Olin jo pitkään haaveillut kunnon meriretkestä jonnekin WP:n äärikolkkaan, sillä merilinnut ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja pinnalistallani oli vielä muutamia aukkoja täydennettäväksi merilintujen osalta, vaikka aika hyvä onni minulla oli merilintujen kanssa ollut. Syksyisiä merilinturetkiä on viime vuosina järjestetty mm. Madeiralla, Lanzarotella, Azoreiden Graciosalla, Pohjois-Espanjassa, Portugalissa sekä mm. Scilly-saarilla Englannissa. Olin ajatellut, että näistä pitäisi päästä useammallekin vuosien saatossa käymään, mutta Azoreiden Graciosalta järjestetyt retket olivat kuulostaneet aiempien vuosien havaintojen perusteella kaikkein houkuttelevimmilta. Azoreiden madeirankeijuthan edustavat mielenkiintoisia kesä- ja talvipesimämuotoja, jotka tultaneen splittaamaan omiksi lajeiksi Monteiro’s ja Grant’s Storm-Petreliksi ja lisäksi reissuilla oli havaittu kunnon tajunnanköyrijöitä kuten pikkukeiju joka vuosi ja kerran etelänkihukin. Azoreiden merireissuja järjestelivät vanhat ystäväni Richard Bonser sekä Peter Alfrey, mikä osaltaan lisäsi myös houkuttelevuutta osallistua juuri tälle reissulle. Niinpä buukkasin itseni hyvissä ajoin reissuun jo kevättalvella. Lopulta koko reissu oli jo maksettunakin jo keväällä, joten oli mukava vain odotella alkusyksyä.
Ja lopulta pitkä odotus oli ohi ja herätyskello soi aivan epäinhimilliseen aikaa ollessani jo vanhempieni luona Kirkkonummella, jonne olin saapunut viikonlopun viettoon…
28.8. En ollut onnistunut nukahtamaan yöllä lainkaan, mutta eipä parin tunnin unilla olisi luullut olevan niin väliäkään. Olin kuitenkin suunnitellut nukkuvani lennoilla. Kahden aikaan lähdin isäni kyydillä kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa ja ollessamme vasta kurvaamassa pihasta, sain tekstiviestin TAP:ilta eli portugalilaiselta lentoyhtiöltä, jonka lennolle olin menossa, että lentoni olisi pari tuntia myöhässä ja lisätietoa löytyisi TAP:in sivuilta, joille oli viestissä linkki. Mitään lisätietoa ei kuitenkaan löytynyt ja sivustolla lento näytti myös olevan yhä ihan ajallaan. Niinpä jatkoimme matkaa.
Lentoasemalle hieman ennen aamukolmea päästyäni tuli pian selväksi, että lento oli kuin olikin myöhässä ja reippaasti! Lennon uudeksi lähtöajaksi ilmoitettiin 6:30, mikä tarkoitti sitä, että mikäli lento olisi ajoissa ja kestäisi yhtä kauan kuin suunniteltua, olisi minulla Lissabonissa 25 minuuttia aikaa ehtiä Terceiran jatkolennolle.
Reilun neljän tunnin norkoilun ja kymmenien epäonnistuneiden nukahtamisyritysten jälkeen lennon lähtöaika muuttui vielä pariakymmentä minuuttia myöhemmäksi. Eli ei auttanut kuin toivoa, että myöhästymisen syyksi selvinnyt TAP:in Lissabonin lentoaseman turvallisuushenkilökunnan lakko olisi sotkenut myös muiden lentojen lähtöaikoja.
Lopulta lentoni lähti ja fiilikset olivat aika matalalla. Istumapaikkani oli vieläpä keskipenkissä, joten vaikka nukahdin jo ennen koneen nousua, rojahdin saman tien vieressä istuvan miehen olkapäätä vasten ja tämä ravisteli minut hereille. Lopulta jollain ihmeen keinolla onnistuin hieman nukkua, kun kallistin penkkiä niin paljon kuin pystyi. Niskat olivat aivan jäykkänä, kun lopulta laskeuduimme Lissaboniin. Laitoin heti puhelimen päälle ja ylläri-ylläri, sain tekstiviestin, että Terceiran lentokin oli myöhässä, mutta vain vartin – eli se oli juuri samaan aikaan lähdössä!
Aulassa minua ja muita jatkolentolaisia, joista kukaan muu ei ollut menossa Terceiralle, oltiin vastassa ja meille lätkäistiin uudet lentoliput sekä ruhtinaallinen 10 euron ruokalippu. Mitään ei pahoiteltu, saati selitelty. Ja oma lentoni oli sitten vasta klo 18:00 paikallista aikaa! Niinpä edessä oli taas leppoisa 8 tuntinen lentoasemalla!
Aika kului hitaasti, mutta pienen piristyksen koin, kun huomasin heti alussa, että istuin legendaarisen ”King” Eric Cantonan vieressä. Tämä lähti kohta Pariisin lennolleen ja jäin itse kuluttamaan aikaa. Jossain välissä kävin Pizza Hutissa syömässä ja kiertelin kauppoja kilometritolkulla edes takaisin ostamatta kuitenkaan yhtään mitään. Rahathan minulla oli vähissä edellisviikon autokauppojenkin takia.
Lopulta kello lähestyi kuutta ja koneemme boarding alkoi. Eihän tuo ollut yllätys, että tämäkin TAP:in lento lähti lopulta myöhässä, mutta vaikka istuin taas surkeasti keskipenkillä, onnistuin taas nukkumaan osan matkasta ja saamaan niskani yhä vain pahemmin jumiin.
Terceiran pinnabongausta
Laskeuduimme lopulta Terceiralle ja matkalaukkuni löytyi yllättävän nopeasti ja pihalle päästyäni nappasin saman tien taksin Teresinha hotellille. Taksi oli niin huonokuntoinen, että olin kiitollinen, että se kulki perille asti ja maksettuani kuskille 9,6 € sain hotellilta oikein mukavan huoneen.
Sitten oli aika laitella taas viestiä vanhalle ystävälleni Pierre-André Crochetille, jolle olin toki ilmoitellut aikataulumuutoksistani, sillä minun oli ollut tarkoitus retkeillä koko päivä (aamupäivä 11 asti, jolloin minun olisi oikeasti pitänyt saapua) hänen, Josh Jonesin sekä Hugo Touzén kanssa.
Viestin lähetettyäni lähdin etsimään, löytyisikö hotellilta muita tuttuja tai tuntemattomia retkelle osallistujia. Meidän oli ollut määrä tavata oppaamme Josh hotellilla klo 18:00 paikallista aikaa, jolloin itse olin ollut vasta Lissabon-Terceira lennon puolivälissä. Aulasta löytyikin ruotsalaiset Bosse Carlsson ja Hans Rudhe sekä luxemburgilainen Guy Mirgain, jotka olivat lähdössä syömään. Päätin lähteä heidän matkaansa.
Olimme kävelleet vain pikkumatkan Paul do Praian altaan noki- ja liejukanojen ja nurmikolla tepastelleen pronssi-iibiksen ohi katsomaan lastentarhan pihapuussa päivehtineitä paria sarvipöllöä, kun ”PAC” soitti ja kertoi, että he katselivat satamassa riuttatiiraa. Arvasin heti, että kyseinen lintu pitäisi päästä katsomaan, vaikka PAC ei sitä suoraan sanonutkaan, mutta otettuani jokin aika sitten splitatun amerikanriuttatiiran eli Cabot’s Ternin puheeksi, sanoi PAC, että heillä oli runsaasti kuvia linnusta ja jotain outoa siinä kyllä oli.
PAC lupasi, että he tulisivat hakemaan minut hotellilta, joten palailin hotellille ja pian PAC, Josh ja Hugo saapuivatkin vuokra-autollaan ja hepä eivät olleet vielä hotellilla käyneetkään. Heidän kannettuaan tavaransa huoneisiinsa, jatkoimme saman tien satamaan, jossa tiira oli ollut. Paikalle oli saapunut myös belgialainen David Monticelli, joka oli vahingossa buukannut itselleen toisen hotellin, vaikka tähän Archipelago Choisen kautta järjestettyyn retkeemme sisältyi yö Teresinhassa. Mutta vaikka samaisella langalla, jolla tiira oli ollut, oli yhä kymmeniä kalatiiroja sekä jokunen ruusutiira, ei riuttatiirankuvatusta enää näkynyt, vaikka odottelimme paikalla pimeään saakka. Muutkin havainnot jäivät merellä näkyneisiin keltanokkaliitäjiin sekä pikkukuoviin.
Niinpä palailimme hotellille, kävimme pikaisesti suihkussa ja lähdimme lopulta etsimään ravintolaa, sillä alkoihan sitä olla nälkä jo itse kullakin. Hyväksi muistamamme Pescadore ravintola oli valitettavasti sunnuntaisin suljettu, joten kävelimme rantakadun vartta toiseen tuttuun ravintolaan, jossa Bosse, Hans, Guy sekä David jo olivat odotelleet annoksiaan vaikka kuinka pitkään.
Saimmekin odotella annoksiamme toista tuntia, mutta meillä oli ainakin aikaa tutustua Hugon ottamiin tiirakuviin ja tiira todellakin näytti mielenkiintoiselta! Pikkuhiljaa aloimme varmistua, että kyseessä todellakin olisi WP:n ensimmäinen elossa havaittu amerikanriuttatiira. Aiemmat kaksi havaintoahan koskivat Briteistä sekä Hollannista kuolleina löydettyjä Amerikassa rengastettuja lintuja. Lopulta kaikki eivät meinanneet saada annoksiaan lainkaan ja olipa jollain kala aika raakaakin. Minun tilaamani mustekala oli kuitenkin herkullista!
Lopulta oli jo todella myöhä, kun palailimme hotellille ja pääsin nukkumaan ja kylläpä olinkin jo väsynyt!
Ja löytyyhän se
29.8. herätys olikin sitten aikaisin, sillä olimme päättäneet suunnata satamaan tiirajahtiin jo hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Josh kuskina suuntasimme ruotsalaisten ja Guyn kanssa satamaan noin klo 6:30 jolloin vielä oli varsin pimeää, mutta langalla näkyi heti runsaasti tiiroja. Josh lähti hotellille hakemaan toista autolastillista, johon kuuluivat hänen ohella jo tiiran nähneet PAC sekä Hugo. Valitettavasti kaikki langalla oleilleet tiirat olivat samankokoisia eikä poijuilta saati lennostakaan löytynyt kalatiirojen ohella kuin muutamia ruusutiiroja.
Ihmetellessämme missä David oli, sillä hän oli meinannut myös saapua satamaan jo pimeässä, Bosse tokaisi, että nyt tiira on langalla! Jostain sen oli onnistunut saapua paikalle meidän kenenkään huomaamatta! Ja koskapa olin itse katsellut edellisiltana runsaasti kuvia linnusta ja tankannut tällaisen talvipukuisen amerikanriuttatiiran tuntomerkkejä, oli lintu helppo todeta oikeaksi yksilöksi! Tummat tertiaalit paistoivat ja käsisulissa oli vain kapea valkoinen reunus, joka päättyi ennen sulan kärkeä. Päälaen tumma oli selvärajainen ja siinä oli vain vähän valkoista. Lintu oli myös varsin vähän kalatiiroja suurempi. Kohta linnun lennähtäessä erottuivat myös tummemmat kyynärsulat.
Katselimme lintua noin vartin yrittäen soitella ja viestitellä Davidille, että lintu oli paikalla. Lopulta tämä saapuikin, mutta tuolloin tiira oli jo lennossa ja lensi aina sataman aallonmurtajalle ja vilkun taakse katveeseen. Kaipa hänen kuitenkin onnistui lintu nähdä lintu omasta mielestään ihan pinnakelpoisesti? Tähän voisi todeta, että pinnan varmistumista saamme me muutkin varmaan hetken vielä odotella, sillä amerikanriuttatiiran määrittämisestä ei taida kukaan vielä tietää kovinkaan paljon, mutta mikäli tällä hetkellä määritysperusteina pidettävät tuntomerkit vain pitävät oikeasti paikkansa, on meidän lintumme kyllä amerikanriuttis.
Meillä muilla varhaisaamu oli sujunut ihan kuin olimme suunnitelleetkin, joten palailimme hotellillemme klo 7:30 alkavalle aamupalalle hyvillä fiiliksillä.
Terceiran kiertelyä
Hotellilla tapasimme paikalle juuri saapuneet ryhmämme loput jäsenet, jotka olivat aloittaneet retken jo edellispäivänä Sao Miguelin saarella ja tutustuneet saaren paikalliseen lajistoon paikallisoppaan Gerby Michielsenin johdolla. Kolmikko englantilainen Brian Gregory, hollantilainen Barti Brieffes sekä kanadalainen Heather Pantrey olikin minulle ennestään tuntematon. Näistä Heather oli vanhempi rouva, joka ei niinkään ollut lintuharrastaja, mutta todella kova reissaaja ja viimeiset vuodet hän oli reissannut pääasiassa vain luontoimmeisten mukana. Silti hieman epäilytti, että oliko hänellä aavistustakaan, mihin hän oli nyt lähtenyt mukaan, sillä lintuharrastajien merireissut ovat kuitenkin aika extremeä! Onneksi reissun aloitus kuitenkin oli kevyt ja ohjelmassa oli vähän muutakin kuin veneessä keikkumista.
Aamupalan jälkeen saapui hotellin pihaan autokyytimme eli paku sekä maastoauto kuskeineen ja pian suuntasimme takaisin satamaan. Paikalla ei kuitenkaan enää näkynyt kuin muutama tiira ja niinpä jatkoimme läheiselle Capo da Praian kahlaajalutakolle. Altailla oli tuttuun tapaan mukavasti kahlaajia, mutta laatu ei vielä ollut parhaimmillaan. Myöhemmin syksyllähän altaat vilisevät jenkkejä. Lutakoilta löytyi kuitenkin heti muutamia kanadantyllejä, joista kaksi oli vanhoja lintuja, jollaisia suurin osa meistä ei ollut aiemmin nähnyt. Kiertelimme allasta ja ynnäilimme paikalta yhteensä 4 kanadantylliä, tyllin, joitakin mustajalkatyllejä, pulmussirrejä, kuovisirrin, pikkusirrin, isosirrin, suokukon, karikukkoja, 2 tundrakurmitsaa, pikkukuovin, 5 mustapyrstökuiria, punajalkaviklon sekä 2 taivaanvuohta. Viiriäiset pytpyttivät, turkinkyyhkyjä viuhtoi ylitsemme, pari mustarastasta ja mustapääkerttua näkyi vallien reunapuskissa, pari virtavästäräkkiä tepasteli lutakon reunoilla ja pieni parvi vahanokkia lensi äännellen ohitsemme. Sää oli mitä mainioin ja minusta alkoi pahasti tuntua siltä, että olin kantanut mukanani aivan liikaa lämpimiä vaatteita, mutta eihän sitä koskaan tiennyt minkälaiseksi sää muuttuisi, kun olisimme merillä…
Kahlaajia tarpeeksi katseltuamme suuntasimme saaren sisäosia kohti ja seuraavan stopin teimme Cabriton altaalla. Tällä keinotekoisella altaalla näkyi tietysti joka paikan etelänharmaalokkeja, mutta seurana näillä oli selkälokki sekä naurulokki. Altaalla kellui myös joku omituinen ankankuvatus sekä yksinäinen tukkasotka.
Sitten jatkoimme tulivuoriylängölle, jossa katselimme hetken metsänreunassa saalistaneita lepakoita ja kuuntelimme paikallisten azorienpeippojen omituisia ääniä. Jatkoimme tietä vielä ylemmäs tasangolle, jossa hajaannuimme maastoon etsimään endeemiä perhoslajia, jollaisia pian löytyikin. Kyseessä oli Hipparchia azorina niminen harmaa, vaatimattoman näköinen heinäperhostyyppinen päiväperhonen, joka lensi tuulessa turhankin vauhdikkaasti ja laskeutui aina kasvien kätköön ja vieläpä siivet supussa, joten kuvat lajista jäivät vaatimattomiksi.
Autopaikan viereiseltä lutakolta löysimme myös amerikkalaisia Ishnura hastata nimisiä hyvin pieniä neidonkorentoja, jotka ainakin itseltäni olisivat jääneet huomaamatta, sillä ne olivat vain parin sentin pituisia ja parin millin paksuisia, eikä niitä huomannut ellei kävellyt aivan nenä maassa. Näitä partinogeneettisesti lisääntyviä korentoja on Azoreilla ainoastaan naaraista koostuva populaatio ja kyseessä onkin maailman ainoa tällä tavalla lisääntyvä esiintymä.
Olimme suunnitelleet jatkavamme retkeä aina Angra do Heroismon kaupunkiin asti, mutta kello tikitti sellaista tahtia, että päätimme alkaa palailla kohti Praia de Vitoriaa. Pointsasimme vielä matkan varrelta retkipinnoihin hippiäisen, joka Tercairalla on eri alalajia, inermis kuin Sao Miguelilla olleiden jo näkemät.
Lopulta palailimme hotellille hakemaan jo aiemmin pakkaamamme ja hotellin respan viereiseen huoneeseen jättämämme matkalaukut ja suuntasimme satamaan odottamaan laivaa. Satamassa oli melkoinen ryysis ja mistään ei saanut mitään informaatiota, mikä laiva milloinkin oli lähdössä ja minne. Eikä vajaan tunnin odottelun jälkeen näyttänyt lainkaan siltä, että viideltä mikään laiva olisi lähdössäkään yhtään mihinkään. Lopulta laituriin saapui komea virtaviivainen paatti, joka kuitenkin oli lähdössä Sao Miguelille. Pian tämän perässä saapui meidän suuri laivamme, jonka nimi Joshilla onneksi oli tiedossa. Ja lopulta ennen kuutta nousimme laivaan ja tietysti suoraan ylös ja ulos aurinkokannelle ja tuntia tiedossamme olleesta aikataulusta myöhässä eli kuudelta laiva lähti matkaan kohti Graciosaa.
Laivalla
Merellä ei alkuun näkynyt kuin keltanokkaliitäjiä, etelänharmaalokkeja sekä joitakin kalatiiroja. Ulommas päästyämme näin muutaman lentokalan pikaisesti, mutta sitten ei näkynyt enää muuta kuin keltanokkaliitäjiä. Keli oli ehkäpä liiankin hyvä, sillä maininkeja ei juuri ollut ja tuulesta ja tyrskyistähän merilinnut pitävät. Staijailimme kuitenkin antaumuksella ja lopulta yritys palkittiin, kun ensin näkyi pari nokiliitäjää, sitten pienikokoinen liitäjä, joka valitettavasti oli liian kaukana, mutta näytti lähinnä kääpiöliitäjältä ja sitten näkyi vielä tyrskyliitäjäkin. Näimme myös kaukana merellä komeasti pomppineita valaita, jotka tunnistuivat kuvista pohjoisatlantinnokkavalaiksi (Mesoplodon bidens).
Ollessamme jo aika lähellä kolmetuntisen matkamme päätepistettä eli Graciosaa, löytyi illan jo hämärtäessä mereltä muutamia madeirankeijuja. Yhtä keijua päästiin katsomaan ihan hyvin ja sillä erottui sulkasatomerkkejä siivillä ja kevyesti lovipäinen pyrstö eli kyseessä oli Graciosan endeemi ns. Monteiro’s Storm-Petrel eli kesäkaudella Azoreilla pesivä madeirankeiju, joka erottuu lähinnä juuri sulkasadon ajoittumisen sekä pyrstön avulla talvisin samoissa koloissa pesivistä Grant’s Storm-Petreleistä.
Vihdoin Graciosalla
Lopulta rantauduimme Graciosalle Praian satamaan, jossa meitä oli vastassa kontaktihenkilömme Rolando sekä hänen erittäin hyvää englantia puhunut kaverinsa. He olivat järjestäneet meille ruokailun läheisestä ravintolasta, sillä normaalisti saaren kaikki ravintolat menivät kiinni jo yhdeksältä tai viimeistään kymmeneltä, ja nyt laivan oltua tunnin myöhässä, emme enää olisi tällä aikataululla niihin ehtineet. Ensin ajoimme kuitenkin hotellillemme Santa Cruziin, jossa yllättäen kaikille ei ollutkaan omaa huonetta ja niinpä me majoituimme samaan huoneeseen Joshin kanssa. Tapasimme hotellilla ainakin omaksi yllätyksekseni vielä yhden retkellemme liittyvän jäsenen eli hollantilaisen Marc Guytin, joka oli saapunut Graciosalle jo aiemmin. Hän kuitenkin oli jo syönyt, joten kannettuamme tavaramme huoneisiimme, me muut suuntasimme taas Praian lähistöllä sijainneelle Green Light ravintolalle.
Ravintoloitsija oli aivan loistotyyppi ja tervetuliaismaljan jälkeen saimme tilattua maittavat ateriat ja itsekin sain oikein hyvän kala-annoksen. Ruoan päälle saimme vielä jälkkärihedelmät ja lopulta pääsimme palailemaan hotellille, jossa olimme puolen yön tietämillä ja olihan mukava päästä nukkumaan.
Ensimmäinen meriretkipäivä
30.8. aamupala oli 7:30 ja sen jälkeenkin oli vielä mukava hieman löhötä huoneessa ennen kuin suuntasimme käyttöömme saamallamme pakettiautolla kohti satamaa. Ongelmana vain oli ettemme kaikki mahtuneet kerralla autoon. Niinpä suuntasimme ensimmäisellä lastilla lähisatamaan, jossa Rolando olikin paikalla. Mutta Rolandopa ei ollutkaan lähdössä kanssamme merelle vaan kävi ilmi, että olimme jopa aivan väärässä satamassa. Meidän olisi pitänyt taas ajaa Praiaan asti. Onneksi saimme kuitenkin Rolandon auttamaan kyydeissä ja pääsimme näin kohtuu nopeassa aikataulussa kaikki Praiaan. Siellä saimme vielä tovin odotella venettämme, joka lopulta saapui kapteenin ja apupojan ohjaamana ja pääsimme vihdoin lastaamaan tavaroitamme veneeseen. Lopulta pääsimme merille, vaihteeksi taas tuntia myöhässä alun perin sovitusta aikataulusta. Kyydissä oli myös apupojan tyttöystävä.
Alkuun linnusto oli taas tuttua lokkia, kalatiiraa ja keltanokkaliitäjää, mutta tunnin verran vauhdikkaasti ulkomerelle ajeltuamme näimme ensimmäisen isoliitäjän ja kohta perään tyrskyliitäjän sekä ensimmäiset jonkin sortin madeirankeijut. Emme kuitenkaan vielä hidastelleet ennen kuin näimme ensimmäiset merinisäkkäät. Näitä paria pullokuonodelfiiniä (Tursiops truncatus) pääsimme katsomaan aika läheltä ja seurailimmekin veneellä jonkin aikaa, kunnes päätimme jatkaa yhä vain ulommas merelle, kohti yhteensä lähes parin tunnin ajon ja 34 kilometrin päässä Graciosalta sijaitsevaa kohdettamme eli Bank of Fortunen merenalaista harjannetta.
Reilun tunnin ajeltuamme oli veneessä ensimmäinen merisairas, vaikka merenkäynti oli verrattavissa kesähelteisellä Saimaalla liplutteluun. Eikä kyseessä yllättäen ollut kukaan ryhmästämme vaan apupojan tyttöystävä, joka aloitti ”chummauksen” hyvissä ajoin. Kukaan meistä ei raaskinut kertoa hänelle, että onneksi merireissua oli enää jäljellä sellaiset 8 – 9 tuntia…
Lopulta olimme perillä Bank of Fortunen matalikolla, jossa siis meren alla oli tulivuorisaari ja jossa muutamien vuosien meriretkien kokemuksella merilinnut, etenkin keijut, viihtyivät. Niinpä Josh ja PAC aloittivatkin ”chummauksen”. Rolando ja kumppanit olivat järjestäneet meille kunnon kalamössöt, jota alettiin lappaa mereen. Tämän erittäin pahalta haisevan, kalaöljyyn sekoitetun mössön oli tarkoitus houkutella paikalle merilintuja, joilla on erittäin hyvä hajuaisti. Pian veneemme ympärillä näkyikin aaltojen pinnalla öljyläikkä, mutta valitettavasti itse ”chum” oli hieman vääränlaista koostumukseltaan eikä se juuri kellunut. Mainittakoon, että mössömme oli täysin eläinperäistä eli emme suinkaan saastuttaneet merta millään tavalla, vaikka pikkuhiljaa ajellessamme tuulen ja aallokon mukana laikku laajeni koko ajan.
Eipä mennyt kuin hetki, kun ensimmäinen madeirankeiju saapui chumille. Ja kuvaajat alkoivat tietysti kuvata lintua, joka kävi välillä ihan mukavan lähelläkin kääntymässä. Aivan odottamaani tyyliin lintu ei kuitenkaan käyttäytynyt, sillä olin toivonut keijujen saapuvan aivan veneen vierelle lekuttelemaan ja hakemaan kalapaloja. Pikkuhiljaa kun keijuja oli paikalla jo muutamia, oli selvää, että ne lähinnä lentelivät edestakaisin välillä chumilla käyden ja vain aika ajoin ne lensivät aivan veneen vierestä. Ja sen verran vauhdikkaita lentäjiä ne olivat, että veneen keinuessa ja vieläpä kuvaajien liikkuessa edestakaisin ja tietysti vähän väliä muiden kuvaajien eteen, oli kuvaaminen erittäin haastavaa ainakin tällaiselle erittäin kokemattomalle järkkärikuvaajalle, jolla oli vaimon kamera lainassa.
Muutamia keijuja nähtyämme olimme vakuuttuneita, että olimme nähneet niin kesäpesivää Monteiro’s Storm-Petreliä sulkasatoisine siipineen ja lovipyrstöineen kuin talvipesivää Grant’s Storm-Petreliä aivan tuoreine ja ehjine siipisulkineen sekä tasapäisine pyrstöineen. Eroa oli hieman myös lintujen tummuudessa, siipien pituudessa ja lentotyylissäkin. Mutta valtaosassa tilanteita oli määritys vain madeirankeijutyyppinen lintu ja toivottiin linnusta saatavan sellaisia kuvia, että niistä olisi myöhemmin hyvä tarkentaa määritystä.
Silloin tällöin veneen ohitti vauhdikkaasti myös okunen yksittäinen keltanokkaliitäjä tai isoliitäjä ja kamerat säksättivät sarjatulta. Ajelehdittuamme aikamme, olimme lopulta öljyläikän ulkopuolella, josta palailimme läikän alkuun, josta taas tuulen mukana ajelehdimme pikkuhiljaa läikän halki lintuja kuvaillen, toistaaksemme saman taas uudelleen.
Iltapäivän ollessa jo pitkällä olivat merilinnut välillä syystä tai toisesta täysin kateissa, jolloin ajelimme hieman edestakaisin etsien lintuja, mutta palasimme lopulta alkuperäiselle paikalle. Hiljaisina hetkinä rankasta ja haisevasta sekä auringonpaahteisesta chummaustyöstä vastanneet PAC ja Josh pulahtivat pariin otteeseen uimaankin ja kuvia ehdittiin ottaa chumille saapuneesta selkälokistakin. Mutta ei hiljaiseloa kauan riittänyt, sillä löysin itse kiikareilla kaukana merellä lentäneen keijun, joka näytti täysin tummalta. Muutkin löysivät linnun nopeasti ja heidänkin mielestään lintu näytti lupaavalta, mutta valitettavasti se ei koskaan tullut yhtään lähemmäksi. Lopulta määritys oli jätettävä auki, sillä emme olleet nähneet lintua tarpeeksi hyvin. Linnun muoto ja lentotyyli eivät kuitenkaan sopineet lainkaan tyrskyliitäjälle, joita olimme nähneet muutamia. Haaveenamme olleen pikkukeijun varma määrittäminen olisi kuitenkin vaatinut parempaa havaintoa.
Hieman harmittamaan jääneen tummakeijuepisodin jälkeen kului taas aikaa ennen kuin vihdoin kuului PAC:in huuto: ”Wilson’s Storm-Petrel” ja aaltojen välissä matalalla lensi lyhyt- ja pyöreäsiipisempi ja laajemmin valkoyläperäinen, selvempisiipilaikkuinen ja pitkäjalkainen etelänkeiju, jota olinkin jo odotellut elislistalleni! Lintu ei kuitenkaan alkuun kauan ollut näytillä, mutta lensi lopulta kertaalleen veneen ohitse ja vieläpä samaan aikaan, kun veneen ohitse lensi myös nokiliitäjä.
Taas tovin hiljaiselon jälkeen PAC löysi kaukaa tumman keijumaisen linnun, joka kuitenkin lensi koko ajan suoraan poispäin. Päätimme singahtaa veneellä sen perään ja pysyimmekin sen perässä jonkin aikaa, muttemme koskaan päässeet yhtään lähemmäksi. Parin saamamme huonon kuvan perusteella tämä lintu kuitenkin oli ennemmin tyrskyliitäjä.
Lopulta meidän oli pikkuhiljaa lähdettävä palailemaan takaisin päin. Pysähdyimme vielä kuvaamaan selkälokin seurassa uiskennellutta isoliitäjää, jota tovin kuvailtuamme näimme merellä komeita valaan puhalluksia! Ajoimme paikalle ja kyseessä todellakin olivat tällä kertaa isot valaat! Jo puhalluksista laji määrittyi kaskelotiksi ja pääsimme kuvaamaan ja katselemaan näitä mukavan läheltä! Puhallusten äänet kuuluivat hienosti! Kaskelottihan on suurin hammasvalas ja isommat koiraat saattavat olla jopa 16 metrin mittaisia! Kyllähän olivat komeita!
Ja ei tässäkään vielä kaikki, sillä aika pian kaskelottien jälkeen löysimme toisen valasparin ja pääsimme kuvaamaan hanhennokkavalaita lähietäisyydeltä.
Praian lähellä kiertelimme vielä hetken saarta, jossa oli useita vuosia pesinyt nokitiira, mutta havainnot jäivät kala- ja ruusutiiroihin. Lopulta yhdeksän ja puolen tunnin meriretki oli ohi ja palasimme satamaan. Havaintolistallemme oli kertynyt 15 isoliitäjää, 4 nokiliitäjää, 5 tyrskyliitäjää, 6 turhan kaukaista pienempää kihua, etelänkeiju, yhteensä noin 30 madeirankeijua ym. Satamasta suuntasimme suoraan tuttuun ravintolaan syömään. Tällä kertaa tarjolla oli herkullisia liharuokia. Aterioinnin jälkeen oli mukava palata hotellille pitkän päivän päätteeksi nukkumaan.
Toinen meriretkipäivä
31.8. olimme suunnitelleet lähdön merille aikaisemmaksi, mutta taas oli ilmassa epäselvyyttä, kummastako satamasta matkaan lähdettäisiin ja miten satamaan taas koko porukalla päästäisiin? Oletus kuitenkin oli, että taas oli ajeltava Praiaan ja niinpä ruhtinaallisen aamupalan jälkeen Josh lähti heittämään ensimmäistä autolastillista satamaan. Yllättäen pihaan kurvasi tuolloin Rolandon hyvää englantia puhunut herramieskaveri, joka sitten kuskasikin muun porukan satamaan.
Tuuli oli nyt huomattavasti navakampi, joten kiersimme Praian saaren vain kertaalleen ja todettuamme tiirojen tarkemman tarkkailun mahdottomaksi, jatkoimme taas suoraan kohti Bank of Fortunea. Heti alkumatkasta linnusto vaikutti lupaavalta, kun ylitsemme lensi tunturikihu ja merellä näkyi useitakin isoliitäjiä.
Nyt kalamössö oli tehty koostumukseltaan paljon paremmaksi, sillä seassa oli enemmän leipää, popcornia ja muuta kelluvaa. Hajukin tuntui siinä määrin pahemmalta, että hajun ja merenkäynnin aiheuttaman rynkytyksen yhteisvaikutuksesta aloin itse voida hieman pahoin. Edellispäivänä olin selvinnyt ilman minkäänlaisia tuntemuksia ja luotto korvan taakse laittamaani Scopoderm laastaria kohtaan oli kasvanut. Laastarin luvattu 72 tunnin vaikutusaika alkoi kuitenkin epäilyttää, kun pikkuhiljaa oloni vain huononi ja huononi. Otin lääkitystä vahvistaakseni myös Postafen pahoinvointipillerin, mutta eipä olo vieläkään kohentunut. Lopulta näytin ilmeisesti sen verran huonovointiselta, että Guy tarjosi minulle myös inkivääripillereriä ja kuinka ollakaan, liekö triplavaikutus vai ehkä hieman aivan ulkomerellä tasaantunut merenkäynti vaikuttanut siihen, että oloni alkoi pikkuhiljaa kohentua. Varmasti vaikutuksensa oli myös sillä, että olimme lopulta saapuneet taas pelipaikoille ja keijuja ja isoliitäjiä lenteli ympärillämme selvästi vilkkaammin kuin edellispäivänä.
Ja eipä paikalla ehditty olla kauan, kun ylitsemme lensi taas tunturikihu ja lähes heti perään Hugo plokkasi viistäjän! Kapverdenviistäjä (feae) suhahti aivan veneemme takaa ja palasi onneksi suorittamaan vielä upean ohilennonkin, joten kaikki saivat linnusta hyviä kuvia! Pian ohitsemme lensi taas yksi tunturikihu ja hetken madeirankeijuja kuvattuamme tupsahti jostain chumille pari etelänkeijua, joiden tanssahtelua vedenpinnalla oli upea seurata! Lajisto oli kerta kaikkiaan monipuolista!
Parhaimmillaan chumilla oli kymmenkunta madeirankeijua ja isoliitäjiä suhahteli tuon tuosta aivan veneemme ohitse. Kamerat siis rätisivät yhtenään ja vaikka vene yhä keikkui sen verran pahasti, että ainakaan itse en oikein pystynyt edes kiikareita käyttämään, oli alkumatkasta ollut paha olo tiessään.
Venettämme kävi katsomassa myös iso porukka delfiinejä (Delphinus delphis), jotka uivat parhaimmillaan aivan veneemme alitse. Juuri kun homma oli hieman tasaantunut ja lintuja tuntui olevan hieman vähemmän, huusi Josh: ”Swinhoes Storm-Petrel”! Ja pikkukeiju löytyi nopeasti lentämässä ensin suoraan meitä kohti, mutta kohta se kääntyi veneen taakse eikä oikein kukaan ehtinyt saada siitä kuvaa. Itse roiskin kuvia Bossen takana istuessani kurottamalla vain kameraani lintua kohti ns. lonkalta. Lintu näkyi vielä hetken veneen toiselta puolelta ja kaikkien onnistui se nähdä, mutta yllättäen vain Hugo ja ihme kyllä meikäläinen onnistui saamaan siitä kelvollisia kuvia.
Tunnelma oli korkealla, sillä kaikki olivat saaneet eliksen lajista, joka oli ehkä kuitenkin ollut kaikilla toivelistalla kaikkein korkeimmalla, sillä odotukset lajin näkemiseksi olivat suuret – olihan laji havaittu kaikilla viidellä Graciosalle järjestetyllä meriretkellä ja vieläpä aina juuri Bank of Fortunella.
Hetken veneessä oli seestynyt tunnelma eikä kukaan oikein edes kuvannut mitään, mutta lopulta aloimme taas kuvata ympärillämme pörränneitä madeirankeijuja. Ja saapuipa veneemme vierelle isoliitäjä iskentelemaan ja seuraamaan venettämme ja tämä veijari poseerasi niin komeasti, että siitä saatiin lopulta niin komeat kuvat, että saatoimme hyvillä mielin lähteä palailemaan Graciosaa kohti jo hyvissä ajoin.
Bank of Fortune oli todellakin tarjonnut parastaan, sillä havikseen oli kertynyt jo arviolta 40 madeirankeijua, 55 isoliitäjää, 10 nokiliitäjää, tyrskyliitäjä sekä jo aiemmin mainitut herkut. Herkkuihin saatiin paluumatkalla vielä lisäystäkin, kun plokkasin kiikareilla kaukaisen viistäjän, joka ei koskaan tullut kovin lähelle, mutta saatiin silti tunnistettua kapverdenviistäjäksi.
Tuuli oli yhä niin voimakas, että Praian tiirakiertely jäi taas lyhyeksi ja lopulta olimme takaisin satamassa jo viideltä. Suunnitelmissamme oli huilailla hetki hotellilla ja suunnata vielä veneellä lyhyelle iltaretkelle. Palaillessamme kohti hotellia, kurvasimme pikkumutkan Praian kaupungissa, jossa saaren ainoassa keinotekoisessa vesilutakossa näimme paikalla jo vuosia olleen mandariinisorsan.
Iltaretkellä kiertelimme Praian saarta toivoen löytävämme nokitiiran mutta ei sitä valitettavasti löytynyt. Olimme jostain saaneet tiedon, että yksi lintu olisi nähty vielä viikkoa aiemmin ja että pari ei olisi tänä vuonna pesinyt lainkaan. Niinpä aloimme epäillä, olisiko tämä nähtykään lintu enää paikalla. Havainnot jäivät siis kalatiiroihin, muutamiin ruusutiiroihin, pariin pikkukuoviin, karikukkoihin sekä harmaahaikaraan.
Palailimme maihin jo ennen kahdeksaa ja suuntasimme hotellin ravintolaan syömään. Valitettavasti ravintolan esitys ei ollut kovinkaan kaksinen, mutta onneksi lopulta kaikki saivat syödäkseen ja tälläkin ruoalla nälkä siirtyi.
Illalla oli mukava ottaa hieman rennommin ja saada vihdoin ihan kunnon pituiset yöunet.
Kolmas meriretkipäivä
1.9. satamaan kuljettiin kahdessa vuorossa Joshin toimiessa taas kuskina. Merillekin päästiin vihdoin aikataulun mukaisesti ja toiveet jonkin yhä vain paremman lajin näyttäytymisestä olivat korkealla.
Meri oli taas lähes tyyni ja aivan avomerelläkin oli todella lämmin. Lisäksi näkyvyys oli aivan uskomaton ja näimme jopa neljä Azoreiden saarta, kun Picon tulivuorisaarikin näkyi komeasti Sao Jorgen takaa.
Lintuhavainnot jäivät olemattomiin, kunnes lopulta parkkeerasimme Bank of Fortunelle, jossa näkyi heti ensimmäinen madeirankeiju. Chummaus aloitettiin taas välittömästi ja kohta muutama keiju oli taas kiertelemässä venettämme.
Kuviin osui taas niin Monteiro’s kuin Grant’s Storm-Petreleitä, mutta muuten lintuja oli niin vähän, että kuvia otettiin jopa roskalinnuista kuten etelänharmaalokkinuorukaisista ja keltanokkaliitäjistäkin.
Aika kului lähinnä auringosta nauttien ja kameroiden muistikortteja pikkuhiljaa keijukuvilla täytellen, kunnes lopulta Marcin kanssa kiinnitimme yhtä aikaa huomiota kahteen peräkkäin lentäneeseen keijuun, joista toinen näytti tasatummalta. Taas pikkukeiju! Linnut saapuivat yhä vain meitä kohti ja lopulta kurvasivat kohtalaisen läheltä venettämme ja kaikki saivat nähdä linnut hienosti ja kuviakin tuntui kameroiden rutinasta päätellen syntyvän. Ja linnut myöskin jäivät chumille kiertelemään, joten siirryttyämme niiden perässä hieman lähemmäksi, pääsimme näkemään ja kuvaamaan niitä kohta vielä uudemmankin kerran.
Mutta kohta pikkukeiju oli taas kadonnut samaan tapaan kuin muutkin keijut aina vain yhtäkkiä tuppasivat katoamaan ja saimme taas tyytyä madeirankeijuihin sekä huomattavasti edellispäivää vähälukuisempiin isoliitäjiin, joista yksi laskeutui taas seuraamaan venettämme ja lopulta sitä ruokittiin kalapaloilla vain noin 1,5 metrin päästä!
Lopulta kaikki tuntuivat saaneen madeirankeijukuvia riittävästi ja lähdimme palailemaan rantaa kohti. Isoliitäjiä olimme arvelleet nähneemme vain kymmenkunta lintua, madeirankeijuja 20 ja tyrskyliitäjiä 2, joista toista pääsimme katselemaan hieman paremmin paluumatkalla. Lajisto ja lintumäärät olivat siis olleet aika vaisuja edellispäivään verrattuna.
Päivän aikana olimme tehneet taas merielukkahaviksiakin, kun näimme sinihain (Prionace glauca) lyhyesti aika lähellä venettämme ja pääsimme katselemaan raitadelfiiniparven (Stenella coeruleoalba) pomppimista mutta valitettavasti aika kaukaa.
Ollessamme palailemassa kohti Praiaa oli meressä aivan uskomattomat määrät keltanokkaliitäjiä, joiden kuvaamiseen satsattiin, sillä niistä saatiin nyt niin uima- kuin lentokuviakin. Praian saarikin kierrettiin taas nokitiiran toivossa, mutta turhaan. Lopulta olimme satamassa jo kahden aikaan.
Ehdin käydä lyhyellä kävelylläkin hotellin lähimaastossa ja muutamassa kaupassa, joista kolmannesta sain vihdoin kylmää juomista. Mutta pian olikin sitten aika palailla taas satamaan.
Kauhuksemme veneessä ei ollut lainkaan mitään kalaherkkuja linnuille tarjottavaksi. Onneksi Rolando säi järjestettyä jostain laatikollisen muikuntapaisia kaloja ja niinpä raritoiveemme saivat taas uutta nostetta.
Suuntasimme kiertelemään Baixon ja Praian pikkusaarten ympäristöön ja tavoitteenamme oli kuvata Monteiro’s Storm-Petreleitä paikassa, jonne niiden piti kokoontua illalla ennen kuin ne lentäisivät saarille pesimäkoloilleen, mutta emme lopulta nähneet kuin yhden yksilön ja muutkin havainnot jäivät muutamaan isoliitäjään.
Lopulta suuntasimme kiertelemään Praiaa ja PAC sekä Josh pilkkoivat muikkuja paloiksi ja viskoivat niitä tiiroille, mutta vain kalatiiroja sekä joku yksittäinen ruusutiira saapui kaloja noukkimaan. Lopulta kalalaatikko oli tyhjä ja oli aika palata satamaan.
Illalliselle menimme tuttuun Green Lightiin, jossa isäntä otti meidät taas avosylin vastaan ja ruokaa odotellessamme saimme myrkyttää itseämme erilaisilla toinen toistaan pahemmilla alkomahoolijuomilla. Ruoka kuitenkin oli taas maukasta ja sitä todellakin oli riittävästi! Lopulta palailimme hotellille lepäämään.
Rolando saapui taas ruokailun jälkeen kuskaamaan osaa porukasta hotellille ja toi tullessaan huonoja uutisia. Seuraavaksi illaksi oli luvattu myrskyä, eikä merelle olisi todennäköisesti asiaa edes aamulla, sillä kuskimme eivät voineet ottaa riskiä ja viedä ryhmää merelle, myrsky kun voisi nousta niin nopeasti.
Graciosan kiertelyä
2.9. Aamupalan jälkeen oli ymmärtääksemme sovittu, että Rolando saapuisi kertomaan meille päivän ohjelmasta. Sää oli yhä aivan uskomattoman kaunis, joten elättelimme vielä toiveita merelle pääsemiseksi. Puolen tunnin odottelun jälkeen ihmettelimme, että mitäköhän olimme taas ymmärtäneet väärin ja kun oli kulunut tunti, päätti Josh kilauttaa kaverille. Ylläri oli melkoinen, kun saimme puhelimeen vastanneelta vaimolta tiedon, että Rolando oli sukeltamassa!
Niinpä ilmassa lenteli hieman ärräpäitäkin, kun me emme nyt oikein tienneet mitä tehdä. Meille oli luvattu, että mikäli merelle ei ole asiaa, niin meille tuodaan käyttöön toinenkin auto, että me kaikki mahdumme kerralla liikenteeseen, mutta autoa ei kuulunut eikä näkynyt. Lopulta kuitenkin jotenkin selvisi, että autohan oli ollut parkissa avaimet sisällään koko aamun! Informaatiokatkoksen takia me olimme menettäneet aamusta jo puolisentoista tuntia!
Lähdimme sitten porukalla kiertämään saarta eli tutustumaan maisemiin sekä tietysti katsomaan, löytyisikö saaresta mitään lintuja ihan tavallisten paikallisten lajien lisäksi.
Teimme ensin pari stoppia rannoilla, mutta havainnot jäivät karikukkoihin ja pikkukuoviin. Stoppasimme vielä mm. Farol da Ponta da Barcan majakalla, ennen kuin suuntasimme saaren keskiosiin tulivuorikraatterille. Furna Do Enxofre Caldeira nimisen kraatterin sisäpuolelle ajettiin pienen tunnelin läpi ja kuten arvata saattaa kraatterin sisäpuoli oli todella vehreää! Kartassa näkyi pieni kraatterijärvikin, mutta lutakko oli nyt täysin kuiva. Kanarianhemppoja, tiklejä, azorienpeippoja, sepelkyyhkyjä ja mustarastaita nähtiin, muttei mitään sen yllättävämpää.
Kraatterin nähtävyys oli luola, johon pääsi tutustumaan 3,5 € lipun informaatiokeskukselta ostettuaan. Itse kipaisin muutaman muun ohella tietysti luolaan tutustumaan ja aika syvälle maan alle kiertäneiden portaiden päässä avautuikin oikein komea luola! Luola oli aika hienosti valaistu, joten paikka oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Aivan luolan perällä oli pieni fumarolikin eli kiehuva mutalutakko, joka tuttuun tapaan haisi rikiltä eli mädältä kananmunalta.
Kivuttuani takaisin ylös maan pinnalle, otettiin keskuksella hetken aikaa rennosti ja lähdettiin sitten jatkamaan saaren kieroa. Lopulta pieni Graciosa oli kierretty aika nopeasti. Saaripinnoja oli kertynyt aivan odotetusta lajistosta; virtavästäräkki, hiirihaukka, turkinkyyhky ym.
Sitten suuntasimme lentoasemalle, jonne päästyämme Josh lähti vielä muutaman muun kanssa hakemaan matkatavaroitamme hotellilta. Iltakuuden jälkeen oli sitten edessä lento Terceiralle.
Kunnon sekoilua
Terceiralle laskeuduttuamme hyvästelimme Sao Miguelille samalla koneella jatkaneet ryhmäläisemme ja asemalla niin ruotsalaiset, ranskalaiset kuin Marckin ottivat vuokra-autot. Me hyppäsimme Guyn kanssa Marcin kyytiin ja suuntasimme tietysti suorinta tietä satamaan! Ja siellähän se amerikanriuttatiira istuskeli taas langalla, mutta autosta noustuamme se nousi saman tien lentoon ja lensi kauas vilkun taakse, eikä palannut illan jo hämärtäessä.
Niinpä jatkoimme hotelleillemme. Guy oli ruotsalaisten kanssa tutussa Teresinhassa, mutta me muut olimme varanneet huoneita läheiseltä, hieman halvemmalta Brancolta. Tai ainakin niin olimme luulleet tehneemme, sillä minulle ei ollutkaan huonetta varattuna. Olimme kiireessä varailleet Marcin läppärillä minulle huonetta Graciosalla lentoa odotellessa ja mokailleet, sillä lopulta selvisi, että minun huoneeni olikin varattu hotellista nimeltään Branco II ja tämä hotelli sijaitsee parin kymmenen kilometrin päässä! Onneksi hotellit olivat saman perheen omistuksessa, joten alkuhämmennyksen ja sekoilun jälkeen sain idean, josko jostain löytyisi lisäsänky joko Marcin tai ranskalaisten huoneeseen ja homma hoitui hienosti, sillä ranskalaisten huoneessa oli valmiiksi kolme sänkyä!
Hieman huoneissa virkistäydyttyämme PAC tilasi meille pöydän tutusta Pescador ravintolasta ja varmisti, että saatoimme mennä paikalle vielä iltayhdeksän jälkeen ja pian lähdimme kävelemään ravintolalle.
Ruotsalaiset ja Guy olivatkin jo pöydässä istumassa ja pian pääsimme tilailemaan herkkuruokia. Olimme jo saaneet todella herkulliset annoksemme, kun PAC:illa soi puhelin ja häneltä kysyttiin, että missä me oikein olimme? Hetken sekoilun päätteeksi selvisi, että soittaja piteli meille yhä pöytää varattuna ja oli jopa käännyttänyt ihmisiä ravintolan ovelta. Häntä tietysti huoletti, olimmeko tulossa syömään lainkaan? PAC selitti, että täällähän me olimme jo pöydässä syömässä, mutta lopulta selvisi, että ravintola oli väärä… Itse asiassa saarikin oli väärä… Pöytävarauksemme oli samannimisestä ravintolasta Sao Miguelin saarella! Kylläpä nolotti! Pescadorin ruoka oli lähes parasta, mitä olen koskaan syönyt ja sitä todellakin oli riittävästi. Niinpä oli lopulta hyvä asettua mahan viereen nukkumaan.
Aamu Terceiralla
3.9. hieman huonosti kuumassa huoneessa nukutun yön jälkeen tapasimme taas koko porukan tutussa paikassa eli satamassa. Aamu oli jo valjennut jokin tovi aiemmin ja paikalla ei ollut kuin ihan muutama kalatiira, muut olivat jo merellä kalassa.
Sää oli tuulinen ja sateinenkin, joten suuntasimme seuraavaksi aamukahville läheiseen Cafe Europaan, josta jatkoimme sitten Capo da Praian altaalle.
Heti oli selvää, että altaalle oli saapunut lisää lintuja, sillä tyllejä ja pulmussirrejä oli runsaasti ja aivan lähialtaalla käppäili myös keltajalkaviklo sekä palsasirri. Tarkempi altaiden syynäys tuotti myös 4 kanadansirriä, 2 valkoperäsirriä ja pari uutta kanadantylliä, mutta muuten linnusto oli samaa kuin edelliskäynnillä.
Minulla ja Guylla oli lento iltapäivällä, joten Marc, jolla oli vielä parikin päivää lomailua jäljellä Terceiralla, lupautui kuskaamaan meidät lentoasemalle.
Koska meillä oli vielä muutama tunti aikaa ennen kuin meidän piti olla kentällä, kiertelimme vielä satamaa sekä Praia de Vitorian rantoja ja kävimme myös Paul do Praian altaalla sekä sarvipöllöjä katsomassa, ennen kuin lopulta Marc heitti meidät lentoasemalle.
Kotio
Lentomme Lissaboniin lähti lopulta ajallaan ja Lissabonissa hyvästelin Guyn, jolla ei ollut pitkäkään odotus, mutta minulla oli kolmisen tuntia aikaa kulutettavaksi. Kävin taas syömässä ja lopulta lentoni Helsinkiin lähti klo 21:25.
Olin taas Helsingissä aamuyöllä klo 3:30 puoli tuntia etuajassa ja isäni oli taas suostunut noutamaan minut Kirkkonummelle, jossa rojahdin kunnon aamu-unille ja heräsin vasta päivällä. Rennosti otetun päivän sekä pienen iltapäiväretkeilyn jälkeen ajelin lopulta illalla Parikkalaan, jossa oli taas edessä paluu arkeen.
Minulla oli koko vuosi 2014 mennyt ilman mitään ulkomaan reissua ja syksy oli jo aluillaan eikä minulla ollut vieläkään mitään reissusuunnitelmia. Lomia olin pitänyt vain noin viikon, joten mahdollisuus oli pitempäänkin reissuun. Koskapa en ollut saanut tietoa vapaista paikoista suomalaisten majoituspaikoissa Azoreiden Corvolla, päädyin lopulta kysymään Facebookissa, tietäisikö joku ulkomaalaisista ystävistäni mahdollisesti vapaata paikkaa minkälaisesta majoituksesta tahansa. Yllätys oli suuri, kun vain tuntia myöhemmin ruotsalainen Stefan Ettenstam, johon olin tutustunut edellissyksyisellä Corvon reissulla, vastasi ja ilmoitti, että hänellä olisi kahden hengen huone varattuna ja toinen paikka vapaana!
Tämän jälkeen hommat etenivät nopeasti! Stefan oli suunnitellut olevansa Corvolla 8.-21.10. ja niinpä aloimme pian varailla lentolippuja. Laskin että itselläni oli lomapäiviä hieman pitempäänkin reissuun, joten varasin lopulta lentoni Corvolle 8.-24.10. Ruotsista oli suorat lennot Sao Migueliin ja koskapa itsekin sain halvimmat lennot sinne, oli helppo päättää, että lentäisimme ensin Sao Migueliin, josta sitten Corvolle. Ajattelin myös, että koska olin jo pari kertaa ollut pari päivää Terceiralla kahlaajia katsomassa, oli jopa todennäköisempää, että minulle olisi jokin pinnalaji tarjolla Sao Miguelilla.
Lopulta kun reissu alkoi lähestyä, saimme tietää, että Sao Miguelista oli löytynyt preeriaviklo (Willet). Sitten laskettiin enää päiviä ja ihme kyllä kahlaaja pysyi tukevasti paikoillaan, joten lopulta, kun reissuun lähtö oli käsillä, olivat toiveet korkealla, että ainakin yksi kova pinna olisi tulossa.
Matkaan
Maanantaina 6.10. olin vielä töissä, mutta työpäivän jälkeen pakkasit tavarani autoon ja lähdin ajamaan kohti etelää. Kurvasin matkan varrella Taipalsaaren Kyläniemeen, jossa oli edellispäivinä nähty useita leveäpyrstökihuja. Perillä törmäsin yllättäen Suojarinteen Potuun, joka oli pari lepyä nähnytkin.
Staijailimme vielä reilun tunnin, muttemme nähneet enää ainoatakaan kihua. Lopulta minun oli lähdettävä jatkamaan matkaa kohti Kirkkonummea. Iltayhdeksän jälkeen olin perillä vanhempieni luona ja aika pian olin nukkumassa, sillä aamulla oli edessä todella aikainen herätys.
Willet
7.10. heräsin aamukolmelta ja isäni kyyditsemänä olin Helsinki-Vantaan lentoasemalla jo neljän tuntumassa. Portille talsittuani tapasin Santamaan Markun, joka oli matkaamassa samalla lennolla Lissabonin kautta Sao Miguelin saarelle Azoreille. Lento lähti ajallaan klo 5:30 ja itse nukuin lähes koko lennon ja heräsin vasta koneen laskeutuessa Lissaboniin. Portilla tapasimme hollantilaisen Thierry Jansenin sekä belgialaisen David Monticellin ja vihdoin klo 11:55 (paikallista aikaa) lähti lentomme Ponta Delgadaan.
Laskeuduttuamme Ponta Delgadaan Thierry lähti suoraan taksilla kohti ETAR:in vedenpuhdistamon rantaa. Meidän muiden piti hakea matkatavarat ja sitten suuntasimme taksilla Davidin hotellille, joka sijaitsi vain 100 metrin päässä rannasta. Saimme Markun kanssa jättää tavaramme Davidin hotellin aulaan ja pian olimme kävelemässä rantaan. Perille päästyämme Thierrykin vasta saapui paikalle, hänen taksikuskinsa oli ollut melkoisen paljon hitaampi kuin meidän rallikuskimme, jolle David oli sanonut, että meillä oli kiire!
Rannassa törmäsimme pariin ranskalaiseen lintuharrastajaan, jotka olivat olleet Sao Miguelilla jo pitempään ja he olivat kohdelajimme preeriaviklon jo hoitaneet edellispäivänä. Seurasimme heitä paikalle, jossa lintu oli oleskellut, mutta lintua ei heti näkynyt vakiopaikallaan haisevan laskuojan varressa. Kohta ranskalaiset kuitenkin löysivät kaukoputkella linnun kaukaa rantakiviltä nukkumasta. Hoidimme pikaisesti pinnan pois ja lähdimme kävelemään lähemmäksi. Lopulta pääsimme hyvin lähelle ja kuvaamaan lintua oikein antaumuksella! Tämä WP-suurharvinaisuus ei pahemmin meistä tai muistakaan ohikulkijoista välittänyt vaan nukkui alle kymmenen metrin päässä rannasta kivellä vain välillä hetkeksi heräten ja itseään pikaisesti sukien. Pari kertaa ohi lentäneet kalatiirat hyökkäilivät jostain syystä kahlaajavieraan kimppuun, jolloin saimme parhaat kuvaustilaisuutemme. Vain pari kertaa se lennähti kiveltä toiselle paljastaen hienot siipikuvionsa.
Lopulta kuvailimme lintua pitkälti toista tuntia nähden myös pari isosirriä, suosirrin, silkkihaikaran sekä ohi muuttaneen tuulihaukan, ennen kuin päätimme lähteä Markun ja Thierryn kanssa ansaituille pinnaoluille sataman terassille. David jäi yhä vain kuvaamaan vikloa.
Palatessamme rantaan oli preeriaviklo siirtynyt laskuojan varteen ja David oli hyvissä asemissa sitä kuvaamassa, joten jatkoimme Markun kanssa hakemaan tavaramme. Thierry oli jo suunnannut lentokentälle, sillä hän jatkoi saman tien Terceiralle. Yllättäen Davidin hotellin omistaja tarjosi meille kyydin omalle hotellilleni Alcidesille.
Alcidesille päästyämme saimme todeta, että hotelli oli täynnä, joten Markun, jolla ei ollut huonetta jo buukattuna piti siirtyä naapurihotelliin. Minulla oli paikka kolmen hengen huoneesta Stefanin ja Suomesta aikanaan Ruotsiin muuttaneen Seppo Haaviston kanssa He olivat saapumassa vasta iltalennolla. Otettuamme hetken rennosti tapasimme Alcidesin omassa kehutussa ravintolassa, jossa söimme kunnon pinnapihvit. Olin itse jo nukkumassa, kun Stefan ja Seppo saapuivat vasta yömyöhään. Heidän lentonsa oli lähes pari tuntia myöhässä. Loppuyö menikin sitten ”ruotsalaisten” kuorsausta kuunnellen.
Corvolle
8.10. heräsimme seitsemältä ja vaikka ulkona satoi, päätimme skipata aamiaisen ja kävellä saman tien noin 10 minuutin kävelymatkan rantaan hoitamaan ”Willetiä” Stefanille ja Sepolle. Perille päästyämme ei lintua näkynyt missään, joten pienen odottelun jälkeen hajaannuimme kävelemään lähirantojen kivikoita tutkien, josko lintu olisi taas nukkumassa jossain piilommassa? Lintua ei kuitenkaan löytynyt ennen kuin olimme kävelleet takaisin ETAR:in edustan jokivarteen, jonne lintu yhtäkkiä lennähti jostain ja ruotsalaiset pääsivät tuulettamaan elistä. Päätimme sitten palata hotellille aamiaiselle, jonka jälkeen palasimme taas taksilla rantaan, jossa viklo oli yhä ojan varressa mutta hankalasti aika kaukana ja vastavalossa. Stefan lähti liukastelemaan rantakiviä pitkin lintua kuvaamaan ja onnistuikin päästä ihan mukavalle hollille ennen kuin sama taksikuskimme saapui meitä hakemaan vähän sovittua aikaisemmin. Rannassa olimme taas nähneet parit iso- ja pulmussirrit, suosirrin, karikukkoja, tyllin sekä silkkihaikaran. Haimme vielä matkatavarani hotellilta (muiden matkatavarat olivat jo menossa suoraan määränpäähämme) ja jatkoimme taksilla lentoasemalle.
Klo 13:20 lähti koneemme Faialin Hortaan, jossa kone täyttyi lintuharrastajista. Mukana olivat mm. vanhat reissukaverini Petri Kuhno, Tero Toivanen sekä Janne Kilpimaa, WP-pinnakärki Ernie Davis sekä monta muuta tuttua ja muutama uusi tuttavuus. Sitten jatkoimmekin Corvolle, reissumme pääkohteeseen, jossa oli jo viikon ajan ollut WP-pinnamiehiä ja miehitystä olisi paikalla koko lokakuun ajan. Itsellänikin oli mukavat 16 saaripäivää edessä.
Klo 15:25 laskeuduimme Corvolle ja yllättäen saarella ei edelleenkään ollut mitään bongattavaa. Tämä oli jopa Sepolle ensimmäinen kerta, kun lentokentältä ei heti tarvinnut singahtaa jonnekin. Saarella oli ollut jopa niinkin hiljaista, että miehittäjiä oli lähdössä Terceiran kautta Sao Miguelissa käymään hoitaakseen rämekurppelon ja preeriaviklon – vaikka kaikki kyllä tiesivät Azorien retkeilyn tärkeimmän säännön: ”Never leave Corvo!”. Koskapa bongattavaa ei ollut, saatoimme matkatavaramme saatuamme suunnata kukin majoittumaan tahoilleen. Minulla ja Stefanilla oli varattuna yksityismajoitus kirkon yläpuolella sijainneelta kämpältä, johon tuli myös pari saksalaista harrastelijaa. Tapasimme kämpän isännän Fernandon sekä tämän englantia edes jonkin verran puhuneen tyttären Veran ja meille tarjottiin kämpän perimmäinen, todella pieni ja ahdas huone, johon ahdoimme matkatavaramme. Koska olimme kuulleet, että kauppa on auki vain iltapäivä viiteen, suuntasimme sitten kauppaan ostamaan retkieväitä ja juomisia. Sitten selvittelimme vielä aamiaiskuviotamme, joka oli täysin epäselvä, vaikka meille oli kyllä sellainen luvattu. Veran asenne tuntui olevan sellainen, että: ”Sen kuin tungette Comodoron hotellille aamupalalle”. Itse ajattelin, ettei sellainen mitenkään tulisi kyseeseen, joten kävimme juttelemassa asiasta Comodorolla Kathy Ritan kanssa ja pyysimme paikallisia selvittämään asiaa keskenään. Lopulta retkeily jäi meiltä vain pikaiseen peltokävelyyn sekä rannalla kököttäneen kapustahaikaran bongaukseen. Iltakahdeksalta kokoonnuimme kylän yläpuolella kaatopaikan lähellä olevaan hallirakennukseen illalliselle. Ruoka oli simppeliä mutta hyvää ja sitä oli todellakin riittävästi ja 10 euron hintaan sisältyivät juomatkin, joten ainakin itse olin paikkaan tyytyväinen.
Tuli pinna
9.10. heräsimme seitsemältä ja koska aamupalasta ei ollut vieläkään mitään tietoa, olimme lopulta suuntaamassa Comodoron hotellille, josta taksikyydit ylös tulivuorisaaren rinteille ja laaksoihin oli sovittu kahdeksaksi. Ollessamme jo lähdössä tuli isäntämme yhtäkkiä pihaan ja ilmoitti, että meille olikin aamupala katettuna. ”Katt” oli auttanut meitä ja ollut yhteydessä isäntäämme ja näin kaikki olisivat tyytyväisiä, kun Comodoroonkaan ei tunkisi ylimääräisiä aamupalan ruinaajia. Aamupalamme oli oikein hyvä ja saimme retkievääksi vielä perin tuttuja ”bread with cheese and ham”.
Kahdeksalta olivat aamuvirkuimmat harrastajat taksijonossa ja Hiaceja oli käytössä jopa kolme. Niinpä kaikki halukkaat pääsivät ylös ja suuntaamaan joko ylätietä Reservoirille tai Caldeiraan, keskitietä aina Lighthouse valleylle tai alatielle, jonka päätepysäkki oli Cantinhon laakso. Me, kuten moni muukin, suuntasimme heti Lighthouse valleylle, sillä siellä oli edellispäivinä oleillut eksoottinen vierailija – tunturipöllö!
Komppailimme Lighthouse valleyn läheisiä rinteitä isolla porukalla aika pitkään, mutta pöllöä ei valitettavasti löytynyt. Lopulta lähdimme varsin suomalaisvoittoisella porukalla palailemaan tietä pitkin takaisin päin. Keli oli varsin sateinen, joten laskeuduimme Da Ponten laaksoon, jossa pääsi tiheän metsikön suojassa parhaiten sateelta suojaan. Olin itse laskeutunut lähes laakson pohjalle asti, kun saimme tiedon, että Tennessee valleysta oli löytynyt tulitangara! En oikein tiennyt reittejä tälle paikalle, joten päätin kiivetä ylös metsää pitkin, jotta pääsin seuraamaan saaren paljon paremmin tuntevaa Seppoa paikalle. Tielle päästyämme alkoi sataa kaatamalla, mutta onneksi saimme lopulta liftattua lava-autokyydin Comodoron isännältä Manuelilta ja niin olimme pian kylän yläpuoleisen rinteen Miradouro-näköalapaikalla, josta lähti polku ylös rinteeseen kohti Tennessee-laaksoa. Laakso oli saanut nimensä siellä havaittujen Tennessee Warblerien (kanadankerttulien) mukaan, jollaisen olin itse käynyt päivän pikabongausreissun yhteydessä paikalla nuijaamassa vuonna 2011. Seurasin polulla nopeasti kiivenneitä Christian Lethiä sekä Kuhnoa ja lopulta näimme yläpuolellamme porukan, jotka olivat paikalle päässeet ennen meitä. Välissämme oli kuitenkin sankka karhunvatukkakasvusto, jonka läpi meidän piti kulkea. Aika pian totesimme homman toivottomaksi ja lähdimme alakautta kiertämään piikkipensaikkoa. Lopulta pääsimme porukan luo ja saimme tiedon, ettei lintua ollut sankan sateen aikana havaittu. Onneksi sade kohta loppui ja pian hieman meitä ylemmäksi kiivennyt Christian huusi näkevänsä linnun. Olin itse hieman tämän alapuolella, mutta välissämme oli korkea kivimuuri sekä sankat karhunvatukkapuskat. Rynnin silti pensaiden läpi muurille, jossa totesin molempien jalkojeni olevan täysin piikkioksiin kietoutuneena. Ihme kyllä selvisin jotenkin muurilta alas ja Christianin luo ja lopulta löysin kauniin keltaisen, mustasiipisen tulitangaran puskan latvustosta piilottelemasta. Muutkin pääsivät pian luoksemme ja vaikka lintu vähäksi aikaa taas piiloutui, saimme sen houkuteltua atrapilla esiin useampaankin kertaan ja kaikki pääsivät ihastelemaan ja kuvaamaan tätä harvinaista amerikanvierasta lähietäisyydeltä. Kuhno sai lajista 700. WP-pinnansa ja eliksen sai moni muukin!
Porukkaa valui paikalle vielä pitkään, mutta lintu pysyi mukavasti hallinnassa, joten lähdin lopulta kävelemään jo takaisin alas kylälle päin. Kengät aivan läpimärkinä kävin vielä kaupassa ennen kuin kävin kämpillä vaihtamassa kevyempää vaatetta ja sandaalit jalkaan ja suuntasin vielä satamaan kuvaamaan siellä viihtyneitä valkoperä- ja pikkusirriä. Jatkoin vielä lyhyelle meristaijillekin, jonka saaliina oli kolme delfiiniä sekä tietysti tuhottomasti keltanokkaliitäjiä.
Ruokailusta palattuamme aloimme molemmat Stefanin kanssa tuntea itsemme sairaiksi. Vatsa oli aivan sekaisin ja lopulta itseäni alkoi oksettaa. Minulla menikin sitten koko yö isoon luuriin vuoroin norjaa ja paštua huutaen.
Välipäivä ihan syystä
10.10. Olin nukkunut ehkä vartin ja Stefankin oli yhä heikkovointinen, vaikka oli selviytynyt taudista paljon minua vähemmällä, mutta emme silti meinanneet antaa periksi. Niinpä aamupalan katselun jälkeen olimme kävelemässä takseille. Lopulta kuitenkin järki voitti ja päätimme jäädä alas kiertelemään peltoja ja kylän lähipaikkoja. En ehtinyt montakaan askelta ottaa, kun aloin tuntea itseni niin sairaaksi, että päätin palata kämpille lepäämään. Onneksi aamun aikana ei ylhäältä kuulunut uutisia harvinaisuuksista, joten saatoin nukkua rauhassa. Päivällä kävin lyhyellä kävelyllä lentokentän ympäri. Ollessani puolivälissä olin kuitenkin niin katki-poikki, että olin jo aikeissa tilata taksin takaisin kämpilleni. Palattuani taas punkan pohjalle, oli osa porukasta palannut kylälle ja kun Willetin bongausporukka sekä kourallinen uusiakin saapujia oli kiertämässä lähipaikkoja, alkoi walkie-talkie huutaa vuoroin punarintakardinaalia, indigopeippoa, heinäturpiaalia, punasilmävireota sekä tulitangaraa ym. Onneksi minulla oli jo kaikki nämä lajit hoidossa, joten saatoin tyytyä kääntämään kylkeä surkean kovassa ja narisevassa punkassani. Illalla sentään kykenin ruokailuun mutta eipä ruoka juuri vieläkään maistunut. Painuinkin kämpille nopeasti nukkumaan.
Philadelphia Flyer
11.10. Elämä alkoi taas voittaa, vaikka olo oli vieläkin aika voimaton. Edellispäivänä saapuneiden Kalle Larssonin ja Seppo Järvisen seurassa nousimme taksista Poco da Aquan yläosissa ja laskeuduimme todella hitaasti, vähän väliä puskia tuijottamaan pysähtyen alaspäin aina keskitielle asti. Olimme juuri hetkeä aiemmin törmänneet tanskalaisiin Jens Hanseniin ja Tommy Frandseniin ja olin jopa itse kieltänyt heitä löytämästä ylempää mitään, sillä en jaksaisi millään juosta ylämäkeen, kun radiopuhelimesta kuului Tommyn ääni – he olivat löytäneet aivan pari sataa metriä yläpuoleltamme kanadanvireon – siis puskista, joista olimme juuri edellisen tunnin tuijottaneet! Singahdimme paikalle, mutta linnun oli nähty lentävän aika kauas isoon pusikkoon, joten seurasimme tietysti perässä. Pian paikalle tulivat kaikki muutkin lähistöllä olleet ja piiritimme pusikon huolella. Lintu kuitenkin oli kaiketi jo tiessään, sillä sitä ei enää löytynyt, vaikka etsimme pitkälti toista tuntia. Itse näin vilaukselta ylilentäneen tulitangaran, jonka Mika Bruun kuvasi alempana tiellä – oli uusi yksilö!
Lopulta annoimme periksi ja aikeenamme oli suunnata johonkin kylän suunnassa sijaitsevista jokilaaksometsistä, kun kuulimme epäselvän viestin, josta sai selvää vain sen, että Fojosta oli löytynyt jotain. Lähdin itse saman tien kävelemään alatielle ja Fojoa kohti ja pääsinkin pian perille North Fojon alaosaan, jossa oli iso joukko porukkaa jo asemissa – paikalla oli nähty ilmeisesti samainen kanadanvireo. Hybridi-Seppo eli Haavisto laittoi atrapin soimaan ja kuinka ollakaan pienen odottelun jälkeen Stefan huomasi jonkin linnun liikkuvan aivan edessämme olevassa yksittäisessä puskassa – ja siinä se oli, kaunis kanadanvireo! Lintu siirtyi pian puskan takana oleviin metsikön reunapuihin, mutta pysyi pitkään hienosti näytillä, joten kaikki onnistuivat lopulta linnun näkemään.
Kun olin ihastellut kanadanvireota riittämiin, lähdin tyytyväisenä Palojärven Hannun kanssa kävelemään kylää kohti. Kävin taas kaupassa, jonka jälkeen kiertelin vielä peltoja ja bongasin taas kerran löytyneen heinäturpiaalin, joka viihtyi nyt ison varpusparven seurassa kapverdeläispelloilla. Illalla kokoonnuttiin taas ruokailuun ja nukkumaan menin aikalailla rättiväsyneenä.
Päivä jollaista on odotettu
12.10. nousimme Kallen ja Seppo J:n kanssa taksista Do Vinten kohdalla ja könysimme rinnettä pitkin lopulta oikean reitin löydettyämme isoon rinnemetsään. Sitten alkoikin sataa oikein kunnolla, joten vaikka tovin liukastelimme jyrkillä rinteillä etsien toivomiamme rastaita maanrajasta ja kerttuleita ym. latvustoista, ei havaintoja kertynyt mistään muusta kuin perinteisistä mustarastaista, kanariahempoista, peipoista ja mustapääkertuista. Palattuamme tien varteen syömään eväitä, kuului lälläristä viesti jossain olevasta mahdollisesta tiaiskerttulista. Itseltäni laji puuttui pinnoista, joten lähdin heti kävelemään kohti pohjoista ja lopulta sainkin paremmin kuuluneen viestin, jossa kerrottiin linnun näkyneen South Fojon alaosissa. Pidin kiirettä ja pääsin pian piknik-paikalle, jossa oli jo muita lintua hakemassa. Sain kuulla, että vain yksi puolalainen oli nähnyt linnun vilaukselta ja määritys oli siis yhä vain mahdollinen tiaiskerttuli. Kipusin itsekin metsään etsimään lintua havaintopaikan lähistöltä, mutta mitään ei meinannut löytyä. Lopulta laskeuduin takaisin piknik-alueelle istuskelemaan ja odottelemaan, josko atrapin soitto tuottaisi paremmin tulosta. Atrappia soiteltiin aika ajoin lyhyitä pätkiä, mutta kun mitään ei meinannut löytyä, alkoi osa jo lähteä muualle kiertelemään. Itse päätin pysyä paikalla niin kauan kuin vain joku edes jaksaisi soitella atrappia. Tämä kannatti, sillä Seppo H:n taas kerran soitettua atrappia, kuulin päältämme tiksauksen ja näin vilaukselta pienen kerttulin lentävän ylitsemme. Näin mihin puuhun lintu tippui takanamme, mutten ihan tarkkaa kohtaa. Onneksi vieressäni seissyt Kalle oli myös tarkkana ja löysi linnun puun latvasta ja tiaiskerttulihan se oli! Kalle sai linnusta muutaman kuvankin ennen kuin se lensi taas ylitsemme ja takaisin Fojon metsän reunaan. Siinä se oli vielä muutamaan kertaan näytillä mutta katosi ennen kuin paikalta poistuneet ehtivät palata.
Lintua yhä etsiskellessämme lensi jo toista kertaa ylitsemme kurppa, jonka kuitenkin nyt näin paljon ensimmäistä vilausta paremmin ja se näytti täydelliseltä amerikantaivaanvuohelta! Ihmeeksemme lintu laskeutui tielle aivan lähellemme ja pääsimme näkemään sen maassa ja kuvaajat kuvaamaan oikein ruudun täydeltä. Lintu oli kuin olikin jenkkipässi! Lintu kuitenkin otti ritolat turhan pian, eivätkä lähellekään kaikki päässeet sitäkään näkemään.
Lopulta lähdin Seppo J:n kanssa kävelemään kylää kohti ja päätimme laskeutua pikkutietä pitkin aivan Poco da Aquan alaosiin, josta emme kuitenkaan löytäneet mitään. Noustuamme taas tielle ja päästyämme pitkästä aikaa puhelimen kantaman sisäpuolelle, sain viestin, joka kertoi, että kylän tuntumassa rannan tamariskeissa oli nähty vilaukselta mahdollinen naamiokerttuli. Singahdimme Sepon sekä italialaisen Daniele Occhiaton kanssa saman tien matkaan ja toivoimme saavamme kyydin joltakulta ohiajavalta autolta. Liikennettä ei ollut, joten lähes 45 minuuttia myöhemmin pääsimme lentokentän toiselle puolelle ja näimme keskellä tamariskeja porukan, jonka luo meidän piti päästä. Emme kuitenkaan löytäneet sopivaa polkua paikalle vaan jouduimme lopulta kiertämään melkoisen ympyrän porukan ympäri ennen kuin pääsimme kulkemaan heidän luokseen. Ja kuinka ollakaan porukka oli siirtynyt yhä syvemmälle pusikkoon ja kun viimein pääsimme heidän luokseen, saimme kuulla, että tätä turhaa kierrostamme tehdessämme olimme tietysti nuijanneet linnun, joka oli vihdoin lähes parin tunnin kateissa olon jälkeen näyttäytynyt uudelleen ja varmistunut naamiokerttuliksi! Onneksi nyt linnun paikka oli tiedossa ja kuvaajilla atrappi – tai pahimmillaan jopa useampi yhtä aikaa – soimassa. Onneksi vain noin viiden minuutin odottelun jälkeen lintu pomppasi aivan edessämme oleviin mataliin pensaisiin ja pääsin näkemään naamiokerttulin aivan älyttömän hienosti kameroiden raksuttaessa linnun molemmin puolin. Lintu oli näkyvillä yhteensä parisen minuuttia ennen kuin katosi taas erään puun juurakkoon piiloon. Tämän jälkeen lintua ei sitten enää nähtykään koko iltana!
Jätettyämme osan porukasta vielä odottelemaan kerttulia näyttäytyväksi, kiersimme Markun ja Hannun kanssa vielä peltojen halki kylälle nähden kaatopaikkaa kohti lentäneen nuoren selkälokin. Illalla ruokailun jälkeen olin taas pian valmis unten maille.
Bileet vaan ei pinnasellaisia
13.10. Aamu oli sumuinen, mutta suuntasimme silti taksilla aina Cantinhoon asti, jossa kuulostelimme aamuhämärän pikkuporukalla, mutta erkanin sitten itsekseni koluamaan ensin ylärinteitä, sitten alaosat sekä Cantinhosta että Canselasista. Havainnot olivat samaa huttua kuin aina – azorienpeippoja ja mustapääkerttuja. Seuraavaksi jatkoin Fojoon, jossa kolusin pohjoisrinnettä jonkin matkaa, kunnes huomasin, että sumu oli laskeutumassa rinnettä pitkin yhä vain alemmaksi. Tielle palattuani törmäsin sveitsiläiseen Jeromeen, jonka kanssa jatkoimme Da Ponteen, jonka alaosissa törmäsimme Haavistoon, Bosse Karlssoniin sekä Pierre-André Crochetiin. Vähän ajan hiljaisuuden jälkeen PAC löysi aivan vierestämme punasilmävireon, mutta emme ehtineet havaintotilanteeseen mukaan, ennen kuin lintu jo jatkoi latvoja pitkin kierrostaan. Jäimme tietysti odottelemaan lintua saapuvaksi taas takaisin ja pian laaksoon myös saapunut Thierry löysi linnun uudelleen ja yllätykseksemme huomasimme että lintuja olikin kaksi!
Lopulta kävelin alas kylille Hannun ja Haatajan Karin seurassa ja pikkuhuilin jälkeen suuntasin vielä meristaijille, joka ei kovasta länsituulesta huolimatta tuottanut muuta mainittavaa kuin pari isoliitäjää. Illalla ruokailun jälkeen vietettiin Corvon 10-vuotis lintuharrastusjuhlaa, kun paikan löytänyt Peter Alfrey saapui paikalle. Hänet yllätettiin Comodorolla totaalisesti, kun ainakin lähes kaikki saaren lintuharrastajat, joita muuten oli tässä vaiheessa 43, olivat häntä vastassa. Itse lähdin illanvietosta ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisin taas aamulla herätä töihin.
Toistoja
14.10. suuntasin taas aamusta taksilla alatielle ja jäin Fojoon, josta lähdin koluamaan Canselasia yhdessä ranskalaisen Daniel Mauraksen kanssa. Walkie-talkieen tullut häly taas uudesta tulitangarasta sai kuitenkin vanhemman sortin ranskalaisbongariin vipinää ja tämä singahti Cantinhoon bongaamaan. Itse kiipesin jyrkkää metsää keskitielle asti ja laskeuduin siltä Fojoon, jonka etelärinnettä laskeuduin hitaasti metsää kuulostellen ja latvuksia tuijotellen takaisin alatielle, mutta aamu-urheilun havikset jäivät pariin lehtokurppaan. Alatiellä törmäsin Stefaniin, jonka kanssa jatkoimme tietä pitkin ja piknik-paikan kohdalla plokkasimme taivaalta taas kurpan, jonka tunnistimme heti amerikantaivaanvuoheksi. Hälytimme linnusta radiopuhelimella ja yllättäen kohta tuli tieto, että keskitiellä kävellyt Josh Jones oli nähnyt linnun laskeutuvan pieneen karja-aitaukseen. Kipusimme paikalle jossa linnun oli jo piirittänyt muutama kuvaaja ja pääsimme itsekin katsomaan amerikantaivaanvuohta sen piilotellessa matalana nurmikossa. Valitettavasti kun paikalle saapui yhä vain lisää porukkaa, linnun hermot lopulta pettivät ja se räpsähti lentoon, mikä ei ollut hyvä asia, sillä kaikilla saarella olleilla ei vielä ollut lajia pinnoissaan, mm. eräältä yli 800 pinnan mieheltä laji yhä puuttui. Onneksi löysimme kohta linnun taas taivaalta ja näimme mihin se lopulta laskeutui. Jätimme sen nyt rauhaan ja odotimme kaikki tulijat paikalle. Lopulta kuvaajat lähestyivät lintua muiden odoteltua tiellä linnun näyttäytymistä. Lintu nousikin taas lentoon ja kaikki pääsivät sen näkemään. Sama ilmaan komppaus toistui vieläpä pariin kertaan, joten lopulta kaikki olivat tyytyväisiä – lopulta varmaan myös vihdoin rauhaan jätetty kurppa.
Jatkoimme Stefanin kanssa Da Ponteen, jossa oleilimme toista tuntia havaiten taas punasilmävireon. Sieltä lähdin Petrin, Janne K:n sekä Teron kanssa kävelemään kylää kohti ja olimme aikeissa kuulostella hieman Lapaa sillankaiteella istuskellen ja jäljelä olleilta eväitä syöden, mutta puskista singahtikin eteemme kiihtyneessä mielentilassa ollut PAC, joka ilmoitti juuri kuulleensa ja nähneensä vilaukselta ylitsensä lentäneen kerttulin, joten painuimme PAC etunenässä jokilaaksoa ylöspäin. Pierre-André meni meitä huomattavasti vauhdikkaammin ja muutaman minuutin päästä kuuluikin walkie-talkiesta, että tämä oli löytänyt ylempää tiaiskerttulin. Singahdimme perään, sillä itse olin porukasta ainoa, joka oli nähnyt sen reissun ensimmäisen parulan ja Janne K:lta ja Terolta laji puuttui pinnoista. Tavoitimme PAC:in nopeasti ja tämä etunenässä kipusimme linnun menosuuntaan eli yhä vain ylemmäksi. Itse päätin jäädä porukasta ja odotella, josko lintu tulisi takaisin. Mutta kun muutakin porukkaa alkoi saapua paikalle enemmän, päätin kävellä takaisin siltaa kohti ja jäin lopulta eräälle pienelle kalliolle odottelemaan, josko lintu saapuisi allani olleen suojaisan joenpohjan hortensioihin. Eipä aikaakaan, kun näin vilauksen pienestä linnusta, joka kuitenkin laskeutui hortensioihin siten, etten nähnyt siitä mitään muuta kuin jalat ja hieman vatsaa, mutta sekin oli tarpeeksi ja laitoin hälyn linnusta radiopuhelimeen. Porukkaa tuli paikalle nopeasti ja lopulta tiaiskerttuli hypähti hienosti esiin ja olikin sitten seuraavat 5 minuuttia varsin hienosti näytillä ja kaikki näkivät sen lopulta hyvin. Kuvailun ja katselun aikana ylitsemme lensi muuten taas kurppa, joka näytti varsin tummalta.
Lopulta palailimme kylälle, jossa kävin majapaikkamme läheisessä pikkukaupassa. Kämpille könyttyäni tuli tieto, että vanhassa satamassa oli jenkkipässi kuvattavana. En pitänyt mitään kiirettä ennen kuin tajusin, että voisinhan minä toki mennä skouppaamaan lintua. Niinpä otin putken selkään ja lähdin rauhassa talsimaan paikalle ja niinhän siinä kävi, että näin linnun enää pienenä pisteenä taivaalla sen lennettyä jo kaukana merellä.
Iltapäivällä jatkoin vielä Hannun kanssa meristaijiin, joka tuotti pari isoliitäjää, naurulokin sekä ylitsemme saareen saapuneet 3 valkoperäsirriä. Sitten muutimme majapaikallamme alakerran isompaan huoneistoon. Olimme valittaneet isännällemme, että me jouduimme olemaan kahdestaan rakennuksen pienimmässä huoneessa ja kaikilla muilla oli yksin isommat huoneet. Yllättäen alakerrasta paljastui koko ajan tyhjillään ollut ihan mukava huoneisto, johon pääsimme. Olisi pitänyt avautua aikaisemmin… Sitten olikin taas illallisen vuoro ja nukkumaan painuin taas ennen yhtätoista.
Kiipeilyhommia
15.10. illallisella oli sovittu, että taksi tulisi vasta klo 8:15 mutta ilmeisesti asiasta ei ollut kerrottu kuskeillemme, sillä Comodorolle käveltyämme oli ensimmäinen taksi jo mennyt eikä seuraavaa kuulunut. Kuskimme ei sitten vastannut puhelimeen ja lopulta kyytiä odoteltiin pitkälti toista tuntia. Vihdoin ylös päästyämme jäimme Kallen ja Seppo J:n kanssa Cantinhoon, jossa menin itse ribeiran alaosiin käyden North Cantinhon pikkumetsässä ja löysin alaosista edellisvuodelta tuttuja lempipaikkojani kuten yhden komean maisemakatselupaikan sekä suuren päärynäpuun, jossa kuitenkin tälläkin kertaa oli vain mustarastaita. Kiipeilimme vielä jonkin aikaa Cantinhon rinteitä, mutta kaatuneet puut tekivät ylös keskitielle asti kipuamisen mahdottomaksi. Niinpä kävelimme lopulta tietä pitkin Fojon piknik-paikalle. Tällöin tuli tieto kolmen vireon parvesta North Fojosta, joten singahdimme paikalle, mutta vaikka olimme paikalla jonkin aikaa, oli parvi kutistunut eikä kanadanvireota enää näkynyt, ainoastaan pari punasilmävireota kävi pikaisesti näytillä. Vireoitakin enemmän yllätti kuitenkin taustalla laulanut pajulintu.
Lopulta parin sadekuuron jälkeen homma alkoi tuntua lorvimiselta, joten lähdimme kävelemään keskitielle, jossa saimme tiedon, että Da Pontesta oli jo aiemmin löytynyt kiipijäkerttuli. Osa kuvaajista oli jo poistunut paikalta ja käveli meitä vastaan kehuen, kuinka upeasti lintu oli ollut näytillä. Perille päästyämme lintua ei enää ollut nähty 45 minuuttiin mutta onneksi pienen odottelun jälkeen se taas löytyi vakiopuistaan ja oli sitten pariin otteeseen oikein hienosti näytillä. Enää se ei kuitenkaan reagoinut atrappiin, sillä kuvaajat olivat sitä soittaneet aiemmin ehkä liikaakin.
Kävelin kylälle aika aikaisin ja suuntasin meristaijille, jossa Hannun ja parin britin kanssa tuijotimme melko tyhjää merta jonkin aikaa. Havaittuani yhden isoliitäjän, totesin homman aika tyhjänpäiväiseksi ja päätin mennä kämpille hieman lepäämään. Iltaruokailun jälkeen juhlistimme suomalais-ruotsalaisella porukalla Petrin 700 katkaisua suomalaiskämpällä.
Myrskyä
16.10. nousin taksista Do Vinten kohdalla, jonne kiipesin rinnemetsän yläosiin. Alkuun oli todella hyvänoloista ja peipot ja mustapääkertut olivat aktiivisia, mutta sitten tuuli yltyi niin kovaksi, että alkoi hirvittää. Pelkäsin oikeasti, että puita kaatuisi päälle tai ainakin oksia tippuisi, joten päätin palata tielle. Jatkoin sitten Picon kautta polkua pitkin kiertäen Da Ponten pohjalle, jossa kiipijäkerttuli oli yhä paikalla. Tuuli kuitenkin alkoi häiritä havainnointia jopa Da Pontessa, joten päätin lähteä kävelemään takaisin kylälle päin.
Olinkin kaupalla jo ennen sen aukeamista ja 13:30 pääsin ostoksille. Kaupalla törmäsin Ilkka Sahiin ja Jouni Riihimäkeen, joiden lento oli ihme kyllä saapunut (toki nytkin päivää myöhässä). Sitten saimme tiedon, että Daniele oli nähnyt vilaukselta Catharus-rastaan naamiokerttulipaikalla, jonne singahdimme suorinta tietä eli lentokentän kiertäen. Tuijottelimme sitten seuraavat pari tuntia pusikkoa, jonne rastas oli piiloutunut. Jounin ja Seppo H:n kanssa näimme lennossa vilauksen linnusta, joka olisi voinut ollakin oikea lintu mutta sen jälkeen sitä ei enää löytynyt. Kun osa porukasta oli jo lähtenyt, löysin viimeksi edellispäivän aamuna nähdyn naamiokerttulin, joka kuitenkin katosi pian eivätkä sitä elikseksi kaivanneet Ilkka ja Jouni ehtineet nähdä.
Ilta meni lepäillen, kun myrskytuulen lisäksi alkoi vielä sataakin kaatamalla. Ruokailun jälkeen Pierre-André näytti kuvaesityksen reissultaan WP:n puoleiseen eli läntiseen Kazakstaniin.
Caldeirapäivä
17.10. aamu oli yhä vain tuulinen ja sadekuurojakin liikkui harvakseltaan saaren yli. Kun taksit olivat taas lähteneet kahdeksalta sovitun vartin yli sijaan, päätimme Stefanin kanssa kiertää lentokentän ja mennä vielä edellispäiväiselle rastaspaikalle. Siellä oli muitakin yhä kytiksellä, mutta rastasta ei löytynyt. Löysin taas naamiokerttulin muutamaankin otteeseen, mutta yhä vain Ilkka ja Jouni onnistuivat välttämään linnun näkemistä. Lähdettyäni kiertämään peltoja kaverukset olivat kuitenkin viimein linnun löytäneet ja päässeet lähtemään hoitamaan muita saaressa odottaneita pinnoja, joita ropisikin heille päivän aikana mukavasti.
Kymmenen jälkeen otimme Kallen ja Sepon kanssa taksin ylös Caldeiralle ja matkalla näin viimein yhden saaressa jo pitempään olleista turkinkyyhkyistä saaripinnaksi. Tuuli oli todella voimakas kraaterin reunalla eikä se helpottanut, vaikka kapusimme alas kraaterijärviä kohti. Ihmeeksemme saimme todeta tuulen suunnan vain kääntyvän kraaterin seinämistä siten, että tuuli oli päinvastaisesta suunnasta eli idästä. Ollessamme puolimatkassa järville alkoi sataa kaatamalla, välillä jopa rakeita ja kastuimme aikalailla läpimäriksi, kun kraaterissa ei tietenkään ollut mitään sadesuojaa. Päätimme kuitenkin jatkaa pohjalle, jossa ainakin Kallea ja Seppoa houkuttelivat paikalla pitkään olleet 5 amerikkalaista tuhkakirvistä.
Lähdimme kiertämään järviä vastapäivään parinkymmenen metrin päässä toisistamme rivissä kulkien ja potkimmekin pian ilmaan ensimmäiset taivaanvuohet ja lopulta myös palsasirrin. Sirri oli kuitenkin aika mahdoton kuvattava kovassa tuulessa ja kun taas alkoi sataakin, päätimme hylätä paremmat kuvausyritykset ja jatkaa järven kiertämistä. Kanarianhemppoja ja azorienpeippoja oli todella paljon, muttemme löytäneet kirvisiä lainkaan. Lopulta kuulimme Kallen kanssa taivaalta tutun äänen ja näimme lapinsirkun laskeutuvan kauas rinteeseen. Lintu kuitenkin ehti kadota ennen kuin Seppo pääsi sen hoitamaan. Kävellessämme kannasta pitkin järvien välistä takaisin päin, törmäsin taas palsasirriin, jonka arvelin olevan eri yksilö kuin aiemmin. Muutama valkoperäsirri löytyi myös ja niiden ääni oli ainakin minulle uusi tuttavuus. Pari naurulokkia kierteli hetken järvillä, joilta löysimme myös 4 tavia sekä lopulta myös sorsaparven, jossa oli sinisorsia, sekasikiöitä sekä 5 linnun erillisten tummien lintujen porukassa ainakin 2 todella hyvän näköistä nokisorsakandia, joista toisen näin putkella lennossa niin hyvin, että väittäisin ainakin sitä aidoksi nokisorsaksi. Kun sorsat olivat kierrelleet tovin kaukana kielekkeitä vasten, ne yllättäen ottivat ja laskeutuivat kielekkeelle melkein kraaterin huipulle!
Kiivettyämme takaisin ylös tilasimme taksin hakemaan meitä, sillä keli oli aivan liian huono ylhäältä alas käveltäväksi. Joao tulikin mukavan pian ja lopulta ajelimme aina kylälle saakka. Iltapäivä meni laiskasti kaupassa käyden, Bomberos -kahvilassa muffinssia syöden ja hieman kylän yläpuolisen rinteen hedelmäpuita koluten. Meristaijinkin jätin laiskuuttani väliin, mikä ei olisi kannattanut, sillä merellä nähtiin 2 isovesipääskyä ja keijulaji. Iltaruokailussa oli jostain syystä enää lähes pelkästään pohjoismaalaisia, muut olivat siirtyneet kalliimpiin ravintoloihin.
WP:n eka
18.10. Aamusta olimme takseilla hyvissä ajoin, kun näytti, että ne olivat yhä vain paikalla aamukahdeksalta. Ajoimme Stefanin kanssa päätepysäkille Lighthouse valleyhin, jossa kokeilimme ensin löytää parina edellispäivänä paikalla havaittua urpiaista, mutta sitä ei vakiokatajikostaan löytynyt. Sitten könysimme laaksoon koluamaan puskia, joista ei kuitenkaan löytynyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Ollessamme jo pikkuhiljaa pysähdellen kipuamassa takaisin tielle päin, kiipesi Jens meitä rivakammin ohitsemme ja eipä mennyt kauan, kun tämä ilmoitti radiopuhelimitse löytäneensä ylärinteestä isolepinkäisen! Lähdimme kiiruhtamaan ylemmäksi, sillä tiesimme toki isolepinkäisen olevan ensimmäisen koskaan Azoreilla, mutta ainakin itse epäilin linnun olevan jotain vielä paljon kovempaa… Jens kuitenkin ilmoitti pian pitävänsä lintua tavallisena isolanttuna, ja kun pääsimme tämän luokse, oli lintu jo lentänyt ylös rinnettä pitkin laakson ensimmäisten huippujen taakse piiloon. Jens oli myös katsonut saamiaan kuvia ja ilmoitti niidenkin perusteella pitävänsä lintua tavallisena. Paikalle saapui kuitenkin jo ensimmäisiä bongareita, jotka Jensin kanssa lähtivät kiipeämään linnun perään. Kun alkoi vielä sataa kaatamalla, en itse ollut kauhean innokas riehumaan isolantun takia, joten päätin jäädä paikoilleen staijaamaan laaksoon, josko lintu saapuisi takaisin. Me olimme kuitenkin parhaalla paikalla havainnoimaan laajaa laaksoa. Kun sade vihdoin loppui, ilmoitti Jens pian, että he olivat taas löytäneet linnun, joten mekin päätimme kiivetä ylös sitä katsomaan.
Kun viimein pääsin Jensin, Davidin ja Danielin luokse ja sain linnun vihdoin kiikareihini, oli ensimmäinen kommenttini, että: ”Tuo ei ole eurooppalaista nähnytkään!”. Kun sain osakseni kummeksuvia katseita, jatkoin tuntomerkkejä luotellen: ”Lintu on aivan liian suomukuvioinen, selkäpuoli ja etenkin pää on väärän värinen – tumma, jopa hieman rusehtava, naamari heikko, lyhyessä pyrstössä on vain 2 ulointa pyrstösulkaa valkoiset, yläperä on aika tumman harmaa, suljetulla siivellä ei erotu lainkaan valkoista laikkua jne”. Lisäksi huomasimme, että lintu äänteli koko ajan aktiivisesti ja alkoi jopa laulaa, vaikka peipot hyökkäilivätkin sen kimppuun. Mielestäni äänikin oli erilainen meikäläiseen isolepinkäiseen verrattuna, matalampi ja hitaampi – ei lähellekään sellainen suosirrimäinen surina kuin mitä olin kuullut aiemmin tänäkin syksynä monta kertaa. Porukka tuntui olevan kanssani samaa mieltä ja niin lähti häly borealis -isolepinkäisestä eli ei pelkästään Azoreiden ensimmäisestä vaan myös koko WP:n ensimmäisestä alalajiaan! Suomenkielinen nimikin tällä jo on Lintuoppaassa – raitaisolepinkäinen, ja splitti on lähitulevaisuutta yhdessä Suomessakin tavatun sibiricuksen kanssa.
Lopulta lintu kyllästyi azorienpeippojen ahdisteluun ja se nousi siivilleen paljastaen vain pienet siipilaikkunsa. Se lensi suoraan ylitsemme, lekuttelikin pariin otteeseen kauempana ja syöksyi sitten vauhdikkaasti laaksoa alaspäin kadoten lopulta rinteiden taakse. Kovin moni ei vielä ollut ehtinyt paikalle, joten porukka säntäsi linnun perään, mutta me päätimme Stefanin kanssa jo jatkaa polkua ylemmäksi. Kompatessamme taas urpiaispaikkaa alkoi bongareita saapua jonoittain ja onneksi saimme pian kuulla lepinkäisen taas löytyneen. Urpiaista ei taaskaan löytynyt ja lepinkäinenkin oli lopulta taas lentänyt ylös kielekkeiden taakse, joten aivan kaikki eivät lintua ehtineet nähdä.
Tietä jonkin matkaa talsittuamme laskeuduimme Canselasin viereistä oikopolkua alatielle, jolta kipusimme North Fojoon, jossa ei kuitenkaan vajaassa tunnissa näkynyt mitään parempaa. Jätin Stefanin vielä odottelemaan vireoita ja lähdin itse tieltä löytämäni Karin kanssa kipuamaan ylös kohti Reservoiria. Ylhäällä viimeisillä pelloilla oli yllättäen porukkaa, jotka eivät olleet syystä tai toisesta lähteneet hoitamaan lepinkäistä, vaan olivat bongaamassa paikalta edellispäivänä löytynyttä keräkurmitsaa sekä vihdoin oikein määritetyksi saatua kapustarintaa. Keräkurmitsa olikin porukalla hallinnassa, joten saimme saman tien linnun hoidettua. Ja pian lensi kapustarintakin paikalle äännellen. Kari ja Hannu lähtivät Tennessee valleyn kautta alaspäin, mutta itse päätin jatkaa vielä ylös Reservoirille.
Huipulla tuuli yhä aika navakasti, mutta löysin silti pikkulutakoilta keltajalkaviklon ja lähes tyhjältä vanhalta altaalta pari valkoperäsirriä. Lopulta lähdin itsekin laskeutumaan alas Tennessee-laakson kautta. Ihme kyllä osasin laskeutua Miradourille ainakin suurin piirtein oikeaa reittiä ja pian olinkin taas kylällä.
Kaupan jälkeen suuntasin vielä lyhyelle meristaijille, mutta kuudelta siirryin jo Comodorolle selaamaan nettiä. Iltaruokailun jälkeen olin rankasta kävelystä ihan kuitti ja valmis snugumaan.
Kova prosu
19.10. Aamu alkoi mukavasti, kun lukitsimme itsemme aamupalatilaan, siten että avaimet olivat ovessa ulkopuolella! Britti Stew päätti kiivetä ikkunasta pihalle ja kuinka ollakaan homma päättyi siihen, että tämä roikkui ikkunasta pää alaspäin ja Fernando piti tätä jaloista kiinni! Ihme kyllä Stew pääsi alas itseään loukkaamatta ja me pääsimme aamupalan syötyämme pihalle.
Itätuulen innoittamina ajelimme taas Stefanin kanssa aamusta taksilla Lighthouse Valleyhin, johon edellispäivänä lepinkäisen nuijannut porukka oli myös menossa. Me komppasimme taas urpiaispaikan ja kuulimmekin pariin otteeseen urpiaisen ääntä alemmilta pelloilta mutta sinne päästyämme oli lintu jo tiessään. Kolusimme myös laakson pusikot muttemme löytäneet mitään ja ollessamme jo nousemassa kohti tietä saimme tiedon, että lepinkäinen oli löytynyt Caldeirasta – ja taas Jensin toimesta. Niinpä kännykän kuuluvuusalueelle päästyämme porukka tilasi taksin ja me hyppäsimme myös kyytiin ja saimme näin liftin Do Vinten kohdille. Itse kiipesin taas kerran rinnemetsää koluamaan, mutten ehtinyt kuin juuri sopivasti kiivetä rinteen ylimpään kohtaan, kun walkie-talkiesta tuli tieto, että PAC oli löytänyt seetrikerttulin Poco da Aquan alaosista. Koska olin juuri könynnyt hyvälle paikalle ja minulla kuitenkin oli jo kyseinen laji hoidossa, päätin jäädä ainakin joksikin aikaa vielä metsää koluamaan; vaikka tiesin toki hyvin, että ainakin ison osan mielestä kyseessä oli syksyn toistaiseksi paras laji (itse pidin sellaisena lepinkäistä). Kun metsästä ei löytynyt mitään ja tieto Poco da Aquasta kertoi, että kerttuli oli yhä erittäin hienosti näytillä, päätin parinkymmenen minuutin päästä antaa periksi ja lähdin laskeutumaan tielle ja pian olinkin päässyt kerttulipaikalle, jossa oli jo porukkaa kuin pipoa ja lisää tuli koko ajan.
Lintu oli ollut hetken kateissa, mutta löytyi kuitenkin pian kantavan tiks-äänensä avulla ja kohta se laskeutuikin atrapin houkuttelemana aivan erkille suoraan eteemme pensaan latvustoon. Siitä se siirtyi hieman kauemmaksi puiden latvoihin ja lopulta tipahti alametsään piiloon. Seurailin hetken vielä tilannetta sekä Markun pinnajuhlia (olivat Mikan kanssa ottaneet edellisillan illallisella tarjottua kakkua mukaan, jotta voisivat juhlia maastossa Markun reissun ensimmäistä elistä – ja tämän viimeisenä kokonaisena retkipäivänä!). Kun lintua ei taas hetkeen näkynyt, en välittänyt jäädä paikalle sen pitemmäksi aikaa vaan jatkoin taas sponderetkelle. Onneksi seetrikerttuli lopulta pysyi hyvin paikalla koko illan ja ainakin lähes kaikki saivat sen hoidettua.
Kävelin taas Picon vieruspolkua alas Da Ponteen, josta jatkoimme Hannun ja Petrin kautta Lapan yläpelloille komppaamaan vetisiä peltoja. Hannun aiemmin näkemää ruisrääkkää ei löytynyt, vain muutama taivaanvuohi, ja Petri onnistui vieläpä mulaamaan ihan kohtalaisen hienosti. Sitten jatkoimme vielä kaatikselle, jossa oli koko päivän ollut paikallisena tuhkakirvinen. Lintu oli niin hienosti näytillä, että päätin kävellä kämpille ja hakea kaukoputken ja kameran ja illan ollessa jo hämärtymässä, sain kirvisestä vielä oikein mukavat kuvat ja videopätkät otettua. Ollessani jo kävelemässä alamäessä poispäin kuulin taivaalta tutun virtavästäräkkimäisen lentoäänen ja näin kirvisen lentävän kauas Miradourin suuntaan. Viimeisenä paikalle jäänyt britti oli varmaan halunnut kuulla linnun äänen, kun ei hänellä kameraakaan ollut, tai sitten kirvinen oli vain päättänyt lähteä muualle yöpymään, kun kaatopaikka vilisi kissoja. Illalla nukahdin ruoan jälkeen aikaisin Stefanin pakkaillessa tavaroitaan.
Huikea päivä
20.10. aamupalalla hyvästelin Fernandon, joka oli päättänyt veloittaa meitä 30 euroa per yö, jopa niistä öistä, kun olimme olleet aivan käsittämättömän ahtaasti pienessä huoneessa. Niinpä en ollut edes harkinnut pidentäväni tässä majapaikassa oloaikaani nyt kun kämppikseni Stefan oli lähdössä kotimatkalle. Olinkin saanut järjestettyä itselleni majapaikan suomalaiskämpästä, jossa ei enää ollut muita kuin Kuhno (toki muitakin suomalaisia yhä saaressa oli). Aamupalan jälkeen kiittelin Stefania kaikesta ja lähdin takseille. Kallen ja ruotsalaisten kanssa jäimme Poco da Aquaan, sillä Kalle halusi vielä yrittää kuvata seetrikerttulia, joka oli alun jälkeen ollut todella hankalasti havaittavissa – arvatenkin taas sen kyllästyttyä atrappeihin. Odottelimme pelipaikalla noin tunnin verran, kunnes vihdoin Kallen kanssa kuulimme useaan kertaan kerttulin tsik-ääntä. Muut eivät ääntä huomanneet, mutta kohta ääni onneksi kuului taas. Lintu kuitenkin pysyi yhä piilossa alametsässä. Lopulta se lensi ylitsemme ja laskeutui puiden latvustoon, jossa se kuitenkin liikkui niin piilottelevasti, että vain minun ja jopa jonkinlaiset kuvat saaneen Bossen onnistui nähdä lintu paremmin. Sitten se taas kyllästyi soimaan laitettuun atrappiin ja lensi takaisin alametsään.
Päätimme Kallen kanssa suunnata edellispäivänä kesken jääneeseen Do Vinteen, mutta tielle päästyämme saimme viestin, että kylän yläpuolella oli nähty viirukerttuli! Laitoimme viestin eteenpäin walkie-talkiella ja odotimme Jesper Segergrenin sekä Bossen peesiimme, sillä tiesimme lajin karttaneen jopa Bossea, tätä Azoreiden veteraania. Bosse oli kuulemma nuijannut lajin jopa neljä kertaa saaressa. Lopulta saimme Joaon kiinni ja taksi saapuikin mukavan nopeasti. Alas ajaessa näimme jo pienen porukan Middle fieldsin reunalla kaatopaikan suunnalla ja pian olimme könynneet paikalle. Saimme kuulla, että Mika ja Markku olivat löytäneet linnun, joka oli kadonnut saman tien mutta löytynyt lyhyesti uudelleen, sopivasti kun konetta jo odottelemassa ollut porukka oli tullut pikaisesti sitä hakemaan. Niinpä kaikki poislähtijät olivat lajin saaneet hoidettua ja muutenkin paikalla ollut porukka vaikutti aika passiiviselta lukuun ottamatta Karia, joka oli nuijannut linnun unohdettuaan radiopuhelimensa kämpille. Odottelimme hetken viimeisessä havaintopaikassa, mutta lopulta hajaannuimme lähimaastoon. Lintua ei kuitenkaan meinannut löytyä ja itse aloin pitää tämän vilkkaasti edenneen linnun löytämistä mahdottomana. Lopulta palasin taas viimeistä havaintopaikkaa, suurta viikunapuuta tuijottamaan. Istuskeltuani puun lähistöllä jonkin aikaa kuulin walkie-talkiesta Mikan äänen, joka sanoi, että: ”Me tullaan sinne”. Kysyin mistä oli kyse ja sain kuulla, että Jouni oli nähnyt mahdollisen käkilajin laskeutuvan tamariskeihin naamiokerttulipaikan lähellä. Petri, joka oli kuullut myös Jounin viestit, jotka jotenkin olin siis itse missannut, laittoi tiedon menemään myös englanniksi ja säntäsimme porukalla matkaan.
Päästyämme pelipaikalle Jouni ja Ilkka selittivät mitä olivat nähneet ja vaikutti todellakin siltä, että tamariskeissa olisi joku käentapainen yhä piilossa. Olin ajatellut odottaa muidenkin saapuvan paikalle, mutta Kari oli jo menossa puskaan sisälle. Pian hän huusikin, että täällä on joku käki ja nyt se nousee latvaa kohti! Paniikki iski! Millä puolella pensasta minun pitäisi olla, jos lintu lähtee? Onneksi lintu kuitenkin kuulemma näkyi viereiselle tielle, joten singahdin sinne ja todellakin latvustossa piilotteli keltanokkainen amerikankäki! Porukkaa lappoi paikalle kuin SaiPan peliin ja pian kamerat raksuttivat kuin viimeistä päivää. Lintu onneksi pysyi aloillaan ja olipahan hieno! Laji oli monella toivelistalla korkealla, vaikkei se niin kauhean harvinainen olekaan – Azoreilta oli aiemmin jopa 40 havaintoa.
Aloin itse miettiä, että josko lintu pysyisi latvustossa niin pitkään, että ehtisin hakea putken ja kameran kämpiltä ja ehdin jo kävelläkin kymmenkunta metriä kämpille päin, kun kuului viesti, että viirukerttuli oli taas löytynyt jostain – en vain kuullut mistä. Näin kuitenkin Karin ja Kallen singahtavan kovaan juoksuun – he olivat selvästi saaneet paikankin selville – ja päätin lähteä perään! Eipä ollut kesän tempolenkit menneet hukkaan, sillä noin 400 metrin lentokentän päädyn ympäri kaarrejuoksun jälkeen näimme porukan katsomassa kentän aidan suuntaan. Jo juostessani näin vilauksen linnusta – viirukerttulista! Stoppasin ja lintu todellakin oli kaadettujen kuivien pensaiden oksistossa pomppimassa aivan avoimesti! Välillä se nousi lentokentän betoniaidalle ja haki kohta taas maasta jotain syötävää. Kymmenkunta minuuttia se oli aivan avoimesti katseltavana ja kuvattavana, kunnes lopulta se kohosi siivilleen ja lensi lentokentän poikki kohti amerikankäkipaikkaa. Olin saanut 2 elistä noin vartissa! Tämän johdosta piti ottaa oikein tuuletuskuvatkin Kallen kanssa.
Juhlahumun hälvettyä päätin kävellä kämpille hakemaan putkea mutta takaisin käkipaikalle päästyäni oli lintu tiessään. Ja tietysti lintu oli hukassa ja seetrikerttulille aamulla jäänyt Richard Ek ei ollut vielä päässyt paikalle – ei tiedetty, oliko hän saanut edes tietoa linnusta vielä. Käki onneksi löytyi taas rannan tamariskeista, mutta kohta olivat kuvaajat taas paikalla ja tunkemassa liian lähelle lintua. Niinpä lintu nousi taas lentoon ja katosi tamariskien taakse. Onneksi porukkaa oli kuitenkin toisellakin puolella puskia ja lintu löytyi kuin löytyikin taas näkyen jopa peltojen takaa. Niinpä porukkaa oli helppo kieltää menemästä lähemmäksi ennen kuin vihdoin paikalle saapunut Rikhardkin sai linnun hoidettua. Amerikankäki oli lopulta niin pensaan sisällä, ettei se kuvaajia enää pahemmin kiinnostanut, mutta itse pääsin ottamaan jonkinlaiset skouppikuvat ja videot tästä hienosta, mutta äärimmäisen väsyneeltä vaikuttaneesta linnusta.
Kauppareissun jälkeen hain tavarani kämpiltä ja muutin Comodoron viereiseen rakennukseen Petrin seuraksi. Sain kämpästä oikein mukavan oman huoneen ja aamupalakin kuului hintaan, joka oli 25 €. Illalla syötiin pelkästään pohjoismaalaisten kesken. Mutta tunnelma oli sitäkin korkeammalla, olipahan ollut upea päivä!
Melkein muttei ihan
21.10. Edellispäivän eliksistä innostuneina ajoimme aamulla suurin odotuksen Cantinhoon, jonka komppasimme Kallen kanssa aloittaen rinteiltä ja siirtyen sitten laakson alaosiin, kun Mika teki samaan aikaan kierroksen toisin päin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Lopulta klo 11 jälkeen siirryimme Fojon aukiolle istuskelemaan. Paikalla oli myös pari saksalaista, jotka noin puolen tunnin odottelun jälkeen alkoivat puhua jotain keskenään. Toinen kutsui selvästi toisen katsomaan jotain ja supinan seasta ymmärsimme sanan vireo ja Mikan kanssa tajusimme heti katsoa, mihin suuntaan kaverukset katsoivat ja löysimmekin puun oksistosta linnun. Itse olin hieman Mikaa hitaampi saamaan linnun kiikareihin, kun olimme kuitenkin olleet aivan selin lintuun nähden ja sain linnun kiinni vasta, kun se hypähti lentoon ja lensi alas metsän reunaa pitkin kadoten lähipuskien taakse katveeseen. Niinpä en ehtinyt nähdä linnusta muuta kuin keltaisen rinnan ja valkoisen vatsan. Mika oli kuitenkin nähnyt hieman enemmän ja saksalaiset puhuivat kerttulista, jolla oli ollut kaksi selvää valkoista siipijuovaa. Mielestäni lintu oli kuitenkin ollut saksalaisten epäilemää tiaiskerttulia kookkaampi ja lentotyyliltään erilainen ja Mika oli samaa mieltä ja ehdottikin, miksei lintu olisi voinut olla keltarintavireo. Mika säntäsi linnun perään atrapin kanssa ja seurasimme Kallen kanssa perässä sanottuani ensin saksalaisille, että tarkistavat kirjasta, miltä keltarintavireo näyttää. Etsiskelimme lintua tovin mutta sitä ei löytynyt. Havaintopaikalle palattuamme saksalaiset olivat tulleet siihen tulokseen, että lintu oli 99% todennäköisyydellä ollut keltarintavireo. Se oli nähty aika hyvin, mutta selvästikään sitä ei ollut osattu katsoa ja valitettavasti Mikakaan ei todella nopeassa tilanteessa ollut nähnyt lintua tarpeeksi hyvin – mm. pää oli jäänyt kokonaan näkemättä linnun smyygaillessa hetken oksan sisällä ennen lentoon lähtöään.
Laitoimme kuitenkin tiedon mahdollisesta keltarintavireosta radiopuhelimitse ja porukkaa alkoikin valua pikkuhiljaa aukiolle ja lopulta paikalla taisivat olla kaikki. Lintua ei kuitenkaan löytynyt, vaikka paikalla oltiin vielä useita tunteja. Itse luovutin kolmelta mutta sinnikkäimmät pysyivät paikalla viiteen asti.
Paluukävelyllä näin vain turkinkyyhkyn ja illalla kauppakäynnin jälkeen kuuluneesta amerikankäkiviestistä en saanut oikein mitään selvää, joten sekin jäi näkemättä. Käsitimme linnun olevan kaukana ylärinteessä, mutta se olikin ollut aivan kaupan takana mutta vain hetken, kun taas kerran yli-innokkaan kuvaajan oli täytynyt mennä muutamaan metriin sitä kuvaamaan ja ajamaan lintu lentoon. Illallisella oli aika vaisu tunnelma – toiveissa toki oli, että vireo vielä löytyisi…
Tukkoisaa sumua
22.10. Aamusta kostea sumupilvi oli taas vanginnut saaren yläosan alleen, mutta suuntasimme silti toiveikkaina Fojon aukiolle. Tunnin odottelun jälkeen sumu hälveni aika mukavasti mutta vain tunniksi, ja sitten rinteiltä vyöryi sakea sumupeitto metsään. Etsimäämme keltarintaista lintua tai muutakaan mielenkiintoista ei löytynyt, joten pettyneenä päätin komppailla hieman Fojon etelärinteitä, mutta kasvillisuus oli niin märkää, että kohta minulla oli kengät ja muutkin vaatteet aivan läpimärkinä. Piknik-alueelle päästyäni kävelin tietä pitkin Darryl Spittlen kanssa jutustellen Lapaan asti – tai niin ainakin luulin. Olinkin vahingossa vasta edellisen ribeiran, Do Cerrado Das Vagasin kohdalla, joten ei ollut ihmekään, etten meinannut millään tajuta, miten ihmeessä Lapan alaosiin oikein mentiinkään. Kävelin kuitenkin peltojen poikki ja tarkistin tämänkin jokilaakson pohjan sekä sen alapuoleisia metsiä sen minkä jyrkänteiden reunoilta pystyin, mutten löytänyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Jatkoin sitten taas kylää kohti ja kohta osuin oikeaan Lapaan, jonka alaosat kävin myös kävelemässä, vaikka askel alkoikin jo painaa, kun kengät olivat aivan läpimärät. Tielle taas kivuttuani törmäsin Mikaan ja Kalleen ja kävelimme kylälle asti porukassa. Kaupassa käytyäni kävimme Bomberoksessa muffinsseilla.
Iltapäivällä teimme vielä lyhyet peltokierrokset, jolla tutustuin itse mm. yhden vuohitarhan sähköaitaan. Onnistuin jotenkin tunkemaan jalkani lankojen väliin ja sain näin useampia sähköiskuja. Pitäisi varmaan venytellä joskus? Kämpille palattuani oli majapaikkamme kolmanteen huoneeseen majoittunut saareen myöhäisjaksolle saapunut Riihimäen Janne. Illalla ravintolamme tarjosi todella herkullisen aterian!
Viimeinen päivä Corvolla
23.10. oli viimeinen kokonainen päiväni Corvolla, joten asenne oli kova. Alhaalla sää näytti ihan mukavalta, mutta ajaessamme taksilla ylös paljastui karu totuus – sumu oli jopa pahempi kuin edellispäivänä! Niinpä nousimme Kallen kanssa taksista jo Picossa, jonka kolusimme aika huolellisesti laskeutuen lopulta Da Ponteen. Taas oli todella märkää ja haviksia ei tullut lainkaan. Lopulta annoimme aika aikaisin periksi ja lompsimme takaisin kylälle, jossa keli yhä oli ihan kelvollinen. Niinpä kolusimme vielä peltoja aika huolellisesti, kävin itse vielä kaatopaikalla ja kiersin lentokentän puskia koluten mutta mitään ei löytynyt.
Lyhyen huilin jälkeen suuntasin vielä iltastaijiin, jossa olin yllättäen yksin. Eipä mennyt kauankaan, kun huomasin kaukana merellä keltanokkaliitäjän jahtaavan jotain pientä ja vaaleaa. Lintu katosi aika ajoin aaltojen taakse, mutta liitäjä ajoi sen aina uudestaan näkyville. Lopulta tajusin, että lintu laskeutui välillä aaltoihin mutta seuraamalla liitäjää, löysin tämän pienen kahlaajan aina uudelleen. Vihdoin linnut olivat sen verran lähellä, että sain epäilykseni lajimäärityksestä varmistettua ja kyseessä oli isovesipääsky! Pian lintu tippui taas aaltoihin ja liitäjä antoi periksi, joten hukkasin sen. Laitoin kuitenkin hälyn menemään radiopuhelimitse, kun lintu oli ollut koko ajan tulossa lähemmäksi. Uskoin sen löytyvän, kunhan se taas nousee siivilleen. Porukkaa saapuikin tuulimyllyille kymmenkunta, mutta vain yhdellä oli putki mukanaan. Osa oli tainnut tajuta viestini ”Tippui aika kauas” -osan väärin ja olivat ottaneet mukaan vain kameran. Aika pian viereeni kiikaroimaan tullut Peter Alfrey kuitenkin löysi mereltä jopa kaksi isovesipääskyä, mutta taas ne katosivat aaltoihin. Itse löysin eri suunnasta uimasta yhden linnun, mutta kun ensimmäinen bongari yritti katsoa lintua putkestani, ei se yhtäkkiä enää näkynytkään kuvassa.
Porukka jäi vielä paikalle, kun itse lähdin kiertämään rantoja siellä nähdyn amerikansipin toivossa. Myllyillä ei isovesipääskyjä enää näkynyt, mutta leirintäalueella staijannut Kuhno näki kolme ivp:tä menossa myllyjä kohti, mutta taas ne katosivat johonkin. Amerikansipi puolestaan nähtiin myllyiltä tulossa minua kohti, mutta sekin katosi jonnekin. Kierrettyäni lentokentän kävelin kämpille pakkailemaan tavaroitani ja kasilta taas syömään.
Sao Miguel
24.10. aamukasilta kävin hyvästelemässä taksilla ylös lähteneet aika vähät saareen vielä jääneet ornit. Toki muutama jäi alaskin, sillä keli ei ylempänä vieläkään näyttänyt lupaavalta. Lähdin itse vielä kertaalleen kiertämään lentokenttää ja koluamaan rannan tamariskeja. Kuulin rannassa pajulinnun laulusäkeen mutta lintua ei näkynyt. Lopulta palailin kämpille, laitoin loputkin tavarat kasaan ja kymmeneltä Joao ja Katt saapuivat heittämään täydet autolastilliset lentokentälle.
Klo 10:55 lähti koneemme kohti Faialin Hortaa, jossa hyvästelimme taas osan porukasta, joka oli menossa Terceiralle. Pian jatkoimme Sao Miguelille, jossa matkatavarat saatuamme vuokrasimme Kallen kanssa auton, heitimme Petrin Willet-paikalle, jossa lintua ei vielä ollut tälle aamulle nähty ja lähdimme etsimään varaamaamme hotellia Alcidesia. En muistanut yhtään, kuinka hotellille ajettiin, mutta onneksi kännykkäni navigaattorin avulla pääsimme lopulta perille. Kannoimme tavaramme sekä Petrin kamat huoneisiimme ja lähdimme pikimmiten ajamaan kohti saaren itäosia.
Kallelta puuttui Azoreiden ainoa endeemi eli azorientulkku pinnoista, joten olimme päättäneet yrittää iltapäivällä lajia hänelle. Kalle oli saanut ajo-ohjeet paikalle Povoacaon kautta, mikä sotki aika pahasti aikataulua, sillä jouduimme näin ajamaan aika hitaita reittejä. Havaitsimme matkalla useita hiirihaukkoja ja tehtyämme muutamia U-käännöksiä löysimme lopulta Serra do Trangueiran tielle ja lähdimme ajamaan tulkkumetsään. Pilvet roikkuivat matalalla, kun ajoimme hitaasti tietä pitkin kohti Nordestea. Noin viiden kilometrin ajon jälkeen alkoi maisema näyttää tutulta ja pyysin Kallea ajamaan vielä hitaammin. Juuri kun aloin epäillä, että olimme täsmälleen samassa paikassa, jossa olimme kuvanneet azorientulkkuja kolme vuotta aiemmin, huomasin yhden tulkun lennähtävän kuivalle oksalle aivan edessämme. Kalle pysäytti nopeasti ja löysi myös linnun pian ja pääsi katsomaan elistään todella mukavan läheltä. Nousimme varovaisesti autosta ja onneksemme tulkku siirtyi vain hieman sisemmäksi saman puun oksistoon ja pääsimme näin nappaamaan linnusta muutaman kuvankin ennen kuin se lennähti ylös puiden latvoihin. Parkkeerasimme auton ja katselimme ja kuulostelimme aluetta tarkemmin ja löysimme yhteensä ainakin neljä tulkkua, jotka kuitenkin olivat pääasiassa aivan puiden latvoissa ääntelemässä. Välillä ne kävivät tien toisella puolella kaukana rinteessä, mutta emme enää päässeet niitä kuvaamaan. Kanarianhemppoja, tiklejä, hippiäisiä ja punarintoja oli mukavasti äänessä. Sitten alkoikin sataa oikein kunnolla ja päätimme jatkaa ajoa Nordesteen, jossa pääsimme moottoritielle ja aika pian olimme taas palaamassa Ponta Delgadaan.
Ajoimme suoraan hotellillemme, jossa lepäilimme hetken, kunnes Petrikin malttoi palata Willet-juhlinnoistaan kämpille ja sitten oli aika mennä syömään onnistuneen päivän ja tietysti myös koko reissun kunniaksi oikein kunnon illallinen. Valitsimme ruokapaikaksi ruotsalaisomisteisen 27 -ravintolan, joka oli todella laadukas. Söimme oikein pitkän kaavan aterian ja mukavaksi yllätykseksi myös Haatajan Kari osui ravintolaan, joten mukavalla porukalla oli kiva viettää iltaa hieman pitempäänkin. Lopulta olimme kuitenkin niin väsyneitä, että oli pakko palailla hotellille nukkumaan.
Kiertelyä
25.10. heräsimme Kallen kanssa jo seiskalta ja aamiaisen jälkeen suuntasimme Mosteirosiin. Etsiskelimme komeilta kalliosaarilta spondea amerikanmerimetsoa, mutta sellaista ei löytynyt, kuten ei pariin vuoteen ole kait löytynyt. Mereltä löysimme kuitenkin muutaman pikkuliitäjän. Kymmeneltä lähdimme ajamaan sisämaahan ja lopulta pääsimme Lagoa Azulille, jossa törmäsimme ruotsalaisiin Bosseen, Richardiin ja Jesperiin. He olivat jo kiertäneet koko järven, eivätkä olleet löytäneet mitään parempaa. Tuijottelimme jonkin aikaa putkella järvelle, mutta paksunokkauikku pysyi piilossa, vain 11 nokikanaa sekä yksinäinen liejukana sekä ohilentäneet 4 vahanokkaa kirjautuivat reissupinnoiksi.
Lopulta ajoimme Ponta Delgadaan, jossa kävimme Willet-paikalla moikkaamaassa lintua odottelemassa ollutta Rich Bonseria. Sitten olikin aika Kallen heittää minut lentoasemalle. Lentoni Lissaboniin lähti klo 15:00. Pitkän lennon jälkeen kiertelin Lissabonin lentoaseman kauppoja muutaman tunnin ajan, kunnes vihdoin klo 22:10 (paikallista aikaa) lähti koneeni kohti Helsinkiä. Pitkä ja tylsä lento oli lopulta ohi klo 03:45 (paikallista – juuri vaihtunutta talviaikaa) ja isäni oli minua vastassa. Kirkkonummella pääsin sitten vielä jatkamaan yöunia pitkälle aamuun.
Loppusanat
Kaiken kaikkiaan reissu oli onnistunut, vaikka sesonki ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä Corvon kymmenvuotisen miehityshistorian aikana. Seitsemän WP-pinnaa oli kuitenkin oikein mukava luku ja päätavoitteenani oli ollut nähdä mahdollisimman monta uutta lajia eikä ollut niinkään väliä, ovatko ne sieltä tavallisemmasta päästä vai huippuharvinaisuuksia. Jopa hieman toivoin näkeväni näitä tavallisempia lajeja, jotka yhä listaltani puuttuivat. Toinen tavoitteeni oli tietenkin ollut löytää itse jotain kovaa, mutta tässä en kyllä onnistunut. Kun uusia lintuja löytyy saaressa noin yhden päivätahtia ja etsijöitä on enimmillään 43 ornia, niin onhan se hieman tuuripeliäkin, kuka linnun löytää. Yrittämisen puutteesta ei kyllä minua voine syyttää. Hyvin usein olinkin haistellut pinnalajit oikein ja satuin olemaan hyvin lähellä, kun lintu löytyi. Olikin ihan mukava, kun mitään lajia ei tarvinnut päivä tai edes tuntitolkulla hakea, vaan melkein kaikki pinnalajit pääsin näkemään hyvin nopeasti ja helpolla.
Reissun kolmas tavoite oli päästä Corvolle parhaaseen tai pahimpaan aikaan, jolloin saari on täynnä orneja, ja päästä näkemään, miten homma toimii ja kuinka WP-pinnakärjet tulevat toimeen keskenään. Homma toimi mielestäni yllättävänkin hyvin, vaikkakin tiedottamisessa ja yhteispelissä on kyllä aika paljon puutteita. Tutustuin myös taas kerran moneen uuteen lintuharrastajaan ja tietysti näin myös paljon vanhoja tuttuja, mikä on aina mukavaa! Erityiskiitos Stefan Ettenstamille sekä Kalle Larssonille, joilta sain kuvia käyttöön tätä retkiraporttia varten.
17.10. olivat herätyskellot soimassa jo klo 5:30 ja heti kuuden jälkeen isäni lähti heittämään minua ja Suojarinteen ”Potua” Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Lentoasemalle päästyämme löysimme aulasta Sahin Ilkan, joka oli ehkäpä suurin syypää reissuumme.
Ilkka oli varannut majoituksen Corvolle jo edellisvuonna itselleen ja ystävälleen, mutta tälle ystävälle oli tullut esteitä eikä hän ollutkaan päässyt reissuun. Niinpä Ilkka otti minuun yhteyttä ja kysyi, lähtisinkö tämän kanssa Azoreille. Itselläni oli vielä lähes kaikki lomat käyttämättä ja olinkin suunnitellut reissua juuri Azoreille, mutten ollut saanut aikaiseksi laittaa tikkua ristiin reissun eteen. Niinpä lupauduin Ilkalle kaveriksi, sillä näin reissun suunnitteleminen etenisi helpommin, kun meitä oli kaksi suunnittelijaa ja pohjana olivat jo päivämäärät, joille Corvon majoitus oli varattuna. Olin yhteydessä Corvon majapaikan Comodoron pitäjään Kathy Ritaan ja selvittelin siinä ohessa, olisiko mahdollista lisätä huonevarausta yhdelle henkilölle lisää ja kun ”Katt” näytti vihreää valoa, ehdotin Ilkalle, josko voisin kysyä vielä Potuakin mukaan reissuun. Ja tämähän sopi. Niinpä meitä oli kolmen porukka valmiina.
Pikkuhiljaa syksyn aikana reissu alkoi muotoutua ja lopulta suunnitelma oli pitkälti valmis. Olimme lentämässä ensin Frankfurtin ja Lissabonin kautta Terceiralle, jossa retkeilisimme pari päivää, sitten jatkaisimme Floresille, jossa taas olisimme pari päivää ennen siirtymistä Corvolle, jonne olimme saaneet majoituksen alkaen illasta 21.10. ja viettäisimme tällä kaikkein kuuluisimmalla lintusaarella 9 päivää. Corvohan on nykyisin täynnä lintuharrastajia parhaaseen aikaan syksystä ja Ilkka olikin saanut varauksen vasta tämän pahimman ryysiksen jälkeen. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) Corvolla oli ollut yhtä aikaa jopa 40 lintuharrastajaa, saaren ainoa varsinainen majapaikka Comodoro tietysti aivan täynnä, moni lisäksi yksityismajoituksissa perheiden luona ja muutama jopa leirintäalueella telttailemassa! Corvon jälkeen meillä olisi taas pari päivää aikaa olla Floresilla ennen paluuta Terceiralle, josta vielä saman päivän aikana lentäisimme Lissaboniin, jossa yöpyisimme ja lopulta aamulla 2.11. meillä olisi suora lento Helsinki-Vantaalle.
Nyt olimme siis valmiina reissuun ja laitettuamme matkatavarat menemään suoraan Terceiralle saimmekin sitten jonotella oikein urakalla, jotta pääsimme lopulta lähtöaulaamme. Emme ehtineet juuri aikaa kulutella kun jo käppäilimme Finnairin Frankfurtin koneeseemme, joka lähti klo 8:00.
Yritin hieman torkkua koneessa heikohkolla menestyksellä ja kolmen tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Frankfurtiin klo 10:10 paikallista aikaa. Taas oli edessä jonotusta ja todella pitkä siirtyminen aivan eri puolelle asemaa, jonne menimme ilmajunalla ja valitettavan pitkälti myös kävellen. Jouduimme tekemään taas check in:in ennen kuin pääsimme lähtöportillemme, jossa odottelimme sitten pari tuntia seuraavaa lentoamme, joka lähti klo 13:25 Lissaboniin.
Onnistuin nukkua osan matkasta TAP:in koneessa, joka laskeutui Lissaboniin klo 15:30 paikallista aikaa. Söimme pikaisesti ja taas kerran tsekkasimme itsemme sisään ja lopulta klo 18:20 lähti koneemme Terceiralle. Lento oli taas pitkä ja puuduttava, mutta vihdoin reilun 16 tunnin matkustuksen jälkeen laskeuduimme Terceiralle Lajesin kentälle. Matkatavaramme löytyivät mukavan nopeasti ja etukäteen netin kautta varaamani autonkin saimme helposti. Saimme itse asiassa hieman varaamaani isomman Seatin käyttöömme, johon kaikki tavaramme mahtuivat helposti. Niinpä pian olimme ajamassa kohti Praia da Vitorian kaupunkia, josta olin varannut meille huoneen tutusta ja turvallisesta hotellista eli pari vuotta aiemmin käyttämästämme Varandas do Atlanticosta. Ilkka oli kuskina, kun tämä tunsi Terceiran tiet varsin hyvin, olihan hän käynyt saaressa jo ties kuinka monta kertaa. Tämähän oli jo 8. peräkkäinen vuosi, kun hän on Azoreilla. Saimme hotellilta mukavan huoneen, johon kannoimme kaikki matkatavaramme ja majoituimme. Laitoimme retkeilyvarustuksen jo valmiiksi seuraavaa aamua varten ja kävelimme rantakatua pitkin lähimpään ruokapaikkaan syömään. Vihdoin klo 22:30 pääsimme nukkumaan (huom. klo 1:30 Suomen aikaa).
Terceiran kahlaajatykitystä
18.10. heräsimme seiskan pintaan ja klo 7:25 olimme jonottamassa aamupalalle, joka oli kohta valmis. Aamupala oli oikein ruhtinaallinen, ainakin verrattuna siihen, mitä yleensä Azoreilla saa ja mihin saisimme siis loppureissun ajan tottua. Pian kävelimme pihalle ja kohti aika kauas illalla parkkeeraamaamme autoa kohti. Satama-altaiden kohdalla ylitsemme lensi vaalea haikara, joka kuitenkaan ei ollut ihan niin vaalea kuin alkuun luulimme vaan se olikin varsin hyvä Azorit-pinna – rääkkähaikara. Kaukana merellä lenteli runsaasti keltanokkaliitäjiä, sataman yllä pyöri paikallisia atlantis etelänharmaalokkeja ja kalatiiroja ja varpusia, kottaraisia, mustarastaita, kesykyyhkyjä sekä yksittäinen hiirihaukkakin nähtiin ennen kuin olimme autolla.
Ensimmäisen stopin teimme Paul do Praian lutakolla, jolta löytyi pari noki- ja liejukanaa, lapasorsa, jouhisorsa sekä tietysti pullamyskisorsia. Pian jatkoimme Cabo da Praian kahlaajaparatiisiin, jossa parkkeerasimme auton, otimme putket ja kameravehkeet mukaan ja valmistauduimme elis- ja kuvausprojektiin. Ja altaillahan taas kuhisi! En pahemmin keskittynyt alkuun siihen, mitä kaikkea altailla piipersi vaan etsin lähinnä vain sitä yhtä ja kaikkein kiinnostavinta lintua eli rämekurppeloa, joka oli ollut altailla jo viikkokausia ja tietojemme mukaan vielä edellisenä päivänäkin.
Mutta kun kurppeloa ei meinannut löytyä, aloin seuloa muuta lajistoa, jota edustivat karikukot, pulmussirrit, 11 mustapyrstökuiria, 4 tundrakurmitsaa, mustajalkatyllit, tyllit, ainakin 4 kanadantylliä, 2 suokukkoa, taivaanvuohi, 9 valkoperäsirriä, 2 kanadansirriä, pikkusirri, 2 suosirriä, 3 kuovisirriä, isosirri, palsasirri, vesipääsky, punajalkaviklo, valkoviklo, keltajalkaviklo sekä lennossa näkynyt pikkukuovi. Muutama turkinkyyhky näkyi lennossa ja kahlaajien seassa uiskenteli haapana, 2 jouhisorsaa sekä tavi. Rannan puskissa viipotti pieni parvi vahanokkia, punarinnat lauloivat, mustapääkertut taksuttivat ja jokunen virtavästäräkki piipersi altailla mutta kurppelo pysyi piilossa. Ennen kuin oikeastaan ehdimmme kuitenkaan huolestua, löysin sen kuitenkin ruokailemasta aivan keskeltä lutakkoa! Mistähän se oli siihen yhtäkkiä tupsahtanut? Lintu oli aika kaukana, mutta sain siitä jonkinlaiset kuvat otettua ja sitten olikin aika alkaa kuvata muita lutakon kahlaajia. Sainkin paremmista lajeista ihan kelpo kuvia paitsi kanadansirristä. Mutta jotainhan piti jättää tulevaisuuteenkin.
Kävimme pikaisesti lentokentällä tekemässä autovarauksen valmiiksi seuraavalle saarelle eli Floresiin ja pian lähdimme jatkamaan retkeä Lagoa do Juncolle. Pelloilla oli muutamia pikkulutakoita, joista ei kuitenkaan löytynyt mitään muuta kuin yksi nuori liejukana. Näimme alueella lennossa pari harmaa- ja silkkihaikaraa sekä runsaasti azorienpeippoja ja kanarianhemppoja, muutamia hiirihaukkoja jne.
Suunnittelimme käyvämme myös Lagoa do Ginjalilla, mutta Ilkka muisti, että paikalle oli vaikea löytää, joten päätimmekin suunnata Cabriton tekoaltaalle. Allas oli tyhjä, mitä nyt muutamia lokkeja seisoskeli sen reunoilla, mutta kun lähdimme jatkamaan matkaa ja olimme ajaneet vain parikymmentä metriä ylöspäin altaalta, huomasimme Potun kanssa yhtä aikaa muurien takana vilahtaneen pikkuruisen lätäkön, jonka keskellä seisoi kookkaan näköinen kahlaaja. Parkkeerasimme levikkeelle, joka onneksi oli aivan vieressä ja hiivimme muurien suojassa katsomaan, mistä kahlaajasta oli kyse. Yllätys oli melkoinen, kun sain linnun ensin kiikareihin ja kohta myös putkeeni – se oli amerikanviklo!
Katsoimme lintua todella huolella ja otin siitä runsaasti kuvia ja videota, kunnes hiirihaukka pelästytti sen lentoon ja se lensi muutamaan kertaan äännellen kohti Cabriton allasta. Riensimme perään mutta lintua ei kuitenkaan enää löytynyt altaalta. Reissun ensimmäinen sponde elislöytö oli kuitenkin jo tosiasia!
Seuraavaksi päätimme palata Paul da Praiaan kiertämään koko lutakon huolellisesti, mutta havainnot jäivät 4 noki- ja 2 liejukanaan, lapa- ja jouhisorsaan sekä haapanaan. Sitten ajoimme tutkimaan satama-aluetta ja löysimme lokkiparvista nuoren merilokin, näimme merellä viilettäneen merikihun, potkimme eräältä nurmikolta ilmaan viiriäisen ja eräällä lähes kaupungin keskellä olleella muurien ympäröimällä pellolla näimme 2 kanadanhanhea.
Illaksi ajoimme vielä Cabo da Praiaan kahlaajia opiskelemaan ja kuvaamaan. Uusia lintuja ei näkynyt mutta sain kuitenkin rämekurppelosta paremmat kuvat, kun lintu ruokaili nyt aivan altaan etuosassa. Hotellille palaillessamme pysähdyimme vielä tarkistamaan satama-altaan, josta löysimme kaukaa kellumasta paikalla muutamia päiviä olleen pilkkaniskan. Hotellille palasimme tyytyväisinä, pakkasimme tavaramme kasaan, latailimme akkuja ja illalla kävimme läheisessä hieman parempilaatuisessa ravintolassa syömässä. Itse tilasin pihvin kivellä – ”steak on a rock” eliksen ja tulevan Corvon (the Rock) reissumme kunniaksi. Nukkumaan pääsimme lopulta klo 22:30 aikoihin.
Floresille
19.10. heräsimme jo klo 5:15 ja varttia myöhemmin olimme meitä varten aikaisin katetulla aamupalalla, joka oli taas erinomainen. Kohta jo ajelimme kohti lentoasemaa ja käytyämme tankilla olimme asemalla ihan turhan aikaisin. Niinpä saimme odotella klo 7:30 asti, että autovuokraamomme aukesi ja silloin selvisi, ettei meidän olisi tarvinnut tankata autoa täyteen asti, kun se oli kerran annettukin meille vajaatankkisena. Sain kuitenkin sovittua, ettei meidän näin tarvinnut maksaa ottamaamme vakuutusta, kun olimme tankanneet reilusti ylimääräistä. Oma mokammehan tämä oli, mutta olimme saaneet auton ja ohjeet aikanaan niin väsyneinä, että osa ohjeista oli mennyt kuuroille korville.
Klo 8:10 lähti sitten koneemme Faialiin, jonne laskeuduimme 40 minuuttia myöhemmin. Faialissa odottelimme jatkolentoa Floresille reilun tunnin saaripinnoja keräten ja havaitsimme lentoasemalta 10 tavallista lajia. Mainittakoon, että merellä viuhtoi useampikin tuhat keltanokkaliitäjää.
Klo 10:00 lähti lentomme Floresille, jonne laskeuduimme saaren itäosan Santa Cruziin vajaata tuntia myöhemmin. Potun ja Ilkan odotellessa matkatavaroita, kävin jo hakemassa varaamamme Ford Fiestan, johon kohta sulloimme kaikki matkatavaramme ja lähdimme kävellen lentokentän aitaa seuraten kohti vain parin sadan metrin päässä näkynyttä valvontatornia. Olimme edellispäivänä törmänneet pariinkin otteeseen hollantilaiseen Thierry Janseniin, joka oli nähnyt parin päivän tauon jälkeen vaikertajakyyhkyn valvontatornin takaisen pihan aidalla. Piha oli pieni ja siinä oli vieläpä liikennettä, kun talon nuoriso tuli ja meni edestakaisin, joten aika pian laajensimme etsintää mm. hieman edempänä olleille pienille peltotilkuille. Olimme pyörineet alueella toista tuntia, kun Potu palasi taas kerran tarkistamaan pihan ja silloin hän näki kyyhkyn nousevan pihan perältä puskien takaa lentokentän muurin piikkilanka-aidalle. Siinä se oli! Potu huusi ja huitoi meidät paikalle ja itselläni oli ainakin 200 metriä matkaa paikalle, mutta onneksi kyyhky pysyi aloillaan niin kauan, että ehdin paikalle. Kun aloin ottaa linnusta skouppikuvia, se lähti muurin yli lentokentälle. Onneksi Potu oli kuitenkin ehtinyt ottaa linnusta muutaman kuvan. Saimme hyvän pinnan Potun kanssa – Ilkalla laji oli jo edellissyksyltä Corvolta.
Odottelimme paikalla vielä puolisen tuntia mutta kyyhky ei palannut takaisin. Kävimme lähikaupassa ostamassa hieman retkieväitä ja autolle kävellessämme näimme kyyhkyn taas lentämässä kylän päällä. Se näytti laskeutuvan muutaman talon taakse, mutta ei sitä sieltä löytynyt. Niinpä päätimme jatkaa etsimään itsellemme hotellia.
Ajoimme Ilkan aiemmin käyttämälle uudehkolle Hotel das Floresille, josta saimme huoneen lisäpetillä. Huone oli aika pieni, mutta emmehän me siellä muuta tekisi kuin nukkuisi. Tavarammekin saimme sinne mahdutettua, joten aika pian olimme taas retkivarustuksessa pihalla. Kävimme hotellin rannassa, josta löytyi reissun eka hippiäinen ja merellä ohitsemme lensi pikkukiva riuttatiira.
Pian olimme ajamassa kohti pohjoista ja Ponta Delgadaa. Pysähdyimme ennen kylää pari kertaa, mutta lopulta stoppasimme kunnolla vasta vanhalle jalkapallokentälle, jonka päätimme ajaa autolla ympäri, sillä näin näkisimme kentällä olevat kahlaajat parhaiten. Kentällä olikin pulmussirri, valkoperäsirri ja kanadantylli, joita Potu ja Ilkka kuvasivat autosta minun yrittäessä käännellä autoa sopivasti lintuihin nähden. Lopulta kuvat oli otettu ja parkkeerasimme auton kentän laitaan. Otin itsekin muutamia skouppikuvia kahlaajista mutta pian levittäydyimme kentän ympäristöön komppaamaan.
Lähialueella oli todella paljon kanarianhemppoja, varpusia ja azorienpeippoja ja lopulta löysimme kaksi lapinsirkkua sekä kivitaskun, mutta mitään sen parempaa emme löytäneet. Niinpä jatkoimme lopulta kohti pohjoiskärkeä Ponta de Albarnazia, mutta tuuli oli yltynyt todella kovaksi ja pian alkoi myös sataa ihan kunnolla, joten emme lopulta pahemmin nousseet ulos autosta eikä haviksia näin tullut.
Lähdimme paluumatkalle tsekaten kaatosateessa ylängön järvistä parhaat eli Lagoa Brancan ja Lomban, mutta kummassakaan ei näkynyt ainoatakaan lintua. Ylängöllä tuuli oli niin voimakas, että järvistä nousi vettä taivaalle – tuskin niissä olisi vesilintu pystynyt olemaankaan? Lopulta palasimme hotellillemme ja illalla kävimme läheisessä HotelCafessa syömässä. Nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin ennen yhtätoista.
Ei pikkulintuja mutta…
20.10. Heräsimme seiskan jälkeen ennen herätyskelloja ja aika vaatimattoman aamupalan (hotellin ravintolahenkilökunta oli lomalla, mutten uskonut sillä olleen mitään tekemistä aamupalan niukkuuden kanssa) jälkeen lähdimme retkelle. Ylängöt olivat aivan sumun peitossa, joten järviä ei näkynyt lainkaan. Saaren länsiosiin päästyämme stoppasimme ensin Moinhon kosteikolla, jolla perinteiseen tapaan piti käydä hieman komppaamassa ja tietysti kunnolla mulahtamassa. Ensin mulahdin minä ja heti perään Potu. Lintuja ei tietenkään paikalta löytynyt, mutta olipahan mukava saada kengät läpimäriksi näin heti aamusta…
Faja Grandessa jalkauduimme jo alhaalla putousten juurella ja aloimme kompata kaikkia rinnemetsikön suuntaan meneviä polkuja. Ehdimme Potun kanssa hienolle niitylle, jonka lähipuut olivat täynnä mustapääkerttuja, kun alkoi sataa aivan kaatamalla. Ei siinä auttanut mihinkään lähteä, kun hetkessä olimme aivan läpimärkiä. Niinpä seisoskelimme sateessa ja kun sade lopulta taukosi, saimme kenkämme vielä vain märemmiksi kävellessämme läpimärässä heinikossa takaisin polulle. Komppasimme kaikki polut aina kirkolle asti viettäen aikaa aina hyviä puskia ja hedelmäpuita tähyillen, Ilkan samaan aikaa nujutessa tien rannan puoleisia peltoalueita. Emme kuitenkaan löytäneet mitään mainittavaa, jos ei loputon määrä mustapääkerttuja ansaitse mainintaa. Rannassa sentään näkyi silkkihaikara ja pikkukuovi muttei muuta, joten lopulta suuntasimme Lagoa dos Patosin upealle järvelle, jolle sai kiivetä puolisen tuntia sateiden liukastamaa kivipolkua, mutta maisemat järvellä olivat taas hulppeat! Havainnot jäivät kuitenkin vain nuoreen liejukanaan, kun märän metsän takia emme lähteneet järveä kokonaan kiertämään.
Seuraavaksi jatkoimme Caldeiran hylättyyn kylään, joka paljastui yllättäen todella hyvän näköiseksi paikaksi, kun sillan kupeesta lähdimme kävelemään jokivarren polkuja alaspäin. Valitettavasti keli oli taas muuttunut todella tuuliseksi, joten pikkulinnut olivat hakeutuneet puiden suojaan. Havainnot jäivät taas kouralliseen mustapääkerttuja. Sitten kävimme Fajazinhassa pyörähtämässä nostalgiaretkellä, kun kellon aika näytti sopivalta valkoisen enkelilinnun vierailulle. Yllättäen kylältä löytyikin sama valkoinen lintu kuin kolme vuotta aiemmin, mutta valitettavasti kyseessä ei ollut pikkutropiikkilintu vaan tuttu albinistinen varpunen.
Paluumatkalla itään tsekkasimme taas tuulisen Brancan, joka oli tyhjä ja lopulta laskettelimme Santa Cruziin. Lentokenttää kiertäessämme plokkasin pronssi-iibiksen, joka ruokaili nurmikolla lentokenttäaidan takana. Stoppasimme sitä katsomaan ja kuvaamaan ja siinä kuvaillessamme huomasin ruskean kahlaajan, joka tuulen riepottelemana tipahti iibiksestä vain noin 20 metrin päähän nurmeen piiloon. Ensifiilis linnusta oli tundravikla, mutta kiirehdin lähemmäs aidan viertä, josko lintu näkyisi jostain kulmasta. Kohta nurmikon kätköistä nousi lentoon odottamaani suurempi kahlaaja, jonka tunnistin heti preeriakahlaajaksi, vaikka se taas tuulen riepoteltavana lensikin ihan ihme asennossa nokkaansa näyttämättä. Lintu laskeutui tien toiselle puolelle mäen juurelle heinikkoon piiloon, mutta näimme tarkan laskeutumispaikan, joten olimme kohta saartamassa lintua. Sitä ei meinannut millään näkyä, kunnes lopulta se taas nousi lentoon, äänteli muutamaan kertaan ja tipahti taas ruovikkoon. Vieläkään emme olleet sitä nähneet kovinkaan hyvin, mutta Potun oli onnistunut saada siitä yksi kuva sen laskeutuessa heinikkoon. Mainittakoon, että tuulen takia lintu oli aina näkynyt lennossa vain muutaman sekunnin kerrallaan hirveässä vauhdissa. Päätimme vielä kerran yrittää nähdä linnun maassa ja kiersimme sen ympärille, mutta kohta se taas nousi lentoon, äänteli taas pari kertaa ja suuntasi sataman suuntaan. Potu ja Ilkka olivat saaneet tosi kovan eliksen ja itselleni oli paukahtanut jo reissun toinen tosi kova kahlaajasponde.
Ajoimme satamaan, jonka suojista toivoimme preeriakahlaajan löytyvän, mutta ei sitä enää näkynyt. Ilta alkoi jo hämärtää ja merelle keltanokkaliitäjien tuijottelun ohessa Potu sattui vilkaisemaan kivikkorantaan ja löysi sieltä sipin. Etäisyyttä oli liikaa ja valoa vähän, mutta lintu näytti amerikansipiltä. Kohta Potu plokkasi toisen sipi ja pian perään vielä kolmannenkin ja ne kaikki näyttivät amerikansipeiltä! Päätimme kiertää lahden toiselle puolelle kalliojyrkänteelle, jolta näytti laskeutuvan polku kivikkorantaan ja pääsimmekin näkemään sipit sieltä illan viimeisessä valossa paremmin ja todellakin, kivikossa piipersi kolmen amerikansipin parvi!
Lopulta palasimme hotellille, jossa saimme viimein märät kengät pois jalasta ja kuivumaan. Potun kanssa kävimme vielä kävelemässä kaupungilla auki olevaa ravintolaa etsien, mutta näin sunnuntai-iltana yksikään kylän paikoista ei ollut auki. Niinpä loppuilta meni huoneessa touhuillen ja unta nälkäisinä odotellen.
Potu räjäyttää pankin!
21.10. nautimme taas köyhän leipäaamiaisen kahdeksalta ja sitten suuntasimme kohti Santa Cruzin eteläpuolella olevaa Faja do Condea. Tipautin Potun ja Ilkan koluamaan jo jyrkän mäen rinnemetsiä ja ajoin itse kapeaa ja jyrkkää tietä alas laaksoon koluamaan. Lopulta kävelimme porukalla peltoalueiden läpi tien päähän asti, jossa taas erosimme koluamaan polkuja eri suuntiin. Lintuja oli paljon, mutta taas vain niitä tavallisia; kanarianhemppoja, azorienpeippoja, varpusia, kottaraisia, mustapääkerttuja ym. Jokunen sepelkyyhky näkyi rinteitä pitkin lentelemässä, muttei mitään mielenkiintoista.
Sitten suuntasimme taas Santa Cruziin, jossa pronssi-iibis tepasteli lentokentän nurmella, mutta satamassa ei näkynyt mitään mainittavaa. Pikkuhiljaa valuimme hotellille, pakkasimme tavaramme autoon ja lähdimme kuluttamaan aikaa jonnekin. Tuuli oli todella raivoisa, joten lopulta käännyimme summamutikassa Florestralin puistoon, jossa kävimme ihmettelemässä riikinkukkoja ym. tarhalintuja. Jatkettuamme taas matkaa otimme ylempää rinteestä maisemakuvia ja sitten päätimme suunnata vielä tsekkaamaan, josko muutamalla vielä käymättömällä järvellä olisi edes jotain elämää. Käännyimme Lagoa Rasan suuntaan ja 1,9 km ajettuamme tunnistin suuren aukean paikaksi, jolta olimme 3 vuotta aiemmin yrittäneet bongata amerikansuohaukkaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Pysähdyimme staijailemaan aukealle ja kohta aloimme Potun kanssa ihmetellä lähipuista kuulunutta todella raivoisaa hippiäisten mekastusta. Ilkka oli suunnannut autolle tutustumaan karttaan ja miettimään, mihin vielä ehtisimme ennen lentokentälle menoa. Olimme jatkamassa Corvolle, mutta epäilimme jo, että lento olisi kovan tuulen takia todennäköisesti peruttu, mutta silti kentälle oli tietysti mentävä. Hippiäisillä oli todella raivo päällä ja kiinnitimme huomiomme parvesta kuuluneeseen matalampaan ”tviit” -ääneen sekä erilaisiin rätinöihin, joista ainakin valtaosa oli kyllä edelleen selvästi peräisin rähisevistä hippiäisistä. Potu seuraili hippiäisiä minun staijaillessa yhä aukealle, kun yhtäkkiä Potu alkoi huutaa: ”Miksi tolla hippiäisellä on päässä vain punaista!?” Potu oli nähnyt puskan latvaan laskeutuneen hippiäisen kääntelevän päätään joka suuntaan ja jopa kumartelevan meitä kohti ja sillä ei ollut näkynyt päässään mitään muuta kuin kirkkaanpunaista. Itse ehdin löytää linnun sen ollessa suoraan sivuttain ja huomioni kiinnittyi heti siihen, ettei linnulla ollut naamassa minkäänlaisia juovia eikä päälaen sivulla näkynyt mustaa juovaa, joka hippiäisellä olisi pitänyt ehdottomasti näkyä. En kyllä nähnyt päälaellakaan mitään väriä ja lähinnä ehdin vain ihmetellä linnun sieppomaista ilmettä, jonka aikaansai Potun hyvin näkemä silmän ympärillä ollut silmärengas,kunnes lintu ponkaisi lentoon äkäinen hippiäispari perässään. Jostain mieleni syövereistä löysin sanat, jotka huusin autossa istuvalle Ilkalle: ”Rubiinihippiäinen!”. Ilkka singahti luoksemme ja etsimme vain noin 10 metrin päähän tiestä kadonnutta lintua puolisen tuntia, mutta näimme enää vain hippiäisiä. Nämä olivat varmaan jahdanneet lintua kauemmaksi aukealle, jonne käveleminen oli täysin mahdotonta sankan karhunvatukon takia. Hippiäiset kävivät vieläkin välillä rehentelemässä toisilleen, mutta vaikka ne kuinka intoilivat ei niiden päälaella näkynyt enää kirkkaanpunaista, korkeintaan oranssia kuten eräällä oikein kuumana käyneellä koiraalla.
Pian meidän oli kuitenkin lähdettävä lentoasemalle, jossa odottelimme tunnin verran varmistusta siitä, että lentomme oli sitten lopulta peruttu. Corvolle olisi kyllä päässyt mutta kovan ja puuskittaisen länsituulen takia Floresin kentälle ei voinut laskeutua. Niinpä Corvolta lähdössä olleet ornit pääsivät kyllä pois mutta me emme päässeet sinne. SATA tarjoutui maksamaan meille seuraavan kahden yön majoitukset ja ruoat samassa hotellissa, sillä seuraava lento Corvolle olisi vasta paria päivää myöhemmin, joten jatkettuamme auton vuokraa olimme kohta tiputtamassa tavaroitamme hotellihuoneeseen. Sitten päätimme ajaa takaisin rubiinihippiäispaikalle, jossa komppailimme toista tuntia, muttemme löytäneet kuin tavallisia hippiäisiä. Potun kanssa kävimme tarkistamassa läheiset Lagoa Rasan ja Fundan mutta näimme vain kaukana alhaalla kraaterijärven päällä hetken lennossa olleen tunnistamatta jääneen harmaahaikaralajin yksilön.
Käytyämme taas Lomballa toteamassa sen tyhjäksi ja todella tuuliseksi, olimme pian, auringon jo laskiessa, laskeutumassa Santa Cruziin. Illalla saimme hotellilla ruoan, kun ravintolahenkilökuntakin oli taas palannut töihin ja vatsat täynnä kömmimme lopulta nukkumaan.
Corvolle vaikka väkisin!
22.10. heräsimme taas aamupalalle, joka ei ollut muuttunut miksikään, vaikka henkilökuntaa oli tullut töihin – vaaleaa leipää, kinkkua ja juustoa, kahvinjuojille sentään lämmintä kahvia. Tunnelma oli aika vaisu ja etenkin itse olin aika tympääntynyt ajatukseen viettää vielä kaksi päivää Floresilla, vaikka olimmekin jo tehneet tukun oikein mukavia havaintoja. Corvo oli kuitenkin se saari, jolle olimme tavoittelemassa, retkemme pääkohde. Onneksi otin asian puheeksi hotellin respan emännän kanssa ja tämä kertoi minulle, että Corvolle menisi päivän aikana kaksi yhteyspaattia, ensimmäinen jo kymmeneltä! Hän neuvoi meitä suuntaamaan Riac:in toimistolle, joka aukeaisi yhdeksältä kysymään, josko paateissa olisi vielä tilaa. Kelin puolesta näytti hyvältä, mutta sääennuste lupasi taas kovaa myrskyä seuraavalle päivälle, joten näytti varmalta, että seuraavan päivän lentomme olisi taas peruttu – ja tämän jälkeenkin näytti myrskyisältä useamman päivän ajan! Niinpä meidän ainoa mahdollisuutemme oli päästä Corvolle veneellä ja pian!
Pakkasimme tavaramme ja suuntasimme Riac:in toimistolle jo ennen yhdeksää ja ovet olivatkin yllättäen auki. Toimisto ei vielä ollut kuitenkaan oikeasti auki, mutta saimme toimistovirkailijan selvittämään lipputilannetta ja kauhuksemme saimme kuulle, että aamun veneeseen, johon mahtui 12 matkustajaa, oli enää kaksi paikkaa jäljellä. Lisäksi sääennuste ei näyttänyt enää kovinkaan hyvältä iltapäivälle, jolloin toinen vene lähtisi. Niinpä teimme ratkaisumme, kävimme hakemassa hotellilta kaikki tavaramme autoon suuntasimme satamaan kysymään suoraan paatin kapteenilta, josko hän pystyisi ottamaan yhden ylimääräisen matkustajan paattiin. Emme kuitenkaan ostaneet lippuja vielä kenellekään, sillä emme oikein uskoneet mahdollisuuksiimme.
Olimme satamassa jo hyvissä ajoin ja pikkuhiljaa paikallista porukkaa alkoi valua paikalle. Paatti saapui vasta noin klo 9:55 mukanaan pari Corvolta palannutta belgialaisornia. He jäivät kanssamme jännittämään, mahtuisimmeko paattiin vai emme. Kukaan ei tietenkään ottanut meihin mitään kontaktia saati tuntunut osaavan sanaakaan englantia. Lopulta kun hieman korotin ääntäni, saapui yksi herrasmies, joka oli matkaamassa päiväreissulle Corvolle, juttelemaan kanssani. Selitin hänelle tilanteemme ja hän lupasi auttaa. Lopulta hän tavoitti paatin kapteenin ja pian oli selvää, ettei hän pystyisi myymään ylimääräisiä lippuja. Kun paatin lähtöön oli enää kymmeniä sekunteja kapteeni kuitenkin tuli ja vinkkasi, että mahtuisimme kuin mahtuisimmekin kyytiin. Niinpä meille tuli tolkuton kiire hakea tavaramme autosta, lyödä auton avain belgialaisille kouraan, jotta he voisivat palauttaa avaimen lentoaseman vuokraamoon ja tungeksia paattiin. Ja kuinka ollakaan paatissa oli yllättäen tilaa enemmänkin, sillä kaikki lipun ostaneet eivät olleet vaivautuneet tulemaan paikalle!
Paatti lähti saman tien liikkeelle ja itse jouduin heti alkaa ilmoitella paattiin pääsystämme eri tahoille. Tekstiviestitin ensin Hotel Occidentalin kautta aiemmin tavoittamalleni venekuskille, jolta olisimme saaneet ehkä kyydin Corvolle myöhemmin 250€ hintaan tai halvemmalla riippuen siitä, olisiko hänelle ehkä tulossa ollut ryhmä ollut menossa Corvolle vai ei. Sitten laitoin viestiä Corvolla oleville suomalaisorneille, josko he pystyisivät auttamaan paikalla olevien lintujen löytämisessä tai ainakin laittamaan meille jotain nuotteja viestitse ja mielellään myös ilmoittamaan Comodorolle, että olimme tulossa saareen. Sitten soitin vielä hotellillemme, jonka respan emäntää pyysin vielä ilmoittamaan lentoyhtiöllekin, ettemme olisi enää seuraavalla lennolla saati tarvitsemassa heidän tarjoamia majoituksia ja ruokailuja. Kun olin saanut tämän puhelinrumban päätökseen aloin tajuta, että paatti keikkui aika pahasti ja lisäksi sisällä oli aivan törkeän kuuma. Niinpä aika pian aloin tuntea oloni aika heikoksi ja tuijottelin ikkunasta horisonttiin, jossa vilahteli vähän väliä ohilentäviä keltanokkaliitäjiä. Lopulta aloin kuitenkin voida todella pahoin ja huutoyrjöksihän se meni. Onneksi oksennuspussit olivat kestäviä ja tarpeeksi tilavia. Tällöin joku paikallisista tajusi aukoa (ilmeisesti hajun takia) hieman ikkunoitakin, jolloin sisälle tulvahti hieman raitista ilmaa ja mikä tärkeintä lämpötila muuttui inhimillisemmäksi. Muutama muukin matkustaja voi huonosti, muttei sentään alkanut laatoittaa. Onneksi pikkuhiljaa Corvo alkoi näkyä suurempana ja suurempana ja vihdoin vajaan tunnin matkaamisen jälkeen saavuimme satamaan.
Lastasimme tavaramme laiturilla olleeseen Hiace-taksiin, joka vei meidät majapaikallemme Comodoroon. Respassa tapasimme Kathy Ritan, joka ei ollut saanut suomalaisten kautta viestiä saapumisestamme (olivat ylhäällä puhelimen tavoittamattomissa). Onneksi huoneemme oli kuitenkin vapautunut, kun belgialaiset olivat lähteneet ja saimme raahata tavaramme oikein mukavaan ja tilavaan kolmen hengen huoneeseemme. Kohta olimmekin taas täydessä sotisovassa lähdössä retkelle.
Corvon rarien perään
Sain juuri sopivasti Bruunin Mikalta tekstiviestiohjeet juovapääsirkkupaikalle ja Ilkka kerran aiemmin Comodorossa yöpyneenä johdatti meidät yläkerrasta toiselle tielle, jota lähdimme talsimaan. Hetken talsittuamme tajusimme olevamme menossa aivan väärään suuntaan, mutta onneksi hoksasimme oikaista takaisin kylälle erään romuvarikon läpi. Kohta löysimme paikallisten avustamina kylän isommalle kaupalle, josta meidän tuli jatkaa ylös kohti kaatopaikan mutkaa. Lopulta löysimme oikealle paikalle, jossa pihapiirissä oli autoon köydellä kiinnitetty vene, jonka nurkalta oli tarkoitus tuijotella talon nurkalla ollutta hiekkakasaa, jonka eteen oli ripoteltu jyviä. Varpusia pölähtikin paikalta lentoon meidän jäädessä varmuuden vuoksi hieman kauemmaksi väijyyn. Pikkuhiljaa osa varpusista alkoi palailla ja ensimmäiset laskeutuivat kasan päälle, mutta eivät ne kauan paikalla viihtyneet – nokkaisivat pari jyvää ja jatkoivat jonnekin. Puolisen tuntia odoteltuamme Potu huusi, että siinä se on! Ja siinähän se oli, juovapääsirkku oli laskeutunut kasan päälle! Lintu seisoi hetken hienosti näkyvissä, mutta laskeutui pian osin kasan taakse, jolloin siitä näkyi välillä vain pää. Onneksi se vielä hetkeksi nousi kasan päälle näkyviin, jolloin ehdimme ottaa siitä haluamamme kuvat ennen kuin se lähti varpusten kanssa matkoihinsa.
Heti tämän jälkeen laskeutui tietä pitkin luoksemme Portugalissa asuva belgialainen David Monticelli, joka neuvoi meidät pienen matkan päähän kylän toiselle puolelle paikkaan, jossa oli edellispäivänä näkynyt lyhyesti punarintakardinaali ja jota etsiessä oli näkynyt lyhyesti myös indigokardinaali. Kumpikaan linnuista ei kuitenkaan ollut pysynyt paikalla kuin hetken. Koskapa emme muitakaan tietoja olleet saaneet, eikä ylhäälläkään Davidin mukaan ollut havaittu mitään parempaa, päätimme satsata tähän paikkaan oikein kunnolla.
Tuijottelimme viikunapuita ja pensaita ja kiertelimme pienellä alueella, mutta havainnot jäivät kesykyyhkyihin, kottaraisiin, varpusiin ja mustapääkerttuihin. Itse näin lyhyesti rinteen päällä pyörähtämässä käyneen pronssi-iibiksen, joka kuitenkin katosi saman tien harjanteen taakse. Sitten kuului radiopuhelimista, jotka olimme kytkeneet päälle ja asettaneet lintuharrastajilla käytössä olevalle kanavalle neljä, että merellä tuulimyllyjen edustalla lenteli nuori suula. Emme juurikaan nähneet paikastamme merelle, mutta suunta oli kyllä täysin oikea, sillä näimme tuulimyllyt lentokentän takana rannassa. Kohta huomasimme suulankin, jota etelänharmaalokki ajoi takaa. Saimme siis mukavan Azorit-pinnan kuitattua.
Olimme odotelleet muutaman tunnin ilman muita mainittavia havaintoja kuin Ilkan näkemä vilaus jostain ehkä oudosta linnusta, kunnes päätimme käydä kaupalla ostamassa juomista, sillä olimme kuulleet kaupan menevän kiinni jo viideltä. Kaupassa käytyämme kävimme kääntymässä sirkkupaikalla, jossa kuitenkin oli ruuhka, sillä kaikki alaspäin tulossa olleet ornit näyttivät olevan ryhmittyneenä veneen juurelle sirkkua kuvaamaan. Lintu oli juuri hallinnassa ylemmällä tiellä, joten kuvaajat odottivat kiivaina sen laskeutuvan hiekkakasalle hetkenä minä hyvänsä. Päätimme jättää kuvaajat rauhaan ja suunnata takaisin kardinaaleja odottelemaan.
Odottelimme paikalla taas toista tuntia ja ilta alkoi jo painaa päälle, kun päätimme luovuttaa. Kello oli 18:15 kun nostin putken selkääni ja otin ensimmäiset askeleet alamäkeen kylälle päin, kun näin ylitseni lentävän kookkaan hieman keltasirkun mallisen pikkulinnun, joka laskeutui viikunaan edessämme. Sanoin linnusta muille ja kiersimme varovasti katsomaan latvusta ja siinä se oli – punarintakardinaali! Potu ehti ottaa muutaman kuvan ennen kuin lintu lähti lentoon kadoten kylälle päin. Tuulettelimme hetken viiden tunnin onnistunutta urakkaamme kunnes näin linnun taas lentävän ohitsemme. Se laskeutui hetkeksi erään sähköpylvään tukivaijerille, josta ehdin itsekin kuvata siitä muutaman kuvan ennen kuin se taas lähti matkoihinsa.
Olimme kävelemässä kohti hotelliamme, jonne suunnittelimme pudottavamme ostoksemme ennen jatkamista kiertelemään vielä lähipeltoja, kun radiopuhelin kertoi, että kylän yläpuoleisilta ns. Middle fieldsin pelloilta oli löytynyt indigokardinaali. Singahdimme paikalle, mutta lintu oli 5 minuuttia aiemmin tipahtanut peltoon näkymättömiin. Odotimme koko muunkin porukan paikalle ja pian löytäjä ja kuvaajaporukka lähestyi linnun oletettua laskeutumispaikkaa ja lopulta komppasi paikan huolellisesti mutta lintu oli kadonnut.
Vajaan tunnin huilin jälkeen lähdimme porukalla syömään läheiseen Snack Bariin, johon David oli varannut koko porukalle illallisen. Tapasimme tällöin saaressa olevan porukan, johon kuului lisäksemme vielä 15 ornia: 5 puolalaista, 3 brittiä, 2 ruotsalaista, 2 belgialaista sekä Petri Kuhno ja Mika Bruun. Osa porukasta oli vanhoja tuttuja, joihin olin törmännyt WP-retkilläni tai ollut muuten sähköpostitse tai Facebookin kautta yhteydessä, mutta esim. puolalaiset olivat uusia tuttavuuksia. Illallisen jälkeen kipusimme vielä Mikan, Petrin ja Potun kanssa Comodoron yläkertaan latailemaan kuvia, selailemaan nettiä ja Mika päivittämään Tarsigeria blogeineen ym. Aika väsyneinä kömmimme lopulta pehkuihin. Olipahan ollut huikean tapahtumarikas päivä – ja mikä tärkeintä olimme viimein päässeet Corvolle!
Saarta tutuksi
23.10. Ilkan herätyskello soi jo klo 6:50 ja kohta olimme yläkerrassa aamiaisella – bread, ham and cheese. Klo 8 saapui jo edellispäivältä tutun Joaon taksi pihaamme, kuten sen oli sovittu joka aamu saapuvan mikäli ei ihan kauheasti satanut. Lähdimme Mikan ja ruotsalaisten kanssa ylös. Mikan kanssa jäimme Cantinhon rotkometsään, jossa kolusimme Mikan opastamina pari tuntia ja lähdimme sitten palailemaan kylää kohti samalla ohittamiimme paikkoihin tutustuen ja niitä mieliimme painaen. Lopulta laskeuduimme Da Ponteen, joka oli minulle tuttu kolmen vuoden takaa. Kolusimme metsikköä puolisentoista tuntia, mutta emme löytäneet kuin mustapääkerttuja ja azorienpeippoja.
Metsästä tielle noustuamme saimme todeta tuulen virinneen taas todella raivoisaksi (lentomme ei todellakaan olisi saapunut) ja ajoittaiset sadekuurot pakottivat meidät hakemaan suojaa milloin mistäkin. Pikkuhiljaa pääsimme alas kylään kulkevalle tielle, jota Mika lähti kiiruhtamaan, jottei hänen kameralaukkunsa enää pahemmin kastuisi. Alamäkeen asfaltilla kävely tuotti Ilkalle hieman polvikipuja, joten emme päässeet ihan yhtä vauhdikkaasti, vaikka Ilkalla olikin apunaan sauvakävelysauvat. Rinteessä tuuli iski meitä vasten todella voimalla ja ilmassa oli hiekkaa, pikkukiviä ja oksia.
Lopulta kuitenkin pääsimme kylälle, jossa kävimme pikaisesti kaupassa, jonka jälkeen Ilkka päätti jäädä lepuuttamaan polviaan ja me Potun kanssa suuntasimme komppaamaan Middle fieldsiä indigokardinaalin toivossa. Tuulen takia homma tuntui kuitenkin aivan toivottomalta, joten päätimme yrittää päästä lentokentän toiselle puolelle tuulimyllyille meristaijille. Kiertelimme tietä pitkin vastatuuleen epätietoisina siitä, kuinka kentän toiselle puolelle pääsisi, kun näimme Mikan olevan menossa kentän päädyssä kamera selässään arvatenkin kuvaaman myrskyaaltoja. Kävelimme perään ja kylläpä tuuli oli uskomattoman voimakas! Välillä oli oikeasti vaikeuksia pysyä pystyssä! Lopulta tavoitimme Mikan, joka oli juuri saanut valtaisan aallon päälleen, mutta oli onneksi saanut kameransa suojattua. Vettä ja suolaa oli ilmassa niin paljon, että totesimme kentän kiertämisen mahdottomaksi ja jäimme mekin kuvaamaan myrskyä.
Kuvaaminen keskeytyi kuitenkin nopeasti, kun saimme tiedon, että indigokardinaali oli taas löytynyt ja tietysti juuri koluamiltamme pellolta. Singahdimme Potun kanssa matkaan ja onneksi muistimme oikaista edellispäivänä tutuksi tulleen romuvarikon läpi, jolloin olimme varsin nopeasti perillä. Ilkkakin oli jo ehtinyt singahtaa kämpiltä paikalle, jossa linnun oli taas nähty laskeutuvan peltoon. Olimme juuri saapumassa muiden viereen, kun pieni peippolintu nousi heidän edestä lentoon ja lensi tuulen mukana erääseen kaislikkoon, johon se yllättäen jäikin kaislan nokkaan paikoilleen! Ehdin nähdä linnun kiikareilla ihan hyvin, mutta putkeni oli aivan suolan peitossa. Hinkkasin putkea puhtaammaksi ja sain linnun lopulta putkeen ja ehdinpä ottaa siitä pari kuvaakin ennen kuin se tipahti taas peltoon. Valitettavasti putkeni oli yhä ihan huurussa ja lintu aika pahassa vastavalossa, joten kuvat jäivät surkeiksi. Kohta porukka komppasi taas alueen, johon lintu oli laskeutunut, mutta se oli taas tehnyt täydellisen katoamistempun. Pääasia kuitenkin oli, että nyt olimme nähneet tämän viimeisenkin saaressa vielä varmasti paikalla olleen harvinaisuuden, joten jatkossa saatoimme alkaa keskittyä uusien harvinaisuuksien löytämiseen.
Kävelimme vielä sataman kautta lentokentän toiselle puolelle, mikä oli paljon nopeampi ja tuulen kannalta helpompi reitti ja jatkoimme aina tuulimyllyille asti meristaijiin. Heti paikalle päästyämme näimme Potun kanssa lennossa sipin, jonka tunnistimme siipijuovien perusteella rantasipiksi. Aiemmin paikalta oli kyllä havaittu amerikansipiä, mutta tämä ei kyllä ollut sellainen. Mikakin saapui kohta paikalle ja yhdessä Mikan ja Potun kanssa näimme noin satakunta delfiiniä sekä tietysti tuhottomasti keltanokkaliitäjiä.
Illalla kahdeksalta kokoonnuimme taas syömään ja meitä oli yhä samat 17 henkilöä, sillä brittien kone ei tietenkään ollut tuulen takia saapunut. Ruokailun jälkeen kokoonnuimme klo 21:30 auttamaan paikallisia kiertämään kylän katuja, sillä nuoret keltanokkaliitäjät olivat lähtemässä pesistään ja ne usein ensilennollaan törmäilevät katuvaloihin ja jopa rakennuksiin ym. Saarelaiset keräsivöt kaduilta löytyviä liitäjiä turvaan kissoilta ja autoilta ym. ja linnut rengastettiin, huonokuntoisimmat otettiin hoitoon ja lopulta ne vapautettiin satamassa mereen. Itse emme löytäneet yhtään liitäjää, mutta kuulemma jostain muualta jokunen lintu olikin löytynyt. Paikalliset eivät olleet kovin puheliaita, joten emme oikein tienneet, missä oli jo kierretty ja missä ei, joten lopulta puolen tunnin kiertelyn jälkeen palailimme hotellille ja yhdentoista aikaan suuntasimme nukkumaan.
Megakerttuli!
24.10. heräsimme taas jo ennen seiskaa ja leipäaamiaisen, jonka hotellin isäntä Manuel tuttuun tapaan tarjoili, jälkeen otimme taas kasilta taksin toisen ruotsalaisen, Stefanin ja Mikan kanssa. Me kolme matkasimme Fojoon, jossa oli viikon ajan havaittu punasilmävireota – vielä ainakin paria päivää aiemmin. Kiipesimme reilut puoli tuntia jyrkkää rinnemetsää paikkaan, jossa lintua oli eniten havaittu ja vietimme paikalla noin tunnin, mutta emme lintua löytäneet, vaikka keli oli kerrankin erinomainen. Azorienpeippoja ja mustapääkerttuja nähtiin kyllä riittämiin. Alas könytessämme Ilkka kulki hieman helpompaa reittiä ja me Potun kanssa etelärinnettä, josta säikytimme lentoon pari lehtokurppaa.
Olimme seuraavaksi suuntaamassa eteläisempiä eli kylää lähempiä metsiköitä koluamaan, kun saimme tiedon, että Power Stationin yläpuoleisilla pelloilla oli nähty vaikertajakyyhky. Tajusimme olevamme vain muutaman sadan metrin päässä, joten kiiruhdimme paikalle. Puolalaiset, ruotsalaiset ja Vincent Legrand olivat paikalla ja he näyttivät juuri lähestyvän olettamaansa linnun laskeutumispaikkaa. He hiipivät varovasti kamerat ojossa lähemmäksi, mutta yllättäen lintu ei noussutkaan heidän edestään ilmaan. Vähän aikaa he komppasivat aluetta laajemmin, kunnes näin aivan eri suunnasta heidän päälle lentävän kyyhkyn – siinä se oli! Huusin ja osoitin kyyhkyä ja kaikki pääsivät näkemään linnun, kun se kaarsi heidän yläpuolellaan ja jatkoi alarinteeseen katveeseen. Ja kuinka ollakaan ruotsalaiset saivat linnusta eliksen, joten pian saimme kättelyitä kiitokseksi.
Jatkoimme vielä muiden perässä linnun perään, kun näytti että heillä saattoi olla taas lintu hallinnassa, he kun kävelivät niin vauhdikkaasti alaspäin. Kohta Vincent huitoikin meille, joten pistimme Potun vielä lisää vauhtia. Kävelimme alemmas ja alemmas ja aloimme jo ihmetellä, mistä oli kyse, kun vastaan tuli Manuelin auto täynnä porukkaa – Mika oli löytänyt Picon metsästä Black-throated Green Warblerin – siis minkä lie kerttulin (mainittakoon että kyseessä oli seetrikerttuli)!
Olimme siis kävelleet alaspäin turhaan, mutta syynä oli ilmeisesti ollut se, etteivät alhaalta ilmoitetut radiopuhelinviestit olleet tulleet kunnolla perille, joten olimme kiiruhtaneet kohti parempaa kuuluvuutta. Niinpä käännyimme ympäri ja lähdimme takaisin ylöspäin puolijuoksua. Saavutimme pian Stefanin, jonka arvelimme osaavan oikealle paikalle ja kohta jostain könysi porukkaamme Petrikin. Pian Manuel tuli meitä vastaan, tämä kun oli jo tiputtanut ekan lastillisen perille ja me könysimme kyytiin. Pian Manuel tiputti meidät Picon pienen soramontun kupeeseen ja viittoi meitä seuraamaan polkua. Tarkempia ohjeita meillä ei ollut, joten lopulta Petri kysyi suomeksi ohjeita Mikalta. Vastaus tuli kuitenkin Davidilta ja pian käännyimme polulta keskelle metsää. Sieltä löysimmekin ensimmäisen porukan, johon oli Davidin lisäksi kuuluneet britit, jotka eivät vieläkään olleet päässeet pois saaresta. Könysimme heidän viereensä ja kohta latvuksesta kuului muutama tiksaus. Sitten vieressäni seissyt WP-pinnakärki Ernie Davis löysi linnun. Se oli aika kaukana, noin 25 metrin päässä latvuksessa, joten sen löytäminen olisi ollut mahdotonta, mutta Ernie nykäisi minut hihasta eteensä ja osoitti minulle tarkan linnun suunnan ja ohjasi katsomaan oikeaan latvaan ja ehdinkin saada pienen vaaleavatsaisen, kupeilta mustajuovaisen ja keltapäisen kerttulin hetkeksi kiikareihini ennen kuin lintu singahti seuraavaan latvukseen. Näin linnun vielä vilahtavan siitä eteenpäin ja sitten ei auttanut kuin jäädä odottelemaan, että lintu tekisi taas uuden rundin ja tulisi takaisin, kuten kerttuleilla yleensä on tapana tehdä.
Kohta paikalle saapui loppuporukkakin Ilkka mukanaan. Ainoastaan yksi puolalaisista oli yhä Caldeiralla eli vuoren huipulla, eivätkä sinne kantaneet edes tekstiviestit. Onneksi lintu taas kohta tiksui ja vilahti latvuksessa. Sitten se siirtyi aivan suoraan yläpuolellamme olleiden puiden latvoihin, josta taas osa porukasta ehti nähdä sen lyhyesti ennen kuin se taas jatkoi kauemmaksi. Osa kuitenkin mähersi linnun pääasiassa oman hermoilunsa takia ja sitten alkoi se pelkäämäni linnun perässä ryntäily. Eli kuvaajat halusivat saada kuvia ja osa puolestaan haki vielä elikseksi kelpaavaa näköhavaintoa linnusta. Niinpä porukka lähti seuraamaan latvuksesta kuulunutta tiksutusta. Itse jäin ruotsalaisten kanssa seisomaan paikoilleen, sillä oletin että lintu kyllä ennen pitkää palaisi taas tälle paikalle. Linnun löytäjä Mikakin oli jo siirtynyt itse parhaaksi epäilemälleen paikalle lintua odottamaan, jotta saisi siitä vielä lisäkuvia. Jonkin aikaa oli hiljaista, kunnes kuulin taas tiksauksia edestämme ja kohta lintu singahti yläpuolellamme olevien puiden latvukseen. Näimme linnun todella hienosti ja hälytin radiopuhelimitse ylempänä olevan porukan paikalle. Kun porukka saapui, oli lintu ollut jo minuutin samoissa latvoissa ja oli siinä vielä ainakin puoli minuuttia hyvin avoimesti näkösällä, mutta silti muutamilla oli yhä vaikeuksia saada lintua näkökenttäänsä. Mika, joka oli hieman meitä ylempänä rinteessä, otti tästä tilanteesta linnusta oikein upeat kuvat. Pian lintu jatkoi taas matkaa ja porukka kimposi perään. Seisoskelimme vielä paikalla jonkin aikaa, mutta lintua ei meinannut enää kuulua. Lopulta saimme tiedon, että Mika oli taas löytänyt linnun hieman kauempaa ja vihdoin viimeisetkin olivat sen nähneet. Päätimme Potun kanssa lähteä jo etsimään uusia rareja ja sopivasti ollessamme polulla tuli viimeinenkin puolalainen meitä vastaan ja pystyimme neuvomaan hänet oikealle paikalle ja lopulta hänkin oli linnun nähnyt.
Kävelimme Potun kanssa osan Aquan metsikköä ja laskeuduimme vielä Lapan jokivarsimetsikköön, mutta ainoaksi havikseksi tuli vain omituinen rääyntä, josta tuli kyllä mieleen naukumatkija. Elikkoa ei kuitenkaan näkynyt, joten määritys päätettiin jättää kissaksi. Lopulta talsimme alas kylälle ja kävimme vielä satamassa ennen kuin jatkoimme kämpille. Ruokailussa juhlistettiin seetrikerttulia ja Mikalle tarjottiinkin ruoka kiitokseksi hienosta löydöstä. Illan huvittavin sattuma oli se, että Polish Birding Team oli pukeutunut T-paitoihin, joissa oli seetrikerttulin kuva! He olivat siis saaneet logolintunsa hoidettua viimeisenä päivänään! Ruokailun jälkeen käppäilimme Potun kanssa taas hetken kylällä tarkoituksenamme löytää paikka, jossa paikalliset kokoontuivat ennen liitäjäetsintöjä, muttemme löytäneet oikeaa paikkaa. Kiertelimme kuitenkin hetken katuja, muttemme löytäneet ainoatakaan liitäjää, joten palasimme kämpille ja nukkumaan pääsimme klo 22:30.
Välipäivämeininkiä
25.10. aamu kulki tuttuun tapaansa, mutta kasilta satoi ihan kunnolla ja oli todella sumuista, joten päätimme olla tilaamatta taksia. Potun kanssa kävimme kävelemässä rantoja pitkin lentokentän ympäri nähden kylällä kivitaskun ja kentän nurmikolla nyt 2 pronssi-iibistä ja sitten jatkoimme kapverdeläispeltoja koluten ylös oikopolulle, jota pitkin pääsi rinteen yläosan näköalapaikalle. Petri oli neuvonut meille keltanokkaliitäjän pesän, jossa oli vielä suuri poikanen ja pienen etsiskelyn jälkeen löysimmekin sen. Kuvailimme liitäjää hetken ja palailimme sitten alas jatkamaan peltojen komppaamista. Sitten kävimme kaupalla ja käppäilimme kämpille hieman huilimaan, sillä keli oli yhä surkea.
Pikku huilin jälkeen kiipesimme Ilkka mukanamme ylös kaatopaikalle, jota ei kovan tuulen takia oikein houkuttanut mennä tonkimaan tarkemmin, sillä ilmassa lenteli ties mitä jätettä. Kolusimme vielä jonkin aikaa peltoja, kunnes päätimme Potun kanssa jatkaa myllyille meristaijille. Aika pian tärppäsikin, kun löysin keltanokkaliitäjien kanssa delfiiniparvea seurailleen isoliitäjän. Myöhemmin saimme kuulla, että tämä oli vasta koko syksyn toinen isoliitäjä! Outoa, sillä kolme vuotta aiemmin olimme nähneet niitä satoja. Mikakin saapui seuraksemme ja tämä onnistui nähdä lyhyesti jonkin hain, jota emme kuitenkaan Potun kanssa nähneet. Naureskelimme jonkin aikaa nuorten keltanokkaliitäjien aika surkuhupaisille lentoyrityksille, joista osa johti kuperkeikkoihin niiden törmättyä aaltoihin, mutta lopulta minua alkoi paleltaa oikein kunnolla, sillä olin yhä komppausvarustuksessa ja kengät tietysti aivan läpimärkinä. Niinpä kävimme kämpillä lisäämässä hieman vaatetta ja menimme vielä iltakävelylle pelloille. Mutta kohta alkoi taas sataa ja sumukin alkoi valua rinteiltä alas kylään saakka, joten palasimme pian kämpille. Kasilta kävimme oikeastaan lopulta rajusti harventuneella porukalla (vihdoin lähtemään päässeiden brittien lisäksi myös puolalaiset ja Petri olivat lähteneet) taas syömässä ja illasta seurustelimme taas yläkerrassa ennen nukkumaan menoa.
Ja sumu vain pahenee
26.10. oli sitten taas sellainen päivä, joka olisi voinut jäädä tulematta. Aamupalalla Manuel (72) kertoi, että ulkona oli sankin sumu, mitä hän oli koskaan saarella nähnyt! Niinpä oli sanomattakin selvää, että taksikuskia ei soiteltu vaan kiertelimme aamusta saaren alaosassa ja parhaaksi havainnoksi löytyi lentokentän nurmella parin pronssi-iibiksen parissa käyskennellyt suokukko. Me tietysti naureskelimme havainnolle, emmekä todellakaan tajunneet ilmoittaa siitä radiopuhelimitse. Mikalle laitoimme kuitenkin viestiä ja tämä vastasi yllättäen olevansa ylhäällä eikä hän meinannut ainakaan heti tulla sieltä suokukkoa bongaamaan. Kerroimme suokukosta muillekin sitä mukaa kun muihin törmäsimme ja selvisi, että laji oli niinkin kova, että toinen ruotsalainen, Ingvar sai siitä sadannen Corvo-pinnansa!
Puolilta päivin sain Mikalta viestin, että keli oli ylhäällä paranemaan päin ja jopa sinistä taivasta näkyi. Niinpä tilasimme taksin ja saimme seuraksemme belgialaiset, jotka päättivät suunnata Lighthouse Valleyhin sekä kolme norjalaista, jotka olivat aika yllättäenkin päässeet Floresilta tulemaan bongausreissulle. Saaren pohjoispäässä todellakin näytti ainakin juuri sillä hetkellä kirkkaammalta. Niinpä mekin hyppäsimme taksista jo Canselasin rinnemetsän kohdalla, jossa sumu alkoi taas saeta ja maisema synkentyä. Aika pian oli selvää, että Canselas oli liian vaikeakulkuinen Ilkalle, sillä rinnemutaikot olivat aivan tuhottoman liukkaita. Pari kertaa olimme Potunkin kanssa pulassa, sillä rinteet olivat niin jyrkkiä, ettei niillä oikein nähnyt eteensä. Niinpä neuvoimme aina toinen toistamme, kun kuljimme eri puolilla rotkoa ja näimme paremmin mitä toisillemme oli tulossa edessä. Pari kertaa saimme leikkiä Tarzaneita oikein kunnolla, mutta lopulta pääsimme ylemmälle tielle ehjinä. Ei siinä, että olisimme pystyneet metsässä yhtään keskittymään mihinkään muuhun kuin pystyssä pysymiseen ja siihen ettemme tipahtaisi rotkoon – lintuhavainnointi oli ollut täysin toissijaista. No eipä siellä lintuja ollut näkynytkään kuin niitä mustapääkerttuja ja azorienpeippoja.
Talsimme vielä Da Ponteen, johon laskeuduimme sateen alkaessa ropista latvustoihin. Lopulta sade oli niin rankkaa, että kastuimme metsässäkin aivan läpimäriksi. Eikä sumu sittenkään ollut mihinkään hälvennyt, joten talsimme lopulta aivan läpimärkinä alas kylälle. Illalla alkoi taas tuullakin oikein navakasti, joten päivän kohokohta oli lopulta ruokailu. Ihmeeksemme saimme kuitenkin kuulla, että norskit olivat saaneet niin juovapääsirkun kuin seetrikerttulinkin hoidettua ja vieläpä päässeet veneellä poiskin saaresta.
Rankkaa kävelyä ja kiipeilyä
27.10. otimme aamupalan jälkeen taksin ylös, vaikka rinteitä peitti yhä sakea sumu. Suuntasimme tällä kertaa Cantinhon rinnemetsään, joka oli vielä hankalampikulkuinen kuin edellispäiväinen Canselas oli ollut. Olimme kuitenkin Potun kanssa ottaneet tehtäväksemme tutustua kaikki saaren lintupaikkoihin, jotta tietäisimme minne mennä, jos häly jostain tulisi; tai oikeastaan olimme päättäneet tehdä niin enemmänkin siitä syystä, että joskus tulevaisuudessa, kun tulisimme saareen uudelleen, olisivat paikat jo tuttuja. Ilkka päätti taas olla seuraamatta meitä jo alkutaipaleella, mikä osoittautui pian hyväksi päätökseksi, sillä jouduimme metsässä ylittämään monia korkeita kivimuureja ja lisäksi rinteet olivat todella märkiä ja liukkaita. Ylemmälle tielle päästyämme päätimme Potun kanssa jatkaa Lighthouse Valleylle, jossa laskeuduimme aina majakalle asti liukkaita polkuja pitkin, muttemme löytäneet alueelta muuta kuin kaksi asuttua keltanokkaliitäjän pesää sekä taas yhden lehtokurpan.
Olimme kävelleet jalkamme jo aikalailla puhki, kun olimme palailemassa saaren eteläosia kohti. Da Ponten yläpuolella törmäsimme Stefaniin, jonka kanssa jutustellessa selvisi, että sekä me että Stefan olimme suunnitelleet Reservoirin ylänköjen komppausta. Niinpä päätimme lähteä sinne yhdessä, Stefan kun tiesi paikan jo ennestään. Reservoir sijaitsi saaren eteläisempien nyppylöiden huipulla, joten kiipeämistä riitti! Matkalla törmäsimme Ingvariin, joka oli jo käynyt ylhäällä näkemättä yhtään mitään eikä tämä suositellut meitä jatkamaan. Olimme kuitenkin jo niin pitkällä, että päätimme jatkaa. Lopulta huipulla oli taas niin voimakas tuuli, että pystyssä pysyminenkin oli vaikeaa. Komppailimme rinteitä ja mutaista tiepohjaa löytämättä mitään muuta kuin reilut parikymmentä karikukkoa, jotka ruokailivat ylängön nurmikentillä. Azorienpeippoja ja kanariahemppoja oli ylhäälläkin yllättävän paljon – ei kuitenkaan mitään valkopäistä mustarastasta parempaa.
Lopulta kävelimme alas ja näytimme Stefanille matkalla keltanokkaliitäjän pesän, jossa poikanen yhä vain kökötti.
Illalla kiertelimme vielä pelloilla ilman haviksia. Syömään mennessämme taivaalta kuului runsaasti keltanokkaliitäjien ääniä. Keli oli tyyntynyt ja nyt poikaset olivat lähdössä pesistään. Ensimmäinen siluetti kaarsi huutaen ylitsemme ja pläts, se lensi suoraan talon valkoista seinää päin! Poimin liitäjän syliin ja enpä tietenkään osannut ottaa linnusta oikeanlaista otetta, vaan se pääsi käyttämään terävää nokkaansa käsiini. Kannoimme linnun ruokapaikallemme, jossa tarjoilijapoika osasi rutiininomaisesti tehdä pahvilaatikosta linnulle sopivan ja laitoimme linnun laatikkoon. Söimme ja klo 21:15 Vincent lähti opastamaan meidät paikalle, johon paikalliset kokoontuivat aina ennen liitäjäkierroksiaan ja matkalla poimimme mukaamme jo toisenkin kadulta löytyneen liitäjän. Saimme annettua liitäjät rengastajalle ja päätimme Potun kanssa jäädä osallistumaan illan kierrokseen. Ainoastaan yksi nuori neitokainen puhui englantia, joten lyöttäydyimme tämän seuraan. Löysimme 40 minuutissa vielä 5 keltanokkaliitäjää kaduilta ja pihoilta ja yhteensä porukat olivat löytäneet ainakin 15 lintua. Olimme kuitenkin päivän kävelyistä sen verran väsyksissä, että emme jääneet seuraamaan, mitä keräilyn jälkeen tapahtuisi, sillä porukka ei taaskaan meitä juuri huomioinut vaan touhu oli aikamoista sähläystä nuorten osalta ja puhe tietysti pelkästään portugalia. Niinpä suuntasimme majapaikallemme nukkumaan.
Caldeira – uskomattoman hieno paikka
28.10. Aamun leipäaamiaisen jälkeen olimme taas kasilta odottelemassa taksia, mutta sitä ei kuulunut. Keli näytti kerrankin erinomaiselta, mutta edellispäivien huonojen kelien aiheuttamien peruutusten takia Joao oli päättänyt odotella soittoamme. Pienen kartoituksen jälkeen selvisi, että lisäksemme ylös oli lähdössä ainoastaan Mika, joka olikin viimeisen retkiaamunsa kunniaksi ehtinyt jo koluta peltoja ja kivuta puolimatkaan. Taksin tultua noukimme Mikan rinteestä ja tipautimme tämän Aquaan ja itse päätimme suunnatta saaren huipulle eli Caldeiralle. Pääsimme kraaterin huipulle asti kyydillä ja noustuamme autosta avautui edessämme aivan käsittämättömän kaunis näkymä kraaterille! Korkeat ja jyrkät kraaterin seinämät olivat monen värisiä ja alhaalla siinsi kaksiosainen järvi, jolla näimme heti kelluvan jonkin verran vesilintuja. Putkella näin aivan perimmäisessä nurkassa olevan suuren vesilintuparven mutta linnut olivat niin kaukana, etten erottanut parvesta kuin sinisorsia sekä niiden seurassa olevia tummempia sorsia sekä yhden haapanan, lennossa näkyi myös muutama tavi ja eräällä rannalla piipersi yksinäinen vaalea kahlaaja.
Lähdimme laskeutumaan rinnepolkua alaspäin pysähtyen aika ajoin ottamaan maisemakuvia. Lopulta kraaterin pohjalle päästyämme, lähdimme kiertämään järveä rantoja pitkin kompaten. Ensin jaloistamme nousi lentoon pari taivaanvuohta ja jonkin matkaa käveltyämme näimme rannassa kaksi valkoposkihanhea, jotka olivat olleet paikalla jo jonkin aikaa. Sitten Potun edestä rannasta nousi lentoon korkealla äänellä rääkäissyt kurppa, joka laskeutui pian takaisin rantaan. Komppasimme sen uudelleen ilmaan ja Potu onnistui saada siitä pari lentokuvaa, joista saatoimme todeta linnun olevan normaalia tummempi taivaanvuohi – mikä lie islantilainen tai grönlantilainen? Nämä tummat, juovikkaat ja oudosti ääntelevät pässithän olivat tulleet etenkin minulle tutuksi Shetlannin reissuilta.
Järvellä kellui 18 tavia, joista yksi näytti mielenkiintoisemmalta mutta totesin sen silti olevan vain tavi – tai tietenkään amerikantaveja emme voineet poissulkea. Linnut kuitenkin katosivat jonnekin ennen kuin pääsimme niitä lähempää katsomaan. Keskellä järveä ui myös oudosti räpistellyt keltanokkaliitäjä, joka näytti siltä kuin se olisi jossain verkossa kiinni tms. mutta silti se tuntui etenevän ympäriinsä kroolatessaan. Pääsimme kävelemään järvien välistä kapeaa kannasta pitkin takaisin rinnepolkua kohti ja kannaksen loppupäässä huomasimme rannassa muutaman kahlaajan, joista yhden tajusimme heti paljon muita pienemmäksi. Jo kiikareilla totesimme kaksi suurempaa valkoperäsirreiksi, mutta kolmas näytti mielenkiintoiselta! Nostin putken pystyyn ja keltaiset jalat ja olematon ulottuma paljastivat saman tien lajin amerikansirriksi! Kuvailin lintua pikaisesti ja lähdimme sitten Potun kanssa lähestymään lintuja. Ne päästivätkin meidät kuvaamaan itseään mukavan läheltä ja niin saimme tästä spondesta eliksestämme mukavat kuvat ja videot. Ilkalla laji oli jo ennestään hoidossa.
Meillä alkoi olla jo kiire ylös, sillä olimme sopineet kuskin tulevan hakemaan meitä klo 12:00. Potun kanssa päätimme silti nousta vielä erään harjanteen päälle, josta näkisimme jo ylhäältä näkemämme vesilintuparven. Harjanteelle päästyämme ehdin katsoa parvea hetken kiikareilla, kun yhä kaukana meistä ollut parvi yhtäkkiä nousi lentoon. Katsoin itse lintuja putkella ja Potu räiski muutamia kuvia parvesta sen lentäessä kaukana kraaterin seinämiä vasten, jonne myös lopulta kadotimme parven. Parvessa oli yhteensä 16 sinisorsaa, 1-2 aidon näköistä nokisorsaa, 5-6 sini- ja nokisorsan risteymää sekä haapana. Rannassa näimme vielä kolme valkoperäsirriä ennen kuin lähdimme kiiruhtamaan Ilkan perään rinteelle. Lopulta kipusimme ylös vajaassa vartissa ja ehdimme vielä napsia pakollisia maisemakuvia lisää sekä nähdä 10 pulmusen parven lennossa ennen kuin kuskimme saapui aivan ajallaan. Pikavilaus järvelle kertoi vielä, että sorsat eivät olleet palanneet ja keltanokkaliitäjäkin oli ilmeisesti päässyt turvaan järveltä. Lisäksi järvellä kellui lokki, joka näytti lähinnä vanhalta merilokilta, mutta se oli turhan kaukana varmaa määritystä ajatellen. Taksiin kivutessamme saatoimme vain kehua Joaolle, kuinka upea aamu meillä oli ollut!
Väki vähenee
Ilkka päätti jatkaa taksilla alas kiertelemään sekä kyselemään muiden haviksia, sillä Mikan ohella kaikki muutkin saaren ornit olivat lähdössä iltapäivälennolla pois saaresta. Samalla Ilkka oli menossa vastaanottamaan uusia tulijoita, brittejä Rich Bonseria sekä Lee Gregorya. Me Potun kanssa tipuimme kyydistä Vinten kohdalla, jota lähdimme kipuamaan takaisin ylöspäin. Olisimme tietysti päässeet helpommalla, jos olisimme osanneet jäädä kyydistä Vinten yläpäässä ja sitten laskeutuneet alaspäin…
Vinte oli hieno mutta havikset jäivät taas kahteen lehtokurppaan. Ylätielle päästyämme jatkoimme Vincentin ohjeiden mukaisesti erästä pientä ojaa seuraten satakunta metriä hortensiapusikoille, joiden vierellä oli ennen saareen tuloamme havaittu valkokurkkusirkkua. Lintua ei kaiketi kukaan ollut viikkoon käynyt yrittämässä, joten olimme päättäneet tarkistaa, olisiko se yhä paikalla. Lintua ei kuitenkaan löytynyt, ainoastaan azorienpeippoja ja kanarianhemppoja.
Kun Ilkka ilmoitteli tekstiviestitse pääseensä brittien kanssa Picoon, jossa heidän oli tarkoitus yrittää löytää yhä edellispäivänä kuultua seetrikerttulia, päätimme mekin lähteä valumaan nopeinta reittiä sinne päin. Niinpä pompimme kivimuurien yli ja kuljimme peltoja pitkin alaspäin ja yllättäen yhdeltä pellolta nousi jaloistamme ilmaan kolme viiriäistä.
Picoon päästyämme tapasimme Ilkan ja Leen, Richin oltua hieman sivummalla kerttulia hakemassa. Kiertelimme hetken Picon alaosissa, muttemme pienellä hakemisella havainneet kerttulia. Sitten totesimme Potun kanssa, että meidän täytyisi ehtiä kauppaan, sillä meillä ei ollut enää mitään retkieväitä eikä edes juomista tuleville päiville. Meillä oli enää 20 minuuttia aikaa ehtiä kaupalle, kun pääsimme tielle, joten päätimme liftata kyytiä alas. Kohta tietä pitkin saapui joku jeeppi, jolta saimme kyydin. Yllättäen jeeppi kuitenkin kääntyi seuraavalle pikkutielle ja pysähtyi. Ukot eivät tietenkään puhuneet sanaakaan englantia mutta he tuntuivat etsivän jotakuta. He soittivat puhelun ja onneksemme lähtivät sen jälkeen ajamaan alas kohti kylää. Niinpä ehdimme sopivasti kauppaan ennen kuin se meni taas kiinni aivan liian aikaisin.
Kävimme vielä lyhyellä meristaijilla ja saimme todeta meren olevan täynnä nuoria keltanokkaliitäjiä! Saimme myös kuulla ilouutisen, että Rich ja Lee olivat lopulta löytäneet seetrikerttulin Picosta. Kasilta kävimme taas samassa paikassa syömässä ja ruokailun jälkeen kiikutimme taas Richin ja Leen kanssa matkan varrelta löytämämme keltanokkaliitäjän kokoontumispaikalle. Nyt paikalla oli rengastajakin ja pääsimme seuraamaan liitäjärengastusta. Sitten kiertelimme vielä hetken kaduilla, mutta vaikka kiikutimme vielä pari liitäjää rengastettavaksi, ei meitä taaskaan oikein otettu huomioon, saati kerrottu missä kierrellä, joten päätimme palata piakkoin kämpille. Vietimme vielä Richin ja Leen kanssa iltaa yläkerrassa kuvia siirrellen ja nettiä selaillen ym. ennen nukkumaan menoa.
Taas paukkuu
29.10. olimme bread, cheese and ham -aamiaisella jopa hieman etuajassa ja jo ennen kahdeksaa lähdimme kiertämään lentokenttää Richien ja Leen kolutessa puolestaan lähipeltoja. Lentokentällä oli pari iibistä ja suokukko yhä paikoillaan ja rannan tamariskejä kolutessamme lensi ylitsemme pikkukuovi. Ysin jälkeen menimme lentokentälle kyselemään säätietoja, sillä olimme suunnitelleet, että voisimme olla Corvolla pari päivää pitempään ja lentää sitten perjantaina suoraan Terceiralle, josta meillä olisi jatko Lissaboniin. Mutta sääennusteet näyttivät todella huonoilta. Tuuli oli kääntymässä ja tietysti juuri sellaiseksi, että Corvon kenttä olisi huonommassa asemassa kuin Floresin kenttä. Päätimme kuitenkin palata asiaan vielä seuraavana päivänä, jos ennusteet vaikka muuttuisivat.
Klo 10:10 lähdimme koko porukka taksilla ylös ja me päätimme suunnata Fojolle, kun taas britit jatkoivat Cantinhoon. Ylhäällä oli taas todella sankka sumu ja tuulikin oli virinnyt varsin voimakkaaksi, joten rinnemetsiin oli turha mennä, niinpä kipusimme ylöspäin laakson pohjaa pitkin. Tämä olikin helpoin reitti ja lopulta pääsimme aivan Fojon yläosiin, jossa taas vietimme jonkin aikaa. Sitten kuulimme radiopuhelimestamme jotain, mutta emme oikein saaneet selvää mistä oli kyse. Kipusin vielä ylemmäs Fojon yläpuolisille pelloille ja pyysin Richiä toistamaan viestinsä, joka kuului: ”American Bittern along the road between Fojo and Canselas!”. Ilkka oli vasta hetkeä aiemmin näkynyt alapuolellamme ja huutelimme tälle, muttemme saaneet vastausta. Kysyin pari kertaa radiopuhelimitse missä tämä on, mutten taaskaan saanut vastausta. Sitten huusin radiopuhelimeen yksinkertaiset ohjeet, että mennään nopeinta reittiä tielle, Fojon ja Canselasin välillä on amerikankaulushaikara! Hetken vielä odottelimme vastausta, mutta koska sellaista ei kuulunut, lähdimme Potun kanssa kimpoamaan suorinta reittiä alaspäin laakson pohjaa pitkin. Alkuun juoksu alaspäin oli aika vaivalloista ja takuulla vaarallistakin, mutta polulle päästyämme homma nopeutui ja alle 10 minuutissa olimme saapumassa tielle. Yllätys olikin melkoinen, kun näimme Richin seisovan tiellä! Pian selvisi, että olimme jo perillä paikassa, jossa Rich oli nähnyt haikaran lentävän ylitseen ja alemmas peltoa seuraten ja se oli näyttänyt laskeutuvan pellon reunaan. Lee, joka ei vielä ollut nähnyt lintua, oli mennyt linnun perään. Ja kuinka ollakaan saman tien radiopuhelimesta kuului Leen ääni, joka kertoi, että hän oli juuri löytänyt linnun pellon reunasta puiden latvuksesta seisoskelemasta! Katsoimme pellolle ja näimme Leen vain noin sadan metrin päässä meistä. Ilmoitin radiopuhelimitse taas pariin kertaan uudet ohjeet Ilkalle, että saapuisi tielle paikkaan, josta olimme Fojoon lähteneetkin ja että lintu oli tästä pellolle, ei suinkaan Fojon ja Cansellasin välissä. Taaskaan emme saaneet mitään vastausta, joten singahdimme pellolle.
Hiivimme Leen luo ja kohta äkkäsin amerikankaulushaikaran seisomasta puun latvasta! Otin linnun putkeen ja aloin kuvata sitä! Puu huojui uhkaavasti tuulessa ja kertaalleen lintu joutui jopa levittämään siipensä pysyäkseen puun latvassa. Pahimmillaan tuulen mukana kulkenut usva peitti näkyvyyden niin, ettei lintua meinannut nähdä lainkaan. Olin taas kutsunut Ilkkaa pariin kertaan ja Potu päätti mennä tätä tielle huhuilemaan, kun vihdoin radiopuhelimesta kuului tämän ääni. Emme saaneet pitkästä selostuksesta selvää mutta toistimme taas tärkeimmät yksityiskohdat. Lopulta Ilkan ääni kuului selkeästi ja Potu, joka oli tiellä ja jopa näki haikarankin sieltä, alkoi jo kuulla Ilkan sauvojen kilkatusta. Juuri silloin iski oikein kunnon puhuri ja vaikka me kaikki katsoimme lintua, ei sitä yhtäkkiä sumun hälvennyttyä näkynytkään enää puun latvassa! Ilkka saapui luoksemme ja epäuskoisina selitimme tälle tilannetta. Järkeilimme, ettei lintu mitenkään ollut voinut lähteä lentoon huomaamattamme, vaan sen oli täytynyt astua puun siimekseen tuulensuojaan. Pian selvisi, että Ilkka oli kuullut ainakin ensimmäiset viestimme ja päättänyt lähteä peltoja pitkin alas. Seuraavat viestit eivät sitten enää olleet menneet perille ja tielle päästyään hän oli pyörinyt Fojon ja Canselasin välillä meitä etsien.
Tuijottelimme puuta tovin ja Rich kiersi jopa metsään puiden alle, mutta sieltä ei ollut lainkaan näkyvyyttä. Puolisen tuntia odoteltuamme, päätti Ilkka jäädä yhä paikalle ja koskapa mitään ei oikein ollut tehtävissä, päätimme me muut lähteä jatkamaan retkeä lähistölle. Potun kanssa me suuntasimme Aquan alaosaan tähyillen tietysti matkalla kaikki pellot, josko haikara löytyisikin sieltä. Aquassa ollessamme alkoi sataa aivan kaatamalla ja itse aloin tuntea oloni todella sairaaksi. Liian monta päivää märissä kengissä oleminen oli altistanut minut ainakin lähes kaikkiin Corvolla olleisiin orneihin iskeneelle flunssalle. Niinpä päätimme lähteä talsimaan sateessa alas kylälle ja vihdoin kämpille päästyämme suuntasin itse lämpimään suihkuun ja iltapäiväunille. Potu herätti minut tuntia myöhemmin illan ollessa jo pimentynyt. Tämä oli todella huolissaan, sillä Ilkasta ei ollut kuulunut mitään. Suunnittelimme jo lähtevämme taksilla tätä etsimään, sillä ulkona yhä vain satoi rajusti ja emme voineet kuvitella tämän enää olevan oikeasti maastossa. Lopulta soitin Ilkalle ja tämä vastasikin ja kertoi lopettaneensa juuri amerikankaulushaikaraetsinnät! Hän oli yhä ollut seisomassa samoilla jalansijoilla, mihin hän oli jäänyt – aika sinnikästä sanon minä! Lopulta Ilkka saapui taksilla kämpille ja pian tämän jälkeen olimme jo lähdössä syömään. Ilkka päätti jäädä syömään eväsvarastojaan, joten me menimme neljistään brittien kanssa. Nukkumaan pääsimme vasta klo 23 jälkeen.
Elämä on mustavalkoista
30.10. herätessäni tunsin onneksi oloni jo paljon paremmaksi. Aamupalan jälkeen kiertelimme taas lähipellot huolella Richin ja Leen kierrettyä vuorostaan lentokenttää. Ysin jälkeen tapasimme lentoasemalla, jossa saimme huonoja uutisia. Sääennusteet eivät olleet muuttuneet ja myös Richin piti tehdä päätös lähteä Corvolta iltapäivällä kanssamme, vaikka hänellä oli liput varattuna vasta perjantaiksi. Hänen kuitenkin oli pakko olla Lontoossa sunnuntaina, joten hänelläkään ei ollut varaa lentojen perumisiin. Toinen syy oli se, että hänellä kuten meilläkin oli paluulennot TAP:ilta, joka ei korvaisi lenoja, mikäli emme niihin peruttujen SATA:n lentojen takia ehtisi.
Hotellille palattuamme tilasimme taas taksin ja vaikka ylhäällä oli taas täysin sumuista, päätimme käydä kokeilemassa, olisiko Caldeiraan edes sen verran näkyvyyttä, että Lee näkisi tämän upean maiseman ja Rich voisi yrittää putkella valkoposkihanhea Corvo- ja Azorit-pinnaksi. Mutta Caldeira oli myös täysin sumun peitossa.
Alas ajellessamme päätimme Potun kanssa jäädä kyydistä Lapan yläosassa, jota yritimme kulkea alas ensin siten, että Potu kulki ylhäällä ja minä alhaalla joen pohjalla, mutta siellä oli vettä aivan liikaa, joten lopulta jouduimme kulkemaan molemmin puolin uomaa. Havainnot jäivät muutamaan taivaanvuoheen ja lopulta märkiä peltoja pitkin kävely oli taas kastellut kenkämme aivan läpimäriksi.
Päästyämme tielle suuntasimme Da Pontelle, jonka yläpäässä törmäsimme Richiin ja Leehen. Ilkka oli yhä jossain alhaalla koluamassa. Jutustelimme eväitä syöden, kun alhaalta kuului Ilkan huuto, josta emme kuitenkaan saaneet selvää. Kohta huuto kuului selvemmin ja siitä erottui selvästi sanat: ”Black and White Warbler!”. Singahdimme heti alaspäin Potu edellä ja me muut perässä. Tavoitimme Ilkan ja hän kertoi löytäneensä linnun hieman alempana olevasta metsäaukosta kiipeilemästä oksistosta ja koska häneltä oli radiopuhelimesta paristot loppuneet, oli hän joutunut kiipeämään ylemmäs, jotta kuulisimme hänen huudot. Pian olimme laskeutuneet paikalle ja odottelimme tovin mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Onneksi Leellä oli mukana kiipijäkerttulia atrappisoittimessaan ja hän laittoi äänen soimaan. Yhtäkkiä Potu plokkasi linnun aivan selkämme takaa, josta se siirtyi sivullemme. Kerttuli nappasi perhosen ja takoi sitä hetken oksaa vasten, söi sen ja kieppui sitten hetken oksistossa vain noin 10 metrin päässä meistä aivan avoimesti! Olipahan hieno lintu – yksi hienoimmista mitä olen koskaan nähnyt! Kohta lintu jatkoi kauemmaksi metsän siimekseen kadoten. Odottelimme vielä jonkin aikaa ja Lee soitti atrappiakin muutamaan kertaan mutta lintua ei enää löytynyt. Sitten meidän olikin jo aika kiivetä ylös, sillä olimme tilanneet klo 12:00 Joaon hakemaan meidät alas. Ilkka, jolla oli edellispäivänä ollut varsin kurja päivä, oli nyt onneksi saanut todella upean hyvityksen – hän kuvailikin tunnelmiaan osuvasti: ”Life is Black-and-White”!
Hotellilla pakkasimme tavaramme ja lopulta ehdimme jutustella jonkin aikaa Kattin kanssa, ennen kuin hän lähti heittämään meitä lentoasemalle. Lee, jolla ei ollut kiirettä palata Englantiin, jäi vielä Corvolle itsekseen retkeilemään ja sai näin kunnian olla ”The last man on Corvo”.
Taas Floresille
Klo 15:15 lähti koneemme Floresille, jossa muiden odotellessa tavaroita Rich meni selvittämään jatkolentojaan ja minä suuntasin vuokraamaan autoa. Autovuokraamolla onneksi suostuttiin vuokraamaan meille auto, vaikka olimmekin jättäneet edellisen ovet auki satamaan päivää liian aikaisin
Kohta suuntasimme jo Ilkan ja matkatavaroiden kanssa Hotel das Floresia kohti. Hotelli oli kuitenkin menossa kiinni lokakuun päättyessä kolmeksi kuukaudeksi, sillä sesonki oli ohi, joten jatkoimme Hotel Occidentalille, josta saimme kaksi oikein mukavaa kahden hengen huonetta merinäköalalla. Viestitimme Potulle ja Richille, että kävelevät Occidentalille ja kohta pääsimme majoittumaan huoneisiimme Potu ja Ilkka toiseen ja minä ja Rich toiseen.
Pian olimmekin taas valmiit retkelle ja suuntasimme ylängön järville. Mutta ylhäällä oli taas niin sankka sumu, ettemme edes Lombaa nähneet. Niinpä jatkoimme Lajesin satamaan, josta oli ilmoitettu havaitun räyskä ja 2 riuttatiiraa. Lähinnä kiinnosti yrittää määrittää, olisivatko riuttikset eurooppalaisia vai jenkkejä? Merelläkin oli kuitenkin niin sankka sumu, että vaikka kertaalleen näimme Potun kanssa kolme kookasta tiiraa kaukana merellä ja myöhemmin koko porukalla näimme kaksi riuttiksen näköistä lintua hieman lähempänä, emme lopulta saaneet mitään näistä varmasti määritettyä, sillä kaikkia nähtiin vain niiden lentäessä suoraan poispäin ja sumuun kadoten. Ainoat kuvat otimme satama-altaassa kelluneesta keltanokkaliitäjästä. Illalla söimme tutussa HotelCafessa ja nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin ennen yhtätoista.
Flores tarjoaa parastaan
31.10. heräsimme seiskalta ja aamupala oli klo 7:30. Olimme toivoneet parempaa aamupalaa kuin mihin Corvolla olimme tottuneet, mutta se oli jopa sitäkin köyhempi. Edellisiltana Potu oli alkanut tuntea itsensä sairaaksi ja olisinpa saanut kuvan tämän naamasta, kun tämä hörppäsi ensimmäisen hörpyn kahvistaan, joka olikin aivan kylmää! Onneksi kahvi sentään saatiin lopulta kuumaksi.
Pian olimme matkalla Ponta Delgadaan, jossa ajoimme suoraan vanhalle jalkapallokentälle. Ajoin taas kentälle ja melkein heti huomasimme muutamia kahlaajia kentän etuosassa. Pari tylliä (toinen kanadalainen ja toinen tavallinen), pari valkoperäsirriä ja, hetkinen, pieni sirri. Olimme hieman kaukana mutta muoto näytti tutulta. Lopulta ajoin hieman lähemmäksi ja kyllä – retken toinen sponde amerikansirrimme! Ajoin linnun viereen ja Rich ja Potu pääsivät kuvaamaan lintua ruudun täydeltä. Ilkka oli vahingossa pakannut kameransa takakonttiin. Poikien kuvaillessa selasin itse kenttää kiikareilla ja löysin etsimäni. Paikalta oli paria päivää aiemmin ilmoitettu tuhkakirvinen ja löysin hyvän näköisen linnun kentän toisesta päästä aivan täydellisestä vastavalosta. Lintu kääntyi hieman eikä siitä enää voinut erehtyä! Tuhkakirvinen oli elis Potulle eikä Ilkkakaan ollut nähnyt jenkkialalajia aiemmin. Jatkoimme siis pian sitä kuvaamaan ja tämäkin päästi meidät aika lähelle.
Lopulta parkkeerasin auton kentän reunaan ja Ilkka päätti lähteä itse ajamaan kenttää ympäri kuvatakseen linnut esiin ottamalla kamerallaan. Ilkka taisi olla hieman liian keskittynyt kuvaukseen, sillä ajelemaan lähtö näytti siltä, että mietimme muulla porukalla, mahtaako hän selvitä jalkapallokentän ympäriajosta hajottamatta autoa aivan atomeiksi? Lopulta päätin itsekin suunnata skouppaamaan lintuja.
Tuuli oli kuitenkin taas aivan mahdoton! Hädin tuskin pysyin pystyssä saati, että olisin pystynyt pitämään putken ja kameran vakaina. Eivätkä linnutkaan tietenkään tässä tuulessa pystyneet olemaan paikallaan! Amerikansirri onneksi nojaili jonkin aikaa tuulta vasten ja sain siitä kohtuulliset kuvat otettua. Videoilla sen sijaan näkyi ja varsinkin kuului järjettömän voimakas puhuri! Etsin hetken kirvistä ja löysin sen kentän perältä ja onnistuin kuin onnistuinkin saada siitä jonkinlaiset kuvat ja videot, vaikka lintu oli aika arka ja liikkuva.
Lopulta minun oli tyytyminen kuviini, tiesin kuitenkin Potun antavan minulle kuviaan tähän retkikertomukseen. Potu oli todella sairaana, mutta sinnikkäästi tämä päätti lähteä kanssamme komppaamaan lähiympäristöä. Alkuun löytyi vain suuria kanarianhemppo ja varpusparvia ym. tavallista, mutta kun olin nousemassa eräälle rinteelle, huomasin ylitseni lentävän kookkaan kahlaajan. Lintu näytti heti valkoviklomaiselta, mutta vaikka se heti ylitseni lennettyään oli pahasti vasten aurinkoa, olin varma, ettei sillä näkynyt yläperässä valkoista kiilaa. Huusin muille ja hekin pääsivät näkemään linnun yhtälailla pahassa vastavalossa, kun se näytti tippuvan kielekkeen taakse suojaisaan lahteen. Singahdimme perään ja kuinka ollakaan alhaalta kivikosta nousi lentoon reissun toinen sponde amerikanviklomme! Lintu laskeutui pari kertaa kivikkoon hetkeksi ja Rich ehti saada siitä jonkun kuvan ja lentoon taas noustuaan sai Potu siitä hyvät lentokuvat ennen kuin se nousi taivaalle ja jatkoi sisämaahan päin. Lintu todellakin näytti siltä, että se oli vasta saapunut tuulen mukana saareen ja etsi itselleen sopivaa paikkaa laskeutua ruokailemaan.
Palailimme kohta tyytyväisinä autolle päin kuitenkin edelleen eri reittejä kulkien, kun eräältä niityltä nousi edestäni lentoon kookas hieman kellertävä varpuslintu, joka heti muodoltaan toi minulle mieleen heinäturpiaalin! Lintu äänteli aktiivisesti pehmeää bsyyt, bsyyt -ääntä, jota en kuitenkaan muistanut, olihan ainoasta Bobolinkistani samassa saaressa jo kolme vuotta. Huusin taas kuin hinaaja samalla kun juoksin linnun perässä, mutta kadotin sen erään kumpareen taakse. Pian muut tulivat luokseni ja kuvailin heille, mitä olin nähnyt ja kuullut. Rich kiinnitti heti huomionsa äänen kuvaukseen ja määritys muuttui heinä-/preeriaturpiaaliksi, sillä kuvailemani ääni kuulemma sopi paremmin Dicksisselille, joka Richiltäkin puuttui eliksistä. Niinpä lähdimme koluamaan maastoa suunnasta, johon olin nähnyt linnun lentäneen. Se ei ollut noussut korkealle vaan sen täytyi yhä olla lähistöllä. Kolusimme aikamme mutta lintua ei meinannut löytyä. Lopulta minun oli palattava autolle, sillä halusin ehdottomasti tutustua hieman kirjallisuuteen. Todellakin linnun ääni ei todellakaan sopinut yhtään heinäturpiaalille kuvattuun terävään ”pink” -ääneen vaan ennemmin preeriaturpiaalin pehmeään hyönteismäiseen ”bsssrt” -ääneen. Linnun väritys ei myöskään ollut missään nimessä ollut niin kellertävä kuin ainoan näkemäni heinäturpiaalin, mutta linnun koko ja vatsan kuviottomuus sopivat kyllä paremmin tälle. Lintu oli siis löydettävä. Jatkoin etsintää ja onneksi pian kuului Richin hälytys, että hän oli nähnyt ja kuullut linnun. Singahdimme paikalle ja Rich oli nähnyt linnun laskeutuvan niittyyn eteensä. Hän oli jo nähnyt linnun aika hyvin ja piti lintua heinäturpiaalina, vaikka edelleen ääni oli kyllä ollut juuri samanlainen kuin olin kuvaillut. Komppasimme varovasti lähemmäs ja lopulta lintu nousi lentoon ja kyllä se oli selvä heinäturpiaali! Elis siis vain Potulle ja Ilkalle. Hieno sponde kuitenkin taas! Linnun väritys oli tietysti puvun kulumisen takia haaleampi kuin aiemmin näkemäni linnun, sillä nyt oltiin jo pitemmällä syksyssä. Heinäturpiaalin ääni puolestaan tuntui olevan kirjoihin aivan väärin kuvailtu – myöhemmin kuuntelin lajin lentoääniä netistä ja niissä linnut kuulostivat juuri samalta kuin tämä lintu oli kuulostanut.
Jatkoimme tyytyväisinä majakkaa kohti, jonka lähipelloilla komppasimme vielä lyhyesti, mutta tuuli oli taas aivan järkyttävän kova, joten aika pian totesimme touhun järjettömäksi. Yhden aikaan lähdimme kohti Faja Grandea, jonka kolusimme iltapäivän aikana todella huolellisesti, muttemme taaskaan löytäneet mitään. Maisemat olivat kuitenkin taas komeat ja paikka näytti yhtä hyvältä kuin aina – vain liian suurelta!
Santa Cruzin satamasta löytyi amerikansipi, pikkukuovi, sekä harmaa- ja silkkihaikara, merellä muuttaneet 7 naurulokkia sekä tietysti edestakaisin velloneita keltanokkaliitäjiä. Lopulta kuitenkin palasimme hotellille. Illalla kävimme taas HotelCafessa syömässä ja itse erehdyin tilaamaan kalaa, joka ei todellakaan ollut kovin herkullista. Yhä vain sairaammaksi tullut Potu ja Ilkka suuntasivat suoraan nukkumaan, minun ja Richin touhutessa vielä aulassa netin parissa lähes puoleen yöhän asti.
Aamuretkellä ehtii vielä
1.11. Heräsimme taas seiskalta ja kamoja pakkailtuamme olimme jo klo 7:30 matkalla Condeen. Tipautin taas muut kyydistä ylhäällä ja ajoin alas. Komppasin pienen polun, joka kulki alas aivan meren pinnan tasalle asti ja polun varsi oli aivan täynnä hedelmäpuita – ja mustapääkerttuja. Ylös palattuani olivat muut juuri ohittaneet minut, mutta poimin heikon näköisen Potun kyytiin ja ajoimme tien päähän. Potu jäi pyörimään lähistölle, mutta päätin itse lähteä polkua pitkin rinteeseen tutustumaan. Polku haarautui pian ja valitsin alas meren rantaa kohti vievän polun ja lopulta kuljin polkua satoja metrejä sen laskeutuessa lopulta lähes rantaan asti.
Olin juuri ottamassa maisemakuvia ja suunnittelemassa tsekkaavani eräällä karilla olleet lokit, kun sain Richiltä tekstiviestin (walkie-talkiet oli jo pakattu), että hän oli löytänyt valkokurkkusirkun! Yritin soittaa Potulle, mutta puhelin ei yhdistänyt. Juostessani jyrkkää ylämäkeä ylös yritin välittää Richin viestiä Potulle, mutta tajusin, ettei Potu olisi viestistä tajunnut, oliko viesti minulta vai Richiltä ja hän olisi pahimmassa tapauksessa lähtenyt väärään suuntaan. Onneksi pääsin kohta laskemaan taas autopaikalle ja löysin sieltä Potun ja kohta Ilkankin ja selitettyäni heille tilanteen, tajusimme Richin olevan vain noin sadan metrin päässä. Perille päästyämme Rich kertoi myös huutaneensa meitä ja Potu olikin kuullut jotain, muttei ollut saanut siitä selvää. Rich oli nähnyt sirkkua muutaman sekunnin sen ollessa eräällä kivellä, mutta kuvaa tämä ei ollut ehtinyt siitä saada ennen kuin se oli lennähtänyt erään muurin yli. Kohta jo komppasimme aluetta porukalla mutta lintua ei kuitenkaan löytynyt. Odottelimme alkuperäisellä paikalla reilun vartin mutta koska myös muut alueella olleet linnut olivat siirtyneet muualle, päätimme hajaantua lähimaastoon, sillä lähipelloilla tiesimme kyllä olevan runsaasti ainakin kanarianhemppoja ja varpusia ym. Ehdittyämme jonkin matkan päähän sain taas Richiltä viestin, että lintu oli palannut alkuperäiselle paikalle. Se oli lentänyt jostain juuri minun suunnastani äännellen takaisin ja paikalle päästyämme se oli taas kadonnut muutaman puskan taakse. Pienen odottelun jälkeen hiivin puskien läpi niiden taakse ja löysinkin sirkun erään kiven juurelta hiippailemasta. Vinkkasin muut paikalle, mutta ainoastaan Potu ehti nähdä sirkun nousevan taas yhteen puskaan katveeseen, Ilkan nähtyä vain jonkun linnun lentävän kohta pois puskasta. Onneksi pian Rich vinkkasi, että lintu oli taas aukealla ja vihdoin, kun hieman suhistelin, lintu pomppasi aidalle meitä katselemaan. Rich, joka oli ainoa meistä, jolla oli vielä kameravehkeet mukana, onnistui saada linnusta oikein mukavat kuvat. Me tietysti Potun kanssa tuulettelimme elistä!
Terceiran kautta paluumatkalle
Sitten meidän pitikin jo kiiruhtaa hotellille aamupalalle, jolle olimme luvanneet saapua ennen kymmentä. Alle tuntia myöhemmin olimme kaikki tavarat mukanamme matkalla lentoasemalle. Ilkka tarjoutui kävelemään, kun kaikki eivät mahtuneet kyytiin.
Autovuokraamon väki ilahtui, kun palautimme tällä kertaa auton ihan sovitusti – olin kyllä uhkaillut, että jos meistä ei ala kuulua, kannattaa autoa etsiä saaren korkeimmalta kohdalta, sillä harkitsimme kuuraketilla saaresta poistumista.
Koneemme oli sitten lähes tunnin myöhässä mutta lopulta lähdimme kohti Terceiraa. Heitimme Richille hyvästit, sillä tämä jatkaisi samalla koneella Sao Miguelille. Todennäköisesti törmäisimme kuitenkin vielä seuraavana aamuna Lissabonissa.
Tuntia myöhemmin olimme Terceiralla, jossa laitoimme matkatavaramme säilytyslootiin, otimme mukaamme retkeilyvarustuksen (paitsi Potu, joka unohti kiikarinsa) ja otimme pihalta taksin Cabo da Praiaan. Kiertelimme allasta vajaat pari tuntia ja pääsimme tällä kertaa kuvaamaan rämekurppeloa todella läheltä. Kahlaajat olivat jonkin verran vähentyneet eikä mitään uutta ollut enää altaalle saapunut. Mukavimpia olivat 13 mustapyrstökuiria, 7 valkoperäsirriä, palsasirri, 2 kanadansirriä, 4 kanadantylliä, keltajalkaviklo jne.
Lopulta tarpeeksi kuvailtuamme päätimme lähteä kävellen kohti satamaa. Törmäsimme matkalla kesyyn kivitaskuun ja lokkien seasta löysimme taas nuoren merilokin. Mutta sitten alkoi sataa ja sumukin alkoi levittäytyä merelle. Niinpä kävimme pitämässä sadetta pienessä Snack Barissa ja sateen vihdoin tauottua lähdimme vielä etenemään sataman laitaa. Ilta alkoi kuitenkin jo hämärtyä ja vaikka löysin vielä lokkien seasta yhden aika mielenkiintoisen näköisen 2 kv lokin, ei sitä enää etäisyyden, pimeyden ja taas alkaneen sateen takia voinut kuvitellakaan määrittävänsä. Lopulta stoppasimme pieneen kahvilaan, josta tilasimme hieman evästä ja pyysimme kahvilan emäntää tilaamaan meille taksin.
Ajoimme taksilla lentokentälle, josta lentomme viimein klo 20:30 lähti kohti Lissabonia. Pitkä lento oli ohi hieman etuajassa klo 23:30 paikallista aikaa. Matkatavaramme olimme buukanneet menemään suoraan Helsinkiin, joten pääsimme nopeasti ulos tilaamaan taksia Ilkan etukäteen varaamalle hotellille. Noin varttia myöhemmin parkkeerasimme edullisen Hotel Chilen eteen ja pian olimme huoneessamme. Yhä vain tosi sairas Potu ja Ilkka painuivat heti pehkuihin ja minä päätin käydä hieman hotellin ympäristössä käpöttelemässä. Seutu oli kuitenkin varsin ankeaa, joten pariakymmentä minuuttia myöhemmin olin itsekin kömpimässä nukkumaan.
Kylmään ja ankeaan Suomeen
2.11. Heräsin itse jo klo 6:40 ja pian muutkin ja aika pian olimme tilaamassa taksia lentokentälle. Aseman ruokailualueella tapasimme vielä lyhyesti kentällä yöpyneen Richin, joka oli nyt vuorostaan tulossa sairaaksi. Hänellä oli pian jo kiire lennolleen, mutta me söimme vielä tukevahkon aamiaisen, shoppailimme hieman tuliaisia ja viimein klo 9:25 lähti lentomme kohti Suomea.
Lento oli todella pitkä ja puuduttava, mutta tarjottu ruoka oli hyvää ja ehdimmepä kaikki hieman torkahtaakin. Vihdoin klo 15:55 olimme Helsinki-Vantaalla, jossa matkatavaramme saapuivat pienen odottelun jälkeen ja sitten oli aika heittää Ilkalle hyvästit. Pääsimme Potun kanssa isäni kyydissä Kirkkonummelle, jossa nousimme lähes saman tien autoihimme ja lähdimme kotimatkalle.
Loppusanat
Reissu oli lopulta kaikkinensa ollut erittäin onnistunut. Säät eivät ehkä olleet oikein suosineet, mutta tuskin hyvällä säällä olisimme lintuja nähneetkään näin hyvin. Itse sain jopa 12 WP-pinnaa, Ilkka 10 ja Potu 20. Mikä parasta löysimme aika nipun linnuista itse: Rubiinihippiäinen, 2 amerikanvikloa, 2 amerikansirriä, preeriakahlaaja, 3-4 amerikansipiä, kiipijäkerttuli, heinäturpiaali ja valkokurkkusirkku nyt ainakin olivat ihan meidän porukan itse löytämiä. Hyvän saaliin myötä tuli ehkä ainakin itselle todistettua, ettei Corvolle tai yleensä Azoreille menoon ole sitä yhtä ja oikeaa aikaa mennä, vaan lintuja löytyy kyllä hieman myöhemminkin. Ehkä joskus tulevaisuudessa pitää kokeilla, miten lintuja löytyisi hieman ennen lokakuun alkupuolikasta? Mielestäni havainnot osoittivat myös, ettei Corvo ole se ainoa saari, jolta harvinaisuuksia löytää. Aika hyviä löytöjä sekä bongauksia teimme myös Terceiralla ja Floresilla. Mitä jos näissäkin saarissa olisi joskus hotellit ja majapaikat täynnä orneja? Ehkä ihan kaikkien ei ainakaan heti ensimmäisellä Azorit visiitillään tarvitse tunkea Corvolle – saa niitä pinnoja muiltakin saarilta. Kiitokset reissuseurasta etupäässä tietenkin Ilkalle ja Potulle, Richille ja Leelle, Petrille ja Mikalle sekä tietysti muille reissussa tapaamillemme harrastajille! Ja Azoreille palaan kyllä taas ennen pitkää…
Jo kauan oli ollut selvää, että jos edes puolitosissaan meinaisimme WP:n eli Länsi-Palearktisen alueen lintulajeja listata, olisi meidän ennen pitkää suunnattava lintureissulle alueen läntisimpään kolkkaan, Macaronesian saariryhmistä meille vielä tuntemattomille saarille eli Azoreille. Vanha tuttu porukka taannoiselta Kuwaitin reissultamme eli Petri Kuhno, Tero Linjama, Tero Toivanen sekä Janne Kilpimaa oli myös samoissa suunnitelmissa, joten päätimme toteuttaa reissun yhdessä. Tietysti paras ajankohta tällaiselle reissulle olisi syksyllä amerikkalaisten lajien muuttoaikaan, jolloin Atlantilla vallitsevat usein läntiset ilmavirtaukset, jotka eksyttävät ”jenkkejä” Azoreille. Jo loppukesästä päätimme reissun ajankohdan siten, että myös Hannalla olisi mahdollista osallistua osaan reissusta syyslomansa aikaan. Varasimme lennot ajankohtaan 7.-23.10. ja Hanna saapuisi saarille viikkoa meidän muiden jälkeen. Jo lentomme varattuamme myös Mika Bruun kiinnostui osallistumaan reissullemme ja ilman muuta hän oli tervetullut joukkoamme vahvistamaan. Mika sai menoliput samalle päivälle hieman eri lennoilla mutta paluupäiväksi hän otti muutamaa päivää myöhemmän.
7.10. Lissabonin häkkilintuja
Olin jo edellisiltana ajellut Kirkkonummelle vanhempieni luokse ja aamukolmelta soi herätyskello. Isäni ajoi minut Helsinki-Vantaan lentoasemalle, jossa koko muu porukka olikin jo paikalla. Lopulta klo 5:35 lentomme lähti vähän myöhässä klo 6:00 ja niinpä laskeuduimme klo 8:25 sijaan vasta klo 9:00 pomppuisasti Lissabonin kentälle. Matkatavaramme olivat jo jatkamassa suoraan Azoreille, joten aika pian aamukahvit nautittuamme saimme (muut paitsi Mika, jolla oli aikaisempi lento Azoreille ja jäi kentälle) etukäteen varaamamme Renault Meganen allemme ja lähdimme leppeään vajaan 20 asteen lämpöön ajelemaan Lissabonin reunamille.
Ensin ajoimme Setubalin ylitse komeaa Ponte Vasco da Gaman siltaa pitkin noin 30 kilometrin päähän Benaventen Barroca d’Alvaan, jonne löysimme yllättävänkin helposti. Perillä parkkeerasimme erään joen ylittävän pienen sillan viereen ja aloimme etsiä häkkilintuja pinnoiksi! Lintuja näkyi maaseutumaisemassa heti mukavasti: ruskosuo-, hiiri- ja tuulihaukkoja, metsäviklo, rantasipi, kuningaskalastaja, muutamakymmentä pronssi-iibistä, rääkkähaikara ym. ja ensimmäiset elikset napsahti osalle porukasta pienestä parvesta vahanokkia. Muutama naaraspukuinen kutoja tai piispa vilahti ohitsemme ennen kuin itse näin vilaukselta ohi lentäneen kauniin kirkkaankeltaisen, mustapäisen koiras mustapääkutojan. Muilla tämä jäi vielä näkemättä, mutta kohta jokivarren kaislikosta löytyi naaraspukuisia lintuja katseltavaksi. Käveltyämme hieman kauemmaksi sillasta löytyi myös kauniita koiraslintuja. Toinen projektilaji oli kuitenkin yhä kateissa, joten päätin lähteä kävelemään peltojen vartta kohti paikkaa, jossa näkyi välillä valtaisia varpusparvia ilmassa, onhan totuus, että monesti eri lintulajit pyörivät samalla alueella muiden lintujen kanssa. Ja sieltä taas kerran lentäneen varpusparven alta löytyi tiheä, noin 80 linnun parvi kultapiispoja! Hälytin muutkin paikalle ja kohta tätä osalle jo reissun kolmatta ”häkkärielistä” juhlittiin porukalla. Kultapiispakoiras oli myös kauniin keltainen ja mustapäinen, mutta erotuksena mustapääkutojasta sillä oli mm. kirkkaan keltainen päälaki, oli se toki myös pienempi ja erimallinen.
Jalustani oli matkatavaroissani, joten en voinut haaveillakaan kuvaavani näitä häkkilintueliksiä, mutta eipä niistä varmaan olisi kuvia skouppaamalla saanutkaan, olivat ne niin vaihdikkaita. Onneksi ainakin osa porukastamme sai jonkinlaisia kuvia linnuista järkkäreillään. Hetken pyörimme vielä alueella havaiten lisää vahanokkia ja mustapääkutojia sekä mm. luhtakanan, mutta aika pian jatkoimme matkaa noin 50km Lissabonin toiselle (länsi)puolelle Carcavelosiin, meren rantaan linnanmuurien ympäristöön penkomaan nurmikkoista kadun vartta, jolla kasvoi useita taatelipalmuja. Aika pitkään kuljimme ristiin rastiin helteisessä kelissä hikoillen (lämmintä oli jopa 26 astetta), kunnes viimein kuulimme jostain kantautuvaa hennosti kuulunutta laulua. Epäilin laulun kuuluvan yhdestä tiheästä palmusta ja sieltä löytyikin nuoren näköinen riisimaina! Lintu ehti pompata puun siimekseen ennen kuin kaikki saapuivat paikalle, mutta onneksi se kohta pomppasi taas hetkeksi esiin, ennen kuin päätti kovassa tuulessa lentää kadun toiselle puolelle palmuihin piiloon. Osalle jo reissun neljäs, itsellenikin jo kolmas häkkärielis oli tosiasia! Muita rannassa havaittuja lintuja olivat mm. jokunen suula, pari mustanmerenlokkia sekä heinäkerttu.
Tyytyväisinä palailimme pikkuhiljaa takaisin lentoasemalle, josta Mikan kone oli vasta lähtenyt. No, eipä tätä ollut häkkilinnut tainneet kiinnostaa – eipä kyllä kauheasti minuakaan, mutta kun niistä kuitenkin pinnan sai, niin pitihän ne hoitaa.
Söimme yläkerran ravintolassa ja kulutimme aikaa lentoamme odotellen ja lopulta siirryimme bussilla terminaali kakkoseen, josta lentomme kohti Azoreita, Sao Miguelin saarta ja sen pääkaupunkia Ponta Delgadaa lähti klo 19:10.
Parin tunnin lento oli ohi klo 20:15 (kolme tuntia eri ajassa kuin Suomessa). Mika oli meitä vastassa toisella varaamistamme pikkuautoista ja toisenkin saimme varsin nopeasti ja niin olimme aika pian matkalla kohti majapaikkaamme Barracuda hotellia kaupungin toiselle puolelle. Majapaikkaan päästyämme simahdimme aika nopeasti – odotukset olivat korkealle, olimmehan vihdoin Azoreilla ja seuraavana aamuna alkaisi revitys!
8.10. Sao Miguelilta Terceiralle
Lopulta osa porukasta ei ollutkaan ihan niin intoa täynnä kuin itse olin, vaan lopulta aamulla aikaisin heräsi ainoastaan puolet porukasta eli lisäkseni Mika sekä Linjama. Me olimme suunnitelleet lähtevämme saman tien retkelle saaren parhaalle lintujärvelle Lagoa Azulille. Kokoonnuimme aamupalalle klo 7:25 ja aamupalaa nauttiessamme maisema ikkunan ulkopuolella alkoi valjeta ja hotellimme edustalla avautuikin oikein komea hiekkaranta. Kohta plokkasin rantaa pitkin etenevän kahlaajan ja nopeasti se määrittyi pikkukuoviksi, mutta tällähän ei ollutkaan valkoista selkäkiilaa – amerikanpikkukuovi – heti ensimmäinen lintu oli rari!
Rannasta löytyi pian myös karikukkoja ja pulmussirri sekä muiksi Azorit-pinnoiksi näkyi kesykyyhkyjä ja etelänharmaalokkeja (azoricus). Pihalle päästyämme lajilistaa täydensivät varpuset ja kottaraiset (granti).
Relvan kylän halki ajaessamme näimme pari turkinkyyhkyä, joka on ilmoituslaji Azoreilla ja pikkuhiljaa matkan varrella näkyi myös hiirihaukkoja (rotschildi), mustarastaita (azoricus), virtavästäräkkejä (patriciae), kanarianhemppoja, azorienpeippoja, jokunen tikli (parva) sekä 3 viherpeippoa (aurantiiventris). Kolusimme ylängöllä myös yhden pikkujärven, Lagoa de Sao Brasin, mutta sillä ei ollut ainoatakaan lintua.
Lopulta laskeuduimme alas Lagoa Azulin ja Lagoa Verden väliselle sillalle, jolta aloimme seuloa järvien linnustoa. Heti löytyi sinisorsia, pari parvea nokikanoja ja niiden seurassa uiskennellut koiras punasotka (rari Azoreilla), myös jokunen harmaahaikara, kalatiira ja sepelkyyhky (azorica) nähtiin. Verden puolella rannassa käppäili rantasipi ja rantakasvustojen kätköistä löytyi viisi liejukanaa. Sillalle laskeutui jostain pari kesyä pulmussirriä.
Jatkoin rantojen seulomista, sillä tiedossa oli, että järvellä oli vielä pari päivää aiemmin ollut paikalla Mikan elokuun reissullaankin näkemä paksunokkauikku. Peipot, mustapääkertut (gularis), punarinnat ja hippiäiset (azoricus) lauloivat lähipuissa ja pieni parvi vahanokkia vilahti ohitsemme. Seuloin järveä jo ties kuinka monetta kertaa, kun uikku viimein löytyi! Siinä se yhtäkkiä uiskenteli punasotkan ja nokikanojen seurassa! Kävelin lähemmäs rantaa pitkin ja sainkin kohtalaisen mukavia kuvia sekä videota elämäni ensimmäisestä paksunokkauikusta.
Jatkoimme pian Azulin rantaa Sete Cidadesin kylän rannoille ja löysimme sillalta todella kaukana näkemäni sipilajin nyt lähempää ja se oli kuin olikin amerikansipi! Lintu oli kuitenkin todella arka, joten kuvat jäivät yhteen videoon.
Aika pian saimme lähteä palailemaan kohti Ponta Delgadaa, jossa ajoimme suoraan satamaan, jossa toinen autokuntamme oli jo käynyt kuvaamassa Mikan edellisiltana pohjustamia kuutta ruusutiiraa! Tätä lajia olin hakenut elikseksi jo monesta maasta ja olin jo epäillyt, etten varmaan lajia tuntisi vaikka sellainen istuisi lippalakin lipalleni, sillä esim. Madeiralla kalatiirojen ulkonäkövaihtelu oli ollut aivan käsittämätöntä! Ja vaikeita ruusutiirat olisivat nytkin olleet, mutta niiden ääni oli todella omalaatuinen, hieman kuin riuttatiiran ja mustaviklon välimuoto – ja ne olivat kaiken lisäksi äänessä koko ajan! Myös lajin lentotyyli oli hyvin omalaatuinen, siiven lyönti oli matala ja jäykkä. Toki myös pukutuntomerkkejä katsottiin, mutta niitä ei pahemmin ehditty hieroa, sillä pian meidän piti kiiruhtaa taas lentoasemalle.
Asemalla tapasimme muun porukkamme ja pian, klo 12:50 lähti potkurikoneemme kohti Terceiraa. Lyhyt lento oli pian ohi ja klo 13:20 laskeuduimme Terceiralle. Saimme pian tila-auton allemme ja suuntasimme Praia da Vitoriaan hotelliimme Varandas do Atlanticoon. Saatuamme tavarat huoneisiimme lähdimme oitis kaupungin eteläpuolella sijaitsevaan kahlaajaparatiisiin Cabo da Praiaan.
Cabo da Praia on meren rannan lähistöllä sijaitseva vuorovesilätäkkö, johon vesi pulppuaa maan alta. Paikka on vuosien saatossa kerännyt ehkä enemmän amerikkalaisia kahlaajia, tai ainakin joitain lajeja enemmän, kuin koko muu WP yhteensä! Autosta noustuamme putket olivat nopeasti tanassa ja aloimme seuloa lätäköitä ja kylläpä kahlaajia riittikin. Pulmussirrejä, mustajalkatyllejä ja karikukkoja oli runsaasti, mutta heti löytyivät ensimmäiset raritkin: lähin tylli paljastui kanadantylliksi, jota tunnistettaessa joku löysi kanadansirrin! Pitihän toinenkin elis hoitaa saman tien ja tarkoitus oli sitten palata tylliä hieromaan, mutta sehän katosikin johonkin. Tyllit olivat itse asiassa melkoinen soppa kokemattomalle – mustajalkatylli oli lajeista runsain, mutta jonkin verran oli myös tavallisia tyllejä ja ainakin muutama kanadantylli, mutta nämä tuppasivat olemaan niin kaukana, ettei niitä saanut aivan varmasti määritettyä. Pikkuhiljaa alkoi usko jo hiipua, olimmeko lopulta määrittäneet sitä ensimmäistäkään tarpeeksi varmasti, mutta onneksi muistin ottaneeni siitä lyhyen videopätkän, joka paljasti määrityksemme oikeaksi.
Iltapäivä kului todella leppoisasti altaiden kahlaajalajistoa ihmetellen, opiskellen ja kuvaillen. Kanadansirrejä näkyi lopulta kaksi, mustajalkatyllejä 47, tyllejä 6, karikukkoja 50, pulmussirrejä 40 ja lisäksi 3 valkoperäsirriä, 5 isosirriä, 2 kuovisirriä, 5 palsasirriä, 6 pikkukuovia jo reissun toinen amerikanpikkukuovi seuranaan, 4 tundrakurmitsaa, 13 mustapyrstökuiria, punakuiri, 2 taivaanvuohta sekä vielä eteeni laskeutunut amerikankurmitsa! Tämä kurmitsa oli joku päivä aiemmin määritetty siperiankurmitsaksi, mutta heti ensi sekunnilla, kun lintu eteeni laskeutui pidin itse sitä amerikkalaisena. Lintu näyttäytyi onneksi pian muillekin ja muut olivat määrityksestä samaa mieltä ja olimmepa kuulleet sen lentoäänenkin. Mutta yhtäkkiä lintu alkoi maassa pitää hyvin siperiankurmitsamaista ääntä! Lopulta äänityskokoelmistamme löytyi kuitenkin vastaavanlaista ääntä myös amerikankurmitsaäänitteiltä ja saatoimme todeta sen, mitä olimme jo miettineetkin, ettei ääni kuitenkaan ihan ollut tarpeeksi kaksiosainen ja kirkas siperiankurmitsalle. Toki pukutuntomerkit olivat selvät eli lajimääritys amerikkalaiseksi oli selviö!
Havaitsimme altailla vielä mm. pari pytpyttänyttä viiriäistä (conturbans), naurulokin, kivitaskun sekä taas turkinkyyhkyn, ennen kuin suuntasimme sisämaahan parille pikkulutakolle etsimään pari päivää aiemmin nähtyä amerikantylliä. Löysimme oikean paikan altaalla tapaamiltamme orneilta saamiemme tarkkojen nuottien avulla ja paikka osoittautui naurettavan pieneksi sadevesilätäköksi keskellä valtavia peltoaukeita. Lätäköltä löysimme 4 palsasirriä, muttemme mitään muuta. Pyörimme jonkin aikaa alueella todeten, että tylli voi olla ihan missä tahansa valtavilla peltolakeuksilla, ennen kuin jatkoimme kohti hotelliamme.
Pysähdyimme vielä aivan hotellimme lähellä sijaitsevalla Paul do Praian lätäköllä, jolta löytyi ankkojen ja myskisorsien seurasta sinisiipitavi!
Ilta kului ravintolassa, jossa ruokaa odoteltiin reilut puolitoista tuntia. Ruokailun jälkeen olimmekin aivan valmiita nukkumaan.
9.10. Terceiran kahlureita ja taas ”panouikku”
Suuntasimme taas heti aamupalan jälkeen Cabo da Praian altaille, jossa oli laskuveden takia vettä nyt huomattavasti vähemmän. Myös kahlaajat olivat suunnilleen samat kuin edellispäivänä. Todettuamme kahlaajamäärät, jotka sisälsivät mm. ohi lentäneen meriharakan, 4 kanadantylliä, 4 kanadan-, 2 palsa-, 3 valkoperä-, 7 iso- ja 5 kuovisirriä, edelleen pikkukuovien seurassa olleen amerikanpikkukuovin, joka erottui parvesta myös maassa voimakkaammin erottuvien valkoisten silmäkulman- ja päänlakijuoviensa ansiosta (myös ääni oli erilainen – säröisempi ja kuikuttavampi) ym., jäi aikaa myös lähipuskien komppaamiselle sekä rantavallilta merilintujen staijaamiselle. Mika löysi puskista lähes heti pari päivää aikaisemmin paikalta löydetyn Azoreiden ensimmäisen pensaskertun ja rantavallille kiivettyäni löysin mereltä pari keltanokkaliitäjää ja kolmas liitäjä olikin sitten isoliitäjä, joka puuttui osalta porukasta eliksistä. Hälytin tiedon liitäjästä muille radiopuhelimitse ja kohta porukkaa alkoi saapua vallille. Isoliitäjiä näkyi lopulta kahdeksan kappaletta, mutta innokkaimmat kuvaajat saapuivat vallille liian myöhään, sillä merellä näkyi enää vain keltanokkaliitäjiä.
Puolen päivän aikaan jatkoimme saaren eteläosaan Angra do Heroismon satamaan, josta veneiden välistä aloimme etsiä paikalla jonkin aikaa viihtynyttä paksunokkauikkua elikseksi Sao Miguelilla nukkumiseen ja Ponta Delgadan lähiretkeilyyn keskittyneille. Lopulta Petri löysi linnun makoilemasta kaikessa rauhassa vesiskootterin siivellä myskisorsan vieressä! Lintu antoi itseään kuvattavan jonkin aikaa ennen kuin pulahti veteen ja jäi taas poseeraamaan. Pikkuhiljaa se ui laitureiden alle katveeseen ja päätimme jatkaa matkaa.
Loppupäivän kolusimme taas peltoalueita amerikantyllin toivossa, mutta turhaan. Lagoa do Junco osoittautui kosteaksi pläntiksi pellon keskellä eikä Lagoa do Ginjal ollut sen kummoisempi. 9 taivaanvuohta hätyytettiin ilmaan kosteita paikkoja kompatessa, mutta yhtään niistä ei saatu oikein kunnolla hollille, jotta amerikantaivaanvuohta olisi päästy niistä vääntämään. Amerikantyllipaikalla kahlaili nyt kaksi palsasirriä ja illasta kävimme vielä erään golfkentän vierusmetsiä koluamassa, mutta siellä touhuilu jäi ihan vain tavallisten lintujen ihmettelyksi. Toki azorienpeippoja, kanariahemppoja, mustapääkerttuja, hippiäisiä (inermis Terceiralla ja Floresissa), virtavästäräkkejä, mustarastaita ym. näkyi mukavasti, mutta ei ne ainakaan kokeneempaa Macaronesiaretkeilijää hirveästi kiinnostaneet…
Illalla stoppasimme tietysti taas Paul do Praialla, jonka vieruskaislikosta komppasin ilmaan nuoren yöhaikaran! Ihan mukava laji Azoreiden listallemme, vasta 27. havainto saarilta. Illalla ruokailun yhteydessä täytimme paikallisen luontoimmeisen laatiman haastattelukyselyn ja nukkumaan pääsimme vasta vähän ennen puoltayötä.
10.10. Floresille
Taas aamusta heti Cabo da Praiaan, jossa tuttujen kahlaajien seulontaa. Amerikankurmitsa oli taas paikalla ja puskista Mika kaivoi pensaskertun ohella esiin pari pajulintua sekä tiltaltin – eli uudet linnut alkoivat olla väärästä suunnasta! Kuvaajat painuivat ottamaan entistäkin parempia kahlaajakuvia ja aika kului.
Lopulta Terojen kanssa otimme toisen autoista ja lähdimme kiertämään lähirantoja. Sataman lokkiparvesta löytyi nuori merilokki ja rantakasvustossa pytpytti taas pari viiriäistä.
Lopulta ajoimme koko porukka hotellille klo 13:00 ja pakattuamme tavaramme suuntasimme lentoasemalle, josta lentomme Floresille lähti klo 15:15, lähes puoli tuntia etuajassa! Floresin vihdoin häämöttäessä horisontissa iski ainakin minuun paniikki siitä, kuinka suuri saari oli! Ja koneen kierrellessä laskeutumista varten, mielessäni pyöri ajatus, että kuinka noin suurelta saarelta voisi ikinä löytää jenkkipikkulintuja? Lopulta lentokin oli lyhyempi kuin piti, joten laskeuduimme Floresin lentoasemalle jo neljän jälkeen, mutta voittamamme ajan kämmäsimme sitten auton vuokrauksen kanssa, sillä hidastelimme itsemme ainoan autovuokraamon jonon viimeisiksi.
Saimme vuokrattua kaksi autoa, isompaan menivät Terot, Petri sekä Kilpimaa ja me Mikan ja tämän kamerakaluston kanssa pienempään. Ajoimme suoraan saaren pohjoispäähän Ponta Delgadaan, josta oli edellispäivinä ilmoitettu preeriakahlaajaa sekä vilaukselta nähty idänlehtoturpiaali. Kohtuullisen navakassa tuulessa kolusimme aluetta parin tunnin ajan, mutta havainnot jäivät perin vaatimattomiksi. Kaikki lajit olivat toki saaripinnoja mutta ainoa mainittava niistä oli pulmussirri.
Lopulta alkoi sataa, joten päätimme lähteä takaisin saaren itäreunaan lentokentän lähelle saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin kauppaan. Shoppailun jälkeen päätimme käydä kyselemässä läheisestä lintuharrastajien suosimasta Hotel Occidentalista, olisiko sitä kautta mahdollista saada joku lähipäivä kyytiä läheiselle Corvon rarisaarelle, jossa reilut parikymmentä syksyä viettävää rariorientoitunutta ornia oli jo kaivanut esille vaikka sun mitä. Yllätys oli mitä mukavin, sillä saimme järjestettyä kyydin jo seuraavaksi aamuksi klo 8:00! Ja hintakaan ei päätä huimannut, sillä hintaa reissulle kertyisi vain 30€/kärsä (toki tämä vaati minimissään 6 lähtijää). Tekstasin reissumahdollisuudesta myös Terceiralla tapaamallemme italialaisornille Daniele Occhiatolle ja hän oli myös lähdössä innolla mukaan. Tekstailin saman tien Corvoon vanhalle tutulleni Keijo Wahlroosille, joka lupautui oppaaksemme saarikierrokselle. Laitoin viestiä myös tutulle ranskalaiselle Pierre-André Crochetille, joka hänkin oli saaressa.
Seuraavaksi suuntasimme majapaikallemme Aldeia da Cuadaan, joka sijaitsi saaren länsiosassa Faja Granden ja Fajazinhan välissä. Majapaikka löytyi pimeässä kohtuu helposti ja minkälainen lukaali meillä olikaan!? Alakerta muodostui valtaisasta olohuoneesta ja keittiöstä ja yläkerrassa oli meille kaikille kuudelle omat huoneet! Kylpyhuoneita vessoineenkin oli kolme! Itse valitsin perimmäisen isoimman huoneen, sillä olihan Hannakin tulossa maisemiin piakkoin.
Lähikylien ruokapaikat olivat pettymykseksemme kiinni, joten illallisesta tuli aika kevyt. Se ei kuitenkaan unen tuloa haitannut, sillä odotukset seuraavalle päivälle olivat kovat!
11.10. Corvo – tosi kovia pinnoja
Heräsimme intoa täynnä, ihan liian aikaisin, itsekin jo ennen kuutta ja aamupalan jälkeen lähdimme jo klo 7:00 ajelemaan kohti Santa Cruzin satamaa. Olimme perillä turhankin aikaisin, mutta lopulta tasan kahdeksalta saapui venekuskimme suuri kumivene trailerillaan ja kohta olimmekin lastautumassa vesille. Heti alkumatkasta auringon noustessa merellä alkoi näkyä liitäjiä – ensin keltanokkaliitäjiä, mutta kohta yhä enemmän ja enemmän myös isoliitäjiä. Emme kuitenkaan halunneet juuri hidastella vaikka kuvaajilla hieman isoliitäjäkuvat kuumottivatkin, vaan jatkoimme aika suoraviivaisesti kohti edessä häämöttänyttä kiveä, Corvoa! Parin eri lajin delfiiniporukat kävivät pomppimassa veneemme edellä, mutta yllättävän rauhallisen meren ansiosta olimme aika pian perillä Corvon Vila Novan satamassa.
Keijo sekä Hannu Palojärvi olivat meitä vastassa ja pelastusliiveistä ja ylimääräisistä vaatteista riisuuduttuamme lähdimme kävelemään kohti ensimmäistä pinnaamme, josta tuli tieto parahiksi rantautuessamme. Kävelimme lentokentän vierustan alapelloille, jossa matkamme kohti Praia da Areian rantaa keskeytyi, kun yksi orniporukka huusi juuri löytäneensä etsimänsä eli jo joitakin päiviä paikalla olleen keltakerttulin! Singahdimme paikalle ja kuinkas ollakaan tämä aiemmin hyvin vaikeasti hallinnassa pysynyt lintu oli kuin olikin oikein mukavasti näytillä! Aika pian se katosi puskien uumeniin mutta löytyi tiksahtavan kutsuäänensä perusteella helposti ja ehdin jopa saada siitä skouppikuvankin! Päätimme pian jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan kalliorantaan, jossa ruotsalaiset yhä pitivät löytämäänsä kruunuyöhaikaraa hallinnassa! Kiitos Keijon ja muiden suomalaisten, he olivat mainostaneet, että meidän bongausporukkamme oli saapumassa saareen ja näin porukka oli hajaantunut ympäri saarta varmistamaan eri rarien paikallaoloa. Ruotsalaiset mm. olivat ehtineet jo tarkistaa kaikki paikat, missä haikaraa oli aiemmin nähty, kunnes se lopulta oli löytynyt viimeisestä mahdollisesta paikasta! Kiitokset heillekin!
Palasimme vielä katsomaan keltakerttulia mutta nyt se oli jo vilkkaammin liikkeessä eikä enää antautunut kuvattavaksi. Pian saaren ainoa taksi palasi meitä hakemaan, heitettyään ensin yhden ison porukan Hannu mukaan lukien ylös. Ajoimme sillä niin kauas pohjoiseen kuin sillä pääsi. Jatkoimme Keijo etunenässä kapeaa polkua puskien läpi pitkän matkan majakkalaaksoon, jossa pari ornia juuri katseli tiaiskerttulia. Päästyämme heidän luokseen lintu teki täydellisen katoamistempun eikä meistä kukaan nähnyt siitä vilaustakaan! Odottelimme ja etsiskelimme lintua reilun tunnin mutta sitä ei löytynyt – ei tietenkään, ennen kuin olimme antaneet periksi ja juuri sopivan kaukana, ettemme enää saaneet radiopuhelimiimme viestiä, että se oli taas löytynyt.
Jatkoimme bongauskierrosta hieman kiireisinä, sillä seuraavana oli vuorossa ehdottomasti saaren kovin tarjolla ollut laji. Kiipesimme pitkän tovin takaisin saaren keskivaiheille, jossa ohitimme Coroa do Picolla joukon, joka väijyi 15 minuuttia aiemmin paikalla vilaukselta näyttäytynyttä punasilmävireota. Vaikka ”keppariltakin” laji yhä puuttui, jatkoimme kuitenkin suoraan alas Ribeira da Ponten vehreään metsäiseen laaksoon.
Alas könyttyämme saimme tiedon, että tärkein projektilajimme kultakerttuli oli aamulla nähty pariin otteeseen, mutta nyt tuntiin linnusta ei ollut muuta havaintoa kuin parikymmentä minuuttia aiemmin kuultu sirahdus. Odottelimme ainakin tunnin kunnes tarkkakorvainen ja lajin äänen kanssa jo tutuksi tullut Suomen WP-pinnakärki Markku Santamaa kuuli taas lajin tunnusomaisen sirahduksen ja kohta sen kuulivat muutkin – mutta lintua ei näkynyt. Eräällä saareen vasta saapuneella ”speedyksikin” kutsutulla tanskalaisella paloi käämit odotteluun ja hän lähti rymyämään metsään linnun perässä ja kuinka ollakaan kävi juuri niin kuin kukaan ei odottanut käyvän – hän löysi linnun rinteen päältä puiden latvuksista! Singahdimme paikalle, mutta lintu oli tietysti taas tiessään, kunnes alas alkuperäiselle paikalle jäänyt porukka taas kuuli sen. Singahdimme taas paikalle ja tajusimme singahtelun täysin tuhoon tuomituksi. Niinpä asetuimme rennosti aloilleen ja jäimme odottelemaan lintua taas saapuvaksi alkuperäiselle paikalle. Puolen tunnin odottelun jälkeen kuulimme taas tutun sirahduksen ja kohta joku jo näki linnusta vilauksen. Pian se vilahti taas editsemme ja nyt jo suurin osa näki sen. Lintu liikkui latvuksissa kuin salama, mutta nyt se vilahti ylitsemme ja editsemme niin monta kertaa, että koko porukkamme ehti lopulta sen nähdä, osa paremmin, osa huonommin! WP:n toinen kultakerttuli! Huikea pinna!
Osa porukastamme päätti jo lähteä kohti seuraavaa pinnaa, osan jäädessä vielä yrittämään kultakerttulin näkemistä paremmin. Keijo letkaa vetäen könysimme taas pitkän matkan Vila Novan yläpuolisille pelloille, jossa aamulla oli vielä havaittu kanadankerttulia, mutta nyt lintu oli ollut pari tuntia kateissa. Haravoimme peltoaluetta piikkikasveista välittämättä toista tuntia, mutta paikalta löytyi vain useampi pajulintu, jotka kyllä aiheuttivat turhia sydämentykytyksiä ja jopa hälyhuutoja, niin samannäköisiä kuin kanadankerttulin kanssa olivat. Valitettavasti lintua ei kuitenkaan löytynyt vaikka lopussa meitä oli toistakymmentä komppaajaa – kerran kuulimme pikkuporukalla sopivan kuuloisen tiksahduksenkin, mutta taas komppaus tuotti vain pajulinnun. Lopulta tämäkin lintu löytyi paikasta, jossa olimme kuulleet tiksauksen, mutta vasta kun olimme turvallisesti veneessä matkalla kohti Floresia. Noh, kaikkea ei voi saada, mutta me olimme kuitenkin saaneet mukavasti kolme viidestä yrittämästämme lajista. Ja se oli tullut kyllä selväksi, että amerikkalaiset pikkulinnut ovat todella vaikeita! Ne kun tuntuvat elävän ihan omaa elämäänsä puiden latvuksissa! Ne kiertävät latvassa kehää, saapuen noin puolen tunnin välein samoihin latvoihin. Jos lintua ei silloin näe, on odotettava seuraavaa kierrosta!
Mutta päivämme ei suinkaan ollut vielä lähimainkaan pulkassa! Kuudelta hyvästelimme auttajamme Keijo, Markku sekä Hannu etunenässä, mutta etenkin ruotsalaiset, täydellistä suomea puhunut Seppo Haavisto ja Bosse Karlsson sekä monet muut, olivat meitä auttaneet! Niinpä lupailimme auttavamme heitä Floresilla niin pian kuin mahdollista!
Venematkalla tavoitteenamme oli nyt kuvata liitäjiä ja taitava kuskimme Carlos oli upeasti jujussa mukana! Hän todella osasi hommansa ja ajoi aina tuulen ja valon kannalta oikealle puolelle liitäjäparvien luokse. Ensimmäisen stoppimme teimme kuitenkin siitä syystä, että keulassa ollut Mika ei oikein parantanut veneen tasapainoa, vaan heti ensimmäinen aalto läsäytti vettä keulan yli suoraan tämän ja tämän kameransa päälle. Lopulta kun kaikki istuivat takapenkeissä, oli veneen kulku paljon tasaisempaa. Ensimmäisessä parvessa oli taas lähinnä keltanokkaliitäjiä, mutta toisesta todella isosta parvesta porukka pääsi kuvaamaan isoliitäjiäkin oikein kunnolla! Kuskimme kertoili, kuinka liitäjät seurasivat tonnikalaparvia ja aina välillä hänkin huuteli kuvaajille ohjeita, mistä suunnasta isoliitäjiä oli lähestymässä. Ilmeisesti hän oli se, joka huusi ensimmäisenä lähestyvästä tummasta linnusta, jota ensin muutamat huusivat nokiliitäjäksi, osa taas tyrskyliitäjäksi, mutta hepä eivät sellaisia olleet koskaan nähneet – itselläni oli molemmista jonkin verran kokemusta eikä tämä otus näyttänyt kummaltakaan niistä! Mikä ihme se oikein oli – ottakaa kuvia! Lintu ohitti meidät pari kertaa oikein mukavalta etäisyydeltä ja osa kiinnitti huomiota linnun töpöön putkinokkaan ja osa siiven alapinnan kuviointiin, jossa oli kuin vaaleat ”alikessun natsat”. Daniele taisi olla ensimmäinen, joka sanoi ääneen lajin nimen – Herald Petrel! Mikä ihme se oli? Jostain reppunsa syövereistä ”Tertsi” (Toivanen) kaivoi lintukirjan ja siinähän se oli täysin itsensä näköisenä – Herald Petrel! Kuhnon oli onnistunut saada linnusta kelpo kuva, joten määritys oli varma!
Jonkin aikaa etsimme vielä tummaa viistäjäämme parven seasta, kunnes jatkoimme seuraavalle tonnikalaparvelle, jossa taas pyöri todella paljon liitäjiä. Emme ehtineet vielä edes hidastaa, kun joku huusi taas – viistäjä! Nyt kyseessä ei kuitenkaan ollut niin tumma lintu, vaikkakin tottumaani tummempi viistäjä tämäkin oli. Lintu oli selvästi kapverdenviistäjäsukua, mutta yläpuolelta turhan tumma. Ainakin Kapverden linnuista muistin, että niillä oli selvä nuori-pikkulokkimainen W-kuvio harmailla siivillä. Muistelin myös Madeiran kapverdenviistäjiä (Bugio Petrel) vaaleammiksi ja linnun kookas nokka joka tapauksessa sulki heti madeiranviistäjän (Zino’s Petrel) pois laskuista. Mikä tämä nyt sitten oli? Tertsi kaivoi taas kirjallisuutta ja vanhassa A field guide to the rare birds of Britain and Europe oli kuva juuri samannäköisestä linnusta otsikolla Soft-plumaged Petrel! Oliko tämä siis atlantinviistäjä? Olin jo aiemmin laittanut hälyn Herald Petrellistä Corvolle ja nyt laitoin sitten omiin kokemuksiini kapverdenviistäjistä sekä kirjan kuvaan nojaten hälyn myös Soft-plumaged Petrelistä. Lintu katosi nopeasti, mutta useampikin meistä sai siitä erinomaisia kuvia, joten lajia ehtisi määrittää maissa tarkemmin.
Kuvailimme vielä veneemme vieressä uiskennelleita ja sukeltaen kalastelleita isoliitäjiä, kunnes lopulta auringon jo laskiessa jatkoimme Santa Cruzin satamaan, jossa kiittelimme kuskimme ja suuntasimme ensin kauppaan ja sitten todella nälkäisinä löytämäämme pizzeriaan. Jossain vaiheessa olin saanut viestin Pierre-André Crochetilta, jossa tämä kysyi, oliko vaaleammalla viistäjällämme ollut kokonainen rintavyö. Sitä linnullamme ei ollut mielestämme ollut ja tämä selvisi pian myös ottamistamme kuvista. Vasta kämpille palattuamme saimme käsiimme enemmän kirjallisuutta sekä kannettavalla mukanani olleet kuvamme kapverdenviistäjistä aiemmilta reissuiltamme ja lopulta lintu alkoikin näyttää madeiralaiselta kapverdenviistäjältä eli ns. bugion- tai desertaksenviistäjältä. Edelleenkin se kyllä näytti todella tummalta yläpuolelta ja sen niskansivut olivat äärimmäisen kontrastikkaat, mutta yhdestä kirjastani (Birds of the Atlantic Islands) löytyi kuva atlantinviistäjästä ja sillä olisi todellakin pitänyt olla täydellinen rintavyö.
Mutta mikä huipennus meillä olikaan ollut huikealle lintupäivälle! Herald Petrel paljastui suomalaiselta nimeltään mauritiuksenviistäjäksi ja se oli Azoreiden mutta samalla myös koko Länsi-Palearktisen alueen 7. havainto lajista! Hyvä että malttoi nukkumaan mennä…
Mainittakoon vielä, että paluumatkalla Santa Cruzilta majapaikallemme, näimme etuautosta Mikan kanssa pari lehtokurppaa.
12.10. Floresia tutuksi ja eliksiäkin paukkuu
Aamulla satoi oikein urakalla, joten nukuimme hieman pitempään. Kun sateessa alkoi olla taukoja, suuntasimme pihamaastoon koluamaan ja ihmettelemään mustapääkerttujen määrää. Saimme seuraksemme kissalauman, joka piti kohtuullisen häiritsevää miu’untaa ja pienimmät kissoista eivät yrittäneetkään väistellä vaan tunkivat koko ajan askelten eteen, mikä haittasi ihan oikeasti kävelyä.
Kymmenen aikaan lähdimme taas Ponta Delgadaan. Matkalla stoppasimme Lagoa Brancalla, jolla uiskenteli yksi suht-koht aidon näköinen nokisorsa sekä selvä nokisorsan ja sinisorsan risteymä.
Ponta Delgadassa stoppasimme Mikan kanssa vanhalla jalkapallokentällä, jonka sadevesilutakossa kahlaili valkoperäsirri sekä tundrakurmitsa. Tapaamamme saksalaispappa oli määrittänyt sirrin kanadansirriksi, mutta korjasimme tälle oikean määrityksen. Jatkoimme pian yrittämään preeriakahlaajaa. Komppasimme peltoalueita kolmisen tuntia mutta taas tuloksetta. Ainoaksi paremmaksi havikseksi näimme neljä pikkukuovia.
Jatkoimme retkeä Lagoa Lomballe, josta morsiosorsa löytyi piileskelemästä kasvillisuuden alta vastarannalta. Lisäksi paikalla oli pari haapanaa sekä nokikana. Craveiro Lopesin miradourolta (näköalapaikka) näimme kaukaisella järvellä, joka osoittautui karttaa katsomalla Lagoa dos Patosiksi, muutaman lieju- ja pari nokikanaa. Muita saarella ensimmäistä kertaa nähtyjä lajeja olivat tiklit ja sepelkyyhkyt, joista etenkin jälkimmäisiä näkyi myöhemmin enemmänkin.
Lopulta jatkoimme Faja Grandeen pointsaamaan jo kauemmin paikalla ollutta heinäturpiaalia, josta olimme saaneet tuoreet tiedot, missä se oli pari tuntia aiemmin nähty. Ensin odottelimme lintua havaintopaikalla, mutta kun sitä ei näkynyt, hajaannuimme komppaamaan ympäristön kivimuurein ympäröityjä viljelyksiä. Lopulta lintu pomppasi ilmaan Tertsin jaloista mutta ennen kuin ehdimme kuulla hänen huutoaan, plokkasimme Petrin kanssa linnun äänestä. Lintu lenteli äännellen ympyrää ja laskeutui lopulta eräälle kiviaidalle.
Heinäturpiaalia kuvailtiin puolisen tuntia. Lintu vaihtoi paikkaa monta kertaa mutta lähes aina se laskeutui muurille tai pensaan latvaan kuvauksellisesti ja lopulta kaikki meistä olivat havaintoon ja kuviin tyytyväisiä! Aika aikaisin palasimme takaisin kämpille huilaamaan.
13.10. Huikea aamu
Aamu oli taas hieman vaikea, mutta siihen tuli vauhtia kertarysäyksellä, kun saimme viestin, että Daniele katseli lentelevää isohaukkakehrääjää Ponta Delgadan vanhalla jalkapallokentällä! Me pääsimme Mikan kanssa todella vauhdikkaasti matkaan, mutta muilla kesti hieman kauemmin. Tertsi joka oli aamutoimilla vessassa, suljettiin lukkojen taakse, mutta lopulta hän pääsi ulos toisesta ulko-ovesta, jonka sai auki sisäpuolelta ilman avainta. Lisäksi mm. kahvinkeitin jäi päälle, mutta onneksi vahingoilta säästyttiin.
Mikan kanssa olimme perillä futiskentällä 28 minuutissa ja löysimme Danielen paikalta. Lintu ei kuitenkaan ollut lennellyt kuin viisi minuuttia ja sitten ilmeisesti laskeutunut jonnekin rannan suuntaan, johon Daniele oli juuri menossa komppaamaan. Hidastelimme sen verran, että muukin porukkamme saapui viimein paikalle. Huomasin heti ensimmäisten pensaiden takaa hyvän näköisen kohdan, jossa pensaita oli kaadettu ja paikalle oli jäänyt runsaasti oksan ja juuren pätkiä – niiden seassa kehrääjä saattaisi tuntea olonsa kotoisaksi. Odottelin porukat ulos autosta ja heidän saavan tavaransa valmiiksi ja aloin kävellä oksia kohti enkä ehtinyt ottaa kuin muutaman askelen, kun edestäni nousi isohaukkakehrääjä siivilleen! Huusin kuin hinaaja ja koko porukka oli nopeasti paikalla ja kaikki ehdimme nähdä linnun laskeutuvan rantapuskien taakse tai itse puskiin.
Lintua ei kuitenkaan löytynyt sieltä, mihin se oli näyttänyt laskeutuvan, joten hajaannuimme pian etsimään sitä, sillä tiesimme, että Corvon porukka oli jo tulossa Floresille bongaamaan aiemmin tapaamamme saksalaisen papan epämääräistä preeriaturpiaalia, johon emme itse alkuunkaan uskoneet (käsittääkseni koiraspukuista Dicksisseliä ei tähän aikaan voi edes nähdä). Lopulta isohaukkakehrääjä löytyi reilun sadan metrin päästä, kun se nousi taas lentoon mutta nyt se laskeutui maahan näkyville. Pääsimme kuvaamaan tätä, aika väsähtäneen näköistä lintua, kun se nukkui nurmikolla. Toivoimme linnun nyt jäävän aloilleen, mutta lopulta se kuitenkin ärsyyntyi kuvaajista ja nousi vielä kerran siivilleen ja näytti taas laskeutuvan rantaan.
Yritimme nyt tehdä kaikkemme, ettemme enää häiritsisi lintua, mutta pitihän se vielä kaivaa esille, sillä corvolaiset alkoivat olla jo lähellä. Ja sitten lintu ei saisi ainakaan olla rauhassa, kun paikalle tulisi reilut parikymmentä komppaajaa. Lopulta Mika löysi linnun lähes täsmälleen siitä, mihin se oli näyttänytkin laskeutuvan, mutta väsynyt lintu ei enää välittänyt mistään vaan nukkui pitkän heinikon keskellä ja Mika oli meinannut lähes astua sen päälle. Olimme kyllä kävelleet läheltä ja pari kertaa. Nyt etsimme sitten paikan, mistä lintu näkyi mahdollisimman kauas ja jäimme odottelemaan bongareita. Lopulta lintu hoituikin oikein erinomaisesti koko bongariporukalle.
Me jatkoimme taas preeriakahlaajajahtiin, lähellä kun olimme. Nyt lintu vihdoin löytyikin, kun se nousi lentoon rannassa kompanneiden toisen automme porukan toimesta. Onneksi mekin ehdimme pian paikalle ja näimme linnun pellossa, johon se oli laskeutunut. Lintu oli kuitenkin noin 300 metrin etäisyydellä meistä ja kuvia olisi tietysti mukava tästäkin eliksestä saada. Juuri tällöin saimme viestin, että Daniele oli löytänyt majakan lähipelloilta rengasnokkalokin ja elishän tulee aina ensin! Koska olimme vain alle kilometrin päässä Ponta do Albarnazin majakasta, lähdimme saman tien Terojen kanssa hoitamaan lokkia, ainahan voisimme palata sitten nopeasti takaisin kuvaamaan ”bartramiaa”.
Daniele ja rengasnokkalokki löytyivät helposti, olihan lokki tien varren lokkiparvesta ainoa nuori lokki, selvästi muita pienempi ja vieläpä parven lähin lintu. Niinpä stoppasimme ja aloimme kuvata ja opiskella tätä vielä aivan nuoruuspuvussa ollutta elislokkia. Kohta Daniele kävi höpöttämässä jotain kottaraisparven mukana ohi lentäneestä mahdollisesta preeriakahlaajasta, joten ajattelimme, että toinen porukkamme oli saanut linnun lentoon ja se oli nyt lentänyt tänne. Niinpä etsiskelimme lintua niin pitkään, että toinenkin porukkamme saapui lokkia katsomaan. Mutta hepä olivatkin nähneet preeriakahlaajan laskeutuvan aivan muualle. Niin arka se kyllä oli ollut, ettei siitä oltu kuvia saatu. Anyway – kahlaajaa ei kuitenkaan enää löytynyt, joten seuraavaksi komppasimme Ribeiro de Moinhon jokilaakson erittäin huolellisesti löytämättä kuitenkaan muuta kuin haapanan.
Paluumatkalla kävimme tarkistamassa, olisiko haukkakehrääjä yhä elossa, vai siirtynyt jonnekin muualle – toivottavasti kuitenkin jonkin muun kuin bongarin tai kissan toimesta. Lintua ei näkynyt ja jälkikäteen saimmekin kuulla, että Corvolta oli tullut vielä joku sankaribongari yksin kumiveneellä paikalle ja kompannut linnun taas ilmaan. Hyvä kuitenkin, että lintu oli ainakin yhä ollut elossa. Ainoaksi havainnoksi meillä jäi kivitasku.
Seuraavaksi tsekkasimme useammankin miradouron eli maisemakatselupaikan ennen kuin jatkoimme Faja de Condelle, jossa komppailimme aika pitkään löytämättä kuitenkaan taaskaan mitään pientä amerikkalaista. Merellä näin muuttavan oloisen leveäpyrstökihun.
Illasta siirryimme vielä meristaijille Santa Cruziin ja parhaiksi havainnoiksi näimme Mikan kanssa yhden todella kaukaisen nokiliitäjän sekä yllämme pyörineen kalasääsken. Kauppareissun jälkeen kävimme vielä uudelleen tsekkaamassa Faja de Conden viimeisen seinämän, jossa saksalaispappa väitti nähneensä kanadanvireon. Emme toki havaintoon uskoneet (kaverille taisi riittää, että kävi paikalla, jossa oli viikon sisään joku nähnyt jotain, niin hän kyllä aina löysi sen), mutta paikka oli silti tarkistamisen arvoinen, sinne pitäisi palata joku aamu.
14.10. Käsittämätön löytö!
Aamulla heräsimme edellispäivästä viisastuneina aikaisemmin. (Toki Mika oli aina muutenkin ensimmäisenä hereillä. Itse asiassa kukaan ei tainnut koskaan todistaa Mikan nukkuneen koko reissun aikana, sillä tämä oli aina ensimmäisenä ylhäällä ja viimeisenä pystyssä.)
Pienen pihapiirikävelyn jälkeen suuntasimme Faja Granden Ponteen, jossa komppasimme pikkuhiljaa koko alueen varsin huolellisesti, muttemme tarpeeksi huolellisesti, sillä selkämme takaa kokenus Floresjyyrä Staffan Rodebrand löysi korpirastaan! Paikalle singahdettuamme, yksi jos toinenkin meistä totesi viettäneensä tässä hyvän näköisessä, erittäin tiheässä notkanteessa tovin jos toisenkin! Paikka vaikutti täysin toivottomalta Catharus-rastaan bongaamiselle, sillä tiheää pusikkoa, puustoa ja varjopaikkoja oli riittämiin, mutta päätimme silti yrittää. Itse olin kilttinä poikana opastamassa edellispäivänä jalkansa pahoin loukannutta Danieleä löytämään paikalle, kun lähes koko muu porukkamme yllättäen näki linnun, joka oli saapunut Mikan soittamaa atrappia katsomaan. Ehdimme Danielen kanssa paikalle siten, että Daniele ainakin väitti ehtineensä näkemään linnun katoavan korkean puun siimekseen. Perhana!
Odottelimme ja odottelimme ja lopulta lähdimme hieman komppaamaan ympäristöä Kilpimaan kanssa, joka oli lisäkseni ainoa, joka ei vielä lintua ollut nähnyt, kun taas tuli tieto, että lintu oli näkyvissä lähes alkuperäisellä paikalla. Nyt Linjama oli nähnyt rastaan eräässä todella tiheässä puskassa syömässä pieniä punaisia marjoja ja heräsi epäilys, että sieltä suunnasta linnun oli aikaisemminkin nähty tulevan. Niinpä jäimme värjöttelemään puskan juurelle ja odottamaan lintua palaavaksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ennen kuin noin tunnin odottelun jälkeen Petri näki linnun samassa puskassa, mutta Petri itse oli kuivan joen pohjalla katsomassa puskaa aivan eri kulmasta kuin me Jannet! Yritimme hiipiä paikalle, mutta kuiva joen penkka teki tepposet ja sortui ja niinpä rymähdin joen pohjalle varsin äänekkäästi. Lintu kuitenkin ihme kyllä pysyi paikallaan niin pitkään, että pääsimme Petrin viereen, jolloin se sitten lensi piiloon! AAARGH!
Kohta kuitenkin näin ensin itse linnun vilaukselta istumassa hieman kauempana marjapuskassa ja pian tämän jälkeen se lensi ilmeisesti taas atrapin takia suoraan meitä kohti, kaarsi ylös ja laskeutui hetkeksi puun oksalle suoraan yläpuolellemme. Vaikka tilanne oli nopea, ehti Mika jopa saamaan linnusta kuvan, ennen kuin se taas jatkoi toiselle puolelle aukiota piiloon. Vihdoin olimme kaikki nähneet korpirastaan! Aikaa oli kyllä kulunut…
Pääsimme kuitenkin jatkamaan retkeä ja suuntasimme Fajazinhaan, jossa toinen autolastimme pysähtyi kylän yläpuoleista metsää kuulostelemaan ja me Mikan kanssa jatkoimme jyrkkää ja mutkikasta tietä laskien kohti kylää. Emme ehtineet edes kylälle saakka, kun plokkasin auton tuulilasin läpi jotain outoa – valkoinen, hieman tiiramaisesti lentävä lintu oli tulossa matalalla suoraan meitä kohti – TROPIIKKILINTU! Mika ei kulmapalkin takia nähnyt mitään, joten hän parkkeerasi auton lopulta aivan keskelle tietä ja kyllä – tropiikkilintu tuli yhä suoraan meitä kohti. Nyt sen pitkä pyrstöjouhikin näkyi! Huusin Mikalle, että katsotaan nokan väriä ja se oli selvästi keltainen – WHITE-TAILED TROPICBIRD!!! En oikein uskonut näkemäämme ja sönkötin vuoron perään, että voiko tämä olla totta ja tarkista Mika kuvista, onko nokka todella keltainen! Samaan hengenvetoon aloin huutaa hälytystä radiopuhelimen kautta ylempänä olevalle porukalle ja kun heillä näytti ja kuulosti lintu pian olevan hanskassa, aloin näpytellä hälyviestiä Danielelle. Itse en siis meinannut ehtiä katsoa lintua lainkaan, mutta paljain silminkin näki kuinka se kierteli kylän päällä ja siirtyi hiljalleen lentelemään laakson reunustan vuoren seinämien suuntaan palaten kuitenkin kohta taas kylän päälle. Mika laittoi tiedon myös Staffanille, joka oli yllättäen saman kylän reunustoja komppaamassa ja kohta hän ilmestyikin paikalle hieman huohottaen. Daniele oli tuolloin myös saapunut lintua yhä ylärinteestä seuranneen toisen porukkamme luo.
Yllättäen lintu kävi vain pari kertaa lähelläkään merta, joten rantaan ajomme ei tuottanut kuvia vaan pian meidän piti palata takaisin kylälle, jossa lintu pyöri yhä välillä puluja jahdaten. Kohta lintu alkoi hakea laskeutumispaikkaa ja kävi ainakin kertaalleen maassa ja erään talon katolla kunnes se alkoi selvästi hakea laskeutumispaikkaa kirkon katolta! Se pyristeli muutamaan kertaan kirkon ikkunoita vasten kunnes lopulta laskeutui pienelle vesirännille kirkon kellotapulin ja katon etukoristeseinän väliin.
Se haroi siivet levällään ilmaa, kunnes sai itsensä tasapainoteltua rännille ja alkoi yllättäen tunkea itseään pieneen reikään etuseinämän sisään. Siivet yhä levällään se tunki itsensä koloon ja lopulta linnusta näkyi vain pyrstöjouhi. Hieman kauempaa sain linnusta näkyviin hieman enemmän ja sain jokusen skouppikuvankin otettua. Tähän mennessä muut olivat tietysti saaneet linnusta jo upeita lentokuvia! Kirkon kellon soitua neljästi, lintu yhtäkkiä pomppasi siivilleen ja lähti varsin suoraviivaisesti merelle. Hälytimme asiasta Corvoonkin, josko he näkisivät linnun sieltä, mutta puolisen tuntia myöhemmin lintu palasi taas takaisin ja suoraan kololle ja niin syvälle, ettei sitä näkynyt lainkaan. Viideltä lintu pomppasi taas ilmaan ja lähti merelle eikä se enää illan aikana palannut.
Tähän mennessä Kilpimaa oli joltain kyläläiseltä huonolla englannilla kuullut, että lintu oli ollut paikalla jopa elokuulta ja palannut ilmeisesti joka ilta kylälle! Niinpä laitoimme kaikki tietomme corvolaisille ja siellä alettiin heti suunnitella bongausta seuraavalle aamulle.
Osa meistä jatkoi vielä kylän reunamille komppaamaan Staffanin havaitsemaa mahdollista tiaiskerttulia, kun osa jäi vielä odottelemaan tropiikkilintua. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja lopulta palasimme illan jo hämärtäessä kämpille. Kävimme kyllä vielä tarkistamassa, että kämpältämme ei tarvinnut kävellä kuin muutama sata metriä rantaan, josta Fajazinhan kirkko näkyi! Pikkutropiikkilintua (nyt olimme kirjasta luntanneet linnun suomenkielisen nimenkin) ei kuitenkaan näkynyt, mutta uskoimme vakaasti, että huomenna se taas näkyisi!
15.10. Hannakin saapuu
Herätys oli taas aikaisin ja aamukahdeksan pintaa auringon noustessa suuntasimme Faja do Condeen, josta ei kuitenkaan kummempia haviksia tullut parin tunnin koluamisesta huolimatta. Sepelkyyhkyjä lenteli rinteellä ja meidän Mikan kanssa jo lähdettyä seuraaville kohteille löysi loppuporukka lehtokertun, joka oli vasta Azoreiden 4. havainto lajista!
Klo 11 aikaan Mikan kanssa haimme Hannan lentoasemalta (Hanna oli edellispäivänä matkustanut Lissabonin kautta Sao Migueliin, josta oli Ponta Delgadan satamasta kaatosateessa saanut ruusutiiran hoidettua). Hoidettuamme Lombalta morsiosorsan, 2 haapanaa, lapasorsan sekä nokikanan ja Brancalta nokisorsahärvelit, suuntasimme seuraavaksi kämpille, jotta pääsimme Hannan tavaroista eroon ja saimme näin tilaa autoon. Käytyämme pikaisesti jututtamassa bongareita Fajazinhassa, lähdimme kohti pohjoista, jossa kolusimme ensin Ponta Delgadan futiskentän tienoota, josta löytyi pulmunen ja suuntasimme sitten kohti Ponta Albarnazin kärkeä, mutta tuuria ei ollut matkassa ja kunnon haviksia ei tullut. Saimme kuitenkin tiedon, että 24 bongarin viiden tunnin odotus oli viimein palkittu ja pikkutropiikkilintu oli vihdoin saapunut kylän päälle kiertelemään klo 15:39.
Jatkoimme pikkuhiljaa länteen vuoristoteitä pitkin ja reitti osoittautuikin yllättävän nopeaksi. Niinpä olimme aika pian Fajazinhassa, mutta corvolaisia eikä pikkutropiikkilintuakaan ei enää näkynyt, lintu oli lähtenyt taas viiden aikaan merelle ja corvolaisilla oli ollut kiire kuudelta lähtevään venekyytiinsä. Bongariporukka kuitenkin oli ollut onnekas, sillä osa heistä oli ilmeisesti liikkuvasta autosta nähnyt amerikansuohaukan Ribeira Grandella, niinpä me vielä singahdimme tätä hakemaan, muttemme lintua tavoittaneet. Kämpillä syötiin taas pastaa ties monennettako päivää peräkkäin?
16.10. Nuijipäivä
Joskus paratiisisaarellakin on huonoja päiviä – tämä oli sellainen! Niinpä päivästä ei kauheasti jäänyt kerrottavaa, mutta lyhyestä virsi kaunis…
Mulasin – monta kertaa, nuijattiin – monta kertaa ja ketutti – monta kertaa…
Aamu meni lähimetsissä sekä Faja Granden peltoja sekä Pontea kompaten – ei korpirastasta eikä mitään muutakaan mainittavaa. Jouduimme käymään tankkaamassa Santa Cruzissa, jossa satamassa eikä muuallakaan näkynyt mitään erityistä. Faja Granden heinäturpiaalikomppaus oli sekin tulokseton ja amerikansuohaukkastaijaukset eivät tuottaneet nekään mitään. Toinen porukka oli nähnyt Moinhossa todennäköisen puhtaan naarasnokisorsan, jota kompatessa mulasin lähes kainaloita myöten pariinkin kertaan pehmeään hötteikköön, joten suohaukkapaikalla olin myös valmis menemään suontapaiselle komppaamaan paikkaa, johon Daniele oli vain hetkeä ennen paikalle tuloamme nähnyt linnun laskeutuvan. Lintu oli kuitenkin kadonnut kuin pieru Saharaan ja saaliiksi komppauksesta jo valmiiksi märillä kengillä tuli vain yksi todennäköinen amerikantaivaanvuohi. Ja ei siinäkään vielä kaikki, toinen porukkamme alkoi pitää toistakin Lagoa Brancan nokisorsahärveleistä risteymänä, josta en ihan välttämättä ollut samaa mieltä, mutta pinnat päivältä olivat ehkä kuitenkin lähempänä miinusta kuin plussaa…
Meidän muiden staijatessa suohaukkaa, Hanna kuitenkin vietti laatuaikaa Fajazinhassa, johon pikkutropiikkilintu saapui taas, nyt jo kolmelta ja pyöri kylällä klo 16:40 saakka. Ihan hukkaan ei siis mennyt tämäkään päivä!
17.10. Nokisorsa, kiertelyä ja lisää tropiikkia
Aamu alkoi meidän autolastillisella läheiselle Lagoa dos Patosille kävelyllä. Maisemat olivat hulppeat ja lintujakin oli järvellä: lapasorsa 4, haapana, naarastavi/amerikantavi, liejukana 3 sekä nokikana 2. Sitten meillä olikin sovittu tapaaminen muun porukan kanssa Moinholla, jossa komppasimme taas märkää ojan vartta paikkaan, josta toinen puoliskomme oli jo kahdesti nähnyt mahdollisen aidon nokisorsan. Lintu ei ollut vakiopaikallaan, mutta Mika löysi sen seuraavasta pikkuojasta ja nyt pääsimme katsomaan tätä muita tummempaa vanhan naarasnokisorsan näköistä lintua hetken, ennen kuin se nousi siivilleen ja näytti samanlaiset oikeanlaiset siipipeilinsä kuin Brancankin aidonnäköisellä koiraslinnulla oli todettu olevan. Nyt viimeistään uskaltaisi ruksia nokisorsankin pinnoihin!
Suuntasimme taas koko porukalla suohaukkastaijiin, mutta keli muuttui ylängöllä pian niin sumuiseksi ja sateiseksi, ettei hommaa ollut mitään mieltä jatkaa. Niinpä jatkoimme Mikan ja Hannan kanssa tutustumaan Lajesin tienooseen, mutta havainnot jäivät vaatimattomiksi. Lajedon tienoilla ihastelimme komeaa basalttiseinämää, jota kuvattuamme jatkoimme taas kerran Fajazinhaan. Odottelimme tropiikkia saapuvaksi toista tuntia, kunnes se viimein klo 15:45 saapui. Lintu kierteli taas pitkään laakson rinteitä tutkien ennen kuin laskeutui pari kertaa eräälle katolle kunnes viimein klo 16:30 se alkoi taas yrittää kirkon katolle laskeutumista. Pikkutropiikkilitu lienee kaikista linnuista, joihin olen törmännyt, se huonoin laskeutuja, mutta lopulta sen onnistui laskeutua katolle ristin viereen. Kohta se kuitenkin nousi taas taivaalle ja lähti merelle klo 16:45.
Illasta kävimme Santa Cruzissa kaupassa ja tarkoitus oli mennä syömäänkin, mutta maanantain kunniaksi ravintolat olivat ainakin vielä alkuillasta suljettuina. Niinpä palasimme kämpille syömään pastaa. Toinen autokunta söi samaan aikaan tyytyväisinä herkkuateriaa lähikylän pikkubaarissa, josta olivat jo hyvissä ajoin varanneet pöydän. Mutta saivat he muutakin aikaan, sillä he varasivat meille taas Carlosin ja kyydin Corvoon seuraavaksi aamuksi.
18.10. Taas Corvolla
Aamulla olimme siis taas aikaisin ylhäällä ja seitsemältä lähdimme ajamaan kohti Santa Cruzin satamaa. Carlos tuli ajoissa ja hänellä oli ilmeinen tyttöystävä mukanaan. Me vedimme taas Gore-tex pukuja ja muita lämpimiä vaatteita päälle kun taas Carlos ja neitokainen olivat ”hieman” kevyeämmin pukeutuneita, kun lähdimme matkaan kohti Corvoa.
Aallokko oli nyt reippaasti suurempaa ja etenkin jyrkempää kuin edellisellä kerralla, joten etenkin takapenkillä istuneet saivat välillä vettä naamalleen. Kilpimaa istui kaikkein vetisimmällä paikalla, mutta eipä pieni kastuminen näyttänyt miestä haittaavan. Kuvaamisesta ei kuitenkaan nyt olisi tullut yhtään mitään, mutta eipä ollut reitillä mitä kuvatakaan – keltanokkaliitäjiä näkyi vain joitakin kymmeniä ja isoliitäjiä vain muutamia yksittäisiä Corvon jo lähestyessä. Aivan Corvon rannikon tuntumassa liitäjiä oli sitten jo enemmänkin, mutta me tietysti kiiruhdimme satamaan.
Corvolaiset olivat kaikki jo maastossa, joten me jatkoimme satamasta keskenään kävellen kylän läpi nousten rinnetielle. Yllättäen muistimme oikeat oikopolut ja pääsimme pian kiipeämään kohti sähköasemaa.
Keli oli taas todella lämmin ja aivan hikimärkinä pääsimme lopulta miradourolle, jossa aloimme sitten töihin. Reissumme pääkohteethan olivat amerikkalaisia pääskyjä, joten päiväohjelmassa oli staijausta, staijausta ja staijausta! Niinpä kaivoimme staijipamput esiin ja aloimme seuloa taivasta, kylän yläpuoleista maisemaa sekä rinteitä.
Tunnin staijilla näimme vain tuulihaukan ja harmaahaikaran ja niinpä jatkoimme Hannan ja Mikan kanssa sähköasemalle, jolta suurin osa edellispäivien pääskyhavainnoista oli tehty, muut jäivät yhä miradourolle. Toinen tunti vierähti taas nopeasti mutta ilman havaintoja. Sitten alkoi ainakin toisella porukalla poltella punasilmävireo, jota oli edellispäivinä havaittu Ribeira da Pontessa. Hannalla poltteli myös samassa paikassa vielä aikaisin aamulla havaittu korpirastaskin, joten lopulta kaikki paitsi Mika lähdimme marssimaan kohti saaren keskiosia.
Laskeuduimme alas rehevään kultakerttulibongauksesta tuttuun notkoon Hanna etunenässä, ja juuri alas päästyämme saimme radiopuhelimitse viestin, että punasilmävireo oli hallinnassa vain kymmenien metrien päässä meistä! Kiiruhdimme paikalle ja paikalla ollut Daniele osoitti heti meille paikan, jossa lintu oli latvuksessa. Itse näin kolme kertaa liikettä latvuksessa, mutten millään saanut lintua kiinni kiikareilla, Hanna ja Kilpimaa puolestaan näkivät, kun lintu tipahti alas latvoista vain parin metrin korkeuteen, pysähtyi hetkeksi eräälle oksalle ja he ehtivät nähdä jopa pään kuviot jotenkin ennen kuin lintu vilahti piiloon. Minä olin tietysti nähnyt linnun aivan liian huonosti ja muut eivät ollenkaan, joten taas kerran edessä oli tuskaista odottelua, kun tämänkin jenkin tapana kuulemma oli kiertää latvuksissa ympyrää ja palata taas jossain vaiheessa rikospaikalle.
Lopulta tunnin odottelun jälkeen löysin linnun, kun se palasi lähes samaan paikkaan parin metrin korkeudelle maasta ja pysyi onneksi näkyvissä sen verran pitkään, että me kaikki ehdimme sen nähdä! Kaikki eivät kuitenkaan vieläkään nähneet lintua tyydyttävän hyvin, vaan päättivät vielä jäädä yrittämään, josko seuraavalla kierroksella lintu näyttäytyisi vielä paremmin. Me kuitenkin Hannan kanssa lähdimme palailemaan pääskyprojektiin.
Kävelimme Mikan luokse, jossa ei ollut mitään uutta tapahtunut. Sitten staijailimmekin todella helteisessä kelissä toista tuntia, ennen kuin päätimme taas vaihtaa paikkaa. Lyhyen miradourostaijin jälkeen, päätimme siirtyä vielä kylän toisella puolella rinteessä olevan kaatopaikan lähistölle, josta oli myös hyvä näkyvyys kylän päälle sekä myös laajemmin rinteille.
Tunnin staijattuamme ja nähtyämme nyt kaksi tuulihaukkaa, kuului radiopuhelimesta jotain todella epäselvää rätinää, josta lopulta saimme useamman utelun jälkeen selvän, että kaatopaikalla olisi amerikanharmaalokki! Ja me olimme vain parin sadan metrin päässä kaatopaikasta! Riensimme paikalle ja siellä eräs tuttu brittiorni heilui kameransa kanssa ja tuli esittelemään minulle hetkeä aiemmin ottamiaan kuvia. Itsehän en mitään lokeista ymmärrä, mutta kuvissa oli yllättäen selvästi paikallisia azoricus etelänharmaalokkeja vaaleampi lintu, jolla oli jonkinasteiset luukut ja tumma pyrstö jne. mutta en kyllä oikein linnusta vakuuttunut. Aloimme kuitenkin seuloa kaatiksen lokkeja ja kohta sama britti epäili, että yksi linnuista voisi ollakin se, mitä hän oli kuvannut. Samaan aikaan paikalle kiipesi vanha tuttumme Pierre-André Crochet, jolle britti säntäsi näyttämään kuviaan ja Pierre sanoi heti ensimmäisestä kuvasta sen, mitä minäkin olin ajatellut – se oli selkälokki.
Lokkiepisodin jälkeen kello alkoi olla jo viisi, joten lähdimme laskeutumaan kylälle, jossa menimme vielä sataman lähelle staijaamaan rinteitä, paikallisten staijatessa samalla merelle. Noin klo 17:35 löysin taivaalta aivan miradouron lähirinteiden päältä tiheää ympyrää lentäneen otuksen, jota hetken epäilin ensin lepakoksi, kun se oli niin omituisen tasavaalea alta ja se kieppui niin tiheää ympyrää, välillä syöksyjä eri suuntiin tehden, mutta sitten yhtäkkiä samaan kuvaan sujahti jostain sivulta toinen tummempi pitempisiipinen ja -pyrstöinen selvä pääsky ja silloin tajusin toisenkin pienemmäksi pääskyksi! Pääskyt pyörivät hetken yhdessä ja näin niiden muodon ja tummuuseron hyvin, jolloin huusin niistä muille. Mika ja Hanna löysivät molemmat heti kiikareihinsa ja he alkoivat seurata pääskyistä isompaa, joka olikin luonnollinen valinta sillä sinipääsky oli kuitenkin se kovempi WP-pinna. Itseäni kuitenkin kiinnosti enemmän pienempi pääsky sillä amerikanpääskyä ei ollut saaressa varmasti muutamaan päivään saatu määritettyä. Vielä edellispäivänäkin oli kuitenkin nähty sinipääskyn seurassa hetken pienempääkin pääskyä. Niinpä itse seurasin tätä pienempää. Kaikki me yritimme saada lintuja putkeenkin, mutta ne viipottivat aivan käsittämätöntä vauhtia vuoren rinteen taakse aina välillä kadoten ja nousten taas muutamaksi sekunniksi taivasta vasten eri kohdassa. Itse kuitenkin ehdin kertaalleen (joko kiikarilla tai putkella – en muista) nähdä pienemmän pääskyn syöksyvän suoraan alaspäin rinnettä vasten, jolloin näin sillä vaaleamman yläperän – amerikanpääsky! Havaintotilanne kesti kokonaisuudessaankin vain joitakin kymmeniä sekunteja (muilla kuin minulla huomattavasti vähemmänkin) ja paikallisessa baarissa istunut toinen joukkomme ehti paikalle vasta silloin, kun linnut olivat jo lopullisesti kadonneet kalliorinteiden taakse. Eikä niitä enää puoleen tuntiin nähty, kunnes meidän oli pakko kävellä veneellemme. Tilanne oli tietysti inhottava, sillä linnut olivat näkyneet kaukaa ja vain lyhyen aikaa ja yli puolet porukastamme ei ollut nähnyt sitäkään. Niinpä linnusta ei kauheasti hehkuteltu…
Venematka oli todella märkä! Itse istuin huonoimmalla paikalla ja sain vettä naamalleni välillä niin rankasti, etten pystynyt kunnolla edes hengittämään. Onneksi loppureissusta Carlos tarjosi meille sitten kunnon ”tyttöystävälisät”, kun hän suuntasikin Floresin rannalla parille luolalle ja esitti meille huikeita ajosuorituksia ohittelemalla merestä nousevia kallioita vain kymmenien senttien päästä. Näissä luolissa kävimme veneellä jopa sisällä! Maisemat olivat todella komeita ja lopulta kaikilla oli reissusta varmasti hyvä fiilis! Ranta-ajelulla näimme maisemien lisäksi valkoviklon.
Käytyämme kaupassa ja pizzalla, palailimme kämpillemme, jossa viimein illalla ehdimme Mikan ja Hannan kanssa jutella, mitä me olimme oikein pääskyistä nähneet? Niin Mika kuin Hannakin, jotka olivat seuranneet sitä isompaa pääskyä, olivat kanssani samaa mieltä, että kyllä se oli sinipääsky ollut. Itsehän olin pienemmän nähnyt parhaiten ja vakuuttunut sen olleen amerikanpääsky.
19.10. Sisu ja Hannalle eliksiä
Heräsimme aikaisin ja lähdimme Hannan ja Mikan kanssa jo pimeässä kohti Ponta Delgadaa. Ollessamme Santa Cruzin pohjoispuolella viimeisillä ylängöillä Hanna yhtäkkiä plokkasi vierestämme sinisuohaukan – siis amerikansuohaukan (hudsonius)! Stoppasimme nopeasti ja nostimme kiikarit silmillemme ja varmaan alle sadan metrin päässä meistä pyöri jopa kaksi amerikansuohaukkanuorukaista! Linnut kisailivat keskenään jonkin aikaa, jolloin Mikan ja Hannan onnistui saada niistä muutamia kuvia, mutta kohta linnut nousivat korkeammalle taivaalle ja lähtivät valumaan kohti merta. Ne näyttivät olevan aikeissa lähteä muutolle, mutta lopulta ne kuitenkin laskivat alas kohti Santa Cruzin laaksoja. Valitettavasti oli yhä niin aikaista, ettei aurinko ollut vielä edes noussut, mutta yllättävän hyviä kuvia linnuista silti saatiin. Hälytimme tiedon linnuista tietysti myös toiselle porukallemme, mutta kaikki eivät vielä olleet edes heränneet. Silti kuin ihmeen kaupalla, reilua tuntia myöhemmin heidän onnistui löytää nämä haukat Ribeira da Cruzista, jossa he näkivät myös ampuhaukan sekä tuulihaukan!
Me jatkoimme Ponta Delgadaan, jossa futiskentällä näkyi taas pulmunen ja perinteisiä peltoja taas kerran kompatessamme, saapui preeriakahlaaja jostain lennossa äännellen ja laskeutui peltoon aika lähelle meitä. Niinpä vihdoin pääsimme kuvaamaan tätä outoa kahlaajaa. Lopulta kaksi kissaa kuitenkin säikäyttivät linnun lentoon ja se laskeutui vielä hetkeksi kivimuurin päälle ennen kuin jatkoi kohti majakkaa.
Autolle palattuamme törmäsimme norjalaiseen orniin Jan Kåre Nessiin, joka kertoi juuri kuvanneensa todennäköistä rengasnokkalokkia vain muutamia satoja metrejä aiemmin. Palasimme paikalle ja siinähän se lokki tepasteli pellolla. Hannalle taas elis! Kuvailimme lokkia jonkin aikaa sen ruokaillessa kaikessa rauhassa nurmikolla Corvo taustanaan.
Majakalle ajettuamme löysimme taas preeriakahlaajan, joka nyt ruokaili avoimesti paljon lyhyemmällä nurmella kuin aikaisemmin ja autosta saimme siitä nyt erinomaiset kuvat. Norskikin oli paikalla komppaamassa ja saapui paikalle nähtyään meidät kuvaamassa, jolloin hänkin viimein sai linnusta eliksen.
Lopulta palailimme Santa Cruziin etsimään muiden näkemiä petoja, muttemme niitä enää löytäneet. Lagoa Lomballa morsiosorsa oli yhä paikalla ja Brancalla kellui nyt jopa 6 nokisorsashärvilää, haapana sekä kaksi tavia.
Iltapäivän vietimme taas Fajazinhassa. Suunnittelimme hyvän aikaa erilaisia kuvakulmia ja mietimme pikkutropiikkilinnun tulevia lentoratoja, kunnes jonkin aikaa touhuttuamme aloimme ihmetellä missä itse kohde viipyy? Mika staijasi merelle lintua tähyillen ja plokkasi käsittämättömän kaukaa mereltä pöllön! Pöllö saapui korkealla mantereen päälle ja näytti hetken jatkavansa matkaansa, kunnes kuitenkin päätti lähteä syöksyen kohti saaren keskiosan ylänköjä. Lintu oli koko ajan todella kaukana ja ensin luulimme sitä suopöllöksi, mutta jotenkin se näytti oudon tummalta. Epäilykset olivat jo amerikkalaisessa suopöllössä, joka on meikäläistä tummempi, mutta Mikan heti löytöhetkellä ottamista valokuvista paljastui myöhemmin, että lintu oli kuin olikin sarvipöllö.
Odotimme ja odotimme, mutta pikkutropiikkilintupa pysyikin poissa! Niinpä hyvin suunnitellut kuvat jäivät ottamatta. Viideltä annoimme periksi ja kävimme vielä Faja Grandessa komppailemassa, muttemme löytäneet mitään mainittavaa. Pasta-aterian jälkeen pakkailimme tavaroitamme ja painuimme pehkuihin.
20.10. Sao Miguelille
Herättyämme pakkailimme loput tavaramme ja me aamuvirkut eli minä, Hanna ja Mika sullouduimme pikkuautoomme ja lähdimme vielä viimeiselle yhteiselle aamuretkelle, sillä Mikahan oli vielä jäämässä Floresille muutamaksi päiväksi. Ajoimme Condeen, josta ei kuitenkaan reilun tunnin komppauksella löytynyt muuta kuin sama tuttu kalasääski.
Klo 10 jälkeen tapasimme loppuporukan lentoasemalla, jossa hoidimme autojen maksut (Mika sai vielä saman pikkuauton käyttöönsä loppuajakseen) ja hyvästeltyämme Mikan, aloimme odotella lentoamme, joka lähti klo 11:25. Kone teki välilaskun Faialissa ja lopulta laskeuduimme klo 13:25 Sao Migueliin.
Vuokrasimme taas AutAtlantiksesta pari pientä Fiat Puntoa, joista toiseen pakkauduimme Hannan ja Linjaman kanssa. Sitten lähdimme Tertsin toimiessa taas oppaana ajelemaan kohti pohjoista ja Faja de Cimaa. Löysimme helposti perille etsimällemme maatilalle, jonka portista piti kulkea aivan pihalle, jotta pääsi katsomaan rakennusten ja lehmien takana ollutta pientä lammikkoa. Ja heti ensimmäinen lintu oli etsimämme – amerikantylli! Tarunhohtoinen Killdeer tepasteli lutakon rannassa mukavan lähellä. Sen lisäksi lätäköllä ei sitten ollutkaan kuin yksi sinisorsa ja monenlaisia epämääräisiä ankkoja.
Tyytyväisinä lähdimme jatkamaan kohti itää tavoitteena päästä mahdollisimman kauas ennen pimeää. Ensimmäisen pysähdyksen teimme Lagoa de Sao Brasissa, josta löytyi vain vahanokkia ja nokikana. Sitten jatkoimme Furnakseen, jossa ihmeteltyämme ensin kuumia lähteitä ja vesihöyryjä, siirryimme viereistä järveä tutkailemaan ja sieltä löytyikin mustakaulauikku kellumasta keskeltä järveä, ankkojen seurassa olleet kapustahaikara sekä valkoposkihanhi ja nokikanoja, kaksi lapasorsaa ja kaksi tavia.
Lopulta jatkoimme aina Nordesteen saakka, jonne ehdimme mukavasti ennen kuin tuli pimeää. Löysimme mukavan ja yllättävän edullisen hotellin, jonka ravintolassa ruokaa odotellessa pidimme iltahuudon ja syötyämme olimme valmiita nukkumaan.
21.10. Azorientulkkuja
Kokoonnuimme aamupalalle ajoissa ja nopeasti syötyämme, olimme jo ennen kahdeksaa lähdössä ajamaan pientä tietä, joka lähti lähes välittömästi hotellimme takaa kohti sisämaata. Pian alkoi tien varren maisema muuttua kumpuilevammaksi ja puusto alkoi olla suurempaa ja metsät tiheämpiä. Olimme matkalla Serra de Trongueiraan etsimään Azorien ainoata endeemiä lintua.
Kerran pysähdyttyämme kuulimme muutamia vienoja vihellyksiä metsästä, muttemme nähneet vielä mitään. Olimme ajelleet hiljalleen tietä pitkin jo ties kuinka pitkälle, kun etuautossa ollut toinen porukkamme näki ensimmäiset azorientulkut, mutta me olimme jääneet heistä jälkeen, kun halusimme ajaa vieläkin hiljempaa. Niinpä nuijasimme nämä ensimmäiset nähdyt endeemitulkut. Me päätimme saman tien jatkaa etuautona ja löytää omat tulkkumme eikä aikaakaan, kun sellaisia löysimme. Nuori azorientulkku söi punaisia marjoja eräässä pensaassa, mutta se oli todella arka eikä päästänyt meitä lähellekään kuvausetäisyyksiä. Toiselta porukaltamme saimme tiedon, että heidän löytämänsä tulkut eivät olleet lainkaan näin arkoja, joten huomattuamme, ettei pitemmälle kannattanut käynnissä olleiden metsähakkuiden takia jatkaa, päätimme palata heidän luokseen. Ja siellä todellakin oli ainakin viisi azorientulkkua, jotka välillä kävivät pensaissa marjoja hakemassa ja sitten katosivat puiden siimekseen palatakseen taas kohta taas takaisin pensaisiin. Lopulta onnistuin saada muutaman skouppikuvan aikaiseksi ja päivän projekti oli hoidossa!
Hanna ei onnistunut vielä saada kuvia lainkaan, mutta ajellessamme jo takaisin Nordesteä kohti, lennähti automme editse yksi tulkku, joka laskeutui oksalle tien viereen ja Hanna sai kuvat otettua auton ikkunasta. Yhteensä aamun aikana olimme havainneet 13 azorienpunatulkkua.
Lähdimme palailemaan kohti länttä rantatietä ajellen ja pysähdyimme Povoacaon ja Vila Franca do Campon satamissa, joista ei kuitenkaan löytynyt juuri muuta kuin kalatiiroja. Kävimme myös Furnas-järvellä uudelleen, mutta siellä oli paikalla vain samoja lintuja kuin edellispäivänäkin.
Seuraavaksi otimme suunnan kohti pohjoista ja ensimmäinen kohteemme Lagoa do Congro vaati kunnon kävelyn metsän halki alas kraaterin pohjalle, jossa meitä odotti täysin tyhjä järvi. Metsä oli kyllä komea. Palattuamme takaisin autolle alkoi taas olla kuuma pitkästä aikaa!
Seuraava kohteemme oli Lagoa dos Espraidos, jolla ei ollut kuin yksi nokikana, mutta järven läheltä löysimme spontaanisti tulvalutakon, jolla kellui useita erilaisia ankkoja, mutta samalla kohdalla tien toisella puolella oli pensaiden takana vielä toinenkin lutakko, jolla olikin sitten ihan oikeita lintuja! Lutakolla oli 5 sinisiipitavia, 5 tavia sekä talvipukuinen vesipääsky. Lähipellolla tepasteli kaksi töyhtöhyyppää ja pari taivaanvuohen näköistä nuokkui lutakon rannassa, joten päätimme käydä komppaamassa aluetta enemmänkin ja se kannatti, sillä jaloistamme nousi yhteensä ainakin 9 taivaanvuohta, joista vähintään 3, todennäköisesti jopa 6, oli amerikantaivaanvuohia!
Lopulta ajoimme aina Ponta Delgadaan saakka, jossa saatuamme huoneet tutusta ja turvallisesta Hotelli Barracudasta, suuntasimme satamaan, jossa kuvailimme hämärtyvässä illassa ruusutiiroja, jotka esiintyivätkin nyt todella hienosti lennellen ympärillämme taas aktiivisesti äännellen ja nyt myös välillä istuskellen vähän matkan päässä kivillä. Mukava havis oli myös sataman lokkien kanssa eräällä laiturilla seisoskellut lehmähaikara. Läheiseltä rannalta löytyi myös silkkihaikaran kanssa kalastellut kapustahaikara.
Illalla söimme todella maittavan aterian hotellin naapuriravintolassa ennen kuin painuimme unten maille.
22.10. Sao Miguelin pohjoisosissa
Klo 7:30 alkaneen aamupalan jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Lagoa Azulia. Järvelle päästyämme löysimme sillan pielestä taas nokikanoja, liejukanoja, koiraspunasotkan sekä rantasipin, mutta paksunokkauikkua ei löytynyt sitten millään. Jäimme vielä Hannan ja Linjaman kanssa uikkua etsimään, kun toinen puolikas, joka alkureissusta ei ollut paikalla käynyt, lähti etsimään amerikansipiä toiselta puolelta järveä. Kun he sipin löysivät, me päätimme luovuttaa uikun suhteen ja ajoimme mekin sipiä katsomaan. Amerikansipi oli jo aika kaukana, joten emme jaksaneet yrittää kuvausta. Paikalla oli myös tavallinen rantasipi ja jostain saapui järvelle 11 sinisorsaa seuranaan 2 jouhisorsaa.
Seuraavaksi laskeuduimme taas yhteen caldeiraan eli kraateriin Lagoa dos Afferesille, josta löytyi 2 kapustahaikaraa sekä 3 tavia, muttei muuta vaikka komppasimme hyvän näköisen järven rannat. Sammakoita oli kyllä enemmän kuin tarpeeksi!
Jatkoimme kohti pohjoista ja Mosteirosiin, jossa staijasimme navakassa tuulessa merelle parin tunnin ajan havaiten keltanokkaliitäjien joukossa muutamia isoliitäjiä, isokihun, leveäpyrstökihun sekä itse näin pari kertaa todella lyhyesti pienen liitäjän, joka näytti lähinnä pikkuliitäjältä. Kuvailimme myös rannassa karikukkojen kanssa ollutta isosirriä ja löysimme myös valkoviklon, mustapyrstökuirin sekä pari pikkukuovia ennen kuin lähdimme palailemaan kohti etelää.
Paluumatkalla stoppasimme uudelleen Lagoa Azulilla, mutta uikkua ei vieläkään löytynyt. Sitten ajoimme Faja de Cimaan, jossa amerikantylli oli yhä tyytyväisen näköisenä lätäköllä käpöttelemässä.
Ponta Delgadan satamassa oli turhan tuulista, joten tiirojen kuvauksesta ei oikein tullut mitään. Niinpä palasimme jo viiden jälkeen hotellille hieman pakkailemaan ja rentoutumaan. Seitsemän jälkeen kävimme syömässä ja nukkumaan pääsimme aika aikaisin jo ennen kymmentä.
23.10. Kotia kohti
Klo 7:30 aamiaisen jälkeen pakkasimme auton ja lähdimme Hannan ja Linjaman kanssa ajelemaan kohti Lagoa dos Espraidosin lätäköitä, joilla olimme kuulleet edellispäivänä havaitun keltajalkaviklon. Moottoritieremontin takia ajoimme kerran harhaan, mutta lopulta löysimme perille helposti. Viklo oli yhä paikalla kuten vesipääskykin. Ankkalammikon rannasta nousi lentoon kahden taivaanvuohilajin sekaparvi, yksi kutakin lajia. Itse järveltä löytyi pari lapasorsaa sekä nokikana ja palattuamme lätäköille, oli myös toinen autokuntamme saapunut paikalle vikloa katsomaan.
Seuraavana oli vuorossa Lagoa de Sao Bras, joka oli yhtä tyhjä kuin alkureissustammekin, paikalla oli taas jonkin verran vahanokkia, ei muuta.
Lopulta palasimme taas Ponta Delgadaan, jossa kapustahaikara oli yhä rannassa paikalla ja satamassa oli yhä ainakin yksi vanha ja kaksi nuorta ruusutiiraa, mutta kalatiiroja oli nyt todella paljon enemmän, joten kuvaaminen oli vaikeaa.
Pakkailimme tavaramme satamassa huolellisesti ja käytyämme tankilla suuntasimme lentoasemalle klo 13:00. Autot luovutettuamme odottelimme sitten lentoamme, joka lähti lopulta todella kovaksi yltyneen rarisen länsituulen takia tunnin myöhässä klo 16:00. Samainen tuuli viivästytti vielä pari päivää myöhemmin Mikan paluuta reilulla vuorokaudella.
Klo 19 pintaan laskeuduimme Lissaboniin, jossa keli oli yhä vain surkeampi. Koneelta terminaalille ajelimme pitkät matkat bussilla ja asemalla vettä tuli jopa katosta läpi. Hannan kanssa hoidimme heti check in:in ja menimme kansainväliselle puolelle McDonaldsiin syömään roskaruokaa.
Viimeinen lentomme lähti sekin myrskykelin takia lähes puolitoista tuntia myöhässä klo 22:15. Väsynyt lento oli lopulta ohi klo 5:50 kun laskeuduimme Helsinki-Vantaalle.
Hyvästelimme ja kiittelimme muun porukan matkatavaroitamme odotellessa ja Hannan rinkka ei sitten lopulta koskaan tullutkaan. Niinpä vasta seitsemän aikaan pääsimme ulos terminaalista ja isäni, joka oli odotellut jo pari tuntia meitä, kyydissä Kirkkonummelle.
Nukuttuamme muutaman tunnin seurustelimme hetkisen kotonani ja käytyämme vielä sukuloimassa mummoni luona Helsingissä lähdimme lopulta ajelemaan kohti kotia, jossa olimme vasta ennen kymmentä illalla. Lopullisesti reissu oli kuitenkin ohi vasta seuraavana päivänä, kun Hannan matkatavaratkin lopulta kotiutuivat!
Yhteensä reissussa sain 21 WP-pinnaa, joista siis 18 Azoreilta. Azoreilla havaitsin yhteensä 97 lintulajia, joista peräti 25 oli jenkkilajeja, toki osa Euroopassakin tavattavista lajeista saattoi olla saapunut saarille ennemmin Amerikasta.