Esisanat

Joskus keväällä olin saanut Jouhkin Vesalta puhelun, jossa hän pyyteli minua/meitä reissuun Länsi-Papualle. Alun perin kyseisen reissun oli tarkoitus olla jo kolme vuotta aiemmin mutta se oli koronan takia peruuntunut. Alkuperäisestä ryhmästä oli reissun pariinkin otteeseen siirryttyä pari henkilöä joutunut perumaan osallistumisensa ja niinpä Vesa etsi kuumeisesti uusia lähtijöitä. Lupasin palata asiaan seuraavana päivänä, mutta taisi mennä pari päivää ennen kuin olin saanut Hannalta tiedon, että hänelle reissu ei sopisi ajankohdan takia ja niinpä ilmoittelin Vesalle, että tuskin olisin itsekään mukana reissussa, mutta tarvitsisin vielä vähän harkinta-aikaa. Ehkä viikkoa myöhemmin olin järkeillyt, että tilaisuus oli takuulla ns. once in a lifetime tyylinen ja ilmoitin kuitenkin olevani mukana.

Lauantaina 5.8. käppäilin aamukymmenen aikaan rautatieasemalle ja klo 10:20 hyppäsin junaan. Muutaman tunnin jälkeen vaihdoin Tikkurilassa paikallisjunaan, joka vei minut Helsinki-Vantaan lentoasemalle, jossa olin klo 13:40, tietysti aivan turhan aikaisin. Menin kuitenkin saman tien läpi kaikista passintarkistuksista ja turvatarkastuksista ja lopulta kuluttelin aikaa lähellä lähtöporttia.

Pikkuhiljaa portille saapui muitakin ryhmäämme kuuluvia ja lopulta paikalla olivat kaikki: Reissun ideoija ja ryhmän kasannut Vesa Jouhki, Markku Vesterinen, Jyri Strandberg, Andreas Uppstu, Matias Castrén sekä Mikko Ala-Kojola. Ison osan porukasta tunsin vähän paremmin ennestään, mutta Jyrin olin tavannut vain joitakin kertoja ja Markun kanssa emme ehkä olleet edes tavanneet. Hyvää ystävääni Mikkoa olin itse pyytänyt reissuun. Koska Hanna ei ollut pystynyt lähtemään, oli Vesa ehdottanut, että kysyisin jotain kaveriani. Ja Mikko tuli tietysti mieleen ja olihan loistavaa, että Mikko innostui ja pääsi reissuun!

Matkaan

Lopulta klo 17:10 oli aika nousta Finnairin koneeseen, joka lähti kohti Qataria. Yritin katsella elokuvia, mutta valikoima oli käsittämättömän surkea. Korona taisi näkyä uusien elokuvien laadussa aika pahasti! Lopulta sain hieman nukahdettuakin.

Laskeuduimme hieman ennen keskiyötä Qatariin, jossa jouduimme kuluttamaan aikaa käytännössä koko yön. Niin Matiaksella kuin Markulla oli pääsy loungeen ja he saivat ottaa juuri sen verran seuralaisia, että kaikki pääsimme hieman haukkaamaan jotain ja istuskelemaan. Mutta me saimme olla loungessa vain muutaman tunnin, joten loppuyö meni todella epämukavilla penkeillä torkkumista yrittäen.

Lopulta klo 8:30 lähti Qatar airwaysin lentomme kohti Indonesian Jakartaa. Lento oli puuduttavan pitkä mutta lopulta laskeuduimme Jakartan lentoasemalle, jossa kello oli 21:30 illalla – olimme lentäneet päivän aikana monen aikavyöhykkeen yli.

Passintarkastusten ym. jälkeen löysimme laukkumme ja sitten edessä oli vielä viisumin hakua ja kaiken maailman outoja jonotuksia. Aivan tolkuttoman väsyneinä yritimme saada tolkkua, mitä minkäkin jonon päässä kysyttiin – oudoin oli netin kautta haettava QR-koodi, jota piti sitten näyttää virkailijalle. Kun tästäkin selvittiin löysimme lopulta aulasta intialaisen matkanjärjestäjämme Sujan Chatterjeen.

Pidimme jostain syystä koko ajan kauheaa kiirettä ja siksipä paikallisen rahan nostaminenkin tehtiin lähes lennossa. Ja vaikka rahaa nostettiin miljoonia, nostin sitä ainakin itse liian vähän. Ja eipä siten ollut kauhea ihme, että ulos lopulta päästyämme ja paikalliskontaktimme ja autokuskimme löydettyämme ja tavaroita autoihin lastattuamme huomasin, että kevyt matkakassini, johon olin tunkenut mm. tyynyn, liivin, hattuni, lintukirjani sekä kansion kaikkine papereineni, oli kadonnut! Olin joko unohtanut sen rahan noston yhteydessä automaateille tai sitten joku oli napannut sen minulta vauhdissa? Singahdin saman tien kassia etsimään, mutta eipä sitä tietenkään löytynyt. Vaikka rahallistakin menetystä oli tietysti tullut, niin eniten harmitti se, että olin tehnyt aivan järjettömän työn merkitsemällä lintukirjaani sekä pariinkin eri lajilistaan erilaisia tietoja linnuista, niiden elinympäristöistä, äänistä ja todennäköisimmistä havaintopaikoista – tämä työ oli nyt mennyt hukkaan. Onneksi en kuitenkaan ollut juuri tällä hetkellä pitänyt kassissa passiani.

Pian kuitenkin ajelimme hotellille, jossa saimme huoneemme, kaivoimme pakolliset retkivarusteet esiin ja aika pian olimme valmiit nukkumaan.

Jakartanlahdella

7.8. hyvän aamupalan jälkeen olimme valmiit maastoon ja pian pihassa oli autot meitä noutamassa. Kohta ajoimme yllättävän vehreässä ja miellyttävän näköisessä maisemassa kohti Jakartanlahtea.

Ensimmäisiksi havainnoiksi näimme aikalailla tavallisia kaupunkilajeja mutta jokirantaan päästyämme näimme muutamia käärmekauloja, jaavanmainoja ym. Kohta nousimme veneeseen ja lähdimme ajamaan jokea pitkin Muare Angkelle.

Meillä oli oppaana Vesaa aiemmin Jaavalla opastanut nuori Kalev. Vesa oli ollut samaisella jokiretkelläkin aiemmin. Haikaroita (yö-, jaavanriisi-, idänlehmä-, kyyry-, silkki-, jalo-, harmaa- ja rusko-) oli mukavasti kuvattavanakin ja kohta näkyivät ensimmäiset jaavaniibishaikaratkin.

Pääsimme kuvailemaan myös laivanraadoilla pesineitä suomutaveja (gibberifrons). Valkoposkitiiroja oli runsaasti ja kuvat saatiin myös ojasuokanasta ja malesiankeijumalurista. Kuulimme myös useamman papyruskerttusen. Elikseksi napsahtivat sundanpriinia, pitkäjalka (leucocephalus) sekä sulttaanikana (indicus).

Jaavanmakakeja näkyi rannan puissa ja laitureilla ja juovavaraaneja päivysti rannalla. Punakaulakyyhkyjä sekä punarintakaijoja näkyi puiden latvoissa ja lopulta löysimme kukaalinkin, jonka toivottiin olevan jaavankukaali mutta se näytti kyllä lähinnä tavalliselta aasiankukaalilta.

Lopulta pääsimme merelle ja kauan ei tarvinnut seilata, kun löysimme ensimmäisen joulusaarenfregattilinnun, jota pääsimme myös kuvaamaan upeasti. Myös pari valkomerikotkaa poseerasi komeasti ja 40 pronssi-iibiksen parvi lensi ylitsemme. Ihmeeksemme merellä oli muuten todella hiljaista ja toivomiamme tiiroja saati enempää fregattilintuja ei meinannut löytyä.

Mustamerimetsoja riitti ja töyhtötiirojakin näkyi jonkin verran tolpilla istuskelemassa ja lukuisten valkoposkitiirojen seasta onnistuimme löytämään yhden valkosiipitiiran ja myös pikkutiira nähtiin lentämässä ohitsemme.

Palattuamme taas rannan tuntumaan, löysimme yhden jaavantyllin ja jokivarressa kuvasimme taas lisää haikaroita ja näimmepä ylitsemme lentäneitä valkohuppu- ja kastanjamanikkeja (ferruginosa) sekä kirjolivertäjän, aasiankirjotikkoja (analis) sekä ruskolakkitikkoja (moluccensis).

Laituriin palattuamme hyppäsimme taas autoihin ja jatkoimme pikkumatkan Taman Wisata Alam Kapukin mangrovella sijainneeseen puistoon, jossa kuljimme noin tunnin verran havaiten joitakin harmaavihermesikoita, joria, jaavanmanikkeja, tulikukastajia, mustavyöviuhkoja sekä jaavansinikalastajan. Pienen kävelyn jälkeen näimme vielä muutaman jaavanturturikyyhkyn (bitorquata).

Päivä alkoi lämmetä aika kuumaksi ja oppaallamme oli myös muita menoja, joten palailimme hotellille ottamaan iisisti ja lopulta oli aika palata taas lentoasemalle. Parin tunnin odotuksen jälkeen lähti klo 21:00 seuraava pitkä lentomme kohti Länsi-Papuan Biakia.

Biak

8.8. Nukuin tosi hyvin lennolla mutta kesken lennon oli välilasku Sulawesin Kendarissa, jossa jouduimme nousemaan koneesta ja odottamaan jonkin aikaa, ennen kuin pääsimme taas koneeseen jatkamaan matkaa. Ja aamu oli sarastamassa, kun laskeuduimme klo 7:00 Biakiin Frans Kaisiepon lentokentälle.

Kentällä matkatavaroita odottaessamme törmäsimme paikalliseen avustajaan, Sujanin vanhaan tuttuun. Ja niinhän siinä kävi, että lopulta kaikki muut olivat kadonneet koko asemalta, kun itse vielä odottelin omaa laukkuani saapuvaksi. Kävin jo aika kuumana, kunnes lopulta selvisi, että laukkuni oli jo viety hotellille kuskiemme toimesta minulle siitä mitään kertomatta. Sitä en vieläkään tiedä, miten he olivat laukkuni tunnistaneet…

Mutta lopulta pääsin itsekin kävelemään pikkumatkan majapaikallemme, jonne muut olivat menneet autoilla jo paljon aikaisemmin. Nautimme pikaisen aamiaisen ja kohta olimme valmiita lähtemään maastoon. Oli jo aikakin olla niin sanotusti perillä ja päästä maastoon!

Meillä oli taas apuna kolme autonkuljettajaa sekä paikallisopaskin mutta ainakin itselläni meni jonkin aikaa selvittää kuka ujoista tai muuten vain mitään kontaktia meihin ottamattomista paikallisista oli opas. Onneksi Sujan oli Länsi-Papualla jo 15:sta kertaa ja olimme tietysti itsekin lajistoa opetelleet, joten Papuan lajilistamme alkoi pikkuhiljaa saada täytettä.

Ensimmäiset tunnistetut lajit olivat varsin tavallisia eli pikkuvarpunen, nokipääbulbuli, tyynenmerenpääsky, kesy- ja aasianturturikyyhky mutta, kun aloimme päästä pois kylältä, alkoi näkyä muitakin lintuja, joista toki vauhdissa valtaosa jäi vielä tunnistamatta. Kuitenkin mm. valkokulmaviuhko, loistosalangaani (esculenta) sekä alankosalangaani määrittyivät.

Pienen ajon jälkeen jalkauduimme pienen tien varteen, josta jatkoimme kävellen pusikkoista metsätietä. Papuankukastaja, mustamedestäjä, papuanhuiluvaris, pensaskäki, papuanharakkakyyhky, punakurkkukyyhky ja ensimmäiset Biakin endeemit mustakyhmykyyhky (geelvinkiana) sekä keltakupukyyhky (speciosus) saatiin plakkariin.

Muutamia minulle ennestään Balilta tai muualta Aasiasta tuttuja lajejakin havaittiin. Tällaisia olivat pyhimyskalastaja, aasiansininärhi ja oliivimedestäjä. Valtaosa lajeista oli kuitenkin uusia ja elistykitys jatkui kuulluilla huppupitoilla ja paremmin näkyivät mm. australianmehiläissyöjät sekä viher- ja biakinkottaraiset. Lisäksi eritasoisia vilahduksia nähtiin mm. naurulivertäjästä (leucoptera), avoparikaijasta (polychloros) ja kobolttimonarkista.

Atrapinsoitto tuotti upean biakinparatiisikalastajan. Kalastaja ei kuitenkaan suostunut näyttäytymään kuin aivan vilauksilta sen lennettyä pariin otteeseen aivan käsittämättömän kovaa ylitsemme . Samaisia kalastajia havaittiin lopulta useita mutta kuvattavaksi ne eivät kerta kaikkiaan suostuneet.

Kävelimme tien päähän ja seisoskelimme aika pitkään aukealla oppaidemme huudattaessa erilaisia atrappeja, joiden kohteista meillä ei ollut aavistustakaan. Lopulta atrapit kuitenkin toimivat, kun kuulin juuri soitetunlaista ääntä takaamme ja puskista löytyi vilahtelemasta pieni parvi biakinrillejä.

Päivä alkoi lämmetä kuumaksi, joten ajelimme takaisin majapaikallemme nähden matkalla taivaalla lentäneen kultatöyhtökakadun. Kämpillä simahdimme parin tunnin unille, sillä nukkuminen oli jäänyt todella vähiin matkustusvuorokausien aikana. Herättyämme kävelimme Mikon kanssa hieman majapaikkamme pihassa ja olimmepahan upeassa mestassa! Kuvasimme pihassa kesyhköä valkokulmaviuhkoa sekä pyhimyskalastajaa mutta kohta palasimme ilmastoituun huoneeseemme rentoutumaan.

Iltapäivällä suuntasimme retkelle hieman metsäisempään kohteeseen. Uusia lajeja olivat mm. ruusukäkikyyhky (amboinensis), paljettidrongo, mangrovemonarkki, keltamustamonarkki, joka poseerasi reissun ekoihin kunnon kuviinkin, biakinkukaali, joita vain kuultiin, töyhtöhaukka, isopuukiitäjä, sinilakkikaijanen, luri, papuansinimaluri, mustasiipiluri, sateenkaariluri (rosenbergii), pensaskeijumaluri (hypoxantha) sekä kaitanokkakäpinkäinen (meyerii). Myös aamulta tuttuja lajeja päästiin näkemään ja kuulemaan hieman paremmin mutta edelleen hyvät kuvat jäivät todella vähiin.

Illan hämärryttyä jatkoimme vielä hoitamaan atrapin avulla ääneen biakinpöllösen, joka löytyi puun latvasta ja taskulampun valokeilassa saimme siitä otettua hyvät kuvatkin. Pöllö jätettiin tietysti pian rauhaan ja se jäi samalle oksalle huutelemaan. Samaan paikkaan saimme atrapilla kuulumaan myös papuanpöllökehrääjän ja kuuluipa toinen pöllönenkin vähän kauempaa, mutta kohta oli lähdettävä majapaikallemme nukkumaan.

9.8. heräsimme aikaisin ja lähdimme jo pimeässä liikenteeseen. Lopulta kun pääsimme lintupaikalle aloimmekin siellä sitten maastoaamupalalle. Tämä ei ehkä ollut se järkevin ratkaisu, sillä lopulta kun pääsimme kävelemään pikkutietä pitkin, oli aamu jo valkenemassa. Siksipä ei ollut kauhean yllättävää, että kohdelajiamme supiorinisojalkaa ei näkynyt eikä kuulunut.

Elikseksi hoitui sentään punanaamiokaija, harmaavyöviuhko ja biakinmonarkki ja jokunen pitkäpyrstökehrääjäkin havaittiin. Kuvia tuli todella vähän, mukavimmat kuvat sain mustasiipilurista. Siirryttyämme taas kerran ja oppaamme johdolla porukkamme taas lähdettyä aivan saman tien kiiruhtamaan yhtä polkua pitkin, pölähti ensimmäisten edestä lentoon supiorinisojalka! Itse olin aivan jonon hännillä ja missasin tilanteen, mutta onneksi lintu äänteli kohta pariin otteeseen ja elis sentään hoitui. Soittelimme linnulle atrappia vielä pitkään mutta vain kerran se enää äännähti, niinpä näköhavainto tästä lajista jäi minulta saamatta.

Aamuretkellä löytyi vielä laulava papuanuunilintu (misorensis) ja kun vihdoin olimme hieman päässeet juttuun oppaamme Ekon kanssa, hän alkoi ymmärtää, että meille todellakin äänihavaintokin oli tyhjää parempi havainto. Niinpä aloimme edes yrittää vaikeasti nähtävän molukkienviheltäjän (melanorhyncha) löytämistä ja lopulta yritys myös palkittiin ja pääsimme kuuntelemaan tämän vähälukuisen endeemin viheltelyä.

Päivällä koomasimme taas huoneessamme univelkoja takaisin perien ja iltapäivällä suuntasimme pitemmän ajomatkan saaren kaakkoisnurkkaan tsunamin aikanaan runtelemalle mangrovelle. Kävelimme mangroven reunaa ja heti alkoi löytyä pyhimyskalastajaa, valkopääkalastajaa ja siellä täällä lennelleitä australiankeisarikyyhkyjä (spilorrhoa). Pienen haeskelun jälkeen löysimme joitakin täpläviheltäjäsorsia sekä näimme muutaman ylitsemme lentäneen upean jättikäen sekä räpäyttäjävariksen.

Keisarikyyhkyjä ja australianmehiläissyöjiä näkyi lopulta todella paljon ja mukavaa oli nähdä myös bramiinihaukka sekä sääksi, jonka itäinen alalaji jossain vaiheessa oli oma lajinsakin. Kahlaajiakin näimme; liroja, pikkukuoveja, valkoviklon, pari taigavikloa sekä kovimpana pari punajalkavikloa, joista ei pahemmin ole havaintoja Papualta.

Illan jo hämärtäessä staijailimme mangroven ylle haikaroiden toivossa ja useiden jalo- ja silkkihaikaroiden jälkeen Mikko löysi kaukana aukean takana lentäneen suuren harmaan haikaran, jonka vain minä onnistuin löytämään ennen kuin se laskeutui kauas mangroven perälle suureen puuhun tai sen taakse – lintu oli paksunokkahaikara!

Aivan pimeässä alkoi ylitsemme lentää australianyöhaikaroita pikkuparvissa mutta lopulta alkoi olla turhan pimeää, joten lähdimme palailemaan majapaikallemme.

Illalla söimme taas hyvin paikallisessa ravintolassa, jossa tarjolla oli kalaa ja muita mereneläviä, nuudelia, riisiä ja tällä kertaa halukkaille jopa olutta. Ihmeeksemme olutta tuntui saavan ravintoloista helpommin kuin coca-colaa – pepsiä ei koko reissussa näkynyt missään kertaakaan.

Illalla osa jaksoi vielä mennä altaalle uimaan ja iltahuutokin oli pidettävä. ”Onneksi” lajimäärät olivat pieniä ja iltahuuto oli nopeasti ohi ja pääsimme nukkumaan.

Sentani

10.8. olimme pakanneet tavaramme jo valmiiksi ja aamuvarhain suuntasimme lentoasemalle ja pian lähti lentomme kohti Jayapuraa.

Laskeuduimme Bandar Udara Sentanin lentokentälle ja aika pian olimme saaneet tavaramme pakattua autoihin ja lähdimme liikenteeseen. Pienen ajon jälkeen kurvasimme Sentanin nurmialueille, jossa heti stopattuamme huomasimme taivaalla kaarrelleen uudenguineanpikkukotkan.

Kohta löysimme myös kypäräapotteja (novaeguineae) ja australianpääskyjä sekä näimme lyhyesti suoviiriäisen lennossa. Sitten aukean perällä näkyi siperiansuohaukka (spilothorax) kaartelemassa ennen kuin pari viheltäjähaukkaa lensi aika hienosti ylitsemme. Niin kultapääherttuja kuin safiirimehiläissyöjiä nähtiin muutamia kymmeniä.

Jatkettuamme tien varressa kävelyä, löysimme mustamalurin sekä useammankin kauniin punatuliperän. Sekä varis- että fasaanikukaaleja (phasianus) kuului ja sitten näkyi lennosta edellistä viiriäistä pienempi idänsiniviiriäinen.

Kultavatsalavastaja laskeutui erääseen puuhun ja tien yli juoksi itkuluhtakana, jonka vain pari meistä ehti nähdä. Kun lisäksi näimme vielä niin isonokka- kuin mustahuppumanikkeja ja kuulimme vyötiheikköviuhkon sekä papuanvariskäen, saatoimme tyytyväisinä lähteä jatkamaan kohti Nimbokrangia.

Nimbokrang

Puolentoista tunnin ajon päästä pääsimme lopulta majapaikkallemme Jamal’s homestaylle. Majoittauduttuamme parihuoneisiimme vietimme hieman siestaa ja kävimme sitten Mikon, Andreaksen ja Jyrin kanssa lyhyellä kävelyllä kylällä mutta uskomattoman paahtavassa kelissä ainoa mainittavampi havainto oli punakanahaukka.

Iltapäivällä suuntasimme niin kutsutulle KM9 näköalapaikalle. Meillä oli taas paikallisopaskin mukana, mutta olipahan taas erikoinen kaveri. Hän seisoskeli lähes koko ajan aika paljon meistä erillään eikä ottanut meihin juuri mitään kontaktia. Kun häntä muutamaan otteeseen käytiin vähän ”herättelemässä”, valpastui hän hieman ja tunnisti kyllä hyvin kysymämme linnut mutta kohta hän taas vajosi muihin maailmoihin.

Havaintoja kertyi mm. oranssivatsakyyhkyistä, kelo- ja vyökeisarikyyhkyistä, papuankukaalista, naurulivertäjistä (atrovirens), rusko-, harmaakurkku- ja isonokkamesikoista, kultanaamamainoista, rusko- ja sateenkaarilureista (haematodus), papuankukaaleista, harmaalintuhaukasta, rusokainalokäpinkäisestä, papuankookaburrasta, papuankiitäjistä, pikkurastasviheltäjästä (obscura) ja useammista jo tutuksi tulleista lajeista.

Illan hämärtäessä siirryimme vielä KM8-paikkeilla olleelle aukiolle, jolle kuskimme kantoivat meille tuolit, joilla istua ja odotella. Koukkunokkakalastaja äänteli ja löytyi minulla ja Andreaksella mukana olleilla lämpökameroilla puun oksalta, joista se kuitenkin pian lennähti kauemmas metsään. Sitten vain istuskelimme ja odottelimme vastausta oppaamme soittamaan atrappiin ja aika pian vastaus kuuluikin ja papuankehrääjä saapui lentelemään yläpuolellemme. Pilkkopimeässä kuvaaminen oli lähes mahdotonta mutta parissa kuvassa linnusta näkyi jopa tuntomerkkejä.

Teimme vielä lyhyen kävelyn syvemmälle metsään, jossa alkoi pian kuulua marmoripöllökehrääjän ääntä. Lintu löytyi puun latvasta mutta se oli niin pahasti lehtien takana, että kuvat jäivät vaatimattomiksi. Iltaretki oli ollut onnistunut ja onneksi oppaamme Kolik oli alkanut hieman skarpata kunnon target-lajien ollessa kyseessä.

11.8. aamu alkoi aikaisin ja pian kävelimme Korea Swampin metsään pimeää polkua pitkin ja lopulta pääsimme perille. Taas meille oli kannettu tuolit, joille istahdimme odottamaan aamun valkenemista. Oli vielä varsin hämärää ja olimme kuulleet vain papuanpöllökehrääjien ääntelyä, kun odottamamme lintu saapui edessämme olleen katkenneen puunrungon nokkaan – se oli yksi haavelejaistani, jouhiparatiisilintu!

Jouhiparatiisilintu kieppui ja kääntyili tolpan nokassa ja lennähti välillä pois mutta palasi kohta taas takaisin. Pikkuhiljaa valoa alkoi olla sen verran, että jotain kuviakin saatiin aikaiseksi, mutta lintu oli aika korkealla, joten ei kuvista mitään priimaa tullut.

Kun ensimmäinen paratiisilintumme taas kerran poistui, viittoili Kolik meidät luokseen ja puiden latvustoista löysimme helmihedelmäkyyhkyn sekä viheltäjämanukin (ater). Kohta kuulimme myös kirjokäyränokan, joka kävi lyhyesti näytilläkin, mutta kuvaamaan emme sitä päässeet (kuin yhden tosi surkean kuvan verran).

Kuulimme myös rubiinijousipyrstön, harmaavyöviuhkon (rufiventris) ja mustahuiluvariksen ennen kuin palasimme tielle, jonka vartta kävelimme vielä jonkin aikaa edes takaisin havaiten tuhka- ja mustakäpinkäisiä, kauniin alankokirjomonarkin, uudenguineanmonarkin, pensaskeijumalurin (magnirostris), tumma-apotin, metsämanikkeja, yli lentäneen irianinviikunakaijan sekä huippuna aika kaukaisessa puussa olleita palmukakaduja! Näistä toinen avustajamme, entinen metsästäjä Mr Dante innostui silminnähden – ja olivathan ne hienoja!

Näimme myös lisää viheltäjämanukkeja (ater), valtavan sundansarvinokan hienon ylilennon, lureja sekä toisen kirjokäyränokan mutta aika kaukaa ja lyhyesti.

Seuraavaksi jatkoimme eräälle puistomaiselle piha-alueelle, jossa odottelimme ison puun alla keltapääkaijasia saapuviksi kiipeilemään puun rungoille, mutta kun niitä ei millään meinannut löytyä, kävimme aivan vieressä kuvaamassa hauskan näköisiä papuanpöllökehrääjiä – emoa poikasensa kanssa. Pääsimme myös kuvaamaan keltanokkakalastajaa, joka suunnitteli pesimistä isossa ampiaispesässä ja huusi koko ajan aktiivisesti.

Kiertelimme puistossa tovin ja lopulta kuulimme useita keltapääkaijasia ja näimmekin muutaman vilaukselta lennossa mutta kunnolla emme niitä päässeet näkemään saati kuvaamaan lainkaan.

Iltapäivällä vietimme aikaa parissakin kojussa, mutta eivät suostuneet sinipenkojat saati pitat saapumaan kuvattaviksi. Illalla suuntasimme vielä läheisille riisipelloille mutta saavuimme paikalle turhan myöhään ja havainnot jäivät sielläkin aika vähiin. Moneen eri tapaan äänteleviä papuanhuiluvariksia kuultiin ja Sujan kutsuikin leikkisästi lintua nimellä ”5 dollar bird”. Hän sanoi, että oppaalle pitäisi maksaa 5 dollaria joka kerta, kun kysyy mikä tuo on ja kyseessä on papuanhuiluvaris. Ainakin eräs ryhmäläisistämme olisi köyhtynyt aika paljon.

12.8.suuntasimme taas anivarhain metsäpolkua kulkemaan ja pitkän kävelyn päätteeksi saavuimme jo pimeässä kojulle kuluttamaan aikaa. Kävellessä olimme kuulleet vuoritalekanan ja kojuun kuulimme papuanisojalan sekä papuanpittoja mutta eipä suostunut odottamamme hapsuviuhkasiipi tulemaan näytille – kuului sentään muutamaan otteeseen.

Luovutettuamme jatkoimme taas metsässä kävelyä ja kohta pääsimme näkemään jo aiemmin kuulemamme prinsessaparatiisilinnut. Ei niitäkään oikein kuvaamaan päästy, sillä ne olivat aika kaukana ja todella korkealla – ja valtaosan ajasta piilossa puun tiheässä latvustossa.

Jatkoimme taas kävelyä ja päädyimme tuijottamaan puuta, josta kohta löytyikin liikettä. Latvustossa touhusi aivan käsittämättömän upea rubiinijousipyrstö! Tämäkin unelmalaji oli aika kaukana ja pimeässä latvustossa mutta kun tarpeeksi oli yritystä ja otti tolkuttoman määrän kuvia, saattoi muutamaan napsuun olla jopa hieman tyytyväinen – ainakin olosuhteisiin nähden.

Muutenkin metsästä kertyi havaintoja todella mukavasti, etenkin kun Kolik oli valpastunut ihan omatoimisesti kertomaan meille ääniäkin. Koru-, diadeemi- ja pikkuhedelmäkyyhky, valkokruunukäki, melanesianpikkukalastaja (solitarius), kaljunaama- ja viikunakaija, papuanpenkoja, pitkänokka- ja viirupäämesikko, papuankäkikyyhky, kultakäpinkäinen, isoviheltäjä, parvipitohui (kirhocephalus), nokitiheikköviuhko, punaselkäviuhko, mustavalkomonarkki, mustamarjastaja ja oliivikerttusieppo saatiin kirjata haviksiimme,

Iltapäivällä suuntasimme taas Korean Swamp metsään siltojen tienoille käppäilemään tietä pitkin. Jostain syystä emme saaneet Kolikia mukaamme mutta Mr. Dante tuli mukaamme. Hän oli jonkinlainen kyläpäällikkö ja entinen metsästäjä, joka nykyisin kulki metsissä etsimässä vaikeimpia target-lajeja macheten kanssa itselleen polkuja raivaten. Hän oli parilla aikaisemmallakin retkellä ollut mukana, mutta aina hävinnyt jonnekin metsään kaiketi hakemaan jotain erittäin vaikeaa lajia, jota ei kuitenkaan ollut löytynyt. Yksi tärkeimmistä kohdelajeista paikalla on ollut idänkruunukyyhky, mutta Dante oli sitäkin nyt jo hakenut ja hän piti lajia nykyisin käytännössä mahdottomana löytää.

Havaintoja kertyi taas ja lajilista karttui loistohedelmäkyyhkyllä, lyhytpyrstömanukilla, rilli- sekä harmaarintamesikolla. Myös pari jouhiparatiisilintua, koiras ja naaras, näyttäytyi aika kaukana metsän reunassa, mutta kuvia ei saatu taaskaan kerta kaikkiaan mistään..

13.8. aloitimme aamulla pitkällä kävelyllä irianinviikunakaijojen pesäpuulle. Laji oli jäänyt parilta meistä aiemmin näkemättä, joten paikalle oli mentävä. Kävely oli taas pitkä mutta matkalla havaittiin mukavia lajeja, kuten papuannaukuja (geislerorum), pikkukorpraalisieppo, papuanvaris, kaitanokkakäpinkäinen (tenuirostre), mustakruunukäki, sekä täpläsiipimonarkki.

Lopulta pääsimme suuren puun alle taas toijottamaan suoraan ylöspäin. Latvustossa liikkuikin irianinviikunakaijoja enimmillään kuusi lintua ja siinä kävi myös muita ennestään tuttuja lintuja kuten bramiinihaukka.

Puulta lähdettyämme tuotti kävely metsäpoluilla tietysti runsaasti havaintoja jo aiemmin havaitsemistamme lajeista. Lopulta olimme taas pittakojulla, jossa odotus tällä kertaa palkittiin mutta vain puolittain – tai oikeastaan vähän alle, sillä näytille tuli huppupitta, josta saatiin oikein mukavia kuvia, mutta toiveissa myös ollut ja kuitenkin se parempi laji eli papuanpitta ei suostunut tulemaan esiin, vaikka ääntelikin aktiivisesti lähistöllä. Mutta oli upeaa päästä kuvaamaan huppupittaa hyvästä kojusta.

Seuraavaksi jatkoimme ehdottomasti parhaiten toteutetulle kuvauspaikalle, jossa oli kunnon aukea hyvällä taustalla ja keskellä aukeaa vaakaoksa, jolle oppaamme alkoivat ripustella kastemadon näköisiä lieroja. Sitten vain atrappi soimaan ja odottelemaan.

Jonkin ajan kuluttua alkoi lähimetsästä kuulua vastausta atrapille ja sitten oksistoon pyrähti käsittämättömän kaunis molukkienparatiisikalastaja. Kohta se lennähti oksalle ja alkoi popsia matoja. Pari matoa syötyään se pomppasi vielä maahan, josta se nappasi yhden maahan pudonneen madon, ennen kuin lensi takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Vihdoin oli parikin kuvausprojektia onnistunut!

Päivän lämmettyä jatkoimme vielä näköalapaikalle staijaamaan. Sujan hieman naureskeli aikeillemme nähdä petolintuja, hänen mukaansa kun paikalliset petolinnut pysyttelivät metsissä. No eipä hän kauan naureskellut, kun muiden istuskellessa varjossa näimme Jyrin kanssa lyhyesti papuanharpyijan, jonka perään vain Mikko ehti juosta nähdäkseen sen kuitenkin vain suoraan takaa päin katoavan metsän siimekseen. Ja kohta perään taivaalta löytyi parikin kappaletta ampiaishaukkoja, muutama viheltäjähaukka sekä punakanahaukka – eli kyllä petoja näki täälläkin, kun edes vähän yritti.

Iltapäiväretkemme suuntasi kylän lähistölle, jossa käppäilimme tien varressa lähimetsiin kuikuillen. Havainnot jäivät todella vähiin, mutta sentään mustakruunukäki sekä pari papuankäpinkäistä havaittiin.

Jostain syystä lähdimme tästä paikasta aika aikaisin pois ja yllättäen suuntasimme kämpillemme, josta kävelimme aivan vieressä sijainneelle sillalle. Paikka tuntui niin kälyiseltä, että päätimme vielä palata takaisin edelliseen paikkaan, mutta ilta alkoi olla jo liian pitkällä. Atrapin soitto tuotti sentään ääntelevän ruosteperähuitin, joka oli sama laji, jota olisimme yrittäneet sillaltakin.

Illalla saimme kuulla huonoja uutisia: Seuraavan aamun lentomme oli peruttu. Lento olisi ainakin toivottavasti vuorokautta myöhemmin. Meidän piti näin jäädä Nimbokrangiin vielä yhdeksi lisäpäiväksi.

14.8. aamu aloitettiin sitten taas Korean Swampin metsästä. Oppaanamme oli nyt vain Mr. Dante, joka ei puhunut käytännössä lainkaan englantia mutta oli kyllä muuten ehdottomasti hauskin persoona paikallisista, joita meillä oli ollut apuna. Toki pian hän taas katosi pitkäksi ajaksi metsään hakemaan jotain. Niinpä retkeilimme tien vartta keskenämme ja hyvää kertausta saatiin monien jo tuttujen lajien osalta. Ainoaksi elikseksi löytyi matkijamesikko. Kirjokäyränokasta saatiin nyt sentään jonkinlaiset kuvat mutta kaukaa.

Aamun lämmettyä emme oikein muuta keksineet kuin mennä taas samaan pihapuistoon, jossa ainakin oli helppo retkeillä. Papuallahan retkeilyä vaikeuttaa huomattavasti se, että kaikki maat ovat yksityisessä omistuksessa ja joka paikkaan täytyy aina olla lupa – tai sitten pitää olla valmis lahjomaan jonnekin päästäkeen tai tyytymään siihen, että jonnekin ei pääse vaikka mitä tekisi.

Papuanpöllökehrääjä oli yhä pesällään ja nyt keltapääkaijasia tuntui lentävän siellä sun täällä mutta vieläkään emme päässeet näkemään niitä paikallaan. Lopulta päätimme lähteä takaisin kämpille hieman huilaamaan.

Iltapäivällä suuntasimme taas kerran näköalapaikalle, kun emme oikein muutakaan keksineet. Näimme taas runsaasti tuttuja lajeja, joista näköelis tuli papuanvariksesta. Osan aiemmin nuijaamia ruskolureja ei valitettavasti näkynyt vaikka kaikki kaukanakin lentäneet papukaijat kuvattiin.

Illan hämärtyessä kuulin kaukaisuudesta kumean ja soivan kuu –äänen, jonka mielestäni tunnistin. Tämä oli yksi ainoista äänistä, jonka olin jo Suomessa suorittamallani kaikkien potentiaalsten reissulajien kertakuuntelulla todennut osaavani. Menin heti kysymään mukanamme taas olleelta Kolikilta, olisiko ääntelijä papuanharpyija. Sain kuitenkin osakseni lähinnä naureskelua ja lintu todettiin mukamas joksikin keisarikyyhkyksi. En oikein sulattanut määritystä, sillä ääni kuului selvästi aivan tolkuttoman kaukaa ja se kuului aina kertaalleen lähes tarkalleen 30 sekunnin välein, mikä ei sopinut mielestäni kyyhkylle. Kysyin äänestä myös Sujanilta sekä myöskin paikalle saapuneen toisen linturyhmän oppaalta, mutta sain taas osakseni vain naureskelua. En kuitenkaan luovuttanut ja otin linnusta pitkiä pätkiä äänityksiä ja noin kymmenen minuuttia myöhemmin minua jo ärsytti sen verran, että menin vielä kertaalleen pyytämään Kolikia kuuntelemaan lintua huolellisemmin – aikaisemmin hän ei ollut mielestäni lainkaan ottanut minua tosissaan. Nyt hän kuunteli ääntä useamman toiston ja oli kiva katsoa, kuinka hänen ilmeensä muuttui ja lopulta hän totesi: ”It is a Harpy – I was wrong”. Perään hän vielä kertoi, että oli juuri linnun äänen suunnassa eli KM 7 paikkeilta metsään lähtevän polun varressa useammankin kerran kuullut papuanharpyijan ääntä nähnytkin pariskunnan. Hän ei ilmeisesti ollut hoksannut, että ääni voisi kantaa tänne saakka?

Taas Sentania

15.8. lähdimme ajamaan kohti Jayapuran lentokenttää aikaisin, jotta ehtisimme taas retkeillä Sentanin nurmialueilla. Heti paikalle päästyämme näimme lentävän mustapikkuhaikaran. Käppäily tien varressa tuotti vielä useita ruskorintamanikkeja sekä tietysti samoja jo tulomatkalla nähtyjä lajeja. Joistain lajeista saatiin nyt kuviakin, etenkin neljän jättikäen ylilento oli vaikuttava! Kun vielä löysin todella kaukaa taivaalta australiankäärmekaulan, voi aamun katsoa olleen varsin onnistunut.

Ja taas matkantekoa

Pian oli aika jatkaa lentoasemalle, josta lentomme lähti kohti Manokwaria. Bandar Udara Rendanin lentoasemalla meitä oltiin taas vastassa ja nyt nousimme isoihin maastoautoihin ja ensimmäiseksi otimme suunnan kohti keskustan kauppakeskusta.

Söimme aika tuliset riisipöperöt ja sitten meidän piti shoppailla seuraavien päivien eväät mukaamme. Kaupassa vierähtikin melkoisesti aikaa mutta lopulta kaikki oli pakattu autojemme lavalle ja pääsimme vihdoin matkaan kohti Arfakvuoria.

Heti alkumatkasta jouduimme ongelmiin, kun poliisi pysäytti meidät ja ensimmäisessä autossa olleilta pyydettiin passeja nähtäväksi. Ja tietysti Andreaksella oli passi matkalaukussa ja matkalaukku oli kolmannen auton lavalla, joka oli kadonnut. Tässä autossa oli jotain epäselvyyksiä joidenkin muiden papereiden kanssa ja kuski oli huomannut poliisit ajoissa ja lähtenyt kiertoreiteille.

Lopulta poliiseista selvittiin, kun heidän kanssa oli otettu selfieitä ja muutenkin nauratettu heitä tarpeeksi. Seuraavaksi matkantekomme tyssäsi karnevaaleihin, jossa oli vuorossa ilmeisesti koululuokkien ryhmätanssikilpailut, jossa lapset etenivät kulkueessa omina ryhminään tanssien. Saimme suut jonkinlaisen huumekasvin pureskelusta punaisina huutaneilta naisilta enemmän huomiota kuin kaikkensa likoon laittaneet lapset, mutta lopulta pääsimme kiertämään karkelot ja jatkamaan matkaa.

Arfakvuorilla

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun olimme nousseet korkealle vuorille ja asfalttitie lopulta päättyi ja sitten kurvasimme surkeakuntoiselle todella jyrkälle Syoubrin kylätielle, jonka päässä oli majapaikkamme Syoubri Guest house.

Koska valoa oli vielä hieman, kävelimme aivan pihapiirissä tovin, mutta havaintoja ei juuri tullut. Niinpä saatoimme suunnata illalliselle. Sitten majoituimme kahteen mökkiin ja omassa mökissämme saimme Sujanin, Matiaksen ja Mikon kanssa kaikki omat huoneet. Lisäksi kämpässämme oli tilava olohuone, jossa oli hyvä pitää iltahuutoja.

Kuistimme kaiteella oli aivan järisyttävän upea koppakuoriainen, jota kaikki innostuivat kuvaamaan.Iltahämärissä kuuntelimme vielä pihaan kuulunutta nokihaukkapöllöä ja kun muut olivat jo lähteneet yöpuulle, kuulimme Mikon kanssa pariin otteeseen sinettikehrääjänkin.

16.8. herätys oli aikaisin ja pikaisen aamupalan jälkeen olimme pimeässä lähdössä maastoon oppaamme Chetin johdolla. Jo pihapiirissä Chet osoitti olevansa paras, tai ainakin aktiivisin opas tähän asti, kun hän heti nappasi meille äänessä olleen nokipöllön.

Ajelimme pikkumatkan päähän ja sitten kävelimme pimeässä metsässä taas kauheaa vauhtia edenneen Chetin perässä könyten kojulle, jonne istuuduimme odottamaan.

Olimme jo kävellessä kuulleet todella upean kuuloisen smaragdinaukujan (arfakianus) ja nyt toinen naukui kojun lähistöllä. Kojun edessä oli tarjolla suuri hedelmä ja toiveenamme oli tietysti, että kohdelajimme saapuisi hedelmää pupeltamaan mutta myös se, että paikalla kävisi muitakin lintuja.

Aika pitkään saimme odotella, ennen kuin ensimmäinen lintu saapui mutta onneksi se oli kohdelajimme käyränokka! Tämä hauskan näköinen paratiisilintu alkoi kohta syödä hedelmää pitkällä nokallaan ja saimme siitä kohtuullisia kuvia, vaikka yhä oli todella hämärää. Kun lintu lopulta lähti, odottelimme sitä saapuvaksi uudelleen mutta seuraava saapuja olikin nuori papuanharakkakyyhky. Kyyhky oli varsin ujo eikä lopulta uskaltanut aloittaa ruokailua vaan katosi sekin kohta metsään. Ja sitten mitään muuta ei hedelmälle saapunutkaan.

Polkuja taas kävellessä palasivat kohta pari mukanamme ollutta nuorempaa avustajaa polkua meitä vastaan ja meidät kehotettiin seuraamaan heitä. Könysimme aivan umpimetsään todella jyrkkiä rinteitä avustajan raivatessa meille polkua machetellaan. Aivan kaikki meistä ei lopulta lähtenyt tälle pistolle mukaan, sillä eteneminen oli varsin haastavaa. Mutta kyllä kannatti, sillä aika pian oppaamme osoitti edessämme olleeseen puskaan, josta emme meinanneet millään erottaa mitään lintua, kunnes lopulta äkkäsimme, että siinähän kökötti aivan avoimesti, mutta huikean hienosti maisemaan maastoutuen, sinettikehrääjä.

Palattuamme polulle ja nähtyämme hauskan näköisen isolatuskamonarkin, käännyimme kohta taas samalla porukalla könyämään vielä edellistäkin jyrkempää rinnettä machetemiestä seuraten mutta nyt matka oli lyhyempi ja pian kyyristyimme erään puskan alle katsomaan suoraan yläpuolellamme, vain korkeintaan parin metrin päässä meitä tuijottanutta vuorikehrääjää. Lintu oli niin lähellä, että Mikolla ei kuvaus onnistunut 600-millisellä, mutta saihan siitä kuvia kännykälläkin!

Polkua taas kiiruhtaessamme näkyi punarintakukastaja ja kuului Chetin avustuksella taas useita uusia lajeja, joista ei meinannut pysyä kärryillä. Saldona oli uskomaton määrä pinnoja, joista valtaosa oli ääniä, joiden päästäjiä ei joko nähty tai sitten nähtiin huonosti tai vilaukselta eli kuvia niistä ei ainakaan päästy ottamaan. Valkokupu- ja papuanvuorikyyhky, molukkienkuningaskaija, viiksi-, keiju- ja papuanlurikki (papou), majalavastaja, punakylki-, marmori- ja punamesikko (cruentata), kirjonoki- ja valkonaamamesikko, keltanaamaviheltäjä, alanko- ja vuorihiirimaluri, pikkusilkkimaluri, rinnemarjastaja, pikku- ja keltarintamesikko, suomuviheltäjä, mustavatsakäpinkäinen, punaniska-, vogelkopvuoren- ja valkokurkkuviheltäjä, myrkkypitohui, mustaviuhko, papuandrongo, nokipensas- ja vihersieppo sekä myöskin harmittavasti vain kuullut rusettiparatiisilintu (superba) sekä kultajousipyrstö rikastuttivat pinnalistojamme.

Tielle palattuamme löytyi tien varren puista taas paljon tavaraa. Lähipuissa oli mm. mustaotsa- (chrysolaemus) ja oliivivatsarillejä (fuscicapilla), pikkupunamesikkoja, latvuskeijumaluri sekä tammimesikko. Taivaalla kierrelleet salangaanit oli ihan vain paikan ja korkeuden perusteella määritettävissä vuorisalangaaneiksi.

Ruokailun jälkeen ajoimme päätien ylimpään kohtaan, josta lähdimme kävelemään tietä pitkin takaisin kylälle päin. Valitettavasti keli oli muuttunut todella pilviseksi ja näytti, että alkaisi sataa hetkenä minä hyvänsä.

Tien varresta löytyi isolatuskamonarkki poikasensa kanssa, nokiviuhko, punaviittamesikko (rosenbergii), arfakinkaljumesikko, arfakinsilkkimaluri, kauluskäki sekä laulava papuanuunilintu (poliocephalus) ja yksi papuanvuorikyyhky lensi aika hienosti ohitsemme. Tietysti joistain aiemmin huonosti havaituista linnuista saatiin edes vähän parempia havaintoja mutta edelleen moni laji jäi vain kuulohavainnon varaan ja kuvia saatiin vain ihan muutamista linnuista.

Sitten alkoikin sataa niin rankasti, että meidän oli kiiruhdettava autoillemme ja annettava periksi loppupäivän osalta, sillä sadetta riitti.

Iltahuudossa tuli tehtyä jonkin sortin ennätys, kun jopa 26 peräkkäin huudettua lajia oli minulle eliksiä (vihkon sivun sarake täyteen) ja päivän aikana niitä oli tullut jopa 50. Paljonkohan niitä olisi tullut ilman alkanutta rankkasadetta?

Iltayöstä sade oli hetkellisesti tauonnut ja kävin pihalla hieman kuulostelemassa ja sinettikehrääjä olikin taas äänessä. Onnistuimme Sujanin kanssa löytämään linnun lämpökameroilla näkyvillekin mutta kohta se lennähti kauemmas ja päätimme lähteä unten maille.

17.8. sadetta riitti koko yön mutta meillä oli hieman myöhäisempi herätys. Aamun sarastaessa sade onneksi osoitti sen verran hiipumisen merkkejä, että päätimme pysyä alkuperäisessä suunnitelmassamme ja lähteä aamupalan jälkeen kipuamaan ylös vuorille, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä ja palata vasta seuraavana päivänä kämpille. Eli meillä oli pakattuna yöpymis- ym. tavarat kantajille kannettaviksi ja itsellä repuissa se, mitä päivän aikana tarvitsisimme.

Pihassa ehdin vielä kuvata papuanuunilinnun (poliocephalus) ennen kuin alkoi taas tihuttaa ja oli parempi pakata kamerakin vedenpitävästi. Sitten lähdimme pihastamme alkanutta polkua pitkin kipuamaan vuorille.

Alkumatkan satoi taas joten matkanteko oli nopeaa. Onneksi sade lopulta hellitti mutta pian alkoi todella jyrkkä nousu, jota riitti ja riitti ja jossa lintujen havainnointi oli vaikeaa. Ruskoraitakaija suostui näkyvillekin, mutta vuoriraitakaijoja vain kuultiin. Pari papuankiipijää saatiin atrapilla näkyville ja aurinkolurikkeja lähinnä vain kuultiin tai nähtiin vilahtelevan lennossa latvustojen yläpuolella.

Kiipeämistä todellakin riitti ja paikoin oli niin jyrkkää, että hirvitti, kuinka osa porukastamme selviää. Ja taas oppaamme piti aivan turhan kovaa vauhtia eli perä jäi koko ajan. Sitten oli tympeää aina odotella, kun joku pinna oli tarjolla – ja kaikkiin eivät sitten hitaimmat kiipeäjät ehtineetkään. Ja sitten, kun viimeinen oli vihdoin saanut muun porukan kiinni ja olisi vähän päässyt henkähtämään, ravi taas jatkui.

Tervamesikko, isovuorimaluri (virgatus), mustamonarkki, pittali, papuanrastas, papuankäki, vuorimarjastaja, helmisinipenkoja, mustaisoviheltäjä, keltaniskaviheltäjä, tiheikkösieppo (albispecularis) ja mustarintasieppo olivat lajeja, joita kuultiin ja joista vain osasta nähtiin joku vilaus. Vilaukselta nähtyihin saatiin lisättyä myös aiemmin vain kuultu rusettiparatiisilintu (nsuperba) sekä arfakinliputtaja, valitettavasti naaraslintuja molemmat. Yksi koko kiipeämisen syistä eli samettisirppinokka saatiin hyvin kuulluksi ja lopulta vilaukselta nähdyksikin.

Muutamia tuttujakin lajeja nähtiin ja jotain saatiin kuvattuakin, kuten ystävällisesti poseerannut nokiviuhko sekä puun latvustossa piilotellut papuanlurikki (papou).

Lopulta ylämäki loiveni ja pian pääsimme German Campille perille, jossa lyhyen huilin jälkeen kävimme osalla porukasta pienellä kävelyllä ruokailua odotellessa mutta päivällä linnut olivat aika vähissä, suomuviheltäjä sentään kuultiin.

Ruokailun jälkeen kävelimme laella jonkin matkaa mutta iltapäivästäkin oli aika hiljaista. Vogelkopvuorenviheltäjän, mustaisoviheltäjän ja ”melidecteksen” sain kuviinkin ja Andreas löysi lämpökameralla hauskan pussioravan piilottelemasta puun latvasta.

Sitten edessä olikin koko reissun järjettömin episodi, sillä oppaamme alkoi muutaman muun apurin kanssa rakentamaan piilokojua seuraavan aamun samettisirppinokkakuvausta varten. Ja me jäimme niille aloillemme kököttämään ja odottamaan, että koju saataisiin valmiiksi. Niinpä seisoimme illan parhaaseen retkeilyaikaan aloillamme ilman opasta toista tuntia – ja kun vaihteeksi ei edes satanut…

Sujanin avustuksella sentään jokunen äännellyt lintu saatiin määritettyä ja mm. savupensasieppo ja molukkienkuningaskaija saatiin jonkinlaisiin ja mustarintasieppo surkeisiin kuviinkin, lisäksi papuankerttusieppo tunnistettiin laulavana ja huppukeisarikyyhkyn huutelua kuultiin.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun koju oli valmis ja kiiruhdimme taas Chetin perässä takaisin leiriä kohti. Matkalla ohitimme yhden vanhan majalavastajan pesän ja sitten könysimme, ensin kuvaajat, koska valo oli jo käymässä vähiin, asutun pesän edustalle rakennettuun kojuun. Chet kävi siirtämässä yhtä pesän koristetta hieman pois paikaltaan ja lupasi, että kohta itse pesän asukas tulee paikalle. Oletimme majalavastajan huomaavan, että jotain hänen koristettaan on siirretty ja tulevan korjaamaan sen takaisin paikoilleen, mutta kun se pienen odottelun jälkeen saapui paikalle, ei se tyytynyt siirtämään pelkästään tätä pientä sinistä muovirattia vaan se pisti myös koko kuistin uusiksi siirtämällä kaikkia punaisia sipsipusseja! Pesän koristelu siis koostui pääasiassa roskista, joita se kertoman mukaan haki aina kylältä saakka. Papualla luonnossa tuntui olevan erittäin siistiä eikä roskia maastossa näkynyt. Kertoipa Sujan, että joskus yksi majalavastaja oli koristellut pesänsä edustaa lusikoilla ja se oli pöllinyt pikkuhiljaa lähes kaikki kylän lusikat!

Valo oli vähissä, mutta saimme kuitenkin majalavastajasta ihan mukavia kuvia, joten linnun poistuttua lähdimme pois. Ja toisen porukkamme könyttyä kojuun yhtä lavastetta taas siirrettiin ja sama toistui.

Lopulta palailimme leiriin, jossa oli vuorossa illallinen ja aika pian olimme valmiit nukkumaan. Edes iltahuutoa ei pidetty, sillä kukaan ei ollut ottanut mukaan mitään muistiinpanoja.

18.8. sain nukuttua hyvin hökkelimajassa, jossa siis kaikki nukuimme lattialla. Minulla oli mukana ennen reissua ostamani todella kevyt mutta erittäin hyvä makuualusta sekä ohut makuupussi, joka oli sekin tarpeen, sillä yöllä lämpötila laski huomattavasti.

Heräsimme todella aikaisin ja suuntasimme matkalla nokihaukkapöllön kuullen kojuilemaan. Me kameralliset kömmimme siihen edellisiltana rakennettuun kojuun ja muut suoraan alapuolellamme olleeseen vanhaan kojuun. Jos joku olisi vähän neuvonut, niin olisimme totta kai sijoittuneet juuri toisin päin, sillä nyt me kameralliset jäimme kauemmaksi. Lisäksi edellisiltana rakennettu koju oli aivan järkyttävän huono! Se sijaitsi jyrkässä rinteessä ja penkki oli niin kalteva, ettei siinä pysynyt ja tietysti vielä niin korkealla, etteivät jalat yltäneet maahan. Itse pystyin juuri ja juuri istumaan siten, että olin täysin toisen jalan varassa, jolla nojasin keskellä kojua kasvaneen puun runkoon. Samaisen rungon takia pitikin sitten jäkittää aivan vinossa. Lisäksi kamera-aukot olivat niin kaukana, ettei niihin yltänyt kameralla ja Mikko, joka oli kantanut 600-millistään sekä jalustaa, ei millään meinannut saada jalustaansa pystyyn kaltevalle maalle. Mutta lopulta onnistuimme jotenkin saamaan itsemme kuvausvalmiuteen ja aloillemme odottamaan jotain tapahtuvaksi.

Eihän se oikeasti ollut mikään yllätys, kun koju oli rakennettu edellisiltana, että tuolloin koko ajan lähistöllä huudellut samettisirppinokka ei nyt uskaltanut tulla soidintolpalleen. Lintu kyllä taas äänteli lähistöllä käsittämätöntä ääntään mutta näytille se ei suostunut. Eikä mitään muutakaan tietenkään kojusta näkynyt, joten lopulta oli annettava periksi.

Ja tietysti juuri, kun olimme viimeisinä kiiruhtamassa muiden jo ties minne juosseiden perään (meillä kun oli kameroissa hieman purettavaa ja pakattavaa), saapui samettisirppinokka suoraan yläpuolellamme olleen rungon latvaan. Saimme näin linnusta edes jonkinlaiset kuvat toki surkeimpaan mahdolliseen valoon ja taivasta vasten mutta jotain kuitenkin.

Samassa tilanteessa aiemmin kuulunut keikarilintuhaukka päätti suorittaa ylilennon, joten aamun kojuilu ei lopulta ollut mennyt hukkaan, mutta paljon oli taas mennyt aamun parasta retkiaikaa.

Sitten olikin edessä pitkä kävely, jolle aivan kaikki eivät lähteneet, sillä kävelyä oli taas pääasiassa ylämäkeen. Kiipesimme jyrkkiä ylämäkiä pitkän matkan yrittämään arfakinparatiisiharakkaa, jonka piti käymän joka päivä muutaman yksilön voimin yhdessä hedelmäpuussa ruokailemassa.

Perillä saimme todeta näkyvyyden hedelmäpuulle olevan varsin huono, mutta ei siinä auttanut kuin jäädä odottelemaan tähtilajia saapuvaksi. Odotimme ja odotimme mutta havainnot jäivät moniin ennestään tuttuihin lajeihin. Pitkän odotuksen jälkeen sentään kuulimme muutamaan otteeseen arfakinparatiisiharakan omituista klopsetta mutta näytille lintu ei saapunut.

Ja sitten alkoi taas sataa ihan urakalla, joten meidän oli lähdettävä palailemaan leiriin, josta lähdimmekin sitten aika pian laskeutumaan alas kohti kylää.

Nyt sateessa alamäen jyrkkä polku oli todella vaarallisen liukas, joten eteneminen oli aika hidasta. Linnuista ei pahemmin tarvinnut välittää ennen kuin sade vihdoin alkoi hieman hellittää. Ruskoviuhko, vuorilaulumesikko ja punaselkäsieppo olivat ainoita uusia lajeja jyrkältä pätkältä ja loivemmalla osuudella vähän ennen kylää kuulimme vielä ainakin parin sininaamapeipon lähes liian korkeaa ääntelyä – onneksi linnut olivat lähellä, muuten en olisi niitä kuullut.

Kylään päästyämme saimme odottaa aika pitkään viimeisiä mutta lopulta saatoimme huokaista helpotuksesta. Kaikki olivat selvinneet reissusta ainakin lähes ehjin nahoin vaikka läheltäpititilanteitakin oli sattunut.

Sade oli hieman ennen kylään pääsyämme loppunut ja päivää vielä jäljellä, joten vaikka olimme kävelystä pirun väsyneitä, päätimme pikkuporukalla lähteä vielä saman tien maastoon. Sujanin ja Chetin mukaan ei ollut mitään järkeä yrittää löytää mitään uusia lajeja muualta kuin kiipeämällä taas samaa polkua takaisin ylemmäksi rinnemetsään. Onneksi Chet lähti mukaamme ja kävelimme vielä viljelysten takaiseen metsään pienelle purolle saakka ja löysimme kuin löysimmekin pari uutta lajia, harmaakeijumalurin sekä viikunamanukin.

Palattuamme sain vielä kuvattua pihapuussa käyneen harmaalintuhaukan mutta loppuilta meni parin päivän havaintoja huutaessa ja hyvin syödessä. Ja kylläpä uni taas maittoi!

19.8. olimme liikenteessä todella aikaisin. Ja taas kun nousimme pilkkopimeässä autoista, oli porukalla kauhea kiire lähteä marssimaan tällä kertaa jyrkkää alamäkeä. Olimme siinä luulossa, että aamuohjelmamme olisi alkanut 300 metrin kävelyllä ja sitten kojuilulla, joten päätin lähteä kevyillä kantamuksilla liikkeelle enkä ottanut mukaan sadeviittaa, sateenvarjoa, hyttysmyrkkyä saati edes juomista. Onneksi viimehetkellä vaihdoin sentään sandaalit kevyisiin vaelluskenkiin. Mikko puolestaan kantoi tietysti mukanaan koko kameravarustustaan.

Aika pian oli selvää, ettemme olleet Chetin kanssa aamusuunnitelmissa ihan samalla sivulla, sillä painoimme alamäkeen pari kilometriä kauheaa vauhtia pilkkopimeässä – eivätkä kaikki olleet hoksanneet ottaa edes otsalamppua mukaan. Lopulta olimme laskeutuneet alas jokivarteen, jossa joki ylitettiin kapeaa siltaa pitkin.

Tässä vaiheessa meille kerrottiin, että olimmekin kävelemässä vielä pitkän matkaa hedelmäpuulle. Niinpä oli selvää, että ihan koko porukkamme ei tulisi aamukävelystä selviämään, sillä jalat olivat edellispäivienkin kävelystä aika poikki. Onneksi jokivarressa saatiin ensimmäiset lintuhavainnot, kun aurinko oli nousemassa ja pinnalistalle saatiin lisätä kirjohedelmäkyyhky. Pari porukastamme jäikin jatkamaan havainnointia jokivarteen meidän muiden jatkaessa matkaa.

Seuraava etappi oli sitten aivan järjettömän jyrkkä ylämäki. Kipusimme kapeaa polkua kauheaa vauhtia aivan loppumattomalta tuntuneen ajan aivan hikimärkinä ja juomista alkoi olla aika kova ikävä. Onneksi sain paikattua aiemmin nuijaamani vuorikirjomonarkin ja polun varressa näimme pikkukasuaarin jätökset.

Kiipeämistä riitti ja riitti ja taas osa porukasta jäi aika pahasti jälkeen. Ja sitten yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta olimmekin perillä. Kohteemme oli aika tavallisen näköinen iso puu, jossa oli hedelmiä, joita linnut kävivät aamuisin syömässä. Yhtäkkiä oppaamme osoittelivat puun latvustoon, jossa kuulemma oli naamiohuntulavastajia. Pari ensimmäistä meistä ehti nähdä komean koiraankin mutta itse jäin hieman jälkeen, koska tapoihini kuuluu auttaa muitakin ja osa porukastamme ei ollut vielä lähellekään perillä.

Tilanne oli aika kaoottinen, kun piti saada porukkaa ajantasalle ja tästä seurasi tietysti rynnimistä, huutelua ja kaikenlaista muuta toimintaa, joka osaltaan aiheutti sen, että itsellänikin jäi naamiohuntulavastajakoiras näkemättä.

Pääasiallisena oppaanamme oli nyt Chetin poika, joka ei osannut englantia lainkaan ja hän kaverinsa kanssa osoitteli vuoron perään eri suuntiin ja kävi nykimässä aina jotakuta hihasta tai ihan kiskomassa jonkin puun alle. Onneksi itse päätin alkaa vain seuloa alkuperäisen puun latvustoa ja löysinkin sieltä naaras naamiohuntulavastajan sekä myöskin naaras kultajousipyrstön, jotka sain myös kuvattua. Onneksi naamiohuntulavastajan ääntä kuului vielä ja kaikki paikalle lopulta kiivenneet saivat lajin ainakin jollakin tavalla plakkariin.

Pian puun latvus oli kuitenkin tyhjä, vain jokunen kyyhky ja pääosin tunnistamattomia pikkulintuja vilahteli latvustossa. Olimme arvatenkin paikalla aivan liian myöhään mutta emmepä olleet aamulla aavistaneet, minkälainen marssi meillä oli ollut edessä. Jälkikäteen oli helppo sanoa, että meidän olisi pitänyt lähteä liikkeelle ainakin tuntia aikaisemmin.

No ei tässä vielä kaikki. Seuraavaksi päätimme yrittää vielä helmisinipenkojaa, jonka piti löytyä neljän sadan metrin päästä. Tietysti edessä oli taas pelkkää jyrkkää ylämäkeä ja matka oli kyllä ainakin jonkin verran pitempi. Paikalle päästyämme soittelimme atrappia aika kauan mutta eipä tätä penkojaa löytynyt.

Palailimme takaisin hedelmäpuulle ja latvusto näytti taas tyhjältä, mutta päätimme silti viettää vielä aikaa paikalla, sillä emme oikein jaksaneet vielä lähteä kävelemäänkään. Ja tämä kannatti, sillä pikkuhiljaa löytyi ympäriltämme uusia lajeja; erakkomesikko, pikkuviheltäjärastas (megarhyncha), harmaaviheltäjä, harmaapäämaluri sekä uudenguineanrastas ja vielä alas kävellessämme hoituivat hapsumanukki, valkoviiksimaluri, mustasiipimonarkki sekä ruskoselkäviuhko.

Lopulta alas jokivarteen päästyämme lähti edestämme lentoon pari mustavalkoista lintua, joista toinen jäi onneksi oksalle näkyville niin pitkäksi aikaa, että perässämme tulleetkin pääsivät tämän hienon koskiharakan näkemään.

Huilimme taas tovin jokivarressa ennen kuin jaksoimme lähteä kiipeämään. Loppuylämäki oli aivan järkyttävän raskas! Olimme jo lähes päässeet autolle, kun yhtäkkiä yksi autoistamme ajoi alas meitä vastaan ja saman tien ohi. Ja palasi kohta ohitsemme jälkeen jäänyt osa porukastamme kyydissään. Kaikista meistä ei olisi ollut enää kiipeämään metriäkään. Minä en kyytiä olisi ollut vailla, mutta olisivat perhana voineet sen verran hidastaa, että olisin saanut takapenkillä olleen juomapulloni!

Autolle päästyämme olin aika pahasti nestehukassa ja aurinkokin oli käryttänyt ylöskävellessä todella polttavasti. Olisi ollut kiva aamulla tietää, että meillä oli koko reissun rankin kävely edessä.

Palailimme vielä Syoubriin kämpille, jossa pakkasimme loput tavaramme ja söimme ja lähdimme sitten ajelemaan kohti Manokwaria. Pääsimme alamäkeä noin sata metriä, kun autostamme tussahti kumi. Onneksi meidän piti vain kaartaa lähimpään pihaan, josta singahti ulos useampikin mies ja kymmentä minuuttia myöhemmin oli kumi vaihdettu ja matka jatkui.

Vuoristotietä ajaessa selvisi aika pian, että autossamme oli jotain muutakin pahasti vialla. Jarrut eivät toimineet kunnolla, joten kuskimme ajoi todella hiljaa ja etenkin alamäissä jarrutti käytännössä moottorijarrutuksella. Ihme kyllä kuitenkin lopulta selvisimme Manokwariin, jossa parkkeerasimme hienon neljän tähden Aston hotellin pihaan.

Illemmalla saimme taas todella huonoja uutisia. Seuraavan aamun klo 9:20 lentoamme oli siirretty tuntikaupalla myöhemmäksi ja ei siinä vielä kaikki – seuraavan kohteemme Mulagufikin edustajat olivat ilmoittaneet, että he eivät ottaisi lainkaan majoittujia sunnuntaina! Ja koska meillä oli lento kuitenkin myöhässä, meille olisi jäänyt tämän järjestelyn jälkeen alle päivä aikaa olla tässä paikassa. Kaiken piti olla sovittuna jo etukäteen, mutta mikä tahansa taitaa Papualla olla mahdollista. Itse asiassa jälkikäteen kuulin huhuja, että Malagufukin porukka oli yhtäkkiä päättänyt, että vuorokausi heillä maksaisi 650 dollaria! Meidän reissumme budjetti ei tähän olisi riittänyt.

Mutta ei meidän auttanut alkaa murjottamaan. Tilanteeseen oli pakko sopeutua. Osa porukastamme oli aika pahasti poikki, joten ehkä yksi lepopäivä oli enemmän kuin paikallaan.

Manokwari ja Sorong

20.8. ohjelmamme oli siis leppoisa. Aamulla kokoonnuimme omalla porukallamme aamupalalle ja teimme sitten reilun tunnin kävelyn hotellin lähimaastossa. Eikä kävely aivan hukkaan mennyt, sillä löysimme useita pensasmesikoita. Kaikki muut löytämämme lajit olivat jo ennestään havaittuja.

Päivällä suuntasimme lentoasemalle ja siellä saimme toden teolla jännittää, oliko koneemme tulossa lainkaan vai ei! Ensin koneen merkittiin olevan myöhässä, mutta katsoimme itse netistä, ettei koko kone ollut koskaan lähtenytkään. Aika pitkän odotuksen jälkeen saimme lopulta tiedon, että Biakista oli tulossa uusi kone ja lopulta klo 15:30 pääsimme lähtemään kohti Sorongia.

Vain tuntia myöhemmin laskeuduimme Sorongin Domine Eduard Osok lentokentälle, jossa osa toisella puolella konetta istuvista onnistui kiitoradan varressa näkemään sulttanikanan. Kaikista ohjelmanmuutoksista huolimatta Sujan oli taas onnistunut järjestämään meille ohjelman erinomaisesti ja asemalla meillä oli taas Sujanin tuttu paikalliskontakti sekä kyydit odottamassa.

Sitten ajelimme Fave-hotellille majoittumaan. Olimme hotellilla niin aikaisin, ettei kaikille ollut vielä huoneita valmiina, mutta pystyimme jättämään matkatavaroitamme tiskin taakse ja pian jatkoimmekin tämän Sujanin tutun omistamaan kiinalaiseen ravintolaan syömään parasta kalaruokaa, mitä olin koskaan syönyt.

Pipa forest

21.8. lähdimme aamusta paikallisoppaaksemme saapuneen Absalonin johtamina kohti Pipan metsää. Aika pian oli selvää, että oppaamme oli taas aika erilainen tapaus kuin, mihin olimme yleensä tottuneet ja hänellä eivät ainakaan lähellekään kaikki äänet olleet hallinnassa mutta, mikä tärkeintä, hänellä oli kuitenkin selvä visio muutamien parempin lajien löytämiseksi – sekä tietysti kontaktit viedä meidät tähän hienoon metsään retkelle.

Heti perille päästyämme kuulimme punanokkatalekanan ääntelyä ja kohta lensi pari mustaluria äännellen ohitsemme, mutta emme niitä latvojen takaa nähneet. Parin äännelleen kyyhkyn määrittäminen tuotti ongelmia, mutta ruskosmaragdikyyhky lopulta naulattiin ja myöhemmin onneksi pari sellaista nähtiinkin jahtaamassa toisiaan tien yli.

Kova atrapin huudatus palkittiin hyvin atrappiin vastanneella neitoparatiisikalastajalla, mutta lintu ei valitettavasti suostunut tulemaan näytille. Vertailuksi kuulimme useita varsin saman kuuloisia keltanokkakalastajia sekä koukkunokkakalastajan. Myös rubiinijousipyrstönaaras nähtiin yhden puun latvustossa, pari hapsuviuhkasiipeä kuultiin ja komea kaljunaamakaija lensi ylitsemme.

Absalon sai neuvoteltua meidät vartioidun portin läpi hieman pitemmällekin metsään ja tämä oli hyvä, sillä kohta näimme useita sammalkaijasia kiipeilemässä puiden latvusrungoilla ja myös täplälaulumesikko nähtiin lyhyesti. Pari papuankuhankeittäjää lauloi ja toinen niistä päästiin näkemäänkin, sinipenkoja vain kuultiin mutta kaksi paria hienoja röyhelömonarkkeja esiintyi oikein hienosti ja koiraasta sain kuviakin.

Lopulta meidän oli kuitenkin palattava Sorongiin, jossa kävimme Pizza Hutissa syömässä ja sitten hotellilla hakemassa tavaramme. Sitten suuntasimme satamaan, jossa olikin melkoinen härdelli. Ajoimme kuitenkin aivan laivan viereen ja kohta jo tavaroitamme kannettiin laivaan, jossa meille oli paikat VIP-tiloista.

Waigeo

Olimme laivassa aivan turhan aikaisin, mutta pitkän odotuksen jälkeen paatti lähti liikkelle ja me tietysti kiipesimme keulakannelle staijaamaan. Satamassa näimme kaukana tunnistamatta jääneen tyllin, joka mielestäni näytti lähinnä ylänkötyllitä.

Alkuun merellä ei näkynyt kuin töyhtö- ja muutamia valkoposkitiiroja ja sitten pikkufregattilintuja. Mutta reilun tunnin seilaamisen jälkeen löytyi ensin muutamia ohjasnokitiiroja ja sitten ensimmäinen tyrskyliitäjä ja lopulta niitä näkyi yhteensä kuusi lintua.

Myös ruskosuula, vesipääsky, kalatiiroja sekä pari etelänkeijua nähtiin ja lisää pikkufregatteja. Hieman ennen Waigeota näimme vielä muutaman kymmenen delfiinin porukan.

Lopulta rantauduimme Waigeon Sapokrengiin Waisain satamaan, jossa meitä oli taas autot vastassa. Laukkumme kannettiin autoihin, meille käytiin ostamassa jonkin sortin turistiviisumit ja sitten ajoimme yllättävän pitkän matkan, noin kymmenen kilometriä, majapaikallemme sukellusmesta Scuba Republiciin.

Majoituimme kämppiimme ja käppäilimme hieman pihamaastossa mutta pian alkoi olla turhan hämärää, joten teimme vielä iltahuudon ennen ruokailua, jonka jälkeen simahdimme aika nopeasti.

22.8. herätys oli aikaisin ja pian olimme ajamassa todella kapeaa tietä jyrkkiä ylämäkiä kivuten sisemmäksi saarta. Sitten oli edessä taas pimeämarssi kohti kojua matkalla isojalan ääntelyä kuullen – kyseessä ei kyllä ollut se legendaarinen bigfoot, vaan pieni kanalintu. Lopulta olimme kojulla, johon istuuduimme odottelemaan aamun päätähteä saapuvaksi.

Kauhean kauan ei tarvinnut odotella, kunnes näimme värikkään vilahduksen ja kohta legendaarinen kaljujousipyrstö saapui oksistoon piilottelemaan. Pian se nousi paremminkin näkyville, mutta koko ajan se osasi olla osittain jonkun oksan takana.

Pian kaljujousipyrstöjä saapui lisää ja parhaimmillaan paikalla oli kolme koirasta ja yksi naaras ja näimme kerran jopa pikaisen parittelunkin. Pimeä haittasi kuvaamista ja linnut olivat aivan tolkuttoman nopeita, mutta lopulta yksi kaunis koiras jämähti paikalleen sellaiseen kohtaan, että sain kelvolliset kuvat otettua.

Ja valon hieman parannuttua, se laskeutui vielä kertaalleen kannolle temppuilemaan ja sain muutamia kuvia linnusta soidinpuuhissakin.

Kuultuamme ruskopäävariksen ääntelyä oli kaljujousipyrstöjen soidin tauonnut, joten lähdimme kojusta ja kävelimme takaisin autoille. Ajoimme tietä vähän matkaa ja nousimme kävelemään tietä pitkin. Kohta käännyimme olemattoman pienelle polulle keskelle metsää ja haeskelimme maassa viihtyvää suurehkoa lintua. Seuloimme maisemaa välillä lämpökameroilla mutta oppaanamme ollut entinen metsästäjä Yopi oli kuitenkin se, joka plokkasi etsimämme linnun kiiruhtamasta meitä pakoon parin kymmenen metrin päässä puiden runkojen takana piilotellen. Onneksi löysin linnun itse nopeasti ja myös pari muuta näki tämän ison harjapäisen sinisen linnun vilahtavan puun taakse. Huidoin muita paikalle ja vielä ainakin yhden onnistui nähdä tämä upea lännenkruunukyyhky, mutta osalta lintu jäi valitettavasti näkemättä, sillä se onnistui jotenkin juoksemaan meitä piiloon siten, ettemme enää sitä löytäneet. Yleensä lintu yritetään saada säikäytettyä ilmaan, jolloin se nousee puuhun, josta on sitten hoidettavissa koko porukalle, mutta tämä yksilö onnistui juoksemaan meitä pakoon.

Haimme lännenkruunukyyhkyä vielä jonkin aikaa ja kuulimme metsässä ensimmäiset prinssiparatiisilinnut, löysimme polulta jalkojeni välistä liikkeelle lähteneen kuristajakäärmeen, jonka yli lähes kaikki olivat jo kävelleet ja kuvailimme lämpökameralla löytyneitä lepakkoa sekä marmoripöllökehrääjää mutta lopulta jatkoimme takaisin tielle kävelemään.

Tien varressa onnistuimme vielä näkemään parvipitohuin (cerviniventris) sekä vihdoin löytämään papuanpitan näkyville ja jotenkin kuvattavaksi, mutta muuta uutta emme enää löytäneet.

Palattuamme majapaikallemme näimme pihassa muutaman ylitsemme lentäneen kirjokeisarikyyhkyn. Päivällä huilimme huoneissamme, sillä ulkona oli aivan tolkuttoman kuuma. Iltapäivällä meille oli varattu vene, jolla lähdimme merelle. Ajoimme jopa toista tuntia pieneen Merpatin paratiisisaareen, johon rantauduimme riutalle kaivetun kapeikon läpi varovasti lipuen.

Heti rannassa löysimme molukkienkottaraisia sekä vaaleaviher- ja mangrovelaulumesikoita. Muutama kaulusluri lensi palmujen latvoissa ja kohta kuultiin ja nähtiin ensimmäiset mustakyhmykyyhkyt (myristicivora) sekä molukkienviheltäjät (phaionota).

Kävelimme polkua sisemmäs saareen ja löysimme valkokupukyyhkyjä ja jostain puusta tipahti viereemme räpiköiden nuori isojalka kuvattavaksi. Pienellä hakemisella löysimme useampia arafuranviuhkoja ja rantaa pitkin kävellessämme vielä pari mangroverillia (chloris). Sitten alkoi sataa kaatamalla ja jouduimme pitämään jonkin aikaa sadetta paikallisten majoissa. Samaan aikaan yksi ryhmäläisistämme voi varsin pahoin mutta onneksi mistään vakavammasta ei ollut kyse.

Paluumatkalla poikkesimme vielä toiseen upeaan paratiisisaareen, jolla oli aivan tolkuttomasti hedelmälepakoita! Niitä kuvaillessa meni jonkin aikaa ja hetken ehdimme ihan vain käppäillä hiekkarannalla ja näimme joitakin ohjasnoki- sekä yhden mustaniskatiiran ja metsän puolella tuttuja mesikoita ennen kuin meillä oli taas jostain syystä kiire paluumatkalle.

Paluumatkalla näimme kaukaisella poijulla muutamia tiiroja sekä korallihaikaran. Pyysimme venekuskia ajamaan lähemmäksi mutta meillä oli bensa niin vähissä, ettemme voineet enää tehdä yhtään ylimääräistä mutkaa. Ilmeisesti toisessa saaressa käynti oli ollut ns. ylimääräinen pisto aivan turhan tarkkaan lasketulle bensamäärlle ja kohta kone alkoikin pätkiä ja aika nilkuttamalla pääsimme lopulta kotirantaan.

23.8. heräsimme taas aikaisin ja pian olimme taas ajamassa kapeita ja jyrkkiä teitä. Lopulta stoppasimme Warkesi forest campin lintupolun parkkipaikalle ja kohta lähdimme kipuamaan polkua pitkin.

Taaskaan kukaan ei ollut varoittanut, että kiivettävää riitti ihan tolkuttomasti ja taas juostiin aivan järjetöntä vauhtia. Vaikka kaikki olivatkin taas terveenä, perä jäi aika pahasti. Ihme kyllä onnistuimme jotenkin saamaan paikallisoppaamme hieman hidastamaan ja lopulta olimme perille mäen huipulla, jossa pääsimme kipuamaan ylös tornimaiseen latvakojuun (jota ei pitänyt ennakkotietojemme mukaan olla olemassa).

Aamu alkoi valjeta aika pian mutta sitten alkoi sadella. Ja sade yltyikin todella kovaksi, joten homma alkoi näyttää aivan toivottomalta. Lopulta kuitenkin sade hetkeksi taukosi ja tällöin prinssiparatiisilintujen äänet alkoivat kuulua lähempää. Kipusin itse kamerani kanssa valmiiksi kuvausaukolle ja aivan hetken kuluttua lensi upea prinssiparatiisilintu oksalle soidintamaan. Paikallisopas päätti sitten tästä vetää hepulit ja työnsi kätensä juuri minun kamera-aukosta ulos ja alkoi huitoa linnun suuntaan, ihan kuin emme olisi jo lintua itse huomanneet. Lintu tietysti säikähti tätä mesoamista ja lensi piiloon eikä enää palannut oksalle lainkaan.

Hetken odotettuamme pari prinssiparatiisilintua lennähti vielä samaisen puun latvaan mutta taas alkoi sataa kaatamalla ja saimme niistä vain surkeita kuvia niiden värjötellessä apaattisina kaukana latvustossa sateen suojassa.

Sadetta jatkui ja jatkui, joten lopulta meidän oli lähdettävä palailemaan takaisin alas. Matkalla sade onneksi taukosi ja aloimme pysähdellä atrappeja soittelemaan. Pari valkonokkamaluria kuultiin mutta pikkurastasviheltäjä (affinis) saapui atrapille niin nopeasti, että vain minun onnistui nähdä lintu edes vähän paremmin.

Autoille palattuamme ajoimme pienen lammen lähelle ja kävelimme rantaan, josta löytyi heti pari hienosti näkynyttä täpläviheltäjäsorsaa. Rannasta löytyi tosi hauskan näköinen pulmussorsakin, joka oli yksi toivelajeista reissulle ihan sen suomenkielisen nimen takia.

Keli oli lämpenemässä ja taivaalle alkoi nousta petolintuja ja parin töyhtö- ja bramiinihaukan jälkeen saapui ruosteniskahaukka kaartelemaan yläpuolellemme ja heti perään plokkasin kotkan lentämässä suoraan meitä kohtia – se oli upea papuankotka, joka lensi mäen rinnettä vasten ohitsemme ja jäi sitten kaartelemaan taivaalle. Olin kuitenkin itse onnistunut saamaan kameraani juuri sopivasti kosteutta sisään ja kuvani näistä petolinnuista jäivät ihan sumeiksi. Onneksi huuru lähti linsseistä ihan vain objektiivia irti käyttämällä.

Iltapäivällä teimme taas veneretken ja suuntasimme suoraan edellisiltaiselle poijulle havaiten matkalla pienen vesipääskyparven kellumassa meressä. Onneksi poijulla näkyi edelleen tiiroja, ja kuinka ollakaan edellisillan suttuisista kuvista ruskotiiroiksi epäilemämme linnut paljastuivatkin tummaruskotiiroiksi ja pääsimme kuvaamaan hienosti myös ohjasnoki- ja töyhtötiiroja.

Sitten jatkoimme vielä lepakkosaareen ihan vain nauttimaan upeasta paikasta – tai ainakin ne, jotka ylipäänsä osasivat tällaisesta nauttia – pinnoja kun ei enää ollut tarjolla.

Takaisin majapaikalle päästyämme vietimme aikaa vielä laiturilla ylilentäviä lintuja tarkistellen ja kuvaillen sekä auringonlaskua ihaillen. Kyyryhaikara, isopuukiitäjiä, pikkufregattilintuja, kirjokeisarikyyhkyjä, avoparikaijoja (polychloros) ym. nähtiin ja kuvailtiin.

24.8. aamulla käppäilimme vielä vähän aivan majapaikkamme tuntumassa metsiä kuunnellen eikä kävely todellakaan hukkaan mennyt, sillä kuulimme nyt koko porukalla pikkurastasviheltäjän (affinis) ja näimme pari ylitsemme lentänyttä isonokkakaijaa sekä 16 linnun parven yöpymästä liikkeelle lähteneitä isoviheltäjiä ym.

Pian oli aika pakata tavaramme autoihin ja lähteä kohti satamaa. Lentokentän lahden ohi ajaessa meidän oli pakko vielä pysähtyä, sillä kerrankin vesi oli alhaalla. Lahdelta löytyikin mm. taigaviklo, pikkukuovi sekä rantasipejä.

Kohta olimme taas satamassa ja tutussa VIP-hytissä. Laivan lähdettyä liikkeelle suuntasimme taas keulaan staijaamaan mutta nyt merellä oli todella hiljaista. Saimme tyytyä muutamiin lentokaloihin, yhteen tyrskyliitäjään, ruskosuulaan, pkkufregattilintuihin ja muutamiin tiiroihin.

Sorongin mangrovet

Lopulta olimme taas Sorongissa, jossa suuntasimme syömään ja hotellille hieman huilimaan ja iltapäivästä olimme taas valmiita maastoon. Absalon oli taas oppaanamme ja suuntasimme Sorongin valtaville mangroveille.

Taas oppaamme toiminta oli aika erikoista ja vaikka muitakin lintuja oli tarjolla ja kuului ja näkyikin, soitti hän vain koko ajan samaa atrappia meistä hieman erillään pysyen. Me saimme keskenämme pinnata oranssiotsakyyhkyt ja mangrovemesikot ja etsiä muita puuttuvia lajeja. Lopulta Absalonin sinnikkyys kuitenkin palkittiin, kun teräskalastaja vihdoin vastasi atrappiin ja itse löysin linnun istuskelemasta erään tiheän puskan keskellä. Pienellä hamemisella löysin aukon, josta lintu näkyi lähes kokonaan ja pääsimme kuvaamaankin tätä upean väristä lintua oikein mainiosti.

Onnistuimme näkemään myös australianpikkukalastajan lennossa ennen kuin päätimme jatkaa toiseen osaan mangrovea. Siellä käppäilimme tietä pitkin havaiten ylitsemme lentäneen mustakauluskyyhkyn ennen kuin saimme jonkun yli-innokkaan vartijan kimppuumme. Tien vieressä oli öljyputki ja tien päässä ilmeisesti jotain tehtaita, joten ilmeisesti alueella ei olisi saanut liikkua. Myöhemmin hoksasimme, että kaikista autoistamme oli otettu rekisterikilvet pois tällä paikalla käynnin ajaksi ilmeisesti juuri siitä syystä, että ongelmia voisi olla luvassa. Paikalle saapui kohta vähän vakavammin otettavakin opas, joka oli kuitenkin paljon asiallisempi ja pääsimme lähtemään paikalta. Onneksi juuri ennen lähtöämme huomasin vielä australianiibiksen lentävän ylitsemme, joten saimme vielä yhden pinnan.

Sitten suuntasimme Sorongille hotellillemme, jossa kävimme taas erinomaisessa kalaravintolassa ja loppuilta meni levätessä ja pakkaillessa.

Koti kohti

25.8. anivarhain suuntasimme lentoasemalle, jossa onneksi hoksasin muistuttaa, että muutamien tulomatkalla näkemä sulttaanikana oli täällä eri lajia kuin Jakartassa, jossa kaikki olimme niitä nähneet. Andreas sinnikkäimpänä kaivoi useammankin sulttaanikanan (melanotus) esiin lentoaseman ikkunoista staijaamalla.

Lopulta klo 10:45 lähti lentomme kohti Jakartaa ja kumma kyllä uni maittoi! Jakartassa meillä oli sitten aivan järjettömän pitkä odotus, kunhan olimme junailleet oikeaan terminaaliin.

Osa porukastamme innostui vielä käydä lentokentän lähimetsissä retkelläkin mutta itsellä on kyllä joskus tarkoitus tulla Jaavalle ihan oikeallekin retkelle, joten päätin keskittyä tuliaisten osteluun ja lepäämiseen.

Lopulta yöllä klo 01:10 lähtii lentomme Dohaan ja taas lento meni mukavasti unten mailla. Dohassa olimme klo 05:25 ja siellä ostelin vielä lisää tuliaisia. Klo 8:10 lähti sitten viimeinen lento Helsinki-Vantaalle, jossa olimme iltapäivällä klo 15:15.

Sitten oli aika kiitellä ja hyvästellä matkatoverit ja itselläni oli vielä muutaman tunnin odotus ennen kuin pääsin junailemaan Tikkurilan vaihdon kautta Parikkalaan, jossa olin lopulta iltakymmenen aikaan. Ja muutaman tunnin yöunien jälkeen olimme taas Hannan kanssa rengastelemassa.

J.A.