Reilu pariviikkoinen Säpissä

Kohti Poria

9.10. aamuvarhain oli meillä auto pakattuna ja lähdimme ajamaan kohti Kouvolaa, jossa tapasimme Teon kämpän pihalla, jossa olin vielä itse vain vuorokautta aiemmin punkannut. Jätimme automme pihaan parkkiin ja lastasimme kaikki tavarat Teon Volvoon, johon ihme kyllä kaikki saatiin mahtumaan ja lähdimme sitten ajamaan kohti Poria.

Matka sujui nopeasti ja lopulta olimme Porissa, jossa ostimme vielä lisää ruokaa auton täytteeksi, joten lopulta ajelimme Kuuminaisten satamaan siten, että etenkin Hanna oli takapenkillä varsin ahtaasti erilaisten kassien ja pussien alla, mutta oli niitä pelkääjän penkillä minunkin jaloissa ja sylissä.

Satamassa tapasimme Pirkan, joka oli saapunut yöjunalla Helsinkiin ja napannut sitten Keravalta Arto Aaltosen kyytiin sekä Nordbladin ”Tompan” ja ”Jänden”. Ja kohta jo lastasimme tavaroitamme ”Kala-Tommin” paattiin, jolla lähdimme kohti Säpin lintuasemasaarta.

Säppiin ja heti elistä hoitamaan

Matka oli pomppuinen ja aallot löivät aika pahasti paatin laitojen yli meidän ja tavaroittemme päälle, joita emme olleet tajunneet pakata aivan tarpeeksi hyvin. Onneksi puolen tunnin höykkyytyksen jälkeen saavuimme Säppiin Prakalan tyvellä olevaan satamaan ja jo veneestä näimme toivomamme näyn eli vaikka koko saaressa ollut porukka oli poistumassa saaresta, oli Vastamäen Jani Prakalassa sen näköisenä kuin olisi katsellut jalkoihinsa.

Mäkelän Petteri oli laiturilla ottamassa köysiä vastaan ja huikkasi heti, että lähtevä porukka hoitaa tavaramme veneestä laiturille ja selviää ilman apuamme, jotta voimme marssia saman tien Prakalaan Janin luokse, jossa tällä oli jo muutaman päivän paikalla ollut kääpiökerttu eli tuttavallisemmin ”nana” hallinnassa.

Singahdimme paikalle, jossa Jani todellakin tuijotteli lähes varpaisiinsa, sillä kääpiökerttu hyöri vain noin puolentoista metrin päässä hänestä puskien juurella. Lintu näyttäytyi heti todella upeasti ja saimme siitä saman tien jotain kuviakin. Kunnon kameralliset jäivät vielä kuvaamaan kerttua, kun me muut kävimme satamassa vielä kiittelemässä ja hyvästelemässä lähtevän porukan, johon Janikin oli jo liittynyt. Kohta vene lähti kohti mannerta ja me suuntasimme vielä uudelleen kerttua katsomaan ja kuvaamaan. Nanaa ei tarvinnut lähestyä, vaan se tuli usein ihmettelemään kuvaajaa liiankin lähelle.

Jonkin aikaa kuvailimme vielä kääpiökerttua sekä sen taustalla kesynä ruokaillutta tundrametsähanhea, ennen kuin aloimme roudata maitokärryillä tavaroita kohti asemaa. Me majoituimme omalla porukallamme ns. perhepuolelle ja Nordbladit sekä Arto ns. aseman puolelle. Me olimme jo kesällä varanneet oman puolemme, sillä tälläkin asemalla olivat corona-säännöt voimassa, joiden mukaan yksi porukka majoittui aina keskenään ja meidän porukkaan olimme nyt laskeneet kolme Aaltoa sekä Ylätalon Teon sekä loppuviikosta Pirkan tilalle saapuvan Hannan siskon Soikkelin Elissan.

Uusi rengastuslaji asemalle

Ilta oli jo hämärtymässä, joten aika meni majoittuessa ja saimme vielä pitää iltahuudonkin eli kirjata lähteneen porukan havainnot Tiiraan; omat havaintomme olivat jääneet nanaan ja hanheen. Iltahuudon jälkeen Teo suuntasi otsalampun kanssa pihalle kurppia metsästämään, mutta arvasin jo mikä hänellä oli myös mielessä – eikä aikaakaan, kun hän käveli asemalle metsähanhi sylissään! Lintu oli käsittämätömän peloton, mutta ihan hyvässä kunnossa, joten pienen tutkimisen jälkeen otus sai renkaan jalkaansa ja pian se jo vapautettiin samaan paikkaan rantaan, jossa se jäi viereemme seisomaan ja sukimaan höyhenystään. Tästä tundrametsähanhesta tuli aseman ensimmäinen rengastus lajiaan.

Rutiinit alkavat – hyvin

10.10 oli meidän vuoro aloittaa aseman pyörittäminen eli rengastajat, Hanna ja Pirkka sekä muutamina aamuina minäkin, suuntasi verkoille Peräkulmaan ja Prakalassa puolestaan alkoi auringon noususta pari tuntia kestänyt vakiostaiji. Ensimmäisinä aamuina verkoilla oli aamuisin sen verran kiirusta, että olin itse apuna pitempäänkin ja usein palailin asemalle vakiostaijijn päätyttyä. Muutaman ensimmäisen aamun jälkeen verkoilla oli jo hieman hiljaisempaa, joten saatoin olla verkoilla vain aamun parhaan hetken ja suunnata sitten staijiin. Myöhemmin valitsin jo mieluummin nukkua hieman pitempään ja herätä vasta aamustaijiin, sillä verkoilla lintumäärät vähenivät päivä päivältä.

Mutta hiljaista tuppasi olemaan aamustaijillakin. 10.10. sentään pari pientä sepelhanhiparvea, haahkaa, allia ja mustalintua liikkui kohtalaisesti ja pilkkasiipiäkin pari pientä parvea, jokunen kuikka ja kaakkuri, pari härkälintua sekä mukavat 60 ruokkia ja jokunen riskilä ja näkipä yksi onnekas etelänkiislankin. Myös muutama merisirri muutti ohitsemme. Tämä olikin yksi parhaista aamustaijeista, sillä myöhemmin merellä pikkuhiljaa meno hiljeni, mutta eihän Säppiin mitään määriä oltu tultukaan katsomaan vaan harvinaisuuksia! Ja olihan se aika tunnelmallista staijailla, kun kääpiökerttu touhusi aivan lähimmissä puskissa.

Staijin jälkeen ns. toisen aamupalan jälkeen lähdettiin kiertämään saarta porukalla kompaten. Myös Pirkka oli kierrossa mukana, koska verkoilla oli ollut sen verran hiljaista, että Hanna pärjäsi kyllä yksin ja näin Pirkkakin pääsi tutustumaan saareen. Toista vuotta peräkkäin tyrnit olivat lähes marjattomia, joten tämä näkyi taas rantapuskien lintumäärissä. Saaren kierto oli yllättävän hiljainen, kun mm. ainoastaan yksi kiuru näkyi ja mm. rastaita ja tiaisia oli vähän. Sen sijaan tiltaltteja oli paljon ja näistä iso osa oli oudosti äänteleviä ns. hily-tiltaltteja loppujen äännellessä tavalliseen tapaan; idäntiltaltit loistivat poissaolollaan. Mufloneita näkyi joka päivä ja siellä sun täällä. Enimmillään niitä nähtiin 19 yhtä aikaa.

Verkoistakin tuli heti ensimmäisenä aamuna 17 tiltalttia sekä pari pajulintua. Verkoilla ja maastossa hippiäinen oli täällä, kuten Jurmossakin oli ollut, selvä valtalaji. “Hippejä” rengastettiin ensimmäisenä aamuna 115 lintua, urpiaisia oli liikkeellä vielä yllättävän vähän mutta silti verkolta tuli 22 lintua.

Olimme päässeet kierrolla Eteläkarille asti, kun Hannalta paukahti Whats Appiin kuva verkossa roikkuvasta taigarautiaisesta! BOOM! Kyseessä on kuitenkin melkoinen harvinaisuus, jos se yksi kuuluisa syksy (2016) jätetään laskusta. Niinpä meille tuli kiirus singahtaa Peräkulmaan.

Saaressahan oli aamun aikana käynyt jo yksi tai kaksi veneellistä kääpiökerttubongareita, joita Arto oli ollut opastelemassa ja ainakin yksi veneellinen oli nyt saaressa. Niinpä Tomppa laittoi Lintutiedotukseen hyvän viestin, jossa kerrottiin, että taigarautiainen on saatu verkosta ja se tuodaan asemalle näytille, jossa se myös vapautetaan.

Pian olimme kävelleet hikipäässä Peräkulmaan, jossa Hanna oli ”rautsin” jo rengastanut ja me tietysti otimme kauniista linnusta kuvia koko porukalla. Valitettavasti kuvat otettiin kiireessä, sillä lintua odotettiin asemalla. Teo ja Hanna lähtivät näyttämään lintua bongareille, Pirkka jäi verkoille ja aika pian me muut olimme jatkamassa saaren kierrosta.

Taigarautiainen vapautettiin pian Prakalan tyvelle, jossa sen muutamat bongarit näkivät lyhyesti vielä maastossakin. Saaressa koettiin myös dramaattisia hetkiä, kun eräs bongari onnistui eksymään saaressa siihen tapaan, että häneltä jäi taigarautiainen näkemättä ja hänen venekyytinsäkin joutui lopulta odottamaan pitkään ennen kuin hänet lopulta löydettiin. Mahdollista tämäkin näemmä pienessä pyöreässä saaressa…

Teo sai meidät kiinni ennen Kräveliä mutta lopulta Saaren kierrossa mainittavimmat havainnot jäivät valkoposkihanheen, muutto- ja ampuhaukkaan, pariin kapustarintaan, palokärkeen, muutamaan isolepinkäiseen sekä jokuseen isokäpylintuun. Hannalla oli vielä mahdollinen taigakirvinenkin verkoilla, mutta siitä ei tullut tarpeeksi hyvää havaintoa.

Prakalassa Kääpiökerttu ja tundrametsähanhi olivat yhä tiukasti paikallaan ja illalla Arton kanssa kuulimme pihassa lyhyesti varpuspöllön, mutta pihaverkkoon asti se ei suostunut.

Duuni jatkuu

11.10. aamulla keli oli surkea, joten aamustaiji jäi vakiomittaa lyhyemmäksi. Muuttohavainnot jäivätkin näin vaisuiksi, mutta mm. 18 merihanhen parvi ja ampuhaukka nähtiin. Kääpiökerttu oli yhä vain paikalla ja myöhemmin aamulla saapui taas bongareitakin.

Verkoilla kuitenkin riitti kiirettä, kun 356 hippiäistä rengastettiin, punarintojakin hilunnettiin 34 ja mm. ruskourpiainen sekä tietysti tavallisia peukaloisia, rautiaisia, puukiipijöitä sekä ruskourpiainen jne.

Saaren kierrolla mainittavampia haviksia olivat mm. tundrakurmitsa, 7 tylliä, suosirri sekä pari suopöllöä. Taas Hannalla ja Pirkalla oli mahdollinen taigakirvinen, jota etsiessämme löytyi lupaavan näköinen kirvinen, joka pettymykseksemme paljastui metsäkirviseksi. Samaan aikaan kauempaa metsästä kuului kuitenkin myös toisen kirvisen ääntä, jonka lähde jäi näkemättä ja näin määrittämättä.

Iltapäiväkierroksen (puoli saarta) aluksi Lännennokka yllätti, kun Pirkan edessä katajan oksalle tupsahti taigarautiainen. Lintu oli hienosti näkyvillä mutta valitettavasti rengas loisti linnun jalassa, joten kyseessä oli edellispäivänä rengastamamme lintu.

Illalla väki väheni, kun Nordbladit lähtivät saaresta eikä ketään valitettavasti tullut tilalle. Kääpiökerttua ei parilla etsinnällä enää näkynyt, vaikka päivällä vielä viimeinenkin bongariporukka oli linnun yhä nähnyt. Voi olla että kesyn linnun kohtaloksi tuli isolepinkäinen tai suopöllö, joita molempia nähtiin Prakalassakin? Sen sijaan tundrametsähanhi nähtiin pariin otteeseen lennossa ja muutenkin se vaikutti aremmalta kuin aiemmin.

12.10. Hanna ja Pirkka suuntasivat verkoille mutta koska sää oli taas tuulinen ja sateinen, jäi aamustaiji lähes kokonaan väliin eikä lintuja kyllä tuntunut liikkuvankaan lainkaan. Hiljaista oli saaren kierrollakin, jonka mainittavampia havaintoja olivat pari suopöllöä, leppälintu ja mustapääkerttu. Verkoilla kiirettä kuitenkin oli kohtuullisesti, kun renkaan saivat mm. 190 hippiäistä, 30 puukiipijää ja sitten illemmalla pihaverkoilta pultattiin vielä talitiaisia, joita tuli näin yhteensä 52 renkaisiin. Taigarautiainenkin oli yhä näkynyt paikallaan päivän aikana, mutta metsähanhi oli lähtenyt.

13.10. päästiin taas aamuvakiokin suorittamaan alusta loppuun, mutta merellä oli yhä vain vaisua. Itse olin vaihteeksi aamun verkoilla, kun keli oli kohtuullisen hyvä ja odotukset korkealla. Parissa tunnissa oli kuitenkin selvä, että minua ei verkoilla enää tarvittu, vaikka aamu olikin ollut ihan kohtuullinen: Hippiäinen oli yhä selvä valtalaji 175 rengastuksella. Saaren kierto alkoi mukavasti tutulla taigarautiaisella, mutta oli muuten vaisu, kunnes Etelärannalle päästyämme alkoi näkyä mantereen puolella kohtuullisen voimakasta kurkimuuttoa. Ynnäsimmekin yhteensä 1365 kurkea ja jokunen valkoposkihanhiparvikin näkyi. Lisäksi itse näin maakotkan, joka kuitenkin lähti liitoon ja muut näkivät vain sen loittonevan suoraan poispäin. Tätä uudelleen etsiskellessä löytyi kaukaisuudesta vielä piekanakin. Varislintumuuttokin oli kohtuullista ja näkyipä pari mustavaristakin. Mutta loppusaaren kierto ja puskien kova komppaaminen ei tuottanut mitään mainittavaa.

Pikku palkinto

14.10. Olin taas aamusta verkoilla, jossa oli tuskallisen hiljaista, mutta yhdelle kierrokselle lähtiessäni kuulin lupaavan kuuloista tiksuttelua lähipuista. Meillä oli jo valmiiksikin pikkusirkkunauha soimassa yhdellä verkolla ja kuinka ollakaan seuraavalla kierroksella pääsin poimimaan pikkusirkun verkosta. Samaisella kierroksella tuli verkosta pikkuhiljaa runsastuneiden urpiaisten seassa myös syksyn ensimmäinen tundraurpiainen, joten Teon ja Artonkin kannatti ilman muuta singahtaa Peräkulmaan, jonka takia hiljainen aamuvakio jäi taas vaihteeksi kesken.

Saaren kiertoon lähdettiin vasta, kun saareen saapui uutta verta, kun Antti Peuna, Nico Ordax sekä Miia Mannerla saapuivat saareen. Roudattuamme tavarat asemalle, lähdimme ensimmäisenä etsimään taigarautiaista, jota ei kuitenkaan enää löytynyt Lännennokalta, jonne tuulikin osui aika pahasti. Eteläkarilla kuulimme lyhyesti päivän selvää kashmirinuunilinnun ääntä mutta turhan kaukaa. Antti ehti kaivaa äänityslaitteenkin esiin, mutta nauhalle tarttui vain linnun viimeinen ääni, joka lienee ollut joku lentoonlähtöääni, sillä se kuulosti aika epätyypilliseltä, mutta kuitenkin ”humeimaiselta”. Eikä lintua tietenkään enää myöhemmin löytynyt. Kohta löysimme sentään vihdoin vuodariksi luotokirvisen sekä potkimme ilmaan jänkäkurpan ja näimmepä pari suopöllöäkin. Renkaallinen pikkusirkkukin löytyi aika kaukaa rengastuspaikasta, joten sen pääsivät saareen saapuneetkin näin näkemään. Kaipa tämä jotain komppausvoimastamme todisti, että renkaalliset linnut tupattiin löytämään maastostakin?

Ja taas jotain vähän parempaa

15.10. aamuvakio oli taas tutun tuskallista – tiukkaa teki jaksaa hereillä ja järjissään loppuun asti. Saaren kiertokin oli vaisua. Peräkulmaan saavuttuamme löysimme tyytyväisenä myhäilevän Hannan salaperäinen lintupussi kädessään. Pussista löytyi juuri verkosta poimittu hippiäisuunilintu. Itselleni päivän kohokohta oli kuitenkin vihdoin jaloista lentoon noussut lehtokurppa, jonka olin nuijannut saaressa vuosien saatossa kymmeniä kertoja ja nyt sain vihdoin lajista Säppi-pinnan. No ei nyt sentään – oli se ”pro” paljon kivampi ja nätimpi! Komppauksen yllätyksettömyydestä kuitenkin kertoo jotain kertoo se, että pari sepelkyyhkyäkin tuntui hyvältä. Myös pikkusirkku oli edelleen vakiopaikallaan ja pari tundraurpiaistakin määritettiin.

Porukka kasvaa, bileet paranee – mutta lintuja on yhä vähän

16.10. lintujen vähyys jatkui ja niin verkoilla, aamustaijilla kuin saaren kierroksellakin. Tiaisia oli saapunut saareen lisää, joten toiveissa oli, että niiden seassa olisi saapunut rariteettejakin, mutta eipä niitä löytynyt. Ensimmäinen pulmunen havaittiin muutolla, mikä usein tarkoittaa sitä, että syksy on ohi… Toki ne kovimmat harvinaisuudet saapuvat vasta myöhään, joten kirvestä ei sentään oltu heittämässä kaivoon. 150 valkoposkihanhea, 10 lapasotkaa, tundrakurmitsa, 8 merisirriä, 3 lehtokurppaa, 3 mustavarista ja tikli sekä Hannan rengastama tilhi olivat mainittavimpia.

Illalla saareen saapui iso kööri porukkaa, kun Petteri Mäkelä, Sebastian Andrejeff, Markus Lampinen, Pasi Alanko, Jan Lundgren ja Elissa Soikkeli saapuivat ja puolestaan Pirkka, Arto Aaltonen ja Miia Mannerla joutuivat poistumaan. Majoittumiset sujuivat siten, että Elissa tuli tietysti meidän puolellemme, jossa vanha tuttumme Anttikin oli nyt majaillut tavallaan osana porukkaamme (sillä muuten hänelle ei olisi ollut tilaa asemalla). Koronarajoitusten myötä uudet tulijat valloittivat sitten asemapuolen ja Pasi ja Jan majoittuivat omana porukkanaan luvan kanssa Säppiseuran rakennuksen radiohuoneeseen, joka toimi myös radioamatööriharrastaja-Pasin teknisenä tilana. Hän virittikin saman tien melkoiset radioantennit majakkaan ja kantoi laatikkokaupalla muuta radiovälineistä kämppäänsä.

17.10. aamuvakio oli aivan yhtä köyhä, vaikka silmäpareja oli lisää merta tuijottamassa. Aseman lähellä sentään pyöri useampikin kangaskiuru. Jo puoliltapäivin edessä oli taas vaihto, kun Mäkelän Matti ja Mimosa sekä Bruunin Mika saapuivat ja Peunan Antti joutui lähtemään. Saaren kierrossa oli siten porukkaa hurjasti, mutta tundrakurmitsaa kummempaa ei löytynyt.

Hiljaisten päivien piristykseksi sentään kiva käsipinna

18.10. oli hiljainen päivä sekin. Retkeilyä haittasivat vähän väliä sankkoja raesateita tupsautelleet synkät pilvet. Aamustaijin paras havis oli saarea ympäri lentänyt nuori selkälokki. Mainittavin uroteko oli pihassa suoritettu teemapyynti. Hanna oli verkoilta saavuttuaan pystyttänyt pihaan matalan verkon kangaskiurujen suosimaan matalaan heinikkoon. Kun me palailimme asemalle saaren kierrokselta, oli yksi kangaskiuru aivan verkon vierellä ruokailemassa. Tarkkailimme hetken tilannetta ja totesimme linnun olevan ajettavissa verkkoon. Niinpä hiivin läheisen rakennuksen seinustalle ja singahdin täysillä verkkoa kohti ja hommahan onnistuikin kerralla! Kangaskiuru oli Säpin toinen rengastus lajiaan kautta aikain.

19.10. Kehuttavaa ei ollut seuraavassakaan päivässä, josta voisi mainita vain suopöllön sekä samaisen selkälokin. Keli oli varsin huono, joten aamustaijillakin olimme Teon kanssa kahdestaan monen muun nukuttua pitempään. Kaikenlaista saaressa havaittiin kuitenkin muiden toimesta, joista mainittavimpana pihassa nähty todennäköinen taigarautiainen, joka kuultiin ja nähtiinkin ainakin lennossa muttei ymmärtääksemme ihan kuponkikelpoisesti kuitenkaan. Myös merisirriä, harmaapäätikkaa, kangaskiurua, mustapääkerttua, tik-sirkkua ja vuosihemppoa havaittiin mutta mikään ei osunut omalle kohdalle. Mutta seuraavalle päivälle luvattiin hyvää keliä, joten iltahuudossa oltiin sitä mieltä, että seuraava päivä olisi kuuluisa The Päivä.

The Päivä – tai ainakin ihan OK sellainen

20.10. Aamu alkoi hieman erikoisesti, kun saimme perhekämppään tiedon aamuvakion siirtymisestä Eteläkarille vasta silloin, kun asemapuolen väki oli jo lähdössä lompsimaan sinne. Niinpä myöhästyimme Teon kanssa hieman alusta ja olimmekin jo luotokirvisen nuijanneet. Muutto oli aika vaisua, mutta keli oli aivan uskomattoman nätti! Aamun ensimmäinen parempi lintu meille oli vuorihemppo, joka lensi äännellen ylitsemme ja pian tämän jälkeen Teo nappasi taivaalta lähes kohti tulevan yksinäisen kuikkalinnun. Valo oli todella räikeä, joten emme kukaan heti oikein uskoneet silmiämme, kun lintu näytti niin kontrastikkaalta. Linnun jo lähes ohittaessa meitä, huusin itse, että: “Eihän tuo nyt vaan ”immeri” ole!” Ja olihan se – amerikanjääkuikka! Lintu meni sen verran korkealla ylitsemme kirkkaalla taivaalla, että onnistuin itse hukkaamaan linnun putken kanssa pyöriessäni ja niin taisi käydä parille muullekin, kun taas muutamilla muilla oli vaikeuksia löytää lintua ensinkään. Onneksi lopulta lintu löytyi kaikille ja määritys saatiin naulattua koko porukalla. Lähistöllä komppaamassa ollut Bruunin Mikakin ehti linnun hoitamaan.

Vain vähän myöhemmin kuului viereisistä puista hömötiaismainen ääni, josta taisin itse huutaa ”hömppä”, jota ei ollut Säpissä koko reissussa näkynyt, mutta parempikuuloiset naulasivat linnun oitis lapintiaiseksi. Ja lintuhan tuli saman tien atrappiin näytille ja pyöri ympärillämme niin pitkään, että jopa komppaamassa olleet ehtivät linnun hoitamaan. Lintu oli usein jopa liian lähellä kuvattavaksi. Hanna ja ”Elli” olivat tietysti verkoilla ja laittoivat siellä lapintiaisen soimaan, mutta lintua ei enää sen koommin havaittu – taisi lähteä jatkamaan muuttoa ties minne?

Kun vielä lähistölle tuli harmaapäätikka huutelemaan, “Sä-pi” eli Säppipinna sekin, isokäpylintuparvi kävi kuvattavana lähipuissa ja mm. ampuhaukka nähtiin muutolla, voi aamustaijia sanoa varsin onnistuneeksi.

Päivällä venekyyti vei Mäkelän Matin sekä Mimosan mennessään ja toi tullessaan Tomas Swahnin ja vasta vaihdon tapahduttua lähdimme porukalla saaren kiertoon. Verkoilla oli ollut sen verran hiljaista, että Hanna ja Ellikin olivat mukana. Kovin kauas emme päässeet, kun Petteri nykäisi Lännennokalta pienessä tiais- ja hippiäisparvessa mukana olleen tulipäähippiäisen. Kaikki eivät ehtineet vilkkaasti maanrajassa liikkunutta lintua heti näkemään, mutta onneksi löysin ”tupähin” muutaman sadan metrin päästä uudelleen ja tältä paikalta kaikki nekin, jotka eivät olleet komppauskierroksella mukana ehtivät hoitaa linnun.

Muita päivän havaintoja olivat pari harmaapäätikkaa lisää, useampikin isolepinkäinen, kanahaukka, urpiaisparvessa äännelleet ainakin pari vuorihemppoa, muutama tundraurpiainen sekä jo enemmänkin pulmusia ja tilhiä ym. eli selvästikin jo kylmenneet keli olivat alkaneet tuoda lintuja saareen. Verkoilla, joihin tuulikin oli olusunut hieman aiempaa pahemmin, tämä ei kuitenkaan siis ollut näkynyt.

Seuraaviksi päiviksi olikin sitten luvassa surkeaa vesisadekeliä, joten The Päivää juhlistettiin aseman puolella siihen tapaan, että jo iltahuuto oli varsin pitkä ja puuduttava. Sääliksi kävi aseman puolella nukkuneita, joita ei juhliminen niinkään kiinnostanut. Me kiitimme jo edellisvuonna tekemäämme päätöstä, että varaamme perhepuolen omalle porukallemme – olisimme siis tehneet näin ilman coronaakin. Suurin syy tähän oli se, että itse olen niin huonouninen, etten voi sietää kuorsaajia, mutta juhliminenkaan ei ole ole se meidän juttu.

Vettä ja ankeutta

21.10. saatiin sitten koko porukalla nukkua pitempään ja ottaa rennosti. Tämä oli kyllä tarpeen meillekin Teon kanssa, sillä olimme tarponeet jo viikkotolkulla toistakymmentä kilometriä joka päivä. Kyllä osa saaresta kierrettiin pienellä porukalla nytkin, mutta pahimmassa ”kamenskissa” olleita ei näkynyt koko päivänä – ennen kuin iltahuudossa. Onnekkaimmat olivat nähneet myöhäistä valkovikloa sekä merisirriä, mutta omat havikset jäivät kolmeen jänkäkurppaan. Verkkoja roikotettiin vain pariin otteeseen pihassa lyhyesti sateiden välissä, joten vain talitiaisia saatiin renkaisiin. Päiväuniakin ehdittiin nukkua pitkästä aikaa.

22.10. keli oli vähintään yhtä surkea, vaikka toista oli luvattu. Päätin itse tylsistyneenä kiertää koko saaren, vaikka valtaosan kierroksesta satoi. Meri oli kuitenkin tyyni, joten vesilintuja tuli seulottua tarkemmin kuin aikaisemman ja siksipä löysinkin mm. useampia silkkiuikkuja ja härkälintuja sekä yhden mustakurkku-uikun, pienen merisirriparven sekä pari jänkäkurppaa. Myös Teo ja Markus kiersivät puoli saarta, joten loppuilta meni vaatteita kuivatellessa. Päivän yllätys koettiin, kun porukka yhtäkkiä väheni saaressa. Venekyyti oli käynyt saaressa muilla asioilla, mutta kyytiin olivat lopulta hypänneet Petteri, Mika sekä ”Lunkka”.

Teo onneksi järjesti iltaan mukavan piristyksen, kun hän kävi otsalampun valossa nappaamassa rannasta haavilla lehtokurpan, jota hän oli päässyt yrittämään jo kahtena edellisenäkin iltana huonolla menestyksellä. Olipas mukava kun sinnikkyys palkittiin ja itsekin sain taas yhden käsipinnan!

Rari-Hanna iskee taas

23.10. keli oli vihdoin hieman parempi, mutta aamustaijilla olimme silti Teon ja Pasin kanssa kolmestaan. Hiljaista oli, vain yhä saarta kiertänyt selkälokki näkyi parin päivän tauon jälkeen. Komppausjalkaa jo pakotti ja lopulta komppaamankin päästiin. Saaren kierto oli kuitenkin yhä vain hiljainen, ainoana valopilkkuna löytyi taivaalta muuttavan oloinen suopöllö, joka kuitenkin lopulta laskeutui saareen. Yhdentoista aikaan Hannalta tuli tieto verkkojen lähellä vastavaloon nähdystä äänettömästä taiga-/kashmirinuunilinnusta ja tietysti vastauksemme Whats Appiin oli: että ”Ota se kiinni”.

Ja Hannahan teki työtä käskettyä ja tuntia myöhemmin tuli viesti, että kashmirinuunilintu oli nyt kädessä! Kiirehän meille taas tuli ja Hanhisto (joka oli ollut koko reissun lähes linnuton) kompattiin aika lailla jonossa hölkäten (toki se palattiin myöhemmin komppaamaan kunnolla). ”Humei” oli hieno palkinto sinnikkäästi verkoilla taas näinä hiljaisinakin päivinä pitkälle iltapäivään touhunneille Hannalle ja ”Ellille” sekä Nicolle, joka oli tänäkin aamuna ollut osan aamusta verkoilla. Meidän Säpissä verkoilta saadut harvinaisuudethan ovat kaikki tulleet päivällä ja usein juuri niinä hiljaisempina päivänä. Upeaa oli taas saada kunnon rari käteen ja kuvattavaksi! Ja kuvia otettiinkin kaikista kulmista, ennen kuin lintu päästettiin vapaaksi ja lintuhan jäikin pitkäksi aikaa aika kivasti näkyviin lähipuiden latvukseen mutta ääntelemään se ei suostunut.

Illalla humeita juhlistettiin syömällä suppilovahveroilla terästettyjä ruokia (kuten lähes joka ilta tuli tehtyä). Suppiksia oli saaressa valtavasti ja kerättyjen tilalle putkahteli uusia. Emme ole varmasti koskaan syöneet sieniä niin paljon, kuin tällä reissulla tuli popsittua.

Yksi päivä lisää

24.10. pelottava hiljaisuus jatkui yhä niin maalla, merellä kuin ilmassakin. Aamuvakiolla kuuluneen luotokirvisenkin onnistuin taas nuijaamaan ollessani toisella puolella pommikoppia. Oikeastaan muuta mainittavaa päivästä ei sitten jäänytkään vaikka töitä kyllä tehtiin…

Lähtöpäivän “säppinää”

25.10. Lopulta koitti koko reissumme viimeinen päivä. Onneksi kelloja oli yöllä siirretty, joten olimme saaneet yhden ylimääräisen tunnin vielä käyttöömme. Hanna ja Elissa suuntasivat vielä verkoille ja me muut aamustaijiin. Vaikka ihan mukavan monipuolista lajistoa näimmekin, päätimme Teon kanssa jo tunnin jälkeen lähteä kiertämään koko saarta.

Lännennokalla Teon edestä ns. montanella-puskasta lähti uunilintu lentoon ja Teo huusi, että tiltaltti, olihan samassa puskassa edellispäivänä ollut sellainen. Itse oli näkevinäni linnulla jotain väriä alaperässä ja muutenkin se oli näyttänyt hieman tummalta lentäessään kuitenkin lähes täydellisessä vastavalossa. Löysin linnun vielä puun latvuksesta mutta nyt se oli aivan suoraan vasten aurinkoa. Ja tietysti kohta se tipahti todella tiheään katajikkoon piiloon. Ja kuinkas ollakaan kohta puskasta kuului kauempaa tiltaltin ääntä. Totesin jo jotain kahden linnun teoriasta ja siitä, kuinka paikalta löytyy varmaan ”scwartzi” eli siperianuunilintu meidän poistuttua saaresta. Soittelimmekin hetken paikalla siperianuunilinnun ääntä, mutta lopulta totesimme, että eiköhän se ollut vain se edellispäiväinen tiltaltti ja jatkoimme matkaa, sillä meillä oli aika kiire, jos meinasimme kiertää koko saaren ennen lähtöämme.

Myöhemmin näimme toisessa paikassa tiltaltin ja muutenkin tuntui, että saaressa oli ainakin vähän enemmän lintuja kuin moneen päivään. Mitään mainittavampaa emme kuitenkaan löytäneet ja lopulta olimme takaisin asemalla vajaat tuntia ennen lähtöämme. Onneksi olimme edellispäivänä jo siivonneet ja pakanneet, sillä puoli tuntia ennen lähtöä saimme viestin, että Tomas ja ”Sepi” olivat löytäneet Lännennokalta ruskouunilinnun! Minulle kolahti heti, että perhana, se meidän lintumme…

Lähdimme tietysti juosten paikalle ja onneksi hikipäässä perille päästyämme lintu taksutteli heti pariin otteeseen ja kohta näyttäytyikin lyhyesti. Ja kun Elissa ja Hannakin olivat päässeet perille lintu kohta siirtyi montanella-puskaan oikein nätisti näkyville! Uskallan väittää, että meille oli todellakin käynyt vanhanaikaiset Teon kanssa aamulla ja olimme tämän linnun kiireen takia töheltäneet. Onneksi lintu oli kuitenkin löytynyt ennen lähtöämme ja näin tästä ruskouunilinnusta tuli lopulta koko reissun ehkä paras havainto! Saihan Hannakin tästä jopa WP-pinnan! Linnusta ei kuitenkaan ehditty jäädä nauttimaan, vaan meidän piti pian kiiruhtaa takaisin asemalle, kärrätä tavarat satamaan ja lopulta Salokankaan vene oli jo rannassa, kun sinne pääsimme. Niinpä nostelimme saman tien tavaramme kyytiin ja lähdimme veneilemään kohti Kuuminaista.Saareen jäivät vielä Markus verkoille ja Sepi ja Tomas kiertämään saarta, heillä oli vielä viikko saaressa – pelottavan hiljaiselta näytti heidän osaltaan, mutta koskaan ei tiedä…

Onneksi venekyyti oli nyt kuivempi ja puolta tuntia myöhemmin olimme satamassa. Petteri oli hakemassa Nicoa rautatieasemalle, ja pian heitimme hyvästit myös Pasille ja lähdimme sitten Teon ja Hannan kanssa ajelemaan kohti Kouvolaa Elissan seuratessa perässämme.

Söimme vielä matkan varrella omalla autokunnallamme ja lopulta olimme Kouvolassa ihan ihmisten aikaan. Siellä pakkasimme tavaramme autoomme ja Teon hyvästeltyämme jatkoimme vielä Parikkalaan.

Pitkä reilun viiden viikon lintuloma oli lopulta ohi. Yhteensä 175 lintulajia tuli havaittua, joista Säpin havainnot kääpiökerttu, taigarautiainen, hippiäis-, kashmirin- sekä ruskouunilintu olivat lopulta ehdottomasti parhaita. Mutta mukavia havaintoja oli tullut muistakin kohteista, mutta voi olla, että mikäli ensi vuonna vielä pakon sanelemana lomaillaan Suomessa, niin muut lomakohteet vaihtunevat, mutta Säppi säilynee ohjelmassa.

J.A.