. . Lintuharrastajan päiväkirja Birders diary . .

Kiljuhanhi-inventoinnit Enontekiön Pöyrisjärvellä 1999 (Pirkka Aalto)

Kesäkuussa 1999 vietin pikkuveljeni Jannen sekä Luukkosen Aappon kanssa ikimuistoisen pariviikkoisen Enontekiöllä Pöyrisjärven erämaa-alueella maamme viimeisiä pesiviä kiljuhanhia etsiskellen. Kolusimme pääasiassa erämaa-alueen pohjoisosia ja onnistuimmekin käymään varsin kattavasti läpi alueen, jota etelässä rajaavat Naltijärven ja Pöyrisjärven autiotuvat ja muista ilmansuunnista Norjan raja. Kaikkien tässä kirjoituksessa mainittujen paikannimien pitäisi löytyä mm. Enontekiön aluetta käsittelevistä GT-kartoista.

Alkutahdit retkellemme lyötiin 11.6., kun Janne ja Aappo saapuivat bussilla Enontekiön kirkonkylälle eli Hettaan ja majoittauttuivat luoksemme. Illalla totuttelimme jo telttaelämään, sillä kävimme kylämme urheilukentällä Sirkus Finlandiassa. Sirkuksen väliajalla eräs miekkonen – hoksatessaan meidät lintuharrastajiksi – kertoili meille hurjia juttuja edelliskesänä veljensä maatilalla Kuivaniemellä viihtyneestä pikkutrapista. (Tai sellaiseksi hän lintua ainakin kivenkovaa väitti.) Puhetta riitti myös Hetassa kesäkuun alussa viikon verran oleilleesta seitsemän mehiläissyöjän parvesta, ja väittipä joku nähneensä meropseja myös muuallakin lähikuntien alueella.

Seuraavat pari päivää kuluivatkin sitten pääosin ruokaostoksia ja muita matkavalmisteluja tehdessä, ja henkinen latautuminen suoritettiin tuijottamalla videolta legendaarisia Studio Julmahuvin jaksoja. Ja viimein – kesäkuun 13. päivän iltana – ajelimme Nunnasen kautta Kalmakaltiolle, josta inventointireissumme oli määrä alkaa. Ensimmäinen mainittava lintuhavainto tehtiin tosin jo ajomatkalla, kun jossakin Hetan ja Vuontisjärven välillä automme edestä lensi haarapääsky, joka oli kuntapinna jopa allekirjoittaneelle.

Erämaa kutsuu

Jätimme autoni “Kalmakaltion loman” pihaan ja sieltä matkamme jatkui paikallisen matkailuyrittäjän Markku Korkalon maastoauton kyydissä kohti ensimmäistä etappiamme Naltijärven autiotupaa. Kalmakaltion ja Naltijärven välinen tieura oli todella rajussa kunnossa, ja suurin osa noin 15 kilometrin pituisesta matkasta olikin melkoista vuoristorataa. Ainakin itselleni oli elämys kokea kaikilla aisteillani se, millaisia onnettomia kärrypolkuja tuollaisella Toyota -lavamaasturilla oikein pääseekään. Välillä ylitimme soita, välillä jokia ja jossakin vaiheessa ylittyi myös yhtenäisen mäntymetsän raja ja siirryimme koivuvyöhykkeen puolelle. Muutaman kerran parisen tuntia kestäneen ajomatkan aikana meidän oli pakko pysähtyä oikomaan ryttyytyksessä puutuneita jäseniämme. Näiden pysähdysten ja osin ajomatkankin aikana havaintovihkoomme alkoi pikkuhiljaa kertyä myös ensimmäisiä lintumerkintöjä. Ennen autiotuvalle saapumistamme olimmekin jo nähneet mm. muutamia alleja, mustalintuja, tyllejä ja vesipääskyjä sekä piekanan ja tuulihaukan.

Naltijärvelle saavuttuamme oli kesäilta kauneimmillaan. Törmä- ja räystäspääskyt lentelivät iloisesti tuvan ympärillä ja tunturikoivikosta kuului sinirintojen laulua. Markun lähdettyä autoineen kohti Kalmakaltiota totesimme viimeinkin päässeemme erämaahan. Malttamattomina jätimme varusteemme autiotupaan ja lähdimme (noin klo 23) tutustumisretkelle Naltijärven lähiympäristöön.

Naltijärvi rules!

Suuntasimme aluksi kulkumme läheisen Kotajärven rantaan, josta kuului heti useiden lapinsirrien sirinää ja mustaviklon huutoa. Pienen kiikaroinnin jälkeen hoksasin vastarannalla olevan yksinäisen männyn latvassa möykyn, joka saman tien lähti lentoon ja paljastui nuoreksi maakotkaksi. Karjaisin pojille, että tuolla lentää kotka, ja aloimme yhdessä seurata sen lentoa. Hetkisen lennettyään lintujen kuningas sai kimppuunsa muutaman tunturikihun ja kohta myös suopöllön, joten tunnelma oli huikea… Olimme olleet erämaassa vasta vajaat kaksi tuntia ja jo nyt todistimme tällaista luonnonnäytelmää! Kun viimein maltoimme jatkaa matkaamme, pääsimme kohta uuden esteettisen elämyksen pariin. Järvessä aivan lähellämme uiskenteli nimittäin allikoiras, joka Aappon mukanaan raahaaman Swarovski-kaukoputken zoomilla oli sekin varsin komeaa katsottavaa.

Kiersimme Naltijärven ympäristöä koko yön ja Jannen pitämä havaintovihko alkoi täyttyä tohinalla. Alueen järviltä ja lammilta löytyi kuikkia, haapanoita, taveja, tukkasotkia, mustalintuja, pilkkasiipiä, telkkiä, tukkakoskeloita, kapustarintoja, taivaanvuohia, valkovikloja, liroja, rantasipejä, vesipääskyjä, kalalokkeja, lapintiiroja jne. jne. Varpuslinnuista taas havaitsimme etenkin niittykirvisiä, keltavästäräkkejä, västäräkkejä, sinirintoja, kivitaskuja, punakylkirastaita, pajulintuja, järripeippoja, urpiaisia, lapinsirkkuja ja pajusirkkuja. Lajilistan ilahduttavimmasta päästä olivat etenkin useassa paikkaa tapaamamme punakuirit ja tunturikihut ja ehtipä Janne kaivaa jostakin isolepinkäisenkin.

Retkemme loppupuoli oli taas varsin tapahtumarikas. Eräälläkin pikkujärvellä pääsimme ihailemaan rannassa kahlailevia suokukkoja, punakuiria, suosirriä ja tylliä samalla kun yksinäinen jänkäsirriäinen surahti editsemme. Saman järven keskellä oli saari, jonka korkeimmalla kohdalla patsasteli riekko, ja järven rannoilta kuului kolmen muun riekkokukon hekotus. Naureskelimme keskenämme, että täällä tuskin on paljoa petolintuja, kun tuo riekkokin kehtaa noin näkyvästi seisoskella. Hetken päästä päättelymme osoittautui kuitenkin vääräksi. Jatkettuamme taas matkaamme kohti Naltijärveä huomasin matalalla aivan takanamme lentävän pedon, joka näytti ensi hetkestä lähtien erittäin lupaavalta. Haukka kuitenkin katosi hetkeksi, mutta nousi kohta uudelleen näkyviin täyttäen toiveemme. Tunturihaukka! Yksi retkellemme asetetuista haaveista toteutui heti ensimmäisenä yönä, ja mikä mukavinta, siinä pamahti allekirjoittaneelle elis n:o 310, ja vieläpä tosispontaani sellainen! Saalistuslennossa ollut rusti näytti suunnistavan juuri sille järvelle, missä äsken olimme ihmetelleet riekkokukon uhkarohkeaa patsastelua. Vielä viimeisinä havaintoina ennen kämpälle saapumistamme (klo 6.15) kirjasimme mm. piekanan, pohjantikan, ruokokerttusen, leppälinnun ja korpin, ja sitten pääsimmekin ansaituille unille sulattelemaan tätä valtaisaa havaintotulvaa.

Lenkihaka ja Naltijärvi

Jo ensimmäinen yömme erämaassa osoitti, että yöt olivat otollista aikaa liikkumiseen. Keskiyön auringon valossa näkyvyys oli hyvä ja linnut olivat aktiivisia vielä myöhään illalla ja jo varhain aamulla. Vain muutamat sydänyön hämärät tunnit olivat lintujen suhteen hieman vaisumpia. Sen sijaan kuumat ja aurinkoiset keski- ja iltapäivät meidän kannatti käyttää nukkumiseen. Niinpä illalla lähdimme rinkkoinemme ja muine romppeinemme kohti Tseärbmakjohkan eli Lenkihaan autiotupaa. Lenkihaan rinteessä näimme inventointiemme ensimmäiset hanhet kolmen metsähanhen ohittaessa meidät. Itse Lenkihaka oli jo varsinaista tunturimaastoa. Kahlaajavalikoima oli monipuolinen, sillä siellä täällä piipittävien “tunturipiipparien” eli kapustarintojen ohella havaitsimme mm. pikkukuovin, kaksi punakuiria, lapin- ja suosirrin, mustaviklon, kaksi vesipääskyä sekä pisteenä i:n päällä kolme keräkurmitsaa. Jossakin vaiheessa ohitsemme vilahti taas haukka, joka saattoi hyvinkin olla edellisöinen rustimme. Tupaa lähestyessämme Aappo säikäytti meidät pahanpäiväisesti syöksymällä pää edellä rakkakivikkoon rinkkoineen päivineen. Onneksi rinkka oli sen verran korkea, että ensimmäisenä kivikkoon kolahti sen yläosa, mutta juuri siksi kivikosta kuuluikin melkoista sadattelua… Aappon rinkassa päällimäisenä oli nimittäin hänen Swarovskinsa. Kolhuilta kuitenkin vältyttiin ja pienten suunnistusepäselvyyksien jälkeen saavuimme viimein autiotuvalle. Tuvalle päästyämme jätimme tavarat sinne ja kävimme vielä koluamassa lähiseudun järvet. Kun lopulta pääsimme asettumaan taloksi tähän uuteen majapaikkaamme, oli retkemme saldo kasvanut mm. neljällä riekolla, kahdella suopöllöllä ja 13 tunturikihulla.

Iltayöstä olimme taas liikkeellä ja nousimme Lenkihaan tuvalta läheisen Pahtavaaran laelle, jota “jokapaikanlintujen” niittykirvisten ja lapinsirkkujen ohella kansoittivat mm. kapustarinnat ja tunturikihut. Täältä selasimme kaukoputkella läpi lähiseudun järvet ja jatkoimme matkaamme kohti seuraavaa etappiamme eli Katajajärveä. Kävelymatkan varrella kävimme läpi Pahtavaaran ja Katajajärven välillä olevia pikkulampia, joista löytyikin mm. joutsenia ja alleja ja täällä näimme myös kotkan ja reissumme ensimmäisen ketun. Lopulta pystytimme telttamme Katajajärven koillisrantaan, jossa – kuten edellisessäkin majapaikassamme – pihalinnustoon kuuluivat mm. alli, suopöllö ja tunturikihu.

Haistakaa iso V

Seuraavana iltana lähdimme jänkäkurpan ja käen säestyksellä liikkeelle Katajajärven rannasta ja osuimme Suukisjoen varteen kolmen pienen lammen kohdalla. Lampien lajistoa edustivat mm. joutsen, tukkasotka, mustalintu, alli, telkkä ja vesipääsky, ja siellä täällä vilahteli poroja. Täältä jatkoimme Suukisjokivartta seurailevaa mönkijäuraa pitkin välitavoitteeseemme Tsuugisautsin autiotuvalle. Tätä väliä tallustaessamme havikseen kirjautuivat mm. sinisuohaukka, kotka, kuusi riekkoa, retken toinen jänkäkurppa ja kolme suopöllöä. Vain noin kivenheiton päässä Norjan rajasta sijaitsevan tuvan pihalla meitä hämmästytti rehevässä tunturikoivikossa vihellellyt punatulkku, ja myös leppälintu lauloi paikalla.

Tsuugisautsin “tupa” olikin varsinainen paikka… Aivan Norjan rajan pinnassa keskellä ei mitään sijaitsevan kämpän ullakko oli täpösen täynnä tyhjiä viinapulloja ja tuvan seinään oli noella kirjoitettu kissan kokoisin kirjaimin “Haistakaa iso V”. Onneksi meidän aikomuksenamme ei ollut yöpyä tuossa läävässä, vaan jätettyämme osan raskaista kantamuksistamme kämppään jatkoimme matkaamme kohti tienoon suurinta tunturia, reilun 600 metrin korkeuteen nousevaa Valkamapäätä. Sieltä käsin kiikaroimme läpi mm. saamelaisten kesäpaikkana tunnetut Kalkujärvet ja Norjanpuoleiset Rautujärvet saldonamme mm. joutsen ja muutamia kuikkia, mustalintuja ja alleja. Valkamapään kahlaajalajistoon taas kuuluivat kapustarintojen ohella punakuiri, mustaviklo, suosirri ja vesipääsky. Valkamapäällä koimme myös sen ylellisyyden, että mukanamme raahaama autoradiopuhelin eli ARP toimi ensimmäisen – ja ainoan – kerran tällä inventointiemme ensimmäisellä reissulla, ja saimme yhteyden ulkomaailmaan (eli noihin meitä siellä jossakin kenties kaipaaviin kauniimman sukupuolen edustajiin) ja pystyimme sopimaan Korkalon Markun kanssa jo paluupäivämmekin.

Valkamapäältä laskeuduimme Rautujärvelle, jossa majoituimme rajavartioston tupaan, jonka ylellisyyksiin kuului myös sauna! Aamupäivä kuluikin sitten mm. lettuja paistaen ja saunoen, ja vaikka järvestä olivat jäät lähteneet vasta aivan äskettäin, uskaltautui Janne jopa polskimaan hyiseen veteen. Tuvan pihalintuja olivat mm. pari tylliä ja lapinsirriä ja vähän kauempana tundralla majaili punakuiripari. Jossakin välissä Rautujärvellä ollessamme Janne kävi hoitamassa ketun huusipinnaksi ja pihaan näkyi mm. yksinäinen metsähanhi.

Tuuli vuoret pois puhaltaa

Lähdimme illalla liikkeelle ja kävelimme taas Tsuugisautsin kämpälle, josta otimme mukaamme sinne jättämämme varusteet. Sieltä jatkoimme Norjan rajaa seuraillen Riehtiskeron ylitse Liulama-nimiseen paikkaan, jossa meille oli luvattu, että saisimme yöpyä poromiesten kämpässä. Kävelymatkamme aikana havaitsimme mm. kuusi joutsenta, 13 allia, 30 kapustarintaa, 9 vesipääskyä, 14 tunturikihua ja muutamia mustavikloja, suo- ja lapinsirrejä sekä satoja laiduntavia poroja.

Tässä vaiheessa koimme oikeastaan reissumme ainoat mieleen jääneet vastoinkäymiset (ellei mukaan lasketa Aappon lukemattomia kertoja kastuneita vaelluskenkiä). Kun viimein lopen uupuneina saavuimme porokämpälle ja aloimme etsiä avainta sovitusta paikasta eli portaiden alta, jouduimme toteamaan ettei siellä mitään avainta ollut. Toisaalta vilkaisu ikkunasta sisään riitti kertomaan, ettemme me olisi avaimella mitään tehneetkään. Kämppää oli näköjään alettu vastikään remontoida, ja joka toinen lattialauta oli kiskottu irti niin, ettei siellä olisi voinut nukkua vaikka sisään olisi päässytkin. Ongelmana meillä oli nyt vain se, että olimme puuttomassa ja kivikkoisessa tunturissa, ja yön aikana oli noussut niin navakka tuuli, että teltan pystyttäminen olisi jo melkoinen suoritus. Vietimme aluksi pitkän mietintä- ja voimienkeruutuokion porokämpän pihalla, josta näimme mm. kotkan, piekanan, tuulihaukan ja aivan lähellämme piti reviiriään pari komeaa punakuiria. Viimein päätimme jatkaa matkaamme ja lopulta – muutettuamme telttapaikkaa kertaalleen jopa vihaiselta näyttäneen lapinsirkkunaaraan takia – saimme sinnikkään taistelun jälkeen telttamme pystyyn Tseäbmakoaivin koillispuolella olevan järven rantaan ja pääsimme vetämään unta kuulaan.

Kesälintuja ja jääkiekkoa

Vasta puolenyön jälkeen kävelimme Tseärbmakjavrrikille, ja kiersimme lenkin lähiseudun pikkulammilla. Täältä jatkoimme Pierkkujärvelle, jonne leiriydyimme porokämpän vierustalle. Pierkkujärveltä teimme vielä aamusella mutkan aivan Norjan rajalla sijaitseville pikkujärville ja kiikaroimme Norjan puolella sijaitsevaa Ravddojavrrea. Tällä reissulla pääsimme ihailemaan mm. kaunista tundraurpiaista, ja yön saldoa olivat mm. 14 allia, 7 mustalintua, 19 tunturikihua sekä jokunen tylli, suokukko, mustaviklo, suo- ja lapinsirri sekä vesipääsky.

Inventointiemme ensimmäisen osan viimeisenä aamuyönä 19.6. kuljimme Pierkkujärveltä mönkijäuraa myöten Naltijärvelle. Tällä välillä näimme myös reissumme ensimmäiset ihmiset – pari kalastamassa käynyttä poromiestä. Lintuhavainnoista mainittavimmat olivat heti alkumatkasta löytyneet lapinsirrin, tunturikihun ja keräkurmitsan pesät. Näistä etenkin jälkimmäisellä pesällä filmiä paloi runsaasti, sillä hautova keräkurmitsahan tunnetusti päästä ihailijansa jopa kosketusetäisyydelle. Muuta matkan varrella nähtyä olivat mm. reissumme ainoa sinisorsapariskunta, neljä piekanaa, kaksi sinisuohaukkaa ja suopöllö, sekä yllättäen ylitsemme lentäneet kaksi (todennäköistä iso)käpylintua.

Naltijärven tuvalla vedimme unta palloon oikein urakalla ja jossakin vaiheessa ehti jopa vähän ukkostamaankin. Autiotuvan ikkunan takana piipahti pajulintujen ja sinirintojen lisäksi yllätykseksemme myös viherpeippo, ja ruoka- ja juomaveden hakua sekä allekirjoittaneen uimareissua piristivät kaksi tuvan rannassa uiskennellutta joutsenta. Illalla Markku haki meidät Kalmakaltiolle ja siellä kahvisteltuamme pääsimme puolenyön aikaan viimein Hettaan. (Naltijärven ja Kalmakaltion välisen tien kunnosta kertonee se, että Markku oli jossakin suossa reilun tunnin kiinni sekä silloin kun palasi meitä tuomasta että nyt kun tuli meitä hakemaan.)

Hettaan päästyämme huomasimme, että suunnittelemamme pitkät yöunet jäisivät sittenkin kokematta. Aamuyöllä alkoi nimittäin TV:stä jääkiekon Stanley Cupin ratkaiseva finaali, jonka Jere Lehtisen Dallas Stars voitti viimein ties kuinkamonennella jatkoajalla. Itse tosin luovutin kesken pelin, mutta pojat sinnittelivät ottelun loppuun asti.

Aamulla herättyäni ihmettelin kun jätkiä ei näkynyt missään, mutta hepä olivatkin hienotunteisesti vetäytyneet rivitalomme saunaan nukkumaan, jotteivat häiritsisi perhe-elämäämme kuorsaamalla olohuoneessamme pitkälle iltapäivään asti. (Aappo tosin majoittui saunaan pitemmäksikin aikaa, koska hän ei oikein pärjännyt kissojemme kanssa).

Pöyrisjärvelle

Välipäivät 20.-21.6. vietimme pyykkejä pesten ja ruokaa ostellen sekä kävimme retkellä läheisellä Periläkoskella (josta hoidimme pojille lapintiaisen vuodariksi) ja Sotkajärvellä. Katsoimme tietenkin myös Studio Julmahuvin jaksoja. Oma ohjelmanumeronsa oli myös viikon aikana kovasti kasvaneen puolentoista kuukauden ikäisen poikani ihmettely.

Kesäkuun 21. päivän iltana ajoimme autollani Näkkälään, josta herra nimeltään Paavo Laakso oli luvannut kuskata meidät Pöyrisjärvelle. Paavon kahvipöydässä istuskellessamme saimme kuulla tarinoita eri puolilla Enontekiötä muinoin havaituista pilkkaniskoista ja Pöyrisjärvellä tavatuista ristisorsaparvista (näistä jälkimmäisistä olin tosin kuullut jo aikaisemmin Markkolan Juhan kautta). Pikkukajavan Paavo sanoi olevan jokavuotinen vieras järvellä, ja kehuipa hän nähneensä muutamaa viikkoa aikaisemmin Näkkälässä jopa isokihun – ajankohdan perusteella saman linnun jonka vuodenpinnaennätyksiä tehtailleet Nummelin, Ohtonen ja Rantala kumppaneineen näkivät Hetassa mehiläissyöjiä bongatessaan.

Iltamyöhällä pääsimme sitten Paavon maasturin kyydissä Pöyrisjärven tuvalle, josta valtasimme koko 14 hengelle mitoitetun varauspuolen. Koko iltapäivän ja illan ajan oli satanut vettä kaatamalla ja sade jatkui edelleen, kun tihrustelimme varaustuvan ikkunoista tuolle Enontekiön mittakaavassa valtaisalle järvelle. Illan mittaan havaintovihkoomme kirjautuivat mm. pihassa sirisevät lapinsirrit, rannassa kala- ja harmaalokkien seassa istuskellut esiaikuinen merilokki sekä järven yllä keijukaismaista lentoaan esittäneet 39 lapintiiraa.

Elis paukahtaa (osa II)

Sadetta kesti pitkälle seuraavaan iltapäivään, ja kun ilma viimein kirkastui, ryntäsimme innoissamme tuvan pihaan staijaamaan. Lyhyen ajan sisällä näimmekin mm. kaksi maakotkaa, kuusi piekanaa, sinisuohaukan, ampuhaukan, muuttohaukan ja kurjen ja ohitsemme lenteli mm. kaakkureita, joutsenia ja metsähanhia. Mutta sitten silmiini osui jotakin, joka mullisti maailmamme ainakin joksikin aikaa… Selatessani kaukoputkellani taivasta huomioni kiinnittyi korkealla kaartelevan kalalokkiparven yllä liitelevään lokkimaiseen lintuun. Linnun siipien muoto ja asento sekä sen jäykkä liitely saivat heti hälytyskellot soimaan päässäni. Karjaisin pojille että “katsokaapa tuota lokkiparven ylintä lintua” siihen sävyyn, että pojat taatusti ymmärsivät että nyt siellä lentää jotakin sellaista, josta on leikki kaukana… Korkealla liitävän linnun saaminen kiikarin tai kaukoputken kuvaan oli kuitenkin vaikeaa ja kesti melkeinpä pari minuuttia (tai siltä minusta ainakin tuntui!), ennen kuin Janne ja Aappo saivat pikkuhiljaa poispäin liitelevän linnun viimein putkiinsa. Vältin tietoisesti mainitsemasta pojille, että lintu oli mielestäni myrskylintu, koska ajattelin että mikäli pojat joutuvat paniikkiin, niin linnun löytäminen on heille vieläkin vaikeampaa. Viimein pojat löysivät linnun putkiinsa sen tultua sen verran alas että putken kuvassa näkyi jo läheisen Termisvaaran huippu ja molemmat totesivat heti että tämähän on myrskylintu!!

Lintu oli jo varsin kaukana ja ajattelin, että siinä oli ja meni “fulmari”, mutta ei RK-kelpoinen sellainen. Kohta lintu katosi jopa Swarovskin kuvasta, ja luulimme jo menettäneemme sen, mutta kohta se löytyi uudestaan ja lähti suureksi riemuksemme taas lähestymään meitä. Tämän seuraavan ohilennon aikana näimme kuin näimmekin linnusta kaikki tarvittavat tuntomerkit, ja juhlat saattoivat alkaa – olihan kyseessä todella suuren luokan harvinaisuus ja elis meille kaikille!! Tosin linnun kadottua – tällä kertaa lopullisesti – seistä jökötimme vielä kolmisen tuntia rannalla staijaamassa ja laatimassa alkuperäismuistiinpanoja. Samalla soitimme ARP:llä Hannalle Parikkalaan, että hän tekisi linnusta hälytyksen Bongariliiton Lintutiedotukseen ja pirautimme myös kuittisoitot “esimiehillemme” Pääläisen Jarmolle ja Timosen Samille. Melko pian havaintotilanteen jälkeen sää selkeni entisestään ja myös etelätuuli alkoi puhaltaa, joten veikkauksemme oli, että lintu palasi suorinta tietä Jäämerelle heti Pöyrisjärvellä kiepsahdettuaan. Reilun vuorokauden kestäneen sateen aiheuttama alakulo oli jo hyvän aikaa sitten unohtunut, ja nyt tajusimme, että ilmeisesti juuri tuon sadekelin ansiosta pääsimme hetken aikaa ihailemaan Pöyrisjärvelle eksyneen myrskylinnun ylvästä liitelyä.

Illalla fulmarin aiheuttamasta huumasta hieman toivuttuamme kävimme käppäilemässä mutkan läheisellä Termisjärvellä, jolloin sade alkoi uudelleen. Tämän reissun mieleenpainuvimpia havaintoja olivat ohitsemme lentänyt vaalea merikihu ja lukuisat lähilammissa ja järvissä uiskennelleet kaakkurit, allit ja vesipääskyt. Lisäksi näimme mm. punakuirin ja useita muuttavia suokukkoja.

Kiljuhanhimiehet – aina vauhti päällä…

Seuraavana iltapäivänä saimme Pöyrisjärven rannassa olevassa kesämökissään majailleelta Laakson Paavolta moottoriveneen lainaksi ja päätimme lähteä tutkimaan hänen antamiensa vihjeiden perusteella paria Pöyrisvuoman soidensuojelualueen kaakkoispuolella sijaitsevaa järveä. Juuri kun olimme lähdössä, saapui tuvalle maasturikyydillä yksi helsinkiläispariskunta, joka oli tullut bongaamaan myrskylintuamme! He olivat saaneet tiedon linnustamme piippariinsa ollessaan Kalajoen valkosiipikiurupaikalla, sieltä he olivat palanneet kotiinsa Helsinkiin ja nyt he olivat jo rinkkoineen ja muine romppeineen täällä Enontekiön erämaassa… Reipasta!

Jätimme – varsin huvittuneina – pariskunnan rantaan staijaamaan ja ajoimme veneellämme Pöyrisjärven itäpuoleiseen pohjukkaan ja sieltä Pöyrisjokea pitkin Pöyrisjoen ja Kalkujoen risteykseen asti. Venematkalla näimme mm. inventointiemme ainoat jouhisorsat ja jokivarteen oli pakkautunut mm. useita haapanoita, taveja, tukkasotkia ja telkkiä. Joen reunamilla taas soidinsi Jannen laskujen mukaan mm. 22 taivaanvuohta ja 11 ruokokerttusta. Muita veneestä havaittuja lintuja olivat mm. nuori maakotka, neljä jänkäsirriäistä ja yllättäen myös varis, ja rantautuessamme ohitsemme vilahti saalisteleva varpushaukka.

Veneiltyämme lähes koko Pöyrisvuoman soidensuojelualueen läpi kävimme kävellen kiertämässä lenkin järvillä, joiden Paavo oli uskonut olevan yksi todennäköisimpiä paikkoja löytää kiljuhanhia Pöyrisjärven alueelta. Retki oli kuitenkin kaikin puolin synkkä. Kiljukkaita emme (tietenkään taaskaan) löytäneet, ja jouduimme todistamaan kun tunturikihu kävi nappaamassa poikasen meidän takiamme hätäilemään alkaneelta punakuiripariskunnalta. Lisäksi sade alkoi jälleen, ja kun yön aikana veneilimme takaisin varaustuvalle, jouduimme tuon tuostakin vaihtamaan uuden sokan joenpohjan kiviin kopsahtelevaan perämoottoriimme – sateen ja kylmän kangistamin sormin.

Maaterjärvelle

Venereissuamme seuraava päivä oli jälleen sateinen, joten pysyttelimme lähes koko päivän neljän seinän sisällä. Sovimme kuitenkin Paavon kanssa seuraavaksi aamuksi venekyydin Pöyrisjärven pohjoisrannalle, ja aamuvarhaisella – siis noin 4.30 – Paavo sitten ilmestyi veneellään autiotuvan rantaan ja heitti meidän hernerokkasumussa järven yli. Riemuksemme sää alkoi kuitenkin seljetä ja sumu hälvetä, joten saimme liikkua aivan kohtuullisessa kelissä. Melkein heti rannalle päästyämme ylitsemme lensi komea tumman muodon merikihu ja jossakin kaakatti kaakkuri. Alkumatkasta etsiskelimme alueen upeilta hietikoilta vanhoja naalinpesiä ja sitten pikkuhiljaa aloimme edetä kohti pohjoista.

Matkan varrella oli mm. käsittämättömän upeita katajikkoja ja näimme me joitain lintujakin, mm. nelisenkymmentä kapustarintaa, useita tyllejä, pikkukuoveja, suo- ja lapinsirrejä ja vesipääskyjä ja parikymmentä tunturikihua, sekä yllätykseksemme vielä joitakin räkätti- ja punakylkirastaitakin. Lisäksi Aappo kaivoi Maaterlommolilta inventointiemme ensimmäiset lapasotkat. Kun määränpäämme Maaterjärvi alkoi viimein häämöttää leijaili vastaamme uljas kalasääski. Järvellä taas kellui mm. kuikka ja pari isokoskeloa.

Lopulta saavuimme koko inventointirupeamamme viimeiseen etappiin Maaterjärvelle, jossa meillä oli lupa käyttää rajavartioston tupaa, ja mikä mukavinta, myös saunaa. Täällä olimmekin sopivasti juhannusaattona, joten meillä oli kunnia lämmittää juhannussauna puuttomalla tundralla Suomineidon hauiksessa. Juhannusuintimme hyytävässä Maaterjärvessä tosin keskeytyi äkisti kahden hanhen ohilentoon. Mahtoi olla näky kun kolme aataminasuista kiljuhanhi-inventoijaa säntäsi paniikinomaisesti järvestä ylhäällä rinteellä sijaitsevalle saunalle kiikarien ja kaukoputkien ääreen todetaksen, että aluksi varsin lupaavilta näyttäneet hanhet olivatkin vain metsähanhia…

Rajavartioston tuvan ylellisyyksiin kuului myös mankka, jonka kuuntelu oli sekin varsin mukavaa pitkän erämaajakson lopulla. Etenkin listoille juuri ponnahtanut ja siksi radiosta vähän väliä kuulunut Red Hot Chili Peppersin Scar Tissue kolahti meihin aivan täysillä. Toisaalta tuntui oudolta kuunnella radiosta juhannusta juhlivan nuorison ryyppyjuttuja, kun itse olin erämaassa kahden absolutistin kanssa vajaan 30 kilometrin päässä lähimmästä ajotiestä.

Auringonpaistetta ja nakuilua

Viimeisen kokonaisen maastopäivämme kolusimme Maaterjärven itä- ja kaakkoispuolella olevia järviä ja lampia. Tämä oli sikälikin poikkeuksellinen päivä, että liikuimme tosiaankin päiväsaikaan. Päivän lajisto ei tarjonnut isompia yllätyksiä – joskin jo ennen maastoutumistamme näimme tuvan ikkunasta kotkan. Vesilinnuista havaitsimme kuikkia, joutsenia, tukkasotkia, alleja ja tukkakoskeloita, ja kahlaajalajeista olivat edustettuina jo tutuksi tulleet lajit kuten punakuiri, suokukko, mustaviklo, suosirri, lapinsirri ja vesipääsky. Taivaalla taas kaarteli piekanoita ja korppeja ja siellä täällä lekutteli tunturikihuja. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja innostuimme retkeilyn ohessa jopa uiskentelemaan muutamassa hiekkatievojen keskellä olevassa lämminvetisessä lammessa. Uimalampien väliä kulkiessamme meitä alkoi huvittaa ajatus Norjan ja Suomen rajaa valvontasatelliittien avulla tarkkailevista NATO-hemmoista, jotka varmaan parhaillaan ihmettelivät kolmea rajan tuntumassa kulkevaa alastonta miestä, joista yksi kantaa konekivääriä (= Aappo & Swarovski).

Viimeisenä iltanamme näimme itsekin monenlaisia kulkijoita. Ensin allekirjoittanut hoiti huusipinnaksi kärpän ja kohta Maaterjärven eteläpäähän alkoi kerääntyä poroja – satoja ja satoja poroja… Sääskiäkin alkoi ensimmäistä kertaa olla jo sen verran että pojat suihkuttelivat itseensä jotain myrkkyjäkin. Jossakin vaiheessa järven vastarannalle ilmestyi jopa muutama ihminenkin, ja kohta järvelle laskeutui vesitaso. Lentäjä eli Anuntin Risto – jonka oli seuraavana aamuna tarkoitus tulla meitä noutamaan – huuteli koneestaan terveisiä. Hän oli käynyt jonkun porukan kanssa eräällä läheisellä järvellä kalassa, ja syystä tai toisesta kone ei ollut oikein suostunut nousemaan järveltä (ilmeisesti suuren painolastin takia), joten porukka oli käpsytellyt Maaterjärvelle paremman kiitoradan ääreen. Risto olisi ollut valmis hakemaan meidätkin vielä samana iltana, mutta pitäydyimme alkuperäisessä sopimuksessamme eli päätimme viipyä erämaassa vielä yön yli.

Käsivarren koukistajat ja loppusanat

Viimeisenä aamuna heräsin outoon röhkinään ja vilkaistuani ikkunasta pihalle huomasin pihamaan olevan täynnä poroja. Suuri osa edellisiltana laskemastamme noin 1500 poron tokasta oli sulloutunut kämppämme edustalle! Herätin pojat katsomaan moista ihmettä, ja kävimme ripeästi nostamassa kaukoputkemme ja muut pihaan jääneet romppeemme suojaan, jotteivat porot niitä teloisi. Viimeisenä retkenä kävin vielä Jannen kanssa läheisen Maderoaivin laella bongaamassa sen rajapyykkinä toimivan keltaisen kiviröykkiön, jonka kohdalla oli Suomineidon hauiksen huippu. Lopulta tuli poislähdön aika, ja samalla hetkellä kun Risto laskeutui koneellaan järvelle, ylitsemme lensi viiden metsähanhen parvi, joka oli suurin koko pari viikkoa kestäneissä inventoinneissamme näkemämme hanhiparvi. Valitettavasti vain nämäkään hanhet eivät olleet sitä hartaasti etsimäämme lajia. Lentäessämme Maaterjärveltä kohti Hettaa näimme Pöyrisjärven ympäristössä vielä pari noin 1000 poron tokkaa. Hettaan päästyämme kävimme pikaisesti syömässä (tällä kertaa kuitenkin jotakin muuta kuin pastaruokaa) ja Aappo lähti heti ensimmäisellä bussilla kohti Oulua ja itse kävin Jannen kanssa hakemassa autoni Näkkälästä. Yhteenvetona reissustamme laitoimme Lintutiedotukseen seuraavanlaisen viestin: “Enontekiö, Pöyrisjärven erämaa-alue 12.-19.6. ja 21.-27.6.: Myrskylinnun lisäksi mm. tunturikihu 130, merikihu 2, kotka 8, tunturihaukka, muuttohaukka, piekana 25, alli 75, mustalintu 31, keräkurmitsa 4, punakuiri 25, suosirri 39, lapinsirri 29, vesipääsky 93 ja suopöllö 10. Lajeja yhteensä 76″ – ja siinäpä olikin retkemme saldo tiivistetyssä muodossa.

Vaikka kiljuhanhia ei löytynytkään, ylitti retki hurjimmatkin odotuksemme. Onneksi meille maksettiin nimenomaan kiljuhanhien etsimisestä, ei löytämisestä. Kiitokset retkemme onnistumisesta kuuluvat ennen kaikkea työnantajillemme eli allekirjoittaneen kohdalla Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueelle ja Jannen ja Aappon osalta Suomen WWF:lle. Lisäksi Rajavartiolaitos antoi meidän käyttää kämppiään, mistä myös isokokoinen kiitos.

Pirkka Aalto