Alkusanat

Ural oli jo pitkään ollut yhtenä haavematkakohteena, sillä siellä monet meillä harvinaiset linnut ovat runsaita ja lisäksi siellä on löydettävissä muutamia lajeja, jota meillä ei ainakaan vielä ole havaittu. Parin vuoden aikana muutama ryhmä oli tehnyt reissun Uralille ja osoittanut, että homma onnistuisi jopa varsin helposti, etenkin kun mukaan reissuja suunnittelemaan oli löytynyt paikallinen matkanjärjestäjä. Kesällä 2014 yksi brittiporukka yhdisti vuoristoreissuunsa myös Uralin eteläpuoleisilla aroilla retkeilyä, mikä lisäsi reissun kiinnostavuutta entisestään, sillä aroilla oli samaten muutamia erittäin mielenkiintoisia kohdelajeja. Olimme suunnitelleet tekevämme reissumme vasta vuoden-parin kuluttua, mutta ystävämme Paul French innosti meidät suunnittelemaan reissua paljon nopeammassa aikataulussa. Suunnitelmat etenivät varsin nopeasti, kun otimme syksyllä 2014 yhteyden paikalliseen matkanjärjestäjään ja löimme päivät lukkoon. Lopulta melkein kaikki oli järjestetty jo keväällä 2015 ja mutkia matkaan aiheutti ainoastaan se, että neljäs reissuun lähtijä joutui valitettavasti perumaan osallistumisensa. Yritimme jonkin verran kysellä korvaavaa lähtijää, mutta lopulta tulimme siihen tulokseen, että voisi olla parempi lähteä kolmestaan reissuun, sillä tällöin mahtuisimme hyvin yhteen autoon tavaroinemme. Niinpä lopulta reissuun oli lähdössä Hanna ja Janne Aalto sekä Paul French.

Venäjälle

5.6. ajelimme iltapäivällä Parikkalasta Kirkkonummelle, jonka lähistöllä teimme ainoastaan yhden lintustopin ilman kuitenkaan mainittavia havaintoja. Jatkoimme lopulta vanhempieni luokse, jossa olimme klo 19:25. Söimme kunnolla ja yhdeksän aikaan isäni lähti heittämään meitä Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

Autosta tavaroita purkaessamme tajusin yhtäkkiä, ettei minulla ollutkaan vyötäisilläni mitään takkia – eikä sitä ollut siinä ollut matkassa muutenkaan, vaan Parikkalassa oli lähtiessä ollut niin mukavan lämmin keli, että olin unohtanut ottaa takin mukaan. Olin siis suunnitellut kuljettavani gore-tex -takin perille asti pakkaamatta sitä taas kerran turhan täyteen matkalaukkuun, mutta kauhukseni minulla ei siis ollutkaan mukana mitään lainkaan veden- saati tuulen pitävää takkia – ja Uralilla oli odotettavissa molempia vettä ja tuulta…

Koneemme lähti klo 23:55 ja me nukahdimme lähes saman tien. Heräsimme vasta, kun kone alkoi laskeutua Ekaterinburgiin, jonne lopulta laskeuduimme Koltsovon lentokentälle käsittämättömän paljon etuajassa klo 04:20 paikallista aikaa (lipuissamme luki laskeutumisajaksi 05:55).

Löydettyämme matkatavaramme ja jonotettuamme muutaman kerran passijonoissa ym., päätimme kävellä ulos lentoasemalta ja jatkaa kävellen läheiselle Lainer -hotellille, josta meille piti oleman huoneet varattuna. Ystävämme Paulin kone oli saapumassa vasta paria tuntia myöhemmin, joten toivoimme ehtivämme hieman levätä hotellilla.

Hotellille oli vain muutamien satojen metrien kävely, mutta respassa varauksestamme ei meinannut löytyä mitään tietoja. Lopulta tajusimme, että varaus oli matkanjärjestäjämme Ural Expeditions and Toursin Oleg Demyanenkon nimellä ja pääsimme majoittumaan oikein mukavaan huoneeseemme. Paulilla oli oma huoneensa. Laitoin Paulille viestiä, että tulee koputtelemaan, kunhan on saanut itsensä retkikuntoon ja simahdimme aika nopeasti.

Airport marshes

Heräsin lopulta Paulin viestiin, jossa tämä kertoi saapuvansa huoneellemme 10 minuutin kuluttua. Klo 7:15 hän koputtikin oveemme ja olipa taas mukava nähdä vanhaa kaveriamme! Paul oli aikalailla väsynyt yön matkustamisista, sillä hänellä oli ollut lennot Istanbulin kautta eikä hän ollut juuri saanut nukuttua, mutta päätimme silti yrittää päästä aamuretkelle.

Kävelimme lentoasemalle ja nappasimme lennosta varsin epävirallisen oloisen taksin, jonka kuljettaja ”Hazi” ei paria sanaa enempää englantia osannut, mutta vaikutti heti rennolta ja luotettavalta kaverilta. Niinpä Hanna googlemapsin ilmakuvakartoista ottamia tulosteita apuna käyttäen näytti Hazille, mihin halusimme ja pian olimme matkalla kohti Bolshoy Istokin kylän pohjoispuolella olevaa Airport marshesia.

Perille komeiden niittyjen reunaan päästyämme sovimme, että Hazi tulee hakemaan meidät neljä tuntia myöhemmin klo 12:00 aikoihin ja vakuudeksi tästä hän ei ottanut meiltä vielä mitään maksuja vastaan, ja kohta olimme saappaat jalassa talsimassa kohti niittyä.

Niitty oli täynnä mukavia lintuja: Pikkukultarintoja ja viitakerttusia lauloi ja näkyikin joka puolella, sepeltaskut olivat aktiivisia ja kohta korviimme kantautui ensimmäisen idäntiltaltin laulu. Seurasimme ensin polkua joen länsipuolella, mutta jonkin matkaa käveltyämme joki kaartui eteemme ja emme päässeet enää jatkamaan kohti pusikkoaluetta, jonne olimme tavoitelleet. Havaintoja kertyi koko ajan mm. kelta- ja sitruunavästäräkeistä, pussitiaisista, sinirinnoista, punavarpusista ym. Ylitsemme lensi myös jokunen lokki, jotka kaiketi olivat kaikki aroselkälokkeja. Taivaalla kaarteli pari haarahaukkaa, ruisrääkkä narisi ja viita- ja pensassirkkalintu lauloivat.

Lopulta päätimme kuitenkin kävellä takaisin lähtöpaikkaamme, sillä epäilimme, että siellä pääsisi joen yli. Itse ylitin erästä patoa pitkin joen, mutta loppupätkä kovavirtauksisesta ylityksestä oli turhan vaarallinen, jotta olisin suositellut sitä muille, joten Hanna ja Paul lähtivät kylää kohti etsimään parempaa ylityspaikkaa. Lopulta he joutuivat kävelemään melkoisen lenkin päästäkseen joen yli, mutta vihdoin olimme taas porukalla kävelemässä kohti pusikkoaluetta.

Pensaikkoalueen lähestyessä kuului idänuunilinnun laulua ja kohta Paul näki ensimmäisen koiras pyrstötulkun! Lintu ehti livahtaa puskien kätköihin ennen kuin me ehdimme Hannan kanssa nähdä sitä, mutta pienen odottelun jälkeen se nousi omituiseen laululentoon puskien ylle ja hieman myöhemmin se löytyi erään puskan latvasta aivan avoimesti. Tällä lajilla katkaisin 700 WP-lajin maagisen rajapyykin!

Olimme kuitenkin yhä varsin kaukana linnusta, joten päätimme yrittää kävellä lähemmäksi, jotta linnusta saataisiin jotain kuviakin. Maasto muuttui saman tien aivan uskomattoman vaikeakulkuiseksi tuppareikoksi, joiden välissä oli paikka paikoin jonkin verran vettä, mutta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta jonkin verran lähemmäksi. Kohta lintu löytyikin aivan edestämme erään puskan latvasta, mutta se oli juuri sen verran kaislikon takana, että kamerat eivät oikein löytäneet lintua ja ainakin tarkat kuvat jäivät saamatta. Ja kohta lintu oli taas tiessään.

Pienen odottelun jälkeen näimme ensin yhden koiras pyrstötulkun lentämässä aika kaukana selkämme takana ja heti perään koiraan jahtaavan toista pusikkoalueen yläpuolella. Joten epäilimme paikalla olleen kolme eri koirasta.

Kaislikossa lauloi pari kenttäkerttusta, mutta valitettavasti kello alkoi jo olla sen verran, että meidän oli lähdettävä palailemaan takaisin päin. Kävelyä olikin yllättävän paljon, sillä Hanna ja Paul olivat joutuneet kiertämään ojan yllättävän kaukaa kylän reunalla! Paria minuuttia vaille 12 olimme lähtöpaikalla, jossa Hazi jo meitä odottelikin.

Hotellille päästyämme painuimme saman tien nukkumaan. Klo 17:00 kävimme hotellin ravintolassa syömässä oikein maittavan illallisen ja koska ulkona satoi todella rajusti, päätimme ottaa loppuillan rennosti. Onneksi hotellin WiFi toimi erinomaisesti, mutta pettymykseksemme saimme todeta sääennusteen seuraavalle päivällekin surkeaksi – sadetta oli luvassa koko päiväksi. Niinpä saatoinkin yöllä huoletta katsoa huoneen surkeasta telkkarista, kuinka Barcelona voitti Mestarien liigan loppuottelussa Juventuksen 3-1.

Sadepäivän rentoa retkeilyä

7.6. yöllä ei kuitenkaan ollut satanut niin kovasti kuin oli luvattu, joten heräsin lopulta ennen seitsemää, vaikka pihalla alkuyön jatkunut hiekkapuhallustyö olikin valvottanut minua pitkään. Koska ulkona ei vieläkään satanut, alkoi tekemättömyys ahdistaa ja herätin ensin Hannan ja sitten myös Paulin, joka säikähti aivan käsittämättömän pahasti herätystäni, vaikken mitään pilaherätystä tehnytkään. Viimeisen kuukauden aivan järjettömästi töitä tehnyt Paul oli kuitenkin yhä aivan raato, joten hän päätti yhä nukkua univelkojaan, joten suuntasimme lopulta Hannan kanssa aamuretkelle ihan vain hotellin ja lentokentän lähimaastoon kävellen. Metsäiset kosteikot levittäytyivät heti lentokentän luoteispuolella.

Parin tunnin kävelyllä kuulimme useita idänuunilintuja ja idäntiltaltteja, sinirintoja, satakielen, ruokokerttusen, pari tavallista käkeä, ruisrääkän, kultarinnan, viitasirkkalinnun ym. sekä näimme pyrstötiaisen. Lopulta kuitenkin alkoi hieman sadella, joten kiiruhdimme takaisin hotellille nukkumaan lisää.

Klo 11:40 kävelimme hotellin aulaan, jossa Paul jo oli kaikki tavarat mukanaan. Hannan kanssa tilasimme vielä borssikeitot, jotka olivat valmiina aivan parissa minuutissa. Pian aulaan saapui Ural Expeditions & Toursin Oleg Demyanenko ja hyppäsimme tavaroinemme tämän maastoauton kyytiin ja suuntasimme tämän toimistolle toiselle puolelle kaupunkia. Ajo halki 1,5 miljoonan asukkaan Ekaterinburgin sujui yllättävän nopeasti.

Hoidettuamme maksut ja muut paperiasiat ja varmisteltuamme vielä kaikki aikataulut sekä kaikki mukaamme lähtevät tarvikkeet ym., kävimme automaatilla, kaupassa ja lopulta jatkoimme rautatieasemalle. Kantajien avulla saimme aivan käsittämättömän tavaralastimme junaan ja neljän hengen hyttiimme ja vaikka hytissä oli neljäskin matkustaja saimme ihmeen hyvin tavaramme mahdutettua hyttiin. Ja eipä aikaakaan, kun junamme lähti kohti etelää klo 16:10.

Alkumatkasta rupattelimme ja ihmettelimme sateista maisemaa sekä vähälintuisuutta, vaikka mänty- ja koivuvaltaiset metsät pikkuhiljaa muuttuivat suuriksi niityiksi, joita lehtipuumetsät halkoivat. Lopulta iltayhdeksän aikaan ollessamme juuri pysähtyneenä Cheljabinskissä minäkin valmistelin pedin ja painuin pehkuihin. Onneksi juna kulki varsin hiljaa ja tasaisesti, joten nukkuminen onnistui hyvin.

Orskin eliksiä

8.6. Heräsin itse hyvissä ajoin ja katselin junan ikkunasta maisemia ja ihmettelin yhä vähälintuisuutta – sentään jokunen turturikyyhky, harjalintu sekä idänhiiri- ja punajalkahaukka ym. näkyivät. Olimme perillä Orskissa klo 06:37 ja vastassa meitä oli Alexander -niminen kuljettajamme Lada Nivansa kanssa sekä myöskin joukko paikallisia toimittajia, jotka halusivat tehdä ”kuuluisista ulkomaalaisista ornitologista” juttuja paikallisiin medioihin.

Saimme onneksi värvättyä toimittajat kantoavuksi ja niinpä saimme tavaramme Nivan peräboxiin ja pääsimme pian liikenteeseen. Käytyämme pikaisesti kaupassa otimme suunnan kohti Gaynulinon itäpuolisia ylänköjä, joille päästyämme oli toimittajaporukka jo meitä odottamassa. Kun maisema alkoi näyttää hyvältä ja edelliskesäisen brittiporukan valkosiipikiuru-GPS-pisteetkin lähestyä, pysähdyimme ensimmäistä kertaa. Toimittajat, joiden joukkoon oli nyt löytynyt jostain myös yksi englanninkielen taitava neitokainen, halusivat äksöniä ja vaativat meitä tekemään jotain. En tiedä, mitä he odottivat meidän tekevän, mutta kohta käppäilimme retkivarusteinemme tien vartta ja kiikaroimme taivaalle, jossa oli aivan järkyttävät määrät kiuruja! Toimittajat aloittivat haastattelut, jotka ainakin minun osaltani jäivät kuitenkin väliin, sillä löysin tien pohjoispuolelta erään puskan latvasta ruskopääsirkkukoiraan!

No, kuvaajat saivat ainakin äksönkuvia, mutta meikäläinen ei enää ollut tavoitettavissa haastatteluja varten. Hanna ja Paul urhoollisesti antoivat haastatteluja, kun meikäläinen kuvasi jo täyttä päätä reissun toista WP-pinnaa. Lopulta Hanna ja Paulkin vapautuivat lintua kuvaamaan ja pian tajusimme paikalla olevan kolme koirasta sekä näimme vilauksen myös naaraasta. Tuuli oli valitettavan kova ja linnut todella liikkuvaisia, joten kuvat jäivät varsin onnettomiksi, mutta ajattelimme palaavamme paikalle, kunhan ensin kiertelemme hieman laajemmalti ylängöllä.

Löydettyämme ensin siperianmetsäkauriin sekä hauskan korsakin eli aroketun, huomasin taivaalta kaksi valkosiipikiurua! Taas WP-pinna! Linnut kiertelivät hetken taivaalla, mutta jatkoivat sitten todella kauas tien toiselle puolelle. Kettu kierteli yhä kiurujen kiusana ja yhtäkkiä huomasimme ketun perässä vielä yhden valkosiipikiurun. Päätimme kävellä lähemmäksi, mutta niin kettu kuin lintukin olivat jo tiessään. Kävelimme ylängöllä vielä pitkän tovin ja havaitsimme lukemattomien kiurujen ohella mm. 7 aropääskykahlaajaa sekä aivan väärässä biotoopissa olleen pikkukultarinnan, peltosirkkuja, pikkuvarpusia, sepeltaskuja, kivitaskuja, nummikirvisiä, mehiläissyöjiä ym. Lopulta olimme aikeissa palata takaisin sirkkupaikalle, kun Alexander kurvasikin paikalle.

Alexander ei monta sanaa englantia osannut, mutta kaveri oli meitä jonkin verran nuorempi ja todella leppoisa tyyppi. Valitettavasti hän kuitenkin ajoi autoaan kuin reikäpää ja pyyntömme ajaa edes jonkin verran rauhallisemmin, eivät tuottaneet ainakaan toivomaamme lopputulosta – tuntui, että vauhti vain kiihtyi… Joka tapauksessa päätimme lopulta neuvotella Alexanderin keksimään meille hyvän leiripaikan, sillä nälkä alkoi jo kurnia. Lisäksi meidän oli hyvä päästä aloilleen, sillä meillä oli hieman miettimistä, miten retkeilyä jatkaa, sillä tärkeimmät projektilajit olivat hoituneet alle puolessa tunnissa ja meillä oli vielä 5 päivää aikaa retkeillä Orskin seudulla.

Ajoimme lopulta Gaynulinon kylän eteläpuolelle joen länsipuolelle, josta löysimme oikein mainion paikan pystyttää leirimme. Pystyttäessämme telttojamme Alexander alkoi samalla kokkailla päivällistä. Ruokailun jälkeen olimme valmiit lyhyille nokkaunille klo 15:30.

Nukuimme reilun tunnin ja kävimme sitten käppäilemässä jokivartta pitkin etelään. Joen molemmin puolin avautuivat todella suuret niittyalueet ja linnusto oli varsin mukavaa peltosirkkuineen, pikkukultarintoineen, sinirintoineen ja viiriäisineen ym. Tuuli oli yhä todella kova ja haittasi havainnointia, mutta löysimme silti myös pari pikkulepinkäistä, silkkikerttusia, kirjokerttuja, luhtakerttusia sekä mehiläishaukan ja nuolihaukan. Paras havainto oli kuitenkin neitokurki, joka näkyi ensin laskeutumassa kauas joen toiselle puolelle, mutta lensi pian ylitsemme ja laskeutui peltoon, josta pian nousi sen puolisokin esiin. Linnut näyttivät pesivän paikalla!

Illalla tyyntyi hieman ja niinpä saimme riesaksemme hyttysiä ja mäkäräisiä, mutta onneksi ei sentään vielä haitaksi asti. Söimme taas todella maittavan illallisen ja nukkumaan pätkähdimme jo ennen kymmentä.

Neitokurkia

9.6. heräsin itse jo neljän jälkeen ja kävin lähistöllä äänittelemässä, mutta tuuli haittasi taas. Kirjokertusta, luhtakerttusesta ja silkkikerttusesta sain kuitenkin jonkinlaista äänitystä. Muut heräsivät klo 5:30 ja lähdimme taas kävelemään jokivartta etelään. Tavoitteenamme oli mennä kyttäämään tarkalleen siihen kohtaan, jossa neitokurki oli edellisiltana pariin kertaan lentänyt joen yli. Kurjet löytyivät taas pesimäpaikaltaan, mutta niillä ei näyttänyt olevan aikomustakaan liikahtaa minnekään. Niinpä seurailimme aikamme kuluksi aromurmeleiden paineja, löysimme pari mustaotsalepinkäistä, punajalkahaukkoja ym., mutta kun reiluun tuntiin kurjet eivät olleet vieläkään liikahtaneet, päätimme hiipiä niittyä pitkin hieman lähemmäksi ottamaan edes jonkinlaiset kuvat. Murmeleitakin päästiin nyt kuvaamaan lähempää ja lopulta olimme hiipineet siedettävän etäisyyden päähän myös neitokurjista. Väreilyä alkoi kuitenkin olla ilmassa jo sen verran, että kuvat jäivät varsin vaatimattomiksi.

Aamupala oli ysin aikaan ja sitten pakkasimme tavaramme ja pian olimme matkalla Hannan ja Paulin kartoilta valitsemaa aroaluetta kohti. Matka oli paljon pitempi kuin mitä kartalta olisi voinut aavistaa, sillä Venäjän tiet olivat taas kerran mitä olivat. Kertaalleen pysähdyimme Novorudnyyn eteläpuolella ison kaivoksen läheisellä kivikkoisella ylängöllä hieman komppaamaan ja Paul näki todella lyhyesti jonkin pöllön (ilmeisen suopöllön) lennossa ja minun jaloistani nousi lentoon peltopyy. Nyppylän takaiselta pikkulutakolta nousi lentoon pari ruostesorsaa ja taivaalla kaarteli komea keisarikotka.

Jatkoimme kohdepaikkaamme kohti, jonka olimme valinneet lähinnä sen takia, että se näytti kartoissa hiekkaisemmalta. Ainoa mahdollinen jäljellä oleva elislaji meille oli mustakiuru ja olimme lukeneet sen pitävän hiekkaisemmista paikoista. Perille Novonikolaevkan länsipuoleiselle pitkänomaisen järven eteläpuoleiselle aroalueelle päästyämme emme ehtineet monta askelta ottaa, kun löysimme pari valkosiipikiurua. Nämäkin linnut olivat kuitenkin todella arkoja ja liikkuvaisia, joten vaikka jahtasimme niitä hikipäissämme varsin pitkän aikaa, jäivät kuvat aika kaukaa otetuiksi. Lopulta näimme paikalla toisenkin parin valkosiipikiuruja, mutta emme juuri mitään muuta.

Jatkoimme seuraavaksi läheiselle järvelle, joka sijaitsi Novonikolaevkan pohjoispuolella. Kiersimme kinttupolkuja kaahaten järven lähes kokonaan ja näimme 2 komeaa mustapäälokkia, 2 esiaikuista aroselkälokkia, silkkiuikkuja, heinätavin, karikukon, tyllin, 2 taivaanvuohta sekä taas komeat 2 neitokurkea, joita päästiin nyt kuvaamaan autosta varsin mukavasti!

Lopulta päätimme jäädä järvelle majoittumaan ja löysimmekin pienen etsinnän jälkeen mainion leiripaikan. Leiriä pystyttäessämme ja ruokaillessamme havaitsimme punajalkahaukkaparin, joka pesi lähipuissa, kuhankeittäjän, vihervarpusia, kovin eteläisiä räksiä, tukkakoskelon, mustatiiroja ym. Näimme ohimennen myös arohillerin. Viiden aikoihin oli taas iltapäiväunosten aika.

Klo 19:30 olimme taas kävelemässä järven länsipuolelle ja kurkipaikkaa kohti. Järven pohjukasta löytyi tavi sekä harmaasorsa, mutta kurjista näimme vain toisen ja senkin turhan kaukana. Piisameita oli paljon ja tutut laulajalinnut lurittelivat sulosointujaan.

Palattuamme leirille, Alexander oli taas valmistanut maukkaan illallisen, jonka katkaisi Hannan taivaalta äkkäämä avaruusaseman ylilento. Laitos näkyi aika hyvin kaukoputkella. Illalla kuuntelimme vielä kaulushaikaran puhaltelua, neitokurkien huutelua, pesällään kiljuneita punajalkahaukkoja ja näimme mustatiirojen seassa lennelleen valkosiipitiiran. Eniten ihmetystä herätti vastarannalta kaikunut kimakka kiljahdus, joka paljastui aromurmeleiden varoitukseksi. Arokettu oli niitä hätyyttelemässä, mutta tuntui saavan isoimmilta murmeleilta kyytiä. Sammakoiden mekastus ei haitannut nukahtamista, kun lopulta kävimme nukkumaan vasta noin klo 23:00.

Parilla järvellä

10.6. yöllä yllättäen satoi ja sadetta jatkui aamullakin. Itse pakottauduin seiskan pintaan retkelle järven itäosiin, mutta vaisua oli. Idänuunilintu lauloi, mustapäälokkeja oli nyt 6, mutta käveltyäni alle tunnin alkoi taas sataa ja kiiruhdin takaisin teltoille. Pikkuhuilin jälkeen sade viimein taukosi ja kävelimme vielä Hannan ja Paulin kanssa samaan suuntaan, missä olin jo käynyt. Haapana oli reissupinna ja Hanna näki lyhyesti pari aropääskykahlaajaa. Ollessamme jo palailemassa takaisin teltoille, löysimme valkoselkätikan, joka näkyi lopulta parhaiten teltallamme ja yllättäen paikalle tuli jostain myös tämän puoliso. Punajalkahaukat eivät olleet lainkaan aktiivisia, joten aamupalan jälkeen pakkailimme taas kaikki tavaramme ja lähdimme taas liikenteeseen.

Ajoimme yllättäen samaa reittiä kuin olimme tulleetkin ja valkosiipikiurupaikalla näimme nyt pikastopilla valkoselkätikan ja pari idänhiirihaukkaa ja arojen yllä lensi myös pari ruostesorsaa. Ajellessamme kohti Malokhalilovon GPS-pisteitä osui Alexanderin metsästysmaat reitin varrelle ja tämä ehdotteli meille, josko meitä kiinnostaisi nähdä minkkejä, kettuja tai jäniksiä. Jostain ihmeen syystä innostuimme jäniksistä, varsinkin siksi jänispaikka näytti olevan ihan mukavan näköisen pikkujärven rannassa. Tästä innostuneena Alexander päätti tehdä U-käännöksen jyrkän ojan yli, mutta oja olikin niin syvä ja jyrkkä, että auton keula ottikin kiinni ojan pohjaan. Jotenkin auto nousi rynkyttämällä ylös, mutta sitten peräboxi oli jumissa. Lopulta automme oli V-kirjaimen muotoisessa linkussa ojan pohjalla. Tilanne näytti niin absurdilta, ettemme kehdanneet edes kuvia ottaa. Hyvä kääntöpaikkakin kun olisi ollut vain noin 50 metrin päässä… Ihme kyllä Alexanderin onnistui jotenkin rytisyttää auto ylös jumista ja matka jatkui.

Jäniksiä ei tältä Malokhalilovon koillispuoleiselta järveltä löytynyt, mutta ainoat linnut olivat sitäkin yllättävämpiä; tundrahanhi, telkkä, punasotka, uivelo sekä pikkutylli.

Malokhalilovo

Malokhalilovoon päästyämme lähdimme komppaamaan kylän puoleista jokirantaa, jonka saimme kuitenkin pian todeta taas kerran vääräksi puoleksi. Joen eteläpuolelta löytyikin sitten luoteeseen käveltyämme oikein mukavaa biotooppia ja GPS-pisteet kartattomalla gepsilläni lähenivät. Öisten sateiden jälkeen aro oli aivan mutaliejua, joten kävely oli varsin raskasta, kun kengänpohjiin kerääntyi useamman sentin liejukerrokset. Lisäksi päiväkin oli lämmennyt todella helteiseksi. Keisarikotkan, laulurastaan, 4 blythi hernekerttua, pensassirkkalinnun, tiklejä, keltasirkkuja ym. havaittuamme, olimme juuri kääntymässä takaisin kylälle päin, kun löysimme komean koiras ruskopääsirkun, joka kuitenkin lensi turhan kauas ennen kuin pääsimme sitä kuvaamaan!

Autolle palattuamme, päätimme jäädä jokivarteen leiriytymään ja ajoimmekin aivan ruskopääsirkkupaikan viereen, jossa jokivarressa oli oikein hyvä leiripaikka.

Kun teltat oli pystytetty, oli kalakeittokin pian valmis. Loppuillan istuskelimme puolikoomassa valkoselkä- ja käpytikkojen ohilentoja katsellen ja kuhankeittäjiä ym. kuunnellen. Illalla nuotio piti önniäisetkin kurissa. Nukkumaan mentiin kuitenkin jo yhdeksän aikaan ja yöllä saapuivatkin sitten kunnon ukkoset.

11.6. heräsin klo 5:30 ja lähdin äänittämään ruskopääsirkkua. Saappaani olivat turhan syvällä hyvin kiinniteljetyssä takaboxissa, joten jouduin lähtemään märkään heinikkoon vaelluskengillä, jotka olivat kohta aivan läpimärät. Onnekseni sirkku oli paikalla ja pääsin sitä aivan mukavan lähelle äänittämään. Sammakkoaltaalta nousi taivaalle punajalkaviklo ja varsin eteläinen viitakerttunenkin lauleskeli paikalla. Kohta alkoi kuitenkin taas sataa ja palailin leiriin.

Sateen tauottua olimme kohta porukalla taas sirkkupaikalla ja olin saanut saappaatkin kaivettua jalkaani. Sirkku oli yhä vain paikalla ja Hanna ja Paul pääsivät ottamaan ihan mukavat kuvat, mutta lähellekään niin lähelle sirkku ei enää päästänyt, kuin mistä olin sitä äänitellyt. Ja kuinka ollakaan kohta alkoi taas sataa ja singahdimme teltoille.

Aamupalan jälkeen pakkasimme taas kamat ja lähdimme googlemapsista arpomaamme paikkaa kohti. Taaskaan reitit eivät olleet niin helppoja kuin kartalta olisi voinut ounastella, niinpä kohta ajelimme keskellä valtavia aroja, joilla meitä ennen näytti ajaneen yksi kulkuneuvo joskus jonkin aikaa aiemmin. Kaahattuamme arolla kilometritolkulla, jouduimme toteamaan, ettemme päässeet missään junaradan yli ja jouduimme tyytymään isompiin teihin, mikä sopi meille kyytiläisille erinomaisesti.

Haviksiakin alkoi taas kertyä, kun uskalsi hieman katsella ikkunoista ulos ja näimmekin ayn pohjoispuolella pari lentävää ruostesorsaa ja Novorudnyyn etelä- ja kaakkoispuolella yksittäiset pikkutrapit, joista ei kuitenkaan saatu kuin lentokuvia. Ilmeisesti sama kaivosten lähistöllä oleileva keisarikotkakin nähtiin taas. Stoppasimme yhdellä pikkujärvelläkin Gayn länsipuolella, jonka lähikaatiksella kaarteli haarahaukkoja sekä lokkeja. Järvellä oli kuitenkin reissupinnaksi vain nokikanoja.

Aasian pinnoja

Lopulta pääsimme etsimällemme alueelle Kolpakskoyen eteläpuolelle, mutta jouduimme pettymään, sillä tämä Uraljoen lähellä ollut alue oli kuin olikin liian pitkäkasvuista niittyä, joka näytti pääosin vieläpä viljellyltä. Niinpä päätimme skipata paikan kokonaan ja ajoimme Uraljoelle asti. Matkalla näimme pari söpöä suslikkia eli idänsiiseliä ja Euroopan (ja samalla WP:n) sekä Aasian rajasillalta näimme meriharakan, mustapäälokin sekä parhaana sirovarpushaukan! Käppäilimme tovin helteessä WP:n puoleisessa metsikössä mutta havainnot jäivät vastarannalla olleeseen mehiläissyöjäkoloniaan ja käpytikan pesään. Lopulta päätimme ylittää joen ja lähteä keräämään Aasia-pinnoja – tai ainakin katsomaan, pitikö huhu paikkansa, että heti rajan takana avautuisivat kunnon kiuruarot.

Maisemat todellakin muuttuivat todella radikaalisti ja aroa alkoi pian olla silmänkantamattomiin! Punajalkahaukkoja, mehiläissyöjiä ym. näkyi paljon enemmän kuin Euroopan puolella oli näkynyt. Jatkoimme Novoorskyn kaupungin läpi ja näimme pian kaupungin eteläpuolella reissun ensimmäisen niittysuohaukan (ainoan sirosuohaukkamme koko reissussa) ja jatkoimme lopulta Luzhkin itäpuolelle Kumak -joelle, josta löysimme taas mukavan leiripaikan. Pikkutiiran kalastellessa ja meriharakan uiskennellessa (joo luit oikein), pystytimme telttamme ja kohta oli taas ruoka-aika.

Loppuilta meni telttapaikan lähistöllä. Itse kävin jopa joessa uimassa. Ylitsemme lensi ruskopääsirkkupari ja yhteensä 9 aropääskykahlaajaa ja kuovista tuli ihme kyllä nyt vasta retkipinna. Ohitsemme lensi myös turturikyyhkylaji, joka näytti kovin tummalta, mutta tilanne oli liian nopeasti ohi. Ukkosia kiersi taas ympäristössä mutta onneksi niitä ei osunut kohdallemme. Nukkumaan kävimme klo 22:00.

12.6. heräsimme ihan suunnitellustikin aika myöhään eli vasta hieman ennen seitsemää, jolloin herätyskellona toimivat telttamme yli lentäneiden aropääskykahlaajien äänet. Käppäilimme alkuun telttapaikkamme lähistöllä ja näimme lyhyesti sirovarpushaukan.

Aamupalamunakkaan jälkeen lähdimme kaikki kamat taas pakattuina koluamaan joen mutkan takana pohjoisessa avautunutta valtaisaa aroaluetta. Saatuamme hädin tuskin auton liikenteeseen, näkyi erään puskan latvassa ruskopääsirkku ja tätä yksilöä päästiin kuvaamaan autosta todella hienosti!

Heti ekalla stopilla Hanna ja Paul näkivät pikkutrapin ja jos WP:n puolella kiurujen valkosiipikiurujen suhde oli ollut noin 100/1, oli nyt joka viides kiuru valkosiipinen. Mutta yhä vain ne olivat todella vaikeita kuvattavia! Ne joko nousivat sinitaivaalle laulamaan kadoten pienenä pisteenä korkeuksiin tai sitten laskeutuivat alas vasta satojen metrien päässä. Näimme myös 4-6 neitokurkea lentelemässä pareittain, nuoren merikotkan, töyhtöhyyppäparven, jossa oli yksi pahasti meidät säikäyttänyt leukistinen yksilö, keisarikotkan, arohiirihaukan, räyskän, mustaotsalepinkäisen, punajalkahaukkoja ym.

Ollessamme taas yhtä hyvän näköistä aluetta komppaamassa, huomasi Paul päältämme ison kiurun. Se lensi suoraan poispäin, mutta kanttasi sivuttain muutamien satojen metrien päässä ja se oli tasatumma ilman valkoista pyrstössä tai siiven takareunassa – naaras mustakiuru! Lintu laskeutui reilun kilometrin päähän erään mäen nyppylän päälle ja kävelimme perässä paikalle, mutta eihän sitä tietenkään enää löytynyt. Ajoimme aron tieuria vielä muutaman kilometrin itään.

Nähtyämme noin 25 valkosiipikiurua, päätimme kääntyä takaisin päin. Aroa ja jopa ihan ajokelpoista tietä olisi kyllä riittänyt vielä varmaan Kiinaan asti, mutta kun emme olleet WP:llä, ei motivaatiomme jatkaa ollut ihan kauhean korkealla. Päätimme kuitenkin pysähtyä jokivarteen, jossa kokkailimme lounaan ja Paul uskaltautui jopa uimaan. Paikalla oli kymmeniä muitakin hellepäivän viettäjiä, sillä nyt oli Venäjä-päivä ja ihmisillä pitempi viikonloppu vapaana.

Saatuamme taas kupumme ravittua, päätimme ajaa arojen poikki kaakkoon erästä järveä katsomaan ja tämä oli vikavalinta, sillä Alexander päätti taas kokeilla, miten Niva liikkuu ja me saimme pelätä henkemme edestä! Kertaalleen ajoimme aikalailla mutkan suoraksi, mutta samapa se taisi olla, missä kohtaa aroa autolla lopulta käänsi. Öisten sateiden jäljiltä aro oli liejuinen ja lätäkköinen ja rapa ja vesi lensivät, kun painelimme pahimmillaan 90 km/h keskellä aroa. Kerran näin autosta jopa jonkin mustakiurukoiraan näköisen linnun vilaukselta, mutta olin liian peloissani saadakseni mitään järkevää suustani ulos ennen kuin olimme jo ajaneet turhan pitkälle.

Ihme kyllä pääsimme lopulta hengissä Akzharskoyen länsipuolella sijainneelle järvelle, jossa ensin parilla pikkulutakolla katselimme valkosiipitiiroja sekä näimme lampiviklon. Ja vaikka lämpötila oli kohonnut epämiellyttävästi yli 30 asteeseen ja tukaluutta lisäsi todella korkea ilmankosteus, jatkoimme silti järveä tutkimaan. Ja kyllä kannatti, sillä reissupinnoja tuli ropisemalla: 6 jalohaikaraa, mustakaulauikkuperhe, pari härkälintua, harmaasorsa, pari punasotkaa, kaulushaikaroita äänessä ja lennossa, itse näin pikkuhaikarankin lennossa, ruokosirkkalintu surisi ja kenttä- ja rastaskerttunen lauloivat. Sitruunavästäräkkejä näkyi muutama ja Hannan kanssa näimme koiras arotaskunkin.

Helle kuitenkin tainnutti meidät nopeasti ja koska emme enää muutakaan tekemistä keksineet, pyysimme Alexanderia ajamaan Orskiin. Käytyämme kaupassa, Alexander tipautti meidät tavaroinemme rautatieasemalle, jossa hyvästelimme Alexanderin ja edessä oli reilun viiden tunnin junan odotus.

Klo 23:48 lähti junamme kohti Ekaterinburgia ja saatuamme taas tavaramme sullottua hyttimme, olimme pian valmiit unten maille.

13.6. Heräsin vasta ennen kymmentä ja matkaahan oli vielä jäljellä. Rupattelun lomassa näimme ikkunasta muutamia haara- ja idänhiirihaukkoja sekä sitten yhtäkkiä erään pienen suontapaisen keskellä olleen puskan latvassa nökötti valkopäätiainen! Paul ehti jo hieman tuulettaa, ennen kuin tajusi, että olimme toki yhä vain Aasian puolella, kuten lähes koko junamatkan – maailmanpinna kuitenkin sekä Hannalle että Paulille. Hieman myöhemmin näkyi lyhyesti kiljukotka, jota pari pienempää petoa kiusasivat, mutta loppumatka meni ilman havaintoja.

Välipäivä Ekaterinburgissa

Klo 14:11 olimme vihdoin Ekaterinburgissa ja Oleg Demyanenko oli meitä taas vastassa kantomiesten kanssa. Pian olimme taas pakanneet kamat autoon ja matkalla kohti keskustan liepeillä sijainnutta Fort -hotellia.

Hotellissa ei englantia puhuttu, mutta muuten se oli oikein miellyttävä. Emme osanneet kuitenkaan käyttää huoneemme suihkua oikein, mutta peseytyminen onnistui kylmälläkin vedellä.

Laitoimme kaikki latausta kaipaavat aparaatit töspeliin ja lepäsimme huoneissamme parisen tuntia ja koska hotellin ravintolassa ei ollut minkäänlaisia ruokalistoja, päätimme kävellä rautatieaseman läheiseen pizzeriaan syömään. Tilasimme Paulin kanssa isommat pizzavaihtoehdot Hannan tyydyttyä kanaan ja ranskiksiin. Kun pizzamme olivat valmiit, tyrmistyimme, sillä ne olivat aivan järjettömän kokoiset! Itse asiassa pizzassamme oli kaksi pizzaa päällekkäin! Olimme jo hieman kummastelleet makuvaihtoehtoja, sillä kaikkiin pizzoihin kuului täytteinä majoneesi sekä peruna. Totesimme nämä pian todella epäsopiviksi täytteiksi mutta puoliväkisin yritimme syödä pizzojamme niin paljon kuin pystyimme. Eipä ollut ennen tehnyt tiukkaa syödä puolikasta pizzaa!

Pizzojen jämät mukanamme, kävelimme takaisin hotellillemme, jossa suunnittelimme jonkin aikaa seuraavien päivien ohjelmaa ja menimme lopulta nukkumaan ihanan pehmeisiin sänkyihin!

Monetnyy marshes

14.6. Heräsimme turhankin aikaisin ja seiskalta olimme aamupalalla. Sitten pakkasimme taas kaikki tavaramme ja klo 8 Oleg saapui taas hakemaan meitä ja otimme suunnan kohti koillista ja Monetnyyn kylää. Käytyämme kylällä kaupassa, yritimme löytää tietä, jota edelliskesänä ns. Monetnyy marshesilla retkeillyt brittiporukka ei valitettavasti ollut osannut lainkaan nuotittaa omassa retkikertomuksessaan. Löysimme lopulta aika lupaavan oloisen tien, joka kulki aivan suoraan itään kohti noin 6 kilometrin päässä olevaa kosteikkoa, mutta valitettavasti matkamme tyssäsi alkuunsa aika vastikään rakennettuun hevosaitaukseen. Lopulta päätimme jatkaa kävellen Olegin jäädessä vahtimaan autoa ja loppuja tavaroita. Lupasimme palata joidenkin tuntien kuluttua.

Kävely osoittautui vikavalinnaksi, mutta koska olimme jo muutamia kilometrejä kävelleet, emme malttaneet antaa periksi. Maasto muuttui koko ajan märemmäksi ja märemmäksi eikä metsä kuitenkaan hirveästi tarjonnut muuta kuin perhosia, idänuunilintuja, idäntiltaltteja, pari metsävikloa, jokusen pyrstötiaisen, punarinnan, harmaasiepon ja kirjosiepon sekä hömötiaisen, pikkukäpylinnun ja närhen. Kolme tuntia käveltyämme oli meillä vieläkin matkaa GPS-pisteille, joten päätimme oikaista kaikkein märimmän metsän läpi kartalla näkyvälle kanavalle. Päästyämme perille, oli pettymys melkoinen, sillä kanava olikin tie! Paul oli tätä kartassa näkynyttä uraa ehdottanut Olegille jo aamulla, mutta tämä oli arvellut sen olevan kanava.

Tätä tietä britit olivat takuulla edelliskesänä käyttäneet ja tiellä oli jonkin verran jopa liikennettä, sillä useampikin auto, traktori ja jopa yksi moottoripyöräporukka ohitti meidät. Tietä pitkin talsimmekin nopeasti kosteikon reunaan ja paikka näytti todella lupaavalta! Näin iltapäivän helteessä emme kuitenkaan juuri jaksaneet enää revittää, vaan yritimme soittaa Olegille, josko tämä nyt osaisi kartan avulla suunnistaa paikalle, jottei meidän tarvitsisi enää kävellä teitä pitkin noin 8 kilometriä takaisin autolle. Saimmekin lopulta Olegin kiinni ja tämä lupasi yrittää löytää meidät.

Odottelimme ja odottelimme, kunnes noin tuntia myöhemmin Oleg soitti, ettei tämä ollut löytänyt oikeaa uraa! Niinpä meidän piti lähteä talsimaan takaisin päin. Onneksi minulla oli edellisillan pizzanjämiä mukana, joten saimme hieman energiaa kävelyyn. Matka oli pitkä ja tuskaisen kuuma, mutta paria tuntia myöhemmin olimme lopulta hautausmaalla, jonka luota Oleg oli meille soittanut. Valitettavasti Oleg oli ollut sen toisella puolella eikä ollut huomannut pienempää uraa, joka olisi tuonut suoraan meidän luokse.

Lopulta löysimme Olegin ja päätimme suunnata saman tien kylälle kauppaan ostamaan kylmää juomista ja jäätelöä sekä toki ihan oikeata ruokaakin. Teimme kylällä onneksi hyvän haviksenkin, kun tiellä käpötteli idänsiili. Sitten päätimme, ettei uurastuksemme saanut mennä hukkaan ja päätimme ajaa koko reitin takaisin kosteikon reunaan majoittumaan.

Matka oli autollakin pitkä ja tämä 6 kilometrin ajo kesti lopulta reilut puoli tuntia, sillä tie oli paikoin erittäin huonokuntoinen. Olegin pahasti vuotava pakoputki ei myöskään auttanut tilannetta, sillä autosta karkasi todella paljon tehoja pihalle. Lopulta olimme kuitenkin tutussa risteyksessä, ja vaikka lähellä ei ollutkaan oikein puhdasta vettä saatavilla, pystytimme leirin paikalle. Kohta oli ruoka tulilla ja kylläpä meillä olikin jo nälkä!

Iltapäivällä telttapaikan lähistöltä löysimme yhden komean pyrstötulkun, joka kuitenkin otti taas kerran ritolat, ennen kuin ehdimme sitä kuvata saati äänittää ja hieman vielä jalkoja lepuutellessamme kuulimme aivan läheltä yhden komean puputussarjan idänkäkeä!

Lounaan jälkeen teimme vielä iltakävelyn, jonka aluksi ylitimme yhden ojan majavanpatosiltaa pitkin, sillä tie oli mönkijöiden ja moottoripyörien jäljiltä niin surkeassa kunnossa, ettei sitä pitkin päässyt edes saappailla. Kuulimme muutaman kultarinnan, viitasirkkalinnun, hernekertun ja kuhankeittäjän, kurkia sekä jokusen idänkäen lisää ja nyt ne jo puputtivat oikein komeasti! Leirille päästyämme lenteli lehtokurppa reviirilentoaan ja näimme taas pari turturikyyhkyntapaista lentämässä ohitsemme, mutta tunnistamatta jäivät. Lopulta simahdimme nukkumaan klo 23:00 aikoihin.

15.6. aamuyöllä kolmelta alkoi sitten tietysti sataa, mutta onneksi sade loppui klo 4:30 ja pääsimme maastoon. Lintuja oli heti mukavasti; palokärki rummutti, teltan vieressä säksätti viitasirkkalintu ja hieman etempänä tirisi viirusirkkalintu, jonka pääsimme pienellä vaivalla näkemäänkin. Hieman tieuraa itään käveltyämme kuului edestämme selvä idänturturikyyhkyn huuto! Lintu löytyikin puun latvasta, jossa se näkyi hetken hyvin, mutta tietenkään nyt ensimmäistä kertaa minulla ei ollut putki mukana, jotta olisin saanut skouppikuviakin. Ja kohta lintu nousi siivilleen ja katosi. Reissupinnaksi kuului punatulkku, pikkutikka näkyi ja takaisin telttoja kohti kävellessämme kuului puiden latvuksista lupaavaa tiaisen ääntä. Lintu löytyikin kohta näkyviin ja kyllä – eikun ei – vaikka lintu oli vastavalossa, näimme, että se lintu oli kyllä valkoinen sinisine kirjailuineen, mutta sinistä oli liikaa ja jotenkin linnun habituskin oli liian sinitiaismainen – se oli pleskiintiainen eli valkopää- ja sinitiaisen risteymä! Hanna ja Paul eivät siis vieläkään saaneet lajia WP-pinnoihinsa. Lintu katosi valitettavasti saman tien, emmekä saaneet kuvia lainkaan.

Teltalla kuulin ylilentävän kirjosiipikäpylinnun ja heti perään löytyi lähipuista ääntelevä pyrstötulkku, joka intoutui jopa laulamaan, mutta jotenkin minun onnistui töpeksiä äänitys täysin eikä vieläkään oikein kunnon kuviakaan saatu. Aloin pikkuhiljaa jo inhoamaan koko lajia, vaikka se oli ollutkin katkaisulajini – on se vaan niin turhan arka.

Hanna päätti jäädä väijymään ”uragusta” kun me Paulin kanssa ylitimme majavapadon ja suuntasimme kohti parin kilometrin päässä pohjoisessa olleita lampareita. Kävely mönkijäurissa oli aika tympeää, sillä metsälinnusto ei tarjonnut mitään uutta, mutta vihdoin lampareille päästyämme, löysimme pari mustakurkku-uikkua ja tukkasotkia. Sitten kuulin edestämme taas lupaavaa tiaisen ääntä ja kohta ääntelijä löytyi näkyvillekin ja vihdoin kyseessä oli ihan aito valkopäätiainen! Sain linnusta äänitettä ja videota ja Paul tietysti kuvasi myös, mutta pian minun täytyi alkaa tavoitella Hannaa. Onneksi meillä oli radiopuhelimet käytössä ja tavoitinkin Hannan, joka oli jo tulossa meitä kohti, mutta aika kaukana vielä.

Tiainen pysyi hallinnassa viitisen minuuttia ja lauloi aktiivisesti välillä itseään sukien. Mutta pikkuhiljaa se nousi ylemmäksi ja ylemmäksi puskassa ja päästyään latvaan, se lensi kauas järven rantaa seuraten. Lähdin itse perään mutta lintua ei enää löytynyt, näin vain ylitseni lentäneen mehiläishaukan. Hanna tietysti saapui paikalle vain hieman myöhässä ja koska olimme sopineet aamupalan kymmeneksi, piti Paulin lähteä pian kävelemään kohti leiriämme. Me päätimme vielä hetken yrittää, josko lintu tulisi takaisin. Viitisen minuuttia odotettuamme, kuulimme tiaismaisen sirahduksen ja Hanna näkikin valkopäätintin pikaisesti lennossa järven rantapuskissa. Soitin hieman atrappia ja kohta lintu tupsahti erään puun latvukseen, josta se lensi aivan suoraan ylitsemme ja katosi! Mutta kylläpä helpotti, kun Hannakin vihdoin sai tämän lajin hoidettua!

Ollessamme lähdössä kävelemään kohti leiriä, lensi aivan vierestämme todella komeasti koiras pyrstötulkku, mutta sekin katosi taas kerran saman tien.

Päästyämme leiriin 45 minuuttia myöhemmin, oli aamupala valmiina ja syötyämme meidän oli päästävä lepäämään. Ennen kuin nukkuminen oli mahdollista, piti meidän listiä satakunta hyttystä teltasta, sillä oven vetoketju oli jäänyt pari senttiä raolleen. Olimme sopineet, että Oleg voi käydä hoitamassa pakollisia työasioitaan toimistolla, joten yritimme nukkua pitkään, mutta päivä lämpeni taas turhan kuumaksi, joten nukkuminen oli aivan mahdotonta! Pari tuntia saunottuamme saapui telttamme eteen jotain paikallisia molopäitä pitämään meteliä – kirjaimellisesti siis parkkeerasivat autonsa metrin päähän telttamme läpinäkyvästä ovesta. Onneksi he lähtivät tiehensä, kun kävin heitä hieman mulkoilemassa, mutta tämän jälkeen ei enää telttasaunaan tehnyt mieli.

Aikaa kulutettiin telttojen lähistöllä, sillä telttoja ei sopinut jättää yksin. Paras paikka olla oli nuotion äärellä, sillä savu piti hyönteiset edes hieman loitolla. Oleg saapui lopulta vasta kuuden aikaan ja pakattuamme tavaramme oli edessä vielä 40 minuutin kinttupolkuajo, kaupassa käynti ym.

Uusia paikkoja etsimässä

Jatkoimme lopulta kohti kartoilta taas valitsemaamme kohdetta Kedrovoyen pohjoispuolella, joka todellakin kartoilla näytti aivan mielettömän hyvältä! Mutta vaikka toista tuntia etsimme kartoissa näkyneitä teitä kohti tätä paikkaa, emme koskaan löytäneet ajokelpoista uraa, joka olisi vienyt lähellekään aluetta.

Lopulta nostimme kädet pystyyn ja päätimme jatkaa toiselle kartoilla kohtuullisen näköiselle kohtelle, joka oli aika lähellä Shitovskoye -järven eteläpuolella. Kello oli jo paljon ja meillä aivan järjetön nälkä, joten lopulta päätimme stopata leiriytymään keskelle vanhaa sekametsää ja yrittää sitten aamusta löytää tämä paikkamme kävellen.

Kylläpä raviolit maistuivat, mutta ötökkää oli taas niin sairaasti, että pian oli kömmittävä telttaan turvaan. Kulorastaita, pikkusieppo ja muutama idänkäki kuului hyvin telttaankin ja lopulta pääsimme nukkumaan vasta klo 23 jälkeen.

16.6. nukuimme hieman pommiin Hannan kanssa, mutta Paul onneksi odotteli meitä pihalla vielä klo 5:15. Hetken pikkusieppoa ja järripeippoa kuunneltuamme lähdimme kävelemään aivan järkyttäväkuntoista tieuraa kohti kohdettamme. Metsät olivat todella komeita ja kuulimmekin useita idänkäkiä kävellessämme. Valitettavasti kartoilla näkyneitä turpeennostoalueen altaita ei enää ollut, vaan alue oli lähinnä hylättyä viljelysaluetta. Kävelimme parisen tuntia aluetta ristiin rastiin ja löysimmekin pari pyrstötulkkua, joista jälkimmäisestä saatiin vidoin mukavat kuvat – oli jo aikakin! Ruisrääkkiä kuului useita ja pari näkyikin hiippailemassa tiellä, taas näkyi turturikyyhkylaji lennossa, pyrstötiaisia näkyi pari poikueellista, pari pikkukultarintaa lauloi ja idänkäkiä kuului koko ajan lisää, mutta ainoa käki, joka näyttäytyi, oli se koko aamun ainoa tavallinen.

Ollessamme jo kävelemässä takaisin päin, pysähdyin äänittämään innokkaasti laulanutta blythi-hernekerttua, kun yhtäkkiä taustalla puputti aivan lähellä idänkäki! Hiivimme katsomaan aukean takana olevia puiden latvoja ja siellähän se vihdoin näkyi! Hanna ja Paul saivat jonkinlaiset kuvatkin otettua, mutta mikä tärkeintä Paulkin sai vihdoin lajin WP-pinnaksi, sillä brittinä hänen piti lintu nähdä.

Yritin hiipiä metsää pitkin äänittämään lintua paremmin, mutta ei se päästänyt minua juuri yhtään lähemmäksi vaan hiljeni aina, kun meinasin alkaa äänittää. Pyyemo pomppasi pesältään hätäilemään jaloissani, joten päätin antaa käen olla ja lähdin kävelemään Hannan ja Paulin perässä leiriin. Kuulimme vielä rautiaisen retkipinnaksi, mutta kohta olimme jo aamupuurolla.

Päätimme vielä käydä katsomassa Shitovskoye -järveä, josko järvilinnusto tarjoaisi retkipinnoja, mutta järven rantaan pääsemin osoittautui taas kerran todella vaikeaksi. Olegin onnistui kuitenkin saada meille lupa kävellä erään aidatun pihan läpi rantaan. Yllättäen järvellä ei juuri näkynyt kuin muutamia idänselkälokkeja, pesänsä lähistöllä ollut merikotkapari sekä pari rantasipiä. Lähimetsässä lauloi myös yllättävän eteläinen taigakirvinen.

Lopulta palailimme kohti Ekaterinburgia ja taisimme kaikki paitsi kuski simahtaa matkalla. Vietimme sitten pari tuntia Olegin toimistolla ja kävimme pikaisesti jopa läheisessä saunatilassa suihkussa sekä saunassa! Klo 16:35 lähti sitten junamme kohti pohjoista ja Serovia.

Pohjoiseen

Junamatka oli pitkä ja puuduttava, eikä haviksiakaan tullut juuri lainkaan. Toki koko junamatkan olimme taas WP:n ulkopuolellakin. Seitsemän tuntia myöhemmin saavuimme klo 23:39 Seroviin, joka myös sijaitsi Aasian puolella. Lastasimme tavaramme pihalle ja lopulta varsin vilkkaalle parkkipaikalle, josta ei kuitenkaan löytynyt ketään, joka olisi ottamassa meitä kyytiin. Puolen tunnin odottelun jälkeen aloimme huolestua ja soitimme Olegille, joka lupasi, että kyytimme saapuu parissa minuutissa. Onneksi näin kävikin ja Stanislav sekä toinen Oleg tulivat ja pian olimme matkalla läheiselle hotellille.

Saimme taas oikein mukavat huoneet ja koska Paulin karttojenlataus jumitti hotellin WiFin totaalisesti, olimme pian unten mailla.

17.6. Heräsimme klo 7 ja aamupala onnistui kuin onnistuikin 120 ruplan lippusilla, jotka olimme edellisiltana saaneet respasta. Klo 8:00 olimme jo lastanneet tavaramme Olegin kyytiin ja käytyämme kaupassa, aloitimme matkan kohti Severouralskin läheistä Pokrovsk Uralskiyta. Reilun tunnin matka hyväkuntoisia teitä pitkin tarjosi Aasian pinnoiksi palokärjen sekä pähkinähakin ja matka oli pian ohi, kun saavuimme seuraavalle rastille eli seuraavan kuskimme Leonidin pihaan. Paikalla ei kuitenkaan ollut ketään vaan Leonid sekä kokkimme Galina olivat vielä tekemässä viime hetken hankintoja vuoristoleireilyämme varten.

Uralvuorille

Tunnin odottelun aikana havaitsimme sepeltaskuparin, 7 pähkinähakin porukan sekä pari pikkukultarintaa, ja lopulta Leonid ja Galina saapuivat ja pääsimme lastaamaan tavaroitamme heidän pienempään maastokuormuriin. Tavaraa oli taas enemmän kuin koskaan, sillä meillä oli nyt edellisviikolla paikalla olleen puolalaisporukan tuomia keittiö- ym. varusteita. Saimme kuitenkin kaikki tavarat sullottua autoon ja itsemmekin istumaan niiden välissä olleille penkeille, joita oli sopivasti kolme ja pääsimme lopulta taas matkaan ja aloitimme aikaa vievän matkan länteen kohti Uralvuoria.

Isommalla autolla aiemmin paikalla olleilla porukoilla matka oli kestänyt jopa viisi tuntia, mutta meillä oli heti fiilis, että nyt mentiin kyllä lujempaa. Reilun tunnin ajon jälkeen teimme ensimmäisen stopin, kun vuoret näkyivät ensimmäistä kertaa kunnolla. Siinä maisemakuvailun ohessa kuulimme jo taigakirvisiä ja sinipyrstöjä ja ylitsemme lensi 25 pikkukäpylinnun parvi, jossa oli mukana ainakin kaksi kirjosiipikäpylintua. Matkan jatkuttua näimme ensimmäiset virtavästäräkit ja toisen stopin teimme, kun vuoret näkyivät taas lähempänä, jolloin kuvailun ohessa kuulimme ensimmäiset lapinuunilinnutkin.

Ohitettuamme vain jonkin aikaa aiemmin viimein Aasian ja Euroopan rajakyltin olimme lopulta 3,5 tunnin ajon jälkeen perillä Kvarkushin leiripaikassamme, jossa tapasimme nuoren saksalaisen Felix Timmermannin, joka oli ollut alueella telttailemassa jo viikon. Hän oli töissä Helgolandissa, joten oli oikein mukava tutustua häneen.

Leirin pystytyksen ohessa kuului taigakirvinen, sinipyrstö, järripeippo, idänuunilintuja, lapinuunilintuja, idäntiltaltti, pyy sekä pari kertaa äännellyt pohjantikka, joten fiilis oli varsin korkealla! Pian Galina oli valmistanut meille illalliskeiton, jonka nauttimisen jälkeen olikin aika mennä nukkumaan, sillä olimme sopineet lähtevämme maastoon jo aamuyöstä.

Kvarkush

18.6. heräsimme reippaina jo klo 00:40, kun kirjorastas aloitti laulunsa! Hannalle paukahti taas WP-pinna! Olimme jo hyvissä ajoin suunnitelleet retkeilevämme Kvarkushissa ainakin yhtenä yönä paljon aikaisemmin kuin mikään muu aiempi ryhmä, sillä haaveilimme löytävämme näin muutamia lajeja helpommin ja ehkä jopa jotain ekstraa, joten emme kääntäneet kylkeä vaan kipusimme ulos teltasta. Paul ja Felix olivat jo aamupalalla ja liityimme mekin joukkoon.

Yhden aikaan lähdimme Felixin perässä kipuamaan vuoren rinnettä ylöspäin. Pääosin kävelimme kivikkoista uraa pitkin, jossa virtasi vesi joen lailla. Felix kertoili kauhutarinoita siitä, kuinka edellisviikonloppuna Venäjä-päivän lomien aikaan paikalla oli ollut parisataa paikallista, joista osa oli ajanut 6-, 8- ja jopa 12-vetoisilla maastoautoilla tätä samaista uraa ylös vuorille ja siellä sitten ristiin rastiin rinteitä. Tämä meininki oli karkottanut mm. alueen korpit useiksi päiviksi muualle.

Lopulta olimme kivunneet ylös lumirajalle, jossa joki ei enää pauhannut niin kovaa, että saatoimme jopa alkaa kuulla ympärillämme laulavia lintuja. Kiivettyämme vielä muutamia satoja metrejä lumilaikun yläpuolelle saavuimme pusikkoalueelle, jonka reunalle kuului heti sinirinta sekä sen takana toinen kauniisti laulanut lintu – sen täytyi olla paikalta jo aiemmin löytynyt rubiinisatakieli! Kävelimme pusikkoalueen ympäri ja vaikka vielä oli varsin hämärää, löysin pian linnun laulamasta erään puskan latvasta. Koska vielä oli varsin tyyntä, hiivin lähemmäksi äänittämään lintua muiden jäätyä kauemmaksi. Ihmeen vähän lintu tuntui muita kiinnostavan – toki olihan meidän porukasta kaikilla laji hoidettuna jo kotimaastaan. Sain jonkinlaiset äänitykset otettua ja lintu oli koko ajan upeasti esillä, mutta kuvaamiseen oli vielä aivan liian hämärää. Niinpä lopulta lähdin kipuamaan muiden perässä kohti vuoren lakea.

Jatkoimme laen yli yhä vain länttä kohti matkalla mielestämme varsin oudossa biotoopissa laulaneita pikkukultarintoja ihmeteltyämme keskuslaaksoon, jossa jokivarressa oli myös komeat lumikerrokset. Laskeutuessamme jokea kohti lähti edestämme lentoon riekko ja kuulimme kapustarinnan ääntelyä, vilaukselta näkyivät ensimmäiset mustakaularastaat, joiden taksauksia olimme vasta kuulleet aiemmin ja kohta kuului edestämme viirusirkkalinnun laulu. Pääsimme ottamaan tästä piilottelevasti käyttäytyneestä linnusta muutamia dokumenttikuvia, mutta jatkoimme pian alemmaksi. Auringon noustua kunnolla vuorten takaa Felix päätti palata viirusirkkelille ja jatkaa siitä kuvaamaan rubiinisatakieltä. Me muut jatkoimme alas jokilaaksoon.

Pian löysimme lisää viirusirkkalintuja ja parhaimpaan paikkaan kuului jopa kolme tirisevää lintua. Niityiltä kantautui myös ruisrääkän sulosointu ja jokivarressa lauloi pari viitakerttusta. Jatkoimme jokivartta etelää kohti ja otimme suunnan kohti kaukana näkynyttä metsää kohti. Aika pian kuului edestämme tutun oloinen laulu ja itse olin jo varma lajista ennen kuin se löytyi näkyville – rubiinisatakieli. Yritimme kuvata tätä lintua aika pitkään, mutta se lauloi aivan käsittämättömän hyvin piilossa. Sain kyllä linnusta erinomaiset äänitykset!

Kävely kohti metsää jatkui vetisenä, mutta kuulimme vähän väliä lisää viirusirkkalintuja ja toiveissa oli kokeilla löytää metsästä mustakurkkurautiainen.

Lopulta metsän reunaan päästyämme alkoi kuitenkin taivaalle nousta kunnon ukkospilviä ja pian alkoikin sataa. Linnut olivat yhä sateessakin yllättävän hyvin äänessä, mutta ukkoset pakottivat meidät kuitenkin kääntymään takaisin kohti leiriä.

Kiiruhtaessamme kuulimme useita laulavia taigauunilintuja, pian jo kymmenennen viirusirkkalinnun ja lopulta erästä avointa ylänköniittyä lähes juostessamme, sillä paikka ei todellakaan ollut ukkosella turvallinen, kuulimme pari soidintavaa heinäkurppaa.

Laskeuduttuamme lopulta aivan läpimärkinä lumihankia pitkin rubiinisatakielipaikalle, sade yhtäkkiä lakkasi ja aurinko alkoi paistaa lämpimästi. Niinpä vaatteemme kuivuivat tuulenkin ansioista nopeasti. Tällöin Paul huomasi yläpuoleltamme taivaalta kurpan, joka näytti tekevän soidinsyöksyjä, mutta mitään ei kuulunut! Valitettavasti lintu tunnistui ulkonäöltä taivaanvuoheksi ja äänettömyyden arveltiin johtuneen märistä pyrstösulista. Koska rubiinisatakieltä ei heti kuulunut ja horisontissa kohosi yhä vain uusia ukkospilviä, lähdimme laskeutumaan jokea pitkin alaspäin.

Lopulta leiriin päästyämme olivat meillä jalat aivan rättipoikki väsyneet! Ruoka oli kuitenkin pian sovitusti valmiina, jopa etuajassa ennen puoltapäivää ja ruoan jälkeen oli päiväunien aika.

Iltapäivällä kävimme Hannan kanssa pienellä kävelyllä tien varressa, mutta havainnot jäivät tavallisiin sinipyrstöihin, lapin- ja idänuunilintuihin ja taigakirvisiin. Illalla Paul näki telttansa edustalla järripeipon ja peipon koirasristeymän, joka äänteli kuin karjalanpeippo, mutta paljon voimakkaammin. Me muut vain kuulimme linnun lyhyesti ennen kuin se hiljeni ja katosi. Kulorastaan aloittaessa surumielistä lauluaan, olimme valmiit taas nukkumaan jo klo 21 jälkeen. Iduli teki kyllä parhaansa pitääkseen meitä hereillä laulaessaan aivan telttamme yläpuolella, mutta eipä onnistunut.

19.6. heräsin aamuyöllä kertaalleen äänittämään telttamme lähellä laulanutta kirjorastasta. Olin kuitenkin niin töttöröö, etten edes teltan ovea avannut, vaan äänitin teltan sisältä makuupussissa selällään maaten. Eipähän ainakaan hyttyset päässeet tällä kertaa pilaamaan äänitystä.

Lopulta heräsin kolmelta ja Felix olikin jo lähdössä taas kuvaamaan rubiinisatakieltä. Itse äänittelin vielä teltan lähellä taigakirvistä ja kävin vielä jahtaamassa kirjorastasta, mutta en päässyt lintua näkemään, vaikka kuinka yritin hiipiä. Sain kuitenkin taas ihan kelpo äänitykset. Lopulta palasin klo 3:30 aamupalalle, ja Galina olikin herännyt laittamaan meille oikein maittavat eväät. Paulkin kömpi pian teltastaan ja neljän jälkeen olimme taas kipuamassa ylös vuorelle, me Hannan kanssa vähän vielä touhuamaan jäänyttä Paulia edellä.

Emme ehtineet monta askelta kivuta, kun huomasimme Paulin edellisiltana näkemän järripeipon ja peipon risteymän. Lintu äänteli vuoron perään ”hyit” ja ”hry” ja Hanna sai kuin saikin otettua linnusta jonkinlaiset kuvat, vaikka edelleen oli varsin hämärää. Lintu siirtyi pian jokivarteen laulamaan karjalanpeippomaista lauluaan, joka kuitenkin oli huomattavasti kovempi – järrimäisen voimakas. Koskien pauhun takia äänitykset jäivät kuitenkin vaatimattomiksi.

Ylös kivutessamme kuulimme pari mustapääkerttua ja näimme muutaman mustakaularastaan. Paul olikin jäljistä päätellen ohittanut meidät peipporisteymää jahdatessamme, joten Hanna päätti jatkaa tämän perässä kuvaamaan rubiinisatakieltä ja itse jäin vielä lumirajan tuntumaan äänittelemään taigakirvisiä ym.

Onnistuinkin saada hyvät äänitykset ja kivuttuani rubiinisatakielipaikalle, olivat Hanna ja Paul juuri saaneet hyvät kuvat rubiinisatakielestä, joita oli pusikossa ollut lopulta ainakin kaksi koirasta. Niinpä jatkoimme saman tien yhdessä kohti pohjoisen puoleisia huippuja.

Pian eräältä niityltä pomppasi kolme heinäkurppaa lentoon ja ohitettuamme ne, alkoivat ne myös soidintaa, kuitenkin puskien takana näkymättömissä. Urpiaisia, idänuunilintuja ja taigakirvisiä oli runsaasti, löysimme myös muutamia taigauunilintuja sekä pikkusirkkuparin pesineen.

Metsää kolutessamme kuulin viitisen säettä taviokuurnan laulua, mutta lintua ei löytynyt näkyville. Ja vaikka päivä oli todella kuuma, päätimme silti kivuta korkeimmalle rakkakivihuipulle katselemaan ja kuvailemaan maisemia. Sieltä takaisin alas laskeutuessamme kuulin taas taviokuurnan laulua ja komea koiraslintu löytyikin varsin kaukaa erään kuusen latvasta. Lintu kuitenkin nousi pian siivilleen ja jatkoi kauas. Onneksi Paulkin pääsi linnun näkemään varsin hyvin.

Palailimme alaspäin aika vauhdikkaasti ja lumilaikkujen alareunassa ollessamme plokkasin aivan yläpuoleltamme komean esiaikuisen maakotkan. Hanna oli hieman minua jäljessä, joten upeat kuvat jäivät valitettavasti saamatta.

Ural ridge

Olimme leirillä klo 11 aikaan ja tuntia myöhemmin syötiin taas kunnolla, jonka jälkeen purimme leirin ja yhden aikaan aloitimme matkan kohti Ural ridgeksi nimettyä vuoristokohdetta eli taas takaisin itään päin. Reilun tunnin ajomatkalla pysähdyimme ottamaan ryhmäkuvat Euroopan ja Aasian rajakyltillä. Ajaessamme näimme rajan molemmin puolin yhden kirjorastaan lähtevän lentoon tien varresta. Sitten olimmekin perillä ja pystyttämässä taas leiriä tällä kertaa Aasian puolelle.

Sinipyrstön, taigakirvisen ym. laulaessa taustalla saimme leirin taas pystyyn ja kohta oli taas pientä välipalaa tarjolla. Pian alkoi idänkäki puputtaa aivan käsittämättömän upeasti aivan vieressämme, mutta taas se lopetti aivan liian pian saadakseni kunnon äänityksiä. Varpushaukka näkyi retkipinnaksi ja sitten kävimme hieman kiipeämässä lähirinteessä ja löysimme pari asiatica-pähkinänakkelia. Leirillä pohjantikka rummutteli aktiivisesti, muttei löytynyt näkyville, kun Felix kävi sitä etsimässä.

Seiskalta taas syötiin ja kasin jälkeen olimmekin taas valmiit nukkumaan.

20.6. aamu oli järkyttävän kylmä! Ensimmäistä kertaa koko reissulla minulla oli todella ikävä sitä kotiin jäänyttä takkiani! Felixillä oli kuitenkin vaatetta riittävästi ja sainkin lainata tältä takkia, jotta tarkenin syödä klo 3:30 aamupuuroa.

Kävelimme metsän ääniä kuunnellen kohti parin kilometrin päässä olevia GPS-pisteitä, joilta edelliskesänä oli löydetty mustakurkkurautiainen tai pari ja lopulta seitsemän aikaan olimme pelipaikoilla. Rautiaisia, joita olimme jo muutamia kuulleet, löytyi täältäkin pari lisää, mutta mustakurkkurautiaista emme löytäneet. Olimme tietoisia, että saman kohtalon oli kokenut myös aiemmin paikalla ollut puolalaisporukka, mutta olimme silti olleet toiveikkaita.

Lopulta oli kuitenkin annettava periksi ja lähdimme palailemaan takaisin päin, sillä olimme sopineet ruokailun puolille päivin. Onneksi löysimme paljon nopeamman paluureitin leiripaikalle, jossa ei tarvinnut kiivetä lainkaan rakkakivikossa. Oikeastaan koko matkan kuljimme taas jonkinlaista mönkijäuraa pitkin ja havaittuamme lähes ainoaksi havikseksi naaras teeren, olimme lopulta leirillä jo klo 11:30.

Loppupäivän otimme varsin rennosti. Onneksi vihdoin saimme idänkäkiä näkyviin ja jopa jollakin lailla kuvattua sekä äänitettyä, kun yksi koiras ja kaksi naaraslintua pitivät orgioitaan aivan leirimme ympärillä. Edelleenkin ne kuitenkin olivat aivan järkyttävän arkoja sekä nopeita liikkeissään, joten kovin hääppöisiä tallenteita emme saaneet – jotain sentään.

Muuten havainnot jäivät pihapiirin lintuihin, joihin kuului myös hakkiperhe, jonka nuoriso päästeli välillä aivan kehrääjämäistä kerjuusurinaa. Käpy- ja pohjantikka suorittivat ylilennot ja sinipyrstö sekä taigakirvinen tuntuivat laulavan lähes kellon ympäri. Illallisen jälkeen olimme taas valmiit pehkuihin klo 20:00.

21.6. heräsimme taas kolmelta ja Galina oli jo tovin paukutellut kattiloissa meille aamupalaa. Idänkäki puputti nyt kauempana, joten kävin lyhyellä kävelyllä yrittämässä äänityksiä, mutta tuotokset jäivät lähinnä äänimaisemaäänityksiksi.

Aamupala oli klo 3:30 ja neljän jälkeen olimme taas koko porukalla kävelemässä vuorten yli. Käytimme nyt nopeampaa reittiä ja pian olimmekin jo laskeutumassa kohti samaa metsää kuin edellispäivänä. Pikkukäpylintuja ja vihervarpusia oli liikkeellä runsaasti ja muutenkin linnut tuntuivat olevan nyt paremmin äänessä. Pähkinähakkeja näkyi muutamia ja pikkusirkut ja taigauunilinnut lauloivat. Pari viirusirkkalintuakin löytyi ja pian taas ensimmäinen rautiainen.

Lopulta kävelimme ristiin rastiin isoa metsikköä, keskittyen kuitenkin etupäässä parhaimman oloiseen alueeseen, jonka sisällä edelliskeväiset havainnot oli tehty, muttemme löytäneet ainoatakaan mustakurkkurautiaista.

Jalkamme olivat jo aivan puhki, kun palailimme takaisin leiriä kohti, mutta paria mustakaularastasta sekä mehiläishaukkaa parempaa emme olleet löytäneet. Olimme takaisin leirillä puoliltapäivin ja Galina alkoi saman tien kokkailla meille ruokaa. Me puolestamme aloimme taas pakata tavaroitamme.

Ruokailun jälkeen hyvästelimme Felixin, jolla oli vielä muutama päivä vietettävänään alueella ja hän oli päättänyt pysyä tällä paikalla. Josko mustakurkkurautinen löytyisi kuvattavaksi edes Aasian puolelta? Me lähdimme palailemaan kuoppaista tietä kohti Severouralskia.

Reilun parin tunnin ajon jälkeen olimme taas lähtöpaikassamme, jossa Oleg oli jo meitä odottamassa. Hyvästelimme ja kiittelimme Leonidin ja Galinan ja pian olimme ajamassa kohti Serovia.

Tunnin pilkkikisojen jälkeen olimme Serovissa, jossa ajoimme rautatieasemalle, jossa Stanislavkin oli auttamassa kantamaan tavaramme, joita oli nyt enemmän kuin koskaan, sillä meillä oli puolalaisporukankin roippeita palautettavana Ekaterinburgiin Olegille. Saimme kamat aulaan ja hyvästelimme Olegin ja sovimme, että Stanislav palaa paikalle, kun junamme lopulta saapuu 5 tuntia myöhemmin. Itse jäimme kirjoittelemaan haviksia ja retkiraportteja sekä deletoimaan huonoja kuvia ym.

Aika kului lopulta yllättävänkin nopeasti ja junan saavuttua, saapui Stanislav nuoren pojan kanssa ja he auttoivat meitä kantamaan tavaramme junavaunuumme. Vaunussamme oli jo neljäskin matkustaja, joka yllättäen puhui jopa hieman englantia. Hänellä ei onneksi ollut paljon tavaraa mukanaan ja saimme taas sullottua tavaramme hyttiin ja lopulta klo 00:47 lähti junamme kohti Ekaterinburgia.

Saatuamme petivaatteet, olimme kaikki valmiit nukkumaan saman tien. Ja kohta nukuimme koko porukka kuin tukit

Taas Ekaterinburgissa

22.6. klo 8:21 olimme lopulta Ekaterinburgissa ja Olegin työkaveri Julia oli meitä vastassa. Oleg itse oli reissussa. Kantajien avulla saimme tavarat parkkipaikalle, josta löytyi iso tilataksi, jonka Julia oli varannut. Ajoimme ensin toimistolle, jonne kannoimme kaikki lainassa olleet tavarat ja hyvästeltyämme Julian, ajoimme taksilla kaupan kautta taas lentokentän viereiselle Lainer -hotellille.

Saatuamme huoneemme, oli kello jo sen verran paljon ja kelikin niin turkasen paahtava, että päätimme unohtaa lähiretkeilyn Airport marshesilla. Sen sijaan oli mahtava käydä suihkussa ja mennä nukkumaan pehmeään sänkyyn! Huoneemmekin olivat todella kuumat, mutta saimme jotenkin nukuttua. Herättyämme otimme vain muuten vain rennosti.

Kävimme illan aikana kahdesti syömässä hotellin ravintolassa ja iltakahdeksan aikaan hyvästelimme Paulin, jolla oli lento aikaisin seuraavana aamuna.

23.6. heräsimme Hannan kanssa klo 3:30 ja neljän jälkeen otimme taksin lentokentän edestä. Ilmeisesti tällä kertaa saimme aivan virallisen taksin, sillä takaisin hakemisen sopiminen ei onnistunut, vaan kyyti pitäisi soittaa keskuskelta. Emme antaneet tämän häiritä, vaikka tiesimme kyllä soittamisen ja paikkamme selittämisen puhelimitse olevan meille ylivoimaisen vaikeaa, vaan otimme suunnan taas Bolhsoy Istokin taakse tutulle Airport marshesille.

Kävelimme taas joen itäpuoleista polkua pitkin kohti kaatopaikkaa, mutta tällä kertaa lintuja tuntui olevan todella vähän. Tai ainakin ne olivat hyvin hiljaa! Sepeltaskuja, pari pensassirkkalintua ja yksi viirusirkkalintu, muutama pikkukultarinta sekä jokunen keltavästäräkki sentään nähtiin ja kuultiin. Rymysimme taas möykkyistä kasvillisuutta könyten pyrstötulkkupuskien lähelle, jossa Hanna asettautui piiloon kuvausvalmiuteen.

Reiluun tuntiin ei kuitenkaan kuvattavaksi tullut juuri muuta kuin pajusirkkuja. Kenttäkerttunen kävi lyhyesti näytillä mutta pyrstötulkkua ei nähty saati sitten edes kuultu. Kävelin itse kaatopaikan reunalle kiroten maailman vaikeakulkuisinta maastoa, kun yhtäkkiä edessäni äänteli pensaan latvassa komea pyrstötulkkukoiras. Viittoilin Hannan paikalle, mutta Hannan könyttyä paikalle, oli lintu jo tipotiessään.

Pari sitruunavästäräkkiä poseerasi hienosti, mutta kohta könysimme kaatista ympäri, mikä oli todella vikavalinta. Lasia ja kaikkea muuta epämääräistä jätettä oli aivan liikaa, joten kohta päätimme palata polulle.

Päivä oli lämpenemässä aivan järkyttävän kuumaksi ja hiki virtasi solkenaan, vaikka kävelimme aivan hissukseen. Lopulta kahdeksan aikaan meidän oli jo pakko alkaa kävellä takaisin tielle päin, sillä kuumuus ja kosteus olivat aivan liikaa.

Olimme suunnitelleet kävelevämme matkan varrella olleelle kaupalle tilaamaan taksia, mutta päätien varressa kävellessämme pysähtyi eteemme auto, josta nousi mies kiikarit kaulassa. Se oli puolalaisten kanssa reissussa ollut israelilainen Rami Mitzrami! Rami oli ollut myös aamuretkellä kosteikolla, mutta jossain hieman eri puolella kuin me ja nyt palaamassa hotellilleen – kuinka ollakaan Laineriin, jossa hän majoittui aivan naapurihuoneessamme! Olinkin ihmetellyt, kun naapurimme oli ollut aamulla samaan aikaan hereillä kanssamme. Saimme Ramilta kyydin ja matkalla näkyi reissupinnaksi mustapyrstökuiri, ja pian olinkin itse myöhäisellä aamupalalla hotellin ravintolassa.

Loppupäivän nukuimme ja otimme rennosti. Kävimme taas hotellin ravintolassa syömässä itsemme ihan ähkyyn ja pakkasimme kaikki tavaramme ja kympin aikaan kömmimme nukkumaan.

Kotia kohti

24.6. heräsimme taas klo 03:00 ja klo 03:40 olimme kävelemässä lentoasemalle. Seuraava tunti sitten jonoteltiin erilaisia leimoja, purettiin laukkuja, näytettiin passia, jonotettiin lisää leimoja, purettiin laukkuja, näytettiin passia jne., kunnes lopulta pääsimme lähtöaulaamme. Tuntia myöhemmin klo 5:50 lähti Finnairimme kohti Helsinki-Vantaata.

Lento oli nopeasti ohi klo 6:55 Suomen aikaa. Onnistuimme taas nukkua valtaosan matkasta. Isäni oli meitä vastassa ja koska meillä ei juuri ollut muuta vaatetta mukana kuin likavaatetta, päätimme lähteä ajamaan saman tien kohti kotia. Tipautimme isäni Tikkurilaan juna-asemalle ja ajoimme yhtä kyytiä aina Lappeenrantaan asti, jossa teimme pikastopin Askolan altailla, mutta reilua tuntia myöhemmin olimmekin jo kotona väsyneinä mutta reissuun erittäin tyytyväisinä!

Loppusanat

Yhteensä olimme reissussa havainneet 188 lintulajia, joista oli WP-pinnoja minulle ja Paulille neljä ja Hannalle kahdeksan. Kourallinen lajeja nähtiin vain Aasian puolella rajaa. Ehkä jopa hieman yllättäen emme kohdanneet koko reissulla mitään vastoinkäymisiä; jopa kaikki aikataulut pitivät täydellisesti. Valtaisa kiitos onnistuneesta reissusta Ural Expeditions & Toursin Oleg Demyanenkolle ja Julialle sekä muille meitä auttaneille, Alexanderille, Olegille, Stanislaville sekä Leonidille ja Galinalle. Kiitokset retkiseurasta Felixille sekä tietysti Paulille, joka myös oli retkemme pääasiallisesti suunnitellut ja pyytänyt meitä mukaan. Kiitos!

J.A.