Azorien reissu 7.-23.10. 2011

Jo kauan oli ollut selvää, että jos edes puolitosissaan meinaisimme WP:n eli Länsi-Palearktisen alueen lintulajeja listata, olisi meidän ennen pitkää suunnattava lintureissulle alueen läntisimpään kolkkaan, Macaronesian saariryhmistä meille vielä tuntemattomille saarille eli Azoreille. Vanha tuttu porukka taannoiselta Kuwaitin reissultamme eli Petri Kuhno, Tero Linjama, Tero Toivanen sekä Janne Kilpimaa oli myös samoissa suunnitelmissa, joten päätimme toteuttaa reissun yhdessä. Tietysti paras ajankohta tällaiselle reissulle olisi syksyllä amerikkalaisten lajien muuttoaikaan, jolloin Atlantilla vallitsevat usein läntiset ilmavirtaukset, jotka eksyttävät ”jenkkejä” Azoreille. Jo loppukesästä päätimme reissun ajankohdan siten, että myös Hannalla olisi mahdollista osallistua osaan reissusta syyslomansa aikaan. Varasimme lennot ajankohtaan 7.-23.10. ja Hanna saapuisi saarille viikkoa meidän muiden jälkeen. Jo lentomme varattuamme myös Mika Bruun kiinnostui osallistumaan reissullemme ja ilman muuta hän oli tervetullut joukkoamme vahvistamaan. Mika sai menoliput samalle päivälle hieman eri lennoilla mutta paluupäiväksi hän otti muutamaa päivää myöhemmän.

7.10. Lissabonin häkkilintuja

Olin jo edellisiltana ajellut Kirkkonummelle vanhempieni luokse ja aamukolmelta soi herätyskello. Isäni ajoi minut Helsinki-Vantaan lentoasemalle, jossa koko muu porukka olikin jo paikalla. Lopulta klo 5:35 lentomme lähti vähän myöhässä klo 6:00 ja niinpä laskeuduimme klo 8:25 sijaan vasta klo 9:00 pomppuisasti Lissabonin kentälle. Matkatavaramme olivat jo jatkamassa suoraan Azoreille, joten aika pian aamukahvit nautittuamme saimme (muut paitsi Mika, jolla oli aikaisempi lento Azoreille ja jäi kentälle) etukäteen varaamamme Renault Meganen allemme ja lähdimme leppeään vajaan 20 asteen lämpöön ajelemaan Lissabonin reunamille.

Ensin ajoimme Setubalin ylitse komeaa Ponte Vasco da Gaman siltaa pitkin noin 30 kilometrin päähän Benaventen Barroca d’Alvaan, jonne löysimme yllättävänkin helposti. Perillä parkkeerasimme erään joen ylittävän pienen sillan viereen ja aloimme etsiä häkkilintuja pinnoiksi! Lintuja näkyi maaseutumaisemassa heti mukavasti: ruskosuo-, hiiri- ja tuulihaukkoja, metsäviklo, rantasipi, kuningaskalastaja, muutamakymmentä pronssi-iibistä, rääkkähaikara ym. ja ensimmäiset elikset napsahti osalle porukasta pienestä parvesta vahanokkia. Muutama naaraspukuinen kutoja tai piispa vilahti ohitsemme ennen kuin itse näin vilaukselta ohi lentäneen kauniin kirkkaankeltaisen, mustapäisen koiras mustapääkutojan. Muilla tämä jäi vielä näkemättä, mutta kohta jokivarren kaislikosta löytyi naaraspukuisia lintuja katseltavaksi. Käveltyämme hieman kauemmaksi sillasta löytyi myös kauniita koiraslintuja. Toinen projektilaji oli kuitenkin yhä kateissa, joten päätin lähteä kävelemään peltojen vartta kohti paikkaa, jossa näkyi välillä valtaisia varpusparvia ilmassa, onhan totuus, että monesti eri lintulajit pyörivät samalla alueella muiden lintujen kanssa. Ja sieltä taas kerran lentäneen varpusparven alta löytyi tiheä, noin 80 linnun parvi kultapiispoja! Hälytin muutkin paikalle ja kohta tätä osalle jo reissun kolmatta ”häkkärielistä” juhlittiin porukalla. Kultapiispakoiras oli myös kauniin keltainen ja mustapäinen, mutta erotuksena mustapääkutojasta sillä oli mm. kirkkaan keltainen päälaki, oli se toki myös pienempi ja erimallinen.

Jalustani oli matkatavaroissani, joten en voinut haaveillakaan kuvaavani näitä häkkilintueliksiä, mutta eipä niistä varmaan olisi kuvia skouppaamalla saanutkaan, olivat ne niin vaihdikkaita. Onneksi ainakin osa porukastamme sai jonkinlaisia kuvia linnuista järkkäreillään. Hetken pyörimme vielä alueella havaiten lisää vahanokkia ja mustapääkutojia sekä mm. luhtakanan, mutta aika pian jatkoimme matkaa noin 50km Lissabonin toiselle (länsi)puolelle Carcavelosiin, meren rantaan linnanmuurien ympäristöön penkomaan nurmikkoista kadun vartta, jolla kasvoi useita taatelipalmuja. Aika pitkään kuljimme ristiin rastiin helteisessä kelissä hikoillen (lämmintä oli jopa 26 astetta), kunnes viimein kuulimme jostain kantautuvaa hennosti kuulunutta laulua. Epäilin laulun kuuluvan yhdestä tiheästä palmusta ja sieltä löytyikin nuoren näköinen riisimaina! Lintu ehti pompata puun siimekseen ennen kuin kaikki saapuivat paikalle, mutta onneksi se kohta pomppasi taas hetkeksi esiin, ennen kuin päätti kovassa tuulessa lentää kadun toiselle puolelle palmuihin piiloon. Osalle jo reissun neljäs, itsellenikin jo kolmas häkkärielis oli tosiasia! Muita rannassa havaittuja lintuja olivat mm. jokunen suula, pari mustanmerenlokkia sekä heinäkerttu.

Tyytyväisinä palailimme pikkuhiljaa takaisin lentoasemalle, josta Mikan kone oli vasta lähtenyt. No, eipä tätä ollut häkkilinnut tainneet kiinnostaa – eipä kyllä kauheasti minuakaan, mutta kun niistä kuitenkin pinnan sai, niin pitihän ne hoitaa.

Söimme yläkerran ravintolassa ja kulutimme aikaa lentoamme odotellen ja lopulta siirryimme bussilla terminaali kakkoseen, josta lentomme kohti Azoreita, Sao Miguelin saarta ja sen pääkaupunkia Ponta Delgadaa lähti klo 19:10.

Parin tunnin lento oli ohi klo 20:15 (kolme tuntia eri ajassa kuin Suomessa). Mika oli meitä vastassa toisella varaamistamme pikkuautoista ja toisenkin saimme varsin nopeasti ja niin olimme aika pian matkalla kohti majapaikkaamme Barracuda hotellia kaupungin toiselle puolelle. Majapaikkaan päästyämme simahdimme aika nopeasti – odotukset olivat korkealle, olimmehan vihdoin Azoreilla ja seuraavana aamuna alkaisi revitys!

8.10. Sao Miguelilta Terceiralle

Lopulta osa porukasta ei ollutkaan ihan niin intoa täynnä kuin itse olin, vaan lopulta aamulla aikaisin heräsi ainoastaan puolet porukasta eli lisäkseni Mika sekä Linjama. Me olimme suunnitelleet lähtevämme saman tien retkelle saaren parhaalle lintujärvelle Lagoa Azulille. Kokoonnuimme aamupalalle klo 7:25 ja aamupalaa nauttiessamme maisema ikkunan ulkopuolella alkoi valjeta ja hotellimme edustalla avautuikin oikein komea hiekkaranta. Kohta plokkasin rantaa pitkin etenevän kahlaajan ja nopeasti se määrittyi pikkukuoviksi, mutta tällähän ei ollutkaan valkoista selkäkiilaa – amerikanpikkukuovi – heti ensimmäinen lintu oli rari!

Rannasta löytyi pian myös karikukkoja ja pulmussirri sekä muiksi Azorit-pinnoiksi näkyi kesykyyhkyjä ja etelänharmaalokkeja (azoricus). Pihalle päästyämme lajilistaa täydensivät varpuset ja kottaraiset (granti).

Relvan kylän halki ajaessamme näimme pari turkinkyyhkyä, joka on ilmoituslaji Azoreilla ja pikkuhiljaa matkan varrella näkyi myös hiirihaukkoja (rotschildi), mustarastaita (azoricus), virtavästäräkkejä (patriciae), kanarianhemppoja, azorienpeippoja, jokunen tikli (parva) sekä 3 viherpeippoa (aurantiiventris). Kolusimme ylängöllä myös yhden pikkujärven, Lagoa de Sao Brasin, mutta sillä ei ollut ainoatakaan lintua.

Lopulta laskeuduimme alas Lagoa Azulin ja Lagoa Verden väliselle sillalle, jolta aloimme seuloa järvien linnustoa. Heti löytyi sinisorsia, pari parvea nokikanoja ja niiden seurassa uiskennellut koiras punasotka (rari Azoreilla), myös jokunen harmaahaikara, kalatiira ja sepelkyyhky (azorica) nähtiin. Verden puolella rannassa käppäili rantasipi ja rantakasvustojen kätköistä löytyi viisi liejukanaa. Sillalle laskeutui jostain pari kesyä pulmussirriä.

Jatkoin rantojen seulomista, sillä tiedossa oli, että järvellä oli vielä pari päivää aiemmin ollut paikalla Mikan elokuun reissullaankin näkemä paksunokkauikku. Peipot, mustapääkertut (gularis), punarinnat ja hippiäiset (azoricus) lauloivat lähipuissa ja pieni parvi vahanokkia vilahti ohitsemme. Seuloin järveä jo ties kuinka monetta kertaa, kun uikku viimein löytyi! Siinä se yhtäkkiä uiskenteli punasotkan ja nokikanojen seurassa! Kävelin lähemmäs rantaa pitkin ja sainkin kohtalaisen mukavia kuvia sekä videota elämäni ensimmäisestä paksunokkauikusta.

Jatkoimme pian Azulin rantaa Sete Cidadesin kylän rannoille ja löysimme sillalta todella kaukana näkemäni sipilajin nyt lähempää ja se oli kuin olikin amerikansipi! Lintu oli kuitenkin todella arka, joten kuvat jäivät yhteen videoon.

Aika pian saimme lähteä palailemaan kohti Ponta Delgadaa, jossa ajoimme suoraan satamaan, jossa toinen autokuntamme oli jo käynyt kuvaamassa Mikan edellisiltana pohjustamia kuutta ruusutiiraa! Tätä lajia olin hakenut elikseksi jo monesta maasta ja olin jo epäillyt, etten varmaan lajia tuntisi vaikka sellainen istuisi lippalakin lipalleni, sillä esim. Madeiralla kalatiirojen ulkonäkövaihtelu oli ollut aivan käsittämätöntä! Ja vaikeita ruusutiirat olisivat nytkin olleet, mutta niiden ääni oli todella omalaatuinen, hieman kuin riuttatiiran ja mustaviklon välimuoto – ja ne olivat kaiken lisäksi äänessä koko ajan! Myös lajin lentotyyli oli hyvin omalaatuinen, siiven lyönti oli matala ja jäykkä. Toki myös pukutuntomerkkejä katsottiin, mutta niitä ei pahemmin ehditty hieroa, sillä pian meidän piti kiiruhtaa taas lentoasemalle.

Asemalla tapasimme muun porukkamme ja pian, klo 12:50 lähti potkurikoneemme kohti Terceiraa. Lyhyt lento oli pian ohi ja klo 13:20 laskeuduimme Terceiralle. Saimme pian tila-auton allemme ja suuntasimme Praia da Vitoriaan hotelliimme Varandas do Atlanticoon. Saatuamme tavarat huoneisiimme lähdimme oitis kaupungin eteläpuolella sijaitsevaan kahlaajaparatiisiin Cabo da Praiaan.

Cabo da Praia on meren rannan lähistöllä sijaitseva vuorovesilätäkkö, johon vesi pulppuaa maan alta. Paikka on vuosien saatossa kerännyt ehkä enemmän amerikkalaisia kahlaajia, tai ainakin joitain lajeja enemmän, kuin koko muu WP yhteensä! Autosta noustuamme putket olivat nopeasti tanassa ja aloimme seuloa lätäköitä ja kylläpä kahlaajia riittikin. Pulmussirrejä, mustajalkatyllejä ja karikukkoja oli runsaasti, mutta heti löytyivät ensimmäiset raritkin: lähin tylli paljastui kanadantylliksi, jota tunnistettaessa joku löysi kanadansirrin! Pitihän toinenkin elis hoitaa saman tien ja tarkoitus oli sitten palata tylliä hieromaan, mutta sehän katosikin johonkin. Tyllit olivat itse asiassa melkoinen soppa kokemattomalle – mustajalkatylli oli lajeista runsain, mutta jonkin verran oli myös tavallisia tyllejä ja ainakin muutama kanadantylli, mutta nämä tuppasivat olemaan niin kaukana, ettei niitä saanut aivan varmasti määritettyä. Pikkuhiljaa alkoi usko jo hiipua, olimmeko lopulta määrittäneet sitä ensimmäistäkään tarpeeksi varmasti, mutta onneksi muistin ottaneeni siitä lyhyen videopätkän, joka paljasti määrityksemme oikeaksi.

Iltapäivä kului todella leppoisasti altaiden kahlaajalajistoa ihmetellen, opiskellen ja kuvaillen. Kanadansirrejä näkyi lopulta kaksi, mustajalkatyllejä 47, tyllejä 6, karikukkoja 50, pulmussirrejä 40 ja lisäksi 3 valkoperäsirriä, 5 isosirriä, 2 kuovisirriä, 5 palsasirriä, 6 pikkukuovia jo reissun toinen amerikanpikkukuovi seuranaan, 4 tundrakurmitsaa, 13 mustapyrstökuiria, punakuiri, 2 taivaanvuohta sekä vielä eteeni laskeutunut amerikankurmitsa! Tämä kurmitsa oli joku päivä aiemmin määritetty siperiankurmitsaksi, mutta heti ensi sekunnilla, kun lintu eteeni laskeutui pidin itse sitä amerikkalaisena. Lintu näyttäytyi onneksi pian muillekin ja muut olivat määrityksestä samaa mieltä ja olimmepa kuulleet sen lentoäänenkin. Mutta yhtäkkiä lintu alkoi maassa pitää hyvin siperiankurmitsamaista ääntä! Lopulta äänityskokoelmistamme löytyi kuitenkin vastaavanlaista ääntä myös amerikankurmitsaäänitteiltä ja saatoimme todeta sen, mitä olimme jo miettineetkin, ettei ääni kuitenkaan ihan ollut tarpeeksi kaksiosainen ja kirkas siperiankurmitsalle. Toki pukutuntomerkit olivat selvät eli lajimääritys amerikkalaiseksi oli selviö!

Havaitsimme altailla vielä mm. pari pytpyttänyttä viiriäistä (conturbans), naurulokin, kivitaskun sekä taas turkinkyyhkyn, ennen kuin suuntasimme sisämaahan parille pikkulutakolle etsimään pari päivää aiemmin nähtyä amerikantylliä. Löysimme oikean paikan altaalla tapaamiltamme orneilta saamiemme tarkkojen nuottien avulla ja paikka osoittautui naurettavan pieneksi sadevesilätäköksi keskellä valtavia peltoaukeita. Lätäköltä löysimme 4 palsasirriä, muttemme mitään muuta. Pyörimme jonkin aikaa alueella todeten, että tylli voi olla ihan missä tahansa valtavilla peltolakeuksilla, ennen kuin jatkoimme kohti hotelliamme.

Pysähdyimme vielä aivan hotellimme lähellä sijaitsevalla Paul do Praian lätäköllä, jolta löytyi ankkojen ja myskisorsien seurasta sinisiipitavi!

Ilta kului ravintolassa, jossa ruokaa odoteltiin reilut puolitoista tuntia. Ruokailun jälkeen olimmekin aivan valmiita nukkumaan.

9.10. Terceiran kahlureita ja taas ”panouikku”

Suuntasimme taas heti aamupalan jälkeen Cabo da Praian altaille, jossa oli laskuveden takia vettä nyt huomattavasti vähemmän. Myös kahlaajat olivat suunnilleen samat kuin edellispäivänä. Todettuamme kahlaajamäärät, jotka sisälsivät mm. ohi lentäneen meriharakan, 4 kanadantylliä, 4 kanadan-, 2 palsa-, 3 valkoperä-, 7 iso- ja 5 kuovisirriä, edelleen pikkukuovien seurassa olleen amerikanpikkukuovin, joka erottui parvesta myös maassa voimakkaammin erottuvien valkoisten silmäkulman- ja päänlakijuoviensa ansiosta (myös ääni oli erilainen – säröisempi ja kuikuttavampi) ym., jäi aikaa myös lähipuskien komppaamiselle sekä rantavallilta merilintujen staijaamiselle. Mika löysi puskista lähes heti pari päivää aikaisemmin paikalta löydetyn Azoreiden ensimmäisen pensaskertun ja rantavallille kiivettyäni löysin mereltä pari keltanokkaliitäjää ja kolmas liitäjä olikin sitten isoliitäjä, joka puuttui osalta porukasta eliksistä. Hälytin tiedon liitäjästä muille radiopuhelimitse ja kohta porukkaa alkoi saapua vallille. Isoliitäjiä näkyi lopulta kahdeksan kappaletta, mutta innokkaimmat kuvaajat saapuivat vallille liian myöhään, sillä merellä näkyi enää vain keltanokkaliitäjiä.

Puolen päivän aikaan jatkoimme saaren eteläosaan Angra do Heroismon satamaan, josta veneiden välistä aloimme etsiä paikalla jonkin aikaa viihtynyttä paksunokkauikkua elikseksi Sao Miguelilla nukkumiseen ja Ponta Delgadan lähiretkeilyyn keskittyneille. Lopulta Petri löysi linnun makoilemasta kaikessa rauhassa vesiskootterin siivellä myskisorsan vieressä! Lintu antoi itseään kuvattavan jonkin aikaa ennen kuin pulahti veteen ja jäi taas poseeraamaan. Pikkuhiljaa se ui laitureiden alle katveeseen ja päätimme jatkaa matkaa.

Loppupäivän kolusimme taas peltoalueita amerikantyllin toivossa, mutta turhaan. Lagoa do Junco osoittautui kosteaksi pläntiksi pellon keskellä eikä Lagoa do Ginjal ollut sen kummoisempi. 9 taivaanvuohta hätyytettiin ilmaan kosteita paikkoja kompatessa, mutta yhtään niistä ei saatu oikein kunnolla hollille, jotta amerikantaivaanvuohta olisi päästy niistä vääntämään. Amerikantyllipaikalla kahlaili nyt kaksi palsasirriä ja illasta kävimme vielä erään golfkentän vierusmetsiä koluamassa, mutta siellä touhuilu jäi ihan vain tavallisten lintujen ihmettelyksi. Toki azorienpeippoja, kanariahemppoja, mustapääkerttuja, hippiäisiä (inermis Terceiralla ja Floresissa), virtavästäräkkejä, mustarastaita ym. näkyi mukavasti, mutta ei ne ainakaan kokeneempaa Macaronesiaretkeilijää hirveästi kiinnostaneet…

Illalla stoppasimme tietysti taas Paul do Praialla, jonka vieruskaislikosta komppasin ilmaan nuoren yöhaikaran! Ihan mukava laji Azoreiden listallemme, vasta 27. havainto saarilta. Illalla ruokailun yhteydessä täytimme paikallisen luontoimmeisen laatiman haastattelukyselyn ja nukkumaan pääsimme vasta vähän ennen puoltayötä.

10.10. Floresille

Taas aamusta heti Cabo da Praiaan, jossa tuttujen kahlaajien seulontaa. Amerikankurmitsa oli taas paikalla ja puskista Mika kaivoi pensaskertun ohella esiin pari pajulintua sekä tiltaltin – eli uudet linnut alkoivat olla väärästä suunnasta! Kuvaajat painuivat ottamaan entistäkin parempia kahlaajakuvia ja aika kului.

Lopulta Terojen kanssa otimme toisen autoista ja lähdimme kiertämään lähirantoja. Sataman lokkiparvesta löytyi nuori merilokki ja rantakasvustossa pytpytti taas pari viiriäistä.

Lopulta ajoimme koko porukka hotellille klo 13:00 ja pakattuamme tavaramme suuntasimme lentoasemalle, josta lentomme Floresille lähti klo 15:15, lähes puoli tuntia etuajassa! Floresin vihdoin häämöttäessä horisontissa iski ainakin minuun paniikki siitä, kuinka suuri saari oli! Ja koneen kierrellessä laskeutumista varten, mielessäni pyöri ajatus, että kuinka noin suurelta saarelta voisi ikinä löytää jenkkipikkulintuja? Lopulta lentokin oli lyhyempi kuin piti, joten laskeuduimme Floresin lentoasemalle jo neljän jälkeen, mutta voittamamme ajan kämmäsimme sitten auton vuokrauksen kanssa, sillä hidastelimme itsemme ainoan autovuokraamon jonon viimeisiksi.

Saimme vuokrattua kaksi autoa, isompaan menivät Terot, Petri sekä Kilpimaa ja me Mikan ja tämän kamerakaluston kanssa pienempään. Ajoimme suoraan saaren pohjoispäähän Ponta Delgadaan, josta oli edellispäivinä ilmoitettu preeriakahlaajaa sekä vilaukselta nähty idänlehtoturpiaali. Kohtuullisen navakassa tuulessa kolusimme aluetta parin tunnin ajan, mutta havainnot jäivät perin vaatimattomiksi. Kaikki lajit olivat toki saaripinnoja mutta ainoa mainittava niistä oli pulmussirri.

Lopulta alkoi sataa, joten päätimme lähteä takaisin saaren itäreunaan lentokentän lähelle saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin kauppaan. Shoppailun jälkeen päätimme käydä kyselemässä läheisestä lintuharrastajien suosimasta Hotel Occidentalista, olisiko sitä kautta mahdollista saada joku lähipäivä kyytiä läheiselle Corvon rarisaarelle, jossa reilut parikymmentä syksyä viettävää rariorientoitunutta ornia oli jo kaivanut esille vaikka sun mitä. Yllätys oli mitä mukavin, sillä saimme järjestettyä kyydin jo seuraavaksi aamuksi klo 8:00! Ja hintakaan ei päätä huimannut, sillä hintaa reissulle kertyisi vain 30€/kärsä (toki tämä vaati minimissään 6 lähtijää). Tekstasin reissumahdollisuudesta myös Terceiralla tapaamallemme italialaisornille Daniele Occhiatolle ja hän oli myös lähdössä innolla mukaan. Tekstailin saman tien Corvoon vanhalle tutulleni Keijo Wahlroosille, joka lupautui oppaaksemme saarikierrokselle. Laitoin viestiä myös tutulle ranskalaiselle Pierre-André Crochetille, joka hänkin oli saaressa.

Seuraavaksi suuntasimme majapaikallemme Aldeia da Cuadaan, joka sijaitsi saaren länsiosassa Faja Granden ja Fajazinhan välissä. Majapaikka löytyi pimeässä kohtuu helposti ja minkälainen lukaali meillä olikaan!? Alakerta muodostui valtaisasta olohuoneesta ja keittiöstä ja yläkerrassa oli meille kaikille kuudelle omat huoneet! Kylpyhuoneita vessoineenkin oli kolme! Itse valitsin perimmäisen isoimman huoneen, sillä olihan Hannakin tulossa maisemiin piakkoin.

Lähikylien ruokapaikat olivat pettymykseksemme kiinni, joten illallisesta tuli aika kevyt. Se ei kuitenkaan unen tuloa haitannut, sillä odotukset seuraavalle päivälle olivat kovat!

11.10. Corvo – tosi kovia pinnoja

Heräsimme intoa täynnä, ihan liian aikaisin, itsekin jo ennen kuutta ja aamupalan jälkeen lähdimme jo klo 7:00 ajelemaan kohti Santa Cruzin satamaa. Olimme perillä turhankin aikaisin, mutta lopulta tasan kahdeksalta saapui venekuskimme suuri kumivene trailerillaan ja kohta olimmekin lastautumassa vesille. Heti alkumatkasta auringon noustessa merellä alkoi näkyä liitäjiä – ensin keltanokkaliitäjiä, mutta kohta yhä enemmän ja enemmän myös isoliitäjiä. Emme kuitenkaan halunneet juuri hidastella vaikka kuvaajilla hieman isoliitäjäkuvat kuumottivatkin, vaan jatkoimme aika suoraviivaisesti kohti edessä häämöttänyttä kiveä, Corvoa! Parin eri lajin delfiiniporukat kävivät pomppimassa veneemme edellä, mutta yllättävän rauhallisen meren ansiosta olimme aika pian perillä Corvon Vila Novan satamassa.

Keijo sekä Hannu Palojärvi olivat meitä vastassa ja pelastusliiveistä ja ylimääräisistä vaatteista riisuuduttuamme lähdimme kävelemään kohti ensimmäistä pinnaamme, josta tuli tieto parahiksi rantautuessamme. Kävelimme lentokentän vierustan alapelloille, jossa matkamme kohti Praia da Areian rantaa keskeytyi, kun yksi orniporukka huusi juuri löytäneensä etsimänsä eli jo joitakin päiviä paikalla olleen keltakerttulin! Singahdimme paikalle ja kuinkas ollakaan tämä aiemmin hyvin vaikeasti hallinnassa pysynyt lintu oli kuin olikin oikein mukavasti näytillä! Aika pian se katosi puskien uumeniin mutta löytyi tiksahtavan kutsuäänensä perusteella helposti ja ehdin jopa saada siitä skouppikuvankin! Päätimme pian jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan kalliorantaan, jossa ruotsalaiset yhä pitivät löytämäänsä kruunuyöhaikaraa hallinnassa! Kiitos Keijon ja muiden suomalaisten, he olivat mainostaneet, että meidän bongausporukkamme oli saapumassa saareen ja näin porukka oli hajaantunut ympäri saarta varmistamaan eri rarien paikallaoloa. Ruotsalaiset mm. olivat ehtineet jo tarkistaa kaikki paikat, missä haikaraa oli aiemmin nähty, kunnes se lopulta oli löytynyt viimeisestä mahdollisesta paikasta! Kiitokset heillekin!

Palasimme vielä katsomaan keltakerttulia mutta nyt se oli jo vilkkaammin liikkeessä eikä enää antautunut kuvattavaksi. Pian saaren ainoa taksi palasi meitä hakemaan, heitettyään ensin yhden ison porukan Hannu mukaan lukien ylös. Ajoimme sillä niin kauas pohjoiseen kuin sillä pääsi. Jatkoimme Keijo etunenässä kapeaa polkua puskien läpi pitkän matkan majakkalaaksoon, jossa pari ornia juuri katseli tiaiskerttulia. Päästyämme heidän luokseen lintu teki täydellisen katoamistempun eikä meistä kukaan nähnyt siitä vilaustakaan! Odottelimme ja etsiskelimme lintua reilun tunnin mutta sitä ei löytynyt – ei tietenkään, ennen kuin olimme antaneet periksi ja juuri sopivan kaukana, ettemme enää saaneet radiopuhelimiimme viestiä, että se oli taas löytynyt.

Jatkoimme bongauskierrosta hieman kiireisinä, sillä seuraavana oli vuorossa ehdottomasti saaren kovin tarjolla ollut laji. Kiipesimme pitkän tovin takaisin saaren keskivaiheille, jossa ohitimme Coroa do Picolla joukon, joka väijyi 15 minuuttia aiemmin paikalla vilaukselta näyttäytynyttä punasilmävireota. Vaikka ”keppariltakin” laji yhä puuttui, jatkoimme kuitenkin suoraan alas Ribeira da Ponten vehreään metsäiseen laaksoon.

Alas könyttyämme saimme tiedon, että tärkein projektilajimme kultakerttuli oli aamulla nähty pariin otteeseen, mutta nyt tuntiin linnusta ei ollut muuta havaintoa kuin parikymmentä minuuttia aiemmin kuultu sirahdus. Odottelimme ainakin tunnin kunnes tarkkakorvainen ja lajin äänen kanssa jo tutuksi tullut Suomen WP-pinnakärki Markku Santamaa kuuli taas lajin tunnusomaisen sirahduksen ja kohta sen kuulivat muutkin – mutta lintua ei näkynyt. Eräällä saareen vasta saapuneella ”speedyksikin” kutsutulla tanskalaisella paloi käämit odotteluun ja hän lähti rymyämään metsään linnun perässä ja kuinka ollakaan kävi juuri niin kuin kukaan ei odottanut käyvän – hän löysi linnun rinteen päältä puiden latvuksista! Singahdimme paikalle, mutta lintu oli tietysti taas tiessään, kunnes alas alkuperäiselle paikalle jäänyt porukka taas kuuli sen. Singahdimme taas paikalle ja tajusimme singahtelun täysin tuhoon tuomituksi. Niinpä asetuimme rennosti aloilleen ja jäimme odottelemaan lintua taas saapuvaksi alkuperäiselle paikalle. Puolen tunnin odottelun jälkeen kuulimme taas tutun sirahduksen ja kohta joku jo näki linnusta vilauksen. Pian se vilahti taas editsemme ja nyt jo suurin osa näki sen. Lintu liikkui latvuksissa kuin salama, mutta nyt se vilahti ylitsemme ja editsemme niin monta kertaa, että koko porukkamme ehti lopulta sen nähdä, osa paremmin, osa huonommin! WP:n toinen kultakerttuli! Huikea pinna!

Osa porukastamme päätti jo lähteä kohti seuraavaa pinnaa, osan jäädessä vielä yrittämään kultakerttulin näkemistä paremmin. Keijo letkaa vetäen könysimme taas pitkän matkan Vila Novan yläpuolisille pelloille, jossa aamulla oli vielä havaittu kanadankerttulia, mutta nyt lintu oli ollut pari tuntia kateissa. Haravoimme peltoaluetta piikkikasveista välittämättä toista tuntia, mutta paikalta löytyi vain useampi pajulintu, jotka kyllä aiheuttivat turhia sydämentykytyksiä ja jopa hälyhuutoja, niin samannäköisiä kuin kanadankerttulin kanssa olivat. Valitettavasti lintua ei kuitenkaan löytynyt vaikka lopussa meitä oli toistakymmentä komppaajaa – kerran kuulimme pikkuporukalla sopivan kuuloisen tiksahduksenkin, mutta taas komppaus tuotti vain pajulinnun. Lopulta tämäkin lintu löytyi paikasta, jossa olimme kuulleet tiksauksen, mutta vasta kun olimme turvallisesti veneessä matkalla kohti Floresia. Noh, kaikkea ei voi saada, mutta me olimme kuitenkin saaneet mukavasti kolme viidestä yrittämästämme lajista. Ja se oli tullut kyllä selväksi, että amerikkalaiset pikkulinnut ovat todella vaikeita! Ne kun tuntuvat elävän ihan omaa elämäänsä puiden latvuksissa! Ne kiertävät latvassa kehää, saapuen noin puolen tunnin välein samoihin latvoihin. Jos lintua ei silloin näe, on odotettava seuraavaa kierrosta!

Mutta päivämme ei suinkaan ollut vielä lähimainkaan pulkassa! Kuudelta hyvästelimme auttajamme Keijo, Markku sekä Hannu etunenässä, mutta etenkin ruotsalaiset, täydellistä suomea puhunut Seppo Haavisto ja Bosse Karlsson sekä monet muut, olivat meitä auttaneet! Niinpä lupailimme auttavamme heitä Floresilla niin pian kuin mahdollista!

Venematkalla tavoitteenamme oli nyt kuvata liitäjiä ja taitava kuskimme Carlos oli upeasti jujussa mukana! Hän todella osasi hommansa ja ajoi aina tuulen ja valon kannalta oikealle puolelle liitäjäparvien luokse. Ensimmäisen stoppimme teimme kuitenkin siitä syystä, että keulassa ollut Mika ei oikein parantanut veneen tasapainoa, vaan heti ensimmäinen aalto läsäytti vettä keulan yli suoraan tämän ja tämän kameransa päälle. Lopulta kun kaikki istuivat takapenkeissä, oli veneen kulku paljon tasaisempaa. Ensimmäisessä parvessa oli taas lähinnä keltanokkaliitäjiä, mutta toisesta todella isosta parvesta porukka pääsi kuvaamaan isoliitäjiäkin oikein kunnolla! Kuskimme kertoili, kuinka liitäjät seurasivat tonnikalaparvia ja aina välillä hänkin huuteli kuvaajille ohjeita, mistä suunnasta isoliitäjiä oli lähestymässä. Ilmeisesti hän oli se, joka huusi ensimmäisenä lähestyvästä tummasta linnusta, jota ensin muutamat huusivat nokiliitäjäksi, osa taas tyrskyliitäjäksi, mutta hepä eivät sellaisia olleet koskaan nähneet – itselläni oli molemmista jonkin verran kokemusta eikä tämä otus näyttänyt kummaltakaan niistä! Mikä ihme se oikein oli – ottakaa kuvia! Lintu ohitti meidät pari kertaa oikein mukavalta etäisyydeltä ja osa kiinnitti huomiota linnun töpöön putkinokkaan ja osa siiven alapinnan kuviointiin, jossa oli kuin vaaleat ”alikessun natsat”. Daniele taisi olla ensimmäinen, joka sanoi ääneen lajin nimen – Herald Petrel! Mikä ihme se oli? Jostain reppunsa syövereistä ”Tertsi” (Toivanen) kaivoi lintukirjan ja siinähän se oli täysin itsensä näköisenä – Herald Petrel! Kuhnon oli onnistunut saada linnusta kelpo kuva, joten määritys oli varma!

Jonkin aikaa etsimme vielä tummaa viistäjäämme parven seasta, kunnes jatkoimme seuraavalle tonnikalaparvelle, jossa taas pyöri todella paljon liitäjiä. Emme ehtineet vielä edes hidastaa, kun joku huusi taas – viistäjä! Nyt kyseessä ei kuitenkaan ollut niin tumma lintu, vaikkakin tottumaani tummempi viistäjä tämäkin oli. Lintu oli selvästi kapverdenviistäjäsukua, mutta yläpuolelta turhan tumma. Ainakin Kapverden linnuista muistin, että niillä oli selvä nuori-pikkulokkimainen W-kuvio harmailla siivillä. Muistelin myös Madeiran kapverdenviistäjiä (Bugio Petrel) vaaleammiksi ja linnun kookas nokka joka tapauksessa sulki heti madeiranviistäjän (Zino’s Petrel) pois laskuista. Mikä tämä nyt sitten oli? Tertsi kaivoi taas kirjallisuutta ja vanhassa A field guide to the rare birds of Britain and Europe oli kuva juuri samannäköisestä linnusta otsikolla Soft-plumaged Petrel! Oliko tämä siis atlantinviistäjä? Olin jo aiemmin laittanut hälyn Herald Petrellistä Corvolle ja nyt laitoin sitten omiin kokemuksiini kapverdenviistäjistä sekä kirjan kuvaan nojaten hälyn myös Soft-plumaged Petrelistä. Lintu katosi nopeasti, mutta useampikin meistä sai siitä erinomaisia kuvia, joten lajia ehtisi määrittää maissa tarkemmin.

Kuvailimme vielä veneemme vieressä uiskennelleita ja sukeltaen kalastelleita isoliitäjiä, kunnes lopulta auringon jo laskiessa jatkoimme Santa Cruzin satamaan, jossa kiittelimme kuskimme ja suuntasimme ensin kauppaan ja sitten todella nälkäisinä löytämäämme pizzeriaan. Jossain vaiheessa olin saanut viestin Pierre-André Crochetilta, jossa tämä kysyi, oliko vaaleammalla viistäjällämme ollut kokonainen rintavyö. Sitä linnullamme ei ollut mielestämme ollut ja tämä selvisi pian myös ottamistamme kuvista. Vasta kämpille palattuamme saimme käsiimme enemmän kirjallisuutta sekä kannettavalla mukanani olleet kuvamme kapverdenviistäjistä aiemmilta reissuiltamme ja lopulta lintu alkoikin näyttää madeiralaiselta kapverdenviistäjältä eli ns. bugion- tai desertaksenviistäjältä. Edelleenkin se kyllä näytti todella tummalta yläpuolelta ja sen niskansivut olivat äärimmäisen kontrastikkaat, mutta yhdestä kirjastani (Birds of the Atlantic Islands) löytyi kuva atlantinviistäjästä ja sillä olisi todellakin pitänyt olla täydellinen rintavyö.

Mutta mikä huipennus meillä olikaan ollut huikealle lintupäivälle! Herald Petrel paljastui suomalaiselta nimeltään mauritiuksenviistäjäksi ja se oli Azoreiden mutta samalla myös koko Länsi-Palearktisen alueen 7. havainto lajista! Hyvä että malttoi nukkumaan mennä…

Mainittakoon vielä, että paluumatkalla Santa Cruzilta majapaikallemme, näimme etuautosta Mikan kanssa pari lehtokurppaa.

12.10. Floresia tutuksi ja eliksiäkin paukkuu

Aamulla satoi oikein urakalla, joten nukuimme hieman pitempään. Kun sateessa alkoi olla taukoja, suuntasimme pihamaastoon koluamaan ja ihmettelemään mustapääkerttujen määrää. Saimme seuraksemme kissalauman, joka piti kohtuullisen häiritsevää miu’untaa ja pienimmät kissoista eivät yrittäneetkään väistellä vaan tunkivat koko ajan askelten eteen, mikä haittasi ihan oikeasti kävelyä.

Kymmenen aikaan lähdimme taas Ponta Delgadaan. Matkalla stoppasimme Lagoa Brancalla, jolla uiskenteli yksi suht-koht aidon näköinen nokisorsa sekä selvä nokisorsan ja sinisorsan risteymä.

Ponta Delgadassa stoppasimme Mikan kanssa vanhalla jalkapallokentällä, jonka sadevesilutakossa kahlaili valkoperäsirri sekä tundrakurmitsa. Tapaamamme saksalaispappa oli määrittänyt sirrin kanadansirriksi, mutta korjasimme tälle oikean määrityksen. Jatkoimme pian yrittämään preeriakahlaajaa. Komppasimme peltoalueita kolmisen tuntia mutta taas tuloksetta. Ainoaksi paremmaksi havikseksi näimme neljä pikkukuovia.

Jatkoimme retkeä Lagoa Lomballe, josta morsiosorsa löytyi piileskelemästä kasvillisuuden alta vastarannalta. Lisäksi paikalla oli pari haapanaa sekä nokikana. Craveiro Lopesin miradourolta (näköalapaikka) näimme kaukaisella järvellä, joka osoittautui karttaa katsomalla Lagoa dos Patosiksi, muutaman lieju- ja pari nokikanaa. Muita saarella ensimmäistä kertaa nähtyjä lajeja olivat tiklit ja sepelkyyhkyt, joista etenkin jälkimmäisiä näkyi myöhemmin enemmänkin.

Lopulta jatkoimme Faja Grandeen pointsaamaan jo kauemmin paikalla ollutta heinäturpiaalia, josta olimme saaneet tuoreet tiedot, missä se oli pari tuntia aiemmin nähty. Ensin odottelimme lintua havaintopaikalla, mutta kun sitä ei näkynyt, hajaannuimme komppaamaan ympäristön kivimuurein ympäröityjä viljelyksiä. Lopulta lintu pomppasi ilmaan Tertsin jaloista mutta ennen kuin ehdimme kuulla hänen huutoaan, plokkasimme Petrin kanssa linnun äänestä. Lintu lenteli äännellen ympyrää ja laskeutui lopulta eräälle kiviaidalle.

Heinäturpiaalia kuvailtiin puolisen tuntia. Lintu vaihtoi paikkaa monta kertaa mutta lähes aina se laskeutui muurille tai pensaan latvaan kuvauksellisesti ja lopulta kaikki meistä olivat havaintoon ja kuviin tyytyväisiä! Aika aikaisin palasimme takaisin kämpille huilaamaan.

13.10. Huikea aamu

Aamu oli taas hieman vaikea, mutta siihen tuli vauhtia kertarysäyksellä, kun saimme viestin, että Daniele katseli lentelevää isohaukkakehrääjää Ponta Delgadan vanhalla jalkapallokentällä! Me pääsimme Mikan kanssa todella vauhdikkaasti matkaan, mutta muilla kesti hieman kauemmin. Tertsi joka oli aamutoimilla vessassa, suljettiin lukkojen taakse, mutta lopulta hän pääsi ulos toisesta ulko-ovesta, jonka sai auki sisäpuolelta ilman avainta. Lisäksi mm. kahvinkeitin jäi päälle, mutta onneksi vahingoilta säästyttiin.

Mikan kanssa olimme perillä futiskentällä 28 minuutissa ja löysimme Danielen paikalta. Lintu ei kuitenkaan ollut lennellyt kuin viisi minuuttia ja sitten ilmeisesti laskeutunut jonnekin rannan suuntaan, johon Daniele oli juuri menossa komppaamaan. Hidastelimme sen verran, että muukin porukkamme saapui viimein paikalle. Huomasin heti ensimmäisten pensaiden takaa hyvän näköisen kohdan, jossa pensaita oli kaadettu ja paikalle oli jäänyt runsaasti oksan ja juuren pätkiä – niiden seassa kehrääjä saattaisi tuntea olonsa kotoisaksi. Odottelin porukat ulos autosta ja heidän saavan tavaransa valmiiksi ja aloin kävellä oksia kohti enkä ehtinyt ottaa kuin muutaman askelen, kun edestäni nousi isohaukkakehrääjä siivilleen! Huusin kuin hinaaja ja koko porukka oli nopeasti paikalla ja kaikki ehdimme nähdä linnun laskeutuvan rantapuskien taakse tai itse puskiin.

Lintua ei kuitenkaan löytynyt sieltä, mihin se oli näyttänyt laskeutuvan, joten hajaannuimme pian etsimään sitä, sillä tiesimme, että Corvon porukka oli jo tulossa Floresille bongaamaan aiemmin tapaamamme saksalaisen papan epämääräistä preeriaturpiaalia, johon emme itse alkuunkaan uskoneet (käsittääkseni koiraspukuista Dicksisseliä ei tähän aikaan voi edes nähdä). Lopulta isohaukkakehrääjä löytyi reilun sadan metrin päästä, kun se nousi taas lentoon mutta nyt se laskeutui maahan näkyville. Pääsimme kuvaamaan tätä, aika väsähtäneen näköistä lintua, kun se nukkui nurmikolla. Toivoimme linnun nyt jäävän aloilleen, mutta lopulta se kuitenkin ärsyyntyi kuvaajista ja nousi vielä kerran siivilleen ja näytti taas laskeutuvan rantaan.

Yritimme nyt tehdä kaikkemme, ettemme enää häiritsisi lintua, mutta pitihän se vielä kaivaa esille, sillä corvolaiset alkoivat olla jo lähellä. Ja sitten lintu ei saisi ainakaan olla rauhassa, kun paikalle tulisi reilut parikymmentä komppaajaa. Lopulta Mika löysi linnun lähes täsmälleen siitä, mihin se oli näyttänytkin laskeutuvan, mutta väsynyt lintu ei enää välittänyt mistään vaan nukkui pitkän heinikon keskellä ja Mika oli meinannut lähes astua sen päälle. Olimme kyllä kävelleet läheltä ja pari kertaa. Nyt etsimme sitten paikan, mistä lintu näkyi mahdollisimman kauas ja jäimme odottelemaan bongareita. Lopulta lintu hoituikin oikein erinomaisesti koko bongariporukalle.

Me jatkoimme taas preeriakahlaajajahtiin, lähellä kun olimme. Nyt lintu vihdoin löytyikin, kun se nousi lentoon rannassa kompanneiden toisen automme porukan toimesta. Onneksi mekin ehdimme pian paikalle ja näimme linnun pellossa, johon se oli laskeutunut. Lintu oli kuitenkin noin 300 metrin etäisyydellä meistä ja kuvia olisi tietysti mukava tästäkin eliksestä saada. Juuri tällöin saimme viestin, että Daniele oli löytänyt majakan lähipelloilta rengasnokkalokin ja elishän tulee aina ensin! Koska olimme vain alle kilometrin päässä Ponta do Albarnazin majakasta, lähdimme saman tien Terojen kanssa hoitamaan lokkia, ainahan voisimme palata sitten nopeasti takaisin kuvaamaan ”bartramiaa”.

Daniele ja rengasnokkalokki löytyivät helposti, olihan lokki tien varren lokkiparvesta ainoa nuori lokki, selvästi muita pienempi ja vieläpä parven lähin lintu. Niinpä stoppasimme ja aloimme kuvata ja opiskella tätä vielä aivan nuoruuspuvussa ollutta elislokkia. Kohta Daniele kävi höpöttämässä jotain kottaraisparven mukana ohi lentäneestä mahdollisesta preeriakahlaajasta, joten ajattelimme, että toinen porukkamme oli saanut linnun lentoon ja se oli nyt lentänyt tänne. Niinpä etsiskelimme lintua niin pitkään, että toinenkin porukkamme saapui lokkia katsomaan. Mutta hepä olivatkin nähneet preeriakahlaajan laskeutuvan aivan muualle. Niin arka se kyllä oli ollut, ettei siitä oltu kuvia saatu. Anyway – kahlaajaa ei kuitenkaan enää löytynyt, joten seuraavaksi komppasimme Ribeiro de Moinhon jokilaakson erittäin huolellisesti löytämättä kuitenkaan muuta kuin haapanan.

Paluumatkalla kävimme tarkistamassa, olisiko haukkakehrääjä yhä elossa, vai siirtynyt jonnekin muualle – toivottavasti kuitenkin jonkin muun kuin bongarin tai kissan toimesta. Lintua ei näkynyt ja jälkikäteen saimmekin kuulla, että Corvolta oli tullut vielä joku sankaribongari yksin kumiveneellä paikalle ja kompannut linnun taas ilmaan. Hyvä kuitenkin, että lintu oli ainakin yhä ollut elossa. Ainoaksi havainnoksi meillä jäi kivitasku.

Seuraavaksi tsekkasimme useammankin miradouron eli maisemakatselupaikan ennen kuin jatkoimme Faja de Condelle, jossa komppailimme aika pitkään löytämättä kuitenkaan taaskaan mitään pientä amerikkalaista. Merellä näin muuttavan oloisen leveäpyrstökihun.

Illasta siirryimme vielä meristaijille Santa Cruziin ja parhaiksi havainnoiksi näimme Mikan kanssa yhden todella kaukaisen nokiliitäjän sekä yllämme pyörineen kalasääsken. Kauppareissun jälkeen kävimme vielä uudelleen tsekkaamassa Faja de Conden viimeisen seinämän, jossa saksalaispappa väitti nähneensä kanadanvireon. Emme toki havaintoon uskoneet (kaverille taisi riittää, että kävi paikalla, jossa oli viikon sisään joku nähnyt jotain, niin hän kyllä aina löysi sen), mutta paikka oli silti tarkistamisen arvoinen, sinne pitäisi palata joku aamu.

14.10. Käsittämätön löytö!

Aamulla heräsimme edellispäivästä viisastuneina aikaisemmin. (Toki Mika oli aina muutenkin ensimmäisenä hereillä. Itse asiassa kukaan ei tainnut koskaan todistaa Mikan nukkuneen koko reissun aikana, sillä tämä oli aina ensimmäisenä ylhäällä ja viimeisenä pystyssä.)

Pienen pihapiirikävelyn jälkeen suuntasimme Faja Granden Ponteen, jossa komppasimme pikkuhiljaa koko alueen varsin huolellisesti, muttemme tarpeeksi huolellisesti, sillä selkämme takaa kokenus Floresjyyrä Staffan Rodebrand löysi korpirastaan! Paikalle singahdettuamme, yksi jos toinenkin meistä totesi viettäneensä tässä hyvän näköisessä, erittäin tiheässä notkanteessa tovin jos toisenkin! Paikka vaikutti täysin toivottomalta Catharus-rastaan bongaamiselle, sillä tiheää pusikkoa, puustoa ja varjopaikkoja oli riittämiin, mutta päätimme silti yrittää. Itse olin kilttinä poikana opastamassa edellispäivänä jalkansa pahoin loukannutta Danieleä löytämään paikalle, kun lähes koko muu porukkamme yllättäen näki linnun, joka oli saapunut Mikan soittamaa atrappia katsomaan. Ehdimme Danielen kanssa paikalle siten, että Daniele ainakin väitti ehtineensä näkemään linnun katoavan korkean puun siimekseen. Perhana!

Odottelimme ja odottelimme ja lopulta lähdimme hieman komppaamaan ympäristöä Kilpimaan kanssa, joka oli lisäkseni ainoa, joka ei vielä lintua ollut nähnyt, kun taas tuli tieto, että lintu oli näkyvissä lähes alkuperäisellä paikalla. Nyt Linjama oli nähnyt rastaan eräässä todella tiheässä puskassa syömässä pieniä punaisia marjoja ja heräsi epäilys, että sieltä suunnasta linnun oli aikaisemminkin nähty tulevan. Niinpä jäimme värjöttelemään puskan juurelle ja odottamaan lintua palaavaksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ennen kuin noin tunnin odottelun jälkeen Petri näki linnun samassa puskassa, mutta Petri itse oli kuivan joen pohjalla katsomassa puskaa aivan eri kulmasta kuin me Jannet! Yritimme hiipiä paikalle, mutta kuiva joen penkka teki tepposet ja sortui ja niinpä rymähdin joen pohjalle varsin äänekkäästi. Lintu kuitenkin ihme kyllä pysyi paikallaan niin pitkään, että pääsimme Petrin viereen, jolloin se sitten lensi piiloon! AAARGH!

Kohta kuitenkin näin ensin itse linnun vilaukselta istumassa hieman kauempana marjapuskassa ja pian tämän jälkeen se lensi ilmeisesti taas atrapin takia suoraan meitä kohti, kaarsi ylös ja laskeutui hetkeksi puun oksalle suoraan yläpuolellemme. Vaikka tilanne oli nopea, ehti Mika jopa saamaan linnusta kuvan, ennen kuin se taas jatkoi toiselle puolelle aukiota piiloon. Vihdoin olimme kaikki nähneet korpirastaan! Aikaa oli kyllä kulunut…

Pääsimme kuitenkin jatkamaan retkeä ja suuntasimme Fajazinhaan, jossa toinen autolastimme pysähtyi kylän yläpuoleista metsää kuulostelemaan ja me Mikan kanssa jatkoimme jyrkkää ja mutkikasta tietä laskien kohti kylää. Emme ehtineet edes kylälle saakka, kun plokkasin auton tuulilasin läpi jotain outoa – valkoinen, hieman tiiramaisesti lentävä lintu oli tulossa matalalla suoraan meitä kohti – TROPIIKKILINTU! Mika ei kulmapalkin takia nähnyt mitään, joten hän parkkeerasi auton lopulta aivan keskelle tietä ja kyllä – tropiikkilintu tuli yhä suoraan meitä kohti. Nyt sen pitkä pyrstöjouhikin näkyi! Huusin Mikalle, että katsotaan nokan väriä ja se oli selvästi keltainen – WHITE-TAILED TROPICBIRD!!! En oikein uskonut näkemäämme ja sönkötin vuoron perään, että voiko tämä olla totta ja tarkista Mika kuvista, onko nokka todella keltainen! Samaan hengenvetoon aloin huutaa hälytystä radiopuhelimen kautta ylempänä olevalle porukalle ja kun heillä näytti ja kuulosti lintu pian olevan hanskassa, aloin näpytellä hälyviestiä Danielelle. Itse en siis meinannut ehtiä katsoa lintua lainkaan, mutta paljain silminkin näki kuinka se kierteli kylän päällä ja siirtyi hiljalleen lentelemään laakson reunustan vuoren seinämien suuntaan palaten kuitenkin kohta taas kylän päälle. Mika laittoi tiedon myös Staffanille, joka oli yllättäen saman kylän reunustoja komppaamassa ja kohta hän ilmestyikin paikalle hieman huohottaen. Daniele oli tuolloin myös saapunut lintua yhä ylärinteestä seuranneen toisen porukkamme luo.

Yllättäen lintu kävi vain pari kertaa lähelläkään merta, joten rantaan ajomme ei tuottanut kuvia vaan pian meidän piti palata takaisin kylälle, jossa lintu pyöri yhä välillä puluja jahdaten. Kohta lintu alkoi hakea laskeutumispaikkaa ja kävi ainakin kertaalleen maassa ja erään talon katolla kunnes se alkoi selvästi hakea laskeutumispaikkaa kirkon katolta! Se pyristeli muutamaan kertaan kirkon ikkunoita vasten kunnes lopulta laskeutui pienelle vesirännille kirkon kellotapulin ja katon etukoristeseinän väliin.

Se haroi siivet levällään ilmaa, kunnes sai itsensä tasapainoteltua rännille ja alkoi yllättäen tunkea itseään pieneen reikään etuseinämän sisään. Siivet yhä levällään se tunki itsensä koloon ja lopulta linnusta näkyi vain pyrstöjouhi. Hieman kauempaa sain linnusta näkyviin hieman enemmän ja sain jokusen skouppikuvankin otettua. Tähän mennessä muut olivat tietysti saaneet linnusta jo upeita lentokuvia! Kirkon kellon soitua neljästi, lintu yhtäkkiä pomppasi siivilleen ja lähti varsin suoraviivaisesti merelle. Hälytimme asiasta Corvoonkin, josko he näkisivät linnun sieltä, mutta puolisen tuntia myöhemmin lintu palasi taas takaisin ja suoraan kololle ja niin syvälle, ettei sitä näkynyt lainkaan. Viideltä lintu pomppasi taas ilmaan ja lähti merelle eikä se enää illan aikana palannut.

Tähän mennessä Kilpimaa oli joltain kyläläiseltä huonolla englannilla kuullut, että lintu oli ollut paikalla jopa elokuulta ja palannut ilmeisesti joka ilta kylälle! Niinpä laitoimme kaikki tietomme corvolaisille ja siellä alettiin heti suunnitella bongausta seuraavalle aamulle.

Osa meistä jatkoi vielä kylän reunamille komppaamaan Staffanin havaitsemaa mahdollista tiaiskerttulia, kun osa jäi vielä odottelemaan tropiikkilintua. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja lopulta palasimme illan jo hämärtäessä kämpille. Kävimme kyllä vielä tarkistamassa, että kämpältämme ei tarvinnut kävellä kuin muutama sata metriä rantaan, josta Fajazinhan kirkko näkyi! Pikkutropiikkilintua (nyt olimme kirjasta luntanneet linnun suomenkielisen nimenkin) ei kuitenkaan näkynyt, mutta uskoimme vakaasti, että huomenna se taas näkyisi!

15.10. Hannakin saapuu

Herätys oli taas aikaisin ja aamukahdeksan pintaa auringon noustessa suuntasimme Faja do Condeen, josta ei kuitenkaan kummempia haviksia tullut parin tunnin koluamisesta huolimatta. Sepelkyyhkyjä lenteli rinteellä ja meidän Mikan kanssa jo lähdettyä seuraaville kohteille löysi loppuporukka lehtokertun, joka oli vasta Azoreiden 4. havainto lajista!

Klo 11 aikaan Mikan kanssa haimme Hannan lentoasemalta (Hanna oli edellispäivänä matkustanut Lissabonin kautta Sao Migueliin, josta oli Ponta Delgadan satamasta kaatosateessa saanut ruusutiiran hoidettua). Hoidettuamme Lombalta morsiosorsan, 2 haapanaa, lapasorsan sekä nokikanan ja Brancalta nokisorsahärvelit, suuntasimme seuraavaksi kämpille, jotta pääsimme Hannan tavaroista eroon ja saimme näin tilaa autoon. Käytyämme pikaisesti jututtamassa bongareita Fajazinhassa, lähdimme kohti pohjoista, jossa kolusimme ensin Ponta Delgadan futiskentän tienoota, josta löytyi pulmunen ja suuntasimme sitten kohti Ponta Albarnazin kärkeä, mutta tuuria ei ollut matkassa ja kunnon haviksia ei tullut. Saimme kuitenkin tiedon, että 24 bongarin viiden tunnin odotus oli viimein palkittu ja pikkutropiikkilintu oli vihdoin saapunut kylän päälle kiertelemään klo 15:39.

Jatkoimme pikkuhiljaa länteen vuoristoteitä pitkin ja reitti osoittautuikin yllättävän nopeaksi. Niinpä olimme aika pian Fajazinhassa, mutta corvolaisia eikä pikkutropiikkilintuakaan ei enää näkynyt, lintu oli lähtenyt taas viiden aikaan merelle ja corvolaisilla oli ollut kiire kuudelta lähtevään venekyytiinsä. Bongariporukka kuitenkin oli ollut onnekas, sillä osa heistä oli ilmeisesti liikkuvasta autosta nähnyt amerikansuohaukan Ribeira Grandella, niinpä me vielä singahdimme tätä hakemaan, muttemme lintua tavoittaneet. Kämpillä syötiin taas pastaa ties monennettako päivää peräkkäin?

16.10. Nuijipäivä

Joskus paratiisisaarellakin on huonoja päiviä – tämä oli sellainen! Niinpä päivästä ei kauheasti jäänyt kerrottavaa, mutta lyhyestä virsi kaunis…
Mulasin – monta kertaa, nuijattiin – monta kertaa ja ketutti – monta kertaa…

Aamu meni lähimetsissä sekä Faja Granden peltoja sekä Pontea kompaten – ei korpirastasta eikä mitään muutakaan mainittavaa. Jouduimme käymään tankkaamassa Santa Cruzissa, jossa satamassa eikä muuallakaan näkynyt mitään erityistä. Faja Granden heinäturpiaalikomppaus oli sekin tulokseton ja amerikansuohaukkastaijaukset eivät tuottaneet nekään mitään. Toinen porukka oli nähnyt Moinhossa todennäköisen puhtaan naarasnokisorsan, jota kompatessa mulasin lähes kainaloita myöten pariinkin kertaan pehmeään hötteikköön, joten suohaukkapaikalla olin myös valmis menemään suontapaiselle komppaamaan paikkaa, johon Daniele oli vain hetkeä ennen paikalle tuloamme nähnyt linnun laskeutuvan. Lintu oli kuitenkin kadonnut kuin pieru Saharaan ja saaliiksi komppauksesta jo valmiiksi märillä kengillä tuli vain yksi todennäköinen amerikantaivaanvuohi. Ja ei siinäkään vielä kaikki, toinen porukkamme alkoi pitää toistakin Lagoa Brancan nokisorsahärveleistä risteymänä, josta en ihan välttämättä ollut samaa mieltä, mutta pinnat päivältä olivat ehkä kuitenkin lähempänä miinusta kuin plussaa…

Meidän muiden staijatessa suohaukkaa, Hanna kuitenkin vietti laatuaikaa Fajazinhassa, johon pikkutropiikkilintu saapui taas, nyt jo kolmelta ja pyöri kylällä klo 16:40 saakka. Ihan hukkaan ei siis mennyt tämäkään päivä!

17.10. Nokisorsa, kiertelyä ja lisää tropiikkia

Aamu alkoi meidän autolastillisella läheiselle Lagoa dos Patosille kävelyllä. Maisemat olivat hulppeat ja lintujakin oli järvellä: lapasorsa 4, haapana, naarastavi/amerikantavi, liejukana 3 sekä nokikana 2. Sitten meillä olikin sovittu tapaaminen muun porukan kanssa Moinholla, jossa komppasimme taas märkää ojan vartta paikkaan, josta toinen puoliskomme oli jo kahdesti nähnyt mahdollisen aidon nokisorsan. Lintu ei ollut vakiopaikallaan, mutta Mika löysi sen seuraavasta pikkuojasta ja nyt pääsimme katsomaan tätä muita tummempaa vanhan naarasnokisorsan näköistä lintua hetken, ennen kuin se nousi siivilleen ja näytti samanlaiset oikeanlaiset siipipeilinsä kuin Brancankin aidonnäköisellä koiraslinnulla oli todettu olevan. Nyt viimeistään uskaltaisi ruksia nokisorsankin pinnoihin!

Suuntasimme taas koko porukalla suohaukkastaijiin, mutta keli muuttui ylängöllä pian niin sumuiseksi ja sateiseksi, ettei hommaa ollut mitään mieltä jatkaa. Niinpä jatkoimme Mikan ja Hannan kanssa tutustumaan Lajesin tienooseen, mutta havainnot jäivät vaatimattomiksi. Lajedon tienoilla ihastelimme komeaa basalttiseinämää, jota kuvattuamme jatkoimme taas kerran Fajazinhaan. Odottelimme tropiikkia saapuvaksi toista tuntia, kunnes se viimein klo 15:45 saapui. Lintu kierteli taas pitkään laakson rinteitä tutkien ennen kuin laskeutui pari kertaa eräälle katolle kunnes viimein klo 16:30 se alkoi taas yrittää kirkon katolle laskeutumista. Pikkutropiikkilitu lienee kaikista linnuista, joihin olen törmännyt, se huonoin laskeutuja, mutta lopulta sen onnistui laskeutua katolle ristin viereen. Kohta se kuitenkin nousi taas taivaalle ja lähti merelle klo 16:45.

Illasta kävimme Santa Cruzissa kaupassa ja tarkoitus oli mennä syömäänkin, mutta maanantain kunniaksi ravintolat olivat ainakin vielä alkuillasta suljettuina. Niinpä palasimme kämpille syömään pastaa. Toinen autokunta söi samaan aikaan tyytyväisinä herkkuateriaa lähikylän pikkubaarissa, josta olivat jo hyvissä ajoin varanneet pöydän. Mutta saivat he muutakin aikaan, sillä he varasivat meille taas Carlosin ja kyydin Corvoon seuraavaksi aamuksi.

18.10. Taas Corvolla

Aamulla olimme siis taas aikaisin ylhäällä ja seitsemältä lähdimme ajamaan kohti Santa Cruzin satamaa. Carlos tuli ajoissa ja hänellä oli ilmeinen tyttöystävä mukanaan. Me vedimme taas Gore-tex pukuja ja muita lämpimiä vaatteita päälle kun taas Carlos ja neitokainen olivat ”hieman” kevyeämmin pukeutuneita, kun lähdimme matkaan kohti Corvoa.

Aallokko oli nyt reippaasti suurempaa ja etenkin jyrkempää kuin edellisellä kerralla, joten etenkin takapenkillä istuneet saivat välillä vettä naamalleen. Kilpimaa istui kaikkein vetisimmällä paikalla, mutta eipä pieni kastuminen näyttänyt miestä haittaavan. Kuvaamisesta ei kuitenkaan nyt olisi tullut yhtään mitään, mutta eipä ollut reitillä mitä kuvatakaan – keltanokkaliitäjiä näkyi vain joitakin kymmeniä ja isoliitäjiä vain muutamia yksittäisiä Corvon jo lähestyessä. Aivan Corvon rannikon tuntumassa liitäjiä oli sitten jo enemmänkin, mutta me tietysti kiiruhdimme satamaan.

Corvolaiset olivat kaikki jo maastossa, joten me jatkoimme satamasta keskenään kävellen kylän läpi nousten rinnetielle. Yllättäen muistimme oikeat oikopolut ja pääsimme pian kiipeämään kohti sähköasemaa.

Keli oli taas todella lämmin ja aivan hikimärkinä pääsimme lopulta miradourolle, jossa aloimme sitten töihin. Reissumme pääkohteethan olivat amerikkalaisia pääskyjä, joten päiväohjelmassa oli staijausta, staijausta ja staijausta! Niinpä kaivoimme staijipamput esiin ja aloimme seuloa taivasta, kylän yläpuoleista maisemaa sekä rinteitä.

Tunnin staijilla näimme vain tuulihaukan ja harmaahaikaran ja niinpä jatkoimme Hannan ja Mikan kanssa sähköasemalle, jolta suurin osa edellispäivien pääskyhavainnoista oli tehty, muut jäivät yhä miradourolle. Toinen tunti vierähti taas nopeasti mutta ilman havaintoja. Sitten alkoi ainakin toisella porukalla poltella punasilmävireo, jota oli edellispäivinä havaittu Ribeira da Pontessa. Hannalla poltteli myös samassa paikassa vielä aikaisin aamulla havaittu korpirastaskin, joten lopulta kaikki paitsi Mika lähdimme marssimaan kohti saaren keskiosia.

Laskeuduimme alas rehevään kultakerttulibongauksesta tuttuun notkoon Hanna etunenässä, ja juuri alas päästyämme saimme radiopuhelimitse viestin, että punasilmävireo oli hallinnassa vain kymmenien metrien päässä meistä! Kiiruhdimme paikalle ja paikalla ollut Daniele osoitti heti meille paikan, jossa lintu oli latvuksessa. Itse näin kolme kertaa liikettä latvuksessa, mutten millään saanut lintua kiinni kiikareilla, Hanna ja Kilpimaa puolestaan näkivät, kun lintu tipahti alas latvoista vain parin metrin korkeuteen, pysähtyi hetkeksi eräälle oksalle ja he ehtivät nähdä jopa pään kuviot jotenkin ennen kuin lintu vilahti piiloon. Minä olin tietysti nähnyt linnun aivan liian huonosti ja muut eivät ollenkaan, joten taas kerran edessä oli tuskaista odottelua, kun tämänkin jenkin tapana kuulemma oli kiertää latvuksissa ympyrää ja palata taas jossain vaiheessa rikospaikalle.

Lopulta tunnin odottelun jälkeen löysin linnun, kun se palasi lähes samaan paikkaan parin metrin korkeudelle maasta ja pysyi onneksi näkyvissä sen verran pitkään, että me kaikki ehdimme sen nähdä! Kaikki eivät kuitenkaan vieläkään nähneet lintua tyydyttävän hyvin, vaan päättivät vielä jäädä yrittämään, josko seuraavalla kierroksella lintu näyttäytyisi vielä paremmin. Me kuitenkin Hannan kanssa lähdimme palailemaan pääskyprojektiin.

Kävelimme Mikan luokse, jossa ei ollut mitään uutta tapahtunut. Sitten staijailimmekin todella helteisessä kelissä toista tuntia, ennen kuin päätimme taas vaihtaa paikkaa. Lyhyen miradourostaijin jälkeen, päätimme siirtyä vielä kylän toisella puolella rinteessä olevan kaatopaikan lähistölle, josta oli myös hyvä näkyvyys kylän päälle sekä myös laajemmin rinteille.

Tunnin staijattuamme ja nähtyämme nyt kaksi tuulihaukkaa, kuului radiopuhelimesta jotain todella epäselvää rätinää, josta lopulta saimme useamman utelun jälkeen selvän, että kaatopaikalla olisi amerikanharmaalokki! Ja me olimme vain parin sadan metrin päässä kaatopaikasta! Riensimme paikalle ja siellä eräs tuttu brittiorni heilui kameransa kanssa ja tuli esittelemään minulle hetkeä aiemmin ottamiaan kuvia. Itsehän en mitään lokeista ymmärrä, mutta kuvissa oli yllättäen selvästi paikallisia azoricus etelänharmaalokkeja vaaleampi lintu, jolla oli jonkinasteiset luukut ja tumma pyrstö jne. mutta en kyllä oikein linnusta vakuuttunut. Aloimme kuitenkin seuloa kaatiksen lokkeja ja kohta sama britti epäili, että yksi linnuista voisi ollakin se, mitä hän oli kuvannut. Samaan aikaan paikalle kiipesi vanha tuttumme Pierre-André Crochet, jolle britti säntäsi näyttämään kuviaan ja Pierre sanoi heti ensimmäisestä kuvasta sen, mitä minäkin olin ajatellut – se oli selkälokki.

Lokkiepisodin jälkeen kello alkoi olla jo viisi, joten lähdimme laskeutumaan kylälle, jossa menimme vielä sataman lähelle staijaamaan rinteitä, paikallisten staijatessa samalla merelle. Noin klo 17:35 löysin taivaalta aivan miradouron lähirinteiden päältä tiheää ympyrää lentäneen otuksen, jota hetken epäilin ensin lepakoksi, kun se oli niin omituisen tasavaalea alta ja se kieppui niin tiheää ympyrää, välillä syöksyjä eri suuntiin tehden, mutta sitten yhtäkkiä samaan kuvaan sujahti jostain sivulta toinen tummempi pitempisiipinen ja -pyrstöinen selvä pääsky ja silloin tajusin toisenkin pienemmäksi pääskyksi! Pääskyt pyörivät hetken yhdessä ja näin niiden muodon ja tummuuseron hyvin, jolloin huusin niistä muille. Mika ja Hanna löysivät molemmat heti kiikareihinsa ja he alkoivat seurata pääskyistä isompaa, joka olikin luonnollinen valinta sillä sinipääsky oli kuitenkin se kovempi WP-pinna. Itseäni kuitenkin kiinnosti enemmän pienempi pääsky sillä amerikanpääskyä ei ollut saaressa varmasti muutamaan päivään saatu määritettyä. Vielä edellispäivänäkin oli kuitenkin nähty sinipääskyn seurassa hetken pienempääkin pääskyä. Niinpä itse seurasin tätä pienempää. Kaikki me yritimme saada lintuja putkeenkin, mutta ne viipottivat aivan käsittämätöntä vauhtia vuoren rinteen taakse aina välillä kadoten ja nousten taas muutamaksi sekunniksi taivasta vasten eri kohdassa. Itse kuitenkin ehdin kertaalleen (joko kiikarilla tai putkella – en muista) nähdä pienemmän pääskyn syöksyvän suoraan alaspäin rinnettä vasten, jolloin näin sillä vaaleamman yläperän – amerikanpääsky! Havaintotilanne kesti kokonaisuudessaankin vain joitakin kymmeniä sekunteja (muilla kuin minulla huomattavasti vähemmänkin) ja paikallisessa baarissa istunut toinen joukkomme ehti paikalle vasta silloin, kun linnut olivat jo lopullisesti kadonneet kalliorinteiden taakse. Eikä niitä enää puoleen tuntiin nähty, kunnes meidän oli pakko kävellä veneellemme. Tilanne oli tietysti inhottava, sillä linnut olivat näkyneet kaukaa ja vain lyhyen aikaa ja yli puolet porukastamme ei ollut nähnyt sitäkään. Niinpä linnusta ei kauheasti hehkuteltu…

Venematka oli todella märkä! Itse istuin huonoimmalla paikalla ja sain vettä naamalleni välillä niin rankasti, etten pystynyt kunnolla edes hengittämään. Onneksi loppureissusta Carlos tarjosi meille sitten kunnon ”tyttöystävälisät”, kun hän suuntasikin Floresin rannalla parille luolalle ja esitti meille huikeita ajosuorituksia ohittelemalla merestä nousevia kallioita vain kymmenien senttien päästä. Näissä luolissa kävimme veneellä jopa sisällä! Maisemat olivat todella komeita ja lopulta kaikilla oli reissusta varmasti hyvä fiilis! Ranta-ajelulla näimme maisemien lisäksi valkoviklon.

Käytyämme kaupassa ja pizzalla, palailimme kämpillemme, jossa viimein illalla ehdimme Mikan ja Hannan kanssa jutella, mitä me olimme oikein pääskyistä nähneet? Niin Mika kuin Hannakin, jotka olivat seuranneet sitä isompaa pääskyä, olivat kanssani samaa mieltä, että kyllä se oli sinipääsky ollut. Itsehän olin pienemmän nähnyt parhaiten ja vakuuttunut sen olleen amerikanpääsky.

19.10. Sisu ja Hannalle eliksiä

Heräsimme aikaisin ja lähdimme Hannan ja Mikan kanssa jo pimeässä kohti Ponta Delgadaa. Ollessamme Santa Cruzin pohjoispuolella viimeisillä ylängöillä Hanna yhtäkkiä plokkasi vierestämme sinisuohaukan – siis amerikansuohaukan (hudsonius)! Stoppasimme nopeasti ja nostimme kiikarit silmillemme ja varmaan alle sadan metrin päässä meistä pyöri jopa kaksi amerikansuohaukkanuorukaista! Linnut kisailivat keskenään jonkin aikaa, jolloin Mikan ja Hannan onnistui saada niistä muutamia kuvia, mutta kohta linnut nousivat korkeammalle taivaalle ja lähtivät valumaan kohti merta. Ne näyttivät olevan aikeissa lähteä muutolle, mutta lopulta ne kuitenkin laskivat alas kohti Santa Cruzin laaksoja. Valitettavasti oli yhä niin aikaista, ettei aurinko ollut vielä edes noussut, mutta yllättävän hyviä kuvia linnuista silti saatiin. Hälytimme tiedon linnuista tietysti myös toiselle porukallemme, mutta kaikki eivät vielä olleet edes heränneet. Silti kuin ihmeen kaupalla, reilua tuntia myöhemmin heidän onnistui löytää nämä haukat Ribeira da Cruzista, jossa he näkivät myös ampuhaukan sekä tuulihaukan!

Me jatkoimme Ponta Delgadaan, jossa futiskentällä näkyi taas pulmunen ja perinteisiä peltoja taas kerran kompatessamme, saapui preeriakahlaaja jostain lennossa äännellen ja laskeutui peltoon aika lähelle meitä. Niinpä vihdoin pääsimme kuvaamaan tätä outoa kahlaajaa. Lopulta kaksi kissaa kuitenkin säikäyttivät linnun lentoon ja se laskeutui vielä hetkeksi kivimuurin päälle ennen kuin jatkoi kohti majakkaa.

Autolle palattuamme törmäsimme norjalaiseen orniin Jan Kåre Nessiin, joka kertoi juuri kuvanneensa todennäköistä rengasnokkalokkia vain muutamia satoja metrejä aiemmin. Palasimme paikalle ja siinähän se lokki tepasteli pellolla. Hannalle taas elis! Kuvailimme lokkia jonkin aikaa sen ruokaillessa kaikessa rauhassa nurmikolla Corvo taustanaan.

Majakalle ajettuamme löysimme taas preeriakahlaajan, joka nyt ruokaili avoimesti paljon lyhyemmällä nurmella kuin aikaisemmin ja autosta saimme siitä nyt erinomaiset kuvat. Norskikin oli paikalla komppaamassa ja saapui paikalle nähtyään meidät kuvaamassa, jolloin hänkin viimein sai linnusta eliksen.

Lopulta palailimme Santa Cruziin etsimään muiden näkemiä petoja, muttemme niitä enää löytäneet. Lagoa Lomballa morsiosorsa oli yhä paikalla ja Brancalla kellui nyt jopa 6 nokisorsashärvilää, haapana sekä kaksi tavia.

Iltapäivän vietimme taas Fajazinhassa. Suunnittelimme hyvän aikaa erilaisia kuvakulmia ja mietimme pikkutropiikkilinnun tulevia lentoratoja, kunnes jonkin aikaa touhuttuamme aloimme ihmetellä missä itse kohde viipyy? Mika staijasi merelle lintua tähyillen ja plokkasi käsittämättömän kaukaa mereltä pöllön! Pöllö saapui korkealla mantereen päälle ja näytti hetken jatkavansa matkaansa, kunnes kuitenkin päätti lähteä syöksyen kohti saaren keskiosan ylänköjä. Lintu oli koko ajan todella kaukana ja ensin luulimme sitä suopöllöksi, mutta jotenkin se näytti oudon tummalta. Epäilykset olivat jo amerikkalaisessa suopöllössä, joka on meikäläistä tummempi, mutta Mikan heti löytöhetkellä ottamista valokuvista paljastui myöhemmin, että lintu oli kuin olikin sarvipöllö.

Odotimme ja odotimme, mutta pikkutropiikkilintupa pysyikin poissa! Niinpä hyvin suunnitellut kuvat jäivät ottamatta. Viideltä annoimme periksi ja kävimme vielä Faja Grandessa komppailemassa, muttemme löytäneet mitään mainittavaa. Pasta-aterian jälkeen pakkailimme tavaroitamme ja painuimme pehkuihin.

20.10. Sao Miguelille

Herättyämme pakkailimme loput tavaramme ja me aamuvirkut eli minä, Hanna ja Mika sullouduimme pikkuautoomme ja lähdimme vielä viimeiselle yhteiselle aamuretkelle, sillä Mikahan oli vielä jäämässä Floresille muutamaksi päiväksi. Ajoimme Condeen, josta ei kuitenkaan reilun tunnin komppauksella löytynyt muuta kuin sama tuttu kalasääski.

Klo 10 jälkeen tapasimme loppuporukan lentoasemalla, jossa hoidimme autojen maksut (Mika sai vielä saman pikkuauton käyttöönsä loppuajakseen) ja hyvästeltyämme Mikan, aloimme odotella lentoamme, joka lähti klo 11:25. Kone teki välilaskun Faialissa ja lopulta laskeuduimme klo 13:25 Sao Migueliin.

Vuokrasimme taas AutAtlantiksesta pari pientä Fiat Puntoa, joista toiseen pakkauduimme Hannan ja Linjaman kanssa. Sitten lähdimme Tertsin toimiessa taas oppaana ajelemaan kohti pohjoista ja Faja de Cimaa. Löysimme helposti perille etsimällemme maatilalle, jonka portista piti kulkea aivan pihalle, jotta pääsi katsomaan rakennusten ja lehmien takana ollutta pientä lammikkoa. Ja heti ensimmäinen lintu oli etsimämme – amerikantylli! Tarunhohtoinen Killdeer tepasteli lutakon rannassa mukavan lähellä. Sen lisäksi lätäköllä ei sitten ollutkaan kuin yksi sinisorsa ja monenlaisia epämääräisiä ankkoja.

Tyytyväisinä lähdimme jatkamaan kohti itää tavoitteena päästä mahdollisimman kauas ennen pimeää. Ensimmäisen pysähdyksen teimme Lagoa de Sao Brasissa, josta löytyi vain vahanokkia ja nokikana. Sitten jatkoimme Furnakseen, jossa ihmeteltyämme ensin kuumia lähteitä ja vesihöyryjä, siirryimme viereistä järveä tutkailemaan ja sieltä löytyikin mustakaulauikku kellumasta keskeltä järveä, ankkojen seurassa olleet kapustahaikara sekä valkoposkihanhi ja nokikanoja, kaksi lapasorsaa ja kaksi tavia.

Lopulta jatkoimme aina Nordesteen saakka, jonne ehdimme mukavasti ennen kuin tuli pimeää. Löysimme mukavan ja yllättävän edullisen hotellin, jonka ravintolassa ruokaa odotellessa pidimme iltahuudon ja syötyämme olimme valmiita nukkumaan.

21.10. Azorientulkkuja

Kokoonnuimme aamupalalle ajoissa ja nopeasti syötyämme, olimme jo ennen kahdeksaa lähdössä ajamaan pientä tietä, joka lähti lähes välittömästi hotellimme takaa kohti sisämaata. Pian alkoi tien varren maisema muuttua kumpuilevammaksi ja puusto alkoi olla suurempaa ja metsät tiheämpiä. Olimme matkalla Serra de Trongueiraan etsimään Azorien ainoata endeemiä lintua.

Kerran pysähdyttyämme kuulimme muutamia vienoja vihellyksiä metsästä, muttemme nähneet vielä mitään. Olimme ajelleet hiljalleen tietä pitkin jo ties kuinka pitkälle, kun etuautossa ollut toinen porukkamme näki ensimmäiset azorientulkut, mutta me olimme jääneet heistä jälkeen, kun halusimme ajaa vieläkin hiljempaa. Niinpä nuijasimme nämä ensimmäiset nähdyt endeemitulkut. Me päätimme saman tien jatkaa etuautona ja löytää omat tulkkumme eikä aikaakaan, kun sellaisia löysimme. Nuori azorientulkku söi punaisia marjoja eräässä pensaassa, mutta se oli todella arka eikä päästänyt meitä lähellekään kuvausetäisyyksiä. Toiselta porukaltamme saimme tiedon, että heidän löytämänsä tulkut eivät olleet lainkaan näin arkoja, joten huomattuamme, ettei pitemmälle kannattanut käynnissä olleiden metsähakkuiden takia jatkaa, päätimme palata heidän luokseen. Ja siellä todellakin oli ainakin viisi azorientulkkua, jotka välillä kävivät pensaissa marjoja hakemassa ja sitten katosivat puiden siimekseen palatakseen taas kohta taas takaisin pensaisiin. Lopulta onnistuin saada muutaman skouppikuvan aikaiseksi ja päivän projekti oli hoidossa!

Hanna ei onnistunut vielä saada kuvia lainkaan, mutta ajellessamme jo takaisin Nordesteä kohti, lennähti automme editse yksi tulkku, joka laskeutui oksalle tien viereen ja Hanna sai kuvat otettua auton ikkunasta. Yhteensä aamun aikana olimme havainneet 13 azorienpunatulkkua.

Lähdimme palailemaan kohti länttä rantatietä ajellen ja pysähdyimme Povoacaon ja Vila Franca do Campon satamissa, joista ei kuitenkaan löytynyt juuri muuta kuin kalatiiroja. Kävimme myös Furnas-järvellä uudelleen, mutta siellä oli paikalla vain samoja lintuja kuin edellispäivänäkin.

Seuraavaksi otimme suunnan kohti pohjoista ja ensimmäinen kohteemme Lagoa do Congro vaati kunnon kävelyn metsän halki alas kraaterin pohjalle, jossa meitä odotti täysin tyhjä järvi. Metsä oli kyllä komea. Palattuamme takaisin autolle alkoi taas olla kuuma pitkästä aikaa!

Seuraava kohteemme oli Lagoa dos Espraidos, jolla ei ollut kuin yksi nokikana, mutta järven läheltä löysimme spontaanisti tulvalutakon, jolla kellui useita erilaisia ankkoja, mutta samalla kohdalla tien toisella puolella oli pensaiden takana vielä toinenkin lutakko, jolla olikin sitten ihan oikeita lintuja! Lutakolla oli 5 sinisiipitavia, 5 tavia sekä talvipukuinen vesipääsky. Lähipellolla tepasteli kaksi töyhtöhyyppää ja pari taivaanvuohen näköistä nuokkui lutakon rannassa, joten päätimme käydä komppaamassa aluetta enemmänkin ja se kannatti, sillä jaloistamme nousi yhteensä ainakin 9 taivaanvuohta, joista vähintään 3, todennäköisesti jopa 6, oli amerikantaivaanvuohia!

Lopulta ajoimme aina Ponta Delgadaan saakka, jossa saatuamme huoneet tutusta ja turvallisesta Hotelli Barracudasta, suuntasimme satamaan, jossa kuvailimme hämärtyvässä illassa ruusutiiroja, jotka esiintyivätkin nyt todella hienosti lennellen ympärillämme taas aktiivisesti äännellen ja nyt myös välillä istuskellen vähän matkan päässä kivillä. Mukava havis oli myös sataman lokkien kanssa eräällä laiturilla seisoskellut lehmähaikara. Läheiseltä rannalta löytyi myös silkkihaikaran kanssa kalastellut kapustahaikara.

Illalla söimme todella maittavan aterian hotellin naapuriravintolassa ennen kuin painuimme unten maille.

22.10. Sao Miguelin pohjoisosissa

Klo 7:30 alkaneen aamupalan jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Lagoa Azulia. Järvelle päästyämme löysimme sillan pielestä taas nokikanoja, liejukanoja, koiraspunasotkan sekä rantasipin, mutta paksunokkauikkua ei löytynyt sitten millään. Jäimme vielä Hannan ja Linjaman kanssa uikkua etsimään, kun toinen puolikas, joka alkureissusta ei ollut paikalla käynyt, lähti etsimään amerikansipiä toiselta puolelta järveä. Kun he sipin löysivät, me päätimme luovuttaa uikun suhteen ja ajoimme mekin sipiä katsomaan. Amerikansipi oli jo aika kaukana, joten emme jaksaneet yrittää kuvausta. Paikalla oli myös tavallinen rantasipi ja jostain saapui järvelle 11 sinisorsaa seuranaan 2 jouhisorsaa.

Seuraavaksi laskeuduimme taas yhteen caldeiraan eli kraateriin Lagoa dos Afferesille, josta löytyi 2 kapustahaikaraa sekä 3 tavia, muttei muuta vaikka komppasimme hyvän näköisen järven rannat. Sammakoita oli kyllä enemmän kuin tarpeeksi!

Jatkoimme kohti pohjoista ja Mosteirosiin, jossa staijasimme navakassa tuulessa merelle parin tunnin ajan havaiten keltanokkaliitäjien joukossa muutamia isoliitäjiä, isokihun, leveäpyrstökihun sekä itse näin pari kertaa todella lyhyesti pienen liitäjän, joka näytti lähinnä pikkuliitäjältä. Kuvailimme myös rannassa karikukkojen kanssa ollutta isosirriä ja löysimme myös valkoviklon, mustapyrstökuirin sekä pari pikkukuovia ennen kuin lähdimme palailemaan kohti etelää.

Paluumatkalla stoppasimme uudelleen Lagoa Azulilla, mutta uikkua ei vieläkään löytynyt. Sitten ajoimme Faja de Cimaan, jossa amerikantylli oli yhä tyytyväisen näköisenä lätäköllä käpöttelemässä.

Ponta Delgadan satamassa oli turhan tuulista, joten tiirojen kuvauksesta ei oikein tullut mitään. Niinpä palasimme jo viiden jälkeen hotellille hieman pakkailemaan ja rentoutumaan. Seitsemän jälkeen kävimme syömässä ja nukkumaan pääsimme aika aikaisin jo ennen kymmentä.

23.10. Kotia kohti

Klo 7:30 aamiaisen jälkeen pakkasimme auton ja lähdimme Hannan ja Linjaman kanssa ajelemaan kohti Lagoa dos Espraidosin lätäköitä, joilla olimme kuulleet edellispäivänä havaitun keltajalkaviklon. Moottoritieremontin takia ajoimme kerran harhaan, mutta lopulta löysimme perille helposti. Viklo oli yhä paikalla kuten vesipääskykin. Ankkalammikon rannasta nousi lentoon kahden taivaanvuohilajin sekaparvi, yksi kutakin lajia. Itse järveltä löytyi pari lapasorsaa sekä nokikana ja palattuamme lätäköille, oli myös toinen autokuntamme saapunut paikalle vikloa katsomaan.

Seuraavana oli vuorossa Lagoa de Sao Bras, joka oli yhtä tyhjä kuin alkureissustammekin, paikalla oli taas jonkin verran vahanokkia, ei muuta.

Lopulta palasimme taas Ponta Delgadaan, jossa kapustahaikara oli yhä rannassa paikalla ja satamassa oli yhä ainakin yksi vanha ja kaksi nuorta ruusutiiraa, mutta kalatiiroja oli nyt todella paljon enemmän, joten kuvaaminen oli vaikeaa.

Pakkailimme tavaramme satamassa huolellisesti ja käytyämme tankilla suuntasimme lentoasemalle klo 13:00. Autot luovutettuamme odottelimme sitten lentoamme, joka lähti lopulta todella kovaksi yltyneen rarisen länsituulen takia tunnin myöhässä klo 16:00. Samainen tuuli viivästytti vielä pari päivää myöhemmin Mikan paluuta reilulla vuorokaudella.

Klo 19 pintaan laskeuduimme Lissaboniin, jossa keli oli yhä vain surkeampi. Koneelta terminaalille ajelimme pitkät matkat bussilla ja asemalla vettä tuli jopa katosta läpi. Hannan kanssa hoidimme heti check in:in ja menimme kansainväliselle puolelle McDonaldsiin syömään roskaruokaa.

Viimeinen lentomme lähti sekin myrskykelin takia lähes puolitoista tuntia myöhässä klo 22:15. Väsynyt lento oli lopulta ohi klo 5:50 kun laskeuduimme Helsinki-Vantaalle.

Hyvästelimme ja kiittelimme muun porukan matkatavaroitamme odotellessa ja Hannan rinkka ei sitten lopulta koskaan tullutkaan. Niinpä vasta seitsemän aikaan pääsimme ulos terminaalista ja isäni, joka oli odotellut jo pari tuntia meitä, kyydissä Kirkkonummelle.

Nukuttuamme muutaman tunnin seurustelimme hetkisen kotonani ja käytyämme vielä sukuloimassa mummoni luona Helsingissä lähdimme lopulta ajelemaan kohti kotia, jossa olimme vasta ennen kymmentä illalla. Lopullisesti reissu oli kuitenkin ohi vasta seuraavana päivänä, kun Hannan matkatavaratkin lopulta kotiutuivat!

Yhteensä reissussa sain 21 WP-pinnaa, joista siis 18 Azoreilta. Azoreilla havaitsin yhteensä 97 lintulajia, joista peräti 25 oli jenkkilajeja, toki osa Euroopassakin tavattavista lajeista saattoi olla saapunut saarille ennemmin Amerikasta.

J.A.