. . Lintuharrastajan päiväkirja Birders diary . .

8.7. illalla lähdimme Hannan ja tämän siskon Elissan kanssa ajamaan kohti pohjoista ja Kuhmoa. Päivä oli ollut lämmin, mutta onneksi illasta hieman viileni ja auton ilmastointi teki ajosta jopa ihan mukavan. Lopulta emme pysähdelleet matkalla ollenkaan vaan Kuhmoon pääsimme puolen yön jälkeen ja löysimme mukavan telttapaikan Alanteen särkiltä, jotka paljastuivat kapeiksi harjumuodostelmiksi. Pian oli teltta pystyssä pehmeällä jäkäläkankaalla ja painuimme unten maille.

Heräsin aamulla pariin kertaan, kun ensin pohjantikka rummutteli jossain lähistöllä ja myöhemmin käenpiika kävi huutamassa telttamme vieressä. Myös useampia pikkukäpylintuparvia kuului aamun aikana. Lopulta heräsimme seitsemän jälkeen, kun aurinko alkoi porottaa niin lämpimästi, ettei teltassa enää pystynyt nukkumaan. Lyhyen kävelylenkin jälkeen lähdimme ajamaan kohti Kuhmoa.

Kävimme vielä kävelemässä Lentuankoskella, josta palasimme vielä Kuhmoon tekemään eväsostoksia ja syömään, ennen kuin lähdimme ajamaan kohti itää ja Viiksimoa. Ajoimme lähes tien päähän, jossa viimein parkkeerasimme Boreal Wildlife Centren pihaan. Tunnin lepäilyn jälkeen lähdimme klo 16:00 oppaan ja 10 sveitsiläiskuvaajan kanssa ajamaan kohti kuvauskojuja, jotka sijaitsivat suon reunassa rajavyöhykkeellä. kohta jo istuimme isossa kojussa kolmestaan, sveitsiläiset, jotka olivat paikalla jo kolmatta yötä, olivat kaikki menneet pikkukojuihin.

Ja kylläpä kojussa olikin kuuma! Hiki valui ihan norona ja vaikka itse yritin juoda niin paljon kuin mahdollista, tunsin silti oloni varsin heikoksi. Onneksi kojun edessä oli heti korppeja ja lokkeja kuvattavaksi eikä kauan tarvinnut odottaa, kun klo 17:15 suon reunassa alkoi näkyä liikettä ja kolme erauspentukarhua lähestyi haaskoja. Kaksi näistä uskaltautui haaskoille ja niinpä pääsimme tositoimiin eli kuvaamaan karhuja! Vajaan puolen tunnin kuluttua karhut olivat lähteneet takaisin metsään, mutta kohta saapui haarahaukka kiertelemään haaskan yläpuolelle, mutta se ei uskaltanut laskeutua ja kaarsi takaisin metsän taakse. Puolen tunnin odottelun jälkeen saapui taas yksi erauspentu ja sen lähdettyä puoli tuntia myöhemmin saapui merikotka istuskelemaan suon taakse männyn latvaan.

Lämpötila kojussa tuntui yhä vain nousevan, mutta onneksi koskaan ei tarvinnut odottaa pitkään, ja iltaa kohti karhut alkoivat suurentua. Merikotkakin uskaltautui pari kertaa käymään maassa, jolloin saimme siitä kunnon kuvat otettua, sen lukurenkaita emme kuitenkaan valitettavasti saaneet luettua. Muutaman keskikokoisen karhun jälkeen viimein klo 22:38 saapui kunnon täysikasvuinen karhu, joka sitten viihtyikin haaskalla muita paljon pitempään.

Karhun urinaa

Yö oli yllättävän hiljainen, sillä karhuja kävi haaskalla enää noin tunnin välein ja aamun valjettua kaikki taisi olla jo syöty, sillä aamulla jäljellä oli enää männyn latvassa kököttänyt merikotka sekä tietysti lokkeja ja jokunen korppi. Valitettavasti tällä kertaa tavoitelajimme susi ei saapunut haaskalle, edellisviikolla paikalla oli nähty useana yönä yhdestä viiteen sutta, mutta edellisyönä ei enää ainuttakaan. Mutta luonto on arvaamaton, eihän tässä missään eläintarhassa oltukaan…

Seitsemän aikaan opas saapui hakemaan meitä kojulta ja pian olimme taas keskuksella sveitsiläisten kanssa. Muillakin kojuilla oli ollut erittäin hiljaista, mutta karhuja sentään kaikki olivat nähneet.

Aika pian pääsimme kotimatkalle ja ajoimmekin pikkuteitä Elimyssalon metsiensuojelualuetta (hienoja vanhoja metsiä ja ukkometso sekä pyyn poikanen näkyi) hivotellen Kuhmoon, josta jatkoimme Lieksan kautta Joensuun Enoon, jossa yritimme hetken paikalla viikon laulanutta lapinuunilintua, jota ei kuitenkaan löytynyt. Jatkoimme sitten Parikkalaan, jossa käytyämme syömässä pääsimme Tarvaslammelle saunomaan ja sitten kotiin nukkumaan.

11.7. Reippaiden 14 tunnin unien jälkeen olikin sitten aika herätä uuteen työviikkoon. Illalla kävimme Hannan kanssa Saaren peltoaukeilla etsimässä mulloksia ja niiltä kurmitsoja, sillä siperiankurmitsoja tuntuu olevan liikkeellä, muttemme löytäneet ainoatakaan hyvän näköistä peltoa!
Havainnot jäivät muutenkin todella vähiin, sarvipöllöpoikue, jokunen ruisrääkkä ja peltosirkku sentään havaittiin.

J.A.

4.7. työpäivän jälkeen nukuin tyytyväisenä taas edellisviikonlopun univelkoja pois ja heräsin vasta seitsemän jälkeen illalla. Suunnittelin juuri punttisalille lähtöä, kun sain viestin, että Lappeenrannan Joutsenon Konnunsuolla oli siperian-/amerikankurmitsa! Päätin lähteä saman tien matkaan, vaikka vastahan pari viikkoa aiemmin olin samasta paikasta saanut siperiankurmitsan elikseksi ja sellaiseksi tätäkin lintua epäiltiin.
Tunnin ajon jälkeen pääsin perille ja lintu, joka oli jo varmistunut siperiankurmitsaksi, oli yhä hallinnassa niin lintutornilla ensimmäisillä bongareilla kuin alkuperäisillä löytäjillä Karri Kuitusella, Sampsa Caireniuksella sekä Ville Supposella hieman lähempänä pellon reunassa. Katsoin lintua ensin hetken lintutornilta, mutta päätin pian itsekin kävellä pellon reunaan, josta lintua pääsi tarkkailemaan edes hieman lähempää. Etäisyyttä toki oli yhä reilut 300 metriä.

Lintu oli tuntomerkeiltään varsin pitkälti edellisten selvien koiraan ja naaraan puolivälistä. Lajin tunnistus ei kuitenkaan tuottanut isompia ongelmia, vaikka eiväthän nämä mitään helppoja ole. Tällä kertaa lintu liikkui kuitenkin kapustarintaparven seurassa, joten se erottui kapuloista helposti paljon pienempänä, pitkäjalkaisempana ja ehkä hieman etupainoisempana. Tietysti paras ero oli rinnansivun valkoiset ”puuhkat”, jotka eivät jatkuneet kylkiin lainkaan.
Hetken tarkkailun jälkeen siperiankurmitsa lennähti parin kapustarinnan kanssa hieman lähemmäksi ja linnun kainalot näkyivät harmaina ja jopa mustaviklomaista ääntä kuului pariin kertaan. Kohta lintu kuitenkin piipersi erään ojan katveeseen, joten palasimme tornille, josta se yhä näkyi.
Bongareita oli jo saapunut lisää ja tunnin rupattelun jälkeen päätin lähteä yrittämään läheistä Tuohimäen viiriäistä vuodenpinnaksi. Hetken odottelun jälkeen pellolta kuului pytpytys ja pääsin lähtemään paluumatkalle kotia kohti. Tein vielä matkalla Parikkalan puolella pari pysähdystä, jotka tuottivat useita ruisrääkkiä 6 viitakerttusta, pensassirkkalinnun sekä kehrääjän ja pääsin kotiin yhden aikaan yöllä.

J.A.

Perjantai-iltana salibandytreenien jälkeen otin suunnan kohti etelää. Olin taas suuntaamassa Hankoon, jossa toiveissa oli sponde riuttatiira. Aloitin tämän projektin toissavuonna yhden päivän staijilla, jatkoin viime vuonna kahdella päivällä, joten tänä vuonna olisi tarkoitus staijata jossain meren rannalla riuttis mielessä kolmena päivänä – tai tietysti mielellään vähemmän jos sellainen näkyy aiemmin.

Tein pikapysäyksen Lappeenrannassa paikalla, jossa oli parina yönä ollut laulava viirusirkkalintu, mutta josta ei edellisyöltä ollut mitään tietoa. Koska kello ei vielä ollut tarpeeksi, en viipynyt paikalla kuin viitisen minuuttia. Olin suunnitellut ajavan joko suoraan Hankoon tai sitten pointsaavani pari helppoa kuukausipinnaa Helsingistä matkan varrelta, mutta yöstä näytti tulevan sen verran hämärä, että päätin unohtaa Helsingin ja koska Hankoonkaan ei vielä ollut kiire, päätin ajaa Hämeenlinnan Hauhoon kuuntelemaan, josko kyläpöllönen antautuisi paremmin äänitettäväksi kuin viime kerralla.

2.7. Ehdin pöllöspaikalle klo 00:30, jonka olin arvellut olevan juuri oikea aika olla paikalla. Niinpä päätin, että olisin paikalla korkeintaan puoli tuntia, kuului pöllöstä tai ei. Onneksi vain noin 10 minuutin odottelun jälkeen kyläpöllönen aloitti viheltelynsä tutussa paikassa pellon takana. Se kuitenkin hiljeni nopeasti eikä sitä seuraavaan 20 minuuttiin enää kuulunut, joten päätin lähteä jatkamaan kohti etelää.

Palmgrenin ”jösse” oli sopivasti matkan varrelta Raaseporista löytänyt viirusirkkalinnun, joten päätin poiketa paikalla. Jösse oli yhä ainoana paikalla ja lintukin kuului jo parkkeeratessani. Lopulta lähestyin kesysti ohdakkeiden latvuksissa sirissyttä lintua pariinkymmeneen metriin, josta sain siitä erinomaista äänitystä ja videota.

Lopulta jatkoin Hankoon, jossa kurvasin aamuviideltä Svanvikin lintutornille, jolta näkyi vain muutamia kahlaajia, merikotka sekä räyskä ainoana isona tiirana. Sitten jatkoin 4 tuulen tuvalle staijaamaan, mutta yllättäen aika navakka ja viileä tuuli teki staijista epämiellyttävän. Ehkäpä paleluun oli syynä kohtuullisen pitkä valvomiseni, mutta kun en paikalla nähnyt räyskää, merikihua ja mustalintua kummempaa, en silti painunut nukkumaan vaan siirryin tyhjän Långörenin kautta Vedagrundetille.
Vedalla staijasin useamman tunnin välillä hieman ilmapatjalla aurinkoa ottaen ja nukahdellen. Lämpötila oli nyt kohonnut yli 30 asteen ja näkyvyys merelle alkoi olla väreilyn takia todella huono.
Iltapäivällä kävin vielä uudelleen rantapaikkoja läpi, mutten löytänyt Svanvikin kultarintaa kummempaa. Niinpä lopulta päätin antaa periksi ja lähteä kohti Helsinkiä, jossa oli useampikin kuukausipinna ja vuodari odottamassa. Riuttatiiraprojektia kyllä jatkaisin kyllä lähitulevaisuudessa toivottavasti inhimillisemmällä kelillä ja kun rannoilla olisi edes hieman vähemmän turisteja ja auringonottajia (toki arvelin juuri tämän kelin parhaaksi lajin näkemiselle, mutta nyt ei vaan jaksanut!).

Ajoin ensin Espoon Laajalahdelle, jossa oli ollut pari päivää jalohaikara. Jallua ei näkynyt, mutta kuulin pariin otteeseen sitruunavästäräkin ja muutenkin paikalla oli taas kerran todella paljon lintuja! Päätin jättää jallun myöhemmäksi ja jatkoin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jossa kuulin heti pari lyhyttä säettä keltahemppoa.
Niinpä jatkoin hetimiten Kaivopuiston rantaan, josta löytyi valkoposkien seurassa uiskennellut sepelhanhi. Ja matka jatkui Seurasaareen, jossa reilun kilometrin kävelyn jälkeen löysin eteläpäästä lutakot, joilta en meinannut millään löytää etsimääni. Niinpä kävelin vielä hieman lisää etelärantaa seuraten, jolloin löysin vielä yhden lutakon lisää ja siellähän se peruspukuinen mandariinisorsa nukkui kaislikossa!
Hoidettuani kolme kuukausipinnaa alle parissa tunnissa, ehdin vielä hyvin palata Laajalahdelle, jossa jalohaikara nyt seisoskeli avoimesti näkyvillä. Hyvä vuodenpinna tämäkin!

3.7. heräsin aamuviiden jälkeen tekstiviestiin, joka kertoi, että Laajalahdella oli kaksi ruostesorsaa. En meinannut ensin lähteä bongaamaan, sillä univelkoja oli vielä nukuttavaksi, mutta koska en enää tuntenut itseäni tarpeeksi uniseksi, päätin kuitenkin hetken arpomisen jälkeen lähteä paikalle. Ajelin rauhassa paikalle, mutta ihmeekseni parkkipaikalle päästyäni huomasin sen tyhjäksi! Olin kuvitellut paikalla olevan bongareita jo tornin täydeltä! Tarkistin vielä viestistä, että olin varmasti oikeassa paikassa ja jatkoin kävellen tornille! Ja olihan siellä tornilla 4 ihmistä ja ruostesorsat seisoskelivat komeasti lintutornin edustan keskilietteellä. Mutta pystyttäessäni putkea sorsat yhtäkkiä ponkaisivat ilmaan ja lähtivät matalalla suoraviivaisesti kohti itää! Näin kuvat jäivät näistä komeista linnuista saamatta.
Ihailin tunnin verran vielä Laajalahden lintumääriä, kunnes päätin palata vanhempieni luokse nukkumaan vielä univelkoja pois. Loppupäivän vietinkin sitten shoppaillen, kun kaikki kaupat olivatkin yllättäen auki sunnuntainakin. Illalla kotimatkalla tein vain pikapysähdykset Lapinjärven Lindkoskella, jossa turturikyyhkyä ei näkynyt sekä Lappeenrannan Askolassa, jossa ei näkynyt meriharakkaa ja punajalkavikloa kummempaa.

J.A.

Juhannuksen vietto ei ole koskaan kuulunut kummemmin meidän traditioihin, joten tänä Juhannuksenakin päätimme suunnata linturetkelle. Otimme suunnan Pohjois-Karjalaan, sillä eteläisemmässä Suomessa sään oli ennustettu olevan paljon huonompi. Vaikka tavaroitamme pakkaillessa saimmekin tiedon, että Hämeenlinnan Hauhossa oli jo useamman viikon ajan huudellut Suomen ensimmäinen kyläpöllönen, päätimme pysyä suunnitelmassamme ja suunnata sitten Hauhoon kelin parannuttua etelässä. Lopulta lähdimme ajelemaan kohti Pohjois-Karjalaa iltaseitsemän aikaan ja reissuseuraksi saimme Hannan veljen Miikan.

Kesälahdella kävimme eräällä tietämällämme lapinpöllön pesällä, jossa poikaset olivat jo maastossa. Poikasten kerjuuääntä kuului heti, kun olimme kävelleet pesämetsään, mutta poikasia emme löytäneet. Emo saapui kuitenkin paikalle ja hetken meille muristuaan ja nokkaansa napsuteltuaan, se rauhoittui ja patsasteli puun oksalla kuvauksellisesti välillä meitä tuijotellen. Harmi kyllä keli oli Kesälahdellakin hieman sateinen, joten illan pimeydessä kuvat eivät oikein onnistuneet toivomallamme tavalla.

Jatkoimme pian matkaa kohti Tohmajärven Värtsilää, jossa kävimme Savikon pelloilla, joilta emme kuitenkaan enää löytäneet heinäkurppia. Pellot oli niitetty, joten kurpat varmaan olivat siirtyneet muualle? Myöskään Sääperin allihaahkaa ei näkynyt pikavilkaisulla, luhtakerttunen kuitenkin kuului eikä Uudenkylänlammella kuulunut muuta kuin pensassirkkalintu.

Lopulta ajoimme Keltasuon pelloille yöpymään. Pystytimme teltan erään pikkutien päähän ja kuunneltuamme hetken ruisrääkkiä ja nähtyämme sarvipöllön, päätimme alkaa nukkumaan.

Heräsin itse neljältä ja kävin kuuntelemassa peltoaukean linnustoa paremmin. Lopulta erään pienen peltotien varrelta löysin yhden pari kertaa laulaneen sekä yhden hiljaisen pikkukultarinnan. Paikalla aiemmin huudelleet viiriäiset kuitenkin pysyivät hiljaa. Viideltä palasin teltalle nukkumaan.

Lopulta heräsimme kahdeksan aikaan ja havaittuamme pikkukuovin ja pari kangaskiurua, palasimme peltotien varteen, jossa oli nyt hiljaista, mutta löysimme aivan tien päähän kuuluneen innokkaasti laulaneen pikkukultarinnan.

Jatkoimme taas Sääperiin, jossa kävelimme lintutornille, jolta ei sieltäkään näkynyt allihaahkaa saati juuri mitään muutakaan erikoista. Lopulta etsimme allihaahkaa kaikista mahdollisista paikoista, joilta järvelle näkyi, muttemme sitä löytäneet. Ainoa parempi havainto oli vaihtopukuinen koiras uivelo. Kävimme vielä tutustumassa Hopeakallion lintutorniin, jolta näimme mm. 77 kuovia, 12 valkovikloa sekä mustaviklon sekä Jänisjoen koskella, ennen kuin jatkoimme Peijonniemenlahden lintutornille. Tornilla törmäsimme Helstolan Jariin ja yhdessä näimme lahdella esiaikuisen merikotkan sekä yllättäen aivan juhlapukuisen koiras lapasotkan.

Kävimme vielä kiertämässä läheisen Piilovaaran luontopolun, jolta löysimme etsimämme ukonhatut. Lintuhavainnot jäivät tiltalttiin sekä mustapääkerttuun.

Olimme kyllä suunnitelleet retkeilevämme Pohjois-Karjalassa vielä toisenkin päivän, mutta koska sääennusteet näyttivät, että tuleva yö olisi Juhannusviikonlopun paras Hauhossa käyntiä ajatellen, päätimme lähteä palailemaan kohti Parikkalaa.

Tipautettuamme Miikan Tarvaslammelle, lähdimme kohti Hämeenlinnaa ja Hauhoa. Pitkä ajo sujui yllättävän leppoisasti, vaikka edellisyö olikin ainakin itselläni jäänyt aika lyhyeksi. Lopulta parkkeerasimme pitkän autoletkan päähän Mustilan Jaakkolaan klo 21:30 – bongareita oli jo paikalla kymmeniä! Ja bongareita saapui koko ajan lisää! Paikalta löytyi jo useita tuttuja ja pian kävi selväksi, että moni oli paikalla jo toisena iltana peräkkäin, sillä edellisyönä pöllö oli huudellut vain minuutin klo 00:05 alkaen ja sen jälkeen nähty vain nopeasti kuuden bongarin toimesta. Todella monelta oli siis jäänyt lintu havaitsematta!

Yö alkoi laskeutua puolen yön aikoihin ja pikkuhiljaa tunnelma muuttui hiljaisesta juttelun sorinasta ja kuiskailun kautta hiljaisen odottavaksi. Pari kertaa kuulimme jonkin kaukaisen vihellyksen, mutta minkäänlaiseen pöllöön emme ääntä pystyneet yhdistämään. Lopulta yhden jälkeen osa porukasta kuuli metsän reunasta jotain vihellystä toiselta puolelta kuin miltä olimme odottaneet mitään kuulevamme. Me seisoimme juuri siten, että rakennus peitti kuuluvuuden siihen suuntaan, lopulta kuitenkin mekin kuulimme viheltelevää pöllön ääntä, joka alkuun kuulosti lähinnä varpuspöllöltä, mutta yhtäkkiä kuului yksi pitempi sarja aivan selvää kyläpöllösen viheltelyä ja sitten tuli hiljaista!
Seuraavat minuutit olivatkin sitten varsin kaoottisia, sillä osa väitti kuulleensa selvää varpuspöllöä, osa ei tiennyt mitä oli kuullut ja minunkin korvaani työnnettiin jos jonkinmoista äänitystä, jotka kaikki oli otettu tilanteesta, jota emme itse olleet kuulleet talon takaa. Näillä äänitteillä kuului hyvin kyläpöllösmäisesti, mutta täysin varpuspöllömäiseen tahtiin viheltelevä pöllö! Kuuluipa eräällä äänitteellä jopa yksi (kolmas) tavu hyvin varpuspöllömäistä tjuu, tjuu, tjuu-u-u-u, tjuu -viheltelyä. Me olimme kuitenkin mielestämme kuulleet aivan selvä kyläpöllösen lähes päinvastaisesta suunnasta! Keskusteluissa selvisi kuitenkin, että ensimmäisessä tilanteessa pöllö oli ollut selvästi liikkeessä ja edennyt talon takana meitä kohti, mikä sopi hyvin siihen, että me olimme kuulleet vasta pöllön viimeiset sarjat, kun se oli lähimpänä meitä eikä enää talon katveessa. Niinpä kahden linnun teoriaa ei sentään tarvinnut vakavissaan esittää, vaikka sekin jo kävi mielessä – eipä tuo olisi ollut mikään ihme, jos kyläpöllönen olisi sarjansa kuuluttanut ilmoille ohi huudelleen liikkuneelle varpuspöllölle?
Onneksi kohta vihellys kuitenkin kuului taas ja spekulaatiot saatettiin unohtaa, varsinkin kun yhtäkkiä plokkasimme pöllön lentämässä suoraan meitä kohti ja se koukkasi vain parin metrin korkeudella ylitsemme! Näimme sen varsin mukavasti kun se suuntasi suoraan korkeaan kuusiaitaan, jossa sen oli kerrottu joka yö huudelleen ja kohta se aloittikin kunnon yhtäjaksoisen huutelun, jota pääsimme kuuntelemaan ja äänittämään mukavasti! Onnistuipa joidenkin jopa nähdäkin linnun siluetti kuusien oksien lomassa.

Kyläpöllönen 1
Kyläpöllönen 2
Kyläpöllönen 3

Parinkymmenen minuutin ääntelyn jälkeen lintu taas hiljeni. Kohta se kuitenkin löytyi taas lennossa ja se koukkasi taas aivan meidän edestämme kadoten lopulta pellon taakse – eikä sitä enää sen koommin yön aikana havaittu. Paikalla oli nyt vajaat 300 onnellista bongaria!
Odottelimme paikalla vielä puolisen tuntia, mutta kun aamu alkoi jo olemaan valkenemaan päin, päätimme lähteä paikalta.
Ajoimme lopulta Hollolaan, jossa pysähdyimme eräälle pikkutielle, jonne pystytimme teltan ja painuimme nukkumaan tyytyväisinä onnistuneesta bongauksesta!

25.6. Heräsimme vasta kymmenen aikaan ja päätimme sääennusteita selviteltyämme suunnata kaakkoon ja Haminaan. Kirkkojärvellähän oli havaittu useana päivänä nummikirvistä ja olihan meillä tiedossa paikalla pesivä pussitiainen. Pussitiaisella oli jo isot poikaset pesässään ja emot kävivät ruokkimassa niitä tiheään tahtiin. Pikkutylleillä ja kivitaskuilla oli myös poikaset staijikasalla.

Jatkoimme vielä Virolahden Lintulahdelle, jossa ei kuitenkaan näkynyt kuin merikotka; Hanna kuuli kertaalleen liejukanan. Paluumatkalla pysähdyimme Ylämaan Väkevänjärvellä, jossa oli myös hiljaista. Konnunsuon tornillakin kävimme ihmettelemässä siellä ollutta työmaata ja paria viiriäistä yritimme kuunnella turhaan matkan varrella. Lopulta olimme kotona Parikkalassa vasta puoliltaöin.

Kyläpöllös-bongausretken paluumatkalla pysähdyimme eräällä hienolla kämmekkäalueella katsomaan missä vaiheessa kasvukausi on. Paras kukinta-aika on selvästi vielä edessäpäin sillä vain valkolehdokit olivat täydessä kukassa. Niitä olikin todella paljon!

Lehtoneidonvaippojen alkuja oli kaikkialla runsaasti. Nuput olivat vielä pieniä ja aukeamista saadaan odottaa varmasti ainakin viikko, ellei kaksi. Alueella esiintyy myös lehtivihreättömiä lehtoneidonvaippoja. Tänä vuonna niitä näytti olevan hieman vähemmän. Löysin kymmenkunta alkua, joista osa oli vielä hyvin pieniä eivätkä todennäköisesti tule kukkimaan. Muutamassa kasvissa oli nuppuja. Toivottavasti ne aukeavat ennen kasvin kuihtumista. Nämä lehtivihreättömät lehtoneidonvaipat ovat täysin riippuvaisia sienijuurestaan, joka siirtää niille sokeria muista kasveista. Monena kesänä sienijuuri heikkenee niin paljon, etteivät kasvit pysty kukkimaan.

Sääskenvalkulla ei taida mennä kovin hyvin. Alueella on tehty hakkuita ja kasvupaikat kuivuvat. Nyt löytyi vain yksi pienen pieni kukkiva yksilö ja muutamia lehtiä, jotka saattaisivat kuulua lajille. Muutaman vuoden takainen kasvupaikka oli kuivunut piloille. Sääskenvalkku kasvaa tällä paikalla poikkeuksellisesti kallion kolon kosteassa painanteessa.

Samassa painanteessa oli useita pussikämmeköitä. Aikaisemmilla käynneillä en ollut huomannut tätä pientä ja vaatimatonta kämmekkälajia.

Maariankämmekkä aloitteli myös kukintaa parin vanan voimin. Maariankämmekkä esiintyy melkein joka paikassa tienpenkkoja myöten. Maariankämmekköjen vieressä kasvoi kalliokieloja, joiden kukinta oli jo ohi.


Soikkokaksikkojen vanat olivat jo pitkiä, suurimmat yli puolimetrisiä. Suurimmassa osassa oli vasta nuput, mutta joissakin alimmat kukat olivat auenneet. Isotalvikkien kukinta oli parhaimmillaan.

Samalla reissulla kävimme myös Pohjois-Karjalalaisessa ukonhattulehdossa. Reilun kilometrin kävelyn jälkeen luontopolun varrella oli valtavia lehtiä ja liki parimetrisiä kasveja. Suurimmassa osassa oli vasta nuppuja, mutta onneksi pari kasvia oli jo avannut kukkiaan kuvattavaksi.

Kaivattu elis

Rankasta lomasta toipumiseen meni aikansa, joten kovinkaan kummoisiin retkiin en innostunut. 18.6. Savonlinnan reissulla kävimme katsomassa tikankontteja Kerimäellä. Illalla Siikalahdella pikaisella tornikäynnillä kuului kuhankeittäjiä sekä kultarinta.

19.6. teimme ihan kunnon aamuretken Kirjavalan kautta Tyrjälle ym. Havainnot jäivät todella vaatimattomiksi, toki viitakerttusia kuului 13 laulavaa ja pari kultarintaa mutta mm. vain 3 ruisrääkkää. Illalla Siikalahdella näkyi vaihtopukuinen harmaasorsakoiras ja ensimmäisiä etelään matkaavia liroja, valkovikloja ja suokukkoja näkyi.

20.6. sateen piiskattua koko päivän ankarasti, yhtäkkiä klo 23:30 paukahti hälytys – Lappeenrannan Joutsenon Konnunsuolta oli löytynyt koiras siperiankurmitsa, jonka seurassa oli myös toinen vielä määrittämätön naaraskurmitsa! Lähdin heti ajamaan kohti ”konnaria” ja puolimatkasta aloin soitella paikalle jo oletettavasti ehtineiltä ohjeita, kuinka lintu oli nähtävissä. Yllättäen Joutsenossa ei satanutkaan lainkaan ja lintu oli hyvin näkyvissä, muttei suinkaan lintutornilta, kuten alkuperäisessä viestissä oli annettu ymmärtää vaan Myllärisen peltotieltä. Perille päästyäni, löysin Myllärisestä vain autoja, mutta onneksi kohta pientä peltotietä saapui kurmitsamääritykseen ojanylityksinkin osallistunut läpimärkä Kuitusen Karri, joka kertoi, että minun tuli kävellä n.500m pellon vartta paikkaan, jossa lintu oli. Enpä tajunnut tuossakaan vaiheessa hakea autosta saappaita vaan jatkoin pellon vierustan tietä, joka pian loppuikin ja loput 300 metriä käveltiin pellon viertä ja kohta kengät olivat läpimärät. Lopulta näin bongarijoukon vasemmalla noin 100 metrin päässä ja kävelin heidän luokseen. Onnekseni kurmitsat yhä olivat hallinnassa ja lintujen löytäjän Ville Supposen kaukoputkesta pääsin heti kuittaamaan kauan odotuttaneen pinnan pois! Vuonna 1996:han siperiankurmitsoja oli siellä täällä vaikka kuinka, mutta itse olin tuolloin armeijan harmaissa ja laji jäi tuolloin näkemättä. Nyt linnut piipersivät mullospellolla n.250 metrin päässä, mutta yön pimein hetki oli saapumassa ja lisäksi peltoja alkoi peittää sakeneva sumu. Kymmenkunta minuuttia ehdin seurata lintuja, kunnes niistä ei enää erottunut juuri mitään ja pian ne katosivat sumuun. Vaikka havaintotilanteessa oli jo pimeä, olin lähes varma, että myös naaraslintu oli siperiankurmitsa. Päätin kuitenkin, että haluaisin nähdä linnut paremmin, joten jäin viettämään yötä autolle, jotta aamulla näkisin linnut paremmin.
Tietysti paikalle saapui porukkaa vain hiukan myöhemmin, kun linnut eivät enää olleet hallinnassa, mutta sumu peitti jo pellot täysin ja lintujen löytymisestä ei enää ollut toivoakaan. Niinpä oli aika alkaa laittaa ajo-ohjeita kauempaa saapuville bongareille, kun taaskaan eivät paikalliset ja ennen minun saapumista linnun hoitaneet bongariliittolaiset olleet tätä asiaa osanneet hoitaa. Oma autoni oli kuitenkin muutaman myöhässä saapuneen ja yhä mullospellon reunassa olleen bongarin plokkaama, joten suunnittelimme Supposen Villen kanssa viestin ja hän lähti vielä mittaamaan viimeisen etäisyyden Myllärisentien alkupäästä ja pian viesti jo saapuikin Lintutiedotukseen.

Pikkuporukalla odottelimme peltojen keskellä aamun valostumista ja sumun hälvenemistä reilut pari tuntia kunnes paikalle alkoi saapua myös kauempaa saapuneita bongareita. Lopulta pellonristeys oli jo aivan täynnä autoja, kun noin 10 autoa oli parkissa vieri viereen sullottuina. Vihdoin aamu alkoi valjeta ja kävelimme porukalla takaisin mulloksen reunaan. Toista tuntia katselimme yhä sumuisille pelloille, kunnes lopulta näkyvyys parani ja eipä aikaakaan kun kurmitsat löytyivät pellon takareunasta reilun 500 metrin päästä meistä.

Seurasimme lintuja puolisen tuntia niiden kipitellessä pellolla ruokaillen pienen etäisyyden päässä toisistaan. Koiraan määritys ei tuottanut vaikeuksia mutta naaraasta ei vieläkään oltu aivan varmoja, vaikka se näytti muodoltaan aivan samanlaiselta. Lopulta päätimme yrittää päästä näkemään ja skouppaamaan naarasta hieman lähempää. Kävelimme vain noin 100m lähemmäs, jolloin linnut olivat yhä n.400m päässä ja jäimme tarkistamaan, missä kohdassa linnut olisivat. Päätin kuitenkin ottaa jo heti hieman videota, kun valoa oli nyt hieman enemmän, emmekä kuitenkaan pääsisi mitenkään enää kuin noin 50-100m lähemmäs lintuja. Ensin linnut yhä ruokailivat pieniä juoksupyrähdyksiä ottaen, mutta kohta ne pysähtyivät paikoilleen, sukivat hetken ja yhtäkkiä ne pyrähtivät äännellen lentoon ja lähtivät kovaa ja suoraviivaisesti kohti kaakkoa. Nyt viimeistään varmistui, että kyseessä todella oli pari!

Palattuamme bongarijoukon luokse, kuulimme että lintujen lopullisen lähdön oli mahdollisesti aiheuttanut pellon reunassa käynyt, jo pari päivää alueella pyörinyt niittysuohaukkakoiras, jota me emme tietenkään kuvauspuuhissa olleet huomanneet.
Bongarijoukko alkoi lähteä, mutta itse halusin tietysti vielä nähdä niittysuohaukankin. Kävelin kuitenkin takaisin autoille, jossa olikin melkoinen liikenneruuhka. Olipa paikalla tietysti taas pari autollista myöhässä saapuneitakin. Lopulta liikennesuma saatiin purettua ja saatoin jäädä ihailemaan lähes viereemme pyörimään saapunutta niittysuohaukkaa.
Kellon lähestyessä kuutta lähdin itsekin ajamaan kotia pysähtyen pariin otteeseen Rautjärven Simpeleen Kokkolanjoella, jolta ei kuitenkaan löytynyt mitään ihmeellistä.

J.A.