Matkaan

Sunnuntaina 18.10. lähdimme aamusta ajelemaan kohti Helsinki-Vantaata. Matkalla ei paljon tarvinnut pysähdellä ja lopulta olimme hyvissä ajoin parkkeeraamassa autoamme ja kohta raahaamassa matkatavaroitamme kohti lentoasemaa.

Lentomme kohti Islantia lähti ajallaan ja itse simahdin jo koneen ollessa vielä nousussa ja heräsin vain pari kertaa koko matkan aikana, kun Hanna kuvaili ylitseni ikkunasta näkyneitä maisemia. Välähdyksiä muistan itsekin nähneeni upeasta Turun saaristosta tuhansine saarineen, Skandien vuoristosta ja sitten allamme avautuivatkin jo Islannin rannikot upeine jäätikköineen, mm. Jökulsárlónin jäätiköt näkyivät myös.

Laskeuduimme Keflavikin lentoasemalle puolisen tuntia myöhässä ja matkatavaramme löytyivät todella nopeasti. Niinpä olimme kohta aulassa nostamassa rahaa sekä odottelemassa vuokra-automme saapumista. Saimmekin odotella tovin, ennen kuin lopulta vuokra-autoyhtiön mies saapui meitä pakulla hakemaan toimistollensa. 5 minuutin ajon jälkeen olimme toimistolla ja toisen pariskunnan saatua ensin henkilöautonsa annettiin meille esittely, kuinka seuraavan viikon kotinamme toimiva VW Caddy toimisi. Autossa oli takatilassa taitettava täysimittainen sänky ja sen alla jääkaappi, lavuaari hanoineen, kaasukeitin, kaikki astiastot ym.

Pian olimmekin sitten tien päällä ja illan jo uhkaavasti hämärtyessä suuntasimme lähikaupunkiin Keflavikiin, tai paikallisittain Njarðvikiin, kauppaan ostamaan hieman evästä ja ehdimme vielä tekemään pikavilkaisun Njarðvíkin rannoille, joilta aloittaisimme seuraavana aamuna retkeilyn. Ei tietenkään olisi haitannut, jos olisimme jo näin illasta löytäneet jo pari talvea lahdella viettäneen amerikkalaista amerikanpilkkasiiven, jonka oli edellisviikolla todettu palanneen taas isolle lahdelle.

Ehdimme havaita merellä haahkoja, merilokkeja, naurulokkeja, pari isolokkia ja pikkukajavaa sekä riskilän ja yöpaikkaa jo etsiskellessämme näimme vielä ison kottaraisparven. Lopulta päätimme jäädä aivan pelipaikoille majoittumaan ja parkkeerasimme automme rantakadun varteen isolle tyhjälle parkkialueelle kauppojen takapihalle. Ja koskapa pimeä oli tullut niin aikaisin, niin lopulta olimme nukkumassakin jo kahdeksan aikoihin.

Reykjanesbærin rannoilla

19.10. heräsimme pariin kertaa toteamaan, että kello oli vielä aivan liian vähän ja käänsimme kylkeä. Lopulta homma alkoi mennä väkisinmakuun puolelle ja nousimme pakkailemaan sängyt kasaan ja pikaisen aamupalan jälkeen oli meillä retkeilyvaatteet päällä ja muutkin retkeilyvarustus valmiina. Jo pakkaillessamme merellä näkyivät ensimmäiset lokit mukanaan nyt harmaalokkejakin, pari suulaa sekä rannassa pyrähdelleitä karikukkoja.

Päätimme suunnata aloittamaan aamun edellisiltana näkemältämme hyvän näköiseltä lätäkköalueelta, jonka parkkipaikalla paljastuikin, että paikkahan oli kylttien mukaan ihan oikeastikin lintupaikka. Aamun valjettua kunnolla löysimme Njarðvíkurfitjumin lutakoilta paljon lokkeja, mukanaan runsaasti iso- sekä grönlanninlokkeja, haapanoita, sinisorsia, ristisorsan ja kohta Hanna plokkasi haapanoiden seasta komean koiras amerikanhaapanan! Olin kyllä tiennyt, että jossain päin Islantia oli moinen epeli jo syksyn aikana havaittu, mutten ollut vaivautunut katsomaan edes, että missä päin lintu oli ollut. Tämä nyt kuitenkin myöhemmin paljastui juuri täksi jo tiedossa olleeksi linnuksi.

Merellä näkyi vielä muutamia merimetsoja mutta koska sadekeli ei oikein kannustanut kuvaamaan jenkkihaapanaa saati lokkeja, päätimme pikaisen pähkäilyn jälkeen lähteä koluamaan lahtea suuntaan, jossa amerikanpilkkasiipi oli vanhalta tutultani Yann Kolbeissonilta saamieni vinkkien mukaan pääasiassa viettänyt aikaansa ja jatkaa lahtea seuraten kohti muita vinkiksi saamiamme paikkoja pohjoisempana niemessä.

Täysin suunnittelematta päätin kuitenkin pysähtyä vielä läheisessä satamarannassa, josta näki aika hyvin suurin piirtein samalle lahdelle jota olimme jo katselleet, mutta jonkin verran myös kauemmaksi kohti lahden pohjukkaa. Siinä merta selaillessani löysin ensin ruokin kellumasta meressä ja todella kaukaa, kilometrien päästä, haahkaparvessa kelluneen linnun, jonka muoto herätti heti mielenkiintoni. Sadetuhnuisessa kelissä linnun väritkään eivät juuri näkyneet, mutta hieman se näytti ympärillään olleita haahkanaaraita tummemmalta. Linnun nokkavärkki näytti kuitenkin pitkältä ja lopulta se räpäytti siipiään sukeltaessaan ja näin siiven pilkat -pilkkasiipilaji! Reissumme lintupuolen suunnittelu oli jäänyt aika vähäiseksi, joten en edes muistanut, onko Islannissa tavallisia pilkkasiipiä, mutta linnun jotenkin omituisen muodon takia olin varma, että olimme löytäneet etsimämme! Sadekin sopivasti hieman heikentyi ja linnun noustua taas kerran sukelluksensa jälkeen pintaan, alkoi nokan värityskin näyttää vaaleanpunaiselta ja jopa silmän alapuolella oleva valkoinen juova näkyi selvemmin kuin mitä oletimme sen tavallisella pilkkasiivellä näkyvän. Emme kuitenkaan olleet vielä tyytyväisiä vaan lintu piti nähdä lähempää! Niinpä nousimme autoon ja ajoimme aivan koko lahden toiselle puolelle erästä kirkkaankeltaista taloa hakien, jonka edustalla lintu oli näyttänyt olleen. Emme kuitenkaan osanneet aavistaa, millä etäisyydellä rannasta lintu olisi, mutta takuulla lähempänä kuin vastarannalta.

Hieman ennen rantaa ohitimme taas hyvän näköisen lutakkoalueen, jolla ei ollut kuin sinisorsia, mutta lähipihojen nurmikoilla laidunsi toistasataa kapustarintaa. Pakkohan nekin oli tarkistaa, josko seassa olisi jenkkikurmitsa mukana, mutta emme löytäneet muuta kuin pikaisesti nurmikolla käyneen niittykirvisen.

Rantatielle kurvattuamme näimme ensimmäisen tukkakoskelon ja lopulta näimme etsimämme keltaisen talon, jonka lähistöllä parkkeerasimme erään varsin huonokuntoisen rakennuksen taakse. kohta olimme molemmat seulomassa merta putkillamme ja jonkin ajan päästä Hanna vihdoin löysi etsimämme – komea amerikanpilkkasiipi oli vain parin sadan metrin päässä meistä uimassa haahkaparvessa! Nyt lintu näkyi jo niin hyvin, että saatoimme tuuletella elistä ja aloimme tietysti yrittää kuvata lintua. Lintu sukelteli aktiivisesti ja taas kiihtynyt sade hankaloitti kuvaamista, mutta jonkinlaisia kuvia ja videopätkiä sentään saatiin. Ohimennen havaitsimme myös merellä lentäneet kaakkurin sekä amerikanjääkuikan sekä rannan kivimuurissa piilotelleen, vain hetken rätisseen peukaloisen.

Lopulta lintu oli uinut kauemmaksi ja alkoi nukkumaan, joten päätimme jatkaa alkuperäisessä suunnitelmassamme ja jatkaa niemeä kohti pohjoista ja Garðuria. Nyt meidän ei kuitenkaan enää tarvinnut pysähtyä niin monessa paikassa Njarðvíkin rannalla, joten aika pian olimme Garðurissa, jossa näimme ensimmäiset merihanhiparvet, joista yksi laidunsi aivan yhden omakotitalon pihanurmella.

Olimme saaneet vinkit eräälle lutakkoalueelle, jonne päästyämme alkoi kuitenkin sataa todella kovaa. Lutakolla oli runsaasti sinisorsia ja haapanoita sekä pari tavia sekä taas toistasataa kapustarintaa seurassaan yksinäinen suokukko. Näitä seuloessani lutakon rantaan kuitenkin käveli mies koiransa kanssa ja ajoi kaikki kurmitsat lentoon. Linnut laskeutuivat vasta lutakon vastarannan ruohikkokumpareiden taakse. Sade lisäksi rankkeni taas entisestään ja vaikka odottelimme tovin autossa sateen rauhoittumista ensimmäiset korpit samalla havaiten, jouduimme lopulta antamaan periksi ja päätimme jatkaa kohti niemen pohjoiskärkeä ja Garðskagin majakkaa. Tietysti saimme myöhemmin lukea netistä, että samana päivänä Garðurin kapulaparvessa oli ollut amerikankurmitsa, joka olisi ollut Hannalle WP-pinna.

Garðskagin majakalla parkkeerasimme auton ja suuntasimme majakan tuulensuojaan staijaamaan merelle sekä tarkistamaan rannan leväkivikot sekä lahden linnut. Meressä kellui haahkojen ohella alleja seuranaan mustalintu, rantakivikossa lennähti pulmunen, särkillä lennähteli muutamia merisirriparvia ja merellä näkyi lennossa lokkien ohella suulia, pari kaakkuria, pari amerikanjääkuikkaa sekä 3 myrskylintua. Pari peukaloistakin piilotteli taas kivimuurissa. Lopulta sade taas kiihtyi ja lähdimme jatkamaan niemen länsireunaa kohti etelää. Sandgerðin lätäköiltä löytyi isot lokkiparvet, mutta sateen takia grönlannin- ja isolokit saivat jäädä kuvaamatta. Reissun ensimmäinen kalalokkikin näkyi. Sataman takaisen lahden hiekkarannoilta löytyi mukavasti kahlureita: meriharakoita, 3 punakuiria, punajalkaviklo sekä suosirri.

Matkalla kohti Hafniria näimme ensimmäiset mustarastaan ja Hafnirissa ajoimme suoraan satamaan, jonka aallonmurtajan tuulensuojassa aloimme seuloa lahden linturunsautta. Melkein heti löytyivät etsimämme eli virta-allit, joita ui kaukana lahden pohjukassa komea 13 linnun parvi. Hanna pääsi siten taas kuittaamaan eliksen. Tiukalla seulomisella haahkojen, sinisorsien ja allien ohella löysimme jopa 12 amerikanjääkuikkaa, 3 hrota-alalajin sepelhanhea, 2 todella kaukana rannassa piilotellutta mustakurkku-uikkua, pari punajalkavikloa sekä näimme merellä muuttaneen isokihun.

Koska sade taas yltyi, päätimme lähteä ajamaan takaisin kohti Njarðvikiä ja ajoimmekin katsomaan olisiko amerikanpilkkasiipi yhtään lähempänä rantaa. Lintu löytyi pienen etsinnän jälkeen hieman kauempaa, mutta nyt sade oli tauonnut ja iltavalossa otin siitä vielä muutamat skouppiroiskaisut. Kuvailun ohessa näimme myös reissun ensimmäisen ampuhaukan.

Koskapa seuraavaksi päiväksi oli luvattu vielä paljon huonompaa keliä, olimme päättäneet pitää seuraavana päivänä pakollisen museopäivän. Niinpä otimme suunnan kohti Reykjavikia ja matkalla näimme reissun ensimmäiset laulujoutsenet. Koskapa museot aukeaisivat vasta kymmeneltä, oli meillä kuitenkin aamusta aikaa myös pikaretkelle, joten suuntasimme yöpymään Hrauntúnstjörnin vesiensuojelulutakolle, jossa parina talvena oli viihtynyt harjakoskelo.

Ehdimme tarkistaa Hrauntúnstjörnin illan jo hämärtäessä, mutta havainnot jäivät tukkasotkaparveen. Illalla kokkailessamme ja autoa taas nukkumankuntoon varustellessamme havaitsimme vielä useita punakylkirastaita sekä muutamia taivaanvuohia. Simahdimme taas kahdeksan jälkeen.

Museoita ja Blue Lagoonia

20.10. ei Hrauntúnstjörn tarjonnut pinnaa vieläkään, joten suuntasimme vielä läheiselle Elliðavatnin järvelle, josta lintuja löytyikin taas runsaasti. Tukkasotkaparvista löytyi pari lapasotkaa, mutta koskelot olivat kaikki tukkasellaisia. Hetken ulahtaneen amerikanjääkuikan ohella havaitsimme myös reissun ensimmäiset urpiaiset ylilentävinä äännellen. Punakylkirastaita tuntui nyt olevan joka paikassa!

Kello kymmenen aikaa uskaltauduimme liikenteeseen ja ajoimme Reykjavikiin, jossa navigaattori opasti meidät helposti parkkipaikalle erään kirkon viereen. Tästä oli vain lyhyt kävely läheiselle Settlement Museumille, jossa vietimme reilun tunnin ihmetellen mm. 900-luvulta säilynyttä viikinkitaloa, jonka ympärille koko museo oli rakennettu ym. Ollessamme pois lähdössä Hanna sai kuulla, että toinen pääkohteemme kansallismuseo olisi lakon takia juuri tänään kiinni, joten kävelimmekin sitten läheiselle ankkalammelle vanhan kaupungin edustalle miettimään mitä seuraavaksi tekisimme. Ankkalampi oli hyvä veto, sillä sinisorsien ja erilaisten lokkien ohella lammella kerjäsi ohikulkijoilta ruokaa laulujoutsenia, tukkasotkia, merihanhia sekä yksi lyhytnokkahanhi. Myös kesykyyhky saatiin reissun lajilistalle.

Aamun oikein mukava keli oli nyt lopulta muuttumassa luvatunlaiseksi, joten päätimme jatkaa Saagamuseoon, jossa vierähti taas tunti. Sitten shoppailimme hieman ja teimme lopulta radikaalin ratkaisun, vaikka keli olikin vihdoin myrskyyntynyt oikein toden teolla. Päätimme ottaa suunnan Blue Lagoonille.

Jo kävely Blue Lagoonin parkkipaikalta itse kylpylärakennukselle kertoi mitä tuleman piti! Tuuli oli aivan älytön ja räntää satoi lähes vaakasuorassa. Meillä oli kuitenkin positiivisuus huipussaan ja Hannakin tokaisi, että olisipahan ainakin kontrastit kohdillaan.

Liput Blue Lagoonille olivat törkeän kalliit, joten päätimme yrittää ottaa reissusta kaiken irti, vaikka lämpimissä altaissa piti todellakin olla koko ajan kaulaa myöten. Saunoihin uskaltauduimme singahtamaan nopeasti ja lämmettyämme taas tarpeeksi yritimme löytää altaasta mahdollisimman kuumaa kohtaa, jossa saisi olla tuulen suojassa niin, etteivät korvat paleltuisi. Lopulta löysimmekin mukavan kohdan ja saatoimme jopa hitusen nauttia altaan lämmöstä.

Löydettyäni tuulen riepotteleman pyyhkeeni, joka oli sateessa kastunut läpimäräksi, suuntasimme pukuhuoneisiin ja ilta olikin jo pitkällä, kun kiiruhdimme taas vaihteeksi kaatosateessa takaisin autollemme.

Yöpymään ajoimme Krysuvíkin Seltúnin geotermiselle alueelle, jossa kokkailtuamme olimme taas valmiit pehkuihin aivan epäinhimillisen aikaisin.

Todella upeita paikkoja liukuhihnalla

21.10. heräsin klo 5 aamulla, kun joku rapisi auton etuosassa. Herätin Hannankin ja Hanna tokaisi saman tien, että: ”hiiri!”. Kolautimme hieman penkkejä, käänsimme kylkeä ja yritimme nukkua, mutta kohta rapina kuului lähempää, jostain sänkymme alle käännettyjen takapenkkien alta. Yritimme vieläkin vain säikyttää epelin ja jatkaa unia, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen kuului ensin altamme selviä askelia peittopussiemme päältä ja sitten alkoi kuulua aivan järjettömän kova jyrsintä, kun herra hiiri päätti alkaa tehdä reikää Hannan uuteen reppuun! Tässä vaiheessa meillä meni hermot ja hyppäsimme ulos kylmään ja pimeään ja aloimme purkaa kaikkia tavaroita autosta pihalle. Kun auto oli tyhjä, käänsimme takapenkit pystyyn ja siellähän se yllättävän iso veijari tuijotti meitä auton lattialla! Saimme kuin saimmekin hätisteltyä vilkkaasti käsiämme väistelleen otuksen pihalle, jonka jälkeen siirsimme auton sata metriä kauemmaksi keskelle aukeaa parkkipaikkaa, kannoimme tavarat takaisin autoon ja aloimme ruoan laittoon.

Aamiaisen jälkeen aamu olikin jo valjennut ja kiersimme Seltúnin pienen kierroksen, jonka varrella oli erilaisia kuumia lähteitä. Maanpinnan alla oli lämpötila alueella kuumimmillaan jopa 200 asteista. Kipusimme myös ylös lähivuoren huipulle, jonka takana oli lisää lähteitä komeine värikkäine väreineen. Ylhäältä avautui muutenkin komea maisema Grænavatnin kraaterijärvelle.

Palattuamme autolle lähdimme ajamaan rantatietä kohti seuraavaa kohdettamme. Hliðarvatnilla näimme merihanhia, 30 tavia, 100 tukkasotkaa, 7 lapasotkaa sekä ampuhaukan ja aika pian saavuimmekin Raufarholstellirin parkkipaikalle. Aivan parkkiksen vierestä löytyi kohteemme, 1,3 km pitkä luola, jonne laskeuduimme otsalamput päässämme. Könysimme luolaa muutaman sataa metriä ja olipahan melkoinen kokemus! Luolan värikkäät ja lohkareiset seinämät olivat upean vaihtelevat, mutta katosta tihkunut vesi ei tehnyt hyvää Hannan mukanaan raahaamalle kamerakalustolle ja hieman täytyy myöntää, että kypärää oli ikävä, sillä katto oli sen näköinen, että sieltä olisi voinut tippua ihan minkä kokoista tahansa murikkaa milloin tahansa. Ja vaatettakin oli päällä aivan liikaa luolassa könyämisen, siellä kun ei tietenkään tuullut kuten kaikkialla muualla.

Seuraavaksi otimme suunnan Sog-joelle ja Úlfljótsvatn-järvelle, sillä olin saanut Yannilta vinkin, että ne olisivat parhaat paikat hakea amerikantelkkää, mikäli emme ulottaisi reissuamme pohjoiseen ja Myvatnille. Hannahan oli suunnitellut täysin reissumme kohteet lukuun ottamatta linturetkikohteita, joista puolestaan vastasin minä. Noin viimeisenä iltana ennen reissua, kun viimein ehdimme avaamaan Islannin kartan ja katsomaan, missä kukin halusi käydä, saatoimme huomata kaikkien paikkojemme olevan aivan täydellisesti toistemme reiteillä. Niinpä nytkin Sog ja Úlfljótsvatn olivat sopivasti Raufarholstellirin ja Pingvellirin välissä. Sog oli valitettavan kaukana tiestä ja pääsimme tähyilemään jokea kunnolla vain parista pisteestä, mutta yhdellä pysähdyksellä näimme ylitsemme lentäneen isokoskelon ja löysimme rannassa puljanneen ja lopulta rantaan itseään sukimaan nousseen naaras virta-allin. Vuoria vasten näimme useita parvia muuttavia laulujoutsenia sekä merihanhia.

Úlfljótsvatnia kiersimme ensin pikkutietä eteläpuolelta, jonka mäeltä saattoi hyvin putkella tarkistaa kaikki vesilinnut, joita oli kyllä runsaasti; pääasiassa kuitenkin vain tukkasotkia, mukanaan 14 lapasotkaa, tukkakoskeloita sekä muutama amerikanjääkuikka. Sitten jatkoimme järven itäpuolta kohti pohjoista, mutta emme löytäneet vieläkään amerikantelkkiä. Kyselin tekstiviestitse Yannilta, oliko vielä joku paikka, joka meidän tulisi tarkistaa ja olivatko telkät jo varmasti tähän aikaan maisemissa ja sain vastauksen, että molemmat järven päät aivan patojen lähistöllä sekä Sog-joki olivat ne parhaat paikat, jossa lintuja kyllä jo pitäisi olla. Ja emmepä olleetkaan vielä tarkistaneet aivan järven pohjoisinta osaa, jonne päästyämme löytyikin heti 10 amerikantelkkää! Hannan hoitaessa putkestani lajia elikseksi, osui putken kuvaan ensimmäiseksi lintu, jota Hanna ei kuitenkaan suostunut kuittaamaan, vaan parvessa oli mukana ihan tavallinenkin telkkä! Linnut olivat varsin kaukana, joten kuvausyritykset sai unohtaa saman tien. Pohjoisosassa järveä näimme vielä 10 isokoskeloa sekä tukkakoskeloparvessa olleen mustakurkku-uikun ennen kuin jatkoimme kohti Þingvellirin eli Thingvellirin kansallispuistoa.

Olimme hukanneet vähän turhan paljon aikaa telkkien etsinnässä, mutta pian olimme perillä Pingvellirin mannerlaattojen erkanemispaikalla, jossa kävelimme muutamia kilometrejä suuria rotkoja pitkin ja kuvia napsien ja maisemaa sekä paikan historiasta kertovien kylttien tarinoita ihmetellen. Havainnot paikalla jäivät pariin ampuhaukkaan.

Koska päivää oli kuitenkin vielä jäljellä, päätimme kiiruhtaa kohti seuraavaa Kultaisen kolmion kohdetta eli Geysiriä. Matka tyssäsi kuitenkin alkuunsa, kun Þingvallavatnilla kellui aivan rannassa koiras amerikantelkkä. Lintu ui hieman kauemmaksi, mutta saimme kuitenkin nyt tämänkin lajin kuvattua.

Noin tunnin ajettuamme ja aasialaiskuskin aivan käsittämätöntä toilailua matkalla ihmetellen (ohitti meidät kolmesti ja seisoi kohta taas jossain hätävilkut päällä keskellä [siis aivan keskellä] tietä. Lopulta kuitenkin pääsimme turvallisesti perille ja käppäilimme nopeasti suoraan katsomaan aktiivista Strokkur Geyseriä. Pienen odottelun jälkeen se purskahti ensin aivan vaatimattoman tuhnun, mutta kohta perään jo kunnon purkauksen kohti taivasta! Vaikka keli oli kylmä ja tuulinen, odottelimme ja kuvailimme Strokkuria kymmenkunta purskausta sen purkautuessa aina noin 8 minuutin välein. Välillä purkaukset jäivät vaatimattomiksi, mutta sitten seuraavan oli sitäkin suurempi. Pari kertaa geysir yllätti meidät purkautumalla kaksi kertaa peräkkäinkin. Kävimme toki katsomassa myös suurta Geysiriä, joka kuitenkin purkautuu vain hyvin harvoin.

Hieman alkoi jo hämärtää, kun sain Hannan ylipuhuttua, että singahtaisimme vielä Gullfossin putouksillekin eli Kultaisen kolmion viimeiselle kohteelle. Onneksi matkaa oli vain vaivaiset 10 kilometriä ja pian olimme jo ihmettelemässä tätä valtavaa putouskompleksia. Ja vaikka vettä pärskyikin ja oli jo aika hämärää, saimme putouksen kuvattua hyvin ja tietysti nähtyä upeasti tämän käsittämättömän suuren, jopa 32 metriä putoavan kaksoisputouksen.

Illan hämärtäessä palasimme vielä Geysirin kaupoille, sillä tällä paikalla oli kaikkein paras näkemämme tarjonta niin laadukkaita retkivaatteita, muuta lämmintä päälle pantavaa sekä tietysti kaiken maailman turtistikrääsää. Emme kuitenkaan löytäneet mitään ostettavaa ja koska päivä oli ollut todella pitkä ja antoisa, päätin tehdä siitä vielä pitemmän ja ehdotin Hannalle, että yrittäisimme ajaa mahdollisimman kauas itään kohti Jökulsárlónia kuin vain jaksaisimme, sillä sääennusteet lupailivat varsin hyvää keliä jäätiköiden ja muiden alueen nähtävyyksien katsomista ajatellen.

Matkaa Skaftafellin kansallispuistoon oli Geysiriltä leppoisat 309 km, joten lähdimme saman tien matkaan. Nähtyämme Reykholtin kohdilla suopöllön simahti Hanna kuin saunalyhty, mutta itse olin jotenkin varsin pirteänä ja ajelin niin pitkään, kunnes oli pakko pysähtyä tankkaamaan ja sitten muutamaa minuuttia ennen iltakahdeksaa pysähdyimme kauppaan, joka vielä onneksi oli hetken auki, ostamaan eväitä.

Lopulta pitkiä suoria teitä ajaminen alkoi puuduttaa, mutta tarkkana piti olla, sillä vähän väliä ylitimme kapeita siltoja, joihin mahtui vain yksi auto kerrallaan. Ilmeisesti sääntönä oli, että se tulee ensin, joka ehtii sillalle? Lopulta ajoimme aina Skaftafellin kansallispuiston suurelle parkkipaikalle asti, jolle jäimme majoittumaan. Laitoimme vain auton nukkumakuntoon ja simahdimme lähes saman tien.

Skaftafell

22.10. heräsimme kaatosateeseen ja sadetta olikin riittänyt koko yön eikä ilmassa ollut merkkejä yhtään paremmasta. Leirintäalueen katosten suojissa kokkailimme kunnon ruoat aamupalaksi. Punakylkirastaan kerjätessä (ihan oikeasti) pöydällä makupaloja, kävi myös kiiruna katsastamassa meidän touhuja aivan vieressämme. Lopulta sateen onneksi hieman hellitettyä lähdimme kävelemään Skaftafellin kansallispuistoon kohti Svartifossin putousta.

Telttailualueen nurmikoilta löysimme lisää kiirunoita. Nämä jo lähes valkoiset linnut eivät vihreällä nurmikolla ollessaan oikein olleet sellaisessa biotoopissa, jossa olimme kuvitelleet niitä näkevämme.

Jonkin aikaa käveltyämme kyltit kertoivat meille, että pääreitti Svartifossille oli remontissa ja, että nyt käytössä ollut polkukierros olisi yli 5 km pitkä ja reissuun menisi reilut kaksi tuntia. Sade oli taas hieman kiihtymään päin, mutta jatkoimme silti matkaa. Kiipesimme pikkuhiljaa ylemmäksi ja lopulta tunnin kävelyn jälkeen edessämme avautui upea mustabasalttipylväinen putous. Itse putoushan ei kauhean kummoinen liru ole, mutta sen seinämät ovat sitten sitäkin vaikuttavammat!

Pakolliset kuvat otettuamme lähdimme jatkamaan lenkkiä takaisin kohti keskusta ja parkkipaikkaa ja vaikka lenkin loppupätkä olikin pitempi, oli siitä valtaosa alamäkeä, joten lopulta tarkalleen kaksi tuntia käveltyämme olimme takaisin autolla. Keskuksella pääsi viimein nettiin tarkistamaan viimeaikojen haviksia, joista tärkeimmän eli punasilmävireon olimme toki saaneetkin Yannilta tietoon jo aiemmin. Olimme ajaneet linnun paikan läheltä kyllä löytöiltana, muttemme olleet enää aikeissa sitä singahtaa bongaamaan. Ostin myös uuden painoksen Islannin lintukirjasta. Sitten lähdimmekin ajelemaan kohti Jökulsárlónia.

Noin 45 minuutin ajon jälkeen parkkeerasimme Jökulsárlóniin ja kävelimme saman tien taas pienessä sateessa katsomaan laguunissa kelluvia jäälauttoja! Näky oli aivan uskomaton! Valitettavasti nyt oli nousuvesi, joten lautat eivät kulkeneet sillan ali merelle vaan patoutuivat kaikki tukoksi laguunin eteläosaan.

Kävimme myös meren rannassa kuvaamassa mustalla hiekkarannalla olleita jäänlohkareita ja pysähdyimme vielä laguunin toisellakin puolella kuvaamassa maisemia ennen kuin jatkoimme taas takaisin läntti kohti. Käännyimme pian eräälle sivutielle kuvaamaa jäätikköä hieman lähempää ja taas matkaa jatkettuamme käännyimme Fjallsárlónin jäätikkölaguunille. Kävelimme laguunin rantaa toista kilometriä jäätikön lähistölle, jossa saimme mukavat kuvat jäätiköstä, jonka yläosa oli kuitenkin valitettavasti pilvien peitossa kuten vuorten huiputkin. Sitten alkoikin taas sataa oikein kunnolla, joten kiiruhdimme takaisin autollemme läpimärkinä. Onneksi autossa oli kunnon lämmityslaitteet ja saimme vaatteita taas kuivemmiksi pitkällä ajomatkalla takaisin kohti Reykjavikia.

Sääennusteet olivat lupailleet seuraavaksi päiväksi kunnon myräkkää, joten olimme päättäneet suunnata seuraavana aamuna edelliskerralla lakon takia suljettuna olleeseen kansallismuseoon. Olimme myös saaneet tiedon, että eräällä järvellä Reykjavikissa oli jo viikkoa aiemmin havaittu pikkulapasotka, joten päätimme paikan hahmotettuamme suunnata yöpymään taas Hrauntúnstjörnille tuttuun paikkaan.

Reykjavikin kammottavaa tolppamerimotaria ajaessamme ulkoilma oli pakastunut nollan paikkeille ja koska automme oli sisäpuolelta äärimmäisen kostea, alkoivat lasit huurtua aivan umpeen, vaikka meillä oli kaikki puhaltimet täysillä ja välillä ikkunatkin auki. Eikä motarilla tietenkään voinut pysähtyä mihinkään ja kaistat oli rajattu aivan käsittämättömän tiuhaan heijastintolpilla, joten ei auttanut kuin ajaa menemään. Onneksi joku taukopaikan risteys lopulta pelasti meidät ja pääsimme pysähtymään ja odottelemaan ikkunoiden sulamista. Lopulta yhteensä reilut 370 kilometriä Jökulsárlónilta ajettuamme parkkeerasimme taas tutun vesiensuojelualueen viereen hyvään suojaisaan notkelmaan pienten tulivuorenkumpareiden väliin ja kohta olimme taas valmiit pehkuihin.

Museo, hanhia ja muuta

23.10. Aamupalan jälkeen tarkistin taas, ettei harjakoskeloa näkynyt ja otimme pian suunnan vain reilun 5 km päässä olleelle Rauðavatnille. Järvi oli kuitenkin aivan tyhjä. Ollessamme jo lähtemässä jatkamaan kohti kaupungin keskustaa, laskeutui järvelle 20 haapanan parvi, joista yksi osoittautui komeaksi koiras amerikanhaapanaksi, joten pitihän tätä täysin spondea jenkkisorsaa vaivautua taas hieman kuvaamaan.

Kohta olimme kuitenkin kansallismuseon parkissa ja sisällä heti ovien auettua kymmeneltä. Kiertelimme museossa rautakautisia näyttelyitä reilun tunnin ja koska ulkona ei taaskaan ollut lähellekään sellainen keli kuin oli luvattu, alkoi ainakin allekirjoittanutta sisätilat ahdistaa ja niinpä aika pian olimme ajamassa kohti pohjoista ja Hvanneyriä.

Taas kerran matkan aikana Yannilta saamamme retkivinkki oli osunut täydellisesti reittisuunnitelmaamme, sillä olisimme joka tapauksessa ajanut Hvanneyrin läheltä. Olin kysynyt vinkkiä, mistä kaipaamani grönlantilaisen alalajin flavirostris tundrahanhia löytyisi, kun emme vieläkään niihin olleet itse törmänneet, joten seuraava tavoitteemme oli löytää näitä mahdollisesti tulevaisuudessa lajistatuksen saavia hanhia.

Ajo Hvanneyriin kesti noin tunnin ja matkaa nopeutti huomattavasti Hvalfjörðurinvuonon ali kulkenut 6,3 km pitkä tunneli, jonka käyttö tosin maksoi 1000 kruunua. Lopulta Hvanneyri siinti kaukana suurten aukeiden takana, kun pysähdyimme levikkeelle tarkistamaan, löytyisikö hanhia jo ensimmäiseltä todella hyvän näköiseltä paikalta. Ja löytyihän niitä reilun 30 linnun parvi kaukaa Hvanneyrin kylän suunnalta.

Niinpä ajoimme saman tien kylään ja yritimme paikallistaa lintuja lähempää. Kävelimme noin kilometrin kumpareikossa todetaksemme, että linnut olivat kuitenkin täältäkin aivan liian kaukana, mutta silloin näimme ja kuulimme suuren parven hanhia kylän päällä lennossa ja ne näyttivät laskeutuvan aivan kylä taakse. Kiiruhdimmekin kylälle ja sen toisella puolella avautuivatkin suuret pellot, jotka olivat täynnä grönlannintundrahanhia!

Jo ennen kuin pääsimme pelloille kuvasimme yhtä yksinäistä hanhea kirkon pihanurmella, mutta valitettavasti paikallinen lastenvaunujentyöntelijä ajoi linnun lentoon. Pelloilla hanhia kuitenkin sitten riitti, mutta kovin arkoja ne olivat. Kuitenkin jonkinlaista kuvaa ja videota saatiin ja saatoimme todeta varsin monen saaneen kaula- sekä jalkarenkaat identiteettiään todistamaan.

Grönlannintundrahanhia oli yhteensä Hvanneyrissä arviolta noin 1600 lintua ja seasta löysimme viitisenkymmentä lyhytnokka- ja 10 valkoposkihanheakin. Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme kohti Grábrókin tulivuoria, jonne oli vain muutamakymmentäkilometriä ja ne olivat aivan päätien varressa.

Grábrókin vuoret olivat klassiset esimerkit varsin hiljattain purkautuneista tulivuorista komeine laavavirtoineen. Näitä varsin pieniä nyppylöitä pääsi huipulta kuvaamaan oikein hyvin, joten olimme taas päivään oikein tyytyväisiä. Kelikin oli kerrankin hieman hellinyt.

Sitten olimmekin käyneet kaikki suunnittelemamme retkikohteet, joten pikaisen palaverin päätteeksi päätimme käyttää viimeisen päivän taas linturetkeilyyn ja suuntasimme tutuille seuduille Keflavikin niemeen. Ajoimme takaisin kiertäen pitkän Hvalfjörðurinvuonon ja näimme matkalla pari tuhatta haahkaa, runsaasti alleja sekä reilut parisataa meriharakkaa sekä tietysti komeita maisemia.

Parin tunnin ajon jälkeen majoituimme lopulta Garðskagin majakkarantaan vallien tuulensuojaan. Yllättäen leirintäalueen katoksesta sai jopa lämmintä vettä, joten kokkailut sujuivat helposti ja kohta olimme taas pötköllään.

Viimeinen retkipäivä

24.10. aamun valjetessa ohitsemme virtasi valtaisa lokkiliikenne, joista huomattava osa oli grönlannin- ja isolokkeja. Aamupalan jälkeen suuntasimme majakan tuulensuojaan meristaijiin ja kylläpä tuulta nyt riittikin. Merellä oli myös alkuun oikein mukavasti liikennettä, kun pikkukajavia (80), ruokkilintuja, joista parisenkymmentä tunnistui etelänkiisloiksi, suulia, 15 amerikanjääkuikkaa, 2 kaakkuria sekä myrskylintu näkyi. Niemen kärjen kivikossa oli nyt meri- sekä karimetsoja ja ollessamme jo lopettelemassa näin aivan lähellä pari nokiliitäjää, jotka kuitenkin juuri menivät kärkimajakan katveeseen, emmekä ihme kyllä enää löytäneet niitä. Onneksi mereltä löytyi kuitenkin kohta vielä kaksi yksittäistä lintua lisää.

Tuuleen kyllästyttyämme, toki lintuliikenteenkin jo selvästi hiljennyttyä, otimme suunnan Garðurin lutakoille, joilla kuitenkin oli nyt aivan tyhjää. Sandgerðin lätäköillä oli taas lokkeja, mutta vielä enemmän niitä löytyi lähirannasta rakennusten takaa, jossa rakennusten suojissa oli myös oikein leppoisa staijailla merelle. Kun rannassa piipersi vielä suokukko ja tundrakurmitsakin, olimme saatumalta löytäneet erinomaisen lintupaikan. Hannan kuvaillessa rannassa lokkeja, lensi ylitseni lapasorsakin. Merellä näin muutaman myrskylinnun sekä 16 amerikanjääkuikkaa ym. Olimme toki aiemminkin yrittäneet löytää grönlanninlokkien seasta kumlieni-tyyppisiä lintuja ja muutamia kandeja havainneetkin, mutta nyt löytyi ainakin pari oikein selvää tapausta.

Satamasta puolestaan löytyi taas tutut meriharakat ja punajalkaviklo sekä 3 punakuiria seuranaan nyt yllättäen myös kuovi. Hafnirissa tuulen aiheuttaman väreilyn takia oli aika köyhää ja havainnot jäivät 11 virta-alliin.

Sitten otimme suunnan Grindavikiin, josta oli ilmoiteltu useampiakin kohtuullisen mielenkiintoisia havaintoja viime aikoina mm. pilkkaniskaa ja kanadanhanhea. Matkalla rantareittiä pitkin kuitenkin turisteilimme ja kävimme niin Miðlínan mannerten välisellä sillalla kuin Reykjanesin majakan tienoilla ihmettelemässä elefantinmuotoista rantakalliota sekä kaukana siintänyttä Eldeyn saarta, jossa olivat asuneet historian viimeiset siivetönruokit. Vielä teimme pakollisen pysähdyksen Gunnuhverin kuumilla ja kovasti höyryävillä kananmunapierunhajuisilla altailla ennen kuin lopulta jatkoimme Grindavikiin.

Grindavikissa emme oikein saaneet selvyyttä mistä lintuja olisi pitänyt etsiä. Kaupungin takainen lahti tiedettiin hyväksi, muttemme oikein saaneet selvyyttä, mistä lahdelle olisi hyvin nähnyt. Niinpä lopulta havaintomme jäivät eräällä lutakolla olleeseen siipirikon oloiseen valkoposkihanheen sekä satama-altaassa uiskennelleeseen amerikanjääkuikkaan, jota vihdoin päästiin hieman kuvaamaankin.

Viimeinen retkikohteemme oli Blue Lagoonin eteläpuolella ollut metsä, jonka olimme jo kerran nähneet ohi ajaessamme, mutta keli oli tuolloin ollut sellainen, ettei sieltä olisi mikään strutsia pienempi löytynyt. Nyt käppäilimme metsässä tovin, mutta havainnot jäivät ampuhaukkaan, peukaloiseen, pariin urpiaiseen, jotka olivat ainoat koko reissulla näkemämme lajinsa yksilöt sekä hippiäiseen, joka sai kunnian olla reissumme 65. lintulaji.

Sitten ajoimmekin Njarðvíkiin, jossa kävimme vielä pikaisesti etsimässä amerikanpilkkasiipeä, jota ei kuitenkaan löytynyt ja Njarðvíkurfitjumin jenkkihaapanaakaan ei enää näkynyt. Lopulta jatkoimme ekan yön yöpymispaikallemme parkkialueelle pakkaamaan tavaramme ja automme valmiiksi ja lopulta ajoimme autovuokraamolle, jonne palautimme meitä erittäin hyvin palvelleen Caddymme. Saimme kyydin lentokentän viereiselle Airport Hotel Smárille, josta saimme mukavan huoneen ja olipa mukava päästä kunnon suihkuun ja lopulta pehmeään sänkyyn nukkumaan.

Kotia kohti

25.10. herätys oli klo 5 aamulla ja 5:30 alkaneen aamiaisen jälkeen olimme pian roudaamassa matkatavaroitamme lentoasemalle. Asemalla olikin sitten aivan järkyttävä härdelli, sillä kaikki lennot olivat ilmeisesti lähdössä aamusta ja kaikkien piti jonottaa yhdessä ja samassa jonossa check-iniin. Meillä tuhraantui vieläpä aikaa, kun automaatti ei suostunut antamaan Hannan laukkuun lainkaan tarroja ja sen jälkeen meitä pompoteltiin kassalta toiselle ja lopulta ohjattiin valtaisaan jonoon lähes viimeisiksi!

Toista tuntia jonotettuamme alkoi tuntia, ettemme ehtisi lennolle, mutta lopulta saimme matkalaukkumme jätettyä, mutta sitten edessä olikin läpivalaisujono, jossa taas kaikki olivat edellämme! Kun lentomme lähtöön oli aikaa 10 minuuttia, oli vihdoin vuoromme ja tietysti minun laukkuni otettiin huumetestiin samalla, kun kovaäänisistä kuuluteltiin peräämme! Minulla alkoi jo ärräpäät lennellä, kun aika monta lentoasemaa kokeneena yllättäen Keflavik oli vetänyt täydelliset pohjat! Onneksi vihdoin 5 minuuttia ennen lentoamme pääsimme juoksemaan kohti lähtöporttiamme, joka tietysti oli se koko pienen lentokentän perimmäisin. Onneksi meitä ja vielä juostessa ohittamaamme toista pariskuntaa vielä odoteltiin ja pääsimme lopulta koneeseen odottamaan, kunnes se sitten lopulta vasta varttia myöhemmin nousi ilmaan.

Itse katselin lennon ajan leffaa ja Hanna luki kirjaa, kun pilvisellä kelillä ei enää maisemiakaan näkynyt. Lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle ihan ajallaan ja matkatavarat löydettyämme olimme pian nyt bussikyydillä matkalla autollemme.

Päätimme ajaa kotiin Hollolan kautta, josta bongasimme tuplaksi nunnataskun. Olimme vihdoin kotona kuitenkin ihan ihmisten aikoihin kahdeksan paikkeilla ja edessä oli raaka paluu arkeen.

J.A.