Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2023

Pohjois-Suomi ja Norjan Varanki 6.-21.6. 2023

6.6. alkoi kauan odotettu loma. Jo ruokatunnilla olin käynyt pakkaamassa auton valmiiksi ja suoraan töistä lähdimme ajamaan kohti pohjoista. Tuttuun tapaan retkipinnoja alettiin listata heti, kun Parikkalan raja ylittyi.

Matka taittui ja tavallisia lajeja nähtiin, joista mainittavin alkumatkasta oli Kiteen Puhoksessa näkynyt tikli. Seuraava parempi havainto tehtiin Juukassa, jossa lähes taajama-alueella, vain kilometri-pari ABC-aseman jälkeen käpötteli tiellä ukkometso. Vieläkään ei kuitenkaan pysähdetty vaan matka jatkui kohti Kainuuta.

Raribongailua

Kun Kajaani alkoi olla jo lähellä, alkoi suunnitelmamme hahmottua siten, että meidän kannattaisi ensin suunnata Sotkamon puolelle Pirkan jo Tornien Taistosta palatessaan löytämää arohyyppää bongaamaan. Saimme kuitenkin tietää, että lintu oli ollut pari tuntia hukassa ja paikalla oli etsijöitä, joten muutimme suunnitelmaa, kun aikataulut näyttivätkin sopivan täydellisesti siihen, että ajaisimmekin Kajaaniin.

Kajaanin rautatieasemalla odottelimme lopulta kymmenisen minuuttia etelästä saapunutta junaa, josta Allan Hamari hyppäsi autoomme, johon olimme ihme kyllä saaneet raivattua sen verran tilaa, että ”Allu” mahtui kyytiin. Sitten jatkoimme Koutaniemeen, jossa oli porukkaa pihassa paikalla ja saman tien pääsimme näkemään pihan kukkivassa tuomessa lepäilevän, pihapiirissä  pari päivää viihtyneen vihermehiläissyöjän!

Vihermeropsi esitteli muutamia lentonäytöksiä ja laskeutui kertaalleen paremmin kuvattavaksi ja mieluustihan näin harvinaisen ja kauniin linnun parissa vietimme aikaa hieman enemmänkin. Saatuamme tiedon, että arohyyppä oli taas löytynyt, päätimme kuitenkin lähteä kohti Sotkamoa.

Blue-cheeked Bee-eater

Kajaanin ja Sotkamon rajan tienoilla näimme tien varresta saaliin napanneen lapinpöllön, joka kuitenkin sujahti metsän siimekseen, ennen kuin ehdimme kuvaamaan sitä. Ja pian olimme Huuskonniemessä, jossa ei enää ollut ketään paikalla mutta lähes saman tien näimme muutaman muun paikalle perässämme saapuneen kanssa arohyypän lentävän lähemmältä pellolta kauas pellon perälle ja laskeutuvan katveeseen.

ArohyyppäHyyppä lennähti uudelleen pariin otteeseen ja kertaalleen se laskeutui meriharakan seuraksi tiellekin mutta niin kauas, että kuvat jäivät vaatimattomiksi ja kohta se taas lensi pellon perälle katveeseen. Huuskonniemen pellolla näimme myös mm. metsähanhen ja kapustarinnan. Lopulta ilta alkoi olla jo sen verran pitkällä, että päätimme lähteä jatkamaan pitkää matkaamme.

Aamuyön pikkutunneilla parkkeerasimme lopulta Kemissä Allun pihalle ja pian olimme valmiita nukkumaan.

Meri-Lapissa

7.6. nukuimme hyvin mutta seitsemältä suuntasimme Meri-Lapin retkelle. Aloitimme retken mainiosti kuulemalla eräältä tehdasalueelta sponttaanisti rantakurvin soidinta. Jatkoimme Tuhka-altaalle, jossa käppäilimme aluetta kovaa vauhtia tuhoavien työkoneiden ohi alueen perälle, josta alkoi löytyä lintuja. Pikkutyllejä, meriharakoita, lapintiiroja, parikymmentä harmaasorsaa, muutama lapasorsa ja lopulta näyttäytyi etsimämme sitruunavästäräkkikin. Muitakin vasta Lappiin saapumassa olevia myöhäisiä muuttajia havaittiin kuten esim. lehto- ja hernekerttu, ruokokerttunen sekä punavarpunen.

SitruunavästäräkkiPunavarpunen

Retkemme jatkui ja Rytikarista staijasimme sekunneissa mereltä räyskän, lyhyellä petostaijilla Holstinharjulla näimme pari merikotkaa, käynti Simon rajamaastossa Matinaavalla tuotti ylläri-haarahaukan ja sitten olikin suokävelyn paljastamana edessä pakollinen käynti Keminmaan puolella Hankkijalla, josta ostimme molemmat Hannan kanssa uudet kumisaappaat.

Tornion puolella kaatopaikalla näkyi niin tuhka- kuin tavallisia selkälokkeja ja merilokkeja, Ala-Raumossa kuului merihanhia ja näkyi pari piekanaa, Oravaisensaaressa merikotka ja Kaupunginlahdella nokikana, silkkiuikkuja sekä kanadanhanhi. Golfekentän tienoilta yritimme kovasti löytää tiibetinhanhea mutta löysimme vain läjäpäin kanukkeja sekä valkoposkihanhen.

Pakollisen Haaparannan karkkikauppakäynnin jälkeen kävimme vielä Kivirannassa näkemässä yhden Lappi-pinnan lisää – turkinkyyhkyn. Sitten alkoikin päivä olla pulkassa ja ilta meni syöden ja saunoen ja lopulta painuimme aikaisin pehkuihin, sillä retkemme seuraava osuus oli alkamassa.

Pohjoiseen

8.6. lähdimme taas seitsemän aikaan liikenteeseen ja ensimmäisen kunnon stoppimme teimme Rovaniemellä Paavalniemessä, josta bongasimme kultarinnan ja kuulimme myös pari tiltalttia.

Lopulta jatkoimme Kemijärvelle veljeni Pirkan luokse ja näin oli Lapin rallijoukkueemme kasassa. Pian olimme lastanneet kaikki muutamana seuraavana päivänä tarvitsemamme tavarat Pirkan autoon ja lähdimme taas jatkamaan kohti pohjoista.

Pelkosenniemen Sokanaavalla stoppi tuotti mainittavimpina pesivän metsähanhen sekä laulavan pohjansirkun. Sodankylän puolella Moskujärven pohjustuskäynti tuotti muutaman pilkkasiiven, pari merikotkaa ja kapustarintaa ym., eikä kovin kummoinen ollut Sompiojärvenkään pohjustuskäynti, sillä näimme vain 4 merikotkaa ja paluumatkalla pari riekkoa. Ilmakkiaavan pakollinen stoppi tuotti perinteiset mustalinnut sekä isolepinkäisen mutta Porttipahdan padolla sentään näkyi pari merilokkia.

Ajoa riitti mutta illalla kurvasimme vielä Kaunispäälle, josta löytyi suht helposti keräkurmitsa ja törmäsimme paikalla myös pohjoiseen pitkälle rengastusreissulle saapuneeseen Tuomaalan Juhaan, joka oli nähnyt toisen ”kekun” eri puolella nyppylää – hyvältä siis vaikutti lajin saaminen rallissa.

Keräkurmitsa

TaviokuurnaLopulta kurvasimme Neljän tuulen tuvan pihaan, josta löytyi tuttuja rengastusreissulaisia sekä tietysti taviokuurnia. Menimme nopeasti nukkumaan, sillä edessä oli perinteisesti (täysin vastoin kaikkea järkeä) retkipäivä vielä pohjoisemmaksi. Moni muu olisi varmaan käyttänyt päivän rallin pohjustamiseen mutta me suuntaisimme pohjoisemmaksi paikoille, joissa emme rallissa kävisi lainkaan.

Pohjustusta

Willow Grouse

9.6. keli oli aivan surkea! Tuuli oli todella kova ja välillä satoi vettäkin. Suuntasimme kuitenkin hyvissä ajoin maastoon. Ensimmäisestä kohteestamme Kaamasesta löysimme spontaanin lapintiaisen ja Kenespahdalla hautoi piekana. Seuraavana suuntasimme Skalluvaaraan, jossa oli pari vesipääskyä, 5 tunturikihua sekä muutama sinirinta mutta kelin ajamina jatkoimme pian matkaa.

Utsjoen Ailigaksen komppaus tuotti aivan laelta kanalinnun, joka kuitenkin oli riekko! Myös merikotka sekä parit tunturikihut nähtiin.

Muutamilla Tenonvarsistaijeilla ei irronnut piekanoja ja tuulihaukkoja sekä yhtä ampuhaukkaa kummempaa mutta hiiripöllön löytäminen kuitenkin ilahduttaa aina. Samoin oli hienoa nähdä maakotkan pesässä iso poikanen.

Surkean kelin takia muuten havainnot jäivät kuitenkin todella vaisuiksi. Lopulta olimme perillä Utsjoen Karigasniemellä, jossa majoituimme tuttuun hotelliin.

Illallisen yteydessä suunnittelimme vielä hieman ralliamme, jonka pohja oli kuitenkin sama kuin Pirkalla ja Allulla oli jo vuosia ollut. Edessä olisi seuraavana päivänä aivan tolkuton määrä ajoa mutta samalla retkeilyä ja paljon lintuja lähes Lapin ääripäissä!

Lapin ralli

10.6. nukuimme pitkään ja heräsimme kahdeksaksi aamupalalle ja ennen ysiä olimme valmiita ja käytyämme vielä kaupassa lähdimme ajamaan kohti Piesjänkää – perinteistä aloituspaikkaa. Matkalla Basijärven pikkulätäköllä näkyi naaras uivelo ja Piesjänkällä sovimme, että keuhkoputken tulehduksesta vielä toipumassa oleva Hanna jäisi pohjustamaan erotusaidan tienoon lintuja, kun me muut suuntaisimme Piejänkän perukkaan aloittamaan rallia.

Kävelimme tunnin verran jänkhää, tai lähinnä sen reunoja, havaiten mitättömän vähän lintuja – erikoisimpina pari kurkea sekä viherpeipon. Lopulta saavuimme aloituspaikallemme Ailigasjärven rantaan ja onneksi täällä oli tuttuun tapaan mukavasti lintuja!

TunturikihuRallimme polkaistiin käyntiin pian klo 10:49, kun taivaalta löytyi piekana ja samaan aikaan oli näkyvissä myös 10 metsähanhen parvi. Ja jo pohjustettuina hoituivat nopeasti niin mustalintu-, pilkkasiipi kuin allikin, vesipääskyt, suokukot, tunturikihut (25), sinirinta, lapinsirkut, keltavästäräkit ym. Yllärinä löysin kaukaa tunturien päältä kaartelevan maakotkan (2kv) ja kohta päällämme soidinsi jänkäkurppa. Aloitus oli siis ollut mitä mainioin!

Pitkällä kävelyllä ja kovalla komppauksella takaisin erotukselle emme löytäneet oikein mitään ja Hannan pohjustamista linnuistakaan ei heti irronnut kuin tyllit ja lapinsirrit. Onneksi suosirrikin alkoi surista mutta niin punakuiri kuin riekotkin olivat tiessään. Meidän ei kuitenkaan auttanut jäädä murehtimaan vaan aikataulumme tiukkuus oli jo hyvissä ajoin tiedossa ja rallin oli edettävä.

Parit tienvarren paikat tuottivat lisää vesipääskyjä, mustaviklon ja kovalla komppauksella lopulta jänkäsirriäisenkin. Allu (71-v) kovakuntoisimpana puki taas piikkarit ja suunnistushousut jalkaan ja kävi leikkimässä Mika Myllylää märällä suolla.

Kuntaraja ylittyi ja Inarin puolella vauhdista tai ainakin lähes irtosi uiveloa, kuikkaa, sinisuohaukkaa, taviokuurnaa sekä tilheä ym. Lapintiainen hoidettiin pesäpöntöltä, jonka olimme saaneet tietoomme – kiitos tästä asianosaiselle! Yllärinä pöntön takaa nousi lentoon koppelo. Inarijärveltä löytyi nopeasti kaakkureita, merimetso sekä tuhkaselkälokki (ainoa selkälokkimme).

Ivalon Pikku-Petsamo petti pahemman kerran ja kylän kiepauskin tuotti vain pulua ja sinitiaista. Ja pahiten petti lopulta Kaunispää, jolta ei löytynyt keräkurmitsaa – ainoastaan pikkukuovi kuului listallemme. Laanilasta sentään onneksi hoitui koskikara nopeasti.

Alkuperäiseen suunnitelmaamme ei Kiilopää kuulunut, mutta itse halusin epätoivoisesti rallipinnaksi kiirunan ja koska meiltä yhä puuttuivat käytännössä kaikki muutkin tunturilajit, päätimme kipaista tunturiin.

RiekkoHanna jäi taas pohjustamaan alas kun me muut lähdimme kipuamaan ylös rivakkaa vauhtia. Portaiden yläpäästä löytyi kuin löytyikin kiiruna helposti ja kohtuullisella laen komppauksella löysin pulmusparin. Hauskinta oli se, että linnut löytyivät lähes jaloistani heti kun olin nostanut lämpökameran silmilleni. Ilman tätä kivien koloissa piilotelleet linnut olisivat varmaan jääneet huomaamatta. Ja kuinka ollakaan lisäkomppauksella irtosi lopulta vielä keräkurmitsakin. Reissu oli mennyt niin putkeen, että päätimme maksimoida suorituksemme ja hölkkäsimme koko matkan alas, jossa Hannalla oli pohjustettuna muutamakin riekko, mutta taas ne olivat tehneet täydellisen katoamistempun.

Koska olimme tunturikäynnistä huolimatta onnistuneet säästämään aikaa, päädyimme virheratkaisuun ja käännyimme kuin käännyimmekin Sompiojärvelle. Tietä oli lanattu edellisen käyntimme aikana, joten tiesimme selviävämme reissusta hieman aiempaa nopeammin mutta hukkaan meni silti varmaan tunti, kun edes merikotkaa emme alkuöiseltä järveltä löytänet. Onneksi sentään ukkometson ohella riekko viimein antautui paluumatkalla ja niskat kenossa sivuikkunasta metsään tuijottamiseni ei mennyt hukkaan.

Ilmakkiaavalla näkyi teerikukko keskellä sivutietä ja Korteaavalla oli viimein kurkia. Porttipahdan lokit olivat muualla yöpuulla mutta Tiirabongauksena saimme hoidettua kuukkelin, joka vastaili kiltisti vihellyksiimme.

Vuorokausi vaihtui saapuessamme Sodankylä-cityyn, jossa ainoaksi pinnaksi näkyi naakka. Puuduttava ajo jatkui Pelkosenniemen halki ja palkittiin lopulta suopöllöllä ja Kairalan stopilla nähdyillä kuoveilla, lehtokurpalla ja pensastaskulla. Matkan jatkuttua näkyi tien yli lentänyt mustarastas – olimme siis jo eteläisemmän lajiston piirissä.

Rallissa

Kemijärvellä oltiin tuttuun tapaan aamuyöstä ja jätevesijärveltä hoidettiin mm. harmaa-, lapa sekä jouhisorsa,ruokokerttunen, peippo ja punavarpunen. Kemijärven kiertelyllä hoituivat myös pikkutylli, lehtokerttu, kiuru, metsäkirvinen, kalatiira, pikkukäpylintu, pikkuvarpunen sekä kivitasku. Pirkan ainakin neljästä paikasta pohjustamat härkälinnut kuitenkin pysyivät piilossa.

Taas oli edessä puuduttava ajo Rovaniemelle. Vikakönkäällä havaitsimme isokäpylintuja ja Viirinkankaan pikkulutakosta löytyi yllättäen heinätavi, kuultiin hautausmaan sirittäjä, pointsattiin Harjulammen silkkiuikut sekä hernekerttu, Niskanperän pensaskerttu, Paavalniemen kultarinta, Hirvaksen rautiainen sekä tiltaltti ja Matkajänkän pikkusirkku.

Seuraavaksi kiiruhdimme Muurolan uimarannalle, josta Allu kaivoi esiin käsittämättömän kaukana vastarannalla seisoskelleen kanadanhanhen. Suksiaavalla vietettiin aikaa niin pitkään kuin aikataulu vain suinkaan antoi myöten ja lopulta vähän enemmänkin ja pointsasimme mustakurkku-uikut, mehiläishaukan, palokärjen, kulorastaan sekä punajalkaviklon ja näimme myös mm. lapasorsia ja heinätavin.

PohjansirkkuSitten edessä oli rallimme älyttömin osuus eli lopetus Posion Korouomassa. Tämä tarkoitti toista tuntia ajoa ohi monien potentiaalisten lintupaikkojen (vain Vanttauskoskella tehtiin muutama pysähdys), sillä aikamme oli todella käymässä vähiin. Lopulta Korouomaan päästyämme saimme lähes hölkätä kohti kurun pohjaa. Onneksi olimme silti tarkkana ja löysimme hippiäisiä, hömötiaisen, peukaloisia, varpushaukan sekä kaksi paria pohjansirkkuja! Lopulta emme aivan ehtineet laavulle saakka, kun vuorokauden mittainen rallimme tuli päätökseen!

Väsyneinä mutta tyytyväisinä suoritukseemme huilailimme tovin laavulla – toki Hanna kuvasi tämänkin ajan pohjansirkkuja – ja lähdimme sitten kipuamaan takaisin autollemme.

Allun rallin aikana pitämän lajilistan perusteella luulimme rikkoneemme vanhan ralliennätyksen juuri ja juuri yhdellä lajilla, mutta tarkistuslaskenta alkoi heti tuottaa positiivisempaa tulosta. Mutta sitten huomasin, että meille oli ruksattu lajeihin pilkkaniska… Sitten puolestaan pikkusirkku oli unohtunut merkitä… Lopulta tarkistuslaskennan tulos oli 129 lajia eli lajin päässä Allun unelmoimasta 130 lajista. Mutta kuinka ollakaan lopulta Allu huomasi vielä, että mustakurkku-uikku oli jäänyt vielä väsynein silmin tehdyssä tarkistuksessakin merkkaamatta ja lopullinen tuloksemme oli kuin olikin komeat 130 lajia!

Pitkän ajon jälkeen olimme lopulta taas Kemijärvellä, jossa Pirkan vaimo Anitta oli valmistanut meille huippuhyvät ateriat, joiden jälkeen suuntasimme pihaan pystyttämäämme telttaan päiväunille. Herättyämme oli Allu jo lähtenyt junailemaan kohti Kemiä. Ilta meni seurustellessa mutta aika pian olimme valmiit yöunille.

Taas pohjoiseen

12.6. nukuimme pitkään ja lopulta lähdimme Hannan kanssa reissumme seuraavalle osuudelle. Pelkosenniemessä tien yli lensi lapinpöllö ja Inarissa stoppasimme hetkeksi kuvaamaan tuttuja lapintiaisia. Koppelolle oli varmaan käynyt huonosti, sillä pöntön takaa nousi lentoon raskaasti lentänyt kanahaukka.

Neljän tuulen tuvalla näkyi taas tuttuja sekä taviokuurnia mutta matka jatkui. Hauskan nimisellä Silmänkaivamajänkällä näkyi riekko ja pohjoisempana sitten taas useampiakin piekanoja. Meillä ei oikein ollut mitään suunnitelmaa, mutta käytyämme aivan järkyttävän tuulisella Njallavaaran huipulla nähden siellä ainostaan yhden keräkurmitsan, jonka senkin tuuli tempaisi saman tien mukaansa, päätimme ajella Pulmankijärveä kohti. Pulmangintiellä näkyi kapustarintoja, jokunen tunturikihu sekä mustaviklo ja kuului suosirri.

PulmankijärviPulmankijärven eteläpään jokisuistossa oli jo epämiellyttävän paljon hyttysiä, joten jatkoimme saman tien telttapaikan etsintää muualta järven linnustoa välillä putkeillen. Havainnot jäivät kuikkiin ja kaakkureihin sekä suopöllöön ym. Lopulta pystytimme järven keskivaiheilla sijainneelle hiekkarannalle leirimme ja kokkailtuamme olimme valmiit unten maille.

13.6. nukuimme kuin tukit ja kunnon aamupalan jälkeen mulkaisimme vielä lyhyesti Pulmankijärvelle ja lähdimme sitten taas kohti pohjoista.

Varanginvuono

Ennen Norjan rajaa havainnot jäivät tien yli lentäneeseen hömötiaiseen ja Norjan puolella aloitimme tietysti kerätä reissun Norja-pinnoja. Mitään mainittavaa ei näkynyt ennen kuin pääsimme Varanginvuonon pohjukkaan, jossa stoppasimme vasta Nyborgin levikkeellä, jolta oli jo kymmenkunta päivää bongattu pilkkaniskaa.

Mereltä löytyi tavanomaisia lajeja kuten kuikkaa, kaakkuria, ristisorsia, punakuireja, pikkukajavaa, riskilä ja jonkin aikaa vaahtopäistä merta seulottuamme löysin todella kaukaisen mustalintuparven. Pari kertaa pystyimme kuvittelemaan yhdellä linnuista jotain valkoista päässä, mutta pakko oli päästä lähemmäksi. Niinpä ajoimme jonkin matkaa eteenpäin ja kurvasimme paikallisen terveyskeskuksen pihaan ja kävelimme sen taakse katsomaan merta hyvästä tuulen suojasta. Täältä parvi näkyi jo hieman paremmin ja saimme pilkkaniskan tunnistettua. Parveen laskeutui myös koiras lapasotka, muutama allikin näkyi ja yllättäen naapuripihassa lauloi leppälintu.

Seuraava stoppimme oli perinteisesti Nessebyn kirkolla mutta tuuli oli niin älytön, ettei autolta kauheasti viitsinyt poistua. Vähän aikaa yritimme saada edes jotain kuvattua mutta huonolla menestyksellä. Lajilistalle kirjattiin kuitenkin mm. merikihu, merihanhi, haapana, suosirri, haahka ja vesipääsky.

VesipääskyVadsössä eli vesisaaressa tarkistimme ensin haahkaparven, joista ei löytynyt muita lajeja ja kävelimme sitten lätäkölle vesipääskyjä kuvaamaan. Ne esiintyivätkin todella nätisti ja kuvia tuli otettua aivan liikaakin. Muutamia lapinkirvisiä ja suokukkoja ym. havaittiin myös.

Eckerön pikkukajavakielekkeellä kuvailtiin tietysti ”rissoja” mutta nähtiin myös pari ruokkia ja tien varresta lentoon noussut 10 pulmussirrin parvi.

SuosirrejäEnsimmäinen oikeasti parempi havainto näkyi Skallelvin kylän takana, kun haahkaparvessa oli naaraspukuinen allihaahka. Parvessa oli myös isokoskeloita, jotka aiheuttivat sen, että koko parvi lähti saman tien lentoon eikä ”stelleriä” enää sen koommin löytynyt. Skallelvin niemessä törmäsimme vanhaan tuttuumme Jukka Könöseen, joka vinkkasi, että rannassa oli hyvin kuvauksellisia kahlaajia. Vesi oli laskussa, joten kuvaaminen ei ollut kauhean helppoa sillä linnut kipittivät koko ajan kauemmaksi rantaviivaa seuraten mutta lopulta punakuireja, karikukkoja, pulmus-, suo- ja pikkusirrejä päästiin kuvaamaan ihan kohtuullisesti. Merellä näkyi reissun ensimmäinen suulakin.

Kävimme vielä kokeilemassa ajaa Komakväeristä sisämaahan etsimään hyvää leiripaikkaa mutta tie oli niin surkeassa kunnossa, etten jaksanut ajaa kuin vajaaseen puoleen väliin, jossa käännyimme takaisin ja lopulta löysimme hyvän leiripaikan läheltä päätietä.

14.6. leiripaikallamme näkyi aamulla mm. koko yön soidintanut tylli, piekana sekä tunturikihu. Mutta pian olimme pakanneet tavaramme ja ajamassa kohti Vardötä. Vardön satamassa Hanna kävi lunastamassa veneliput Hornöyan lintusaarelle sekä varmistamassa, että edellisiltapäivänä viimein onnistuneesti varaamamme majoitus Hornöyan majakanvartijan rakennuksessa oli OK. Hanna oli jo pitempään yrittänyt soittaa varausta mutta edellispäivänä venelippuja varatessa oli selvinnyt, että majoituksen pystyi varaamaan vain sähköpostitse. Onneksi saimme kuitenkin vastauksen sähköpostiin vain parissa tunnissa, joten suunnitelmamme pysyivät hyvin aikataulussaan.

Hornöya

Yhdeksältä lähdimme luotsiveneellä reilun kymmenen muun ”turistin” kanssa kohti Hornöyaa. Heti rantaan päästyämme saimme huomata, kuinka saaren linnusto oli muuttunut, sillä karimetsoja oli rannassa joka paikassa. Niitä oli rannoilla, pesi kiven koloissa ja yksi nokki kävelijöiden nilkkoja portaiden välistä. Merikotkia kaarteli taivaalla ja säikytteli pikkukajavia ja ruokkilintuja lentoon ja tällöin niin meri- kuin harmaalokeille avautui ovet ruoka-apajille. Juuri merikotkien takia karimetsotkin olivat muuttaneet alemmaksi pesimään sillä ihmisten suojassa ne saivat pesinnät onnistumaan paremmalla todennäköisyydellä.

KarimetsoLunni

Etelänkiisloja oli aivan tolkuttomasti mutta niiden seasta sai todella hakea, että löysi edes yksittäisiä pareja pohjankiisloja. Lunnit sen sijaan tuntuivat vasta aloittelevan pesintöjään, joten niitäkin oli vielä aika vähän ja riskilöitä ei saaressa näkynyt ainoatakaan. Etsiskelimme tovin myös parilla aikaisemmalla käynnillä (20 ja 15 vuotta sitten) löytämäämme myrskylinnun pesää mutta näytti, että kallion seinämä oli tältä kohdalta romahtanut alas ja pesää ei enää löytynyt. Tiesimme kuitenkin jossain seinämillä yhden parin yhä pesivän.

Kiertelimme ensin tovin alhaalla ja pääsimme seuraamaan parin paikallisen tutkijan karimetson sateelliittilähetinprtojektia. He nappasivat muutamia karimetsoja kiinni ja asettivat niille lähettimiä, joita sitten vuoden päästä pääsisivät lukemaan mikäli saisivat samat linnut uudelleen kiinni. Alhaalla näimme myös muutamia luotokirvisiä sekä pari vuorihemppoa.

Kun muu porukka oli hieman levinnyt alueelle ja suurin osa kiivennyt ylös majakalle, aloimme keskittyä kuvaamiseen enemmän. Itse otin pääasiassa lentokuvia ruokkilinnuista ja Hanna puolestaan tuntui enemmän ottavan kuvia kaikesta muusta.

Aika pian huomasin, että mikäli halusin yhtään kuvaa pohjankiisloista, piti kiivetä lentävän ruokkilintumassan yläpuolelle, jossa harvat pohjankiislat lensivät. Pohjankiislat pesivät ylempänä kalliolla, joten siksi ne myös siksi lensivät ylempänä. Pohjankiislaprojekti oli todella vaikea, sillä kovassa tuulessa oli vaikea ylipäänsä pysyä paikoillaan kameran kanssa ja nyt piti ensin yrittää hyvissä ajoin tunnistaa se yksi ja oikea kiisla aina muutamien satojen ohi kiitävien etelänkiislojen, lunnien ja ruokkien seasta ja saada siitä kuvatkin otettua. Mikäli kuvaus ei onnistunut, piti aina aika kauan odottaa seuraavaa yritystä.

Atlantic PuffinCommon Guillemot

Pohjankiisla

Etelänkiisla-, ruokki- ja lunnikuvia kertyi ja kertyi mutta lopulta sain pari kertaa pohjankiislankin kuvaushollille mutta ihan onnistunutta kuvaa en saanut – mutta jotain kuitenkin. Lopulta aloimme olla jo niin yltä päältä linnun paskassa ja kädet väsyneitä kuvaamisesta, että päätimme hakea tavaramme satamasta ja kantaa ne ylös majakalle.

Hikipäässä saavuimme majakanvartijan rakennukselle ja siellä tapasimme tutut tutkijat, jotka neuvoivat meille huoneemme. Ikäväksemme saimme kuulla, että saaressa oli vesi niin vähissä, ettemme pääsisi täällä kauan jo odottamaamme suihkuun.

Hieman huilittuamme laskeuduimme taas alas jatkamaan kuvauksiamme. Porukkaa kävi saaressa päivän mittaan aika vähän ja illalla ei tainnut ketään uusia enää saapua. Ehkä se johtui yhä vain kiihtyneestä tuulesta? Saimme siten kuvailla lintuja aivan keskenämme ja kuvailimmekin niitä oikein antaumuksella iltaan saakka.

Yöpyminen Hornöyan majakanvartijan rakennuksessa oli ikimuistoinen. Rakennusta oli aivan viime aikoina remontoitu ja huoneet ja keittiö olivat aivan huippukuntoiset, vaikka muuten rakennus olikin aika rähjäinen. Nukuimme todella hyvin, kun pitkästä aikaa ihan sänkyihin pääsimme ja heräsimme vasta ihmisten aikaan ja tukevan aamupalan jälkeen lähdimme taas ulos.

Tuuli oli nyt myrskylukemissa ja ulkona oli vaikea pysyä edes pystyssä! Silti kuvailimme ensin hieman huipun kielekkeeltä lunneja ennen kuin laskeuduimme taas alas kuvaamaan muitakin ruokkilintuja ym.

Edelleen jahtasin parempaa kuvaa pohjankiislasta mutta nyt niitä näkyi vielä edellispäivääkin vähemmän. Tuulen takia kuvaaminen oli vielä vaikeampaa ja aamun edetessä valo kääntyi pian huonoksi lentokuvia ajatellen.

RuokkiKiertelimme alhaalla tovin kuvaillen nyt aivan kesyiksi heittäytyneitä lintuja. Tuulen takia koko aamuna ei tullut saareen ketään muita ja tutkijatkin viettivät turvallisuussyistä vapaapäivää, joten saimme olla lintujen kanssa ihan keskenämme. Niinpä lunneja kuvaillessani yksi ruokki kävi niin tuttavalliseksi, että lopulta rapsuttelin sitä niskasta pariin otteeseen eikä se ollut moksiskaan. Lunnejakin tuli viereeni tuulensuojaan  – aivan liian lähelle kuvausta ajatellen.

Muutaman tunnin kuvailun jälkeen kiipesimme majakalle aamupalalle ja polun yläosissa edessämme lennähti virtavästäräkki, joka laskeutui kielekkeen koloon tuulen suojaan. Sieltä se nousi vielä uudelleen lentoon ja lensi kauas alas toiselle puolelle niittyjä. Ylempänä näkyi tuttuun tapaan taas lapinkirvisiäkin.

EtelänkiislaRuokailun jälkeen palailimme taas alas kaikki tavarat jo puoleen rinteeseen kantaen. Tuulen tuiverruksessa taas kiisloja kuvatessani huomasin yhden aivan vitivalkoisen etelänkiislan ja huusin tästä Hannalle, joka myös ehti nähdä linnun. Ihme kyllä onnistuin kaikkien lähempää viilettäneiden lintujen välistä ottamaan siitä jokusen kuvankin ja niistä lintu oli varmistettavissa albiinoksi punaisine silmineen.

Iltapäivällä kiertelin taas pesimäkielekkeen alapuolella ja yllätyksekseni näin kielekkeellä kivitaskun joka jahtasi naaraspukuista mustaleppälintua! Valitettavasti molemmat katosivat tuulen mukana jonnekin ennen kuin ehdin saada ”mulelista” yhtään kuvaa. Myös pari vuorihemppoa ja luotokirvisiä näkyi taas ja taivaalla merikotkat leikkivät tuulessa.

Kannoimme lopulta tavaramme satamaan asti ja ehdimme vielä jonkin aikaa kuvailla taas muuttuneessa valossa kunnes venekyytimme yhtäkkiä saapuikin satamaan puolta tuntia etuajassa. Meille tuli kiire hypätä kyytiin ja pian olimme taas Vardön satamassa.

Maailmanlopunniemellä

Satamassa autoa pakatessamme viereemme ilmestyi tuttu henkilö – Sampsa Cairenius oli Lapin vuodarikierroksen päätteeksi jatkanut Varangillekin muutaman puuttuvan WP-vuodenpinnan perässä. Saatuamme auton pakattua kävimme Vardössä kaupassa, jonka löytäminen oli taas yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin.

Sitten jatkoimme Svartnesiin etsimään satama-altaan rannassa vielä ainakin alkukuusta havaittua palsasirriä. Altaalla oli vielä muutamaan päivää aiemmin ollut paikallisena kesysti poseerannut jääkuikkakin, mutta me löysimme nyt vain pari merisirriä, pulmussirrin, tunturikihun sekä muita vielä tavallisempia lajeja.

Kun palsasirriä ei löytynyt päätimme jatkaa kohti Hamningbergiä. Matkalla emme juuri turhia pysähdelleet ja niinpä kuumaiseman halkovan kapean tien päässä stoppasimme lopulta meristaijille. Sampsalla oli hieman niukasti vaatetta mutta staiji onnistui mainiosti autostakin. Meillä Hannan kanssa oli kaikki mahdolliset vatteet päällä, joten tuuli ei niin pahasti haitannut.

Tuulen ansiosta merellä oli kuitenkin melkoinen kuhina ja etenkin myrskylintuja ja pikkukajavia liikkui länttä kohti todella runsaasti. Myös etelänkiisloja mukanaan selvästi paremmin pohjankiislojakin sekä suulia, ruokkeja ja lunneja nähtiin. Kohta Sampsa plokkasi itää kohti matkanneen upean juhlapukuisen jääkuikan ja vähän myöhemmin samaan suuntaan matkasi pari kyhmyhaahkanaarasta.

Lopulta vain noin tunnin staijattuamme, päätti Sampsa lähteä paluumatkalle ja mekin aloimme pystyttää leiriämme. Aika pian olimme unten mailla.

16.6. tuuli oli yhä todella kova, joten aamulla staijasimme merelle vain hetken. Merellä oli hiljaisempaa, mutta edelleen myrskylintuja ja muita edellisiltaisia lajeja tuntui liikkuvan mukavasti. Hauskin havainto oli näkemäni vaalea leukistinen ruokki.

Vastarannan Syltefjordenin kielekkeet olivat sen verran lähellä, että jopa suulakolonia erottui. Olimme käyneet suulakolonialla 20 vuotta aiemmin ja koska se nyt kuitenkin oli lähempänä kuin kertaakaan tällä välillä, päätimme, että paikalle pitäisi taas päästä!  Toki todellisuudessa paikka oli 350 kilometrin ajon sekä kunnon päiväkävelyn päässä!

Pitkä kierto

Niinpä aika pian olimme ajelemassa taas uskomattomien maisemien poikki takaisin päin. Tuuli oli niin kova, että päätimme tehdä taas vain pakolliset pysähdykset, mutta oikein mitään mainittavia havaintoja ei alkumatkasta kertynyt.

Barvikmyranin ylänköjärvellä stoppasimme yhdelle lintujen katselua varten rakennetuista mutta turhan matalista ja muutenkin aika omituisista katselumajoista ja löysimme järveltä muutaman lapasotkan, allin, kaakkuriparin, suosirrejä sekä järveltä nousseen ja kohti Vardötä lähteneen lyhytnokkahanhen.

Svartnesissa stoppasimme taas tarkistamaan kahlaajat mutta mitään uutta ei ollut paikalla ja vanhojakin vain vähän. Matkan taas jatkuttua näimme taas yksittäisen tunturikihun ja sitten Domenin näköalapaikan jälkeen tien yli lensi tunturikiuru. Singahdimme linnun perään ja nurmikkoiselta niityltä löysimme lopulta kaksi paria ”erejä”. Kuvailimme niitä tovin ennen kuin jatkoimme taas matkaamme, jonka varrella näkyi pian riekko ja piekana.

Tunturikiuru

Skallelvissa kelluneesta haahkaparvesta löysimme nyt koiras ja naaras kyhmyhaahkan ja sitten päätin itse ottaa tunnin torkut autossa, kun Hanna suuntasi vähiä kahlaajia kuvaamaan. Ollessamme taas jatkamassa matkaa näimme vielä suopöllön.

PilkkaniskaSeuraava stoppi oli taas Nessebyssä mutta tuuli oli edelleen aivan älytön, joten pian jatkoimme Nybergiin, jossa oli tietyö menossa ja pystyimme pysähtymään vasta levikkeen kohdalla. Tästä näimme, että mustalintuparvi pilkkaniskoineen oli aivan terkkarin rannassa! kävelimme paikalle, johon oli saapunut muutama muukin lintuharrastelija ja valitettavasti parvi oli jo siirtynyt hieman kauemmaksi mutta kuitenkin ihan kohtuulliset parvikuvat saatiin. Näytimme linnun myös meitä ihmettelemään tulleelle suomalaiselle hoitsulle, joka iloisena kertoi, että heillä on terkkarilla aina avoimet ovet lintuharrastajillekin.

Sisämaassa hetken huristeltuamme käännyimme kohti Tenon suistoa ja Harrelvissa näimme hiiripöllön – havainto tuntui ihan deja vulta – olimme nähneet hipön paikalla ensimmäisellä Varangin reissullamme – 20 vuotta sitten.

LapinsirriTenon suulla piti tietysti käydä ihastelemassa upeita maisemia ja ohessa saimme kuvattua ristisorsaperheen sekä soidintavia lapinsirrejä. Pian kuitenkin matka taas jatkui ja kohta nousimme todella upeille tunturiylängöille, joilla kevät oli vielä ihan alkutekijöissään. Tunturikihuja, kaakkureita, kapustarintoja, tundraurpiainen, suokukkoja, pulmunen, lapinsirrejä jne. nähtiin ennen kuin lopulta olimme perillä Syltefjordenissa, jossa parkkeerasimme automme tien päähän.

Syltevuono

Olimme suunnitelleet syövämme ja leiriytyvämme tien päässä mutta koska olimme niin hyvävoimaisia, päätimme pakata parin päivän tavarat rinkkaan minulle selkään ja loput tavarat Hannalle kameralaukkuun ja lähteä talsimaan. Tiesimme edessä olevan kävelyn olevan aivan älyttömän vaikeakulkuista rakkakivikkoa, joten olin itse ajaessani päättänyt, että kävelisimme nyt yön viileydessä (max 5 astetta) niin pitkälle kuin jaksaisimme ja pystyttäisimme sitten vasta leirin.

ReittiPtarmigan

Kävely alkoi heti rankalla nousulla rinteeseen linkkimastolle, josta nousu jatkui tunturin yli rakkakivikkoista maastoa ylemmäksi. Alkuun meidän piti seurata kepein merkittyä polkua mutta aika pian oli selvää, että talven myrskyt olivat katkoneet lähes kaikki merkkikepit ja epämääräisiä siellä täällä näkyneitä kepin puolikkaita seurattuamme, olimme aika varmoja, että meidän kannatti suunnistaa mieluummin ihan omin nokkinemme.

Kiirunoita pärisi joka laella ja näimme niitä vähän väliä mutta aina ne nousivat jo aika kaukaa soidinlentoon naristen, joten kunnolla emme päässeet niitä kuvaamaan. Sen sijaan toista varoittelevaa punakuiriparia pääsin jotenkin kuvaamaan ja lisäksi näimme runsaasti merikihuja, useita kaakkureita, kapustarintoja, muutaman ylänköjärvellä puljanneen haahkan, alleja, pikkukuoveja, tundraurpiaisen sekä muutaman pulmusen.

Lopulta olimme laskeutuneet alas Ytre Syltefjordenin vanhaan kylään, jonne pääsi vain kävellen tai veneellä. Ylitettyämme sillan pystytimme saman tien teltan ja kömmimme nukkumaan – kello olikin jo pitkälti yli kolmen aamuyöllä. Karttaan on piirretty helpoin reitti vanhalle kylälle.

Kiiruna

17.6. reilun neljän tunnin unien jälkeen söimme todella tukevan aamiaisen ja olin pikkuhiljaa kypsytellyt mielessäni suunnitelman, jota päätimme noudattaa eli jätimme leirimme paikoilleen ja pakkasimme mukaamme tavarat, mitä tarvitsimme viimeiselle rutistukselle suulakolonialle.

SepelrastasMuistimme että reitti kulki seuraten kivikasoja mutta pian oli selvä, että kivikasoja oli aivan liikaa siellä täällä noin joka toisella huipulla, jonne jurpot turistit olivat niitä pystytelleet. Niinpä yritimme kävellä kolonialle mahdollisimman lyhyttä reittiä vaikkemme aivan muistaneetkaan, missä se sijaitsi. Oikaisimme aika pian yhden lahdelman kauempaa kiertäen mahdollisimman suoraan kohti luulemaamme määränpäätä. Haviksiakin pikkuhiljaa kertyi: kiirunat olivat paljon vaikeampia löytää kuin yöllä mutta havaitsimme silti 6 lintua, Mukavin havainto oli sepelrastaspari, joka tuntui pesivän aivan uskomattoman karussa maastossa!

SyltevuonoOlimme taivaltaneet  aika pitkään ja olimme jo aika poikki kunnes lopulta saavuimme sopivan näköiselle jyrkänteelle, jolta kuvittelimme suulakolonian näkyvän mutta kauhuksemme emme nähneetkään koloniaa jyrkänteen alla! Hanna jäi tutkimaan heikolla yhteydellä toimineita kännykän karttoja ja pääsipä hän internettiinkin hakemaan jotkut gps-koordinatit, jotka oli kuitenkin helppo todeta olevan aivan vikapaikassa. Mutta vikapaikassa olimme mekin! Niinpä jätin kaikki kantamukseni ja kävin lähes hölkkäämässä rakkakivikossa vielä ainakin puolentoista kilometrin päässä edempänä kielekkeellä, josta avautui henkeäsalpaavat maisemat mutta koloniaa sieltäkään ei löytynyt. Aiemmin paikalla olleesta reilun sadan tuhannen pikkukajavan koloniastakin oli paikalla enää vain aivan rippeet, minkä olimme toki jo aiemminkin jostain kuulleet.

Palasin Hannan luokse ja kävelin sitten kilometrin verran rannan kielekettä seuraten takaisin päin todetakseni lopulta, että suulakolonia näkyi kuin näkyikin siintävän kaukana suuri siinä lahdelmassa, jonka kohdalla olimme noin puolimatkassa oikaiseet!

Ei siinä muutamat nähdyt pulmuset ja vuorihempot kauheasti lämmittäneet, kun palailimme rantaa seuraten kantamuksinemme kohti koloniaa, jonka yläpuolella huilasimme hetken ja yritimme muistaa, kuinka ihmeessä olimme 20 vuotta aiemmin jotenkin onnistuneet kiipeämään jyrkänteeltä alas suulakolonian tasalle niitä kuvaamaan.

Route down

Lopulta saimme kävellä vielä pitkän matkan takaisin päin ja sielläkin kävellä vähän edes takaisin enne kuin lopulta löysin kapean rännin, joka näytti tutulta! Tätä pitkin olimme aikanaan jotenkin uskaltaneet mennä alas!

Nyt reitti näytti aivan kammottavan vaaralliselta, varsinkin kun jalat tuntuivat jo ihan loppuun kävellyiltä! Mutta kun kerran tänne asti oli tultu niin ei siinä auttanut enää alkaa jänistämäänkään! Niinpä lähdin pelkän kameran ja vara-akun kanssa laskeutumaan todella jyrkkää solaa alaspäin. Parissa kohdassa piti siirtyä hieman loivempaan kohtaan, jossa oli kuitenkin pelkkää irtokiveä ja vaarana oli tietysti, että kivet lähtisivät liikkelle ja aiheuttaisivat maanvyöryn – siinä mukana itsekin tietysti vyöryen.

Lopulta onnistuin kuin onnistuinkin pääsemään kolonian tasalle ja sieltä löysin kapean kielekkeen, jota pitkin olimme 20 vuotta nuorempina (ja 20 kiloa kevyempinä) katsoneet, että oikean kameran omistajat voisivat ehkä mahdollisesti päästä jotenkin kiipeämään vielä paljon lähemmäksi koloniaa.

Hanna oli juuri vuorollaan lähtemässä laskemaan alaspäin, kun minä päätin lähteä könyämään kuvaushollille. Nurmikkoinen kieleke oli todella kapea ja kapeimmalla kohdalla jouduin oikein kunnolla vetämään mahaa sisään, että pystyin juuri ja juuri pitämään painon sen verran kalliota vasten etten tipahtaisi takana olevaan rotkoon. Lopulta kuitenkin pääsin kielekkeelle perille ja saatoin todeta riskin kannattaneen.

Valitettavasti jalkani olivat kävelystä (etenkin siitä ylimääräisestä), alas könyämisestä ja silkasta kauhustakin aivan tärinässä, joten kuvaamisesta ei meinannut tulla yhtään mitään. Kaiken lisäksi kolonialla olevat ja sen ympärillä lentelevät suulat osoittautuivat aivan tolkuttoman vaikeiksi kuvata niin kokonsa, muotonsa kuin värityksensäkin puolesta. Kuvia oli todella vaikea saada valotettua oikein, kun linnut lensivät aika harvoin läheltä, vuoroin merta, taivasta tai takana ollutta vuorenseinämää vasten.

Suula

Kuvailin suulia lopulta ehkä vain parikymmentä minuuttia eli sen ajan, että Hanna oli päässyt laskeutumaan kielekkeen juurelle. Kielekkeelle ei mitenkään olisi mahtunut kahta kuvaajaa kerralla ainakaan turvallisesti, joten päätin tehdä Hannalle tilaa. Palaaminen kielekkeeltä oli vielä huomattavasti vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin sinne meno oli ollut mutta jotenkin onnistuin pääsemään Hannan luokse. Ja jos minua oli oma menemiseni kielekkeelle pelottanut niin nyt vasta pelottikin, kun Hanna päätti lähteä kauhean kokoinen kamerareppu selässään kohti kielekettä.

Alkuun Hanna eteni kontaten, jolloin reppu heilui aivan holtittomasti puolelta toiselle ja näytti koko ajan siltä, että repun paino keikauttaisi tämän hetkenä minä hyvänsä alas rotkoon. Kun Hanna jatkoi kävellen en enää pystynyt edes katsomaan. Hitaasti mutta varmasti Hanna kuitenkin onnistui pääsemään suulia kuvaamaan ja kokeneempana ja paremman kamerakalustonkin omaavana kuvaajana Hanna onnistui saamaan huomattavasti parempia kuvia kuin minä olin saanut.

SuulatSen verran paluumatkat kuitenkin kauhistuttivat, etten lopulta antanut Hannan ihan kauhean kauan kielekkeellä tötterönsä kanssa heilua. Hannan paluu kielekkeeltä kesti ja kesti ja etenkin kapeimmassa kohdassa hän tuntui miettivän paikoillaan sitä kohtalokasta askelmaa vaikka kuinka kauan enkä taaskaan pystynyt lopulta etenemistä katsomaan. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten ollut koskaan pelännyt niin paljon! Mutta lopulta Hanna pääsi tasalleni ja jonkinlaisen adrenaliiniryöpyn tästä saatuani, kipusin pian ylös rotkon päälle varmaan noin kymmenessä minuutissa (tähän oli 20 vuotta ja 20 kiloa sitten mennyt retkikertomukseni mukaan puolisen tuntia). Ja pitkän odotuksen jälkeen Hannakin pääsi hitaasti mutta turvallisesti ylös ja kuin onnitellakseen turvaan pääsystä juuri Hannan ollessa pääsemässä laelle kuului jostain aika läheltä muutamaan kertaan keräkurmitsan ääntä.

Jonkin aikaa huilittuaemme päätimme kokkailla aivan näillä sijoilla seuraavan aterian. Maisemat olivat upeat mutta täytyy kyllä myöntää, ettei niistä oikein osannut nauttia, sen verran oli jalat loppu.

Paluu leiriimme sujui todella nopeasti kun osasimme nyt optimoida reittimme emmekä turhia harhailleet minkään kivikasojen perässä. Leirissä koitimme taas nukkua ja jotenkin onnistuimmekin vaikka alkuun oli todella kuuma auringon lämmittäessä telttaamme. Kartassa on reitti suulakolonialle. Sininen piste on kolonian kohdalla. Yksittäisen punaisen pisteen kohdalla on leiriytymiseen sopiva piste, jossa on vettä ja tasaista.

Reitti kolonialle

Punakuiri18.6. herättyämme kokkasimme taas ja lähdimme palailemaan taas optimiksi ajattelemaamme reittiä kohti sivilisaatiota. Nyt oli ensimmäinen oikeasti lämpimämpi päivä, joten meillä oli aivan liikaa vaatetta! Matkan varrella näkyi taas tuttuja kiirunoita, alleja, merikihuja, punakuireja ja pikkukuoveja sekä myöskin muutama vesipääsky ja karikukko ym. Söimme vielä kertaalleen parin järven välissä ja huilasimme tovin, että jaksaisimme vielä viimeisen rutistuksen. Lopulta laskeuduimme vielä jyrkän kivikkorinteen alas autolle, josta oli mahtava löytää muita eväitä ja juomisia kuin mitä olimme kantaneet mukanamme.

Ja taas Suomipinnoja

Kauan emme laakereilla levänneet vaan lähdimme paluumatkalle, jonka mainittavin havainto oli ylängöillä auton editse lapinsirrin kanssa lentänyt merisirri. Lopulta ajoimme Norjan puoleista Tenon rantaa Utsjoelle saakka, jossa kävimme Annukan Grillillä syömässä kunnon mätöt eli poroburgeria ja porokebapia ym.

HiiripöllöMitään tarkempaa suunnitelmaa meillä ei ollut mutta pikkuhiljaa kypsyttelin ajatusta, että olisi mukava herätä seuraavana aamuna sepelrastaan lauluun Nuvvuksessa. Niinpä ajelimme Tenon vartta muutamaan otteeseen staijaamaan pysähtyen mutta havainnot jäivät taas piekanoihin ja tuulihaukkoihin. Törmäsimme myös samaan hiiripöllöön ja kuinka ollakaan vielä näin iltapäivällä kuulimme parin poikasen kerjuuääntä. Aika helposti Hanna löysi toisen poikasen maasta ja pitihän sille laittaa hilu kinttuun. Odottelimme vielä reilut puoli tuntia, että toinen poikanenkin suostuisi paljastamaan sijaintinsa muttase pysyi hiljaa emmekä lopulta sitä löytäneet.

Sama maakotkan poikanen oli tietysti yhä kotonaan ja jossain lensi tien yli kuukkelikin. Lopulta olimme Nuvvus Ailigaksella, jossa rautiainen lauloi pää punaisena ja tutussa paikassa kurun juurella pysähdyimme, josko tuurilla sepelrastas olisi näin illallakin äänessä. Kävelimme tietä pitkin edes takaisin ja yllättäen kaukaa rinteeltä kuului pari lyhyttä laulun säettä. Ja tähän alkoi sitten toinen lintu vastata aivan täysillä laulaen! Sepelrastas lauloi yhä, kun pääsimme autollemme ja niinpä kun tämäkin laji oli saatu plakkariin, olivat suunnitelmamme taas ihan avoinna.

Yllättäen saimme tiedon, että Hannan äiti Helka ja sisko Elissa eivät omalla Lapin retkellään enää olleetkaan käsivarren Lapissa vaan menossa vielä illan aikana bongaamaan paria päivää aiemmin löytynyttä taigauunilintua. Katsoimme vasta nyt, missä Piesjoki sijaitsi ja saatoimme todeta olevamme vain kolmenkymmenen kilometrin päässä! Soitto ”Ellille” paljasti heidän olevan kohta jo perillä mutta he suostuivat odottamaan, että mekin tulisimme samaan aikaa bongaamaan ”inoa”.

Piesjoen levikkeellä oli sitten melkoisen yllättävä Soikkelien sukutapaaminen ja vihdoin vaatetta kevennettyämme lähdimme talsimaan mönkijäuraa kohti inopaikkaa. Tiesimme kellonajan olevan huonoin mahdollinen minkään linnun havaitsemiselle, mutta puolisentoista kilometriä taivallettuamme ja lopulta polulta jokivartta kohti käveltyämme kuulimme taigauunilinnun heleän laulun säkeen, jota seurasi todella aktiivista kutsuääntelyä!

TaigauunilintuHetken jo luulimme, että paikalla oli kaksi inoa – laulava ja kutsuääntelevä – mutta kyseessä oli vain yksi hyperaktiivinen yksilö, joka piti reviiristään tiukasti kiinni jahdaten paikalle saapuneita pajulintuja kauemmaksi. Lintu oli todella liikkuva ja jostain syystä se vielä hiljenikin, joten emme saaneet siitä kuin pari surkeaa kuvaa. Mutta vihdoin olimme havainneet inon Suomessa muulloinkin kuin syksyllä! Olimmehan Hannan ja Elissan kanssa yrittäneet bongata lajia edellisellä Lapin reissullamme Kemijärveltä mutta lintu oli tuolloin jatkanut matkaansa.

Ilta oli jo pitkällä, kun käppäilimme takaisin kohti autojamme havaiten edistemme lentäneen hiiripöllön.  Elissalla ja Helkalla oli jo kiirus varaamalleen mökille Karigasniemelle nukkumaan, mutta sovimme seuraavan aamun ohjelmaksi yhteisen Piesjängän komppauksen. Me päätimme lopulta ajaa aina poroaitauksen taakse leiriytymään. Kävimme toki vielä katsomassa lähilätäkön mutta emme löytäneet vesipääskyjä ja lapinsirrejä kummempaa. Muutama tunturikihu lenteli yhä taivaalla ja pikkukuovi möykkäsi, kun kömmimme telttaan ja pian olimme syvässä unessa.

Mustaviklo19.6. aamuviideltä olimme jo käyneet lähilutakolla ja valmistaneet aamupalaa ja lopettelemassa syömistä, kun Helka je Elissa saapuivat. Kohta lähdimme taivaltamaan jänkhän reunaa kohti kunnon soita. Reviirilleen asettunutta tunturikihuparia taas kerran tovin kuvailtuamme ja kapustarintoja sekä viiden metsähanhen parven nähtyämme, päätin itse jatkaa eteenpäin keskellä suota. Tämä olikin fiksu veto, sillä aika yllättävästä osasta löysin varoittelevat mustaviklon ja punakuirin sekä pari jänkäsirriäistä, joista kaikista sain ainakin jonkinlaisia kuvia. Samaan aikaan jänkäkurppakin soidinsi päälläni, joten ei voinut valittaa. Lintuatlashavaintoja kertyi roppakaupalla. Helpompaa reittiäkin kulkeneet onnistuivat lajit ainakin valtaosin hoitamaan, joten taivallus jatkui pian kohti Ailigasjärveä.

Broad-billed SandpiperLong-tailed Skua

Aamu lämpeni uhkaavasti mutta suopöllöparin ensin nähtyämme pääsimme lopulta järven rantaan asti ja järveltä löytyi taas mm. alleja, mustalintuja, tällä kertaa naaras pilkkasiipi, vesipääskyjä sekä suokukkoja ja tunturikihuja lenteli kauempana tunturien rinteiden yllä. Sinirinta lauloi ja lapinsirkkukin lurautti muutamaan otteeseen – toki molempia myös nähtiin useita. Ei voinut kuin hattua nostaa Helkalle, joka pitkän Lapin turneen jatkona painoi meidän mukana jänkää pitkin 77-vuotiaana!

Palailimme takaisin päin Hannan kanssa molemmat suolla kompaten ja monia lajeja löytyi lisää ja mustaviklosta saatiin taas kuvia. Onnistuimme näkemään myös muutaman tundraurpiaisen. Lopulta kuitenkin mekin jatkoimme helpommalle reitille, jolla ei kuitenkaan enää juuri lintuja näkynyt ja niinpä aika pian olimme takaisin erotuksella.

Päätimme jatkaa seuraavaksi Muotkanruoktuun syömään kunnon poronkäristykset ja samalla tietysti pääsimme katsomaan taviokuurniakin. Sitten oli aika heittää hyvästit Ellille ja Helkalle ja lähteä ajelemaan kohti etelää.

Matka eteni ja lopulta parkkeerasimme Neljän tuulen tuvalle, josta olimme varanneet samaisen pikkumökin kuin tulomatkalla. Arvatkaapa huviksenne oliko mahtava päästä suihkuun – öö kahdeksan päivän jälkeen…

Ilta meni jutustellessa taas rengastajien kanssa, joiden joukossa oli Sebastian Andrejeffkin. Hanna hieman kohenteli ruokinnan kuvausmahdollisuuksia ja yhdeksän aikaan pääsimme vielä rantasaunaan ja olipas virkistävää käydä ihan uimassakin!

20.6. Hanna heräsi tuntia aiemmin ja onnistui tapansa mukaan saamaan hyvät kuvat taviokuurnista. Lopulta olimme pakanneet automme ja matka jatkui taas.

LapintiainenMatkan varrella moikkasimme taas tuttuja lapintiasia ja nyt pöntön lapset olivat jo niin isoja, että huusivat iloisina meidän tulomme kuullessaan.  Inarin Törmäsestä bongasimme Lentokentäntien varressa aktiivisesti laulaneen lapinuunilinnun ja Sodankylän Porttipahdassa stoppasimme taas tarkistamaan lokit ja tekojärvellä kelluikin harmaalokkien seurassa pari idänselkälokkia sekä merilokki.

Lyhyellä Pelkosenniemen stopilla saatoimme todeta hyttysiä olevan ihan riittävästi, joten jatkoimme pikimmiten Kemijärvelle, jossa kävimme taas moikkaamassa Pirkan perhettä. Koolla olikin nyt koko porukka, joten saatoimme tovin seurusteltuamme ja Pirkan kanssa vielä pizzalla käytyämme lähteä taas jatkamaan matkaa.

Kuusamon Rukalla näimme muuttohaukan ja sitten kävimme kävelemässä hieman Julma Ölkyn kanjonilla sirittäjän ja peukaloisen siellä kuullen. Päätimme lopulta pitkän ajon kartalta aikalailla umpimähkään valitsemaamme Suomussalmen Varpavaaraan, jossa heti autosta noustuamme lauloi sinipyrstö!

Illalla yritimme tovin saada ”tarsaa” kihlattua mutta emme siinä onnistuneet. Niinpä aika pian pystytimme tällä kertaa riippumattoleirin ja kömmimme nukkumaan.

Varpavaara

Sinipyrstö21.6. nukuimme kuin tukit ja heräsimme taas sinipyrstön lauluun. Onnistuimme kuin onnistuimmekin jallittamaan tämän komean vanhan sinipyrstökoiraan verkkoon ja antamaan sille renkaan muistoksi. Toinen sinipyrstö kuului niin kaukaa, ettemme jaksaneet lähteä sitä yrittämään. Sen sijaan idänuunilintu lauloi lähempänä mutta vain lyhyesti eikä sitä sen koommin enää näkynyt saati kuulunut.

Atlastelimme alueella tovin tavallisia lajeja kirjaten ja kuulimme vielä yhden sinipyrstön Pienen Housuvaaran suunnasta sekä havaitsimme niin iso- kuin pikkukäpylintuja ym. ennen kuin lähdimme taas tien päälle.

Ala-Vuokin pienellä kyläkaupalla pysähdyksellä kuului laulava viitakerttunen ja seuraavan pysähdyksen teimme Kuhmossa erittäin huonokuntoisella Rytilammen lintutornilla.

Loppukojuilut

Lopulta käännyimme tutulle kivitielle, jonka varteen pystytimme vielä riippumatot ja kömmimme lyhyille päiväunille, joiden jälkeen ajoimme vielä viimeiset kilometrit Kuikan kämpälle. Pihassa tapasimme legendaarisen luontokuvaajan Lassi Rautiaisen, jonka kojun olimme seuraavaksi yöksi varanneet.

Kulutimme pihassa aikaa eväitämme syöden ja ihan vain lorvien kunnes viideksi laitoimme kaiken valmiiksi ja olimme valmiit lähtemään kojuille. Kaikki muut kuitenkin lorvehtivat yhä edes takaisin ja sitten alkoi sataa. Lassi kävi puolta tuntia myöhemmin sanomassa, että lähtöä oli päätetty viivästyttää puolella tunnilla, jonka ymmärsimme, että sitä oli nyt viivästytetty jo toista kertaa. Lopulta kuudelta lähti autokolonia ajamaan kohti kojuja.

Me olimme varanneet suokojun ja pääsimme ns. luksuskojuun ja kanssamme suolle jäikin vain yksi muu kuvaaja. Kun olimme saaneet kaiken valmiiksi, saimme vielä odotella tovin, että Lassi saapui tuomaan syötävää elukoille.

Kun kaikki oli valmista näkyi haarahaukka pariin kertaan lennossa mutta sitten alkoi taas sataa ja ihan kunnolla. Vain kalalokkeja, variksia ja pari korppia saapui ruokailemaan ja suolla näkyi tai sieltä kuului lisäksi pikkukuovi, liro, valkoviklo, töyhtöhyyppäpari sekä suon takametsässä laulanut sinipyrstö.

Koska aika pian oli selvää, ettei elukoita oikein ollut ainakaan tungokseksi asti tulossa kuvattavaksi, päätin yrittää nukkua hieman Hannan jäädessä pitämään vahtivuoroa. Pari tuntia nukuttuani heräsin omituiseen ääneen ja näin Hannan singahtavan ovea ja vessaa kohti naama vihreänä ja kädet suunsa edessä.

SusiOmakin väsymys oli nopeasti tiessään, kun huoli kaikelle allergisen vaimon kunnosta oli kova. Onneksi Hannan olo ei vaikuttanut sen pahemmalta vaan kyseessä oli selvästi jonkin sortin ruokamyrkytys. Olimme edellisen vuorokauden syöneet eri purkkiruokia, joten minulla ei ollut mitään ongelmia.

Yöllä Hannakin yritti välillä nukkua mutta joutui taas heräämään pahaan oloon. Ja tietysti kohta tämän jälkeen huomasin upean suden olevan tulossa kohti! Onneksi Hannakin kykeni tulemaan kuvaamaan tätä valitettavan pimeässä saapunutta uljasta otusta. Valitettavasti meillä moelmmilla oli ajatukset olleet niin solmussa kaiken tapahtuneen jäljiltä, että meillä oli illan kuvausten jäljeltä telejatkeet huonontamassa valovoimaa kameroissamme.

Susi ruokaili vain lyhyesti mutta käveli edustallamme hienon kierroksen ennen kuin katosi metsän pimeyteen eikä enää palannut.

Wolverine

Aamuyöllä Hannan olo oli parantunut sen verran, että saatoin minäkin vuorostani nukahtaa pariksi tunniksi ja lopulta kuuden aikaan aamulla Hanna herätti minut, kun ahma saapui paikalle. Valitettavasti aamulla oli noussut sankka sumu ja kuvat tästä upeasta näätäeläimestä jäivät vaatimattomiksi.

Jo seitsemältä aamulla oli edessä lähtö kojulta, kun jollain porukalla oli kiirus lentokentälle. Meitä aikataulu ei todellakaan haitannut, sillä Hannan sairastumisen takia ei haitannut yhtään päästä kotimatkalle. Ja pian olimme ajamassa pitkin pieniä, huonokuntoisia teitä kohti etelää.

Mitään lintuhavaintoja ei reilun neljän tunnin ajon aikana tehty. Lopulta olimme Parikkalassa, jossa heitin Hannan kotiin lepäämään ja koska minulla oli loma vielä pahasti kesken ja kotiin en viitsinyt jämähtää, lähdin saman tien kohti Imatraa, jossa oli parina edellispäivänä havaittu käärmekotka. Mutta kerrotaan tästä bongauksesta sitten toisaalla.

Yhteenveto

Reilu pari viikkoinen reissumme oli mitä onnistunein ja vaikka välillä oli kylmä, välillä kuuma ja välillä kovat tuulet ja lopussa hieman sadettakin, niin pääpiirteissään säät olivat kyllä suosineet. Yhteensä olimme reissussa havainneet 189 lintulajia, joissa oli mukana elis Hannalle, pari tuplaa minulle, useita Lappipinnoja, jokunen Norjan- ja kuukausipinna ym. Ja olimmepa päässeet näkemään pari upeaa petoeläintäkin!

J.A.