Jälleennäkeminen

6.7. ajoimme työpäiväni päätyttyä Hannan ja tämän pikkuveljen Miikan kanssa Helsinkiin. Shoppailtuamme hieman suuntasimme Kirkkonummelle vanhempieni luokse majoittumaan.

7.7. Aamusta Hanna lähti junalla stadiin yhä shoppailemaan, mutta me Miikan kanssa heräsimme vasta yhdeksän aikoihin ja suuntasimme varsin pian Espoon Finnolle retkelle. Oli hämmästyttävää laskea paikalta 64 harmaasorsaa ja liejukanojakin 26 lintua. Miikalle oli mukava näyttää myös jouhisorsa, lapasorsia, taveja, tiklejä ja muita tavallisia lajeja, joita altailla näki läheltä. Nuottalahden puolella sukelteli tuttuun tapaan muutama haahkakin.

Yhdentoista aikaan otimme suunnan Helsinki-Vantaalle, jonne hyvä ystävämme Paul French oli saapumassa Englannista. Saatuamme viimein auton parkkiin ja käveltyämme pitkän tovin oikealle portille, oli Hannakin jo paikalla. Pian saapui Paulkin ja suuntasimme saman tien Jumboon syömään ja ostamaan hieman eväitä.

Paul oli saapunut retkeilemään kanssamme kahdeksi viikoksi ja tarkoituksenamme oli retkeillä todella aktiivisesti aina Helsingistä Varangille saakka! Tavoitelajeina Paulilla oli hieman toistakymmentä elislajia sekä saman verran muita lajeja, joita hänelle oli harvemmin tullut vastaan. Toki tiedossa oli, että ajankohta ei useimmille lajeille enää ollut kovinkaan optimaalinen, joten kaikkia lajeja emme mitenkään saisi hoidettua. Parhaamme tietysti tekisimme, että suurin osa lajeista löytyisi.

Pian olimme Viikissä Pornaistenniemen parkissa todella kovassa vesisateessa odottelemassa sään selkiämistä. Kun sade hieman taukosi kävelimme hiljalleen tornille aloittaen samalla reissupinnalistan pidon ja kohta listalle saatiin jo satakielikin. Tornilta tietysti näkyi lajeja runsaasti lisää: valkoposkihanhi, räyskä, uuttukyyhkyjä jne. Pitkoksilta löytyi mukava kuuden viiksitimalin parvi ja luhtakanat rääkyivät kertaalleen kimpparääyntää. Jatkoimme pitkoksia Lammassaareen, josta ehti löytyä koivun latvuksessa piilotellut kultarinta ennen kuin taas alkoi sataa kaatamalla. Pidimme reilut puoli tuntia sadetta tornin alla ennen kuin sade taas taukosi. Sitruunavästäräkki naaras näyttäytyi onneksi ilahduttavan nopeasti ja kävipä tolpan nokassa myös nuorukainen pikaisesti. Räyskiä, harmaahaikaroita, kyhmyjoutsenia jne. ehdittiin myös tovi katsella ennen kuin siirryimme Etu-Viikkiin bongaamaan siellä jo muutaman päivän paikalla ollutta mustaotsalepinkäistä. Lintu löytyi nopeasti ja päätimme vielä jatkaa Espoon Laajalahteen sateen pudottamien kahlaajien toivossa.

Laajalahdelta olivat kahlaajat ehtineet jo valtaosin lähteä, kun sade oli loppunut. Tapasimme paikalla useita orneja, jotka olivat olleet paikalla heti sateen jälkeen ja ilmeisesti sen aikanakin ja he olivat nähneet ihan mukavasti kahlureita. Mustaviklo, suokukkoja, pari lapinsirriä, pikkutylli, kanadanhanhia, keltavästäräkkipari jne., rikastuttivat kuitenkin lajilistaamme.

Jatkoimme varsin vauhdikkaasti kohti itärajaa, pysähtyen seuraavaksi vasta Haminan Lupinlahdella, jossa rastaskerttunen lauloi vain yhden säkeen ja räyskä kierteli lahdella. Taas vaihteeksi syötyämme saavuimme iltakymmenen aikaan Kirkkojärvelle. Pikkuhuittia ei kuitenkaan kuulunut, vaikka sinnikkäästi päivystimme paikalla puoleenyöhön saakka. Luhtahuitteja oli useita, kurjet mekastivat ja ryti- ja rastaskerttuset lauloivat vaimeasti pätkittäin.

Kovia lajeja liukuhihnalla

8.7. vuorokauden vaihduttua jatkoimme sisämaahan ja Savitaipaleen Jäkälänjärvelle, jossa ruokosirkkalintu surisi yhä tauotta. Luhtahuitti huittaili myös. Matka jatkui Lappeenrannan Mentulaan, jossa pikkukultarinta oli jo hiljentynyt taikka sitten ottanut hatkat. Ruisrääkkiä kuitenkin kuului useita. Rääkkiä oli Joutsenossa vaikka kuinka paljon lisää ja Korvenkylän viirusirkkalintukin tirisi yhä paikallaan. Päätimme vain pikaisesti pointsata sen ja tulla paikalle uudelleen aamuvalossa.

Seuraavaksi etsiskelimme yölaulajia Konnunsuon ympäristöstä, mutta valtaosa linnuista oli jo hiljentynyt, olihan kesä ja suurin osa pesinnöistä jo pitkällä. Onneksi Pikku-Läykästä löytyi teeren lisäksi niin viita- kuin pensassirkkalintukin, joten olimme muutamassa tunnissa havainneet kaikki Suomessa havaitut neljä sirkkalintulajia.

Kotasaaren lampivikloperheestä olivat vielä naaras ja ainoa hengissä selvinnyt poikanen paikalla. Myös kolme lapinsirriä ja kaksi pikkusirriä kahlaili altaalla pikkutyllien kera. Perä-Aholasta bongattiin Paulille kotipihaltakin tuttu turturikyyhky, mutta meille Hannan kanssa turiseva lintu ei ole todellakaan arkipäivää, ja tietysti Miika sai taas yhden eliksen lisää. Paikalla oli muutama muukin bongari, mm. Lindénin Andreas, jotka olivat palaamassa Pohjois-Karjalasta tundrakurppeloa bongaamasta. Valitettavasti lintu oli lähtenyt jo paikalta, joten me emme sitä saaneet reittimme varrelle. Tiltaltti ja peukaloinen lauloivat itsensä myös reissupinnalistalle.

Käytyämme kuvaamassa viirusirkkalintua aamuauringossa jatkoimme matkaa. Ruokolahdella 6-tien yli muutti 60 mustalinnun parvi ja me jatkoimme Rautjärven Punasvaaran vanhaan metsään, josta ei löytynyt edes kanalintuja, jokunen tiltaltti ja peukaloinen sentään. Myös kanahaukka löytyi lähiseudulta.

Aamu oli jo pitkällä, kun viimein olimme Parikkalassa, ja vietyämme Miikan, olimme vihdoin kotonamme. Eipä mennyt monta hetkeä, kun olimme kaikki unten mailla.
Kovin monta tuntia emme malttaneet nukkua, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Illalla suuntasimme Siikalahteen tutustumaan, mutta uivelonaarasta ja paria harmaahaikaraa kummempaa ei näkynyt. Toki ihmeteltävää Paulilla riitti mustakurkku-uikuissa ja härkälinnuissa ym. Kaukolasta löytyi ensimmäinen viitakerttunen lurittelemasta. Kävimme myös yrittämässä viirupöllöjämme pesäpaikaltaan, mutta poikue emoineen oli jo siirtynyt kauemmas metsiin eikä niitä enää sinnikkäästä yrityksestä huolimatta löytynyt. Pyrstötiaisia ja hiirihaukka kuitenkin havaittiin.

Parikkalan lajeja kiireellä

9.7. Pari tuntia taas nukuttuamme suuntasimme yölaulajaretkelle Saaren suuntaan. Akanvaaran Tetrisuolla näkyi ruokaa kantava sinisuohaukkanaaras ja Akonpohjassa tornin läheisellä pellolla lauloi viitakerttunen, pensassirkkalintu sekä luhtakerttunen ja joka pellolla oli ruisrääkkiä. Nopeasti verkot pystyyn ja kohta meillä oli niin viitakerttunen kuin pensassirkkalintukin rengastettuina.

Yölaulajat olivatkin jo mukavasti hoidossa, joten päätimme suunnata takaisin kohti Parikkalaa ja Paulin elislajeja. Onneksi pysähdyimme vielä Pohjanrannan ympäristössä, sillä Kangaksen pelloilla pytpytti sponde viiriäinen!

Argusjärvellä en ehtinyt kuin kerran viheltää, kun harmaapäätikka jo lensi ylitsemme – oli jo Paulin aikakin saada ensimmäinen eliksensä! Harmaapäätikkoja pyöri paikalla yhden emon lisäksi kolme nuorukaista, jotka kaikki viheltelivät aktiivisesti. Linnut eivät harmi kyllä oikein tulleet näytille, joten kuvia ei saatu. Viitasirkkalinnun laulu kantautui jostain kauempaa hetken korviimme ja myös mustapääkerttu lauloi huilumaista lauluaan.

Siikalahden ympäristöstä ei kauan tarvinnut valkoselkätikkaa haeskella, vaan kohta Paul sai jo toisen eliksensä. Mutta näitäkään lintuja ei liiemmin päässyt ihailemaan, sen verran ne olivat liikekannalla.

Melkoniemen metsiin ajettuamme Parikkalan kuuluisat kuukkelit antoivat odottaa itseään pitkään. Odottelimme niitä toista tuntia ja kun niitä ei alkanut näkyä, päätimme yrittää löytää metsien muita asukkaita kuten kanalintuja. Niitäkään ei kuitenkaan löytynyt, mutta sattumalta törmäsimme kuin törmäsimmekin kuukkeleihin aivan keskellä metsää. Onneksi niille eväämme kelpasivat ja näin Paul pääsi ihailemaan elislajiaan lähietäisyydeltä. Töyhtötiaisia, puukiipijöitä, kuusitiainen ja pikkulepinkäisiä näkyi myös ja peukaloisia ja tiltaltteja kuultiin.

Jatkoimme vielä eräälle kaakkurilammelle katsomaan kaakkuriperheen touhuiluja, ennen kuin jatkoimme rättiväsyneinä kotiin pitkille päiväunille.

Illalla pakkasimme kaikki tavarat autoon ja lähdimme kiireisen aikataulun ajamina kohti Pohjois-Karjalaa ja pikkuhiljaa myös kohti Varankia. Ensimmäisen kunnon stoppimme teimme Tohmajärven Niiralassa, jossa olimme jo keskiyöllä.

Lieksasta taas rareja

10.7. Ehdimme nukkua nelisen tuntia autossa ennen optimaalisinta pikkukultarinnan lauluaikaa. Paikalle saapui hieman ennen neljää myös Rokkasen Jukka kolmen paljon minuunkin yhteydessä olleen espanjalaisornin kanssa. Nämä olivat jo edellisiltana yrittäneet tuntitolkulla caligataa. Itse meinasin, että jos neljän jälkeen ei lintua ala kuulua, niin se on lopullisesti hiljentynyt. Kello oli vain pari minuuttia yli neljä, kun lintu alkoi laulaa keskellä ruokohelpipeltoa! Parempaakin biotooppia oli kyllä ympärillä tarjolla! Lintu kuitenkin oli lopulta hyvinkin aktiivisesti äänessä ja muutamat saivat nähtyäkin sen vilaukselta. Myös viitakerttunen lauloi laiskasti paikalla ja peukaloinen kauempana kuusimetsässä.

Me jatkoimme Kontiolahdelle erääseen vanhaan metsään, josta meillä oli vinkkiä varpuspöllöstä. Jo matkalla tiellä käveli upea ukkometso kaulahöyhenystään pörhistellen. Ja perillä varpuspöllöatrappiin reagoi voimakkaasti pari pohjantikkaa – taas elis Paulille ja jo kolmas tikkaelis! Myös kanahaukkapoikue huuteli paikalla ja pikkukäpylintuja oli runsaasti, joten äänimailma oli varsin mukavaa kuunneltavaa.

Päiväksi ajoimme Lieksan Patvinsuolle, jossa kävelimme yhteensä noin kahdeksan kilometriä Teretin lintutornille ja takaisin. Reissu oli lähinnä suomaisemien ihailua, sillä linnut olivat hämmästyttävän vähissä! Sentää pikkukuovi, muutamia kapustarintoja, kurkia, teeri, pikkulepinkäinen sekä parhaina kolme pohjansirkkua nähtiin. Iltapäiväksi pistimme Suomun leirintäalueelle teltan ja nukuimme pitkälle iltaan.

Yhdentoista nurkilla jatkoimme Lieksan Sorsalaan, jossa tapasimme taas Jukan ja espanjalaiset. Pian löysimme märältä pellolta ensimmäisen heinäkurpan ruokailemasta ja eipä aikaakaan, kun pellolla soidinsi kaksi lintua pomppien! Kolmaskin lintu pellolla oli, mutta varmuutta ei saatu soidinsiko se lainkaan. Upeaa, tätä emme olisi uskonut ihan vähään aikaan Suomessa kuulevamme!

Karhuja – paljon ja läheltä!

11.7. Nukuimme hieman lisää Niitty-Jamalin pelloilla, josta minä yritin muiden yhä nukkuessa löytää vuodariksi paikalla pitkään viihtynyttä harmaasirkkua. Lintu oli kuitenkin ainakin aamuyön hiljaa, joten päätimme lähteä jatkamaan matkaamme, sillä harmaasirkku ei tuntunut muita kiinnostavan lainkaan. Kaakattaen ylilentänyt kaakkuri oli pellolla olleiden pikkukuovien ohella paikan ainoa havainto.

Aamu-unet nukuimme Sotkamon Vuokatin huipulla hiihtohissien rakenteissa käveltyämme ensin hieman rinteen metsissä havaitsematta kuitenkaan juuri mitään. Komeita metsiä rinteen takana kyllä oli. Lähes Sotkamon keskustassa eräällä levikkeellä havaitsimme pohjansirkun ennen kuin klo 11.00 menimme Jarvan Ilkan kanssa Urheiluopiston ravintolaan syömään. Juttua olisi luistanut pitempäänkin, mutta Ilkalla oli töitä ja meidän piti lähteä kohti Suomussalmen Martinselkosta ja karhukojua, joka olikin syy, miksi alkureissumme aikataulu oli ollut näin tiukka! Olimme saaneet kojupaikat täksi päiväksi ja paikalla piti olla kolmelta iltapäivällä.

Ajoimme yhtä kyytiä Suomussalmelle ja pysähdyimme vain kerran kymmenkunta kilometriä ennen Martinselkosta, kun eräällä hakkuaukealla kisaili kolmen isolepinkäisen poikue. Muutamia minuutteja yli kolmen parkkeerasimme automme Martinselkoseen, josta noin 45 minuuttia myöhemmin lähdimme seitsemän muun ja oppaan kanssa ensin autolla ja lopulta pari kilometriä kävellen karhukojuille. Kaksi ulkomaalaista jäi suonlaitakojulle ja yksi suomalainen meni perimmäiseen yhden hengen ammattilaiskuvaajakojuun, joten meidän kanssa suureen kojuun tuli vain kolme italialaista sekä opas. Niinpä meillä oli varsin ruhtinaallisesti tilaa ja pääsimmekin valtaamaan kojun parhaat kuvauspaikat.

Eipä mennyt kuin muutama minuutti, kun ensimmäiset nallet jo saapuivat ruokailemaan kojujen edustalle lohiateriaansa. Koskapa kello ei ollut vielä edes iltaviittä, niin valo oli erinomainen kuvaukseen ja kamerat alkoivatkin laulaa saman tien. Nalleja saapui pikkuhiljaa lisää ja lisää ja kohta puun latvuksiin saapui haarahaukkakin omaa saalistaan kärkkymään. Haarahaukka haki saaliinsa komeasti syöksymällä uskaltautumatta laskeutua lainkaan karhujen sekaan. Saaliinsa napattuaan se laskeutui aina hetkeksi puiden oksille, ennen kuin lähti viemään ruokaa oletettavasti pesälleen. Parhaimmillaan näkyvillä oli yhtä aikaa reilu tusina karhuja, kaksi haarahaukkaa, esiaikuinen merikotka sekä vanha tuhkaselkälokki, joten kuvattavaa todella riitti pitkälle valoisaan yöhön saakka! Reissun ensimmäiset tilhet kuultiin myös jossain vaiheessa. Karhuja oli yhteensä paikalla reilut parikymmentä, mm. yhdet tämän kesäiset kaksospennut sekä yhdet viimevuotiset kolmoset, jotka välillä isompiaan säikähdettyään kiipeilivät puihin karkuun. Isommat karhut olivat varsin rauhallisia, joten emme yhtään kunnon tappelua nähneet, mutta yhden sentään kuulimme – olipa hurjan kuuloista karjuntaa! Puolen yön jälkeen sekä valo että karhujen aktiivisuus väheni selvästi ja yhden aikaan yöllä saatoimme huoleti painua pehkuihin.

Taas kutsuu mua Kuusamo

12.7. Aamun valjetessa muutama karhu kävi vielä nuolemassa viimeisiä lohen rippeitä kiviltä ja haarahaukkakin tuli vielä kuvattavaksi, mutta seitsemän aikaan pakatessamme tavaroita kasaan, ei haaskalla ollut enää vähään aikaan ollut liikettä. Juuri kun olimme lähdössä, saapui yksi suurimmista ja varmasti vanhin hieman seniilin oloinen nalle harmiksemme haaskalle, mikä tietysti hankaloitti meidän porukkamme lähtöä, sillä karhu oli meistä vain noin kymmenen metrin päässä! Nallevanhus ei suostunut lähtemään, vaikka oppaamme kuinka yritti ajaa sitä tiehensä. Lopulta ei auttanut kuin lähteä porukalla ulos. Viimein kun koko porukkamme oli ulkona, nalle suvaitsi löntystää metsään odottamaan, että olisimme hieman kauempana ennen kuin se taas palaisi haaskalle kaapimaan viimeisiäkin ruoan rippeitä maasta.

Kävelymatkalla kuvasimme vielä karhujen jälkiä, niiden tuhoamaa muurahaiskekoa, raapimapuita sekä näimme pari pohjansirkkua. Keskuksella kävimme suihkussa ja latailimme kaikki akkumme täyteen ja kuvailimme ruokintapaikalla käyneitä paria kuukkelia, nuoria punatulkkuja, urpiaisia, viherpeippoja jne.

Jatkettuamme matkaa taas kohti pohjoista, emme ehtineet ajaa kuin parikymmentä kilometriä, kun erään pitkän suoran kohdalla kaukana edessämme tien ylitse löntysti karhu! Minä tahansa muuna päivänä täysin sponde karhu olisi ollut aivan käsittämätön jymypaikku, mutta jotenkin edellisyö laimensi havainnon arvoa. Vain vähän tästä ja tien yli juoksi hirvi, joka tuntui nostattavan autossa enemmän tunteita. Monta tuhatta kilometriä sitä onkin tullut ajettua toivoen, että näkisi sponden karhun edes kohtuullisen hyvin, sillä aiemmat havaintoni ovat olleet varsin surkeita.

Jatkoimme suoraan Kuusamoon ja Iivaaralle saakka. Heti sillan ylitettyämme kuulimme tiksuttavan pikkusirkun, mutta jatkoimme suoraan majoitus- ja ruokatavarat mukanamme vaaran rinteen nuotiopaikalle saakka, johon pystytimme teltan ja jatkoimme kävelyä aina vaaran laelle saakka. Iltapäivä ei tietenkään ollut parasta retkeilyaikaa, mutta onneksi kauan meitä karttanut pyy sentään löytyi, jopa ihan poikueen voimin. Vihdoin Paul sai tämän kauan jo haetun eliksen. Sinipyrstöjä ei arvatenkaan löytynyt ja muutenkin oli hiljaista, sentään yksi koppelo rysähti lentoon.

Tosi pitkä retkipäivä!

13.7. Teltalla nukuimme muutaman tunnin ja herättyämme purimme tavarat ja päätimme jättää Iivaaran ja suunnata Konttaisen ja Valtavaaran metsiin. Matkalla pääsimme kuvaamaan sähkötolpan nokassa istuskellutta kanahaukkaa ja pian parkkeerasimme Konttaisen parkkipaikalle. Kävelimme Konttaisen laelle kuullen kolme toisilleen rätissyttä sinipyrstöä, joita ei kuitenkaan onnistuttu näkemään, sillä ne hiljenivät aivan yhtäkkiä. Laelta löytyi kesy kuukkelipari, joita Paulkin pääsi ruokkimaan kädestä. Keli oli valitettavasti muuttumassa sateiseksi, joten päätimme jatkaa muualle ajatellen, että palaisimme paikalle vielä aamulla, mikäli keli paranee.

Jatkoimme Vaimosuolle, jossa lapinuunilintu lauloikin tiedotetulla paikalla. Linnusta saatiin oikein hyvät äänitykset, mutta kuvattavaksi se ei oikein suostunut, kun se liikkui suurella alueella ruokaa keräillen. Pari pohjansirkkua löytyi täältäkin. Seuraava pinnapaikkamme oli Rukan Saaruanlammet, jossa hissivaijerilla lauloi koiras virtavästäräkki komeasti. Harmi vain, että lintu oli varsin säikky, joten äänitykset jäivät lyhyiksi pätkiksi. Reissun ties monesko kuukkelikin näkyi lennossa tien yli.

Aamu oli jo pitkällä, kun palasimme Konttaiselle. Kiipesimme taas rinnettä noin puoleen väliin, kunnes kuulimme ensimmäisen sinipyrstön hyittäilevän kutsuääntään. Lähestyessämme sitä kuulimme myös kaukaista sinipyrstön laulua jostain Valtavaaran puolelta. Molemmat linnut kuitenkin hiljenivät aivan liian nopeasti.

Pikkukäpylintuparvien ohella ylitsemme lensi pari parvea isokäpylintuja, mutta sinipyrstöä emme olleet vieläkään nähneet kuin todennäköisesti vilaukselta. Lopulta päätimme palata autolle. Olimme juuri saapumassa parkkipaikalle, kun Paul huomasi linnun pomppimasta viimeisiltä pitkospuilta ennen autoamme – nuori sinipyrstö! Valitettavasti Paulin kamera oli autossa ja Hannan kamera ei suostunut nopeasti yhteistyöhön, joten kuvat jäivät saamatta. Lintu pomppi matalaan pusikkoon vieressämme eikä sitä enää löytynyt uudelleen. Onneksi lähipuihin laskeutui pari isokäpylintua ja kohta ylitsemme lensi vajaan kymmenen kirjosiipikäpylinnun parvi äännellen, joten murehtimiseen ei ollut varaa!

Jatkoimme jo aamukahdeksan aikaan kohti Kemijärveä, vaikka olimmekin todella väsyneitä! Vain parikymmentä kilometriä ennen Kemijärveä minun oli pakko ajaa sivuun eräälle levikkeelle, sillä olin aivan liian väsynyt ajaakseni enää metriäkään! Tiellä juoksennelleet sadat porot olivat hidastaneet matkantekoa ja tehneet näin siitä hieman raskaampaa. Huussivisiitti metsään paljasti syyn, miksi kaikki porot olivat hakeutuneet tielle – hyttysiä oli metsässä aivan sairaasti!

Puolen tunnin sikeiden unien jälkeen aamukymmenen jälkeen kurvasimme veljeni Pirkan uuden asunnon pihaan ja kahvittelun jälkeen suuntasimme sellulle, jossa Pirkalla on lupa retkeillä. Näin pääsimme lisäämään pinnalistallemme myös eri kategorian lajin – tiibetinhanhen, joita oli altailla 22 yksilöä sekä 2 tiibetin- ja valkoposkihanhen risteymää. Alueella pesi myös Lapille harvinainen meriharakka ja myös viisi tylliä kirjautui haviksiin.

Ollessamme jo lähdössä pizzojen tilaukseen, sai Pirkka puhelun Jorma Haloselta, joka kertoi: ”Oletko jo kuullut siitä Pekkalan savannihaikarasta?” ”HÄH?” Niinpä kohta olimme matkalla Rovaniemen Pekkalaan bongaamaan jotain mystistä haikaraa, josta ehdimme ennen lähtöä käydä Pirkan luona vilkaisemassa jossain paikallislehdessä olleet kuvat, ja kyllä, kyseessä tosiaan oli savannihaikara!

Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme Pekkalassa, joka oli Pirkalle tuttu jo edellisvuonna paikalla viihtyneen lehmähaikaran takia. Ja kohta meillä oli mitä erikoisimman näköinen haikarankuvatus putkissamme! Lintu ruokaili pellossa parin sadan metrin päässä meistä. Kohta se nousi siivilleen, kaarteli pari komeaa kierrosta yllämme ja laskeutui tottuneen näköisesti erään puhelinpylvään nokkaan sukimaan.

Otin haikarasta skoupaten parisensataa kuvaa, joista parhaimmat päätyivät Pirkan toimittamina lähes kaikkiin valtakunnallisiin sanomalehtiin ja jopa uutisiin! Toimittajia oli jo ennen meitä paikalla ja lisää tuntui saapuvan enemmän kuin bongareita, joten me päätimme liueta paikalta, ennen kuin tilanne aivan ryöstäytyi käsistä. Olimme hieman liian väsyneitä moiseen pyöritykseen.

Palattuamme Kemijärvelle jouduimme ensin laittamaan kuvia koneelle, muokkaamaan niitä ja lähettelemään lupaamillemme tahoille, ennen kuin Pirkka viimein lähti hakemaan lähipizzeriasta ruokaa. Emme oikein muistaneet, milloin viimeksi olimme syöneet, joten kylläpä maistui! Onneksi olimme omituisesta haikarasta ja kaikesta muusta tapahtuneesta niin pyörryksissä, ettemme myöskään muistaneet, milloin viimeksi olimme nukkuneet. Niinpä kiiteltyämme Pirkan perhettä vieraanvaraisuudesta päätimme lähteä jatkamaan matkaamme kohti pohjoista.

Seuraava pysähdys tehtiin Sodankylän Ilmakkiaavalla, jossa oli todella hiljaista. Näkyvyys tornista oli aika huono, sillä puut olivat kasvaneet tornin edessä liian pitkiksi. Niinpä mustalintua parempaa ei havaittu.

Sodankylän Vuotsossa tien yli lensi ruokaa kantanut varpushaukka. Inarin Kaunispäälle ajoimme naureskelemaan japanilaisturisteille, jotka istuivat autoissaan ja odottelivat keskiyön aurinkoa! Emmepä olisi naureskelleet, jos olisimme tienneet tämän olevan meillekin viimeinen mahdollisuus sen näkemiseen, sillä kelit muuttuivat tästä eteenpäin varsin sateisiksi. Naureskelun ohessa löysimme tien varresta myös keräkurmitsapoikueen, jossa isukki paimensi ryhdikkäästi kolmea poikastaan. Jokunen pikkukuovi ja kapustarinta myös piipersi rinteessä, mutta me jatkoimme yhä vain matkaa.

Lopulta jaksoimme ajaa Ivaloon Koppelontien varteen, johon pystytimme telttamme ja pääsimme vihdoin nukkumaan. Ihan varmoja emme olleet, milloin viimeksi olimmekaan nukkuneet…

Norjaan

14.7. Herättyämme bongasimme Koppelontien varressa yhä aktiivisesti laulaneen lapinuunilinnun, jota päästiin myös kuvaamaan erinomaisesti. Näkyipä paikalla pari pikkutikkaakin kisailemassa erään sähköpylvään nokassa. Ja kun taas alkoi sataa meille tuli kiire kaivaa jostain lapintiaisia. Onneksi heti ensimmäinen pysähdys sopivaan sekametsikköön tuotti tulosta ja löysimme aktiivisen lapintiaispoikueen, josta Paul sai kuitattua reissun kuudennen eliksensä. Kohta sade rankkeni ja me päätimme jatkaa matkaamme.

Ajoimme saman tien Utsjoelle, jossa teimme vielä viimeisiä ostoksia ja tankkasimme Suomen puolella ”halvempaa” bensaa. Päätimme pysyä Suomen puolella niin pitkään kuin mahdollista eli valitsimme Nuorgamin kautta kulkevan tien, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä Utsjoen ja Nuorgamin puolivälissä istui sähkötolpan nokassa kaksi läpimärkää hiiripöllön poikasta! Taas elis Paulille. Lopulta ruokaa kovasti kerjääviä poikasia löytyi neljä ja läpimärkä emo, joka näytti lähes yhtä säälittävältä kuin poikasetkin. Enpä ollut ennen nähnyt yhtä rumia hiiripöllöjä!

Norjan raja ylitettiin rankkasateessa, ja tietysti aloimme kirjata reissupinnalistalle Norjan puolella havaittuja lajeja. Linnut olivat todella vähissä, mutta suopöllö ja rautiainen sentään havaittiin ennen kuin viimein saavuimme Jäämeren rantaan Varangerbottniin, jossa tietysti oli runsaasti reissupinnojakin – ristisorsia, punajalkavikloja, haahkoja jne.

Sade jatkui yhä rankkana, mutta pysähtelimme silti harvakseltaan havaiten mm. merikihuja, merilokkeja ja Nessebyn kirkolla pilkkasiipiä, pikkukajavia, lisää haahkamammoja poikasineen ja hauskasti ääntelevän ristisorsaperheen. Sateen yhä jatkuessa päätimme nukkua autossa kirkon edustalla.

Keli tökkii mutta lajeja löytyy

15.7. Nukuimme pitkään, vaikka yöllä sade hetkeksi taukosikin. Aamulla sade kuitenkin oli entistäkin rankempaa, joten päätimme aloittaa retkeilyn sateessa. Onneksi juuri käveltyämme Nessebyn kärkeen sade hetkeksi taas taukosi ja näimme kolme lapasorsaa, jotakin punakuireja, komean isokihun, tundrakurmitsan, neljä merihanhea sekä kaukana lähes peilityynellä merellä kuikkien ja kaakkureiden tapaan uiskennelleen nuoren jääkuikan. Vielä löytyi neljä suulaa sekä yksi myrskylintukin, joten havainnot lupailivat todella hyvää jatkoa ajatellen!

Vadsön saaresta löytyi 13 vaihtopukuista koiras allihaahkaa sekä yksi naaras haahkojen kanssa hiekkarannalta seisoskelemasta. Hiekkarannalla oli myös pari komeaa juhlapukuista vanhaa kuovisirriä sekä yksi suosirri. Pikkulammilla oli tuttuun tapaan runsaasti vesipääskyjä, jopa noin 60 lintua sekä haapanapoikueita ja sinisorsapoikue. Muutama suokukkokin näkyi lennossa. Lapinsirri hätäili niityllä, jolla myös pari lapinkirvistä varoitteli meille, kun kuljimme kaatosateessa nopeasti takaisin autolle kuivaamaan optiikkaa ja vaatteitamme.

Laitoimme viestin (ties monennenko?) espanjalaisille, jotka kohta kaahasivat jostain paikalle pointsaamaan allihaahkoja eliksiinsä. Espanjalaiset olivat hötkyilleet edes takaisin koko yön sateessa ja saimme heiltäkin pari vinkkiä Vardön suunnasta, pääasiassa he olivat kuitenkin ajelleet meidän antamiemme vinkkien perässä.

Eckerössä sade jatkui ja Paul ja Hanna menivät ihailemaan valtaisaa pikkukajavakoloniaa ylhäältä, minä tiesin saavani paremmat äänitykset kolonian juurelta. Onneksi näkemäni muuttohaukka lensi myös mäen laelle, jossa muutkin näkivät sen nappaavan pikkukajavan poikasen saaliikseen ennen kuin se jatkoi sisämaahan päin. Muutama luotokirvinen näkyi myös ja minä näin jo ensimmäisen pohjankiislankin.

Sade taukosi viimein hieman ja seuraavaksi pysähdyimme tsekkaamaan suurta urpiaisparvea, josta löytyikin yksi tundraurpiainen. Ja aivan lähistöltä löytyi tunturihaukkaperhe istuskelemasta sähkölangoilla ja tuuri jatkui hyvänä, kun Paul plokkasi riekon keskeltä erästä laidunta. Pysähdyttyämme huomasimme riekkomammalla olevan yhdeksän poikasta paimennettavanaan. Pian löytyivät viimein reissun ensimmäiset piekanatkin, joita ei sateen takia ollut aiemmin näkynyt.

Jatkoimme aina Hamningbergiin saakka. Persfjordenilta löysimme suuresta haahkaparvesta kaksi kyhkyhaahkaa, joista toinen oli 2kv ja toinen 3kv koiras. Hamningbergissa oli todella sankka sumu ja kohta alkoi taas sataakin reippaasti, joten pulmusta, muutamaa suulaa, yhtä vuorihemppoa ja reilua tusinaa pohjankiislaa kummempaa ei havaittu. Kuikkalinnutkin olivat kaikki vain kuikkia, niin juhla- kuin talvipukuisiakin, vaikka muut olivat nähneet paikalla vaikka mitä kuikkia. Lopulta sumun ja sateen käytyä sietämättömiksi painuimme telttaan ja nukkumaan.

Hornöya-päivä

16.7. Heräsimme sateen yhä piiskatessa telttaamme. Ikäväksemme yön aikana myös tuuli oli yltynyt todella kovaksi, puuskissa jopa myrskyisäksi. Niinpä jätimme Hamningbergin ja suuntasimme takaisin Vardötä kohti. Matkan varrella eräässä lokkiparvessa oli komea 2kv isolokki ja löysimme jo toisen tunturihaukkapoikueen, joita pääsimme sateen hetkeksi tauottua ihailemaan poikasten kisaillessa ja raakkuessa keskenään sekä aikuistenkin hieman intouduttua ajamaan ohi lentänyttä merikotkaa kauemmaksi.

Meillä oli jo kiire Vardöseen, sillä kymmeneltä oli lähtö Hornöyan lintusaarelle. Ehdimme kuin ehdimmekin satamaan kymmeneksi, mutta kun huomasimme, ettei meillä ollut ensimmäistäkään kruunua, päätimme siirtää lähtömme hieman myöhemmäksi, kun kelikin näytti hiljalleen selkenevän. Niinpä ehdimme käydä pankkiautomaatilla ja kaupassa, ennen seuraavaa venekyytiä klo 11.30.

Hornöya oli entisellään: pikkukajavia, kiisloja, ruokkeja ja lunneja oli aivan käsittämättömän paljon! Kuvauskeli oli tuulen ja synkkyyden takia vaikea ja äänityskeli tuulen takia mahdoton. Vanha tuttu myrskylintu oli edelleen pesäkolollaan ja ainakin vähän aikaa oli pari lintua myös hieman sen alapuolella toisella tasanteella, mutta myöhemmin tällä tasanteella näkyi vain pikkukajavia. Saattoihan myrskylintu edelleen olla niiden takana pesällään painautuneena?

Hanna ja Paul keskittyivät kuvaamaan ohilentäviä ruokkilintua ja minä kuvaamaan ainoassa hieman tyynemmässä kohdassa liikuskellutta luotokirvistä. Jonkinlaisia äänimaailmaäänityksiä sain myös otettua pahimpien tuulenpuuskien välillä. Vuorihempon pesä löytyi myös, mutta tuulessa emon kuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Aika kuitenkin kului taas kerran lintupaljouden keskellä kuin siivillä ja puolen viiden aikaan illalla oli venekyytimme takaisin mantereelle.

Tuulen takia emme viitsineet enää pahemmin koluta paluumatkan varrella olleita paikkoja vaan ajoimme Nessebyhyn, jossa pystytimme teltan kirkon taakse hautausmaan viereen, jossa sai ainoan tuulensuojan aidan takana.

Elis meillekin!

17.7. Aamulla herättyämme ajoimme tuulen ajamina suoraan pois Varangilta ja Tenojoen suistoon Högholmenille, jossa ei ollut lintuja juuri lainkaan ja tie kärkeen oli aivan järjettömän huono. Maisemat kuitenkin olivat taas kerran sykähdyttävät!

Matkamme jatkui tunturiylängölle, jossa näkyi ensi kertaa kunnolla piekanoja, yhteensä parikymmentä lintua. Korkeimmalla tasangolla näkyi ensimmäinen tunturikihukin sekä pari pulmusta ja viimein ensimmäiset tunturikiurut ja hieman alempana näkyi ampuhaukkakin retkipinnaksi.

Matka taittui kohti Porsangerinvuonoa vauhdikkaasti. Puskapysähdyksellä Silvarifossenilla löytyi sinirinnan pesä, jossa perheen isäntää ja pesää päästiin kuvaamaan. Porsanger osoittautui hienoksi maisemiltaan ja lintujakin oli runsaasti, kun vielä sääkin alkoi olla mitä mainioin, olivat fiilikset taas vaihteeksi korkealla! Tavoitteena meillä oli löytää pari viikkoa aiemmin Pierre-André Crochetin kaverinsa kanssa löytämä pilkkaniska. Olin opastellut yhden yön ranskalaiskaksikkoa, joten olin saanut ohjeet linnun löytämiseksi. Harmiksemme ohjeet eivät olleetkaan kovin yksiselitteiset ja kun vuonolla tuntui melanittoja, varsinkin pilkkasiipiä olevan todella paljon, ei pilkkaniskan löytäminen enää tuntunutkaan niin todennäköiseltä.

Ajoimme hyvillä paikoilla pysähdellen Porsangerin pohjukan ympäri Lakselvin kaupungin toiselle puolelle, jossa haahkojen ohella oli runsaasti pilkkasiipiä, mustalintuja ja alleja, tusinan verran näkyi myös lapasotkia sekä yksinäinen mustakurkku-uikku. Ruokailtumme eräällä levikkeellä laitoin tekstiviestin Pierrelle, joka onneksi laittoi hieman vielä tarkennusta ohjeisiinsa, ja vaikka ohjeet olivat vieläkin hieman summittaiset, luulimme tietävämme paikan, johon meidän vielä tuli mennä pilkkaniskaa yrittämään.
Niinpä ajoimme seitsemän kilometriä Lakselvista takaisin päin kohtaan, jossa päätieltä näkyi vuonolle. Paikalla oli taas todella runsaasti melanittoja ja haahkoja ja viimein huomasin yhden nukkuvan mustan linnun, jolla näytti olevan otsassa kirkkaanvalkoinen läikkä. Viimein lintu hieman kääntyi ja myös niskassa näkyi valkoista – siinä se oli elis minulle ja Hannalle. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen lintu viimein heräsi ja nosti valtaisan värikkään nokkansa esiin ja kyllä tuntui mukavalta saada elis näin pitkän ajon päästä! Kohta lintu alkoi vilkkaasti uiskennella väliin oudosti ylöspäin koko ruumiillaan ja päällään kurotellen, muutaman kerran lintu myös räpytteli, jolloin näimme, että se oli voimakkaasti sulkimassa, joten se pysyisi paikalla vielä pitkään.

Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme kohti sisämaata ja Suomea. Illalla parkkeerasimme automme Karigasniemen Ailigaksen rinteeseen, johon pystytimme telttamme ja sateen taas ropistessa telttakangasta vasten vaivuimme sikeään uneen.

Hiljalleen kohti Oulua

18.7. herättyämme kiipesimme pienten sadekuurojen välissä Ailigaksen huipulle, mutta linnut loistivat poissaolollaan. Huipun koluaminen yhdessä paikalle kivunneiden kolmen suomalaisornin kanssa ei tuottanut kuin kourallisen pulmusia. Alaspäin kävellessämme näimme maakotkan vilaukselta, mutta muuten Ailigas oli ollut suunnaton pettymys. Onneksi läheisellä Piesjängällä lintuja näkyi enemmänkin. Ensimmäinen parempi havis oli tien yli juossut riekkoperhe ja toinen vielä parempi havis oli sopuli! Kohta törmäsimme myös pesiviin tunturikihuihin, joiden pesällä sopulin raatoja oli enemmänkin, useimmista oli toki enää pää jäljellä. Tunturikihuja kuvattiin jonkin aikaa ennen kuin päätimme jättää ne pesimään rauhassa ja kävelimme takaisin poroerotusalueelle jättämällemme autolle. Matkalla näkyi pari tundraurpiaista, joitakin sinirintoja, lapinsirkkuja sekä yllättävässä paikassa ollut pajusirkku.

Nuvvus Ailigaksen tienoilla tuntui sopuleja olevan enemmänkin petojen määrästä päätellen, sillä näimme ainakin kahdeksan piekanaa. Onnistuimmepa eräällä paikalla havaitsemaan myös ampuhaukan sekä sen perässä raakkuen ylitsemme lentäneen tunturihaukan!

Utsjoella kävimme taas kerran kylän ohi ajaessamme kaupassa ja jatkoimme vaihteeksi kovassa vesisateessa yhdeksän kilometriä etelään Pohjan Tuli hotellille syömään. Paikallahan käy ruokinnalla taviokuurnia. Sateen hetkeksi tauottua ja saatuamme juuri pöytäämme aivan käsittämättömän herkulliset ateriat, saapui ruokinnalle vanha naaras taviokuurna – Paulin 10. elis! Eipä olisi ajoitus voinut olla yhtään parempi!

Sateen taas alettua saatoimme huoleti käydä suihkussa ja jopa saunassa ja vetäytyä rättiväsyneinä huoneisiimme lataamaan akkuja, siis omiammekin.

19.7. Aamulla yritimme vielä nähdä taviokuurnia paremmin, mutta vain Paul, joka oli sinnikkäin, onnistui kertaalleen nähdä saman vanhan naaraan ruokinnalla. Tuuli oli taas yltynyt todella kovaksi, joten saatoimme hyvin mielin lähteä pitkälle siirtymälle kohti etelää.

Jossain Utsjoen puolella havaitsimme muutamia piekanoja ja suopöllön ja heti Inarin puolelle saavuttuamme tien ylitti riekko ja samassa paikassa tien varressa lekutteli tunturikihu. Kiipesimme sateen taas hetkeksi tauottua Kiilopäällekin reissupinnoista yhä puuttuneen kiirunan toivossa, mutta vaikka kovasti yritimme, emme yhtään kiirunaa löytäneet. Kuukkeliperhe, muutama lapinsirkku, kapustarinta sekä sinirinta sentään nähtiin. Sodankylässä Porttipahdan tekoaltaan kohdilla näimme hämmästyttävää kyllä koko reissumme ensimmäisen kalasääsken ja altaalla näimme pari vanhaa merilokkia. Tämän jälkeen reissu olikin tylsää ajelua. Rovaniemellä pysähdyimme hetkeksi napapiirillä, mutta muuten matka jatkui aina Ouluun saakka, jossa olimme iltayhdeltätoista.

Ja hulluja kun olemme, niin minnekäs muualle olisimme menneet kuin Ruskon kaatopaikalle yrittämään huuhkajaa. Tarkoitus oli käydä paikalla vain pikaisesti, mutta kun törmäsimme paikalla alueen vartijaan, joka sanoi, että lintua näkee joka yö kahden ja neljän välillä, päätimme jäädä paikalle odottelemaan. Niinpä nukuimme autossa muutaman tunnin Ruskon kaatopaikan portilla!

Oulun seudulla

20.7. Hieman ennen kahta heräsin taas kerran tsekkaamaan lähitolpat ja huomasin huuhkajan istumasta erään jätekasan huipulta laskeneen auringon kajoa vasten. Ikävä kyllä lintu lähti lähes saman tien lentoon mutta Hanna ja Paul onneksi näkivät sen lennossa ennen kuin se katosi kasojen taakse piiloon. Odottelimme paikalla vielä tovin, josko vartija saapuisi seuraavalle kierrokselleen, sillä tämä oli luvannut, että hänen seurassaan voisimme mennä katsomaan huuhkajaa lähempääkin. Pikkuhiljaa lokkeja alkoi saapua kaatopaikalle siinä määrin, että totesimme, että huuhkajan oli jo täytynyt siirtyä pois avoimilta paikoilta.

Koskapa kahden jälkeen yöllä oli vaikea keksiä Oulusta sopivaa majoituspaikkaa, päätin ajaa Liminkaan ja Virkkulaan, jossa levitimme telttapatjat venevalkaman parkkipaikan sillalle, könysimme makuupusseihimme ja luhtahuitin huutaessa vieressämme pää (tai ainakin nokka) punaisena vaivuimme sikeään uneen.

Muutaman tunnin unien jälkeen kipusimme Virkkulan torniin, josta näkyi hämmästyttävän vähän lintuja, parempina ainoastaan merikotka, lentävä kaulushaikara, runsaasti merihanhia, isolepinkäinen ja eipä paljon muuta. Niinpä jatkoimme muitta mutkitta Lumijoen Sannanlahdelle, jossa ei sielläkään yllätyksekseni ollut vesiäisiä, mutta lahdelta löytyi muiden tiirojen seasta saalistelemasta mustatiira. Pitkänokalle laskeutui myös tumma merikihu, joten hetkessä olin saanut kaksi Lumijokipinnaa, vaikka aikanaan siellä oli kyllä tullut retkeiltyä varsin runsaasti! Kävellessämme takaisin autolle saimme vielä kuitattua naurettavimman retkipinnapuutteemme, kun eräässä puskassa piilotteli kaksi hernekerttua.

Lumijoella pointsasimme vielä turkinkyyhkyt ja sitten teimme pikavisiitit Oulun Kiviniemeen ja Oritkariin, joissa ei pikkutyllejä ihmeellisempiä havaintoja tullut. Yhdentoista aikaan päivällä olimme sovitusti hakemassa Ala-Kojolan Mikon kyytiimme Linnanmaalta. Matka jatkui kohti Vaalaa, jossa suuntasimme kalasääsken pesimäsuolle. Kovin naurettavissa puissa pesivät näemmä paikalliset kalasääsket, jos vertaa eteläkarjalaisiin lajitovereihin. Ensimmäinen pesäpuu oli sitä luokkaa – siis niin hento ja laho, ettei pesälle uskaltanut kiivetä ja kun emopyynti ei tuottanut tulosta jatkoimme saman tien toiselle pesäpaikalle. Onneksi tällä pesällä oli tänäkin vuonna pesitty, sillä sitä ei vielä ollut tarkastettu. Kävellessämme pesäsuolle näimme pyyn poikasen ja suon laidalta, että pesässä istui isolepinkäinen, onneksi lähempää huomasimme, että istui siellä myös yksi suuri kalasääsken poikanen ja kohta Mikko tottuneesti asetteli paikalle kantamamme tikkaat pesää vasten ja kipusi hakemaan poikasen alas rengastettavaksi. Oli siinä Paulillakin ihmettelemistä, kun sai kouraansa kalasääsken lähes täysikasvuisen poikasen, eipä tarvinnut käskeä miestä hymyilemään kuvissa!

Olimme aivan käsittämättömän väsyneitä, kun lähdimme paluumatkalle kohti Oulua, mutta samalla todella kiitollisia Mikolle, että tämä oli tarjonnut mahdollisuuden osallistua kalasääsken rengastukseen. Jos tapahtuma oli ollut aivan ainutkertainen elämys Paulille, oli se sitä ollut myös minulle ja Hannalle. Oulussa tipautimme Mikon Linnanmaalle ja ajoimme veljeni Rikun luokse majoittumaan. Riku oli itse kahden lapsensa kanssa Kokkolassa, mutta Rikun vaimo Pirjo oli kotona vain muutamia viikkoja aiemmin syntyneen tyttövauvan kanssa. Kiitollisina majoituimme yläkertaan ja syötyämme olimme valmiita pehkuihin.

Takaisin kotiin

21.7. Nukuimme niin pitkään kuin ikinä vain pystyimme. Emme suunnitelleet enää tälle viimeiselle yhteiselle päivällemme mitään linturetkiohjelmaa vaan lähinnä lepäilimme, kävimme tutustumassa Ouluun ja kävimme jopa elokuvissa. Hietasaaren torniin sentään käytiin tutustumassa ja Pyykösjärvellä, mutta lintuhavaintoja ei tullut oikeastaan lainkaan. Illalla Rikukin saapui kotiin joten loppuaika meni seurustellessa sekä tietysti tavaroita pakatessa. Iltayhdentoista jälkeen veimme Paulin yöjunalle, joka oli varmasti leppoisin tapa matkustaa Helsinkiin näin rankan reissun jälkeen.

22.7. Aamulla Paulilla oli hyvin aikaa jatkaa linja-autolla lentoasemalle, josta hänen lentonsa olisi kahden aikaan päivällä. Me puolestaan otimme Rikun luona rennosti aina puolille päivin saakka, kunnes meidän piti lähteä paluumatkalle kohti Parikkalaa.

Matkan varrella näimme vauhdista Rantsilassa isolepinkäisen ja lopulta teimme vain yhden kunnon pysäyksen Kärsämäen Nurmesjärvellä, jossa havainnot jäivät kolmeen nuolihaukkaan, reissupinna mehiläishaukkaan ja sinisuohaukkaan. Viimein iltakymmenen aikaan olimme kotona Parikkalassa. Olipahan taas ollut reissu! Reilussa kahdessa viikossa olimme ajaneet 4300 kilometriä ja havainneet huikeat 222 lintulajia, mikä on todella hurja määrä heinäkuussa!

J.A.