Aihearkisto: Katalonia

Espanja Katalonia 16.-24.10. 2010

Espanja Katalonia 16.-24.10. 2010

Barcelonaan

Matkustettuamme jo päivän aikana Shetlannin Sumburhista, Skotlannin Edinburghiin, sieltä Lontooseen ja neljästi metroa vaihtaen koko Lontoon keskustan halki lentoasemalta toiselle ja saatuamme lopulta Iberian hukkaamat lentolippumme, olimme lopulta päässeet Heathrowssa oikeaan lähtöterminaaliin, jossa odottelimme lentoamme kohti Barcelonaa. Hieman huolestuttavasti konetta alettiin täyttää vasta silloin, kun sen olisi pitänyt jo olla ilmassa, mutta lopulta olimme kaikki koneessa ja kaikki näytti hyvältä. Mutta siinä sitä sitten istuttiin koneessa eikä mitään tapahtunut! Aika kului ja kului ja meikäläinen aloin olla jo aikalailla hermoraunio, sillä aikataulumme oli todella tiukka! Olinhan tuhlannut lentoja aikaisemmaksi siirtäessäni omien rahojeni lisäksi Potunkin (Miika Suojarinne) rahoja, jotta pääsisin Barcelonaan ajoissa ehtiäkseni katsomaan huikeaa La Ligan kärkikamppailua Barcelona-Valencia! Lopulta kone vihdoin lähti tunnin aikataulustaan myöhässä ja elin siinä ajatuksessa, että se laskeutuisi Barcelonaan vain puolta tuntia ennen pelin alkua!

Vaikka lento tuntui kestävän ja kestävän se ihme kyllä kuitenkin laskeutui Barcelonaan puolta tuntia aiemmin kuin olin kuvitellut, se oli siis ottanut menetettyä aikaa puoli tuntia kiinni ja pelin alkuun oli vielä tunti! Singahdimme nopeasti odottamaan matkatavaroita ja sitten saatiinkin taas odotella! Reiluun varttiin ei tapahtunut mitään ja kun matkatavaroita alkoi tulla niin meidän tavaroita ei vain näkynyt. Lopulta minun laukkuni saapui, mutta Potun laukkua saatiin odotella vielä ainakin 10 minuuttia! Lopulta olimme pihalla tilaamassa taksia vain 22 minuuttia ennen pelin alkamista!

Onneksi saimme taksin jonottamatta, mutta tietenkään kuski ei puhunut sanaakaan englantia. Jotenkin onnistuin muutamaa osaamaani espanjankielistä sanaa toistamalla kertoa hänelle, että nyt oli kiire ja pitäisi päästä Camp Noulle ja portille 18 – ja nopeasti! Portilla parikkalalaislähtöiset kaverini Juha ”Tonkka” ja Hannu ”Suppa” Honkanen, Kari ”Kile” Huotilainen, Heikki ”Donki” Kauppinen sekä Antti Heinonen olivat odottelemassa meitä. Ja ei siinä mitään muuta ongelmaa ollut, mutta heillä oli minun lippuni peliin sekä heidän vuokraamansa kämpän avain, jonne Potun oli tarkoitus jatkaa.

Pelin alkamisaikaan pääsimme Camp Noulle, mutta olimme aivan väärällä puolella valtavaa areenaa. Ihme kyllä taksikuskimme ajoi parinkin tiesulun läpi ja lopulta olimme perillä, mutta jätkiä ei näkynyt missään! Lopulta sain puhelimella Hannun kiinni ja kohta tämä toi lippuni, mutta avain olikin kilellä. Kohta saapui tämäkin ja Potu pääsi jatkamaan samalla taksilla kohti La Ramblan lähellä ollutta kämppäämme ja minä pääsin Kilen peesissä juoksemaan Camp Noulle! Lopulta olimme paikoillamme, kun peliä oli käyty vain 8 minuuttia ja onneksi tilanne oli yhä 0-0!

Peli oli pitkään varsin vaisu ja varsinkin ottelun suurin tähti Leonel Messi oli pimennossa eikä Barcelona oikein päässyt pyörittämään omaa peliään. Ottelun ensimmäisen maalin tekikin lopulta Valencia vastahyökkäyksestä ja lähellä oli, etteikö peli olisi ollut ennen puoliaikaa jo 0-2. Aivan erän lopussa Barca otti ohjat käsiinsä ja puoliajan jälkeen kentällä oli enää vain yksi joukkue! MM-kisojen suurin sankari Andrés Iniesta tasoitti ottelun toisen puoliajan alussa ja kapteeni Carles ”Tarzan” Puyol puski Barcelonan voittomaalin toisen erän puolivälissä. Toisen maalin jälkeen Camp Noulla oli hetkittäin sellainen tunnelma, mitä olin kuvitellut siellä olevankin! Ottelun päätyttyä otimme pakolliset ryhmäkuvat ja lähdimme kävelemään kohti majapaikkaamme. Porukka oli kuitenkin sen verran ”naamoissa”, että suunnistamisesta ei tullut yhtään mitään. Onneksi satuimme kysymään apua paikallisilta ja lopulta pääsimme kämpän lähelle metrolla. Kämpiltä löytyi Potukin, jolla oli ollut melkoisia vaikeuksia päästä kämpille, vaikka taksi oli kyllä tuonut hänet oikeaan paikkaan ja alakerran lukon hän oli saanut auki kohtuullisen vaivatta. Kuitenkin oikean asunnon oven löytäminen oli ollut työn ja tuskan takana ja vaikka viestittelimme useaan kertaan kesken pelin, oli lopulta oikea kämppä löytynyt vasta pitkän etsinnän jälkeen ja todella käsittämättömän vaikea lukko oli auennut vasta pitkän yrittämisen jälkeen. Mainittakoon, että asunto sijaitsi kolmannessa kerroksessa, mutta hissillä piti painaa ykköstä tänne pästäkseen. Mutta loppu hyvin ja kaikki hyvin ja lopulta Potukin oli päässyt paikalliseen katsomaan peliä telkkarista kylmän oluen äärellä.

Pienen huilin jälkeen kävimme alakerran baarissa syömässä hampurilaiset ja lähdimme vielä La Ramblalle yöhön! Lopulta puhti oli ainakin meikäläisestä täysin pois kahden jälkeen, olihan päivä ollut melkoisen stressintäyteinen ja ruokailuun ei juuri ollut aikaa, nestehukka alkoi kyllä jo olla hyvin kurissa. Lopulta palasimme kämpille neljän pintaan ja painuimme pehkuihin.

Barcelona tutuksi

17.10. Vaikka edellinen päivä oli ollut yksi elämäni rankimmista ja stressaavimmista, heräsimme Potun kanssa jo yhdeksän aikaan mutta otimme rennosti vielä pitkään. Katalonialaisystävällämme Oriol Clarabuchilla oli edellispäivänä ollut Baskimaassa 24 tunnin ralli, joten olimme sopineet, että olisimme yhteydessä, kunhan hänellä olisi taas tarpeeksi voimia aloittaa uusi pitempi ralli! Niinpä tämän päivän olimme suunnitelleetkin aivan turistipäiväksi. Yhdentoista aikaan, kun muu porukkamme alkoi pikkuhiljaa heräillä, lähdimme Potun kanssa tutustumaan Barcelonaan ja sen kuuluisimpiin nähtävyyksiin. Lähdimme tietysti liikkeelle kävellen, sillä olimmehan viimeisten viikkojen aikana harjoitelleet kävelyä aika paljon!

Kuuden tunnin ajan kiersimme kaupunkia aloittaen sataman tienoosta, josta jatkoimme goottilaiseen kaupunkiin ja vanhaan kaupunkiin, kävimme tietysti katsomassa, miten Sagrada Familia oli kehittynyt sen jälkeen, kun viimeksi 10 vuotta sitten olin paikalla käynyt ja sitten kävelimme alas La Ramblaa, jonka varrella oli monia Gaudin suunnittelemia rakennuksia. Kävelyn varrella näimme noin 40 munkkiarattia, josta Potu sai reissun ensimmäisen ”bimbon” – ”lifereitahan” hän oli saanut toki jo 14 briteistä.

Huilittuamme hetken kämpillä ja jutusteltuamme kavereitteni kanssa, pakkasimme tavaramme ja otimme taksin Santsin rautatieasemalle, kun Oriolin kanssa olimme iltapäivällä sopineet, että matkustaisimme iltajunalla Gironaan, josta Oriol nappaisi meidät kyytiin. Ajaisimme sitten sieltä Oriolin kotiin Olotiin, jolloin meidän olisi seuraavana päivän helpompi aloittaa linturevitys. Niinpä hyppäsimme Santsilta Gironan junaan, joka oli nopea, vauhtia oli parhaimmillaan 160km/h ja perillä Gironassa olimme klo 21:36. Saimmekin jo Oriolilta tiedon, että hän olisi hieman myöhässä, mutta vajaan puolen tunnin kuluttua hän talsi asemalle, jossa olimme odottamassa. Olipahan mukava nähdä Oriolia pitkästä aikaa! Aseman pihalla olivat myös Oriolin avopuoliso Maria sekä Oriolin rallikaveri puolisoineen, he olivat siis vasta nyt tulleet Baskimaasta rallireissulta. Rallinhan he olivat tietenkin voittaneet.

Onnistuimme jotenkin sullomaan matkatavaramme jo muutenkin aika täyteen Oriolin Peugeotiin ja reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme sisämaassa vuoristojen läheisessä laaksossa sijaitsevassa Olotissa. Kämpillä majoituimme ja söimme iltapalaksi perinteisesti katalonialaisittain juustoja, kuivalihoja ja oliiveja – ei ehkä iltapala meikäläisen makuun, mutta nyt maistui hyvin.

Rennompi päivä

18.10. Nukuimme niin pitkään kuin nukutti, olihan meillä rankkoja päiviä takana ja Oriolinkin piti päästä kiinni normaaliin rytmiin. Rannikolle oli luvattu yli 120km/h tuulta, joten retkisuunnitelmamme olivat joka tapauksessa menneet mönkään, sillä meidän oli ollut tarkoitus suunnata PNAE:lle (Parc Natural del Aiguamolls Emporia) tekemään Oriolin lintulaskentoja. Niinpä herättyämme päätimme retkeillä rennosti Olotin ympäristössä ja ensin suuntasimme Oriolin ja Marian huippuhauskan koiran Sulan (suula) kanssa pihan takaiselle Les Triesin kukkulalle kävelylenkille. Ekan eliksen Potu toki sai jo parvekkeelta, kun metsiköstä kuului etelänpuukiipijä ja lenkille lähdettyämme löysimme niitä lisää, näkyviinkin. Lähijokeen jo toista kertaa talvea viettämään tullutta mandariinisorsaa ei löytynyt, mutta kukkulalle kiivetessämme kuulimme iberianvihertikan, ja näimme pähkinänakkeleita, pari pensassirkkua, kangaskiurun, samettipääkerttuja, muutaman viitatiaisen, mustapäätaskuja ym. Kuuluipa lyhyesti tulipäähippiäinenkin Potulle elikseksi.

Päivällä vierailimme läheisellä rengastusasemalla, joka sijaitsi kosteassa laaksossa metsien keskellä. Paikallinen rengastaja oli juuri sopivasti saapunut verkkokierrokseltaan ja saimme heti hypisteltäväksemme punarintoja, peippoja, rautiaisia, sinitiaisia, laulurastaan, mustarastaan ym. Toisen verkkokierroksen teimme yhdessä, mutta lajisto pysyi samana, joten piakkoin palasimme Oriolin asunnolle.

Iltapäivällä kävimme vielä läheisellä La Vall de Bianyan lutakolla, jonka reunamilta Sula ajoi ensin lentoon punapyyn Potulle elikseksi ja kohta se rypi keskellä lutakon kaislikkoa ja onnistuneesti ajoi meille luhtakanan näkösälle. Myös keltahemppoja, jokunen pajusirkku, kuningaskalastaja, mustaleppälintu ja lähimetsässä vilaukselta taas pari tulipäähippiäistä ym. nähtiin. Illalla Maria loihti meille reissun parhaan aterian, jossa oli mm. kantarelleja ja mustia torvisieniä ym.

PNAE:n lintulaskennat

19.10. Heräsimme kuuden jälkeen ja seiskalta lähdimme kohti itää ja rannikkoa. Ulkona oli todella kylmä, vain +2 astetta ja kohti PNAE:a ajaessamme alkoi rannikon lähestyessä tuuli yltyä. Olimme perillä auringon noustessa ja yhä oli todella kylmä! Niinpä vaatetta oli päällä yhtä paljon kuin Foulalla enimmillään!

Heti Estany del Cortaletin opastuskeskuksen takaiselta piilokojulta löysimme mukavasti lintuja ja yksi ensimmäisistä linnuista oli Oriolin viikkoa aikaisemmin löytämä huippurari, keltajalkaviklo! Muuta linnustoa edustivat mm. 22 flamingoa (elis Potulle) sekä tavallisemmat sorsat ja kahlaajat. Seuraavalta kojulta näkyi samoja lintuja mutta paremmassa valossa, mutta jostain lutakolle karanneet hevoset sekä niiden jahtaajat pilasivat keltajalkaviklon kuvausmahdollisuuden täysin. Toiselta puolelta lutakkoaluetta löytyi flamingojen seurasta kapustahaikara (elis Potulle), pari sulttaanikanaa (porphyrio) -elis Potulle, 3 punasotkaa ja taivaalla lenteli muutama vaaleakiitäjä. Jatkoimme läheiselle Depuradora d’Empuriabravan vedenpuhdistamolle, jonka altaassa kellui kyhmyjoutsen ja myös 7 vaaleakiitäjää, metsävikloja ja rantasipi näkyi. Näinpä nopeasti sepelkyyhkyparvessa lentäneen turturikyyhkynkin.

Saatuamme laskennan päätökseen, oli päivä jo lämmennyt todella kuumaksi ja vaatteita oli vähennetty mahdollisimman paljon. Suuntasimme seuraavaksi Rosesiin Vall de Muntjoin laaksoon, jossa kolusimme pusikoita tunnin verran löytäen todella paljon mustapää- ja samettikerttuja, mutta ainoaksi paremmaksi havainnoksi jäi lopulta jokunen kalliopääsky sekä pari tulipäähippiäistä, jotka vihdoin näimme hyvin. Tuuli oli yhä todella kova, mutta sehän lupasi vain hyvää iltapäiväämme ajatellen, sillä otimme suunnaksi Cap de Creusin niemen, jossa tarkoituksenamme oli yrittää nähdä merilintuja. Ajo niemen kärkeen oli pitkä, mutta rannikon läheisillä kukkuloilla kävi tie välillä todella korkealla ja Pla de Gatesissa näimme muutamia todella mukavia lajeja, kuten 3 alppirautiaista (elis Potulle), sepelrastaan sekä vilaukselta pari kivikkotöyhtökiurua (elis Potulle).

Cap de Creussissa parkkeerasimme niemen kärkeen ravintolan edustalle ja kävelimme järjettömässä tuulessa pienen matkan aivan kärkeen kallion taakse tuulen suojaan staijaamaan. Merellä oli aivan käsittämätön kuhina! Baleaarien- ja idänpikkuliitäjiä oli aivan sairaasti, joukossa viipotti myös suulia ja etelänharmaalokkeja, mutta paljon vähemmän. Alkuun liitäjiä ohitti putken kuvan noin sadan linnun minuuttivauhtia ja noin 70% linnuista oli baleaarienliitäjiä loppujen oltua idänpikkuliitäjiä. Jokunen mustanmerenlokki sekä yksittäinen karimetso näkyi myös mutta muuten lajisto oli yksipuolista. Liitäjiä oli myös laskeutuneena veteen uimaan satoja ja eipä niiden lisäksi toki muuta tarvittukaan, sillä tällainen liitäjäpaljous oli aivan mykistyttävä! Toista tuntia staijattuamme löysin kaukaa mereltä oudon näköisen kihun, josta tuli heti mieleen nuori tunturikihu, sillä siivellä ei näkynyt mitään muuta vaaleaa kuin uloimman tai kahden uloimman käsisulan ruoti, muuten lintu oli varsin tumma, mutta yläperä oli hyvin vaalea. Linnun lähestyessä se näytti yhä vain paremmalta, koska se oli samassa kuvassa naurulokkien kanssa ja niitä pienempi. Kun lintu oli lähimmillään, päätin yrittää ottaa siitä videokuvaa, sillä tunturikihu olisi Oriolille elis ja jopa ensimmäinen koskaan Cap de Creusilla! Linnun mentyä ohitsemme olimme sitä mieltä, että kyllä se sellainen oli! Kuitenkin saamani videon pysäytyskuvia katsottuani näytti, että linnulla olisi kuitenkin ollut liikaa valkoista siivellä ja myös muoto näytti sittenkin enemmän nuorelta merikihulta, jolle myös turhan vaalea yläperä sopisi paremmin. Ihmetytti vain, kuinka lintu oli näyttänyt niin erilaiselta luonnossa? Ilman videota olisin ollut varma tunturikihumäärityksestä. Taas kerran osoitti, kuinka tärkeä on saada linnusta kuin linnusta dokumenttia!

Kun ilta alkoi hämärtyä ja liitäjäliikenne oli enää noin 20 linnun minuuttiluokkaa, päätimme lähteä paluumatkalle kohti Olotia. Perille päästyämme söimme kanakeittoa ja paikallisittain valmistettuja kalapuikkoja ennen kuin sammahdimme kuin saunalyhdyt.

20.10. Aamu oli samanlainen kuin edellinenkin ja taas olimme auringon noustessa PNAE:lla, uudella paikalla aloittelemassa laskentaa. Matkan varrella St. Pere Pescadorilta hoidimme projektinomaisesti Potulle minervanpöllön elikseksi erään talon antennilta. Heti laskennan alkuun La Masronalla oli selvää, että lintuja oli huomattavasti vähemmän. Keli oli yhä tuulinen ja aamulla oli niin kylmä, että kaikki vaatteet oli päällä. El Matán allikoilta löytyi merihanhia, fasaaneja, 6 punapyytä ja muutto-, kana- ja varpushaukka lensivät ylitsemme. Kävellessämme merenrantaa Platja Can Cornesissa kohti paria lutakkoa, joiden linnut tuli laskea, alkoi tulla sietämättömän kuuma. Vaatteet vähenivät, mutta sekään ei auttanut, kun lämpötila kohosi reiluun pariinkymmeneen asteeseen. Rantakävelyllä löytyi jokunen tundrakurmitsa, mustajalkatylli ja tylli sekä kuovi, mustakaulauikku, heinäkerttu, sinirinta sekä pari etelänisolepinkäistä (taas elis Potulle). Yleisin ääni ruovikoista ja pensaista oli silkkikerttusen räjähtävä laulusarja. Palatessamme hiestä märkinä rantaa takaisin päin lensi ylitsemme sinisuohaukka. Autolle palasimme erään leirintäalueen puiston läpi, mutta rarimuuttajia ei löytynyt, pari hippiäistä kuitenkin. Auton luo päästyämme kiipesimme vielä todella korkeaan maisematorniin, josta oli mukava nähdä, millaisella alueella olimme kahden päivän aikana lintuja laskeneet. Tornin viereisessä puistikossa huusi pikkutikka pariin otteeseen.

Käytyämme syömässä herkulliset juustopihvit läheisessä kylässä, jatkoimme vielä muutaman laskentakohteen siten, että Oriol tipautti ensin Potun, sitten minut ja jatkoi itse vielä yhteen paikkaan laskemaan linnut. Kaikki alueet olivat todella pieniä ja nopeita, mutta lintuja oli kaikissa ihan mukavasti. Näin nämä paikat hoituivat kaikki noin puolessa tunnissa ja niinpä pääsimme kohtuu aikaisin paluumatkalle kohti Olotia, sillä meillä oli suunnitelmissa jatkaa seikkailujamme jo illasta.

Olotissa pakkasimme tavarat ja lähdimme kohta ajamaan kohti länttä. Tipautimme Sulan Marian vanhempien luokse ja sitten meillä oli edessä reilun kolmen tunnin ajo Katalonian ja Aragonin rajaseudulle. Olimme perillä Mequinensassa iltamyöhään ja kurvasimme Oriolin ystävän Juanin pihaan. Potu yritti pihalla havaita kylän tornipöllöä tuloksetta, kun me jutustelimme Juanin kanssa (toki jutustelu oli täysin kataloniankielistä). Juanin kautta meille järjestyi majoitus lähellä olleista kahdesta bungalovista. Ulkoapäin kauhean näköiset hökötykset olivat kuitenkin sisältä todella viihtyisät, joten pian nukuimme jo tyytyväisinä ja näimme unta seuraavan päivän puoliaavikkolajeista!

Erilaista lajistoa

21.10. heräsimme kasilta ja ulkona vallitsi tyypillinen Katalonian ja Aragonin rajaseudun säätila eli sumu. Aamu oli kuitenkin huomattavasti lämpimämpi kuin mihin olimme tottuneet. Kulorastaita ja mustakottaraisia lensi viljelyalueen ympäristössä joka puolella. Pian Juan saapui ja nopean aamukahvin jälkeen suuntasimme läheisille La Granja d’Escorpin kuiville kukkuloille retkelle. Heti ensimmäisellä pysäyksellä löysimme muutaman mustataskun (elis Potulle) sekä kivikkotöyhtökiuruja. Valitettavasti oppaamme oli ehkä hieman turhankin innokas ja hän kiiruhti meitä seuraavalle mukamas paremmalle paikalle, joka sitten olikin täysin tyhjä, joten kuvat näistä mukavista lajeista jäivät saamatta. Toki kiireeseen oli aihettakin, sillä tärkein projektilajimme oli vielä edessäpäin. Niinpä jatkoimme kukkuloiden välistä Secá Granjan puoliaavikkomaiselle tasangolle, jolla pysähdyimme pari kertaa havaiten vain ruskokertun ja etelänisolepinkäisen, mutta jatkettuamme matkaa löytyi taivaalta 4 ylitsemme lentänyttä hietakyyhkyä! Elis minullekin! Hietakyyhkyt, kaksi koirasta ja kaksi naarasta, lensivät varsin komeasti vierestämme ja lähes samaan aikaan kuului takaamme alppivariksen rääyntää ja pari alppivarista laskeutui läheisen talon katolle (taas elis Potulle). Läheiseltä pellolta löysimme vielä kiuruparvesta 4 arokiurua (tarvitseeko edes sanoa – elis Potulle). Myöhemmin eräältä pellolta löytyi vielä 7 hietakyyhkyä, mutta nämäkin olivat todella arkoja, ilmeisesti käynnissä olevasta punapyymetsästyksestä johtuen. Toivottavasti nämä Katalonian lajinsa viimeiset edustajat eivät tule ammutuiksi!

Hyvästeltyämme ja kiiteltyämme Juanin suuntasimme läheiselle Aitonan Arrossars Fondo Lliteran vetiselle peltoalueelle, jolta oli noin viikkoa aiemmin löytynyt tundrakurppelo. Ensimmäisiltä pelloilta löytyi vain hyyppiä ja pässejä mutta keskempää suurta aluetta löysimme vihdoin muitakin kahlaajia. Mustapyrstökuirien ja suokukkojen seasta löysimme etsimämme kurppelon ja Potu kuittasi jo päivän viidennen eliksensä! Kahlaajat olivat aivan järkyttävän arkoja, joten etäisyydestä ja hurjasta lämpöväreilystä johtuen en saanut linnusta oikein minkäänlaista kuvaa skouppamallakaan, vaikka vietimme paikalla toista tuntia. Pellon reunalta löytyi myös ruskohaikara ja perimmäiseltä pellolta 11 pikkutylliä ja taivaalla alkoi päivän yhä vain lämmetessä kaarrella hanhikorppikotkia.

Vielä vuoristoon

Pian otimme suunnan Pyreneiden vuoristoon, sillä meillä oli vielä yksi tärkeä projektilaji suunniteltuna päivälle. Ajoimme kohti komeita vuoristomaisemia ja noin tunnin ajon jälkeen pysähdyimme erääseen kallionkielekkeiseen jokivarteen, mutta pian Oriol päätti, että jatkaisimme saman tien paremmalle paikalle. Niinpä ajoimme vielä lähes tunnin kivuten yhä korkeammalle vuoristoon ja maisemat muuttuivat aivan päätähuimaaviksi! Näimme Upean hanhikorppikotkaparven haaskalla tien vieressä, mutta linnut nousivat siivilleen lähes saman tien, kun pysähdyimme niitä ihailemaan.

Kaikkein komeimpien kielekkeiden keskellä sitten pysähdyimme ja lähdimme kävelemään. Niskat kipeinä tuijottelimme kallionkielekkeille ja niiden yläpuolella lenteleviä hanhikorppikotkia. Noin vartin niskat nurin kuljettuamme näimme Potun kanssa vilaukselta noin varpusen kokoisen linnun vilahtavan korkealla yläpuolellamme erään kielekkeen taakse. Singahdimme hieman takaisin tulosuuntaamme ja ehdin taas nähdä vilauksen linnusta katoamassa taas seuraavan kielekkeen taakse. Juoksimme vielä pikkumatkan, jolloin näimme kyseiselle seinämälle, jossa taas näin linnun taas lennähtävän. Laitoin putken pystyyn ja siinä se oli – kalliokiipijä! Ehdimme kaikki katsoa lintua nopeasti, ennen kuin se yhtäkkiä tipahti alaspäin ja katosi. Elis potulle ja 300. vuodari Oriolille Kataloniasta. Itsellenikin tämä oli vasta toinen havainto tästä mystisestä lajista. Upea juttu!

Kohti kaakkoa

Hetken haeskelimme vielä samaa tai uusia kalliokiipijöitä mutta havainnot jäivät hanhikorppikotkiin, yhteen taivaalla kaarrelleeseen isohaarahaukkaan sekä useisiin peippo- ja vihervarpusparviin, joita muutti laakson yläpuolella. Saattoi vain kuvitella, miten paljon lintuja muutti paikalla hyvänä muuttopäivänä aamuisin. Lopulta meidän oli lähdettävä pitkälle siirtymälle kohti kaakkoa. Suuntasimme halki Katalonian kohti Ebro-deltaa ja matka oli pitkä ja uuvuttava, onneksi Oriol jaksoi hyvin ajaa ja olihan matkan varrella välillä lintujakin. Näimme mm. aivan käsittämättömän, ainakin 4000 lehmähaikaran parven yöpymälennollaan.

Lopulta olimme Ebro-deltan El Canal Vellin lintuasemalla yhdeksän jälkeen illalla. Majoituimme vieraille tutkijoille tarkoitettuun huoneeseen ja kiittelimme ja hyvästelimme Oriolin, joka jatkoi kohti pohjoista yöpymään vanhempiensa luokse ennen kuin jatkaisi kotiinsa töihin.

Tutustuttuamme hieman asemaan ja sen ympäristöön pilkkopimeässä, saapui kauppareissulla ollut rengastaja Pep paikalle ja hän olikin vanha tuttu kymmenen vuoden takaa, olimme tavanneet lyhyesti sekä Ebrolla että Vicissä, mutta muistin kyllä tämän mukavan hepun hyvin! Vaikka Pep ei juuri englantia puhunut, oli heti selvää, että meillä tulisi olemaan mukavaa! Potu saikin hoidettavakseen Pepin kanssa kommunikoinnin, jolloin puhuminen oli molemmilla sopivan yksinkertaista englantia.
Aika pian olimme valmiit nukkumaan, vaikka pihalla ruovikoista ja mereltä kuuluneet monet linnunäänet; haikaroita, sulttaanikanoja (porphyrio), liejukanoja ym. kyllä houkuttelivat äänittäjää viettämään vielä aikaa pihalla, mutta josko seuraavana yönä sitten?

Ebro-deltalla rengastelemassa

22.10. Heräsimme 7:15 ja kohta olimme jo pihalla ihmettelemässä yli lentäviä haikaroita, joista valtaosa oli hieman yllättäen jalohaikaroita. Ikkunoiden luona kiepui vielä aivan valoisassa lepakoita ja kävimme tutustumassa aivan huoneemme edustalla häkeissä olleisiin hoidokkeihin; 10 vuoden takaa tuttuun haarahaukkaan sekä huuhkajaan. Ekalle verkkokierrokselle lähdimme yhdessä Pepin kanssa klo 8:15. Yö oli ollut lämmin ja kuiva, joten meillä oli saappaat ensimmäistä ja viimeistä kertaa jalassa Kataloniassa. Verkoista löytyi mukavasti lintuja: silkkikerttusia, punarintoja, tiltaltteja sekä laulurastaita kaikkia muutama tai pari ja yksittäinen pajusirkku. Asemalla Pep hoiti rengastuksen ja me Potun kanssa kuvasimme kaikki lajit, olihan minullakin aivan liian kauan siitä, kun olin viimeksi päässyt käpälöimään edes tavallisia pikkulintuja. Kohta olikin jo seuraavan kierroksen aika ja nyt Pep suuntasi kiertämään puolet verkoista ja me aseman toisen puolen. Lintuja oli taas mukavasti ja asemalla Pepin naamasta näki heti, että nyt oli hänellä jotain mukavaakin pussissa odottamassa! Tuttuun tyyliin hän jätti tämän linnun viimeiseksi, joten kuvailimme tätä ennen jo rytikerttusta ja mustarastasta ym. ennen kuin hän viimein otti viimeisen pussin käsittelyyn ja siellä oli jo aikaisemmin parilta paikalta yrittämämme osmankäämikerttunen! Potun elislajia kuvatessamme Pep yhtäkkiä kuitenkin toi meille vielä kaksi pussitiaistakin kuvattavaksi – mihin lie hän oli nämä piilottanut? Kuvaussessioiden jälkeen oli taas seuraavan kierroksen aika.

Aika kului mukavasti verkkoja kierrellen keskipäivään saakka, jolloin lintujen tulo alkoi selvästi hiljentyä. Lintuja oli kuitenkin tullut mukavan monipuolisesti. Verkkokierrosten välillä oli nyt ollut enemmänkin aikaa tutustua asemaan ja kävimme katsomassa myös muita hoidokkeja: minervanpöllöä, tuulihaukkaa ja neljää hanhikorppikotkaa. Kilpikonnia oli myös altaissa runsaasti ja aika kului myös pihapiirin ympäristössä liikkuneiden välimerenlokkien ääniä ihmetellessä ja yhtä tolpan nokkaan laskeutunutta lokkia kuvaillessa. Päivän saaliina saimme vielä toisen osmankäämikerttusen, joka oli vielä hienomman värinen kuin ensimmäinen oli ollut, paikalla harvalukuisen rengastuslajin samettipääkertun, leppälinnun, joka lie ollut syksyn viimeinen sekä syksyn ensimmäiset peukaloisen ja hippiäisen ym. Ennen kolmea suljimme verkot muutamaksi tunniksi, sillä linnut eivät juuri liikkuneet.

Neljän pintaan suuntasimme Pepin kyydillä bongaamaan Oriolin hänelle ilmoittamaa mustahaikaraa 15 minuutin ajon päähän deltan alkupäähän. Haikara löytyikin aivan tien vierestä, mutta valitettavasti se lennähti kauemmas viljelyksille. Eräällä vetisellä viljelyksellä pyöri runsaasti valkoposkitiiroja (liekö sadas elis Potulle?) seassaan yksi nuori mustatiirakin.

Päästyämme takaisin asemalle, nostimme taas verkot pyyntiin ja kiersimme verkkoja aina pimeään saakka. Lintuja tuli vain vähän ja lajisto oli tavallista, joten verkkokierrosten välissä ehdimme kivuta aseman torniin katsomaan merenlahden lajistoa kunnolla. Sorsia kertyi lahdelle aivan järkyttäviä määriä joukossa mm. 220 punapäänarskua! Tuuletettuamme hetken Potun elikseksi saamaa pronssi-iibistä näimme seuraavan verkkokierroksen aikana ensin pikkuhaikaran (elis Potulle) ja sitten lahdella aivan valtaisan pilven suuria tummia lintuja, joita Potu itsepintaisesti väitti merimetsoiksi, koska kieltäytyi uskomasta väitettäni, että ne olivat iibiksiä. Eihän niitä kuulemma voinut olla Maailmassa noin paljon! Torniin taas kiivettyämme oli Potun uskottava silmiään, lahdella kiepui huikea 1500 pronssi-iibiksen parvi! Myös muita haikaroita oli todella runsaasti ja myös suokukkoja saapui suuria parvia lahdelle, pikku-uikkujakin laskin toistasataa. Iltahämärissä alkoi rannoilla järkyttävä pauke, kun metsästäjät aloittivat Pepin mukaan liejukanametsästyksen. Itse kyllä epäilen, että kaikkea mikä liikkui ammuttiin, sillä niin kovaa oli jytinä koko ajan! Paukkeen lomassa plokkasimme ensimmäisen ohilentävän yöhaikaran ja pian sammakkomaista ”kvak” –ääntä kuului sieltä täältä. Yhteensä havaitsimme ainakin 40 yöhaikaraa ennen kuin oli liian pimeä ja pimeässäkin ääniä kuului tuon tuosta. Pauketta riitti pitkälle yöhön, joten minulla jäi öiset äänitykset saamatta. Toki sulttaanikanat olivat nyt paukkeessa paljon hiljempaa kuin edellisyönä. Viimeisellä pimeässä suoritetulla verkkokierroksella tuli vielä mukava saalis – valkotäpläsinirinta. Nukkumaan mentiin jo ennen kymmentä.

Toinen päivä Ebro-deltalla

23.10. Heräsimme aikaisin ja itse singahdin saman tien pihalle kokeilemaan hämärälintujen äänittämistä. Jokunen yöhaikara kvaakkui vielä mikrofonillleni ja liejukanat sekä pikku-uikut olivat aktviisia, mutta sulttaanikanat olivat hieman turhan hiljaisia. Joitakin erilaisia ääniä sekä pari kunnon töräytystä sentään sain lopulta purkkiin. Metsästäjiä oli yhä maastossa, mutta nyt paukutus oli jo aika harvaa, liekö kaikki liejukanat ja suurin osa muistakin linnuista oli jo ammuttu?

Ensimmäinen verkkokierros tehtiin 8:15 Potun kanssa, kun Pep oli hieman nukkunut pommiin. Niinpä Potu hoiti hiljaisemman puolen ja itse suuntasin paremmalle puolelle. Minulla olikin lintuja oikein mukavasti, mutta Potun oli tyytyminen vain muutamaan sitäkin vaikeammin kiinni olleeseen tirppaan. Mukavimpana lajina minulla oli pussissa pikkuisen isompi otus, jonka Pep tietysti jätti viimeiseksi. Eipä Potu arvannut oikein ennen kuin näki otuksen, se oli liejukana. Ainakin yksi oli siis vielä yön sodasta selvinnyt.

Seuraavilla kierroksilla oli yllättäen todella paljon hiljaisempaa, sentään yksi reissupinna eli rastaskerttunen saatiin. Aikaa jäikin taas enemmän lähilinnuston tarkkailuun, mutta sinirintaa ja välimerenlokkeja kummempaa ei kävelymatkan päästä löytynyt.

Tiesimme, että Pep oli aamun aikana lähdössä junalla Barcelonan kautta Olotin lähellä pidettävään rengastajien kokoukseen, johon Oriolkin oli menossa ja me olimme suunnitelleet lähtevämme Barcelonaan illalla, mutta kun Pep yhä puolen päivän jälkeen touhusi asemalla, otimme esille ajatuksen, josko me lähtisimme samalla junalla kuin hän, jolloin illalla uutena paikalle tulevan rengastajan ei tarvitsisi sotkea päiväohjelmaansa meitä rautatieasemalle kuskaten. Tämähän sopi ja kahden aikaan suljimme verkot ja pakkasimme tavaramme ja lastasimme ne Pepin Pajeroon.

Kohti Barcelonaa taas

Pian ajoimme läpi deltan kohti läheistä Deltebren kaupunkia, josta junamme lähti kohti Barcelonaa. Junamatkalla katselimme rantamaisemia ja ihmettelimme tunneleiden määrää ja vähän ankean näköisen Tarragonan jälkeen näimme muutaman kauluskaijan lentämässä ruovikkoisen alueen yllä – elis Potulle!

Juna oli reilusti myöhässä, mutta meillähän ei ollut mitään kiirettä mihinkään. Lopulta me jäimme Santsilla kyydistä ja hyvästelimme ja kiittelimme Pepin, joka jatkoi seuraavalle asemalle, jossa vaihtaisi toiseen junaan. Aseman pihalta yritimme löytää taksikuskia, joka osaisi englantia ja lopulta sellaisen löysimme. Tarkoituksenamme oli pyytää häntä viemään meitä edulliseen hotelliin, mutta tämäpä ei onnistunutkaan. Sesongin takia hotellit olivat täysiä ja vaikka kuski koko matkan yritti meille puhelimitse jonkun avustuksella löytää netistä huonetta, ei hän lopulta voinut muuta kuin viedä meidät La Ramblalle, jonka lähistöltä hänen mukaansa kyllä löytyisi jostain huone. Tämä oli tietenkin painajainen numero yksi meille – olla La Ramblalla aivan järkyttävässä turistimassassa kaikkine matkatavaroinemme ja varkaitahan alueella on ja paljon! Ei siinä auttanut kuin jättää Potu tavaroiden kanssa parkkiin ja itse suuntasin etsimään huonetta. Heti ensimmäisessä oli yksi vapaa huono, mutta hinta 210€ ei oikein miellyttänyt. Seuraavat 3 hotellia olivat sekä kalliita että täysiä, joten siirryin koluamaan hostelleja. 6 ensimmäistä olivat täynnä ja sitten vastaan tuli Youth hostell. Siellä oli tilaa, mutta kaikkine tavaroinemme en olisi silti sinne mennyt mistään hinnasta; yöllä oli kuitenkin tarkoitus nukkuakin eikä seurata muiden kämpässä olevien tekemisiä. Niinpä jatkoin syrjäkujia aina vanhan kaupungin liepeille saakka, josta löysin ihmeen kaupalla Maailman ankeimman näköisen hostellin, jossa oli huone vapaana. Huoneessa ei ollut mitään muuta hyvää kuin lukot ovissa sekä hinta 40€. Mutta tässä tilanteessa yli tunnin kierrelleenä en enää voinut muuta kuin ottaa sen. Potun ilme oli kuvaamisen arvoinen, kun hän näki, millaisessa läävässä pitkän reissumme viimeisen yön viettäisimme, mutta eipä hänelläkään ollut varaa valittaa, olimme kuitenkin saaneet katon pään päälle ja voisimme vielä illan ja seuraavan aamun kulkea vapaasti ilman matkatavaroitamme. Eihän huoneessa ollut kuitenkaan tarkoitus kuin nukkua ja kun vielä suihkukin oli aivan toimiva, olimme lopulta ihan tyytyväisiä. Eipä oltu ainakaan kaukana keskustasta tai metroasemista.

Illan vietimme La Ramblalla muiden turistien joukossa kierrellen ja tietysti kävimme syömässäkin. Nukkumaan palasimme klo 23:00.

Vielä elis ennen kotimatkaa

24.10. Heräsimme seiskalta ja kasin pintaan olimme kävelleet La Ramblan päähän Plaza de Catalunyan asemalle, jossa otimme junantapaisen Baixador de Villadreariin. Puolen tunnin junailun jälkeen nousimme asemalla, jonka ympäristössä oli komeaa männikköä ja Oriolin antamien ohjeiden mukaisesti lähdimme heti ensimmäistä tietä pitkin kiipeämään läheiselle kukkulalle. Tulipäähippiäisiä ja töyhtötiaisia oli useita ja pienen kävelyn jälkeen väisteltyämme useita maastopyöräilijäporukoita, kuulimme viimein edestämme lehtokerttumaista laulua. Tiesimme, ettei kyseessä suinkaan olisi lehtokerttu enää tähän aikaan vuodesta ja kohta löysimmekin puskasta ensimmäisen punanokkaisen ja punarintaisen Leiothrixin! Mikä ikinä lintu olikaan suomeksi? Tähän bongaukseen johtanut tarina on niin hauska, että se pitää kertoa kokonaisuudessaan: Ensimmäisenä iltana Oriolin luona tämä esitteli minulle lintukirjahyllynsä ja vinkkasi, että jos jotain mielenkiintoista löytyy, niin siitä vaan iltalukemiseksi. Silmäni osuivat heti uuden näköiseen Birds of Catalunya -kirjaan ja nappasin sen kouraani, avasin sattumanvaraisesti yhden sivun ja: ”Mikä hemmetti tuo on?”, ”Se on Leiothrix, niitä on nykyään Barcelonan lähellä runsaasti ja se on ihan pinnakelpoinen laji”. Kirjan kuvassa oli omituinen vihreä varpuslintulaji, jolla oli punainen rinta ja nokka. No tämä jäi tällä kertaa tähän, mutta kun Oriol kuuli, että tulisimme ennakkosuunnitelmista poiketen viimeiseksi yöksi Barcelonaan, emmekä olisikaan viimeistä yötä Ebro-deltalla, josta meillä olisi ollut aivan liian kiire lennollemme, hän päätti suunnitella meille aamuohjelmaa. Tottahan toki meitä kiinnosti nähdä omituinen häkkilintu, mikä lie Leiothrix? Ja nyt meillä oli niitä nenän edessä puskassa, mutta kameravehkeemme olivat jo hotellilla pakattuina. No, oli Potulla sentään kameransa, mutta maisemaokulaarilla, mutta saatiin silläkin sentään todistusaineistokuvat otettua lajista. Ja lajihan oli nimeltään tulirintatimali ja siitä sai ihan virallisesti WP-pinnan.

Kohta jo junailimme takaisin Barcelonaan, jossa söimme maittavat aamiaiset, haimme hotellilta tavarat ja otimme La Ramblalta taksin lentoasemalle.

Baltic Airlinesin koneemme lähti klo 13:55 ja Riikaan laskeuduimme Suomenkin aikaa klo 18:00. Kuluttelimme aivan täydellä asemalla aikaa lähinnä pizzaa jonottaen ja syöden ja klo 20:10 lähti koneemme Helsinkiin. Kotimaan kamaralle laskeuduimme klo 21:30 ja asemalla olivatkin Kirsi Potua ja isäni minua vastassa. Heitimme toisillemme hyvästit ja Potu ja Kirsi ottivat suunnan Mikkeliin, minä Parikkalaan ja isäni lähti kokeilemaan, miten sunnuntai-iltana pääsisi julkisilla Kirkkonummelle? Lopulta olin Parikkalassa hieman ennen kahta yöllä, Potun ja isäni oltua noin yhtä aikaa kotonaan (eipä ollut paljon busseja ja junia kulkenut Kirkkonummelle).

Olipahan taas melkoisen intensiivinen 5 viikkoinen takana! Lajeja oli tullut kirjattua 260, joista minulle 8 wp-pinnaa ja Potulle vaatimattomat 38!

J.A.

Espanja Katalonia 16.8-1.9. 2000

Lintu- ja häämatkailua Kataloniassa 16.8.-1.9.2000

Viimein kesätyöt olivat ohi, ja pääsimme lähtemään häämatkallemme Espanjaan – tarkemmin Kataloniaan. 16.8. Lentokoneen laskeutuessa Barcelonan kentälle näkyi jo valkoisia haikaroita lentämässä koneen meteliä karkuun – lehmähaikaroita! Retkipinnalista saatiin avatuksi kivalla lajilla. Kentällä meitä odotti ystävämme Oriol Clarabuch, joka vastapalveluksi Oulun aikaisista yhteisretkistämme oli tarjoutunut oppaaksi parin viikon mittaiselle retkellemme.

Oriol on ammattirengastaja, ja saman tien lähdettiinkin kiitämään 200 km Barcelonan eteläpuolella sijaitsevalle Ebro-deltan rengastusasemalle. Onneksi Oriolin ”pösössä” oli ilmastointi, sillä lämpötila kohosi reiluun 35 asteeseen matkatessamme kohti eteläistä Kataloniaa. Oriolin kaahatessa nopeaa, mutta paikoin maksullista moottoritietä osuivat silmiini turturikyyhky ja rusotasku, mutta muuten lintuja oli aamupäivällä liikenteen keskellä liikenteessä varsin vähän.

Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme suurelle Ebro-deltalle, joka näytti heti lintumaailmansa. Pienillä altailla pyöri kymmeniä valkoposkitiiroja, rusko-, harmaa-, rääkkä-, silkki- ja lehmähaikaroita sekä jokunen pitkäjalka. Riisipelloilla lauloi useita heinäkerttuja, ohitsemme lensi harjalintu ja editsemme kuningaskalastaja.

Asemalle saavuttuamme jakson rengastajalla David Bigasilla oli meille muutamia tervetuliaislajeja: kuningaskalastaja, rastas- sekä muutama rytikerttunen. Aseman lähiruovikoissa huusi lieju- ja luhtakanoja sekä kauempaa vesialueelta kantautuivat flamingojen karjaisut. Ensimmäinen pikkuhaikara pyrähti tornin vieritse, samalla kun valkoposkitiirat rääkyivät ja heinäkerttu piipitti häiritsevänkin kovaa pihapuskien päällä. Etelänharmaalokkeja ja pikkutiiroja lenteli todella paljon lahden päällä, ja merimetsot päivystivät tolppien päällä kauempana rannasta. Muutama pikkukuovi ja kalasääski muistuttivat näille linnuille ajankohtaisesta syysmuutosta, ja kun lirojen ja metsäviklojen ja rantasipien ääntäkin alkoi kuulua, tuntui hetken kotoisalta.

Verkkorundin (”rytkyjä”, pari kuningaskalastajaa sekä mm. pikkuvarpusia ja varpusia, viherpeippoja ym.) jälkeen kipusin lintutorniin ja näin ensimmäiset yöhaikarat lentelemässä kauempana muiden haikaroiden eksyessä välillä lähemmäskin. Vesialueelta löytyi myös satoja ja satoja nokikanoja, silkki- ja pikku-uikkuja, sini- ja harmaasorsia ja punapäänarskuja. Pian myös David, Oriol ja Hanna kapusivat torniin, ja David kaivoi rutiinilla meille esiin pari sulttaanikanaa (porphyrio)! Verkosta tuli vielä nuori lännenrusokerttu Hannalle rengastettavaksi ja päivän rengastussaldoksi tuli näin 58 lintua. Tornista näkyi vielä tuhansia kottaraisia joukossaan mustakottaraisia sekä yksi kokonaan keltainen lintu – kaiketi undulaatti.

Tutustuimme tietysti myös aseman henkilökuntaan ja henkilökunnan tehtäviin, joihin kuului loukkaantuneiden tai muuten hoitoa tarvitsevien lintujen ja kilpikonnien hoitamista jne. Ennen nukkumaanmenoa ihmeteltiin vielä seinälle ilmestyneitä yögekkoja, sammakoita sekä haikaroiden, sirkkojen ja kaskaiden öisiä ääniä (David lähti kotiin jättäen meille rengastusvastuun).

Kruununokikanojen lumoissa

17.8. Aamukuudelta ponkaisin ylös muiden vielä jäädessä vetämään sikeitä. Tornin ohitti muutama kaitanokkalokki ja pitkäjalka. Lahdella parin tolpan nokkaa päivysti hietatiira. Ensimmäiselle verkkokierrokselle heräsivät sitten Oriol ja Hannakin, ja verkosta löytyi taas oikein mukavia lajeja, mm. silkkikerttu ja ruokosirkkalintu.

Parin kierroksen jälkeen nappasimme Oriolin auton ja lähdimme Platja de la Marquesalle, joka on asemaa lähin valtavan Ebro-deltan merenlahdista. Kahlaajia paikalla oli (kuten oli luvattukin): satoja kuovi- ja suosirrejä, muutamia pikku- ja isosirrejä, vikloja, mustajalkatyllejä, kapustarintoja, mustapyrstökuireja mukanaan vanha punakuiri ja kuovi. Muutamia riuttatiiroja ja välimerenlokkeja lenteli myös lahdella. Paikalla oli tietysti myös valkoposkitiiroja, haikaroita, heinäkerttuja ym., joten ihmeteltävää riitti!

Muutaman tunnin keikan ja todella hikisen (+38) keskipäivän jälkeen kiiruhdimme takaisin asemalle toteamaan kuumuuden liiaksi myös pikkulinnuille – verkot saivat roikkua tyhjinä. Vihdoin näytti olevan hyvä valo läheisen sisälahden lintujen tarkasteluun, joten käppäilin verkkolinjan läpi rantaan putkeni kanssa. Lähtiessäni kysyin Oriolilta: ”Is it possible to see this here?” ja osoitin sormellani kruununokikanaa. Oriol vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Impossible”. No, rannassa pistin putken pystyyn ja aloin laskea lintuja (pikku-uikkuja, punapäänarskuja ja flamingoja – en nokikanoja). Vahingossa silmiini osui kuitenkin nokikana, jolla oli kaularengas. Hassua, ajattelin, tollahan on myös punaista päässä – KRUUNUNOKIKANA!!! Vielä lähimpiä lintuja nokikanamassojen joukossa, joten ei kun hälyttämään muita! Juoksumatkalla kuului muutama sarja pussitiaisen ääntä, mutta nyt se ei kiinnostanut.

Oriol oli kuin puulla päähän lyöty, kun kuuli mitä olin mennyt löytämään. Palasimme tietysti porukalla etsimään lintua. Löysinkin linnun taas aika helposti ja aloin selostaa paikkaa muille: ”Merimetsoista pikkuisen vasemmalla, narskujen takana – Little bit left from Phalacrocorax and behind Nettas”, josta Oriol käänsi vielä katalaaniksi. Samaan aikaa Hanna horisi aivan erilaisia ohjeita linnun löytämiseksi! Pian, samalla kun katalonialaiset vihdoin löysivät linnun, huomasin toisen kruununokikanan aivan ensimmäisen vieressä ja edelleen Hanna puhui aivan omiaan! Silloin tajusin, että Hannalla täytyy olla kolmas lintu! Ja niinhän siellä oli kolme renkaallista kruununokikanaa! Linnut olivat ensimmäiset Kataloniassa 10 vuoteen ja sen edellisenkin metsästäjä joutui ampumaan ja tuomaan lintuharrastajille, ennen kuin häntä uskottiin (pää muuten oli asemalla pullossa!). Tätä edellisestä havainnosta oli kulunut jo 40 vuotta.

Illan aikana lintuja näkyi myöhemminkin vielä mukavasti, joten pinnalistaan saatiin tasaiseen tahtiin lisäystä. Iltahämärissä ruokosirkkalintu intoutui jopa laulamaan. Ennen pimeää ihmettelyn kohteena oli pieni myrkkykäärme (vaikka paikalliset olivat juuri sanoneet, ettei alueella ole myrkyllisiä eläimiä).

18.8. Aamuvarhaisella kuittasin todella kovan pinnan näkemällä harvinaisen sarakerttusen. Päivällä tutustuimme deltan opastuskeskukseen. Ecomuseusta jatkoimme kohti Riumaria eli Ebro-joen (joka ei siis ole mikään pikku puro) suistolle, joka osoittautui aivan liikaa turistipaikaksi. Pienten ajeluiden jälkeen löysimme kuitenkin myös lintuja. Töyhtökiuruja oli joka puolella, mutta varsinaisesti lintuja löytyi suiston suunnasta: flamingoja mukanaan 8 pronssi-iibistä, pitkäjalkoja, avosetteja, sirrejä, satoja silkkihaikaroita, kolme pikkuhaikaraa, viisi ristisorsaa, selkälokkeja (useita alalajeja), mustavikloja, ”pässejä”, heinäkerttuja ja merellä tuhansia matkaavia etelänharmaalokkeja mukanaan muutamia välimeren- ja kaitanokkalokkeja! Palaillessamme kohti asemaa turkinkyyhkyjä istui ja huusi siellä täällä.

Verkoilta päivän aikana tuli tavanomaista: pari ”kunkkua”, rastaskerttunen, muutama ”ruokosirkkeli”, lännenrusokerttu, pajulintu, ruokokerttunen, haarapääsky, viherpeippo, pikkuvarpunen, varpunen ja 38 ”rytkyä”.

Ebro-joen eteläpuolella

Seuraavana aamuna 19.8. ensimmäinen verkkolintu oli etelänsatakieli, ja heti perään lähdettiin Ebro-joen eteläpuolelle, jotta parhaat lintupaikat ehdittäisiin koluamaan huolella. Pieni pysähdys jossain keskellä kaikkea sitä tasaisuutta kannatti, kun pellossa oli töyhtökiurujen ja kiurujen seassa ruokailemassa sekä pikkukiuru että lyhytvarvaskiuruja.

La Tancadan kala-altailla ihmeteltiin etelänharmaalokkien määrää, räyskää sekä 80 mustanmerenlokkia ym., ennen kuin matkasimme nuottien perässä varmoille pikkukiuru- ja pääskykahlaajapaikoille. Pääskykahlaajat löytyivätkin varsin helposti. Yhdellä ”aavikolla” oli vähintään 13 lintua hyönteispyynnissä. Paikalla oli äänistä päätellen myös kaikenlaisia em. kiurujakin, vain pikkukiurua ei saatu näkyviin.

Matkaa jatkettiin Salinas de la Trinitatin niemeen, jossa uiskenneltiin ja kerättiin simpukoita parin kuuman tunnin ajan samalla tietysti staijaillen. Pulmussirrejä lenteli pitkin valtaisaa 7 km pitkää ja 100 metriä leveää hiekkaniemeä. Myös mustanmerenlokkeja löytyi mukavasti. Kesken pahinta väreilyä päädyimme liikkumiskieltoalueen (aivan kärjessä oli usean kilometrin mittainen linnuille pyhitetty suojelualue) rajalla sijaitsevalle piilokojutornille. Ihmeteltyämme ensin hetken tuhansia ja tuhansia välimerenlokkeja (maailman suurin yhdyskunta), aloin staijailla merelle väreilystä piittaamatta. Tulosta tuli: vanha suula ja merikihu nostivat retkipinnasaldomme jo sataan! Hiekkaniemeltä saimme kiikareihimme vielä karikukon ja pusseihimme lisää simpukoita, jonka jälkeen suuntasimme vielä La Casa de Fustan lintupaikoille. Valitettavasti totesimme kuumuuden ja nestehukan liian koviksi, joten päätimme palata asemalle lepäämään! Iltapäivän havainnot jäivätkin ainoastaan heinätaviin ja lähes täysin albiinoon varpuseen.

Toiseksi viimeinen Ebro-aamu 20.8. alkoi parilla hiljaisella verkkokierroksella, joiden jälkeen lähdettiin Oriolin ja parin paikallisen lintuharrastajan (joista toinen, Josep-Maria oli tullut harjoittelemaan rengastusta) kanssa tutustumaan vielä deltan uusiin lähikolkkiin. El Canalotissa nähtiin kolme harjalintua, mustakottaraisia, 45 pitkäjalan parvi, mustaviklo, tundrakurmitsa, ruskohaikaroita, flamingoja, heinä- ja silkkikerttuja sekä sokerina pohjalla muuttava välimerenhaukka.

Toisella puolella El Canalotia näimme lisää kurmitsoita, mustapyrstökuireja, suokukon ja 26 kuovia (joista viimeiset olivat paikallisista mielenkiintoisimmat), satoja riuttatiiroja ja välimeren- ja muita lokkeja, kolme meriharakkaa ja kaksi merikihua (merikihut olivat paikallisille tosi hienoja), sirrejä, rusko- ja harmaahaikaroita ja 80 mustajalkatylliä! Illalla asemalle olivat saapuneet ensimmäiset kruununokikanabongarit, ja kun illan viimeiseksi verkkolinnuksi saatiin kauan odotettu heinäkerttu, joka oli aiemmin vain hivotellut verkkoa, olimme valmiit yöpuulle.

Hämärän lintuja

21.8. Aamulla lähdimme sitten ajamaan kohti 20 km Barcelonasta pohjoiseen sijaitsevaa Premia de Maria, Oriolin kotikaupunkia. Heti perille saavuttuamme lähdimme staijaamaan läheiselle kymmeniä kilometrejä pitkälle uimarannalle merilintuja. 45 minuutin staijaus tuotti tulosta: kaksi suulaa, välimerenlokkeja sekä keltanokkaliitäjän.

Staijin jälkeen suuntasimme kohti seuraavaa etappia, jonka Oriol oli kavereineen suunnitellut – kehrääjärengastusta. Tianassa sijaitsevalle kukkulalle saavuttiin noin tuntia ennen hämärää, ja ihmeteltävää riitti. Närhiä, jotka olivat huomattavasti meikäläistä tummempia, rääkyi puissa, alppitervapääskyjä lenteli taivaalla, rusko-, lännenruso- ja samettipääkertut ääntelivät puskissa, töyhtötintti piipitti alhaalla metsässä, iberianvihertikat huusivat ylhäällä kukkulan laella ja punapyyt ääntelivät alhaalla pellolla! Ei siis tiennyt miten päin olla! Verkkoja kuitenkin piti alkaa pystyttää ennen kuin pimeys saapui. Apuna meillä oli Raul-niminen rengastajaharjoittelija Boida-koiransa kanssa. Ensimmäiset kehrääjät saapuivat hipomaan verkkoja jo ennen kuin atrappinauha oli laitettu päälle. Myös minervanpöllö alkoi huudella lähistöllä, joten ei muuta kuin nauha sillekin soimaan. Linnut jäivät kuitenkin vähiin. Onneksi saimme sentään yhden kehrääjän verkosta, mutta ruosteniskakehrääjästä ei nähty vilaustakaan. Minervanpöllöt tulivat kyllä istuskelemaan kuunvalossa näkyviin atrapin viereen, mutta verkkoon asti nekään eivät suostuneet menemään.

Vic – Rengastusta ja pinnailua

Seitsemäs retkipäivämme 22.8. oli varattu turismille. Junalla matkattiin Barcelonaan, jossa käytiin goottilaisessa kaupunginosassa Barri Goticissa ja La Seun katedraalissa, La Sagrada Familiassa sekä tietysti shoppailemassa. Toki lintujakin päästiin katsomaan Parc de la Ciutadellassa, jossa pesi satoja munkkiaratteja.

Iltapäivällä pakkasimme tarvittavat tavarat mukaan ja lähdimme kohti tuntematonta! Tiesimme vain sen, että edessä oli rengastusta, yöpymispaikka olisi ja että seuraamme liittyisi muitakin rengastajia. Oriol oli suunnitellut kaiken valmiiksi.

Niinpä körötimme ohi nokivaristen kohti pohjoista ja Vic-nimistä kaupunkia (Josep-Marian ja Raulin kotikaupunkia). Illalla tapasimmekin Josep-Marian, Raulin sekä uudet apurimme Alexin ja Jepin ja suuntasimme kyläpöllösrengastuskokeilun (kuulimme kyllä) ja ruokailun jälkeen Ter-joelle asentamaan verkkoja valmiiksi aamua varten. Autot jätettyämme kuulimme mehiläissyöjän ääntä, mutta sitten tuli pimeys.

Verkkoja pystytettiin sitten naru-bambunvarsi-virityksin pari tuntia säkkipimeässä ja todella hankalakulkuisessa maastossa. Yöpymään menimme vanhan koulun lattialle, ja vaikkei majapaikka ollutkaan mukavuuksilla pilattu, nukkumatti saapui nuijineen ja eetteripulloineen varsin nopeasti.

23.8. Josep-Maria huolehti armeijamaisesta herätyksestä, vaikka tuntui, ettei vielä ollut ehtinyt laittaa edes silmiä kiinni. Pian oltiinkin jo ihmettelemässä kuivaa joen pohjaa, jossa kulkivat komeasti koko joen poikki kahdesta kohtaa verkkolinjat! Verkoissa kellui jo joitakin sipejä, pikkutylli, väiskejä ja virta-sellaisia, mustapääkerttu, punarinta, laulu- ja mustarastas sekä tinttejä. Äänessä olivat peukaloiset, silkkikertut ja tiklit, joita lenteli valtavia parvia edestakaisin. Mehiläissyöjiä, uuttu-, turkin- ja turturikyyhkyjä näkyi myös sekä muuttavat hiiri- ja muuttohaukka. Kuhankeittäjäkin luikautti kuin moikatakseen Oriolia (Oriol = kataloniaksi kuhankeittäjä). Verkoilta kiikutettiin ihmeteltäväksemme silkkikerttuja, lisää virtaväiskejä, lehtokerttu, nuori harakka, tikli ym. Lähipuista löytyi etelänpuukiipijä. Pian oli kuitenkin aika jatkaa paikallisten meille suunnittelemassa minuuttiaikataulussa ja pakata verkot.

Vicin kiertelyä

Nyt suuntasimme Raulin kotiseudulle Vicin maaseudulle. Ensin bimbottiin (=elis) pensassirkkuperhe ja sitten saavuimme hylätyn näköiselle vanhalle talolle keskelle peltoja. Arvasimmekin jo, mitä tuleman piti. Samalla kun muut olivat menossa sisään taloon etsimään ”merkkejä”, pölähti tornipöllö ikkunasta lentoon ja lensi suoraan ylitsemme talon nurkan taa. Vain Hanna ja minä näimme linnun! Lintua etsiessämme läheisestä junatunnelista löytyi ”vain” kaksi kuollutta tornipöllöä. Pelloilla oli kyllä muuten lintuja: mustapäätaskuja, punapäälepinkäisiä, käenpiika ja vilahtipa lennossa vielä 3 punapyytäkin, joten ei voinut valittaa.

Seuraavaksi oli Josep-Marian vuoro toimia oppaana, kun suuntasimme eräälle 1100 metriä korkealle nyppylälle. Sullouduimme kaikki Josep-Marian maasturiin, jolla ajoimme ylös saakka säikytellen pari kangaskiurua lentoon. Taaskaan ei tiedetty mitä etsiä, mutta Hanna ainakin huomasi paikan olevan otollinen fossiilien keräämiseen. Minä taas aloin staijata ylös, alas ja sivuille tuloksena mehiläishaukka, muuttohaukkoja sekä kalliopääskyjä. Samaan aikaan Hanna, Josep-Maria, Oriol ja Jepi tutkivat nenä maassa fossiileja. Muutama fossiili löytyikin, mutta Jepi teki mielenkiintoisimman löydön, kun hän yhytti erään kiven alta pienen skorpionin! Lintuja, joiden takia olimme ylös tulleet, ei kuitenkaan näkynyt. Pesä oli kyllä edelleen paikoillaan vuorenjyrkänteellä – asuja olisi ollut pikkukorppikotka! Me jouduimme tyytymään kouralliseen fossiileja sekä pariin tulipäähippiäiseen.

Pnaen lintuparatiisi

Aikailemaan ei kuitenkaan jääty, vaan piti jo kiirehtää kohti seuraavaa rastia eli Park Natural dels Aiguamolls Empuriaa. Apujoukot hyvästeltiin, ja matka jatkui taas kohti rannikkoa.

Sant Pere Pescasorissa tavattiin taas uusia ihmisiä. Oriolin pomo – Katalonian kovin rengastaja – Gabriel Gargallo oli jo paikallisen hotellin ravintolassa meitä odottelemassa. Syötiin upeat yösapuskat ennen kuin matkattiin luontokeskukselle, josta meille oli järjestetty majapaikka. Yöllä ehdimme vielä kuulemaan paksujalan kiekaisut ennen kuin hyydyimme ansaitulle levolle.

24.8. Aamulla heräsin taas ennen muita ja kuulin muutaman paksujalan sekä minervanpöllön, ennen kuin muut nousivat. Kattohaikaroita oli myös miehittämässä valotolppia. Etelänsatakielet yrittivät jopa hieman laulaakin, ja tiklejä oli joka paikassa. Tavallista linnustoa edustivat monenlaiset haikarat, turkinkyyhkyt, silkkikertut jne. Lähimmällä lintutornilla ei aamun pikakäynnillä näkynyt lintuja, peuroja kylläkin.

Piakkoin starttasimme kohti yhtä maan parasta pikkulintupaikkaa, joka oli muutamaa viikkoa aiemmin palanut valtavassa metsäpalossa, josta oli uutisissa Suomessakin. 10 x 6 km:n kokoinen alue oli palanut lukuun ottamatta pieniä kaistaleita siellä täällä. Tuhkan ja noen keskellä pystytimme sitten verkkoja tarkoituksena houkutella niihin samettipää- ja orfeuskerttuja. Etelänsatakieliä ja samettipääkerttuja olikin maastossa varsin mukavasti. Orfeuskertusta ei kuitenkaan nähty vilaustakaan (no, ehkä yksi vilaus), mutta samettipääkerttuja rengastettiin 9 lintua – kaikenpukuisia ja -ikäisiä. Paikalla näkyi myös vaaleakiitäjiä, pensassirkkuja, nuori punapäälepinkäinen sekä kruununa käärmekotka ja vuorikotka samassa rundissa ja komeasti, mutta meidän piti taas rientää.

Matkamme jatkui nyt kohti Cap de Creusin kivikkoista niemenkärkeä. Saimme huomata, että karusta niemenkärjestä lintujen löytäminen ei ollut lainkaan helppoa. Kuitenkin noin puolen tunnin koluamisen jälkeen löysimme samalta huipulta sekä sinirastaan että kivikkokiuruparin! Kalliokyyhkyjä näkyi myös muutamia – pulusta elis! Kalliopääskyjä ja vaaleakiitäjiä saimme myös ihmetellä varsin läheltä, kun ne taiturimaisesti temppuilivat tuulen pyörteissä. Rantakiviltä löytyi muutama karimetso (desmarestii) istuskelemasta ja näinpä yhden muuttavan rusotaskunkin. Mustatasku jäi kuitenkin puuttumaan kovasta yrityksestä huolimatta.

Bongausta parhaimmillaan

Iltapäivällä olimme taas ”opparilla”, jonne olimme sopineet tapaamisen paikallisen lintuvastaavan kanssa, joka lähti opastamaan meille linturetkeä. Eli nyt alkoi bongaus! Ja eipä kauaa mennytkään, kun ensimmäinen pinna – nuori sininärhi – löytyi erään puun latvasta istuskelemasta. Pian löytyi toinen langalta ja vielä kolmas. Näkyipä matkalla aikuinen punapäälepinkäinenkin, haukkoja sekä taas bongaus – mustaotsalepinkäinen. 40 lehmähaikaran parvi ja käpytikka nähtiin ohimennen ennen seuraavaa kohdetta nimeltään osmankäämikerttunen. Moinen löytyi jo ennen kuin oltiin kunnolla edes pelipaikoilla. Samalla näkyi ihme kyllä vasta ensimmäinen ja myöskin viimeiseksi jäänyt harmaasirkku, mustapäätaskuja, töyhtökiuruja, mehiläissyöjiä ym. Illan viimeinen ihmeellisyys koettiin, kun eräällä pellolla oli kokonaista 32 paksujalkaa ruokailemassa!

Illalla Oriol lähti tyttöystävänsä luo yöksi, ja me jäimme auttamaan paikalle tullutta rengastajaa Juan-Carlosia verkkojen laitossa. Urakkaa riittikin, sillä oli pimeä, eikä meillä ei ollut taskulamppua mukana! Nukkumaankin silti lopulta päästiin.

25.8. Aamu käynnistyi taas nihkeästi, mutta uudella innolla oltiin pian matkalla laittamaan loput verkot, joita ei oltu saatu pimeässä paikoilleen. Verkoissa killui jo pari etelänsatakieltä, varpusia sekä mustapäätasku. Nuolihaukka ja muutama fasaani kartuttivat taas pohjatonta pinnasäkkiämme. Kesyä ”ciconiaa” kuvattiin parista metristä. Ehdimme kuitenkin kiertämään verkot enää kerran, kun taas piti sännätä bongausreissulle. Verkosta ehti tulla vielä toinen mustapäätasku, kunkku ja heinäkerttu.

Oriolkin oli jo uutta tarmoa täynnä meitä odottamassa ja taas mentiin. Heti alkumatkasta hidasteltiin ja etupenkkiläiset mutisivat jotain clamatorista – mikä lie sininärhi taas (lattarit olivat jo hieman sekaisin). Ajelimme ympäriinsä liikkumiskieltoalueilla nähden harjalintuja ja kymmeniä mehiläissyöjiä, kun yhtäkkiä Oriol huusi: ”Clamator!”. Vasta kun näimme linnun tajusimme, että harakkakäkihän tuo on!

Autioilla rannoilla näkyi toistasataa mehiläissyöjää, mustajalkatyllejä ym., ja löytyihän viimein ensimmäinen Lanius meridionalis eli mikä lie etelänisolanttu… Samalla kierroksella näimme vielä tavallisen käen, kuhankeittäjäkoiraan, käärmekotkan, iberianvihertikkoja, flamingoja, pikkulepinkäisen ym. ym. Juan-Carlos kiikutti meille ihmeteltäväksi ilmeisesti autoon törmänneen, mutta varsin reippaan oloisen harjalinnunkin, jota päästiin hipelöimään ja kuvaamaan.

Paluumatkan aluksi tarkastettiin vielä yksi kolkka luonnonsuojelualueesta – ja taas kannatti! Sulttaanikanoja (porphyrio) oli ainakin 16, joitakin flamingoja, punasotkia, heinätavi, sirrejä joukossaan paikallisesti harvinainen lapinsirri, paljon muita kahlaajia, 42 kattohaikaran parvi sekä pari kyhmyjoutsenta, puhumattakaan mehiläissyöjistä ja mustapäätaskuista.

Matkalla kohti Premiaa päätimme pistäytyä tutustumassa Oriolin perheen kesämökkiin. Ei se mikään mökki ollut, linna se oli! 400-neliöinen, 800 vuotta vanha rakennus, mutta mikä parasta, sijainti oli vain 30 km Barcelonasta ja silti aivan uskomattoman luonnon keskellä. Yritimme löytää paikalta mm. taiturikultarintoja, mutta ensimmäinen lintu, jonka ääntä ehdin hieman ihmettelemäänkin, osoittautui aleksanterinkaijaksi. Rinnemetsiköstä löytyi etelänpuukiipijöitä ja pellolta keltahemppoja. Jollei olisi ollut iltapäivä, niin ties mitä sieltä olisi löytynyt…

Kotkajahtia vuoristossa

26.8. aamulla paineltiin pohjoiseen lähikaupunkiin Mataroon (200 000 as.) vuokraamaan auto, taas Oriolin avustamana, sillä paikalliset eivät todellakaan koskaan osanneet englantia! Pian oltiinkin matkalla ”honeymoonillemme” Pyreneille kaksistaan.

Montserratin luostarivuori ohitettiin vauhdikkaasti, eikä edes auton editse lentänyt ruostepääsky saanut meitä vitkastelemaan, sen verran huiput kiiltelivät jo silmissä! Matkan varrella kuvasimme 40 lehmähaikaran parvea, näimme sininärhen, punapäälepinkäisiä ja retkipinnoihin saatiin lisättyä tavallisia pohjoisen lajeja. Ensimmäisten suurten vuorten kohdalla päätimme pysähtyä syömään, kun paikallinen ravintola näytti tavoista poiketen olevan auki meillekin sopivaan ruoka-aikaan. Ensimmäiset hanhikorppikotkat kaartelivat vuortenrinteiden yläpuolella, alppitervapääskyt, nokivarikset ja pari maakotkaa hoidettiin vielä ruokapaikalta ennen kuin matka taas jatkui. Seuraaville korppikotkille ei enää ollut juuri aikaa, kun ennen kuutta piti ehtiä lunastamaan varaamamme hotellihuone Pont de Suertin pikkukaupunkiin.

27.8. Viihtyisässä ja hyvin halvassa hotellihuoneessa nukutun yön jälkeen suuntasimme takaisin eteläpuolen vuorille pikkulintu- ja korppikotkajahtiin. Saavuimmekin parahiksi keskelle korppikotkaparatiisia. Ainakin 170 hanhikorppikotkaa 3-4 parvessa otti kukkuloiden päällä korkeutta mukanaan kaksi pikkukorppikotkaa sekä muutama käärmekotka! Kotkat ottivat aika nopeasti korkeutta tai katosivat vuorten taa, eikä kotkan kotkaa pian ollut näkyvillä. Pienen staijin ansiosta näimme vielä pari pikkukotkaa sekä kanahaukan, mutta sitten hiljeni, joten siirryimme alas joen rantaan etsimään pikkulintuja. Puskissa kuhisikin ihan mukavasti: pari pähkinänakkelia, leppälintuja, kirjo- ja harmaasieppoja sekä 50 hemppoa saatiin pinnalistamme jatkoksi. Sininärhi, käpytikat ja pensassirkut edustivat myös paikallista jokivarsilinnustoa. Harjoittelimme myös hieman vuorikiipeilyä pienelle mäennyppylälle. Rinteellä näkyi naaras kivikkorastas, mutta sen lisäksi vain liskoja ja perhosia.

Illalla ajettiin 3400 metriä korkean Katalonian korkeimman vuoren sekä 5200 metriä pitkän tunnelin kautta Vielha-nimiseen oikein viehättävään alppimaiseen kaupunkiin, josta palasimme yöpimeässä hotelliimme syömään samaan aikaan kuin paikallisetkin.

Rankka päivä

28.8. Seuraavana aamuna edessä oli vuoristopäivä. Eipä aikaakaan, kun körötimme jo Besiberri-vuoria kohti. Matkalla saimme ikäväksi yllätykseksemme todeta, että 7 astetta oli hieman liian vähän T-paidalle. Matkalla näimme (aivan väärän näköisiä) pyrstötinttejä, punatulkun sekä kuusi- ja töyhtötinttejä. Perillä tähyiltiin ensin patoa, josko siinä asuneet kalliokiipijät olisivat näyttäytyneet, mutta ei. Muita lintuja oli kyllä senkin edestä! Alppivarispariskunta touhuili jotain padon seinustalla, sitruunahemppoja pyöri iso parvi marjapensaissa, vuorisirkkuja, rautiaisia ja tiltaltteja oli myös liikkeellä. Onnistuimmepa kuulemaan paikallisittain tosi kovan palokärjenkin sekä yleisempiä iberianvihertikkoja.

Kun lämpötila nousi toiselle kymmenelle, lähdimme kiipeämään. Suunnitelmissamme oli nousta n. 2700 metrin korkeuteen ja kiertää n. 9 km pitkä merkitty reitti. Eivätkä aivomme raksuttaneet lainkaan, kun huomasimme pienen polkumme varressa kyltin, jossa luki jotain, joka sisälsi sanan ”expert”. No ei siinä mitään, kiipesimme todella jyrkkää reittiä pitkin, joka oli aina silloin tällöin merkitty jonkinmoisilla kepeillä. Reitiltä ei ollut syytä poistua, sen verran korkealla alettiin jo olla, ja joka puolella oli todella jyrkät pudotukset! Paikoin oli hieman hankalampia paikkoja, mutta koko ajan noustiin varsin reippaasti. Jossain vaiheessa totesimme nousun olevan sen verran jyrkkää, ettei samaa reittiä olisi toivoakaan päästä alas. Niinpä meidän täytyisi kulkea koko reitti, kestäisi se kuinka kauan tahansa! Emme voineet kuin toivoa, että reitti ei menisi enää pahemmaksi. Noin kahden tunnin kiipeilyn jälkeen pato näkyi pienenä viivana suoraan alapuolellamme ja karttaa katsottuamme saimme järkytykseksemme todeta siirtyneemme kartalla alle 500 metriä – ja nousu ei näyttänyt olevan lähimainkaan lopussa! Muutamia hanhikorppikotkia leijaili siellä täällä ja kun myös vuorikirvinen, pikkukäpylintu ja hippiäinen saatiin lajeiksi, oli maagiselta tuntunut 200 retkipinnan raja rikottu!

Onneksi kuitenkin maasto muuttui huomattavasti loivemmaksi, ei kuitenkaan sen helpommaksi (jos joku tietää mitä on paha rakkakivikko, niin miettiköön sitä pari kilometriä!). Linnut olivat todella tiukassa, kuten ne meikäläisessä tunturissakin ovat. Onneksi näkyneet linnut olivat sitäkin mielenkiintoisempia. Alppirautiaiset olivat todella kauniita, ääntä kuului enemmänkin, mutta vain kaksi lintua näkyi. Ollessamme aivan korkeimmalla kohdalla etappiamme n. 2700 metrissä, korkeimpien lähihuippujen lähestyessä kolmea kilometriä, Hanna plokkasi kaksi Pyreneiden gemssiä juoksemassa rinnettä alaspäin. Pian seurasi neljä gemssiä lisää ja myöhemmin vielä yksi. Samoilta jalansijoilta löysimme myös kiirunan jätöksiä sekä höyheniä, mutta tarkempaa komppausta ei jaksettu jäädä suorittamaan. Ylhäällä rakkakivikossa reittimme oli merkitty muutamilla päällekkäin kasatuilla kivillä, joita oli noin 50 metrin välein, joten oli onni, että meillä oli kiikarit mukana, muuten eksyminen olisi ollut helppoa. Edelleenkin, vaikka kulku oli hieman helpompaa, ei reitiltä ollut syytä lähteä hortoilemaan – ellei halunnut korppikotkien ruoaksi.

Pian kuitenkin (oltuamme ensin hieman harhapolulla) löysimme oikean risteymäkohdan, josta alkoi alamäki. Lintuja alkoi taas näkyä, etupäässä tiaisia, vuorisirkkuja ja ”muleleita”. Ensimmäiset lähes vuorikiipeilijän tamineilla varustetut ihmisetkin tulivat vastaan (yllätys-yllätys, nyt tajusimme myös kartan merkinnät, tämä puoli reitistä oli merkitty helpompikulkuiseksi). Laskeutuessamme muistimme, että olimme saaneet ”nuotit” niitystä, jolla asuu murmeleita! Niitty alkoi olla jo lähellä, kun plokkasin ensimmäisen: ”Katso Hanna murmeli, ihan sun vieressä. Tommonen majavan kokoinen!”. Silloin Hannakin huomasi otuksen, joka jo löntysti hissukseen kiven alle piiloon – se todellakin oli valtava! Pian murmeleita näkyi lisää sekä myös muleleita, ”istejä”, vuorikirvisiä ja muutama sitruunahemppo ym. Niityltä paluu padolle eli viimeiset kolme kilometriä olivat todella helppokulkuisia – sopivaa turistivaellusreittiä ja turisteja alhaalla riittikin. Onneksi olimme valinneet eksperttireitin! 9 tuntia lähtömme jälkeen oli kuitenkin ihanaa nähdä vuokra-Corsamme, jossa odotti vielä yksi tölkki kokista.

Partakorppikotkaa odottamassa

Seuraava päivä 29.8. oli sitten tarkoitus ottaa hieman rennommin. Ehdimme jopa nauttimaan makoisan hotelliaamiaisen, ennen kuin lähdimme kohti Boin lähistöllä sijaitsevaa luonnonsuojelualuetta. Alueelle oli lupa kulkea ainoastaan kävellen tai taksilla, mutta totesimme taksin jonottajia olevan aivan liikaa, joten lähdimme vaihteeksi patikoimaan.

Reitti oli kuin valtatie edellispäivään verrattuna, niinpä väsymyksestä huolimatta tarvoimme rehevässä vuoristomaisemassa kaksi ja puoli tuntia yhteen suuntaan, vaikkei mitään ihmeellistä vastaan tullutkaan. Nousua oli koko ajan ja maisemat oikein mukavia, pähkinäpensaita ja muutenkin kovin rehevää, paljon perhosia, muttei oikein lintuja – pari maakotkaa, hanhikorppikotkia, jalohaukkoja, koskikara ynnä muuta jo tuttua. Lopulta palasimme todella nopeasti alaspäin ja päätimme ottaa iltapäivän rennosti. Taksilla olisi ehkä päässyt paremmille paikoille.

30.8. Viimeinen päivä Pyreneillä oli sitten pyhitetty korppikotkille. Aamiaisen jälkeen pakattuamme lähdimme odottamaan, josko kotkat taas nousisivat ennen puoltapäivää kaartelemaan taivaalle. Löysimmekin korppikotkien istuskelupaikan eräältä jyrkänteeltä ja jäimme odottamaan. Edellisiltana kovana alkanut sade oli juuri loppunut, mutta edelleen oli varsin kylmä. Pari pikkukorppikotkaa istuskeli erillään noin 80 hanhikorppikotkasta, mutta vain kerran näytti siltä, että linnut saisivat tarpeeksi nostovirtauksia alleen. Paikalliset vartijat, kaiketi ihan korppikotkavahteja, kävivät utelemassa, mitä väkeä me olemme. Mutta kotkat vain nököttivät paikoillaan. Sitten se tapahtui, Hanna plokkasi erimuotoisen suuren korppikotkan, joka nousi vuoren takaa kaartelemaan vuoren päälle. Siinä se oli – partakorppikotka! Olihan sitä jo odotettukin! Ja kyllä se oli hieno, lähes vanha lintu kaarteli hanhikorppikotkien seuratessa sitä katseellaan noin 7 minuuttia alle kilometrin päässä meistä välillä vuoren rinnettä vasten todella komeasti! Heti kun ”barbaari” oli jatkanut matkaansa vuorten taakse, plokkasin isohaarahaukan kaartelemasta parin hanhi- ja pikkukorppikotkan seassa. Se oli meille tarpeeksi, joten päätimme lähteä paluumatkalle kohti Mataroa. Matka sujui nopeasti, kun aloin jo tottua paikallisten ajotapoihin. Ei edes komea vaalea pikkukotka hidastanut matkaamme.

Loppuverryttelyä

Oriol olikin taas auttamassa meitä auton kanssa (hinta oli muuten n. 1000 mk/5 vrk) ja hänen kyydillään painelimme Premian ja lyhyen ruokailun kautta vielä saman illan aikana yrittämään uudelleen ruosteniskakehrääjää! Vanha ystävämme Raul oli jo pari verkkoa pystyttänyt, kun saavuimme Mataroon, jossa tällä rantakukkulalla kehrääjiä oli pesinyt. Pystytimme vielä pari verkkoa ja sitten alkoi sataa, muttei onneksi liikaa. Verkkoon eksyi vain vanha samettipääkerttukoiras, mutta näimme pariin otteeseen sekä ruosteniskakehrääjän että tavallisen kehrääjän.

31.8. Kevyen kenttäaamiaisen jälkeen painelimme suoraan Premian lähikukkulalle, josta ihmeteltiin ensin Barcelonan kaupunkia (joka näkyi todella komeasti) sekä alppikirskujien alkanutta muuttoa. Noin 500 lintua ohitti meidät varsin läheltä jääden kaartelemaan kahteen valtavaan parveen. Rinteessä asuvia rusko-, samettipää- ja lännenrusokerttuja päästiin näkemäänkin. Houkuttelimme atrapilla viimeisen reissupinnan, taiturikultarinnan ääneen ja onnistuimme näkemään vilauksen siitä. Tämän jälkeen siirryimme ihmettelemään kaiketi Asterixin ja Obelixin tekemää dolmia.

Sitten olikin taas Barcelonan vuoro, sillä vielä oli tuliaisia ostettavana ja tarkoituksena oli tutustua edes yhteen museoon. Pakollisten kuvioiden jälkeen palasimme illaksi Premiaan syömään ja jututtamaan Oriolia ja tämän vanhempia. Myöhemmin edessä oli vielä pakkaaminen, sillä aamuvarhain ohjelmassa oli lähtö kohti lentokenttää ja Suomea. Oriol heitti meidät aamulla lentokentälle ja kotimatkamme alkoi. Hyvästeltyämme ja kiiteltyämme Oriolin, tämä jatkoi matkaansa taas vaihteeksi Ebro-deltalle rengastamaan.

Retken lajimääräksi saatiin lopulta huikeat 207! Maastopäiviä oli kuitenkin vain 13, ja elokuu ei Kataloniassakaan ole paras mahdollinen lintukuukausi. Kiitos kaikesta retken onnistumisesta kuuluu Oriolille, joka ystävineen oli suunnitellut meille minuuttiaikataulun, joka oli vielä koko ajan voimien ja kiinnostusten mukaan muokattavissa! Yllätykseksemme lintupaikoista löytyi hyvin opastuskeskuksia ja lintutornejakin oli kaikkialla. Suurin vaikeus oli, että vain hyvin harvat katalonialaiset puhuivat englantia. Lintujen lisäksi näimme ja koimme paljon muutakin todella ihmeellistä: maisemat, joita näimme, nisäkkäät (etupäässä murmelit ja gemssit), liskot, käärmeet sekä tietysti kaikki mukavat katalonialaiset, jotka tapasimme, tekivät häämatkastamme ikimuistoisen!

J.A.