Arktika-ralli

15.5. nukuttuani arktikaviikonlopun univelkoja, heräsin aikaisin ja suuntasin ennen töitä kiertelemään Siikalahtea tavoitteena löytää jokunen parempi Siikalahtivuodenpinna. Koillispuolen pikkuteiden ajelu tuotti pari pyytä, leppälinnun, patotiellä lauloi rastaskerttunen ja eteläpuolelta lahtea löysin käenpiian, kultarinnan, sirittäjiä ja lehtokerttuja. Ruokatunnilla Siikalahdelta löytyi vielä hetken patotien vieressä laulanut rytikerttunen sekä punavarpunen.

Seuraavina päivinä havainnot jäivät muuttaviin valkoposkihanhiin, joita en nykyisin pahemmin jaksa katsella kuin valkoisten hanhien toivossa. 17.5. kotipihaan saapuivat ensimmäiset tervapääskyt reviirilleen ja illalla oltuamme taas tyhjiä pöllönpönttöjä tarkastamassa, sain tiedon, että Siikalahdella oli mustatiira. Onnistuimme linnun vielä illalla onneksi bongaamaan tämän 260 pikkulokin kanssa surviaispyynnissä olleen linnun ja samalla näimme muutamia mustalintu- ja alliparvia.

18.5. aamulla kävin taas pikaisesti etsimässä Siikalahtivuodareita ja löysin etsimäni eli pikkusiepon. Ruokatunnilla näkyikin sitten jopa viisi mustatiiraa sekä vihdoin ensimmäinen mehiläishaukka, tervapääskyjä oli saapunut jo kymmeniä.

Iltapäivällä otin suunnan taas Virolahdelle ja ajoinkin suoraan Kurkelaan, josta Toiskallion Totti oli päivällä löytänyt paikallisen pikkukotkan! Yhden jälkeen oli Virolahdella alkanut sataa ja sadetta jatkui yhä saapuessani paikalle. Kotkan oli nähty laskeutuvan lähimetsään, mutta tietysti rajavyöhykkeen puolelle, joten lintua ei ollut sen koommin nähty. Melkoisella varmuudella se kuitenkin oli yhä paikalla, joten isolla bongarijoukolla odottelimme linnun nousevan taas lentoon, kun sade vihdoin taukosi. Ilma oli kuitenkin kylmentynyt niin radikaalisti, ettei etelän kotkaa enää lentely kiinnostanut ja kun lopulta alkoi taas sataa, päätin vajaan neljän tunnin odottelun jälkeen suunnata kohti Lakakallion leiriä.

Lakalla palaveerasimme pikaisesti Loipon Miskan sekä Lampisen Esa-Matin kanssa, sillä seuraavana aamuyönä alkoi Virolahden arktika-ralli, johon olimme osallistumassa. Lyhyen kartankatselusession jälkeen oli aika haukata hieman syömistä Lakan Grillillä, jossa Lakan vakioporukka kokoontui iltaisin jauhamaan sitä itseään makkaranpaiston lomassa. Lopulta olimme valmiit unten maille kehrääjän aloitellessa surinaansa.

Unet jäivät pariin tuntiin ja kohta pakkailimme kamojamme Miskan uudenkarheaan Kiaan ja lähdimme ajelemaan kohti Virolahden länsiosia, josta olimme katsoneet Tiirasta muutamia tärppejä. Saavuimme lopulta Klamilan kulmille hieman ennen kello kahta, jolloin ralli alkoi. Emme löytäneet mitään parempaa lajia ennen aloitusta, joten lopulta aloimme kuittailla rallilajeja ihan tavallisista lajeista. Kohta onneksi kuulimme ensimmäisen ruisrääkän ja Sydänkylästä löytyi pienellä etsiskelyllä aktiivisesti äänessä ollut naaras sarvipöllö.

Aamuyö oli todella kylmä, joten linnut olivat varsin hiljaa ja edes lehtokurppia ei näkynyt lainkaan. Sen sijaan kehrääjiä tuntui surisevan ja satakieliä laulavan joka puolella ja pari kaukaista kaulushaikaraa myös kuultiin. Kun aika läheltä Kattilaisista ilmoitettiin viiriäisestä, päätimme singahtaa bongaamaan, sillä laji oli Esa-Matille jopa elis. Lintu onneksi löytyi helposti ja saimme hyvän rallilajin taas plakkariin.

Jatkoimme seuraavaksi Ravijoen Harjuun, josta löysimme saman tien aktiivisesti laulaneen luhtakerttusen ja lopulta kuulimme myös etsimämme lehtopöllönkin. Sitten lähdimmekin kiiruhtamaan kohti Lintulahtea, jossa tiesimme useammankin yölaulajan ja -huutajan meitä odottavan ja paikalle piti ehtiä ennen kuin aurinko nousisi kunnolla. Matkalla kuitenkin teimme vielä joitakin pysähdyksiä ja Heinlahdessa näimmekin yön kolmannen pöllölajin – suopöllön.

Lintulahdessa kuulimme heti rantaan käveltyämme luhtakanan ja kohta alkoi rytikerttunenkin säksättää. Pari kertaa kuulimme jotain narinantapaista kaiken muun konsertin seasta ja toivoimme kuulevamme äänen paremmin, josko kyseessä olisi vaikka kääpiöhuitti, mutta ääntä ei enää kuulunut. Odottelu kuitenkin palkittiin vielä kaukaisella luhtahuitilla, joka huittaili muutamat sarjat jossain ruovikkoalueen perällä.

Tornille kävellessämme kuulimme kultarinnan ja tornista näimme parin valkoviklon nousevan taivaalle, mutta muuten tornilta näkyi vain tavallisia lajeja ja niitäkin paljon vähemmän kuin olimme toivoneet.

Seuraavana oli vuorossa Vilkkilänturan toisella puolella ollut Kolsinpohjan lintutorni, jonne kävellessämme toivoimme kuulevamme uusia laululintuja, mutta parempina lajeina kuulimme vain sirittäjän sekä puukiipijän. Minkä tahansa tikankin olisimme toivoneet havaitsevamme. Tornilta hoidimme kauheasta vastavalosta tyllit, pikkutyllin sekä seitsemän lapinsirriä, mutta muutama toivomamme laji jäi täältäkin löytämättä.

Sitten oli vuorossa pakollinen merenrantakäynti Leervikinrannassa. Metsätien varresta kuulimme jo ensimmäiset isokäpylinnut ja rannassa näitä näkyi ja kuului lisää. Porukkaa oli paikalla runsaasti, mutta pian oli selvää, ettei muuttoa ollut käytännössä lainkaan. Pakolliset paikalliset hoidettuamme tuotti staiji lopulta yksinään muuttaneen naaras lapasotkan sekä muutaman silkkiuikun seurassa uiskennelleen härkälinnun. Mutta vaikka meiltä puuttui aivan naurettaviakin arktikalajeja, oli meidän aika pian jatkettava muualle.

Seuraavaksi kurvasimme ns. Nato-tornille, jossa hetken odoteltuamme alkoi kangaskiuru laulaa aivan edessämme lentäen. Hurpun luotsiaseman rannasta hoidimme nopeasti kanadanhanhen ja pois lähtiessämme muutti ylitsemme keltavästäräkki. Kävimme vielä kiipeämässä Kellovuoren torniin, josta hoitui kuitenkin vain pari tavallista lajia.

Autoon taas päästyämme piippasi Lintutiedotus ja kauhuksemme saimme lukea, että pikkukotka oli jo noussut ilmaan Kurkelassa, eikä kello ollut vielä edes kahdeksaa! Olimme suunnitelleet suuntaavamme Kurkelan suuntaan joskus yhdeksän jälkeen, jotta olisimme hollilla, kun lintu löytyisi, mutta nyt olimme turhan kaukana!

Niinpä lähdimme varsin vauhdikkaasti kohti Kurkelaa toivoen, ettei lintu vain siirtyisi rajan toiselle puolelle. Kertaalleen saimme lukea linnun kadonneen, mutta onneksi lännen puolelle ja kohta taas viestit kertoivat sen palanneen itäpeltojen päälle saalistelemaan komeasti. Lopulta piinallisen pitkän ajon jälkeen pääsimme perille ja näimme bongariporukan kuvaavan vaalea petoa aivan edessämme pellon päällä! Paljain silmin lintu näytti lupaavalta ja päätin itsekin ottaa linnusta ensin vain kuvat, sillä se oli todella lähellä! Kameraa tarkenneltuani, Miska kuitenkin huudahti vieressäni, että tuohan on pernis – mehiläishaukka! Huudettuani bongareille, että: ”Onko täällä oikeakin lintu jossain?”, sain vastaukseksi, että: ”Se lensi juuri selkänne takana metsän taakse”. Bongariporukka neuvoi meitä ajamaan linnun perään ja vaikka itse olisin kaivannut lisää tietoa mm. linnun lentokorkeudesta ym., singahdimme saman tien linnun perään. Tien varresta löytyi pian toinen bongariporukka, joka kuitenkin viittoili linnun taas lentäneen takaisin alkuperäiseen suuntaan ja niinpä soppa oli valmis. Perässämme oli jo muitakin autoja, joten hyppäsin itse ensimmäiseen oikeaan suuntaan kulkeneeseen autoon, sillä meidän kuskimme Miskaan oli jo linnun edellisenä päivänä hoitanut. Mutta taas isomman bongarijoukon luo päästyämme, oli lintu taas nähty toisessa suunnassa. Niinpä vielä kerran sain kyydin ns. Kurkelan suoralle, jossa sitten lopulta päätin, että sinkoilu sai riittää. Jos lintu kerran lenteli edestakaisin, näkyisi se kyllä tännekin ennen pitkää, vaikka tälle suoralle lintua ei oltukaan nähty pitkään aikaan.

Niinpä lopulta olimme joukkueellamme taas kasassa ja putket pystyssä ja kiikarit silmillä seulomassa taivasta. Pari mehiläishaukka löydettyämme, löysin etelätaivaalta vihdoin hyvän näköisen linnun, jonka nopeasti määritin pikkukotkaksi! Siinä se vihdoin oli – lintu, jonka olin aika pahasti mokannut muinoin Haminassa. Muutkin löysivät linnun nopeasti ja aika moni oli meidän tapaamme vasta nyt näkemässä lintua ensimmäistä kertaa.

Kotka oli alkuun kaukana, mutta lähti liukumaan matalalla meitä kohti kadoten lopulta metsän taakse. Tällöin itäpelloilta tuli viesti, että lintu olisi näkynyt yhä sinne ja niinpä ensimmäiset paikalle saapuneet linnusta myöhästyneet lähtivät taas kimpoilemaan. Pienen odotuksen jälkeen kotka kuitenkin nousi taas taivaalle lähes sieltä minne oli kadonnutkin ja alkoi ottaa korkeutta. Lopulta se nousi aivan uskomattoman korkealle ja saapui suoraan yläpuolellemme roikkumaan tuulessa.

Porukkaa saapui paikalle koko ajan, mutta lintu pysyi pitkään hallinnassa, vaikka se olikin erittäin vaikea saada putkeen suoraan yläpuoleltamme sinitaivaalta.

Lopulta me olimme nähneet lintua tarpeeksi ja päätimme lähteä jatkamaan ralliamme. Tällöin paikallinen maanviljelijä, joka oli jo aiemmin raivonnut bongareille. Vaikka bongarit olivat mielestäni oikein esimerkillisesti parkkeeranneet autot tienlaitaan ja pysyivät samalla puolella tietä haittaamatta lainkaan ohiajavaa liikennettä, päätti paikallinen maanviljelijä tahallaan jumittaa koko liikenteen pysäyttämällä traktorinsa autojonon päähän. Aika nopeasti oli bongareiden autoja useita motissa tämän edessä ja tilanne olisi rauennut minuutissa, jos traktori olisi peruuttanut pari metriä, jolloin autot olisivat päässeet toista kaistaa tämän ohi. Mutta tämä sankaripa päättikin lähteä ajamaan hiljalleen autoja kohti pakottaen koko bongariporukan peruuttamaan toistasataa metriä parkkeeratun autonjonon toiselle puolelle. Ja koska joukossa oli hieman kokemattomampiakin peruuttajia, kesti tämän ruuhkan purkaminen lopulta toistakymmentä minuuttia. Myöhemmin saimme kuulla samaisen isännän kiusanneen paikalla lintuharrastajia jo vuosikymmeniä ja olipa virkavaltakin puuttunut miehen toimintaan jo ainakin pariin otteeseen.

Lopulta kuitenkin pääsimme jatkamaan ja suuntasimme Kotolaan, josta hoidimme Miskan pohjustaman peltosirkun sekä matkalta mm. varpusen. Outo havainto oli myös pienessä joessa uiskennellut kuikka.

Emme oikein tienneet, mitä tehdä seuraavaksi, mutta lopulta päätimme suunnata Virojoen suuntaan ja jotenkin löysimme itsemme lopulta Huvisaaresta, jossa emme olleet aiemmin käyneetkään. Aikaa paloi ja uusia lajeja ei meinannut millään löytyä, mutta lopulta ruovikkojen selaaminen palkittiin nokikanalla ja eräältä lokkien pesimäkolonialta löysimme toivomamme meriharakan, jota olimme jotenkin onnistuneet välttämään tähän asti. Ilman meriharakkaa emme olisi kyllä kehdanneet rallin purkuun mennä…

Museolta käenpiian hoidettuamme suuntasimme kylälle, josta löytyi nopeasti tiklejä ja sitten päätimme suunnata taas Kurkelaan, jossa emme kotkatilanteessa olleet ehtineet oikein muita lintuja katsoa. Toiveissamme oli löytää edes paikallinen hanhiparvi, jossa olisi edes joku harmaahanhi tai nähdä edellisiltana useampaan kertaan näkemämme valkoselkätikka. Emme kuitenkaan löytäneet kuin hempon ennen kuin piippari kertoi Eastgatella lentävästä kattohaikarasta. Olimme sen verran lähellä, että singahdimme paikalle ja kiito Teemu Sirkkalalle, kun saimme katsoa linnun heti tämän kaukoputkesta. Lintu oli jo niin kaukana, että sen löytäminen itse olisi ollut todella vaikeaa.
Päätimme vielä suunnata toiseen kertaan Kolsinpohjan tornille, josta toivoimme joko kävelyn varrelta tai tornilta löytyvän edes joku uusi laji, mutta uusia lajeja ei enää löytynyt. Niinpä lopulta kellon tultua kaksi, oli ralli ohi ja otimme suunnan kylille syömään.

Kunnon ruokailun keskeytti taas Lintutiedotushäly, joka kertoi Mikkelistä löytyneestä pikkutrapista. Sekä Miska että Esa-Matti nyky- ja ex-mikkeliläisinä olivat heti kiinnostuneita hoitamaan lajin eliksiinsä, joten pienen pähkäilyn jälkeen, varsinkin kun minäkin heitä kovasti kannustin, he päättivät lähteä bongaamaan. Ensin piti kuitenkin käydä vielä Lakalla purkamassa leirimme. Sitten olikin hyvästien aika ja pojat lähtivät peräkanaa ajamaan kohti Mikkeliä ja minä otin suunnan Leerviikiin rallin purkuun.

Purku alkoi pian saavuttuani ja peruslajien jälkeen tilanne oli tiukka, 90 peruslajista meiltä puuttui neljä – metsähanhi, alli, mustalintu sekä lehtokurppa. Muilta peruslajeja puuttui kuitenkin enemmän, mutta pariltakin joukkueelta vain yksi-kaksi enemmän. Kaikki peruslajit oli kuitenkin rallissa useampi joukkue havainnut.

Sitten alettiin huutaa lajeja yksi kerrallaan ja tiukkaa oli. Todella pitkään pysyimme kärjessä parin joukkueen ahdistellessa aivan tuntumassa ja kertaalleen menetimme johtoasemankin, mutta kuitenkin vain yhden huutokierroksen ajaksi. Ja sitten alkoikin kaulaa muihin kertyä enemmänkin. Enimmillään kaulaa oli kakkoseen jopa kahdeksan lajia, mutta lopulta meillä loppuivat huutolajit varsin pian. Ainoa ässämme rallissa oli ollut yllättäen törmäpääsky. Kaikilta muiltakin kärkiporukoilta kuitenkin loppuivat lajit samalla tai seuraavalla kierroksella, paitsi paikalliselta Kellovuoren porukalta, joka huuteli vielä useammankin ässän, mutta jäi kuitenkin lopulta rallissa kolmannelle sijalle. Me veimme voiton varsin selkeällä viiden lajin marginaalilla kakkoseen. Voitto oli kyllä melkoinen yllätys, sillä meistä ei rallissa oikeastaan missään vaiheessa ollut tuntunut sieltä, että ralli menisi mitenkään erityisen hyvin. Olimme kuitenkin tasaiseen tahtiin saaneet uusia lajeja, mitä nyt lopussa pari tuntia sitten meni ilman ainoatakaan lajia.

Purun jälkeen jutustelimme tovin tuttujen kanssa ja lopulta otin suunnan kohti Lakakalliota. Olin suunnitellut meneväni nukkumaan, mutta keli oli niin upea, että kiipesin kuitenkin kalliolle iltastaijiin ja näin vielä pari merikihua, ensimmäiset sepelhanhet valkoposkihanhiparvissa, sekä pikkukuovi- ja punakuirisekaparven. Lopulta olin aivan sippi ja kömmin telttaan nukkumaan ennen iltakymmentä.

20.5. heräsin aamuneljältä ja puolta tuntia myöhemmin olin kiivennyt kalliolle aamustaijiin. Muutto oli alkuun yllättävän vaisua, mitä nyt valkoposkihanhiparvia ja kukkia muutti jonkin verran. Pikkuhiljaa hanhimuutto vilkastui, mutta pääosin siirtyi myös kauas sisämaan puolelle, joten parvet olivat melkoisen tympeää seurattavaa. Onneksi joku parvi silloin tällöin lensi ylitsemmekin ja mukana oli jonkin verran sepelhanhiakin. Pikkuhiljaa muutto nousi kuitenkin aivan järkyttävän korkealle sinitaivaalle, joten etenkin muiden kuin hanhien löytäminen oli vaikeaa.

Lopulta ynnäilin aamun aikana vajaat 500 kuikkalintua ja 390 sepelhanhea, näimme myös pari merikihua, pikkukuovin, 4 metsä- ja 11 tundrahanhea sekä 3 jouhisorsaa. Valkoposkia en edes ajatellut laskea, sillä niitä meni helposti toistasataatuhatta, mutta pääosin siis todella kaukaa.

Päivällä siirryin petostaijiin Elokalliolle, jossa touhu oli lähinnä leppoisaa jutustelua tuttujen kanssa. Hanhia muutti edelleen mutta korkeammalla kuin oli koskaan aiemmin nähnyt ja petolintuhavainnot jäivät muutamiin merikotkiin sekä mehiläis- ja hiirihaukkoihin ym.

Lopulta kolmen jälkeen päätin lähteä kotia kohti ja stoppasin matkalla vain pikaisesti Lappeenrannan Askolan altailla, jossa ei kuitenkaan näkynyt mitään yllätyksiä. Illalla olinkin aika väsynyt ja valmis unten maille.

J.A.