Viro 15.-23.5. 1998
PPLY:n Viron retki 15.-23.5.1998
15.5. Vihdoin koitti kauan odotettu aamu, jolloin PPLY:n kevätretki Viroon alkoi. Retkiseurue koostui pitkällisten vaiheiden jälkeen ainoastaan seitsemästä hengestä, eli retkelle lähtivät allekirjoittaneen lisäksi Helge Eskelinen, Kari Kivirinta, Mauri Hautaniemi, Jukka “Piippo” Piispanen, Hanna Soikkeli ja katalonialaisvahvistus Oriol Clarabuch.
Aamukuudelta lähdimme Raksilan marketeilta kohti etelää – ja tuntematonta – autot jo valmiiksi edellisenä päivänä lastattuina. Yllättäen lähtö onnistui suunniteltujen aikataulujen mukaan, eikä edes pankkiautomaatti, joka imaisi Helgen kortin hidastanut lähtöä. Niin kova oli ornien into.
Heti alkumatkasta karavaanimme järjestyi siten, että Piipon keltainen “riemurasia” halkoi tuulta edellä ja Maurin volkkari seurasi sitä kuin hai laivaa. Kulkuettamme täydensi myös Helsinkiin luokkakokoukseen matkalla ollut kulkuri/liftari, joka totteli nimeä Pirkka.
Matka sujui rauhallisesti retkipinnoja laskien. Pysähdyksiä ei juuri maltettu tehdä ennen kuin oli pakko, eli kun volkkarista loppui nafta. Siinä sitten olimme keskellä mäkeä parkissa ja yritimme täydentää retkipinnalistaamme Viitasaaren pohjoispuolelle ehtineillä muuttolinnuilla, kun Piippo lähti tyhjien kanistereiden kanssa kohti seuraavaa bensa-asemaa.
Matkan sittemmin jatkuessa oli mukava huomata, kuinka puut alkoivat vihertää ja lämpötila nousta. Helsingin lähestyessä autoissa alkoikin olla jo läkähdyttävän kuuma.
Lautalla Eestiin
Helsingissä löysimme lauttarantaan ilman suurempia vaikeuksia. Mainittakoon kuitenkin, että riemurasia ajoi edellä kaikki Helsingin liikennevalot keltaisessa aallossa, jolloin meillä peränpitäjillä oli lieviä vaikeuksia ehtiä vanhoille vihreille.
Satamassa suoritimme sitten rahanvaihtoa oikein urakalla ja lautallekin meidät päästettiin, vaikka olimmekin ostaneet henkilöautojen liput (“vain” puolet halvemmat).
Kaukoputkikin oli raahattu kannelle muiden matkustajien ihmeteltäväksi, eikä turhaan sillä heti satamasta irtosi oululaisorneille vuodareita haahkasta ja kyhmyjoutsenesta. Toki staijaus tuotti parempaakin tulosta, mm lapasotkakoiraan, muutaman valkoposkihanhen, 8 riskilää parvessa, ruokin, tusinan merikihuja, gavioita ja kaukana muuttavia vesilintuja, joista suurin osa oli alleja.
Tallinnan satama lupasi myös hyvää, sillä parin hylkeen lisäksi meren aalloissa kellui todella runsaasti vesilintuja seassaan ristisorsia, ja myös lautan matalalta ylittäneet 6 harmaahaikaraa lämmittivät pohjanmaalaisten sydämiä.
Lautan pysähtyessä satamaan näytti hymy olevan kaikilla herkässä lukuunottamatta Oriolia, joka pelkäsi huolitaanko häntä ollenkaan maahan. (Jätettäköön kertomatta, kuinka vaikeaa ulkomaalaisen tulo Suomesta Viroon voi olla). Onneksi kuitenkin myös Oriol saatiin pienten etsintöjen jälkeen mukaan kyytiin ja näin me kaikki saimme nähdä myös kataloniaisen Hangon keksi-imitaation. Sivuhuomautuksena mainittakoon, ettei Virossa ole maihin menemistä ilman autossa olevaa FIN-tarraa, jonka myös Mauri joutui ostamaan.
Tallinnassa emme viipyneet pitempään kuin mitä tankkien täyttö (puolet totuttua halvemmalla bensalla) vaati, ja ohitettuamme muunmuassa Turban ja Rumban saavuimme vihdoin Matsalun kylään, jonka piti olla ensimmäinen yöpaikkamme. Etsittyämme majapaikkaa hetken aikaa marssimme – keskellä yötä – kysymään neuvoa ainoasta talosta, jossa vielä oli hieman valoa havaittavissa. Onneksemme rakennuksessa asui itse majatalon pitäjä ja niin pääsimme vihdoin raskaan päivän päätteeksi lepäämään ja haaveilemaan siitä, mitä auringonsäteet tullessaan meille paljastaisivatkaan.
Lintuja, lintuja, lintuja!
16.5. Aamulla heräsimme keskelle paratiisia. Ensimmäinen lintu, jonka näin verhoja avatessani oli vierestä lentävä kattohaikara. Ikkunasta “raikasi” erilaisten lintujen laulu, joista pohjoisen talven keskeltä tullut ei heti tuntenut puoliakaan.
Ulos päästyämme löytyi heti ensimmäisistä pihapuista tiklejä, hemppoja, nokkavarpusia sekä muita yleisempiä “kesälintuja”, joita ei Oulussa olisi näkynyt vielä viikkoihin. Joka puolelta kuului lintujen laulua: lehto-, pensas- ja hernekerttuja, pari kultarintaa, mustarastaita ja satakieliä. Kottaraisia oli myös valtavasti, mutta kaikkein omituisinta oli kova pauhunta, joka kuului läheisiltä pelloilta. Singahdimme ohi pihalammikon – jossa ui pari harmaasorsaa ja heinätavia – kohti peltoja, joiden arvasimme olevan pullollaan pauhuavia valkoposkihanhia. Ja mitä näimmekään; raa’asti arvioituna 10 000 valkoposkea ruokaili pelloilla useassa valtavassa ryppäässä. Haltioituneina katselimme hanhien ruokailua ja etsimme valkoposkien joukosta muuta mukavaa, mutta harmiksemme hanhien seasta löytyi kuitenkin vain jokunen merihanhi. Peltojen takaa näkyi hieman Matsalunlahden rantaa ja lähimmällä rantakivellä istui vierekkäin kaksi uljasta merikotkaa.
Aamupalan aikaan koko retkueemme jo herättyä pääsimme näkemään hanhien lähdön, joka ainakin minulle oli ehkäpä elämäni toistaiseksi hienoin lintukokemus. Ensin pelloilta alkoi kuulua valtavaa pauhua, ja kesti noin 10 sekuntia ennen kuin tajusimme, ettei kyseessä olekaan lentokone tai paikallinen Massey-Ferguson vaan hanhet. Ryntäsimme peltojen reunaan ja näimme tuhansien ja tuhansien hanhien nousevan yhtäaikaa ilmaan ja lähtevän jatkuvana ketjuna kohti Porkkalassa ja Vironlahdella kärsimättöminä odottavia staijareita. Kamerat lauloivat hanhien rundatessa muutaman kerran ylitsemme ja hetken kuluttua oli hiljaista ja kaikki pellot olivat täysin tyhjiä, ainoastaan laululintujen suloinen liverrys kuului taas.
Meidän yhä kierrellessä majapaikan lähistöllä hanhien lähdöstä huumaantuneina, olivat Helge, Mauri ja Piippo lähteneet tutustumaan lähistöllä olevaan Keemun lintutorniin. Ja niinhän siinä tietysti kävi, että Helge plokkasi viimeisestä paikalla pyörivästä valkoposkiparvesta punakaulahanhen. Kun me muut saavuimme hetken kuluttua tornille ei hanhea enää löytynyt. Paikalta löytyi kuitenkin mustapyrstökuireja, punakuiri, muutama merikotka ja hanhien seasta yksi tundrahanhi.
Saarenmaalle
Päivällä hylkäsimme haikein mielin loistavan majapaikkamme ja suuntasimme kohti iltapäivän ja seuraavan päivän retkikohteeksi valittua Saarenmaata. Saavuimme lauttarantaan juuri parahiksi, sillä lautta oli juuri lähdössä. Lauttamatkalla, joka ei kestänyt juuri kauempaa kuin Hailuodon lauttamatka, staijasimme taas ahkerasti. Tuloksena oli retken ensimmäinen riuttatiira, gavioita, merimetsoja ja lapasotkia.
Saarenmaalle päästyämme löysimme riuttatiiran nuijanneiden helpotukseksi niitä lisää Väigeväin sillalta, josta jatkoimme matkaa kohti Santlalahtea, joka Suomessa hankkimiemme nuottien mukaan olisi aivan kohtalainen lintupaikka.
Kun Santlalahtea ei etsinnöistä huolimatta alkanut löytyä, erehdyimme kysymään tietä kylänviisaimmilta, kahdelta paikalliselta deekulta (isolla Deellä), joista toinen halusi välttämättä lähteä näyttämään meille tietä. Kohta ajoimmekin sievässä jonossa Ladan perässä halki niittyjen ja lehmihakojen. Päästyämme perille – ja Ladan ajettua puolet lahden linnuista karkuun – ongelmaksi muodostui, kuinka pääsisimme tästä innokkaasta oppaastamme eroon. Lopulta annettuamme hänelle lahjaksi pullon Sakua hän lähtikin valtavan leveä hymyksi tulkittava ilme naamallaan osoittaen samalla niemennokkaan, jossa hän sanoi olevan “rohkeesti lintuja”.
Kompattuamme ensin hiekkarannat (jotka muuten olivat niin täynnä hanhenpaskaa, että kaikilla kävi mielessä mitä kaikkea tällä määrällä tätä voisikaan tehdä) ja nähtyämme useita pikkutiiroja ja merikotkan kävelimme deekun osoittamaan suuntaan läpi katajikkojen. Lintuja oli todellakin rohkeesti! Ruovikkojen keskellä olevissa altaissa ui kymmeniä punasotkia ja harmaasorsia sekä muutama mustakurkku-uikku. Ruovikossa lauloi pari ryti- sekä 1 rastaskerttunen ja taivaalta löytyi kaartelemasta muuttohaukka. Lampareiden toiselta puolelta taas löytyi jokunen suo- ja lapinsirri sekä pilkkasiipiä.
Palatessamme autoille Piippo plokkasi oudon näköisen kirvisen, joka saatiin kuin saatiinkin tunnistettua nummikirviseksi ennenkuin se teki mystisen katoamistempun.
Illan jo hämärtyessä saavuimme vihdoin Saarenmaan pääkaupunkiin Kuressaareen, joka oli yllättävän suuri. Lopulta löysimme kaikille passelin yöpymispaikan käytyämme ensin läpi kaikki vaihtoehdot liian kalliista poikamiesmaatalosta liian kalliiseen hotelliin. Nuoriso majoittui säästösyistä hotellin slummipuolelle “vanhusten” (anteeksi sanamuoto) majoittuessa hienommalle puolelle.
Illalla vietimme yhden retken kohokohdista, kun söimme PPLY:n sponsoroiman illallisen. Ruhtinaallinen ja takuulla historiallinen illallinen sujui leppoisasti lukuunottamatta pikkiriikkisiä maksuongelmia. Ex-Venäjällä kun kaikki ei aina ole yhtä helppoa kuin Suomessa.
Kovaa revitystä
17.5. Kukko kiekui herätyksen ja myös me slummipuolella nukkuneet saimme ruhtinaallisen aamiaisen. Piippo kertoi nähneensä huoneensa ikkunasta mustaleppälinnun sekä kuulleensa ulkona turturin. (Meidän ikkunasta ei ollut kuulunut kuin satakielen laulua ja sitäkin liian lujaa ja koko yön.) Mulelia lähdettiin etsimään joukolla ja osa ehtikin nähdä siitä vilauksen, kun se vilahteli rakennusten katoilla. Hotellin pihalla huusi myös turkinkyyhky (esahohtolamaisesti).
Saarenmaan kaluamista jatkettiin aamuisella Sörvesäär-staijauksella. Sörvesäär ei vain tällä kertaa ollut maineensa veroinen lintupaikka, mutta muuten paikalla riitti kaikilla tekemistä. Ne, jotka eivät jaksaneet tuijottaa oliko jokaikinen haahka todellakin haahka, keräsivät fossiileja (Hanna ja Helge), joita löytyi todella mukavasti, tai tutkivat rojuja kuten vanhaa skootterinrämää (Mauri), tai kiipeilivät niemen kärjessä olleessa haaksirikkoutuneessa paatissa (Piippo). Vaikka arktikaa ei mennytkään saimme nauttia ainakin todella kauniista säästä, lämmintä oli noin 20-astetta ja aurinko paistoi. Matkamme jatkui kohti muita lintupaikkoja, mutta ainoita mainittavia havaintoja olivat Karin luonnollisista syistä metsästä komppaama harmaapäätikka sekä Löulahdella kaukana kaarrellut Aquila-kotka, joka jäi ikävä kyllä tunnistamatta.
Linnulahdella alkoi sitten taas lintujakin näkyä, kuten nimikin lupaili. Ruovikossa lauloi 6 rastaskerttusta ja humppahaikara puhalteli pulloon ratkiriemukasta humppaansa. Lähipuissa lauloi rautiainen (Karikin näki, kun se aukoi nokkaansa) ja lahdella uivat härkälintu ja naarasuivelo. Taivaan lintuja edustivat mm. kalasääski ja kanahaukka.
Seuraava lahti eli Kuressaarenlahti esitteli meille lintujen lisäksi muitakin villi- ja vähemmänvillieläimiä, sillä sekä erään talon pihalla nukkunut/aurinkoa ottanut kettu että ruovikon reunassa samoissa puuhissa löhöillyt iso rantakäärme eivät juuri villieläimiltä näyttäneet. Siivekkäitä ystäviämme edustivat tällä kertaa rytikerttunen, sekä monesta muustakin paikasta tutut harmaat eli -haikarat ja -sorsat sekä niin kotoiset vinku-vonkulinnut – mustapyrstökuirit.
Jo alkoi taas päivä olemaan ehtoopuolellaan, kun matkasimme väsyneinä mutta onnellisina kohti lauttarantaa. Parin ensimmäisen päivän revitys alkoi jo näkyä rautaisissa kuskeissammekin, jotka sinnikkäästi silmät kierossa taistelivat Nukku-Mattia vastaan, (joka vaani hansikaslokerossa vasaran ja eetteripullon kanssa). Juuri kun ainakin Mauri alkoi jo näyttää huolestuttavan väsyneeltä tapahtui sarja piristäviä tapahtumia. Ensin jonkin sortin nelijalkainen, arvatenkin kauriseläin, syöksähti tielle Piipon “hippimobiilin” eteen. Hätäjarrutusta ei kuitenkaan tarvittu – ei vielä. Vasta hieman myöhemmin testattiin keltaisen kuplan jarrujen pitävyyttä, mutta tällä kertaa syynä oli tien vieressä seissyt kaksijalkainen. Oli siinä nuorella liftaritytöllä ihmettelemistä, kun joutui autolastillisen “hieman” itseään iäkkäämpien ornien kyytiin.
Lauttarannassa tapahtuivatkin sitten perinteiset (ks. Aureola 2/91) eli jäimme lautasta, mutta tällä kertaa tapa oli kuitenkin aivan uusi. Piipon auto liftareineen mahtui hienosti lauttaan mutta meitä muita ei siihen huolittu, vaikka tilaa oli selvästi vielä yhdelle autolle. Pienen vironkielisen neuvottelun jälkeen kävi ilmi, että “kiirabi” oli tulossa täyttämään kyseisen kohdan. Näin siis jouduimme seuraamaan kuinka lautta erkani hippibusseineen, tyttöliftareineen ja ambulansseineen.
Arktikaa!
Ollessamme lautalla (yli tuntia myöhemmin) alkoi vesilintuja muuttaa ja saapuessamme Virtsuun oli muutto jo jotain aivan uskomatonta. Liftarista eroamaan joutuneet sankarimme olivat jo tohkeissaan niska kipeänä tuijottamassa ylitse lappaavia kaakattavia ja laulavia mustalintuja, pilkkasiipiä ja alleja. Tämä oli nyt sitä mitä olimme tulleet katsomaankin – liha liikkui! Lonkalta heitetty arvio illan aikana muuttaneiden lintujen määräksi oli noin 200 000, josta suurin osa oli alleja.
Muuton vaiettua matkasimme Penijöön, jossa sijaitsi majapaikkamme loppureissumme ajaksi. Suureksi riemuksemme pääsimme heti lämmittämään saunaa, ja saunavuoroja odotellessamme saimme ihailla kattohaikaran iltatouhuja, sillä se pesi heti majapaikkaamme lähimmässä sähkötolpassa. Saimme myös kuunnella pensassirkkalintujen jatkuvaa surinaa, ruisrääkän rääyntää sekä lehtopöllön huhuilua.
Saunan jälkeen nuorisoporukkamme kävi vielä pienellä yöretkellä, jonka saldoa olivat pari viitasirkkalintua, luhtahuitti ja lisää ruisrääkkiä. Mukavaa oli myös huomata, että yleensä niin vaikeasti nähtävä pensassirkkeli hakeutuu taskulampun valoon surisemaan. Oriolin onneksi näimme fikkarin valossa myös satakielen varsin hyvin.
Pinnat paukkuu!
18.5. Aamu alkoi emännän todella maukkaalla vastavalmistetulla aamupalalla, jonka jälkeen pihalta löytyi koputteleva valkoselkätikkapariskunta. Sitten lähdimmekin jo kohti Matsalun etelärannan lintutorneja. Kävellessämme kohti aivan majapaikan lähistöllä sijainnutta Penijön lintutornia alkoi tuntua, että päivästä tulisi todella kuuma. Helteessä lintuja näkyikin ihan mukavasti. Tornilta plokattiin mm. maakotka, merikotka, kanahaukka, jokunen haikara, riuttatiira ja tundrahanhi. Tornilta lähti myös muutaman kilometrin pituinen luontopolku, jota lähdimme kiertämään. “Radan” varressa luontoa riittikin. Kultarintoja lauloi joka puolella, ja muuta eläimistöä edustivat hirvi, kauris ja kettu. Paras pinna osui kuitenkin omalle kohdalleni, kun lähdin komppaamaan kosteahkolle niitylle kiuruja ja kirvisiä. Olin jo palaamassa pitkospuille, koska muut olivat jatkaneet matkaa, kun jaloistani lähti pieni kiuru äännellen räystäspääskymäisesti. Viron ensimmäinen lyhytvarvaskiuru näyttäytyi pariin otteeseen ennenkuin se lensi hieman kauemmaksi ruohomättäiden sekaan!
Palattuamme majapaikalle Oriol nyppäsi pihasta itselleen tutun viitatiaisen, joka myöskin teki nopean katoamistempun.
Tornikierrostamme jatkoimme Kloostrin tornille, joka edusti taas paikallista tornityyliä. Ilmeisesti vanhat venäläisten tähystystornit olivat järkiään 12-15 metriä korkeita rautahökötyksiä, joissa Liminganlahden huviloihin tottunut orni ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi. Pääasia kuitenkin oli, että tornista näkyi – ja vieläpä lintuja. Ällistyttävät 56 kattohaikaraa, 25 kurkea, 9 harmaahaikaraa, 2 merikotkaa ym. olivat niitä lintuja, jotka näin korkeasta tornista erottuivat.
Seuraavana oli vuorossa Suitsun torni, johon kävellessä kuulimme käenpiian huutoa ja valkoselkätikan rummutusta metsästä. Torni sijaitsi keskellä metsää eikä lintuja juuri ollut, ainoastaan merikotka ja kalasääski vilahtivat kaukana metsien takana.
Kun tornit oli kierretty kävimme Lihulan kylässä syömässä ja päätimme lähteä tutustumaan Puhdun lehtoon, joka sijaitsi Virtsun staijipaikan lähellä.
Lehto oli todella kaunis. Puut olivat suuria ja vehreitä ja kukkia oli todella paljon. Kaikkialla oli valko- ja keltavuokkoja sekä monia muita kukkia antamassa lisäväriä vihreyden keskelle. Lehdon keskellä kulkeneen tien varressa lauloi pari peukaloista ja kultarintaa. Tie kulki rantaan, jossa yllätykseksemme tormäsimme muutamaan suomalaisorniin, jotka olivat staijaamassa arktikaa. He olivat yöpyneet lintuasemalla, joka sijaitsi keskellä lehtoa.
Ilta-arktika alkoikin sopivasti ja päätimme itsekin jäädä paikalle. Ikäväksemme saimme huomata, että kaikki linnut muuttivat lähempää Virtsua, joten mekin päätimme vaihtaa maisemaa. Ilta oli valkoposkihanhien, sillä niitä muutti 27 000 mutta turhan kaukaa. Myös ensimmäiset sepelhanhet menivät mutta vain parin pikkuparven voimin. Muita lintuja olivat Virtsussa tavalliset kymmenkunta riuttatiiraa, jotka kalastelivat kaukana merellä.
Mahtavan päivän ainoaksi tahraksi täytyy mainita, että saimme kuulla Suomen hävinneen MM-jääkiekon kaksiosaisessa finaalissa Ruotsille 1-0.
Matsalun pohjoispuolta ja soita
19.5. Kello 04:20 silmät täynnä unihiekkaa aloitimme seuraavan päivän ja taas oli kohteena Virtsu. Gavioita ei harmiksemme näkynyt tuhansia, kuten olimme toivoneet, vaan jouduimme tyytymään vain muutamiin kymmeniin kuikkiin ja kaakkureihin, joiden menoa haittasi kovaksi yltynyt tuuli. Tyrskyissä muutti kuitenkin myös neljä vesipääskyä.
Aamupalan jälkeen lähdimme vaihteeksi tutustumaan Matsalun pohjoisrannalla sijaitseviin lintutorneihin. Tankatessamme autoamme Lihulan huoltoasemalla näyttäytyi retken ensimmäinen niittysuohaukka.
Haeskan tornille matkatessamme näimme taas niittysuon ja ajoimme jonkin matkaa auton sivuovi auki, jotta kaukoputketkin saivat raitista ilmaa. Eräällä rannalla oleili pikkutiiroja sekä laulujoutsen. Itse tornista näimme mustapyrstökuireja, lisää pikkutiiroja sekä pikkujoutsenen. Seuraavaksi matkasimme kohti Puisenniemeä ja jo matkan varrella näimme pelloilla 2/1 niittysuota sekä rannoilla 8 vesipääskyä ja kolme kuovisirriä.
Puisenniemi osoittautui ikäväksemme varsin puisevaksi paikaksi ja päätimme suunnistaa Haapsaluun ruokailemaan.
Ruokailu oli, kuten perinteeksi oli matkallamme muodostunut, hyvä ja ei kallis (halpa tarkoittaa eestiksi huonoa). Paikallisen riistakellarin metsäkauris valkoviinikastikkeessa oli opiskelijankin kukkarolle kohtuullinen hinta-laatusuhteeltaan.
Iltapäivällä suuntasimme (ainakin Karin kovasti odottamille) soille etsimään kotkia. Eikä kovin kauaa tarvinnut körötelläkään, kun Piippo plokkasi sellaisen leijailemasta erään pellon reunasta metsän päällä. Autoista “ulostautuminen” aiheutti väsymyksestä johtuen pientä kitkaa, mutta kun lintu osoittautui pikkukiljukotkaksi oli väsymys tiessään. Yllätykseksemme pomarinan seuraan ilmestyi toinenkin samanlainen ja yhdessä nämä komeat pedot esittivät meille soidinlentoa. Olipahan komeaa katsottavaa!
Seuraavan pysähdyksemme teimme suuren suon keskelle. Piippo ja Helge sammahtivat tien varteen mutta me muut aloitimme staijauksen. Isoja lintuja näkyikin taas: niittysoita, ruskiksia, hiirihaukka, kaksi merikotkaa, korppeja, kurkia ja kattohaikaroita. Illaksi saavuimme taas “kotiimme” Penijöön ja Oriol joutui lämmittämään saunan ja saikin suorituksestaan kiitettävän arvosanan. Sarvipöllökin huhuili pari kertaa todistaen olemassaolonsa.
Mustakikkejä ja väike-konnakotkaksia
20.5. Todella aikainen herätys. Molemmat viisarit olivat kolmen kohdalla, kun aloimme tehdä lähtöä kohti Kablin lintuasemaa. Parin tunnin ajomatkan jälkeen saimme ikäväksemme huomata, että asema oli kiinni. Valtava fella, johon lintuja yleensä “hirmutettiin”, ei ollut toimintavalmiudessa. Kablin lintutornista ja lähirannoilta löytyi lohduksemme kuitenkin lintuja, mainittakoon 8 rytkyä, kolme luhtakerttusta, rastaskerttunen, mustapääkerttu, palokärki, tundrakurmitsoita, pikkutyllejä sekä ylitsemme äännellen lentänyt kangaskiuru.
Koska aikamme ei kulunutkaan rengastuksen seuraamiseen keksi Kari korvaavaksi ohjelmaksi, että kävisimme tutustumassa Nigulan luonnonsuojelualueeseen, joka sijaitsee melko lähellä Latvian rajaa. Matkan varrella olleet metsät lupailivat jo hyvää, sillä parin pysähdyksen tuloksena kuului kaksi peukaloista, kultarinta, rautiainen ja kaksi kuhankeittäjää (Oriolia), ja sokerina pohjalla oli pikkusieppo, jonka Oriol kävi myös kaivamassa näkösälle lukuisista “jos menet metsään niin…”-kylteistä huolimatta. Yksi paniikkijarrutus tehtiin myös pähkinähakin takia ennen kuin saavuimme luontokeskukselle.
Keskuksen ummikkovirolaisesta oppaasta ei ollut meille juurikaan hyötyä ennen kuin hän soitti jollekin joka lupasi, että pääsemme tutustumaan luonnonsuojelualueeseen vain siksi, että Kari oli hoksannut liittyä Viron lintuseuraan.
Luonnonsuojelualue oli suuri suoalue, jolle lähti 6,8 km pituinen pitkospuilla varustettu luontopolku. Noin kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme ensimmäiselle alueen kahdesta lintutornista. Hyvä että olimme kaikki torniin ehtineet kivuta, kun Piippo jo plokkasi mustahaikaran lentämässä kaukana suon reunassa. Kesken nautiskelun Helge “pilasi” tunnelman sanomalla: “Tuossa on toinen paljon lähempänä”. Tilanne oli niin hieno, että Piippokin kävi ihan tunteelliseksi sanoen: “Tätä olen koko ikäni odottanut”.
Hetken hehkuttelun jälkeen jatkoimme matkaa kohti toista tornia. Itse suo oli aivan uskomaton. Luonto oli kuin suoraan Lapista ja niin oli osaksi myös linnustokin. Toiselta tornilta näimme isolepinkäisen ja pikkukuovin. Toisaalta näimme kuitenkin myös mehiläishaukan, pari hiirihaukkaa sekä kaukana uljaan pikkukiljukotkan. Mainittakoon, että paikalla piti pesimän myös itse “kaljukotkaksenkin”.
Toiselta tornilta pitkospuut johdattivat meidät suon keskellä olevaan suureen todella rehevään lehtoon, jossa kuin vastakohtana suon lajistolle meille laulujaan esittivät kultarinnat, peukaloiset ja viisi pikkusieppoa. Retkipinnoiksi irtosivat myös puukiipijä ja käpytikka.
Palatessamme pitkospuita pitkin kohti autoja alkoi ensimmäistä kertaa reissun aikana sataa vettä ja niin kiiruhdimmekin nopeasti autoille ja jatkoimme Pärnuun syömään.
Illalla, kun olimme taas kerran matkalla Virtsuun poliisit pysäyttivät meidät. Itse ajoin ensimmäistä kertaa koko reissun aikana ja heti, totta kai, ilman “tulia”. Lisäksi Piippo ja Oriol olivat pakettiauton tavaratilassa enemmän tai vähemmän laittomasti sijoitettuina. Onneksemme nuoret poliisit eivät olleet kovinkaan skarppeina, sillä hetken papereita pyöriteltyään, ymmärtämättä ilmeisesti niistä mitään, he vetivät lippaan ja toivottivat meille jotain, mistä me taas emme ymmärtäneet mitään.
Virtsussa ei tällä kertaa ollut lintuja, mutta sataman kioskissa tapasimme erään paikallisen äijän, joka tiesi tarkalleen keitä olimme ja missä olimme liikkuneet. Oli aika hassua huomata, kuinka tarkassa vartioinnissa seudulla olimme.
Saunan jälkeen osa porukastamme päätti lähteä oikein kunnon yöretkelle polkupyörillä, jotka oli juuri siinä tarkoituksessa raahattu mukaan. Hetken poljettuamme tulimme paikkaan, jossa viitasirkkelit taas säksättivät. Paikalla huusi myös ruisrääkkä, jonka päätimme yrittää myös nähdä. Hanna, joka uskomatonta kyllä osaa matkia rääkkää varsin hyvin, joutuikin hommiin. Noin puolen tunnin rääkkäilyn ja hiiviskelyn tulos oli, että lintu oli parhaimmillaan meistä noin kahden metrin päässä ruovikossa mutta emme silti onnistuneet näkemään sitä.
Yö oli todella kylmä, varmaankin hallayö, mutta silti päätimme Hannan kanssa kiertää vielä noin 10 kilometrin pyörälenkin. Lintuja oli kylmyydestä huolimatta todella paljon, noin 100 satakieltä, 14 pensassirkkalintua, kolme viitasirkkalintua, kymmeniä luhtahuitteja, 32 ruisrääkkää ja luhtakerttunen.
Uusintoja
21.5. Aamulla päätimme, että kävisimme lähimmissä parhaissa lintupaikoissa uudestaan. Aloitimme kuitenkin epätoivoisella retkipinnojen komppauksella komealta lehmälaitumelta, jolla kasvoi paljon katajia. Lintuja ei juurikaan näkynyt mutta saimmepahan tutustua paikallisiin mölleihin, jotka olivat paljon vieraanvaraisempia kuin esim. Hailuodon Pökönnokan vastaavat.
Matsalun opastuskeskukselle matkatessamme näimme 3 laulujoutsenta. Hanhia ei pelloilla ollut enää ainoatakaan. Majatalon pihalammikossa uivat tällä kertaa ristisorsa ja heinätavi ja pihalla näkyi taas nokkavarpusia, tiklejä ja hemppoja. Keemun tornilta näkyi taas merikotka, mustapystökuireja, vesipääskyjä ja ristisorsia ja Kari onnistui näkemään pulmussirrinkin.
Erään Saastna nimisen kylän kaupassa törmäsimme taas uuteen äijään, joka tiesi meistä lähes kaiken, vaikka emme olleet käyneet siellä päinkään aikaisemmin. Huvittavaa!
Kun energia linturetkeilyyn alkoi loppua, päätimme että täytyyhän meidän käydä Penijön opastuskeskuksessakin, kun kerran olimme sen vieressäkin öitä nukkuneet. Paikallinen opas näytti meille diaesityksen, jonka kuvien paikoista moni olikin jo tullut meille tutuksi. Opas kertoi meille myös luontopolusta, jonka varrella olisi viinimäkikotiloita ja niitähän me emme vielä olleet nähneet ja kun ei muutakaan tekemistä ollut niin taas mentiin. Luontopolun löytäminen oli todella vaikeaa, sillä opasteita ei ollut. Harmiksemme saimme todeta myös kotiloiden löytämisen liian vaikeaksi, paikalta löytyi vain muutama kotilon pala eikä lintujakaan paikalla ollut mustapääkerttua lukuunottamatta. Illalla kävimme vielä kertaalleen Virtsussa staijaamassa jäähyväisstaijin, sillä seuraavana päivänä alkaisi paluu kohti kevääseen vasta valmistautuvaa pohjoista. Tällä kertaa saimme nähdä sepelhanhien alkavaa arktikaa. Sepelhanhia meni 260 rantaviivaa seuraillen ja osa parvista muutti suoraan ylitsemme. Illalla saunoimme vielä viimeisen kerran.
Loppusoitto
22.5. Autoja pakatessamme pihalle tuli pikkuvarpusia tiksuttelemaan korkeaa lauluaan. Matkalla kohti Tallinnaa suoritimme ainoan pysähdyksen Ristissä, jonka suurilla soilla piti olla monen sortin kotkia, mutta me näimme vain pari mehiläishaukkaa ja uuttukyyhkyä.
Tallinnassa suoritimme sitten kukin pakolliset shoppailut ja Vanha Tallinna kierrokset. Lintujakin ehdittiin vielä havaita. Parhaimpana Vanhassa Tallinnassa laulanut mustaleppälintu. Tallinnassa kävimme vielä syömässä porukalla ennen kuin suuntasimme kohti lauttarantaa ja Suomea. Lauttamatka sujui rauhallisesti välillä staijaten mutta pääasiassa shoppaillen. Tullissa olimme joutua matkatavaroinemme pulaan mutta saimme huomata hyödyllisiksi lähtiessämme tekemät henkilökohtaisten tavaroiden selvitykset. Niillä pystyimme vakuuttamaan monttu auki tavaroitamme tuijottaneen tullivirkailijan siitä, ettemme olleet ryöstäneet optiikkaliikettä vaan olimme vain lintuharrastajia.
Automatkalla Helsingistä pohjoiseenpäin alkoi näyttää siltä, että kuskit olivat jo antaneet kaikkensa eikä varakuskeillakaan tainnut puhtia riittää. Niinpä jouduimme muuttamaan suunnitelmiamme ja yöpymään Asikkalassa, vaikka tarkoituksenamme oli ajaa suoraan Ouluun. Jouduimmekin siten yöpymään noin viisi kertaa kalliimmin kuin mihin olimme tottuneet, vaikka saimme huoneet kuulemma supertingittyyn hintaan.
23.5. Aamuvarhaisella lähdimme taas ajamaan kohti pohjoista. Pihtiputaan Kortteisella bongasimme 11 keräkurmitsan parven eräältä pellolta, jonka omistaja toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi takaisin Suomeen heittämällä traktorin säiliöstä paskaa autojemme eteen. Toki automme olivat hieman tiellä, mutta kuitenkin…
Kärsämäellä kävimme vielä pakollisella kauppakäynnillä viikonlopun varalle, jonka jälkeen köröttelimme Ouluun, jossa olimme varhain illalla väsyneinä mutta onnellisina. (Onnellisuutta käytiin vielä lisäämässä Jätärillä, jossa oli jo jonkin aikaa oleskellut harmaasirkku, jonka piti olla hoidettavissa Virossa, mutta se olikin täällä!)
J.A.