Taas reissun päälle!
Pari päivää huilittuamme edellisen, katalonialaisten opastusreissun väsymyksiä, päätimme lainata taas Hannan vanhemmilta autoa ja lähteä toiselle kesälomareissullemme kohti Pohjois-Lappia ja Varankia. Reissuseuraksi olimme pyytäneet kaveriani Juha Heimovirtaa Oulusta. Juhan harrastuksena ei niinkään ole linnut, mutta hän harrastaa kuvaamista, ja sitähän linnuissa aina riittää!
Perjantaina 11.7. keskipäivällä olimme saaneet auton pakattua, ja suuntasimme auton keulan kohti pohjoista – taas. Lähes yhtä kyytiä ajoimme Kontiomäelle, jonne Juha saapui junalla.
Reitiksemme olimme valinneet sen reitin, jota pitkin ei tarvitsisi ajaa Rovaniemen kautta. Rovaniemelle kun on tullut jokunen kerta elämän aikana ajettua. Niinpä reittimme kulki Kemijärven kautta ensimmäiselle yöpymispaikallemme Pelkosenniemen Saunavaaraan.
Matkanvarsibongailua
Vaikka Saunavaara olikin erinomainen yöpymispaikka, ei se ollut sitä sattumalta. Saunavaaran pelloilla, kun oli koko kesän saalistellut koiras arosuohaukka. Olipa paikalla epäilty nähdyn naaraskin. Niinpä huonosti nukutun yön (liian kova alusta, äänekäs pohjansirkkupoikue ja joku hemmetin Pirkka Aalto piipitti jotain räyskiä ja viiriäisiä naapurikunnasta), painelin aamuviiden aikaan staijaamaan peltoja. Eipä aikaakaan, kun näin ensin suopöllön lentävän matalalla pellon yllä ja lähes heti perään 3kv koirasarosuon. Porukka teltasta hereille ja pihalle, mutta onnettomat hidastelijat eivät olleet tarpeeksi nopeita. Toisella yrittämällä kuitenkin teltasta ulostautuminen kävi nopeammin, ja kaikki pääsivät näkemään, kun arosuo leijaili peltojen yllä.
Hanna ja Juha kömpivät vielä telttaan nukkumaan, ja minä päätin mennä kuvaamaan arosuota. Ihme kyllä onnistuinkin yrityksessäni, kun lintu laskeutui hetkeksi talon pihaan tolpan nokkaan. Vajaata tuntia myöhemmin paikalle saapuikin tuo em. P. Aalto Piisilän Petrin kanssa, ja pienen odottelun jälkeen arosuo suvaitsi näyttäytyä heillekin. Paikalla lauloi iloksemme myös pikkusirkku.
Porukalla menimme mekastamaan teltalle, jossa yhä edelleen Hanna ja Juha nukkuivat. Yht`äkkiä ylitsemme pyyhkäisi raju sadekuuro, jota ennen onneksi ehdimme purkaa teltan. Pian lähdimme jatkamaan matkaamme kohti pohjoista ja Pirkka ja Petri suuntasivat Kemijärvelle jatkamaan omaa retkeään.
Sodankylässä teimme parikin pysähdystä, joista ensimmäinen tuotti muutaman mustalinnun (mm. poikueen), uivelon sekä lähistöllä autosta nähdyt nuoli- ja muuttohaukan.
Seuraava tärkeämpi pysäys oli kuitenkin vasta Inarin Kaamasessa, jossa bongasimme Neljän tuulen tuvan ruokinta-automaatilla jo pitempään käyneet kaksi naaraspukuista taviokuurnaa.
Tunturikompastelua
Ensimmäiseen varsinaiseen retkeilyetappiimme Karigasniemen Ailigakselle saavuimme iltapäivällä. Hetken jouduimme odottelemaan, kun muutama sadekuuro pyyhkäisi tuntureiden yli, mutta lopulta pääsimme lähtemään kiipeämään laelle. Tundraurpiaisia lenteli ylitsemme, mutta todella pian oli kunnon jymypommin vuoro: näin tunturin lakea vasten rauhallisesti lentävän tunturihaukan! Tuuli kuitenkin vei huutoni, joten Juha ja Hanna eivät lintua nähneet, näkivät vain meikäläisen sohivan jonnekin suuntaan ja huutavan jotain epämääräistä. Onneksi pian taivaalta kuului muutama tunturikihun maukaisu, joten Hanna (ja tietysti Juha) sai vihdoin tämän kauan häntä kiertäneen eliksen. Lintua/lintuja ei kuitenkaan saatu näkyville lainkaan.
Aikamme kiivettyämme pääsimme lopulta tunturin laelle. Juha istahti nojaamaan lakikivikkoa vasten, kun meikäläinen sanoi: ”Tossa sun vieressäs on muuten kiirunoita”. Se siitä lepäämisestä sitten, kiirunoitahan piti alkaa kuvata. Aikamme kiirunoita kuvattuamme aloin ihmetellä missä Hanna on ja soitin tälle: ”Täällä on kiirunoita, tuu kuvaamaan”. Johon Hanna vastasi: ” No täällä on keräkurmitsapoikue, vaihdetaanko?” No niin sitten tehtiin, että ensin kuvattiin keräkurmitsoita, ja sitten kiivettiin takaisin laelle. Kiirunoita ei kuitenkaan enää meinannut löytyä, joten meidän täytyi tyytyä kuvaamaan hauskan näköisiä pulmusenpoikasia, joita juoksenteli laella olleiden rakennusten alla.
Lopulta päätimme lähteä kapuamaan rinnettä alas, ja sieltähän ne kiirunat taas löytyivätkin, ja Hannakin pääsi niitä kuvaamaan. Tunturin rinteellä puurajan korkeudella sitten yövyimme kapustarintojen ja pikkukuovin huutaessa meidät uneen.
Kunnon emämunaus
Seuraavana aamuna (13.7.) suuntasimme kulkumme Piesjängän soille. Rankka suokävely ei kuitenkaan tuottanut mitään elämyksellisiä havaintoja. Toki muutama tunturikihu nähtiin, kuten myös tundraurpiaisia, mustavikloja, vesipääskyjä, piekanoita ym.
Aika pian päätimme kuitenkin lopettaa rämpimisen ja jatkaa matkaa kohti pohjoista. Reittimme varrella Nuvvus Ailigaksella pysähdyimme soittamaan CD-soittimesta sepelrastasta, ja pian rinteen puskista kuuluikin samanlaista kopsutusta meille takaisin. Kun päätin alkaa jahdata seraa kuvan toivossa huomasin kauhukseni, että putkeni ei olekaan kyydissä! Pian tajusin, ettei sitä olekaan pöllitty, vaan se nojaa Piesjängällä 70 km päässä paskahuussin seinään ihmetellen, että mihinkäs se isäntä meni! Kaikkea sitä näköjään voi tapahtua!? Että nyt perhana putkenkin jättää!
No meikäläinen ajoi kuin Ari Vatanen ja muut puristivat rystyset valkosina mistä kiinni saivat ja puolentoista tunnin päästä oltiin putki kyydissä taas Nuvvus Ailigaksen rinteen juuressa kuuntelemassa, josko sepelrastas kuuluisi, niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. (Tai ainakin meikäläinen yritti olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, muista en tiedä.) Tuuli oli kuitenkin taas yltynyt, joten totesimme homman toivottomaksi ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Norjaa ja Jäämerta.
Ja linturetkemme alkaa
Norjan rajan ylityksen jälkeen alkoi taas armoton reissupinnojen hakeminen, toki niitä oli listattu jo siitä asti, kun Juha tuli kyytiin, mutta nyt sitä tehtiin hieman enemmän vakavissaan. Lajit olivat ihmeen kortilla: varis taisi olla ensimmäinen.
Varangerbotniin päästyämme lintuja alkoi taas sitten näkyä oikein urakalla! Mitään mind fuckeria ei tällä kertaa koettu kuten viime kerralla, mutta lintuja oli taas paljon. Oudon näköisiä koirashaahkoja, pilkkasiipiä, mustalintuja, telkkiä, isokoskeloita, lokkeja mukanaan heti ekat pikkukajavat, merikihuja, muutama kuikka, lapasotkakoiras… Ennen Nessebyn kirkkoa näimme myös saalistelevan suopöllön.
Nessebyn kirkolle päästyämme oli ilta jo pitkällä. Sää oli myöskin varsin sateinen, joten alkuun jouduimme vain istuskelemaan autossa. Rannoilta löytyi reilut parikymmentä ristisorsaa, 13 allihaahkaa, pikkukuoveja, jopa 94 punakuirin parvi, pikkusirri, jouhisorsa, kaakkureita sekä kymmenen pikkulokin parvi. Lopulta teltta pystytettiin kirkon takana olevaan saareen ja kömmittiin makuupusseihin.
Tiirailua ja vähän kihuiluakin
Aamulla herättiin staijaamaan ja kuvaamaan Nessebyn anteja. Pian löysin ohi lentävän isokihun (josta sain eliksen). Muut olivat mahdollisimman kaukana kuvaamassa jotain, mutta ehtivät kuitenkin nähdä kauas tuntureita vasten kaartelemaan jääneen kihun. Allihaahkojen määrä oli noussut 19:ään, rannalla oli kuvauksellisia meriharakoita, suosirri sekä tietysti äärimmäisen kuvaukselliset vaalea ja tumma merikihu. Konzan ja kumppaneiden ym. näkemää tiiralokkia ei kuitenkaan löytynyt. Pikkukajavaparvet olivat aivan liian kaukana merellä.
Matkamme jatkui kohti Vadsötä (Vesisaari), jonne päästyämme huomasin heti, että lähin uiva lintuhan on myrskylintu. Sain jopa linnusta muutaman kuvan sen uidessa alle 100m päässä ja Hanna sai jonkinlaisia lentokuvia. Pian huomasimme todella kesyt variksen- ja korpinpojat, jotka aivan välttämättä halusivat tulla kuvatuiksi, no saamansa piti. Vadsön lutakolla oli yli 60 vesipääskyä, tukkasotkia, pari suokukkoa ja pikkusirriä ja rannoilla aivan sairaasti lapintiiroja! Pian kuitenkin lähdimme taas ajamaan rantaa eteenpäin.
Eckerössä kävimme ihmettelemässä rissojen (pikkukajavien) paljoutta. Kuviakin otettiin, mutta muuta ihmeellistä Eckerö ei sitten tarjonnutkaan. Krampenesin kohdalla rannalla istui vanha merikotka ja pian ajaessamme Skallelvissa tien ylitse lensi tunturikiuru. Auto parkkiin ja väki pihalle ja kohti paikkaa, jonne näin linnun laskeutuvan. Eipä ehditty lähellekään sitä paikkaa, kun Hannan jaloista lähti tunturikiurun maastopoikanen. Poikanen saarrettiin ja siitä otettiin mukavia kuvia. Emokin tuli paikalle ensin hieman hätäilemään mutta kun se huomasi, ettei poikasta aiotakaan syödä se alkoi rauhallisesti ruokailla. Tuuli kuitenkin haittasi suuresti kuvaussessiota, mutta jotain sentään saatiin aikaan.
Illaksi päädyimme yöpymään Vardöseen niemeen, josta oli oikein mukavat näkymät sekä merelle että lintusaarille. Kovassa tuulessa teltta saatiinkin kasaan ja ruokkilinnut määritettyä. Kävimme myös ostamassa liput koko seuraavaksi päiväksi Hornöyan lintusaarelle sekä suihkussa Vardö-hotellissa ennen telttaan kömpimistä.
Hornöyan saarelle
Kello 9.00 Norskiaikaa (eli 10.00 Suomen aikaa) lähdimme Vardön satamasta tutulla pikku paatilla kohti Hornöyan lintusaarta. Tällä kertaa olimme siis pääsemässä maihinkin. Tämähän oli se isoin juttu, miksi koko reissulle olimme lähteneet. Pääsiäisenähän olimme samalla veneellä liikenteessä, mutta silloin saareen ei päässyt nousemaan. Silloin Hannan kanssa päätimme, että kesällä pitää sitten tulla uudestaan!
Paatissa oli mukanamme ilmeisesti norjalais- sekä eteläafrikkalaispariskunta, joka pyyhälsi satamaan omalla autollaan! Olivat kaiketi ajaneet koko matkan! Veneen lähestyessä saarta tajusimme, kuinka erilaista saarella oli nyt kuin mitä keväällä oli ollut. Kiisloja ja muita ruokkilintuja oli vuoren seinämät mustanaan. Niitä oli tuhansia. Uivat ruokkilinnut vaivoin jaksoivat väistellä paattiamme. Saareen noustessamme oli rannoilla riskilöitä odottamassa, että missä ne kuvaajat viipyy.
Saaressa alkoivat kameramme laulaa. Riskilöitä oli rantakalliolla, etelänkiisloja uiskenteli rantavedessä ja karimetsot raakkuivat kalliolla. Pienen ylöspäin kävelyn jälkeen istuskeli lunneja aivan polun varrella. Niitä pääsi kuvaamaan jopa parin metrin päästä. Samassa paikassa istuskeli myös ruokkeja, mutta sentään hieman kauempana, ja kiisloja oli jyrkänteellä ylempänä mustanaan. Ja tietysti pikkukajavia oli tuhansia ja tuhansia.
Pian kallion jyrkänteeltä muksahti etelänkiisla päistikkaa kivikkoon. Sen hypättyä jyrkänteeltä lentoon loppui ilmeisesti ilma sen siipien alta. Lintu puisteli hetken päätään ja sukelsi seuraavalta jyrkänteeltä veteen uimaan.
Toisella veneellä saareen saapui jo edellisiltanakin tapaamamme Dick Forsman brittiryhmineen. Dick kertoi, että saaressa pesisi jossain kaikkien muiden 100 000 lintuparin seassa myrskylintu, mutta tarkempaa paikkaa hän ei osannut sanoa. Lupasimme kuitenkin pitää silmämme auki.
Ja kuvattavaa riitti
Toista tuntia kuvattuamme tajusimme, että täällähän alkaa tulla kuuma! Edellisiltana oli ollut niin kylmä, että olimme varanneet päällemme pitkät kalsarit ja toppatakit ym. Nyt kuitenkin alkoi olla lähes helle ja hetken kuluttua, kun kiipesimme saaren huipulla ollutta majakkaa katsomaan kuljimme jo lyhythihaisissa paidoissa.
Ylhäältä palattuamme pidimme evästauon, jonka aikana saattoi kuvata meitä vuorotellen katsomaan tulleita niitty-, luoto- ja lapinkirvisiä. Tiskatessa meinasimme saada äkäiseltä merilokkiemolta nokasta, mutta aivan syystä, rannassahan taapersi sen pienehkö poikanen.
Vatsat täynnä palasimme kuvaamaan ruokkilintuja. Pohjankiislojakin oli nyt saapunut oikein mukavalle digiskouppaushollille. Etelänkiisloja saattoi kuvata silmärenkaalla (ringvia) tai ilman. Lunneja suhahteli koko ajan siivet humisten aivan päittemme vierestä lentoon, melkein joutui väistelemäänkin. Muuten äänimaailma oli hauska: Karimetsot ja ruokkilinnut pitivät erilaisia röhkiviä ja raakkuvia ääniä, pikkukajavat käkättivät ja märisivät siten, että välillä ne kuulostivat aivan itkeviltä ipanoilta.
Fulmarit pesällään!
Kun olimme kuvanneet jo oikein urakalla, päätimme ihan vakavissamme kaivaa esiin sen myrskylinnun pesän. Ja uskomatonta kyllä vartin päästä myrskylintu tuijottikin Hannan putken ruudussa! Se pesi korkealla kaikkien muiden lintujen keskellä erään kalliokielekkeen kolossa. Otettuani muutamia kuvia siitä, jatkoimme kukin omiin suuntiin kuvaamaan lisää.
Iltapäivällä huomasimme Hannan kanssa, että vuoren seinämillä temppuili rengastaja! Pian rengastaja tuli alas, ja pääsimme jututtamaan tätä. Kerroimme hänelle myrskylinnusta, johon hän sanoi, että se ei ilmeisesti kuitenkaan pesi. Myrskylintu kun saattaa istuskella kymmenen vuotta ja harjoitella pesimistä.
Rengastajan poistuttua saaresta menin vielä kerran tsekkaamaan myrskylintua, ja yllätys oli suuri, kun paikalle lehahti toinenkin lintu! Kolossa kykkinytkin lintu tuntui pari kertaa tarkastavan onko alla kaikki hyvin. Taisivat fulmarit kuitenkin pesiä? Myrskylinnut nokkivat hauskasti hellien toisiaan toistakymmentä minuuttia, kunnes koiras huusi pari kertaa ja levitti siipensä ja painui takaisin merelle.
Pian tämän jälkeen ollessani kuvaamassa pohjankiisloja, tömähti jalkojeni viereen taivaalta taas kiisla. Tällä kertaa en päästänytkään lintu pakoon, vaan nappasin sen kiinni ihmeteltäväksi. Aika mukava yllätys, sillä kyseessä oli todella komea ringvia etelänkiisla. Kun kaikki olivat saaneet muutaman kuvan kiislasta päästimme sen menemään.
Yhdeksän tuntia saarella vierähti todella nopeasti. Yhtään aikaisemmin en olisi halunnutkaan tästä lintu- ja varsinkin lintukuvausparatiisista lähteä. Oli ollut viisasta maksaa 50 kruunua ekstraa siitä, että sai olla saarella kolme tuntia pitempään. Tällöin saaressa ei enää ollut ketään meidän kolmen lisäksi. Valitettavasti muistikortteja ja filmejä oli mukana vain rajallisesti, joten kaikkien meidän tuli panostaa kuvissa enemmän laatuun kuin määrään. Lopulta meidät haettiin pois nopealla kumiveneentapaisella, jolla oltiin Vardössä yhdessä hujauksessa.
Maalmanlopunniemellä
Maissa käytiin pikaisesti katsomassa, saisiko jostain päin kaupunkia lisää diafilmiä, vaan eipä löytynyt, sekä hieman lataamassa kameran akkuja Vardö-hotellilla. Sitten lähdettiin jatkamaan ajamista kohti Hamningbergia.
Matkalla Hamningbergiin havaittiin yksi merikotka ja jossain Persfjordenin kieppeillä, vähän ulospäin Smellröristä, löysimme valtaisasta haahkalössistä vaihtopukuisen kyhmyhaahkakoiraan. Hamningbergissä sitten etsittiin mahdollisimman tasainen ja poronpapanaton telttapaikka ja laitettiin teltta pystyyn. Olihan siinä taas ollutkin jo tarpeeksi yhdelle päivälle!
16.7. meikäläinen heräsi ensimmäisenä staijaamaan Hamningbergin aavaa merta. Enpä ehtinyt kauan merelle tuijottamaan, kun suulien ja myrskylintujen lisäksi löytyi muutakin mielenkiintoista – liitäjä! Tumma liitäjä paineli pahassa vastavalossa hiljalleen niemen taakse, enkä todellakaan saanut siitä mitään irti. Pian löytyi toinen samanmoinen, mutta taas tulos oli samanlainen. Toisesta linnusta jäi pikkuliitäjämäinen tuntuma. No, Hanna tuli myös pian staijaamaan, ja pian näimmekin ensimmäisen varman pikkuliitäjän. Itse siirryin pian kivikkoisen tien kulkien majakalle jatkamaan staijia. Ennen Hannan saapumista majakalle olin saanut määritettyä vielä toisen pikkuliitäjän, jonka pääsin näkemään jo hieman paremminkin. Jotenkin vain niistä kahdesta ensimmäisestä jäi hieman paska maku, mitä lie nokiliitäjiä? Näkyipä merellä kolme ison näköistä geetäkin, mutta liian kaukana.
Tuuli alkoi nousta, ja väreily käydä turhan voimakkaaksi. Kun ei enää tarennut lyhythihaisella paidalla olla ulkona, päätimme lopettaa staijauksen. Eihän ulkomailla sovi kärsimysornitologiaa harrastaa!
Merilintuja
Päätimme lähteä ajamaan oikein urakalla Varanginvuonoa takaisin päin, jotta ehtisimme mahdollisimman pitkälle seuraavaksi yöksi. Matkalla törmäsimme taas Dickiin ryhmineen, ja osin heidän avustuksellaan näimme 2/2 kyhmyhaahkaa. Itse kun olimme tuijottaneet enemmän lentäviä lintuja kuin tarkastaneet uivia vessuja. Sepä selitti myös sen, että Dickin ryhmän näkemät molemmat jääkuikkalajitkin olivat jääneet meiltä löytymättä.
Pitkällisten etsintöjen jälkeen Vadsössä löysimme vihdoin Juhalle lisää filmiä. Ensimmäiset lintuhavainnot tehtiin kuitenkin vasta Nessebyssä. Toki Eckerönkin huipulla kävimme jaloittelemassa. Nessebyssä oli kova tuuli, mutta fulmareita tuntui lappavan koko ajan vuonon pohjukkaa kohti. Valo vain oli niin huono, että Nessebyhyn ei lintuja kannattanut jäädä katsomaan, niinpä suuntasimme kulkumme vuonon vastarannalle.
Nessebyn kirkon kohdalla, mutta toisella puolella vuonoa, saimme sitten myötävaloon katsella, kun vuonolla pyöri satakunta myrskylintua, suulia sekä ainakin yksi todella tummalta näyttänyt liitäjä. Kolme mustakurkku-uikkuakin lennähti reissupinnaksi. Aikanaan piti kuitenkin taas lähteä jatkamaan matkaa kohti sisämaata.
Aavalta hiekalta tunturille
Perinteisellä tunturihaukkakielekkeellä oli tietysti pakko stopata, vaikka olimmekin kuulleet huhuja, etteivä linnut olisi enää kotosalla. Emme kuitenkaan ehtineet saada edes niskojamme kipeäksi, ennen kuin plokkasin nuoren rustin lentämästä kielekkeen reunaa pitkin meitä kohti. Lintu laskeutui hetkeksi vuoren laelle, jolloin pääsimme hetken katselemaan uljasta haukkaa paikoillaan.
Högholmenilla keskityimme pääasiassa täysin kaistapäisten lapintiirojen kuvaamiseen. Linnut kolauttelivat liikkuvaa autoakin. Juha yritti epätoivoisesti saada kuvaa tuulta vasten lekuttavasta tiirasta vuori taustallaan, mutta joutui tyytymään taivastaustaisiin kuviin. Lietteillä tepasteli jokunen suosirri, kymmeniä lapinsirrejä, kahdeksan kuovisirriä, 27 punakuiria isosirri seassaan, 18 vesipääskyä sekä suokukko.
Suunnitelmamme jäädä Högholmenille yöksi kariutuivat, kun suojelualueen opastauluun oli merkitty telttapaikka turhan kauas. Niinpä päätimme jatkaa matkaamme kohti tuntureita.
Autotie nousi tuntureille oikein kunnolla! Tunturijärvillä uiskenteli alleja ja kuikkaperhe, piekanoita lekutteli siellä täällä, kihut olivat kuitenkin edelleen merikihuja. Lopulta päätimme jäädä yöpymään tunturiin todella vehreään jokiuomaan, jossa oli ensimmäistä kertaa hyttysiä, jopa liikaakin.
Ra(n)kka(a)kivikkoa
17.7. Aamulla vihdoin herättyämme jatkoimme matkaa kohti Syltefjordenia. Tunturijärvet tarjosivat edellispäiväisten lajien lisäksi yhden lapasotkakoiraan, ja viimein löytyivät myös ensimmäiset tunturikihut. Syltefjordenin pohjukkaan pääsimme kello kymmenen aikaan päivällä. Ensin teimme maittavat trangia-ateriat, ja sitten lähdimme reippailemaan 11 km pituista kävelyä kohti suulakoloniaa!
Rankkaa oli kävely, sillä pääasiassa kävelimme ikävässä kivikossa, ja nousut olivat todella jyrkkiä. Merenpinnan tasalta lähdimme nousemaan noin 400m korkean tunturin yli. Hanna ja Juha kantoivat rinkkoja selässään, minun kantamukseni näyttäessä ehkä hieman helpommalta. Toki putkessa armottomine jalustoineen ja repullisessa nestettäkin riitti kantamista.
Pian näimme vuonon toisella rannalla vaalean seinämän. Seinämän väri johtui tietysti lintujen ulosteista, mutta mukava yllätys oli nähdä, että seinän olivat tapetoineet merimetsot. Muuten lintuhavainnot olivat varsin vähissä. Suurin syy tähän oli toki se, että koko ajan piti tuijottaa omiin jalkoihinsa, sillä kivikossa piti katsoa todella tarkkaan mihin astui.
Parin tunnin kävelyn jälkeen reitti laski laaksoon parin tunturin välille. Laaksossa virtasi pari puroa, jotka ylitimme kahlaamalla. Ensimmäisen näistä varresta löytyi kiiruna. Ilmeisesti se oli käynyt juomassa. Hauskaa havainnossa oli se, että lintu oli korkeintaan 20m meren pintaa korkeammalla.
Pian reitti nousi taas tunturiin, ja tämän tunturin jälkeen laskimme alas hylätylle kalastajakylälle, jossa huilasimme hieman pitempään. Kylän kiviaidalla kävi hetken istuskelemassa vuorihemppopariskunta. Olipa mukava nähdä näitä lintuja omassa pesimäympäristössään.
Keli oli varsin kylmä ja tuuli navakka, joten varsin pian teki taas mieli lähteä kävelemään. Matkalla olimme tavanneet eteläeurooppalaisen pariskunnan, joka oli kertonut meille, että kannattaa nousta saman tien taas tunturille, ja jatkaa suulakolonialle tunturin laella. Näin myös teimme.
Suulakolonia
Viimeiset neljä kilometriä noustiin sitten todella raskaskulkuisessa kivikossa kivikasoja seuraillen. Kuljimme huipulta huipulle toivoen, että vihdoin saapuisimme perille, mutta aina edessä näkyi uusi huippu, jonka laella oli taas uusi kivikasa merkkinä reitistä. Lopulta saavuimme kuitenkin laelle, jonka takana avautui valtaisa jyrkänne. Jyrkännettä jatkui ja jatkui, kuulopuheiden mukaan kuusi kilometriä! Pikkukajavia oli aivan sairaasti, kuulemma 150 000 paria! Mutta suoraan edessä alhaalla pystysuoran rotkon alla lenteli kymmeniä suulia rahisevasti äännellen!
Juhan ja Hannan saapuessa hieman jäljessäni paikalle, oli ainakin Juhan pettymys suuri. Vaikka paikka oli aivan mielettömän upea ja lintuja aivan sairaasti, huomasi Juha kauhukseen, että suulat olivat aivan liian kaukana kuvausta ajatellen. Suulakolonia pesi noin 250 metriä jyrkänteen alapuolella kalliopaadella eivätkä ne juuri nousseet korkeammalle edes lentelemään.
Minä aloin kyllä saman tein digiscouppaamaan lintuja, ja Hannakin oli varsin tyytyväinen näkemäänsä, vaikka kuvat näyttivätkin jäävän haaveeksi. Juha alkoi kuitenkin etsiä keinoa, miten kalliojyrkänteeltä pääsisi lähemmäs suulakoloniaa.
Merikotkia kaarteli taivaalla toistakymmentä, parhaimmillaan kahdeksan kerrallaan. Pulmunen kantoi ruokaa kallionkielekkeen halkeamaan poikasilleen. Tuulikaan ei päässyt puhaltamaan kielekkeelle, sillä se oli hieman suojassa tunturin huipun alapuolella. Oli todella miellyttävää!
Lopulta Juha saapui kertomaan meille, että kyllä sinne alas pääsee! Juuri kolonian kohdalla oli kanjoni, joka oli noin 45 astetta jyrkkä, ja täynnä pientä kiveä, mutta reitti todellakin näytti mahdolliselta. Ei muuta kun kuvausvälineet mukaan ja laskeutumaan. Laskeutuminen oli todella hurja! Koko ajan piti katsoa, ettei kukaan ollut suoraan ala- tai yläpuolella laskeutumassa, sillä milloin tahansa saattoi jalan alta lähteä kiviä vierimään – ja pienet kivet irrottaisivat sitten suurempia kiviä… Tietysti vielä, kun olimme laskeutumassa noin puolessa välissä, alkoi sataa vettä. Noin puolessa tunnissa laskeuduimme aivan suulakolonian tasolle, mikä kyllä todella kannatti! Suulien kivipaasi oli enää noin 50 metrin päässä meistä. Toki ne olivat nyt hieman meidän yläpuolella, mutta nyt niitä pääsi kyllä varmasti kuvaamaan kaikki. Lintuja olisi päässyt kuvaamaan vielä paremmaltakin hollilta eräältä kielekkeeltä, mutta nyt sinne ei ollut asiaa kiivetä, sillä sade oli kastellut kasvit todella liukkaiksi, ja tälle kielekkeelle olisi pitänyt kiivetä pahimmillaan noin 40 senttistä levennystä pitkin.
Vihdoin sade hieman rauhoittui, ja saatoimme aloittaa kuvaamisen. Valo oli edelleenkin varsin heikko, mutta suulat olivat nyt jo niin lähellä, että minun piti jopa välillä hieman perääntyä, että linnut mahtuisivat kokonaan kuvaan. Joillakin suulilla oli pesässään hauskan näköisiä poikasia, jotka olivat valkoisia ja untuvaisia. Suulia myös lenteli koko ajan mereltä paadelle, muutamat verryttelivät välillä siipiään, jotkut taas rähisivät naapuripesässä istuskelevien lintujen kanssa. Pari metriä meidän yläpuolellamme pikkukajavat istuskelivat seinämällä äännellen.
Toista tuntia kuvattuamme olimme kuvanneet filmit ja muistikortit lähes täyteen. Hanna oli ainoa, jolla oli vielä jonkin verran filmiä jäljellä. Minulla oli muistikorteissa tilaa enää kahdeksalle kuvalle ja Juhalla oli enää neljä ruutua jäljellä. Niinpä lähdimme kipuamaan takaisin ylös. Kiipeäminen olikin lopulta huomattavasti helpompaa. Toki se oli raskaampaa, mutta kun kiipesi nelinkontin rinnettä ylöspäin, se ei ollut lähellekään yhtä vaarallista kuin laskeutuminen oli ollut.
Lopulta pääsimme kaikki takaisin tavaroidemme luokse jyrkänteen päälle. Aloimmekin saman pystyttää telttaa noin kolmen metrin päähän jyrkänteen reunasta. Telttaa pystyttäessämme lensi ohitsemme vanha tunturihaukka. Valitettavasti teltta ei ollut vielä niin valmiina, että siitä olisi saanut telttapinnan, joka pitää sopimuksemme mukaan hoitaa teltasta sisältä. Pulmunen ja kärppä kävivät myös katselemassa teltan pystytystä. Pian oli teltta pystyssä ja pienen iltapalan jälkeen olimme valmiita nukkumaan (toki iltapuuhastelija Juhalla meni vielä noin puoli tuntia puuhasteluihin).
Paluumatkalle
18.7. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään. Olihan meillä taas edessämme rankka kävely takaisin autollemme. Jonkin aikaa staijasimme merelle, josko joku kova merilintu olisi näkynyt tai sitten valaita, mutta saimme tyytyä tuhansiin ruokkilintuihin ja kymmeniin tuhansiin rissoihin sekä kouralliseen merikotkia. Lopulta tavarat olivat taas paketissa, ja lähdimme taas kivikkoon patikoimaan. Kävely meni yllättävän leppoisasti. Olihan kannettavaakin nyt huomattavasti vähemmän, kun eväät oli syöty ja nestettä juotu litratolkulla. Neljässä tunnissa olimme taas autolla. Matkalla olimme nähneet taas kiirunan ja Hanna ja Juha löysivät myös merikihun poikasineen.
Pienen evästelyn ja auton uudelleen pakkauksen jälkeen, olimme valmiita lähtemään pitkälle kotimatkalle. Kunhan pääsimme taas pitkästä aikaa kännykkäverkon kantaman sisäpuolelle, oli piipitys sen mukaista. Minunkin piti hoitaa pari puhelua, jotta olisi edes mahdollisuuksia aloittaa kahta päivää myöhemmin työt terveyskeskuksella.
Tuntureilla näkyi taas alleja, merikihuja sekä viimein myös tunturikihupariskunta kuvattavaksikin asti! Mennessä olimme jo nähneet saman pariskunnan, mutta silloin ne lentelivät korkealla. Tällä kertaa löysimme kuitenkin todella helposti maastopoikasenkin. Viimeiset kuvat siis uhrattiin tähän tunturien riukupyrstöön sekä sen vielä pienehköön ruskeaan jälkikasvuun.
Högholmenilla oli huomattavasti rauhallisempaa kuin viimeksi, joten sieltä selvittiin todella nopeasti. Rustikallioilla ei edes pysähdytty. Matkanteko oli siis nyt aika hurjaa!
Skippagurrasta päätimme ajaa Utsjoelle Norjan puolta, mikä oli lopulta järkevä ratkaisu, sillä tie oli todella hyväkuntoinen. Löytyipä matkan varrelta hyvät kaupatkin.
Väsynyttä loppumatkaa
Lapin läpi baanattiin todella tasaisen tappavaa vauhtia, ilman mitään mainittavia tapahtumia. Saariselällä sentään käytiin matkan varrella Riekonkiepissä suihkussa. Loppuiltaan sattui sitten kaikki haviksetkin, kun ensin Sodankylässä näkyi kuukkeli ja sitten bongaimme Sattasesta (jo menomatkallakin yritetty) viiriäinen. Juha ajeli tasan puoleenyöhön asti, minkä jälkeen viimeiset sata kilometriä ajoin minä. Lopulta päätimme jäädä yöpymään taas arosuohaukkapaikkaan Pelkosenniemen Saunavaaraan.
19.7. Aamulla heräsimme aikaisin, ja lähdimme saman tien jatkamaan matkaa. Rovaniemen maalaiskunnassa sentään kurvasimme bongaamaan Auttikönkäältä virtavästäräkkikoiras Juhalle elikseksi sekä koskikara minulle kuukausipinnaksi. Juha pudotettiin sitten kyydistä Pudasjärvellä puolenpäivän tietämillä suoraan Oulun bussiin. Hannan kanssa me kävimme syömässä Pudiksessa, jonka jälkeen ajelimme yhtä kyytiä Parikkalaan asti. Toki joku jäätelöpysähdys tehtiin jossain matkan varrella. Lopulta kuitenkin olimme kotosalla jo hyvissä ajoin lauantai-iltana. Näin jäi meille reippaasti aikaa toipua taas rankasta lomasta ennen maanantaita, jolloin pitäisi aloittaa työt.
Olipahan kerrankin saatu viettää kunnon kolmeviikkoinen kesäloma! Kilometrejä tuli mittariin reissuiltamme yhteensä 5555. Lapin-Varangin reissulla siis 3555 kilometriä. Katalaanien kanssa havaitsimme yhteensä 150 lintulajia (+ pari lajia heille Helsingistä) ja toisella reissulla 140 lajia, joista 88 Norjassa. Yhteensä näillä reissuilla havaitsimme huikeat 204 lintulajia!
J.A.
