Azorit 17.10. – 2.11. 2013

Kohti Azoreita

17.10. olivat herätyskellot soimassa jo klo 5:30 ja heti kuuden jälkeen isäni lähti heittämään minua ja Suojarinteen ”Potua” Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Lentoasemalle päästyämme löysimme aulasta Sahin Ilkan, joka oli ehkäpä suurin syypää reissuumme.

Ilkka oli varannut majoituksen Corvolle jo edellisvuonna itselleen ja ystävälleen, mutta tälle ystävälle oli tullut esteitä eikä hän ollutkaan päässyt reissuun. Niinpä Ilkka otti minuun yhteyttä ja kysyi, lähtisinkö tämän kanssa Azoreille. Itselläni oli vielä lähes kaikki lomat käyttämättä ja olinkin suunnitellut reissua juuri Azoreille, mutten ollut saanut aikaiseksi laittaa tikkua ristiin reissun eteen. Niinpä lupauduin Ilkalle kaveriksi, sillä näin reissun suunnitteleminen etenisi helpommin, kun meitä oli kaksi suunnittelijaa ja pohjana olivat jo päivämäärät, joille Corvon majoitus oli varattuna. Olin yhteydessä Corvon majapaikan Comodoron pitäjään Kathy Ritaan ja selvittelin siinä ohessa, olisiko mahdollista lisätä huonevarausta yhdelle henkilölle lisää ja kun ”Katt” näytti vihreää valoa, ehdotin Ilkalle, josko voisin kysyä vielä Potuakin mukaan reissuun. Ja tämähän sopi. Niinpä meitä oli kolmen porukka valmiina.

Pikkuhiljaa syksyn aikana reissu alkoi muotoutua ja lopulta suunnitelma oli pitkälti valmis. Olimme lentämässä ensin Frankfurtin ja Lissabonin kautta Terceiralle, jossa retkeilisimme pari päivää, sitten jatkaisimme Floresille, jossa taas olisimme pari päivää ennen siirtymistä Corvolle, jonne olimme saaneet majoituksen alkaen illasta 21.10. ja viettäisimme tällä kaikkein kuuluisimmalla lintusaarella 9 päivää. Corvohan on nykyisin täynnä lintuharrastajia parhaaseen aikaan syksystä ja Ilkka olikin saanut varauksen vasta tämän pahimman ryysiksen jälkeen. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) Corvolla oli ollut yhtä aikaa jopa 40 lintuharrastajaa, saaren ainoa varsinainen majapaikka Comodoro tietysti aivan täynnä, moni lisäksi yksityismajoituksissa perheiden luona ja muutama jopa leirintäalueella telttailemassa! Corvon jälkeen meillä olisi taas pari päivää aikaa olla Floresilla ennen paluuta Terceiralle, josta vielä saman päivän aikana lentäisimme Lissaboniin, jossa yöpyisimme ja lopulta aamulla 2.11. meillä olisi suora lento Helsinki-Vantaalle.

Nyt olimme siis valmiina reissuun ja laitettuamme matkatavarat menemään suoraan Terceiralle saimmekin sitten jonotella oikein urakalla, jotta pääsimme lopulta lähtöaulaamme. Emme ehtineet juuri aikaa kulutella kun jo käppäilimme Finnairin Frankfurtin koneeseemme, joka lähti klo 8:00.

ilmajunassa

Yritin hieman torkkua koneessa heikohkolla menestyksellä ja kolmen tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Frankfurtiin klo 10:10 paikallista aikaa. Taas oli edessä jonotusta ja todella pitkä siirtyminen aivan eri puolelle asemaa, jonne menimme ilmajunalla ja valitettavan pitkälti myös kävellen. Jouduimme tekemään taas check in:in ennen kuin pääsimme lähtöportillemme, jossa odottelimme sitten pari tuntia seuraavaa lentoamme, joka lähti klo 13:25 Lissaboniin.

Onnistuin nukkua osan matkasta TAP:in koneessa, joka laskeutui Lissaboniin klo 15:30 paikallista aikaa. Söimme pikaisesti ja taas kerran tsekkasimme itsemme sisään ja lopulta klo 18:20 lähti koneemme Terceiralle. Lento oli taas pitkä ja puuduttava, mutta vihdoin reilun 16 tunnin matkustuksen jälkeen laskeuduimme Terceiralle Lajesin kentälle. Matkatavaramme löytyivät mukavan nopeasti ja etukäteen netin kautta varaamani autonkin saimme helposti. Saimme itse asiassa hieman varaamaani isomman Seatin käyttöömme, johon kaikki tavaramme mahtuivat helposti. Niinpä pian olimme ajamassa kohti Praia da Vitorian kaupunkia, josta olin varannut meille huoneen tutusta ja turvallisesta hotellista eli pari vuotta aiemmin käyttämästämme Varandas do Atlanticosta. Ilkka oli kuskina, kun tämä tunsi Terceiran tiet varsin hyvin, olihan hän käynyt saaressa jo ties kuinka monta kertaa. Tämähän oli jo 8. peräkkäinen vuosi, kun hän on Azoreilla. Saimme hotellilta mukavan huoneen, johon kannoimme kaikki matkatavaramme ja majoituimme. Laitoimme retkeilyvarustuksen jo valmiiksi seuraavaa aamua varten ja kävelimme rantakatua pitkin lähimpään ruokapaikkaan syömään. Vihdoin klo 22:30 pääsimme nukkumaan (huom. klo 1:30 Suomen aikaa).

Terceiran kahlaajatykitystä

18.10. heräsimme seiskan pintaan ja klo 7:25 olimme jonottamassa aamupalalle, joka oli kohta valmis. Aamupala oli oikein ruhtinaallinen, ainakin verrattuna siihen, mitä yleensä Azoreilla saa ja mihin saisimme siis loppureissun ajan tottua. Pian kävelimme pihalle ja kohti aika kauas illalla parkkeeraamaamme autoa kohti. Satama-altaiden kohdalla ylitsemme lensi vaalea haikara, joka kuitenkaan ei ollut ihan niin vaalea kuin alkuun luulimme vaan se olikin varsin hyvä Azorit-pinna – rääkkähaikara. Kaukana merellä lenteli runsaasti keltanokkaliitäjiä, sataman yllä pyöri paikallisia atlantis etelänharmaalokkeja ja kalatiiroja ja varpusia, kottaraisia, mustarastaita, kesykyyhkyjä sekä yksittäinen hiirihaukkakin nähtiin ennen kuin olimme autolla.

Ensimmäisen stopin teimme Paul do Praian lutakolla, jolta löytyi pari noki- ja liejukanaa, lapasorsa, jouhisorsa sekä tietysti pullamyskisorsia. Pian jatkoimme Cabo da Praian kahlaajaparatiisiin, jossa parkkeerasimme auton, otimme putket ja kameravehkeet mukaan ja valmistauduimme elis- ja kuvausprojektiin. Ja altaillahan taas kuhisi! En pahemmin keskittynyt alkuun siihen, mitä kaikkea altailla piipersi vaan etsin lähinnä vain sitä yhtä ja kaikkein kiinnostavinta lintua eli rämekurppeloa, joka oli ollut altailla jo viikkokausia ja tietojemme mukaan vielä edellisenä päivänäkin.

Mutta kun kurppeloa ei meinannut löytyä, aloin seuloa muuta lajistoa, jota edustivat karikukot, pulmussirrit, 11 mustapyrstökuiria, 4 tundrakurmitsaa, mustajalkatyllit, tyllit, ainakin 4 kanadantylliä, 2 suokukkoa, taivaanvuohi, 9 valkoperäsirriä, 2 kanadansirriä, pikkusirri, 2 suosirriä, 3 kuovisirriä, isosirri, palsasirri, vesipääsky, punajalkaviklo, valkoviklo, keltajalkaviklo sekä lennossa näkynyt pikkukuovi. Muutama turkinkyyhky näkyi lennossa ja kahlaajien seassa uiskenteli haapana, 2 jouhisorsaa sekä tavi. Rannan puskissa viipotti pieni parvi vahanokkia, punarinnat lauloivat, mustapääkertut taksuttivat ja jokunen virtavästäräkki piipersi altailla mutta kurppelo pysyi piilossa. Ennen kuin oikeastaan ehdimmme kuitenkaan huolestua, löysin sen kuitenkin ruokailemasta aivan keskeltä lutakkoa! Mistähän se oli siihen yhtäkkiä tupsahtanut? Lintu oli aika kaukana, mutta sain siitä jonkinlaiset kuvat otettua ja sitten olikin aika alkaa kuvata muita lutakon kahlaajia. Sainkin paremmista lajeista ihan kelpo kuvia paitsi kanadansirristä. Mutta jotainhan piti jättää tulevaisuuteenkin.

Kävimme pikaisesti lentokentällä tekemässä autovarauksen valmiiksi seuraavalle saarelle eli Floresiin ja pian lähdimme jatkamaan retkeä Lagoa do Juncolle. Pelloilla oli muutamia pikkulutakoita, joista ei kuitenkaan löytynyt mitään muuta kuin yksi nuori liejukana. Näimme alueella lennossa pari harmaa- ja silkkihaikaraa sekä runsaasti azorienpeippoja ja kanarianhemppoja, muutamia hiirihaukkoja jne.

Suunnittelimme käyvämme myös Lagoa do Ginjalilla, mutta Ilkka muisti, että paikalle oli vaikea löytää, joten päätimmekin suunnata Cabriton tekoaltaalle. Allas oli tyhjä, mitä nyt muutamia lokkeja seisoskeli sen reunoilla, mutta kun lähdimme jatkamaan matkaa ja olimme ajaneet vain parikymmentä metriä ylöspäin altaalta, huomasimme Potun kanssa yhtä aikaa muurien takana vilahtaneen pikkuruisen lätäkön, jonka keskellä seisoi kookkaan näköinen kahlaaja. Parkkeerasimme levikkeelle, joka onneksi oli aivan vieressä ja hiivimme muurien suojassa katsomaan, mistä kahlaajasta oli kyse. Yllätys oli melkoinen, kun sain linnun ensin kiikareihin ja kohta myös putkeeni – se oli amerikanviklo!

Katsoimme lintua todella huolella ja otin siitä runsaasti kuvia ja videota, kunnes hiirihaukka pelästytti sen lentoon ja se lensi muutamaan kertaan äännellen kohti Cabriton allasta. Riensimme perään mutta lintua ei kuitenkaan enää löytynyt altaalta. Reissun ensimmäinen sponde elislöytö oli kuitenkin jo tosiasia!

Seuraavaksi päätimme palata Paul da Praiaan kiertämään koko lutakon huolellisesti, mutta havainnot jäivät 4 noki- ja 2 liejukanaan, lapa- ja jouhisorsaan sekä haapanaan. Sitten ajoimme tutkimaan satama-aluetta ja löysimme lokkiparvista nuoren merilokin, näimme merellä viilettäneen merikihun, potkimme eräältä nurmikolta ilmaan viiriäisen ja eräällä lähes kaupungin keskellä olleella muurien ympäröimällä pellolla näimme 2 kanadanhanhea.

Illaksi ajoimme vielä Cabo da Praiaan kahlaajia opiskelemaan ja kuvaamaan. Uusia lintuja ei näkynyt mutta sain kuitenkin rämekurppelosta paremmat kuvat, kun lintu ruokaili nyt aivan altaan etuosassa. Hotellille palaillessamme pysähdyimme vielä tarkistamaan satama-altaan, josta löysimme kaukaa kellumasta paikalla muutamia päiviä olleen pilkkaniskan. Hotellille palasimme tyytyväisinä, pakkasimme tavaramme kasaan, latailimme akkuja ja illalla kävimme läheisessä hieman parempilaatuisessa ravintolassa syömässä. Itse tilasin pihvin kivellä – ”steak on a rock” eliksen ja tulevan Corvon (the Rock) reissumme kunniaksi. Nukkumaan pääsimme lopulta klo 22:30 aikoihin.

Floresille

19.10. heräsimme jo klo 5:15 ja varttia myöhemmin olimme meitä varten aikaisin katetulla aamupalalla, joka oli taas erinomainen. Kohta jo ajelimme kohti lentoasemaa ja käytyämme tankilla olimme asemalla ihan turhan aikaisin. Niinpä saimme odotella klo 7:30 asti, että autovuokraamomme aukesi ja silloin selvisi, ettei meidän olisi tarvinnut tankata autoa täyteen asti, kun se oli kerran annettukin meille vajaatankkisena. Sain kuitenkin sovittua, ettei meidän näin tarvinnut maksaa ottamaamme vakuutusta, kun olimme tankanneet reilusti ylimääräistä. Oma mokammehan tämä oli, mutta olimme saaneet auton ja ohjeet aikanaan niin väsyneinä, että osa ohjeista oli mennyt kuuroille korville.

Klo 8:10 lähti sitten koneemme Faialiin, jonne laskeuduimme 40 minuuttia myöhemmin. Faialissa odottelimme jatkolentoa Floresille reilun tunnin saaripinnoja keräten ja havaitsimme lentoasemalta 10 tavallista lajia. Mainittakoon, että merellä viuhtoi useampikin tuhat keltanokkaliitäjää.

Klo 10:00 lähti lentomme Floresille, jonne laskeuduimme saaren itäosan Santa Cruziin vajaata tuntia myöhemmin. Potun ja Ilkan odotellessa matkatavaroita, kävin jo hakemassa varaamamme Ford Fiestan, johon kohta sulloimme kaikki matkatavaramme ja lähdimme kävellen lentokentän aitaa seuraten kohti vain parin sadan metrin päässä näkynyttä valvontatornia. Olimme edellispäivänä törmänneet pariinkin otteeseen hollantilaiseen Thierry Janseniin, joka oli nähnyt parin päivän tauon jälkeen vaikertajakyyhkyn valvontatornin takaisen pihan aidalla. Piha oli pieni ja siinä oli vieläpä liikennettä, kun talon nuoriso tuli ja meni edestakaisin, joten aika pian laajensimme etsintää mm. hieman edempänä olleille pienille peltotilkuille. Olimme pyörineet alueella toista tuntia, kun Potu palasi taas kerran tarkistamaan pihan ja silloin hän näki kyyhkyn nousevan pihan perältä puskien takaa lentokentän muurin piikkilanka-aidalle. Siinä se oli! Potu huusi ja huitoi meidät paikalle ja itselläni oli ainakin 200 metriä matkaa paikalle, mutta onneksi kyyhky pysyi aloillaan niin kauan, että ehdin paikalle. Kun aloin ottaa linnusta skouppikuvia, se lähti muurin yli lentokentälle. Onneksi Potu oli kuitenkin ehtinyt ottaa linnusta muutaman kuvan. Saimme hyvän pinnan Potun kanssa – Ilkalla laji oli jo edellissyksyltä Corvolta.

Odottelimme paikalla vielä puolisen tuntia mutta kyyhky ei palannut takaisin. Kävimme lähikaupassa ostamassa hieman retkieväitä ja autolle kävellessämme näimme kyyhkyn taas lentämässä kylän päällä. Se näytti laskeutuvan muutaman talon taakse, mutta ei sitä sieltä löytynyt. Niinpä päätimme jatkaa etsimään itsellemme hotellia.

Ajoimme Ilkan aiemmin käyttämälle uudehkolle Hotel das Floresille, josta saimme huoneen lisäpetillä. Huone oli aika pieni, mutta emmehän me siellä muuta tekisi kuin nukkuisi. Tavarammekin saimme sinne mahdutettua, joten aika pian olimme taas retkivarustuksessa pihalla. Kävimme hotellin rannassa, josta löytyi reissun eka hippiäinen ja merellä ohitsemme lensi pikkukiva riuttatiira.

Pian olimme ajamassa kohti pohjoista ja Ponta Delgadaa. Pysähdyimme ennen kylää pari kertaa, mutta lopulta stoppasimme kunnolla vasta vanhalle jalkapallokentälle, jonka päätimme ajaa autolla ympäri, sillä näin näkisimme kentällä olevat kahlaajat parhaiten. Kentällä olikin pulmussirri, valkoperäsirri ja kanadantylli, joita Potu ja Ilkka kuvasivat autosta minun yrittäessä käännellä autoa sopivasti lintuihin nähden. Lopulta kuvat oli otettu ja parkkeerasimme auton kentän laitaan. Otin itsekin muutamia skouppikuvia kahlaajista mutta pian levittäydyimme kentän ympäristöön komppaamaan.

Lähialueella oli todella paljon kanarianhemppoja, varpusia ja azorienpeippoja ja lopulta löysimme kaksi lapinsirkkua sekä kivitaskun, mutta mitään sen parempaa emme löytäneet. Niinpä jatkoimme lopulta kohti pohjoiskärkeä Ponta de Albarnazia, mutta tuuli oli yltynyt todella kovaksi ja pian alkoi myös sataa ihan kunnolla, joten emme lopulta pahemmin nousseet ulos autosta eikä haviksia näin tullut.

Lähdimme paluumatkalle tsekaten kaatosateessa ylängön järvistä parhaat eli Lagoa Brancan ja Lomban, mutta kummassakaan ei näkynyt ainoatakaan lintua. Ylängöllä tuuli oli niin voimakas, että järvistä nousi vettä taivaalle – tuskin niissä olisi vesilintu pystynyt olemaankaan? Lopulta palasimme hotellillemme ja illalla kävimme läheisessä HotelCafessa syömässä. Nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin ennen yhtätoista.

Ei pikkulintuja mutta…

20.10. Heräsimme seiskan jälkeen ennen herätyskelloja ja aika vaatimattoman aamupalan (hotellin ravintolahenkilökunta oli lomalla, mutten uskonut sillä olleen mitään tekemistä aamupalan niukkuuden kanssa) jälkeen lähdimme retkelle. Ylängöt olivat aivan sumun peitossa, joten järviä ei näkynyt lainkaan. Saaren länsiosiin päästyämme stoppasimme ensin Moinhon kosteikolla, jolla perinteiseen tapaan piti käydä hieman komppaamassa ja tietysti kunnolla mulahtamassa. Ensin mulahdin minä ja heti perään Potu. Lintuja ei tietenkään paikalta löytynyt, mutta olipahan mukava saada kengät läpimäriksi näin heti aamusta…

Faja Grandessa jalkauduimme jo alhaalla putousten juurella ja aloimme kompata kaikkia rinnemetsikön suuntaan meneviä polkuja. Ehdimme Potun kanssa hienolle niitylle, jonka lähipuut olivat täynnä mustapääkerttuja, kun alkoi sataa aivan kaatamalla. Ei siinä auttanut mihinkään lähteä, kun hetkessä olimme aivan läpimärkiä. Niinpä seisoskelimme sateessa ja kun sade lopulta taukosi, saimme kenkämme vielä vain märemmiksi kävellessämme läpimärässä heinikossa takaisin polulle. Komppasimme kaikki polut aina kirkolle asti viettäen aikaa aina hyviä puskia ja hedelmäpuita tähyillen, Ilkan samaan aikaa nujutessa tien rannan puoleisia peltoalueita. Emme kuitenkaan löytäneet mitään mainittavaa, jos ei loputon määrä mustapääkerttuja ansaitse mainintaa. Rannassa sentään näkyi silkkihaikara ja pikkukuovi muttei muuta, joten lopulta suuntasimme Lagoa dos Patosin upealle järvelle, jolle sai kiivetä puolisen tuntia sateiden liukastamaa kivipolkua, mutta maisemat järvellä olivat taas hulppeat! Havainnot jäivät kuitenkin vain nuoreen liejukanaan, kun märän metsän takia emme lähteneet järveä kokonaan kiertämään.

Seuraavaksi jatkoimme Caldeiran hylättyyn kylään, joka paljastui yllättäen todella hyvän näköiseksi paikaksi, kun sillan kupeesta lähdimme kävelemään jokivarren polkuja alaspäin. Valitettavasti keli oli taas muuttunut todella tuuliseksi, joten pikkulinnut olivat hakeutuneet puiden suojaan. Havainnot jäivät taas kouralliseen mustapääkerttuja. Sitten kävimme Fajazinhassa pyörähtämässä nostalgiaretkellä, kun kellon aika näytti sopivalta valkoisen enkelilinnun vierailulle. Yllättäen kylältä löytyikin sama valkoinen lintu kuin kolme vuotta aiemmin, mutta valitettavasti kyseessä ei ollut pikkutropiikkilintu vaan tuttu albinistinen varpunen.

Paluumatkalla itään tsekkasimme taas tuulisen Brancan, joka oli tyhjä ja lopulta laskettelimme Santa Cruziin. Lentokenttää kiertäessämme plokkasin pronssi-iibiksen, joka ruokaili nurmikolla lentokenttäaidan takana. Stoppasimme sitä katsomaan ja kuvaamaan ja siinä kuvaillessamme huomasin ruskean kahlaajan, joka tuulen riepottelemana tipahti iibiksestä vain noin 20 metrin päähän nurmeen piiloon. Ensifiilis linnusta oli tundravikla, mutta kiirehdin lähemmäs aidan viertä, josko lintu näkyisi jostain kulmasta. Kohta nurmikon kätköistä nousi lentoon odottamaani suurempi kahlaaja, jonka tunnistin heti preeriakahlaajaksi, vaikka se taas tuulen riepoteltavana lensikin ihan ihme asennossa nokkaansa näyttämättä. Lintu laskeutui tien toiselle puolelle mäen juurelle heinikkoon piiloon, mutta näimme tarkan laskeutumispaikan, joten olimme kohta saartamassa lintua. Sitä ei meinannut millään näkyä, kunnes lopulta se taas nousi lentoon, äänteli muutamaan kertaan ja tipahti taas ruovikkoon. Vieläkään emme olleet sitä nähneet kovinkaan hyvin, mutta Potun oli onnistunut saada siitä yksi kuva sen laskeutuessa heinikkoon. Mainittakoon, että tuulen takia lintu oli aina näkynyt lennossa vain muutaman sekunnin kerrallaan hirveässä vauhdissa. Päätimme vielä kerran yrittää nähdä linnun maassa ja kiersimme sen ympärille, mutta kohta se taas nousi lentoon, äänteli taas pari kertaa ja suuntasi sataman suuntaan. Potu ja Ilkka olivat saaneet tosi kovan eliksen ja itselleni oli paukahtanut jo reissun toinen tosi kova kahlaajasponde.

Ajoimme satamaan, jonka suojista toivoimme preeriakahlaajan löytyvän, mutta ei sitä enää näkynyt. Ilta alkoi jo hämärtää ja merelle keltanokkaliitäjien tuijottelun ohessa Potu sattui vilkaisemaan kivikkorantaan ja löysi sieltä sipin. Etäisyyttä oli liikaa ja valoa vähän, mutta lintu näytti amerikansipiltä. Kohta Potu plokkasi toisen sipi ja pian perään vielä kolmannenkin ja ne kaikki näyttivät amerikansipeiltä! Päätimme kiertää lahden toiselle puolelle kalliojyrkänteelle, jolta näytti laskeutuvan polku kivikkorantaan ja pääsimmekin näkemään sipit sieltä illan viimeisessä valossa paremmin ja todellakin, kivikossa piipersi kolmen amerikansipin parvi!

Lopulta palasimme hotellille, jossa saimme viimein märät kengät pois jalasta ja kuivumaan. Potun kanssa kävimme vielä kävelemässä kaupungilla auki olevaa ravintolaa etsien, mutta näin sunnuntai-iltana yksikään kylän paikoista ei ollut auki. Niinpä loppuilta meni huoneessa touhuillen ja unta nälkäisinä odotellen.

Potu räjäyttää pankin!

21.10. nautimme taas köyhän leipäaamiaisen kahdeksalta ja sitten suuntasimme kohti Santa Cruzin eteläpuolella olevaa Faja do Condea. Tipautin Potun ja Ilkan koluamaan jo jyrkän mäen rinnemetsiä ja ajoin itse kapeaa ja jyrkkää tietä alas laaksoon koluamaan. Lopulta kävelimme porukalla peltoalueiden läpi tien päähän asti, jossa taas erosimme koluamaan polkuja eri suuntiin. Lintuja oli paljon, mutta taas vain niitä tavallisia; kanarianhemppoja, azorienpeippoja, varpusia, kottaraisia, mustapääkerttuja ym. Jokunen sepelkyyhky näkyi rinteitä pitkin lentelemässä, muttei mitään mielenkiintoista.

Sitten suuntasimme taas Santa Cruziin, jossa pronssi-iibis tepasteli lentokentän nurmella, mutta satamassa ei näkynyt mitään mainittavaa. Pikkuhiljaa valuimme hotellille, pakkasimme tavaramme autoon ja lähdimme kuluttamaan aikaa jonnekin. Tuuli oli todella raivoisa, joten lopulta käännyimme summamutikassa Florestralin puistoon, jossa kävimme ihmettelemässä riikinkukkoja ym. tarhalintuja. Jatkettuamme taas matkaa otimme ylempää rinteestä maisemakuvia ja sitten päätimme suunnata vielä tsekkaamaan, josko muutamalla vielä käymättömällä järvellä olisi edes jotain elämää. Käännyimme Lagoa Rasan suuntaan ja 1,9 km ajettuamme tunnistin suuren aukean paikaksi, jolta olimme 3 vuotta aiemmin yrittäneet bongata amerikansuohaukkaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Pysähdyimme staijailemaan aukealle ja kohta aloimme Potun kanssa ihmetellä lähipuista kuulunutta todella raivoisaa hippiäisten mekastusta. Ilkka oli suunnannut autolle tutustumaan karttaan ja miettimään, mihin vielä ehtisimme ennen lentokentälle menoa. Olimme jatkamassa Corvolle, mutta epäilimme jo, että lento olisi kovan tuulen takia todennäköisesti peruttu, mutta silti kentälle oli tietysti mentävä. Hippiäisillä oli todella raivo päällä ja kiinnitimme huomiomme parvesta kuuluneeseen matalampaan ”tviit” -ääneen sekä erilaisiin rätinöihin, joista ainakin valtaosa oli kyllä edelleen selvästi peräisin rähisevistä hippiäisistä. Potu seuraili hippiäisiä minun staijaillessa yhä aukealle, kun yhtäkkiä Potu alkoi huutaa: ”Miksi tolla hippiäisellä on päässä vain punaista!?” Potu oli nähnyt puskan latvaan laskeutuneen hippiäisen kääntelevän päätään joka suuntaan ja jopa kumartelevan meitä kohti ja sillä ei ollut näkynyt päässään mitään muuta kuin kirkkaanpunaista. Itse ehdin löytää linnun sen ollessa suoraan sivuttain ja huomioni kiinnittyi heti siihen, ettei linnulla ollut naamassa minkäänlaisia juovia eikä päälaen sivulla näkynyt mustaa juovaa, joka hippiäisellä olisi pitänyt ehdottomasti näkyä. En kyllä nähnyt päälaellakaan mitään väriä ja lähinnä ehdin vain ihmetellä linnun sieppomaista ilmettä, jonka aikaansai Potun hyvin näkemä silmän ympärillä ollut silmärengas,kunnes lintu ponkaisi lentoon äkäinen hippiäispari perässään. Jostain mieleni syövereistä löysin sanat, jotka huusin autossa istuvalle Ilkalle: ”Rubiinihippiäinen!”. Ilkka singahti luoksemme ja etsimme vain noin 10 metrin päähän tiestä kadonnutta lintua puolisen tuntia, mutta näimme enää vain hippiäisiä. Nämä olivat varmaan jahdanneet lintua kauemmaksi aukealle, jonne käveleminen oli täysin mahdotonta sankan karhunvatukon takia. Hippiäiset kävivät vieläkin välillä rehentelemässä toisilleen, mutta vaikka ne kuinka intoilivat ei niiden päälaella näkynyt enää kirkkaanpunaista, korkeintaan oranssia kuten eräällä oikein kuumana käyneellä koiraalla.

Pian meidän oli kuitenkin lähdettävä lentoasemalle, jossa odottelimme tunnin verran varmistusta siitä, että lentomme oli sitten lopulta peruttu. Corvolle olisi kyllä päässyt mutta kovan ja puuskittaisen länsituulen takia Floresin kentälle ei voinut laskeutua. Niinpä Corvolta lähdössä olleet ornit pääsivät kyllä pois mutta me emme päässeet sinne. SATA tarjoutui maksamaan meille seuraavan kahden yön majoitukset ja ruoat samassa hotellissa, sillä seuraava lento Corvolle olisi vasta paria päivää myöhemmin, joten jatkettuamme auton vuokraa olimme kohta tiputtamassa tavaroitamme hotellihuoneeseen. Sitten päätimme ajaa takaisin rubiinihippiäispaikalle, jossa komppailimme toista tuntia, muttemme löytäneet kuin tavallisia hippiäisiä. Potun kanssa kävimme tarkistamassa läheiset Lagoa Rasan ja Fundan mutta näimme vain kaukana alhaalla kraaterijärven päällä hetken lennossa olleen tunnistamatta jääneen harmaahaikaralajin yksilön.

Käytyämme taas Lomballa toteamassa sen tyhjäksi ja todella tuuliseksi, olimme pian, auringon jo laskiessa, laskeutumassa Santa Cruziin. Illalla saimme hotellilla ruoan, kun ravintolahenkilökuntakin oli taas palannut töihin ja vatsat täynnä kömmimme lopulta nukkumaan.

Corvolle vaikka väkisin!

22.10. heräsimme taas aamupalalle, joka ei ollut muuttunut miksikään, vaikka henkilökuntaa oli tullut töihin – vaaleaa leipää, kinkkua ja juustoa, kahvinjuojille sentään lämmintä kahvia. Tunnelma oli aika vaisu ja etenkin itse olin aika tympääntynyt ajatukseen viettää vielä kaksi päivää Floresilla, vaikka olimmekin jo tehneet tukun oikein mukavia havaintoja. Corvo oli kuitenkin se saari, jolle olimme tavoittelemassa, retkemme pääkohde. Onneksi otin asian puheeksi hotellin respan emännän kanssa ja tämä kertoi minulle, että Corvolle menisi päivän aikana kaksi yhteyspaattia, ensimmäinen jo kymmeneltä! Hän neuvoi meitä suuntaamaan Riac:in toimistolle, joka aukeaisi yhdeksältä kysymään, josko paateissa olisi vielä tilaa. Kelin puolesta näytti hyvältä, mutta sääennuste lupasi taas kovaa myrskyä seuraavalle päivälle, joten näytti varmalta, että seuraavan päivän lentomme olisi taas peruttu – ja tämän jälkeenkin näytti myrskyisältä useamman päivän ajan! Niinpä meidän ainoa mahdollisuutemme oli päästä Corvolle veneellä ja pian!

Pakkasimme tavaramme ja suuntasimme Riac:in toimistolle jo ennen yhdeksää ja ovet olivatkin yllättäen auki. Toimisto ei vielä ollut kuitenkaan oikeasti auki, mutta saimme toimistovirkailijan selvittämään lipputilannetta ja kauhuksemme saimme kuulle, että aamun veneeseen, johon mahtui 12 matkustajaa, oli enää kaksi paikkaa jäljellä. Lisäksi sääennuste ei näyttänyt enää kovinkaan hyvältä iltapäivälle, jolloin toinen vene lähtisi. Niinpä teimme ratkaisumme, kävimme hakemassa hotellilta kaikki tavaramme autoon suuntasimme satamaan kysymään suoraan paatin kapteenilta, josko hän pystyisi ottamaan yhden ylimääräisen matkustajan paattiin. Emme kuitenkaan ostaneet lippuja vielä kenellekään, sillä emme oikein uskoneet mahdollisuuksiimme.

Olimme satamassa jo hyvissä ajoin ja pikkuhiljaa paikallista porukkaa alkoi valua paikalle. Paatti saapui vasta noin klo 9:55 mukanaan pari Corvolta palannutta belgialaisornia. He jäivät kanssamme jännittämään, mahtuisimmeko paattiin vai emme. Kukaan ei tietenkään ottanut meihin mitään kontaktia saati tuntunut osaavan sanaakaan englantia. Lopulta kun hieman korotin ääntäni, saapui yksi herrasmies, joka oli matkaamassa päiväreissulle Corvolle, juttelemaan kanssani. Selitin hänelle tilanteemme ja hän lupasi auttaa. Lopulta hän tavoitti paatin kapteenin ja pian oli selvää, ettei hän pystyisi myymään ylimääräisiä lippuja. Kun paatin lähtöön oli enää kymmeniä sekunteja kapteeni kuitenkin tuli ja vinkkasi, että mahtuisimme kuin mahtuisimmekin kyytiin. Niinpä meille tuli tolkuton kiire hakea tavaramme autosta, lyödä auton avain belgialaisille kouraan, jotta he voisivat palauttaa avaimen lentoaseman vuokraamoon ja tungeksia paattiin. Ja kuinka ollakaan paatissa oli yllättäen tilaa enemmänkin, sillä kaikki lipun ostaneet eivät olleet vaivautuneet tulemaan paikalle!

Paatti lähti saman tien liikkeelle ja itse jouduin heti alkaa ilmoitella paattiin pääsystämme eri tahoille. Tekstiviestitin ensin Hotel Occidentalin kautta aiemmin tavoittamalleni venekuskille, jolta olisimme saaneet ehkä kyydin Corvolle myöhemmin 250€ hintaan tai halvemmalla riippuen siitä, olisiko hänelle ehkä tulossa ollut ryhmä ollut menossa Corvolle vai ei. Sitten laitoin viestiä Corvolla oleville suomalaisorneille, josko he pystyisivät auttamaan paikalla olevien lintujen löytämisessä tai ainakin laittamaan meille jotain nuotteja viestitse ja mielellään myös ilmoittamaan Comodorolle, että olimme tulossa saareen. Sitten soitin vielä hotellillemme, jonka respan emäntää pyysin vielä ilmoittamaan lentoyhtiöllekin, ettemme olisi enää seuraavalla lennolla saati tarvitsemassa heidän tarjoamia majoituksia ja ruokailuja. Kun olin saanut tämän puhelinrumban päätökseen aloin tajuta, että paatti keikkui aika pahasti ja lisäksi sisällä oli aivan törkeän kuuma. Niinpä aika pian aloin tuntea oloni aika heikoksi ja tuijottelin ikkunasta horisonttiin, jossa vilahteli vähän väliä ohilentäviä keltanokkaliitäjiä. Lopulta aloin kuitenkin voida todella pahoin ja huutoyrjöksihän se meni. Onneksi oksennuspussit olivat kestäviä ja tarpeeksi tilavia. Tällöin joku paikallisista tajusi aukoa (ilmeisesti hajun takia) hieman ikkunoitakin, jolloin sisälle tulvahti hieman raitista ilmaa ja mikä tärkeintä lämpötila muuttui inhimillisemmäksi. Muutama muukin matkustaja voi huonosti, muttei sentään alkanut laatoittaa. Onneksi pikkuhiljaa Corvo alkoi näkyä suurempana ja suurempana ja vihdoin vajaan tunnin matkaamisen jälkeen saavuimme satamaan.

Lastasimme tavaramme laiturilla olleeseen Hiace-taksiin, joka vei meidät majapaikallemme Comodoroon. Respassa tapasimme Kathy Ritan, joka ei ollut saanut suomalaisten kautta viestiä saapumisestamme (olivat ylhäällä puhelimen tavoittamattomissa). Onneksi huoneemme oli kuitenkin vapautunut, kun belgialaiset olivat lähteneet ja saimme raahata tavaramme oikein mukavaan ja tilavaan kolmen hengen huoneeseemme. Kohta olimmekin taas täydessä sotisovassa lähdössä retkelle.

Corvon rarien perään

Sain juuri sopivasti Bruunin Mikalta tekstiviestiohjeet juovapääsirkkupaikalle ja Ilkka kerran aiemmin Comodorossa yöpyneenä johdatti meidät yläkerrasta toiselle tielle, jota lähdimme talsimaan. Hetken talsittuamme tajusimme olevamme menossa aivan väärään suuntaan, mutta onneksi hoksasimme oikaista takaisin kylälle erään romuvarikon läpi. Kohta löysimme paikallisten avustamina kylän isommalle kaupalle, josta meidän tuli jatkaa ylös kohti kaatopaikan mutkaa. Lopulta löysimme oikealle paikalle, jossa pihapiirissä oli autoon köydellä kiinnitetty vene, jonka nurkalta oli tarkoitus tuijotella talon nurkalla ollutta hiekkakasaa, jonka eteen oli ripoteltu jyviä. Varpusia pölähtikin paikalta lentoon meidän jäädessä varmuuden vuoksi hieman kauemmaksi väijyyn. Pikkuhiljaa osa varpusista alkoi palailla ja ensimmäiset laskeutuivat kasan päälle, mutta eivät ne kauan paikalla viihtyneet – nokkaisivat pari jyvää ja jatkoivat jonnekin. Puolisen tuntia odoteltuamme Potu huusi, että siinä se on! Ja siinähän se oli, juovapääsirkku oli laskeutunut kasan päälle! Lintu seisoi hetken hienosti näkyvissä, mutta laskeutui pian osin kasan taakse, jolloin siitä näkyi välillä vain pää. Onneksi se vielä hetkeksi nousi kasan päälle näkyviin, jolloin ehdimme ottaa siitä haluamamme kuvat ennen kuin se lähti varpusten kanssa matkoihinsa.

Heti tämän jälkeen laskeutui tietä pitkin luoksemme Portugalissa asuva belgialainen David Monticelli, joka neuvoi meidät pienen matkan päähän kylän toiselle puolelle paikkaan, jossa oli edellispäivänä näkynyt lyhyesti punarintakardinaali ja jota etsiessä oli näkynyt lyhyesti myös indigokardinaali. Kumpikaan linnuista ei kuitenkaan ollut pysynyt paikalla kuin hetken. Koskapa emme muitakaan tietoja olleet saaneet, eikä ylhäälläkään Davidin mukaan ollut havaittu mitään parempaa, päätimme satsata tähän paikkaan oikein kunnolla.

Tuijottelimme viikunapuita ja pensaita ja kiertelimme pienellä alueella, mutta havainnot jäivät kesykyyhkyihin, kottaraisiin, varpusiin ja mustapääkerttuihin. Itse näin lyhyesti rinteen päällä pyörähtämässä käyneen pronssi-iibiksen, joka kuitenkin katosi saman tien harjanteen taakse. Sitten kuului radiopuhelimista, jotka olimme kytkeneet päälle ja asettaneet lintuharrastajilla käytössä olevalle kanavalle neljä, että merellä tuulimyllyjen edustalla lenteli nuori suula. Emme juurikaan nähneet paikastamme merelle, mutta suunta oli kyllä täysin oikea, sillä näimme tuulimyllyt lentokentän takana rannassa. Kohta huomasimme suulankin, jota etelänharmaalokki ajoi takaa. Saimme siis mukavan Azorit-pinnan kuitattua.

Olimme odotelleet muutaman tunnin ilman muita mainittavia havaintoja kuin Ilkan näkemä vilaus jostain ehkä oudosta linnusta, kunnes päätimme käydä kaupalla ostamassa juomista, sillä olimme kuulleet kaupan menevän kiinni jo viideltä. Kaupassa käytyämme kävimme kääntymässä sirkkupaikalla, jossa kuitenkin oli ruuhka, sillä kaikki alaspäin tulossa olleet ornit näyttivät olevan ryhmittyneenä veneen juurelle sirkkua kuvaamaan. Lintu oli juuri hallinnassa ylemmällä tiellä, joten kuvaajat odottivat kiivaina sen laskeutuvan hiekkakasalle hetkenä minä hyvänsä. Päätimme jättää kuvaajat rauhaan ja suunnata takaisin kardinaaleja odottelemaan.

Odottelimme paikalla taas toista tuntia ja ilta alkoi jo painaa päälle, kun päätimme luovuttaa. Kello oli 18:15 kun nostin putken selkääni ja otin ensimmäiset askeleet alamäkeen kylälle päin, kun näin ylitseni lentävän kookkaan hieman keltasirkun mallisen pikkulinnun, joka laskeutui viikunaan edessämme. Sanoin linnusta muille ja kiersimme varovasti katsomaan latvusta ja siinä se oli – punarintakardinaali! Potu ehti ottaa muutaman kuvan ennen kuin lintu lähti lentoon kadoten kylälle päin. Tuulettelimme hetken viiden tunnin onnistunutta urakkaamme kunnes näin linnun taas lentävän ohitsemme. Se laskeutui hetkeksi erään sähköpylvään tukivaijerille, josta ehdin itsekin kuvata siitä muutaman kuvan ennen kuin se taas lähti matkoihinsa.

Olimme kävelemässä kohti hotelliamme, jonne suunnittelimme pudottavamme ostoksemme ennen jatkamista kiertelemään vielä lähipeltoja, kun radiopuhelin kertoi, että kylän yläpuoleisilta ns. Middle fieldsin pelloilta oli löytynyt indigokardinaali. Singahdimme paikalle, mutta lintu oli 5 minuuttia aiemmin tipahtanut peltoon näkymättömiin. Odotimme koko muunkin porukan paikalle ja pian löytäjä ja kuvaajaporukka lähestyi linnun oletettua laskeutumispaikkaa ja lopulta komppasi paikan huolellisesti mutta lintu oli kadonnut.

Vajaan tunnin huilin jälkeen lähdimme porukalla syömään läheiseen Snack Bariin, johon David oli varannut koko porukalle illallisen. Tapasimme tällöin saaressa olevan porukan, johon kuului lisäksemme vielä 15 ornia: 5 puolalaista, 3 brittiä, 2 ruotsalaista, 2 belgialaista sekä Petri Kuhno ja Mika Bruun. Osa porukasta oli vanhoja tuttuja, joihin olin törmännyt WP-retkilläni tai ollut muuten sähköpostitse tai Facebookin kautta yhteydessä, mutta esim. puolalaiset olivat uusia tuttavuuksia. Illallisen jälkeen kipusimme vielä Mikan, Petrin ja Potun kanssa Comodoron yläkertaan latailemaan kuvia, selailemaan nettiä ja Mika päivittämään Tarsigeria blogeineen ym. Aika väsyneinä kömmimme lopulta pehkuihin. Olipahan ollut huikean tapahtumarikas päivä – ja mikä tärkeintä olimme viimein päässeet Corvolle!

Saarta tutuksi

23.10. Ilkan herätyskello soi jo klo 6:50 ja kohta olimme yläkerrassa aamiaisella – bread, ham and cheese. Klo 8 saapui jo edellispäivältä tutun Joaon taksi pihaamme, kuten sen oli sovittu joka aamu saapuvan mikäli ei ihan kauheasti satanut. Lähdimme Mikan ja ruotsalaisten kanssa ylös. Mikan kanssa jäimme Cantinhon rotkometsään, jossa kolusimme Mikan opastamina pari tuntia ja lähdimme sitten palailemaan kylää kohti samalla ohittamiimme paikkoihin tutustuen ja niitä mieliimme painaen. Lopulta laskeuduimme Da Ponteen, joka oli minulle tuttu kolmen vuoden takaa. Kolusimme metsikköä puolisentoista tuntia, mutta emme löytäneet kuin mustapääkerttuja ja azorienpeippoja.

Metsästä tielle noustuamme saimme todeta tuulen virinneen taas todella raivoisaksi (lentomme ei todellakaan olisi saapunut) ja ajoittaiset sadekuurot pakottivat meidät hakemaan suojaa milloin mistäkin. Pikkuhiljaa pääsimme alas kylään kulkevalle tielle, jota Mika lähti kiiruhtamaan, jottei hänen kameralaukkunsa enää pahemmin kastuisi. Alamäkeen asfaltilla kävely tuotti Ilkalle hieman polvikipuja, joten emme päässeet ihan yhtä vauhdikkaasti, vaikka Ilkalla olikin apunaan sauvakävelysauvat. Rinteessä tuuli iski meitä vasten todella voimalla ja ilmassa oli hiekkaa, pikkukiviä ja oksia.

Lopulta kuitenkin pääsimme kylälle, jossa kävimme pikaisesti kaupassa, jonka jälkeen Ilkka päätti jäädä lepuuttamaan polviaan ja me Potun kanssa suuntasimme komppaamaan Middle fieldsiä indigokardinaalin toivossa. Tuulen takia homma tuntui kuitenkin aivan toivottomalta, joten päätimme yrittää päästä lentokentän toiselle puolelle tuulimyllyille meristaijille. Kiertelimme tietä pitkin vastatuuleen epätietoisina siitä, kuinka kentän toiselle puolelle pääsisi, kun näimme Mikan olevan menossa kentän päädyssä kamera selässään arvatenkin kuvaaman myrskyaaltoja. Kävelimme perään ja kylläpä tuuli oli uskomattoman voimakas! Välillä oli oikeasti vaikeuksia pysyä pystyssä! Lopulta tavoitimme Mikan, joka oli juuri saanut valtaisan aallon päälleen, mutta oli onneksi saanut kameransa suojattua. Vettä ja suolaa oli ilmassa niin paljon, että totesimme kentän kiertämisen mahdottomaksi ja jäimme mekin kuvaamaan myrskyä.

Kuvaaminen keskeytyi kuitenkin nopeasti, kun saimme tiedon, että indigokardinaali oli taas löytynyt ja tietysti juuri koluamiltamme pellolta. Singahdimme Potun kanssa matkaan ja onneksi muistimme oikaista edellispäivänä tutuksi tulleen romuvarikon läpi, jolloin olimme varsin nopeasti perillä. Ilkkakin oli jo ehtinyt singahtaa kämpiltä paikalle, jossa linnun oli taas nähty laskeutuvan peltoon. Olimme juuri saapumassa muiden viereen, kun pieni peippolintu nousi heidän edestä lentoon ja lensi tuulen mukana erääseen kaislikkoon, johon se yllättäen jäikin kaislan nokkaan paikoilleen! Ehdin nähdä linnun kiikareilla ihan hyvin, mutta putkeni oli aivan suolan peitossa. Hinkkasin putkea puhtaammaksi ja sain linnun lopulta putkeen ja ehdinpä ottaa siitä pari kuvaakin ennen kuin se tipahti taas peltoon. Valitettavasti putkeni oli yhä ihan huurussa ja lintu aika pahassa vastavalossa, joten kuvat jäivät surkeiksi. Kohta porukka komppasi taas alueen, johon lintu oli laskeutunut, mutta se oli taas tehnyt täydellisen katoamistempun. Pääasia kuitenkin oli, että nyt olimme nähneet tämän viimeisenkin saaressa vielä varmasti paikalla olleen harvinaisuuden, joten jatkossa saatoimme alkaa keskittyä uusien harvinaisuuksien löytämiseen.

Kävelimme vielä sataman kautta lentokentän toiselle puolelle, mikä oli paljon nopeampi ja tuulen kannalta helpompi reitti ja jatkoimme aina tuulimyllyille asti meristaijiin. Heti paikalle päästyämme näimme Potun kanssa lennossa sipin, jonka tunnistimme siipijuovien perusteella rantasipiksi. Aiemmin paikalta oli kyllä havaittu amerikansipiä, mutta tämä ei kyllä ollut sellainen. Mikakin saapui kohta paikalle ja yhdessä Mikan ja Potun kanssa näimme noin satakunta delfiiniä sekä tietysti tuhottomasti keltanokkaliitäjiä.

Illalla kahdeksalta kokoonnuimme taas syömään ja meitä oli yhä samat 17 henkilöä, sillä brittien kone ei tietenkään ollut tuulen takia saapunut. Ruokailun jälkeen kokoonnuimme klo 21:30 auttamaan paikallisia kiertämään kylän katuja, sillä nuoret keltanokkaliitäjät olivat lähtemässä pesistään ja ne usein ensilennollaan törmäilevät katuvaloihin ja jopa rakennuksiin ym. Saarelaiset keräsivöt kaduilta löytyviä liitäjiä turvaan kissoilta ja autoilta ym. ja linnut rengastettiin, huonokuntoisimmat otettiin hoitoon ja lopulta ne vapautettiin satamassa mereen. Itse emme löytäneet yhtään liitäjää, mutta kuulemma jostain muualta jokunen lintu olikin löytynyt. Paikalliset eivät olleet kovin puheliaita, joten emme oikein tienneet, missä oli jo kierretty ja missä ei, joten lopulta puolen tunnin kiertelyn jälkeen palailimme hotellille ja yhdentoista aikaan suuntasimme nukkumaan.

Megakerttuli!

24.10. heräsimme taas jo ennen seiskaa ja leipäaamiaisen, jonka hotellin isäntä Manuel tuttuun tapaan tarjoili, jälkeen otimme taas kasilta taksin toisen ruotsalaisen, Stefanin ja Mikan kanssa. Me kolme matkasimme Fojoon, jossa oli viikon ajan havaittu punasilmävireota – vielä ainakin paria päivää aiemmin. Kiipesimme reilut puoli tuntia jyrkkää rinnemetsää paikkaan, jossa lintua oli eniten havaittu ja vietimme paikalla noin tunnin, mutta emme lintua löytäneet, vaikka keli oli kerrankin erinomainen. Azorienpeippoja ja mustapääkerttuja nähtiin kyllä riittämiin. Alas könytessämme Ilkka kulki hieman helpompaa reittiä ja me Potun kanssa etelärinnettä, josta säikytimme lentoon pari lehtokurppaa.

Olimme seuraavaksi suuntaamassa eteläisempiä eli kylää lähempiä metsiköitä koluamaan, kun saimme tiedon, että Power Stationin yläpuoleisilla pelloilla oli nähty vaikertajakyyhky. Tajusimme olevamme vain muutaman sadan metrin päässä, joten kiiruhdimme paikalle. Puolalaiset, ruotsalaiset ja Vincent Legrand olivat paikalla ja he näyttivät juuri lähestyvän olettamaansa linnun laskeutumispaikkaa. He hiipivät varovasti kamerat ojossa lähemmäksi, mutta yllättäen lintu ei noussutkaan heidän edestään ilmaan. Vähän aikaa he komppasivat aluetta laajemmin, kunnes näin aivan eri suunnasta heidän päälle lentävän kyyhkyn – siinä se oli! Huusin ja osoitin kyyhkyä ja kaikki pääsivät näkemään linnun, kun se kaarsi heidän yläpuolellaan ja jatkoi alarinteeseen katveeseen. Ja kuinka ollakaan ruotsalaiset saivat linnusta eliksen, joten pian saimme kättelyitä kiitokseksi.

Jatkoimme vielä muiden perässä linnun perään, kun näytti että heillä saattoi olla taas lintu hallinnassa, he kun kävelivät niin vauhdikkaasti alaspäin. Kohta Vincent huitoikin meille, joten pistimme Potun vielä lisää vauhtia. Kävelimme alemmas ja alemmas ja aloimme jo ihmetellä, mistä oli kyse, kun vastaan tuli Manuelin auto täynnä porukkaa – Mika oli löytänyt Picon metsästä Black-throated Green Warblerin – siis minkä lie kerttulin (mainittakoon että kyseessä oli seetrikerttuli)!

Olimme siis kävelleet alaspäin turhaan, mutta syynä oli ilmeisesti ollut se, etteivät alhaalta ilmoitetut radiopuhelinviestit olleet tulleet kunnolla perille, joten olimme kiiruhtaneet kohti parempaa kuuluvuutta. Niinpä käännyimme ympäri ja lähdimme takaisin ylöspäin puolijuoksua. Saavutimme pian Stefanin, jonka arvelimme osaavan oikealle paikalle ja kohta jostain könysi porukkaamme Petrikin. Pian Manuel tuli meitä vastaan, tämä kun oli jo tiputtanut ekan lastillisen perille ja me könysimme kyytiin. Pian Manuel tiputti meidät Picon pienen soramontun kupeeseen ja viittoi meitä seuraamaan polkua. Tarkempia ohjeita meillä ei ollut, joten lopulta Petri kysyi suomeksi ohjeita Mikalta. Vastaus tuli kuitenkin Davidilta ja pian käännyimme polulta keskelle metsää. Sieltä löysimmekin ensimmäisen porukan, johon oli Davidin lisäksi kuuluneet britit, jotka eivät vieläkään olleet päässeet pois saaresta. Könysimme heidän viereensä ja kohta latvuksesta kuului muutama tiksaus. Sitten vieressäni seissyt WP-pinnakärki Ernie Davis löysi linnun. Se oli aika kaukana, noin 25 metrin päässä latvuksessa, joten sen löytäminen olisi ollut mahdotonta, mutta Ernie nykäisi minut hihasta eteensä ja osoitti minulle tarkan linnun suunnan ja ohjasi katsomaan oikeaan latvaan ja ehdinkin saada pienen vaaleavatsaisen, kupeilta mustajuovaisen ja keltapäisen kerttulin hetkeksi kiikareihini ennen kuin lintu singahti seuraavaan latvukseen. Näin linnun vielä vilahtavan siitä eteenpäin ja sitten ei auttanut kuin jäädä odottelemaan, että lintu tekisi taas uuden rundin ja tulisi takaisin, kuten kerttuleilla yleensä on tapana tehdä.

Kohta paikalle saapui loppuporukkakin Ilkka mukanaan. Ainoastaan yksi puolalaisista oli yhä Caldeiralla eli vuoren huipulla, eivätkä sinne kantaneet edes tekstiviestit. Onneksi lintu taas kohta tiksui ja vilahti latvuksessa. Sitten se siirtyi aivan suoraan yläpuolellamme olleiden puiden latvoihin, josta taas osa porukasta ehti nähdä sen lyhyesti ennen kuin se taas jatkoi kauemmaksi. Osa kuitenkin mähersi linnun pääasiassa oman hermoilunsa takia ja sitten alkoi se pelkäämäni linnun perässä ryntäily. Eli kuvaajat halusivat saada kuvia ja osa puolestaan haki vielä elikseksi kelpaavaa näköhavaintoa linnusta. Niinpä porukka lähti seuraamaan latvuksesta kuulunutta tiksutusta. Itse jäin ruotsalaisten kanssa seisomaan paikoilleen, sillä oletin että lintu kyllä ennen pitkää palaisi taas tälle paikalle. Linnun löytäjä Mikakin oli jo siirtynyt itse parhaaksi epäilemälleen paikalle lintua odottamaan, jotta saisi siitä vielä lisäkuvia. Jonkin aikaa oli hiljaista, kunnes kuulin taas tiksauksia edestämme ja kohta lintu singahti yläpuolellamme olevien puiden latvukseen. Näimme linnun todella hienosti ja hälytin radiopuhelimitse ylempänä olevan porukan paikalle. Kun porukka saapui, oli lintu ollut jo minuutin samoissa latvoissa ja oli siinä vielä ainakin puoli minuuttia hyvin avoimesti näkösällä, mutta silti muutamilla oli yhä vaikeuksia saada lintua näkökenttäänsä. Mika, joka oli hieman meitä ylempänä rinteessä, otti tästä tilanteesta linnusta oikein upeat kuvat. Pian lintu jatkoi taas matkaa ja porukka kimposi perään. Seisoskelimme vielä paikalla jonkin aikaa, mutta lintua ei meinannut enää kuulua. Lopulta saimme tiedon, että Mika oli taas löytänyt linnun hieman kauempaa ja vihdoin viimeisetkin olivat sen nähneet. Päätimme Potun kanssa lähteä jo etsimään uusia rareja ja sopivasti ollessamme polulla tuli viimeinenkin puolalainen meitä vastaan ja pystyimme neuvomaan hänet oikealle paikalle ja lopulta hänkin oli linnun nähnyt.

Kävelimme Potun kanssa osan Aquan metsikköä ja laskeuduimme vielä Lapan jokivarsimetsikköön, mutta ainoaksi havikseksi tuli vain omituinen rääyntä, josta tuli kyllä mieleen naukumatkija. Elikkoa ei kuitenkaan näkynyt, joten määritys päätettiin jättää kissaksi. Lopulta talsimme alas kylälle ja kävimme vielä satamassa ennen kuin jatkoimme kämpille. Ruokailussa juhlistettiin seetrikerttulia ja Mikalle tarjottiinkin ruoka kiitokseksi hienosta löydöstä. Illan huvittavin sattuma oli se, että Polish Birding Team oli pukeutunut T-paitoihin, joissa oli seetrikerttulin kuva! He olivat siis saaneet logolintunsa hoidettua viimeisenä päivänään! Ruokailun jälkeen käppäilimme Potun kanssa taas hetken kylällä tarkoituksenamme löytää paikka, jossa paikalliset kokoontuivat ennen liitäjäetsintöjä, muttemme löytäneet oikeaa paikkaa. Kiertelimme kuitenkin hetken katuja, muttemme löytäneet ainoatakaan liitäjää, joten palasimme kämpille ja nukkumaan pääsimme klo 22:30.

Välipäivämeininkiä

25.10. aamu kulki tuttuun tapaansa, mutta kasilta satoi ihan kunnolla ja oli todella sumuista, joten päätimme olla tilaamatta taksia. Potun kanssa kävimme kävelemässä rantoja pitkin lentokentän ympäri nähden kylällä kivitaskun ja kentän nurmikolla nyt 2 pronssi-iibistä ja sitten jatkoimme kapverdeläispeltoja koluten ylös oikopolulle, jota pitkin pääsi rinteen yläosan näköalapaikalle. Petri oli neuvonut meille keltanokkaliitäjän pesän, jossa oli vielä suuri poikanen ja pienen etsiskelyn jälkeen löysimmekin sen. Kuvailimme liitäjää hetken ja palailimme sitten alas jatkamaan peltojen komppaamista. Sitten kävimme kaupalla ja käppäilimme kämpille hieman huilimaan, sillä keli oli yhä surkea.

Pikku huilin jälkeen kiipesimme Ilkka mukanamme ylös kaatopaikalle, jota ei kovan tuulen takia oikein houkuttanut mennä tonkimaan tarkemmin, sillä ilmassa lenteli ties mitä jätettä. Kolusimme vielä jonkin aikaa peltoja, kunnes päätimme Potun kanssa jatkaa myllyille meristaijille. Aika pian tärppäsikin, kun löysin keltanokkaliitäjien kanssa delfiiniparvea seurailleen isoliitäjän. Myöhemmin saimme kuulla, että tämä oli vasta koko syksyn toinen isoliitäjä! Outoa, sillä kolme vuotta aiemmin olimme nähneet niitä satoja. Mikakin saapui seuraksemme ja tämä onnistui nähdä lyhyesti jonkin hain, jota emme kuitenkaan Potun kanssa nähneet. Naureskelimme jonkin aikaa nuorten keltanokkaliitäjien aika surkuhupaisille lentoyrityksille, joista osa johti kuperkeikkoihin niiden törmättyä aaltoihin, mutta lopulta minua alkoi paleltaa oikein kunnolla, sillä olin yhä komppausvarustuksessa ja kengät tietysti aivan läpimärkinä. Niinpä kävimme kämpillä lisäämässä hieman vaatetta ja menimme vielä iltakävelylle pelloille. Mutta kohta alkoi taas sataa ja sumukin alkoi valua rinteiltä alas kylään saakka, joten palasimme pian kämpille. Kasilta kävimme oikeastaan lopulta rajusti harventuneella porukalla (vihdoin lähtemään päässeiden brittien lisäksi myös puolalaiset ja Petri olivat lähteneet) taas syömässä ja illasta seurustelimme taas yläkerrassa ennen nukkumaan menoa.

Ja sumu vain pahenee

26.10. oli sitten taas sellainen päivä, joka olisi voinut jäädä tulematta. Aamupalalla Manuel (72) kertoi, että ulkona oli sankin sumu, mitä hän oli koskaan saarella nähnyt! Niinpä oli sanomattakin selvää, että taksikuskia ei soiteltu vaan kiertelimme aamusta saaren alaosassa ja parhaaksi havainnoksi löytyi lentokentän nurmella parin pronssi-iibiksen parissa käyskennellyt suokukko. Me tietysti naureskelimme havainnolle, emmekä todellakaan tajunneet ilmoittaa siitä radiopuhelimitse. Mikalle laitoimme kuitenkin viestiä ja tämä vastasi yllättäen olevansa ylhäällä eikä hän meinannut ainakaan heti tulla sieltä suokukkoa bongaamaan. Kerroimme suokukosta muillekin sitä mukaa kun muihin törmäsimme ja selvisi, että laji oli niinkin kova, että toinen ruotsalainen, Ingvar sai siitä sadannen Corvo-pinnansa!

Puolilta päivin sain Mikalta viestin, että keli oli ylhäällä paranemaan päin ja jopa sinistä taivasta näkyi. Niinpä tilasimme taksin ja saimme seuraksemme belgialaiset, jotka päättivät suunnata Lighthouse Valleyhin sekä kolme norjalaista, jotka olivat aika yllättäenkin päässeet Floresilta tulemaan bongausreissulle. Saaren pohjoispäässä todellakin näytti ainakin juuri sillä hetkellä kirkkaammalta. Niinpä mekin hyppäsimme taksista jo Canselasin rinnemetsän kohdalla, jossa sumu alkoi taas saeta ja maisema synkentyä. Aika pian oli selvää, että Canselas oli liian vaikeakulkuinen Ilkalle, sillä rinnemutaikot olivat aivan tuhottoman liukkaita. Pari kertaa olimme Potunkin kanssa pulassa, sillä rinteet olivat niin jyrkkiä, ettei niillä oikein nähnyt eteensä. Niinpä neuvoimme aina toinen toistamme, kun kuljimme eri puolilla rotkoa ja näimme paremmin mitä toisillemme oli tulossa edessä. Pari kertaa saimme leikkiä Tarzaneita oikein kunnolla, mutta lopulta pääsimme ylemmälle tielle ehjinä. Ei siinä, että olisimme pystyneet metsässä yhtään keskittymään mihinkään muuhun kuin pystyssä pysymiseen ja siihen ettemme tipahtaisi rotkoon – lintuhavainnointi oli ollut täysin toissijaista. No eipä siellä lintuja ollut näkynytkään kuin niitä mustapääkerttuja ja azorienpeippoja.

Talsimme vielä Da Ponteen, johon laskeuduimme sateen alkaessa ropista latvustoihin. Lopulta sade oli niin rankkaa, että kastuimme metsässäkin aivan läpimäriksi. Eikä sumu sittenkään ollut mihinkään hälvennyt, joten talsimme lopulta aivan läpimärkinä alas kylälle. Illalla alkoi taas tuullakin oikein navakasti, joten päivän kohokohta oli lopulta ruokailu. Ihmeeksemme saimme kuitenkin kuulla, että norskit olivat saaneet niin juovapääsirkun kuin seetrikerttulinkin hoidettua ja vieläpä päässeet veneellä poiskin saaresta.

Rankkaa kävelyä ja kiipeilyä

27.10. otimme aamupalan jälkeen taksin ylös, vaikka rinteitä peitti yhä sakea sumu. Suuntasimme tällä kertaa Cantinhon rinnemetsään, joka oli vielä hankalampikulkuinen kuin edellispäiväinen Canselas oli ollut. Olimme kuitenkin Potun kanssa ottaneet tehtäväksemme tutustua kaikki saaren lintupaikkoihin, jotta tietäisimme minne mennä, jos häly jostain tulisi; tai oikeastaan olimme päättäneet tehdä niin enemmänkin siitä syystä, että joskus tulevaisuudessa, kun tulisimme saareen uudelleen, olisivat paikat jo tuttuja. Ilkka päätti taas olla seuraamatta meitä jo alkutaipaleella, mikä osoittautui pian hyväksi päätökseksi, sillä jouduimme metsässä ylittämään monia korkeita kivimuureja ja lisäksi rinteet olivat todella märkiä ja liukkaita. Ylemmälle tielle päästyämme päätimme Potun kanssa jatkaa Lighthouse Valleylle, jossa laskeuduimme aina majakalle asti liukkaita polkuja pitkin, muttemme löytäneet alueelta muuta kuin kaksi asuttua keltanokkaliitäjän pesää sekä taas yhden lehtokurpan.

Olimme kävelleet jalkamme jo aikalailla puhki, kun olimme palailemassa saaren eteläosia kohti. Da Ponten yläpuolella törmäsimme Stefaniin, jonka kanssa jutustellessa selvisi, että sekä me että Stefan olimme suunnitelleet Reservoirin ylänköjen komppausta. Niinpä päätimme lähteä sinne yhdessä, Stefan kun tiesi paikan jo ennestään. Reservoir sijaitsi saaren eteläisempien nyppylöiden huipulla, joten kiipeämistä riitti! Matkalla törmäsimme Ingvariin, joka oli jo käynyt ylhäällä näkemättä yhtään mitään eikä tämä suositellut meitä jatkamaan. Olimme kuitenkin jo niin pitkällä, että päätimme jatkaa. Lopulta huipulla oli taas niin voimakas tuuli, että pystyssä pysyminenkin oli vaikeaa. Komppailimme rinteitä ja mutaista tiepohjaa löytämättä mitään muuta kuin reilut parikymmentä karikukkoa, jotka ruokailivat ylängön nurmikentillä. Azorienpeippoja ja kanariahemppoja oli ylhäälläkin yllättävän paljon – ei kuitenkaan mitään valkopäistä mustarastasta parempaa.

Lopulta kävelimme alas ja näytimme Stefanille matkalla keltanokkaliitäjän pesän, jossa poikanen yhä vain kökötti.

Illalla kiertelimme vielä pelloilla ilman haviksia. Syömään mennessämme taivaalta kuului runsaasti keltanokkaliitäjien ääniä. Keli oli tyyntynyt ja nyt poikaset olivat lähdössä pesistään. Ensimmäinen siluetti kaarsi huutaen ylitsemme ja pläts, se lensi suoraan talon valkoista seinää päin! Poimin liitäjän syliin ja enpä tietenkään osannut ottaa linnusta oikeanlaista otetta, vaan se pääsi käyttämään terävää nokkaansa käsiini. Kannoimme linnun ruokapaikallemme, jossa tarjoilijapoika osasi rutiininomaisesti tehdä pahvilaatikosta linnulle sopivan ja laitoimme linnun laatikkoon. Söimme ja klo 21:15 Vincent lähti opastamaan meidät paikalle, johon paikalliset kokoontuivat aina ennen liitäjäkierroksiaan ja matkalla poimimme mukaamme jo toisenkin kadulta löytyneen liitäjän. Saimme annettua liitäjät rengastajalle ja päätimme Potun kanssa jäädä osallistumaan illan kierrokseen. Ainoastaan yksi nuori neitokainen puhui englantia, joten lyöttäydyimme tämän seuraan. Löysimme 40 minuutissa vielä 5 keltanokkaliitäjää kaduilta ja pihoilta ja yhteensä porukat olivat löytäneet ainakin 15 lintua. Olimme kuitenkin päivän kävelyistä sen verran väsyksissä, että emme jääneet seuraamaan, mitä keräilyn jälkeen tapahtuisi, sillä porukka ei taaskaan meitä juuri huomioinut vaan touhu oli aikamoista sähläystä nuorten osalta ja puhe tietysti pelkästään portugalia. Niinpä suuntasimme majapaikallemme nukkumaan.

Caldeira – uskomattoman hieno paikka

28.10. Aamun leipäaamiaisen jälkeen olimme taas kasilta odottelemassa taksia, mutta sitä ei kuulunut. Keli näytti kerrankin erinomaiselta, mutta edellispäivien huonojen kelien aiheuttamien peruutusten takia Joao oli päättänyt odotella soittoamme. Pienen kartoituksen jälkeen selvisi, että lisäksemme ylös oli lähdössä ainoastaan Mika, joka olikin viimeisen retkiaamunsa kunniaksi ehtinyt jo koluta peltoja ja kivuta puolimatkaan. Taksin tultua noukimme Mikan rinteestä ja tipautimme tämän Aquaan ja itse päätimme suunnatta saaren huipulle eli Caldeiralle. Pääsimme kraaterin huipulle asti kyydillä ja noustuamme autosta avautui edessämme aivan käsittämättömän kaunis näkymä kraaterille! Korkeat ja jyrkät kraaterin seinämät olivat monen värisiä ja alhaalla siinsi kaksiosainen järvi, jolla näimme heti kelluvan jonkin verran vesilintuja. Putkella näin aivan perimmäisessä nurkassa olevan suuren vesilintuparven mutta linnut olivat niin kaukana, etten erottanut parvesta kuin sinisorsia sekä niiden seurassa olevia tummempia sorsia sekä yhden haapanan, lennossa näkyi myös muutama tavi ja eräällä rannalla piipersi yksinäinen vaalea kahlaaja.

Lähdimme laskeutumaan rinnepolkua alaspäin pysähtyen aika ajoin ottamaan maisemakuvia. Lopulta kraaterin pohjalle päästyämme, lähdimme kiertämään järveä rantoja pitkin kompaten. Ensin jaloistamme nousi lentoon pari taivaanvuohta ja jonkin matkaa käveltyämme näimme rannassa kaksi valkoposkihanhea, jotka olivat olleet paikalla jo jonkin aikaa. Sitten Potun edestä rannasta nousi lentoon korkealla äänellä rääkäissyt kurppa, joka laskeutui pian takaisin rantaan. Komppasimme sen uudelleen ilmaan ja Potu onnistui saada siitä pari lentokuvaa, joista saatoimme todeta linnun olevan normaalia tummempi taivaanvuohi – mikä lie islantilainen tai grönlantilainen? Nämä tummat, juovikkaat ja oudosti ääntelevät pässithän olivat tulleet etenkin minulle tutuksi Shetlannin reissuilta.

Järvellä kellui 18 tavia, joista yksi näytti mielenkiintoisemmalta mutta totesin sen silti olevan vain tavi – tai tietenkään amerikantaveja emme voineet poissulkea. Linnut kuitenkin katosivat jonnekin ennen kuin pääsimme niitä lähempää katsomaan. Keskellä järveä ui myös oudosti räpistellyt keltanokkaliitäjä, joka näytti siltä kuin se olisi jossain verkossa kiinni tms. mutta silti se tuntui etenevän ympäriinsä kroolatessaan. Pääsimme kävelemään järvien välistä kapeaa kannasta pitkin takaisin rinnepolkua kohti ja kannaksen loppupäässä huomasimme rannassa muutaman kahlaajan, joista yhden tajusimme heti paljon muita pienemmäksi. Jo kiikareilla totesimme kaksi suurempaa valkoperäsirreiksi, mutta kolmas näytti mielenkiintoiselta! Nostin putken pystyyn ja keltaiset jalat ja olematon ulottuma paljastivat saman tien lajin amerikansirriksi! Kuvailin lintua pikaisesti ja lähdimme sitten Potun kanssa lähestymään lintuja. Ne päästivätkin meidät kuvaamaan itseään mukavan läheltä ja niin saimme tästä spondesta eliksestämme mukavat kuvat ja videot. Ilkalla laji oli jo ennestään hoidossa.

Meillä alkoi olla jo kiire ylös, sillä olimme sopineet kuskin tulevan hakemaan meitä klo 12:00. Potun kanssa päätimme silti nousta vielä erään harjanteen päälle, josta näkisimme jo ylhäältä näkemämme vesilintuparven. Harjanteelle päästyämme ehdin katsoa parvea hetken kiikareilla, kun yhä kaukana meistä ollut parvi yhtäkkiä nousi lentoon. Katsoin itse lintuja putkella ja Potu räiski muutamia kuvia parvesta sen lentäessä kaukana kraaterin seinämiä vasten, jonne myös lopulta kadotimme parven. Parvessa oli yhteensä 16 sinisorsaa, 1-2 aidon näköistä nokisorsaa, 5-6 sini- ja nokisorsan risteymää sekä haapana. Rannassa näimme vielä kolme valkoperäsirriä ennen kuin lähdimme kiiruhtamaan Ilkan perään rinteelle. Lopulta kipusimme ylös vajaassa vartissa ja ehdimme vielä napsia pakollisia maisemakuvia lisää sekä nähdä 10 pulmusen parven lennossa ennen kuin kuskimme saapui aivan ajallaan. Pikavilaus järvelle kertoi vielä, että sorsat eivät olleet palanneet ja keltanokkaliitäjäkin oli ilmeisesti päässyt turvaan järveltä. Lisäksi järvellä kellui lokki, joka näytti lähinnä vanhalta merilokilta, mutta se oli turhan kaukana varmaa määritystä ajatellen. Taksiin kivutessamme saatoimme vain kehua Joaolle, kuinka upea aamu meillä oli ollut!

Väki vähenee

Ilkka päätti jatkaa taksilla alas kiertelemään sekä kyselemään muiden haviksia, sillä Mikan ohella kaikki muutkin saaren ornit olivat lähdössä iltapäivälennolla pois saaresta. Samalla Ilkka oli menossa vastaanottamaan uusia tulijoita, brittejä Rich Bonseria sekä Lee Gregorya. Me Potun kanssa tipuimme kyydistä Vinten kohdalla, jota lähdimme kipuamaan takaisin ylöspäin. Olisimme tietysti päässeet helpommalla, jos olisimme osanneet jäädä kyydistä Vinten yläpäässä ja sitten laskeutuneet alaspäin…

Vinte oli hieno mutta havikset jäivät taas kahteen lehtokurppaan. Ylätielle päästyämme jatkoimme Vincentin ohjeiden mukaisesti erästä pientä ojaa seuraten satakunta metriä hortensiapusikoille, joiden vierellä oli ennen saareen tuloamme havaittu valkokurkkusirkkua. Lintua ei kaiketi kukaan ollut viikkoon käynyt yrittämässä, joten olimme päättäneet tarkistaa, olisiko se yhä paikalla. Lintua ei kuitenkaan löytynyt, ainoastaan azorienpeippoja ja kanarianhemppoja.

Kun Ilkka ilmoitteli tekstiviestitse pääseensä brittien kanssa Picoon, jossa heidän oli tarkoitus yrittää löytää yhä edellispäivänä kuultua seetrikerttulia, päätimme mekin lähteä valumaan nopeinta reittiä sinne päin. Niinpä pompimme kivimuurien yli ja kuljimme peltoja pitkin alaspäin ja yllättäen yhdeltä pellolta nousi jaloistamme ilmaan kolme viiriäistä.

Picoon päästyämme tapasimme Ilkan ja Leen, Richin oltua hieman sivummalla kerttulia hakemassa. Kiertelimme hetken Picon alaosissa, muttemme pienellä hakemisella havainneet kerttulia. Sitten totesimme Potun kanssa, että meidän täytyisi ehtiä kauppaan, sillä meillä ei ollut enää mitään retkieväitä eikä edes juomista tuleville päiville. Meillä oli enää 20 minuuttia aikaa ehtiä kaupalle, kun pääsimme tielle, joten päätimme liftata kyytiä alas. Kohta tietä pitkin saapui joku jeeppi, jolta saimme kyydin. Yllättäen jeeppi kuitenkin kääntyi seuraavalle pikkutielle ja pysähtyi. Ukot eivät tietenkään puhuneet sanaakaan englantia mutta he tuntuivat etsivän jotakuta. He soittivat puhelun ja onneksemme lähtivät sen jälkeen ajamaan alas kohti kylää. Niinpä ehdimme sopivasti kauppaan ennen kuin se meni taas kiinni aivan liian aikaisin.

Kävimme vielä lyhyellä meristaijilla ja saimme todeta meren olevan täynnä nuoria keltanokkaliitäjiä! Saimme myös kuulla ilouutisen, että Rich ja Lee olivat lopulta löytäneet seetrikerttulin Picosta. Kasilta kävimme taas samassa paikassa syömässä ja ruokailun jälkeen kiikutimme taas Richin ja Leen kanssa matkan varrelta löytämämme keltanokkaliitäjän kokoontumispaikalle. Nyt paikalla oli rengastajakin ja pääsimme seuraamaan liitäjärengastusta. Sitten kiertelimme vielä hetken kaduilla, mutta vaikka kiikutimme vielä pari liitäjää rengastettavaksi, ei meitä taaskaan oikein otettu huomioon, saati kerrottu missä kierrellä, joten päätimme palata piakkoin kämpille. Vietimme vielä Richin ja Leen kanssa iltaa yläkerrassa kuvia siirrellen ja nettiä selaillen ym. ennen nukkumaan menoa.

Taas paukkuu

29.10. olimme bread, cheese and ham -aamiaisella jopa hieman etuajassa ja jo ennen kahdeksaa lähdimme kiertämään lentokenttää Richien ja Leen kolutessa puolestaan lähipeltoja. Lentokentällä oli pari iibistä ja suokukko yhä paikoillaan ja rannan tamariskejä kolutessamme lensi ylitsemme pikkukuovi. Ysin jälkeen menimme lentokentälle kyselemään säätietoja, sillä olimme suunnitelleet, että voisimme olla Corvolla pari päivää pitempään ja lentää sitten perjantaina suoraan Terceiralle, josta meillä olisi jatko Lissaboniin. Mutta sääennusteet näyttivät todella huonoilta. Tuuli oli kääntymässä ja tietysti juuri sellaiseksi, että Corvon kenttä olisi huonommassa asemassa kuin Floresin kenttä. Päätimme kuitenkin palata asiaan vielä seuraavana päivänä, jos ennusteet vaikka muuttuisivat.

Klo 10:10 lähdimme koko porukka taksilla ylös ja me päätimme suunnata Fojolle, kun taas britit jatkoivat Cantinhoon. Ylhäällä oli taas todella sankka sumu ja tuulikin oli virinnyt varsin voimakkaaksi, joten rinnemetsiin oli turha mennä, niinpä kipusimme ylöspäin laakson pohjaa pitkin. Tämä olikin helpoin reitti ja lopulta pääsimme aivan Fojon yläosiin, jossa taas vietimme jonkin aikaa. Sitten kuulimme radiopuhelimestamme jotain, mutta emme oikein saaneet selvää mistä oli kyse. Kipusin vielä ylemmäs Fojon yläpuolisille pelloille ja pyysin Richiä toistamaan viestinsä, joka kuului: ”American Bittern along the road between Fojo and Canselas!”. Ilkka oli vasta hetkeä aiemmin näkynyt alapuolellamme ja huutelimme tälle, muttemme saaneet vastausta. Kysyin pari kertaa radiopuhelimitse missä tämä on, mutten taaskaan saanut vastausta. Sitten huusin radiopuhelimeen yksinkertaiset ohjeet, että mennään nopeinta reittiä tielle, Fojon ja Canselasin välillä on amerikankaulushaikara! Hetken vielä odottelimme vastausta, mutta koska sellaista ei kuulunut, lähdimme Potun kanssa kimpoamaan suorinta reittiä alaspäin laakson pohjaa pitkin. Alkuun juoksu alaspäin oli aika vaivalloista ja takuulla vaarallistakin, mutta polulle päästyämme homma nopeutui ja alle 10 minuutissa olimme saapumassa tielle. Yllätys olikin melkoinen, kun näimme Richin seisovan tiellä! Pian selvisi, että olimme jo perillä paikassa, jossa Rich oli nähnyt haikaran lentävän ylitseen ja alemmas peltoa seuraten ja se oli näyttänyt laskeutuvan pellon reunaan. Lee, joka ei vielä ollut nähnyt lintua, oli mennyt linnun perään. Ja kuinka ollakaan saman tien radiopuhelimesta kuului Leen ääni, joka kertoi, että hän oli juuri löytänyt linnun pellon reunasta puiden latvuksesta seisoskelemasta! Katsoimme pellolle ja näimme Leen vain noin sadan metrin päässä meistä. Ilmoitin radiopuhelimitse taas pariin kertaan uudet ohjeet Ilkalle, että saapuisi tielle paikkaan, josta olimme Fojoon lähteneetkin ja että lintu oli tästä pellolle, ei suinkaan Fojon ja Cansellasin välissä. Taaskaan emme saaneet mitään vastausta, joten singahdimme pellolle.

Hiivimme Leen luo ja kohta äkkäsin amerikankaulushaikaran seisomasta puun latvasta! Otin linnun putkeen ja aloin kuvata sitä! Puu huojui uhkaavasti tuulessa ja kertaalleen lintu joutui jopa levittämään siipensä pysyäkseen puun latvassa. Pahimmillaan tuulen mukana kulkenut usva peitti näkyvyyden niin, ettei lintua meinannut nähdä lainkaan. Olin taas kutsunut Ilkkaa pariin kertaan ja Potu päätti mennä tätä tielle huhuilemaan, kun vihdoin radiopuhelimesta kuului tämän ääni. Emme saaneet pitkästä selostuksesta selvää mutta toistimme taas tärkeimmät yksityiskohdat. Lopulta Ilkan ääni kuului selkeästi ja Potu, joka oli tiellä ja jopa näki haikarankin sieltä, alkoi jo kuulla Ilkan sauvojen kilkatusta. Juuri silloin iski oikein kunnon puhuri ja vaikka me kaikki katsoimme lintua, ei sitä yhtäkkiä sumun hälvennyttyä näkynytkään enää puun latvassa! Ilkka saapui luoksemme ja epäuskoisina selitimme tälle tilannetta. Järkeilimme, ettei lintu mitenkään ollut voinut lähteä lentoon huomaamattamme, vaan sen oli täytynyt astua puun siimekseen tuulensuojaan. Pian selvisi, että Ilkka oli kuullut ainakin ensimmäiset viestimme ja päättänyt lähteä peltoja pitkin alas. Seuraavat viestit eivät sitten enää olleet menneet perille ja tielle päästyään hän oli pyörinyt Fojon ja Canselasin välillä meitä etsien.

Tuijottelimme puuta tovin ja Rich kiersi jopa metsään puiden alle, mutta sieltä ei ollut lainkaan näkyvyyttä. Puolisen tuntia odoteltuamme, päätti Ilkka jäädä yhä paikalle ja koskapa mitään ei oikein ollut tehtävissä, päätimme me muut lähteä jatkamaan retkeä lähistölle. Potun kanssa me suuntasimme Aquan alaosaan tähyillen tietysti matkalla kaikki pellot, josko haikara löytyisikin sieltä. Aquassa ollessamme alkoi sataa aivan kaatamalla ja itse aloin tuntea oloni todella sairaaksi. Liian monta päivää märissä kengissä oleminen oli altistanut minut ainakin lähes kaikkiin Corvolla olleisiin orneihin iskeneelle flunssalle. Niinpä päätimme lähteä talsimaan sateessa alas kylälle ja vihdoin kämpille päästyämme suuntasin itse lämpimään suihkuun ja iltapäiväunille. Potu herätti minut tuntia myöhemmin illan ollessa jo pimentynyt. Tämä oli todella huolissaan, sillä Ilkasta ei ollut kuulunut mitään. Suunnittelimme jo lähtevämme taksilla tätä etsimään, sillä ulkona yhä vain satoi rajusti ja emme voineet kuvitella tämän enää olevan oikeasti maastossa. Lopulta soitin Ilkalle ja tämä vastasikin ja kertoi lopettaneensa juuri amerikankaulushaikaraetsinnät! Hän oli yhä ollut seisomassa samoilla jalansijoilla, mihin hän oli jäänyt – aika sinnikästä sanon minä! Lopulta Ilkka saapui taksilla kämpille ja pian tämän jälkeen olimme jo lähdössä syömään. Ilkka päätti jäädä syömään eväsvarastojaan, joten me menimme neljistään brittien kanssa. Nukkumaan pääsimme vasta klo 23 jälkeen.

Elämä on mustavalkoista

30.10. herätessäni tunsin onneksi oloni jo paljon paremmaksi. Aamupalan jälkeen kiertelimme taas lähipellot huolella Richin ja Leen kierrettyä vuorostaan lentokenttää. Ysin jälkeen tapasimme lentoasemalla, jossa saimme huonoja uutisia. Sääennusteet eivät olleet muuttuneet ja myös Richin piti tehdä päätös lähteä Corvolta iltapäivällä kanssamme, vaikka hänellä oli liput varattuna vasta perjantaiksi. Hänen kuitenkin oli pakko olla Lontoossa sunnuntaina, joten hänelläkään ei ollut varaa lentojen perumisiin. Toinen syy oli se, että hänellä kuten meilläkin oli paluulennot TAP:ilta, joka ei korvaisi lenoja, mikäli emme niihin peruttujen SATA:n lentojen takia ehtisi.

Hotellille palattuamme tilasimme taas taksin ja vaikka ylhäällä oli taas täysin sumuista, päätimme käydä kokeilemassa, olisiko Caldeiraan edes sen verran näkyvyyttä, että Lee näkisi tämän upean maiseman ja Rich voisi yrittää putkella valkoposkihanhea Corvo- ja Azorit-pinnaksi. Mutta Caldeira oli myös täysin sumun peitossa.

Alas ajellessamme päätimme Potun kanssa jäädä kyydistä Lapan yläosassa, jota yritimme kulkea alas ensin siten, että Potu kulki ylhäällä ja minä alhaalla joen pohjalla, mutta siellä oli vettä aivan liikaa, joten lopulta jouduimme kulkemaan molemmin puolin uomaa. Havainnot jäivät muutamaan taivaanvuoheen ja lopulta märkiä peltoja pitkin kävely oli taas kastellut kenkämme aivan läpimäriksi.

Päästyämme tielle suuntasimme Da Pontelle, jonka yläpäässä törmäsimme Richiin ja Leehen. Ilkka oli yhä jossain alhaalla koluamassa. Jutustelimme eväitä syöden, kun alhaalta kuului Ilkan huuto, josta emme kuitenkaan saaneet selvää. Kohta huuto kuului selvemmin ja siitä erottui selvästi sanat: ”Black and White Warbler!”. Singahdimme heti alaspäin Potu edellä ja me muut perässä. Tavoitimme Ilkan ja hän kertoi löytäneensä linnun hieman alempana olevasta metsäaukosta kiipeilemästä oksistosta ja koska häneltä oli radiopuhelimesta paristot loppuneet, oli hän joutunut kiipeämään ylemmäs, jotta kuulisimme hänen huudot. Pian olimme laskeutuneet paikalle ja odottelimme tovin mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Onneksi Leellä oli mukana kiipijäkerttulia atrappisoittimessaan ja hän laittoi äänen soimaan. Yhtäkkiä Potu plokkasi linnun aivan selkämme takaa, josta se siirtyi sivullemme. Kerttuli nappasi perhosen ja takoi sitä hetken oksaa vasten, söi sen ja kieppui sitten hetken oksistossa vain noin 10 metrin päässä meistä aivan avoimesti! Olipahan hieno lintu – yksi hienoimmista mitä olen koskaan nähnyt! Kohta lintu jatkoi kauemmaksi metsän siimekseen kadoten. Odottelimme vielä jonkin aikaa ja Lee soitti atrappiakin muutamaan kertaan mutta lintua ei enää löytynyt. Sitten meidän olikin jo aika kiivetä ylös, sillä olimme tilanneet klo 12:00 Joaon hakemaan meidät alas. Ilkka, jolla oli edellispäivänä ollut varsin kurja päivä, oli nyt onneksi saanut todella upean hyvityksen – hän kuvailikin tunnelmiaan osuvasti: ”Life is Black-and-White”!

Hotellilla pakkasimme tavaramme ja lopulta ehdimme jutustella jonkin aikaa Kattin kanssa, ennen kuin hän lähti heittämään meitä lentoasemalle. Lee, jolla ei ollut kiirettä palata Englantiin, jäi vielä Corvolle itsekseen retkeilemään ja sai näin kunnian olla ”The last man on Corvo”.

Taas Floresille

Klo 15:15 lähti koneemme Floresille, jossa muiden odotellessa tavaroita Rich meni selvittämään jatkolentojaan ja minä suuntasin vuokraamaan autoa. Autovuokraamolla onneksi suostuttiin vuokraamaan meille auto, vaikka olimmekin jättäneet edellisen ovet auki satamaan päivää liian aikaisin ;-)

Kohta suuntasimme jo Ilkan ja matkatavaroiden kanssa Hotel das Floresia kohti. Hotelli oli kuitenkin menossa kiinni lokakuun päättyessä kolmeksi kuukaudeksi, sillä sesonki oli ohi, joten jatkoimme Hotel Occidentalille, josta saimme kaksi oikein mukavaa kahden hengen huonetta merinäköalalla. Viestitimme Potulle ja Richille, että kävelevät Occidentalille ja kohta pääsimme majoittumaan huoneisiimme Potu ja Ilkka toiseen ja minä ja Rich toiseen.

Pian olimmekin taas valmiit retkelle ja suuntasimme ylängön järville. Mutta ylhäällä oli taas niin sankka sumu, ettemme edes Lombaa nähneet. Niinpä jatkoimme Lajesin satamaan, josta oli ilmoitettu havaitun räyskä ja 2 riuttatiiraa. Lähinnä kiinnosti yrittää määrittää, olisivatko riuttikset eurooppalaisia vai jenkkejä? Merelläkin oli kuitenkin niin sankka sumu, että vaikka kertaalleen näimme Potun kanssa kolme kookasta tiiraa kaukana merellä ja myöhemmin koko porukalla näimme kaksi riuttiksen näköistä lintua hieman lähempänä, emme lopulta saaneet mitään näistä varmasti määritettyä, sillä kaikkia nähtiin vain niiden lentäessä suoraan poispäin ja sumuun kadoten. Ainoat kuvat otimme satama-altaassa kelluneesta keltanokkaliitäjästä. Illalla söimme tutussa HotelCafessa ja nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin ennen yhtätoista.

Flores tarjoaa parastaan

31.10. heräsimme seiskalta ja aamupala oli klo 7:30. Olimme toivoneet parempaa aamupalaa kuin mihin Corvolla olimme tottuneet, mutta se oli jopa sitäkin köyhempi. Edellisiltana Potu oli alkanut tuntea itsensä sairaaksi ja olisinpa saanut kuvan tämän naamasta, kun tämä hörppäsi ensimmäisen hörpyn kahvistaan, joka olikin aivan kylmää! Onneksi kahvi sentään saatiin lopulta kuumaksi.

Pian olimme matkalla Ponta Delgadaan, jossa ajoimme suoraan vanhalle jalkapallokentälle. Ajoin taas kentälle ja melkein heti huomasimme muutamia kahlaajia kentän etuosassa. Pari tylliä (toinen kanadalainen ja toinen tavallinen), pari valkoperäsirriä ja, hetkinen, pieni sirri. Olimme hieman kaukana mutta muoto näytti tutulta. Lopulta ajoin hieman lähemmäksi ja kyllä – retken toinen sponde amerikansirrimme! Ajoin linnun viereen ja Rich ja Potu pääsivät kuvaamaan lintua ruudun täydeltä. Ilkka oli vahingossa pakannut kameransa takakonttiin. Poikien kuvaillessa selasin itse kenttää kiikareilla ja löysin etsimäni. Paikalta oli paria päivää aiemmin ilmoitettu tuhkakirvinen ja löysin hyvän näköisen linnun kentän toisesta päästä aivan täydellisestä vastavalosta. Lintu kääntyi hieman eikä siitä enää voinut erehtyä! Tuhkakirvinen oli elis Potulle eikä Ilkkakaan ollut nähnyt jenkkialalajia aiemmin. Jatkoimme siis pian sitä kuvaamaan ja tämäkin päästi meidät aika lähelle.

Lopulta parkkeerasin auton kentän reunaan ja Ilkka päätti lähteä itse ajamaan kenttää ympäri kuvatakseen linnut esiin ottamalla kamerallaan. Ilkka taisi olla hieman liian keskittynyt kuvaukseen, sillä ajelemaan lähtö näytti siltä, että mietimme muulla porukalla, mahtaako hän selvitä jalkapallokentän ympäriajosta hajottamatta autoa aivan atomeiksi? Lopulta päätin itsekin suunnata skouppaamaan lintuja.

Tuuli oli kuitenkin taas aivan mahdoton! Hädin tuskin pysyin pystyssä saati, että olisin pystynyt pitämään putken ja kameran vakaina. Eivätkä linnutkaan tietenkään tässä tuulessa pystyneet olemaan paikallaan! Amerikansirri onneksi nojaili jonkin aikaa tuulta vasten ja sain siitä kohtuulliset kuvat otettua. Videoilla sen sijaan näkyi ja varsinkin kuului järjettömän voimakas puhuri! Etsin hetken kirvistä ja löysin sen kentän perältä ja onnistuin kuin onnistuinkin saada siitä jonkinlaiset kuvat ja videot, vaikka lintu oli aika arka ja liikkuva.

Lopulta minun oli tyytyminen kuviini, tiesin kuitenkin Potun antavan minulle kuviaan tähän retkikertomukseen. Potu oli todella sairaana, mutta sinnikkäästi tämä päätti lähteä kanssamme komppaamaan lähiympäristöä. Alkuun löytyi vain suuria kanarianhemppo ja varpusparvia ym. tavallista, mutta kun olin nousemassa eräälle rinteelle, huomasin ylitseni lentävän kookkaan kahlaajan. Lintu näytti heti valkoviklomaiselta, mutta vaikka se heti ylitseni lennettyään oli pahasti vasten aurinkoa, olin varma, ettei sillä näkynyt yläperässä valkoista kiilaa. Huusin muille ja hekin pääsivät näkemään linnun yhtälailla pahassa vastavalossa, kun se näytti tippuvan kielekkeen taakse suojaisaan lahteen. Singahdimme perään ja kuinka ollakaan alhaalta kivikosta nousi lentoon reissun toinen sponde amerikanviklomme! Lintu laskeutui pari kertaa kivikkoon hetkeksi ja Rich ehti saada siitä jonkun kuvan ja lentoon taas noustuaan sai Potu siitä hyvät lentokuvat ennen kuin se nousi taivaalle ja jatkoi sisämaahan päin. Lintu todellakin näytti siltä, että se oli vasta saapunut tuulen mukana saareen ja etsi itselleen sopivaa paikkaa laskeutua ruokailemaan.

Palailimme kohta tyytyväisinä autolle päin kuitenkin edelleen eri reittejä kulkien, kun eräältä niityltä nousi edestäni lentoon kookas hieman kellertävä varpuslintu, joka heti muodoltaan toi minulle mieleen heinäturpiaalin! Lintu äänteli aktiivisesti pehmeää bsyyt, bsyyt -ääntä, jota en kuitenkaan muistanut, olihan ainoasta Bobolinkistani samassa saaressa jo kolme vuotta. Huusin taas kuin hinaaja samalla kun juoksin linnun perässä, mutta kadotin sen erään kumpareen taakse. Pian muut tulivat luokseni ja kuvailin heille, mitä olin nähnyt ja kuullut. Rich kiinnitti heti huomionsa äänen kuvaukseen ja määritys muuttui heinä-/preeriaturpiaaliksi, sillä kuvailemani ääni kuulemma sopi paremmin Dicksisselille, joka Richiltäkin puuttui eliksistä. Niinpä lähdimme koluamaan maastoa suunnasta, johon olin nähnyt linnun lentäneen. Se ei ollut noussut korkealle vaan sen täytyi yhä olla lähistöllä. Kolusimme aikamme mutta lintua ei meinannut löytyä. Lopulta minun oli palattava autolle, sillä halusin ehdottomasti tutustua hieman kirjallisuuteen. Todellakin linnun ääni ei todellakaan sopinut yhtään heinäturpiaalille kuvattuun terävään ”pink” -ääneen vaan ennemmin preeriaturpiaalin pehmeään hyönteismäiseen ”bsssrt” -ääneen. Linnun väritys ei myöskään ollut missään nimessä ollut niin kellertävä kuin ainoan näkemäni heinäturpiaalin, mutta linnun koko ja vatsan kuviottomuus sopivat kyllä paremmin tälle. Lintu oli siis löydettävä. Jatkoin etsintää ja onneksi pian kuului Richin hälytys, että hän oli nähnyt ja kuullut linnun. Singahdimme paikalle ja Rich oli nähnyt linnun laskeutuvan niittyyn eteensä. Hän oli jo nähnyt linnun aika hyvin ja piti lintua heinäturpiaalina, vaikka edelleen ääni oli kyllä ollut juuri samanlainen kuin olin kuvaillut. Komppasimme varovasti lähemmäs ja lopulta lintu nousi lentoon ja kyllä se oli selvä heinäturpiaali! Elis siis vain Potulle ja Ilkalle. Hieno sponde kuitenkin taas! Linnun väritys oli tietysti puvun kulumisen takia haaleampi kuin aiemmin näkemäni linnun, sillä nyt oltiin jo pitemmällä syksyssä. Heinäturpiaalin ääni puolestaan tuntui olevan kirjoihin aivan väärin kuvailtu – myöhemmin kuuntelin lajin lentoääniä netistä ja niissä linnut kuulostivat juuri samalta kuin tämä lintu oli kuulostanut.

Jatkoimme tyytyväisinä majakkaa kohti, jonka lähipelloilla komppasimme vielä lyhyesti, mutta tuuli oli taas aivan järkyttävän kova, joten aika pian totesimme touhun järjettömäksi. Yhden aikaan lähdimme kohti Faja Grandea, jonka kolusimme iltapäivän aikana todella huolellisesti, muttemme taaskaan löytäneet mitään. Maisemat olivat kuitenkin taas komeat ja paikka näytti yhtä hyvältä kuin aina – vain liian suurelta!

Santa Cruzin satamasta löytyi amerikansipi, pikkukuovi, sekä harmaa- ja silkkihaikara, merellä muuttaneet 7 naurulokkia sekä tietysti edestakaisin velloneita keltanokkaliitäjiä. Lopulta kuitenkin palasimme hotellille. Illalla kävimme taas HotelCafessa syömässä ja itse erehdyin tilaamaan kalaa, joka ei todellakaan ollut kovin herkullista. Yhä vain sairaammaksi tullut Potu ja Ilkka suuntasivat suoraan nukkumaan, minun ja Richin touhutessa vielä aulassa netin parissa lähes puoleen yöhän asti.

Aamuretkellä ehtii vielä

1.11. Heräsimme taas seiskalta ja kamoja pakkailtuamme olimme jo klo 7:30 matkalla Condeen. Tipautin taas muut kyydistä ylhäällä ja ajoin alas. Komppasin pienen polun, joka kulki alas aivan meren pinnan tasalle asti ja polun varsi oli aivan täynnä hedelmäpuita – ja mustapääkerttuja. Ylös palattuani olivat muut juuri ohittaneet minut, mutta poimin heikon näköisen Potun kyytiin ja ajoimme tien päähän. Potu jäi pyörimään lähistölle, mutta päätin itse lähteä polkua pitkin rinteeseen tutustumaan. Polku haarautui pian ja valitsin alas meren rantaa kohti vievän polun ja lopulta kuljin polkua satoja metrejä sen laskeutuessa lopulta lähes rantaan asti.

Olin juuri ottamassa maisemakuvia ja suunnittelemassa tsekkaavani eräällä karilla olleet lokit, kun sain Richiltä tekstiviestin (walkie-talkiet oli jo pakattu), että hän oli löytänyt valkokurkkusirkun! Yritin soittaa Potulle, mutta puhelin ei yhdistänyt. Juostessani jyrkkää ylämäkeä ylös yritin välittää Richin viestiä Potulle, mutta tajusin, ettei Potu olisi viestistä tajunnut, oliko viesti minulta vai Richiltä ja hän olisi pahimmassa tapauksessa lähtenyt väärään suuntaan. Onneksi pääsin kohta laskemaan taas autopaikalle ja löysin sieltä Potun ja kohta Ilkankin ja selitettyäni heille tilanteen, tajusimme Richin olevan vain noin sadan metrin päässä. Perille päästyämme Rich kertoi myös huutaneensa meitä ja Potu olikin kuullut jotain, muttei ollut saanut siitä selvää. Rich oli nähnyt sirkkua muutaman sekunnin sen ollessa eräällä kivellä, mutta kuvaa tämä ei ollut ehtinyt siitä saada ennen kuin se oli lennähtänyt erään muurin yli. Kohta jo komppasimme aluetta porukalla mutta lintua ei kuitenkaan löytynyt. Odottelimme alkuperäisellä paikalla reilun vartin mutta koska myös muut alueella olleet linnut olivat siirtyneet muualle, päätimme hajaantua lähimaastoon, sillä lähipelloilla tiesimme kyllä olevan runsaasti ainakin kanarianhemppoja ja varpusia ym. Ehdittyämme jonkin matkan päähän sain taas Richiltä viestin, että lintu oli palannut alkuperäiselle paikalle. Se oli lentänyt jostain juuri minun suunnastani äännellen takaisin ja paikalle päästyämme se oli taas kadonnut muutaman puskan taakse. Pienen odottelun jälkeen hiivin puskien läpi niiden taakse ja löysinkin sirkun erään kiven juurelta hiippailemasta. Vinkkasin muut paikalle, mutta ainoastaan Potu ehti nähdä sirkun nousevan taas yhteen puskaan katveeseen, Ilkan nähtyä vain jonkun linnun lentävän kohta pois puskasta. Onneksi pian Rich vinkkasi, että lintu oli taas aukealla ja vihdoin, kun hieman suhistelin, lintu pomppasi aidalle meitä katselemaan. Rich, joka oli ainoa meistä, jolla oli vielä kameravehkeet mukana, onnistui saada linnusta oikein mukavat kuvat. Me tietysti Potun kanssa tuulettelimme elistä!

Terceiran kautta paluumatkalle

Sitten meidän pitikin jo kiiruhtaa hotellille aamupalalle, jolle olimme luvanneet saapua ennen kymmentä. Alle tuntia myöhemmin olimme kaikki tavarat mukanamme matkalla lentoasemalle. Ilkka tarjoutui kävelemään, kun kaikki eivät mahtuneet kyytiin.

Autovuokraamon väki ilahtui, kun palautimme tällä kertaa auton ihan sovitusti – olin kyllä uhkaillut, että jos meistä ei ala kuulua, kannattaa autoa etsiä saaren korkeimmalta kohdalta, sillä harkitsimme kuuraketilla saaresta poistumista.

Koneemme oli sitten lähes tunnin myöhässä mutta lopulta lähdimme kohti Terceiraa. Heitimme Richille hyvästit, sillä tämä jatkaisi samalla koneella Sao Miguelille. Todennäköisesti törmäisimme kuitenkin vielä seuraavana aamuna Lissabonissa.

Tuntia myöhemmin olimme Terceiralla, jossa laitoimme matkatavaramme säilytyslootiin, otimme mukaamme retkeilyvarustuksen (paitsi Potu, joka unohti kiikarinsa) ja otimme pihalta taksin Cabo da Praiaan. Kiertelimme allasta vajaat pari tuntia ja pääsimme tällä kertaa kuvaamaan rämekurppeloa todella läheltä. Kahlaajat olivat jonkin verran vähentyneet eikä mitään uutta ollut enää altaalle saapunut. Mukavimpia olivat 13 mustapyrstökuiria, 7 valkoperäsirriä, palsasirri, 2 kanadansirriä, 4 kanadantylliä, keltajalkaviklo jne.

Lopulta tarpeeksi kuvailtuamme päätimme lähteä kävellen kohti satamaa. Törmäsimme matkalla kesyyn kivitaskuun ja lokkien seasta löysimme taas nuoren merilokin. Mutta sitten alkoi sataa ja sumukin alkoi levittäytyä merelle. Niinpä kävimme pitämässä sadetta pienessä Snack Barissa ja sateen vihdoin tauottua lähdimme vielä etenemään sataman laitaa. Ilta alkoi kuitenkin jo hämärtyä ja vaikka löysin vielä lokkien seasta yhden aika mielenkiintoisen näköisen 2 kv lokin, ei sitä enää etäisyyden, pimeyden ja taas alkaneen sateen takia voinut kuvitellakaan määrittävänsä. Lopulta stoppasimme pieneen kahvilaan, josta tilasimme hieman evästä ja pyysimme kahvilan emäntää tilaamaan meille taksin.

Ajoimme taksilla lentokentälle, josta lentomme viimein klo 20:30 lähti kohti Lissabonia. Pitkä lento oli ohi hieman etuajassa klo 23:30 paikallista aikaa. Matkatavaramme olimme buukanneet menemään suoraan Helsinkiin, joten pääsimme nopeasti ulos tilaamaan taksia Ilkan etukäteen varaamalle hotellille. Noin varttia myöhemmin parkkeerasimme edullisen Hotel Chilen eteen ja pian olimme huoneessamme. Yhä vain tosi sairas Potu ja Ilkka painuivat heti pehkuihin ja minä päätin käydä hieman hotellin ympäristössä käpöttelemässä. Seutu oli kuitenkin varsin ankeaa, joten pariakymmentä minuuttia myöhemmin olin itsekin kömpimässä nukkumaan.

Kylmään ja ankeaan Suomeen

2.11. Heräsin itse jo klo 6:40 ja pian muutkin ja aika pian olimme tilaamassa taksia lentokentälle. Aseman ruokailualueella tapasimme vielä lyhyesti kentällä yöpyneen Richin, joka oli nyt vuorostaan tulossa sairaaksi. Hänellä oli pian jo kiire lennolleen, mutta me söimme vielä tukevahkon aamiaisen, shoppailimme hieman tuliaisia ja viimein klo 9:25 lähti lentomme kohti Suomea.

Lento oli todella pitkä ja puuduttava, mutta tarjottu ruoka oli hyvää ja ehdimmepä kaikki hieman torkahtaakin. Vihdoin klo 15:55 olimme Helsinki-Vantaalla, jossa matkatavaramme saapuivat pienen odottelun jälkeen ja sitten oli aika heittää Ilkalle hyvästit. Pääsimme Potun kanssa isäni kyydissä Kirkkonummelle, jossa nousimme lähes saman tien autoihimme ja lähdimme kotimatkalle.

Loppusanat

Reissu oli lopulta kaikkinensa ollut erittäin onnistunut. Säät eivät ehkä olleet oikein suosineet, mutta tuskin hyvällä säällä olisimme lintuja nähneetkään näin hyvin. Itse sain jopa 12 WP-pinnaa, Ilkka 10 ja Potu 20. Mikä parasta löysimme aika nipun linnuista itse: Rubiinihippiäinen, 2 amerikanvikloa, 2 amerikansirriä, preeriakahlaaja, 3-4 amerikansipiä, kiipijäkerttuli, heinäturpiaali ja valkokurkkusirkku nyt ainakin olivat ihan meidän porukan itse löytämiä. Hyvän saaliin myötä tuli ehkä ainakin itselle todistettua, ettei Corvolle tai yleensä Azoreille menoon ole sitä yhtä ja oikeaa aikaa mennä, vaan lintuja löytyy kyllä hieman myöhemminkin. Ehkä joskus tulevaisuudessa pitää kokeilla, miten lintuja löytyisi hieman ennen lokakuun alkupuolikasta? Mielestäni havainnot osoittivat myös, ettei Corvo ole se ainoa saari, jolta harvinaisuuksia löytää. Aika hyviä löytöjä sekä bongauksia teimme myös Terceiralla ja Floresilla. Mitä jos näissäkin saarissa olisi joskus hotellit ja majapaikat täynnä orneja? Ehkä ihan kaikkien ei ainakaan heti ensimmäisellä Azorit visiitillään tarvitse tunkea Corvolle – saa niitä pinnoja muiltakin saarilta. Kiitokset reissuseurasta etupäässä tietenkin Ilkalle ja Potulle, Richille ja Leelle, Petrille ja Mikalle sekä tietysti muille reissussa tapaamillemme harrastajille! Ja Azoreille palaan kyllä taas ennen pitkää…

J.A.