Reissuun taas
3.2. työpäivän päätyttyä pakkailin vielä tavaroita ja Hannan palattua töistä puhelimme vielä pitkän WhatsApp-puhelun vanhan ystäväni kanssa Ugandaan. Juteltavaa riitti ja lopulta minulle tuli kiire ehtiä junaan. Hanna heitti minut rautatieasemalle, josta junani lähti klo 16:31.
Tikkurilassa vaihdoin lentoasemalle vievään paikallisjunaan ja lentoasemalla suuntasin Comfort Xpress hotellille, josta sain varaamani huoneen. Sitten suuntasin lentoasemalle syömään ja lopulta pääsin nukkumaan ajoissa.
4.2. herätys oli taas kerran aivan epäinhimillisen aikaisin ja viideksi käppäilin aseman aulaan, josta löytyi jo koko muu reissuporukkamme: Vesa Jouhki, Andreas Uppstu, Matti Soini, Gustaf Nordenswan sekä Frans Silvenius.
Asemalla oli varsin rauhallista, joten aika pian olimme päässeet eroon matkalaukuistamme, läpäisseet turvatarkastukset ja odottelemassa Lufthansan lentoamme lähtöportilla. Koneemme lähti klo 7:00 Frankfurtiin, jonne laskeuduimme paikallista aikaa vähän ennen aamuyhdeksää.
Saksan maalla ei näemmä pelleillä turvatarkastusten kanssa, mutta lopulta pääsimme taas lähtöaulaan odottelemaan seuraavaa lentoamme. Lopulta Lufthansan lento Delhiin lähti puolisen tuntia myöhässä noin klo 13:30.
Lento oli pitkä eikä elokuvatarjonta päätä huimannut. Onneksi sain lopulta vähän nukuttuakin ennen kuin lentomme laskeutui Delhin lentokentälle vuorokauden jo vaihduttua reilua tuntia aiemmin.
Delhin lähistöllä
5.2. matkatavaramme tulivat kuin tulivatkin perille, vaikka Matin laukkua odotellessamme ehdimme jo hieman huolestua. Asemalla oli yllättävän rauhallista ja lopulta pääsimme monimutkaisten muodollisuuksien läpi terminaalimme pääaulaan.
Istuskelimme väsyneinä aulassa odottelemassa reissumme pääorganisaattoria Sathyan Meppayuria, joka oli saapumassa samaiselle lentokentälle omalla lennollaan kotikulmiltaan Keralan suunnalta. Lopulta saimme yhteyden Sathyaniin ja pienten etsiskelyjen jälkeen löysimme hänet sekä toisen oppaamme Sunil Kumarin ja pääsimme raahaamaan tavaroitamme isolle autollemme, jolla tapasimme myös reissumme kuskimme.
Maisema oli näin aamuyöllä vielä aivan pimeä, mutta Delhin valoissakin näki, että ilma oli saasteista sumuinen. Lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä retkikohdettamme Delhin lounaispuolella. Lopulta parkkeerasimme tien varteen, sillä vielä oli aivan pimeää. Jotkut onnistuivat jopa nukkumaan hieman ennen kuin ajoimme vielä pikkumatkan ennen kuin parkkeerasimme Haryanin Gurugramin (Gurgaon) Budheraan.
Nousimme autosta vesialtaan vieressä ja pikkuhiljaa aamu alkoi valjeta ja saatoimme tunnistaa reissupinnalistallemme ensimmäiset vesilintu- ja kalhaajalajit. Jatkoimme kuitenkin pian kävelyä Andreaksen ebirdistä tonkimaa paikkaa kohti. Lopulta pääsimme ruovikkoisen kanavan varteen ja aloimme kuulostella toiveissamme olleita naamiopussitiaista (coronatus) ja nepalinmetsäkerttusta.
Ensimmäiseksi eliksekseni sain intianiibiksen ja pienen kävelyn jälkeen löysimme ensimmäiset viirupensastimalit ja sitten kanavan varresta pienen parven indusinvarpusia, josta napsahti elis muillekin. Ylitsemme lentäneet lyhytvarvaskiurun näköiset linnut kuulostivat todella oudoilta ja vasta vähän myöhemmin tajusimme, että alueella talvehtii karakoruminkiuruja (acutirostris). Löysimme myös useita priinialajeja sekä pari kashmirinuunilintua ym. sekä näimme muutamia pakistaninpalmuoravia.
Haaveenamme olleet harvinaisuudet pysyivät kuitenkin piilossa, kunnes lopulta kuulimme pari varsin selvää pussitiaisen vihellystä. Emme kuitenkaan löytäneet lintua näkyville ja lopulta jäi kuitenkin fiilis, että havaintotilanne oli ollut turhan nopea.
Kävimme toisessakin ebird-pisteessä, mutta tämä vaikutti aika paljon huonommalta. Tapasimme kuitenkin muutaman paikallisen harrastajan, jotka kertoivat, että nepalinmetsäkerttusia oli kuultu viimeisen kerran paria viikkoa aiemmin. Joko ne olivat siis lähteneet tai hiljentyneet. He olivat kuitenkin menossa alkuperäiseen paikkaan, joka oli se missä olimme aiemmin olleet, yrittämään lintuja, joten päätimme seurata heitä.
Paikalle päästyämme kuulimme ja näimme lyhyesti niin silkki- kuin osmankäämikerttusen, kunnes kuulin taas aivan selvän naamiopussitiaisen (coronatus) äänen. Soittelimme linnulle atrappia ja se vastaili hyvin muttei tullut yhtään sen lähemmäksi. Niinpä emme tätä lintua nähneet mutta olimme kaikki kuulleet sen oikein hyvin. Paikalliset kertoivat, etteivät olleet lintua koskaan nähneet, vaikka kävivät paikalla usein – melkoinen kähmy siis kyseessä.
Koska nepalinmetsäkerttusta ei löytynyt, kiertelimme paikalla vielä vähän kävellen ja löysimme pari himalajankirvistä sekä lisää viirupensastimaleita ym. ja saipa joku eliksen mustafrankoliinistakin ja kotoinen käenpiika oli myös mukava havainto. Retkipinnoja tietysti ropisi muutenkin mukavasti.
Lopulta jatkoimme Chandun kosteikkoalueen rantaan, josta löysimme heti parven tiibetinhanhia ja niiden seurassa loikoili jo pitempään paikalla viihtynyt tosi kova Intian pinna – kiljuhanhi!
Laitoimme muutaman kaukoputken pystyyn ja rannasta löytyi muutamia kymmeniä jokitiiroja, mukavasti kahlaajia, mm. 200 pitkäjalkaa, pari avosettia ja kymmenkunta pikkutylliä, muutama naurulokki sekä runsaasti sorsia ym.
Mutta aikataulu alkoi painaa päälle ja oli lähdettävä jatkamaan matkaa. Takaisin isompia teitä kohti ajaessamme tarkistimme vielä aamuiset altaat, joilta nyt päivän valossa löytyi kyhmynokkasorsa (melanotos) sekä runsaasti lisää kahlaajia.
Seuraavaksi suuntasimme Sultanpurin kansallispuiston aidan vierustalle, jossa tien varressa käppäilemällä yritimme kauheassa liikenteen melussa löytää afganistaninuunilintua. Pienen hakemisen jälkeen kuulimmekin oikeanlaista ääntä mutta ainoa uunilintu, jonka löysimme näkyville oli tutumman näköinen idänuunilintu. Otin äänitystä myös siitä paremman kuuloisesta linnusta, joten ehkä laji vielä varmistuu? Tien varressa näimme vielä isopensastimalin sekä huppuviidakkoharakan.
Kohti Rajasthania
Lopulta oli lähdettävä pitkälle siirtymälle ja matkaan päästyämme näimme Haryanan osavaltion puolella vielä idänmehiläishaukan. Matka jatkui hitaasti rekkojen täyttämillä teillä halki roskaisten kylien ja kaupunkien muoviroskaa syöviä lehmiä väistellen kohti etelää ja havainnot jäivät lähinnä ränsistyneiden talojen katoilla ja muureilla keikkuneihin reesusmakakeihin.
Muutaman tunnin ajon jälkeen stoppasimme Uttar Pradeshin osavaltiossa tien varteen peltojen keskellä ja Sunil osoitti meille pellolta pienen parven saruskurkia! Läheiseltä lätäköltä löysimme myös muutaman kyhmynokkasorsan (melanotos), intianviheltäjäsorsan, intian- ja jaavanmerimetsoja ym.
Lopulta vielä tunnin verran ajettuamme ja ylitettyäemm matkalla Rajasthanin rajan, saavuimme Bharatpuriin, jossa olimme niin myöhään, ettei alkuperäisen ohjelman mukaiselle iltaretkelle ollut enää aikaa (toki olimme muuttaneet aamun ohjelman ihan uudenlaiseksi ihan omin päin). Kurvasimme aivan Bharatpurin Bird Sanctuaryn vieressä sijainneen Hotel Sunbirdin pihaan ja saatuamme huoneet oli aika tehdä iltahuuto saman tien, ennen illallista.
Chambalin jokiretki
6.2. lähdimme aamulla liikenteeseen viideltä aamiainen hotellilta mukaan pakattuna ja puolentoista tunnin ajon jälkeen parkkeerasimme Dholpurin länsipuolella sijainneelle pensaikkoiselle aroalueelle. Vielä oli hieman hämärää, mutta lähdimme silti koko porukalla komppaamaan aluetta. Heti löytyi muutama intianhyyppä mutta sitten meni aika pitkään ennen kuin löysimme mitään mielenkiintoisempaa. Yleisesti ottaen alueella oli varsin vähän lintuja mutta lopulta Vesan jaloista lähti liikkeelle pari etsimäämme intianpensaskiurua.
Aamupalaa tien varressa syödessämme näin tien varresta lentoon pompanneen linnun, joka lensi aivan maata viistäen suoraan poispäin pensaikoiden taakse kadoten. En lainkaan tajunnut, mistä lajista oli kyse ja epäilin ensin nuorta arovarpushaukkaa, mutta komppaamaan lähdettyämme löysi Andreas samaisen linnun ja se varmistui haukkakäeksi.
Reissupinnalista tietysti kasvoi mutta mainittavampia havaintoja taisi olla vain paikallisesti harvinainen kyyryhaikara (atricapilla), pari aasianrakonokkaa, pari pronssijassanaa, yksi pitkäpyrstöjassana sekä sinirastas. Myös viidakkopensasviiriäinen kuultiin.
Melko pian liikkeelle lähdettyämme stoppasimme Chandpurin kylässä todetaksemme tumman varpuslinnun mustaleppälintunaaraaksi, mutta yllättäen lähipuusta lähti lentoon pari intiantokoa. Ja pienen ajon jälkeen löytyi etsimämme tumma varpuslintu ja pääsimme katsomaan ja kuvaamaankin pihataskua. Ja seuraavalla stopilla näimme vielä isopensastimalinkin.
Sitten oli aika lähteä kohti National Chambar Sanctuarylle varaamaamme veneretkeä. Vaihdettuamme nippa nappa Madhya Pradeshin osavaltion puolelle ja ajaessamme alas Chambaljoen varteen ison sillan pieleen, näimme muutaman riikinkukon sekä pari kultashakaalia. Parkkeerattuamme tapasimme saman tien venekuskimme, jonka perässä lähdimme kohti jokivenettämme.
Veneeseen päästyämme lähdimme saman tien liikenteeseen, mutta emme päässeet kauas, sillä heti ensimmäisellä pikkusaarella oli vaikka sun mitä katsottavaa ja kuvattavaa! Ensin huomiomme kiinnittyi vähemmän yllättäen muihin kuin lintuihin, sillä rannassa loikoili aivan valtavia gangesingaviaaleja sekä suokrokodiilejä!
Mutta oli samaisella saarella lintujakin, pari omituisen näköistä intianpaksujalkaa, muutama jokihyyppä sekä pari mustavästäräkkiä.
Jatkettuamme jokea pitkin kohti etelää näimme pari ruostesorsaa, nuoremman puoleisen mustapäälokin, pari pikkukorppikotkaa ja sitten Andreas äkkäsi riutalla loikoilleen yksinäisen tiiran, joka oli kuitenkin niin pahassa vastavalossa, ettemme me muut pahemmin kiinnittäneet siihen huomiota, sillä huomiomme oli kiinnittynyt edessämme siintäneeseen hiekkasaareen, joka näytti olevan täynnä lintuja. Niinpä jatkoimme kohti tätä saarta ja lopulta laskimme siltä 123 intiansaksinokkaa. Mutta näiden seassa ei ollut ainoatakaan tiiraa, joten aloimme hieman huolestua.
Andreas katseli kuvia vastavalossa aiemmin kuvaamastaan tiirasta ja piti lintua etsimänämme mustavatsatiirana. Mutta etelää kohti veneiltyämme lensi ylitsemme vain kolme jokitiiraa. Taivaalla kaarteli vuorikotka idänlehmähaikara kynsissään ja kohta näimme toisen linnun pesällään.
Onneksi lopulta venekuskimme löysi kaukana rannassa lepäilleen yksinäisen tiiran. Lähestyimme lintua varovasti ja saimme sen määritettyä mustavatsatiiraksi, jota pääsimme kuvaamaankin ihan mukavasti. Sitten olikin aika lähteä palailemaan kohti satamaa. Lähempi mustavatsatiira oli yhä riutallaan ja näimme senkin nyt paremmin ja kohta äkkäsin vielä kolmannenkin linnun.
Satamaan päästyämme näimme vielä arohiirihaukan ja ihmettelimme suurelta sillalta jatkuvasti tippuneita roskia. Sillan verkkoaidassa oli pieni aukko, josta paikalliset olivat tiputamassa roskia jokeen. Sieltä näytti tippuvan kaikkea mahdollista tauluista huonekaluihin. Lopulta oli aika kiitellä venekuskimme ja lähteä palailemaan kohti Bharatpuria.
Mutta taaskaan emme ajaneet suorinta reittiä vaan olimme ihan keskenämme lisänneet reittiimme vähän mutkaa. Onneksi liikenne oli yllättävän sujuvaa eikä kiertoomme mennyt ihan kauheasti ylimääräistä aikaa ja lopulta näimme Bayanan kielekkeen edessämme ja saman tien näin kielekkeen edustalla lentävän ison korppikotkan. Niinpä ajoimme kiiruusti kielekkeen alle ja onneksi tämä todella uhanalainen intiankorppikotka löytyi saman tien lentämästä kielekettä vasten. Löysimme kielekkeeltä muutaman korppikotkan lisää ja näitä tovin katseltuamme ja kuvailtuamme oli jatkettava matkaa.
Bharatpur Bird Sanctuary
Lounaan jälkeen oli hotellimme pihassa rivi riksan tapaisia sähköisiä kolmipyöräisiä sähkökulkuneuvoja, joihin meidät ohjattiin nousemaan pareittain. Parin sadan metrin ajon jälkeen meille hankittiin Bharatpurin Geoladeo Ghanan kansallispuiston portilta liput ja kohta ajelimme hyvää asfalttitietä sisälle puistoon.
Kaikesta huomasi, että aikataulumme oli turhan tiukka ja niinpä keulassa ajaneen paikallisoppaamme johdolla stoppasimme vain välttämättömissä kohdissa vaikka lintuja oli joka puolella! Ohitettuamme ties kuinka monta tien varren metsikössä hiippaillutta upeaa riikinkukkoa stoppasimme pointsaamaan reissupinnaksi brahmanpöllön. Seuraavan stopin pöllö olikin sitten pinna, mutta sepelpöllönen (bakkamoena) oli niin taidokkaasti piilossa puun siimeksessä, ettei sitä juuri päässyt ihailemaan, mutta onneksi kohta oli tarjolla paljon paremmin näkyvillä ollut, pesäkolostaan kurkistellut yksilö.
Ohitimme vauhdikkaasti muutamat nilgait sekä pari aksiskaurista, jotka piilottelivat puskien takana. Kosteikoilla tien molemmin puolin näkyi aivan tolkuttomasti sorsia, haikaroita ja merimetsoja ym. ja lopulta pysähdyimme niitä katsomaan. Aasianiibishaikaroita oli aivan satoja mutta myös mm. 800 harmaasorsaa, 300 punapäänarskua, 100 tukka- ja 5 ruskosotkaa, 2500 noki-, 200 lieju- ja 100 sulttaanikanaa (poliocephalus), 50 pikku-uikkua ym. ynnättiin. Parempia lajeja olivat kaukana muiden haikaroiden seassa ollut yksinäinen aasiansatulahaikara, muutama ylitsemme lentänyt aro- ja keisarikotka, reissun ensimmäiset valkoposkibulbulit ym. Kosteikolla kahlaili lehmien ja vesipuhveleiden ohella myös useita nilgaita. Paikalla olisi helposti viettänyt useamman päivän lintuja ihastellen ja kuvaillen, mutta me jatkoimme pian ajelua.
Seuraavalla stopilla puskan sisältä löytyi erittäin piilotteleva mustapikkuhaikara ja eipä aikaakaan, kun kuvailimme paremmin näytillä ollutta kiinanpikkuhaikaraa. Ohi mennen kuvia tuli napsittua muistakin haikaroista. Mutta kohta ajo taas jatkui ja lopulta stoppasimme tien päässä, josta jatkoimme kapeaa polkua pitkin kävellen.
Haimme jonkin aikaa ruskosuokanaa mutta valitettavasti lintu oli tällä kertaa liian piilotteleva eikä sitä löytynyt. Ilta alkoi jo hämärtää ja ensimmäiset puissa pää alaspäin roikkuvista intianlentäväkoirista alkoi jo ottaa siipiä alleen. Ihasteltimme kuitenkin vielä jonkin aikaa upeita lintumääriä ennen kuin lopulta oli lähdettävä palailemaan kohti porttia.
Paluumatkalla stoppasimme vielä kuvaamaan toista, paremmin näkyvillä ollutta mustapikkuhaikaraa ja näimme pikaisesti noin 50 pelikaanin parven, joka laskeutui kauas järvelle.
Yritimme vielä kysellä mahdollisuutta päästä hoitamaan harmaahuuhkajaa, joita tiesimme bongatun alueella pesältään, mutta jostain syystä tämän todettiin olevan meille nyt mahdotonta. Koskaan emme oikein saaneet selitystä, miksemme päässeet tätä yhtä toivelajiamme bongaamaan. Niin ennen kuin jälkeen reissumme lintuja oli kyllä ebirdin mukaan hoidettu.
Kiireinen retkipäivä oli lopulta ohi, kun parkkeerasimme ajopelimme hotellin pihaan ja vuorossa oli taas Vesan johdolla pidetty nopea iltahuuto sekä illallinen – ja nukkumaan päästiin taas mukavan aikaisin.
Pikku detour
7.2. edessä oli taas täysin alkuperäisestä ohjelmastamme poiketen kauhea ajopäivä. Lähinnä ”Gussen” toiveissa oli ollut nähdä Intian endeemi, jolle olisi ollut kohtuullisen hyviä paikkoja lähempänäkin, mutta Sunilin tiedossa ollut paras paikka oli varsin kaukana. Niinpä lähdimme kaikki tavarat mukanamme ajamaan kohti lounasta ja Ranthamboren kansallispuistoa. Ja minullehan tämä ”detour” myös kelpasi, sillä Ranthambore on yksi parhaista paikoista Intiassa nähdä tiikeri!
Ajoa riitti mutta onneksi itsekin sain matkalla vähän nukuttua. Matkan varrella havainnot jäivät pariin lennossa näkyneeseen intiantokoon ja aasianturturikyyhkyyn sekä reissun ensimmäisiin hanumaaneihin.
Ranthamboreen päästyämme ostimme portilta liput suojelualueelle ja lähdimme ajamaan metsän siimekseen. Vastaan tuli aivan tolkuttomasti tiikeribongaajien isoja autoja matkalla aamupalalleen.
Lopulta emme ehtineet ajaa kuin korkeintaan pari kilometriä, kun saavuimme kallioiseen kohtaan, jonka Sunil sanoi olevan hyvä paikka kohdelajillemme kirjopyyfasaanille – ja lähes saman tien hän löysi pariskunnan. Linnut olivat hieman piilossa mutta onneksi liikkuivat pikkuhiljaa näkyville ja koko porukkamme pääsi ihastelemaan näitä kirjavia kanalintuja ja Andreaksen kanssa tietysti otimme myös kuvia.
Todella pitkä ajomme oli siis palkittu ja itse huokaisin, sillä ajattelin meillä olevan nyt hyvin aikaa myös tiikerin etsimiseen. Jatkoimmekin ajoa sisemmäs puistoon mutta sitten yhtäkkiä teimmekin U-käännöksen ja lähdimme ajamaan pois kansallispuistosta. Ja lopulta ajoimme ulos porteista ilman, että kukaan oppaista olisi selittänyt asiaa meille millään tavalla. Ei siinä piispahaikara (episcopus) tai nisäskäseliksiksi nähdyt pari sambarhirveä ja ruostemungo kauheasti lämmittäneet.
Ja kohta ajoimme helkutin tylsän näköiselle kivikkoiselle ja piikkipuskaiselle kumpareelle komppaamaan aavikkopensasviiriäistä. Ei siinä piikkien lävistäessä kengänpohjia olisi pieni ruppainen kanalintu meikäläistä välttämättä hirveästi piristänyt, kun haaveet olivat jo olleet raidallisessa kissapedossa.
Ja eihän sieltä tunnin hikisellä komppauksella tietenkään mitään aavikkopensasviiriäistä löytynyt. Sentään kauhean piikkipuskan keskellä piilotellut tummapyyjuoksija nähtiin ja itse näin ylitsemme lentäneen aasiankalliopääskyn. Muita havaintoja olivat kupariseppä, 20 isokaulus- ja 50 luumupääkaijaa sekä 10 isopensastimalia ym.
Siirryimme vielä komppaamaan toistakin kuivaa aluetta aavikkopensasviiriäisen toivossa ja täältä löysimme sentään noin 30 paksujalan (indicus) parven. Olisin kyllä vähintään 29 näistä vaihtanut tiikeriin…
Puolilta päivin olikin sitten aika aloittaa pitkä ajo luoteeseen kohti Jaipuria. Matkaan pakatun lounaan söimme Deeppurassa olleen altaan vieressä. Altailla oli mukavasti vesilintuja, kahlaajia, haikaroita ym. muttei mitään kauhean erikoista. Ja pian matka jatkui taas…
Lopulta saavuimme Jaipuriin ja majoituksemme Hotel Arya Niwas oli jostain syystä aivan tämän valtavan, kolmen miljoonan asukkaan Rajasthanin pääkaupungin keskustassa.
Tal Chhapar
8.2. lähdimme liikenteeseen jo aamukolmelta, sillä edessä oli taas pitkä ajo luoteeseen ja Tal Chhapariin. Matkalla onnistuin taas hieman torkahtaakin ja perillä olimme juuri sopivasti aamun sarastaessa.
Andreaksella oli taas tarkka piste tärkeimmälle kohdelajillemme ja niinpä porukkamme lähti vauhdilla talsimaan tätä pistettä kohti.
Puoliaavikkoalueelta löytyi saman tien parvi pensastimaleita (caudata) mutta niitä ei pahemmin pysähdytty katselemaan vaan kovemman pinnan kiilto oli kaikilla silmissä. Totesin porukkamme kävelevän vähän turhankin laput silmillä ja jäin itse hidastelemaan ja katselemaan, missä voisi olla hyvä paikka kohdelajillemme näin aamun sarastaessa kylmän yön jälkeen. Löysinkin pienen metsikön reunasta isompia puita, joihin aamun ensimmäiset auringonsäteet osuivat. Matti oli myös jäänyt hieman muista jälkeen ja huikkasinkin Matille, että: ”Jos olisin itse etsimämme laji, olisin noissa puissa”. Ja viisi sekuntia myöhemmin löysin etsimämme intianhelmikiipijän!
Lintu lennähti kauemmas seuraaviin puihin ennen kuin kaikki porukastamme ehti paikalle, mutta löytyi onneksi pian uudelleen ja pääsimme koko porukalla katselemaan tätä tärkeää target-lajiamme. Kiipijä pysyi katseltavana ja kuvattavana vain minuutin-pari ennen kuin jatkoi pienen aukean yli toiseen metsikköön.
Aukealla oli iso lauma besoaarigaselleja, joita juoksenteli välillä vauhdikkaasti ohitsemme. Muutama komea tumma koiras taalusteli rauhallisesti rinta ylväästi korostetun pystyssä. Alueella oli myös korppikotkaruokintaa ja haisevia lehmän raatoja lojui siellä täällä.
Pikkukorppikotkia näkyi useita ja ylistemme lensi myös komea munkkikorppikotka. Porukkamme levisi kävelemään ympäri aluetta ja haviksia alkoi ropista lisää. Valko-otsaviuhkoja löytyi useita, intianpikku- ja isolepinkäinen, helmiselkätikka ja tarhavarpusia. Intianhelmikiipijöitäkin löytyi pari lisää, mutta ne eivät juuri pysähtyneet ihailtaviksi.
Lähdettyämme liikenteeseen äkkäsimme liikkuvasta autosta puun latvasta parven huiluviherkyyhkyjä. Sitten jatkoimme ajoa tavoitteenamme löytää paikka, josta nähdä Tal Chhapar Sanctuaryn suojelualueen sisäpuolelle, jossa oli viime aikoina nähty niin intianjalo- kuin palmuhaukkoja. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa mennä suojelualueen sisäpuolelle kiertelemään, joten stoppasimme eräälle aukealle alueen aitojen ulkopuolelle. Paikasta olisi ollut ihan hyvin näkyvyyttä joka suuntaan, mutta jostain syystä paikka ei porukallemme kelvannut ja aika pian jatkoimme matkaa kohti länttä.
Jorbeer
Ajoa riitti taas muutama tunti mutta onneksi matkan varrella vihdoin paukahti, kun näimme liikkuvasta autosta ison falcon lentämässä. Onneksi lintu jäi kaartelemaan suoraan yläpuolellemme ja pääsimme kuvaamaan tätä intianjalohaukkaa. Ja matkan jatkuttua löysimme kohta toisenkin intianjalohaukan, joka laskeutui sähkötolpassa olleelle pesälleen.
Lopulta kurvasimme Jorbeerin kaatopaikan liepeille, jonka voimalinjoilta löytyi heti valtava parvi kyyhkyjä – eivätkä nämä olleet mitä tahansa kyyhkyjä vaan Keski-Aasiasta tänne talvehtimaan tulleita aasianuuttukyyhkyjä! Kuvailimme kyyhkyjä tovin ja saimme laskettua niitä aika tarkalleen 2000 lintua.
Kaatopaikan suunnassa lenteli runsaasti niin kotkia kuin korppikotkiakin ja päätimme jatkaa korppikotkakeskukselle, jonka portille pian parkkeerasimme. Jostain kumman syystä me emme kuitenkaan menneet sisään keskukselle, josta olisi ollut paljon paremmat näkymät alueelle ja tietysti siellä olisi päässyt kuvaamaan lintuja lähempää. Me kuitenkin jouduimme jäämään aitojen ulkopuolelle ja näin kuvaamaan aika kaukana lentäneitä kotkia.
Pikku- ja hanhikorppikotkia sekä aro- ja keisarikotkia oli mukavasti ja löytyipä parvien seasta myös munkkikorppikotkia, yksi kattohaikara ja lopulta ainakin yksi himalajankorppikotkakin. Näimme myös valtavan noin 5000 punakottaraisen parven lennossa!
Sitten edessä oli vielä muutama tunti ajoa lounaaseen. Itse näin auton ikkunasta pari louhikkotaskua ennen kuin lopulta saavuimme Kheechaniin, jossa majoituimme Kurja Resortiin.
Neitokurkia – paljon!
9.2. saimme nukkua hieman pitempään ja hämärissä siirryimme pikkumatkan keskellä kylää olleelle rakennukselle, jonka isäntä päästi meidät kipuamaan rappusia pitkin kattoterassilleen. Viereisellä tontilla oli tyhjä aidattu jalkapallokenttämäinen alue, jolle neitokurjet saapuisivat pian ruokailemaan.
Koska vielä oli turhan aikaista, tarjosi isäntä kahvinjuojille kahvia sekä esitteli paikasta tehtyjä lehtileikkeitä, joita oli kansiokaupalla. Kohta neitokurkiparvia alkoi saapua kiertelemään kylän päälle mutta ne kuitenkin laskeutuivat vielä kauemmaksi kylän laitamilla olleelle puoliaavikkoiselle pensaikkoalueelle. Ensimmäisen jalkavaivaisen neitokurjen laskeuduttua ruokailemaan meni vielä aika pitkän aikaa ennen kuin muut alkoivat saapua paikalle.
Lopulta alkoi kunnon rynnistys ja kenttä alkoi pikkuhiljaa täyttyä neitokurjista! Kuvaamisen kannalta aamuvalo oli todella hankala ja en ainakaan itse ollut tyytyväinen kuvieni laatuun ja tietysti se osa porukastamme, jotka eivät kuvanneet ja olivat jo pinnansa saaneet, alkoivat kärsimättöminä haluta aamupalalle.
Valo oli koko ajan muuttumassa paremmaksi ja paremmaksi mutta osa porukasta oli jo kyllästynyt kurkiin ja seisoskelemassa kadulla automme vieressä. Niinpä meidän piti Andreaksenkin kanssa pakata kimpsumme ja lähteä, vaikka olisimme mieluusti kuvailleet tällä ainutlaatuisella paikalla vaikka kuinka pitkään.
Aamupalan jälkeen pihamaastosta löytyi ensimmäinen koko porukalle näyttäytynyt louhikkotasku ja sitten meillä olikin taas edessä pelkkää ajoa kohti länttä ja Jaisalmeria. Matkan varrella näkyi lisää louhikkotaskuja, pari savannihietakyyhkyä, savannikotka, käärmekotka sekä hiirihaukka ym.
Aavikolle
Jaisalmerissa kuvasimme maailmanperintökohteeksikin valitun, vuonna 1156 rakennetun kukkulalinnoituksen sekä kävimme syömässä ja sitten jatkoimme vielä länteen keskelle aavikkoa.
Koska aurinko ei vielä ollut laskeutunut suuntasimme vielä Desert National Parkin portille, jolla ei ollut ketään, joten jatkoimme suojelualueen sisäpuolelle, jossa pian stoppasimme komppaamaan hyvän näköistä aavikkoa. Lintuja oli vähän mutta parhaina löytyi punapyrstölepinkäinen, pari aavikkokerttua sekä kaukana aavikon yllä lentänyt korppi. Ylänkö- ja lyhytvarvaskiuruja näkyi isoja parvia. Näimme myös ensimmäiset persiangasellit sekä pari piikkipyrstöliskoa.
Loppumatkasta näkyi vielä lisää aavikkolintuja ja Samin hiekkadyynien liepeillä runsaasti turistiajelua odottelevia dromedaareja. Jatkoimme ajoa aika huonokuntoista tietä keskellä aavikkoa sijainneelle Prince Desert Campin telttaleirille, jossa meidät otti vastaan kaunis perinteiseen asuun pukeutunut neitokainen, joka antoi meille bindin eli hindulaisten käyttämän punaisen maalipisteen otsaan ja heitti ruusun terälehtiä yllemme paikallisen rumpalin säestäessä juhlallisuutta.
Pian leirin keskellä oli tanssijoiden ja soittajien esitys, jota itse siirryin seuraamaan toviksi, ennen kuin oli illallisen aika. Ruokailun jälkeen suuntasimme telttoihimme yrittämään nukkumista, mutta tanssi ja soitanta jatkui lopulta iltakymmeneen asti. Mutta onneksi sitten tuli hiljaista ja saatoimme vihdoin nukahtaa.
Desert National Parkin tienoilla
10.2. aamulla ajoimme pikkumatkan Musa’s Wild Excursionin pihaan, jossa tapasimme päivän oppaamme, hyppäsimme Jeeppeihin ja lähdimme kohti ehkä koko reissumme odotetuinta kohdetta eli Desert National Parkia.
Ajoimme saman tien pienemmälle aavikolla kulkevalle tielle ja heti alkumatkasta näkyi taas suuria parvia lyhytvarvas- ja ylänkökiuruja ja ensimmäisellä stopilla löytyivät ensimmäiset saharanvarpuskiurut.
Jatkettuamme matkaa aavistelimme olevamme hakemassa yhtä koko maailman uhanalaisinta lajia eli intiantrappia. Olimme ns. taka-autossa ja taas jonkin matkaa ajettuamme stoppasimme paikkaan, jossa etuautomme oli pysähdyksissä. Emme oikein tienneet, mitä etuautosta oltiin katsomassa mutta heidän lähdettyä liikkelle huomasin lähipuskan latvassa sepeltaskun. Kohta tasku lennähti pois mutta samaan puskaan laskeutui toinen, enemmän pensastaskulta näyttänyt lintu, joka kohta alkoi pullistella hassusti rintaansa – naaras aavikkopensastasku! Toinen auto oli jo liian kaukana eikä oppaamme saanut heitä kiinni puhelimellakaan, joten jatkoimme kohta heidän peräänsä.
Jatkoimme ajelua seuraten suojelualueen aidan viertä, kun oppaamme tyynesti totesi, että: ”Trappi”. Hän stoppasi auton ja pienen hakemisen jälkeen löysimme intiantrapin todella kaukaa näkyen juuri ja juuri parin puskan välistä. Etuautommekin saapui tätä lintua katsomaan, mutta lintu näkyi niin huonosti, että lopulta ajoimme hieman eteenpäin, josta alue näkyi hieman paremmin ja täältä löysimmekin lisää trappeja.
Lopulta näimme ainakin yhdeksän intiantrappia, mutta valitettavasti ne olivat turhan kaukana edes kelvollisia kuvia ajatellen. Ja välissämme oli aita, jota ei päässyt kiertämään ainakaan kohtalaisella ajolla. Niinpä meidän oli tyytyminen kaukaisiin trappeihin, joista onneksi päästiin katsomaan myös kaukoputkilla. Todettuamme, etteivät trapit valitettavasti olleet tulossa yhtään lähemmäksi, päätimme jatkaa matkaa. Ja tietysti heti liikkeelle lähdettyämme näimme pari trappia lennossa ja pysähdyttyämme ehdimme vielä ottaa muutaman kuvan valtavista linnuista lennostakin.
Seuraavaksi jatkoimme aukealle, jolta pienellä hakemisella löytyi aavikkopensastaskunaaras loppuporukallemmekin ja tätä yksilöä pääsimme kuvaamaan oikein antaumuksella. Pikkukorppikotka esitti komean ohilennon.
Päivä kuumeni sen verran lämpimäksi, että jatkoimme Musa’s Desert Nestille huilaamaan ja kuluttamaan aikaa ennen iltapäiväretkeä. Kuskimme omalta majapaikaltamme tuoma lounaskin toki syötiin ja innokkaimmat komppasivat hikipäisinä tai staijasivat pihamaastossa mutta ilman uusia lajeja.
Iltapäiväretkelle lähdimme kolmen aikaan ja suuntasimme saman tien kivikkoiselle mäennyppylälle, jolta löytyi saman tien pari persiantaskua, pari aavikkokiurua, pieni parvi aavikkotulkkuja sekä pari saharanvarpuskiurua.
Onneksi nämä linnut eivät turhia arastelleet ja niitä pääsi kuvaamaan läheltä eikä lämpöväreily näin pilannut kuvia.
Seuraavaksi ajoimme aavikolle tekemään autokomppausta ja ajelimme ristiin rastiin tasaista vaaleankellertävää kasvia kasvanutta aluetta mutta emme löytäneet etsimäämme. Kohta jatkoimmekin taas ajoa halki aavikon isolle tulvivan oloiselle järvelle, jolla näkyi lintuja todella mukavasti: runsaasti sorsia, kahlaajia, paikallisesti harvinainen tylli, mustajalkatyllejä, pikku- ja lapinsirrejä, 20 mustahaikaraa, tuttuja petolintuja, aasiantörmäpääsky, lepinkäisiä, taskuja ja kirvisiä – muutama vuorikirvinenkin jne.
Järveltä jatkoimme taas autokomppaukseen ja tällä kertaa tärppäsi, kun löysimme kovaksi Intianpinnaksi pari aavikkojuoksijaa. Ja hieman paikkaa vaihdettuamme löytyi toinenkin todella kova Intianpinna eli kirjosiipikiuru! Paikallisoppaammekin oli aivan haltioissaan, kun oli onnistunut löytää meille nämä molemmat kovat lajit, joista jälkimmäisestä Sunilkin sai eliksen.
Mutta lopulta oli aika kiitellä ja hyvästellä Musan oppaat ja lähteä ajamaan kohti Jaisalmeria. Majapaikaksi oli valittu Rawan Kotin meille vähän turhankin pramea hotelli, jonka terassilta oli näkymä linnoitukselle. Kantajien raahatessa tavaroita huoneisiimme kuului hotellin pihamaastosta intianvariskäen aktiivista ääntelyä.
Ajopäivä
11.2. nukuimme vähän pitempään ja taas oli edessä lähes pelkkä ajopäivä kauas eteläkaakkoon Mount Abulle. Matkan varren ei maisemilla eikä juuri havainnoillakaan kauheasti juhlittu: aasiankalliopääsky lienee ainoa mainittava. Illan hämärtäessä ja kivutessamme jo Abun vuorelle näimme vielä joitakin idänturturikyyhkyjä sekä runsaasti hanumaaneja ja pari hauskaa mungoa.
Lopulta saavuimme majapaikallemme Ratan Villas Resortille rättiväsyneinä. Onneksi iltahuuto oli lyhyt ja illallisen jälkeen olimme valmiit unten maille.
Mt Abu
12.2. oli taas yksi reissun tärkeimmistä päivistä, sillä Mount Abulla oli tarjottavana useampikin elis ainakin lähes koko porukalle ja pari kovimmillekin Intian kävijöille.
Auringon nousun aikaan olimme kävelemässä Oriyan kylän takaisella rinteellä 1722 metriä korkean Mount Abun huipun alapuolella. Idänturturikyyhkyjä näkyi pian lentämässä ylitsemme ja kuulimme parin rusohuppusepän ääntelyä kunnes aika pian löysimme ensimmäisen mustakurkkusirkkunaaraan ja kohta lähipuun latvustossa oli lyhyesti koiraskin näkyvillä. Ja pian löysimme sirkkuja isomman parvenkin, mutta kuvaamaan näitä ei juuri päästy.
Jonkin aikaa lisää käveltyämme löysimme kivikkouunilinnun, joka vilahteli nopeasti puskissa ja nousi lopulta turhan korkealle puihin, jotta olisimme saaneet kunnon kuvia. Ja pian tämän jälkeen Gusse löysi lähes jaloistaan puskan alta pienen hyvin piilotelleen vihertiikeripeippoparven, joten tärkeimmät projektilajimme olivat löytyneet helposti! Linnut liikkuivat maassa puskan sisällä, joten kuvaaminen oli erittäin haastavaa ja lopulta parvi nousi taivaalle ja me jatkoimme kulkuamme.
Ja kun elisten makuun oli päästy, kuului kohta alarinteen metsistä intiansirppitimalin hauskaa ääntelyä ja eipä kauankaan, kun aivan edestäni lensi tummanharmaa kellertävänoranssinokkainen rastas. Rastas lensi vain parin metrin päästä edestäni, mutta jotenkin kukaan muu ei onnistunut sitä näkemään. Lähellä ollut porukkamme kokoontui puskan ympärille, johon lintu oli lentänyt ja soitimme hieman atrappia, johon rastas alkoi kutsuäänellä vastailla, mutta näkyviin sitä ei saatu. Ja sen koommin sitä ei kuulunutkaan.
Kävelyn varrella oli kuvia tullut mm. huppuviidakkoharakasta, mustaleppälinnuista, intianharjatiaisesta (aplonotus), luumupääkaijoista sekä punaposkibulbuleista ja niin vihertiikeripeippoparvia kuin kivikkouunilintujakin löydettiin useampia, joten niitäkin päästiin vähän paremmin kuvaamaan. Näimme myös mm puistosinisiepon (tickelliae), ruostevatsatimaliparven, aasianrillejä (palpebrosus), kashmirinuunilintuja, pari pikkusieppoa, pakistaninpalmuoravia, mungo sekä söpö Indian Bush Rat.
Olimme jo palailemassa majapaikallemme, kun löysimme vielä muutaman rillimupinian, joten aamu oli ollut todella onnistunut!
Aamupalan jälkeen kiertelimme vielä vähän eri kohdassa kylän liepeillä etsien lähinnä sulttaanisirkkuja mutta havainnot jäivät turkoosisieppoon, harmaavatsaviuhkoihin (albigularis), aasiankalliopääskyihin ja niiden seassa lyhyesti näkyneeseen kalliopääskyyn, pariin pihataskuun ym.
Mutta koska tämän reissun teemana oli autossa istuminen, piti meidän kohta taas lähteä ajamaan lounaaseen ja kohti Gujaratin osavaltiota ja Little Rann of Kutchia sekä Dasadan kylän länsipuolella ollutta majapaikkaamme Rann Ridersia.
Ylitettyämme Gujaratin rajan muuttui Maailma monin tavoin, mutta (muulle) porukallemme pahin koettelemus tulisi olemaan se, kuinka selvitä ilman iltaolutta. Alkoholi on Gujaratissa kielletty ja vaikka turisti selviääkin varsin kevyelle rangaistuksella paikallisiin verrattuna, ei poliisikyyti lentokentälle ja omakustannelento seuraavalla koneella kotiin kuulostanut houkuttelevalta.
Ajoa riitti taas mutta lopulta kurvasimme Rann Ridersin pihaan, jonka pihamaastossa ehdimme vielä käppäillä lyhyen iltaretken ennen auringonlaskua. Havainnoista mainittavampia olivat pari äänessä ollutta kilkkuseppää, useampi intiankuhankeittäjä, muutama pikkusieppo sekä pihamedestäjä.
Little Rann of Kutch
13.2. ajoimme taas aamuhämärissä tapaamaan paikallisoppaamme, joiden jeeppeihin nousimme ja lähdimme ajamaan Little Rann of Kutchin suolamarskille. Jostain hieman itselleni tuntemattomasta syystä päivän päätavoitteemme tuntui olevan löytää Intiassa erittäin uhanalaisia idänkaulustrappeja, joka toki meillä kaikilla oli eliksissä ja Gussella Intianpinnoissakin. Onneksi valtava suolamarskiali oli koko maailmassa vain täällä elelevän aasianvilliaasin eli onagerin asuinaluetta.
Emmekä lopulta joutuneet kauhean kauan ajelemaan pusikoiden keskellä trappeja hakien, ennen kuin törmäsimme ensimmäisiin aaseihin. Nämä olivat kuitenkin todella arkoja ja hyvät kuvat jäivät vielä saamatta, kun automme jo suuntasi kohti uusia pusikkoalueita, joilla trapit tuppasivat piilotella.
Ajoimme lopulta aavikkoa ristiin rastiin useamman tunnin ajan havaiten parempina lajeina oikeastaan vain muutaman pikkukotkan ja pari kalliokirvistä. Trappeja ei meinannut löytyä sitten millään, mutta onneksi lopulta pääsimme katsomaan ja kuvaamaan isompaa aasilaumaa vähän lähempää ja löysimme myös puskan juurella päivehtineen suopöllön Intianpinnaksi muille kuin Intiankonkari Gusselle.
Päivän kuumennuttua hiostavaksi etsiskelimme vielä persianpöllöstä pienestä kylänpahasesta koirien haukkuessa kovaäänisesti ja paikallisten mulkoillessa. Eikä löytynyt sitäkään.
Palaillessamme kohti majapaikkaa koluten taas autolla kiertäen matkan varrella sopivia pusikkoalueita sai oppaamme puhelun, että toinen autokunta oli löytänyt kovasti jo kaipaamamme valkosilmähaukan. Harmi vain, että puhelinkenttä oli surkea ja meillä ei ollut aavistustakaan, minne jokin aika aiemmin meidät ohittanut toinen automme oli mennyt.
Pyörimme tovin edes takaisin ennen kuin Sathyan sai onneksi Sunililta WhatsAppiin karttapisteen ja pääsimme ajamaan kohti toista autokuntaamme. Hämmästyttävää kyllä ajoa riitti ja olimme lopulta ainakin kymmenen kilometriä heitä perässä! Kun vihdoin saavutimme heidät, ei haukkaa näkynyt mutta meille kerrottiin, että se istui pensaassa heti seuraavan mutkan takana. Kylläpä jännitti, kun tässä oli jo aika tovi edellisestä pinnasta, mutta onneksi haukka oli yhä paikoillaan ja lopulta pääsimme katsomaan ja kuvaamaan tätä valkosilmähaukkaa.
Majapaikalle palattuamme huilasimme päivän kuumuudessa vähän pitempään ja lähdimme maastoon vähän totuttua myöhemmin iltapäivällä. Yllätykseksemme retken pääkohteena olivat taas idänkaulustrapit, joita ei vieläkään löytynyt mutta näimme sentään meidän autokunnalla toisen valkosilmähaukan. Aasejakin nähtiin vielä vähän lisää ja lopulta olimme kirjanneet nähneemme 89 onageria.
Vihdoin annoimme periksi trappien suhteen ja aloimme pysähdellä vähän muissakin biotoopeissa. Ensin näimme eräällä pienellä lätäköllä kahdeksan aasiankääpiösorsaa ja sitten Sathyan äkkäsi tien varressa rauhallisesti ruokailleen intianaavikkokiurun, josta sain jokusen kuvan auton ikkunasta ennen kuin lintu lähti lentoon.
Sitten jatkoimme suuren tulvajärven rantaan, jolta löysimme runsaasti sorsia ja kahlaajia, mm. 250 avosettia, valtavan – jopa 600 pikkuflamingon ja 50 flamingon kerääntymän, 14 kiharapelikaania mukanaan yksi tavallinen pelikaani ym. Myös varsin kookas villisika nähtiin.
Illan jo hämärtäessä jatkoimme vielä aavikon laitamille, jossa nautimme pienen iltapalan ja odottelimme pimeää. Kuulimme ensin pari intiankehrääjää ja lopulta lähdimme taas ajamaan. Emmekä ehtineet kauan ajaa, kun auton valoista löytyi etsimämme sindinkehrääjä, jota pääsimme autosta noustuamme kuvaamaan oikein antaumuksella.
Kerrankin olimme samassa majoituksessa toisenkin yön, joten iltahuudon ja illallisen jälkeen pääsimme ajoissa nukkumaan.
Ja taas ajoa
14.2. oli taas ajopäivä. Matkan varrelta haviksia kirjautui lähinnä isolta allasalueelta, jonka silloilta näkyi runsaasti haikaroita ja kahlaajia. Ajoa oli kuitenkin niin paljon, että turhia stoppeja ei tehty. Andreas kuitenkin merkkasi ebirdiin muutamia pisteitä, joilla voisimme stopata paluumatkalla, jos olisi aikaa. Riuttahaikaroita, intianpaksujalkoja, valkoposki- ja hietatiiroja ym. tunnistettiin vauhdistakin.
Nakhatranan tienoilla
Ilta oli jo pitkällä, kun viimein kurvasimme noin 15 km Nakhatranin koillispuolella sijainneen Kunj Homestayn pihaan. Tapasimme paikan omistajan ja parin tulevan päivän oppaamme, saimme huoneemme, joihin raahasimme tavaramme ja lähdimme vielä pihamaastoon iltaretkelle.
Läheisen padon lätäköiltä löytyi mm. intianhyyppiä ja pihalla pörräsi ainakin 60 tarhavarpusen parvi ja reissupinnaksi näkyi riisikutoja. Pienen haeskelun jälkeen löytyi puista pari intianjoraa ja puskista pari aavikkokultarintaa. Osa meistä näki myös persianpöllösen vauhdikkaan ohilennon.
Illallisen jälkeen menimme vielä padolle odottelemaan hietakyyhkyjä saapuvaksi juomaan, mutta emme niitä nähneet. Oli kuitenkin leppoisaa istuskella lämpimässä katsella joella olleita lintuja ja ihastelemassa auringonlaskua intiankehrääjän äännellessä taustalla.
15.2. suuntasimme taas parilla Jeepillä maastoon ja heti auringonnousuksi vajaan tunnin ajomatkan päähän luoteeseen, jossa lopulta jalkauduimme pusikkoiselle puoliaavikkoalueelle. Jonkin aikaa saimme kohdelajiamme haeskella, ennen kuin Sunil löysi etsimämme hopeatilhen. Kova Intianpinna ja saipa pari ryhmästämme eliksenkin.
Kiertelimme alueella vielä jonkin aikaa. Ylitsemme lensi pari kurkiparvea ja myös pari rillimupiniaa, aavikkokultarinta, punakottaraisia ym. nähtiin. Pois ajaessamme löytyi tieltä intianhietakyyhkypari, joista naarasta pääsimme kuvaamaan hyvin, mutta koiras makoili hiekkakuopassa ja näkyi paremmin vasta, kun molemmat linnut pölähtivät lentoon.
Seuraavaksi ajoimme Bannin avonaiseen maastoon, jossa kurkia oli muutamia tuhansia. Me kuitenkin haimme muutamilta kallioisilta mäen nyppylöiltä kalliohuuhkajaa kuitenkaan siinä onnistumatta.
Hieman pettyneinä jatkoimme Kohti Nakhatranaa, jonka pohjoispuolelta Bharaparista eräältä pellolta löytyi vihdoin kuuden intianaavikkojuoksijan parvi ja näitä pääsimme kuvaamaan oikein mukavasti, vaikka päivä oli jo lämmennyt siihen malliin, että ilma väreili aika pahasti. Lähipuskista löytyi myös idänorfeuskerttu.
Kunjin majoituksellemme palattua päätin hieman huilia mutta juuri, kun olin nukahtamaisillani tuli Vesa herättämään, sillä hän oli löytänyt persianpöllösen päivehtimästä pihatien varressa olleesa puusta. Lintua ei meinannut enää löytyä ja sen pelättiin jo lentäneen tiehensä, kun sen piilopaikka oli paljastunut, mutta lopulta äkkäsin sen aivan siitä, missä sen pitikin olla – sen suojaväri vain oli niin uskomattoman hyvä, ettei sitä millään meinannut huomata. Nyt kuitenkin lopulta koko porukkamme näki tämän pöllösen.
Kahden aikaan lähdimme taas maastoon ja kylläpä oli kuuma! Lämpötila lähenteli neljääkymmentä astetta mutta eihän tämä vielä ollut mitään, samoilla paikoilla kun voi kesäisin olla jopa 55 asteen päiviä! Meille tämäkin kuumuus oli kuitenkin liikaa varsinkin, kun heti suuntasimme komppaamaan läheiseltä rinteeltä intianhietakyyhkyjä. Kuuma keli oli kuitenkin liikaa linnuillekin emmekä nähneet oikeastaan mitään.
Sitten jatkoimme Rawalpir Dargahin piikkimetsäiselle mäelle, jossa heti autosta noustuamme näimme pari kivikkosirkkua. Pienen hakemisen jälkeen löytyi vihdoin meitä jotenkin karttamaan onnistunut aropriiniakin, joka ei kuitenkaan suostunut kuvattavaksi.
Lopulta porukka alkoi levitä ympäriinsä mutta itse seurasin paikallisopastamme, joka kiipesi korkeamman mäen päälle. Aika pitkän aikaa tilanne oli ihan levällään, kun osa porukasta oli ties missä ja oppaamme vain puhui puhelimessa. Lopulta minun oli kysyttävä, mitä lintua olimme hakemassa ja mitä pitäisi tehdä. Enkä tähänkään oikein saanut järkevää vastausta, mutta ymmärsin, että tälle paikalle voisi illan hämärtäessä saapua valkosiipiminivetti tai -minivettejä yöpymään. Iltapäivä oli kuitenkin vielä nuori, joten turha tähän oli vielä jäädä iltaa odottamaan, kun havainnot olivat olleet varsin vähäisiä: Mainittavimpia olivat intianjora sekä mustakaulajänis. Lopulta saimme porukkamme kasaan ja päätimme lähteä yrittämään uutta kalliohuuhkajapaikkaa.
Bhukhin padolle oli parin kilometrin kävely mutta matkalla näkyi ihan mukavasti lintuja. Lopulta istuskelimme padon portailla iltahämärään saakka mutta huuhkajaa ei näkynyt eikä kuulunut kuin ehkä yksi puhallus, mutta sekin jäi epävarmaksi. Intianhietakyyhkyjä saapui hämärissä ainakin kuusi lintua juomaan, mutta lopulta oli kuitenkin annettava periksi ja käppäillä takaisin autoille ja ajella kämpille.
16.2. suuntasimme aikaisin aamusta Nakhatranasta parikymmentä kilometriä lounaaseen sijainneelle Fot Mahadevin metsäalueelle, jonne parkkeerattuamme oppaamme kuuli heti yhden tärkeimmistä projektilajeistamme kirjoharjatiaisen laulua. Kävelimme parisen sataa metriä ääntä kohti ja oppaamme laittoi atrapin soimaan ja kohta tämä kaunis mustavalkoinen tiainen saapui lähipuuhun laulamaan. Lintu oli kaikille meille elis, mutta Matille erityisen tärkeä, sillä hän oli 15 vuotta aiemmin yrittänyt lajia turhaan.
Kuvailimme tiaista jonkin aikaa kunnes se päätti lentää takaisin metsään, josta se oli tullutkin. Niinpä saatoimme keskittyä kuvaamaan tiaisen pesän rakentajaa eli helmiselkätikkaa.
Kohta löysimme myös pari aropriiniaa, joista myös saimme nyt jonkinlaisia kuvia. Ja lähdettyämme jatkamaan matkaa kuulimme auton ikkunasta toisenkin kirjoharjatiaisen laulua ja vähän myöhemmin tehdyllä stopilla kuului laulava viidakkopriinia, joka löytyi näkyviinkin kaukaisen puskan latvasta.
Pienen matkan ajettuamme ja kuvattuamme tien varressa hienosti näytillä ollutta smyrnankalastajaa, kertoi oppaamme, että yrittäisimme nähdä autosta aavikkopensasviiriäistä. Ne olivat todella arkoja ja parhaiten niiden löytäminen onnistuisi hiljaa ajamalla ja tien reunoja tarkkaan katsoen. Hän ei kuitenkaan kovin suuria mahdollisuuksia lajin löytymiselle antanut, sillä laji oli todella vaikea löytää tähän aikaan vuodesta. Emme kuitenkaan ehtineet ajaa kuin muutaman sata metriä, kun ”Fräne” äkkäsi tien varresta parven pieniä kanalintuja – ja siinähän oli ainakin tusina erikokoisia aavikkopensasviiriäisiä! Parvessa oli todennäköisesti koiraita ja naaraita sekä ehkä jopa kahden ikäisiä poikasia.
Me ehdimme nähdä linnut hyvin mutta olimme tällä kertaa etuautona mutta taka-autossa osalla oli vaikeuksia nähdä lintuja. Ja kun heille asti ei ollut kulkeutunut tieto autossa pysymisestä, olivat linnut heti tiessään, kun niiden perään rynnättiin autosta ulos. Eikä niitä meinannut millään löytyä komppaamallakaan ja tunteet alkoivat jo hieman kuumentua, kunnes lopulta juuri siitä puskasta, johon olin epäillyt lintujen menneen piiloon ja jota olin jo kerran käynyt vähän kopisuttamassa, lähti aikuinen lintu lentoon. Toisen aikuisen linnun olimme jo aiemmin nähneet lentävän tien toiselle puolelle, mutta poikasten täytyi yhä olla tässä puskassa piilossa. Lopulta jätimme linnun vielä vain heikosti nähneet rauhassa odottamaan lintujen esiin tulemista, mutta ilmeisesti lintujen emo kutsui niitä luokseen ja niiden nähtiin juoksevan kovaa vauhtia seuraavalle pellolle piiloon. Onneksi kaikki kuitenkin lopulta pääsivät näkemään linnut varsin hyvin.
Aamuretken lopuksi näimme vielä kalliokirvisen metsäkäpinkäisiä (pondicerianus) sekä useita pikkuparvia pensastimaleita (caudata) ennen kuin alkoi olla taas turhan kuuma jatkaa.
Päivällä huilasimme pitempään ja edellisestä päivästä viisastuneina lähdimme maastoon vasta neljältä, kun ei enää ollut niin paahtavan kuumaa. Komppailimme taas lähimäellä intianhietakyyhkyjä turhaan mutta sainpahan hyvät kuvat isolepinkäisestä ja jotain kuvia taas aropriiniastakin.
Sitten jatkoimme taas Rawalpir Dargahin mäen suuntaan mutta emme päässeet kuin vähän rinteeseen, kun Sathyan äkkäsi automme edessä olleesta puskasta etsimämme valkosiipiminivetin. Olin takapenkillä siten, etten nähnyt lintua ja tietysti se lensi tietä pitkin eteenpäin seuraavaan puskaan. Koska muilla oli laji hoidossa jo edellisiltä Intian reissuiltaan, singahdin Sathyanin kanssa linnun perään ja onneksi se löytyi seuraavasta puskasta. Lintu oli lopulta aika liikkuva mutta kaikki pääsivät tämän naaraslinnun näkemään ja joitakin kuviakin saatiin.
Koskapa meillä ei lähistöllä oikein ollut mitään tarjolla, päätimme palailla Kunjin pihamaastoon ja mennä leppoisalle iltaretkelle padolle. Iltahämärissä aloimme huudattaa kalliohuuhkaja-atrappia mutta tuloksetta. Pimeässä saapui sentään lähistöllä alkuun äännellyt brahmanpöllö mulkoilemaan meitä lähitolpan nokkaan.
17.2. Alun perin ohjelmassamme oli ollut vielä aamuretki mutta koska edessä oli taas aivan tolkuton ajomatka, hyvästelimme Kunjin oppaamme ja muun väen ja lähdimme ajamaan kohti Gujaratin suurinta, yli viiden miljoonan asukkaan kaupunkia Ahmedabadia. Vajaat puoli tuntia itää kohti ajettuamme oli tien vieressä lutakolla tolkuttomasti haikaroita, joita piti pysähtyä kuvaamaan. Olipa lätäkön takana myös kultasakaali mukavasti näytillä.
Liikkeelle taas lähdettyämme näimme, kun tien ylitse lennähti kookkaahko vaalea lintu – malkoha! Onneksi lintu jäi puskaan osittain näkyville ja peruuttelemalla onnistui koko porukkamme nähdä tämän todella hankalan lajin eli viirukäen, jota ei oikein voi muuten nähdäkään kuin juuri tuurilla. Pääsimme kuvaamaankin puskassa piilotellutta lintua ihan kohtuullisesti.
Ahmedabadiin
Sitten olikin ajomatkalla yllätykset vähissä. Mutta koska olimme lähteneet liikkeelle aikaisin, oli meillä aikaa pysähdellä niillä pisteillä, joita Andreas oli merkannut ebirdiin tulomatkallamme. Ensimmäisen stopin teimme taas puolisentoista tuntia ajettuamme Kotdassa olleelle pikkujärvelle, jolla olimme viimeksi ohiajaessa nähneet ainakin runsaasti sotkia. Ja retkipinnaksi napsahtikin punasotka sekä silkkiuikku ja papyruskerttunen lauloi lähiruovikossa.
Ja taas puolisentoista tuntia ajettuamme olimme suola-altaiden läpi kulkevalla sillalla, jolla stoppasimme katsomaan lähinnä kahlaajia. Löysimmekin satakunta ylänkötylliä (atrifrons) sekä parit kaitanokka- ja tiibetinlokit ym. Näkyipä haikaroiden seassa yksi kaukainen aasiansatulahaikarakin.
Ja viimeinen pisteemme oli tuntia myöhemmin Halvadissa Samantsarjärvellä, jolla oli sorsia, haikaroita, tiiroja ym. muttei mitään uutta. Sitten oli edessä vielä pitkä ajo itään ja Ahmedabadiin, jossa ajoimme lopulta pitkät pätkät pikkuteitä ilmeisesti pahimmat ruuhkasumput välttääksemme.
Ilta oli jo hämärtymässä, kun lopulta saavuimme Hotel Fern Metropolelle ja näimme vielä useita isoja, satojen ja jopa tuhannen linnun punakottaraisparvia lentämässä jonnekin yöpymään. Iltahuudossa ei kauan nokka tuhissut ja sitten oli edessä koko reissun ehdottomasti ruhtinaallisin illallinen.
Viimeinen aamu Nalsarovarin tienoilla
18.2. Alun perin oli varmaan suunniteltu, että lentomme takaisin Delhiin olisi ollut aamusta ja siksi majapaikkamme oli varattu Ahmedabadin multimiljoonakaupingin keskustasta. Mutta meilläpä oli lento vasta iltamyöhään ja siten vielä koko aamupuoli retkiaikaa. Valitettavasti Sathuanin lento oli muutamaa tuntia meidän lentoamme aiemmin, sillä muuten retkiaikaa olisi ollut lähes koko päivä.
Anivarhain viideltä lähdimme ajamaan parin tunnin päähän lounaaseen ja Nalsarovariin. Olisi tietysti ollut aika paljon järkevämpää, jos majapaikkamme olisi ollut missä tahansa lännempänä, niin olisimme säästyneet useamman tunnin ajolta. Onneksi näin aamuyöllä liikenne oli varsin sujuvaa ja pääsimme Nalsarovariin jopa hieman etuajassa. Löysimme paikallisoppaamme, joka hyppäsi kyytiimme ja lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä retkikohdettamme.
Aloitimme Nalsarovarin pohjoispuolelta avomaa-alueelta, jolle stopattuamme saatoimme heti alkaa ihmetellä jatkuvaa lyhytvarvaskiurujen tai niiden tapaisten (ainakin osa kaiketi oli karakoruminkiuruja (dukhunensis) ja muiden pikkulintujen muuttoa kohti pohjoista. Myös niin kurkia kuin neitokurkia näkyi satoja. Lintuja oli ilmassa aivan tolkuttomasti! Kohdelajimme oli kuitenkin hukassa, mutta lopulta aika pitkän odottelun jälkeen löysimme naamiokyyhkyparin eräästä puskasta. Pääsimme myös kuvaamaan näitä Intian huippuharvinaisuuksia hyvin. Eipä laji kuitenkaan ollut elis muille kuin omille oppaillemme.
Koska aikataulumme oli tiukka, jatkoimme rallityyliin seuraavalle kohteellemme idemmäksi, jossa stoppasimme aika saastaiselle pusikkoalueelle, jossa pari puskaa oli täynnä sirkkuja. Ruskopääsirkkuja oli kymmeniä ja niiden seassa näkyi ainakin yksi mustapääsirkku. Olimme tietoisia, että lähialueella talvehti myös Intiassa (ja nykyisin lähes missä tahansa) huippuharvinainen kultasirkkukin, mutta valitettavasti aikataulumme ei antanut myöden sen yrittämiseksi.
Matkamme jatkui vauhdikkaasti taas idemmäksi isojen peltojen keskelle. Sopivasti paikassa jossa pysähdyimme oli puskassa melkoinen lintuvilinä – parisataa bengalinkutojaa! Sain siis vielä vähän odottamatta eliksen, jota en kauheasti ollut kehdannut pyydellä, sillä muilla laji oli jo hoidossa. Olin toivonut tämän lajin hoituvan näin niinku muun ohessa.
Jalkauduimme kävelemään kostealle peltotöyräälle kohti peltojen keskustaa. Päivä oli jo lämpenemässä ja kävelyä tuntui riittävän. Pari viiriäistä pytpytti ja pääskyjä lenteli ympärillämme – alkoi tulla hiki. Lopulta, kun olimme kävelleet ihan tarpeeksi ja homma alkoi jo tuntua aika turhalta, oppaamme kertoi, että olimme oikeassa paikassa. Alueella talvehti arohyyppiä, mutta kellon aika niiden havaitsemiseksi oli huono, sillä yleensä linnut olivat paikalla aamulla. Olisipa meille taas kerran kerrottu edes jotain, niin olisimme ehkä voineet käyttää tämän ajan johonkin muuhun? No kävelimme vielä vähän lisää ja onneksi olimme tällä kertaa onnekkaita ja löysimme kuin löysimmekin viisi arohyyppä, joka ei tietenkään ollut meille kenellekään elis mutta en itsekään kyllä ollut lajia nähnyt muualla kuin Suomessa. Itselleni tuli ehkä kuitenkin parempi fiilis, kun pari saruskurkiparvea lensi ohitsemme ja jälkimmäisestä perheparvesta sain ihan kelvolliset kuvat.
Lopulta retkemme olikin sitten tässä. Onneksi pystyimme tipauttamaan oppaamme kyydistä täälläkin emmekä näin joutuneet vielä palaamaan Nalsarovariin, olimmehan valuneet jo lähes puolimatkaan itään kohti Ahmedabadia.
Kotia kohti
Yllättävän kivuttomasti selvisimme taas Ahmedabadin keskustaan ja lentokentän lähistölle, jossa kävimme vielä kunnon lounaalla. Ravintolalla hyvästelimme Sunilin, joka jatkoi kotiseudulleen junalla. Lentoasemalle jatkettuamme hyvästelimme uskomattoman hyvän ja mukavan kuskimme, jolla oli edessä vielä tolkuttoman pitkä ajo Delhiin.
Lentokentällä selvittelimme monimutkaiset muodollisuudet ja sitten oli aika hyvästellä Sathyankin. Ja sitten meillä oli edessä aina yhtä mukavaa lentokenttäelämää ennen kuin IndiGon lentomme Delhiin lähti vähän myöhässä noin klo 19:30.
Reilun puolentoista tunnin lento meni nopeasti, mutta Delhissä meillä oli edessä melkoiset seikkailut terminaalin vaihtoineen bussilla ja useine jonotuksineen. Lopulta Lufthansan lentomme lähti 19.2. aamuyöstä klo 02:00.
Onnistuin nukkua todella hyvin lennolla ja Saksan Müncheniin laskeuduimme klo 06:25 paikallista aikaa. Taas meni aikaa turvatarkastuksissa, mutta lopulta Suomen lennon lähtöportille päästyämme alkoi tuntua siltä, että reissu alkoi olla voiton puolella. Mutta tietysti taas kerran Suomen lento oli myöhässä ja lähti lopulta vasta yhdeksän aikaan.
Koska lento oli myöhässä, oli minulla taas kerran jännitettävää. Minulla oli alun perin vaihtoaikaa Joensuun junaan vain 1h20min ja nyt alkoi taas näyttää pahalta, ehtisinkö junaan tai ehtisinkö ainakaan odotella matkatavaroita mukaan.
Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle puolisen tuntia myöhässä klo 12:30 mutta onneksi kerrankin tuloportti ei ollut se kaikkein perimmäisin ja pääsin aika nopeasti matkatavaroita odottelemaan. Hyvästelin koko reissuporukkamme ja siirryin hihnan alkupäähän odottelemaan matkalaukkuani, joka ihme kyllä sekin tuli, ei nyt ensimmäisten joukossa, mutta pian kuitenkin! Niinpä pääsin singahtamaan kohti rautatie-asemaa, jolle onneksi pääsee nopeasti.
Lopulta pääsin Tikkurilaan jo aikaisemmalla junalla ja näin vaihtoaikaa Joensuun junaankin jäi yllin kyllin. Junamatka sujui hämmästyttävän nopeasti ja lopulta olin Parikkalassa ihan aikataulussaan klo 16:30. Hanna oli minua vastassa ja oli ihan mukava päästä kuumasta, ruuhkaisesta ja roskaisesta Intiasta kevättalviseen Parikkalaan.
J.A.
