Aihearkisto: Kreikka

Kreikka 25.1.-1.3. 2004

Kreikkaan!

25.1. kello 13.25, vain parin tunnin odotuksen jälkeen, lähti Olympic Airwaysin koneemme Madridin lentokentältä kohti Ateenaa.

Varsin pitkästyttävä lento oli yllättäen ohi jopa reilusti etuajassa. Löysimme Teneriffalta asti matkanneet matkatavarammekin ennen kuin koneen olisi oikeasti pitänyt edes laskeutua.

Lentoaseman infosta kysyimme, miten rautatieasemalle pääsee, ja pian jo nousimme E-93 linja-autoon, jonka päätepysäkin piti olla rautatieasema. Auton kuljettajakin vielä vahvisti tietomme oikeiksi, joten pääsimme helposti jatkamaan matkaamme.

Bussimatka päätepysäkille oli aivan sairas! Kuski ajoi kuin hullu, ja auto piti aivan järjetöntä ujellusta. Janne jopa kaivoi taskustaan korvatulpat ja laittoi ne korviinsa matkan ajaksi. Ensin ajoimme kaiketi koko Ateenan ympäri jotain kehätien tapaista pitkin, ja loppumatkasta aivan käsittämättömän kapeita pikkuteitä, joilla ei olisi kuin yhden auton tarvinnut olla huonosti parkkeerattu, niin linja-auto ei olisi mahtunut kulkemaan.

Viimein, kun pääsimme päätepysäkille, saatoimme todeta, että olimme linja-autoasemalla emmekä rautatieasemalla. Niinpä menimme kysymään nyt linja-autoaseman infosta, miten pääsisimme rautatieasemalle. Palvelu infossa oli äärimmäisen töykeää, mutta pian nousimme 051 bussiin. Bussissa päätimme suureen ääneen kysellä apua, josko joku täpötäyden bussin matkustajista osaisi auttaa meitä englanniksi. Löytyihän sieltä todella avulias nuori mies, joka opasti meidät metroasemalle, ja vieläpä oikeaan metroon, joka kuljetti meidät rautatieasemalle. Hän myös kertoi, ettei linja-autolla olisi rautatieasemalle mitenkään päässytkään!

Rautatieasemalla saimme tylysti kuulla, että pari seuraavaa Tessalonikiin menevää junaa olivat täynnä. Niinpä saimme taas vaihteeksi hieman odotella, sillä saimme liput (14€ kpl) vasta kello 23.51 lähtevään junaan.

Aluksi odottelimme ulkona pipot päässä, mutta kun emme enää tarjenneet olla 5 asteen lämmössä, siirryimme sisälle ankeaan odotustilaan. Neljän tunnin odottelu kylmässä ja vetävässä odotushuoneessa oli todella inhottava, mutta onneksi juna lähti aivan ajallaan.

Junamatkaa kuvaa hyvin vain yksi sana, mutta jätän sen sanomatta, sillä tällä jutulla voi olla lapsilukijoitakin. Ei matkassa mitään kummallista ollut, onhan sitä ennenkin istuttu 8 tuntia junassa, mutta ei näin kammottavan pystysuorilla penkeillä! Nukkuminen oli täysin mahdotonta! Käytävässä ihmiset polttivat tupakkaa liukuhihnalla, joten savu tunki kabiiniimmekin, jossa onneksi oli tupakointi kielletty.

Tessalonikiin saavuimme aamulla kello 6:40. Matkatavarat löytyivät sovitusti aseman nurkalla sijainneesta matkatavarapisteestä. Ostimme jatkoliput (2,40 €!) Livadiaan, ja tunnin odotuksen jälkeen olimme taas junassa.

Aamu alkoi sarastaa mukavasti juuri silloin, kun junamme lähti Tessalonikista kello 7:42, joten pääsimme nyt hieman katselemaan maisemia sekä tietysti keräämään reissupinnoja. Matkalla olikin mukavasti lintuja, kuten mm. 35 hiirihaukkaa ja ampuhaukka. Kauhuksemme näimme, että suurin osa järvistä oli kuitenkin jäässä! Luntakin oli maassa hieman, muttei niin paljon kuin Ateenan seudulla oli ollut. Ilmeisesti edellispäivien lumimyrskyt olivat olleet siellä suunnalla.

Kerkini näyttää heti kyntensä

Kello 9:17 osasimme nousta junasta oikealla asemalla eli Livadiassa, kun konduktöörit meitä ystävällisesti opastivat. Asemalla oli meitä vastassa Anthony-niminen opastuskeskuksen työntekijä, joka ajoi meidät saman tien Kerkinin opparille.

Opparilla meille esiteltiin huoneemme, joka oli paljon parempi kuin mitä olimme odottaneet. Huone oli jopa lämmin! Hannahan oli ollut paikalla aikaisemminkin talvella 1999 pari viikkoa kiljuhanhi- ym. hommissa harjoittelijana, ja tällöin lämmitys oli ollut, sanotaanko epäsäännöllinen.

Painelimme saman tien kauppaan, ja yllätykseksemme kylältä löytyi myös leipomo. Pikaisten kokkailujen jälkeen suuntasimme kulkumme kilometrin päässä olevaan suuren Kerkinijärven länsirantaan. Jo matkalla, ja jopa aivan pihapiiristämme, löytyi mukavasti lintuja: turkinkyyhkyjä, mustaleppälintuja, virtavästäräkkejä, pikkuvarpusia, mustavariksia, tiltaltteja sekä pellolla kököttänyt jalohaikara.

Kävellessämme järveä kohti paukkui Jannelle jo ensimmäinen eliskin, kun ylitsemme lensi 10 kiharapelikaanin parvi. Rantaan ja kalasatamaan päästyämme näky oli mahtava! Lintuja oli aikalailla sairaasti! Tuhansia punasotkia, silkkiuikkuja, pikku-uikkuja, merimetsoja, käsittämättömän näköisiä suuria lapasorsalauttoja, nokikanoja ym. Pikkulinnuista näkyvimpiä olivat tiklit, peipot, punarinnat ja töyhtökiurut. Parempia havaintoja olivat mm. kuningaskalastaja, vuorikirvinen, sinisuohaukka, mustakaulauikut, muutama uivelo, 100 kiharapelikaania, flamingot sekä pari parvea kaukana lentäneitä pikkumerimetsoja.

Oikein mukavassa, mutta kuitenkin varsin viileässä talvisäässä, tuijottelimme järvelle toista tuntia, kunnes silmät alkoivat väkisinkin painua kieroon. Olimmehan valvoneet aivan liikaa viimeisten parin vuorokauden aikana, mm. Janne oli nukkunut edellisen 60 tunnin aikana vain 5 tuntia.

Kävellessämme takaisin opparia kohti, kuulimme eräästä ojasta outoa pärinää. Singahdimme ääntelijän perään ja pian löysimmekin äänen aiheuttajan, osmankäämikerttusen. Ojasta löytyi myös pari silkkikerttusta ja vieläpä 3 luhtakanaakin. Kiva pikkuoja! Matkalla näkyi pikaisesti myös eräässä puussa käynyt syyriantikka.
Tälle päivälle olimme löytäneet ihan ohimennen jo 53 lintulajia, joka oli paljon kun vertaa lajimääriin, joita olimme Kapverdeltä ja Kanarialta löytäneet.

Kämpällä nukuimme reippaat kolmen tunnin päikkärit, ja juteltuamme tovin Mihalis-nimisen opastuskeskuksen työntekijän kanssa lähdimme läheiseen tavernaan syömään. (Suvlakit eli 4 lihavarrasta per kärsä, isot kasat ranskiksia, cokikset ja leipää oli 12,40 €.) Ruoan jälkeen kävimme aikaisin nukkumaan.

Pelikaanijahdissa

27.1. kävimme auringon noustua lähirannassa. Matkalla näimme suuret parvet keltasirkkuja ja hemppoja sekä peukaloisia, käpytikan ym. Rannassa oli taas elämää, mutta keli oli nyt varsin kylmä ja pilvinen, joten palasimme jo yhdeksän aikaan opparille katsomaan, oltaisiinko sinne jo tultu töihin.

Opparilla meitä jo odoteltiinkin, ja 9.45 lähdimme taas uuden tuttavuuden, Panayotiksen, kanssa kiharapelikaanipyyntiin järven kaakkoisrannalle, Lithotopoksen kylän lähistölle. Ajaessamme noin 15 kilometrin päässä olevalle pyyntipaikalle näimme 4 laulujoutsenta.

Perillä viritimme viisi toisissaan kiinni olevaa pehmustettua jalkarautaa matalaan rantahiekkaan pyyntiin ja asetimme laatikollisen tuoreita, mutta kelistä johtuen peräkontissa hieman jäätyneitä, kaloja rannalle parin metrin päähän ansoistamme. Heitimme vielä muutaman kalan veteen houkuttimiksi muutaman kymmenen metrin päässä norkoilleelle kiharapelikaaniparvelle. Panayotis vielä polki hieman pohjaa ansojen ympärillä, jotta vesi hieman sekoittui, ja ansat eivät enää näkyneet, ja sitten ajoimme auton kauemmaksi ja jäimme odottelemaan mitä tapahtuisi.

Kiharapelikaanit eivät juuri kaloista välittäneet. Ne vain seilasivat edes takaisin parinkymmenen metrin päässä rannasta kuin tietäen, ettei meidän syöttikaloihin ollut kajoaminen.

Noin kolme tuntia, välillä ulkona palellen ja välillä kalastajien teltassa kamiinan ääressä lämmitellen, odottelimme pelikaanien lankeamista, mutta lähimmilläänkin ne kävivät vain noin kymmenen metrin päässä kaloista. Kalastajat hakivat välillä rysistään veneenpohjallisen kaloja sekä säikyttelivät naru-peltipurkki-viritelmillään merimetsoja kauemmaksi pyydyksistään. Me kulutimme aikaamme järven lintuja katsellen. Ja mikäs oli katsellessa, kun noin 150 kiharapelikaanien lisäksi näimme mm. valkopääsorsanaaraan, ristisorsia, pari kalalokkia, järjettömän määrän silkkiuikkuja, pensassirkkuja, rantasipin, pikkumerimetsoja ym.

Keli oli vain kylmentynyt ja alkoi jopa sataa lunta, vieläpä varsin sakeasti. Järvelle ei enää oikein putkella nähnyt eikä kyllä oikein tarjennutkaan katsella, joten aloimme kaikki hieman tuskastua, kun vihdoin näimme, että jotain alkoi tapahtua. Harmaahaikara, jota kikkarahuligaanit olivat jo aiemminkin hieman jahtailleet, huomasi riemukseen, että tuollahan on kasa kaloja tarjolla. Haikara lensi matalaan veteen aivan pyydyksiemme viereen ja lähti hiljalleen koikkelehtimaan pitkillä kintuillaan kaloja kohti. Me pidätimme jännittyneinä hengitystä; entä jos ardea astuukin ansaan. Kestääkö sen kinttu? Kun haikara alkoi popsia kaloja, kaukaa pitkällä kaulallaan kurkotellen, petti pelikaaneilla pokka, ja ne lähtivät rynnimään haikaraa, ja tietysti kaloja kohti. Haikara kavahti kauemmaksi, mutta pelikaanit jatkoivat riemuksemme kaloille asti. Ensimmäisten päästyä kaloille, alkoivat ne heti hotkia kaloja suureen pussimaiseen nokkaansa. Ja sitten se tapahtui! Näimme, että yksi linnuista sätki poispäin kaloista kuin pakokauhun vallassa, vaikka muut vielä tyytyväisinä hotkivat kaloja. Pian muutkin huomasivat, että jotain on pahasti vialla, ja ne lennähtivät kauemmaksi. Huusimme Panayotiksenkin sisältä kahvi- tai ouzolasillisen ääreltä, ja ajoimme jeepillä vapauttamaan lintua raudoista. Yllättäen lintu oli jäänyt kiinni molemmista jaloistaan. Panayotis kuitenkin irrotti linnun rutiininomaisesti, ja pian hän jo kahlitsi linnun alleen, ja alkoi neuvoa meitä toimimaan. (Mainittakoon, että pelikaanin jalka on reilusti miehen peukaloa paksumpi värkki. Eli raudat eivät sen jalkaa vahingoita lainkaan.)

Lopulta Janne piti lintua nokasta kiinni, jottei se sohisi sillä tai oksentelisi aamupalojaan ja päivällisiään päällemme kuten pelikaaneilla on tapana, ja Hanna ja Panayotis laittoivat yhteispelillä linnulle renkaan molempiin jalkoihin. Rengas kiinnitettiin liimalla (siis ei jalkaan vaan sen ympärille) ja liimakohtaa puristettiin hetki, jotta liima kuivui. Panaytotis mittasi vielä linnun nokan ja otti linnusta sulkanäytteet DNA-testiä varten, ja pian lintu jo päästettiin ryntäämään takaisin järveen.

Me olimme tyytyväisiä, kun lähdimme ajamaan takaisin päin. Yllättäen emme ajaneetkaan kuin parisataa metriä ja kurvasimme taas rantaan, jossa kalastajat olivat juuri lopettaneet saaliinsa perkaamisen. Perkuujätteitä oli kyttäämässä muutaman kymmenen kiharapellun porukka aivan veneen ympärillä. Viritimme pikaisesti ansat paikoilleen ja ajoimme kauemmaksi. Yksi kalastaja jäi edelleen kalojen lähistölle kuin olisi luovuttamassa houkuttimeksi asettamamme kalat pelikaaneille. Niinpä ei mennyt kuin pari minuuttia, kun linnut lähes ryntäsivät ansaan. Näimme heti, että taas tärppäsi. Singahtaessamme ansallemme, huomasimme että jopa kaksi lintua oli jäänyt kiinni. Toisella, vanhalla linnulla, oli jo ennestään renkaat jaloissa, joten päästimme sen saman tien menemään. Panayotis kaappasi taas nuoren linnun alleen, ja tottuneesti osasimme jo avittaa sen rengastamisessa.

Pian ajoimme tyytyväisinä liukkaita teitä opparia kohti lumisateen yhä jatkuessa. Illalla vielä auttelimme Mihalista, joka oli myöhään töissä, muutamissa pikkuhommissa, kävimme kaupassa ja otimme rennosti. Käydessämme nukkumaan maisemaa peitti jo noin viiden sentin lumipeite.

Eipä vältetty talvea

28.1. aamulla nukuimme pitkään. Aamulla odottelimme Theodorosta, jonka kautta olimme itsemme Kerkinille järjestelleet. Hanna oli täällä käydessään tehnyt lintuhommia hänen kanssaan.

Hanna tutustui kirjaston laajaan valikoimaan ja Janne kirjoitteli koneella, mutta Theodorosta ei kuitenkaan kuulunut. Niinpä kävimme odotellessa ulkoiluttamassa katukoiria, havaiten pari syyriantikkaa, joista toinen, 2kv naaras, oli aika hurjan näköinen. Se oli vaalea, selvästi rusehtava, ja mm. käsisulissa oli selvästi punertava sävy. Ojalla näkyi taas osmankäämikerttunen, silkkikerttusia ja ralluksia.

Iltapäivällä kävelimme tietä pitkin läheiselle Kerkinitisjokisuulle ja Kerkinijärven rantaa kalasatamalle, josta takaisin kylälle. Kävelyä tuli noin neljä kilometriä. Kävellessä näimme mm. 25 harmaasirkkua, 5 kunkkua, 3 taivaanvuohta, vuorikirvisen sekä parhaimpana jokisuussa uiskennelleet pari ruskosotkaa. Taivaalla viiletti 30 uuttukyyhkyn parvi mukanaan jokunen sepelkyyhky. Pikkulinnuista runsaimpia eli peippoja näkyi reilut tuhat.

Illalla otimme taas rennosti. Pimeän tultua alkoi pihalla huutaa minervanpöllö, vaikka satoi räntää ja oli kylymä!

29.1. Sade jatkui vielä aamulla, mutta vetenä. Miettiessämme vietämmekö koko päivän sisällä ikkunasta sadetta katsellen, Panayotis tuli onneksemme järjestämään ohjelmaa. Lähdimme taas Lithotopokselle pellujahtiin.

Perillä laitoimme taas vehkeet pyyntiin ja aloimme odotella. Järvellä näkyi taas mukavasti lintuja. Ohitsemme lensi mm. reilun parinkymmenen punapäänarskun parvi ja onnistuimme määrittämään ylitsemme lentäneen nuoren pelikaanin, siis tavalliseksi (täällä talvella ei niin tavalliseksi) pelikaaniksi. Jonkin aikaa odoteltuamme kiinnostui etelänharmaalokki tarjolla olleesta seisovasta pöydästä. Se lähti lähestymään kaloja, jolloin kiharapelikaanitkin lähtivät taas uimaan kaloja kohti. Yllättäen lokki onnistui kuin onnistuikin laukaisemaan ansan ja jäämään kiinni.

Lokin irrotettuamme otimme siitä tietysti käsikuvia ja tutkimme oliko sen jalka vioittunut, ja olihan se, muttei kuitenkaan pahasti, sillä se tuntui toimivan ihan hyvin.
Pelikaanit kuitenkin arvasivat nyt, ettei kaloja kannattanut lähestyä, eivätkä ne enää osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta niitä kohtaan. Niinpä vaihdoimme taas toiselle pyyntipaikalle, jossa emme onnistuneet yhtään paremmin.

Kävimme vielä Panayotiksen kanssa Lithotopoksessa kahvilassa sekä ajoimme Strimonasjoen rantatien katsellen autosta muutamia ruskosotkia, harmaa- ja jalohaikaroita sekä merimetsoja. Ihmeeksemme vieläkään emme nähneet kuin muutamia pikkumerimetsoja.

Matkalla takaisin opparia kohti näimme vihdoin Theodoroksen, joka ajoi meitä vastaan. Sovimme, että seuraavana aamuna Anthony heittäisi meidät Theodoroksen toimistolle Vironiaan, josta lähtisimme tekemään koko järven kattavaa lintulaskentaa.

Iltapäivällä kävimme vielä kävelyllä lähirannassa. Matkalla näimme pari kiljukotkaa kaartelemassa taivaalla sekä pellolla seisseen jalohaikaran, joka päästi Jannen oikein hyvälle kuvaushollille.

Illalla pihalla huuteli jo useampikin minervanpöllö. Kävimme taas tavernalla syömässä suvlakit, ja yllätykseksemme annokset olivat kasvaneet entisestään. Eikä siinä kaikki, myös hinta oli hieman laskenut ja jälkiruokakin tarjoiltiin kaupan päälle! Eipähän tarvinnut enää jatkossa miettiä, missä käymme syömässä.

Laskentapäivä

30.1. aamulla heräsimme jo 6.30, kävimme leipomossa, tuijottelimme katolla istuneita minervanpöllöjä ja 7.30 ”Tony” lähti heittämään meitä Vironiaan.

Theodoroksen toimistolla juttelimme hetken aikaa ja noin 8.15 lähdimme laskentaan. Aloitimme laskennan hieman yllättäen ajamalla poispäin rannasta korkealle Akritohorikukkulalle, josta oli hyvä näkymä järven itärannoille. Mäellä olimme varsin kaukana rannasta, joten lintujen määrittäminen oli äärimmäisen vaikeaa mutta juuri ja juuri 60x zoomilla mahdollista.

Pensassirkkujen laulaessa ja närhien rääkyessä laskimme kaikki järven edustan mutelikoissa sekä Strimonasjoen deltan metsissä olleet linnut, jotka oli mahdollista nähdä. Lintuja ei saatu paljonkaan määritettyä, mutta mm. löytyneet kuusi kiljukotkaa eivät olisi näkyneet todennäköisesti mihinkään muualle.

Seuraavaksi jatkoimme Mandrakin kalasatamaan laskemaan rannoilla olleet linnut. Nyt linnut näkyivät jo paljon paremmin ja jaottelimme lajit siten, että kaikki sorsat, kahlaajat, lokit, haikarat, pelikaanit ja merimetsot tulivat lasketuiksi ja merkityiksi kirjoihin ja kansiin. Lintuja oli aivan sairaasti! Tuhansien punasotkien ja sorsien lisäksi töyhtöhyyppiä, suosirrejä, pikkusirrejä ym. oli runsaasti. Mukavampaa lajistoa edustivat mm. muuttohaukka, merihanhet, tundrahanhet, harmaasorsat, tyllit, kapustarinnat sekä tietysti flamingot. Laskentaan kuulumattomista linnuista näkyi mm. vuorikirvisiä, västäräkkejä, kuningaskalastajia sekä kuului luhtakanoja. Ainoa huono puoli oli se, että sää oli pikkuhiljaa koko ajan huonontunut ja kylmentynyt.

Ajoimme mystisen näköisten alankomaiden, joilla oli tuhansia ja tuhansia kiuruja ja kottaraisia, halki jeepillä mutapolkuja pitkin keskelle deltaa metsän reunaan, jossa siis näin talvella ei ollut vettä. Metsästä löytyi noin 600 tundrahanhen parvi, joka säikähti meitä kaukaa ja painui näkymättömiin. Myös jokunen uusi kiljukotka näkyi sekä metsäviklo ym.

Seuraavat laskentapätkät tehtiin Strimonasjokivarressa, jonka linnut laskettiin autosta vauhdissa. Oli aika hurjaa määrittää ja laskea vauhdissa mm. pikkumerimetsoja ja ruskosotkia satojen muiden sorsien ym. seasta.

Siirtyessämme kohti seuraavaa etappiamme, alkoi sataa räntää oikein kunnolla. Limnohorissa oli taas aivan mielettömästi lintuja. Keli vaan oli jo todella surkea, mutta jotenkuten saimme kaikki linnut laskettua ennen kuin optiikka kastui liikaa. Muuttohaukka, 30 taivaanvuohta ja kuovi edustivat harvalukuisampaa lajistoa. Runsaslukuisinta lajia eli punasotkaa oli, kuten kaikkialla muuallakin, aivan tuhottomasti.

Lithotopoksessa Strimonasjoen alajuoksulla oli taas mukavasti ruskosotkia, harmaasorsia, pikkumerimetsoja, jalohaikaroita, punapäänarskuja ym.
Lähes loput, eli pitkät länsi- ja etelärannat, laskimme taas autosta ajaessa. Välillä oli pakko pysähtyä laskemaan putkella kaikkein kaukaisimmat vesilinnut. Lajisto oli kuitenkin aavalla järvellä jo varsin suppeaa, joten laskeminen oli todella nopeaa.

Saimme laskennan lopulta päätökseen vain puolta tuntia ennen hämärää, noin 17.00. Saavuttuamme opparille minervanpöllöt jo huutelivat pihalla.

Havaitsimme laskennassa reilut 27 000 laskentalintua, joista punasotkia oli reilut 11 000, sinisorsia reilut 3000 silkkiuikkuja reilut 2000, sekä taveja ja nokikanoja reilut 1000. Mukavia summia ja havaintoja olivat myös mm. 180 kiharapelikaania, 57 jalohaikaraa, 126 harmaahaikaraa, 4 kapustahaikaraa, 321 flamingoa, laulujoutsen, 101 ristisorsaa, 24 punapäänarskua, 5 ruskosotkaa, 51 uiveloa, 83 telkkää, merikotka, 18 kiljukotkaa, sinisuokoiras, 2 muuttohaukkaa ym. Yhteensä laskennan yhteydessä, matkoilla sekä opparin pihalla havaitsimme päivän aikana 87 lintulajia!

Illalla kauppareissulla kuulimme aivan käsittämän kuuloisia ”Yrjö/George, slurp-slurp” -viemärisammakoita.

Taas paukahtaa

31.1. aamusta kävelimme lähiojalle katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Yllätykseksemme näimme useamman luhtakanan kiipeävän ruokoja pitkin aivan näkyviin lämmittelemään auringon noustessa. Tietenkään kameravehkeet eivät juuri nyt olleet mukana!

Koskapa meillä ei ollut mitään ohjelmaa luvassa, lähdimme käpöttelemään läheistä Kerkinitisjokea kohti. Tavoitteenamme oli liftata kyyti Lithotopoksen suuntaan pelikaanipaikoille ja pikkumerimetsoja kuvaamaan.

Emme kuitenkaan saaneet edes mahdollisuutta liftata, sillä reiluun tuntiin ohitsemme ajoi vain aivan täpötäysiä tai kaksipaikkaisia autoja. Niinpä rannat tsekattuamme saimme idean käydä kävelemässä viereisillä Krousiavuorten reunakukkuloilla katsomassa, minkälaista lintulajistoa rinnemetsiköistä löytyisi.
Pensas-, kelta- ja pajusirkkuja, ensimmäinen vuorisirkku sekä nokkavarpunen näkyivät matkalla rinnemetsille kävellessämme. Ylitsemme lensi vielä parvi kiharapelikaaneja ennen kuin löysimme hyvän uran, jota pitkin pääsi kulkemaan hieman ylemmäksi rinteen piikkipensasmetsikköön.

Pusikoista löytyi sirkkuja runsaasti lisää sekä pian oudosti äännellyt tiainen, joka pitkän ja piinaavan odottelun jälkeen suostui näyttäytymään ja oli kuin olikin balkanintiainen!

Lopulta näitä vilkkaita ja säikkyjä tiaisia löytyi yhteensä neljä kappaletta, mutta ne kaikki katosivat todella nopeasti niin, ettei niistä pian kuulunut enää ääntäkään.
Tyytyväisinä eliksestä kävelimme takaisin opparille ottamaan loppuillan rennommin.

Kuvauspäivä Lithotopoksella

1.2. aamusta suuntasimme lähiojalle luhtakanojen kuvausta yrittämään. Osmankäämikerttunen, silkkikerttusia ja rautiaisia näkyi ja pian löytyi luhtakanojakin. Hannan virittämä sardiinihoukutin ei toiminut, mutta kun tarpeeksi kauan jaksoimme odotella paikoillamme, alkoivat luhtakanat liikkua ja kiivetä ruokoja pitkin aurinkoon lämmittelemään. Saimmekin ainakin jonkinlaiset kuvat otettua. Janne sai vihdoin tikankin kuvaushollilla mutta hän sai pettymyksekseen todeta, että putkessa ei ollutkaan syyriantikka vaan se paljon harvinaisempi tikka, käpytikka.

Aamupäivällä tilasimme opparille taksin, jolla ajoimme Lithotopokseen (10€) kuvataksemme kikkarapelikaaneja sekä Strimonasjokivarren lintuja.

Ensin kuvailimme kiharapelikaaneja kalastajien kämpällä, jolloin Janne pääsi, tai oikeastaan joutui, maistamaan kalastajien seisovan pöydän herkkuja. Läski ja lämmin viina (zippuro) eivät kuitenkaan olleet mitenkään herkullisia.

Jokivarressa oli lintuja aivan sairaasti! Merimetsoja ja pikkumerimetsoja pääsimme kuvaamaan varsin mukavasti, vaikka pääasiassa ne olivatkin todella säikkyjä. Pikkumerimetsoja kuvatessamme lensi yhtäkkiä rantakäkkänästä viereemme neljä nuorta yöhaikaraa, joista kaksi jäi todella upeasti aivan viereemme!

Vastarannalla oli aivan järjettömät parvet harmaa- ja jalohaikaroita mukanaan yksi kapustahaikarakin. Yhteensä kahdessa lähekkäisessä porukassa oli 150 haikaraa.
Joella uiskenteli myös valtaisat sorsien sekaparvet. Jannen mennessä kuvaamaan sorsia, jäi Hanna väijymään puskan taakse saadakseen lentoon säikähtävistä sorsista lentokuvia. Ja tietystihän sorsat säikähtivät varsin pian Jannea. Me molemmat pääsimme kuvaamaan ruskosotkia, punapäänarskuja, haapanoita, sini- jouhi ja harmaasorsia, tukka- ja punasotkia, uiveloita sekä tietysti molempia merimetsoja kuten olimme toivoneet.

Iltapäivä alkoi olla jo pitkällä, ja kameran akut alkoivat hiipua, joten kävelimme hiljalleen takaisin kiharapelikaanipaikalle. Jatkoimme vielä kävelyä toisellekin pelikaanien rengastuspaikalle, jossa aloimme liftata kyytiä takaisin Kerkiniin. Eipä tarvinnut peukaloa kauan nostella, sillä jo toinen auto otti meidät kyytiin.

Illalla kävimme taas tavernalla syömässä, ja nyt yksi koirista, pieni valkoinen maastonakki, päätti adoptoida meidät vanhemmikseen ja se seurasi meitä opparille saakka, jääden pihalle vahtikoiraksi.

Kylmä helmikuun alku

Toinen toista. Löhöpäivä! Emme jaksaneet välittää linnuista, vaan lepuutimme hermojamme ja aistejamme. Jututimme opparilla Panayotista, jonka englanti parani koko ajan kovaa vauhtia, sekä Mihalista, joka oli osoittautunut todella hyväksi tyypiksi.

Kävimme myös kaupoilla, viihdytimme teiden kulkijoita, joiksi paikalliset kutsuivat katukoiria. Teimme jonkin verran myös töitä, järjestimme kaikki opparin julisteet, joita oli aivan valtaisat kasat.

Lintuhavainnot jäivät pihalla nähtyihin noin tuhanteen jonnekin matkanneeseen uuttu- ja sepelkyyhkyyn, kolmeen syyriantikkaan sekä neljään minervanpöllöön, joista kaksi innostuivat parittelemaankin, kun niitä äänekkäästi kannustimme.

3.2. oli toinen löhöpäivä. Aamulla oli todella pilvistä, joten jatkoimme julisteiden kanssa värkkäämistä. Autoimme myös Mihalista pikkujutuissa. Teimme myös opparin työntekijöille oppaan, jonka avulla he voivat opetella tunnistamaan alueen pikkulintuja.

Kävimme myös koiramme (Teiden koiran) kanssa lähirannassa, josta löysimme sen ainoan kattohaikaran, jonka olimme kuulleet alueella talvehtivan. Muuten havainnot olivat varsin samoja kuin edellisinäkin päivinä.

4.2. aamuyhdeksän jälkeen pyysimme Panayotista heittämään meidät Mandrakin kalasatamaan järven pohjoisrannalle. Katselimme laiturilta muutaman tunnin flamingoja, tundra- ja merihanhia, ristisorsia sekä kahlaajia. Jokunen kiljukotkakin näkyi kaartelemassa metsien päällä, ja vihertikka kuikutti reissupinnaksi takametsiköissä. Satama-altaan kuningaskalastaja poseerasi meille oikein ansiokkaasti, joten saimme siitä oikein mukavat kuvat. Panayotis tuli hakemaan meidät takaisin opparille aivan sovittuun aikaan.

Iltapäivällä lähdimme kävelylle lähijokisuulle. Koiramme seurasi meitä lähijoelle saakka, jolloin se yhtäkkiä jäi seisomaan eikä millään meinannut seurata meitä pitemmälle vaikka kuinka houkuttelimme. Pian syy outoon käytökseen selvisi, kun lähiniityltä ampaisi kaksi suurta lammaskoiraa täyttä vauhtia koiramme kimppuun. Onneksi pikkuisemme oli kuin rasvattu salama, kiitäessään henkensä edestä kohti kylää. Läskit lammaskoirat totesivat pian, että taisi jäädä aamiainen saamatta, ja me saatoimme helpottuneina jatkaa matkaamme.

Palattuamme takaisin opparille, oli koiramme hieman pahastuneen näköisenä meitä odottamassa. Kävelylenkin ainoa parempi lintuhavainto oli varsin kotoisan näköinen isolepinkäinen.

Seuraavana päivänä (5.2.) paiskimme töitä ihan hartiavoimin. Aamuvarhain suuntasimme Panayotiksen kanssa kaatamaan ruovikoita, tai jotain ruovikkoa suurempia, lähes bambuja, joista rakennettaisiin pelikaaneille pesiä. Panayotis kaatoi kuusimetrisiä ruokoja moottorisahalla ja me kasasimme niitä kasoiksi. Muutaman tunnin uurastuksen jälkeen olimme kahdesta paikasta kaataneet 13 suurta kasaa ruokoja. Enemmänkin olisimme tehneet, mutta moottorisaha levisi. Nämä kasat kuljetettiin jeepin katolla lähisatamaan, josta ne myöhemmin kuljetettaisiin pelikaaneille rakennetuille pesimälavoille. Aikaisemminhan Kerkinijärvellä ei ollut pesinyt ollenkaan kiharapelikaaneja, mutta pari vuotta sitten rakennettujen lavojen myötä edelliskesänä oli muutamia kymmeniä pareja jäänyt pesimään ns. tekopesiin. Satamassa paikkailimme myös opparin venettä polyesterigeelillä.

Illalla Janne sai viimein kuvat syyriantikasta, joka nautiskeli laskevasta auringosta puoli tuntia samoissa puissa patsastellen. Kuvia tulikin otettua sitten vaivaiset 130 kappaletta. Myös minervanpöllöparista saatiin taas hauskoja kuvia kuu taustallaan.

Yllätykseksemme kauppareissumme oli hieman poikkeuksellinen, sillä postissa asioimme hämmästyttävää kyllä ruotsiksi ja kaupassa saksaksi. Olipahan muuten ensimmäinen kerta, kun Janne elämänsä aikana oikeasti tarvitsi ruotsia. Eläköön pakkoruotsi!

Talviretkeilyä

Aamulla otimme rennosti. Yhden jälkeen saimme Hristokselta ja Panayotikselta kyydin Lithotopokseen. Ensin kuvailimme Strimonasjoen lintuja. Ruskosotkat, punapäänarskut ja tietysti merimetsot olivat taas paikalla. Yllämme pyöri taivaalla parin kiharapelikaaninuorukaisen lisäksi samainen nuori pelikaanikin, jonka olimme jo aiemmin nähneet.

Tarpeeksi kuvattuamme jatkoimme padon ylitse kuvaamaan järven lintuja. Kiharapelikaaneja oli suuret parvet rannan lähistöllä kalastamassa. Näiden isojen lintujen kalastuspyrähdyksiä oli mukava kuvailla. Ne lähestyivät hiljalleen kalaparvea ja pyrähtivät nokallaan veteen kauhaisten kalaparven kimppuun. Sitten ne laskivat vedet pois nokkapussistaan ja nielaisivat kalat niskojaan nakellen.

Kesken kuvailun paikalle pyöräili englantilainen Gordon Ramel, jonka kanssa Mihalis oli meille puhelimitse sopinut sunnuntaiksi linturetken. Gordon, joka asusteli nykyisin läheisessä kylässä, oli viimeisen päälle luontoharrastaja. Nytkin hän juttelun ohessa singahteli haavin kanssa perhosten, heinäsirkkojen ym. otusten perään. Janne taas juttelun ohessa sai useita kuvia lentävistä kiharapelikaaneista. Näiden sekaan laskeutui pian myös nuori pelikaanimme, joten Janne sai siitäkin viimein kuvat otettua.

Toista tuntia juteltuamme huomasimme, että aurinko alkoi jo pikkuhiljaa laskea. Niinpä jatkoimme kävellen tien varteen, jossa aloimme liftata kyytiä Kerkiniin.
Noin puolen tunnin odottelun jälkeen meidät poimi nuori mies rallivahvisteiseen Opeliinsa. Matka olikin sitten lähinnä huvittava. Mies puhui hyvää englantia, mutta hänellä oli musiikki (Queen) niin kovalla, että aivot nesteytyivät. Muutenkin mies oli hieman hullun oloinen, mutta Bohemian Rhapsody ja Another bite to dust olivat oikein mukavaa matkamusiikkia.

Kun viimein saavuimme Kerkiniin (tärykalvot hellinä), selvisi että mies oli ajanut Kerkiniin aivan vain meidät viedäkseen. Hän itse oli ollut matkalla kirkkoon, joka sijaitsi aivan toisessa suunnassa!

Illalla kävimme taas perinteisessä tavernassamme syömässä sekä opetimme koiramme istumaan.

7.2. heräsimme vasta 8.30. Edelleen todella väsyneinä lähdimme aiemmin kunnostamillamme pyörillä polkemaan kylältä suoraan etelään sijaitseville, järven länsinurkan, metsäisille Krousian mäille.

Koiramme seurasi meitä taas alkumatkan, mutta nyt se jäi suosiolla jälkeen jo pian kylän laitamilla, sillä se ei halunnut antaa läskeille lammaskoirille uutta mahdollisuutta.
Takapuolet aivan järjettömän kipeinä pääsimme perille vain noin 3 kilometrin päässä sijaitseville mäille (pyörät kyllä näyttivät ihan hyviltä maastopyöriltä, mutta ne oli varmaankin tarkoitettu 30-40 kiloisille).

Sää oli todella upea, mikä osaltaan vaikutti siihen, ettei lintuja ollut kovinkaan paljon. Rinteet olivat täynnä kukkivia krookuksia ja vuokkoja. Perhoset lentelivät (amiraalia, neitoperhosta, helmihopeatäplää, nokkosperhosta ym.) ja sisiliskoja vilahteli meitä piiloon.

Nautimme keväästä lähinnä mäen rinteellä aurinkoa ottaen. Lämmintä oli noin 20 astetta, joten lyhythihaisella tarkeni oikein hyvin. Ohi mennen havaitsimme joitakin lintujakin. Balkanintiaiset vilahtivat metsikössä lennähtäen aivan liian nopeasti karkuun, nokkavarpusia näkyi kahdeksan linnun parvi, vuorisirkkuja pyöri pari kappaletta rinteellä, kangaskiuru laulaa luikautteli lyhkäisiä laulun säkeitä ja kanahaukka lennähti vauhdikkaasti ylitsemme. Muutaman tunnin löhöretkeilyn jälkeen poljimme takapuolet entistäkin kipeämpinä takaisin kylälle.

Iltapuolella ulkoilutimme taas kylän katukoirakolmikkoa, johon kuului meidän valkoisen maastonakkimme lisäksi kokonaan vaaleanruskea seisoja sekä upea valkoinen, sinisilmäinen haski.

Revitystä vihdoinkin

8.2. Gordon saapui aamulla jo tuntia liian aikaisin. Niinpä hoidimme aamutoimet pikakelauksella, ja 8.20 lähdimme retkelle. Lähijoen rannassa päivysti rantakäkkänällä komea muuttohaukka. Jatkoimme pysähdellen ohi pensas- ja vuorisirkkujen katsomaan näkisimmekö merikotkaparia vanhalla pesäpaikallaan. Edellisen kerran merikotkan pesintä oli varmistettu järvellä vuonna 1998. Sitten joku paikallinen sankari oli kaatanut pesäpuun. Tätä vanhempi pesä oli siis edelleen eräällä mäellä, joten ajoimme katsomaan, olisivatko paikalla pyörineet merikotkat mahdollisesti kelpuuttaneet sen pesäpaikakseen.

Yllättäen löysimme kotkat istumasta eräästä kelosta jo reilusti ennen pesää. Tälle talvelle näitä lintuja ei vielä oltu nähty kertaakaan yhdessä. Pian kotkat ottivat siivet alleen ja lähtivät päivehtimään järven toiselle puolelle deltan suuntaan. Ei lupaillut kovin hyvää pesintää ajatellen.
Pysähdyimme vielä katsomaan vanhan pesäpaikan, ja totesimme vihertikan huutaessa taustalla, että pesä vaikutti liian vanhalta ja huonokuntoiselta, jotta se enää kelpaisi mihinkään.

Jatkoimme pikkuhiljaa Lithotopoksen kautta Limnohoriin, jossa oli taas aivan sairaasti lintuja. Parhaimmaksi havainnoksi kirjasimme eräällä saarekkeella kipitelleen lapinsirrin.

Käytyämme jututtamassa Theodorosta toimistollaan jatkoimme Kerkinivuorille. Pyrstötiaisia ja vuorisirkkuja näkyi vuoren rinnemetsissä runsaasti. Pian näimme myös vuorten lakien tasalla kaarrelleen 3-kv maakotkan.

Gordon kävi matkan varrella kysymässä erään kirkon isältä, Papa Janukselta, olisiko kirkon aidatulle pihamaalle mahdollista laittaa suurta perhospyydystä. Aidan sisäpuolella kun sellainen olisi turvassa elukoilta. Kun isälle selvisi, että Gordon teki yhteistyötä Theodoroksen kanssa, oli asia OK. Theodoroksella tuntui olevan käsittämätön maine alueella!

Jatkoimme vuorta ylöspäin pysähdellen välillä pyydystelemään Gordonille hämähäkkejä, heinäsirkkoja ja kaiken maailman otuksia, joita löytyi ruohikoista ja lehtien tai kivien alta.

Taas kerran Jannen pysäytettyä matkan teon tinttiparven takia, löytyikin parvesta mukavasti lintuja: viitatiaisia, hippiäisiä, puukiipijä sekä pikkutikka tavallisten tirpiäisten lisäksi. Vuorilta kuului myös palokärjen kuikutus.

Kivikkoinen tie oli paikoitellen hieman liiankin kivikkoista, mutta Gordonin ”baby” jaksoi hyvin, kunnes… Gordonilla oli aika ajoin ollut hieman hankaluuksia ajaa vasemmalta (brittinä kun hän oli tottunut, että ratti on väärällä puolella), ja niinpä hän taas kerran ajoi oikeilla renkailla päin tiellä ollutta terävää kiveä, jolloin takarengas tussahti puhki.

Gordon oli kuitenkin nopein renkaanvaihtaja, jonka olimme ikinä nähneet. Alle viidessä minuutissa rengas oli vaihdettu ja matkamme jatkui.

Vaikka olimme hieman huolissamme siitä, ettei meillä ollut enää vararengasta mukanamme, päätimme olla ajamatta alas Mandrakiin suorinta reittiä vaan jatkoimme vielä vuoren rinnettä pitkin eteenpäin. Tie nousi entistäkin ylemmäs vuorelle. Pari kilometriä ajettuamme tie alkoi mennä huonommaksi, mutta me keräilimme isoimmat kivet tieltä pois, jotta Gordon pääsi ajamaan. Pian kuitenkin saavuimme paikkaan, jossa näimme kauhuksemme, että maanvyörymä oli hiljattain pyyhkäissyt reilut sata metriä tietä aivan kokonaan pois! Niinpä jouduimme kääntymään ympäri ja palaamaan takaisin risteykseen, josta pääsimme alas Mandrakia kohti.
Mandrakin tie oli sekin todella huonokuntoinen. Onneksi pääsimme Mandrakiin saakka, sillä muussa tapauksessa olisimme joutuneet ajamaan koko päivän aikana ajamamme reitin takaisin, mihin olisi mennyt ainakin toista tuntia.

Mandrakissa kävimme tietysti kalasatamassa katsomassa flamingoja ym. Illan jo hämärtyessä ajoimme rantoja pitkin Kerkinin lähikalasatamaa kohti. Matkalla plokkasimme vauhdista rannan läheisyydessä uiskennelleen härkälinnun, joka ei ole lainkaan yleinen talvivieras alueella.
Aurinko laski jo, kun vielä komppailimme lähiojan reunoja osmankäämikerttusen toivossa. Luhtakanoja ja silkkikerttusia kyllä löytyi, mutta ei elistä Gordonille. Minervanpöllöjen ollessa jo hereillä opparilla, saatoimme laskea havainneemme päivän aikana 82 lajia.

Ja lisää revitystä

9.2. aamukahdeksan pintaan Gordon saapui taas opparille, ja leipomossa käynnin jälkeen teimme taas pikavisiitin lähiojalle. Janne näki osmankäämikerttusen lennossa, mutta muut eivät lintua onnistuneet näkemään.

Lähijoen jälkeisellä pysähdyksellä rannasta lennähti puskaan aivan viereemme äännellen kaksi pensasvarpusta. Laji on osittaismuuttaja alueella, joten lämpimät kelit olivat houkutelleet ensimmäiset linnut jo pesimäpaikoilleen.

Ajoimme taas merikotkia etsimään, ja löysimme linnut vielä edelliskertaakin aiemmin. Toinen istui rannan puissa ja toinen korkealla rinteen metsikössä. Pian linnut nousivat lentoon ja lähtivät lentämään tällä kertaa parempaan suuntaan rinnettä seuraillen. Me hyppäsimme autoon ja ajoimme perään. Pesäpaikalla pysähdyimme ja aloimme staijata, josko linnut olisivat saapuneet pesälle. Pian toinen linnuista kohosi metsästä siivilleen, jolloin löysimme myös toisen linnun istumasta erään suuremman puun keskeltä.

Seurailimme lintuja toista tuntia, havaiten lisää pensasvarpusia, tulipäähippiäisen sekä kanahaukan, mutta kun mitään ei alkanut tapahtua, ajoimme Lithotopokseen, josta meidän oli tarkoitus ottaa paikallisen opparin työntekijä Khristoph kyytiin. Kristophille oli kuitenkin saapunut opastettavaksi ryhmä, joten hän ei voinutkaan lähteä retkelle kanssamme.

Oppariin tutustuttuamme jatkoimme Strimonasjoelle, jossa näkyi taas yöhaikaranuorukainen, ruskosotkia sekä paljon molempia merimetsoja.

Seuraavaksi ajoimme pitemmän pätkän Sidirokastroon, noin parinkymmenen kilometrin päähän, jossa kaupungin takana kohosi kallioinen jyrkänne. Tältä jyrkänteeltä meidän oli tarkoitus hakea kallionakkelia sekä sinirastaita.

Tunnin seisoskelulla ja komppaamisella emme kuitenkaan löytäneet kuin kangaskiurun, tulipäähippiäisen, muutamia vuorisirkkuja sekä muita tavallisempia lajeja.
Umpimähkään yritimme ajaa seuraavaksi läheiselle, vielä korkeammalle, mäen nyppylälle, ja aika lähelle sitä pääsimmekin. Vuoren juurella staijailimme jonkin aikaa, ennen kun ensimmäinen kunnon havis paukahti. Mielettömän komea arohiirihaukka kohosi vuorelta siivilleen saaden pian seuraansa vielä komeamman, aivan hiekan vaalean, puolisonsa. Näiden kotkamaisten haukkojen taidokasta kaartelua kiihtyvässä tuulessa oli ilo seurailla.

Koska emme muutakaan keksineet, jatkoimme ajoamme Bulgarian rajaa kohti kivikkoisessa vuoristossa. Tuuli kiihtyi pikkuhiljaa todella voimakkaaksi, joten autosta ei juuri enää viitsinyt edes nousta, mutta maisemat olivat autostakin katsottuina oikein komeita. Oli mukava päästä vaihteeksi näkemään aivan erilaisia maisemia kuin Kerkinijärven lähistöllä oli.

Parikymmentä kilometriä ajettuamme totesimme, ettei tie kääntynytkään takaisin Kerkinijärven suuntaan vaan jatkoi kohti itää. Niinpä teimme U-käännöksen ja ajoimme samaa tietä takaisin Kerkiniin.

Opastuskeskuksella Mihalis oli vielä töissä, ja hän kutsui meidät illalla syömään morsiamensa Sofian kanssa. Macrinitsan kylässä söimme herkulliset ateriat (mm. vesipuhvelia) viihtyisässä rinneravintolassa. Jälkiruoaksi Mihalis tilasi erilaisia herkkuja. Todella mukavaa! Iltakymmenen aikaan Mihalis ja Sofia heittivät meidät opparille, josta he jatkoivat kotiinsa, joka oli 65 kilometrin päässä Kerkinistä.

Ja vaihteeksi rennompaa

Hitaasti käynnistyneen aamun jälkeen kaikki toiminta hidastui entisestään, kun kävimme ulkona. Tuuli oli todella kova ja jäätävä! Niinpä pysyttelimme sisällä, kunnes 11 aikaan opparilla alkoi paikallisten luontoimmeisten ekoturismikonferenssi. Tällöin tapasimme Nestoksen opparille pariksi kuukaudeksi töihin saapuneen saksalaisen Bettinan, joka oli opastuskeskuksensa työntekijöiden mukana saapunut katsomaan Kerkinijärveä ja sen lintuja.

Saimme kuin saimmekin kammettua itsemme liikenteeseen, ja kävimme näyttämässä Bettinalle lähirannan lintuja. Tuuli oli kuitenkin aivan järjetön, joten linnutkin olivat jossain muualla suojaisemmassa paikassa. Ainakin uivelot olivat kuitenkin Bettinalle uusia tuttavuuksia.

Palasimme varsin pian takaisin opparille, josta Bettina nappasi pyörän lainaan, ja lähti vielä tutustumaan järveen paremmin. Varoitimme kyllä häntä, ettei hän pitkälle opparin pyörällä pääsisi. Me puolestaan nautimme sisällä lämpimästä emmekä ajatelletkaan lintuja.

Iltapäivällä konferenssissa oli lounastauko, ja meidätkin kutsuttiin muiden mukaan lounaalle. Vakiotavernassamme saatiin sitten tuta, mitä on kreikkalainen syöminen! Ruokaa kannettiin koko ajan pöytään lisää ja lisää, ja kaikkea sai syödä suoraan tarjoiluastioilta tai poimia lautaselleen niin paljon kuin vain jaksoi syödä. Me sitten söimme aika paljon enemmänkin kuin olisimme jaksaneet, mutta vesipuhvelia, paikallisia makkaroita ja lihoja sekä monenlaisia salaatteja ym. oli tietysti kaikkia pakko maistaa. Ja kun ne kaikki olivat niin hyviä, ei Janne ainakaan voinut tyytyä pelkkään maistamiseen.

Ilta meni koiran kanssa pelehtiessä aina siihen saakka, kun konferenssi päättyi ja taas lähdettiin syömään! Nyt menimme naapuritavernaan, jossa sama juttu taas toistui. Menu oli tietysti aivan erilainen, joten taas piti syödä niin, että napa paukkui! Aina kun tuntui, että nyt sai riittää, toi tarjoilija jotain aivan uutta ruokaa pöytään! Syötyämme itsemme aivan ratki, tajusimme että vielä oli jälkiruokakin tulossa. Pelkäsimme jo pahinta, ettei kaikkea enää välttämättä jaksaisi maistaa, mutta onneksi jälkiruoaksi tarjoiltiin oivallisesti vain omenan ja appelsiinin paloja, jotka todella kruunasivat upean mässäilypäivän.

Ilmeisesti ihan tapojen mukaan kaikki, mikä jäi lopulta syömättä, kerättiin koirille mukaan, joten meidänkin luffemme sai mojovan iltapalan, ja seuraavaksi aamupalaksikin sille oli vielä vesipuhvelia.

Seuraavat pari päivää menivät ihan sisähommissa. Sää oli viilentynyt taas talviseksi pikkupakkaseksi. Me värkkäilimme deltan metsän pesimäkoloniapuihin ”rekisterikilpiä”, joiden avulla kolonian sekä puiden tilaa voitaisiin tulevaisuudessa seurailla paremmin. Korkeiden kesävedenkorkeuksien takia pesäkolonian puut kun ovat pikkuhiljaa kuolemassa.

Ensin puhdistimme 2000 metallilaattaa öljystä. Näihin laattoihin sitten iskettiin ensin painonumerot ja vielä maalattiin suuret tunnistenumerot, joiden perusteella puut olisivat yksilöitävissä.

12.2. torstai-iltana kävimme Gordonin sekä tämän ystävän Dimitriksen kanssa Mandrakissa syömässä. Dimitris, joka oli entinen armeijan hävittäjälentäjä, tarjosi meille mahtavan lihasekoitusillallisen sekä upeat jälkiruoat. Ruoka oli todellakin taas jotain, mistä suomalaisten pitäisi ottaa oppia! Ilta oli muutenkin todella miellyttävä, juteltavaa riitti ihan kuten ruokaakin

13.2. ulkona oli todella kylmä. Vaikka pakkasta ei ollut kuin muutama aste, teki tuuli sekä ilmankosteus kelistä todella raa`an. Aamulla kävimme pikaisesti koiran kanssa lähirannassa, jossa uiskenteli taas pikku-uikkuja, pari mustakaulauikkua, uiveloita, tuulihaukka ja ylitsemme lensi nuori merikotka. Varmaankin jossain oli järvi jäätynyt, ja merikotkan oli pitänyt lähteä liikenteeseen. Päivällä pihan ylitse lensi äännellen keltahemppo, jota olimmekin lajilistallemme jo odotelleet.

Kuten edellinen, meni seuraavakin päivä lähinnä sisällä lämmitellessä. Lähirannassa sentään taas kävimme, mutta havainnot jäivät lähes olemattomiin. Mustaleppälintuja ja virtavästäräkkejä oli taas tullut vuorilta kylän liepeille ja yksi nokkavarpunen näkyi rantapuskissa.

Päivällä maalailimme taas satakunta laattaa, jotka Hristos oli saanut naputeltua. Tulipahan edes jotain tehtyä ilmaisen majapaikan eteen. Olimmehan hieman pettyneitä meille tarjottuihin hommiin, sillä olimme ilmoittautuneet vapaaehtoistyöhön majapaikkaa vastaan jo kuukausia aikaisemmin. Olisimme odottaneet, että jotain tekemistä meille olisi sentään suunniteltu etukäteenkin.

Iltapäivällä jatkoimme edellispäivänä aloittamaamme suururakkaa, tapoimme koirastamme kirppuja! Kaikkeen sitä ryhtyy! Ja kun kerran on ryhtynyt, niin on vielä niin hullu, että jatkaa – niinpä myös pesimme koiran! Pesu-urakka sujui todella hyvin, yllättävän helposti saimme koirasta taas valkoisen, vaikka koiraa hieman tietysti pelotti. Otus hieman loukkaantui urakasta, joten hankalampaa oli saada koira pysymään niin kauan sisällä, että sen turkki olisi kuiva. Ulkona oli taas tulossa pakkasyö joten lopulta, kun koira oli aivan kuiva, maattuaan toista tuntia patterin vieressä, Janne päästi sen ulos nukkumaan. Kaduilla kasvanut koira, kun ei oikein tuntenut oloaan kotoisaksi sisällä. (Mainittakoon, että vaikka koiramme oli vain alle yhden vuoden vanha, oli se kovia kokenut. Se oli nimittäin löytynyt vuorilta kurkku auki leikattuna. Joku sankari oli vienyt sen tapettavaksi vuorille, muttei ollutkaan onnistunut urakassaan Tai sitten se oli vain jätetty puuhun kiinnitettynä kuolemaa, mutta otus oli saanut hierrettyä remmin, kuten nahkansakin, poikki. Koira oli kuitenkin aivan järjettömän fiksu sekä hyvätapainen, vaikka se olikin kadulla kasvanut Teiden koira. Janne, joka oli ihastunut otukseen, olisi ollut aivan valmis ottamaan tämän mukanaan Suomeen.)

Kunnon loppurallaukset

Viimeinen Kerkinipäivä oli sitten paras päivä koko reissulla! Aamulla puoli yhdeksän aikaan Gordon saapui opparille ja lähdimme rallaamaan! Tavoitteenamme oli saada päivän aikana sata lajia kasaan pelkästään aivan järven lähialueilta. Gordon tahtoi kokeilla tällaista talviaikaan, jotta hän saisi konkreettista tietoa lähes valmiiseen Kerkinikirjaansa.

Heti lähiojalta pointsasimme luhtakanan, silkkikerttusen, laulurastaan ym. sekä varpushaukan, joka istuskeli erään kattohaikaran pesän päällä niin rauhallisena, että Janne sai siitä erinomaiset kuvat.

Lähdimme taas kiertämään järveä perinteiseen tapaan myötäpäivää, ja Kerkinitisjoen toiselta puolelta löytyi pian mm. tuulihaukka, nokkavarpunen, 6 keltahemppoa sekä rantaan päästyämme runsaasti vesilintuja.

Merikotkan pesäpaikalla ei ollut ketään kotona, joten jatkoimme piakkoin, taas sirkut hoitaen, Lithotopokseen. Kalalokki hoitui jo vauhdista ja Strimonasjoella meni todella putkeen! Pelikaani istuskeli yksinään joen penkalla, jokea pitkin lensi kapustahaikara, ja kaikki vakiolinnut (pikkumerimetsot, ruskosotkat, punapäänarskut ja yöhaikarat) löytyivät nopeasti.

Megalohorissa sitten vasta rävähtikin! Kyhmyjoutsen uiskenteli styroksina tyynessä poukamassa, jopa kaksi merikotkaa istuskeli puidenlatvuksissa kiljukotka ja muuttohaukka taustallaan. Tundrahanhiparvesta löytyi todella suureksi yllätykseksemme valkoposkihanhi, jonka arvelimme olevan varsin kova, ei ainakaan jokatalvinen, alueella. Viereisestä ojasta löytyi osmankäämikerttusia, tulipäähippiäinen sekä metsäviklo. Kanahaukkakin vilahti ylitsemme.

Ajaessamme jo kohti Mandrakia, huomasimme ensin komean kanahaukan puussa, ja pian tämän jälkeen huomasimme maassa hiirihaukan kynimässä saalista. Pysäytimme auton ja Janne hiipi auton takapuolelle digiscouppaamaan teurastusta. Hiirihaukka kuitenkin säikähti Jannea, mutta se ei paljon haitannut, sillä taustalla maassa ollut muuttohaukkanuorukainen huomasi tilaisuutensa koittaneen, ja lensi jatkamaan evästystä. Varmaan saalis, naarastavi, oli alun perin kuulunutkin muuttohaukalle. Janne räiski, hieman pahassa väreilyssä kuitenkin, reilut sata kuvaa muuttohaukasta, ja oli todella tyytyväinen!

Mandrakin rannat olivat pettymykseksemme jäässä, joten sekä flamingot että kaikki suo- ja pikkusirrit, olivat ottaneet hatkat. Merihanhi jäi ainoaksi lajiksemme tästä, normaalisti paljon paremmasta, paikasta.

Seuraavaksi suuntasimme Ano Poroian yläpuoleiselle mäelle, jonka upeasta metsästä ei löytynyt muita uusia lajeja kuin viitatiainen. Hanna ja Janne saattoivat vain huokailla, ”Kunpa tänne pääsisi keväällä!”

Toinen metsäetappi oli Kerkinitisjoen varrella, joka olikin todella hyvä pikku metsikkö, sillä tikkoja löytyi neljä lajia viidessä minuutissa: syyriantikka, käpytikka, pikkutikka sekä vihertikka. (Toki neljä lajia lisääkin olisi voinut olla seudulla löydettävissä.) Metsikössä oli muutenkin todella hyvin lintuja: hippiäisiä, pyrstötiaisia ja virtavästäräkkejä näistä mielenkiintoisimpina.

Järven länsirannalta löytyi vielä uusina lajeina västäräkki, jota olimme jo hieman odotelleetkin sekä vanha tuttumme härkälintu. Härkälintu oli saanut pyydystettyä niin suuren kalan, että ihmettelimme, saako se sitä koskaan nieltyä? No me emme tätä nielemistä jääneet ihmettelemään, vaan jatkoimme sepelkyyhkyjen kautta Kerkinin lähirantaan pointsaamaan mustakaulauikun.

Vaikka koko järvi oli jo kierretty, jatkoimme vielä balkanintintti toiveissamme Krousian rinnemetsään, josta löytyi valtaisa 200 pensasvarpusen parvi, joka suorastaan velloi puskien ja erään lammasaitauksen väliä tavallisten varpuslajien lisätessä omalta osaltaan parven kokoa.

Vielä ennen pimeää kävimme epätoivoisella ajelulla Kerkinitisjokea pitkin rantasipin perässä. Ajelun tuloksena löysimme ystävämme kattohaikaran käpöttelemästä jokivarresta. Lopulta viimeiseksi lajiksi hoidimme hämärän jo saavuttua opparin pihalta minervanpöllön, joka sai kunnian olla laji numero 95. Sataan emme siis päässeet, mutta päivä oli ollut erinomainen, ja voi sanoa että tuuria ei kuitenkaan olisi juuri enempää voinut olla, vaikka mm. mustaleppälintu, ampuhaukka, moni kahlaaja sekä flamingo jäivät puuttumaan. Voinee sanoa, että sata olisi onnistunut ilman viikolla olleita pakkasia.

Väsyneinä pakkailimme opparilla tavaramme, ja kävimme vakiotavernassamme syömässä kahdestaan kolmen hengen annokset ranskalaisia ja kolmenlaista lihaa. Koirakin sai evääkseen melkoiset määrät suvlakia sekä luita.

Palattuamme opparille Janne kaivoi hyllystä esiin Kreikan lintuatlaksen tarkastaakseen, kuinka harvinainen valkoposkihanhi oli alueella. Kauhukseen Janne sai todeta, ettei lintua ollut koko atlaksessa! Eikä edes atlaksen perässä olleessa Kreikan koko lajiluettelossa! Apua, olimme löytäneet ilmeisesti kokonaan maalle uuden lajin!

Saatuamme sanan valkoposkihavainnostamme Theodorokselle ja saatuamme häneltä tiedon, että havaintomme oli kuin olikin Kreikan ensimmäinen, järkkäsimme tämän kautta seuraavaksi aamuksi Antoniksen heittämään meidät junalle klo 7.30. Kohtalaisen hyvin mielin saatoimme jatkaa pakkaamista ja painua aikanaan nukkumaan.

Kaiken kaikkiaan Kerkinissä havaitsimme, hyvinkin pienellä alueella, kolmen viikon aikana 118 lintulajia, mikä lienee aikalailla hyvä suoritus tammi-helmikuun vaihteessa.

Evrokselle!

16.2. aamulla kello 6.30 soi kellomme, ja alkoi kauhea kuhina. Vajaassa tunnissa pakkasimme loput tavaramme, siivosimme huoneemme sekä ruokimme ja hyvästelimme ulko-oven edustalla nukkuneen koiramme. 7.25 Anthonis nakkasi meidät vauhdikkaasti Rodopolin rautatieasemalle, jossa yritimme ostaa liput klo 8.15:n junaan Alexandroupouliin. Lipunmyyjä vaan ei meille moisia tikettejä suostunut jostain syystä myymään. Eipä hän myynyt lippuja muillekaan.

Kun kello 8.15 intercity -juna viimein ohitti puolityhjänä aseman, alkoi lipunmyynti. IC–juna olisi ollut puolta kalliimpi kuin tavallinen, joten lipunmyyjä oli ilmeisesti päättänyt boikotoida liian kallista junaa eikä näin myynyt siihen lippuja lainkaan. No, meillä taas säästyi parikymmentä euroa, kun ostimme liput klo 8.50:n junaan.

Junamme lähti liikenteeseen aivan ajoissa, ja seuraavat viisi tuntia tuijottelimme maisemia. Rautatie kulki vuorten välissä Nestosjokea seuraillen halki komeiden maisemien. Vuoristossa junasta olisi ollut mahdollista nähdä hanhikorppikotkia, mutta lumisade sotki mahdollisuutemme. Matkalla näkyi kyllä reilut 50 hiirihaukkaa, toistakymmentä varpushaukkaa, pari tuulihaukkaa sekä arohiirihaukka.

Kello 13.50 saavuimme, hassusti peruuttamalla, Alexandroupoliin, jossa meitä oli vastassa Eleni, Hannan vanha ystävä. Hannahan oli ollut Evroksella kaksi kuukautta harjoittelussa talvella 1999.

Saimme juuri ja juuri sullottua tavaramme Jeeppiin ja ajoimme leipomon ja kaupan kautta noin kymmenen kilometrin päähän Traianoupoliin Evros-deltan opastuskeskukselle, jonne majoituimme.

Vaikka Elenillä oli jo kova kiire hakemaan 4-vuotiasta poikaansa tarhasta, hän ehti selittää meille lähipäivien ohjelmaa sekä käytännönohjeet opparilla asumiseksi ym. Niinpä kaikki vaikutti heti paljon paremmin organisoidulta kuin mitä oli Kerkinillä ollut.

Hieman tavaroita purettuamme olimme jo pihamaastossa tutkimassa paikkoja, täydessä sotisovassa tietenkin. Heti pihalla plokkasimme Lutrosjoen ylittäneen vanhan koirasruskosuohaukan ja taivaalla muuttaneet 2- ja 3-kv isohaarahaukat. Näimme myös muutaman kiljukotkan kaartelemassa taivaalla. Jannen vilkaistessa vieläkö isohaarahaukat olisivat näkyvissä, löysi hän taivaalta enää aivan tavallisen haarahaukan.

Kävellessä näimme vielä hiirihaukkoja, merikotkan, sinisuohaukkapariskunnan, keltahemppoja ja syyriantikkoja. Kaukana häämöttäneellä deltalla näkyi aivan järjettömät määrät joutsenia ja flamingoja sekä muita lintuja. Hieman jo sormet syyhysivät päästä tätä lintupaljoutta katsomaan. Illan hämärtäessä kävelimme takaisin opparille majoittautumaan sekä lepäämään.

Ja homma lähtee taas käyntiin

17.2. aamukahdeksalta, kun väki tuli opparille töihin, olimme jo aamupalalla. Tapasimme kaikki opparin yhdeksän työntekijää, joista kuusi oli Life-projektityöntekijöitä.

Yhdeksän jälkeen lähdimme Elenin kanssa jeepillä kiertämään Evros-deltaa tutustumis- sekä hieman myös työn merkeissä, eli yritimme löytää hanhia. Lähtiessämme pihalla näkyi pari isohaarahaukkaa.

Meillä ei vielä ollut rajavyöhykelupaa, joten kiertelimme vain sallituilla alueilla. Deltan rantaan päästyämme oli näky taas aivan uskomaton: lintuja oli aivan mielettömästi! Reissupinnoiksi paukahtivat mm. punajalkaviklo, tundrakurmitsa, meriharakka, tukkakoskelo, valkoviklo sekä avosetti, joita oli useita kymmeniä. Anaksia, ristisorsia, flamingoja sekä suosirrejä oli myös todella paljon.

Jatkettuamme kierrosta löytyivät pian ensimmäiset hanhetkin. Hanhet olivat tietysti valtaosin tundrahanhia, mutta heti ensimmäisestä parvesta löytyi punakaulahanhikin. Janne tarkisti tällä kertaa huolella, ettei linnulla ollut (ainakaan punaista) rengasta jalassaan, ja pääsi vihdoin tuulettamaan pitkään odottamaansa elistä. Kauan ei Janne ehtinyt juhlia, kun seuraavalta pellolta löytyi 400 tundrahanhen seasta tasan 200 punakaulaa lisää.

Eräässä pikkulammikossa uiskenteli niska jäykkänä kameralle poseerannut kaitanokkalokki. (Ensimmäinen kaitanokkainen laji oli siis jo löytynyt, vielä pitäisi löytää toinen 🙂 Seuraavilta paikoilta löytyi lisää tundrahanhia, joten pääsimme yhteensä yli 3000 tundrahanheen, mutta yhtään kiljuhanhea emme joukosta pettymykseksemme löytäneet. Pääasiallinen toimenkuvamme kun oli etsiä näitä äärimmäisen uhanalaisia söpöliinejä.

Rantatietä ajaessamme plokkasimme eräässä pikkupuskassa seisoskelleen kaulushaikaran, joka juuri alkaessamme sitä kuvata päätti lopettaa poseeraamisen, ja alkoi imitoida lipputankoa. Oli se vaan huvittavan näköinen tuijottaessaan meitä keltaisilla silmillään taivasta kohti tönöttäneen nokkansa takaa. Sen piiloutumiskeino oli kyllä aivan uskomattoman tehokas, sillä emme nähneet sitä paljain silmin 20 metristä, vaikka tiesimme aivan tarkkaan missä kohdassa se seisoi!

Kaukaa näimme, että eräällä rajavyöhykkeen osittain jäässä olleella lutakolla uiskenteli 1500 kyhmyjoutsenta. Joitakin kiharapelikaaneja, pikkumerimetsoja, metsävikloja, minervanpöllö ym. nähtiin vielä, mutta kahden aikaan palasimme opparille.

Tilasimme saman tien eräältä projektityöntekijöistä kyydin lähemmäs mäkiä, joilta odotimme näkevämme joitakin petoja sekä mahdollisesti muitakin mukavia lajeja. Kivutessamme kylmässä ja tuulisessa kelissä mäkeä aloimme jo epäillä olisiko keli liian huono. Aivan mäen laella Janne onnistui pikaisesti näkemään naarassinirastaan, jota ei ihme kyllä enää myöhemmin löytynyt. Jonkin aikaa staijattuamme alkoi petoja näkyä. Parin tunnin staiji tuotti kokonaista 32 kiljukotkaa sekä yhden vanhan merikotkan. Aivan viimeiset kiljukotkat uskaltautuivat jopa hieman lähemmäksi kaartelemaan, joten jokunen kuvakin saatiin otettua.

Illan hämärtyessä kävelimme opparille ja myöhemmin ylitimme joen, sortuneen sillan vierestä ja kävimme lähihotellin viereisessä ravintolassa syömässä. Valitettavasti ravintolan hinta-laatu-suhde ei ollut aivan samaa luokkaa kuin Kerkinissä, sillä perinteiset suvlakimme maksoivat jopa 16,80€.

Hanahia, hanahia

18.2. Aamukuudelta Eleni nouti meidät opparilta ja lähdimme saman tien ajamaan deltaa kohti. Tavoitteenamme oli laskea hanhet aamulennoltaan, kun ne lentävät yöpymispaikoiltaan pelloille aamupalalle. Olimme myös suunnitelleet laskevamme kuinka suuri prosentti hanhista on haavakkoja. (1999 Hanna oli laskenut haavoittuneet hanhet ja oli saanut niiden prosentiksi 20. Nyt tundrahanhien metsästys oli jälleen sallittu, joten odotimme mielenkiintoisia tuloksia.)

Ajaessamme pimeässä pieniä deltan teitä, automme edestä juoksi valtavahäntäinen villikissa (Felis silvestris). Ja juuri kun olimme saapumassa laskentapaikalle, juoksi auton edestä jokin suurempi nisäkäs, joka jäi määrittämättä, vaikka Janne kyllä salaa arveli saaneensa erään mielenkiintoisen nisäkäseliksen.

Saavuimme paikalle, josta Hanna oli laskennat viisi vuotta aiemmin suorittanut, ennen auringon nousua noin 6.30. Sää oli kylmä mutta miellyttävän tyyni. Vain hetken paikalla oltuamme kuului edestämme pellon takaa korkeaa ulvontaa – tajusimme heti, että kyseessä oli kultashakaali! Pian ympäriltämme kuului lisää ulvontaa, jopa neljä kultashakaalia ulvoi ympärillämme! Pian löysimme yhden niistä jolkottelemasta pellolta. Kun otukset edelleen ulvoivat, merkiksi toisilleen missä olivat, päätti Hanna kokeilla mitä tapahtuu, jos hänkin hieman sekoittaa pakkaa. Kuten toivoimmekin, lähti lähin shakaali hiljalleen tulemaan meitä kohti. Se hölkötteli aina lyhyen matkaa, ja Hannan ulvahtaessa se pysähtyi ja välillä innostui ulvomaan vastauksenkin. Hiljalleen se kulki ohitsemme muutaman sadan metrin päästä, ja ollessaan sopivasti Alexandroupoliksen valot taustallaan, onnistui Janne ikuistamaan sen kamerallaan.

Aamun jo hieman sarastaessa shakaalit hiljenivät ja hanhet alkoivat pikkuhiljaa heräillä. Ensin kuulimme vain kaukaista kaakatusta, mutta pian alkoi hanhia lentää ylitsemme kohti ruokailupeltojaan. Ensin saapui vain muutamia pienempiä, korkeintaan sadan linnun parvia, mutta sitten rysähti… Hanhia tuli parissa valtavassa parin tuhannen linnun parvessa, jotka lensivät suoraan ylitsemme todella laajana rintamana, jolloin niiden laskeminen oli äärimmäisen vaikeaa. Hannakin pystyi valitsemaan vain pienimmät irtoparvet, joista hän pystyi katsomaan, mitkä linnuista olivat haavoittuneet ja mitkä eivät. Janne ja Hanna huutelivat koko ajan lukuja, joita Eleni-raukka, joka oli aivan jäässä, kirjoitteli ylös. Meidät ohitettuaan nämä valtavat parvet kerääntyivät pyörimään aivan valtaisaan parveen ruokailupeltojen yläpuolelle, ennen kuin laskeutuivat kaikki todella pienelle alueelle. Laskeutuessaan ne velloivat taivaalla kuin valtaisa lintumyrsky!

Näiden valtavien parvien jälkeen meidät ylitti vielä pienempiä parvia, joista yhdessä huomasimme mukana pari kiljuhanheakin, jotka näin antoivat toivoa tulevalle työtehtävällemme. Tiesimme nyt, että laskemiemme 6300 tundrahanhen joukossa olisi ainakin jokunen kiljukaskin.

Kaikki hanhet lensivät ylitsemme vajaassa tunnissa, ja kun totesimme aamulennon loppuneen, suuntasimme kohti ruokailupeltoja, jotta ehtisimme vielä seuloa parvista kiljukkaita ennen kuin hanhet leviäisivät useiksi parviksi ympäri deltaa.

Ensimmäisestä noin 500 hanhen porukasta löysimme yhden naaraskiljuhanhen, joka kuitenkin saman tien katosi osan hanhista lähdettyä jatkamaan seuraavalle ruokailupaikalleen. Samalla pellolla lennähteli myös muutamia arokiuruja.

Viereisellä pellolla ruokaili 1600 hanhen porukka, jota seuloessamme kuului takaamme ruovikosta pussitiaisen ääntä. Löysimme parvesta taas yhden naaraskiljukkaan, joka onnistui katoamaan lähes saman tien valtaisan parven syövereihin löytymättä enää uudelleen.

Todettuamme homman mahdottomaksi jatkoimme rajavyöhykkeen puolelle (olimme siis saaneet jo luvat) katsomaan, olisiko siellä lisää hanhia.

Rajavyöhykkeellä oli aivan käsittämättömän upeita lintupaikkoja, joissa tietysti oli aivan mielettömästi lintuja! Löysimme komean vanhan pelikaanin, merimetsoja saapui jostain reilut 2000 suurissa parvissa. Tietysti myös kiharapelikaaneja ja pikkumerimetsoja näkyi, mutta paljon odottamaamme vähemmän.

Pääsimme tarkistamaan nyt myös joutsenlutakon kunnolla. Suurin osa kyhmyjoutsenista oli matkannut Turkin puolella oleville lähijärville, ja laskemamme 115 laulujoutsentakin lähtivät Turkkia kohti lämpimämmät vedet mielessään. Paikalle jääneiden joutsenten joukosta löysimme viiden pikkujoutsenen porukan, jossa oli kolme vanhaa sekä kaksi nuorta lintua. Oli tainnut yksi vanhempi lapsukainen jäädä vielä isukin ja äiskän hoiviin?

Ajelimme vielä jonkin aikaa upeissa lintupaikoissa nähden mm. pari kapustahaikaraa, flamingoja, sairaasti anaksia, haarahaukan ym. ennen kuin Eleni ajoi meidät deltan länsilaidalle, jonne jäimme vielä retkeilemään, Elenin jatkaessa töittensä pariin.

Rannoilta näimme mm. 85 avosettia, flamingoja, kapustahaikaran, muutaman kiljukotkan sekä kahden vanhan ja yhden nuoren merikotkan poppoon. Merikotkat kaartelivat korkealla taivaalla kiljuen toisilleen kuin niillä olisi ollut suurempikin perhekriisi.

Kahden jälkeen partiovuoronsa lopettaneet työntekijät poimivat meidät jeeppiinsä ja ajoimme opparille. Opparilla nukuimme kunnon päikkärit, joiden jälkeen kävelimme Lutroksen kylälle kauppaan. Illan otimme relaa!

Yksi työpäivä lisää

19.2. Aamukahdeksalta olimme jo täyspakkauksessa odottelemassa kyyditsijäämme kuskaamaan meitä ympäri deltaa kiljuhanhien perässä. Kyytimiehemme Strato tulikin ajoissa, mutta lähdimme vasta aamukahvin jälkeen.

Hanhet löytyivät taas sieltä mistä olimme ounastelleetkin. Heti ensimmäisessä parvessa oli 2500 tundrahanhea aivan läjässä! Pitkällisen seulonnan tuloksena Hanna onnistui näkemään pikaisesti vanhan ja nuoren kiljukkaan, jotka taas onnistuivat lähes saman tien katoamaan kaaoksen keskelle.

Noin puolta tuntia myöhemmin Janne löysi parven keskeltä vanhan kiljukasparin, jota ehdimme katsella noin minuutin verran ennen kuin nekin tekivät katoamistempun.
Seuraavasta parvesta, jossa oli hieman toistatuhatta lintua, emme enää kiljukkaita löytäneet, sillä parvi oli varsin kaukana, ja vaikka kello oli vasta hieman yli kymmenen, oli auringonpaisteesta johtuen väreily todella voimaasta!

Muita kiljukkaiden etsimisen ohessa tehtyjä havaintoja olivat mm. suopöllö ja kahdeksan kiljukotkaa. Piakkoin jo palailimme opparille, sillä väreily ei antanut meille mitään mahdollisuuksia löytää enää uusia kiljukkaita.

Jatkoimme kuskimme kanssa saman tien Alexandroupolikseen vuokraamaan meille auton seuraaviksi neljäksi päiväksi. Onnistuimme kuskimme tutulta vuokraamaan upouuden Opel Corsan paikallisittain kohtuuhintaan 150€/4vrk ilman kilometrirajoituksia (kova hinta kuitenkin, kun vertaa Portugaliin, jossa 4vrk oli 60€).

Iltapäivällä shoppailimme cityssä pari tuntia (nähden merellä pari riuttatiiraa), jonka jälkeen Eleni haki meidät luokseen syömään. Leppoisan illan päätteeksi Eleni heitti meidät satamaan, jonne olimme ajaneet vuokra-automme odottamaan, ja ajoimme ruokakaupan kautta opparille.

Haaskattu päivä

20.2. Ennen auringon nousua lähdimme autollamme ajamaan nopeaa reittiä kohti Dadjan korppikotkaseutuja.

Saavuimme Dadjan opparille juuri 8.30, jolloin olimme sopineet tapaavamme haaskalintuimmeisiä parkkipaikalla. Hieman ennen yhdeksää tapasimmekin Javierin (espanjalainen) ja Dimitriksen, joiden mukana lähdimme seuraamaan heidän normaalia työpäiväänsä eli tarkkailemaan munkkikorppikotkien pesäpaikkoja.

Pitkän ajon jälkeen jäimme Javierin kanssa eräälle potentiaaliselle munkkikorppisten pesimäpaikalle, Dimitriksen jatkaessa seuraavalle vastaavanlaiselle paikalle. Siinä meidän oli sitten tarkoitus tuijotella kallioisia rinteitä seuraavan kuuden tunnin ajan toivoen, että joku kotkas jossain vaiheessa tupsahtaisi paikalle.

Emme ehtineet kuin hetken jutustella Javierin kanssa, kun harjanteen takaa nousi nuori maakotka keppi nokassaan kiertelemään taivaalle. Lintu kuitenkin pudotti kapulansa, jonka jälkeen se päätti hommata uuden hinnalla millä hyvänsä. Ensin se syöksähteli männyn latvojen kimppuun yrittäen saada kynsiinsä latvoja, mutta se joutui tyytymään vain muutamiin havuihin. Pian se laskeutui eräälle suurelle kelolle, jonka paksuimmalla oksalla se pomppi ja hakkasi nokallaan oksaa, mutta tietenkään se ei saanut oksaa poikki.

Seuraillessamme vielä maakotkan touhuiluja, nousi taivaalle munkkikorppikotkapariskunta kaartelemaan. Pian maakotkakin nousi niiden messiin, ja jonkin aikaa kaikki kolme lintua kaartelivat kimpassa taivaalla, ennen kuin ne jatkoivat etäämmälle rinteiden taakse näkymättömiin.

Navakassa tuulessa seisoskelimme ja odottelimme, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta moneen tuntiin uusia kotkia ei ilmaantunut näkyviin. Niinpä jutustelimme niitä näitä nokkavarpusparvien lennellessä ylitsemme, koskikaran kuuluessa alhaalta joelta ja pähkinänakkelien, viitatiaisen, etelänpuukiipijän, tulipäähippiäisten, pyrstötiaisten sekä pikku- ja vihertikan kuuluessa metsiköistä.

Myöhemmin päivällä näimme vielä esiaikuisen maakotkan, toisen munkkikorppikotkapariskunnan sekä yhden hanhikorppikotkan ennen kuin sää meni todella surkeaksi. Tuuli yltyi entisestään ja alkoi myös sataa vettä. Meidän piti kuitenkin pysyä aloillamme kuusituntisen loppuun saakka, jotta tutkimustulokset pysyisivät vertailukelpoisina.
Vihdoin Dimitris kaarsi paikalle tyytyväisenä, sillä kun hän oli aamulla ajanut omalle havainnointipaikalleen, oli munkkikorppikotkapari lähtenyt pesältä liikenteeseen.
Kello oli jo paljon, ja keli todella surkea, kun hyvästelimme korppikotkatutkijat Dadjan opparilla. Päätimme kuitenkin, kun kerran paikalla olimme, vielä kävellä korppikotkien syöttöhaaskalle katsomaan ja kuvaamaan (Janne) näitä suuria lintuja.

Reilun 40 minuutin metsäkävelyn uuvuttamina saavuimme vihdoin piilokojulle, jossa saatoimme järkytykseksemme todeta, että paikalla ei ollut ainoatakaan korppikotkaa! Sen sijaan aivan haaskan välittömässä läheisyydessä piti karmeaa meteliä paimenporukka, jolla oli mukanaan ainakin 400 vuohta, joilla varmaan joka hemmetin otuksella oli kello kaulassa! Kaiken kukkuraksi paimentolaisten koirat haukkuivat koko ajan, ja pian yksi näistä oli jopa haaskalla syömässä! Turha siinä oli enää mistään korppikotkakuvista unta nähdä. Kyllä otti päähän aika rankasti.

Todella pettyneinä jouduimme kävelemään takaisin. Onnekseen paimenet eivät osuneet tiellemme, sillä olisivat saattaneet menettää lampaansa tai hampaansa.
Opparilla annoimme hieman palautetta paikalla olleelle työntekijälle, joka vain olkiaan kohautti, ja sanoi että tuo on ihan normaalia. Me emme oikein voineet ymmärtää miten moinen voi olla normaalia tiukasti liikkumisrajoitteisella suojelualueella? (Mainittakoon, että myöhemmin kuulimme, että monille lintuharrastajille oli käynyt samoin. Mm. pari pv myöhemmin haaskalla ei ollut ollut lainkaan ruokaa, eli ei tietenkään kotkiakaan.)

Illalla, kun viimein pääsimme majapaikallemme, kävimme autolla läheisessä keilahallissa netissä. Hallissa oli aivan käsittämätön meininki. Paikka oli aivan tupaten täynnä ihmisiä keilaamassa, pelaamassa biljardia, syömässä tms. Eipä ollut moista meininkiä ennen nähty keilahallissa.

Porto Lagoksella opastetulla retkellä

21.2. Kuten arvata saattaa, heräsimme taas aikaisin ja pakkasimme auton lähtövalmiiksi hieman pitempää reissua varten, olimme lähdössä kokopäiväretkelle Porto Lagokselle.

Ajo pitkin uutta moottoritietä oli todella nopeaa, joten saavuimme Vistoniajärven rannalle jo ennen kahdeksaa. Niinpä ehdimme suorittaa pikaisen kiikaroinnin rannassa, sillä olimme sopineet nappaavamme, muinoin Siikalahdella Jannen tapaaman, Paul Mollat -nimisen, nykyisin alueella asuvan brittiornin kyytiin. Pikapysäys hieman venähti, sillä rannassa uiskenteli parinsadan punasotkan ja 50 valkopääsorsan sekaparvi.

Paul jo odotteli meitä putki järvelle suunnattuna, kun ajoimme bussipysäkille. Olimme sopineet Paulin kanssa retken sähköpostitse. Alueella kun oli ollut jo kuukausitolkulla tunnistamaton kurppelolaji, oli tietysti itsestään selvyys, että suuntasimme kulkumme aikailematta sitä etsimään.

Saavuttuamme kahlaajapaikalle, oli mukava todeta, että paikka oli todella kotoisan näköinen. Rannan vesi oli nyt jopa poikkeuksellisen alhaalla, joten paikka oli kuin suoraan Hailuodosta tai Siikajoen Tauvosta! Kahlaajiakin oli paljon paremmin kuin paikoilla missä olimme aiemmin sellaisia nähneet. Ei nyt sentään niin hyvin kuin Hailuodossa tai Tauvossa, mutta lajisto oli oikein mukavaa. Heti löytyi suosirrejä, tundrakurmitsoita, meriharakoita, punajalkavikloja sekä mustajalkatyllejä, pian myös punakuireja sekä isosirrejä.

Juuri kun Paul oli sanonut, että kurppelo viihtyy usein punajalkaviklojen seurassa, löysi Janne linnun, kuinkas ollakaan, punkkujen seurasta. Lintu oli vieläpä aivan kohtuullisen etäisyyden päässä, noin sadassa metrissä. Janne kaivoi heti kameran esiin ja alkoi kuvata. Toki yritimme kaivaa linnusta myös jotain tuntomerkkejä näkyviin, mutta mitään ratkaisevaa ei näkynyt. Aikuinen talvipukuinen kurppelo ei todellakaan edes taida omata puvussaan mitään tuntmerkkejä, joista voisi päätellä, onko kyseessä tundra- vai arokurppelo? Hitaasti yritimme kävellä lähemmäksi lintua, mutta punajalkaviklot olivat todella säikkyjä, ja niiden lähtiessä lähti kurppelokin. Punkkuviklot kyllä ääntelivät lähtiessään, mutta kurppelo pysyi vaiti. Pari kertaa ajoimme linnun lentoon heikolla menestyksellä, kunnes se kyllästyi meihin ja lensi särkän toiselle reunalle, jonne meillä ei ollut ilman kumisaappaita mitään asiaa, vaikka mieli teki vielä jahdata lintua äänen toivossa. Kerran Janne luuli kuulleensa linnun päästävän vaimeahkon kjipipip-äänen, mutta aivan varma ei voinut olla, olisiko punkku voinut olla äänen aiheuttaja. (Jälkeenpäin lintu varmistettiin amerikkalaisten kurppelotutkijoiden avulla epäilemäksemme tundrakurppeloksi.)

Jatkoimme opastettua kierrostamme Porto Lagoksen alueella koko päivän. Retkeily oli todella leppoisaa vaikka sää olikin kovasta tuulesta ja parista lämpöasteesta johtuen kaikkea muuta kuin leppoisa. Jutusteltavaa riitti ja lintujakin näkyi todella mukavasti: 75 valkopääsorsaa, mustakaulauikkuja, kiharapelikaaneja, pikkumerimetsoja, silkkihaikaroita, avosetteja, pulmussirri, mustavikloja, pari pitkäjalkaa, kapustarinta, kaitanokkalokkeja, 4 kangaskiurua, 4 mustapäätaskua ym.

Kun olimme kiertäneet ilmeisesti lähes kaikki seutukunnan parhaat lintupaikat, oli ilta jo pitkällä. Tipautimme Paulin kotiinsa ja jatkoimme takaisin Evroksen suuntaan. Pimeän laskeutuessa saavuimme opparille, jossa laskimme havainneemme päivän aikana, lähes ohimennen, 82 lintulajia!

Uusintayritys haaskalintujen perään

22.2. Ensimmäisten kukkojen vasta kääntäessä kylkeä, olimme taas hereillä ja autoa pakkaillessamme ylitsemme lensi arviolta muutaman sadantuhannen kottaraisen käsittämätön kilometrin levyinen pilvi. Hyppäsimme taas Corsaamme ja lähdimme taas ajamaan Dadjaa kohti.

Ajoimme tällä kertaa pikkuteitä pitkin ja auringon noustessa aloimme pysähdellä tammimetsissä tikkoja kuunnellen. Heti ensimmäisillä pysähdyksillä kuulimme useita käpytikkoja, ja jo toisella pysähdyksellä löytyi ainakin kaksi harmaapäätikkaa sekä kaksi vihertikkaa.

Tyytyväisinä jatkoimme matkaa, mutta teimme vielä pari pysähdystä. Yksi näistä pysähdyksistä oli taas todella onnistunut, kun helposti kuvattavan pähkinänakkelin lisäksi, näkyi balkanintiainen. Tämä yksilö oli varsin erinäköinen kuin ne, mitä olimme nähneet Kerkinillä, paljon ruskeampi. Paikalla näkyi myös pensassirkkuja ym.
Puolen yhdeksän jälkeen olimme taas käpöttelemässä piilokojua kohti ja pian yhdeksän jälkeen pääsimme perille. Haaskalla olikin jo kuhina päällä, kun lehmän ruhoja pisteli poskeen toistakymmentä korppikotkaa muutamien vielä seuraillessa syrjemmällä. Korppikotkia saapui lisää kaiken aikaa, myös yksi merikotkanuorukainen ja kiljukotka näkyivät haaskan lähistöllä. Merikotka ei itse uskaltautunut haaskalle vaan se tyytyi varastamaan omat herkkupalansa korpeilta, joilla ei ollut otsaa alkaa ryppyilemään edes pienelle merikotkalle.

Katselimme korppikotkien meininkiä pitkälti kolmatta tuntia lukien samalla siipimerkit tai jalkarenkaat 16 otukselta. Yhteensä näimme paikalla 37 hanhikorppikotkaa ja 17 munkkikorppikotkaa.

Puolenpäivän aikaan, tällä kertaa tyytyväisinä, palasimme autolle ja jatkoimme kylälle syömään. Vatsat täysinä jatkoimme summamutikassa ainoaa Dadjan ja Traianopoliksen tien varresta lähtenyttä asfalttitietä länttä kohti. Kartassa kun näytti, että tie nousisi mukavasti jopa 800 metriin, ajattelimme tehdä epätoivoisen yrityksen vuoripyyn perään.

Tie nousikin oikein mukaviin kumpumaisemiin, mutta asfalttitie päättyi yllätykseksemme varsin pian, ja päätimme olla jatkamatta pitemmälle. Paikassa, jossa tie loppui, oli kuitenkin mielettömän upeaa tammimetsikköä, joten ulostauduimme autosta, Eipä aikaakaan, kun löysimme ensin nakkeleita mutta heti perään myös tammitikan, jota ihaillessamme lensi ylitsemme komeasti munkkikorrpikotka. Näiden havisten innostamina päätimme kävellä metsässä hieman enemmänkin, ja kyllä kannatti! Vajaassa kymmenessä minuutissa löysimme myös käpytikan, harmaapäätikkaparin, vihertikan, pikkutikan sekä palokärjen! Eli kuusi tikkalajia noin kahden sadan metrin sisällä toisistaan. (Myöhemmin kuulimme, että alue on jollain ihmeen tekosyyllä liikkumiskiellossa, mutta suosittelemme – omalla vastuulla tietenkin.)

Seuraavaksi jatkoimme hieman takaisin päin kiivetäksemme sopivimman näköiselle mäen nyppylälle vuoripyitä komppaamaan. Kiivetessämme löysimme lupaavasti muutamia ruskeita untuvia. Rankan kiipeämisen päätteeksi törmäsimme huipulla, yllätys-yllätys, tiehen. Laelle oli rakennettu jonkin sortin näköalatorni, jolle pääsi autolla, käsittämätöntä!

Komppailimme laella minkä jaksoimme mutta havainnot jäivät lumihangella olleisiin sopivannäköisiin jälkiin sekä armottoman kokoiseen suden torttuun. Olikohan susi syönyt viimeiset sikarit (vuoripyy on englanniksi Chukar, toimittajan huomautus)?

Laskeutuessamme takaisin autolle ylitsemme lensi taas komeasti munkkikorppikotkapari, joka tuli yllemme kaartelemaan, kun vinguimme niille selällään maaten. Kävivät kaiketi tsekkaamassa, olisimmeko pian sopivaa evästä? Matkalla näkyi myös muutamia vuorisirkkuja, ja Janne kuuli ylhäältä huipun suunnasta kerran harakkamaisen linnun äänen, jollainen sopisi vuoripyyn ääneksi kuin nokka päähän, mutta vaikka kuinka mieli teki, ei elistä uskaltanut pelkästään yhdestä äänestä alkaa vääntämään, varsinkaan kun alhaalla autolla närhi päästeli ihmeellisiä ääniä.

Kaitanokkakuovi toiveissa

23.2. Puhelimen herätyskello ei jostain ihmeen syystä herättänytkään meitä ennen kuutta, kuten olimme suunnitelleet. Niinpä hanhien aamulennon seuranta jäi väliin, mutta se ei juuri meitä haitannut. Ylimääräiset pari tuntia unta olivat aivan tervetulleita.

Viisitoista minuuttia heräämisen jälkeen olimme jo pihalla ja matkalla deltalle. Tavoitteenamme oli kaivaa esiin kaitanokkakuovi, jonka olimme dadjalaisilta kuulleet olleen pari viikkoa aiemmin deltalla.

Ajoimme suoriltaan paikkaan, jossa lintu oli havaittu, Palugian laguunille. Järvellä kellui aivan käsittämätön määrä joutsenia ja vielä käsittämättömämpi määrä vesilintuja. Anaksia, punasotkia ja kyhmäreitä oli tuhansia keskellä laguunia ”pienessä” (siis niin pienessä kuin yleensä tuhannet sorsat ja joutsenet voivat olla) sulassa.

Me keskityimme kuitenkin rantojen koluamiseen. Kuoveja löytyi vain vähän ja ne olivat kaikki liian tavallisia. Pian löysimme rannoilta parven, jossa oli kymmeniä mustapyrstökuireja sekä toistakymmentä suokukkoa. Ensimmäiset kevätmuuttajat olivat siis saapuneet, vaikka keli oli vielä kylmä ja synkkä. Etelään kääntynyt tuuli oli kuitenkin saattanut varsinkin mustapyrstökuireja matkaan enemmänkin, sillä pian löysimme useita uusia parvia, ja joitakin kuiriparvia matkasi taivaallakin.

Kahlaajia löytyi muutenkin mukavasti: suosirrejä, joitakin pikku- ja lapinsirrejä, valko-, musta- sekä tietysti punajalkavikloja. 200. vuodenpinnaksi löytyi yksinäinen lampiviklo, ja lirot täydensivät viklovuodenpinnalistaa, joka oli jo nyt varsin pitkä.

Jatkaessamme kuovien seulomista törmäsimme tien varrella istuskelleeseen kiljukotkaan, joka antoi itseään kuvattavan oikein mukavalta etäisyydeltä. Kuvauksen ohessa huomasimme pellossa muutaman sadan hanhen parven, ja kuinkas ollakaan parvessa oli kolme kiljuhanhea. Niinpä Janne sai kaksi kiljulajia kuvattua samalta seisomalta.
Dranalaguunin eteläpuolelta Hanna plokkasi Jannelle kauan odotetun eliksen, kun todella upea vanha keisarikotka istuskeli kaukana eräässä kuivassa puussa. Olihan komea! Lähes heti perään Janne löysi, kuoveja seuloessaan, lokin joka täytti kaikki tuntomerkit ollakseen armenianlokki.

Suunnatessamme länsipuolen rannoille, alkoi sataa vettä. Tällöin meitä ajoi vastaan kaksi autolastillista brittilintuharrastajia. Olipa omituista nähdä lintuharrastajia Kreikassa! Mikä huvittavinta, päästyämme länsirannalle törmäsimme siellä vielä yhteen autolastilliseen brittejä!

Iltapäivällä palautimme hyvin meitä palvelleen Corsamme Alexandroupoliin ja kiertelimme kauppoja ennen kuin palasimme bussilla opparille.

Taas Straton kyydissä paikallista musiikkia kuuntelemassa

24.2. Ennen kahdeksaa lähdimme taas Straton kanssa kiljuhanhipelloille. Ajoimme taas perinteistä reittiä suoraan pelipaikoille, ja siellähän ne hanhet meitä kiltisti jo odottelivat.

Ensimmäisestä yli tuhannen tundrahanhen parvesta löytyi pitkän selaamisen tuloksena todella mukavasti viisi vanhaa kiljuhanhea sekä aivan omituiset tundrahanhen ja ankan risteymänuorukaiset! Nämä kaksi lintua olivat edestäpäin aivan kuin ankkoja! Niillä oli kaula tumma, nokka ankkamainen lapio, joka oli sävyltään hieman keltainen, ja kaiken lisäksi kävely oli ankkamaisen vaappuvaa. Sivuttain käännyttyään ne olivat kuitenkin aivan tundrahanhen värisiä, muotoisia ja jopa kokoisia! Harmi, että nämä otukset olivat liian kaukana, jotta niistä olisi saanut minkäänlaista kuvaa.

Viereisen pellon 320 tundrahanhen parvesta löytyi vielä kolme vanhaa kiljukasta! Kerrankin homma oli lähtenyt hyvin käyntiin!

Jatkoimme kierrostamme, mutta länsipuolelta löysimme enää kourallisen tundrahanhia. Punakaulahanhia emme löytäneet taaskaan. Ajaessamme itäpuolelle, jossa edellispäivänä olimme nähneet kiljukkaita, näimme kuinka noin 250 hanhea laskeutuivat jo seulomiemme parvien sekaan. HÖH!

Itäpuolelta ei hanhia löytynyt kuin yksi kokonainen tundrahanhi. Muutenkin havainnot jäivät varsin vähiin: muutamia kiljukotkia näkyi, silkkikerttusia ja luhtakanoja kuului ym. Lintuja oli todella paljon vähemmän kuin edellisenä päivänä.

Iltapäivällä suuntasimme Elenin kyydillä kaupungille kiertelemään. Janne hyytyi aivan totaalisesti ennen kahdeksaa, joten Hanna sai jäädä vasta tällöin kaupungille joutaneen Elenin kanssa vielä pariksi tunniksi shoppailemaan.

Suururakka

25.2. Aamukuuden pintaan aloitimme todellisen suururakan eli koko deltan lintulaskennan. Tätä varten jouduimme hajoamaan kahdeksi laskentaporukaksi, joten Hanna suuntasi Elenin kanssa deltan itäpuolelle ja Janne Alexiksen kanssa länsipuolelle.

Hanna ja Eleni suuntasivat ennen auringon nousua laskemaan pikkumerimetsojen ja Janne ja Alexis hanhien aamulennon. Pienten odottelujen jälkeen molemmat ryhmät pääsivät tositoimiin, ja vieläpä todella samalla tavalla. Pikkumerimetsot lensivät todella kaukaa deltan reunapuskista suurissa jonoissa Turkkiin, ja tundrahanhet lensivät hieman odotettua kauempaa tasaisesti tiputellen aamupalapelloilleen. Toki molemmissa pisteissä saatiin laskettaviksi muutamat isommatkin parvet, joten helpolla ei päästy. Molemmissa pisteissä saatiinkin laskea reilut 5000 lintua.

Laskenta jatkui sitten kiertämällä kaikki paikat, jonne vain pääsi ja laskemalla kaikki linnut, jotka näkyivät. Lintuja tuntui olevan molemmin puolin vähemmän kuin aikaisempina päivinä, mutta ei niitä missään tapauksessa vähän ollut!

Jannen puolella laskennan alku oli odotetun vaisu, sillä ensin kierrettiin lähinnä peltoalueilla, joilla ei juuri ollut kuin yksittäisiä petoja ja haikaroita. Pitempi pysäys tuli sitten odotetusti vastaan hanhipelloilla. Tarkoitus oli jättää hanhet pääosin omaan arvoonsa, sillä olihan ne tullut jo laskettua aamulennolla, mutta koska lähistöllä oli meneillään salametsästäjien kiinniotto, joutuivat Janne ja Alexis jäämään odottelemaan tilanteen raukeamista.

Mikäs siinä oli hanhia tuijotellessa, kun viidessä minuutissa pienemmästä parvesta löytyi viisi vanhaa kiljukasta ja myöhemmin vielä kaukana toisella pellolla heinien seassa ruokailleesta parvesta yksi lisää. Tähän parveen laskeutuivat, taivaalla pitkään kierreltyään, aamulennolla pitkästä aikaa näkyneet parisataa punakaulahanheakin. Kun salametsästäjät oli saatu onnellisesti pidätetyiksi, saattoivat Janne ja Alexis jatkaa laskentaansa.

Samoihin aikoihin Hanna ja Eleni tuskailivat Palugialla valtaisien sorsamassojen kanssa. Nopeaa tahtia he kuitenkin saivat Donald Duckit laskettua ja pääsivät laskemaan ”oikeitakin” lintuja.

Laskentaa jatkui molemmilla porukoilla pitkälle iltapäivään. Suurempia yllätyksiä ei juuri löytynyt. Hannan porukkakin löysi yhden kiljukkaan lisää, arohiirihaukan sekä suopöllön. Jannen porukka löysi aivan viimeisillä pysähdyksillään aivan deltan läntisimmiltä rannoilta selkälokin, mustanmerenlokin sekä suuret parvet riuttatiiroja. Myös kahlaajia löytyi tästä osasta, jossa emme olleet vielä käyneetkään, oikein mukavasti, mm isosirrejä ja pulmussirrejä.

Päästyämme laskemaan illalla summia yhteen saatoimme todeta laskeneemme yhteensä 36 664 laskentalintua. Kyllä lintuja alueella oli, vaikka pari päivää aikaisemmin niitä oli kyllä ollut vielä huomattavasti enemmän. Mukavia saldoja edustivat mm. 108 kiharapelikaania, 128 jalohaikaraa, 1012 kyhmyjoutsenta, 580 ristisorsaa, 901 harmaasorsaa, 14 kiljukotkaa, 59 ruskosuohaukkaa, 115 hiirihaukkaa, 341 avosettia, 37 kaitanokkalokkia ym.

Kun illalla käveltyämme Lutrokseen tavernaan syömään, havaitsimme vielä metsävikloja, minervanpöllöjä sekä huutelevan huuhkajan saatoimme todeta havainneemme päivän aikana yhteensä 97 lintulajia!

Hanhet jo liikekannalla

26.2. hitaan aamun jälkeen lähdimme taas Straton kyydittämänä hanhipelloille. Hanhia löytyi taas vakiopaikasta, mutta tällä kertaa vain 600 sekä tutut 205 punakaulaa. Seuloimme varsin kaukana ruokailleita hanhia toista tuntia löytäen yhden kiljukasparin sekä näiden seurassa olleen nuorukaisen.

Kiertelimme vielä yrittäen löytää loppuja hanhia, mutta löysimme vain satakunta tundraa, joten päätimme vaihtaa aihetta ja alkaa etsiä kaitanokkakuovia länsirannalta.
Kahlaajia löytyikin varsin mukavasti: kuoveja, tundrakurmitsoita, suosirrejä, meriharakoita, pulmussirrejä, isosirrejä ja punakuiri sekä runsaasti riuttatiiroja.
Kova tuuli kuitenkin lannisti meidät varsin pian, joten palasimme jo puolen päivän jälkeen opparille lepäämään ja touhuamaan muita hommia.

Iltapäivällä menimme Elenin kyydillä kaupungille nettiin sekä mm. parturiin.

27.2. Aamulla suuntasimme vaihteeksi Elenin kanssa hanhien perään. Hanhia ei kuitenkaan meinannut löytyä lainkaan mistään. Oletimme jo, että hanhet olisivat lähteneet, kunnes näimme reilun 3500 tundrahanhijonon saapuvan jostain itäpuolen kaukaisimmilta pelloilta deltalle. Hanhet levisivät deltalla aivan ympäriinsä ja vieläpä aivan outoihin paikkoihin. Käyttäytymisen muuttuminen ounasteli varmasti sitä, että hanhet olisivat pian lähdössä matkaan kohti pohjoista.
Koskapa hanhet hajosivat ympäriinsä ja vieläpä suureksi osin ne laskeutuivat deltan keskiosiin, jonne ei näe mistään, jatkoimme taas kuovien perässä.

Eräältä kanavalta löytyi hanhia mukanaan kaksi merihannesta, mutta päähuomion varasti kyllä välillä lentoon pyrähdellyt 1000 mustapyrstökuirin parvi. Muutenkin lajisto oli oikein mukavaa: kiljukotkia näkyi toistakymmentä, silkki- ja kapustahaikaroita oli saapunut muutolta muutamia kymmeniä, vikloja oli kaikenlaisia, lampiviklokin. Kevään merkkinä löytyi ensimmäinen kilpikonna mönkimästä eräästä rannasta.

Päivän mittaan tuuli yltyi todella raivoisaksi, joten luovutimme ja suuntasimme opparille mukanamme eräästä rannasta löytynyt kuollut kyhmyjoutsennuorukainen. Kuten Hanna oli ennustanut, selvisi joutsenen kuolinsyyksi lyijyhaulien syömisestä johtuva lyijymyrkytys.

Iltapäivällä suuntasimme taas kylille vaateostoksille sekä ostamaan maanantaiksi lentolippuja Ateenaan. Tuuli oli keskustassakin niin raivoisa, että kaupungista katkesi sähköt vähän väliä. Onneksi Jannen eräästä pimeänä olleesta liikkeestä ostamat farkut olivat kuitenkin siniset.

Kevät tulee, me jatkamme kuitenkin etelään

28.2. Hyppäsimme aamulla partiovuorossa olleiden työntekijöiden kyytiin, ja pyysimme heitä heittämään meidät länsirannalle.

Vesi oli edellisiltaisen myrskyn johdosta noussut rantadyynien ylitse, joten rantaan pääseminen ei ollut lainkaan helppo nakki. Lopulta jouduimme ottamaan vaelluskengät jalasta ja kahlaamaan päästäksemme katsomaan rannan lintuja.

Rantsussa oli taas mukavasti piipertäjiä: tavallisten lisäksi löytyi taas iso-, pulmus- ja pikkusirrejä, tylli sekä muutama kymmentä mustajalkatylliä.

Jatkoimme kävellen deltan länsipuolelle, mutta niityillä ei ollut juuri mitään mielenkiintoista. Erikoisesta äänestä plokkasimme ylitsemme lentäneet kaksi feldegg-alalajin keltavästäräkkiä. Eräällä rannalla ihmettelimme pitkään kolmea miniatyyri-flamingoa, jotka nuokkuivat parven muiden korstojen ruokaillessa terhakkaasti jaloillaan polkien. Emme kuitenkaan löytäneet otuksista mitään muuta toisista poikkeavaa piirrettä kuin käsittämättömän paljon pienemmän koon.

Kahden aikaan poitsut poimivat meidät kyytiinsä, ja palasimme opparille.

Iltapäivällä kiipesimme vielä itäpuolen kukkulalle. Matkalla plokkasimme, taivaalla tuulessa taitolentonäytöksen esittäneen, vanhan keisarikotkan. Muutenkin pedot tuntuivat viihtyvän kovassa tuulessa, sillä parin kiljukotkan lisäksi liikekannalla oli runsaasti hiiri- ja varpushaukkoja sekä 12 haarahaukkaa. Mäenrinnettä kiivetessämme kuulimme kolme rutisevaa samettipääkerttua ja lähes mäen huipulla näimme kangaskiuruparin.

Ilta meni jo hieman pakkaillessa sekä siivoillessa. Enää oli yksi kokonainen päivä jäljellä, ennen kuin matka jatkuisi taas aivan erilaiseen paikkaan, Israelin Eilatiin.
Viimeisen Evros-aamun, karkauspäivän 29.2. tahdoimme viettää siellä, missä on paljon lintuja. Niinpä suuntasimme taas poikien matkassa Palougialle, jonka päätimme kävellä kokonaan ympäri. Tuuli oli edelleenkin vastenmielisen voimakas ja vesi siitä johtuen todella korkealla, mutta lintuja oli silti oikein mukavasti.

Kiljukotkia ja silkkihaikaroita näkyi siellä täällä, kaitanokkalokkeja oli saapunut runsaasti lisää ja pikkulokki paukahti vuodenpinnaksi. Avosetteja ja mustapyrstökuireja löytyi taas aivan hirvittävän kokoisia parvia. Avosetteja oli kahdessa parvessa yhteensä 500 lintua, mutta mustapyrstökuireja oli yhdessä parvessa huikeat 2500 lintua. Parvi oli kuin surviaisparvi kierrellessään pilvenä taivaalla.

Edellispäiväinen muuttohaukkakin näkyi taas tutulla kumpareellaan istuskelemassa ja kahlaajien seasta löytyi pikkutylli, joka sai kunnian olla viimeinen ja 171. Kreikan reissun lajilistallemme lisätty laji. Yhden nurkilla olimme kiertäneet koko Palougian laguunin, ja juuri sopivasti tällöin saapui kyytimme.

Iltapäivällä siivoilimme, pakkailimme ja viskoimme vaatteita, joita ei enää reissussa tarvitsisi, roskikseen. Olimmehan juuri tätä varten raahanneet mukaamme kaikki huonoimmat vaatteemme.

Illalla kävimme taas Lutrassa tavernassa syömässä, ja tällä kertaa söimmekin niin että napa paukkui. Tilasimme noin neljän hengen annoksen makkaraa ja souvlakia ja edelleenkin hinta oli sama kuin Traianoupoliksen ravintolassa oli ollut – ja ruoka oli huomattavasti parempaa. Takaisin opparille kävellessämme kuuntelimme vielä viimeisen kerran Yrjö/George slurp-slurp –sammakoita ennen kuin painuimme pehkuihin näkemään unia tulevista linturetkistä ja eksoottisista lajeista.

1.3. heräsimme kahdeksan aikaan, poikien tullessa töihin. Heillä olikin työhommat muuttuneet, kun partiointia ei enää tarvittu. Nyt heillä oli edessään mm. petolinnuille istumapuiden istutusta. Luovutettuamme Elenille kaikki havaintomme sekä mm. Hannan piirtämän Evros-deltan kartan, Eleni heitti meidät Alexandroupolin lentokentälle, josta matkamme kohti uusia seikkailuja alkoi, kun klo 11.20 Aegean Airlinesin koneemme nousi ja lähti matkaan kohti Ateenaa.

Ylitimme upeassa säässä useita Aegeanmeren saaria ja vain 40 minuuttia myöhemmin laskeuduimme Ateenaan, jossa odottelimme seuraavaa lentoamme Kyproksen Larnacaan kuusi tuntia. Kyprokselta reissumme jatkui Israelin Eilatin ”lintuopistoon”.

Kaiken kaikkiaan havaitsimme Evroksen pariviikkoisella 154 lintulajia. Yhteensä koko Kreikan reissulla havaitsimme siis 171 lajia. Ainoastaan muutama lajeista oli muutolta saapuneita, eli todella hurjan lajimäärän voi Kreikassa nähdä keskellä talvea! Eipä voi kuin suositella maata talviretkikohteeksi.

Linturetkeily Kerkinijärvellä

Kerkinijärvi on helppo retkeilykohde. Kerkinijärveä voi delta-aluetta lukuun ottamatta helposti havainnoida sitä kiertäviltä teiltä. Kartalle on numeroitu parhaat tarkkailupaikat, joiden edustalla ovat suurimmat lintumäärät.

1. Kerkinin kylän puoleinen patovalli
Kerkinin kylän itäpuoliselta patovallilta voi havainnoida Kerkinijärven pohjoisia vesialueita. Patovallille pääsee joko Kerkinin kylältä jatkamalla opastuskeskukselta suoraan eteenpäin tai vallin päistä. Vallilla kulkee ajokuntoinen hiekkatie. Talvisin vallin edustalla kalastelee mm. satojen punasotkien parvia ja uikkuja. Joskus parvista löytyy myös harvinaisempia lintuja kuten uiveloita, telkkiä ja valkopääsorsia.
Kesällä lummekasvustoissa pesii mm. valkosposkitiiroja ja mustatiiroja.

2. Järven eteläosa
Kerkinijärven eteläosa kerää talvisin kalastajien saalista kärkkyviä kiharapelikaaneja, tuhansia lokkeja, merimetsoja, pikkumerimetsoja ja uikkuja. Lintuja on helpointa havainnoida kalastajien majojen luota ja satamasta. Kiharapelikaaneja pääsee tarkkailemaan lähietäisyydeltä kalastajien peratessa kalojaan rannassa.
Kesällä eteläosa on tuhansien merimetsojen kalastuspaikka.

3. Strimonasjoen alajuoksu
Strimonasjoen länsirannalla kulkee ajoittain hyvin pehmeä hiekkatie. Turvallisinta lienee parkkeerata auto patorakennelman länsipuolelle ja kävellä padon luota rantatielle. Strimonasjoen alajuoksulla on talvisin paljon vesilintuja mm. ruskosotkia, uiveloita, haapanoita ja sinisorsia. Pikkumerimetsot ja merimetsot yöpyvät jokivarren puissa. Jokivarressa voi olla myös kymmenittäin haikaroita.
Kesäisin jokivarressa voi olla kymmenittäin tai sadoittain pelikaaneja ja haikaroita

4. Itäinen patopenkere
Patopenkereellä kulkee hiekkatie, jolle pääsee padon itäpuolelta. Nouse ensimmäisistä risteyksistä heti verkkoaidan jälkeen. Penkereelle näkyy koko järven eteläosa. Itäiselle patopenkereelle näkyvät suurimmat lintukeskittymät ovat talvisin Limnohorin kylän edustan matalikoilla. Penkereelle näkyvät deltan edustalle kertyneet linnut, joita ei muualta pysty kunnolla havainnoimaan.

5. Delta-alue
Talvisaikaan veden ollessa matalalla on mahdollista ajaa nelivetoautolla jokivartta pitkin keskemmälle delta-aluetta. Deltan lajien havaitsemiseksi sinne ajaminen ei ole tarpeellista, vaan lajit voi pienellä vaivalla havaita myös patopenkereiltä tai muilta tarkkailupaikoilta. Delta-alueella viihtyvät talvisin mm. kiljukotkat, haikarat, sorsat ja hanhet. Rantaniityillä laidunnetaan vesipuhveleita.
Kesäisin deltan eteläosat rauhoitetaan lintujen pesimäympäristöksi. Vedestä kurottavien pajujen latvuksissa pesii suuri kolonia merimetsoja, pikkumerimetsoja, jalo-, silkki, kapusta-, rusko-, harmaa-, kapusta-,yö- ja rääkkähaikaroita sekä pronssi-iibiksiä.

6. Mandrakin laituri
Mandrakin kylältä on opastus Kerkinijärven rantaan. Korkea kivinen laituri on hyvä tarkkailupaikka. Laiturilta näkyvät delta-alueen länsilaita ja järven pohjoiset vesialueet. Matalalle rannalle kertyy talvisin mm. sorsia ja kahlaajia.

7. Kerkinijärven eteläpuolinen vuoristo (Krousia)
Järven eteläpuollella kohoaa matalahko metsäinen vuoristo. Alueella pesii monia petolintuja, pensas- ja vuorisirkkuja sekä balkanintiaisia. Tärkeimmät petolintujen pesimäalueet on rauhoitettu kokonaan liikkumiselta.

Kerkinijärven pohjoispuolella sijaitseva Kerkinivuoristo (Beles) on pesimäpaikka monille petolinnuille. Suurissa puissa pesivät mm. pikkukiljukotkat ja hiirihaukat. Vuorien puissa pesii myös muutamia pareja mustahaikaroita. Metsistä löytyy myös paljon tikkoja ja tiaisia. Talvisin vuorenhuiput ovat lumen peitossa ja sulavedet voivat tehdä tiet hyvin huonokuntoisiksi.

Kerkinin linnusto on monipuolinen

Kerkinijärven talviset lintumäärät ovat valtavia. Talvisin tehtyjen lintulaskentojen (ei varpuslintuja mukana) yksilömäärät vaihtelevat 20 000 – 70 000 yksilön välillä vuodesta riippuen. Tähän lukemaan on vielä lisättävä tuhansittain talvehtivia pikkulintuja. Eniten lintuja tavataan niinä vuosina, jolloin talvi on erityisen ankara Kreikan pohjoispuolisilla alueilla.

Kylissä pesii suuria määriä kattohaikaroita, turkinkyyhkyjä, varpusia ja pikkuvarpusia. Talojen koloissa asustaa myös esimerkiksi minervanpöllöjä. Sininärhet ja mehiläissyöjät tekevät pesänsä hiekkapenkkoihin. Viljelyalueilta löytyy mm. harmaasirkkuja ja töyhtökiuruja.

Kerkinijärvi on yksi Kreikan arvokkaimmista kosteikoista. Järvellä pesii useita Euroopassa uhanalaisia tai harvinaisia lintulajeja. Kerkinijärvellä ja sen ympäristössä on havaittu reilut 300 lintulajia, joista yli 140 pesii. Reilut 130 lajia esiintyy alueella talvisin. Alueen eläimistö on mielenkiintoinen sekoitus vuoristometsissä viihtyviä pohjoisia ja itäisiä lajeja ja järven biotoopeissa pesiviä eteläisiä lajeja.

Järvi on syntynyt ihmistoiminnan vaikutuksesta Strimonasjoen tulvatasangolle, kun joki padottiin. Joen tuoma liete on muodostanut järveen laajan deltan. Järven pinta vaihtelee säännöstelyn mukaan 4,5m vuodessa. Korkeimmillaan vesi on kesällä ja matalimmillaan loppusyksystä. Matalan veden aikaan paljastuvat lietteiköt pysäyttävät muuttomatkoilla olevia lintuja levähtämään ja talvehtimaan. Matalat vedet tarjoavat kalaa syöville linnuille runsaasti ravintoa. Järven lintujen kannalta arvokkaimmat kasvillisuustyypit ovat syntyneet aikaisemmin pienemmän vedenkorkeuden vaihtelun aikana. Nykyiset kesävedenkorkeudet ovat heikentäneet lintujen mahdollisuuksia pesiä järvellä.

Kerkinijärven itä- ja länsipuolella on laajoja viljelyalueita. Eteläpuolella kohoavat matalat metsäiset vuoret ja pohjoispuolella yli 2000 metrin korkuinen Beles-vuoristo.
Opastetuista retkistä, vuokrattavista jeepeistä, polkupyöristä ja majoitusvaihtoehdoista saa tietoja Kerkinijärven opastuskeskuksesta wkerkini@otenet.gr. Opastuskeskuksessa Kerkinin kylässä on järveä esittelevä näyttely ja sieltä saa alueesta kertovia esitteitä. Eritasoisia majoitusvaihtoehtoja ja ruokapaikkoja on tarjolla runsaasti ja lisää on rakenteilla kasvavien matkailijamäärien myötä. Opastuskeskus on auki aamupäivisin.

Linturetkeily Evros-deltalla

Evros-delta on yksi Euroopan tärkeimpiä yksittäisiä lintujen talvehtimis- ja levähdysalueita. Evros-deltalla on havaittu reilut 310 lintulajia. Suuren lajimäärän selittävät alueen monipuoliset biotoopit ja sijainti yhdellä Euroopan suurimmista lintujen muuttoreiteistä.

Alueeseen tutustuminen kannattaa aloittaa Traianopoliksessa sijaitsevasta opastuskeskuksesta, josta saa karttoja, tiedot liikkumisrajoituksista ja rajavyöhykeluvat. Rajavyöhykelupa kannattaa anoa pari viikkoa etukäteen (e-mail: evroswet@hol.gr). Puolet deltasta on rajavyöhykettä. Monet parhaista lintukohteista sijaitsevat rajavyöhykkeellä, jossa valokuvaaminen on kielletty, vaikka moni silti lintuja kuvaakin omalla riskillä.

Evros-delta sijaitsee Kreikan ja Turkin rajalla. Evros-joen pääuoma on rajalinjana. Lähes 200 neliökilometrin laajuisen deltan pohjois-osat on kuivattu viljelysmaaksi, keskiosat ovat laitumia ja merenpuoleiset osat suojelualuetta. Merenpuoleisella reunalla on suolaniittyjä, matalia laguuneja ja järviä, laajoja ruovikoita sekä tamariskipensaikoita. Tällä noin 15 kilometriä pitkällä ja 2-8 kilometriä leveällä rantavyöhykkeellä on reiteiltä poistuminen ja moottoriajoneuvoilla liikkuminen kielletty. Valitettavasti parhaat lintukohteet sijaitsevat tällä liikkumisrajoitetulla alueella.

Talvi
Talvisin Evros-delta kerää satojatuhansia talvehtivia lintuja. Kottarainen on talvehtivista lajeista runsaslukuisin sadoillatuhansilla yksilöillä. Talvisissa lintulaskennoissa on parhaina vuosina havaittu 200 000 lintuyksilöä, eivätkä varpuslinnut ole tässä luvussa mukana. Laguunit ja järvet keräävät kymmeniätuhansia sorsia. Niityt tarjoavat ravintoa talvehtiville hanhille. Deltalla talvehtii myös paljon petolintuja, jotka hyödyntävät talven heikentämiä lintuja. Lintumäärät ovat suurimmillaan talvina, joina vesistöt jäätyvät Kreikan pohjoispuolella. Erittäin ankarina talvina myös Evroksen vesialueet voivat jäätyä ajaen linnut etelämmäksi tai viimeisiin suliin.

Kevät/Syksy
Muuttoaikoina keväällä ja syksyllä Deltan monipuoliset biotoopit tarjoavat ruokailu- ja levähdyspaikkoja pohjoiseen matkaaville linnuille. Kahlaajat ovat näkyvimpiä levähtäjiä. Muuttoaikoina deltalla on havaittu 15 lajia petolintuja. Haikaroiden ja petolintujen muuttoa voi seurata esimerkiksi Traianopoliksen koillispuoliselta mäeltä.

Kesä
Deltalla pesii noin 80 lintulajia. Muun muassa kuusi lajia haikaroita, avosetteja, pitkäjalkoja, kynsihyyppiä ja mustanmerenlokkeja.

Evrosdeltan lähellä on muitakin hyviä retkeilyalueita. Dadian metsäalueella on paljon petolintuja ja tikkoja. Alueella on korppikotkien ruokintapaikka, jota pääsee tarkkailemaan piilokojusta. Haaskalla käy hanhi-, munkki- ja pikkukorppikotkien lisäksi myös kiljukotkia ja muita petolintuja. Loutroksen kylän pohjoispuolelta johtaa Dadiaan metsien halki kulkeva tie (suljettu kesällä metsäpalovaaran takia), joka tarjoaa hyviä näköalapaikkoja vuoristoisen alueen yli.

Evros-deltan lähellä voi majoittua esimerkiksi Traianopoliksen hotelleissa tai Alexandroupoliksen kaupungissa, jossa on runsaasti majoittumisvaihtoehtoja. Loutran kylässä on hyvä taverna ja Alexandroupoliksessa on runsaasti ravintoloita. Alexandroupoliksen palvelutarjonta on hyvä ja esimerkiksi autovuokraamoja on useita. Alexandroupolikseen pääsee lentämällä suurimmista Kreikan kaupungeista sekä linja-autolla tai junalla.

J.A. & H.A.