. . Lintuharrastajan päiväkirja Birders diary . .

Lintumatka Liettuaan 12.-15.4. 2001

Noin viikkoa ennen reissua sain Lötjösen Matilta puhelun. ”Terve Janne. Lähdetäänkö Liettuaan?” ”No terve Matti, lähdetään vaan. Milloin?” ”Viikon päästä.” ”Selvä!” Ainakin suunnilleen näin se puhelu meni.

Reissuun lähdimme pienellä henkilöautolla. Matka alkoi Aalloilla jo 11.4. keskiviikkoiltana yöjunalla Oulusta Hesaan. Lahden yli mentiin Tallinnaan autolautalla ja lautalla aloimme tietysti pitää reissupinnalistaa! Irtaannuimme Tallinnan tullista torstaina klo 11.30 ja Janne aloitti kartan luvun aina lähestyessämme kaupunkeja. Ajoimme Riikan läpi, mikä oli helpompi suoritus kuin olisi voinut luulla! Rajat olivat helppoja ja nopeita. Tässä matkareitin kuvaus karkeasti: Via Balticaa pitkin Riikaan, 310 km. Riikassa erottiin Via Balticasta lännemmälle reitille A8:lle. Opasteissa Sauli (Siauliau). 60 km Liettuan rajalle. Liettuan rajalta Tauragen kautta Siluteen n. 200 km. Silutesta 7 km Rusneen.

Rusne on Liettuan kaikkein lounaisin paikka Itämeren rannalla. Maan suurimman joen, Nemunaksen suistoalue. Halkaisijaltaan Rusne on 5-7 km. Rusnessa on ennen harrastettu kalanviljelyä, jonka jäljiltä on jäänyt erittäin hyvät altaat, joissa lepäilee pohjoiseen muuttavia vesi- ja kosteikkolintuja. Paikalla pesii myös runsaasti lintuja. Muuttoaikaan Siluten pelloilla lepäilee yli 10 000 tundrahanhea.

Matkalla näimme pääosin hyyppiä, hiirihaukkoja ja muutamia tundrahanhia hajaparvissa ruokailemassa sekä tietysti joitakin kattohaikaroita. Illalla myöhään klo 22 olimme Rusnessa. Soitettuamme talon emännälle, hän tuli meitä vastaan autollaan Rusnen keskustaan. Parin minuutin päästä takkatuli odottikin jo meitä ja laadimme pikaisen suunnitelman kahden päivän majoittumisesta ja ruokailuista. Hinta ei omasta mielestämme ollut kallis, kun otti huomioon että paikka oli juuri sopiva retkiämme ajatellen. 20 litas/hlö/yö. Aamupala olisi ollut hinnaltaan jotain 10-18 litasta/hlö ja lounas/illallinen noin 18 litasta. Loppusummamme oli noin 220 litasta kahdesta yöstä ja parista tukevasta ruokailusta. (Huom. kerro lita kahdella, niin saat markkamäärän) Talo on omakotitalo osoitteessa Lakstingalu gatve 2. Nemunas -joen haarautuessa Rusnessa ensin kolmeen haaraan, tämä paikka jää keskimmäisen haaran varteen. Talon ikkunasta näkyi kuinka keskimmäinen uoma haarautui edelleen.

Rushnen lintupaikoilla

13.4. Aamulla retkeilimme Rusnen kala-altaiden molemmissa torneissa. Aloitimme lähemmästä. Heti autosta astuttuamme kuulimme yllätykseksemme ruokosirkkelin, samoin botte kuului, kuten oli kuulunut jo ikkunaa avatessa kämppäänkin. Tiltaltteja lauloi useita, etualtaissa oli mm. viisi mustakaula-uikkua, härkälintu, silkkiuikkuja, harmaasorsia, punasotkia, runsaasti uiveloita ja tavallisempia anaksia ja joutsenia. Pussitiaispari viipotteli pajuissa ruokaillen ja edeten pikkuhiljaa kohti kylää. Samalla paikalla oli myös timaleita siellä täällä ja kuuluipa yksi luhtakanakin. Tundrahanhet siirtyivät Siluten suunnasta Rusnen pelloille, mutta aamulento ei ollut mitenkään ryntäyksenomaista, vaan tapahtui vähitellen. Kostean ilman takia ainoa peto oli ruskosuohaukka. Staijailimme tornissa noin tunnin lähinnä hanhien siirtyilyjä seuraillen.

Seuraavaksi lähdimme pohjoisemmalle tornille, jonne matkalla näimme suuremman lajimäärän anaksia ja kahlaajia. Pohjoisen joen tulvavallin takana oli useita kymmeniä jouhisorsia, hieman vähemmän lapasorsia, satakunta tavia, muutama heinätavi, sinisorsia, kymmenkunta mustapyrstökuiria, parikymmentä pässiä lehahteli lentoon tienlaidasta sekä sokerina pohjalla näimme kaksi matkaavaa avosettia!

Pohjoisessa tornissa avautui näkymä merelle jossa oli noin satakunta joutsenta, kauempana myös pikkujoutsenia, mutta väreilyä alkoi jo olla liian paljon. Tornin vierellä oli kyhmärit pesäpuuhissa sekä muutamia merihanhia. Tornista näkyi jo enemmän harmaahaikaroita. Merellä oli muutama merikotka, joista yksi esitti meille oikein kunnon farssin! Se yritti saalistaa atrappimuovisorsaa. Kotkan kynnet kuitenkin kirposivat saaliistaan joka iskulla. Se teki varmaan kymmenen iskua, ennen kuin tajusi jotain olevan pielessä. Lopulta kotka luovutti ja meni läheiselle kivelle hiomaan uutta strategiaa ja luopui roskaruokasuunnitelmastaan. Edessä olevalla niityllä oli myös mustapyrstökuireja ja jokunen punkku- ja valkoviklo sekä suokukko. Tarkastimme vielä tornien väliin jääviä alueita. Siellä oli lähinnä vain tundrahanhia. Metsähanhia oli hyvin vähän, korkeintaan kymmeniä. Valkoposkia oli 110 yhdessä tundraparvessa. Kahlaajat olivat edelleen kateissa.

Palatessamme tornilta Oudran kylässä oli pari peltopyytä, samoin Rusnessa. Hemppoja ja tiklejä näimme myös. Rusnen kirkkopuistossa ei toteutunut serinustavoitteemme, kuten ei koko reissussakaan.

Iltapäiväretkeilyä

Lounasta odotellessamme tsekkasimme naapuritalon mustaleppälintuparia. Tajuttuamme vihdoin että saavuimme lounaalle tuntia liian aikaisin, ehdimme vetää puolituntia unta kuulaan. Sen jälkeen söimme herkullisen ja runsaan paikallisen lounaan: alkupalaksi raakaa (?) kalasalaattia, jossa oli ehkä aprikoosi tms. makeaa hilloa päällä. Yllättävän hyvää: Jannekin selvisi siitä hengissä. Keittona borssia smetanan kera. Sitten oli vuorossa entistä kotipossua -> nykyistä possunkyljystä ja paistettuja perunoita lisukkeineen. Jälkiruuaksi teetä ja juuri leivottuja lehtitaikinapohjaisia juusto- ja sokerikuorrutteisia leivonnaisia.

Iltapäivästä ajoimme Rusnen eteläosiin metsäosuudelle. Sadealueen lopputihentymä iski päälle hetkeksi. Heti kun pilvet väistyivät ja aurinko tuli esiin, alkoi rastas- ja pikkulintukonsertti. Nemunaksen etelähaaran rannoilta löytyi mielenkiintoista vanhaa tammipuustoa. Joella partioivat Liettuan rajavartijat. Kurkia oli pelloilla 8 kpl. Täälläkin oli lähes tuhannen tundrahanhen parvi, jota hätyyttelimme lentoon varmaan pariin otteeseen, sillä hanhet olivat yllättävän säikkyjä! Sateen alla ne olivat pakkaantuneet tiheisiin parviin. Ardeoita näkyi Venäjän puoleisella rannalla. Palokärki kuului sieltä myös. Kuningaskalastajakin lähti äännellen rannasta meidät ilahduttaen. Laulurastaita ja punarintoja oli paljon, myös peukkuja kuultiin. Kiertelimme ajopelillämme penkereitä ja törmäsimme yllättäen avoimesti seisovaan kaulushaikaraan. Olimme kaikki osapuolet ilmeisesti yhtä yllättyneitä. Sitten botte luikki puskaan hartiat kyyryssä, kun ei siihen hätään muutakaan keksinyt.

Siirryimme Rusnen jälkeen Siluten eteläosien metsiin. Joen varresta näimme Rusnen puoleisella rannalla suuren merimetsoparven kököttämässä hiekkarannalla ja muutaman ardean sekä tietysti ciconioita. Saapuminen metsän siimekseen oli sadunomaista, äänimaailma täyttyi rastaista, karjalanpeipoista ja punarinnoista, yli muutti ciconiaparvi, eikä vieläkään mustakikkeä. Täällä tulva oli tehnyt tielle melkoisesti vahinkoa. Pellon yli näkyi edelleenkin hanhia liikekannalla. Seuraavalla pysäkillä saimme ekan pikkukiljukotkan putkeen, se istui koivun latvassa, josta se lennähti istumaan keskelle peltoa. Kohta paikalle tuli naaraskin ja Jannen kehotellessa äänekkäästi kotkat parittelivat. Olipa tässä aukealla muutama hiirihaukka ja yksi piekanakin.

Nähtyämme kauriita pellolla ajoimme autolla viereisellä saarekkeella niiden tasalle ja haastoimme ne kiihdytyskisaan saran toiseen päähän. Peuroilla on sitten uskomaton kiihtyvyys: Nissania piti kenkiä oikein kunnolla, jotta pysyi edes rinnalla.

Saavuttuamme tielle ensin isolepinkäinen sitten turkinkyyhky lensi tien poikki läheiseen metsäsaarekkeeseen. Pienistä metsäplänteistä emme saaneet lajeja juuri ollenkaan. Mutta Hannan opastuksella saatiin tietyömaan sorakasasta piikivimatkamuistoja. Sitten suuntasimme Siluteen ruokaostoksille ja pankkiautomaatille. Lähtiessämme Silutesta, kaupungin sillalta näkyi majava menevän kaupungille päin.

Illallinen oli tilattuna klo 20:ksi. Nautimme salaatin ja paikallista kotona tehtyä makkaraa. Lopuksi istuimme alas emännän kanssa juttelemaan ja katselemaan kuvia Rusnen edelliskeväisestä tulvasta, joutsenista, tulvakuljetuksista mantereelle, uudenvuoden bileistä ja muista perheenjäsenistä. Mukavaa lämminhenkisyyttä. Emäntämme osasi paremmin saksaa kuin englantia, joten kovin syvällisiin aiheisiin emme voineet edetä. Saimme kuulla että naapurustossa on neljä taloa majoitusrenkaassa. Varausten välittäjänä toimii hänen kälynsä Regina, jonka tavoittaa jatkossa numerosta +370 4158383. Hän puhuu myös englantia. Tämä oli agrotourism majoitusta vaikkakin talo näyttää normaalilta keskiluokan omakotitalolta. (Majoituksen suorat yhteystiedot ovat seuraavat: Dalios & Aruno Drobniu (sodyboje) Lakstingalu gatve 2, LT-5731 Rusne, Silutes raj. tel: +370 41 58189 mob: +370 87 74687).

Kroku Lankaan

14.4. Läksimme lauantaiaamuna aikaisin ennen auringonnousua ehtiäksemme paikoille vielä yön äänien aikaan. Yöllä oli satanut lähes 5 senttinen lumikerros, mikä teki yön äänistä pelkkää haavetta, mutta ajoimme silti Rusnen majapaikasta kohti Kintain kala-altaita ja Kroku Lankan ruovikoita ja peltoja.

Kroku Lanka on suurehko lahti Kuurin Meressä, jossa mielenkiintoista ovat lähinnä ruovikot ja peltoaukeat, ei niinkään itse vesialue. Lahden vieressä on Ventesin niemi (Ventes Ragas), joka toimii muuttoreitin johtolinjana sekä keväällä että syksyllä. Niemessä on Ventesin lintuasema. Kintai on kylä niemeen vievän tien varrella. Neringa (Kuurin kynnäs) on luonnonmuovaama suuri dyynijono, joka rajaa Kuurin Meren Itämerestä

Tiellä Kroku Lankaan näimme paljon kiuruja ja muutamia mustarastaita. Pysähdyimme pariin otteeseen peltoaukeille. Kapustarintoja oli paikalla noin neljäkymmentä, hyyppiä ja taivaanvuohia kymmenkunta kahlaamassa mahaan saakka ulottuvassa sohjossa. Metsäviklo ja tylli löytyivät myös tältä peltoaukealta lajilistaan. Jatkoimme Kroku Lankan kalasatamaan. Sillalta näkyi meriharakka kaivelemassa evästään. Linnut olivat nyt lumen takia kesyjä ja keskittyivät ravinnonhankintaan ja lämpimänä pysymiseen. Mm. parin sadan tundrahanhen parvi oli melko kesy aivan tienlaidassa.

Jatkoimme Siluteen johtavalle tielle kääntyen risteyksestä Kintain kala-altaita kohti. Syksyllä täällä oli ollut kalankorjaus/vedenlasku meneillään, joten odotukset olivat korkealla. Näkymät sillalta olivat komeat, satakunta anasta oli lähimmillä altailla, seassa myös värivammainen sinisorsakoiras (semmoinen koskikara-look). Kahlaajia oli yllättävän vähän, muutama suokukko, metsäviklo, hyyppiä, yksinäinen tundrahanhi ja muutama joutsen. Yritimme päästä pohjoispuolen toiminnassa oleville altaille, mutta ovella oli puomit ja kieltotaulut. Paikalla oli työntekijöitä ja onkimiehiä, joten emme rohjenneet tunkeutua alueelle. Pyörähdimme takaisin ja teimme lenkin autolla vanhoille altaille. Siellä olikin pari allasta tyhjennetty, mutta hyvännäköisen lietteen kimpussa oli vain naurulokkeja, västäräkkejä, kottaraisia ja hyyppiä. Penkereet olivat liukkaita, kun saven päällä oli hieman lumiloskaa. Muutamia harvoja ardeoita lehahteli erinäisten altaiden rannoista.

Felloilta kohti Neringaa

Ventesin lintuasemaniemeen suuntasimme Kintain kylän kautta. Heti kylän jälkeen tien poskessa oli pikkutikka oksaa naputtelemassa, paikalla oli paljon peippoja, ilmeisesti muutolta tippuneita. Myös viisi punatulkkua ja varpushaukka kirjattiin reissupinnoihin matkalla niemeen. Lintuaseman pihalta löytyi pari tilheä, jotka näyttivät ensin olevan fellassa, mutta pyrähtivät kuitenkin lentoon. Fellan ulottuvuudet olivat aika vaikuttavat. Itse asiassa pihapiirissä oli niitä kolme kappaletta ja lähipiirissä sekä rannassa pienempiä lisää. Vain muutamia verkkoja oli pyynnissä. Tuuli alkoi pikkuhiljaa tyyntyä.

Lintuaseman nuorempi rengastaja oli kierroksillaan. Verkoissa oli hippiäisiä ja viherpeippoja. Hän kertoi viikon summista, jotka olivat suomalaisittain vakuuttavia. Hippiäisiä oli tullut satoja, joukossaan kahdeksan tulipäähippiäistäkin! Päästelimme lintuja verkoista jutustelun lomassa. Viherpeippo toivotti meille hyvää päivää puraisemalla Hannaa sormeen irrotuksen jälkeen. Merellä muutto oli pysähdyksissä. Lähipoukamassa oli vain muutama kymmentä nokikanaa ja vesiäisiä. Merellä liikkui harvakseltaan silkkiuikkuja ja koskeloita. Rantalepikoissa oli punarintoja, peukaloisia ja tiaisia. Pihan läheisyydessä olevassa lampareessa uiskenteli liejukana. Pienessä pihalätäkössä ruokaili vielä parempi pinna – luotokirvinen.

Jatkoimme matkaamme, koska aikataulu alkoi painaa ja iltapäiväksi olimme suunnitelleet siirtymistä lahden poukaman toiselle puolelle Neringaan. Koukkasimme matkalla vielä Kintain uusille altaille. Matkalla näimme pari peltopyytä korjaamon takapihalla, jonne olimme eksyneet jonkun älypään aloitteesta. Menimme loppujen lopuksi kävellen perimmäisille altaille, jossa näkyi keltavästäräkki, suokukkoja ja joitakin vessuja ja lokkeja.

Otimme menovettä Kintain huoltoasemalta ja samalla teimme kirjakauppaostoksia. Täällä oli myynnissä mm. alueen Lintuatlas. Tämä lienee jokaisen alueella retkeilevän must! Hanna teki myös karttaostoksia ja saipa hän vielä kaupan päälle luonnonpuistoja esittelevän kirjasen, jonka myyjä juoksutti meille pihalle, ollessamme jo poistumassa. Sitten nokka kohti Klaipedaa ja Neringan lauttaa.

Neringaa

Matkalla Klaipedaan (eli pohjoiseen) kannattaa tsekata moottoritien laidan suuret peltoaukeat: nyt vain tuulihaukkoja, hiirihaukkoja, kyyhkyjä. Klaipedan kaupungissa on kaksi satamapaikkaa Neringan lautoille. Pohjoisin niistä on Dane -joen sillan juuressa taksiaseman yhteydessä. Sen tunnistaa Neringa (tai Nida) kyltistään. Me käytimme seuraavaa satamaa etelään päin, sekin tuntuu olevan käytössä ympäri vuoden. Lauttoja menee noin puolen tunnin välein. Matkaa on juuri sen verran, että lauttaa siinä tarvitaan jottei kengät kastu, ei juuri enempää. Ylitys maksoi meiltä kolmelta ja autolta 15 litaa (30 FIM) edestakaisin. Ylityksen jälkeen muutaman kilometrin päässä on tietulli.

Neringa on hallinnollisen alueen nimi. Alueella on mm. seuraavat kylät: Smiltyne, Juodkrante ja Nida. Maantieteellisesti alue tunnetaan Kuurin kynnäs nimellä. Se on erittäin suuri, pitkä ja kapea hiekkadyynistä muodostunut niemi, joka on kiinni mantereessa vain toisesta päästään. Kiinnityskohta on Venäjän maaperällä Kaliningradin kaupungissa. Kokonaispituus on noin 100 km, josta pohjoispuoli on Liettualla. Leveys 1-4 km. Kynnäs on saanut alkunsa aaltovallista, joka on erkaantunut rannasta ja lähtenyt tuulen mukana liikkumaan. Noin sata vuotta sitten eräs yksityishenkilö päätti pelastaa dyynin (tai ehkä läheisen kaupungin) hiekkaan peittymiseltä ja saada liikkeen loppumaan. Hän istutti dyyneille havupuita, jotka sitoivat aluskasvillisuuden kanssa hiekan paikoilleen. Dyynistä tuli ns. death dune, kuollut dyyni, joka ei enää liiku mihinkään. Vuonna 1991 alueelle perustettiin kansallispuisto. Kynnäksen ja mantereen rajaaman alueen sisään jää Kuurin meri, jonka syvyys on vain muutama metri, koska hiekkaa lentää koko ajan sinne. Nemunasjoki laskee Rusnen deltan kautta tähän parikymmentä kilometriä leveään mereen. Nemunasjoki saa alkunsa Valko-Venäjältä. Joki virtaa koko Liettuan halki. Kynnäksen länsipuolella aukeaa Itämeri.

Alueella pitää ajaa merkittyjä latuja. Varsinkin ajettaessa dyynialueella, asfaltilta ei saa poistua, siitä voi saada tiketin. Ja maan tavan mukaan se maksetaan siinä paikalla heti (ellei sitten heittäydy Runebergiksi ja keksi hyvää selitystä).

Mustaa makiaa

Ajoimme suoraan ensimmäiseen suurempaan kylään, Juodkranteen. Kadun varrella on hotelleja ja ravintopaikkoja. Jatkoimme Juodkranten ohi heti oikealla olevaan merimetso- ja ardeakoloniaan, jossa on parkkipaikka ja opastus. Paikalla on myös iso katselulava ja uskokaa tai älkää koloniassa pesii 1000 paria merimetsoja ja 500 paria harmaahaikaroita! Putkella tai kiikarilla pääsee hyvin kontaktiin kolonian kanssa. Se on mahtava näky. Ja äänimaailma on kummitusmainen, kun merimetsot korahtelevat harvakseltaan siellä täällä. Pääosaa näyttelee kuitenkin aavemaisen äänettömästi lentelevät suuret mustat linnut. Hautovat yksilöt mahtuvat juuri ja juuri risupesiinsä. Saapuessamme paikalle iltapäivästä, lumi kuorrutti vielä oksien yläpintaa ja pesien reunoja mustavalkoisesti. Siksipä maisema oli kuin suoraan japanilaisesta öljymaalauksesta. Bonuksena meille annettiin myös muita mustiksia: palokärjen luikautus ja lentäminen lähipuuhun sopi hyvin tunnelmaan.

Katsellessamme alaoksilla olevia ardeoita, putken näkökentän täytti joku karvainen. No mikäs se siinä… villisikaperhe ilmestyi iltapäiväaterialle tonkimaan vastarinteen humusta. Tämä kyllä kannatti kokea!

Siirryimme tyytyväisinä tekemään yöpymissuunnitelmia Juodkranten keskustaan. Pysähdyimme vielä tsekkaamaan keskustan kolmea joutsenlajia lähietäisyydeltä. Siinä staijaillessamme seuraamme tuli paikallinen orni kiikarit esillä. Hetken juteltuamme kävi ilmi, että hän oli paikallisen lintuaseman hoitaja, joka harrasti mm. sataman lokkien renkaitten lukua putkella. Hän sanoi saaneen myös suomalaisia kontrolleja, ja aika paljon. Kävimme tutustumassa lintuasemaan ja päätimme tarttua hänen tarjoukseensa saada yöpyä lintuasemalla. Tosin mukavuudet eivät olleet parhaassa kunnossa, vesi oli poikki, kun joku putki oli haljennut. Kuitenkin juttumahdollisuus paikallisen ornin kanssa tulisi kyllä korvaamaan kaikki puutteet mukavuuksissa. Sovimme juttutuokion myöhään illaksi, sillä nyt halusimme vielä tehdä lyhyen retken ennen ruokailua.

Ajoimme etelään päin, mutta lumisade iski juuri niskaamme. Kävimme vain autolla tsekkaamassa korkeimman dyynin katselupaikan (n. 49 m), joka oli 31. kilometritolpasta seuraava P-paikka. Saimme vihjeen nummikirvispaikasta täällä. Palatessamme tiellä oli jälleen kauriita ja kohta myös villisikoja tien laidassa. Yritimme houkutella niitä jopa omenoilla, mutta turhaan. Myöhemmin saimme kuulla, että ne olivat viimekesänä oppineet pysäyttämään turistien autoja ja kerjäämään herkkuja. Ja jokainenhan tietää, kuinka perso sika on herkkujen perään. Yksi karju oli puraissut lintuasemanhoitajan tytärtä, kun hänellä ei ollut antaa herkkupaloja riittävän nopeaan tahtiin.

Kävimme vielä syömässä paikallisessa kuppilassa, muistaakseni se oli nimeltään Rysä (på finska siis, tms. kalapyydys). Söimme tosi herkullisen pihvitaskun, jonka täytteenä oli erittäin hyvin maustettua muhennosta tai munakasta. Tietysti halpaa. Mutta on siellä kuulemma kalliitakin paikkoja… Flora ainakin näytti kalliilta. Sitten kämpille
Vytautas (asemanhoitaja) oli jo kantanut meille huoneeseen lisähuopia. Ja lämmitinkin oli jo kuumana kun saavuimme. Loppuilta, aina yhteen saakka, menikin sitten jutellessa. Vytautas kertoi olevan vaikeaa saada päteviä rengastajia ja toivoikin, että ilmoittaisimme suomalaisille rengastajille asiasta. (Hyviä yöpymispaikkoja alueella olisi ollut Nidan kylän Rasyte -hotelli.)

Käsittämätöntä lokkimuuttoa

15.4. Lisävällyjen ansiosta nukuimme tämänkin yön kuin tukki, vaikka lämmitys antoi odottaa aivan muuta. Lunta ei ollut satanut enää lisää, mutta maassa oli eilistä vielä pari senttiä. Ilma oli tuulinen ja kirkas. Lämpötila nollassa.

Läksimme suoraan Kuurin kynkään puolessa välissä sijaitsevaan Nidan kylään. Siellä tavoitteenamme oli staijipaikka, ns. Aurinkokellomäki. (Nidaan johtaa kolme liittymää peräjälkeen. Valitsimme viimeisen liittymän huoltoaseman kohdalta ja hieman ennen varsinaista keskustaa käännyimme jyrkästi oikealle kapealle asfaltille. Oikealle jäi kunnan tekninen varikko.) Mäeltä pystyy hallitsemaan Kuurin Meren puoleiset dyynit ja sen muuton, mutta tuulen takia muuttoa ei ollut nyt juuri käynnissä. Jonkin verran peippoja ja niittykirvisiä. Meille riitti puolituntia tässä paikassa ja siirryimme Itämeren puoleiselle rannalle.

Itämeren puolella menimme valmiiden nuottien mukaan paikallisen uimarannan paviljongin suojaan. Riippumatta tuulen suunnasta, tästä paikasta löytyy aina suojanpuoli. Tuuli oli voimakasta suunnaltaan pohjoinen tai luode. Merellä meni tasaista kaakkurimuuttoa joukossaan jokunen kuikka, tukka- ja joitakin lapasotkia, alleja, pikkulokkeja ja muutama haapana. Useita hajaparvia selkälokkeja. Vähitellen muutamasta selkälokkiparvesta kasvoi oikea boomi, joka seurasi dyynin reunaa pohjoista kohti. Lintuja tuli jatkuvana syöttönä, noin 10-60 linnun parvina, tauoten vain hetkeksi, kun jo seuraava jono ilmestyi vuoroonsa. Kauemmas linnut kerääntyivät reilusti yli sadankin linnun parviin! Linnut lipuivat hienosti silmiemme ohitse hitaasti ja matalalla, alle 10 metrissä, kun itsekin olimme paviljongin toisen kerroksen tasanteella dyynin päällä. Ilmeisesti pohjoisen-luoteen välinen voimakas tuuli synnytti dyynin rinteeseen jonkinlaisen nosteen ja muutolle suotuisan imun, koska linnut näyttivät leijailevan ohitsemme siivet jäykkinä vain korjausliikkeitä tehden. Yhteensä lintuja näkyi 1,5 tunnin aikana noin 1000 kpl, joka on niin paljon, että se hipoo jo koko pohjoisen Itämeren pesimäkannan määrää! Lähes kaikki olivat aikuisia lintuja. Olimme ällikällä lyötyjä! Paikallinen asemanhoitajakaan ei ollut kuullut moisista määristä ja hän suhtautui aluksi havaintoomme epäilevästi, vaan pakkohan hänenkin oli uskoa. Kuulimme myöhemmin, että myös Liettuan sisäosissa oli ollut poikkeuksellisen paljon selkälokkeja. Tämä oli hyvä osoitus siitä, kuinka tutkimatonta aluetta Liettuasta löytyy. Sen voikin hyvin ymmärtää, jos harrastajapohja on olematon ja ammattilaiset keskittyvät lähinnä rengastamiseen.
Samassa paikassa selkälokkien joukossa näimme myös 2-kv isolokin, joka on Liettuan ensimmäinen keväthavainto tästä lajista. Sekin meni samaan malliin, hitaasti ja matalalla ohitsemme purjehtien.

Hiekkadyynejä ja hiekkarantoja

Kello alkoi lähestyä puoltapäivää, joten siirryimme pari kilometriä pohjoisemmaksi dyynien korkeimmalle kohdalle. Olimme käyneet etsimässä paikan edellisenä iltana, joten siirtyminen oli nopea. Jätimme auton pikitien laidassa olevalle parkkialueelle ja läksimme kapuamaan polkua pitkin dyyneille. Täällä on Atlaksen mukaan varma nummikirvispaikka, ja se olikin tavoitteemme. Varsinaisen dyynin alettua, polku muuttui lautarakenteisiksi kävelysilloiksi tai pitkospuiksi. Pitkoksilta poistuminen on kielletty eroosiovaaran vuoksi. Eroosion vaara on todellinen. Omin silminkin pystyi havaitsemaan, kuinka tuuli kuljetti hiekkaa jatkuvasti kohti mannerta. Edettyämme puoli kilometriä maisemat alkoivat muistuttaa minikokoista tunturilappia, koska dyynin harjat olivat peittyneet ohueen lumipeitteeseen, kuin tunturit ikään. Aurinko alkoi paistaa ja vaalea hiekka yhdessä lumen kanssa häikäisi. Saavuttaessamme korkeinta kohtaa lähistöltä pomppasi ilmaan vaalea kirvinen joka oli kuin olikin nummikirvinen. Täältä avautui näkymä Kuurin Meren puoleiselle rannalle, aivan kuten Aurinkokellomäeltäkin. Tällä puolella muutto ei ollut vielä lähtenyt käyntiin ja poukamissa lepäili vain tukka- ja lapasotkia. Muutamia harvoja niittykirvis- ja peippoparvia muutti pohjoista kohti. Hämmästyttävää, kuinka pienen sivuttaissiirtymän teimme tullessamme pois Itämeren rannasta ja aivan kuin olisimme tulleet toiseen maailmaan. Palasimme parkkipaikalle kapean rantamäntyvyöhykkeen läpi ja näimme vielä lullulan sekä hömötiaisen kolossaan.
Ajoimme muutaman kilometrin takaisin Juodkranteen ja hyvästelimme asemanhoitajan. Aseman takana on ehkä alueen suuripuisinta mäntymetsää, jota on pöntötetty. Hoidimmekin reissupinnalistalle muutamia metsälajeja. Sitten lauttasatamaan, joka sekin on varma lullulapaikka. Lautalla saimme lähikuvia selkälokista ja nuoresta pikkulokista, jotka oppivat nopeasti hyödyntämään turistien tarjoamat leivänmurut.

Ajoimme suoraa päätä Palangaan parinkymmenen kilometrin matkan. Sisääntuloväylä etelästä tuo aika suoraan kirkkopuistoon, jossa saimme hyviä kuvia kesyistä nakkeleista. Palanga on Liettuan Riviera ja sen huomaa rantahotellien määrästä ja rantabulevardista. Vaikka ei ollutkaan turistikausi, niin paikalliset ihmiset olivat valloittaneet rantalaiturille johtavan kadunvarren. Olihan päiväkävelyaika. Kojuissa oli myytävänä virvokkeita ja muutama kahvilakin oli jo avannut ovensa, mutta suurimmat olivat vielä talviteloillaan. Kirkon kupeesta lähtevä katu johtaa siis rantaan ja merellisen suurelle ja korkealle rantalaiturille. Sen päässä on allihaahkojen talvehtimispaikka. Jo kaukaa näimme kuinka mustavalkeasti vilkkuva tiivis tokka kellui laiturin päässä. Parvessa oli noin 200 lintua ja pääsimme katsomaan niitä tosi läheltä. Myöhemmin saimme tietää, että normaalivuotena parven olisi pitänyt jo olla muutolla. Mutta hyvä näin! Merellä meni edelleenkin jonkin verran lokki-, sotka- ja gaviamuuttoa, joten oli odotettavissa, että ilma rupeaa lämpenemään.

Jatkoimme rannansuuntaiselle kadulle etelään, joka johti keskuspuistoon. Siellä oli punatulkkuja, kuusi- ja töytötiainen, joista saimme taas pari reissupinnaa. Puistossa on rantamäntyjä korkeampaa havupuustoa. Koska Palanga on kuin Riviera, niin tietysti tuulikin alkoi hellittää ja auringon lämpö pääsi hellimään meitä. Yritimme kuluttaa Liettuan kolikot lentoaseman baarissa matkallamme pohjoiseen.

Latviaa tutuksi

Seuraavana oli rajanylitys Latvian puolelle. Ylityksen jälkeen suuntasimme edelleen rantaa seuraillen kohti pohjoista poiketen Papen lintutornilla, joka jää tiestä katsoen meren puolelle. Papejärven ympäristössä on soita. Tornilla näimme mm. kyhmyjoutsenen, nokikanoja, anaksia, silkkiuikkuja ja ruskosuohaukkoja. Ajoimme vielä meren rantaan tutka(tms.)aseman kohdalle. Myös täällä kohtasimme selkälokkeja. Noin 200 linnun parvi oli pysähtynyt muutoltaan rantaan pörräämään. Pelloilla oli muutama merihanhi.

Jatkoimme edelleen kohti pohjoista, koska tavoitteena oli Riikan kaupunki vielä ennen iltaa. Kello alkoi olla jo lähes kuusi. Maisema muuttui suuriksi peltoaukeiksi ja Nicassa huomasimmekin tien laidassa tunkion, jossa kaarteli varisten ja korppien seurana mahtava 2-kv isohaarahaukka! Hanna sai haukasta komeita kuviakin jäädessään passiin linnun vakiolentoradan alapuolelle. Me menimme hätistelemään lintua pois tunkiolta. Lintu meni täysin meidän ansaan ja lensi matalalla passipaikan yli. Aukealla oli myös hiirihaukkoja.

Ajoimme vielä Liepajaan, jossa vaihdoimme pois yhä jäljelle jääneet Liettuan rahat. Koska oli sunnuntai, niin ainoa rahanvaihtopiste oli uudenkaupungin puolella paikallisessa lauttaterminaalissa. Kaikki oli uutta ja kiiltävää ja palvelu erinomaista.

Täytyypä mainita, että takatalvi oli yllättänyt muutkin kesärenkailla liikenteessä olevat kuin meidät. Rekkoja ja bussejakin nähtiin ojissa ja kyljellään, pikkuautoja tietenkin useita. Hauskimman näköinen tilanne oli, kun näimme eräässä pellossa Massey-Fergusonin tms. vanhan traktorin vetävän pellosta punaista Ferraria ja vieressä lumisessa pellossa seisoi kaunis nuori neitokainen korkokengissään!

Matka jatkui kohti Riikaa ja sisämaata. Maisema muuttui selvästi kumpuilevaksi ja samalla maisemaan ilmestyi pikkujärviä ja lampia. Melkein joka lammessa oli joutsenpari tai kaksi. Ensimmäinen kalasääski kalasteli myös erään joen yläpuolella. Mitä lähemmäs sisämaata tulimme, sitä enemmän siellä oli satanut lunta. Tuulisilla aukeilla paikoitellen jopa 30 senttiä. Saavuimme Riikaan kauniissa, jouluisen lumisessa iltavalaistuksessa. Äsken olimme lähes helteisessä Palangassa ja nyt jouluisessa Riikassa!
Ajoimme Riikan läpi ja jatkoimme vielä 60 kilometriä pohjoiseen Saulkrastiin, josta olisi hyvä lähteä aamulla jatkamaan matkaa. Ajoimme matkakoti “Maija”:n pihaan ja omistaja tuli heti pihalle eikä siinä kauan mennyt kun olimme jo tsekanneet huoneet ja maksaneet. Kaikki paikat oli just rempattu ja huoneissa oli erittäin miellyttävästi lämpöä antavat kakluunilämmitykset. Kaikki oli siistiä ja halpaa ja suihkuista tuli lämmintä vettä.

Viron kautta kotiin

16.4. Heräsimme maanantaiaamuna pikkupakkasessa auringon kauniiseen nousuun. Pihalla oli heti nokkavarpunen, ilmeisesti naapurin ruokinnalla viipyilevä. Ajoimme kohti pohjoista ja Viron rajaa. Riianlahden kohdalla näimme taas tutut peippo- ja kiuruparvet seurailemassa rantaviivaa. Nyt tajusimme että Suomessakin oli varmaan iskenyt takatalvi, koska näiden muuttosuunta olikin etelään.

Seuraava tavoitteemme oli Matsalunlahti, jonne ajoimme Audrun peltojen kautta. Muutamia hajanaisia ansereita ruokaili pelloilla. Yhtään valkoposkia ei ollut vielä paikalla. Ajoimme Matsalun lahden etelärannalle, Keemun terästorniin. Matsalun tien varressa oli pari kivitaskua. Lahdella lepäili muutamasata joutsenta. Tornista näkyi muutama merikotka ja pahannäköisiä osittain talvipukuisia mustanokkaisia kalatiiroja. Rannassa ruokaili neljä suo- ja lapinsirriä ja ohitse muutti lapinsirkkuja. Matsalun kartanon pihassa oli nakkeleita. Lähdimme ajamaan kohti Tallinnaa ja matkalla Ristiin näimme komean 2kv maakotkan sekä pikkukiljukotkan. Tien varrella lepäili muutamia hiirihaukkoja.

Tallinnan satamassa oli pari harmaasorsaa. Katamaraanialukselta ei pystynyt paljoa staijaamaan, eikä olisi enää jaksanutkaan, joten mereltä saalis jäi heikoksi. Raskas reissu oli vaatinut veronsa ja Helsinkiin saavuttuamme erkanimme Matti kotiinsa (nukkumaan?) ja Hanna ja Janne rautatieasemalle odottamaan junaa kohti pohjoista.
Reissulla havaittiin lopulta 135 lintulajia, joista Liettuassa 120, mikä ei ehkä ajankohtaan nähden ollut kovinkaan paljon, mutta säätiloihin nähden todella mukavasti. Ja ainahan ulkomaan reissut tarjoavat erilaisia yllätyksiä – tällä kertaa suurin yllätys oli takuulla sää! Toki linnustokin tarjosi mukavia yllätyksiä, joten reissuun saattoi olla lopulta kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen!

J.A. ja Matti Lötjönen