Korsika ja Sardinia 4.-14.8. 2005
Esipuheen tapainen
Työntäyteisen kesän jälkeen vihdoin koitti se aika, että kiireet helpottivat ja loma alkoi. Olimme jo pitkään suunnitelleet loppukesäksi lintureissua Azerbaitsaniin, mutta keväällä alkoi tuntua siltä, että siellä päässä meitä ei haluta tekemään maan lintupaikkoja tunnetuksi. Kontaktimme pyrivät vain rahastamaan kaiken saatavan pois heti. Niinpä varsin kiireisellä aikataululla suunnittelimme helpommaksi retkikohteeksi Korsikan ja Sardinian, joista ensin mainitussa olisi muutama endeemi laji elikseksi noudettavissa. Niinpä olin kaivanut internetistä kaiken löytyvän tiedon Korsikalla retkeilystä sekä ottanut sähköpostitse yhteyttä useisiin saarella retkeilleisiin lintuharrastajiin. Kun saaren lintutietous alkoi olla hanskassa, Hanna varasi meille halvimmat mahdolliset lentoliput, mikä tarkoitti sitä, että matkaisimme Korsikalle Sardinian kautta. Niinpä hain tietoutta myös Sardinialla retkeilystä, jotta sielläkin saattaisimme retkeillä edes jonkin verran.
Jo retkeä suunniteltaessa olimme tietoisia siitä, että aikataulumme on tiukka, sillä Hannalla ei ollut tietoa, alkaisivatko hänellä työt jo elokuun puolivälissä. Tiukaksi suunniteltu sopi hyvin myös ”Potulle” (Miika Suojarinne), joka jo hyvissä ajoin pyydettiin, ja suostui reissukaveriksemme.
Selviydyttyämme kunnialla Utsjoelle ja Varangille suuntautuneesta Suomen Luonnonsuojeluliiton kurssiretkestä, meille jäi vain pari päivää aikaa järjestellä kaikki valmiiksi lintulomaamme varten. Ihme kyllä onnistuimme järjestämään kaiken valmiiksi, ja 4.8. torstaiaamukymmeneltä lähdimme Hannan kanssa autolla Parikkalasta kohti Mikkeliä, josta nappasimme Potun kyytiin hieman puolen päivän jälkeen.
Ei taaskaan helpoimman kautta matkustamista
Koska meillä ei ollut kiirettä Tampereelle Ryan Airin lennollemme, retkeilimme matkan varrella paikoissa, joissa emme Hannan kanssa ennen olleet käyneet. Kangasniemen Pukkiselän ja Joutsan Keskisenlammen lintutornit eivät kuitenkaan kovin ihmeellisiä lajeja tuottaneet. Homma eteni ja illalla kävimme pikaisesti Tampereen Tarastejärvellä ihmettelemässä lokkejakin, mutta aroharmaalokkia emme kyenneet valtaisasta lokkimassasta määrittämään. Tampereen-Pirkkalan lentokentälle saavuimme hyvissä ajoin ennen kuin lentomme kohti Lontoon Stanstediä lähti klo 22.35.
23.30 laskeuduimme Stanstedille, jossa levitimme telttapatjamme odotusaulan lattialle ja nukuimme sen minkä hälinässä kykenimme, ennen kuin lentomme Sardinian Alcheroon lähti klo 6.25. Ehdimmepä lentoa odotellessa nähdä muutaman Englanti-eliksenkin, mm. yarrellii-västäräkin sekä nokivariksen.
Pitkän matkapäivän päätteksi vihdoin Korsikalle
9.40 laskeuduimme vihdoin Sardiniaan Alcheron lentokentälle, jossa muodollisuuksista selvittyämme selvitimme loistavasta informaatiopisteestä, kuinka pääsisimme mahdollisimman nopeasti Sardinian pohjoiskärjessä sijaitsevaan Santa Teresa de Galluran kaupunkiin, josta tiesimme lauttojen lähtevän Korsikan eteläkärjen Bonifacioon.
Kohta istuimmekin linja-autossa, joka kuljetti meitä rantareittiä kohti satamakaupunkia. Pinnalistan raapustus oli tietysti alkanut heti, kun lentokoneen renkaat olivat osuneet kiitoradalle. Joka paikan varisten, (italian)varpusten, tiklien, turkinkyyhkyjen ja etelänharmaalokkien lisäksi listalle saatiin, tarkkoina kun olimme, harvinaisempiakin lajeja, mm. ruostepääsky, pikkutuulihaukka, välimerenhaukka sekä badius-punapäälepinkäinen.
Iltapäivällä linja-automme parkkeerasi vihdoin päätepysäkilleen Santa Teresalla, ja me kävelimme, mustakottaraisia ensin hetken katseltuamme, kantamuksinemme satamaan hankkimaan lippuja seuraavaan lauttaan, joka lähti vain tunnin odotuksen jälkeen.
Tunnin lauttamatkalla staijasimme tietysti ahkerasti ja emme aivan turhaan, sillä jokunen 25 keltanokkaliitäjästä eksyi aika lähietäisyydellekin.
Korsikan Bonifaciossa meitä eivät enää auttaneet oppimamme muutamat italiankieliset fraasit vaan nyt piti alkaa opetella ranskaa. Evästettyämme pikaisesti satamakahvilassa suuntasimme taas kävellen kaupunkiin, jossa hetimiten autovuokraamoon, josta olimme vuokranneet auton netin välityksellä. Ainoa ongelma oli, että olimme varanneet auton vasta seuraavaksi aamuksi, sillä Suomessa emme voineet olla ollenkaan varmoja siitä, ehtisimmekö näin pian Korsikalle. Vuokraamossa ei oltu lainkaan yhteystyökykyisiä (kuulemma muutenkin yleistä Korsikalla), joten tyydyimme talsimaan lähimmälle leirintäpaikalle teltan pystytykseen – paikalliset hotellit kun olivat poikkeuksetta todella kalliita.
Illalla kävelimme tutustumaan upeaksi osoittautuneeseen Bonifacion kaupunkiin, jonka mäen päällä linnoituksen suojassa sijainnut vanha kaupunki paljastui todella vilkkaaksi. Lintujakin tietysti näkyi – kalliopääskyjä, alppi- ja vaaleakiitäjiä, elikseksi sardinianharmaasiepon sekä monia lajeja, joista paikallinen alalaji erosi enemmän tai vähemmän meikäläisestä kuten sinitiainen, mustarastas ja mustapääkerttu. Illalla söimme vanhassa kaupungissa paikallisen menun, jonka ruokien sisältö ei meille oikein paljastunut, mutta ainakin annokset olivat miehekkäitä ja Hannakin selvisi ruoastaan hengissä, vaikka lähes kaikelle allerginen onkin.
Retkeily alkaa – hyvin
6.8. heräsimme aamuseitsemältä pyrstötiaisten ääntelyyn ja peukaloisen lauluun ja kahdeksalta autovuokraamon auetessa olimme jo oven takana odottamassa. Komeaa Renault Meganeamme tutkaillessamme pointsasimme samettipääkertun ja rätinärusokertun ja kohta matkasimme kohti sisämaata innokkaina – oli jo aikakin päästä kunnolla retkelle!
Alkuun pysähtelimme varsin tiuhaan retkipinnojen takia, joista valtaosa oli potulle eliksiä. Vuoristojen lähestyessä oli listalla uusina lajeina mm. pensassirkkua, isohaarahaukkaa, hiiri- ja varpushaukkaa, korppia jne.
Tarkoituksenamme oli ehtiä iltapäiväretkelle saaren keskiosissa sijaitsevaan Restonican laaksoon. Matkan varrelle oli kuitenkin suunniteltu muutamia tärkeitä pysähdyksiä netistä kaivamieni nuottien pohjalta. Lopulta emme kuitenkaan olleet nuoteista riippuvaisia. Ajettuamme tarpeeksi vuoristoisille seuduille meille selvisi yksi reissumme tärkeimmistä arvoituksista, millainen puu on korsikanmänty. Kun viimein löysimme tätä odottamaamme kookkaampaa puuta, pysähdyimme Col del Sorbassa heti ensimmäiseen hyvältä näyttäneeseen paikkaan löytääksemme ensimmäisen endeemin, korsikannakkelin. Uskomatonta tuuriako, vai onko nakkeli sitten oletettua yleisempi, mutta me löysimme heti nakkelipariskunnan atrapin suosiollisella avustuksella.
Tyytyväisinä tarkkailimme pitkään näitä paria nakkelia, jotka liikkuivat pääasiassa korsikanmäntyjen latvuksissa piilotellen. Hannan onnistui saada joitakin kuvia linnuista, meidän potun kanssa todettua digiskouppaamisen näiden otusten osalta mahdottomaksi.
Seuraavan pysäyksen teimme löydettyämme biotooppia, joka mielestämme vastasi englanninkielisissä retkiraporteissa kuvattua maquishia. Tällaisessa alle metrin korkuisessa rinnepensaikossa piti asustaman seuraava endeemi, sardiniankerttu. Niinpä kaivoimme taas atrappivehkeet esiin ja aloimme soittaa tämän ääntelyä. Hetken ehdimme ihmetellä paikallisen alalajin puukiipijöitä, kunnes kuulimme korkealta rinteen pensaista samanlaisen kertun kutsuäänen, jollaista olimme nauhalta soittaneet. Löysimme pian tämän nuoren sardiniankertun ja saimme sen myös hyvin kuvatuksi. Kaksi kolmesta endeemistä oli siis jo löytynyt, vaikka retki oli tuskin alkanut!
Muutamaa kilometriä myöhemmin yritimme löytää lisää sardiniankerttuja perinteiseltä paikalta Vizzoniasta, mutta kun lintuja ei helposti löytynyt, päätimme jatkaa kohti Restonicaa.
Restonica-laaksossa
Restonica-laakson tie oli jotain aivan käsittämätöntä! Vaikka itsekin olen ajanut monenlaisia teitä aikaisemmilla reissuillamme, voin suoraan sanoa, että onneksi Potu oli kuskina, sillä itse en olisi uskaltanut tätä aivan käsittämättömän kapeaa tietä ajaa. Vastaantulijoitakin oli aivan järjettömästi ja osa näistä oli tyypillisiä Korsikanrallaajia. Joku hullu tuli kapeassa, juuri ja juuri yhden auton levyisessä mutkassa meidän puolellamme meitä vastaan eikä kolari ollut kaukana. Potu kuitenkin hallitsi auton lisäksi hermonsa ja pitkän ja äärimmäisen mutkikkaan ja hitaan ajon jälkeen olimme Restonica-laakson päässä.
Laaksossa päätimme lähteä kiipeämään retkeilyreittiä pitkin ylemmäs vuorille, ja vaikka alkuun näytti siltä, ettei laaksossa ollut lintuja lainkaan, pikkuhiljaa illan saapuessa ja ihmisten vähetessä alkoi lintujakin löytyä. Ensimmäinen kunnon havainto olikin sitten järisyttävä, kun plokkasin kaukaa vuorten rinteiden päältä vanhan partakorppikotkan! Ehdimme alkuun nähdä lintua korkeintaan kaksi sekuntia, kun se liisi vuoren huipun taakse. Onneksemme muutaman sekunnin kuluttua kotka tuli taas esiin juuri odottamastamme kohdasta vuoren huipun toiselta puolen, mutta jostain syystä lintu näytti muuttuneen… Lintu olikin nuori maakotka! Mitä #€£>€{{|:ä! Onneksi Hanna päästi meidät hädästä sanoen: ”Se partakorppis tuli takaisin samalta puolelta, mihin se katosi ja liitää nyt tuolla”. Ja siellähän tämä Euroopan komein lintu liiti laakson yllä kohti toisen puolen vuoria. Ehdimme katsoa linnun liitoa pitkään ennen kuin se katosi tällä kertaa pysyvästi vuorten taakse.
Hetkeä myöhemmin löysimme vuorten huippuja kierteleviä alppinaakkoja ja täytyy myöntää, että elis ei lämmittänyt aivan yhtä paljon kuin elämän toinen partakorppikotka. Lopulta alppinaakkoja näkyi noin sata ja havikseen kirjautuivat myös pari vuorikirvistä, virtavästäräkki, toinenkin maakotka sekä parkkipaikalle palattuamme ylitsemme lentänyt vuorikotka. Tämä hieman lämmittelyvuorikiipeilyksi suunnittelemamme reissu oli osoittautunut paljon paremmaksi kuin olimme uskaltaneet odottaa.
Illan pimeydessä oli mukava ajella Restonican tie takaisin, kun liikennettä ei enää ollut lainkaan. Cortessa kävimme syömässä erinomaisen aterian, jota nauttiessamme näimme useita kehrääjiä pörräämässä keskustan kirkon tornin valoissa perhosia ja muita hyönteisiä metsästäen.
Myöhään yöllä ajoimme vielä Haut Ascon laaksotien, joka ei ollut aivan niin kapea kuin Restonican, päähän saakka. Matkalla näimme tieltä lentoon pompanneen viiriäisen sekä todella hauskan kyläpöllösperheen. Lopulta päädyimme nukkumaan hotellin parkkipaikalle taivaan alle makuupusseihimme kääriytyneinä, sillä leirintäalueelta ei pilkkopimeässä löytynyt vapaita telttapaikkoja. Viileässä ja tuulisessa kelissä saimme kuitenkin nukutuksi – toiset enemmän – eräs vähemmän. No, valveilla saattoi kuunnella kolmen kyläpöllösen huutelua.
Vuoristopäivä
7.8. Kömmimme kosteuden kastelemista makuupusseistamme auringon noustessa ja istuttuamme hetken lämmittelemässä lämpimässä autossa, olimme valmiit lähtemään vuoren valloitukseen. Päätimme kiivetä eri reitin kuin mitä suurin osa paikalla aiemmin käyneistä lintuharrastajista. Totta kai halusimme päästä kiipeämään myös niin ylös kuin mahdollista. Niinpä lähdimme kulkemaan hotellin takaa kaikkein jyrkimmin ylös lähtenyttä polkua.
Heti kivuttuamme korsikanmännikköön kuulimme runsaasti kuusitiaisia sekä joitakin hippiäisiä. Virtavästäräkki lensi ylitsemme ja ylhäällä vuorten huippuja kierteli pari suurta alppinaakkaparvea. Toistakymmentä minuuttia kiivettyämme näimme vilauksen pienestä linnusta erään männyn latvuksessa; nopeasti kiikarit silmille ja siinä oli taas korsikannakkeli. Tällä kertaa lintu ei reagoinut atrappiimme millään lailla, mutta aikamme sitä seurailtuamme huomasimme, että lintuja oli enemmänkin. Perheellinen korsikannakkeleita kolusi mäntyjen oksien tiheimmissä kohdissa kieppuen mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Kuvattavaksi nämä veijarit eivät oikein nytkään suostuneet.
Jatkettuamme kiipeämistä, joka alkoi osoittautua todella rankaksi, linnut vähenivät mutta tiesimme, että milloin tahansa saattaisi löytyä jotain kovia vuoristolajeja. Maasto muuttui todella karuksi ja kohta emme havainneet enää muita lintuja kuin alppinaakkoja, joita alkoi väliin laskeutua lähellemmekin. Yhden vilauksen näimme mahdollisesta kalliovarpusesta, mutta valitettavasti tämä lintu näkyi aivan liian kaukaa.
Kiivettyämme noin neljä tuntia ylöspäin, Hanna tunsi pientä kipua polvessaan ja päätti, ettei uskalla nousta enää ylemmäksi, jotta alastulossa ei tulisi suurempia ongelmia. Hetken mietittyämme päätimme Potun kanssa jatkaa vielä huipulle, sillä matkaa ei enää näyttänyt olevan kuin noin tunniksi. Vain hetken lisää noustuamme näimme naaraskivikkorastaan, ja noin tunnin kuluttua valloitimmekin noin 2000 metrin korkeudessa olleen huipun ja istahdimme pitämään lyhyttä lepotaukoa. Juuri tällöin kuulin hemppomaista ääntä ja ohitsemme lensi kolmen korsikanhempon parvi, joka laskeutui tuulen puoleisen rinteen lyhyeen pusikkoon. Näimme linnut vielä toistamiseen lyhyesti lennossa, mutta pensaikosta emme lintuja enää löytäneet.
Alas laskeuduimme häkellyttävän nopeasti, joten Hanna, joka oli havainnut parkkipaikalla ensimmäiset pikkukäpylinnut, ei joutunut kauan meitä odottelemaan. Pian ajelimmekin taas kapeaa tietä kohti Ponte Lecciaa.
Ohitimme Ponte Leccian, jossa emme päässeet siestan takia edes täydentämään huventunutta juomavarantoamme ja jatkoimme kohti saaren länsireunaa ja Bastian lähellä sijaitsevaa Etang de Bigulgian laguunia. Ja laguunin lähestyessä pääsimmekin lisäämään runsaasti rehevämmän maaston lintuja reissupinnalistallemme.
Bigulgialla kellui sadoittain nokikanoja ja silkkiuikkuja, runsaasti pikku-uikkuja, muutamat harmaa-, silkki- ja lehmähaikarat kalastelivat rannoilla ja löytyipä pari ruskohaikaraakin. Heinäkertut ja silkkikerttuset piipittivät rantakasvustossa ja myös badius-punapäälepinkäinen, pari meriharakkaa, mustatiiraa ja pikkulokki havaittiin ennen kuin nestehukka ja väsymys ajoivat meidät kaupan kautta läheiselle leirintäalueelle majoittumaan.
Leirintäpaikalla telttaa pystyttäessämme ylitsemme lensi välimerenhaukka ja männikössä äänteli jokunen pikkukäpylintu peippojen, mustapääkerttujen, tali- ja sinitiaisten, mustarastaiden ja turkinkyyhkyjen lisäksi.
Capo Corse
8.8. olimme päättäneet herätä aikaisin mutta aamulla satoi varsin rankasti, joten saimme nukkua hieman pitempään. Onneksi sade loppui hyvissä ajoin, joten pian suuntasimme vielä uudemman kerran Bigulgian parhaille paikoille. Aamutuimaan uusia lajeja oli odotettavissakin, mutta tarjonta oli jopa parempaa kuin odotimme: välimerenlokki, mustanmerenlokki, maakotka, kuningaskalastaja, kuusi mustakaulauikkua, ruskosuohaukka, rytikerttuset lauloivat ja läheiseltä viljelyalueelta ja sen ojista löytyi vielä välimerenhaukka, mehiläissyöjiä, harjalintuja, liejukanoja, turturikyyhkyjä sekä kaksi huudellutta viiriäistä.
Hyvissä ajoin pääsimme jatkamaan matkaamme kohti Korsikan pohjoisinta ”nyppylää” Capo Corsea. Potu, joka oli jo tottunut mutkikkaisiin teihin, kuskasi meidät nyppylän itäreunaa kiertäen aivan koillisimpaan kolkkaan kohti Macinaggiota. Matkalla pysähtelimme ihastelemaan maisemia ja tietysti havaitsimme lintujakin: sinirastaspoikue lenteli erään jyrkänteen seinustalla ja samettipää- ja rätinärusokerttuja tuntui olevan joka paikassa.
Viimein pääsimme Macinaggioon, joka osoittautui sekin (kuten kaikki muutkin rantapaikat) rantaturistikohteeksi. Me vähät välitimme puolialastomista nahan käristäjistä vaan nappasimme optiikan kantoon ja lähdimme rantapusikkoa seuraillen kävelemään kohti saaren koillisinta nurkkaa.
Tiesimme, että alueella oli hyvää pensaikkoa sardinian- ja ruskokertuille mutta alkuun löysimme vain samettipää- ja rätinärusokerttuja. Pian löytyi ensimmäinen lähes täydessä sulkasadossa ollut sardiniankerttu ja kohta myös ensimmäinen ruskokerttu. Korkeammasta pusikosta molempien ääniä kuului lisääkin, mutta tästä yli metrisestä tiheästä kasvustosta lintujen löytäminen oli mahdotonta.
Kierrettyämme rantaa pitkin parin helteisen tunnin ajan olimme havainneet myös karimetsoja, välimerenlokin, keltanokkaliitäjän, neljä nummikirvistä, pikkulepinkäisen sekä useita kerttuja.
Iltapäivällä päätimme ajaa takaisin Haut Ascoa kohti, sillä meidän piti päästä vielä vuoristoon. Vuoristoista ei suomalainen koskaan saa tarpeeksi, ja olihan meidän löydettävä korsikanhemppo Hannallekin elikseksi.
Capo Corsen länsireunaa pääsi varsin nopeasti kohti Bastiaa, ja näimme matkalla pari kallion kielekkeitä seuraillutta suulaa. Ohitimme Bastian kiertoteitse ja jatkoimme Bigulgian laguunin ohitettuamme kohti sisämaata. Syötyämme Ponte Lecciassa jatkoimme taas Ascon laaksotietä. Tällä kertaa emme tehneet samaa virhettä kuin viimeksi vaan päätimme jäädä jo ensimmäiselle leirintäpaikalle, joka tuli vastaan noin kolmasosamatkan laaksotietä ajettuamme Moltifaossa.
Toinen vuoristopäivä
9.8. Aamulla heräsimme varhain, joten pääsimme ajamaan Haut Ascoon ennen kuin muut turistit olivat tukkimassa kapeaa tietä. Potun saatua aamukahvit ja –sauhut olimme valmiit lähtemään taas vuoristoon. Päätimme lähteä helpommalle reitille kiipeämään vanhaa laskettelurinnettä ylöspäin. Heti alkumatkasta lensi ylitsemme seitsemän korsikanhempon parvi, joten tavoitteemme oli nyt täyttynyt täydellisesti – kaikki olivat nähneet kaikki endeemit lajit!
Jatkoimme kiipeämistä muutaman tunnin todella hyvässä kerttupuselikossa, josta löytyikin sardinian-, rusko- ja samettipääkerttuja, mustapäätaskuja, punarintoja ja peukaloisia. Männikössä piipittivät taas kuusitiaiset, ylitsemme lensi pari pikkukäpylintua ja vuorten lailla parveili taas lukuisia alppinaakkoja.
Kiivettyämme ränsistyneiden hissien päätepisteeseen ympärillämme kohosivat täydellisen näköiset kalliokiipijäkielekkeet. Viheltelimme ja tuijottelimme kielekkeitä mutta ainoastaan Potu kuuli kerran mahdollisen vastauksen vihellyksiini. Korsikanhemppojen ääntä kuului useaan otteeseen kaikkein korkeimmalla sijaitsevista pensaikoista, mutta emme löytäneet muita lintuja näkyville kuin muutaman kivitaskun ja mustaleppälintupoikueen. Palattuamme takaisin parkkipaikalle kuulimme vielä korsikannakkelin piiskuttavan rinteen korsikanmännikössä.
Olimme puhelimitse olleet reissun aikana yhteydessä vanhaan ystäväämme Mike Schaadiin, sveitsiläiseen rengastajaan, johon olimme tutustuneet Eilatissa ollessamme. Hän oli tyttöystävänsä Lean kanssa myös Korsikalla, ja olimme sopineet tapaavamme heidät illalla aivan toisella puolella saarta Proprianossa, jossa he majoittuivat leirintäalueella.
Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme kokeilla olisiko saaren länsireunan tie nopea, sillä muut tiet olivat olleet mutkikkaita ja täten todella hitaampia. Niinpä ajoimme yhtä kyytiä rantaa pitkin alas aina Etang d’ Urbinolle. Urbinon laguunilla retkeilimme pikaisesti havaiten mustanmerenlokin, muutamia meikäläisiä kahlaajia, kalatiiran jne. ennen kuin jatkoimme rantaa seuraten kohti saaren eteläosaa.
Ajaessamme huomasimme, ettemme millään ehtisi sovitusti iltakahdeksaksi Proprianoon. Soitettuamme Mikelle saimme selville myös, ettei meitä päästettäisi lainkaan leirintäalueelle, sillä heillä ei ollut vettä riittävästi edes nykyisille majoittujille. Korsikalaiseen tapaan meitä ei siis päästettäisi edes käymään leirintäalueella, vaikka Mike oli kovasti yrittänyt tehdä kaikkensa.
Niinpä Proprianoon päästyämme kävimme ensin majoittautumassa toiselle leirintäalueelle ja syömässä ravintolassa ennen kuin ilta yhdentoista aikaan tapasimme Miken ja Lean heidän leirintäalueensa ulkopuolella. Muutaman tunnin vaihdoimme kuulumisia ja kerroimme Mikelle lintunuotteja läheisellä rannalla ennen kuin kaikki olimme liian väsyneitä jatkaaksemme. Meilläkin oli seuraavana päivänä tiedossa taas rankka matkapäivä siirtymisineen taas Sardinian puolelle. Kyläpöllösen huudellessa hyvästelimme Miken ja Lean ja ajoimme leirintäalueellemme väsyneinä mutta tyytyväisinä. Kaikki mikä Korsikalla oli pitänyt tehdä, oli nyt tehty!
Sardiniaan
10.8. Aamulla ajelimme hyvissä ajoin Bonifacioon, joka oli nyt entistäkin ruuhkaisempi. Palautimme auton vuokraamoon ja talsimme taas kantamuksinemme satamaan odottelemaan lauttaa.
Olimme suunnitelleet lähtevämme klo 14.30 lautalla, mutta nyt ehdimmekin jo klo 12.00 lauttaan. Lautalla staijasimme taas kunniakkaasti koko matkan, ja vaikka nyt keltanokkaliitäjiä oli huomattavasti vähemmän, osui nyt silmiimme myös kaksi idänpikkuliitäjää.
Sardinian Santa Teresassa klo 16.00 lähtevä bussimme oli jo linja-autoasemalla odottamassa, joten saatoimme jättää kantamuksemme autoon ja lähteä tutustumaan kaupunkiin. Kävimme paikallisessa meriruokaravintolassa syömässä, ja täytyy sanoa että mustekala-katkarapu-simpukkapasta oli oikein maittavaa.
Minä ja Hanna nukuimme koko bussimatkan Algheron lentokentälle, kun Potu jaksoi tuijottaa ikkunasta nähden taas pari välimerenhaukkaa samassa paikassa kuin tulomatkalla.
Algheron lentokentällä painelimme saman tien autovuokraamoon ja vuokrasimme kahdeksi päiväksi suurehkon Ford Mondeon ja ajoimme (nyt olin vuorostani minä kuskina) läheiseen Fertilian kylään hommaamaan telttapaikkaa laguunin rannalla sijaitsevalta leirintäalueelta.
Leirintäalueelle saavuttuamme kaunis neitokainen selvitti meille italiaksi, josta emme juuri ymmärtäneet mitään kuin arvaamalla, leirintäalueen käytännöt ja samalla selvitimme häneltä tärkeimmän eli sen, että aivan järkyttävää meteliä puiden latvuksissa pitävät kaskaat hiljenisivät yöksi. Mittasin kännykkäni desibelimittarilla telttamme suuaukolta 81 desibelin edestä kaskaiden tahdikasta säksätystä.
Iltapimeässä vielä tyhjentelimme muistikortteja ja totesimme, ettei akkujen lataaminen onnistunut, sillä taas töpselit olivat uudenlaisia. Kehrääjä kävi pyörähtämässä telttapaikkamme päällä, kun olimme lähdössä leirintäpaikan ravintolaan pizzalle. Onneksi kaskaat hiljenivät auringon laskettua ja saatoimme taas nukkua perinteiset kuuden – seitsemän tunnin yöunet raskaan päivän päätteeksi.
Lähiseuturetkeilyä
11.8. Aamuvarhain suuntasimme autolla parin kymmenen kilometrin päässä sijainneelle Capo Caccian niemelle, josta löysimme helposti etsimämme eli kalliopyitä. Koska olimme aamun ensimmäinen auto matkalla niemeen, näitä hauskan näköisiä kanalintuja juoksenteli pari parvea tieltä kivikkoon autoamme pakoon.
Niemeen ajettuamme totesimme hienoimmat paikat sotilasalueeksi, joten jouduimme sumuisessa ja synkeässä kelissä katselemaan maisemia kakkosluokan paikoilta. Muuttohaukkaperhe rähisi ja esitti taitolentoa yläpuolellamme. Kerttuja rätisi pensaikossa, peukaloinen lauloi ja kalliopääskyt vilahtelivat vieritsemme.
Me jatkoimme pikkumatkan pohjoiseen Baratz-järvelle, jonka tiesimme olevan makea järvi ja siksi hyvä vesilintupaikka. Järven rantaa lähestyessämme kuulimme jo noki- ja liejukanojen sekä pikku-uikkujen jatkuvaa ääntelyä, ja järvi olikin sakeana vesilinnuista. Järveltä löytyi myös mm. viisi pitkäjalkaa, pari harmaahaikaraa, viisi punasotkaa, kaksi naaras punapäänarskua ja ylitsemme viiletti tumman muodon välimerenhaukka.
Seuraava retkikohteemme olivat Stintinon pienet suola-altaat saaren luoteisnurkassa. Odotettavissa olleiden kaitanokkalokkien ja mustajalkatyllien lisäksi juuri muuta ei kuitenkaan löytynyt.
Koskapa aamun retkikohteet oli paljon nopeammin koluttu kuin olimme ounastelleet, päätimme ajella pikkuteitä väliin erilaisilla biotoopeilla pysähdellen takaisin kohti Fertiliaa. Törmäsimme erääseen kaatopaikkaankin, josta napsahti selkälokki reidariksi. Viljelysalueilta löytyi myös mukavasti lintuja: keltahemppoja, mustapäätaskuja, heinäkerttu, ruskosuohaukka, mehiläissyöjiä ja vasta nyt retken ensimmäiset harmaasirkut.
Palattuamme Fertiliaan kolusimme läheisen laguunin, jolta löysimme pari pikkutiiraa, riuttatiiran, kuningaskalastajan sekä muutamia kahlaajia. Illalla olimme todella väsyneitä ja päätimme ottaa rennosti, jotta jaksaisimme vielä revittää seuraavan, viimeisen retkipäivän.
Viimeinen retkipäivä
12.8. Viimeisen retkipäivän aloitimme varhain ja ajoimme ennen kuin muuta liikennettä oli lainkaan Algheron kaupungin läpi kohti etelää. Muutaman kymmentä kilometriä rannikkotietä ajettuamme kohosivat edessämme Bosan kukkulat, joilla emme kuitenkaan olleet vielä suunnitelleet pysähtyvämme. Auton editse juosseet kalliopyyparvet saivat meidät kuitenkin toisiin aatoksiin ja kohta kiikaroimmekin Bosan huipuilla kaarrelleita hanhikorppikotkia peukaloisten ja kerttujen rätistessä pensaikoissa.
Jatkoimme kuitenkin pian kohti sisämaata ja Ottanaa, jossa tiesimme olevan pikkutrappeja. Trapit eivät meitä niin kovasti kiinnostaneet, sillä olimmehan kaikki bonganneet pikkutrapin Kiteeltäkin, mutta trappibiotoopissahan on aina paljon muitakin lintuja.
Löysimme monien monimutkaisten risteyssekoilujen jälkeen Ottanaan, mutta trappeja emme löytäneet. Sen sijaan badius-punapäälepinkäisiä oli kymmeniä, kerttuja rätisi runsaasti, heinäkertut piipittivät ja osuipa putkeeni hetkeksi pikkupensaskerttukin. Läheisiltä vihreämmiltä alueilta löytyi harjalintuja, mustapäätaskuja ja mehiläissyöjiä, mutta pian päätimme lähteä paluumatkalle Bosaan, josko onnistuisimme kuvaamaan korppikotkia.
Ajoimme kohti Bosaa pikkuteitä ja sattumalta törmäsimme, keskellä ei mitään, kukkulaan, jolla oli haaskapaikka hanhikorppikotkille. Hanna saikin oikein hyviä kuvia yllämme kaarrelleista linnuista meidän Potun kanssa sohiessa lintuja kohti binoskopingia yrittäen. Paikalla lenteli myös kolmea lajia kiitäjiä, joten kohta saatoimme jatkaa hyvin mielin kohti Bosaa.
Bosan linnut olivat alkuun kateissa, mutta pian hanhikorppikotkia alkoi palata paikalle – ilmeisesti löytämältämme haaskalta. Linnut kuitenkin pyörivät aivan kukkuloiden huipuilla, joten kuvaamisesta ei tullut mitään. Niinpä palasimme vielä iltapäiväksi koluamaan Fertilian laguunia, jolta irtosi viimeiseksi Sardinia-pinnaksi äärimmäisen vaalea kalasääski.
Hyvissä ajoin ennen lentomme lähtöä palautimme auton vuokraamoon ja istuimme odottamaan lentoamme, joka lähti Lontooseen klo 20.40.
Odottelua ja mutka matkaan
Lontooseen laskeuduimme klo 22.10 ja siellä meillä olikin rattoisat 17 tuntia ennen lentoamme Tampereelle! Niinpä levitimme taas telttapatjamme odotusaulaan, eikä meidän untamme häirinnyt aamuyöllä edes se, että kohdallamme ollut check-in avattiin ja ylitsemme kuljettiin välillä jopa matkatavarakärryjä työnnellen!
Päivän kulutimme pääasiassa lentokentällä. Hanna lueskeli ostamaansa englanninkielistä Harry Potteria, joten hänen vahtiessa samalla tavaroitamme saatoimme Potun kanssa käydä hieman kävelyretkellä Sandstedtin lentokentän ympäristössä. Eikä kävely mennyt lainkaan hukkaan, sillä Englanti-pinnaksi löytyi 29 lajia, joista vihertikka, turkinkyyhky, merimetso ja uuttukyyhky eivät olleet odotetuimpien lajien joukossa.
Klo 17.20 lähti viimein lentomme Tampereelle, jonne laskeuduimme klo 22.10. Koskapa olimme niin väsyksissä, että tiesimme, ettemme kykene ajamaan ainakaan yötä myöten kotiin, päätimme tarkistaa, vieläkö Porista pari päivää aiemmin löytynyt sininärhi mahtaisi olla bongattavissa. Onneksemme linnusta oli tullut päivitys vain hetkeä aiemmin, joten tiesimme, että lintu mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisi paikalla aamullakin. Niinpä saatuamme tavaramme pakkasimme ne autoon ja lähdimme ajamaan kohti Poria.
Reilun tunnin väsyneen ajon jälkeen haimme Porin keskustasta grilliltä roskaruokaa ja ajoimme Toukariin lintutornin parkkipaikalle majoittumaan. Meitä ei häirinnyt se, että paikka oli vanhaa kaatopaikka-aluetta vaan syötyämme levitimme telttapatjat parkkipaikalle ja aloimme nukkua.
Näkee niitä lintuja Suomessakin
14.8. Minä heräsin muita ennen siihen, että surkea (jo aikaisemmiltakin reissuiltamme surullisen kuuluisa) makuupussini oli taas imenyt rutkasti kosteutta. Niinpä lämmitin auton ja luuni ja ytimeni retkeilykuntoon ennen kuin herätin muut auringon noustessa.
Porin Tuulikylää emme löytäneet alkuun millään ja kirosimme jo kaikki paikalla käyneet bongarit (varsinkin paikalliset), jotka eivät olleet laittaneet ajo-ohjeita Lintutiedotukseen, ennen kuin löysimme ensimmäisen paikallisen ihmisen, joka oli herännyt ja joka neuvoi meidät oikeaan suuntaan. GT:ssä kun Tuulikylä oli merkitty kilometritolkulla väärään paikkaan.
Päästyämme viimein Tuulikylään ja tajuttuamme, että paikalla oli toinenkin hevosaitaus (kirosimme taas ajo-ohjeiden puuttumista), löysimme onneksi sininärhen istuskelemasta langalla ilmeisesti samalta paikalta, jossa se oli jo pari päivää viihtynyt.
Keli oli varsin huono ja valoa niukasti, joten kuvailimme lintu vain jonkin aikaa ja päätimme lähteä käymään välissä pikaretkellä muualla ennen kuin palaisimme päivemmällä kuvaamaan lintua paremmin. Niinpä suuntasimme Kirrinsantaan, jonka Jari Lagerroos oli puhelimessa kertonut olevan nyt veden ollessa korkealla paras kahlaajapaikka.
Kirrinsannassa ei ollut paljon kahlaajia sielläkään, mutta saatoin pointsata sellaiset käsittämättömät vuodaripuutteet kuin räyskän ja pikkutiiran. Seuraavaksi suuntasimme Preiviikiin, jossa oli kuulemma pesinyt niittysuohaukkapari. Löysimmekin poikaset pienen odottelun jälkeen, ja pääsimme jopa ottamaan muutamia lentokuvia neljän linnun poikueen lennellessä erään pellon päällä. Myös kesy valkoposkihankiparvi poseerasi paikalla kuvauksellisesti. Lopulta palasimme Tuulikylään, jossa edelleen huonossa valossa kuvailimme sininärheä, joka juuri kaikkien neljän akun loputtua päätti tulla lähemmäs kuin koskaan! Ei siinä mitään, mutta myös potulta oli akut loppu ja Hannalla juuri muistikortti täyttynyt! Ihan hyviä kuvia saimme kuitenkin, ja lintu oli hieno!
Iltapäivällä lähdimme väsyneinä pitkälle matkalle kohti Itä-Suomea, ja taas kohta ohitimme Tampereen, jonne palaisimme taas muutamaa päivää myöhemmin, sillä olimme pian lähdössä British Bird Fairiin Englantiin.
Lahdessa emme edes hidastaneet, vaikka aivan auton editse lensi punajalkahaukkakoiras. Toki paikka oli sellainen, ettei siinä olisi voinutkaan pysähtyä eikä meillä olisi ollut haisuakaan, mistä lintua hakea. Illalla tipautimme Potun Mikkeliin, kävimme pikaisesti moikkaamassa mummoani ja jatkoimme kohti Parikkalaa, jonne saavuimme kaikkemme antaneina iltayhdentoista aikaan. Olipahan ollut mukava reissu! Mukavaa oli päästä myös sänkyyn nukkumaan kymmenen päivän tauon jälkeen!
J.A.