6.6. Olimme jo viettäneet toista vuorokautta Etelä-Suomessa shoppailen, retkeillen ja ihan vain rentoutuen. Yöpaikkanamme oli ollut Hotelli Pilotti ja viimeiseksi olimme vierailleet Kirkkonummella, jossa olimme käyneet vanhempieni kanssa syömässä. Iltapäiväneljän aikaan otimme lopulta suunnan Helsinki-Vantaalle, jossa käppäilimme saman tien lähtöaulaamme, jonne pian saapui matkaseuraksemme Kari Haataja. Kari oli jo edellissyksynä Hangossa tavatessamme pyydellyt meitä kanssaan Länsi-Kazakstaniin WP-pinnaretkelle ja hän olikin ollut yhteydessä Venäjän Samarassa asuvaan Denis Lebedeviin, joka oli jo kierrättänyt useita ryhmiä alueen lintupaikoilla. Pari suomalaisryhmääkin oli alueella jo seikkaillut ja olimme saaneet heiltä mukavasti vinkkejä matkaan.

Lopulta klo 20:55 lähti Aeroflotin koneemme kohti Moskovaa, jossa laskeuduimme Šeremetjevon kansainväliselle lentoasemalle (Аэропорт Шереметьево) vajaan parin tunnin lennon jälkeen. Kahden ja puolen tunnin välilaskun aikana kävimme hieman haukkaamassa evästä ja sitten matka jatkui kohti Kazakstania ja Atyrauta.

7.6. Saatuamme onneksi jonkin verran nukutuksi laskeuduimme Atyrauhun klo 5:40, jossa paikalliset rynnivät koneesta passintarkastukseen, johon jonottaessamme meidän piti täyttää maahantulopaperit, jotka saimme leimauksen jälkeen säilytettäviksi matkamme ajaksi. Lopulta olimme viimeiset, jotka pääsivät ulos asemalta, mutta onneksi Denis Lebedev odotteli meitä yhä pihalla, vaikka hän olikin ollut jo hieman huolissaan, olimmeko olleet koneessa lainkaan.

Denis vaikutti aika vähäpuheiselta ja meillä oli hieman vaikeuksia saada alkuun selvää, mitä olisi tapahtumassa. Lopulta palasimme Karin kanssa lentoasemalle nostamaan käteistä, sillä sitä tarvittaisiin bensamaksuihin, joita seuraavina päivinä olisi edessä ennen kuin palaisimme taas sivistyksen parissa käymään. Tietämättä yhtään mitään paikallisesta valuutasta, nostimme summamutikassa kymmeniä tuhansia Tengejä mukaan ja palailimme pakkaamaan autoa. Nostellessamme tavaroita kyytiin huomasimme lentoaseman pihalla sähkölangalla istuneen naaras peltotulkun! Samaisen lajin oli myös ensimmäinen suomalaisryhmä havainnut lentoaseman pihalla paria vuotta aiemmin. Me saimme lajista mukavasti heti reissun alkuun ensimmäisen Eurooppa-pinnan. Myös mm. aroharmaalokkeja lenteli taivaalla jo useita, joten Kari alkoi heti listata reissupinnoja vihkoonsa.

Denisin Pajeroon noustuamme selvisi, että ottaisimme ihan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti saman tien suunnan kohti pohjoista ja aroja, joilla retkeilisimme retken ensimmäisen puolikkaan teltoissa majoittuen. Kun olimme päässeet matkaan, alkoi Deniskin jo vastailla kysymyksiimme useammallakin kuin yhdellä sanalla ja ohessa hän tokaisi, ettei kuitenkaan olisi lainkaan halukas jatkamaan retken toisella puolikkaalla lännen retkipaikkoihin, sillä tiet sinne olivat erittäin surkeat. Meillä ei tietenkään ollut aikomustakaan muuttaa retkisuunnitelmiamme, mutta koska oppaamme vaikutti hieman nihkeältä, emme sen kummemmin ottaneet puheeksi kuin reissumme alkupuolikkaan.

Heti Atyrausta päästyämme olimme arolla, ja niinpä lintulajistokin oli heti kunnon arolajistoa. Kari piti alusta alkaen myös tarkkaa havista, johon kirjautui pian mm. arotaskuja, ruostesorsia, haarahaukkoja, sininärhi, arokotka, arohiirihaukkoja jne. Yleisimpiä lintuja olivat kuitenkin mustavarikset, joita oli joka puolella isoja parvia.

Teimme ensimmäisen stoppimme noin 150 kilometriä päätietä pohjoiseen ajettuamme Uraljokivarressa, jossa hajaannuimme koluamaan puselikkoa. Jo ennen kuin olimme nousseet autosta näimme yllättäen mustapääsirkkukoiraan ja mukava oli nähdä myös useita mehiläissyöjiä sekä harjalintuja. Ehdin kävellä jokivartta vain hetken, kun altani hiekkatörmältä pölähti lentoon valtava ruskea lintu – huuhkaja! Huusin linnusta muille ja hekin näkivät sen laskeutuvan joen toiselle – siis Aasian puolelle puun oksalle. Laitoin kaukoputkeni pystyyn ja pääsimme ihailemaan tätä valtaisaa pöllöä.

Pienen kävelyn jälkeen löysin ensimmäiset ruskopääsirkut ja palasin heti hakemaan Karin lajia bongaamaan, sillä olihan kyseessä reissun ensimmäinen WP-pinna Karille. Me olimme Hannan kanssa olleet paria vuotta aiemmin vain muutamia satoja kilometrejä koilliseen Venäjän puolella Etelä-Uralilla, joten meillä laji oli jo ennestään pinnoissa. Yksi linnuista onneksi lauloi yhä aktiivisesti pensaan latvassa, joten Kari pääsi linnun pointsaamaan ja sitä kuvaamaan.

Ensikomppailumme tuotti myös mm. pikkutyllejä, sarvipöllön, käpytikan sekä viitakerttusen ja Karin onnistui nähdä myös ylitsemme lentänyt mustapäälokki. Hieman taas ajettuamme pysähdyimme vielä toisen kerran hieman erilaisessa biotoopissa, jossa tulvivasta joesta kasvoi runsaasti puita ja pensaita. Eikä ollutkaan yllätys, että paikalta löytyi ensimmäinen caspius-alalajin pussitiainen. Muita retkipinnoja olivat mm. käki, kuhankeittäjä, sepelkyyhky, peippo, mustaotsalepinkäinen, ylitsemme lentäneet 4 hietatiiraa sekä ruovikossa laulanut osmankäämikerttunen. Komppauksen jälkeen saimme muuten nyppiä vaatteistamme lukuisia punkkeja, joita löytyi vielä aika pitkään, mutta oletettavasti kaikki olivat peräisin jokivarresta.

Tankkasimme auton täyteen Inderborin läheisellä huoltoasemalla, jonka pihassa näkyi kirjotaskukoiras sekä pari töyhtökiurua ja käännyimme pian Akkalan nurkilla ajamaan kohti länttä pientä arolla kulkenutta uraa pitkin. Ura oli kuitenkin ihan oikeasti virallinen runsaasti käytetty oikotie aron poikki Dzhangalan kylään reilut sata kilometriä länsiluoteeseen.

Puolenpäivän jälkeen lämpötila oli noussut jo +32 asteeseen, kun köröttelimme pomppuisia polkuja kohti luodetta. Denis seurasi oikeaa reittiä lähes koko ajan läppärissään olevien sateelliittikuvien avulla, koska maastossa oli erilaisia uria paljon. Denis myös ajoi aikalailla kohtuuttoman kovaa, joten havainnointi oli aika puolitehoista, mutta onnistuimme silti näkemään todella runsaasti arokiuruja, arotaskuja, lyhytvarvaskiuruja, jopa noin 80 valkosiipikiurua sekä jonkin verran myös kaspianpikkukiuruja. Lopulta ajoimme aropolkua yhteensä noin 60-70 kilometriä Inderborista noin NW muutamia kertoja matkalla pysähdellen ja havaiten vielä mm. jalohaikaroita, ruostesorsia, punapäänarskuja, neitokurkiperheen, jolla oli kaksi poikasta, pitkäjalkoja, pikku-, musta-, valkoposki- ja valkosiipitiiroja, aroharmaalokkeja, töyhtöhyypän, metsäviklon, pikkusirrejä sekä arokotkia, arohiirihaukkoja ja jopa 15 niittysuohaukkaa muttei ainoatakaan arosuota. Muutamissa ruovikoissa raksuttivat rastaskerttuset, ensimmäinen keltavästäräkki oli beema-alalajia ja aroharmaalokkeja tietysti lenteli taas siellä täällä.

Lopulta klo 16:30 pysähdyimme keskellä aroa samaan paikkaan, jossa Denis oli edellisviikolla leiriytynyt meille Corvolta tuttujen belgialaisten WP-pinnaajien David Monticellin sekä Vincent Legrandin kanssa. Ollessamme purkamassa tavaroitamme autosta näin ensimmäisen mustakiurun – WP-pinnan meille kaikille – lennossa läheisten pienten mäennyppylöiden luona ja Kari lähtikin saman tien kameran kanssa linnun perään. Me Hannan kanssa valitsimme vielä hyvän telttapaikan ja järjestimme tavaramme, ennen kuin lähdimme Karin perään ja kävellessämme tätä kohti plokkasimme puselikosta aavikkokultarinnan, jota Hanna jäi kuvaamaan – olihan tämäkin laji Hannalle elis! Kari oli jo saanut jonkinlaisia kuvia aroista mustakiuruista, joita oli paikalla kolme koirasta sekä yksi naaras. Muut linnut olivat lentäneet kauemmaksi, mutta yksi koiras päästi minutkin kuvaamaan itseään ihan kelvollisesti.

Kiertelimme leiripaikkamme ympäristössä illalla vielä jonkin aikaa käyden mm. läheisellä hautausmaalla, jonne vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin paikalla olleen maatilan asukkaat oli haudattu ja havaitsimme mm. törmäpääskyjä, kiuruja, nummikirvisen, kivitaskupoikueen, pajulinnun sekä muutaman ruskopääsirkun.

Illan jo pikkuhiljaa punertaessa kuvailimme vielä ruskopääsirkkuja ja aavikkokultarintoja, (joita niitäkin oli paikalla ainakin kaksi paria), jolloin löysimme yllättäen samalta hiekkadyyniltä myös vuorihemppoperheen.

Lopulta Denis oli saanut maittavan illallisen valmiiksi ja ilta meni leiriä pystyttäessä ja niitä näitä jutellessa. Onneksi Deniskin alkoi pikkuhiljaa rentoutua ja jutella enemmänkin ja itsellekin alkoi vihdoin tulla fiilis, että tästä saattoi olla tulossa vielä oikein mukava reissu! Reissun tärkein laji eli mustakiuru oli jo hoidossa, joten paineet olivat tiessään ja kaikki muu olisi tietysti vain plussaa!

Hanna kuvaili taas illalla jo kolmatta kesää peräkkäin Uralilla kansainvälisen avaruusaseman ylilennon, kehrääjän suristellessa ja paksujalan kiekaistessa muutaman kerran taustalla. Lopulta kömmimme telttoihin kellon ollessa jo pitkälti yli 23. Meillä oli ollut todella pitkä päivä!

8.6. heräsimme viiden pintaan ja puoli kuudelta olimme taas käppäilemässä leirin lähimaastossa. Mustakiurut olivat yhä paikalla, mutteivät päästäneet meitä lähelle lainkaan. Muutenkin lajisto oli aivan samaa kuin edellisiltana, ainoan uuden linnun oltua lutea-alalajin keltavästäräkki.

Olimme sopineet aamupalan kahdeksaksi ja sen jälkeen purimme nopeasti leirin ja lähdimme jatkamaan matkaa arolle ja taas Karin havikseen alkoi tulla täytettä, kun näimme mm. sekä koiras että naaras mustakiurun, muutaman niittysuohaukan, 5 arokotkaa, 3 arohiirihaukkaa, 3+2 neitokurkea sekä pari ylitsemme lentänyttä aropääskykahlaajaa.

Lopulta saavuimme Dzhangalan lähistölle, jossa oli useampia järviä, joilla piti tietysti alkaa pysähdellä. Ja lintuja oli todella mukavasti – oli ensimmäiset kaksi kiharapelikaania, ristisorsia, harmaasorsia, lapasorsia, taveja, heinätaveja, jalohaikaroita, ruskohaikara, kapustahaikara, merimetsoja, töyhtöhyyppiä, mustajalkatyllejä, punajalkavikloja, suokukkoja, mustapyrstökuireja, pari kuovia, muutamia aropääskykahlaajia, mustapäälokki, tietysti aroharmaalokkeja, hietatiira, valkoposki- ja pikkutiiroja, pari valkosiipikiurua, feldeggi-alalajin keltavästäräkkejä, fuscus-alalajin rytikerttusia ja ollessamme taas ajamassa näkyi vielä neitokurki, ruskopääsirkku, mustakiuru, sekä käärmekotka.

Toisen isomman järven rantaan (Kapzhasar) päästyämme, pystytimme saman tien leirin ja pian lyhyiden päiväunien jälkeen olimme kävelemässä järven rantoja edes takaisin. Ja lintuja taas riitti – 25 kiharapelikaania, haapanoita, käki, kaspianpikkukiuruja, 5 fuscus-rytikerttusta, calcaratus-alalajin sitruunavästäräkki sekä useita tavallisia sittiksiä, erilaisia keltavästäräkkejä, hemprichii-alalajin sepeltasku (siis kaspiantasku), sinirinta, pari aavikkokultarintaa, pari pajulintua, pari ruskopääsirkkua, sekä runsaasti muita kahlaajia ja vesilintuja.

Ilta kului leppoisasti ja leiristä järvelle staijaillessamme näimme vielä reilun 50 punasotkan saapuvan järvelle ja 700 kottaraisen parven vellovan seuraavan ruovikkoa umpeen kasvaneen järven yllä.

Illan jo hämärryttyä kävin vielä lähirannassa yrittämässä rytikerttusäänitystä, mutta linnut olivat hiljaa. Rannasta oli kuitenkin mukava seurailla 8 kapustahaikaran ruokailua. Lopulta illallisen jälkeen oli väsymykselle annettava periksi ja kömmittävä telttoihin.

9.6. pari lyhyttä kuunteluheräämistä keskellä yötä tuottivat kaulushaikaran sekä luhtahuitin ja lopulta herätyskellot soivat taas viideltä. Pian olimme taas käpöttelemässä järven rannassa. Kari oli jo hieman meitä aiemmin lähtenyt liikkeelle ja laskenut rannasta jopa 85 kiharapelikaania, joista osa oli jo nyt lennossa ja siirtymässä ilmeisesti muille järville. Itse laskin putkella rannoilta 50 jalohaikaraa samalla kun jossain kaukana huuteli neitokurki.

Hajaannuimme hieman erillemme ja kohta retkipinnaksi oli nähty liroja, pikkulokkeja, viiksitimaleja, pajusirkkupari, Karin näkemä mustavikloparvi sekä minun ja Hannan näkemä ylitsemme lentänyt odottamaton yllätys – naaraspukuinen siperiankurmitsa! Sain vihdoin rytikerttusista äänityksiä, Hanna kuvasi ruovikossa osmankäämikerttusen ja jatkoi vielä rytikerttuskuvauksiaan, kun näin Karin viittoilevan minua luokseen hieman kauempana rannasta. Hän huuteli näkevänsä kolme kaukaista hanhea, joiden määrittämiseen tarvittaisiin kaukoputkea, joka vain minulla oli mukana. Käppäilin Karin luokse ja kaukana alavalla aukealla lepäili kolme rubrirostris-alalajin merihanhea.

Kari lähti saman tien palailemaan leiriä kohti, mutta itse odottelin Hannan saapumista ruovikosta, seuloen samalla putkella järvelle, mikä kannatti, sillä löysin aivan järven vastarannalta noin 30 vesipääskyä. Hannan löydyttyä lähdimme hiljalleen palailemaan pientä ajouraa pitkin leirille. Kohta kuului pusikosta tuttu linnun laulu ja edessämme lauloi todella mukavasti esillä ollut aavikkokultarinta. Saimme kuvailla tätä sekä hieman edempänä ollutta toista ”ramaa” yllin kyllin, kunnes meidän piti kiiruhtaa leiriin, jossa oli taas aamiainen kahdeksalta.

Teltoille päästyämme lensi ylitsemme vielä 6/1 jouhisorsaa ja järven seulominen tuotti vielä härkälinnun sekä pari tukkasotkaa reissupinnaksi. Samainen jo edellispäivänä näkemämme käärmekotka nousi siivilleen sähkötolpalta, jolla se oli yöpynyt.

Kuvailtuamme vielä hieman leirimme viereisellä arolla asustelleita kaspianpikkukiuruja, oli kohta leiri taas purettu ja matka jatkui kohti seuraavia järviä.

Aamuyhdeksän jälkeen olimme kävimme vielä Kapzhasarin kylällä, jonne kuoppaista päätietä ajaessamme huomasimme outoja vaaleita varpusia, jotka olivat yllättäen kalliovarpusperhe. Kylällä kävimme kaupassa ja kohta matka jatkui taas.

Lopulta olimme Dzhangalassa, joka oli ihan iso kaupunki, jossa piti taas päästä jäätelökauppaan. Mutta koha jo kiiruhdimme kaupungin toisella puolella olleita järviä katsomaan. Olimme päättäneet skipata paluumatkan aroja pitkin ja ajaa pääteitä pohjoisen kautta kiertäen takaisin Inderboriin. Ajoa olisi parisensataa kilometriä enemmän, mutta ajallisesti matka olisi sama, kun pääsisimme ihan kohtuukuntoisille pääteille. Samalla kyllä skippaisimme parhaat mustakiurupaikat, mutta meillä olisi mahdollisuus tutustua pohjoisiin paikkoihin, joissa muut ryhmät eivät olleet käyneet.

Kylän jälkeinen ensimmäinen järvi oli todella hyvä kahlaajalietteineen ja niinpä mustajalkatyllien, pikkutyllien ja pikkusirrien ohella löysimme myös aropääskykahlaajia, lampiviklon, muutaman tyllin, 2 kuovisirriä sekä yllättävimpänä 4 pulmussirriä. Muuta lajistoa edustivat 200 punapäänarskua, 100 nokikanaa, 2 kapustahaikaraa sekä mustakaulauikku ja ruovikossa surissut ruokosirkkalintu.

Yhdentoista jälkeen otimme suunnan kohti koillista ja alkumatkasta tsekkasimme vielä pari järveä, joilla näkyi kiharapelikaani, ruskohaikara, 2+2 neitokurkea, 2 kurkea, lisää aropääskykahlaajia, 3 avosettia, pikkutiiroja, muutamia valkosiipikiuruja sekä viimeisellä hieman jo urbaanilla järvellä kottaraisparvessa ollut punakottarainen.

Tämän jälkeen maisema muuttuikin hieman asutummaksi ja arot olivat pääasiassa viljeltyjä. Niinpä linnut vähenivät radikaalisti, mutta toivomiamme petolintuja alkoi näkyä mukavasti. Näimmekin lopulta useita arokotkan sekä arohiirihaukan pesiä tienvarsipuissa sekä sähkötolpilla ja lopulta löytyi etsimämme keisarikotkan pesäkin. Myös merikotkia ja haarahaukkoja näkyi pari lintua ja muita havaintoja olivat nuolihaukat, 13 kurjen parvi, valkosiipitiirat, mustaotsalepinkäiset sekä peltosirkku.

Aivan loppumatka Chapaeviin oli todella kuoppainen, sillä tie oli revitty auki joskus mahdollisesti alkavaa kunnostusta varten. Onneksi lopulta olimme klo 15:00 Chapaevissa ja käännyimme etelään paremmalle tielle. Vielä tältäkin tieltä näimme pari merikotkaa, lisää arokotkia ja -hiirihaukkoja, ensimmäiset punajalkahaukat, joitakin sininärhiä sekä yhden valkosiipikiurun.

Loputtoman tylsää suoraa tietä riitti ja riitti ja pikkuhiljaa koko autokuntamme minua lukuun ottamatta alkoi pilkkiä aika pahasti, siis myös kuskimme. Niinpä ehdotin pientä taukoa ja kuinka ollakaan seuraavan mahdollisen stopin kohdalta metsiköstä löytyi useita tuuli- ja punajalkahaukan pesiä. Niinpä me suuntasimme Hannan kanssa ”vespareita” ihastelemaan, Karin ja Denisin simahdettua aivan saman tien kuin saunalyhdyt. Noin 45 minuuttia myöhemmin oli punajalkahaukat saatu kuvattua ja koko porukka taas, jos ei täynnä virtaa, niin ainakin hieman latautuneena.

Olimme lopulta (etenkin minä) alkaneet katua sitä, että mustakiuruja oli nähty niin vähän, joten olimme kuitenkin päättäneet suunnata uudelleen aroille, joten klo 17:50 otimme taas tien länteen ja aroille. Ja kuinka ollakaan saimme heti palkinnon, kun automme edestä lähti lentoon pikkutrappikoiras. Lintu vieläpä laskeutui aika lähelle näkyville, jossa valkosiipikiuru alkoi hyökkäillä sen kimppuun. Saimme aika hauskoja tilannekuvia trapista ja kiurusta! Arolla ajaessamme valkosiipi-, aro-, lyhytvarvas-, pikku- sekä ihan tavallisia kiuruja näkyi taas ihan mukavan monipuolisesti sekä tietysti joka paikan arotaskuja, useampikin aavikkokultarinta sekä taas komea käärmekotkakin.

Ajettuamme jo muutamia kymmeniä kilometrejä Denis alkoi jo hieman tuskastua, kun mustakiuruja ei meinannut alkaa löytyä ja vauhti taas kasvoi kasvamistaan. Meillä, etenkin takapenkillä, oli selkänikamat ja pakaralihakset koetuksella pomppuisella tiellä, jossa pahimpia kohtia olivat yllättäen kohdalle osuneet risteykset – riippui ihan siitä kumpaa tietä oli ajettu märemmissä olosuhteissa, kummassa oli syvemmät urat – jos risteävän tien urat olivat syvemmät, joutuivat yleensä koetukselle myös kattoon kolahtanut pää sekä mutkalle taittunut kaularanka… Ja pahimmillaan takakontin tavaratkin lensivät vielä niskaan… Ei niin kauhean kivaa…

Onneksi lopulta ensimmäinen mustakiuru löytyi ja sitä päästiin auton ikkunasta ihan kunnolla kuvaamaankin. Ja matkan vähän taas turhan äkillisesti jatkuttua kiuruja löytyi kohta lisää ja näkyipä ensimmäinen paremmin nähty pallidirostris-alalajin (etelän)isolepinkäinenkin (aroisolepinkäisen). Lopulta päätimme löytäneemme leiripaikan, kun löysimme puolenkymmentä aika kesysti tien vierellä patsastellutta mustakiurua aika pieneltä alueelta.

Telttapaikat valittuamme levisimme taas arolle eri suuntiin, mutta aika pian saimme pettymykseksemme todeta, etteivät mustakiurut olleet lainkaan niin helppoja lähestyä jalan kuin mitä ne olivat autolla olleet (etenkin, jos niitä olisi lähestytty hitaasti ja varovaisesti). Lopulta jouduimme tyytymään aika vaisuihin kuviin ja muuten alueen linnusto olikin aika köyhää, sentään jokunen aavikkokultarinta sekä ylitsemme äännellen lentänyt hietakyyhky nähtiin.

Illallista taas nauttiessamme alkoi kehrääjä taas surista ja Karin jo kömmittyä telttaansa, saapui hauskan utelias kettuperhe tutkailemaan leiriämme. Lopulta ne saivat vähän makkaraa evääkseen ennen kuin meidän oli suunnattava unten maille.

10.6. yö oli todella kylmä! Lämpötila laski arviolta alle 5 asteeseen! Sääennusteet olivat luvanneet koko reissullemme noin 17 asteen yölämpötiloja, joten etenkin minulla oli käytössäni taas kerran aivan liian heppoinen makuupussi. Niinpä unet jäivät varsin katkonaisiksi! Lopulta heräsimme Hannan kanssa ennen kuutta ja suuntasimme kiertelemään hieman kumpuilevaa aroa. Mustakiurut lentelivät edestakaisin ja yleensä kun yksi koiraista innostui laulamaan, syöksyi jostain yksi tai kaksi koirasta kisailemaan sen kanssa, kunnes ne taas kohta laskeutuivat yksi kerrallaan erilleen. Pariin otteeseen pääsimme kuvaamaankin laskeutunutta lintua ja lopulta sain linnuista myös äänityksiä niin lennossa kuin maassakin. Yhteensä näimme kymmenkunta mustakiurua, mutta edelleenkin vain pari naarasta. Muita havaintoja ei juuri tullut, parhaimpana taas äännellen ylitsemme lentäneet 3 hietakyyhkyä.

Lopulta purimme leirin taas aamupalan nautittuamme yhdeksän aikaan ja lähdimme palailemaan kohti päätietä. Matkalla otimme hieman hiekkadyynikuvia, mutta havainnot jäivät tavallisiin kiurulajeihin. Lopulta tankkasimme taas auton Inderborin nurkilla havaiten asemalla muutaman töyhtökiurun sekä nunnataskuperheen ja kohta olimme matkalla kohti etelää ja Atyrauta.

Ajo Atyrauhun oli erittäin vauhdikas, kun Denis pääsi vihdoin ajamaan kunnon tietä eikä havainnoilla juuri juhlittu. Pari meri- ja arokotkaa, punajalkahaukkoja, 2 sepelkyyhkyä sekä jokunen ruskopääsirkku sentään havaittiin.

Atyraussa suuntasimme saman tien Laeti-hotellillemme, josta saimme huoneet ja pikasuihkun ja pikkuhuilin jälkeen suuntasimme syömään. Valitettavasti ravintola oli sekä aika kallis että huono – annoksetkin olivat aika surkean pienet. Viikolla paikalla olisi ollut huomattavasti edullisempi ja parempi lounastarjous, mutta päätimme silti, että jatkossa söisimme ehdottomasti jossain muualla – etenkin Denis oli vahvasti sitä mieltä.

Iltapäivällä suuntasimme läheiseen Victory Parkiin, josta Ilkka Sahi oli edelliskesänä löytänyt sensaatiomaisesti ruskoperälepinkäisen, jonka oli myöhemmin alkusyksystä todettu jopa pesineen alueella! Aiemmat ryhmät eivät olleet lepinkäistä tälle vuodelle löytäneet, emmekä löytäneet mekään. Havainnot jäivät muutamaan pikkulepinkäiseen, muutaman viherpeipon parveen, ruskopääsirkkuun sekä ylitsemme lentäneisiin mustapäälokkeihin. Ihan mukava oli kuitenkin seurailla myös paikallisten puistoelämää, jossa etenkin lapset oli otettu mukavasti huomioon – tenavilla riitti virikkeitä ja tekemistä.

Seuraavaksi suuntasimme Ural-jokivarressa olleelle kävelykadulle, jolta oli hyvä tutkailla rantapuskissa asustelevia pussitiaisia. Tinttejä oli paikalla runsaasti ja ne reagoivat erittäin mukavasti atrappiin tulemalla aivan viereen tuijottamaan. Niinpä kuvailimme erilaisia caspius- sekä ihan normi-eurooppalaisen näköisiä tinttejä sekä muutamia ilmeisesti näiden risteymiä ja emme kuitenkaan nähneet mitään sellaista, jolla olisi edes jotain tekemistä toivomamme macronyx-lajin/alalajin linnun kanssa. Aika kului mukavasti myös lähipuista lentoon välillä nousseita vihermehiläissyöjiä katsellessa ja kuvaillessa. Retkipinnaksi näimme myös turkinkyyhkyjä, lyhyesti näyttäytyneen luhtakerttusen sekä illan jo hämärtyessä ylitsemme lentäneen yöhaikaran.

Illalla suuntasimme edellistä huomattavasti parempaan ravintolaan syömään. Saimmekin todella maittavat ruoat, joiden ohella meille tunnuttiin kantavan koko ajan ylimääräistäkin naposteltavaa, kun ravintolan omistajarouva tuntui haluavan meidän tulevan paikalle uudelleenkin. Niinpä ilta venyi lopulta aika pitkäksi, mutta lopulta pääsimme tyytyväisinä mahan viereen pötköttelemään ja nukahdimmme pian, vaikka hotellihuoneessa olikin aivan järkyttävän kuuma.

11.6. herätys oli taas ennen kuutta ja kuudelta olimme pihalla pakkaamassa autoa. Keli oli yllättäen täyspilvinen ja pikkuhiljaa kohti länttä ajellessamme alkoi ripsiä vettä.

Olimme pikkuhiljaa saaneet Denisin kypsytettyä ajatukseen, että kyllä me ihan oikeasti halusimme seurata alkuperäistä reittisuunnitelmaamme ja olimmepa jopa onnistuneet tietojemme hieman karttuessa lisäämään matkaan myös hieman ylimääräisiä mutkia. Olimme Karin kanssa pyöritelleet aikatauluja ja päätyneet siihen tulokseen, että suuntasimme seuraavaksi aroille hoitamaan tunturikiurun brandtii-alalajia, ns. arotunturikiurua, joka on varsin potentiaalinen splitti tulevaisuudessa muista WP:llä tavattavista tunturikiuruista, jotka ovat kaikki ylänköasukkiryhmää.

Alkuun ajoimme ns. päätietä kohti länttä, mutta tie oli niin surkea, että pian ajoimme tien vieressä arolla ollutta uraa pitkin, josta kohta taas uran loputtua jouduimme palaamaan kuoppaiselle päätielle. Paikallisten liikennekulttuuri oli aivan järkyttävää, kun hulluimmat kaaharit ajoivat kapeaa vähäkuoppaisinta linjaa pitkin sen minkä autoillaan pääsivät olettaen, että vastaantulevat kyllä ennen pitkää väistävät, kun ajaa suoraan kohti! Onneksi lopulta pääsimme risteyksellemme, josta käännyimme pohjoista kohti arolle.

Arotiellä alkoi taas näkyä tuttuja arotaskuja ja erilaisia kiuruja. Nelisenkymmentä minuuttia ajettuamme mahdollisimman kovaa ajamaan keskittynyt ja ehkä siksi taas aikalailla tuppisuuksi alkanut Denis sanoi, että nyt pitäisi alkaa olla tarkkana, muttei sen kummemmin selittänyt, mitä etsiä. Arvelimme toki etsivämme tunturikiuruja sekä mahdollisesti myös kaspiantyllejä. Kerran Hanna näki vilaukselta tyllimäisen kahlaajan lennossa, muttemme pikaetsinnällä sitä löytäneet ja koska kuskillamme oli taas armoton kiire, ei meidän auttanut kauemmas autolta hajaantua sitä etsimään.

Aika pitkään saimme etsiä, kunnes vihdoin löysin tieuralta edestämme tunturikiurun. Denis kuitenkin yritti taas hieman turhan vauhdikkaasti lähestyä sitä, joten kuvat jäivät saamatta. Jonkin matkaa ajettuamme kiuruja löytyi taas muutama lisää, mutta kuvat jäivät saamatta aikalailla samoista syistä – ja myös seuraavalla kerralla. Lopulta löysimme sentään yhden ”ere”-perheen, jonka nuorimmainen jäi poseeraamaan kuvattavaksi. Ikävä kyllä aikuisesta linnusta emme kummoisia kuvia saaneet ja kohta matka jatkui taas kovaa vauhtia kohti päätietä. Ajomatkoilla näimme joitakin vihermehiläissyöjiä, minervanpöllön sekä aroisolepinkäisen ja yhteensä sateen kastelemilla teillä oli pikkuparvissa juomassa jopa 40 hietakyyhkyä, mutta kertaakaan Denis ei ehtinyt pysähtyä kaahausvauhdistaan ennen kuin linnut olivat jo lennossa.

Lopulta ylitimme päätien ja jatkoimme suoraan pienen kylän läpi Kaspianmeren rantaan. Rannassa näkyi heti runsaasti lokkilintuja ja niitähän piti tietysti päästä selaamaan putkella. Valtaosa hiekkarannalla olleista linnuista oli mustapäälokkeja, jonkin verran aroharmaalokkeja seuranaan ja erillään näimme ison naurulokkiparven, mutta merestä uimasta löysimme myös muutaman kaitanokka- sekä heinei-alalajin kalalokin. Myös räyskiä näkyi useita ja rannasta löytyi karikukko ja mustajalkatyllejä ja hieman rantaa ajettuamme löysimme tiiraparven, jossa oli 5 lajia tiiroja sekä pikkulokkeja ja läheisellä mutelikolla touhusi noin sadan valkoviklon ja 70 suokukon porukka mukanaan yksi lampiviklo.

Yhä edemmäs rantaa ajettuamme löysimme runsaasti pääskykahlaajia (joita ei sen koommin ehditty alkaa määrittää, mutta se ainoa kuvattu näyttää kyllä kovasti tavalliselta pääskykahlaajalta) sekä useita merikotkia, jotka kököttivät tyytyväisen näköisinä rannoilla – lokkiravintoa tuntui olevan riittämiin.

Lopulta olimme ajelleet pieniä rannassa kulkeneita uria pitkin niin pitkälle, että urat päättyivät ja sitten alkoi arpominen, kuinka sieltä pääsisi takaisin päätietä kohti? Jonkin aikaa sompailuun menikin aikaa ja taas pompittiin päät katossa useampaan kertaan, ennen kuin olimme vihdoin päätiellä, jossa vauhdikas ja erittäin pomppuinen ajo vain paheni, sillä tie oli erittäin huonossa kunnossa.

Vihdoin kolmen jälkeen käännyimme taas etelää kohti ja kohti Volga-deltan itäreunaa. Ajelimme taas kuoppaista uraa pusikkoalueiden läpi pitkän aikaa, havaiten parhaana lintuna (idän)hiirihaukan, ennen kuin lopulta olimme Denisin aiemmilla reissuilla hyväksi toteamalla leiripaikalla. Laitoimme saman tien teltat pystyyn ja koskapa iltapäivä oli kuumimmillaan, sovimme, että yrittäisimme nukkua tai ainakin levätä kuuteen asti.

Teltassa oli aivan tuhottoman kuuma, joten nukkumisesta ei tullut oikein mitään, mutta lopulta kömmittyäni teltasta housut yhä puolitangossa, huomasin Karin jo olevan pihalla ja kiikaroivan leirimme ympäristöä – ja kuinka ollakaan, hän tokaisi yhtäkkiä, että: ”Tuossa on fasaani.” Singahdin pointsaamaan tämän reissumme yhden aivan ehdottomasti tärkeimmistä tavoitelajeista ja todellakin, noin sadan metrin päässä meistä fasaani nousi hienosti näkyviin hiekkaiselle joen penkalle! Ja nyt ei kyseessä ollut todellakaan ihan mikä tahansa fasaani vaan ihan aito ja villi sellainen! Jokainen linnuista vähänkään ymmärtävä voi kuvitella, mikäli ympäri Eurooppaa ei olisi istutettu typeriä häkkifasaaneja, kuinka mielettömän upea lintu olisi kyseessä, varsinkin kun laji on villisti hoidettavissa vain pieniltä alueilta Azerbaidžanista ja täältä Länsi-Kazakstanista! Vain muutamat ryhmät olivat aiemmin näitä lintuja käyneet yrittämässä ja vain todella harva oli päässyt lajin näkemään edes vilaukselta, muut olivat saaneet tyytyä äänihavaintoihin…

Hannakin ehti nähdä fasaanin hyvin, mutta juuri kun olin ottamassa siitä super-zoomillani kuvaa, se livahti puskan taakse joen penkalle piiloon. Kohta olimme kuitenkin menossa sen perään. Hiivimme joen penkkaa kohti paikkaa, johon uskoimme sen piiloutuneen, kun se yhtäkkiä rysähti lentoon aivan jaloistamme – se olikin kävellyt penkkaa hieman meitä lähemmäksi. Niinpä valitettavasti saimme siitä vain lentokuvia ja tietysti vain poispäin lentävästä linnusta.

Pienten tuulettelujen jälkeen näin vilaukselta toisenkin fasaanin lennähtävän samalla tavalla joen toiselle puolelle aika kaukana edessämme, mutta enempää emme lintuja löytäneet. Ainoastaan kuulimme joen toiselta puolelta muutamia rääkäisyjä aiemmin näkemältämme linnulta. Muuten pusikkoisesta ympäristöstä löysimme taas tietysti ruskopääsirkkuja, muutaman harmaasirkun sekä hieman yllättäen pari kaspiankerttua, josta paukahti kaikille Eurooppa-pinna.

Illallista nauttiessamme näimme vielä yöhaikaran ja kohta alkoi taas kuulua joka paikasta tuttu kehrääjän surina. Hyttysiä oli illan hämärryttyä ja kelin viilennyttyä aika runsaasti, mutta ympärillämme pyöri aina auringonlaskuun asti ainakin muutamakymmentä sudenkorentoa, jotka napsivat hyttyset suihinsa! Ne olivat todella tehokkaita ja kävivät parhaimmillaan nappaamassa hyttysen jopa ihan iholta! Eipä ollut koskaan tullut koettua mitään vastaavaa!

12.6. heräsin muutamaan otteeseen yöllä kuulostelemaan, josko fasaani tai joku muu mukava laji olisi äänessä ja kannatti, sillä pariin otteeseen kuului kaukaa sisämaan puolelta peltopyyn ääntä.

Lopulta heräsimme Hannan kanssa ennen viittä ja suuntasimme lähimaastoon käppäilemään. Puselikko oli kuitenkin hämmästyttävän hiljainen – fasaani huuteli noin kerran puoleen tuntiin joen toiselta puolelta, mutta muuten havainnot jäivät pariin aavikkokultarintaan ja ruskopääsirkkuihin, joista yksi oli erikoisen näköinen keltapäinen – ilmeinen 2kv lintu. Mustaotsalepinkäispari varotteli pesäpuussaan, jossa pesi myös nuolihaukkapari, mutta muuten oli köyhää.

Puoli kahdeksan aikaan palailimme leiriin, jossa Karikin oli juuri lähdössä maastoon. Lopulta teimme vielä reilun puolen tunnin kierroksen joen toisella puolella havaitsematta kuitenkaan mitään mainittavaa, Kari sentään oli kuullut vielä toisenkin fasaanin. Aamiaisen jälkeen lähdimme sitten palailemaan kohti Atyrauta ilman kummempia suunnitelmia, mitä päivän aikana tekisimme muuta kuin yrittäisimme selvitä rynttyytyksestä ehjinä.

Denis halusi taas välttää päätietä mahdollisimman paljon ja ajoimme taas aroja pitkin ja lopulta päätimme suunnata taas tunturikiurumestoille etsimään huolellisemmin kaspiantyllejä, joita viikkoa aiemmin oli kuitenkin alueelta löytynyt paristakin paikasta. Nyt tunturikiuruja löytyi huomattavasti enemmän, jopa noin 40 lintua ja vihdoin myös aikuisesta linnusta saatiin edes jonkinlaiset kuvat, vaikka vauhti oli taas melkoinen.  Lopulta kävimme ilmeisesti kaikissa paikoissa, joissa Denis oli aiemmin nähnyt kaspiantyllin, sillä sen verran tarkkaan hän gps:ää ja läppäriään, jotka siis olivat molemmat koko ajan sylissä ajaessamme pomppuisia uria vauhdikkaimmillaan 90km/h, mutta emme ensimmäistäkään lintua löytäneet. Vihermehiläissyöjiä, aroisolepinkäisiä ja pari kivitaskua sekä taas lukematon määrä arotaskuja ja tavallisia kiurulajeja sentään nähtiin. Pariin otteeseen olimme aika lailla eksyksissä väärillä urilla, joilta ei löytynyt muuta poispääsyä kuin loppuun asti ajaminen, mutta lopulta pääsimme taas junaradan oikealle puolelle ja palaamaan takaisin päätielle.

Päätietä ajo oli taas yhtä tuskaa, mutta nyt kun olimme jo reissun rankoissa ajoissa voiton puolella ja auto ja kyydissä olijat olivat yhä kaikki ehjinä, oli Deniskin rentoutunut ja juttu luisti porukallamme todella mukavasti! Onneksi olimme ajelleet aroja pitkin niin pitkälle, että lopulta aika pian kurvasimme Atyraun jätevesijärvelle. Ja tämähän olikin sitten aivan huikea lintupaikka! Mitään ihmeellisiä harvinaisuuksia emme suuren järven ympäriajolla löytäneet, mutta lintuja oli paljon! Mukavinta antia olivat 10 pronssi-iibistä, 90 ristisorsaa, 20 ruostesorsaa, 10 mustakaulauikkua, pari tumman muodon ruskosuohaukkaa, muutama liejukana, 150 avosettia, 9 kuovia, 5 pikkukuovia, 4 puna- ja 10 mustapyrstökuiria, luhtakana, 15 pikkusirriä, tylli, useampi sata aroharmaalokkia, 8 mustapäälokkia, 3 hietatiiraa jne.

Lopulta palasimme taas hotellille, jossa saimme samat huoneet kuin aiemmin ja käytyämme suihkussa huilasimme hetken. Onneksi Kari pääsi puhelimellaan, jonka oli onnistunut lukitsemaan PUK-koodinkyselytilaan, WiFin:n kautta nettiin, sillä huoneessa surffaillessaan hän huomasi, että aamulla Atyrauhun saapuneet ruotsalaiset WP-vuodaribongarit olivat onnistuneet löytämään macronyx-pussitiaisen! Onneksi hänen onnistui saada myös tarkat koordinaatit paikalle, joten meidän seuraavan ja viimeisen aamun ohjelma oli helppo päättää.

Illalla söimme taas tutussa hyväksi koetussa ravintolassa, jossa ei kuitenkaan nyt ollut tuttu omistajarouva töissä, joten jouduimme tyytymään ihan normaaleihin annoksiin, ilman kaikenlaisia lisäherkkuja. Hotellille palattuamme olimme aivan järkyttävän väsyneitä.

13.6. heräsimme taas tuttuun tyyliin aikaisin ja kuudelta olimme lähdössä kohti Uraljoen suistossa sijaitsevaa suojelualuetta. Noin puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme suojelualueen portille, jonka viereisessä puussa macronyx-pussitiainen, eli jo joidenkin listausten mukaan omaksi lajikseen splitattu mustapäinen pussitiainen, oli ollut. Kiertelimme puuta hetken suunnitellen, miltä puolelta puuta olisi paras tarkkailla, sillä juuri tien puoleinen osa puusta oli vielä täysin varjossa. Samalla saimme todeta paikalla olevan todella runsaasti purevia ja pistäviä hyönteisiä, joten ensimmäistä kertaa oli pakko turvautua hyttysmyrkkyihin ja Hannan jopa hyttyshattuun.

Lopulta olimme löytäneet hyvän paikan ja soitimme hieman atrappia ja lähes välittömästi löysin esille tulleen mustapäisen pussitiaisen! Ja lintu todellakin näytti hyvältä! Olimme seuloneet nettiä ja mukanamme ollutta kirjallisuutta edellisiltana ja todenneet macronyxin varman määrittämisen mahdottomaksi, sillä linnusta ei selvästikään tiedetty juuri mitään. Mutta ainakin juuri tämän näköisestä linnusta oli löytynyt kuvia, jotka oli otettu kaakompana Kazakstanissa ja mukanamme olleen Central Asia -kirjan macronyx-kuvat sopivat hyvin tähän lintuun, joten risteymää ei ollut syytä epäillä.

Pussitiainen ei oikein suostunut pysymään paikoillaan, vaan lennähti aina jokivarteen kaislikkoon keräämään jotain, joko ruokaa tai pesätarpeita ja sieltä sitten takaisin puuhun piiloon. Niinpä jouduimme pienien taukojen jälkeen soittamaan atrappia pariinkin otteeseen, että saimme linnusta lopulta riittävän hyviä kuvia ja jopa hieman äänitystäkin.

Muita puiston portilla nähtyjä lintuja olivat pari vihermehiläissyöjää, yöhaikara, aavikkokultarinta sekä pari ruskopääsirkkua ja lähdettyämme ajamaan takaisin päin, näimme vielä minervanpöllön. Kiertelimme vielä hetken läheisellä arolla löytämättä kuitenkaan muuta kuin muutamia mustaotsalepinkäisiä.

Seuraavaksi stoppasimme ihan paluumatkan varrella pienessä metsikössä, jossa oli punajalkahaukkakolonia. Saimme parhaat kuvat auton ikkunoista muutaman linnun istuttua sähkölangoilla, mutta kun nousimme autosta, eivät linnut enää juuri tulleet lähelle lainkaan. Nämä linnut taisivat olla liian tottuneita ihmisiin, sillä ne eivät edes varoitelleet lainkaan. Samassa metsikössä näimme myös kymmenkunta turkinkyyhkyä sekä useita mustaotsalepinkäisiä.

Käytyämme pikaisella roskaruoka-aamiaisella, päätimme piipahtaa uudelleen Victory Parkissa, sillä tiedossa on, että lepinkäiset ovat varsin myöhäisiä saapujia. Emme kuitenkaan tälläkään kertaa löytäneet muuta kuin 3 koiras ja 1 naaras pikkulepinkäisen.

Koskapa emme muutakaan keksineet, päätimme ylittää Uraljoen Aasian puolelle ja kiertelimme tovin vähän turhankin urbaanissa maisemassa etsien pääsyä kartoillamme näkyneelle järvelle, mutta lopulta saimme todeta järven olevan vain öljyteollisuuden käyttämä jätevesiallas, jonne ei ollut pääsyä lainkaan. Mutta ei etsiminen silti hukkaan mennyt, sillä pääsimme yhdellä hautausmaalla katselemaan ja kuvaamaan pariakymmentä nunnataskua. Ja aivan teollisuusalueen lukittujen porttien läheisillä pienillä altailla, näimme pitkäjalkojen ohella pari suohyyppää, joita uskalsimme varovaisesti auton ikkunasta kuvata, vaikka Denis hieman pelkäsikin, että siitä saattaisi tulla sanomista.

Koskapa Aasian puolella ei oikein ollut intoa lähteä ajamaan kaupungin ulkopuolelle, jossa kulki Denisin mukaan vain yksi huonokuntoinen päätie, päätimme palata vielä kerran Euroopan puolelle ja kävimme kävelemässä toisessa Uraljokivarren kävelytiepuistossa. Jokivarren puskissa lauloi runsaasti rastaskerttusia, yksi aavikkokultarinta näkyi lyhyesti ja jokea pitkin lenteli taas muutamia mustapäälokkeja.

Tämän jälkeen emme keksineet enää muuta, joten palasimme hotellille, sillä päätimme päästää Denisin kotimatkalleen ajoissa, hänellä kun olisi reipas 12-tuntinen kotimatka Samaraan. Hotellilla hoidimme vielä maksut Denisille ja hyvästelimme tämän ja sitten rötkähdimmekin umpiväsyneinä tunnin päivälevolle.

Iltapäivällä kävimme hieman shoppailemassa ja kiertelemässä kaupungilla, ennen kuin suuntasimme tuttuun ravintolaan syömään. Tuttu muori oli taas töissä ja saimme taas kunnon herkkuateriat, jonka jälkeen palasimme hotellille ajoissa nukkumaan, sillä meillä oli aamulla todella aikainen lähtö lentoasemalle.

14.6. herätyskellot soivat aamuneljältä ja kohta edellispäivänä tilaamamme taksi oli jo pihassa. Noin kymmenen minuutin kuluttua olimme Atyraun lentoasemalla, jossa odottelimme pari tuntia lentoamme Moskovaan. Lento lähti lopulta aivan ajallaan.

Moskovassa saimme ihmeeksemme todeta, ettei lentoamme näkynyt lainkaan missään, kunnes huomasimme, että boarding passimmekin oli jo passintarkastuksen jälkeisillä lippujentarkistuspisteillä korjattu Finnairin lennolle, joka oli tuntia myöhemmin kuin alkuperäinen lentomme. Eipä meille ollut sanallakaan tästä mainittu. Niinpä meillä oli lopulta jopa reilun neljän tunnin odotus kentällä, ennen lentoamme Suomeen.

Lento sujui aivan totaalisesti unten mailla ja laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 13:30. Vanhempani olivat halunneet tulla meitä moikkaamaan ja kävimmekin vielä koko porukalla syömässä lentokentän pizzeriassa, ennen kuin lähdimme kotimatkalle Parikkalaan.

Lopulta oli mukava olla kotona ihan ihmisten aikaan ja ehdimme käydä vielä rengastamassa parit varpuspöllöpoikueet ennen kuin suuntasimme Tarvaslammelle saunaan, jonne jätimme taas tuttuun tapaan itämatkojen jälkeen tavaramme jätesäkeissä lutikkalöylyihin.

J.A.