Alkusanat

Olimme Joensuussa juhlistamassa Pohjois-Karjalan lintutieteellisen yhdistyksen 50-vuotista taivalta BirdLifen kokousviikonlopun merkeissä, kun sain puhelimeeni viestin Mika Ohtoselta, jossa tämä kyseli, kiinnostaisiko minua reissu Ecuadoriin vain muutamaa viikkoa myöhemmin. Eihän tällaisesta tarjouksesta voinut kieltäytyä, kun kerrankin oli mahdollisuus päästä reissuun, joka oli ns. valmis paketti eli oppaan valmiiksi räätälöimä reissu Maailman pinnoja keräävälle. Eli varattuna oli siis jo opas ja kuski ja reitti suunniteltuna siten, että jo viisi kertaa aiemmin Ecuadorissa käyneelle Mikalle olisi reitin varrella hoidettavana vielä mahdollisimman monta Maailman pinnaa.

Pian minulla oli Ecuadorin lintukirja tilattuna ja puhelimessa jo entuudestaan Birds of Northern South America applikaatio. Mutta koska Ecuadorissa on havaittu käsittämättömät yli 1600 lintulajia, jäi lintulajien opiskelu aika pintapuoliseksi. Sain Mikalta alustavan reittisuunnitelmankin, joka saattaisi kuitenkin elää vielä ns. lennostakin riippuen, miten tärkeimpiä kohdelajeja saataisiin hoidettua. Tarkoitus oli kuitenkin Quiton pääkaupunkiin saavuttuamme suunnata heti Andien itäpuolelle, jossa oltaisiin pari-kolme päivää ja sitten suunnata länsipuolelle Chocon sademetsiin ja kiertää lopuksi rannikon ja maan pohjoisrajan ja Kolumbian rajaseudun kautta takaisin Quitoon.

Lopulta loma koitti ja ajoin 8.12. Helsinki-Vantaan lähelle tuttuun Skyline hotelliin, jonka parkkipaikka oli aivan lumen peitossa. Onnistuin jättämään autoni kaoottiselle parkkipaikalle ja syötyäni ravintolassa olin valmis unten maille.

Matkaan

9.12. herätyskello soi epäinhimillisen aikaisin ja pian matkasin lentokenttäbussin kyydissä Helsinki-Vantaalle, jonne pian Mikakin saapui. Lentomme Amsterdamiin lähti klo 7:00 ja Amsterdamissa nousimme vain reilua tuntia myöhemmin Quiton koneeseen. Lento oli todella pitkä, yli 10 tuntia. Pari elokuvaa katsottuani, onnistuin onneksi nukkumaankin jonkin verran.

Koska lensimme aikavyöhykkeitä vastaan, laskeuduimme Quitoon jo iltapäivällä klo 16:15. Matkatavaramme saapuivat onneksi ja aulasta löytyi kuskimme German, joka ei juuri englantia puhunut. Nostimme ja vaihdoimme vielä käteistä ja pian pakkasimme tavaramme Germanin VW Golfiin ja lähdimme ajamaan kohti Andeja.

Alkumatkasta oli vielä hieman valoa havaita lintujakin, mutta havainnot jäivät pariin täpläkorvakyyhkyyn, teräspääskyihin, muutamaan eteläamerikansirkkuun, amerikantuulihaukkaan sekä amerikanliitohaukkaan.

Quito sijaitsee sekin jopa 2850 metrin korkeudessa, mutta ajomatkalla nousimme lähes saman tien todella ylös Andien päälle ja korkeimmalla kohdalla tie oli yli 4000 metrin korkeudella. Mutta yhtä nopeasti laskeuduimme huippujen toisella puolella taas alemmas ja lopulta Baezaan saavuttuamme olimme taas parissa tuhannessa metrissä.

Baezassa parkkeerasimme motellin pihaan ja pian kannoimme tavaramme huoneeseen, joka tuoksahti aika tunkkaiselle. Mutta majapaikan pizzaravintola ylitti sitten kaikki odotukset, sillä pizza oli yksi parhaista, mitä olen koskaan syönyt. Tilasimme varmuuden vuoksi vielä yhden pizzan siten, että saisimme sen aamulla retkievääksi, kun retkelle lähtö oli sovittu niin aikaiseksi, ettei muuta aamupalaa olisi vielä saatavilla.

Maastoon Guacamayoksen rinteille

10.12. aamuviideltä tapasimme Germanin sekä nyt edelliseltä opasreissultaan vasta illalla saapuneen oppaamme Marcelo Quipon, joka oli ollut Mikan oppaana parilla aiemmallakin Ecuadorin retkellä. Pian lähdimme ajamaan kohti etelää ja aamun pikkuhiljaa alkaessa valjeta, stoppasimme Cosangassa aamupalalle.

Aamupalan jatkoimme vielä pikkumatkan Guacamayoksen polun parkkipaikalle, jonne German jäi odottelemaan, kun me muut lähdimme laskeutumaan polkua alaspäin.

Alkuun linnut olivat vähissä – vain joitakin ääniä kuului mutta kohta saatiin kaivaa kamerakin esille, kun ensin ruskopäätypäkkö ja sitten punavatsarastas näyttäytyivät. Mutta sitten metsän linnut olivat taas äänihavaintojen varassa. Marcelo ammattilaisen tavoin tunnisti kaikki äänet ja hän osasi mestarillisesti matkia ääniä, joten kun jotain jostain kuului hän heti perään matki ääntä ja siten etenkin minun, jolle kaikki äänet tuppasivat olemaan uusia, oli helppo tunnistaa, mitä ääntä milloinkin oli tarkoitus kuunnella.

Pahemmin emme kuitenkaan ns. tavallisiin lajeihin tuhlanneet aikaa emmekä yrittäneet houkutella niitä esiin viheltämällä tai atrappia soittamalla vaan atrappia soitettiin lähinnä vain koville lajeille, joista tärkein tässä kohteessa oli viiksisirppikipuaja. Lajia oli havaittu polun varressa viime vuosina ja ihan viime aikoinakin, mutta helppo sitä ei ollut paikalta löytää – olipa Mikakin käynyt paikalla jo pari kertaa aiemmin.

Kävelimme polkua alas, sitten takaisin ylös ja taas alas ja ylös kilometritolkulla ja havaintoja kertyi tasaista vauhtia, vaikka välillä saimme niskaamme kunnon vesisadettakin. Mukavimpia havaintoja olivat savu-, mustarinta- ja huppukotinga, vuorikipuaja, kaunotikka, useat erilaiset tangarat ja kolibrit, hiiren lailla polulla piipertänyt ecuadorintapakulo sekä monet muut vilaukselta näkyneet tai vain kuuluneet lajit, joista mm. kiilanokkakolibria (geoffroyi) kuultiin vaikka kuinka kauan, mutta näkyville se ei suostunut. Myös ruskopääluura, liuskelakkiluuranen, smaragditukaani (albivitta), smaragdisukkakolibri sekä viirupyrstökolibri (leucura) jäivät vain äänihavainnon varaan – kuten moni muukin laji.

Onneksi meillä oli pizzapalat eväänä, sillä muuten kävely korkeassa ilmanalassa olisi vienyt kaikki voimamme. Lopulta olimme kiivenneet takaisin parkkipaikalle, jossa German meitä odotteli ja jatkoimme pienen matkan päähän Guacamayoksen pohjoisrinteelle. Matkalla näimme muutamia eteläamerikanhyyppiä. Perillä kiipesimme aivan tolkuttoman jyrkkää ja liukasta öljyputken vieressä kulkenutta polkua aina rinteen huipulle asti mutta näin keskipäivällä linnut olivat todella tiukassa. Sirppisiipisaku ja andientulikärki nähtiin ja muutamia muita uusia lajeja kuultiin mutta täältäkään ei viiksisirppikipuajaa löytynyt.

Suunnitelmissamme oli lähteä Baezaan syömään, mutta lopulta Mikan johdolla päätimme, että palaisimme vielä aamuiselle polulle uudelleen. Parkkipaikalla lähetimme Germanin syömään, jottei raukka näkisi nälkää meitä odottaessaan ja lähdimme taas kävelemään polkua alaspäin. Emme kovin kauaksi ehtinyt, kun Mika näki kookkaahkon punertavan linnun lennähtävän erään puun latvukseen ja siinähän se viiksisirppikipuaja oli! Kohta toinenkin lintu lennähti näkyviin ja paikalla oli vanha ja nuori lintu. Nuori jäi aika mukavasti paikalle näyttäytyen atrapin kannustamana moneen kertaan ihan mukavasti. Niinpä saimme aivan mukiinmenevät kuvatkin tästä superharvinaisesta ja vain harvan näkemästä lajista otettua.

Koska German oli vasta lähtenyt, kävelimme polkua lopulta vielä alemmas kuin aamulla. Aika pian törmäsimme pariin britti Maailmanpinnaajaan, jotka olivat kävelleet polkua koko aamun käyden paljon alempana vuoren rinteellä. Heillä oli toisella pitkälti yli 8000 ja toisella yli 9000 lajia Maailmasta mutta viiksisirppikipuaja heiltä puuttui. Neuvoimme heille paikan ja aika kiireellä he lähtivätkin kipuamaan ylemmäksi. Myöhemmin saimme kuulla, etteivät he olleet enää lintuja löytäneet.

Alempana Mikan onnistui kuulla harvinainen perunluuranen, mutta vaikka jonkin aikaa yritimme, ei lintu enää suostunut sanomaan mitään saati tulemaan näytille. Monia muitakin hyviä lajeja saatiin hoidettua nyt, kun pahin laji oli plakkarissa ja saatoimme näin keskittyä hieman enemmän muuhun linnustoon.

Ilta hämärsi jo, kun palailimme Baezaa kohti ja klo 18:45 San Isidron tien varresta hoidimme atrapilla näkyville komean andienmetsäpöllön. Olin itse varustautunut vain lämpökameralla enkä tajunnut kantaa tavallista kameraa ja siksi järkevä kuva sai pöllöstä saamatta. Toki Marcelon taskulamppu ei olisi ollut aivan tarpeeksi voimakas valaistakseen korkealla ollutta pöllöä kunnolla.

Illalla kävimme syömässä ja majoituimme eri majapaikkaan, sillä emme oikein halunneet altistaa keuhkojamme enää homeelle tai mikä ikinä edellisessä huoneessamme olikaan haissut. Sen verran paljon olimme keuhkojamme rääkänneet kävelemällä noin kolmen tuhannen metrin korkeudessa vuorten rinteitä ylös-alas arviolta noin parinkymmenen kilometrin matkan. Sykemittarini kertoi minun liikkuneen päivittäisestä tavoiteannoksesta 389%.

Hostal La Casa de Rodrigo -majapaikassa oli erinomainen ravintola ja tällä kertaa syötiin kalaa. Paikassa majoittui myös koskimelojia, joille lähistöllä oli varmasti upeita mestoja.

Cosangan seudulla

11.12. saapui Marcelo uuden kuskin Byronin ja isomman auton kanssa ja kohta olimme taas Cosangassa aamupalalla. Liikkeelle taas lähdettyämme stoppasimme pian läheisen jokivarren koskipaikalla, josta ei löytynyt toivomiani koskisorsia tai andienkoskikaroja, mutta joitakin koskinapsijoita ja mustafiivejä sentään. Pian jatkoimme Rio Bemejon jokilaaksoon. Hoidimme alkuun kiilanokkakolibrin (geoffroyi) tyylikkäästi, kun saimme linnun näkyvillekin ja jollain tavalla kuvattuakin ja sitten jatkoimme etsimään pilvimetsähaukkaa.

Vuorten rinnemaisemat olivat upeat mutta aika monta kuivaa puun latvustoa tarkistimme kiikarein sekä Marcelon kaukoputkella mutta etsimäämme haukkaa ei löytynyt. Muita havaintoja tietysti tehtiin vaikka kuinka ja minulla elikset ropisivat: smaragditukaani (albivitta), andienpyrstömuura, vuori- ja töyhtöketsaali, keltanaamasirkkunen, andienpippurivireo, nätti ruskolakkinäpsy, todella hieno loistonärhi (yncas), musta- ja kolumbiantapakulo, sitruunavatsanapsija, andienrastuli, orneeroita, peukaloisia, tanagereita, kerttuleita ym. ym.

Puolen päivän jälkeen parkkeerasimme Guango Lodgen parkkiin ja pian olimme kävelemässä tien toisella puolella olevaa luontopolkua, jonka varresta toivoimme löytävämme andientulitangaroita. Tätäkään lintua emme löytäneet mutta muita kyllä, mm. kolibreja havaittiin useita lajeja mutta niillä oli kauhea vauhti päällä. Mukavia havaintoja olivat myös mm. andienvuoritukaani, nokipiivi, ruostevatsa- (cinnamomeiventris) ja punarintapitaho jne.

Lodgen pihaan käveltyämme löytyi heti mm. andiensaku ja naamiotrogoni ja pihassa pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni näkemään kolibriruokintoja. Niinpä kolibreja näkyi ja kuvattiin nopeasti useita lajeja, mm. turmaliinienenkeli-, kanelipyrstö- ja piikkitöpökolibreja, turkoosihännys-, kastanjakolibri ja peitsikolibri. Myös andienkasikki (leucoramphus), turkoosinaakka, samettikerttuli, kultaviiruorneero ja paljon muuta havaittiin.

Mutta pian matka jatkui Andien huippuja kohti ja Papallactassa etsimme kuumeisesti rinteiden ryteiköistä raitanaamaluurasta mutta tänään ei onni tuntunut olevan myötä target-lajien kanssa. Muutenkin linnut olivat ihmeen vähissä, parhaina lajeina löytyi frakkisirkku, pikkuluura (saturata) sekä ylänkötapakulo (opacus). Lopulta oli aika luovuttaa ja jatkaa vuoren ylitystä.

Ilta oli jo hämärtymässä, kun stoppasimme pikaisesti tien ylimmällä kohdalla, jossa tien varresta löytyi lampiorneero sekä pari sierransirkkua. Ylhäällä huipulla ei monta lämpöastetta ollut ja tuulikin oli melkoisen vilakka. Kohta stoppasimme vielä lyhyesti yrittämään silmälasikarhua vakioaukealtaan, mutta eipä onnistanut sekään. Tänään ei ollut onni potkinut projektilajiemme suhteen.

Ajoimme lopulta aina Quiton laitamille saakka, jossa majoituimme Casa Magnolian hienoon sisäpiha-alueella sijainneeseen omakotitalomaiseen majapaikkaan. Paikalla olisi varmasti viihtynyt kauemminkin kuin muutaman tunnin unten mailla.

Yanacocha

12.12. olimme aikaisessa, sillä halusimme ehtiä pelipaikoille jo selvästi ennen auringon nousua. Niinpä jo klo 3:30 olimme ajamassa ja pikkuhiljaa kipuamassa pienempiä ja pienempiä teitä kohti Yanacochan huippuja.

Matkan varrella näkyi tieltä edestämme lentoon noussut pilvikehrääjä (longirostis). Lopulta olimme hieman ennen viittä portilla, jonka avaajan piti saapua paikalle viideksi. Odottelimme hieman kärsimättöminä, sillä Mika tiesi, että target-lajimme aloittaisi soitimensa noin klo 5:15 ja ei kovin kauan välttämättä soidintaisi. Lopulta onneksi avaimenhaltija saapui ja pääsimme ajamaan yhä vain pienemmäksi kinttupoluksi muuttunutta tietä tälle yksityiselle suojelualueelle.

Marcelo kertoi, että yleensä hän oli kävellyt kauempaa kohti huippua, mutta nyt aikataulu oli niin tiukka, että ajoimme niin pitkälle kuin autolla vain ikinä uskalsi mutta lopulta oli jätettävä auton ja ottaa kaikki tavarat mukaan ja jatkaa jalkaisin. Emme ehtineet monta askelta ottaa, kun ensimmäinen inkakurppa kuului edestämme mutta olimme puiden ympäröimänä eikä meillä oikein ollut näkyvyyttä ja koska tavoitteena oli myös nähdä tämä laji, oli meidän jatkettava rinnettä ylemmäksi.

Hölkkäsimme ihan reipasta vauhtia kilometrin verran kunnes saavuimme aukealle, josta pystyimme alkaa seulomaan maisemaa niin lampuilla kuin lämpökamerallakin. Aika pian Marcelo näki yhden kurpan lennossa ja kohta näin itsekin lämpökameralla yhden soidintavan taivaalla. Marcelo soitti välillä atrappia ja kohta yksi kurppa lensi aivan suoraan ylitsemme täysillä soiden! Valitettavasti vielä oli niin pimeää, etten itse ollut edes kaivanut kameraa vielä esille. Seuraavan ylilennon taitavampi kuvaaja olisi varmaan jo saanutkin ikuistettua, mutta itse en saanut osumaa.

Jonkin aikaa kuulimme vielä kauempaa yhteensä ainakin kolmen inkakurpan soidinta mutta kuvaushollille ne eivät enää tulleet ja pian ne hiljenivät kokonaan. Oli todella hyvä, että olimme lähteneet todella aikaisin ja pitäneet kiirettä, muuten olisimme olleet kyllä pahasti myöhässä!

Kävelimme vielä polkua edes takaisin atrappia välillä soitellen ja pari yksittäistä soidinääntä vielä kuulimme mutta kaukaa ja selvästi jo maassa tai puissa olleilta linnuilta. Muita lintuja alkoi auringon noustua näkyä mukavasti ja itselläni tietysti taas elikset ropisivat. Mm. muutama aaltoluura, viitaorneero, isojuovanapsija, helmitapakulo, andientangara, erakkopuhkoja ym. havaittiin.

Lopulta lähdimme palailemaan kohti autoa mutta soittelimme vielä aika ajoin kurppa-atrappia ja yllättäen kuulimme taas yhden vastauksen edestämme. Lähemmäs polkua pitkin käveltyämme Mika ja Marcelo rymysivät todella jyrkkään rinnemetsään kurppaa etsimään mutta itse jäin tielle katsomaan, mitä muita lintuja näkyisi. Täytyy myöntää, etten oikein uskonut kurpan löytämisen olevan mahdollista järkyttävän jyrkästä ja tiheästä metsiköstä – mutta väärässä olin! Jonkin ajan päästä kuulin Marcelon vihellyksen ja pakkohan minunkin oli lähteä metsään könyämään. Ja siellähän se inkakurppa oli tiheän ja naavaisen puun oksalla kököttämässä! Sain itsekin linnusta erinomaiset kuvat otettua vaikken ihan kauhean lähelle kehdannut lintua lähestyä, jotten olisi ajanut sitä lentoon. Lopulta lintu liikkui kävellen alemmas oksien suojaan ja sitten lennähtikin hieman etäämmäksi kuitenkin taas oksalle laskeutuen. Mutta me jätimme linnun rauhaan.

Kiivettyämme takaisin polulle lähdimme erittäin tyytyväisinä palailemaan autolle ottaen muutamia maisemakuvia matkalla. Parissa kohdassa vuoret olivat puiden välistä hienosti näkyvissä.

Ajoimme hieman alemmas havaiten matkan varrella viirukarakaraparin sekä deguhaukan. Alempana rinteessä kävelimme polkua pitkin parisen kilometriä tietysti lintuja havainnoiden kolibrien ruokintapaikalle, jossa pääsimme kuvaamaan taas aivan eri kolibreja kuin aiemmin.

Kolibreja kuvaillessamme kuului lähimetsästä valkokurkkupöllösen ääntä ja pari lintua löytyikin näkyville ja jotenkin kuvattavaksi. Pian oli kuitenkin palattava kuvaamaan pilkkasiipi-, kultasukka-, ja sinisiipikolibreja sekä naamio- ja erakkopuhkojia, uskomattoman upeita verikorvatangaroita, keltaviiksisirkkuja (latinuchus) ja lopulta kun sinnikkäästi jaksoin odottaa sain kuvat safiirisukka- ja peitsikolibristakin. Paljon muutakin näkyi, joten lopulta tyytyväisinä käppäilimme takaisin autolle.

Ruokailimme alempana ravintolassa, jonne Marcelo oli meille järjestänyt tarjoilun. Ulkona oli todella sankka sumu ja siksi linnut pihan ruokinnoilla varsin vähissä. Onneksi kuitenkin pari hohtoselkäkolibria löytyi ja toista pääsin kuvaamaankin. Harmi vain, että sumu oli niin sakea, että kameran etsin ei meinannut löytää lintua lainkaan.

Bellavistan alueella

Ajo jatkui Tandayapan laakson kautta Bellavistaan ja havaintoja tuli taas niin vauhdista kuin parilla lyhyellä stopillakin. Helmiä olivat andienvarpuspöllö, viheltäjähiirihaukka, kultaviiruorneero, nuohoojatapakulo, keltajuovasirkku ym.

Bellavista Lodgen ruokinnoilta löytyi taas kolibreja mm. kanelipyrstö-, keltasäihky-, pisama-, sepelinka- ecuadorinenkeli- ja säihkyhännyskolibreja ym. Valitettavasti valo ei ollut kovinkaan kummoinen kuvaamista ajatellen.

Pian meidän piti taas jatkaa matkaa ja kultakuvetukaanin nähtyämme alkoi ilta jo hämärtää. Lähestyimme pilvisirkun harvoja esiintymispaikkoja, kun Mika sanoi, että taisimme viimeksi löytää sirkut tämän mutkan takaa. Niinpä pysähdyimme ja lähes heti tien varresta löytyi kaksi vanhaa sekä yksi nuori pilvisirkku, joita pääsimme ihastelemaan oikein urakalla! Harmi, että valo oli jo todella vähissä mutta kesyt linnut näyttäytyivät niin upeasti, että ihan kelpo kuvia lopulta saatiin.

Illan jo pimennyttyä ajelimme Mindoon, jossa suuntasimme vielä etsimään sepelmetsäpöllöä. Marcelo oli vain viikkoa aiemmin havainnut paikalla kolmekin lintua mutta nyt niitä ei meinannut löytyä sitten millään. Kävelimme lopulta tien vartta edes takaisin useamman kilometrin liikenteen haitatessa havainnointia. Soitimme atrappia, kuuntelimme, seuloimme puita lampuin ja lämpökameran avulla ja löysinkin puiden latvustoista niin pikkulintuja kuin yhden laiskiaisen sekä oselotin, mutta pöllöä emme löytäneet. Hauskan kuuloinen harmaapökkelökehrääjä sentään vähän piristi mieltä.

Lopulta päätimme ajaa tietä vielä vähän matkaa ja yrittää vielä kerran eri paikasta ja kuinka ollakaan atrappiin kuului vastaus! Ja sepelmetsäpöllö löytyi myös näkyville ja jotenkin kuvattavaksikin. Ilta oli todella pitkällä, kun viimein pääsimme San Sebastian de Los Blancosissa sijainneeseen majapaikkamme. Päivä oli ollut todella pitkä mutta erittäin antoisa!

Rio Canandeen

13.12. nukuimme vähän pitempään ja niin ehdimme olla majapaikan pihapiirissä vielä hieman aamun valjettua ja niinpä sain tukun tavallisia lajeja pointsattua ja lisäksi näkyi jonkin verran Ranskan Guianasta tuttuja lajeja. Minulle elikseksi havaittiin ruostepyrstö- ja andientimanttikolibri, ecuadorinrastas, mustasiipikardinaali, harmaalakkiorneero (cinnamomeus) ja choconnapsija.

Lopulta lähdimme ajamaan pitkää siirtymää kohti Rio Canandea. Matkan varrella havainnot jäivät vähiin, toki jokunen elis kuitenkin näkyi. Ajon yllättävin tapahtuma oli lauttamatka, kun pieni joki ylitettiin autolautalla, jota ohjattiin perämoottorilla. Lauttaan mahtui kuitenkin useampi auto kerrallaan.

Joen ylityksen jälkeen alkoi näkyä lintuja enemmänkin ja useiden tangaroiden ohella havaitsimme Mikan kovasti toivoman pikkuruostekäenkin sekä mm. sinirintakolibrin, kotilohaukan, etelänkarhe- ja sukkapääskyjä ym. ym.

Lopulta kurvasimme Rio Cananden Choco Lodgelle, joka oli sademetsäntutkimuslaitoksen yhteydessä. Meille oli pitkien portaiden alapuolella oma mökki, jossa oli huoneet niin meille Mikan kanssa kuin Marcelolle ja Byronille.

Lintuja alkoi jo pihapiiristä löytyä ja oikein mukavaa lajistoa: raitalaiskuri, purppurarintakolibri, mustanokkatukaaneja, joukossaan kolumbiantukaani, ecuadorintäpläarakareja ja ruusuposkiaratteja ym.

Aika pian olimme valmiit lähtemään maastoon ja lähdimme kävelemään Lodgen pihasta lähteneitä polkuja sademetsään, jossa nousimme pikkuhiljaa kohti lähirinteitä. Polut oli nimetty lintujen mukaan ja aloitimme kulkemalla Choco Tapaculo polkua, jolta jatkoimme yhä ylemmäksi Banded Ground Cuckoo polulle.

Lajisto oli taas muuttunut siinä määrin, että kaikki vastaan tulleet linnut tuppasivat olemaan eliksiä. Löysimme mm. helmilakkimuuran, ruostelaulutyrannin, rusopäänapsijan, kolumbianlaulupeukaloisen, ruskopeukaloiskertun, liekkikaulurikolibrin, vihertanssijan (litae), räikkäorneeron (virgatus) sekä erilaisia sieppoja, tyranneja, peukaloisia, ”antteja” eli antbirdin sukuisia jne.

Lisää paikoin liukkaalla polulla ylös-alas könyttyämme löysimme mm. laulavan hohtokardinaalin (cyanoides), mustapäänäpsyn, kultaposki- ja suomutöyhtötikan, lapionapparin (flavotectus), ruostekotingan, parit kipuajat, tangaroita, peukaloisia ja kuuluipa ensimmäinen isotinamikin. Mutta tiheässä ja hämärässä metsässä jo lintujen näkeminen oli todella vaikeaa – saati sitten kuvaaminen. Etenkin kun linnut liikkuivat pääasiassa aivan puiden latvuksissa.

Yhden nyppylän ylitettyämme huomasimme polulla edessämme jotain tonkineen vyötiäisen. Onnistuimme lähestyä sitä kuvaushollille ja onnistuin itsekin saada siitä jokusen kuvan vaikka olin kapealla polulla hieman muiden takana ja otus touhusi hankalasti alempana polulla ja vieläpä todella pimeässä paikassa.

Kun olimme kipuamassa jyrkintä rinnettä, kun läheltämme alkoi kuulua todennäköistä viidakkosakun ääntä. Yritimme hiipiä lähemmäs ja Marcelo onnistuikin löytää linnun puun oksalta, mutta sitten valitettava liukastuminen säikäytti niin meidät kuin linnunkin, joka lensi tiehensä ilman että me ehdimme nähdä lintua.

Ilta hämärsi jo kun kiiruhdimme pitkää kävelymatkaa takaisin päin. Oli jo ihan hämärää, kun kuulimme ensimmäinen amerikanpöllösen (centralis) ja kohta toinen kuului niin läheltä, että se löytyi helposti näkyville ja kuvattavaksikin. Samaan aikaan lähistöllä huuteli pariin otteeseen myös viirumetsäpöllö.

Lopulta pääsimme majapaikallemme, jossa olikin saman tien vuorossa ruokailu ravintolarakennuksessa, joka oli aivan kämppämme vieressä. Ruokailun jälkeen kävimme vielä lyhyellä ajelulla tien varressa toiveenamme löytää kolumbiankehrääjiä, mutta ilmeisesti oli jo liian myöhä. Lämpökameran kanssa puiden selaaminen ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä löysin sillä aivan vieressämme puussa olleen kultapöllön! Lopulta olin itse aivan naatti ja valmis nukkumaan saman tien, kun päivän ohjelma oli valmis – mikä noudatti aika hyvin samaa kaavaa aiempienkin päivien kanssa.

Botrosan tiellä

14.12. herätys oli taas aikaisin ja tarkoitus oli ajaa Botrosan tietä pitkälle ja retkeillä tien varressa koko päivä. Niinpä meille oli pakattu matkaan niin kenttäaamiainen kuin -lounaskin.

Eipä kauan tarvinnut pysähdellä, kun kuulimme ensimmäisen kolumbiankehrääjän ja kohta yksi löytyi jotenkin näkyvillekin huutelemasta vaakatasossa olleen oksan päällä. Kuvaamiselle se kuitenkin oli liian kaukana sillä vielä oli aivan pilkkipimeää.

Varhaisaamun mukavia havaintoja olivat pari isosakua, amazonian- ja leveänokkamomotit, panamanpillimuura, valkosilmätrogonit ja ensin kuuluneet ja sitten kaukaa löytyneet ja sitten vähän lähempää ohitsemme lentäneet kolme käpyröyhelökotingaa, joista koirailla oli aivan käsittämättömät kaulalerpattimet. Myös pari valkonaama-araa, ecuadorintulikärki, aina yhtä komeita amerikansirohaukkoja, pari rastaslaiskuria sekä lavertajarastas (daguae) löydettiin.

Roadside birding tyyliin kävelimme pitkiä matkoja siten, että Byron seurasi meitä vähän matkan päässä autolla ja kun linnut olivat vähissä tai biotooppi muuten heikompaa, hyppäsimme auton kyytiin pysähtyäksemme kohta taas kävelemään.

Koko ajan Marcelolla soi joku atrappi tai sitten hän vihelteli jotain hakemaamme lajia. Etenkin keskiamerikanvarpuspöllön sekä narinonhaukkasen äänet kaikuivat korvissamme ilman vastausta mutta mm. nokitinamin, tuliniskatangaran ja tuliperätikan löydettyämme kuului viimein atrappiin vastauskin, kun vihdoin peltopyyviiriäisen ääni kantautui metsästä korviimme. Ryynäsimme metsään etsimään viiriäisiä ja aika pitkään saimme hakea, kunnes lopulta lämpökameran avulla paikansimme linnun ja pääsimme näkemään sen oikein hyvin ja ottamaan jonkinlaiset kuvatkin oksien ja lehtien välistä.

Viiriäisen haun yhteydessä havaitsimme myös helmirintamuuran sekä ruskopystynokan (mexicanus) sekä pääsimme kuulemaan kolumbianlaulupeukaloisen erikoista laulua.

Oli mukava huomata, että Ranskan Guayanassa tutuksi tulleet linnut tunnistuivat täällä jopa äänestäkin, sillä jonkin verran havaittiin ennestään minulle tuttujakin lajeja. Mutta muutamat uudet tuttavuudet olivat todella saman näköisiä ja jopa korvakuulolta aivan saman kuuloisia. Yksi komeimmista ennestään tutuista lajeista oli kuningaskondori, joita näimme jopa neljä lintua kaartelemassa taivaalla.

Ecuadorinvalkohaukka, viherpikkuelenia, viiksikääpiömuuranen, rubiinitanssija, lyijybekardi ja pitkän hakemisen jälkeen lopulta lyhyesti näyttäytynyt chocontikka olivat kaikki uusia tuttavuuksia, kuten myöhemmin löytyneet valko-otsalaiskuri, tulikulmatangara, tuliotsaseppä, keijukolibri, valkokurkkutyranni, pääskytangara sekä kaunis punavyötangarapariskuntakin.

Eräällä komealla maisemapaikalla pystytimme kaukoputken ja pian löytyi kaukaa puiden latvustoista pari lumivalkoista valkokotingaa. Koiraiden soidinkäytökseen kuuluu puiden latvoissa avoimesti kököttäminen sillä minkäänlaista laulua näillä ei ole.

Atrappi raikasi vielä monella stopilla mutta target-lajeja ei enempää löytynyt. Lopulta ilta oli jo todella pitkällä, kun ajoimme hieman vauhdikkaammin takaisin Lodgelle, jossa uni taas maittoi.

Vielä tuttuja paikkoja

15.12. saimme nukkua hieman pitempään, sillä aamiaisen jälkeen lähdimme taas kävelemään samoja polkuja, jotka lähtivät käytännössä pihastamme.

Lajisto oli aika pitkälti samaa kuin edelliselläkin kävelyllä mutta toki uuttakin löytyi. Jo kuistille olimme kuulleet hauskan kuuloisen helttasakun ja pian törmäsimme kanelityranniin ja ruostekotingaan, kuulimme virtakerttulin sekä ruutukurkkumuurasen ja vilaukselta näkyi sinilakkitanssija (velutina).

Keli oli sateinen ja ylempänä oli sankka sumu, joten kuvaamisesta ei tullut yhtään mitään. Sumun takia emme edes nähneet päällämme käyneitä siniotsa-arasia, vaikka ne lensivät parikin kertaa aika läheltä ylitsemme. Huipulla törmäsimme myös pieneen parveen aktiivisesti äännelleitä ja liikkuneita harmaakorva- ja siniposkimuuria. Niillä oli todennäköisesti jossain lähistöllä muurahaisia seurattavanaan. Myös mm. valkokulmaväijy kuultiin.

Kelin ajamina olimme jo aika pian palailemassa takaisin alaspäin, kun vihdoin törmäsimme ainakin viiteen sakuun, joista pari saatiin varmasti määritettyä viidakkosakuiksi mutta loput kolme olivat ilmeisesti isosakuja – ainakin ainoa paikoilleen kuvattavaksi jämähtänyt oli sellainen.

Hieman alempana kuulimme vihdoin ensimmäisen tiheikkötapakulon, joka saatiin lyhyesti näkyvillekin mutta sitten yläpuolellamme ollut iso mustamölyapina veti aivan järjettömät kilarit ja alkoi syöksyillä puussa meitä kohti. Se myös heitti meitä metrin pituisella kepillä! Tilanne alkoi oikeasti tuntua niin uhkaavalta, että päätimme jättää tapakulon kuvausyritykset väliin ja peruuttaa kauemmaksi.

Kämpälle palattuamme otimme taas aivan erinomaisen maittavan lounaan jälkeen hetken jopa hieman rennosti ja Byron yllätti meidät kaivamalla terassilta putkeen puussa kököttäneen kuningasjakamarin.

Kävimme myös tutustumassa tutkimusasemaan paikkaa johtavan naisen opastuksella ja kattotoimistolla ollessamme huomasimme aivan käsittämättömän moninaisen, värikkään lintuparven mesoavan aivan kämppämme viereisessä puussa. Putkea meillä ei ollut mukana mutta saimme heti monia tangaralajeja tunnistettua. Kiiruhdimme terassillemme, josta löysimme putkella puusta jopa 22 lajia lintuja! Mm. ruusuposkiaratteja, pari kobolttikolibria, siniviiksi- ja mustakurkkutangara nähtiin uusiksi lajeiksi. Epäilimme, että puussa olisi ollut käärme kiipeämässä ja siksi linnut olivat niin vauhkona. Käärmeistä yleensäkin varoiteltiin alueella ja mm. portaiden lähistöllä suositeltiin pihassa käyttämään kumisaappaita. Vain yhden pienen käärmeen onnistuimme kuitenkaan näkemään koko reissulla – ja se oli juuri näillä portailla.

Iltapäivällä tienvarsiretkeilimme taas Botrosan tien varressa mutta havainnot jäivät ihmeen vähiin. Jo ollessamme palailemassa majapaikalle teimme vielä viimeisen stopin pienen kylän lähellä hienolla rinneaukealla, josta löytyi pari kukkivaa puutakin. Mika näki heti vilauksen epäilyttävän näköisestä kolibrista, jota sitten odoteltiin aika pitkään saapuvaksi takaisin – ja kyllä kannatti, sillä kun se lopulta reilun puolen tunnin odottelun jälkeen palasi paikalle alkoi se viimeistään ottamistamme kuvista näyttää naaras ecuadorintöpökolibrilta! Mika sai näin täysin odottamattoman sponden eliksen, jota ei nyt tarvitse tulevilla reissuilla erikseen hakea maan eteläosista. Sain kolibrista parhaat kuvani aika sattumalta, kun olin kuvailemassa puskassa ollutta kultahupputangaraa, kun taas kateissa ollut kolibri tupsahtikin samaan kuvaan tangaran kanssa ja siirtyi siitä sitten samalle etäisyydelle hetkeksi istumaan. Näin kerrankin nopeaa tilannetta varten oli kaikki kameran säädöt valmiina. Toki kuvat silti jäivät etäisyyden takia aika vaatimattomiksi.

16.12. lähdimme vielä kerran ajamaan Botrosan tietä pitkälle paikoille, josta toivoimme vielä löytävän keskiamerikanvarpuspöllöä tai narinonhaukkasta. Artappi huusi taas niin, että korvissa alkoi tuntua mutta kumpaakaan lajia emme löytäneet. Löysimme kuitenkin pitkään etsimämme kirjoviheltäjätyrannin, joka näyttäytyi oikein mainiosti ja siitä saatiin kuviakin, vaikkei se koskaan tullut alemmas puiden latvoista. Läheisen puun latvassa kökötti myös valkokurkkutyranni, joten siitäkin piti ottaa kuvia vaikka sekin oli turhan kaukana.

Botrosan tien varressa oli pientä metsän raivausta menossa, kun jonnekin tien päähän oltiin rakentamassa sähkölinjaa. Tämän takia tien varret olivat kauttaaltaan pieneltä alueelta hakattu. Koska kaikkea muuta oli jo kokeiltu, päätimme kävellä yhtä polkua sisemmäksi metsään, josko löytäisimme näin vielä etsimämme. Löysimmekin alkuun ääntelevän nokitinamin, joka ei suostunut tulemaan näytille ja kohta pienen haukkaparin erään puut latvustosta pesänrakennuspuuhissa mutta valitettavasti nämä eivät olleet etsimiämme haukkasia vaan kolibrihaukkoja, jotka olivat toki kiva havainto nekin.

Muuten havainnot olivat yllättävän pitkälti samoja kuin edellisellä ajelulla. Toki kaikki harvat uudet laji olivat minulle eliksiä kuten esim. pikkuviidakkohaukka, harmaapikkuelenia (parambae), keltavatsatikli jne. Kuvaustilanteet jäivät hämmästyttävän vähiin, mutta jotain sentään onnistuimme kuvaamaankin.

Rannikolle

Söimme vielä majapaikkamme ravintolassa aamulla tilaamamme ylimääräisen superkalliin lounaan ja sitten oli aika lähteä ajelemaan takaisin sivistystä kohti. Yllättävän pian olimme taas lautalla, jonka jälkeen asutusta alkoi olla enemmän. Edessä meillä oli pitkä ajo kohti rannikkoa ja matkan varrella ei ollut pahemmin syytä pysähdellä.

Rannikolle päästyämme näimme autosta muutamia retkipinnoja kuten kalasääsken, keisarifregattilinnun, ruskopelikaanin sekä muutamia haikaroita mutta meillä oli vielä pitkä ajo Las Peñasiin, jossa olimme lopulta iltamyöhään. Yllättäen ensimmäinen majapaikka ei ollut auki mutta onneksi toisessa hotellissa oli tilaa ja näin saimme turvallisen oloisen majapaikan. Olimme kuitenkin nyt jo aika lähellä Kolumbian rajaa ja näille seuduille matkailua ei kauheasti suositella.

Las Peñas

17.12. aamuyöstä heräsin siihen, että sänky tärisee ja pihalla kanat pitävät kauheaa meteliä. Hetken kesti tajuta, että oli maanjäristys! Koko talo tärisi arviolta parisen kymmentä sekuntia mutta olin niin väsynyt, etten kauheasti jaksanut asiasta välittää vaan käänsin kylkeä ja jatkoin nukkumista. Oli melkoinen yllätys, kun myöhemmin saimme selville, että kyseessä oli ollut Ecuadorin suurin maanjäristys koko vuonna, 5,3 magnitudia ja järistyksen keskus oli ollut meistä vain muutaman kymmenen kilometrin päässä meren pohjassa. Myöhemmin oli ollut vielä toinenkin 4,4 magnitudin järistys mutta sitä emme olleet huomanneet.

Aamulla etsimme hetken aamupalapaikkaa mutta kun mikään paikka ei vielä ollut auki, päätimme lähteä retkelle. Emme kovin pitkälle ajaneet, kun stoppasimme ensimmäisen kerran tien varteen ja Marcelo alkoi taas soittaa atrappia. Ja lähes saman tien lensi lähipuuhun etsimämme kääpiökäki!

Yritimme jonkin aikaa saada kelvollisia kuvia kääpiökäestä, mutta ainakin omat kuvani jäivät aika surkeiksi. Ohessa näimme ja kuvailimme myös mm jokinapsuja, keltakerttuleita (petechia), naaras rubiinityrannia (obscurus), viherkalastajaa sekä ylitsemme lentänyttä amerikanvalkoiibisparvea.

Seuraavaksi jatkoimme tietä pitkin pienten allasalueiden ohi pienen joen ylittävälle sillalle, jonka ympäristöstä yritimme löytää vihersafiirikolibria. Olimme alueella aika pitkään mutta näimme vain muutaman muun kolibrilajin. Lajille olisi ilmeisesti ollut toinen potentiaalinen paikka läheisen San Andreaksen kaupungin slummialueen lähistöllä mutta tälle seudulle emme todellakaan halunneet mennä. Toki muuten lintuja näkyi, parhaimpina liuskebekardi, panamanviirumuuranen sekä sääskikerttu (bilineata) ja paikalla kyllä viihtyi vaikka pikkuhiljaa lämpötila alkoi nousta aika korkeaksi.

Kävimme välissä Las Peñasissa syömässä merenrantaravintolassa, jonka parkkipaikalla jo pääsin kuvaamaan kurnuttajavarpuskyyhkyä. Terassilta oli mukava katsella merellä lentäneitä kuningastiiroja ja ruskopelikaaneja sekä välillä aikavan päällämme kiepuneita keisarifregattilintuja ym.

Sitten palasimme taas allasalueiden ohi vauhdikkaasti ajaen sillan pieleen kolibreja etsimään mutta vieläkään emme löytäneet oikean merkkisiä. Oliivimerimetsoa pääsin kuvaamaankin ja puiden latvustossa näyttäytyi lyhyesti pari oliivitikkasta mutta targetti pysyi piilossa.

Kävimme myös kävelemässä läheisen mangrovealueen pitkospuupoluilla, jossa toivoimme kolibriyllätyksiä mutta havainnot jäivät aika vähiin. Pihapiirissä kuvailimme nättiä väliamerikanpikkutrogonia sekä ecuadorinvarpuskyyhkyä ja kuulimme sinimaakyyhkyn mutta etsimäämme kolibria emme löytäneet.

Lopulta meidän oli lähdettävä hakemaan tavaroitamme hotellilta ja vihdoin ehdimme edes muutamaksi kymmeneksi sekunniksi pysähtyä altaidenkin kohdalla, jotta sinisiipitavien seassa uiskennellut valkoposkisorsakin saatiin kuitattua. Haikaroita ja kahlaajia olisi varmasti löytynyt retkipinnaksi ja minulle jokunen eliskin varmasti mutta aikataulut painoivat päälle ja matkan oli jatkuttava.

Lyhyempiä stoppeja

Seuraavan stoppimme teimme San Franciscon metsäalueella, josta etsimme pääasiassa sinikotingaa. Haviksia tuli heti mm. suomukyyhkyistä ja pienen roadside-birdingin tuloksena löytyi myös mm. mustarintalaiskuri ja kolumbiankruunuseppä ja kuului sekä kauluriseppä sekä pikkumangrovekana. Parilla näköalapaikalla katselimme kaukoputkella puiden latvustoja ja löysimme erään puun latvasta naamiotityran kunnes Mika nyppäsi aivan tolkuttoman kaukana puun latvassa kököttäneen sinikotingan!

Illaksi ajelimme San Lorenzon kaupunkiin, joka on kuuluisa huumeiden salakuljetuksesta. Menimme suoraan syömään, jotta minimoisimme kaupungilla liikkumista. Ruoka-annokset olivat taas aivan järjettömän kokoiset!

Lopulta ajelimme hotellille, jossa oli varmaan jonkun paikallisen huumeparonin juhlat alkamassa illalla. Onneksi sain mahdollisimman etäältä kerrostalorakennuksesta huoneen, johon portaita könytessäni näin ohitseni lentäneen tornipöllön (furcata). Lopulta sain nukuttua yllättävänkin hyvin, vaikka juhlat jatkuivat pitkään.

18.12. herätys oli aikaisin ja hotellin aulassa oli yhä muutamia juhlijoita pöydissä nukkumassa. Suuntasimme ensin Carondeletin alueelle, josta löysimme heti pysähdyttyämme pikkuhaukan sekä myöskin puun latvassa oleilleen pikkujalohaukan.

Jatkoimme pian Awan tietä kohti mutta pysähdyimme vielä pariin otteeseen jyrkän mäen nyppylän rinteessä ja huipulla soittelemaan atrappeja. Huipulta avautui näkymä jyrkänteelle, jonka edustalta löytyi jalohaukka lentämästä. Valitettavasti haukka katosi saman tien kielekkeen taakse mutta onneksi tuli kohta taas esiin ja jopa laskeutui näkyville kielekkeelle. Se oli punajalohaukka!

Awan tiellä

Koska atrappeihin ei kuulunut vastausta, jatkoimme lopulta Awan tielle, jossa pari pysähdyksen jälkeen olimme paikassa, josta ei enää autolla päässyt ajamaan, joten jatkoimme kävellen. Näin aamusta tiellä oli yllättävän paljon muitakin kulkijoita, kun lapset olivat menossa kouluun ja aikuiset töihin. Kovin monta taloa ei tien varressa ollut, joten ties mistä osa oli lähtenyt liikenteeseen?

Lintuja alkoi taas löytyä ja elikseksi irtosi mm. kruununeitokolibri, kolumbiantäpläarakari, negrosinaratti, töpömuura, kolumbiannaamiokerttuli sekä vihdoin löytyneet latvustangarat, joiden kanssa samaan aikaan kuvattavissa oli myös aivan käsittämättömän värinen rubiinitangarakoiras, jonka vaatimattomamman näköinen naaras pysytteli hyvin oksien takana piilossa.

Ja kun olimme taas vaihteeksi kävelleet aika monta kilometriä löytyivät lopulta myös kultarintatangarat, joita niitäkin päästiin kuvaamaan oikein mukavasti! Ja jotta tangararetki olisi ollut täydellinen, paluukävelyllä tangarat poseerasivat yhä vain paremmin ja kimaran täydensi vielä aivan erkillä ollut keltalakkitangara ja myös keltalepinkäisvireo näyttäytyi hienosti.

Retki oli ollut mitä onnistunein mutta entisestään sitä kruunasi Marcelon Byronilta saama viesti, että Argentiina johti jalkapallon MM-loppuottelua Ranskaa vastaan 2-0. Autolle päästyämme tilanne oli yhä sama mutta lähes välittömästi Ranska kavensi ja ei aikaakaan, kun peli oli tasan 2-2. Ei siinä auttanut kuin jäädä pikkutien varteen tuijottamaan ottelua Byronin kännykästä!

Aivan ottelun viime minuuteilla Ranska sai vapaapotkun erinomaisesta paikasta ja silloin yhteys katkesi. Ei siinä auttanut kuin ajaa hieman päätielle päin ja toivoa, että kenttä taas löytyisi ja kun se vihdoin löytyi, oli jatkoaika alkamassa.

Katselimme ottelua ulkona seisten Byronin istuskellessa kuskin paikalla kännykkä ratin päällä. Marcelolla ei hermot kestäneet katsoa peliä ja hän käppäili edes takaisin välillä eri lajeja atrapilla soittaen. Ja sitten Messi teki 3-2 maalin! Mutta riemua ei kauan kestänyt kun Mbabbe toi Ranskan taas tasoihin. Ja vielä aivan viimeisillä sekunneilla ranskalaispelaaja oli yksi läpi, mutta argentiinan maalivahti Emilio Martinez torjui uskomattomalla jalkatorjunnalla! Niinpä edessä oli rangaistuspotkukilpailu!

Rankkarien katselua ”häiritsi”, kun Marcelo löysi ja onnistui houkuttelemaan auton viereen kuvaushollille chocontikan! Siinä vuoron perää käytiin katsomassa rankkari ja kuvailtiin hienosti näytillä ollutta tikkaa! Ja Argentiina hoiti lopulta kannun kotiin! Fiilikset oli aika korkealla. Argentiina oli selvästi meidän kaikkien suosikki!

Maailmanmestaruuden ratkettua oli meillä edessä taas pitkä ajo ja ajoimme aina Hosteria San Geronimolle saakka, josta saimme huoneet. Ravintolakin oli onneksi vielä auki, joten saimme kuvut ravittua ja sitten unten maille – aamulla oli taas aikainen herätys!

Chicalin tiellä

19.12. Ei ollut kukko vielä edes pieraissut, kun ylitimme joen ja lähdimme ajamaan taas vaihteeksi Kolumbian rajaa kohti Chicalin tietä pitkin ja auringon noustessa olimme jo pelipaikoilla vuoristossa.

Atrapit raikasivat taas upeissa maisemissa mutta etsimäämme lajia ei meinannut löytyä. Ohessa löytyi kuitenkin mm. keltarintaluura, harmaarintaelenia (albiceps), ruskoviiru- ja pisaraorneeroa, sametti-, tuhkapää- ja smaragditangaraa ja sitten kova tähtiorneero, jota päästiin taas kuvaamaan kohtuullisesti.

Kova löytö oli myös valkokurkkununna, joka huuteli erään kaukaisen puun latvustossa näkyvissä. Eikä onneksi mennyt kauhean kauan, kun etsimämme purppuranaakkakin löytyi! Lintu kävi lyhyesti katsomassa meitä ja palasi taas alarinteeseen. Kovin kummoisia kuvia ei tästä pinnasta tullut mutta jotain kuitenkin.

Myös mm. kultakuvetukaani kävi kuvattavissa ja lopulta aiemmin lyhyesti näyttäytynyt kultakorutangarakin poseerasi meille oikein antaumuksella. Mutta sitten alkoi aikataulu painaa päälle siihen malliin, että palailimme aika vauhdikkaasti kohti hotellia. Matkalla Marcelo nyppäsi vielä vauhdista meille kovan pinnan, kun tien varren pensaan oksalla istuskeli hienon sininen ecuadorinsirkkunen.

Takaisin Quitoon

Hotellilla itselläni aika meni siihen, kun yritin huonolla internetyhteydellä saada check-iniä tehtyä. Ja pian lähdimme ajelemaan mutkaisia vuoristoteitä kohti Quitoa. Onneksi matkan varrella ei ollut muita yllätyksiä kuin ojaan ajanut rekka, joka kuitenkin oli niin pihalla tieltä, ettei se viivästyttänyt saati tukkinunt liikennettä.

Meillä oli vielä tavoitteena retkeillä lyhyesti ylängön järvillä joko Ibarran Yanacochalla tai Otavalon lähellä San Pablolla mutta aikaa tuhraantui matkan tekoon sekä lopulta myös avoimen ravintolan etsintään San Pablon lähellä niin paljon, että yhteenkään pysähdykseen ei jäänyt aikaa. Niinpä retken viimeiseksi elikseksi näkyi vauhdista muutama andiennokikana. Onneksi lopulta ruokaakin saatiin ja matka jatkui vauhdikkaasti aina Quiton Mariscal Sucren lentoasemalle saakka.

Lentoaseman parkissa kiittelimme ja hyvästelimme Marcelon ja Byronin ja edessä oli aivan tolkuttoman pitkät matkustelut talviseen Suomeen!

Kotimatka

Lentoasemalla oli aivan tolkuttomat jonot ja lopulta jouduimme pyytämään ihmisiä päästämään meidät keulille, jotta ehtisimme boardingiin! Ja tietysti koneemme oli sitten reilusti myöhässä eikä boarding ollut edes alkanut.

Lopulta lentomme kuitenkin lähti ennen iltakuutta. Lentomme lensi hieman yllättäenkin, kun ei ainakaan minun lentolipussani asiaa mitenkään mainittu, Guayaquiliin. Itse toki nukahdin koneessa jo ennen nousua ja heräsin aivan pallohukkaisena koneen laskeutuessa. Jouduimme taas nousemaan koneesta ja viettämään aikaa Guayaquilin lentoasemalla lähes tunnin ennen kuin pääsimme takaisin samaan koneeseen ja matka vasta toden teolla alkoi.

Nukuin taas kuin tukki yli puolet lähes 11 tunnin lennosta ja lopulta laskeuduimme Amsterdamiin (20.12. klo 13:20 paikallista aikaa), jossa oli leppoisa seitsemän tunnin odotus ennen jatkolentoa Suomeen. Ihme kyllä aika saatiin jotenkin kulutettua ja illalla klo 20:20 lähti koneemme kohti Helsinki-Vantaata. Suomessa olimme puolilta öin ja onneksemme matkatavaramme saapuivat. Mikaa oli perhettä vastassa ja oli aika sanoa kiitokset ja heiheit!

Itse busseilin Skyline hotellille, jossa parkkipaikan lumikaaos oli edellisten päivien lauhojen kelien ansiosta helpottanut siihen malliin, että päätin, koska olin niin tolkuttoman hyvin nukkunut lennoilla, lähteä ajamaan kohti Parikkalaa. Lopulta olin kotona joskus ennen viittä aamulla ja onneksi minulla oli vielä yksi vapaapäivä jäljellä ennen paluuta arkeen!

J.A.