. . Lintuharrastajan päiväkirja Birders diary . .

Palattuamme Englannista olin tietysti ensimmäisenä työpäivänä äärimmäisen väsynyt, sillä olin ehtinyt nukkua vain 2,5 tuntia. Siksipä päätin viettää ruokatunnin ulkona ja suuntasin tarkistamaan, olisiko Siikalahti jo täysin jäässä. Yöllä oli kuitenkin ollut jopa -8 astetta. Olin ehtinyt vasta Siikalahden parkkipaikan läheiselle Huhmarisen suoralle, kun huomasin pellon takaosissa olevalla langalla vaalean linnun. Tajusin sen heti olevan liian iso isolepinkäiseksi ja pysäytin auton – ja kyllä, se oli hiiripöllö! Vasta toinen havaintoni lajista Siikalahdelta ja ensimmäinen sponde hiiripöllöni Parikkalasta ikinä! Kohta huomasin hehmon pellon reunassa ja Pölläsen Mikkohan se siellä oli pöllöä kuvaamassa. Lintu oli siis jo löydetty aiemmin, mutta tuskin sitä olisi kukaan päässyt bongaamaan, ellen olisi sitä nyt löytänyt ja tiedottanut siitä muillekin. Ja Siikalahti oli täysin jäässä, joten ainoa muu havainto oli tien yli lentänyt palokärki.

Marraskuussa päätimme taas järjestää marraspinnakisan Parikkalan ja Rautjärven Lintukerhon alueella, jotta retkeily alueellamme hieman piristyisi näin tylsänäkin lintuaikana. En ehtinyt maastoon kuin ruokatunneilla ja sitten perjantaisin lyhyemmän työpäiväni jälkeen, sillä muina päivinä töihin mennessä ja töistä päästyäni oli pimeää. Lajilistani karttui kuitenkin mukavasti: 1.11. parhaita lajeja olivat kanadanhanhi, haapana, tukkasotka, mustalinnut, tukkakoskelot, silkkiuikut, harmaapäätikka sekä musta- ja punakylkirastas ym. ja 2.11. näkyi mm. kuusi- ja pyrstötiaisia.

Lauantai 3.11. meni salibandyturnauksessa, jonka aikana sain tiedon Espoon Ämmässuolta löytyneestä Suomen ensimmäisestä ja jopa Euroopan ja WP:n neljännestä ohotanlokista! Turnaukseni meinasi jäädä kesken, ei lokin takia, vaan sen takia, että sain todella pahan puujalan, mutta sinnittelin kuin sinnittelinkin toisenkin pelin ja tiukan voiton jälkeen aloin suunnitella seuraavan päivän ohjelmaa. Tiesin, ettei jalkani olisi missään tapauksessa aamulla enää kävelykunnossa, joten suunnittelemani talvilintulaskenta saisi siirtyä seuraavaan viikonloppuun ja päätin, että ohotanlokkia olisi lähdettävä bongaamaan! Sainkin innokasta bongausseuraa Punnosen Pekasta sekä Rytkösen Mikaelista ja ajoin iltamyöhään Lappeenrantaan Punnosen luokse yöpymään, jotta voisimme anivarhain aamuyöllä lähteä ajamaan kohti Kirkkonummen Vitträskiä, jolle ohotanlokki oli siirtynyt Ämmässuolta yöpymään isoon lokkiparveen.

4.11. herätyskellomme soivat jo kolmelta ja klo 3:30 olimme nappaamassa Mikaelia kyytiin ja lähdimme kohti etelää. Lopulta yhden pysähdyksen taktiikalla olimme perillä Espoon Vitträskin leirikeskuksen parkkipaikalla ennen aamuseitsemää, jolloin oli vielä täysin pimeää. Porukkaa valui paikalle pikkuhiljaa muitakin, mutta oikein kukaan ei tiennyt, mitä tietä pitäisi lähteä kävelemään, jotta pääsisi rantaan. Lopulta seurasimme muutamaa tuttua ja saimmekin todeta, että kaikki tiet veivät samaan paikkaan, jossa oli jo parikymmentä bongaria seulomassa putkilla pimeälle järvelle. Saimme onneksi vielä hyvät paikat rannasta, sillä meidän jälkeemme tulleet joutuivat jo tyytymään ns. toisen rivin paikkoihin jne.

Pikkuhiljaa alkoi valoistua ja lokkien hahmoja ja silkkiuikkuja alkoi erottua järven selältä. Auringon ollessa jo nousemassa alkoivat lokit erottua yhä paremmin ja yhtä aikaa moni alkoi höpistä tummaselkäisestä lokista. Olin itsekin jo linnun huomannut ja se todellakin oli koko lokkiporukan ainoa tummaselkäinen lokki! Homma tuntui aika utopistiselta, sillä kaiken järjen mukaan kyseessä olisi merilokki, mutta koska toivon kipinää kuitenkin oli, alkoi koko porukka herkeämättä tuijottaa tätä lintua, joka pikkuhiljaa uiskenteli muiden lokkien seassa. Lintu alkoi erottua paremmin ja paremmin ja linnun kyynärsulkien takareunat olivat todellakin leveälti valkoiset ja erottuivat uivalla linnulla todella selkeänä valkoisena juovana tummaa selkää vasten. Jos lokkiporukassa olisi ollut muitakin tummaselkäisiä lokkeja, olisi määrittäminen voinut olla helppoakin, mutta nyt oli nähtävä lisää. Pikkuhiljaa linnusta alkoi erottua myös tummahkoraitainen pää, joka ei kuitenkaan erottunut hyvin oikein missään vaiheessa. Lopulta lintu kohautti kertaalleen siipiään ja siiven värisävyt ja etenkin todella leveä valkoinen kyynärsiiven takareuna erottui – me saatoimme todellakin katsoa ohotanlokkia! Edelleen oli kuitenkin varsin hämärää ja järvelle alkoi kaiken lisäksi muodostua pikkuhiljaa enemmän usvaa. Pelkäsin jo, että kohta lintu ei välttämättä näkyisi enää lainkaan! Lokkeja oli jo jonkin aikaa noussut pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lentoon ja kadonnut sumuun kohti Ämmässuota ja bongareita saapui koko ajan paikalle lisää ja heidät kaikki ohjattiin heti katsomaan oikeaa lintua, mutta paljon olisi bongareita vielä tulossakin. Itse odotin paria kaveriani saapuvaksi hetkenä minä hyvänsä ja silloin se tapahtui – lintu nousi muutaman harmaalokin peesissä lentoon ja silloin se näkyi ensimmäistä kertaa hyvin! Siiven yläpinnan värisävyt, hävyttömän leveä valkoinen kyynärsiiven takareuna, sulkimisaukot kyynärsiiven tyvellä ja tummaviiruinen huppu erottuivat kaikki todella hyvin linnun lentäessä vastarannan metsää vasten. Lintu nousi parinkymmenen sekunnin jälkeen taivasta vasten ja lähes heti tämän jälkeen se katosi sumuun ja näytti jatkavan kohti Ämmässuon kaatopaikkaa.

Satakunta bongaria vapautui nyt hymyilemään, juttelemaan, kättelemään toisiaan ja pakkaamaan tavaroitaan. Ja niin teimme mekin. Me päätimme monen muun tavoin lähteä kohti Ämmässuota, sillä haaveissa oli tietysti nähdä lokki vielä paremmin ja saada mahdollisesti se myös kuvatuksi. Autolle kävellessämme törmäsimme ensimmäisiin paikalle liian myöhään tulleisiin bongareihin, joiden joukossa oli valitettavasti hyviä kavereitani.

Ämmässuon kaatopaikka on tietysti suljettu alue ja nyt alueella ei ollut edes luvan kanssa liikkuvia lokkilaskijoita, joten koko havainnointi tapahtui aitojen ulkopuolelta metsän keskeltä eräältä kalliolta. Tie tälle paikalle oli aivan järkyttävän huonokuntoinen ja ahdas, mutta me olimme onneksi paikalla etujoukoissa ja saimme autoni erinomaisesti parkkiin. Jatkoimme vielä puolisen kilometriä kävellen kalliolle, jolle kiivetessämme havaitsimme yli äännellen lentäneen taviokuurnan. Kalliolla oli onneksi vielä tilaa eturivissä. Kaatopaikka oli kuitenkin todella sankan sumun peitossa, joten vain lähimmät kasan rinteillä seisoskelleet lokit olivat näkyvissä. Onneksi pikkuhiljaa sumu alkoi väistyä ja lokkeja alkoi näkyä enemmän. Lokkeja olikin paljon mutta valtaosa oli rinteiden takana näkymättömissä ja näkyivät vain silloin, kun koko lokkimassa säikähti jotain ja nousi lentoon. Mustaselkäisiä lokkeja oli runsaasti mutta ne olivat kaikki helppo tunnistaa merilokeiksi. Muutama kuurna lisää näkyi ja kuului ennen kuin Linjaman Tero plokkasi kauniin valkopäisen nuoren aroharmaalokin seisoskelemasta kasan päältä. Vaikka lintu oli kaukana, oli kerrankin kyseessä niin selkeän näköinen yksilö, että se todellakin oli tunnistettavissa. Kun se vielä poseerasi kaikista kulmista ja levitteli ja nosteli siipiään ennen kuin nousi koko muun lokkimassan sekaan lentoon, oli määritys selvä. (Mainittakoon, että lokkilaskijoiden edellispäivänä kuvaama cace oli kuvien perusteella sama yksilö kuin näkemämme.)

Ohotanlokkia ei kuitenkaan löytynyt. Kohta tulikin sitten häly, että lintu olisi taas Vitträskillä, mutta itse ihmettelin heti sitä, että havainnon ilmoittaja oli outo ja, ettei viestissä mainittu mitään tarkempaa paikkaa kuin järvi. Siksipä emme pitäneet mitään kiirettä lähteä paikalle, kun arvasimme linnun aamulla nuijanneiden ja muiden paineisempien bongareiden aiheuttavan melkoisen kaaoksen kuravelliselle kapealle tielle. Ja oikeassa olimme. Päästyämme autollemme, oli siellä jo yksi auto ojassa ja ainakin kahta autoa oli kolhittu! Yksi auto junnasi U-käännöstä paikassa, johon kuljettajan taidot eivät selvästi riittäneet, mutta muiden avulla ojaan tippuminen vältettiin juuri ja juuri. Autoomme pakkauduttuamme oli pahin ruuhka ohi ja välttääkseni viimeisetkin U-käännöksen tekijät, päätin peruuttaa joitakin satoja metrejä paikkaan, jossa auton kääntö oli helppoa. Kuten moni kyydissäni ollut tietää, on minulle lähes sama kummin päin autolla edetään – kunhan edetään oikeaan suuntaan

Ennen Vitträskille pääsyä tulikin tiedotusviesti, ettei järvellä oltu oikeasti ohotanlokkia nähty vaan ilmeisesti joku outo tumma argari tai meri- ja harmaalokin risteymä, joka ei kuitenkaan näyttänyt yhtään ohotalaiselta. Päätimme kuitenkin tuijotella ison bongarijoukon seassa jonkin aikaa järvelle, jolla kelluikin nyt kymmeniä merilokkeja ja muutamia satoja harmaalokkeja. Näimme palokärjen, pähkinähakin ja härkälinnun mutta ohotanlokkia ei kuitenkaan löytynyt ja koska järvelle ei tuntunut saapuvan lainkaan uusia lintuja, päätimme me lähteä retkeilemään hieman muualle, kun meillä ei kuitenkaan ihan valtavia paineita enää ollut. Ainahan voisimme tulla sitten katsomaan lintua, jos se taas löytyisi.

Suuntasimme Espoon Laajalahdelle, jossa on aina mukava käydä, sillä linnusto on lähes aina varsin monipuolista. Näimmekin mm. 40 harmaasorsaa, 36 uiveloa, 4 harmaahaikaraa, pikkutikan ja taas taviokuurnankin ennen kuin päätimme jatkaa Kirkkonummen Saltfärdenille. Saltilla oli hiljaista mutta erään puun latvassa päivysti hiiripöllö ja ohitsemme lensi äännellen pajusirkku. Lopulta päätimme vielä kerran ajaa Vitträskille, jossa yhä vain iso joukko bongareita odotteli lisää lokkeja saapuvaksi järvelle yöpymään. Ja lokkeja tulikin lisää koko ajan mutta niiden joukossa ei valitettavasti ollut oikean näköistä lintua. Lopulta ilta alkoi hämärtyä ja päätimme lähteä kotimatkalle. Olimmekin Lappeenrannassa jo ihan ihmisten aikaan ja kotiin pääsin jo kymmenen aikaan.

Seuraavat päivät keskityin taas marraskuukisalajiston kartuttamiseen ja 5.11. hoidinkin peipon, pyyn ja kuukkelin ja 7.11. pilkkasiiven, allin, teeren, isolepinkäisen ja vihdoin taviokuurnankin. 8.11. tuotti mm. uivelon ja pikkukäpylinnun ja 9.11. mm. koskikaran.

10.11. oli sitten vuorossa perinteinen talvilintulaskenta. Pyysin Lötjösen Mattia mukaan ja aamukasilta lähdimme kotipihaltani matkaan. Kävelimme taas Kangaskylä taajaman läpi siksakkia käyden parista pisteestä katsomassa Simpelejärvelle, mutta havainnot jäivät perin vaatimattomiksi: vain pieni pari isokoskeloita ja kolme kalalokkia näkyi odotetuista järvilajeista. Tavallisia taajamalintuja tietysti kertyi havikseen mutta myllyn purkamisen johdosta kesykyyhkyt olivat muuttaneet pois Parikkalasta ja ne jäivät nyt ensimmäistä kertaa pois laskentalajistosta. Ainoaksi paremmaksi lajiksi ennen kuutostietä kuulimme huutelevan harmaapäätikan.

Ns. maaseutuasutuksen pariin siirryttyämme löytyi Muttelinmäeltä heti mukavampaa lajistoa: koivun oksalla nökötti varpuspöllö, kuusikossa äänteli töythötiainen ja pari hippiäistä lenteli tien ylitse ja kohta taivaalta kuului tuttua pulinaa, kun taviokuurna lensi ylitsemme.

Siikalahdelle päästyämme havainnot tuttuun tapaan vähenivät ja patovallilla kuljimme alkuun todella tiheässä ryteikössä, joka onneksi myöhemmin oli raivattu. Lähimaatilan pihassa oli mukavasti pikkuvarpusia, varpusia ja keltasirkkuja sekä harakoita, mutta naakat ja varikset olivat yhä lähes kateissa. Kohta ylitsemme äännellen muuttanut tikli kuitenkin piristi ja yhdestä muutamista isommista urpiaisparvista tunnistimme tundraurpiaisen. Pitkiä pätkiä taivallettiin kuitenkin ilman mitään havaintoja. Tavallisia tiaisia ja jokunen närhi, käpytikka ja punatulkku sentään näkyi silloin tällöin ja yksittäiset teeri ja pyykin kunnes Tiviän Pysäkinlietteeltä löytyi sitten kuusitiainen ja kohta näimme myös kuuden pyrstötiaisen parven. Ja sitten olikin taas tylsempi taival aina Tetrisuon pelloille saakka, jossa edelleen laidunsi korjaamattomaksi jääneessä pellossa lähes 300 laulujoutsenta ja niiden seurassa pitempään oleillut kanadanhanhikin näkyi lennossa.

Takaisin taajamaan palattuamme olivat ainoat havainnot taas lähinnä vain tiaisia mutta onneksi jostain saapui vihdoin 50 naakkaakin. Variksia emme kuitenkaan koko reitillä havainneet kuin yhteensä 9 lintua. Kotipihaltamme löytyi vielä pari kottaraista ja järvellä kellui nyt allikin. Lopulta kuuden tunnin kävelyurakka oli ohi ja saldoksi olimme nähneet 37 lintulajia ja 1156 lintuyksilöä.

J.A.