Elokuu 2003
Varsin laiskaa elokuuretkeilyä
Kuun vaihduttua elokuuksi retkeily kiinnosti taas lähinnä vain kuukausipinnamielessä. Siikalahdella oli todella hiljaista. Sentään pari sulkivaa harmaasorsakoirasta poseerasi piilokojun edustalla kuun alkupäivinä. Niitä kuvatessa onnistuin saamaan myös mukavia kuvia nuoresta mustakurkku-uikusta. Mukuruilla oli muuten vielä kuun alkupäivinä aivan vastakuoriutuneitakin poikasia. Heti kuun ensimmäisenä päivänä paikkasin myös pahan vuodaripuutteen, kun harmaahaikara suostui vihdoin näyttäytymään meikäläisellekin Siikalahdella.
4.8. ollessani lopettelemassa töitä terveyskeskuksella tuli Lintutiedotukseen viesti, että Savonlinnassa oli ollut jo edellispäivästä asti paikallisena kiljukotka. Soitin Antille ja Hannalle että nyt lähdetään, mutta Hanna oli Vauhkosen Markon kanssa aivan kiinni Siikalahden kasvikartoituksissa, joten lähdimme Antin kanssa kahdestaan. Tunnin kuluttua olimme Nätkin kompostialueella, jossa oli mukavasti korppeja ja selkälokkeja, mutta ei ainoatakaan kotkaa. Pari tuntia pyöriskelimme alueella ja törmäsimme myös muutamaan paikalliseen harrastajaan. Lopulta nälkä pakotti meidät kauppareissulle. Kaupasta palasimme kuitenkin taas etsimään kotkaa. Antti kiipesi erään multakasan päälle nähdäkseen paremmin suljetulle kompostialueelle, ja silloin hän huomasi kotkan pomppaavan aitauksen sisäpuolella olevan kasan rinteelle seisomaan. Laitoin heti kameran valmiiksi ja aloin kuvata. Pian lintu nousi siivilleen ja lensi satakunta metriä aitauksen takapuolella olevaa autoamme kohti. Me säntäsimme perään, ja kotka istui lopulta alle kymmenen metrin päässä autostamme. Antti jo kirosikin, että: Olisimmepa nyt autossa!” No, nytkin pääsimme hiipimään linnusta noin 40 metrin päähän ja annoimme kameroiden laulaa. Kun olimme kuvanneet oikein urakalla huomasimme, ettemme olleet katsoneet lintua vielä lainkaan sillä silmällä. Juuri tällöin tuli nurkan takaa yksi paikallisista harrastelijoista eikä huomannut kotkaa, joka oli hänestä vain alle kymmenen metrin päässä, ja ajoi linnun taas lentoon. Tällöin lintu näytti tuntomerkinsä myös lennossa ja saatoimme todeta linnun kuitenkin 2 kv pikkukiljukotkaksi. Nyt lintu istahti puuhun noin 60 metrin etäisyydelle meistä ja me jatkoimme kuvaamista. Tällöin soitin myös Hannalle, ja sanoin että:”Tulkaa nyt perhana bongaamaan tätä, tää on aika komee”, ja Hanna ja Marko päättivät lähteä matkaan. Puolisen tuntia ihailimme lintua sen istuskellessa puussa, ja juuri kun Hanna ja Marko alkoivat olla varsin lähellä lintu nousi taas siivilleen ja paineli metsikön taakse taakse junaradan suuntaan. Me säntäsimme tietysti perään ja ihme kyllä löysimmekin linnun istumasta radan varresta männystä. Lopulta lintu pysyikin paikallaan Hannan ja Markon saapumiseen asti, ja hekin pääsivät näkemään linnun oikein komeasti ennen kuin ilta alkoi hämärtyä.
Kuun puolivälissä iski perinteinen keskikesän tylsistymiskausi, kun lintuja ei oikein ollut ja kesä oli taas kerran ollut järkyttävän rankka. Säät myös muuttuivat hetkessä syksyisiksi sateineen. Ja sadetta riittikin koko kuivan kesän edestä. Pari käyntiä Siikalahdella eivät tuottaneet mitään havaintoja saati edes kuvia.
16.8. tiedotukseen tuli nummikirvinen Lappeenrannan Askolasta ja pitihän tämä yksi helpoimmista elispuutteista lähteä hoitamaan, kun matkaakin oli alle 100 km (99km). Autoahan meillä ei ole, joten apuun hälytetiin Hannan sisko Elissa. Elli nappasi isänsä auton ja puolen tunnin kuluttua hän oli hakemassa meitä ja bongausreissumme saattoi alkaa. Päästessämme Askolaan huomasin, että linnusta oli jo tullut päivityskin ja se olisi paikallisena altaan reunavallilla tornista eteenpäin. Soitto Rantasen Paavolle paljasti, että lintu oli lentänyt vallille altaan toiselle puolelle. Pikapalaverin jälkeen lähdimme vallia pitkin hakemaan lintua, vaikka alue onkin jonkin sortin liikkumiskieltoaluetta. Pian taivaalta kuuluikin voimakasta kirvisen ja varpusen välimaastoon sijoittuvaa ääntä, ja tunnistin heti ääntelijän nummikirviseksi. (Olihan näitä kuitenkin kuultu aiemmin mm. Virossa ja Liettuassa ja tarkistimme toki äänen myöhemmin CD:ltäkin). Lintua ei kuitenkaan näkynyt lainkaan. Kierrettyämme altaan toiselle puolelle edestäni lähti suuri vaalea kirvinen, joka kuitenkin teki aivan käsittämättömän katoamistempun eikä sitä enää löytynyt. Niinpä äänihavainto jäi viimeiseksi havainnoksi linnusta, vaikka paikalle tuli muitakin bongareita. Askolasta sain jonkinmoiset kuvat nuoresta harmaahaikarasta sekä hemposta.
Seuraavaa päivänä menimme Elissan ja Hannan pikkuveljen Miikan kanssa hakemaan Hannaa töistä Siikalahdelta. Kuvasin pitkoksilla aurinkoa ottanutta sisiliskoa, kun se tapahtui: Putkeni oli nojallaan kaidetta vasten ja yht`äkkiä se kaatui. Putki irtosi jalustasta, mistä oli heti helppo päätellä, että jotain meni pahasti rikki! Lopulta ainoastaan putken kiinnitysmekanismi jalustaan hajosi, mutta sen korjaaminen edellytti koko putken avaamista. Kyllä oli paska säkä! Hermot meinasi mennä saman tien ihan täysin, kokemukseni Saksaan lähettämisestä kun eivät ole niitä parhaita. Olihan toukokuun lopussa hajottamani okulaarini vieläkin Saksassa. Entäpä, jos nyt joutuisin olemaan kuukausitolkulla ilmän putkea. Olihan minulla vanha pikkukowani, mutta digiscouppauksen saisin kyllä syysvalossa unohtaa. Seuraavana päivänä laitoin putkeni pikapostina M-Opticille ja mukaan anelevan pyynnön, josko heillä olisi lainata minulle putkea siksi ajaksi, kun saan omani takaisin.
Kuten aikaisemmallakin kerralla M-Opticin toiminta oli ripeää, jo seuraavana päivänä Helena Elfvengren ilmoitti minulle, että putki oli matkalla Saksaan. Hän myös pahoitteli sitä, ettei heillä todellakaan ollut nyt lainata minulle putkea. Mutta viikkoa myöhemmin hän soitti minulle uudelleen ja kertoi, että he olivat saaneet jostakin putken, jota he voisivat lainata minulle! Jälleen kerran aivan uskomatonta palvelua!!! Eipähän tarvitse olla maaninen koko syksyä, vaan välillä viitsii käydä pihalla tuulettumassa.