. . Lintuharrastajan päiväkirja Birders diary . .

Kiljuhanhi-inventoinnit Enontekiön Pöyrisjärvellä 1999 (Pirkka Aalto)

Kesäkuussa 1999 vietin pikkuveljeni Jannen sekä Luukkosen Aappon kanssa ikimuistoisen pariviikkoisen Enontekiöllä Pöyrisjärven erämaa-alueella maamme viimeisiä pesiviä kiljuhanhia etsiskellen. Kolusimme pääasiassa erämaa-alueen pohjoisosia ja onnistuimmekin käymään varsin kattavasti läpi alueen, jota etelässä rajaavat Naltijärven ja Pöyrisjärven autiotuvat ja muista ilmansuunnista Norjan raja. Kaikkien tässä kirjoituksessa mainittujen paikannimien pitäisi löytyä mm. Enontekiön aluetta käsittelevistä GT-kartoista.

Alkutahdit retkellemme lyötiin 11.6., kun Janne ja Aappo saapuivat bussilla Enontekiön kirkonkylälle eli Hettaan ja majoittauttuivat luoksemme. Illalla totuttelimme jo telttaelämään, sillä kävimme kylämme urheilukentällä Sirkus Finlandiassa. Sirkuksen väliajalla eräs miekkonen – hoksatessaan meidät lintuharrastajiksi – kertoili meille hurjia juttuja edelliskesänä veljensä maatilalla Kuivaniemellä viihtyneestä pikkutrapista. (Tai sellaiseksi hän lintua ainakin kivenkovaa väitti.) Puhetta riitti myös Hetassa kesäkuun alussa viikon verran oleilleesta seitsemän mehiläissyöjän parvesta, ja väittipä joku nähneensä meropseja myös muuallakin lähikuntien alueella.

Seuraavat pari päivää kuluivatkin sitten pääosin ruokaostoksia ja muita matkavalmisteluja tehdessä, ja henkinen latautuminen suoritettiin tuijottamalla videolta legendaarisia Studio Julmahuvin jaksoja. Ja viimein – kesäkuun 13. päivän iltana – ajelimme Nunnasen kautta Kalmakaltiolle, josta inventointireissumme oli määrä alkaa. Ensimmäinen mainittava lintuhavainto tehtiin tosin jo ajomatkalla, kun jossakin Hetan ja Vuontisjärven välillä automme edestä lensi haarapääsky, joka oli kuntapinna jopa allekirjoittaneelle.

Erämaa kutsuu

Jätimme autoni “Kalmakaltion loman” pihaan ja sieltä matkamme jatkui paikallisen matkailuyrittäjän Markku Korkalon maastoauton kyydissä kohti ensimmäistä etappiamme Naltijärven autiotupaa. Kalmakaltion ja Naltijärven välinen tieura oli todella rajussa kunnossa, ja suurin osa noin 15 kilometrin pituisesta matkasta olikin melkoista vuoristorataa. Ainakin itselleni oli elämys kokea kaikilla aisteillani se, millaisia onnettomia kärrypolkuja tuollaisella Toyota -lavamaasturilla oikein pääseekään. Välillä ylitimme soita, välillä jokia ja jossakin vaiheessa ylittyi myös yhtenäisen mäntymetsän raja ja siirryimme koivuvyöhykkeen puolelle. Muutaman kerran parisen tuntia kestäneen ajomatkan aikana meidän oli pakko pysähtyä oikomaan ryttyytyksessä puutuneita jäseniämme. Näiden pysähdysten ja osin ajomatkankin aikana havaintovihkoomme alkoi pikkuhiljaa kertyä myös ensimmäisiä lintumerkintöjä. Ennen autiotuvalle saapumistamme olimmekin jo nähneet mm. muutamia alleja, mustalintuja, tyllejä ja vesipääskyjä sekä piekanan ja tuulihaukan.

Naltijärvelle saavuttuamme oli kesäilta kauneimmillaan. Törmä- ja räystäspääskyt lentelivät iloisesti tuvan ympärillä ja tunturikoivikosta kuului sinirintojen laulua. Markun lähdettyä autoineen kohti Kalmakaltiota totesimme viimeinkin päässeemme erämaahan. Malttamattomina jätimme varusteemme autiotupaan ja lähdimme (noin klo 23) tutustumisretkelle Naltijärven lähiympäristöön.

Naltijärvi rules!

Suuntasimme aluksi kulkumme läheisen Kotajärven rantaan, josta kuului heti useiden lapinsirrien sirinää ja mustaviklon huutoa. Pienen kiikaroinnin jälkeen hoksasin vastarannalla olevan yksinäisen männyn latvassa möykyn, joka saman tien lähti lentoon ja paljastui nuoreksi maakotkaksi. Karjaisin pojille, että tuolla lentää kotka, ja aloimme yhdessä seurata sen lentoa. Hetkisen lennettyään lintujen kuningas sai kimppuunsa muutaman tunturikihun ja kohta myös suopöllön, joten tunnelma oli huikea… Olimme olleet erämaassa vasta vajaat kaksi tuntia ja jo nyt todistimme tällaista luonnonnäytelmää! Kun viimein maltoimme jatkaa matkaamme, pääsimme kohta uuden esteettisen elämyksen pariin. Järvessä aivan lähellämme uiskenteli nimittäin allikoiras, joka Aappon mukanaan raahaaman Swarovski-kaukoputken zoomilla oli sekin varsin komeaa katsottavaa.

Kiersimme Naltijärven ympäristöä koko yön ja Jannen pitämä havaintovihko alkoi täyttyä tohinalla. Alueen järviltä ja lammilta löytyi kuikkia, haapanoita, taveja, tukkasotkia, mustalintuja, pilkkasiipiä, telkkiä, tukkakoskeloita, kapustarintoja, taivaanvuohia, valkovikloja, liroja, rantasipejä, vesipääskyjä, kalalokkeja, lapintiiroja jne. jne. Varpuslinnuista taas havaitsimme etenkin niittykirvisiä, keltavästäräkkejä, västäräkkejä, sinirintoja, kivitaskuja, punakylkirastaita, pajulintuja, järripeippoja, urpiaisia, lapinsirkkuja ja pajusirkkuja. Lajilistan ilahduttavimmasta päästä olivat etenkin useassa paikkaa tapaamamme punakuirit ja tunturikihut ja ehtipä Janne kaivaa jostakin isolepinkäisenkin.

Retkemme loppupuoli oli taas varsin tapahtumarikas. Eräälläkin pikkujärvellä pääsimme ihailemaan rannassa kahlailevia suokukkoja, punakuiria, suosirriä ja tylliä samalla kun yksinäinen jänkäsirriäinen surahti editsemme. Saman järven keskellä oli saari, jonka korkeimmalla kohdalla patsasteli riekko, ja järven rannoilta kuului kolmen muun riekkokukon hekotus. Naureskelimme keskenämme, että täällä tuskin on paljoa petolintuja, kun tuo riekkokin kehtaa noin näkyvästi seisoskella. Hetken päästä päättelymme osoittautui kuitenkin vääräksi. Jatkettuamme taas matkaamme kohti Naltijärveä huomasin matalalla aivan takanamme lentävän pedon, joka näytti ensi hetkestä lähtien erittäin lupaavalta. Haukka kuitenkin katosi hetkeksi, mutta nousi kohta uudelleen näkyviin täyttäen toiveemme. Tunturihaukka! Yksi retkellemme asetetuista haaveista toteutui heti ensimmäisenä yönä, ja mikä mukavinta, siinä pamahti allekirjoittaneelle elis n:o 310, ja vieläpä tosispontaani sellainen! Saalistuslennossa ollut rusti näytti suunnistavan juuri sille järvelle, missä äsken olimme ihmetelleet riekkokukon uhkarohkeaa patsastelua. Vielä viimeisinä havaintoina ennen kämpälle saapumistamme (klo 6.15) kirjasimme mm. piekanan, pohjantikan, ruokokerttusen, leppälinnun ja korpin, ja sitten pääsimmekin ansaituille unille sulattelemaan tätä valtaisaa havaintotulvaa.

Lenkihaka ja Naltijärvi

Jo ensimmäinen yömme erämaassa osoitti, että yöt olivat otollista aikaa liikkumiseen. Keskiyön auringon valossa näkyvyys oli hyvä ja linnut olivat aktiivisia vielä myöhään illalla ja jo varhain aamulla. Vain muutamat sydänyön hämärät tunnit olivat lintujen suhteen hieman vaisumpia. Sen sijaan kuumat ja aurinkoiset keski- ja iltapäivät meidän kannatti käyttää nukkumiseen. Niinpä illalla lähdimme rinkkoinemme ja muine romppeinemme kohti Tseärbmakjohkan eli Lenkihaan autiotupaa. Lenkihaan rinteessä näimme inventointiemme ensimmäiset hanhet kolmen metsähanhen ohittaessa meidät. Itse Lenkihaka oli jo varsinaista tunturimaastoa. Kahlaajavalikoima oli monipuolinen, sillä siellä täällä piipittävien “tunturipiipparien” eli kapustarintojen ohella havaitsimme mm. pikkukuovin, kaksi punakuiria, lapin- ja suosirrin, mustaviklon, kaksi vesipääskyä sekä pisteenä i:n päällä kolme keräkurmitsaa. Jossakin vaiheessa ohitsemme vilahti taas haukka, joka saattoi hyvinkin olla edellisöinen rustimme. Tupaa lähestyessämme Aappo säikäytti meidät pahanpäiväisesti syöksymällä pää edellä rakkakivikkoon rinkkoineen päivineen. Onneksi rinkka oli sen verran korkea, että ensimmäisenä kivikkoon kolahti sen yläosa, mutta juuri siksi kivikosta kuuluikin melkoista sadattelua… Aappon rinkassa päällimäisenä oli nimittäin hänen Swarovskinsa. Kolhuilta kuitenkin vältyttiin ja pienten suunnistusepäselvyyksien jälkeen saavuimme viimein autiotuvalle. Tuvalle päästyämme jätimme tavarat sinne ja kävimme vielä koluamassa lähiseudun järvet. Kun lopulta pääsimme asettumaan taloksi tähän uuteen majapaikkaamme, oli retkemme saldo kasvanut mm. neljällä riekolla, kahdella suopöllöllä ja 13 tunturikihulla.

Iltayöstä olimme taas liikkeellä ja nousimme Lenkihaan tuvalta läheisen Pahtavaaran laelle, jota “jokapaikanlintujen” niittykirvisten ja lapinsirkkujen ohella kansoittivat mm. kapustarinnat ja tunturikihut. Täältä selasimme kaukoputkella läpi lähiseudun järvet ja jatkoimme matkaamme kohti seuraavaa etappiamme eli Katajajärveä. Kävelymatkan varrella kävimme läpi Pahtavaaran ja Katajajärven välillä olevia pikkulampia, joista löytyikin mm. joutsenia ja alleja ja täällä näimme myös kotkan ja reissumme ensimmäisen ketun. Lopulta pystytimme telttamme Katajajärven koillisrantaan, jossa – kuten edellisessäkin majapaikassamme – pihalinnustoon kuuluivat mm. alli, suopöllö ja tunturikihu.

Haistakaa iso V

Seuraavana iltana lähdimme jänkäkurpan ja käen säestyksellä liikkeelle Katajajärven rannasta ja osuimme Suukisjoen varteen kolmen pienen lammen kohdalla. Lampien lajistoa edustivat mm. joutsen, tukkasotka, mustalintu, alli, telkkä ja vesipääsky, ja siellä täällä vilahteli poroja. Täältä jatkoimme Suukisjokivartta seurailevaa mönkijäuraa pitkin välitavoitteeseemme Tsuugisautsin autiotuvalle. Tätä väliä tallustaessamme havikseen kirjautuivat mm. sinisuohaukka, kotka, kuusi riekkoa, retken toinen jänkäkurppa ja kolme suopöllöä. Vain noin kivenheiton päässä Norjan rajasta sijaitsevan tuvan pihalla meitä hämmästytti rehevässä tunturikoivikossa vihellellyt punatulkku, ja myös leppälintu lauloi paikalla.

Tsuugisautsin “tupa” olikin varsinainen paikka… Aivan Norjan rajan pinnassa keskellä ei mitään sijaitsevan kämpän ullakko oli täpösen täynnä tyhjiä viinapulloja ja tuvan seinään oli noella kirjoitettu kissan kokoisin kirjaimin “Haistakaa iso V”. Onneksi meidän aikomuksenamme ei ollut yöpyä tuossa läävässä, vaan jätettyämme osan raskaista kantamuksistamme kämppään jatkoimme matkaamme kohti tienoon suurinta tunturia, reilun 600 metrin korkeuteen nousevaa Valkamapäätä. Sieltä käsin kiikaroimme läpi mm. saamelaisten kesäpaikkana tunnetut Kalkujärvet ja Norjanpuoleiset Rautujärvet saldonamme mm. joutsen ja muutamia kuikkia, mustalintuja ja alleja. Valkamapään kahlaajalajistoon taas kuuluivat kapustarintojen ohella punakuiri, mustaviklo, suosirri ja vesipääsky. Valkamapäällä koimme myös sen ylellisyyden, että mukanamme raahaama autoradiopuhelin eli ARP toimi ensimmäisen – ja ainoan – kerran tällä inventointiemme ensimmäisellä reissulla, ja saimme yhteyden ulkomaailmaan (eli noihin meitä siellä jossakin kenties kaipaaviin kauniimman sukupuolen edustajiin) ja pystyimme sopimaan Korkalon Markun kanssa jo paluupäivämmekin.

Valkamapäältä laskeuduimme Rautujärvelle, jossa majoituimme rajavartioston tupaan, jonka ylellisyyksiin kuului myös sauna! Aamupäivä kuluikin sitten mm. lettuja paistaen ja saunoen, ja vaikka järvestä olivat jäät lähteneet vasta aivan äskettäin, uskaltautui Janne jopa polskimaan hyiseen veteen. Tuvan pihalintuja olivat mm. pari tylliä ja lapinsirriä ja vähän kauempana tundralla majaili punakuiripari. Jossakin välissä Rautujärvellä ollessamme Janne kävi hoitamassa ketun huusipinnaksi ja pihaan näkyi mm. yksinäinen metsähanhi.

Tuuli vuoret pois puhaltaa

Lähdimme illalla liikkeelle ja kävelimme taas Tsuugisautsin kämpälle, josta otimme mukaamme sinne jättämämme varusteet. Sieltä jatkoimme Norjan rajaa seuraillen Riehtiskeron ylitse Liulama-nimiseen paikkaan, jossa meille oli luvattu, että saisimme yöpyä poromiesten kämpässä. Kävelymatkamme aikana havaitsimme mm. kuusi joutsenta, 13 allia, 30 kapustarintaa, 9 vesipääskyä, 14 tunturikihua ja muutamia mustavikloja, suo- ja lapinsirrejä sekä satoja laiduntavia poroja.

Tässä vaiheessa koimme oikeastaan reissumme ainoat mieleen jääneet vastoinkäymiset (ellei mukaan lasketa Aappon lukemattomia kertoja kastuneita vaelluskenkiä). Kun viimein lopen uupuneina saavuimme porokämpälle ja aloimme etsiä avainta sovitusta paikasta eli portaiden alta, jouduimme toteamaan ettei siellä mitään avainta ollut. Toisaalta vilkaisu ikkunasta sisään riitti kertomaan, ettemme me olisi avaimella mitään tehneetkään. Kämppää oli näköjään alettu vastikään remontoida, ja joka toinen lattialauta oli kiskottu irti niin, ettei siellä olisi voinut nukkua vaikka sisään olisi päässytkin. Ongelmana meillä oli nyt vain se, että olimme puuttomassa ja kivikkoisessa tunturissa, ja yön aikana oli noussut niin navakka tuuli, että teltan pystyttäminen olisi jo melkoinen suoritus. Vietimme aluksi pitkän mietintä- ja voimienkeruutuokion porokämpän pihalla, josta näimme mm. kotkan, piekanan, tuulihaukan ja aivan lähellämme piti reviiriään pari komeaa punakuiria. Viimein päätimme jatkaa matkaamme ja lopulta – muutettuamme telttapaikkaa kertaalleen jopa vihaiselta näyttäneen lapinsirkkunaaraan takia – saimme sinnikkään taistelun jälkeen telttamme pystyyn Tseäbmakoaivin koillispuolella olevan järven rantaan ja pääsimme vetämään unta kuulaan.

Kesälintuja ja jääkiekkoa

Vasta puolenyön jälkeen kävelimme Tseärbmakjavrrikille, ja kiersimme lenkin lähiseudun pikkulammilla. Täältä jatkoimme Pierkkujärvelle, jonne leiriydyimme porokämpän vierustalle. Pierkkujärveltä teimme vielä aamusella mutkan aivan Norjan rajalla sijaitseville pikkujärville ja kiikaroimme Norjan puolella sijaitsevaa Ravddojavrrea. Tällä reissulla pääsimme ihailemaan mm. kaunista tundraurpiaista, ja yön saldoa olivat mm. 14 allia, 7 mustalintua, 19 tunturikihua sekä jokunen tylli, suokukko, mustaviklo, suo- ja lapinsirri sekä vesipääsky.

Inventointiemme ensimmäisen osan viimeisenä aamuyönä 19.6. kuljimme Pierkkujärveltä mönkijäuraa myöten Naltijärvelle. Tällä välillä näimme myös reissumme ensimmäiset ihmiset – pari kalastamassa käynyttä poromiestä. Lintuhavainnoista mainittavimmat olivat heti alkumatkasta löytyneet lapinsirrin, tunturikihun ja keräkurmitsan pesät. Näistä etenkin jälkimmäisellä pesällä filmiä paloi runsaasti, sillä hautova keräkurmitsahan tunnetusti päästä ihailijansa jopa kosketusetäisyydelle. Muuta matkan varrella nähtyä olivat mm. reissumme ainoa sinisorsapariskunta, neljä piekanaa, kaksi sinisuohaukkaa ja suopöllö, sekä yllättäen ylitsemme lentäneet kaksi (todennäköistä iso)käpylintua.

Naltijärven tuvalla vedimme unta palloon oikein urakalla ja jossakin vaiheessa ehti jopa vähän ukkostamaankin. Autiotuvan ikkunan takana piipahti pajulintujen ja sinirintojen lisäksi yllätykseksemme myös viherpeippo, ja ruoka- ja juomaveden hakua sekä allekirjoittaneen uimareissua piristivät kaksi tuvan rannassa uiskennellutta joutsenta. Illalla Markku haki meidät Kalmakaltiolle ja siellä kahvisteltuamme pääsimme puolenyön aikaan viimein Hettaan. (Naltijärven ja Kalmakaltion välisen tien kunnosta kertonee se, että Markku oli jossakin suossa reilun tunnin kiinni sekä silloin kun palasi meitä tuomasta että nyt kun tuli meitä hakemaan.)

Hettaan päästyämme huomasimme, että suunnittelemamme pitkät yöunet jäisivät sittenkin kokematta. Aamuyöllä alkoi nimittäin TV:stä jääkiekon Stanley Cupin ratkaiseva finaali, jonka Jere Lehtisen Dallas Stars voitti viimein ties kuinkamonennella jatkoajalla. Itse tosin luovutin kesken pelin, mutta pojat sinnittelivät ottelun loppuun asti.

Aamulla herättyäni ihmettelin kun jätkiä ei näkynyt missään, mutta hepä olivatkin hienotunteisesti vetäytyneet rivitalomme saunaan nukkumaan, jotteivat häiritsisi perhe-elämäämme kuorsaamalla olohuoneessamme pitkälle iltapäivään asti. (Aappo tosin majoittui saunaan pitemmäksikin aikaa, koska hän ei oikein pärjännyt kissojemme kanssa).

Pöyrisjärvelle

Välipäivät 20.-21.6. vietimme pyykkejä pesten ja ruokaa ostellen sekä kävimme retkellä läheisellä Periläkoskella (josta hoidimme pojille lapintiaisen vuodariksi) ja Sotkajärvellä. Katsoimme tietenkin myös Studio Julmahuvin jaksoja. Oma ohjelmanumeronsa oli myös viikon aikana kovasti kasvaneen puolentoista kuukauden ikäisen poikani ihmettely.

Kesäkuun 21. päivän iltana ajoimme autollani Näkkälään, josta herra nimeltään Paavo Laakso oli luvannut kuskata meidät Pöyrisjärvelle. Paavon kahvipöydässä istuskellessamme saimme kuulla tarinoita eri puolilla Enontekiötä muinoin havaituista pilkkaniskoista ja Pöyrisjärvellä tavatuista ristisorsaparvista (näistä jälkimmäisistä olin tosin kuullut jo aikaisemmin Markkolan Juhan kautta). Pikkukajavan Paavo sanoi olevan jokavuotinen vieras järvellä, ja kehuipa hän nähneensä muutamaa viikkoa aikaisemmin Näkkälässä jopa isokihun – ajankohdan perusteella saman linnun jonka vuodenpinnaennätyksiä tehtailleet Nummelin, Ohtonen ja Rantala kumppaneineen näkivät Hetassa mehiläissyöjiä bongatessaan.

Iltamyöhällä pääsimme sitten Paavon maasturin kyydissä Pöyrisjärven tuvalle, josta valtasimme koko 14 hengelle mitoitetun varauspuolen. Koko iltapäivän ja illan ajan oli satanut vettä kaatamalla ja sade jatkui edelleen, kun tihrustelimme varaustuvan ikkunoista tuolle Enontekiön mittakaavassa valtaisalle järvelle. Illan mittaan havaintovihkoomme kirjautuivat mm. pihassa sirisevät lapinsirrit, rannassa kala- ja harmaalokkien seassa istuskellut esiaikuinen merilokki sekä järven yllä keijukaismaista lentoaan esittäneet 39 lapintiiraa.

Elis paukahtaa (osa II)

Sadetta kesti pitkälle seuraavaan iltapäivään, ja kun ilma viimein kirkastui, ryntäsimme innoissamme tuvan pihaan staijaamaan. Lyhyen ajan sisällä näimmekin mm. kaksi maakotkaa, kuusi piekanaa, sinisuohaukan, ampuhaukan, muuttohaukan ja kurjen ja ohitsemme lenteli mm. kaakkureita, joutsenia ja metsähanhia. Mutta sitten silmiini osui jotakin, joka mullisti maailmamme ainakin joksikin aikaa… Selatessani kaukoputkellani taivasta huomioni kiinnittyi korkealla kaartelevan kalalokkiparven yllä liitelevään lokkimaiseen lintuun. Linnun siipien muoto ja asento sekä sen jäykkä liitely saivat heti hälytyskellot soimaan päässäni. Karjaisin pojille että “katsokaapa tuota lokkiparven ylintä lintua” siihen sävyyn, että pojat taatusti ymmärsivät että nyt siellä lentää jotakin sellaista, josta on leikki kaukana… Korkealla liitävän linnun saaminen kiikarin tai kaukoputken kuvaan oli kuitenkin vaikeaa ja kesti melkeinpä pari minuuttia (tai siltä minusta ainakin tuntui!), ennen kuin Janne ja Aappo saivat pikkuhiljaa poispäin liitelevän linnun viimein putkiinsa. Vältin tietoisesti mainitsemasta pojille, että lintu oli mielestäni myrskylintu, koska ajattelin että mikäli pojat joutuvat paniikkiin, niin linnun löytäminen on heille vieläkin vaikeampaa. Viimein pojat löysivät linnun putkiinsa sen tultua sen verran alas että putken kuvassa näkyi jo läheisen Termisvaaran huippu ja molemmat totesivat heti että tämähän on myrskylintu!!

Lintu oli jo varsin kaukana ja ajattelin, että siinä oli ja meni “fulmari”, mutta ei RK-kelpoinen sellainen. Kohta lintu katosi jopa Swarovskin kuvasta, ja luulimme jo menettäneemme sen, mutta kohta se löytyi uudestaan ja lähti suureksi riemuksemme taas lähestymään meitä. Tämän seuraavan ohilennon aikana näimme kuin näimmekin linnusta kaikki tarvittavat tuntomerkit, ja juhlat saattoivat alkaa – olihan kyseessä todella suuren luokan harvinaisuus ja elis meille kaikille!! Tosin linnun kadottua – tällä kertaa lopullisesti – seistä jökötimme vielä kolmisen tuntia rannalla staijaamassa ja laatimassa alkuperäismuistiinpanoja. Samalla soitimme ARP:llä Hannalle Parikkalaan, että hän tekisi linnusta hälytyksen Bongariliiton Lintutiedotukseen ja pirautimme myös kuittisoitot “esimiehillemme” Pääläisen Jarmolle ja Timosen Samille. Melko pian havaintotilanteen jälkeen sää selkeni entisestään ja myös etelätuuli alkoi puhaltaa, joten veikkauksemme oli, että lintu palasi suorinta tietä Jäämerelle heti Pöyrisjärvellä kiepsahdettuaan. Reilun vuorokauden kestäneen sateen aiheuttama alakulo oli jo hyvän aikaa sitten unohtunut, ja nyt tajusimme, että ilmeisesti juuri tuon sadekelin ansiosta pääsimme hetken aikaa ihailemaan Pöyrisjärvelle eksyneen myrskylinnun ylvästä liitelyä.

Illalla fulmarin aiheuttamasta huumasta hieman toivuttuamme kävimme käppäilemässä mutkan läheisellä Termisjärvellä, jolloin sade alkoi uudelleen. Tämän reissun mieleenpainuvimpia havaintoja olivat ohitsemme lentänyt vaalea merikihu ja lukuisat lähilammissa ja järvissä uiskennelleet kaakkurit, allit ja vesipääskyt. Lisäksi näimme mm. punakuirin ja useita muuttavia suokukkoja.

Kiljuhanhimiehet – aina vauhti päällä…

Seuraavana iltapäivänä saimme Pöyrisjärven rannassa olevassa kesämökissään majailleelta Laakson Paavolta moottoriveneen lainaksi ja päätimme lähteä tutkimaan hänen antamiensa vihjeiden perusteella paria Pöyrisvuoman soidensuojelualueen kaakkoispuolella sijaitsevaa järveä. Juuri kun olimme lähdössä, saapui tuvalle maasturikyydillä yksi helsinkiläispariskunta, joka oli tullut bongaamaan myrskylintuamme! He olivat saaneet tiedon linnustamme piippariinsa ollessaan Kalajoen valkosiipikiurupaikalla, sieltä he olivat palanneet kotiinsa Helsinkiin ja nyt he olivat jo rinkkoineen ja muine romppeineen täällä Enontekiön erämaassa… Reipasta!

Jätimme – varsin huvittuneina – pariskunnan rantaan staijaamaan ja ajoimme veneellämme Pöyrisjärven itäpuoleiseen pohjukkaan ja sieltä Pöyrisjokea pitkin Pöyrisjoen ja Kalkujoen risteykseen asti. Venematkalla näimme mm. inventointiemme ainoat jouhisorsat ja jokivarteen oli pakkautunut mm. useita haapanoita, taveja, tukkasotkia ja telkkiä. Joen reunamilla taas soidinsi Jannen laskujen mukaan mm. 22 taivaanvuohta ja 11 ruokokerttusta. Muita veneestä havaittuja lintuja olivat mm. nuori maakotka, neljä jänkäsirriäistä ja yllättäen myös varis, ja rantautuessamme ohitsemme vilahti saalisteleva varpushaukka.

Veneiltyämme lähes koko Pöyrisvuoman soidensuojelualueen läpi kävimme kävellen kiertämässä lenkin järvillä, joiden Paavo oli uskonut olevan yksi todennäköisimpiä paikkoja löytää kiljuhanhia Pöyrisjärven alueelta. Retki oli kuitenkin kaikin puolin synkkä. Kiljukkaita emme (tietenkään taaskaan) löytäneet, ja jouduimme todistamaan kun tunturikihu kävi nappaamassa poikasen meidän takiamme hätäilemään alkaneelta punakuiripariskunnalta. Lisäksi sade alkoi jälleen, ja kun yön aikana veneilimme takaisin varaustuvalle, jouduimme tuon tuostakin vaihtamaan uuden sokan joenpohjan kiviin kopsahtelevaan perämoottoriimme – sateen ja kylmän kangistamin sormin.

Maaterjärvelle

Venereissuamme seuraava päivä oli jälleen sateinen, joten pysyttelimme lähes koko päivän neljän seinän sisällä. Sovimme kuitenkin Paavon kanssa seuraavaksi aamuksi venekyydin Pöyrisjärven pohjoisrannalle, ja aamuvarhaisella – siis noin 4.30 – Paavo sitten ilmestyi veneellään autiotuvan rantaan ja heitti meidän hernerokkasumussa järven yli. Riemuksemme sää alkoi kuitenkin seljetä ja sumu hälvetä, joten saimme liikkua aivan kohtuullisessa kelissä. Melkein heti rannalle päästyämme ylitsemme lensi komea tumman muodon merikihu ja jossakin kaakatti kaakkuri. Alkumatkasta etsiskelimme alueen upeilta hietikoilta vanhoja naalinpesiä ja sitten pikkuhiljaa aloimme edetä kohti pohjoista.

Matkan varrella oli mm. käsittämättömän upeita katajikkoja ja näimme me joitain lintujakin, mm. nelisenkymmentä kapustarintaa, useita tyllejä, pikkukuoveja, suo- ja lapinsirrejä ja vesipääskyjä ja parikymmentä tunturikihua, sekä yllätykseksemme vielä joitakin räkätti- ja punakylkirastaitakin. Lisäksi Aappo kaivoi Maaterlommolilta inventointiemme ensimmäiset lapasotkat. Kun määränpäämme Maaterjärvi alkoi viimein häämöttää leijaili vastaamme uljas kalasääski. Järvellä taas kellui mm. kuikka ja pari isokoskeloa.

Lopulta saavuimme koko inventointirupeamamme viimeiseen etappiin Maaterjärvelle, jossa meillä oli lupa käyttää rajavartioston tupaa, ja mikä mukavinta, myös saunaa. Täällä olimmekin sopivasti juhannusaattona, joten meillä oli kunnia lämmittää juhannussauna puuttomalla tundralla Suomineidon hauiksessa. Juhannusuintimme hyytävässä Maaterjärvessä tosin keskeytyi äkisti kahden hanhen ohilentoon. Mahtoi olla näky kun kolme aataminasuista kiljuhanhi-inventoijaa säntäsi paniikinomaisesti järvestä ylhäällä rinteellä sijaitsevalle saunalle kiikarien ja kaukoputkien ääreen todetaksen, että aluksi varsin lupaavilta näyttäneet hanhet olivatkin vain metsähanhia…

Rajavartioston tuvan ylellisyyksiin kuului myös mankka, jonka kuuntelu oli sekin varsin mukavaa pitkän erämaajakson lopulla. Etenkin listoille juuri ponnahtanut ja siksi radiosta vähän väliä kuulunut Red Hot Chili Peppersin Scar Tissue kolahti meihin aivan täysillä. Toisaalta tuntui oudolta kuunnella radiosta juhannusta juhlivan nuorison ryyppyjuttuja, kun itse olin erämaassa kahden absolutistin kanssa vajaan 30 kilometrin päässä lähimmästä ajotiestä.

Auringonpaistetta ja nakuilua

Viimeisen kokonaisen maastopäivämme kolusimme Maaterjärven itä- ja kaakkoispuolella olevia järviä ja lampia. Tämä oli sikälikin poikkeuksellinen päivä, että liikuimme tosiaankin päiväsaikaan. Päivän lajisto ei tarjonnut isompia yllätyksiä – joskin jo ennen maastoutumistamme näimme tuvan ikkunasta kotkan. Vesilinnuista havaitsimme kuikkia, joutsenia, tukkasotkia, alleja ja tukkakoskeloita, ja kahlaajalajeista olivat edustettuina jo tutuksi tulleet lajit kuten punakuiri, suokukko, mustaviklo, suosirri, lapinsirri ja vesipääsky. Taivaalla taas kaarteli piekanoita ja korppeja ja siellä täällä lekutteli tunturikihuja. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja innostuimme retkeilyn ohessa jopa uiskentelemaan muutamassa hiekkatievojen keskellä olevassa lämminvetisessä lammessa. Uimalampien väliä kulkiessamme meitä alkoi huvittaa ajatus Norjan ja Suomen rajaa valvontasatelliittien avulla tarkkailevista NATO-hemmoista, jotka varmaan parhaillaan ihmettelivät kolmea rajan tuntumassa kulkevaa alastonta miestä, joista yksi kantaa konekivääriä (= Aappo & Swarovski).

Viimeisenä iltanamme näimme itsekin monenlaisia kulkijoita. Ensin allekirjoittanut hoiti huusipinnaksi kärpän ja kohta Maaterjärven eteläpäähän alkoi kerääntyä poroja – satoja ja satoja poroja… Sääskiäkin alkoi ensimmäistä kertaa olla jo sen verran että pojat suihkuttelivat itseensä jotain myrkkyjäkin. Jossakin vaiheessa järven vastarannalle ilmestyi jopa muutama ihminenkin, ja kohta järvelle laskeutui vesitaso. Lentäjä eli Anuntin Risto – jonka oli seuraavana aamuna tarkoitus tulla meitä noutamaan – huuteli koneestaan terveisiä. Hän oli käynyt jonkun porukan kanssa eräällä läheisellä järvellä kalassa, ja syystä tai toisesta kone ei ollut oikein suostunut nousemaan järveltä (ilmeisesti suuren painolastin takia), joten porukka oli käpsytellyt Maaterjärvelle paremman kiitoradan ääreen. Risto olisi ollut valmis hakemaan meidätkin vielä samana iltana, mutta pitäydyimme alkuperäisessä sopimuksessamme eli päätimme viipyä erämaassa vielä yön yli.

Käsivarren koukistajat ja loppusanat

Viimeisenä aamuna heräsin outoon röhkinään ja vilkaistuani ikkunasta pihalle huomasin pihamaan olevan täynnä poroja. Suuri osa edellisiltana laskemastamme noin 1500 poron tokasta oli sulloutunut kämppämme edustalle! Herätin pojat katsomaan moista ihmettä, ja kävimme ripeästi nostamassa kaukoputkemme ja muut pihaan jääneet romppeemme suojaan, jotteivat porot niitä teloisi. Viimeisenä retkenä kävin vielä Jannen kanssa läheisen Maderoaivin laella bongaamassa sen rajapyykkinä toimivan keltaisen kiviröykkiön, jonka kohdalla oli Suomineidon hauiksen huippu. Lopulta tuli poislähdön aika, ja samalla hetkellä kun Risto laskeutui koneellaan järvelle, ylitsemme lensi viiden metsähanhen parvi, joka oli suurin koko pari viikkoa kestäneissä inventoinneissamme näkemämme hanhiparvi. Valitettavasti vain nämäkään hanhet eivät olleet sitä hartaasti etsimäämme lajia. Lentäessämme Maaterjärveltä kohti Hettaa näimme Pöyrisjärven ympäristössä vielä pari noin 1000 poron tokkaa. Hettaan päästyämme kävimme pikaisesti syömässä (tällä kertaa kuitenkin jotakin muuta kuin pastaruokaa) ja Aappo lähti heti ensimmäisellä bussilla kohti Oulua ja itse kävin Jannen kanssa hakemassa autoni Näkkälästä. Yhteenvetona reissustamme laitoimme Lintutiedotukseen seuraavanlaisen viestin: “Enontekiö, Pöyrisjärven erämaa-alue 12.-19.6. ja 21.-27.6.: Myrskylinnun lisäksi mm. tunturikihu 130, merikihu 2, kotka 8, tunturihaukka, muuttohaukka, piekana 25, alli 75, mustalintu 31, keräkurmitsa 4, punakuiri 25, suosirri 39, lapinsirri 29, vesipääsky 93 ja suopöllö 10. Lajeja yhteensä 76″ – ja siinäpä olikin retkemme saldo tiivistetyssä muodossa.

Vaikka kiljuhanhia ei löytynytkään, ylitti retki hurjimmatkin odotuksemme. Onneksi meille maksettiin nimenomaan kiljuhanhien etsimisestä, ei löytämisestä. Kiitokset retkemme onnistumisesta kuuluvat ennen kaikkea työnantajillemme eli allekirjoittaneen kohdalla Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueelle ja Jannen ja Aappon osalta Suomen WWF:lle. Lisäksi Rajavartiolaitos antoi meidän käyttää kämppiään, mistä myös isokokoinen kiitos.

Pirkka Aalto

PPLY:n Viron retki 15.-23.5.1998

15.5. Vihdoin koitti kauan odotettu aamu, jolloin PPLY:n kevätretki Viroon alkoi. Retkiseurue koostui pitkällisten vaiheiden jälkeen ainoastaan seitsemästä hengestä, eli retkelle lähtivät allekirjoittaneen lisäksi Helge Eskelinen, Kari Kivirinta, Mauri Hautaniemi, Jukka “Piippo” Piispanen, Hanna Soikkeli ja katalonialaisvahvistus Oriol Clarabuch.

Aamukuudelta lähdimme Raksilan marketeilta kohti etelää – ja tuntematonta – autot jo valmiiksi edellisenä päivänä lastattuina. Yllättäen lähtö onnistui suunniteltujen aikataulujen mukaan, eikä edes pankkiautomaatti, joka imaisi Helgen kortin hidastanut lähtöä. Niin kova oli ornien into.

Heti alkumatkasta karavaanimme järjestyi siten, että Piipon keltainen “riemurasia” halkoi tuulta edellä ja Maurin volkkari seurasi sitä kuin hai laivaa. Kulkuettamme täydensi myös Helsinkiin luokkakokoukseen matkalla ollut kulkuri/liftari, joka totteli nimeä Pirkka.

Matka sujui rauhallisesti retkipinnoja laskien. Pysähdyksiä ei juuri maltettu tehdä ennen kuin oli pakko, eli kun volkkarista loppui nafta. Siinä sitten olimme keskellä mäkeä parkissa ja yritimme täydentää retkipinnalistaamme Viitasaaren pohjoispuolelle ehtineillä muuttolinnuilla, kun Piippo lähti tyhjien kanistereiden kanssa kohti seuraavaa bensa-asemaa.

Matkan sittemmin jatkuessa oli mukava huomata, kuinka puut alkoivat vihertää ja lämpötila nousta. Helsingin lähestyessä autoissa alkoikin olla jo läkähdyttävän kuuma.

Lautalla Eestiin

Helsingissä löysimme lauttarantaan ilman suurempia vaikeuksia. Mainittakoon kuitenkin, että riemurasia ajoi edellä kaikki Helsingin liikennevalot keltaisessa aallossa, jolloin meillä peränpitäjillä oli lieviä vaikeuksia ehtiä vanhoille vihreille.

Satamassa suoritimme sitten rahanvaihtoa oikein urakalla ja lautallekin meidät päästettiin, vaikka olimmekin ostaneet henkilöautojen liput (“vain” puolet halvemmat).
Kaukoputkikin oli raahattu kannelle muiden matkustajien ihmeteltäväksi, eikä turhaan sillä heti satamasta irtosi oululaisorneille vuodareita haahkasta ja kyhmyjoutsenesta. Toki staijaus tuotti parempaakin tulosta, mm lapasotkakoiraan, muutaman valkoposkihanhen, 8 riskilää parvessa, ruokin, tusinan merikihuja, gavioita ja kaukana muuttavia vesilintuja, joista suurin osa oli alleja.

Tallinnan satama lupasi myös hyvää, sillä parin hylkeen lisäksi meren aalloissa kellui todella runsaasti vesilintuja seassaan ristisorsia, ja myös lautan matalalta ylittäneet 6 harmaahaikaraa lämmittivät pohjanmaalaisten sydämiä.

Lautan pysähtyessä satamaan näytti hymy olevan kaikilla herkässä lukuunottamatta Oriolia, joka pelkäsi huolitaanko häntä ollenkaan maahan. (Jätettäköön kertomatta, kuinka vaikeaa ulkomaalaisen tulo Suomesta Viroon voi olla). Onneksi kuitenkin myös Oriol saatiin pienten etsintöjen jälkeen mukaan kyytiin ja näin me kaikki saimme nähdä myös kataloniaisen Hangon keksi-imitaation. Sivuhuomautuksena mainittakoon, ettei Virossa ole maihin menemistä ilman autossa olevaa FIN-tarraa, jonka myös Mauri joutui ostamaan.

Tallinnassa emme viipyneet pitempään kuin mitä tankkien täyttö (puolet totuttua halvemmalla bensalla) vaati, ja ohitettuamme muunmuassa Turban ja Rumban saavuimme vihdoin Matsalun kylään, jonka piti olla ensimmäinen yöpaikkamme. Etsittyämme majapaikkaa hetken aikaa marssimme – keskellä yötä – kysymään neuvoa ainoasta talosta, jossa vielä oli hieman valoa havaittavissa. Onneksemme rakennuksessa asui itse majatalon pitäjä ja niin pääsimme vihdoin raskaan päivän päätteeksi lepäämään ja haaveilemaan siitä, mitä auringonsäteet tullessaan meille paljastaisivatkaan.

Lintuja, lintuja, lintuja!

16.5. Aamulla heräsimme keskelle paratiisia. Ensimmäinen lintu, jonka näin verhoja avatessani oli vierestä lentävä kattohaikara. Ikkunasta “raikasi” erilaisten lintujen laulu, joista pohjoisen talven keskeltä tullut ei heti tuntenut puoliakaan.

Ulos päästyämme löytyi heti ensimmäisistä pihapuista tiklejä, hemppoja, nokkavarpusia sekä muita yleisempiä “kesälintuja”, joita ei Oulussa olisi näkynyt vielä viikkoihin. Joka puolelta kuului lintujen laulua: lehto-, pensas- ja hernekerttuja, pari kultarintaa, mustarastaita ja satakieliä. Kottaraisia oli myös valtavasti, mutta kaikkein omituisinta oli kova pauhunta, joka kuului läheisiltä pelloilta. Singahdimme ohi pihalammikon – jossa ui pari harmaasorsaa ja heinätavia – kohti peltoja, joiden arvasimme olevan pullollaan pauhuavia valkoposkihanhia. Ja mitä näimmekään; raa’asti arvioituna 10 000 valkoposkea ruokaili pelloilla useassa valtavassa ryppäässä. Haltioituneina katselimme hanhien ruokailua ja etsimme valkoposkien joukosta muuta mukavaa, mutta harmiksemme hanhien seasta löytyi kuitenkin vain jokunen merihanhi. Peltojen takaa näkyi hieman Matsalunlahden rantaa ja lähimmällä rantakivellä istui vierekkäin kaksi uljasta merikotkaa.

Aamupalan aikaan koko retkueemme jo herättyä pääsimme näkemään hanhien lähdön, joka ainakin minulle oli ehkäpä elämäni toistaiseksi hienoin lintukokemus. Ensin pelloilta alkoi kuulua valtavaa pauhua, ja kesti noin 10 sekuntia ennen kuin tajusimme, ettei kyseessä olekaan lentokone tai paikallinen Massey-Ferguson vaan hanhet. Ryntäsimme peltojen reunaan ja näimme tuhansien ja tuhansien hanhien nousevan yhtäaikaa ilmaan ja lähtevän jatkuvana ketjuna kohti Porkkalassa ja Vironlahdella kärsimättöminä odottavia staijareita. Kamerat lauloivat hanhien rundatessa muutaman kerran ylitsemme ja hetken kuluttua oli hiljaista ja kaikki pellot olivat täysin tyhjiä, ainoastaan laululintujen suloinen liverrys kuului taas.

Meidän yhä kierrellessä majapaikan lähistöllä hanhien lähdöstä huumaantuneina, olivat Helge, Mauri ja Piippo lähteneet tutustumaan lähistöllä olevaan Keemun lintutorniin. Ja niinhän siinä tietysti kävi, että Helge plokkasi viimeisestä paikalla pyörivästä valkoposkiparvesta punakaulahanhen. Kun me muut saavuimme hetken kuluttua tornille ei hanhea enää löytynyt. Paikalta löytyi kuitenkin mustapyrstökuireja, punakuiri, muutama merikotka ja hanhien seasta yksi tundrahanhi.

Saarenmaalle

Päivällä hylkäsimme haikein mielin loistavan majapaikkamme ja suuntasimme kohti iltapäivän ja seuraavan päivän retkikohteeksi valittua Saarenmaata. Saavuimme lauttarantaan juuri parahiksi, sillä lautta oli juuri lähdössä. Lauttamatkalla, joka ei kestänyt juuri kauempaa kuin Hailuodon lauttamatka, staijasimme taas ahkerasti. Tuloksena oli retken ensimmäinen riuttatiira, gavioita, merimetsoja ja lapasotkia.

Saarenmaalle päästyämme löysimme riuttatiiran nuijanneiden helpotukseksi niitä lisää Väigeväin sillalta, josta jatkoimme matkaa kohti Santlalahtea, joka Suomessa hankkimiemme nuottien mukaan olisi aivan kohtalainen lintupaikka.

Kun Santlalahtea ei etsinnöistä huolimatta alkanut löytyä, erehdyimme kysymään tietä kylänviisaimmilta, kahdelta paikalliselta deekulta (isolla Deellä), joista toinen halusi välttämättä lähteä näyttämään meille tietä. Kohta ajoimmekin sievässä jonossa Ladan perässä halki niittyjen ja lehmihakojen. Päästyämme perille – ja Ladan ajettua puolet lahden linnuista karkuun – ongelmaksi muodostui, kuinka pääsisimme tästä innokkaasta oppaastamme eroon. Lopulta annettuamme hänelle lahjaksi pullon Sakua hän lähtikin valtavan leveä hymyksi tulkittava ilme naamallaan osoittaen samalla niemennokkaan, jossa hän sanoi olevan “rohkeesti lintuja”.

Kompattuamme ensin hiekkarannat (jotka muuten olivat niin täynnä hanhenpaskaa, että kaikilla kävi mielessä mitä kaikkea tällä määrällä tätä voisikaan tehdä) ja nähtyämme useita pikkutiiroja ja merikotkan kävelimme deekun osoittamaan suuntaan läpi katajikkojen. Lintuja oli todellakin rohkeesti! Ruovikkojen keskellä olevissa altaissa ui kymmeniä punasotkia ja harmaasorsia sekä muutama mustakurkku-uikku. Ruovikossa lauloi pari ryti- sekä 1 rastaskerttunen ja taivaalta löytyi kaartelemasta muuttohaukka. Lampareiden toiselta puolelta taas löytyi jokunen suo- ja lapinsirri sekä pilkkasiipiä.

Palatessamme autoille Piippo plokkasi oudon näköisen kirvisen, joka saatiin kuin saatiinkin tunnistettua nummikirviseksi ennenkuin se teki mystisen katoamistempun.
Illan jo hämärtyessä saavuimme vihdoin Saarenmaan pääkaupunkiin Kuressaareen, joka oli yllättävän suuri. Lopulta löysimme kaikille passelin yöpymispaikan käytyämme ensin läpi kaikki vaihtoehdot liian kalliista poikamiesmaatalosta liian kalliiseen hotelliin. Nuoriso majoittui säästösyistä hotellin slummipuolelle “vanhusten” (anteeksi sanamuoto) majoittuessa hienommalle puolelle.

Illalla vietimme yhden retken kohokohdista, kun söimme PPLY:n sponsoroiman illallisen. Ruhtinaallinen ja takuulla historiallinen illallinen sujui leppoisasti lukuunottamatta pikkiriikkisiä maksuongelmia. Ex-Venäjällä kun kaikki ei aina ole yhtä helppoa kuin Suomessa.

Kovaa revitystä

17.5. Kukko kiekui herätyksen ja myös me slummipuolella nukkuneet saimme ruhtinaallisen aamiaisen. Piippo kertoi nähneensä huoneensa ikkunasta mustaleppälinnun sekä kuulleensa ulkona turturin. (Meidän ikkunasta ei ollut kuulunut kuin satakielen laulua ja sitäkin liian lujaa ja koko yön.) Mulelia lähdettiin etsimään joukolla ja osa ehtikin nähdä siitä vilauksen, kun se vilahteli rakennusten katoilla. Hotellin pihalla huusi myös turkinkyyhky (esahohtolamaisesti).

Saarenmaan kaluamista jatkettiin aamuisella Sörvesäär-staijauksella. Sörvesäär ei vain tällä kertaa ollut maineensa veroinen lintupaikka, mutta muuten paikalla riitti kaikilla tekemistä. Ne, jotka eivät jaksaneet tuijottaa oliko jokaikinen haahka todellakin haahka, keräsivät fossiileja (Hanna ja Helge), joita löytyi todella mukavasti, tai tutkivat rojuja kuten vanhaa skootterinrämää (Mauri), tai kiipeilivät niemen kärjessä olleessa haaksirikkoutuneessa paatissa (Piippo). Vaikka arktikaa ei mennytkään saimme nauttia ainakin todella kauniista säästä, lämmintä oli noin 20-astetta ja aurinko paistoi. Matkamme jatkui kohti muita lintupaikkoja, mutta ainoita mainittavia havaintoja olivat Karin luonnollisista syistä metsästä komppaama harmaapäätikka sekä Löulahdella kaukana kaarrellut Aquila-kotka, joka jäi ikävä kyllä tunnistamatta.

Linnulahdella alkoi sitten taas lintujakin näkyä, kuten nimikin lupaili. Ruovikossa lauloi 6 rastaskerttusta ja humppahaikara puhalteli pulloon ratkiriemukasta humppaansa. Lähipuissa lauloi rautiainen (Karikin näki, kun se aukoi nokkaansa) ja lahdella uivat härkälintu ja naarasuivelo. Taivaan lintuja edustivat mm. kalasääski ja kanahaukka.
Seuraava lahti eli Kuressaarenlahti esitteli meille lintujen lisäksi muitakin villi- ja vähemmänvillieläimiä, sillä sekä erään talon pihalla nukkunut/aurinkoa ottanut kettu että ruovikon reunassa samoissa puuhissa löhöillyt iso rantakäärme eivät juuri villieläimiltä näyttäneet. Siivekkäitä ystäviämme edustivat tällä kertaa rytikerttunen, sekä monesta muustakin paikasta tutut harmaat eli -haikarat ja -sorsat sekä niin kotoiset vinku-vonkulinnut – mustapyrstökuirit.

Jo alkoi taas päivä olemaan ehtoopuolellaan, kun matkasimme väsyneinä mutta onnellisina kohti lauttarantaa. Parin ensimmäisen päivän revitys alkoi jo näkyä rautaisissa kuskeissammekin, jotka sinnikkäästi silmät kierossa taistelivat Nukku-Mattia vastaan, (joka vaani hansikaslokerossa vasaran ja eetteripullon kanssa). Juuri kun ainakin Mauri alkoi jo näyttää huolestuttavan väsyneeltä tapahtui sarja piristäviä tapahtumia. Ensin jonkin sortin nelijalkainen, arvatenkin kauriseläin, syöksähti tielle Piipon “hippimobiilin” eteen. Hätäjarrutusta ei kuitenkaan tarvittu – ei vielä. Vasta hieman myöhemmin testattiin keltaisen kuplan jarrujen pitävyyttä, mutta tällä kertaa syynä oli tien vieressä seissyt kaksijalkainen. Oli siinä nuorella liftaritytöllä ihmettelemistä, kun joutui autolastillisen “hieman” itseään iäkkäämpien ornien kyytiin.

Lauttarannassa tapahtuivatkin sitten perinteiset (ks. Aureola 2/91) eli jäimme lautasta, mutta tällä kertaa tapa oli kuitenkin aivan uusi. Piipon auto liftareineen mahtui hienosti lauttaan mutta meitä muita ei siihen huolittu, vaikka tilaa oli selvästi vielä yhdelle autolle. Pienen vironkielisen neuvottelun jälkeen kävi ilmi, että “kiirabi” oli tulossa täyttämään kyseisen kohdan. Näin siis jouduimme seuraamaan kuinka lautta erkani hippibusseineen, tyttöliftareineen ja ambulansseineen.

Arktikaa!

Ollessamme lautalla (yli tuntia myöhemmin) alkoi vesilintuja muuttaa ja saapuessamme Virtsuun oli muutto jo jotain aivan uskomatonta. Liftarista eroamaan joutuneet sankarimme olivat jo tohkeissaan niska kipeänä tuijottamassa ylitse lappaavia kaakattavia ja laulavia mustalintuja, pilkkasiipiä ja alleja. Tämä oli nyt sitä mitä olimme tulleet katsomaankin – liha liikkui! Lonkalta heitetty arvio illan aikana muuttaneiden lintujen määräksi oli noin 200 000, josta suurin osa oli alleja.

Muuton vaiettua matkasimme Penijöön, jossa sijaitsi majapaikkamme loppureissumme ajaksi. Suureksi riemuksemme pääsimme heti lämmittämään saunaa, ja saunavuoroja odotellessamme saimme ihailla kattohaikaran iltatouhuja, sillä se pesi heti majapaikkaamme lähimmässä sähkötolpassa. Saimme myös kuunnella pensassirkkalintujen jatkuvaa surinaa, ruisrääkän rääyntää sekä lehtopöllön huhuilua.

Saunan jälkeen nuorisoporukkamme kävi vielä pienellä yöretkellä, jonka saldoa olivat pari viitasirkkalintua, luhtahuitti ja lisää ruisrääkkiä. Mukavaa oli myös huomata, että yleensä niin vaikeasti nähtävä pensassirkkeli hakeutuu taskulampun valoon surisemaan. Oriolin onneksi näimme fikkarin valossa myös satakielen varsin hyvin.

Pinnat paukkuu!

18.5. Aamu alkoi emännän todella maukkaalla vastavalmistetulla aamupalalla, jonka jälkeen pihalta löytyi koputteleva valkoselkätikkapariskunta. Sitten lähdimmekin jo kohti Matsalun etelärannan lintutorneja. Kävellessämme kohti aivan majapaikan lähistöllä sijainnutta Penijön lintutornia alkoi tuntua, että päivästä tulisi todella kuuma. Helteessä lintuja näkyikin ihan mukavasti. Tornilta plokattiin mm. maakotka, merikotka, kanahaukka, jokunen haikara, riuttatiira ja tundrahanhi. Tornilta lähti myös muutaman kilometrin pituinen luontopolku, jota lähdimme kiertämään. “Radan” varressa luontoa riittikin. Kultarintoja lauloi joka puolella, ja muuta eläimistöä edustivat hirvi, kauris ja kettu. Paras pinna osui kuitenkin omalle kohdalleni, kun lähdin komppaamaan kosteahkolle niitylle kiuruja ja kirvisiä. Olin jo palaamassa pitkospuille, koska muut olivat jatkaneet matkaa, kun jaloistani lähti pieni kiuru äännellen räystäspääskymäisesti. Viron ensimmäinen lyhytvarvaskiuru näyttäytyi pariin otteeseen ennenkuin se lensi hieman kauemmaksi ruohomättäiden sekaan!

Palattuamme majapaikalle Oriol nyppäsi pihasta itselleen tutun viitatiaisen, joka myöskin teki nopean katoamistempun.

Tornikierrostamme jatkoimme Kloostrin tornille, joka edusti taas paikallista tornityyliä. Ilmeisesti vanhat venäläisten tähystystornit olivat järkiään 12-15 metriä korkeita rautahökötyksiä, joissa Liminganlahden huviloihin tottunut orni ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi. Pääasia kuitenkin oli, että tornista näkyi – ja vieläpä lintuja. Ällistyttävät 56 kattohaikaraa, 25 kurkea, 9 harmaahaikaraa, 2 merikotkaa ym. olivat niitä lintuja, jotka näin korkeasta tornista erottuivat.

Seuraavana oli vuorossa Suitsun torni, johon kävellessä kuulimme käenpiian huutoa ja valkoselkätikan rummutusta metsästä. Torni sijaitsi keskellä metsää eikä lintuja juuri ollut, ainoastaan merikotka ja kalasääski vilahtivat kaukana metsien takana.

Kun tornit oli kierretty kävimme Lihulan kylässä syömässä ja päätimme lähteä tutustumaan Puhdun lehtoon, joka sijaitsi Virtsun staijipaikan lähellä.
Lehto oli todella kaunis. Puut olivat suuria ja vehreitä ja kukkia oli todella paljon. Kaikkialla oli valko- ja keltavuokkoja sekä monia muita kukkia antamassa lisäväriä vihreyden keskelle. Lehdon keskellä kulkeneen tien varressa lauloi pari peukaloista ja kultarintaa. Tie kulki rantaan, jossa yllätykseksemme tormäsimme muutamaan suomalaisorniin, jotka olivat staijaamassa arktikaa. He olivat yöpyneet lintuasemalla, joka sijaitsi keskellä lehtoa.

Ilta-arktika alkoikin sopivasti ja päätimme itsekin jäädä paikalle. Ikäväksemme saimme huomata, että kaikki linnut muuttivat lähempää Virtsua, joten mekin päätimme vaihtaa maisemaa. Ilta oli valkoposkihanhien, sillä niitä muutti 27 000 mutta turhan kaukaa. Myös ensimmäiset sepelhanhet menivät mutta vain parin pikkuparven voimin. Muita lintuja olivat Virtsussa tavalliset kymmenkunta riuttatiiraa, jotka kalastelivat kaukana merellä.

Mahtavan päivän ainoaksi tahraksi täytyy mainita, että saimme kuulla Suomen hävinneen MM-jääkiekon kaksiosaisessa finaalissa Ruotsille 1-0.

Matsalun pohjoispuolta ja soita

19.5. Kello 04:20 silmät täynnä unihiekkaa aloitimme seuraavan päivän ja taas oli kohteena Virtsu. Gavioita ei harmiksemme näkynyt tuhansia, kuten olimme toivoneet, vaan jouduimme tyytymään vain muutamiin kymmeniin kuikkiin ja kaakkureihin, joiden menoa haittasi kovaksi yltynyt tuuli. Tyrskyissä muutti kuitenkin myös neljä vesipääskyä.

Aamupalan jälkeen lähdimme vaihteeksi tutustumaan Matsalun pohjoisrannalla sijaitseviin lintutorneihin. Tankatessamme autoamme Lihulan huoltoasemalla näyttäytyi retken ensimmäinen niittysuohaukka.

Haeskan tornille matkatessamme näimme taas niittysuon ja ajoimme jonkin matkaa auton sivuovi auki, jotta kaukoputketkin saivat raitista ilmaa. Eräällä rannalla oleili pikkutiiroja sekä laulujoutsen. Itse tornista näimme mustapyrstökuireja, lisää pikkutiiroja sekä pikkujoutsenen. Seuraavaksi matkasimme kohti Puisenniemeä ja jo matkan varrella näimme pelloilla 2/1 niittysuota sekä rannoilla 8 vesipääskyä ja kolme kuovisirriä.

Puisenniemi osoittautui ikäväksemme varsin puisevaksi paikaksi ja päätimme suunnistaa Haapsaluun ruokailemaan.

Ruokailu oli, kuten perinteeksi oli matkallamme muodostunut, hyvä ja ei kallis (halpa tarkoittaa eestiksi huonoa). Paikallisen riistakellarin metsäkauris valkoviinikastikkeessa oli opiskelijankin kukkarolle kohtuullinen hinta-laatusuhteeltaan.

Iltapäivällä suuntasimme (ainakin Karin kovasti odottamille) soille etsimään kotkia. Eikä kovin kauaa tarvinnut körötelläkään, kun Piippo plokkasi sellaisen leijailemasta erään pellon reunasta metsän päällä. Autoista “ulostautuminen” aiheutti väsymyksestä johtuen pientä kitkaa, mutta kun lintu osoittautui pikkukiljukotkaksi oli väsymys tiessään. Yllätykseksemme pomarinan seuraan ilmestyi toinenkin samanlainen ja yhdessä nämä komeat pedot esittivät meille soidinlentoa. Olipahan komeaa katsottavaa!
Seuraavan pysähdyksemme teimme suuren suon keskelle. Piippo ja Helge sammahtivat tien varteen mutta me muut aloitimme staijauksen. Isoja lintuja näkyikin taas: niittysoita, ruskiksia, hiirihaukka, kaksi merikotkaa, korppeja, kurkia ja kattohaikaroita. Illaksi saavuimme taas “kotiimme” Penijöön ja Oriol joutui lämmittämään saunan ja saikin suorituksestaan kiitettävän arvosanan. Sarvipöllökin huhuili pari kertaa todistaen olemassaolonsa.

Mustakikkejä ja väike-konnakotkaksia

20.5. Todella aikainen herätys. Molemmat viisarit olivat kolmen kohdalla, kun aloimme tehdä lähtöä kohti Kablin lintuasemaa. Parin tunnin ajomatkan jälkeen saimme ikäväksemme huomata, että asema oli kiinni. Valtava fella, johon lintuja yleensä “hirmutettiin”, ei ollut toimintavalmiudessa. Kablin lintutornista ja lähirannoilta löytyi lohduksemme kuitenkin lintuja, mainittakoon 8 rytkyä, kolme luhtakerttusta, rastaskerttunen, mustapääkerttu, palokärki, tundrakurmitsoita, pikkutyllejä sekä ylitsemme äännellen lentänyt kangaskiuru.

Koska aikamme ei kulunutkaan rengastuksen seuraamiseen keksi Kari korvaavaksi ohjelmaksi, että kävisimme tutustumassa Nigulan luonnonsuojelualueeseen, joka sijaitsee melko lähellä Latvian rajaa. Matkan varrella olleet metsät lupailivat jo hyvää, sillä parin pysähdyksen tuloksena kuului kaksi peukaloista, kultarinta, rautiainen ja kaksi kuhankeittäjää (Oriolia), ja sokerina pohjalla oli pikkusieppo, jonka Oriol kävi myös kaivamassa näkösälle lukuisista “jos menet metsään niin…”-kylteistä huolimatta. Yksi paniikkijarrutus tehtiin myös pähkinähakin takia ennen kuin saavuimme luontokeskukselle.

Keskuksen ummikkovirolaisesta oppaasta ei ollut meille juurikaan hyötyä ennen kuin hän soitti jollekin joka lupasi, että pääsemme tutustumaan luonnonsuojelualueeseen vain siksi, että Kari oli hoksannut liittyä Viron lintuseuraan.

Luonnonsuojelualue oli suuri suoalue, jolle lähti 6,8 km pituinen pitkospuilla varustettu luontopolku. Noin kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme ensimmäiselle alueen kahdesta lintutornista. Hyvä että olimme kaikki torniin ehtineet kivuta, kun Piippo jo plokkasi mustahaikaran lentämässä kaukana suon reunassa. Kesken nautiskelun Helge “pilasi” tunnelman sanomalla: “Tuossa on toinen paljon lähempänä”. Tilanne oli niin hieno, että Piippokin kävi ihan tunteelliseksi sanoen: “Tätä olen koko ikäni odottanut”.
Hetken hehkuttelun jälkeen jatkoimme matkaa kohti toista tornia. Itse suo oli aivan uskomaton. Luonto oli kuin suoraan Lapista ja niin oli osaksi myös linnustokin. Toiselta tornilta näimme isolepinkäisen ja pikkukuovin. Toisaalta näimme kuitenkin myös mehiläishaukan, pari hiirihaukkaa sekä kaukana uljaan pikkukiljukotkan. Mainittakoon, että paikalla piti pesimän myös itse “kaljukotkaksenkin”.

Toiselta tornilta pitkospuut johdattivat meidät suon keskellä olevaan suureen todella rehevään lehtoon, jossa kuin vastakohtana suon lajistolle meille laulujaan esittivät kultarinnat, peukaloiset ja viisi pikkusieppoa. Retkipinnoiksi irtosivat myös puukiipijä ja käpytikka.

Palatessamme pitkospuita pitkin kohti autoja alkoi ensimmäistä kertaa reissun aikana sataa vettä ja niin kiiruhdimmekin nopeasti autoille ja jatkoimme Pärnuun syömään.
Illalla, kun olimme taas kerran matkalla Virtsuun poliisit pysäyttivät meidät. Itse ajoin ensimmäistä kertaa koko reissun aikana ja heti, totta kai, ilman “tulia”. Lisäksi Piippo ja Oriol olivat pakettiauton tavaratilassa enemmän tai vähemmän laittomasti sijoitettuina. Onneksemme nuoret poliisit eivät olleet kovinkaan skarppeina, sillä hetken papereita pyöriteltyään, ymmärtämättä ilmeisesti niistä mitään, he vetivät lippaan ja toivottivat meille jotain, mistä me taas emme ymmärtäneet mitään.

Virtsussa ei tällä kertaa ollut lintuja, mutta sataman kioskissa tapasimme erään paikallisen äijän, joka tiesi tarkalleen keitä olimme ja missä olimme liikkuneet. Oli aika hassua huomata, kuinka tarkassa vartioinnissa seudulla olimme.

Saunan jälkeen osa porukastamme päätti lähteä oikein kunnon yöretkelle polkupyörillä, jotka oli juuri siinä tarkoituksessa raahattu mukaan. Hetken poljettuamme tulimme paikkaan, jossa viitasirkkelit taas säksättivät. Paikalla huusi myös ruisrääkkä, jonka päätimme yrittää myös nähdä. Hanna, joka uskomatonta kyllä osaa matkia rääkkää varsin hyvin, joutuikin hommiin. Noin puolen tunnin rääkkäilyn ja hiiviskelyn tulos oli, että lintu oli parhaimmillaan meistä noin kahden metrin päässä ruovikossa mutta emme silti onnistuneet näkemään sitä.

Yö oli todella kylmä, varmaankin hallayö, mutta silti päätimme Hannan kanssa kiertää vielä noin 10 kilometrin pyörälenkin. Lintuja oli kylmyydestä huolimatta todella paljon, noin 100 satakieltä, 14 pensassirkkalintua, kolme viitasirkkalintua, kymmeniä luhtahuitteja, 32 ruisrääkkää ja luhtakerttunen.

Uusintoja

21.5. Aamulla päätimme, että kävisimme lähimmissä parhaissa lintupaikoissa uudestaan. Aloitimme kuitenkin epätoivoisella retkipinnojen komppauksella komealta lehmälaitumelta, jolla kasvoi paljon katajia. Lintuja ei juurikaan näkynyt mutta saimmepahan tutustua paikallisiin mölleihin, jotka olivat paljon vieraanvaraisempia kuin esim. Hailuodon Pökönnokan vastaavat.

Matsalun opastuskeskukselle matkatessamme näimme 3 laulujoutsenta. Hanhia ei pelloilla ollut enää ainoatakaan. Majatalon pihalammikossa uivat tällä kertaa ristisorsa ja heinätavi ja pihalla näkyi taas nokkavarpusia, tiklejä ja hemppoja. Keemun tornilta näkyi taas merikotka, mustapystökuireja, vesipääskyjä ja ristisorsia ja Kari onnistui näkemään pulmussirrinkin.

Erään Saastna nimisen kylän kaupassa törmäsimme taas uuteen äijään, joka tiesi meistä lähes kaiken, vaikka emme olleet käyneet siellä päinkään aikaisemmin. Huvittavaa!

Kun energia linturetkeilyyn alkoi loppua, päätimme että täytyyhän meidän käydä Penijön opastuskeskuksessakin, kun kerran olimme sen vieressäkin öitä nukkuneet. Paikallinen opas näytti meille diaesityksen, jonka kuvien paikoista moni olikin jo tullut meille tutuksi. Opas kertoi meille myös luontopolusta, jonka varrella olisi viinimäkikotiloita ja niitähän me emme vielä olleet nähneet ja kun ei muutakaan tekemistä ollut niin taas mentiin. Luontopolun löytäminen oli todella vaikeaa, sillä opasteita ei ollut. Harmiksemme saimme todeta myös kotiloiden löytämisen liian vaikeaksi, paikalta löytyi vain muutama kotilon pala eikä lintujakaan paikalla ollut mustapääkerttua lukuunottamatta. Illalla kävimme vielä kertaalleen Virtsussa staijaamassa jäähyväisstaijin, sillä seuraavana päivänä alkaisi paluu kohti kevääseen vasta valmistautuvaa pohjoista. Tällä kertaa saimme nähdä sepelhanhien alkavaa arktikaa. Sepelhanhia meni 260 rantaviivaa seuraillen ja osa parvista muutti suoraan ylitsemme. Illalla saunoimme vielä viimeisen kerran.

Loppusoitto

22.5. Autoja pakatessamme pihalle tuli pikkuvarpusia tiksuttelemaan korkeaa lauluaan. Matkalla kohti Tallinnaa suoritimme ainoan pysähdyksen Ristissä, jonka suurilla soilla piti olla monen sortin kotkia, mutta me näimme vain pari mehiläishaukkaa ja uuttukyyhkyä.

Tallinnassa suoritimme sitten kukin pakolliset shoppailut ja Vanha Tallinna kierrokset. Lintujakin ehdittiin vielä havaita. Parhaimpana Vanhassa Tallinnassa laulanut mustaleppälintu. Tallinnassa kävimme vielä syömässä porukalla ennen kuin suuntasimme kohti lauttarantaa ja Suomea. Lauttamatka sujui rauhallisesti välillä staijaten mutta pääasiassa shoppaillen. Tullissa olimme joutua matkatavaroinemme pulaan mutta saimme huomata hyödyllisiksi lähtiessämme tekemät henkilökohtaisten tavaroiden selvitykset. Niillä pystyimme vakuuttamaan monttu auki tavaroitamme tuijottaneen tullivirkailijan siitä, ettemme olleet ryöstäneet optiikkaliikettä vaan olimme vain lintuharrastajia.

Automatkalla Helsingistä pohjoiseenpäin alkoi näyttää siltä, että kuskit olivat jo antaneet kaikkensa eikä varakuskeillakaan tainnut puhtia riittää. Niinpä jouduimme muuttamaan suunnitelmiamme ja yöpymään Asikkalassa, vaikka tarkoituksenamme oli ajaa suoraan Ouluun. Jouduimmekin siten yöpymään noin viisi kertaa kalliimmin kuin mihin olimme tottuneet, vaikka saimme huoneet kuulemma supertingittyyn hintaan.

23.5. Aamuvarhaisella lähdimme taas ajamaan kohti pohjoista. Pihtiputaan Kortteisella bongasimme 11 keräkurmitsan parven eräältä pellolta, jonka omistaja toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi takaisin Suomeen heittämällä traktorin säiliöstä paskaa autojemme eteen. Toki automme olivat hieman tiellä, mutta kuitenkin…

Kärsämäellä kävimme vielä pakollisella kauppakäynnillä viikonlopun varalle, jonka jälkeen köröttelimme Ouluun, jossa olimme varhain illalla väsyneinä mutta onnellisina. (Onnellisuutta käytiin vielä lisäämässä Jätärillä, jossa oli jo jonkin aikaa oleskellut harmaasirkku, jonka piti olla hoidettavissa Virossa, mutta se olikin täällä!)

J.A.