Shetlanti, Foula 15.9.-5.10. 2009

Matkaan

15.9. olimme taas tuttuun tapaan viettäneet reissuamme edeltäneen yön vanhempieni luona Kirkkonummella. Itse olin saapunut sinne suoraan Hailuodon rallireissulta ja Hanna vasta myöhään yöllä Parikkalasta. Aamulla Hanna vielä käväisi Eläinmuseolla jutustelemassa tulevasta työkeikastaan ja lopulta tapasimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla ennen päiväyhtätoista.

Klo 12.55 lähti Blue1 -koneemme kohti Lontoon Heathrowta, jonne laskeuduimme klo 14.00 paikallista aikaa, eli reilusti edellä aikataulusta. Tavarat löydettyämme kävelimme metroasemalle, jossa pääsimme astumaan saman tien metroon, joka vei meidät tunnin matkan päähän King’s Crossille.

Olimme reilusti edellä alkuperäistä aikatauluamme, joten ehdimme hyvin käydä syömässä ja pitämässä sadetta pikaruokalassa ennen kuin junamme Peterboroughiin lähti klo 17.49.

Peterboroughissa olimme klo 18.36 ja pian saapuikin ystävämme Paul French suurella Skodallaan meitä noutamaan. Noin tunnin ajon jälkeen olimme Bostonissa, jossa taas söimme, kävimme kaupassa ja ilta meni Paulin asunnolla jutustellen niin pitkään kuin jaksoimme. Ennen lopullista sammahtamista pihaan kuului päivän paras lintulaji eli lehtopöllö.

Freiston shorella

16.9. heräsimme ennen kahdeksaa ja klo 8.30 lähdimme Paulin kyydillä Freiston Shorelle, jossa Paul lähti töihin niittämään heiniä läheisiltä pelloilta, jotta sorsat ja hanhet ym. pääsisivät niille ruokailemaan. Me puolestaan aloimme koluta altaita ja kävellä pikkuhiljaa kohti meren rantaa.

Altailta löytyi pikku-uikkuja ym. ja peltojen reunustoilla havaitsimme keltavästäräkkejä ym. sekä parhaina lokkiparvessa kaksi nuorta mustanmerenlokkia. Rantaan päästyämme havaintoja alkoi ropista ja näimme mm. runsaasti ristisorsia, mustapyrstökuireja, silkkihaikaroita, ruskosuohaukkoja sekä ampuhaukan jne.

Klo 11.00 olimme kävelleet rannan uloimmassa kärjessä sijainneelle kaksikerroksiselle lukitulle, vain paikallisten ornien käytössä olevalle piilokojulle, jonne meillä kuitenkin oli Paulin avain käytössä. Kipusimme toiseen kerrokseen ja aloimme seuloa edessä avautunutta merta, jonka pinta oli jo nyt kovassa nousussa. Varsin pian löysimme Paulin aiemmin löytämän Lincolnshiren kautta aikain ensimmäisen kyhmyhaahkan, joka oli 2kv koiras.

Nousuveden edetessä kojuun alkoi saapua muitakin harrastajia ja myös lintuja alkoi näkyä reilusti enemmän. Pari sepelhanhea, riuttatiiroja, kalatiiroja, pari pikkukuovia ja mustavikloa, punakuireja sekä todella runsaasti muita kahlaajia. Vedenpinnan noustua äärimmilleen alkoi merellä näkyä myös merilintuja: suulia, pikkukajavia, merikihuja, isokihuja, 2 leveäpyrstökihua sekä pikkuliitäjä. Klo 17.00 Paul saapui meitä hakemaan ja ilta menikin sitten tavaroita pakatessa ym.

Pitkä ajo pohjoiseen

17.9. herätys oli jo klo 5:00 ja ennen kuutta saapui Paul Eele ja yhdessä kahden Paulin kanssa lähdimme kohti pohjoista ”Frenchyn” autolla. Hannan kanssa simahtelimme onnistuneesti takapenkillä ja niinpä matka sujui yllättävänkin nopeasti, jopa Skotlannin raja ylitettiin aivan huomaamatta.

Ajomme jatkui aina Aberdeenin harmaaseen graniittikaupunkiin saakka. Olimme taas reilusti aikataulustamme edellä, joten vasta parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme nousemaan satamassa olleeseen North Link Ferriesin Shetlannin lauttaan, jossa saimme vielä odotella toiset pari tuntia lautan liikkeellelähtöä.

Kun lautta viimein klo 17.00 lähti liikkeelle, kiipesimme tietenkin kannelle. Valoisaa ei ollut jäljellä kuin parisen tuntia, mutta silti näimme mm. muutamia pikkuliitäjiä, nokiliitäjän, suulia, myrskylintuja ja pikkukajavia sekä delfiinejä, pyöriäisiä ja lahtivalaan. Jo yhdeksän aikaan asetuimme sohville ja lattioille erääseen baarin nurkkaukseen nukkumaan.

Foulalle

18.9. Katkonaisten unien jälkeen heräsimme kuuden pintaan ja noin klo 7.30 rantauduimme Shetlannin pääsaarella sijainneeseen pääkaupunkiin Lerwickiin. Saatuamme auton ulos lautasta, suuntasimme läheiselle lutakolle etsimään siellä aiemmin havaittua pikkulapasotkaa, jota ei kuitenkaan löytynyt. Myöhemmin kävi ilmi, ettei uskottavaa havaintoa tainnut lajista edes olla olemassa. Kaupan kautta suuntasimme Tingwallin pienelle lentoasemalle, jossa odottelivat jo loppuseurueemme Garry Taylor sekä Gavin Thomas, jotka olivat jo olleet Shetlannissa toista vuorokautta ja huolehtineet mm. ensimmäisen viikon ruokamme laivakyydillä perille Foulan saareen. Lentoaseman henkilökunnalta saimme kuulla, että Directflight -yhtiön isompi lentokone oli rikki, joten vain pienempi kone oli käytössä ja se oli vasta lähtenyt Fair Islelle ja lentomme olisi näin myöhässä.

Noin klo 11.00 lähti potkurikoneemme kohti Foulaa ja kyytiin ei lisäksemme muita mahtunut. Onneksi olimme tehneet varauksemme ajoissa. Lentokeli oli täydellinen ja maisemat Shetlannin rannikolle olivat upeat, mutta ne muuttuivat yhä hurjemmiksi, kun merestä alkoi häämöttää määränpäämme Foulan jylhät ääriviivat.

Päämäärämme Foula on vain noin 6 kilometriä pitkä ja 4 leveä saari, joka sijaitsee Shetlannin pääsaaresta, esim. Lerwickistä n. 50 kilometriä länteen. Saari on lintuharrastajien keskuudessa ollut aina se kaukaisin ja vaikeapääsyisin Shetlannin lintusaarista, mutta aina, kun siellä on harrastajia aikaa viettänyt, on myös tulosta tullut. Yleensä lintuharrastajat suuntaavat retkensä Fair Islen lintusaarelle, jossa toimii myös lintuasema (joka kylläkin juuri nyt oli suljettu mittavien kunnostustöiden takia) ja jossa on usein tähän parhaaseen lintuaikaan kymmeniäkin lintuharrastajia, mutta Foulalla meitä kiehtoikin se, että koko saari olisi pitkälti meidän. Saarella on asukkaita 28 ja majoitustakaan ei saa ilman suhteita, kun Bed&Breakfast on lopettanut toimintansa ja meidät majoittava Isobel Holbourn ei enää mainosta kämppäänsä missään ja yhteystietojen saaminen vaatii kontakteja. Onneksi Shetlannissa aikanaan asunut ja työskennellyt Frenchy oli aiemminkin saarella ollut ja hän oli kämpän meille onnistunut varaamaan.

Foulalla on valtaisia korkeuseroja, sillä korkein huippu The Sneug kohoaa jopa 418 metrin korkeudelle merenpinnasta. Huikeinta saaressa on kuitenkin se, että lähes koko länsiranta tippuu korkeilta vuorilta aivan pystysuorana jyrkänteenä mereen!

Laskeuduttuamme pelottavan lyhyelle lentokentälle ja saatuamme luvan nousta potkurikoneesta ja saatuamme tavaramme pois koneesta tapasimme Isobelin, joka oli tullut meitä vastaan autollaan. Autoteitähän oli saarella noin neljä kilometriä eli yksi tie halki saaren sekä muutama sivutie kauempana päätiestä olleille taloille, mutta silti tuntui, että lähes joka asukkaalla oli oma auto, iästä riippumatta. Lastasimme matkatavaramme autoon ja puolet porukastamme ahtautui Isobelin autoon ja toinen puolikas pääsi jonkun toisen saarelaisen (joka oli ollut paikalla palomiehen toimessa) kyydissä matkaan kohti aivan pohjoisrannalla sijainnutta Ristien kämppäämme.

Ja missä maisemissa kämppämme sijaitsikaan! Ristie, jossa oli kämppämme lisäksi vain yksi tyhjillään ollut kämppä sekä Isobelin asunto, sijaitsi jyrkän mäen alla merenpinnan tasolla ja vain muutaman sadan metrin päässä rannassa tyrskyävästä merestä kohosi upea Gaada Stackin kaarimuodostelma! Kämppäkin oli varsin mukava! Meille oli Hannan kanssa oma huone ja muut neljä majoittuivat suureen huoneeseen, jossa oli leppoisat oleskelutilat. Keittiö oli ehkä turhankin kapea, joten siinä touhutessa tuntui kuin olisi sukellusveneessä. Kuitenkin vessa- ja suihkutilat olivat taas ruhtinaalliset. Kyllä kämpässä pari viikkoa viihtyisi helposti!

Tavaroita purettuamme ja hieman kämppään tuotuja eväslaatikoita selviteltyämme suuntasimme koko porukalla maastoon. Kolusimme saaren päivän aikana niin hyvin kuin vain ehdimme käyden aina etelärannan South Nessissä saakka. Kämpästä olimme löytäneet saarelaisten tekemät ohjeet, missä pihoissa lintuja saisi käydä katsomassa ja missä ei sekä lukuisten lammasaitausten ylityspaikat. Paikalliset siis olivat todella panostaneet lintuharrastajiin.

Heti oli selvää, että isokihu olisi alkureissun laji numero yksi, sillä kihuja oli todella runsaasti! Myös myrskylintuja lenteli saaren sisäosissakin ja uteliaina ne kävivät koukkaamassa hyvinkin läheltä meitä ihmetellen. Merellä myrskylintuja oli todella paljon ja kivillä kökötti runsaasti karimetsoja, suulia kierteli kauempana aallokon yllä ja merilokit lentelivät rantaa pitkin. Niittykirvisiä ja kiuruja oli runsaasti, mutta myös kottaraisia, kivitaskuja ja mustarastaita näkyi helposti. Märemmistä paikoista lähti taivaanvuohia jaloista lentoon vähän väliä, asutusten luota löytyi myös varpusia sekä puluja ja ylitsemme lensi useita parvia vuorihemppoja. Muutama varis (siis ihan meikäläinen harmaatakki) sekä korpit olivat ainoat varislinnut, kapustarintaparvi näytti viihtyvän eräällä mäellä saaren eteläosissa, yhdellä muutamista järvistä uiskenteli taviparvi ja rannoilta löytyi haahkoja, karikukkoja, punajalkavikloja, pari tylliä, harmaalokkeja, luotokirvisiä, mereltä jokunen riskilä ja saaren keskiosien shetlanninponitarhoilta töyhtöhyyppiä sekä jokunen kuovi.

Yksiä tärkeimmistä kohteistamme olivat märkien ja rehevien ojanvarsien ohella saarelaisten pihojen puutarhat, jotka olivat suojattu tuulelta korkein kivimuurein. Näitä kivimuureja ja puutarhoja oli myös hylättyjen rakennusten pihoilla, joita oli useita, olihan saarella muinoin ollut jopa 300 asukasta! Näiltä löysimme kuitenkin vain vähän lintuja, kun paikallisten peukaloisten ohella löytyi vain 4 hernekerttua, 2 lehtokerttua, mustapääkerttu sekä 4 tiltalttia. Paras lintu oli sataman läheisen Hamin puutarhan yläpuolella sijainneen talon edustalta löytynyt nuori kirjokerttu.

Saaren etelärannat olivat alavaa ruohikkomaastoa, jonka keskellä sijaitsi Hametonin rehevä jokivarsiheinikko. South Nessin kierto sekä paluu rantoja seuraten pohjoiseen tuotti vielä muutaman pulmusen, eräältä kielekkeeltä alhaalta kuuluneen pikkukäpylinnun sekä näkyneen västäräkin. Myös muuttohaukka lensi ylitsemme ollessamme jo saapumassa Ristien kämpällemme väsyneinä mutta tyytyväisinä. Harvinaisuuksia ei vielä ollut löytynyt, mutta saaren paikallinen linnusto oli mielenkiintoista, maisemat upeat ja huippuharvinaisuuksien löytämiseksi oli takuulla potentiaalia! Ruokailtuamme ja jutusteltuamme olimme kaikki valmiit nukkumaan jo iltakymmenen aikoihin.

Ensimmäinen kokonainen päivä Foulalla

19.9. Heräsimme Hannan kanssa jo aikaisin ja aamupalan jälkeen kävelimme Gaada Stackin lähelle rantaan ja staijasimme tunnin verran merelle. Myrskylintujen määrä oli jotain aivan käsittämätöntä ja myös suulia näki merellä koko ajan. Muutamia etelänkiisloja viuhtoi merellä ja kauempana vilahti myös pari lunnin näköistä lintua, mutta todella korkea aallokko esti varman määrityksen, kun linnun vain vilahtivat näkyvissä kadotakseen taas aaltojen taa. Viisi pikkukajavaa muutti tyrskyissä ja myös yksinäinen nokiliitäjä kävi pyörähtämässä myrskylintujen seurassa.

Sää oli yhä kerrassaan upea, aurinko paistoi ja tuuli oli siedettävä. Kävimme vielä ihailemassa maisemia läheisellä jyrkänteellä North Bankilla, ennen kuin lähdimme kävelemään varsin suoraan tietä pitkin kohti saaren keskiosan Hamia. Tien varressa otimme kiinni ojassa räpistelleen kottaraisen (shetlannissa on oma alalajinsa), jonka viallista siipeä tutkittuamme päästimme vapaaksi. Järvellä havaitsimme taas 10 tavia sekä harmaahaikaran. Hamissa vietimme aikaa runsaasti ja näimme punakylkirastaan, muutamia pikkukäpylintuja, pensastaskun ja nyt tiiviisti samassa kukkapuskassa viihtyneen kirjokertun.

Lopulta lähdimme takaisin kohti pohjoista kävellen rantoja pitkin. Karikukko oli kahlaajista runsain, mutta näimme myös muutamia punajalkavikloja sekä meriharakan. Muita havaintoja olivat yksinään pienessä järvessä uiskennellut 2kv laulujoutsen, muutama kalalokki, pulmunen sekä lapinsirkku. Juoksinpa kiinni myös siipirikon isokihun, jolla oli kyynärsiipi omituisesti vääntynyt. Se kuitenkin pystyi kohtuullisiin lentomatkoihin ja tuntui olevan varsin hyvässä kunnossa muuten, joten päästimme linnun saman tien vapaaksi. Mutta olipahan magea käsipinna!

Päivän aikana kisasin saarihaastekisan Suojarinteen ”Potua” vastaan, joka kisasi mökkisaarellaan Saimaalla. Kisasta tuli toki voitto, mutta illallispöydässä kävi ilmi, että retkiseurueemme oli todella kateellinen Potun näkemästä metsosta. Illalla meille selvisi, että kämppämme yhteydessä oli myös pienempi huoneisto, jossa oli majoittumassa pariksi kuukaudeksi saareen retkeilemään tullut Andrew Griewe. Hänestä emme kuitenkaan ensimmäiseen viikkoon nähneet kuin tonttumaisia vilahduksia, hänen pakoillessa meitä parhaansa mukaan. Oli tainnut raukka olla liikaa saarissa jo aiemminkin?

Pitkiä päiviä

20.9. alkoi päiväohjelma jo olla rutiininomainen. Heräsimme seitsemän aikaan, söimme tukevan aamiaisen ja lähdimme komppaamaan. Tällä kertaa kävelimme taas todella pitkät kävelyt aina etelään saakka. Ensin kävelimme teitä pitkin Hamille, jossa oli parin tiltaltin ohella punarinta. Sitten jatkoimme Hametoniin kiertämään pihoja puutarhoineen, jossa näimme laulurastaan ja ojanvarren komppaus tuotti lopulta toisen muun porukkamme edellispäivänä löytämistä viiriäisistä. Reissun ensimmäinen lyhytnokkahanhiparvi muutti ylitsemme.

Seuraavaksi jatkoimme pitkää Daalin solaa pitkin länsirannalle Da Sneck ida Smaallien kuilulle. Maisemat jyrkänteille olivat upeat ja kuilu itsessään vielä erikoisempi. Lopulta olimme kävelleet jalat ihan loppuun, kun palasimme iltakuuden jälkeen kämpillemme auringon jo ollessa laskenut kämppämme länsipuoleisten vuorten taakse.

Tuuli yltyy

21.9. Länsituuli muuttui myrskyisäksi yöllä ja suuren osan yöstä myös satoi kaatamalla. Niinpä nukuimme pitkään ja aloitimme päivän tunnin staijilla havaiten jopa kolme nokiliitäjää. Lopulta uskaltauiduimme tietä pitkin matkaan kohti Hamia ja järvellä näimme tavien seurassa sinisorsan. Hamissa kirjokerttu oli ainoa mainittavampi havainto ja rantoja pitkin takaisin kävely tuotti mm. 12 pulmusta, suosirrin, isosirrin sekä merisirrin. Rantareitillä oli taas kerran mukava seurailla eri-ikäisten kirjohylkeiden ja hallien touhuiluja. Hylkeitä oli monin paikoin rantakallioilla makoilemassa, uivat hylkeet puolestaan tulivat aina meitä tuijottamaan ja seurailemaan. Tutuksi tulivat myös hylkeiden erilaiset äänet, joista ulinamainen huuto oli ehdottomasti huvittavin! Lopulta jalat väsyneinä ja sateen kastelemina palasimme kämpille jo neljäksi.

Ilta meni taas tuttuun tapaan ruokaa laitellen, jutustellen sekä Garryn mukanaan tuomia roskalehtiä selaillen. Garry oli myös tehnyt huippumakeaa suklaapiirakkaa, jota nautiskeltiin brittipopin soidessa kannettavalta tietokoneelta. Kesken illanvieton pöydän viereinen ikkuna tömähti kevyesti ja ikkunan takaa pimeästä meitä katseli ikkunalaudalla seisoskellut pulmunen!

22.-22.9. Seuraavat pari päivää uhmasimme järkyttävän kovaa länsituulta ja kävelimme molempina päivinä ihan kunnon kävelyt ensin Hamiin, josta rantaa pitkin takaisin ja toisena päivänä aina South Nessiin saakka.

Ponitarhan läheinen ruusupuska tuotti peipon, järviltä löytyi 5 haapanaa sekä jouhisorsa. Kirjokerttu viihtyi yhä tiiviisti kukkapuskassa ja vihdoin onnistuimme myös kuvaamaan sen hyvin. Rannoilta löysimme viisi merisirriä sekä suosirrin. Eteläkärjessä näimme muutaman merihanhien muuttoparven, 2 naurulokkia ja nuoren selkälokin.

Uusia maisemia kävimme ihailemassa korkealla ylängöllä sijainneen järven rannoilta, josta oli hulppeat näkymät ympäri saarta. Jälkimmäisenä päivänä törmäsimme myös Bed&Breakfastiin ainoina yöpyjinä vuosiin kelpuutettuihin kolmeen orniin Paul ja Neil Wrightiin sekä Kevin Shepherdiin. Paluumatkalla kämpille havaitsimme vielä islandica-alalajin urpiaisen, ennen kun taas alkoi sataa kaatamalla ja kastuimme aivan läpimäriksi.

Ilta menikin taas musiikkia kuunnellessa, erilaisia reissu- ja lintukuvia katsellessa sekä tietysti vaatteita kuivatellessa.

Ei isompia yllätyksiä

24.9. keli oli todella pilvinen, mutta tuuli oli hitusen verran tyyntynyt. Toki tuuli oli yhä niin kova, ettei puuskissa tahtonut vieläkään oikein pysyä pystyssä! Myöskään muonatäydennysveneen saapumisesta ei ollut toivoakaan. Sadekuurot kastelivat meidät aika ajoin, mutta tuuli onneksi kuivasi nopeasti. Rannassa havaitsimme mm. 8 lapinsirkkua, 2 merisirriä sekä isosirrin. Sitten saimmekin radiopuhelimitse tiedon toisen orniporukan löytämästä luhtakerttusesta. Olipas jo aikakin päästä bongaamaan edes jotain! Lintu piilotteli todella taitavasti Hamin länsipuoleisen ojanvarren liljaikossa, mutta lopulta pääsimme näkemään ja jopa kuvaamaan sen kelvollisesti ja täten saimme määrityksen varmistetuksi. Hamissa näimme vielä pari lehtokerttua, mutta pian alkoi taas yhtäjaksoinen sade ja kiiruhdimme kämpille jo neljäksi kuivattelemaan vaatteita.

Illalla kävimme hakemassa Isobelilta tämän lupaamia ruokatäydennyksiä ja saimmekin niin ison possuköntin, että pääruoasta emme näkisi pulaa, olihan meillä kaikilla ennestään jo aivan liikaa makaroneja ym.

Välipäiviä ei pidetä

25.-26.9. Tuuli oli yhä vain järjetön ja yhä vain sinnikkäästi lännestä. Varmaan nämä päivät olisi kannattanut viettää sisätiloissa muutaman muun porukkamme jäsenen tavoin, mutta me hulluina suomalaisina pakottauduimme maastoon Paul Eelen kanssa. Kolusimme molempina päivinä joka ikisen puskan ja ojan varren Harrierin kautta Hamiin ja palasimme kämpille rantaa pitkin. Parhaita havaintoja olivat kirjokerttu, lehtokerttu, isosirri, pulmussirri, merisirri, jouhisorsa, 9 haapanaa, tukkakoskelo, harmaahaikara sekä englanninvästäräkki. Myös mm. 25 pulmusta, 100 vuorihemppoa ja 2 pensastaskua nähtiin. Yleisesti ottaen lintuja oli kuitenkin todella vähän, iso osa alkupäivinä paikalla olleista linnuista oli selvästi lähtenyt jatkamaan kohti etelää eikä mitään uutta ollut tullut saareen. Isokihujakin kierteli enää siellä täällä ja kirvisiä, kiuruja, kivitaskuja ja mustarastaita oli selvästi vähemmän. Kertut ja tiltaltit olivat todella vähissä ja ne tuntuivat olevan joka päivä samoilla paikoilla, mutta tuulen takia todella vaikeasti löydettävissä.

Muutamia arktisia lintuja

27.9. staijailimme taas aamusta hieman merelle havaiten taas kolme nokiliitäjää, kahdeksan pikkukajavaa sekä jokusen etelänkiislan. Olimme juuri ehtineet Hannan kanssa kävellä Hamiin, kun tuli tieto Frenchyn löytämästä hornemanni tundraurpiaisesta Harrierin, varsin lähellä kämppäämme sijainneen alangon alkupäästä. Hanna päätti jäädä Hamiin seulomaan puskia, mutta minä singahdin tietä pitkin mäkiä ylös-alas kiipeillen muutaman kilometrin Harrierille, josta Paul viimein löytyi, mutta turpo oli tehnyt täydellisen katoamistempun. Niinpä varsin pian hipsin taas Hamiin, josta sitten varsin kypsinä talsimme taas rantaa pitkin kohti kämppää.

Olimme vain reilun kilometrin päässä kämpästä, kun Hanna yhtäkkiä plokkasi viereemme aidalle laskeutuneen tundraurpiaisen. Lintu oli varmasti sama, jonka Paul oli nähnyt, sillä tämäkin oli viiden vuorihempon kanssa. Otimme pakolliset kuvat tästä jopa niinkin harvinaisesta alalajista, että brittien RK käsittelee havainnot ja aloimme sitten yrittää saada kontaktia muihin, sillä ainoastaan Frenchy oli linnun jo nähnyt. Radiopuhelimitse emme saaneet keneenkään yhteyttä, koska olimme niin alhaalla mäkien katveessa, mutta lopulta saimme käsimerkein huidottua Gavin paikalle. Oletimme muiden viettävän parin edellispäivän tapaan aikaansa sisätiloissa, joten kiiruhdimme kämpille, josta ei yllättäen löytynytkään ketään. Onneksi kuitenkin muukin porukkamme lopulta törmäsi yhä lintua kuvanneeseen Gaviin ja niinpä kaikki pääsivät ihailemaan tätä kesyä turpoa. Paulille oli tietysti helpotus, kun me muutkin näimme lopulta linnun, mutta kannattaa tämän silti parikin kertaa tarkistaa illalla tekemänsä RK-kuponki, ennen kuin palauttaa sen, sillä hieman linnun hukkaamisesta ilkeillyt Garry teki ”muutamia pieniä” muutoksia siihen.

Päivän muita mainittavampia havaintoja olivat kolme tukkakoskeloa, tukkasotka sekä 200 muuttanutta lyhytnokkahanhea

28.9. Aamulla taas satoi reippaasti ja havainnointi jäi alkuun pienen ystävämme Westerly-pikkumetsähiiren (nimen se oli saanut vallitsevan tuulen suunnan mukaan) seurailemiseen, kun tämä pikkuveitikka tyhjensi ikkunan alle kyhäämäämme ruokintaa. Lopulta ennen yhtätoista pääsimme maastoon upeassa kelissä. Jo lähes pihalla ylitsemme lensi kolme valkoposkihanhea ja lyhytnokka- (130) sekä merihanhia (200) muutti runsaasti. Köpöttelimme Hannan ja Eelen kanssa Harrierille, josta löysimme uuden tundraurpiaisen, urpiaisia, pajulinnun sekä ampuhaukan ennen kuin jatkoimme Hamiin, josta Frenchykin löytyi.

Jatkoimme porukalla etelään, jossa kuitenkin oli varsin köyhää. Hametonin kolusimme todella tarkasti löytämättä mitään mainittavaa. Meille oli Hannan kanssa tullut jo melkein tavaksi lopettaa päivä kävelemällä Hamista rantaa pitkin kämpille ja havaitsimmekin taas mm. 40 pulmusta, isosirrin, pulmussirrin ym. Koko päivän lajimääräksi tuli jopa 49 lajia, kun viimeiseksi lajiksi kirjasimme kotipuutarhassa olleen mustapääkertun.

Raskasta on!

29.9. Olimme Hannan kanssa aivan liian väsyneitä kävelemään paljon. Jalkamme olisivat ehdottomasti kaivanneet täyttä lepopäivää, mutta silti kolusimme Harrierin kautta Hamiin ja sieltä aina War Memorial -muistomerkille saakka siinä toivossa, että sinne varmasti kuuluisivat muiden radiopuhelinilmoitukset, mutta väärässä olimme! Ensin muut olivat löytäneet meille varsin tavallisen lajin eli ruisrääkän, mutta tämä nuori lintupa oli ollut täysin avoimesti esillä ja kuvattavana. Toisesta hälytyksestä emme siitäkään kuulleet kuin rahinaa, mutta koska tiesimme kaikkien muiden olevan etelämpänä kuin me, lähdimme kiireen vilkkaan kävelemään kohti lentokenttää. Ja suunta olikin aivan oikea, sillä pian saimme paremman signaalin ja tiedon, että Kevin katseli parhaillaan Daalin päässä Da Sneck ida Smaallien tienoilla amerikkalaista tuhkakirvistä! Kirkolla saimme muilta vielä lisätietoja ja jotenkin ihmeellisesti olimme lopulta Hannan kanssa ensimmäisinä menossa kohti pelipaikkaa. Meillä oli enää joitakin satoja mertejä, kun näimme aiemmin niin rauhassa laaksoon pohjaa kiikaroineen Kevinin yhtäkkiä ryntäävän kohti jyrkännettä ja pian palaavan takaisin rinteeseen hieman ylemmäksi kuin aiemmin istumaan. Ja niinhän siinä oli käynyt, että lintu oli silloin saanut kyytiä yhdeltä paikalla hyvin lukuisista niittykirvisistä ja lennähtänyt jyrkänteen yli kadoten jonnekin alavasemmalle. Yhteistuumin päätimme jäädä paikalle odottamaan, josko tämä varsin pitkään rauhallisesti paikalla pysytellyt harvinaisuus suvaitsisi palata takaisin, mutta todella kovassa tuulen tuiverruksessa ei lintu enää palannut takaisin. Ainoaksi paremmaksi havainnoksi jäi ylitsemme lentänyt tundraurpiainen.

Iltapäiväneljäksi olimme lupautuneet meidän porukalla auttamaan paikallisia asukkaita, kun saareen aina puolen vuoden välein saapuva romunkeräyspaatti saapuisi ja kaikki iso romu lastattaisiin autonrämiä myöten laivaan. Muut lähtivät tallustamaan jo aiemmin, kun heillä lähes kaikilla oli amerikankirvinen jo aiemmin hoidossa, olihan Frenchy löytänyt samanlaisen vain vuotta aiemmin Framptonista. Me sen sijaan sinnittelimme vielä jonkin aikaa paikalla tuulen ja sateenkin piiskatessa, mutta lopulta lähdimme mekin, allekirjoittanut ainakin todella raskain askelin, auttamaan tavaroiden siirtelyssä.

Saavuttuamme satamaan, oli laiva vasta saapunut, emmekä näin myöhästyneet lainkaan töistä. Yllätykseksemme myös Andrew oli paikalla ja tuli juttelemaan reippaasti kanssamme sekä myös osallistui talkoisiin. Reilun tunnin ajan sitten siirtelimme raskaita öljytynnyreitä ym. kontteihin ja seurasimme autonromujen hurjaa siirtelyä, ennen kuin saimme Isobelilta kyydin kämpille.

Tunnelma kämpillä oli jo todella matalalla. Olimmehan nuijanneet reissun ensimmäisen todellisen harvinaisuuden ja meillä ei enää ollut monta päivää jäljellä! Vihdoin saapuneet ruokatäydennyksetkin olivat jotenkin kaikin puolin naurettavia – tilaamamme ”isot” sipsipussimmekin olivat yhdellä haukulla tyhjät. Positiivinen seikka oli kuitenkin se, että kiitokseksi avusta kyläläisille ja toki myös siitäkin syystä, että Isobel oli saanut laivakyydillä uuden auton itselleen, antoi hän meille vanhan autonsa käyttöön loppureissuksi eli reiluksi kahdeksi päiväksi.

Vihdoin tärppää!

30.9. Kurja oli syyskuun viimeisenkin päivän aamu. Garry heitti meidät aamulla etelään ja jatkoimme Frenchyn kanssa Da Sneck ida Smaallieen, jossa seuloimme järkyttävässä tuulitunneliefektissä kirvisiä. Kun alkoi taas sataa, päätimme jatkaa Hametoniin, jossa muu porukkamme paitsi Gav olikin jo paikalla. Kimppakomppaus ei kuitenkaan tuottanut juuri mitään havaintoja, mutta ollessamme jo lähellä rantaa tuli Paul Wrightilta viesti, että ilmeinen amerikankirvinen oli hänellä hallinnassa rannassa. Niinpä singahdimme paikalle, jonne Garry oli jo ehtinyt ennen meitä. Juuri kun olimme pääsemässä paikalle lähti lintu lentoon, mutta saimme sen hallintaan ja jopa kuulimme sen hyvin tyypillisen virtavästäräkkimäisen terävän tsi-tsipp -äänen! Näimme myös, mihin lintu laskeutui ja kohta pääsimme näkemään sen varsin hyvin maassa. Mutta eipä se siinä kauan pysynyt vaan nousi taas ilmaan päästäen pitemmän sarjan ääniä – tsi-tsi-tsi-tsip – ja lähti kovaa kohti pohjoista. Gav oli juuri tuolloin tulossa meitä kohti lentokentällä ja hänkin kuuli ja näki linnun lentävän ylitseen. Toki hän kuten kaikki muutkin olisivat mieluusti nähneet linnun paremmin…

Seuraavat tunnit etsimme tuhkakirvistä oletetusta lentosuunnasta tuloksetta, mutta sitten taas paukahti! Toinen retkiseurue oli löytänyt Hamilta tundrakirvisen! Sullouduimme kaikki paitsi jo kämpille kävellyt P.Eele autoon ja hurautimme Hamiin. Siellä ystävämme olivat juuri hukanneet linnun sillan tienoilla, joten päätimme aloittaa liljaikkojen komppauksen länsipuolelta. Komppaus ei kuitenkaan siellä tuottanut tulosta, joten siirryimme itäpuolelle ja sieltä se sitten löytyi! Yksi reissun unelmalajeistani lennähteli ihan itsekseenkin useita lyhyitä pyrähdyksiä vajaan metrin korkuisen kasvuston yllä väliin äännellen yksittäistä tsip -ääntä ja laskeutuen aina liljoihin katveeseen. Frenchy uhrautui hakemaan P.Eelen kämpiltä paikalle ja onneksi lintu näyttäytyi tällekin varsin helposti. Lopulta alkoi hämärtää ja sadekuurot pimensivät iltaa entisestään, joten päätimme jättää linnun rauhaan ja palata aamulla aikaisin takaisin ja yrittää sitten saada tästä vaikeasti maassa nähtävästä linnusta kuviakin.

Isobel oli valinnut sopivan illan tarjota meille kunnon possuaterian, sillä vihdoin meillä oli aihettakin juhlaan! Ilo olikin kämpässä ylimmillään, sillä lähes kaikki olivat saaneet eliksen!

Uskomaton päivä!

1.10. Viimeinen kokonainen päivämme alkoi suunnitelmien mukaan tundrakirviskomppauksella. Ensin kolusimme Hamin länsipuolen ja itäpuolelle siirryttyämme lintu löytyi aivan odotetusti siitä liljaikosta, johon sen olimme illalla jättäneet ja lopulta siitä saatiin jopa kuviakin, kun se laskeutui hetkeksi tielle puhelinkoppitalon eteen.

Mutta kohta meitä taas juoksutettiin, kun Neil ilmoitti löytäneensä jo käymältämme länsipuolelta taas tuhkakirvisen. Singahdimme Garryn kanssa paikalle kuvausmielessä mutta vain todetaksemme linnun taas kerran lentävän korkealla ylitsemme äännellen kohti kaakkoa.

Aamu jatkui kovalla komppauksella, kun Garry heitti meidät sekä P.Eelen koluamaan Harrieria, jossa jo aamulla Andrewin avustuksella näkemämme tundraurpiainen oli yhä paikalla. Kesken Harrierin koluamisen saimme tiedon, että amerikankirvinen oli taas Frenchyn toimesta löytynyt ja se ruokaili nyt rauhallisesti poniautauksessa. Tämän linnun aikaisemman käytöksen tuntien, emme luottaneet sen pysyvän kauankaan paikalla, joten kolusimme Harrierin loppuun huolella ennen kuin kävelimme ponitarhalle, jossa lintu kuitenkin oli yhä paikalla. Gavin ja Garryn kanssa yritimme tunnin verran saada linnusta hyviä kuvia, mutta se juoksenteli hevosaitauksen sisäpuolella niin vilkkaasti, ettei kuvaamisesta oikein tullut mitään. Niinpä lopulta lähdimme Hannan kanssa kävellen kohti etelää.

Hametonista löytyi Frenchykin ja yhdessä kolusimme alueen varsin huolellisesti löytämättä kuitenkaan taaskaan mitään. Sadekuurojen kastellessa taas vaihteeksi meitä, päätimme lähteä palaamaan kohti pohjoista. Poniaitauksessa amerikankirvinen oli yhä tukevasti paikalla ja Neilin esimerkkiä seuraten Hanna meni suoraan aitauksen sisäpuolelle sitä kuvaamaan. Lopulta Hanna ehti ottaa muutaman erinomaisen kuvan, ennen kuin todella kova ja pitkä sadekuuro esti kuvaamisen ja ajoi lopulta linnun matkoihinsa.

Hamissa komppasimme taas hieman yhdessä Frenchyn kanssa ja lopulta sovimme, että me kävelisimme kämpille tapojemme mukaisesti rantaa pitkin ja Paul jatkaisi tien varren paikkoja koluten. Emme ehtineet kuin satamaan, kun keskellä tietä paikassa, jossa oli vielä paria päivää aiemmin ollut tonnikaupalla rojua ja autonrämiä, eteemme pomppi punertavanruskea, söpön pyöreä- ja isopäinen ja isosilmäinen, rinnasta hieman täplikäs lintu, jonka tajusin heti catharus-rastaaksi! Aivot tarvitsivat väsymyksestä huolimatta vain sekunnin murto-osan muodostaakseen tilanteesta jonkinlaisen tilannearvion, joka johti sanoihin: ”Ota kuvia – äkkiä!” Ja Hanna teki työtä kaskettyä. Itse en edes kiikareita uskaltanut nostaa silmille, ennen kuin Hannan kamera oli sanonut muutamat vapauttavat raksahdukset! Lintu oli kuitenkin vain reilun kymmenen metrin päässä meistä ja toki se oli jo paljain silmin ollut helposti tunnistettavissa Veeryksi – mikä se nyt sitten olikaan suomeksi!?! Pian lintu lennähti katveeseen maalla olleiden paattien taakse ja tajusimme heti, ettei sitä sovi päästää karkuun. Niinpä riensimme perään ja pian löysinkin linnun erään paatin alta piilottelemasta. Silloin oli aika alkaa hälyttää muita paikalle, tiesinhän Frenchyn olevan aivan lähellä. Painoin ensin kolmeen kertaan radiopuhelimen hälytysnappia, jonka jälkeen sanoin: ”We have a catharus thrush in harbour”. Paul ei ensimmäistä viestiä joko ymmärtänyt tai käsittänyt, mutta toistettuani viestin ja lisättyäni: ”It’s a Veery”, alkoi myös läheisen Bed&Breakfastin ovi käydä! Kohta Frenchy ja juuri lounaalla ollut toinen orniporukka juoksi kovaa kyytiä kohti satamaa. Myös saaressa osan vuotta asuva lintuharrastaja Geoff näki rynnäkön kämppänsä ikkunasta ja tajusi, että jos Kevin juoksee, on hänenkin parempi juosta!

Pian kaksi Paulia, Kevin ja Neil saapuivat paikalle ja kuten kuvioon sopi, ei lintu tietenkään enää ollut paikalla, kun sen siksi silmänräpäykseksi jätimme vahtimatta, kun ohjasimme bongarijoukon lähestymään varoen pelipaikkaa. Arvasimme kuitenkin, ettei lintu ollut voinut lentää huomaamattamme mihinkään vaan sen täytyi yhä olla jossain veneiden alla piilossa. Porukka hajaantui hieman ja pian huomasin jotain liikettä silmännurkassani; jokin pieni ja ruskea vilahti nopeasti erään vajan taakse. Frenchy ja Kevin kiersivät vajan eri puolilta ja siellähän se lintu oli! Veery kuitenkin otti ja pomppasi siivilleen ja lähti rantaa seurannutta lammasaitaa pitkin kohti pohjoista. Noin 150 metrin päässä meistä se viimein laskeutui ensin aidalle ja siitä maahan jolloin loputkin paikalla olleet saivat linnun hallintaansa. Kuitenkin vain puolisen minuuttia myöhemiin lintu otti taas siivet alleen ja katosi parin sadan metrin päässä meistä olleen kielekkeen taakse.

Onnitteluja sateli meille joka suunnalta, mutta paikalla eivät vieläkään olleet kaikki! Omalla porukallamme oli vain meidän radiopuhelimet, toinen meillä ja toinen Frenchyllä ja toisella porukalla oli kaikilla omansa, mutta Garry, Gav ja P.Eele eivät vielä olleet tietoisia koko linnusta. Olin jo itse lähdössä juosten kohti etelää ja etsimään kavereitamme, mutta Jeff onneksi lupautui lähteä autolla heitä etsimään. Me muut jäimme suunnittelemaan, mistä lintua tulisi hakea ja pian P.Wright ja Kevin lähtivätkin koluamaan kielekettä, jonka lähelle linnun oletettiin laskeutuneen.

Pian loppuporukkammekin saapui paikalle, mutta superharvinaisuus oli tipotiessään. Kun lintua ei löytynyt mistään lähistöltä, hajaannuimme lopulta koluamaan kaikkia saaren pohjoisosien lintupaikkoja. Ilta alkoi olla jo pitkällä, joten me lähdimme Frenchyn kanssa rantaa pitkin kohti kämppäämme, toki kaikki mahdolliset notkot ja jyrkänteet tutkien.

Havainnoinnista ei omalta osaltani meinannut vaan tulla yhtään mitään, kun tajuntaan alkoi viimein iskostua ymmärrys siitä, että olimme juuri löytäneet elämämme harvinaisimman linnun! Kun tekstiviestit lähtivät sopivasti maailmalle juuri tältä rannalta, lähetin kuittiviestejä koti-Suomeen ja vastauksista selvisi, jopa Veeryn suomenkielinen nimikin – viitarastas! Olimme löytäneet Iso-Britannian kahdeksannen ja Shetlannin toisen viitarastaan!

Rantareitiltä löytyi pari pulmussirriä ja parikymmentä pulmusta, mutta pientä punertavaa rastasta ei sieltä löytynyt kuten ei mistään muualtakaan, joten kämpillä ei hurjempiin tuuletuksiin ollut varaa. Periaatteessa pahempaa lopetustahan ei reissulle voisi keksiä kuin, että kahden viikon revityksen päätteeksi vain osa porukastamme näkisi reissun ylivoimaisesti harvinaisemman linnun.

Onneksi meillä oli illalla paljon tekemistä, kun kämppä piti siivota ja tavarat pakata, joten tunnelma ei päässyt kiristymään. Sen sijaan teimme selvät suunnitelmat, että aamulla tekisimme vielä kaikkemme, että lintu löytyisi. Tiedossa oli myös, että Shetlannin kärkiorniporukka oli jo vuokrannut paatin, jolla saapuisi kymmenkunta ornia viitarastasta bongaamaan klo 8.30 aamulla, siis pari tuntia ennen lentoamme.

Roskat poltettiin ulkona komeassa nuotiossa, kämppä saatiin kuin saatiinkin siivottua, vaikka sulakkeen simahtaminen hieman hankaloittikin siivoamista pilkkopimeässä kämpässä. Lopulta jo kymmenen aikaan oli kaikki valmista ja pääsimme nukkumaan.

Helpotus ja pääsaarelle

2.10. Heräsimme klo 7:00 ja yllätykseksemme kaikki muut olivat jo lähteneet rastasta etsimään. Yllätys ei niinkään ollut se, että he olivat lähteneet vaan se, että he olivat onnistuneet lähteä meitä herättämättä. Siivoilimme ja pakkailimme loppuun ja nostimme tavaramme eteiseen ja lähdimme sitten kahdeksan aikaan kävelemään kohti Harrieria. Punakylkirastas ja punarinta löytyi jo tien varresta eli saareen oli tullut uusia lintuja. Pian saimme radiopuhelimitse helpottavan tiedon, että viitarastas oli löytynyt! Porukkamme oli ollut kävelemässä jo hieman luovuttaneina Hamin sillalta kohti puhelinkoppitaloa, kun yhtäkkiä lintu oli pompannut jostain aidalle aivan heidän eteensä!

Hanna käveli vielä hieman takaisin päin saadakseen sanan vielä kämpässä olleelle Andrewille ennen kuin lähdimme kiireellä kohti Hamia. Juuri sopivasti tällöin ajoi viereemme Isobel, joka oli matkalla satamaan vastaanottamaan bongareita ja pääsimme näin kyydillä Hamiin, jossa meitä odotti todella iloinen vastaanotto, kun Garry, Gav ja P.Eelekin olivat nyt onnensa kukkuloilla linnun nähtyään! Ja siellä se oli itse lintukin tukevasti yhä tiellä pomppimassa.

Valitettavasti paatin saapumisen johdosta tiellä oli todellinen ruuhka, kun lähes kaikki saaren autot ajoivat tietä edestakaisin. Niinpä rastas joutui moneen otteeseen lennähtämään tieltä autoja pakoon. Kertaalleen lintu lensi kauas satamaa kohti ja osa porukastamme ehti jo lähteä sen perään, kun huomasimme, että se olikin jostain tupsahtanut taas takaisin puhelinkoppitalon eteen. Lintu ei juuri meistä välittänyt, mutta autoja se säikähti joka ainoa kerta. Nopeana pomppijana se oli myös varsin vaikea kuvattava. Parhaalla hetkellä meillä oli yhtä aikaa molemmin puolin tietä kuvattavaa, kun jo useampaankin kertaan lennähdellyt tundrakirvinenkin piipahti tiellä.

Pian saapuivat bongarit satamasta ja oli hauska seurata, kuinka linnun toiselle puolelle mäen päälle saapuneet bongarit säntäilivät edestakaisin nähdäkseen linnun. Sitten alkoi tietysti bongareiden omien kuvien metsästys, joten arvatenkin meidän parhaat kuvausmahdollisuudet olivat ohitse. Kuten niin usein porukassa oli muutamia liian innokkaita kuvaajia, joita saimme ohjeistaa pysymään paikallaan – lintu tuli kyllä helposti lähelle, jos vain malttoi odottaa, mutta liian lähelle ängennyttä kuvaajaa se kyllä pakeni jopa lentäen.

Hetken seuraamisen jälkeen rastas kipitti erääseen ojaan katveeseen ja kuvaajat piirittivät ojan siten, että linnun noustessa ojasta siitä saisi todella erinomaiset kuvat. Lintua odotettiin ja odotettiin, mutta se ei syystä tai toisesta meinannut nousta ojasta lainkaan. Lopulta Gav löysi sen ojaa pitkittäissuuntaan putkella tutkien ja huomasi että rastas oli löytänyt aivan käsittämättömän suuren lieron ja sillä oli ruokansa nieleminen pahasti kesken. Onnistuin itse hivuttautua Gavin viereen skouppaamaan tätä uskomatonta näytelmää. Näytti todella siltä, että lintu saattaisi olla napannut liiankin suuren saaliin. Se oikeasti näytti tukehtuvan! Matoa oli vielä pari senttiä näkyvissä, kun lintu vain värjötti nokka pystyssä ja siivet voimakkaasti väristen kylkiä vasten. Ja tietysti juuri tällöin tuli vielä autokin tietä pitkin. Yllätykseksemme lintu kuitenkin lähti ihan pirteästi autoa pakoon ja lensi puhelinkoppitalon raunioihin tottuneen näköisesti sisään. Sielläköhän se oli edellisiltana ollut ja yönsäkin viettänyt?

Tundrakirvinen tuntui olevan paikallisille niin pullaa, ettei se montakaan ornia juuri kiinnostanut, mutta Shetlannin toisen tuhkakirvisen mahdollinen paikallaolo kiinnosti bongariporukkaa. Meillä kuitenkin oli jo kiire, sillä lentomme pois saaresta oli klo 10:45. Satamaan päästyämme Frenchy saapui sinne autolla, johon tämä oli lastannut meidän kaikkien matkatavarat. Pian saapui Isobelkin, jonka jo konetta odotellessa hyvästelimme ja kiittelimme lämpimästi. Samoihin aikoihin saimme tiedon, että amerikankirvinenkin oli löytynyt. Siis bongareille oli kaikki samat rarit hoidettavissa vain 300 metrin sisällä, mitä me olimme nähneet todella kovalla työllä parin viikon aikana!

Kone saapui lopulta hieman myöhässä kyydissään tilallemme Ristieen saapuneet ornit sekä yllättäen myös vanha wp-bongariystävämme ranskalainen Pierre-Andre Crochét. Hän oli ollut jo viikon Shetlannissa perinteisellä wp-pinnaretkellä ja oli onnistunut pääsemään koneeseen hoitamaan taas yhtä uutta pinnaa.

Koneeseen noustuamme kysyimme kapteenilta, voisiko tämä mahdollisesti järjestää meille täydellisen reissun lopetuksen lentämällä saaren ympäri, jotta näkisimme myös saaren kuuluisat länsijyrkänteet, mutta tämä kieltäytyi kohteliaasti vedoten jo nyt myöhässä olleeseen aikatauluun sekä vielä seuraavaan ylimääräiseen bongarilentoon. Koneen noustua ilmaan räpsimme vielä hätäiset kuvat Foulan etelärannasta, kun yhtäkkiä kone kaarsi kohti länttä ja kääntyikin seuraamaan länsirantaa! Kapteeni oli lopulta kuitenkin heltynyt ja päätti kruunata reissumme aivan käsittämättömän upealla Foula kierroksella! Maisemat olivat henkeäsalpaavat!

Laskeuduttuamme taas Shetlantiin ja Tingwallin lentoasemalle meni alkuun kaikkien aika soitellessa ja tekstiviestitellessä. Myös lintutiedotusviestejä alkoi tulla Garrylle ja saimme shokeeraavan tiedon, että jo reilun viikon Fetlarilla ollutta idänpikkusieppoa ei enää aamun etsinnöissä ollut havaittu. Eikä missään ollut mitään muutakaan bongattavaa! Niinpä käytyämme ensin majoittumassa Lerwickissä varsin komeaan Youth Hostelliin, Garry, Gav ja P.Eele päättivät lähteä syömään ja me puolestaan lähipaikkoja kiertelemään.

Eräältä komeapuustoiselta kadunvarrelta löysimme mustapääkertun sekä virtavästäräkin, kunnes saimme Garryltä tiedon, että sieppo oli lopulta kuitenkin löytynyt! Tiedusteltuamme Frenchyn paikalliselta kaverilta Brydonilta ajomatkaa sekä lautta-aikatauluja tajusimme, ettemme enää millään ehtisi Fetlarin saarelle sieppoa bongaamaan. Garryn autokunta päätti kuitenkin yrittää. Me sen sijaan suuntasimme sponderetkelle pääsaaren eteläosiin.

Komppailimme Sumburg Headin, Paulin entisen työpaikan tienoilla erinäisiä pusikoita ja peltoja sekä kävimme tutustumassa eteläkärjen majakan ympärillä olleisiin jyrkänteisiin, joilla myrskylinnut yhä istuskelivat ja joilla kesäisin olisi tuhottomat määrät lunneja. Ruokinnalla pyöri suuret parvet vuorihemppoja, joten tämäkin laji saatiin lopulta hyvin kuvattua.

Jatkettuamme Scatnessiin eräältä peltoaukealta nousi ilmaan valtaisa kiuruparvi. Yllättäen plokkasin taivaalta muita pienemmän kiurun – lyhytvarvaskiuru! Lintu tippui nopeasti peltoon, mutta nousi kohta taas uudestaan kiurujen mukana lentoon ja Hanna ja Paulkin pääsivät näkemään tämän pikkurarin. Maassa emme lopulta lintua nähneet lainkaan mutta lennossa varsin hyvin.

Illan jo hämärtäessä ja sään muuttuessa taas kerran sateiseksi suuntasimme takaisin Lerwickiin, jonne myös Fetlarin lautoilta myöhästyneet, mutta sen jälkeen onnistuneesti viitakerttusen bonganneet ystävämme pian saapuivat. Pubin kautta suuntasimme intialaiseen ravintolaan syömään. Iltaa kanssamme saapuivat viettämään myös paikallisapumme ja Frenchyn, Garryn ja Eelen vanha ystävä Brydon vaimoineen sekä ranskalaisbongarikaksikko Pierre-Andre kavereineen. Ilta sujui todella hyväntuulisesti ja ruoka oli erinomaista – suorastaan todella erinomaista saaressa nautitun varsin yksipuolisen ruokavalion jälkeen.

Vielä yksi elis

3.10. herätys oli jo klo 4:45 ja viideltä lähdimme Frenchyn ja Eelen kanssa kohti pohjoista. Garryn ja Gavin ilta oli venynyt sen verran pitkäksi, että he jäivät nukkumaan. Ja olivathan he molemmat jäämässä vielä pariksi päiväksi Shetlantiin, Garry oli jopa menossa vielä viikoksi Fair Islelle. Ensimmäinen lautta Yelliin lähti klo 5:45 ja saaren läpi ajettuamme saimme odotella reilun tunnin, kun lautta kävi ensin kaksi kertaa Unstissa kääntymässä ennen kuin seitsemän aikaan oli vihdoin Fetlarin vuoro.

Keli oli kaikkia ennustuksia vastoin loistava ja juuri ennen Fetlarin lauttarantaa ylitsemme lentänyt amerikanjääkuikka nosti tunnelmaa entisestään. Saareen päästyämme ajoimme saman tien saaren keskiosaa kohti eikä editsemme lentänyt nokivaris hidastuttanut meitä, vaikka olikin harvinainen lintu, sillä Shetlannin varikset ovat meikäläisiä harmaatakkeja. Meillä oli kiire puutarhalle, jossa idänpikkusieppo oli viihtynyt. Lintu oli edellispäivänä löytynyt piipparin mukaan vasta tuntikausien etsinnän jälkeen ja oli tietojemme mukaan muulloinkin ollut varsin vaikeasti hyvin nähtävissä, mutta kun saavuttuamme paikalle aloin piiskuttaa, tupsahti lintu saman tien viereeni ihmettelemään ja rätisemään! Ensimmäiset kelpo kuvatkin saatiin melkein heti! Taas oli tuuletuksen paikka!

Sieppo oli äärimmäisen helposti havainnoitavissa. Toki se liikkui sieppomaisen vilkkaasti koko ajan ja aamun pimeydestä johtuen kuvaaminen oli vielä vaikeaa. Niinpä päätimme lähteä koluamaan saarta muuten, sillä meillä oli kuitenkin vielä pari tuntia aikaa ennen paluulauttaamme. Emme kuitenkaan löytäneet oikein mitään mainittavampia lintuja, joten saderintaman lähestyessä palasimme vielä ottamaan paremmat kuvat sieposta, ja Hanna onnistuikin mainiosti. Ennen paluulauttaamme kävimme vielä etsimässä saukkoja ja löysimmekin yhden yksilö, joka valitettavasti oli jollain tapaa loukkaantunut ja ontui toista takajalkaansa.

Klo 11:50 palasimme lautalla Yelliin ja jatkoimme saman tien samalla lautalla Unstiin, jonne saapuivat Gav ja Garrykin. Unstissa kiertelimme porukalla muutaman tunnin Shetlannin ja koko Britannian pohjoisimmilla paikoilla ja havaitsimme lapinsirkun, jokusen tavallisen kertun sekä astetta paremman lajin punavarpusen.

Hyvästeltyämme Garryn ja Gavin palasimme kolmen aikaan Yelliin ja neljältä jatkoimme pääsaarelle. Saderintaman saavuttua kävimme vielä onnekkaasti yhden pysähdyksen taktiikalla hoitamassa pinnaksi paikalliset nummiriekot sekä jänikset! Lopulta jo ennen puolta kuutta olimme taas Lerwickin satamassa ja varsin pian lautassa odottelemassa sen liikkeelle lähtöä.

Sääennusteet lauttamatkalle olivat aivan hirveät, mutta vaikka vastaantuleva lautta Aberdeenista Lerwickiin ei ollut lähtenyt edes kuuden tunnin odotuksen jälkeen merelle, lähti meidän lauttamme aivan ajallaan. Toki miehistö kuulutti, että matka saattaisi olla ”hieman kuoppaisa”. Ja alkumatka olikin jotain aivan hirveää!!! Keikutus ei tuntunut alkuun kovinkaan pahalta, mutta kun sen lisäksi oli vielä aivan järkyttävän kuumakin, niin kolmen tunnin jälkeen merenkäynnin ollessa pahimmillaan meikäläisen piti käydä perusteellisilla norjankielen kertauskursseilla. Onneksi pian tämän jälkeen meri tasoittui ja löydettyäni laivan perältä viileämmän (kylmän) perukan, onnistuin minäkin nukkumaan aina aamukuuteen asti.

Reissun loppu

4.10. Ennen seitsemää lautta saapui Aberdeeniin ja horjuvin askelin kapusimme alas autokannelle. Helpottunein mielin kurvasimme autolla Aberdeenista kohti etelää ja edessä oli taas todella pitkä ajo kohti Bostonia. Matkan varrella ei taaskaan ollut mitään bongattavaa, joten jo ennen neljää saavuimme Bostoniin. Hyvästelimme Paul Eelen, joka jatkoi kotiinsa. Me puolestaan kävimme vielä tutustumassa Frampton Marshille tehtyyn lintukohteeseen, jonne Paul ja kumppanit olivat rakentaneet komean lutakkoalueen, jossa oli iso opastuskeskus sekä kolme piilokojua. Lintuja ei tällä kertaa juuri näkynyt, sinisuohaukka sentään. Illalla teimme ruokaa, siirtelimme kuvia ja pakkasimme, ennen kuin kävimme lopulta varsin ajoissa nukkumaan.

5.10. heräsimme klo 6:30 ja seitsemältä lähdimme kohti Peterboroughia. Hyvästelimme Paulin rautatieasemalla ja klo 8:45 lähdimme junalla kohti King’s Crossia. Ruokailimme taas tutulla McDonaldsilla ja piakkoin otimme metron Heathrowlle, jossa kulutimme kolme tuntia shoppaillen. Klo 15:15 lähti lentomme Suomeen. Iltakahdeksan jälkeen laskeuduimme Helsinki-Vantaalle ja pian olimme jo syömässä tavaroitamme tuoneen isäni kanssa tikkurilalaisessa kebab-paikassa. Pian pääsimme lähtemään kohti kotia, jossa olimme yhden aikaan yöllä. Hannalla olikin jo aamulla meno töihin, itselläni onneksi oli vielä yksi vapaapäivä jäljellä, jonka sopi pyhittää levol… eikun hanhiretkelle.

J.A.