oikein olleet sellaisessa biotoopissa, jossa olimme kuvitelleet niitä näkevämme.

Kiiruna

Basalttipylväikkö

Jonkin aikaa käveltyämme kyltit kertoivat meille, että pääreitti Svartifossille oli remontissa ja, että nyt käytössä ollut polkukierros olisi yli 5 km pitkä ja reissuun menisi reilut kaksi tuntia. Sade oli taas hieman kiihtymään päin, mutta jatkoimme silti matkaa. Kiipesimme pikkuhiljaa ylemmäksi ja lopulta tunnin kävelyn jälkeen edessämme avautui upea mustabasalttipylväinen putous. Itse putoushan ei kauhean kummoinen liru ole, mutta sen seinämät ovat sitten sitäkin vaikuttavammat!

Pakolliset kuvat otettuamme lähdimme jatkamaan lenkkiä takaisin kohti keskusta ja parkkipaikkaa ja vaikka lenkin loppupätkä olikin pitempi, oli siitä valtaosa alamäkeä, joten lopulta tarkalleen kaksi tuntia käveltyämme olimme takaisin autolla. Keskuksella pääsi viimein nettiin tarkistamaan viimeaikojen haviksia, joista tärkeimmän eli punasilmävireon olimme toki saaneetkin Yannilta tietoon jo aiemmin. Olimme ajaneet linnun paikan läheltä kyllä löytöiltana, muttemme olleet enää aikeissa sitä singahtaa bongaamaan. Ostin myös uuden painoksen Islannin lintukirjasta. Sitten lähdimmekin ajelemaan kohti Jökulsárlónia.

Noin 45 minuutin ajon jälkeen parkkeerasimme Jökulsárlóniin ja kävelimme saman tien taas pienessä sateessa katsomaan laguunissa kelluvia jäälauttoja! Näky oli aivan uskomaton! Valitettavasti nyt oli nousuvesi, joten lautat eivät kulkeneet sillan ali merelle vaan patoutuivat kaikki tukoksi laguunin eteläosaan.

HarmaalokkiSinistä jäätäKelluvaa jäätä

Kävimme myös meren rannassa kuvaamassa mustalla hiekkarannalla olleita jäänlohkareita ja pysähdyimme vielä laguunin toisellakin puolella kuvaamassa maisemia ennen kuin jatkoimme taas takaisin läntti kohti. Käännyimme pian eräälle sivutielle kuvaamaa jäätikköä hieman lähempää ja taas matkaa jatkettuamme käännyimme Fjallsárlónin jäätikkölaguunille. Kävelimme laguunin rantaa toista kilometriä jäätikön lähistölle, jossa saimme mukavat kuvat jäätiköstä, jonka yläosa oli kuitenkin valitettavasti pilvien peitossa kuten vuorten huiputkin. Sitten alkoikin taas sataa oikein kunnolla, joten kiiruhdimme takaisin autollemme läpimärkinä. Onneksi autossa oli kunnon lämmityslaitteet ja saimme vaatteita taas kuivemmiksi pitkällä ajomatkalla takaisin kohti Reykjavikia.

Sääennusteet olivat lupailleet seuraavaksi päiväksi kunnon myräkkää, joten olimme päättäneet suunnata seuraavana aamuna edelliskerralla lakon takia suljettuna olleeseen kansallismuseoon. Olimme myös saaneet tiedon, että eräällä järvellä Reykjavikissa oli jo viikkoa aiemmin havaittu pikkulapasotka, joten päätimme paikan hahmotettuamme suunnata yöpymään taas Hrauntúnstjörnille tuttuun paikkaan.

Reykjavikin kammottavaa tolppamerimotaria ajaessamme ulkoilma oli pakastunut nollan paikkeille ja koska automme oli sisäpuolelta äärimmäisen kostea, alkoivat lasit huurtua aivan umpeen, vaikka meillä oli kaikki puhaltimet täysillä ja välillä ikkunatkin auki. Eikä motarilla tietenkään voinut pysähtyä mihinkään ja kaistat oli rajattu aivan käsittämättömän tiuhaan heijastintolpilla, joten ei auttanut kuin ajaa menemään. Onneksi joku taukopaikan risteys lopulta pelasti meidät ja pääsimme pysähtymään ja odottelemaan ikkunoiden sulamista. Lopulta yhteensä reilut 370 kilometriä Jökulsárlónilta ajettuamme parkkeerasimme taas tutun vesiensuojelualueen viereen hyvään suojaisaan notkelmaan pienten tulivuorenkumpareiden väliin ja kohta olimme taas valmiit pehkuihin.

Museo, hanhia ja muuta

23.10. Aamupalan jälkeen tarkistin taas, ettei harjakoskeloa näkynyt ja otimme pian suunnan vain reilun 5 km päässä olleelle Rauðavatnille. Järvi oli kuitenkin aivan tyhjä. Ollessamme jo lähtemässä jatkamaan kohti kaupungin keskustaa, laskeutui järvelle 20 haapanan parvi, joista yksi osoittautui komeaksi koiras amerikanhaapanaksi, joten pitihän tätä täysin spondea jenkkisorsaa vaivautua taas hieman kuvaamaan.

Kupurasolkia

Kohta olimme kuitenkin kansallismuseon parkissa ja sisällä heti ovien auettua kymmeneltä. Kiertelimme museossa rautakautisia näyttelyitä reilun tunnin ja koska ulkona ei taaskaan ollut lähellekään sellainen keli kuin oli luvattu, alkoi ainakin allekirjoittanutta sisätilat ahdistaa ja niinpä aika pian olimme ajamassa kohti pohjoista ja Hvanneyriä.

Taas kerran matkan aikana Yannilta saamamme retkivinkki oli osunut täydellisesti reittisuunnitelmaamme, sillä olisimme joka tapauksessa ajanut Hvanneyrin läheltä. Olin kysynyt vinkkiä, mistä kaipaamani grönlantilaisen alalajin flavirostris tundrahanhia löytyisi, kun emme vieläkään niihin olleet itse törmänneet, joten seuraava tavoitteemme oli löytää näitä mahdollisesti tulevaisuudessa lajistatuksen saavia hanhia.

Tundrahanhi flavirostris

Ajo Hvanneyriin kesti noin tunnin ja matkaa nopeutti huomattavasti Hvalfjörðurinvuonon ali kulkenut 6,3 km pitkä tunneli, jonka käyttö tosin maksoi 1000 kruunua. Lopulta Hvanneyri siinti kaukana suurten aukeiden takana, kun pysähdyimme levikkeelle tarkistamaan, löytyisikö hanhia jo ensimmäiseltä todella hyvän näköiseltä paikalta. Ja löytyihän niitä reilun 30 linnun parvi kaukaa Hvanneyrin kylän suunnalta.

Niinpä ajoimme saman tien kylään ja yritimme paikallistaa lintuja lähempää. Kävelimme noin kilometrin kumpareikossa todetaksemme, että linnut olivat kuitenkin täältäkin aivan liian kaukana, mutta silloin näimme ja kuulimme suuren parven hanhia kylän päällä lennossa ja ne näyttivät laskeutuvan aivan kylä taakse. Kiiruhdimmekin kylälle ja sen toisella puolella avautuivatkin suuret pellot, jotka olivat täynnä grönlannintundrahanhia!

Tundrahanhia flavirostris

Jo ennen kuin pääsimme pelloille kuvasimme yhtä yksinäistä hanhea kirkon pihanurmella, mutta valitettavasti paikallinen lastenvaunujentyöntelijä ajoi linnun lentoon. Pelloilla hanhia kuitenkin sitten riitti, mutta kovin arkoja ne olivat. Kuitenkin jonkinlaista kuvaa ja videota saatiin ja saatoimme todeta varsin monen saaneen kaula- sekä jalkarenkaat identiteettiään todistamaan.

Grönlannintundrahanhia oli yhteensä Hvanneyrissä arviolta noin 1600 lintua ja seasta löysimme viitisenkymmentä lyhytnokka- ja 10 valkoposkihanheakin. Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme kohti Grábrókin tulivuoria, jonne oli vain muutamakymmentäkilometriä ja ne olivat aivan päätien varressa.

Grábrók

Grábrókin vuoret olivat klassiset esimerkit varsin hiljattain purkautuneista tulivuorista komeine laavavirtoineen. Näitä varsin pieniä nyppylöitä pääsi huipulta kuvaamaan oikein hyvin, joten olimme taas päivään oikein tyytyväisiä. Kelikin oli kerrankin hieman hellinyt.

Sitten olimmekin käyneet kaikki suunnittelemamme retkikohteet, joten pikaisen palaverin päätteeksi päätimme käyttää viimeisen päivän taas linturetkeilyyn ja suuntasimme tutuille seuduille Keflavikin niemeen. Ajoimme takaisin kiertäen pitkän Hvalfjörðurinvuonon ja näimme matkalla pari tuhatta haahkaa, runsaasti alleja sekä reilut parisataa meriharakkaa sekä tietysti komeita maisemia.

Majakka

Parin tunnin ajon jälkeen majoituimme lopulta Garðskagin majakkarantaan vallien tuulensuojaan. Yllättäen leirintäalueen katoksesta sai jopa lämmintä vettä, joten kokkailut sujuivat helposti ja kohta olimme taas pötköllään.

Viimeinen retkipäivä

Grönlanninlokki

24.10. aamun valjetessa ohitsemme virtasi valtaisa lokkiliikenne, joista huomattava osa oli grönlannin- ja isolokkeja. Aamupalan jälkeen suuntasimme majakan tuulensuojaan meristaijiin ja kylläpä tuulta nyt riittikin. Merellä oli myös alkuun oikein mukavasti liikennettä, kun pikkukajavia (80), ruokkilintuja, joista parisenkymmentä tunnistui etelänkiisloiksi, suulia, 15 amerikanjääkuikkaa, 2 kaakkuria sekä myrskylintu näkyi. Niemen kärjen kivikossa oli nyt meri- sekä karimetsoja ja ollessamme jo lopettelemassa näin aivan lähellä pari nokiliitäjää, jotka kuitenkin juuri menivät kärkimajakan katveeseen, emmekä ihme kyllä enää löytäneet niitä. Onneksi mereltä löytyi kuitenkin kohta vielä kaksi yksittäistä lintua lisää.

Tuuleen kyllästyttyämme, toki lintuliikenteenkin jo selvästi hiljennyttyä, otimme suunnan Garðurin lutakoille, joilla kuitenkin oli nyt aivan tyhjää. Sandgerðin lätäköillä oli taas lokkeja, mutta vielä enemmän niitä löytyi lähirannasta rakennusten takaa, jossa rakennusten suojissa oli myös oikein leppoisa staijailla merelle. Kun rannassa piipersi vielä suokukko ja tundrakurmitsakin, olimme saatumalta löytäneet erinomaisen lintupaikan. Hannan kuvaillessa rannassa lokkeja, lensi ylitseni lapasorsakin. Merellä näin muutaman myrskylinnun sekä 16 amerikanjääkuikkaa ym. Olimme toki aiemminkin yrittäneet löytää grönlanninlokkien seasta kumlieni-tyyppisiä lintuja ja muutamia kandeja havainneetkin, mutta nyt löytyi ainakin pari oikein selvää tapausta.

LokkejaGrönlanninlokit

Satamasta puolestaan löytyi taas tutut meriharakat ja punajalkaviklo sekä 3 punakuiria seuranaan nyt yllättäen myös kuovi. Hafnirissa tuulen aiheuttaman väreilyn takia oli aika köyhää ja havainnot jäivät 11 virta-alliin.

Erkanevat laatat

Sitten otimme suunnan Grindavikiin, josta oli ilmoiteltu useampiakin kohtuullisen mielenkiintoisia havaintoja viime aikoina mm. pilkkaniskaa ja kanadanhanhea. Matkalla rantareittiä pitkin kuitenkin turisteilimme ja kävimme niin Miðlínan mannerten välisellä sillalla kuin Reykjanesin majakan tienoilla ihmettelemässä elefantinmuotoista rantakalliota sekä kaukana siintänyttä Eldeyn saarta, jossa olivat asuneet historian viimeiset siivetönruokit. Vielä teimme pakollisen pysähdyksen Gunnuhverin kuumilla ja kovasti höyryävillä kananmunapierunhajuisilla altailla ennen kuin lopulta jatkoimme Grindavikiin.

Amerikanjääkuikka

Grindavikissa emme oikein saaneet selvyyttä mistä lintuja olisi pitänyt etsiä. Kaupungin takainen lahti tiedettiin hyväksi, muttemme oikein saaneet selvyyttä, mistä lahdelle olisi hyvin nähnyt. Niinpä lopulta havaintomme jäivät eräällä lutakolla olleeseen siipirikon oloiseen valkoposkihanheen sekä satama-altaassa uiskennelleeseen amerikanjääkuikkaan, jota vihdoin päästiin hieman kuvaamaankin.

Viimeinen retkikohteemme oli Blue Lagoonin eteläpuolella ollut metsä, jonka olimme jo kerran nähneet ohi ajaessamme, mutta keli oli tuolloin ollut sellainen, ettei sieltä olisi mikään strutsia pienempi löytynyt. Nyt käppäilimme metsässä tovin, mutta havainnot jäivät ampuhaukkaan, peukaloiseen, pariin urpiaiseen, jotka olivat ainoat koko reissulla näkemämme lajinsa yksilöt sekä hippiäiseen, joka sai kunnian olla reissumme 65. lintulaji.

Grönlanninlokki kumlieni

Sitten ajoimmekin Njarðvíkiin, jossa kävimme vielä pikaisesti etsimässä amerikanpilkkasiipeä, jota ei kuitenkaan löytynyt ja Njarðvíkurfitjumin jenkkihaapanaakaan ei enää näkynyt. Lopulta jatkoimme ekan yön yöpymispaikallemme parkkialueelle pakkaamaan tavaramme ja automme valmiiksi ja lopulta ajoimme autovuokraamolle, jonne palautimme meitä erittäin hyvin palvelleen Caddymme. Saimme kyydin lentokentän viereiselle Airport Hotel Smárille, josta saimme mukavan huoneen ja olipa mukava päästä kunnon suihkuun ja lopulta pehmeään sänkyyn nukkumaan.

Kotia kohti

25.10. herätys oli klo 5 aamulla ja 5:30 alkaneen aamiaisen jälkeen olimme pian roudaamassa matkatavaroitamme lentoasemalle. Asemalla olikin sitten aivan järkyttävä härdelli, sillä kaikki lennot olivat ilmeisesti lähdössä aamusta ja kaikkien piti jonottaa yhdessä ja samassa jonossa check-iniin. Meillä tuhraantui vieläpä aikaa, kun automaatti ei suostunut antamaan Hannan laukkuun lainkaan tarroja ja sen jälkeen meitä pompoteltiin kassalta toiselle ja lopulta ohjattiin valtaisaan jonoon lähes viimeisiksi!

Toista tuntia jonotettuamme alkoi tuntia, ettemme ehtisi lennolle, mutta lopulta saimme matkalaukkumme jätettyä, mutta sitten edessä olikin läpivalaisujono, jossa taas kaikki olivat edellämme! Kun lentomme lähtöön oli aikaa 10 minuuttia, oli vihdoin vuoromme ja tietysti minun laukkuni otettiin huumetestiin samalla, kun kovaäänisistä kuuluteltiin peräämme! Minulla alkoi jo ärräpäät lennellä, kun aika monta lentoasemaa kokeneena yllättäen Keflavik oli vetänyt täydelliset pohjat! Onneksi vihdoin 5 minuuttia ennen lentoamme pääsimme juoksemaan kohti lähtöporttiamme, joka tietysti oli se koko pienen lentokentän perimmäisin. Onneksi meitä ja vielä juostessa ohittamaamme toista pariskuntaa vielä odoteltiin ja pääsimme lopulta koneeseen odottamaan, kunnes se sitten lopulta vasta varttia myöhemmin nousi ilmaan.

Itse katselin lennon ajan leffaa ja Hanna luki kirjaa, kun pilvisellä kelillä ei enää maisemiakaan näkynyt. Lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle ihan ajallaan ja matkatavarat löydettyämme olimme pian nyt bussikyydillä matkalla autollemme.

Päätimme ajaa kotiin Hollolan kautta, josta bongasimme tuplaksi nunnataskun. Olimme vihdoin kotona kuitenkin ihan ihmisten aikoihin kahdeksan paikkeilla ja edessä oli raaka paluu arkeen.

J.A.

Islanti 4.-9.6. 2010

Islanti 4.-9.6. 2010

Alkusanat

Bongariliiton kevätkokouksessa maaliskuussa 2010 tapasin vanhan ystäväni Kalle Larssonin pitkästä aikaa. Siinä kokouksen aikana jutustelimme niitä näitä ja siinä ohessa Kalle tuli valituksi myös Bongariliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Jutustelumme kuitenkin johti myös siihen, että lupasin lähteä Kallelle kaveriksi Islannin reissulle, jota tämä oli suunnitellut kesäkuun alkuun.

Kuuluisa Eyjafjallajökull tulivuorenpurkauksineen sekä muutama muu seikka aiheutti jonkin verran epävarmuutta matkan ympärille ja niinpä matkan suunnittelu jäi lopulta varsin vähiin. Noin viikkoa ennen lähtöä lentoliputkin aiheuttivat vielä lisäongelmia, kun Kallen tarjouslentolippua ei voinutkaan enää vaihtaa minun nimiini. Onneksi lippuja samalle lennolle oli vielä saatavana, mutta tietenkään hinta ei ollut lähelläkään sitä mitä se olisi alun perin ollut. Lopulta vielä vain paria päivää ennen lähtöä suunnitelmiin tuli sellainen muutos, että myös alkuun reissusta pois jäämässä ollut Johanna Larsson lähtisi mukaan, kun ale-lippu kerran yhä olisi hänen käytettävissään. Niinpä vaihdoimme varaamamme pienen matkailuauton isompaan ja kaikki oli valmista reissuun.

Oikeastaan viimeisenä päivänä ennen reissua teimme Kallen kanssa toisistamme tietämättä lähes täysin samanlaiset reittisuunnitelmat 4,5 vuorokauden reissullemme. Tarkoituksenamme oli ajaa saaren ympäri valtatie ykköstä pitkin, poiketen siitä kaikkiin läheisiin sekä muutamiin aivan pakollisiin lintu- sekä nähtävyyskohteisiin. Aikataulu vaikutti todella tiukalta eikä paikkojen etäisyyksistä tai teiden kunnosta ollut juurikaan tietoa, mutta olimme tässä vaiheessa jo niin intoa täynnä, ettei tällaisilla pikkuseikoilla enää ollut merkitystä!

3.6. Ajelin työpäivän päätteeksi kolme pysähdystä matkalla tehden Kirkkonummelle vanhempieni luokse. Pysähdykseni matkalla olivat varsin onnistuneita, sillä Imatran Korvenkannasta bongasin harvakseltaan laulaneen pikkukultarinnan, Helsingin Alppilasta hyvin innokkaasti visertäneen keltahempon sekä Espoon Tapiolasta vielä punakaulahanhen.

Alkusähellystä

4.6. iltapäivällä noin klo 13:00 parkkeerasin autoni asemaparkkiin ja käpöttelin matkatavaroineni terminaaliin, jossa shoppailin vielä viimeiset ostokset ennen reissua. Kalle ja Johanna saapuivat hieman viimetingassa mutta koneessa pääsimme kuitenkin juttelemaan reissusuunnitelmista, kun olin järjestänyt meille vierekkäiset istumapaikat.
Lento lähti ajallaan klo 15:20 ja Icelandairin kone oli todella upea. Kolmella eurolla sai ostaa kuulokkeet, jotta pystyi kuuntelemaan edessä olevan penkin selkämyksessä olevalta kosketusnäytöltä valitsemaansa musiikkia tai katsomaan varsin uusia elokuvia äänien kera. Hetken jutustelun jälkeen valitsin itse katsottavaksi pitkähkön Avatar elokuvan, joka kestikin lähes loppumatkan.

Lopulta Islanti alkoi erottua horisontissa ja kohta jo ihmettelimme upeita jäätikkömaisemia. Ennen laskeutumista kone teki komean kierroksen meren yllä siten, että alapuolelta pystyi jo määrittämään reissun ensimmäiset myrskylinnut, muutaman suulan sekä pikkukajavan. Hieman reilun 3 tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Islannin lounaiskärjen Reykjanesin niemessä sijaitsevalle Keflavikin lentokentälle, joka sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päähän Reykjavikista.

Löydettyämme matkatavaramme, nostimme aikalailla summamutikassa rahaa automaatista. Kurssi oli kyllä tiedossamme, mutta enpä malttanut alkaa laskeskella mitään, vaan loogisesti ajattelin, että yleensä sopiva summa nostaa rahaa on se automaatin tarjoamista vaihtoehdoista kolmanneksi suurin. Toki 40 000 kruunua kuulosti aika suurelta summalta, mutta mikäs sen mukavampaa kuin kerrankin tuntea itsensä rikkaaksi?

Teimme vielä viimeiset ostokset, ennen kun raahasimme matkatavaramme aulaan, josta löytyi autovuokraamon neitokainen, joka yllätykseksemme olikin suomalainen. Pihalla nostimme matkatavaramme matkailuautoomme ja ajoimme utuisessa kelissä, jonka syyksi paljastui Eujafjallajökull – ilma oli siis täynnä tuhkaa, vuokraamoon allekirjoittamaan papereita ym. Matkalla vuokraamolle näimme kivikkoisessa maastossa ensimmäiset pulmuset ja kivitaskut sekä muita tavallisia lajeja. Vuokraamolla menikin sitten hämmästyttävän kauan, kun auton kunto tutkittiin suurennuslasilla sisä- sekä ulkopuolelta lattiasta kattoon, mutta mikäs siinä oli suomeksi rupatellessa ja udellessa tietoja maasta. Lopulta hieman ennen seitsemää olimme valmiita ja pääsimme singahtamaan läheiseen markettiin tekemään ruokaostoksia. Ruokakaupat menevät Islannissa kiinni jo seitsemältä, mutta jotenkin onnistuimme tekemään kymmenessä minuutissa ihan järkevät ostokset. Tämän jälkeen kävimme vielä vuokraamolla hakemassa kyytiimme vessakemikaalit ja allekirjoittamassa viimeisetkin paperit sekä pettymykseksemme toteamassa, ettei neitokainen lupauksista huolimatta sittenkään lähtenyt matkaamme.

Hit the road

Lopulta pääsimme siis matkaan ja edessä olikin todella pitkä ajorupeama, sillä tavoitteenamme oli ajaa mahdollisimman lähelle saaren pohjoisosissa sijaitsevaa Myvatn -järveä kuin vain ikinä jaksaisimme. Kello, joka näytti tässä vaiheessa jo lähes iltakahdeksaa, oli Islannissa kolme tuntia jäljessä Suomen aikaa, joten päivä oli jo tässä vaiheessa ollut varsin pitkä.

Liikenneympyröitä täynnä olleesta Reykjavikista selvisimme vain yhdellä harhaan ajolla, vaikka suurin osa teistä tuntuikin puuttuvan koko Islannin kartastamme. Pikkuhiljaa maisema alkoi vaihdella ja lintuhavaintoja kertyä. Yleisiä lajeja rannikon tuntumassa olivat mm. punajalkaviklot, lapintiirat, meri-, harmaa- sekä naurulokit, haahkat, merihanhet, kapustarinnat, pikkukuovit sekä meriharakat. Rantakivikoissa näkyi muutama kivitasku ja Reykjavikin tuntumassa näkyi runsaasti kottaraisia sekä muutama kesykyyhkykin. Erilaisista pikkulutakoista, joita oli siellä täällä, löytyi sorsia, etupäässä sinisorsia sekä tukkasotkia, mutta myös jouhisorsa näkyi ja myöhemmin myös taveja. Taivaanvuohia alkoi näkyä pohjoisempana enemmän ja enemmän ja ensimmäisellä lyhyellä jaloittelutauolla kuulimme runsaasti laulavia punakylkirastaita sekä jokusen urpiaisen ja näimme ensimmäiset niittykirviset. Hvalfjördurvuono alitettiin pitkää tunnelia ajaen ja ylittäessämme siltaa pitkin Borgarfjördurvuonoa, näkyi kaukana lentävä merimetso.

Matka jatkui seuraavaksi pitkälle sisämaataipaleelle, jonka alkuun näimme ensimmäiset laulujoutsenet sekä mustapyrstökuirit ja vieressämme virranneista joista yritimme tihrustaa vesilintuja tarkasti, mutta pitkään ne olivat joko sorsia tai sitten iso- taikka tukkakoskeloita. Jokunen merikihu nähtiin myös sekä ensimmäiset pari kiirunaa. Kolmas kiiruna meinattiin sitten saada mukaan aamiaiseksi; jos meikäläisen sivuikkuna olisi ollut auki, olisi se varmaan tullut sisälle autoon, nyt se onneksi väisti törmäyksen hiuksen hienosti.

Käsittämättömän komea elis

Maisema tuntui vaihtuvan vähintään sadan kilometrin välein radikaalisti, joten tylsistymään ei päässyt, vaikka väsymys alkoikin jo tuntua. Pikkulutakoista löysimme ensimmäiset vesipääskyt sekä mustakurkku-uikut ja erään joen varressa seisoskeli reissun ensimmäinen lyhytnokkahanhi. Vuorokausi vaihtui jossain Blönduósin tienoilla, jossa näimme taas hetken merta, kunnes käännyimme jatkamaan saaren pohjoisosaa seuraten kohti itää. Juuri kun väsymys tuntui olevan ottamassa sinnikkäästi koko matkan ajaneesta Kallesta selkävoittoa, huomasin Langidalurjoen varressa kivillä seisoskelevat sorsat, joiden takia oli pakko pysähtyä! Saimme vaivalloisesti auton ympäri kapealla tiellä ja kohta katsoimme putkella elämämme ensimmäisiä virta-alleja! Ja minkälaisia lintuja ne olivatkaan! Vaikka yö oli pimeimmillään, olihan kello paikallista aikaa jo yksi yöllä, näkyivät koiraan upeat violettia, oranssia ja valkoista hohtavat värit aika kaukana olevistakin linnuista upeasti! Yhteensä paikalla oli virta-alleja kolme paria. Samalla paikalla näimme myös minkin.

Kalle sai siirtyä auton takaosaan huilaamaan ja aiemmin matkalla pienen hetken nukkunut Johanna sai tulla pelkääjän paikalle pitämään meikäläiselle seuraa. Pian näimme vuoristoisilla lammilla ensimmäiset lapasotkat ja haapanat ja soisilla tasangoilla ensimmäiset suosirrit. Emmekä ehtineet kovinkaan pitkään vuorten välissä ajella, kun Engimýirin vierasmajakylttien kohdalta Hraunin ja Bakkin kylien välissä huomasin oudon näköisen sorsan virtaavasta Öxnadalurjoesta. Pysäytin auton nopeasti ja sanoin Johannalle, että nyt Kalle pitää kyllä herättää, mutta tarkistan vielä kiikareilla, että vauhdissa tekemäni määritys olisi todellakin oikea. Nousin autosta ja aloin selata kohtaa, jossa olin sorsan nähnyt, mutten enää löytänyt kuin haapanakoiraan, jonka seurassa tämä oli ollut. Onneksi hetkeä myöhemmin huomasin sorsan lennossa ja kyllä tuntomerkit olivat selkeät – koiras sinisiipitavi! Huusin kuin hinaaja ja sainkin Kallen nopeasti singahtamaan pihalle ja tämäkin näki linnun lentävän ja laskeutuvan toiselle suvantopaikalle. Itse singahdin hakemaan putkea, jotta pääsisimme katsomaan lintua paremmin ja saattaisin myös saada siitä jonkinlaiset kuvat skouppaamalla, mutta kun palasin takaisin oli lintu taas kadonnut, emmekä enää löytäneet sitä.

Pian saavuimme suurehkoon Akureyrin kaupunkiin, jossa tankattuamme jatkoimme kaupungin läpi. Kohta kuitenkin parkkeerasimme levikkeelle, jolta avautuivat komeat maisemat Skagafjördurin vuonolle, jonka vastarannalla kaupunki yhä näkyi. Hetken jaksoin katsella vuonolle, jossa näkyi mm. kalalokkeja sekä pari mustakurkku-uikkua. Läheisessä metsässä lauloi pari peukaloista, mutta koska kello oli paikallista aikaa jo neljä eli Suomen aikaa jo seitsemän aamulla, oli jo aikakin painua pehkuihin!

Ajo jatkuu

Maltoin nukkua vain pari tuntia, koska jo varsin lähellä oleva Myvatn poltteli houkuttelevasti. Staijailin vuonolle löytäen jokusen allin sekä kaakkurin ja äänittelin lähistöllä laulaneita peukaloisia. Kun sumu oli valtaamassa maiseman eikä vuonolle oikein enää nähnyt Larssonitkin heräsivät. Käsienpesupaikastamme näkyi alhaalla vuonon rannassa virta-allipari ja ensimmäinen korppi lensi ylitsemme. Kohta jatkoimme matkaa ensin vuonoa seuraten kunnes tie kääntyi taas itään sisämaahan kohti Myvatnia.

Ensimmäisen pysäyksen teimme Ljósavatnin järvellä, joka näytti jo kaukaa täydelliseltä amerikanjääkuikalle. Emmekä ehtineet edes parkkeerata pysähdyspaikalle, kun jo näimme lähes rannassa uiskennelleen ”immerin”. Ryntäsimme pihalle kuvauskalustomme kanssa, mutta paikalle pysähtynyt amerikkalaispariskunta oli jo onnistunut säikyttämään linnun kauemmaksi. Niinpä emme ehtineet kovinkaan kummoisia kuvia linnusta saada. Ei paljon naurattanut, kun pariskunta tuli vielä kysymään, että mikä lintu rannassa mahtoi olla! Säikyttelisivät immereitä perhana vie kotonaan!

Ja se toinen elis

Tylli sekä reissun ainoaksi jäänyt ampuhaukka kuitattiin jostain matkan varrelta reissupinnoiksi ja toinen pysäys tehtiin sitten Godafossin komealla, leveällä putouksella, josta kuitenkin varsin nopeasti jatkoimme kohti Myvatnia. Hieman ennen järveä tien varteen kurvasi kuuluisa Laxajoki, joka tällä kohtaa oli varsin leveä ja järvimäinen ja siinä oli runsaasti lintuja joukossaan myös ensimmäiset amerikantelkät, koiras sekä kaksi naarasta! Amerikantelkät olivat aika kaukana mutta rannassa oli myös muutamia mustapyrstökuireja, joten kuvattavaa riitti niin Kallelle järkkäreineen kuin minulle skoupaten.

Laxa

Seuraava pysäys oli sitten juuri ennen Myvatnjärveä teiden risteyskohtaan, jossa oli Laxajoessa se kuuluisa virta-allipaikka. Ja niitähän riitti! Heti noustuamme autosta näimme kymmenkunta virta-allia sekä amerikantelkkäkoiraan, joten pian olimme kuvauskalustoinemme etsimässä parhaita kuvauspaikkoja. Seuraavan tunnin verran kuvailimme amerikantelkkää sekä virta-alleja, jälkimmäisten oltua todella kesyjä ja yhteistyökykyisiä. Viheltelemällä linnuille ainakin koiras virta-allit tuntuivat pimahtavan ja uivat kerta toisensa jälkeen suoraan kohti, jolloin niistä sai todella erinomaisia kuvia. Ne myös vastailivat vihellyksiini erikoisesti töksäytellen. Kuvailun ohessa havaitsimme myös reissun ensimmäiset västäräkit sekä harmaasorsat. Ensimmäistä kertaa reissun aikana ilmassa oli myös hyönteisiä, mäkäräiset alkoivat pian haitata jo kuvaamistakin, mutta onneksi mukana ollut hyttyshattu auttoi tähän ongelmaan ja hengittäminen onnistui ilman, että nenä ja suu oli koko ajan täynnä ötökkää. Kun olimme kuvanneet mielestämme riittävästi, päätimme vihdoin jatkaa viimeiset muutamat kilometrit suurelle ja linnuista kuuluisalle Myvatnjärvelle.

Myvatnin lintupaljoutta

Myvatnilla todellakin oli vesilintuja ihan käsittämättömän paljon! Lähdimme kiertämään järveä eteläpuolitse ja alkuun katsoimme lintuja lähinnä autosta. Rannoilla oli todella runsaasti tukkasotkia sekä haapanoita, sinisorsia, harmaasorsia sekä vesipääskyjä, lapasotkien uidessa kauempana järvellä. Lopulta pysähdyimme eräälle islanninhevostilalle, josta Johannan oli tarkoitus mennä kysymään, pääsisikö hän ratsastamaan siksi aikaa, kun Kallen kanssa tutkisimme järven linnustoa parin seuraavan tunnin ajan. Mutta hevostilan isäntä kertoi, että koko Islannissa oli hevosilla joku virus, jonka takia niillä ei saanut ratsastaa lainkaan. Tilan pihalta päätimme seuloa järveä tarkemmin kaukoputkella. Sotkien joukosta löytyi yksi punasotkakoiras sekä muutamia mustalintuja, mutta kohta ympäriltämme alkoi kuulua voimakas kohinaa muistuttava ääni, joka voimistui hetkessä korvia huumaavaksi surinaksi, kun aivan käsittämätön määrä surviaisia ja mäkäräisiä tunki ihollemme. Pian oli hengittäminen täysin mahdotonta ilman että hyönteisiä oli suussa, nenässä ja korvissa. Sinnikkäästi seuloin kuitenkin järven näkyviltä osin loppuun havaiten runsaasti sotkia sekä monenlaisia sorsia, mustakurkku-uikkuja ja mustalintuja ym. ennen kuin juoksin muiden tavoin autoon ötököitä karkuun. Selvisipähän Myvatnin nimenkin alkuperä meille kerralla.

Pari kertaa pysähdyimme vielä ennen kuin eräällä hieman tuulisemmalla paikalla, jossa hyönteisiä ei ollut niin paljon, pysähdyimme järven rantaan lounastauolle. Johanna paistoi ostamamme pippuripihvit sillä aikaa, kun Kallen kanssa kuvasimme rannassa ollutta kesyhköä amerikantelkkää. Erään pikkusaaren takana näkyi amerikanjääkuikkakin uiskentelemassa. Mutta kohta jo herkuttelimme maukasta ateriaa.

Húsavikiin valaita katsomaan

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun upean kesäisen sään kannustamina päätimme ajaa suorinta tietä Húsavikiin, jossa osallistuisimme valaspaattiretkelle. Tilasimme puhelimitse liput viiden kierrokselle ja lähdimme ajamaan kohti pohjoista. Harmiksemme suorin tie ei välttämättä ollutkaan nopein, sillä iso osa tiestä oli hidaskulkuista hiekkatietä, mutta lopulta ehdimme kuitenkin Húsavikiin hyvissä ajoin. Meren rannassa vallitsi kuitenkin aivan erilainen sää kuin mitä sisämaassa oli ollut. Täällä oli sumuista ja todella kylmää! Niinpä laitoimme lähes kaikki mukanamme olleet vaatteet päällemme, kun nousimme paattiin.

Veneen lähdettyä liikkeelle näkyi merellä heti riskilöitä ja päästyämme avomerelle alkoi näkyä todella runsaasti lunneja, joitakin etelänkiisloja ja ruokkeja sekä muutama pohjankiisla. Kallen huomion varastivat kuitenkin upeat putkinokat eli myrskylinnut, joita tämä yritti kuvata. Jostain syystä myrskylinnut eivät kuitenkaan olleet kovin helposti kuvattavissa, ehkä paattimme vauhti oli niille liian hidas? Jokunen suula sekä pikkukajava nähtiin myös.

Pian mereltä löytyi myös ensimmäinen lahtivalas, jonka pääsimme näkemään useita kertoja sen ensin noustua pintaan neljästä viiteen kertaan ennen pitempää sukellusta, jonka jälkeen vielä onnistuimme pari kertaa löytää sen uudelleen. Pian näkyi pari lahtivalasta lisää, ennen kuin jatkoimme yhä kauemmas ulapalle, jossa vielä edellispäivänä oli nähty sinivalaita ja vielä aamupäivälläkin ryhävalaita. Mutta nyt sää oli muuttunut todella sumuiseksi ja vaikka kiertelimme merellä pitkän tovin, emme löytäneet enempää valaita. Olimme kaikki todella jäässä ja paluumatka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta silti staijasimme todella tiukasti koko ajan. Johanna tuntui olevan erityisen innoissaan valasbongauksesta ja onneksi sentään löysimme vielä muutamia pyöriäisporukoita nähtäväksemme, jottei kova yritys mennyt ihan hukkaan.

Palattuamme kolmen tunnin valasreissulta tapasimme satamassa sovitusti islantilaisorni Yann Kolbeissonin, jonka kanssa olin vaihdellut joitakin sähköposteja sekä turissut Facebookissa muutenkin ennen reissuamme. Jutustelimme paikallisessa kuppilassa hieman toista tuntia ennen kuin meillä alkoi taas reissun rasitukset painaa ja oli pakko lähteä etsimään seuraavaa yöpymispaikkaa. Sitä ennen oli kuitenkin aivan pakko käydä katsomassa paikallisista museoista sitä tärkeintä eli penismuseota. Ihan pakko oli käydä katsomassa, että sellainen todellakin oli olemassa – ja olihan se! Onneksemme se ei tietenkään ollut enää tähän aikaan auki – sillä uteliaisuutemme oli tuskin päästänyt meitä muuten jatkamaan heti matkaa!

Ajaessamme takaisin Myvatnia kohti, alkoi etupenkillä melkoiset pilkkimiskilpailut. Päätimme ensin yrittää jatkaa Myvatnille asti, mutta pian tavoitteenamme oli vain päästä seuraavalle mahdolliselle levikkeelle. Kun levikettä ei kuitenkaan alkanut kuulua, aloin itse haaveilla pääsystä kartalla näkyneen pienen Másvatnin rantaan. Josko sieltä sitten aamulla löytyisi vaikkapa amerikanjääkuikka kuvattavaksi ja äänitettäväksi, kun todennäköisesti kuitenkin heräisin muita aikaisemmin. Ihme kyllä jaksoimme ajaa sinne saakka ja sopivasti järven rannalta löytyikin levike, jolle parkkeerasimme ja eipä kulunut monta minuuttia kun asuntoauton jo täytti tasainen tuhina.

Upea aamu!

6.6. Heräsin ennen kuutta amerikanjääkuikan käsittämättömän komeaan ja niin monista amerikkalaisista kauhuelokuvista tuttuun huutoon! Nappasin äänitysvehkeet matkaan ja singahdin pihalle niin nopeasti, etten toviin tajunnut, että olin liikeellä siis t-paidassa, lyhyissä kalsareissa, äänityslaitteet kourassa ja housut olalla, paljain jaloin – toki sandaalit olivat toisessa kädessä! Ulkona oli varmaan korkeintaan 1 aste plussaa, mutta se ei minua hidastanut vaan kiskoin housut jalkaan ja laitoin sandaalit jalkaan ja lähdin lähestymään sankan sumun peitossa ollutta järveä. Jouduin kävelemään vain muutamien kymmenien metrien päähän järvestä ennen kuin näin edes hieman järven rantaa, muun järven ollessa sankan sumuverhon peitossa. Immeri kuitenkin huusi aktiivisesti, joten päätin kävellä aivan rantaan saakka. Ensimmäiset amerikanjääkuikkaäänitykset otin rannasta ja kylläpä olikin komeaa! Sen lisäksi, että immeri huusi aktiivisesti parinkymmenen sekunnin välein karmeaa ujellustaan, kuului taustalla kiiruna sekä pikkukuoveja. Jokunen mustalintukin huristeli taivaalla ylitseni äännellen, kun päätin yrittää seurata pikkuhiljaa rantaa pitkin loitonnutta amerikanjääkuikan ääntä. Puolisen kilometriä käveltyäni näin sumun seassa hiljalleen poispäin uivan ja aina välillä huutaneen siluetin, joka pian pysähtyi ja sen luokse ui myös toinen lintu. Nyt linnut kääntyivät uimaan minua kohti eli takaisin asuntoautoamme kohti. Niinpä päätin juosta hakemaan kuvauskaluston ja kohta kuvasin immeriparia aivan ruudun täydeltä. Kuvattuani lintuja aikani, juoksin herättämään Kallenkin paikalle kuvaamaan ja jokusen kuvan Kallekin ehti saada, ennen kuin linnut kääntyivät rantaa seuraten kauemmas tiestä. Samaan aikaan auton vieressä alkoi kiiruna mekastaa ja saimme linnusta sekä kuvia että äänitystä. Kalle pääsi varsin lähelle sitä suojaverkkoonsa naamioituneena. Olipahan ollut upea varhaisaamu!

Rusti

Jatkoimme lopulta Myvatnille ohittaen Laxa-joessa taas puljanneet virta-allit ja seurasimme nyt järven pohjoisrantaa. Lintuja oli taas mustilla hiekkarannoilla runsaasti, mutta ne vaikuttivat säikyiltä ja pakenivat autoamme aika kauas rannasta. Niinpä pysähdyimme vasta Myvatnin lintumuseon pihassa, jossa Kalle todella onnistuneesti kuvasi vesipääskyjä saaden niiden parittelunkin ikuistettua sekä mustakurkku-uikkua nousemassa pesälleen. Amerikanjääkuikka uiskenteli kauempana ja huudahtikin pari kertaa komeasti. Ollessamme palaamassa museolta päätielle, ihmettelin ääneen, kuinka emme vielä olleet nähneet yhtään tunturihaukkaa, vaikka paljon meitä sokeammatkin Islanninmatkaajat niitä olivat nähneet. Vain minuuttia myöhemmin huomasin edessämme olevan sähkötolpan päässä kookkaan linnun, jota punakylkirastaat pommittivat; siinä se oli – komea välimuotoisen vaalea tunturihaukka! Ehdimme kaikki katsoa lintua putkella hetken ja itse ehdin skoupata pari kuvaa sekä ottaa lyhyen videon linnusta, kunnes linnun vierestä ajoi auto ja kun samaan aikaan punakylkirastas pommitti sitä entistäkin aktiivisemmin, se ärsyyntyi ja otti siivet alleen ja lensi järven sorsia hätyytellen kauas järven rantaa seuraten horisontin taakse.

Upeita turistikohteita

Heitimme hyvästit Myvatn-järvelle ja jatkoimme päätietä pitkin hieman itään Myvatnin uimalaan, jossa vietimme seuraavat 2,5 tuntia lämpimässä, liukkaassa, turkoosinsinisessä vedessä lilluen. Kylläpä tekikin hyvää hieman rentoutua vedessä parin rankan ajopäivän jälkeen. Keskipäivällä jatkoimme Namafjallin käsittämättömän upealle geotermiselle alueelle, jossa ihmettelimme pitkään maaston monivärisyyttä, kiehuvia muta-altaita sekä fumaroleja. Paikka oli aivan käsittämätön – aivan kuin toiselta planeetalta! Pienen matkan päässä oli sitten Krafla, jossa pieni aktiivinen tulivuori puhisi kovaäänisesti puhaltaen savua korkealle taivaalle. Vieressä kipusimme vielä katsomaan kraaterijärveä, jota kuvatessamme kraaterista nousi retkemme ensimmäinen merisirri lentäen vauhdikkaasti ohitsemme.

Ja taas pitkä siirtymätaival

Sitten olikin taas edessä pitempi siirtyminen ja alkuun minä ajoin itään aina Egilstadiriin asti. Matkalla havaitsimme runsaasti lyhytnokkahanhia. Egilstadirissa käännyimme sitten matkaamaan kohti etelää. Jos olin ajanut pitkän matkaa puuduttavan pitkiä suoria teitä, niin kun Kalle pääsi rattiin tiet muuttuivat ensin mutkaisiksi, sitten mutkaisiksi vuoristoteiksi ja lopulta mutkaisiksi vuoristoisiksi hiekkateiksi. Täällä näimme myös reissun ensimmäiset porot.

Ilta alkoi taas olla jo pitkällä, kun tajusimme, että meillä oli mahdollisuus oikaista Öxin kautta ja välttää näin parin vuonon kiertoa. Vaikka näin menettäisimme mahdollisuuden katsella vuonojen lintuja ja maisemia, päätimme lähteä oikotielle. Parikymmentä kilometriä pitkä oikaisu oli lopulta aika hurja, sillä hiekkainen tie nousi ja laski pahimmillaan 14 asteen jyrkkyydellä ja oli todella mutkainen. Sen lisäksi vuoristossa oli vieläpä niin sankka sumu, ettei näkyvyyttä ollut kuin parikymmentä metriä. Johanna nukkui takana pomppien sängyssä varsin holtittoman näköisesti meidän etupenkillä ollessa tarkkoina, että pysyisimme tiellä, jota ei ehkä kuitenkaan ollut tarkoitettu matkailuautolle. Ollessamme tien korkeimmalla kohdalla tien varressa oli pienillä kumpareilla kaksi kahlaajaa vierekkäin ja tarkistuspysäyksellä ne osoittautuivat kapustarinnaksi ja merisirriksi, joita näin pääsimme kuvaamaan vieretysten.

Laskeuduimme lopulta jyrkästi alas Berufjördurvuonon rantaan, jossa teimme vaihteeksi ruokaa ennen kuin jatkoimme illansuussa Djúpivogurin kaupunkiin, jonka takana varsin hienolla lätäkköisellä lintualueella väitettiin pesivän todella runsaasti eri lintulajeja. Löysimmekin heti pari koiraslapasorsaa sekä yhteensä 17 vanhaa ja 10 pientä palleroista poikasristisorsaa. Lutakoissa oli muutama kaakkuripari ja yleisiä vesilintulajeja oli runsaasti kuten myös mustapyrstökuireja sekä tavallisia kahlaajia eli lähinnä punajalkavikloja ja meriharakoita.

Jatkoimme vielä yötä myöten matkaa ja Hamarsájoen yllä näimme paikallisittain näin kesällä kovan lajin, kun harmaahaikara lensi ylitsemme. Rantaa seuraten ja vuonot melkein sisäjärviksi sulkevia pitkiä kannaksia ihmetellen, jatkoimme taas niin pitkään kun vain ikinä jaksoimme ja lopulta aivan järkyttävän väsyneinä parkkeerasimme auton vihdoin pitkän tauon jälkeen löytyneelle P-paikalle ja painuimme nukkumaan. Kello olikin tässä vaiheessa jo kaksi yöllä.

Jäätikköä

7.6. Heräsin kurkkukipuisena jo kuudelta ja odottelin aikani, josko Larssonit heräisivät, mutta kun he vielä sikeästi nukkuivat, päätin käydä ulkona hieman käpöttelemässä. Vaikka alava ranta näytti täydelliseltä kahlurirannalta, ei sieltä löytynyt muuta kuin tolkuttomasti punajalkavikloja sekä lapintiiroja ja meriharakoita. Lopulta päätin käydä hieman potkiskelemassa Kallea, jotta pääsisimme vaihtamaan taas maisemaa, joka todellakin tällä saarella tuntui aina joka mutkan tai mäen harjanteen takana muuttuvan yllättävän paljon.

Pääsimme jatkamaan matkaa vasta vähän ennen kahdeksaa. Nyt maisema oli muuttunut todella alavaksi ja aukeilta löysimme pian merikihujen ohella myös isokihuja. Ja heti ensimmäiset antoivatkin meille kyytiä, kun osuimme kuvaamaan niitä vähän turhan lähelle heidän pesäänsä. No olivatpahan ainakin helppoja kuvaus- ja äänityskohteita. Rannoilla näkyi järjettömän paljon laulujoutsenia, mitä lie luppojoukahaisia?

Jökulsarlón

Jatkoimme Vatnajökullin valtaisan jäätikön reunaa seuraten Jökulsarlónin järvelle saakka, josta jäätiköltä irroneet jäävuoret kulkeutuivat virran mukana merelle. Maisema oli henkeäsalpaava! Näissä maisemissahan oli kuvattu James Bond – Kuoleman katse -elokuvan jäätikkökohtaukset. Tähän asti olimme olleet joka paikassa lähes ainoita turisteja mutta täällä niitä sitten jo riitti! Lähes saman tien paikalle päästyämme hyppäsimme omituiseen pyörillä järveen ajaneeseen paattiin, jolla kiertelimme puolisen tuntia järvellä jäitten seassa niitä kuvaillen. Rantauduttuamme kuvailimme kesyä ”Tappi” isokihua, rannassa sukellellutta kirjohyljettä sekä tietysti lisää maisemia. Kohta jatkoimme sillan toiselle puolelle mustalle tuhkarannalle kuvaamaan jäävuorista irronneita jäitä.

Lisää turistikohteita

Matka jatkui taas jäätikön reunaa kiertäen kunnes Kalle plokkasi tien vieressä pesällä olleen kaakkurin, jota oli tietysti pakko pysähtyä kuvaamaan. Seuraava kohteemme oli Skaftafellin jäätikkö, mutta vahingossa osuimmekin Svinafellin jäätikölle. Onneksi tätäkin jäätikköä pääsi ihmettelemään todella läheltä. Näimme ylhäällä jäätiköllä ryhmän jäätikköretkellä olleita turisteja. Saimmekin kuvan siitä, minkälainen tällainen retki olisi, japanilaisturisteille tehtiin jäätikölle portaita, jotta heidän olisi hyvä kävellä siellä – aaargh! Tiesimmepähän ettei kyseisenlaiselle retkelle kannattaisi rahojaan sijoittaa.

Pienen matkan päässä parkkeerasimme Vatnajökullin kansallispuiston parkkipaikalle, joka olikin melkoinen turistipyydys. Me otimme pian suunnaksi Svartifossin putouksen, jolle kiivettiin reilut puoli tuntia hyväkuntoista polkua pitkin. Itse putous oli kuitenkin pienoinen pettymys. Se olisi varmaan ollut komeampi, jos olimme kävelleet alas lähelle putousta, josta sen kristallimaiset laavaseinämät olisivat erottuneet paremmin, mutta päätimme nopeuttaa matkan jatkamista ja ihastelimme putoista hieman kauempaa ja kävelimme sitten samaa reittiä takaisin autollemme.

Kohti Eyjafjallajökullia

Edessä olikin taas pitkä siirtymä ja ajoimme saaren eteläisimpien alavien alueiden, jotka olivat jäätiköiltä alkunsa saavien jokien rikkomia, poikki aina Skogafossin putoukselle saakka. Tämä putous olikin sitten todella komea! Ihmettelimme valtavaa putousta ensin alhaalta ja sitten kiipesimme vielä portaita pitkin ylös. Kalle säikytteli meitä liukastelemalla jyrkänteen reunalla, mutta onneksi tilanne ei ollut niin paha kuin miltä se meistä yläpuolelta katsojista näytti!

Lopulta suuntasimme etsimään yöpymispaikkaa aktiivisena jo pari kuukautta olleen Eyjafjallajökullin maastoon. Tämä ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin olimme luulleet, sillä jäätikkö ei näkynytkään lainkaan päätielle vaan jouduimme etsimään sopivaa jäätikköä kohti lähtevää tietä. Kun matkailuautolla ajettavaa tietä ei meinannut löytyä, kysyimme apua parilta espanjalaisturistilta, jotka neuvoivat meitä seuraamaan tietä numero 261. Yritimme parikin kertaa oikaista tälle tielle poikkiteitä pitkin, mutta ilmeisesti juuri tällä alueella Eyjafjallajökullin purkausten aiheuttamat tulvat olivat tuhonneet teitä sen verran, että oikaisu oli mahdotonta. Kun lopulta pääsimme etsimällemme tielle, ajoimme sen päähän saakka, ensin ihan hyväkuntoista, mutta loppupäästä huonokuntoista hiekkatietä pitkin. Perillä edessämme olisi pitänyt avautua Eyjafjallajökull, mutta se oli tietysti sankan sumupilven takana. Lieneekö sumu ollut sitten tuhkaa, vai aiheuttiko tulivuoren aktiivisuus alueelle tätä sumua muutoin, mutta tulivuorta ei siis näkynyt lainkaan. Olimme niin väsyneitä, että päätimme jäädä paikalle nukkumaan ja tsekata tilanteen uudestaan aamulla.

Turistipäivä Kultaisen kolmion paikoilla

8.6. Heräsin taas aikaisin ja kurkkukipuni oli hieman parantunut, mutta edellisiltana kadonnut ääneni ei ollut palannut takaisin. Ulkona oli todella lohduttoman näköistä eikä se johtunut vain maisemaa peittävästä tuhkasta vaan sumu oli yhä vain tihentynyt ja ilma oli niin kostea, ettei voinut olla ihan varma satoiko vai oliko kosteus vain sumusta peräisin? Niinpä jätimme pian Eyjafjallajökullin ja palasimme huonoja teitä pitkin takaisin päätielle. Nähtyämme viimein reissumme ensimmäiset selkälokit, joita näkyikin sitten myöhemmin isoissa parvissa siellä täällä, otimme taas pian suunnan sisämaahan ja kohti Kultaisen kolmion nähtävyyksiä.

Ensimmäisenä ajoimme Geysireille, jonne ehdimme vielä ennen kuin paikka alkoi täyttyä turisteista. Kallen ja Johannan jäätyä vielä aamupalaa nauttimaan, suuntasin itse katsomaan ja kuvaamaan alueen monia erilaisia kiehuvia altaita sekä tietysti itse geysireitä, joista pienempi oli aktiivinen ja purkautui aina noin 6 minuutin välein. Ensimmäisen purkauksen näin, kun oli juuri saapumassa sen luokse ja toista osasin näin jo siirtyä odottamaan parin paikalla olleen turistin tavoin kamera kourassa sopivan lähelle sitä. Toinen purkaus tuli vielä niin yllättäen, että ensinnäkin meinasin tipauttaa kameran kädestä ja toisekseen hätäilin kuvan otossa niin, ettei vesisuihku ollut vielä lähellekään komeimmillaan, kun kuvan räppäsin. Kolmannesta osasin jo ottaa kuvan juuri silloin, kun pitikin eli vesisuihkun ollessa suurimmillaan. Niinpä päätin seuraavaksi ottaa videota. Odottelimme yhden ranskalaiskuvaajan kanssa purkausta kamerat valmiina, mutta sepä antoikin odotuttaa itseään. Tauko oli nyt selvästi pitempi kuin aiemmin ja aloin jo hermostua. Aloitin videon alusta ainakin kolmeen kertaan, kun mitään ei meinannut tapahtua. Lopulta kun taas olin kuvannut kuplivaa vesiallasta reilun minuutin se yhtäkkiä sylkäisi vesipatsaan korkealle ja tällä kertaa paljon korkeammalle kuin aiemmin ja kuinka ollakaan vesipatsaan suuntaus olikin täydellisesti kohdillaan ja kaikki se vesi laskeutui suoraan meidän kahden kuvaajan päälle! Jatkoimme kuvausta varsin pitkään, kun itsekin halusin saada videon oikeasti loppuun siten, että Geysir olisi taas vain höyryävä ja kupliva lätäkkö, mutta kun vettä vain tuli ja tuli taivaalta päälleni, oli lopulta pakko suojata kamera kädellä ja singahtaa turvaan. Ja kylläpä muilla turisteilla oli hauskaa, kun he saivat nauraa meille kahdelle aivan läpimärälle kuvaajalle!

Saapuessaan geysirille Kalle ja Johanna ”hieman” ihmettelivät, kun meikäläinen oli aivan läpimärkänä heitä vastassa. Kohta heilläkin kuitenkin oli jo rutiininomainen ote purkausten kuvaamiseen, kun he noin kuuden minuutin välein aina täyttivät muistikorttejaan.

Vietimme lopulta tällä ihmeellisellä alueella aikaa varsin pitkään kuvaten, maisemia ihmetellen ja turistikaupassa shoppaillen ennen kuin jatkoimme pienen siirtymän Gullfossin putouksille. Tämä valtaisa putouskompleksi oli taas huikean upea! Niinpä sielläkin vierähti aikaa kuvaten ja videoiden sekä taas shoppaillen.

Jäljellä oli vielä Kultaisen kolmion kolmas kohde eli Pingvellirin kansallispuisto, jossa Euroopan ja Amerikan mannerlaatat erkanevat toisistaan. Pingvallavatn-järven rannalla sijaitsevalle kallioalueelle saavuttuamme kävelimme kohti mannerlaattojen repimiä kallioharjanteita, kun huomasimme jokirannassa useita virta-alleja. Singahdimme Kallen kanssa takaisin autolle hakemaan kameramme ja saimmekin linnuista erinomaisia kuvia. Näimme jopa lintujen sukeltelevan kirkkaassa vedessä siten, että linnut erottuivat räpiköidessään veden alla vauhtia siivillään.

Kävelimme tovin kalliojyrkänteiden keskellä maisemia kuvaillen, kunnes päätimme jatkaa taas matkaa. Ajaessamme taas Reykjavikin läpi sulkeutui ympyrä, sillä olimme nyt ajaneet koko Islannin ympäri. Selvisimme taas suuren kaupungin sekavahkosta liikenteestä ja jatkoimme kohti Reykjanesia. Ennen Keflavikia käännyimme kuitenkin etelään kohti Grindavikia, jossa kävimme pikaisesti kaupassa ja ihmettelimme punaisia lippuja, joita liehui talojen pihalla. Punaiset liput kuitenkin karkasivat yhdellä pihalla aivan käsistä, sillä pihassa liehui kaikkien kommunistimaiden liput! Mikäköhän lie kylä sekin sitten oli?

Ennen iltakahdeksaa parkkeerasimme Blue lagoonin parkkiin ja loppuilta sujuikin sitten taas sinisessä vedessä lilluen, vesihierontaa hyödyntäen sekä rentoutuen. Iltakymmenen nurkilla, kun uimala oli jo kiinni, jatkoimme pikkumatkan tietä Keflavikia kohti, jossa parkkeerasimme P-paikalle, söimme Johannan kaikista jäljellä olevista ruoista loihtimaa herkullista ”allihuuppasuuppaa”, pakkasimme tavaramme, siivosimme auton sekä painuimme pehkuihin jo iltayhdentoista jälkeen.

Loppusanat

9.6. Heräsimme ennen viittä, söimme loput sopasta, siivosimme ja pakkasimme loppuun ja ajoimme Keflavikiin, jossa palautimme 1939 kilometriä meitä erinomaisesti palvelleen auton, maksoimme vuokran ja muut kulut sekä saimme kyydin lentokentälle. Vain tuntia myöhemmin lähti koneemme kohti Helsinkiä. Koneesta näkyi vielä upeasti Vatnajökullin jäätikkömaisemia, mutta pian näkyi enää merta, sitten Norjaa, Ruotsia, taas merta ja klo 14:20 laskeuduimme Helsinki-Vantaalle, jossa heitimme hyvästit ja lähdimme kohti kotejamme.

Itse ajelin vauhdikkaasti aina Lappeenrantaan saakka, jossa liikenne meni täysin tukkoon joidenkin leveiden kuljetusten takia. Niinpä päätin kurvata Joutsenossa Konnunsuolle, jossa näkyi mukava hanhiparvi, jossa oli 2 tundrahanhea sekä meri-, metsä- ja valkoposkihanhi. Palattuani taas 6-tielle olivat leveät kuljetukset taas tukkimassa tietä. Niinpä kävin Joutsenossa pizzalla ja lopulta sen jälkeen pääsin ajamaan vauhdikkaasti kotiin Parikkalaan, jossa olin ennen iltayhdeksää.

Yhteensä näimme reissun aikana 65 lintulajia, mikä on varsin hyvä määrä siihen nähden, että jouduimme pitämään melkoista kiirettä koko reissun ajan, jolloin kunnolliset pysähdykset, joilla esim. rantoja olisi seulottu putkella, jäivät vähiin. Tavoitteenamme kuitenkin oli ollut lähinnä hoitaa kaksi pakollista wp-pinnaa sekä saada kuvattua ja äänitettyä muita mielenkiintoisia lajeja, joista itselleni tärkein oli amerikanjääkuikka. Niinpä lintumielessä reissumme oli lopulta erinomaisesti onnistunut ja muuten jopa vielä onnistuneempi, sillä retkiporukkamme oli loistava ja meininki matkailuautossa koko ajan todella leppoisa! Ja vaikka kiirettä pitikin ja välillä siirtymät olivat pitkiä, ehdimme kiertää nähtävyyksiä ja tutustua maahan todella hyvin. Seuraavalla kerralla sitten kierretään saarta hieman pitempään ja jollain muulla kuin matkailuautolla. Saatavana olisi mm. kahden hengen maastomatkailuautoja! Mutta tällaiselle pikaiselle reissulle matkailuauto oli ehdottomasti paras valinta. Kiitokset Kallelle ja Johannalle loistavasta retkestä!

J.A.