Espanja Andalucia 16.-21.9. 2008

Espanja Andalucia 16.-21.9. 2008

Taas matkaan

16.9. Olimme Edellisiltana palanneet Madeiran reissulta ja majoittuneet Kirkkonummelle vanhempieni luokse ja taas aamulla saimme pakata kaikki uudet matkatavarat valmiiksi. Automme oli käynyt kunnon kausihuollossa ja kymmenen aikaan aamulla pakkasimme kaikki tavarat siihen ja lähdimme kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Saatuamme auton parkkiin, kävelimme matkatavaroinemme asemalle odottamaan SAS:n klo 12.50 lähtevää lentoamme Kööpenhaminaan.

Klo 13.30 paikallista aikaa laskeuduimme Kööpenhaminan lentoasemalle, jossa kuluttelimme reilut pari tuntia aikaa ennen seuraavaa Iberian lentoamme Malagaan. Kööpenhaminan lentoasema oli yllättävän suuri ja edullinen, joten aika kului yllättävän nopeasti.

Olimmekin ihmetelleet, miksi seuraava lentomme oli niin käsittämättömän pitkä. Asia selvisi, kun yhtäkkiä laskeuduimmekin Madridiin. Meillä ei tällaisesta välipysähdyksestä ollut mitään tietoa. Ihmisten ollessa jo poistumassa koneesta, tuli viimein englanninkielinen kuulutus, josta juuri ja juuri sai sen verran selvää, että meidänkin tulisi nousta koneesta ja etsiä jostakin portti, josta jatkolentomme Malagaan lähtisi. Iberia se osaa aina yllättää! Myöhemmin kuulimme, että välilasku Madridiin on ihan normaali käytäntö, mutta voisihan siitä jotenkin jossain ilmoittaa.

Madridin lentoasemalla törmäsimme viimein Jaakko Pajuun, joka oli BirdLifen edustajana tällä Andalucian lintumessumatkalla (oli saanut palkintomatkan oltuaan niin aktiivinen IBA-laskija). Vajaan tunnin odotuksen jälkeen eli 20.00 alkoi boarding Malagan koneeseen eli taas vaihteeksi olimme reippaasti myöhässä aikataulusta. Niinpä laitoin kontaktihenkilöllemme viestin, että olisimme perillä vasta noin 22.00 aikoihin.

Malagassa matkatavarat löytyivät helposti ja kohta aulasta löytyi Mike Lockwood, Gironassa asuva englantilainen, joka toimisi englanninkielisenä oppaanamme reissun ajan ja kohta perässämme saapui myös lennolla ollut belgialainen Sophie. Lastasimme tavaramme pieneen linja-autoon, jolla lähdimme ajamaan pimeässä puolentoista tunnin päähän Rondaan.

Matkan varren ainoaksi lintuhavainnoksi näimme tien yli lentäneen tornipöllön ja lopulta hieman ennen puoltayötä pääsimme majoittumaan Hotel San Gabrieliin, jonne kaikki muut olivat saapuneet jo aiemmin ja nauttineet jo illalla tervetuliaisateriankin. Meillekin onneksi oli leipää ja salaattiateria odottamassa huoneessamme, joten nälkäisenä ei tarvinnut mennä nukkumaan.

Retkelle vuoristoon

17.9. Heräsimme jo ennen seitsemää ja seitsemäksi olimme ottaneet retkeilyvarustuksen valmiiksi, pakanneet muut tavarat ja kävelleet aamupalalle. Aamupalalla tapasimme viimein muunkin porukan, joka oli tälle retkelle kutsuttu. Yhteensä osallistujia oli 29 kymmenestä maasta: Suomi, Ruotsi, Norja, Belgia, Hollanti, Saksa, Ranska, Englanti, Irlanti sekä tietysti Espanja. Iso osa osallistujista oli matkanjärjestäjiä mutta mukana oli myös useita lehtimiehiä. Vanhoja tuttuja ei ollut muita kuin ruotsalainen Christian Cederroth, joka oli ollut puoltatoista vuotta aiemmin kanssani Donanassa Andalucian ensimmäisessä lintuharrastuskonferenssissa asiantuntijana. Mike esitteli myös muun vetäjätiimin, johon kuuluivat Lola Crespo sekä Sergio Gonzales.

Klo 7.45 pakkasimme kaikki tavaramme kahteen pienehkön linja-autoon, joihin kipusimme ja lähdimme kiertämään Rondan läheisiä lintupaikkoja. Vähän matkaa ajettuamme tapasimme päivän oppaamme Ornironda -nimisestä yrityksestä ja heidän perässään jatkoimme ensimmäiselle lintukohteelle Cueva del Gaton kalkkikiviharjanteelle, jossa joki tuli vuoren alta esiin. Lintuja oli heti todella runsaasti: puskat olivat täynnä harmaasirkkuja, mustakottaraisia lenteli ympäriinsä, silkkikerttuset lauloivat, punarinta tiksutti. Laitoin heti parkkipaikalla putken pystyyn ja aloin tihrustaa vuoren laelle ja heti ensimmäinen putkeen osunut lintu oli mustatasku! Lintu kuitenkin tipahti vuoren huipun taakse piiloon ja hetken etsinnällä huipulta löytyi enää jokunen sinirastas ja pari alppirautiaista. Ensimmäiseksi nisäkäspinnaksi näkyi vuoren rinteellä kivunnut pyreneittenvuohi.

Kävelimme hitaasti rehevää jokivartta kohti vuorta havaiten virtavästäräkkejä, pari koskikaraa, tiltaltteja, lehto-, mustapää- ja samettipääkerttuja ja yhtäkkiä Christian plokkasi kultarinnan lähipuskasta. Lintu ei tullut kovin hyvin esiin, mutta porukalla se saatiin määritettyä iberiankultarinnaksi.

Pienen kävelyn jälkeen saavuimme luolalle, jossa asusti kuulemma jopa 30 eri lepakkolajia, mutta näin aamullakin luolan suulla oli vilkasta, sillä kalliopääskyt ja alppitervapääskyt lentelivät edestakaisin luolan suulla. Alppitervapääskyjen kiikitys kuului voimakkaasti luolasta. Ylitsemme muutti pari parvea mustahaikaroita, jokunen alppivaris kaarteli taivaalla raakkuen ja pian taivaalta löytyivät ensimmäiset käärme- ja pikkukotkat sekä kalasääski. Vuoren harjalta löytyi nyt useampikin vilkkaasti liikkunut mustatasku, joten nähtävää riitti!

Aikataulu oli kuitenkin armoton, joten kävelimme pikkuhiljaa takaisin parkkipaikalle, jonka viereisistä puskista löysimme taas iberiankultarinnan, jonka pääsimme viimein näkemään oikein mukavasti. Vaikka ainakin itse olisin viihtynyt paikalla pitempäänkin, piti meidän jo lähteä paikallisoppaiden perässä ajaen kohti Sierra de la Nievesin kansallispuistoa.

Pikkuhiljaa lähdimme kipuamaan busseille hieman liiankin huonokuntoista kinttupolkua karstikallioiden keskellä olevalle tasangolle havaiten bussin ikkunasta pari mustataskua, mustaleppälintuja, mustapäätaskuja, keltavästäräkkejä, vuorisirkkuja, ensimmäiset hanhikorppikotkat, pensaskertun ym. Kivikkoisessa maastossa oli lintuja kaikkiaan varsin vähän. Kävelimme parin kilometrin matkan suurten laitumien halki havaiten pari parvea kalliovarpusia, kivikkokiuruja sekä runsaasti mustakottaraisia tammimetsikköön, jossa lajisto muuttui radikaalisti. Metsikössä pähkinänakkelit tuittailivat, tulipäähippiäiset ja etelänpuukiipijät ja tiaiset sirisivät, siniharakka äänteli kauempana ja muuta tavallista metsälinnusta edustivat mm. leppälinnut, kirjo- ja harmaasiepot, kulorastaat, metsäkirviset, peipot, peukaloinen, varpushaukka jne. Eräällä luonnonlähteellä, joka oli muurattu karjalle juomapaikaksi, näimme tiltaltteja, pajulintuja, lännenrusokertun, tulipäähippiäisiä sekä pensassirkun. Ajaessamme jo takaisin laitumien läpi, löysimme erään puun latvasta etelänisolepinkäisen.

Jatkoimme seuraavaan kohteeseen, jossa ensin ruokailimme eräässä metsätuvassa, ennen kuin jatkoimme kävellen erikoiseen endeemiseen kuusimetsikköön. Tuvan mäyräkoirat lähtivät meitä johdattamaan metsän siimekseen. Muutama pikkukäpylintu lensi äännellen ylitsemme ja eräältä aukealta kantautui iberianvihertikan vihellys. Matkimalla saimme tämän tikan lentämään ylitsemme useita kertoja, mutta laskeutumaan se ei suostunut. Nuori maakotka kierteli läheisten harjanteiden yllä, mutta muuten havainnot jäivät kuitenkin vaisuiksi, tietenkään keskipäivä ei ollut oikea aika metsäretkeilyyn, mutta muutenkin paikka vaikutti hieman tylsältä. Lopultakin kiertelimme tässä metsikössä aivan liian kauan! Tämän ajan olisi kyllä voinut käyttää paremminkin.

Jatkoimme pitkän siirtymän Benalup-Cajas Viejasiin (Cadizin maakuntaan), jonne saavuimme reilusti myöhässä. Harmitti, kun hämärtyvässä illassa ohitimme Medinan laguunin, jonka oli ollut tarkoitus olla ohjelmassamme, mutta emme sinne nyt lainkaan ehtineet. Mieluusti olisin kuusimetsiköiden sijaan katsellut kruununokikanoja, morsiosorsia, ruskosotkia ja tuhansia vesilintuja, jotka nyt näimme vain bussin ikkunasta valtavana lauttana kellumassa järven keskellä. Matkan varrella havaitsimme kolme liitohaukkaa, useita parvia punapyitä, töyhtökiuruja, lehmä- ja silkkihaikaroita sekä minervanpöllön.

Benalupissa majoituimme aivan hävyttömän hienoon Fairplay Golf -hotelliin, jossa meidän sviittimme hinta olisi normaalisti ollut 720€, ilman aamupalaa. Saatuamme tavarat huoneisiimme ei meillä kuitenkaan ollut aikaa nauttia sviitistämme vaan suuntasimme kaupunkiin komeaan 20-lukuhenkiseen ravintolaan syömään. Ja kuten espanjalaisiin tapoihin kuuluu, ruokailu ei taaskaan ollut mikään läpihuutojuttu vaan todellinen spektaakkeli, jossa nautittiin ainakin viisi ruokalajia ja yhteensä tähän toimitukseen kului kolmatta tuntia. Niinpä lopulta pääsimme hotellille rättiväsyneinä vasta puolen yön jälkeen.

La Jandaan

18.9. pitkäksi venyneen illallisen takia heräsimme myöhemmin kuin alun perin oli ollut tarkoitus ja näin sinetöimme Medinan lopullisen skippaamisen ohjelmastamme. Paikallisen Ornitourin oppaan perässä lähdimme kohti uusia lintupaikkoja Laguna de la Jandan peltoaukeita. Janda oli vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin ollut Donanan kaltainen suuri suistomaa-alue, mutta se oli kuivattu viljelymaaksi.

Toista tuntia köröttelimme oppaamme perässä ajaen peltoaukeiden halki pysähtymättä lainkaan. Toki syitä pysähtymiseen ei juuri ollut, sillä lintuja oli vähän ja ne vähät saatiin kyllä tunnistettua liikkuvan bussin ikkunastakin: turturikyyhkyjä, pari nuorta punapäälepinkäistä ja tuulihaukkoja, joiden ohella pelloilla olleita pikkutuulihaukkoja olisi mieluusti pysähtynyt katsomaan paremminkin.

Viimein pysähdyimme naurettavan pienelle vesilutakolle, jolta odotetusti löytyivät ensimmäiset kahlaajat: metsävikloja, liroja, rantasipiä, pikkutyllejä, tyllejä, pitkäjalkoja, pari taivaanvuohta ja suokukkoa sekä liejukana. Ainoa parempi havis oli pääskyparvesta löytynyt ruostepääsky. Jatkoimme entistäkin suurille aukeille, joilta löytyi runsaasti punapyitä ja fasaaneja sekä kattohaikaroita seuranaan joitakin pronssi-iibiksiä. Pari hiirihaukkaa kaarteli taivaalla, kuningaskalastaja vilahti ohitsemme, heinäkertut piipittivät, yöhaikaranuorukainen säikähti lentoon eräästä ruovikosta ja harjalintu lehahti lentoon tien varresta. Jotenkin La Janda kuitenkin jäi pettymykseksi, kuten jäi myös paikallisten opasfirmojen oppaiden taso jo toisena päivänä peräkkäin.

Tarifaan

Päivällä suuntasimme kulkumme kohti Tarifaa, jonne päästyämme suuntasimme suoraan parhaille petolintustaijipaikoille, mutta valitettavasti sää oli muuttunut sateiseksi, joten reilun tunnin staijilla havaitsimme ainoastaan joitakin mehiläishaukkoja, muuttohaukan, pari niittysuohaukkaa, merimetson sekä paikallisia hanhikorppi-, käärme- ja pikkukotkia. Tämän jälkeen kävimme pikaisesti tutustumassa Tarifan ensimmäisten lintumessujen pääteltan tarjontaan sekä tapasimme muutamia reissumme toteutumiseen osallistuneita paikallistahoja. Messut näyttivät olevan varsin onnistuneet, sillä väkeä oli paikalla jo näin ensimmäisenä messuaamuna ihan mukavasti ja paikalliset yrittäjät olivat todella panostaneet esitteisiinsä ja tarjontaansa. Valitettavasti suuri osa tarjonnasta oli espanjankielistä, joten BirdFairilta tuttua joulufiilistä ei ainakaan meikäläiseen tarttunut, kun ostettavaa ei löytynyt. Vilkaisimme myös telttojen taakse kyhätyn haaskan, jolle laskeutui nuori pikkukorppikotka parahiksi ennen kuin suuntasimme lähiravintolaan taas kuluttamaan aikaa pitkän ruokailun muodossa. Toki nyt keli oli sellainen, ettei ulkonakaan tuulessa ja tuiskussa oikein olisi viihtynyt.

Ruokailun jälkeen palasimme kiertämään messujen pari muuta telttaa, mutta näiden tarjonta oli varsin vaatimatonta. Taideteltassakin oli todella paljon tyhjää tilaa. Niinpä päätin käppäillä läheiseen rantaan, josta pointsasin reissupinnaksi mm. suulan, välimerenlokin, pikkukuovin, mustajalkatyllin, pulmussirrin, riuttatiiran jne.

Illalla edessä oli taas pitkääkin pitempi siirtyminen Donanaan El Rohion kylään, jonne saavuimme vasta yömyöhään. Silti edessä oli vielä pitkä ruokailu lähiravintolassa ennen kuin pääsimme pehkuihin. Onneksi reissun alkuperäinen ohjelma oli muuttunut siten, että nyt saisimme yöpyä kaksi yötä samassa Malvasia -hotellissa, joten kerrankin saimme hieman tavaroita purettua ja pääsimme hieman kotiutumaan.

Donana

19.9. Onneksemme ohjelmamuutosten myötä pääsimme nyt retkeilemään päivän myös Donanan kansallispuistossa, jossa itse olin jo 1,5 vuotta aiemmin päässyt muutaman päivän retkeilemään, mutta nyt Hannakin pääsisi tutustumaan tähän upeaan lintualueeseen!

Aamupalan jälkeen kahdeksalta tapasimme Donana Naturen paikallisoppaamme ja pakkauduimme heidän nelivetoautoihinsa. Me tietysti valitsimme vanhan tutun oppaan Abelin, jonka olin edellisreissulla todennut todella päteväksi.

Heti alkuun suuntasimme läpi iberianilvesmetsiköiden kohti laajoja petolintuaukeita. Nisäkäshavainnot jäivät kuitenkin saksanhirveen sekä pieneen villisikalaumaan. Nummikirvinen lensi äännellen automme vierestä, siniharakkaparvia viiletti metsissä, käärmekotkia ja hanhikorppikotkia oli tolppien nokassa ja pian löytyi parvi hanhikorppikotkia kuolleen hevosen raadolta. Lopulta erään tolpan nokasta löytyi etsimämme, komea vanha iberiankeisarikotka! Valitettavasti lintu oli todella pahassa valossa, joten kuvat jäivät varsin huonoiksi, mutta pääasia oli, että tämä komea kotka nähtiin. Pari sinisuohaukkaa, aidalta lentoon lähtenyt rusotasku sekä pensastaskuja havaittiin ennen kuin taas löytyi mukava laji pikkutrappi!

Koko Donanan alue oli todella kuiva, sillä alueella ei ollut satanut kuukausiin, siksipä paikkaa ei oikein meinannut tuntea samaksi kuin edellisellä käynnilläni, jolloin keväinen Donana oli suorastaan tulvinut ja lintuja oli ollut joka puolella. Nyt jopa opastuskeskuksen takalutakko oli täysin kuiva ja autio. Lähistöllä oli sentään pieni lutakko, jolta löytyi runsaasti lintuja: suo-, pikku- ja kuovisirrejä sekä valko-, punajalka- ja mustavikloja joukossaan paikallisittain harvinainen vesipääsky. Pikku-uikkuja, jalohaikara, runsaasti flamingoja ja kapustahaikaroita, selkälokki, riutta- ja kalatiiroja sekä jokunen lyhytvarvaskiuruparvi sekä yksittäiset pikkukiuru ja pikkupensaskerttu rikastuttivat myös lajilistaamme.

Jatkoimme ruokailemaan samaan tupaan, jossa olin ruokaillut myös edellisvisiitilläni, jonka jälkeen jatkoimme lähistön ainoalle kunnon vesilintulaguunille Dehesa del Abajoon. Jo matkalla näimme pari ruskohaikaraa mutta itse laguuni oli todellinen lintuparatiisi! Lintuja oli todella paljon! Flamingojen ohella katto- ja kapustahaikaroita sekä pronssi-iibiksiä oli suuret parvet. Sorsien seasta löytyi heti runsaasti reissupinnoja mm. 3 marmorisorsaa ja 2 punapäänarskua. Mustatiirat saalistelivat hyönteisiä vedenpinnasta ja kahlaajia piipersi rannoilla. Nokikanojen tsekkaus ei kuitenkaan tuottanut yhtään kruununokikanaa, joten jatkoimme piakkoin laguunin toiselle puolelle parin piilokojun tuntumaan, jossa saimme odotettua varjoa, sillä viimein sää oli muuttunut poutaiseksi ja lämpöä oli jopa 33 astetta!

Piilokojun lähistön kahlaajaparvista löytyi muutama karikukko, pääskykahlaajaparvi ja mustapyrstökuirien ohella myös muutamia punakuireja ja kaukana vastarannalla lensi muutama töyhtöhyyppä. Naurulokkien seassa uiskenteli ainakin yksi kalalokki ja sitten löytyi kunnon jymypaukku – nuori tiiralokki! Lintu uiskenteli naurulokkien seassa todella kaukana, mutta laji on kyllä todella helppo tunnistaa kaukaakin. Tekstarikeskustelu katalonialaisystävämme Oriolin kanssa paljasti, että lintu oli ollut paikalla jo lähes pari viikkoa, mutta tätä me emme olleet tienneet.

Todella tyytyväisinä palailimme Rocioon, jossa meillä oli ensimmäistä kertaa koko reissun aikana enemmän kuin 15 minuuttia vapaa-aikaa, joten suihkun lisäksi ehdimme hieman käydä kylällä shoppailemassa ja katselemassa paikkoja. Saimme myös viimein ostettua juomista seuraavan päivän retkiä varten, jotta emme taas kärsisi niin pahasti nestehukasta. Ehdimme vielä hieman lepäillä hotellihuoneessamme ennen taas kerran spektaakkelimaiseksi muodostunutta illallista. Erilaiset merienelävät ja ihmeelliset mustekalan musteella värjätyt lihapallerot ym. alkoivat jo maistua.

Ruokailun jälkeen porukka ja etupäässä uusi ystävämme englantilainen Simon yllätettiin täydellisesti tuomalla pöytään syntymäpäiväkakku. Simon oli erehtynyt mainitsemaan syntymäpäivästään ja tieto oli kiirinyt oppaittemme korviin, joten nyt pääsimme nauttimaan jälkiruoaksi mainiota täytekakkua. Jo varsin inhimilliseen aikaan pääsimme nukkumaan.

Marismas del Odiel

20.9. Aamupalan jälkeen lähdimme kohti läntää ja ajoimme Huelvan kaupungin ohi kohti Portugalia Marismas del Odielin altaille, joilla oli juuri sopivasti nousuveden myötä runsaasti kahlaajia. Paikallisopasta kävi jo hieman sääliksi, sillä tämä sentään hieman yritti meille lintuja näytellä, mutta koska oli jo reissumme viimeinen retkipäivä, olimme jo lähes kaikkia lajeja nähneet siellä täällä. Heti löytyi kuitenkin mm. räyskiä, muutama punasotka, tundrakurmitsoita, sirrien seasta jokunen isosirri, muutama kuovi, todella runsaasti kaitanokkalokkeja, lähes tuhannen avosetin parvi sekä lähes joka lutakolla olleita mustakaulauikkuja ynnäsin yhteensä yli 750 yksilöä, silkkiuikun ollessa se harvinainen uikku kymmenellä yksilöllä. Kulutimme aikaa ehkä hieman liiankin kauan altailla flamingoja, eteläharmaalokkeja ja muita runsaita lajeja ihmetellen, pääsinpä ottamaan muutaman kuvan välimerenlokeista ja luimme Christianin kanssa yhden selkälokin värirenkaat, ennen kuin jatkoimme opastuskeskukselle piknikille.

Opparin takana oli muutama lutakko, joilla pesi kruununokikanoja, mutta jotenkin ne onnistuivat seuraavan tunnin ajan meitä välttelemään. Ainoastaan Jaakko näki yhden todennäköisen vilahtavan kaislikoiden taakse piiloon. Sulttaanikana jutteli ruovikon kätköissä, kunnes onnistuin puolivahingossa säikyttää sen lentoon ja pääsimme näkemään sen hienosti. Mustatiiroja saalisteli aivan edessämme, joten kamerat lauloivat. Christian onnistui jossain vaiheessa kuvata 10 gigan edestä lokkejakin…

Jatkoimme iltapäiväksi Huelvaan La Cabeza Altan pitkälle kannakselle merilintustaijille, joka ylitti kaikki odotukset. Heti autosta noustuamme löysimme lokkipaljouden seasta kolmisenkymmentä mustanmerenlokkia, suulat syöksypommittivat kaukana merellä ja ensimmäiset keltanokkaliitäjät löytyivät lentelemästä edestakaisin ja muutamia uimasta aika läheltä rantaviivaa. Pian löytyivät myös ensimmäiset merikeijut, joita viipotti lopulta merellä vaikka kuinka! Ainakin reilut 40 lintua vilisteli aaltojen seassa ja muutama eksyi aika lähellekin, jotta varma lajimäärityskin saatiin tehtyä. Muutama merikihu muutti merellä kuten myös kolme baleaarienliitäjää, yksi leveäpyrstökihu sekä yksi isokihu.

Vain noin puolentoista tunnin meristaiji oli ollut todella monipuolista, joten tyytyväisinä otimme suunnaksi Sevillan, jonne saavuimme lopulta n. 20.00. Iltayhdeksän aikaan oli vuorossa viimeinen illallinen, joka olikin meikäläiseen makuun kaikkein paras, sillä ruoat olivat varsin normaaleja. Maittavan aterian ja pitkien rupattelujen jälkeen päätimme lähteä varsin hyvissä ajoin nukkumaan, sillä meillä pitkänmatkalaisilla oli tietysti aikaisimmat lennot aamulla. Hyvästelimme retkiporukkamme, joka oli ollut todella mainio ja ainakin muutamista olimme saaneet hyviä ystäviä ja kipusimme hotellihuoneeseen nukkumaan.

Paluumatkalle

21.9. Herätyskellomme soivat jo klo 4.30 ja 4.45 suuntasimme pohjoismaalaisporukassa (me, Jaakko, Christian sekä Stejn, joka lensi Norjaan Barcelonan kautta) kohti Sevillan lentoasemaa. Christian ja muutamat muut olivat vielä illan ruokailun jälkeen käyneet Sevillan yöelämään tutustumassa – hatunnoston arvoinen suoritus! Christian aloitti heti lentoasemalle päästyämme kesäisten lintulaskentojen puhtaaksikirjoitustalkoot, joita hän sinnikkäästi jatkoi myöhemmin Madridissakin, jossa meillä oli pitkästyttävä kolmen tunnin odotus ennen jatkolentoamme Kööpenhaminaan.

Kööpenhaminassa meillä oli vielä puisevampi yli neljän tunnin odotus ennen SAS:n lentoa Helsinkiin. Onneksi köpiksen lentoasema oli todella miellyttävä ja halpa ainakin Madridin lentoasemaan verrattuna. Niinpä aika kului yllättävän nopeasti ja viimeinen lentomme oli onneksi pian ohi ja laskeuduimme Helsinkiin jo pian iltakymmenen jälkeen.

Helsingistä ajoimme suorinta tietä onneksi huoltojen jälkeen hyvin toimineella autollamme Parikkalaan Metallican uuden levyn pitäessä meitä hereillä. Kotona olimme aamukolmen aikaan ja muutaman tunnin unien jälkeen oli edessä paluu arkeen ja töihin.

Loppuyhteenvetoa:

Yhteensä tällä Andalucian kierroksella havaittiin noin 190 lintulajia, joita ei tietenkään kukaan havainnut kaikkia, sillä olihan meitä yhteensä 29 turneelle osallistujaa sekä useita oppaita. Kaikki pitemmät siirtymiset sekä kaikki paitsi yhden päivät retket tehtiin kahdella linja-autolla, Donanan retkipäivänä liikuimme neljällä nelivetoautolla.

Lintupaikat Andaluciassa ovat aivan erinomaisia, mutta yllätys on, että ainakin nämä parhaat paikat sijaitsevat aika kaukana toisistaan. Monenlaisia biotooppeja kuitenkin löytyy, joten lajimäärät ovat huikeita! Väitän että alueelle pystyy helposti tekemään viikon reissun, jolla havaitaan reilusti yli 200 lajia.

Kiitokset suurenmoisesta reissusta kaikille matkan järjestäjätahoille, erityisesti Maialen Gutiérrez Garcialle Spanish Tourist Officeen, joka hoiti matkan järjestelyjä, tietysti Plegadiksen Lola Crespolle, Mike Lockwoodille ja Sergio Gonzalesille, jotka hoitivat kaikista järjestelyistä sekä valtaosasta opastusta määränpäässä sekä tietysti mahtavalle retkiporukallemme!

J.A.

Madeira 8.-15.9. 2008

Madeira 8.-15.9. 2008

8.9. Matkaan

Isäni heitti meidät aamuseitsemän jälkeen Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja Finnairin lomalentomme Madeiran Funchaliin lähti parikymmentä minuuttia myöhässä hieman ennen kymmentä. Pitkä, lähes kuuden tunnin lento osoitti, että kyllä suomalaiset osaavat käyttäytyä ihan mallikkaasti. Vaikka lento oli varsin puuduttava, Finnairin palvelu pelasi ja lopulta paikallista aikaa klo 14.00 laskeuduimme Funchaliin.

Tavarat saapuivat ajallaan ja suuntasimme tuloaulaan, josta piti löytymän AutoEuropan työntekijä kyltti kourassa meitä vastassa – vaan eipä löytynyt ketään. Odottelimme puolisen tuntia ennen kuin soitimme liikkeeseen, josta luvattiin tulla pian meitä noutamaan. Reilut puoli tuntia lisää odotettuamme soitimme uudelleen ja taas luvattiin, että meitä oltaisiin jo tulossa hakemaan. Vielä tunti lisää ja sitten soitin jo todella tuohtuneena, jolloin meistä ei yllättäen tunnuttu tiedetäävän enää mitään! Nyt kuitenkin luvattiin tulla viidessä minuutissa ja lopulta 15 minuutin kuluttua meitä saavuttiinkin hakemaan. Ajoimme läheiseen kaupunkiin Santa Cruziin AutoEuropen toimistolle, jossa saimme taas odotella puolisen tuntia ennen kuin meitä palveltiin ja eipä henkilökunta vaivautunut edes anteeksi pyytelemään, vaikka hieman heille avauduinkin. Vihdoin kuitenkin pääsimme liikenteeseen uudenkarhealla Toyota Yariksellamme ja lähdimme synkästä autovuokraamosta niin pian kuin mahdollista kohti Funchalia, johon oli reilun vartin ajomatka nopeaa moottoritietä pitkin. Ensimmäisiksi reissupinnoiksi saimme kesykyyhkyn, tuulihaukan ja hiirihaukan.

Suuntasimme suorinta tietä Funchalin satamaan, jossa saimme tovin odotella, ennen kuin saimme automme parkkiin aivan rantatien varteen. Satama-altaan tuntumasta löytyi mukavasti etelänharmaalokkeja (atlantis), jokunen selkälokki sekä kalatiiroja. Vaikka kalatiirojen pukuvaihtelu oli käsittämättömän suurta, ei näistä mikään oikein herättänyt edes epäilystä ruusutiiran suuntaan. Kanarianhemppoja lenteli ylitsemme äännellen, madeirankiitäjiä kierteli taivaalla, muutama virtavästäräkki lensi äännellen ohitsemme ja isolla aallonmurtajalla tepasteli jokunen karikukko.

Kävimme sataman tuntumassa ravintolassa syömässä todella herkulliset pippuripihvit, joten viimein alkoi meininki tuntua hieman lomailulta, kun autovuokraamon sekoilut vielä olivat kiristäneet pinnaa. Soitto MadeiraWindin Hugo Romanolle selvitti, että sateen uhkan takia illaksi sopimamme madeiranviistäjäretki kannattaisi siirtää. Olimme sopineet seuraavaksi aamuksi Ventura do Marin kanssa lähdön 1,5 vuorokauden venereissulle Desertakselle ja soitimmekin Catarina Alvesille, josko tämä osaisi suositella meille hotellia Funchalista. Catarina neuvoi meidät läheiseen Residencial Gordoniin, josta saimme huoneen 50 eurolla. Päätimme jättää auton sataman parkkiin ja ottaa taksin hotellillemme, jotta varmasti pääsisimme helposti perille, mutta yllätykseksemme jouduimme odottamaan jopa puoli tuntia ennen kuin ensimmäinen vapaa taksi osui kohdallemme. Ja tietenkään tämä taksi ei osannut vielä meitä oikealle kadulle, vaikka kirjoitimme tälle niin hotellin kuin kadunkin nimen paperille. Onneksi Hannan kartanlukutaidot ohjasivat meidät nopeasti oikeaan suuntaan ja varsin lyhyen laukkujen raahauksen jälkeen pääsimme hotellihuoneeseemme.

Majoituttuamme Residencial Gordoniin kävimme pikaisella kävelyllä läheisessä St Catarinan puistossa havaiten kanarianhemppoja, madeirankiitäjiä sekä jokusen mustarastaan. Palattuamme hotellille tajusin yhtäkkiä, että voisimme käydä läheisellä Ponto do Garajaun keltanokkaliitäjäkolonialla kuuntelemassa ja äänittämässä liitäjiä sekä koittamassa onneamme madeirankeijun suhteen. Niinpä kävelimme ripeästi satamaan autollemme ja lähdimme matkaan. Auton käynnistys tökki, sillä auto käynnistyi vasta noin viidennellä yrittämällä, mutta muuten se kulki mukavasti, joten vielä ei ollut aihetta huoleen.

Ponta do Garajaulla kävelimme ensin suuren Jeesus -patsaan alapuolelle, jossa emme kuitenkaan kuulleet tai nähneet linnun lintua, paikalliset romanttiset parit vieläpä hieman häiritsivät retkeilyä kutemalla joka nurkan takana. Jatkoimme ajaen todella jyrkkää ja mutkaista tietä alas rantaravintolan edustalle, jossa todella komeiden jyrkänteiden alta löysimmekin yhden keltanokkaliitäjän lentämästä ympyrää. Kuulimme kuitenkin vain pariin otteeseen poikasen kerjuuääntä. Lopulta päätimme lähteä takaisin Funchalia kohti, mutta nyt ei automme suostunut enää käynnistymään lainkaan. Noin kymmenennellä yrittämällä se vihdoin käynnistyi, mutta kaikkein jyrkimmässä ylämäessä pikkuprutkun veto ei riittänyt ja taas kerran sammuttuaan ei kone lähtenyt enää käyntiin ja me olimme tietysti jyrkimmässä ylämäessä, missä olimme koskaan olleet ja vieläpä keskellä mutkaa! Hermot olivat jo aivan riekaleina ja suunnittelin jo koko AutoEuropen toimiston vandalisointia, kun auto vihdoin yskähti käyntiin. Ajoimme suorinta tietä takaisin sataman parkkiin, jossa meidän olisi hyvä pitää autoamme seuraavan parin vuorokauden ajan, sillä seuraavana aamuna lähtisimme satamasta kohti Desertasia. Kello oli jo yksi yöllä, kun viimein pääsimme nukkumaan.

Desertakselle

9.9. heräsimme ennen kahdeksaa ja kävimme aamupalalla, joka tarjottiin hotellin sisäpihalla, jossa havaitsimme reissun ensimmäisen mustapääkertun. Kohta tilasimme taksin, jolla matkasimme pikkumatkan satamaan autollemme. Äkäinen soitto autovuokraamoon paljasti, että Toyota Yarista käynnistäessä ei riitä se, että pitää kytkimen pohjassa vaan myös jarrun tulee olla pohjassa! Olisivat perhana voineet sanoa tämän, ennen kuin lähdimme vuokraamosta!

Heitimme ylimääräiset tavaramme autoon ja testasimme auton käynnistystä ja kyllähän se nyt sitten hurahti kehräämään. Satamaan kävelimme 9.30 ja maksoimme 140€ Ventura do Marin toimistoon (hinta hieman normaalia korkeampi, koska meitä lähtijöitä oli vain 7 normaaliminimimäärä 8 sijaan) ja kannoimme tavaramme purjeveneelle, jossa tapasimme myös veneen henkilökunnan Luis Diasin ja Marco Gamelasin. Pian paikalle saapuivat myös saksalaiset Ingo Weiss ja Marcus Römhild, unkarilaispariskunta Istvan Katona ja Gabi Katona-Urban sekä ruotsalainen harrastelija, jonka nimeä emme koskaan tulleet kysyneeksi. Olin tehnyt aika ison duunin, että olin saanut porukan kasaan tälle retkelle Desertaksen merilintusaarille. Iso kiitos retken onnistumisesta kuuluu Niklas Holmstömille, jonka erinomaisten sivujen kautta sain yhteyden niin saksalaisiin kuin unkarilaisiin sekä tietysti Ventura do Marille, jonka kautta myös ruotsalainen liittyi porukkaamme.

Odotukset retkeä kohtaan olivat meillä kaikilla korkealla. Olihan minullakin tiedossa, kuinka hienoja äänityksiä kaverini Pirhosen Jarmo oli edellisvuonna samaan vuodenaikaan tekemällään retkellä saanut keltanokkaliitäjistä ja tällöin myös useita madeirankeijuja ja muita merilintuja ja -eläimiä oli näkynyt edestakaisilla matkoilla.

10.30 lähdimme matkaan kohti Desertasia. Satamassa ohitsemme lensi pari pulmussirriä ja aallonmurtajalla oli pari mustajalkatylliä sekä tylli karikukkojen kera. Kauan ei tarvinnut seilata, kun kiikareihin osuivat ensimmäiset keltanokkaliitäjät. Näitä isoja liitäjiä oli ilo seurata, sillä tuulta ei ollut liikaa, joten veneessä oli oikein miellyttävä staijata.

Kohta Luis huomasi ensimmäiset valaat ja niinpä suuntasimme parin whalewatching -veneen sekaan kuvaamaan tropiikkivalaita. Nämä valaat päästivät meidät varsin lähelle, mutta aina sukeltaessaan ne katosivat ja saattoivat nousta taas pintaan aivan eri suunnasta kuin olimme odottaneet. Seurailimme näitä valaita aikamme, kunnes jatkoimme taas matkaa kohti Desertasia.

Pian kiikareihini osui ensimmäinen pienempi musta viipottaja – tyrskyliitäjä! Ensimmäinen elis oli totta! Lintu viiletti nopeasti lepatellen aivan aaltojen välissä kadoten välillä näkyvistä ja ilmaantuen taas esiin yllättävän kaukaa, sillä se lensi yllättävän kovaa ja suoraviivaisesti edeten. Pian tyrskyliitäjiä löytyi lisää ja niiden lennon seuraaminen huomattiin yhä vaikeammaksi, sillä ne vaihtelivat yllättäen suuntaa juuri aaltojen takana ollessaan ja ne saattoivat yhtäkkiä löytyä matkaamasta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ne olivat aaltojen taakse sujahtaessaan olleet matkalla. Keltanokkaliitäjiä alkoi olla runsaasti ja kohta niitä sujahteli aivan veneemme vierestä ja pikkuparvia päästiin kuvaamaan niiden ollessa uimassa ja lähtevän vain toistakymmentä metriä veneemme edestä lentoon. Veneemme kipparit olivat todella taitavia ja niinpä kuvaus onnistui todella hienosti! Meidän ei tarvinnut kuin hieman osoittaa kädellä tai välillä vain katsoa johonkin tiettyyn suuntaan hieman normaalia kauemmin, niin veneemme keula oli jo menossa niitä lintuja kohti.

Aivan keskellä merta ollessamme linnut olivat yllättävänkin vähissä, mutta kun taas lintuja alkoi näkyä, löytyi ensimmäinen kapverdenviistäjä (desertaksenviistäjä). Ja kohta näitä varsin kirjavia taitolentäjiä näkyi lisää, muttei kovin lähietäisyydeltä. Pari pientä parvea pikkuliitäjiä viiletti ohitsemme ja näiden vauhdikkudesta ja suoraviivaisuudesta oli helposti erotettavissa, kuinka ne olivat selvästi muutolla, niin nopeasti ne matkaansa tekivät.

Grande Desertakselle rantauduimme iltapäivällä reiluksi tunniksi. Saaressa ei ollut pientä tasaista aluetta lukuun ottamatta hiekkaista rantaa. Tämän edustalla oli tutkijoiden rakennus. Saarella ei päässyt kulkemaan kuin aivan pienellä alueella, mutta onneksemme tälläkin alueella oli jonkin verran tyrskyliitäjän pesiä ja ainakin parissa pesässä oli vielä poikanen kotosalla. Eräässä kallion kolossa yksi poikanen oli lähes avoimesti esillä ja niin pääsimme kuvaamaan tätä merillä niin vaikeasti kuvattavaa lintulajia. Tutkimusaseman pihamaastosta löysimme myös muutamia kesyhköjä kanariankirvisiä ja kielekkeillä metelöivät etelänharmaalokkiperheet, mutta muuten saaressa ei oikein ollut mitään nähtävää, joten tyydyimme saksalaisten kanssa staijaamaan merelle.

Illalla teimme vielä parin tunnin seilausretken Bugion edustalle, josta löysimme todella runsaasti paikallisena pyöriviä sekä uiskentelevia keltanokkaliitäjiä, jokusen tyrskyliitäjän sekä kapverdenviistäjän. Nyt myös näitä päästiin kuvaamaan, olipa parhaassa porukassa kolmea lajia merilintuja yhdessä, yksi laji kutakin.
Päivän seilauksen saldona olimme lopulta havainneet satoja keltanokkaliitäjiä, 50 pikkuliitäjää, 30 tyrskyliitäjää sekä 15 kapverdenviistäjää.

Yö paatissa

Lopulta parkkeerasimme veneen poukamaan lähelle tutkimusasemaa, jyrkän kielekkeen alapuolelle. Ruokailumme aikana ilta hämärtyi ja kohta aloimme jännityksellä odotella, kuinka kielekkeellä sijaitseva merilintukolonia heräisi eloon. Parin tunnin odottelun tuloksena emme kuitenkaan vielä olleet kuulleet yhtään mitään. Lopulta keltanokkaliitäjä lensi ylitsemme räjähtävästi kiekuen, mutta vastauksia tälle ei kuulunut ja taas oli hiljaista. Pitkällinen odotus palkittiin lopulta, kun kuulimme pari kertaa madeirankeijun äänen, joka oli jopa lopun tuplavinkaisun perusteella tunnistettavissa lämpimän kauden pesijäksi. Mutta sitten ei taas reiluun tuntiin kuulunut mitään. Lopulta simahdimme ja painuimme makuupusseihimme.

Yöllä heräilimme vähän väliä, kun hieman mekastamaan innostuneita keltanokkaliitäjiä lensi huudellen veneen ylitse, näiden hahmot näkyivät hienosti niiden kiitäessä lähes täyden kuun valossa ylitsemme.

Ja takaisin merelle

10.9. Aamulla heräsimme taas pari tuntia ennen auringon nousua, mutta edelleen oli todella hiljaista. Vain satunnaisia keltanokkaliitäjän kiekaisuja, kunnes nämäkin loppuivat ja aamun valjetessa alkoi jo lokkien kailotus.

Aamupalan jälkeen suuntasimme taas Bugion edustalle, jossa oli edelleen runsaasti paikallisia keltanokkaliitäjiä, mutta vain pari tyrskyliitäjää ja kapverdenviistäjää. Paluumatka oli kuitenkin hieman antoisampi, sillä pari parvea atlantintäplädelfiinejä piristivät saapumalla veneemme keulan eteen kiihdyttelemään, pomppimaan ja ruiskuttelemaan vesisuihkujaan. Näitä vekkuleita oli ilo seurailla ja toki niitä kuvattiin gigatolkulla. Taas löytyi valaitakin, kun pallopäävalasparvi löytyi etenemästä keltanokkaliitäjäparvi perässään. Veneemme kipparit ohjailivat taas taidokkaasti valaita seuraillen ja pääsimme ihailemaan näiden uljaiden merinisäkästen etenemistä. Ollessamme jo varsin lähellä Madeiraa, löysimme pari uivaa kapverdenviistäjää, jotka päästivät meidät mukavan lähelle, ennen kuin ne säikähtivät lentoon ja näistä saatiin aikalailla mukavia kuvia.

Sataman jo lähestyessä löysimme meressä kelluneen merikihun ja satamassa näimme paikallisen silkkihaikaran ja kohta parkkeerasimme veneemme paikoilleen. Tapasimme Catarinankin, mutta varsin pian olimme jo intoa täynnä matkaamassa kohti Porto Monizia ja uusia seikkailuja!

Saaren halki länteen

Matkalla kohti saaren länsikärkeä havaitsimme parven maderiankiitäjiä. Vain pikkumatka ennen Porto Monizia pysähdyimme Ribeiro da Janelaan, josta löysimme jokisuistosta helposti paikallisten ankkojen seasta jo lähes juhlapukuun sulkineen amerikantavikoiraan! Kuvailimme tavia hetkisen ennen kuin jatkoimme Porto Moniziin ja hotellillemme Residencial Calhaulle (35€/yö). Saimme jo etukäteen varmistamamme parhaan hotellihuoneen (huoneet 1-4 ovat parhaat) toisesta kerroksesta ja isolla parvekkeella. Näiltä parvekkeilta aukeaa huikea näkymä luonnon muovaamien uima-altaiden yli merelle, jota pidetään yhtenä Länsi-Palearktisen alueen parhaista merilintupaikoista.

Klo 16.30 aloimme parvekkeellamme merilintustaijille ja havaitsimme yhteensä 548 pikkuliitäjää, jotka kaikki etenivät suoraviivaisesti kohti länttä, 15 tyrskyliitäjää, yhden viistäjän ja 7 merikihua, jotka lentelivät huomattavasti vaihtelevammin joko itään tai länteen tippuen välillä paikallisiksikin merelle. Merilintujen lisäksi näimme pikkukuovin, pulmussirrin sekä karikukon. Kahlaajat pyörivät välillä uima-altailla lähes auringonpalvojien jaloissa. Kohtuullisen etelätuulen myötä kaikki merilinnut olivat näkyneet varsin kaukana merellä ja viimeistä iltaansa viettäneet saksalaiset olivat tyytyneet staijailemaan vain leppoisasti pakkailunsa ohessa, sillä olivathan he kokeneet paria päivää aiemmin jopa 5500 pikkuliitäjän muuton ja isoliitäjiäkin oli näkynyt kymmeniä.

Illalla kävimme saksalaisten kanssa syömässä ja vielä yrittämässä madeirankeijuja Ribeiro de Janelan yläpuoleisilta rinteiltä, joilla eräs ruotsalaisorni oli edellisviikolla niitä havainnut. Atrappimmekaan eivät houkuttaneet muita kuin tornipöllöpoikueen kirkumaan, joten lopulta luovutimme ja painuimme nukkumaan.

Endeemijahtiin

11.9. Heräsimme jo pari tuntia ennen auringon nousua ja lähdimme kohti saaren keskiosaa Rabacalia ja Riscon levadaa. Vähän matkaa autolla kiivettyämme nousimme sankkaan sumupilveen, jota riitti aina ylätasangolle saakka. Sumu oli niin sakeaa, että näkyvyyttä oli vain parikymmentä metriä. Niinpä ajovauhti oli vain noin 40 km/h ja tässäkin vauhdissa tiellä nukkumassa ollut lehmä saattoi säikähtää jopa meitä enemmän, kun huomasimme toisemme niin myöhään. Riscon parkkipaikankin missasimme sumun keskellä ja ajoimme vahingossa aina Paul da Serran ylängölle saakka. Niinpä pääsimme näkemään tämän tuulimyllyjä täynnä olevan ihmeellisen tasangonkin ennen kuin palasimme hieman takaisin päin.

Onneksemme sumu hellitti juuri, kun parkkeerasimme automme Riscon parkkipaikalle. Tuuli oli taas yltynyt kovaksi, mutta lähdettyämme klo 8.30 kävelemään alas Ribeira da Janelan solaa, antoivat solaa ympäröivät vuoret hyvän tuulen suojan polun varressa. Heti parkkipaikan vierestä löysimme ensimmäiset madeiranhippiäiset ja kohta perään punarintoja ja pian ihmettelimme paikallisten madeiranpeippojen omituisia ääniä. Vain alle viiden minuutin kävelyn jälkeen löysimme ensimmäiset madeirankyyhkyt, jotka lähtivät pienen putouksen viereisistä puista lehahtaen lentoon.

Madeiranhippiäisiä piipitti lähes joka puolella kävellessämme vajaan tunnin alas komealle vesiputoukselle, jonka ympäristöstä löysimme yhteensä ainakin 30 madeirankyyhkyä! Osa näistä kyyhkyistä huhuili todella matalaa huhuiluaan, joka hädin tuskin kuului tuulen ja putouksen pauhun yli.

Paluumatkalla pilvipeite oli hieman ohentunut ja päivä hieman valjennut, joten kuvailimme todella kesyjä madeiranhippiäisiä, jotka tulivat matkintaamme katsomaan aivan viereemme. Turistit olivat myös heränneet ja vastaamme tuli bussilasteittain turisteja, yhteensä varmaan parisensataa ihmistä. Onneksi olimme olleet ajoissa! Ylöspäin kävely oli tietysti hitaampaa ja lopulta olimme autolla noin klo 11.30. Kävely tuotti yhä lisää madeiranhippiäisiä, madeiranpeippoja, punarintoja sekä varpushaukan.

Jatkoimme saaren läntisimpään kärkeen Ponta do Pargoon, jossa tuuli yltynyt todella myrskyisäksi. Farolin majakalle vievän tien varressa näimme runsaasti tiklejä ja kanariahemppoja sekä joitakin hemppoja. Majakalla ihailimme hetken myrskyisiä maisemia ja könysimme sitten lammasaitojen ali koluamaan laidunniittyjä. Kohta jaloistamme pyrähtikin pari suurta parvea, yhteensä noin 50 punapyytä. Muuten ainoat mainittavat havainnot olivat tuulessa hädin tuskin tolpalla pysynyt suuri grönlantilaisen alalajin leucorhoa kivitasku sekä pusikoista löytyneet pari nuorta pikkupensaskerttua. Ajaessamme jo pois niemestä lensi ylitsemme pieni parvi kalliovarpusia; hiirihaukkoja ja tuulihaukkoja näkyi muutamia.

Palasimme mutkaista tietä hotellillemme Porto Santoon, jossa olimme noin klo 14.00. Tuntia myöhemmin klo 15.00 aloitimme taas meristaijin, joka kuitenkin keskeytyi jo puolen tunnin jälkeen, kun taivaalta alkoi tulla vettä. Niinpä päätimme mennä läheiseen ravintolaan syömään.

Vesisade loppui viimein ja klo 18.30 – 20.30 staijailimme aina hämärään saakka. Muutto oli revennyt heti sateen seljettyä hieman ja olimme jo missanneet pari isoa parvea pikkuliitäjiä, mutta myöhemminkin muutto oli ihan mukavaa ja varsinkin lajisto oli laadukasta! Pikkuliitäjiä laskimme yhteensä 222, isoliitäjiä 22, nokiliitäjiä 2, tyrskyliitäjiä 3, kapverden-/madeiranviistäjä 1, merikihu 4 ja pikkukuovi 1.

Tuulee liikaa!

12.9. Heräsimme klo 6.45 ja suunnitelmamme päivän varalle olivat täysin avoimina. Hyvä näin, sillä ulkona oli yhä todellinen myrsky. Niinpä päätimme koluta aamun aikana lähimpiä lintupaikkoja. Ensin suuntasimme Ribeira da Janelan yläpuoleiselle madeirankyyhkypaikalle levadan varteen. Ajomatkalla tiellä näkyi pomppivien mustarastaiden ohella lehtokurppa. Perillä totesimme tuulen osuvan aivan liian kovaa laaksoon, joten nähtyämme yhden madeirankyyhkyn ja pari innokkaasti huudellutta hiirihaukkaa päätimme lähteä rantoja koluamaan. Kolusimme Ribeira da Janelan, Seixalin ja Sao Vicenten rantoja ja jokisuistoja, mutta emme havainneet juuri muuta kuin kalatiiroja ja karikukkoja sekä yhden harmaahaikaran. Hieman Sao Vicenten itäpuolella näimme päätien varressa 6 madeirankyyhkyä, mutta muuten oli todella hiljaista, joten palasimme Ribeira da Janelaan kuvaamaan amerikantavia.

Jo aamukymmeneltä palasimme Porto Santoon, jonka satamasta löytyi mukavasti kalatiiroja, jokunen etelänharmaalokki sekä yksi heikkokuntoinen pikkuliitäjä, jota aallot paiskoivat rantakivikkoa vasten lokkien odotellessa rantakivillä tämän tuupertumista. Kohta palasimme hotellillemme, jossa allasalue oli myrskyn takia suljettu – punainen lippu pysyi hädin tuskin salossa ja lasten liukumäkinorsukin oli pahasti aallokon kourissa.

Staijailimme klo 10.30 – 12.00 mutta hiljaista oli: pikkuliitäjiä sentään 94 sekä yksi isoliitäjä. Keltanokkaliitäjiä oli kaukana merellä paikallisia tuhatkunta, enemmän kuin muina staijikertoinamme.

Käytyämme päiväkävelyllä kaupoilla ja tiiroja kuvaamassa, palasimme hotellille, mutta 13.30 – 14.30 staijilla oli vielä hiljaisempaa: pikkuliitäjä 47, isoliitäjä sekä 2 harmaahaikaraa. Iltastaijimme oli 15.45 – 19.45 välillä, jolloin näimme 313 pikkuliitäjää, 3 tyrskyliitäjää, isoliitäjän, 2 kapverden-/madeiranviistäjää, leveäpyrstökihun sekä muutamia kahlaajia.

Illalla menimme yhdessä unkarilaisten kanssa syömään lähiravintolaan.

Sinnikästä staijia

13.9. Koskapa keli oli yhä surkea, päätimme viettää staijaten koko päivän, jos merellä edes jotain liikkuisi. Aloitimme rupeaman klo 8, mutta muutto oli varsin heikkoa. Pikkuliitäjiä meni ensimmäiseen tuntiin 34, toiseen 43 ja kolmanteen 47 eli yhteensä 124 lintua. Tämän lisäksi nuori suula ohitti meidät todella komeasti aivan rannan kallioita hipoen, mutta muuten näimme vain 4 tyrskyliitäjää ja 2 merikihua.

Porto Monizissa tapasimme vihdoin vanhat ystäväni Hugo Romanon sekä Catarina Fagundesin, joihin olin tutustunut edelliskeväänä Andaluciassa. Kävimme pikaisesti vilkaisemassa hieman Porto Monizin yläpuolella sijaitsevan Porto Lagoan pienen altaan, joka kuitenkin oli aivan liian jyrkkäreunainen, jotta siinä oikeasti olisi potentiaalia kahlaajille tai vesilinnuille; virtavästäräkkejä sekä yksi madeirankyyhky sentään näkyi.

Hugo ja Catarina jatkoivat Ponta do Pargoon ja me Porto Moniziin, jossa aloitimme iltastaijin klo 17.00 ja staijailimme klo 20.00 asti havaiten 230 pikkuliitäjää, 2 tyrskyliitäjää, merikihun, isokihun, jopa varsin todennäköisen madeiranviistäjän sekä sokerina pohjalla kääpiöliitäjän.

Illalla kävimme taas lähiravintolassa syömässä ja pakkasimme kaikki tavaramme.

Saaren itäosiin

14.9. Heräsimme jo 5.30 ja pakkasimme tavaramme autoon ja suuntasimme Ribeira da Janelaan yrittämään keijuja. Keli oli nyt todella upea, oli aivan tyyntä ja kuu oli lähes täysi, joten valoa riitti. Tornipöllöt huutelivat taas solassa ja alhaalla amerikantavipaikalla atrappiimme vastasi pariin kertaan lyhyesti keiju, todennäköinen madeirankeiju (siis kesämuoto).

Tankattuamme Sao Vicentellä ja ostettuamme herkulliset eväät pastellariasta, jatkoimme saaren halki etelään Ribeira Bravaan, josta pikkumatkan länteen Lugar de Baixon altaalle. Altaalta löytyi silkkihaikara, pari tylliä, 5 liejukanaa sekä 12 nokikanaa ja hetken kuluttua ruovikosta löytyi myös noin 20 vahanokan parvi.

Funchalin satama ei taaskaan tarjonnut kuin lokkeja ja kalatiiroja, joten jatkoimme kohti itää. Päätimme ajaa aina itäisimpään kärkeen Ponta do Sao Laurencoon saakka, jossa kävelimme kolmen tunnin kierroksen upeissa rotkomaisemissa kulkevaa levadaa yhdessä muutamien turistiporukoiden kanssa. Tuuli oli taas kohtalaisen voimakas, mutta kanariankirvisiä, kanarianhemppoja sekä kalliovarpusia löytyi reitin varrelta mukavasti.

Päivällä suuntasimme Canicalin satamaan, jossa valtavassa etelänharmaalokkiparvessa oli pari naurulokkia ja iso parvi kalatiiroja pyöri laiturin edustalla. Parvessa oli mukana oudon näköinen ja myös oudolta kuulostanut tiira, josta räiskimme runsaasti kuvia. Lopulta tiira määrittyi kuvista vain meille tavalliseksi, mutta Madeiralla harvinaiseksi lapintiiraksi. Sataman viereisestä ruovikosta löytyi muutamia pensasvarpusia. Jatkoimme seuraavaksi Machicoon, mutta paikka vaikutti sen verran ankealta, ettemme vaivautuneet autosta nousemaan. Ehkäpä emme osuneet oikeaan paikkaan tai sitten kuiva jokivarsi ja suljetut satama-alueet vain edustivat samanlaisia lintupaikkoja kuin Teneriffan eteläosien lintupaikat – ei kiitos.

Iltapäiväksi suuntasimme pohjoiseen Porto da Cruziin meristaijille komean kielekkeen juurelle. Merellä oli kuitenkin todella hiljaista! Vajaaseen pariin tuntiin havaitsimme vain 7 pikkuliitäjää sekä 2 harmaahaikaraa. Niinpä päätimme kierrellä pikkuteitä pitkin saaren keskiosien kautta kohti Funchalia. Santo da Serrassa juutuimme käsittämättömään ruuhkaan. Emmepä olleet arvanneet, että kaikki saaren asukkaat tunkisivat tähän pikkukylään sunnuntain viettoon. Onneksi kuitenkin onnistuimme pujottelemaan ahtaita katuja pitkin pikkuhiljaa alamäen puolelle, jossa eteneminen oli jo vaivattomampaa.

Ajoimme lopulta aina Ponta do Garajauhin saakka, jossa kävimme pizzalla ja suuntasimme Jeesus -patsaan parkkipaikalle lepäämään. Yritimme jopa nukkua reilun tunnin odotellessamme iltaa. Taivaalla pyörivien madeirankiitäjien joukossa oli ainakin pari vaaleakiitäjää, mutta muita lintuhavaintoja ei tullut.

Viimein madeiranviistäjäretkelle

Iltayhdeksäksi olimme sopineet MadeiraWindin Hugo Romanon sekä Catarinan Fagundesin kanssa tapaamisen ja kohta jo ajoimme peräkanaa kohti saaren korkeimpia huippuja. Jätimme automme erään ravintolan parkkiin Poisoon ja jatkoimme MadeiraWindin Transitilla kohti Pico de Arieiron yli 1800 metrisiä huippuja. Iltakymmenen aikoihin olimme jo kävelemässä kaikki vaatteet yllämme verkkaisesti polkua pitkin kohti madeiranviistäjien ainoita pesimäkolonioita. Kuu valaisi maisemaa niin kirkkaasti, että taskulamppuja ei juuri tarvittu. Tuuli oli kuitenkin taas yltynyt ikävän kovaksi, joten tunnelmat eivät olleet kauhean korkealla. Olihan meillä tiedossa, että parikin ryhmää oli jo käynyt paikalla kuulematta tai näkemättä viistäjiä lainkaan. Yleensähän nämä lehtopöllömäisesti huhuilevat merilinnut ovat hiljentyneet syyskuun alkuun mennessä.

Noin puoli yhdeltätoista olimme viimein hirvittävien jyrkänteiden yläpuolella, jossa meikäläisen polvet notkahtivat, kun saimme tietää, että parhaat mahdollisuudet viistäjien näkemiseen olisivat jyrkänteeltä suoraan alas katselemalla. Tuuli oli puuskissa lähes myrskyisä ja vain toista metriä leveän harjanteen reunoilta oli molemmille puolille satoja metrejä syvät rotkot, joiden reunoilla olleisiin hentoisiin vaijeriaitoihin nojailemalla pystyimme katselemaan rotkoon. Hieman hirvitti, mutta pakko oli, mikäli näin reissumme viimeisenä yönä viimein meinasimme saada tämän yhden Länsi-Paleartisen alueen harvinaisimman pesimälinnun pointsattua. Madeiranviistäjiähän ei pesi maailmassa missään muualla kuin juuri täällä, arviolta noin 80-100 paria.

Alkuun emme kuulleet muuta kuin pari tornipöllön rääkäisyä väärältä puolelta polkua, mutta noin puolen tunnin odottelun jälkeen kuulimme ensin pariin otteeseen siipien läpätystä aivan vierestämme. Sitten hetken kuluttua kuulimme ensin lyhyitä kvik -vingahduksia ja lopulta kertaalleen pitkän huhuilun. Onnistuimme myös nähdä yhden vaalean vilahduksen, kun viistäjä lensi kuun valossa alas kololta jyrkännettä pitkin varjoisaan pimeyteen ja pariin kertaan näimme lintujen varjojen vilahtavan rinteitä vasten. Kuitenkin noin puoli tuntia myöhemmin esitys oli ohi. Vaikka silmät vettä valuen tiirailimme alas jyrkänteeltä, emme enää nähneet tai kuulleet reiluun tuntiin yhtään mitään muuta kuin yhä entisestään koventuneen tuulen suhinaa ja ulvontaa. Tyytyväisinä hörppäsimme lämpimät teet lämmikkeeksi, sillä ylhäällä vuorella oli todella kylmä. Vaikka tuuli toki oli lämmin, oli se niin voimakas, että se vain pahensi tilannetta. Lopulta päätimme lähteä kävelemään takaisin autolle ja hieman yhden jälkeen olimme laskeutuneet alas ravintolan parkkiin omalle autollemme, jossa hyvästelimme Hugon ja Catarinan ja painuimme itse autoon nukkumaan.

Loppureissun lomailua

15.9. Heräsimme noin 7.30 ja lähdimme vielä uudelleen käymään Pico de Arieirolla, sillä halusimme nähdä, minkälaiset maisemat madeiranviistäjien pesimämaastossa oikein olivat. Huipulla sijaitsevalta hotellilta otimme muutamat maisemakuvat ennen kuin jatkoimme kohti Ribeiro Frioa, jossa kävimme pikaisesti katselemassa metsäisiä laaksomaisemia.

Aamuyhdeksäksi jatkoimme Funchaliin, jossa suuntasimme Jardimin orkideapuutarhaan, jossa kiertelimme reilun tunnin ennen kuin jatkoimme vielä Jardimin puutarhaan kuluttamaan viimeisiä hetkiämme saaressa eväitä syöden. Puutarhan parkkipaikalla pakkasimme tavaramme huolellisesti ja jatkoimme lentoasemalle, jossa jätimme automme, jolla olimme ajaneet saarta ristiin rastiin viikon aikana 556 km, sovittuun paikkaan ja kävelimme asemalle odottelemaan kello 14.25 lähtenyttä lentoamme Helsinkiin.

Pitkästyttävä lento oli ohi klo 22.00 ja isäni kyydillä jatkoimme Kirkkonummelle syömään ja nukkumaan. Seuraavana päivänä olimmekin sitten jo lähdössä Espanjaan Andaluciaan…

Yhteenvetoa reissusta:

Havaitsimme reissussa yhteensä 54 lintulajia. Koskapa pääpainomme oli meristaijilla sekä tietysti endeemisten lajien pointsaamisella, emme juuri panostaneet eurooppalaisten läpimuuttajien tai amerikkalaisten harvinaisuuksien tonkamiseen. Pyrimme kuitenkin käymään kaikilla tunnetuimmilla lintupaikoilla.

Valitettavasti kelit eivät suosineet, sillä kova etelätuuli tyrehdytti muuttajien etenemisen ja vähentynyt merilintuliikennekin työntyi tämän seurauksena pohjoisrannalla sijaitsevasta Porto Monizista katsoen kauemmaksi merelle. Yhteensä staijasimme merelle 21 tuntia, pari sateista päivää pudottivat tuntimäärää olennaisesti. Havaitsimme lopulta kaikki tavoitelajimme, ruusutiiran tiesimme näinm myöhään olevan jo lähes mahdoton ja keijuja havaitsimme odottamaamme vähemmän, madeirankeiju saatiin kuitenkin varmasti äänestä määritettyä. Mahdollinen tuleva uusi laji eli syyspesivä madeirankeijun muoto ”Grant’s Storm Petrel” jäi kuulematta tai ainakin tunnistamatta. Sen sijaan se, että kuulimme vielä näinkin myöhään madeiranviistäjän, oli mukava yllätys. Muut Madeiran endeemit madeirankyyhky, madeiranhippiäinen sekä jo Kanarialta tutut Macaronesian endeemit, madeirankiitäjä, kanariankirvinen ja kanariahemppo sen sijaan ovat runsaita ja todella helppoja löytää. Merilinnuista tähän aikaan on pikkuliitäjien päämuuttokausi ja niitä näkee varmaan koko valoisan ajan pieniä määriä, isoliitäjä sen sijaan on täysin arvaamaton esiintymisessään, mutta juuri tähän aikaan lajin havaitseminen on todennäköisintä ja mahdollista on päästä todistamaan todellista massamuuttoakin. Viistäjiä näkee varmimmin meriretkillä, mutta myös Porto Monizista – määrittäminen kuitenkin vaatii linnun lähelle. Kääpiöliitäjä, baleaarienliitäjä, suula ja kihut ovat sitten näitä sitkeän merilintustaijarin palkintolajeja.

Suuret kiitokset reissun onnistumisesta: MadeiraWindin Hugolle ja Catarinalle, Ventura do Marin Catarinalle sekä Luisille ja Marcolle, Niklas Holmströmille, jonka loistavat sivut ja apu Desertaksen retkiporukan kasaamisessa oli korvaamatonta, Jarmo Pirhoselle ja Sampsa Caireniukselle, jotka antoivat vinkkejä täällä Suomessa sekä tietysti retkiseuranamme välillä olleille Ingolle, Marcukselle, Istvanille ja Gabille.

J.A.

Kuwait 3.-13.4. 2008

3.4. Matkaan

Aamuruuhkassa ajaessamme Kehä-III:sta pitkin kohti lentoasemaa puhelimeni soi. Jo lentoasemalle ehtinyttä muuta retkiporukkaamme, Kilpimaan Jannea, Kuhnon Petriä, Linjaman Teroa ja Toivasen Teroa, oli aseman infotaululla odottanut ikävä yllätys – lentomme Frankfurtiin oli peruttu! Viimein ruuhka hellitti ja pääsimme mekin Seutulaan, jossa onneksi lentomme oli saatu järjestettyä aina määränpäähämme Kuwaitiin saakka. Toki matkasta oli nyt tulossa pitkä, sillä alkuperäisen Frankfurtin sijaan lentäisimme nyt Tukholman kautta Istanbuliin, josta viimein Kuwait Cityyn.

Odotuksemme oli hieman pitempi, joten ehdimme hyvin käydä lentoasemalla syömässä ennen kuin klo 13.00 lähdimme SAS:illa Tuhkolmaan, jossa olimme aikataulun mukaisesti tuntia myöhemmin. Yllättäen tälläkin lennolla tarjottiin ihan kunnon ruoat ja kun 14.10. lähdimme kohti Istanbulia, tarjottiin meille kohta jo päivän neljättä lämmintä ateriaa, (olimme varalta Hannan kanssa syöneet jo vanhemmillani Kirkkonummellakin).

Käsittämättömän tukalan kuuman lennon päätteeksi laskeuduimme Istanbuliin illan jo hämärtäessä klo 18.35. Istanbulin ainoiksi lintuhavainnoiksi ehdittiin havaita etelänharmaalokkeja, merimetsoja, harakoita sekä variksia.

Muutaman tunnin norkoilun jälkeen viimeinen lentomme lähti klo 21.45 kohti Kuwaitia ja ikäväksemme myös tämä toinen Turkish Airlinesin lento oli ahdistavan kuuma. Lennon tarjoilu oli kuitenkin ihan mainio, joten ainakaan nälkä ei päässyt vaivaamaan.

4.4. Kuwaitiin

Viimein pitkän lennon jälkeen klo 01.15 laskeuduimme Kuwaitiin. Kävimme heti alkuun tyhjentämässä paikallisen pankkiautomaatin, josta nostimme väsyneinä aivan liikaa rahaa. Viisumin hankinta onnistui kohtuullisen helposti ja niinpä pääsimme etsimään aulasta Triftyn autovuokraustoimistoa, josta olimme netin kautta varanneet kaksi Mitsubishi Pajeroa käyttöömme. Kansainväliset ajokortit olivat lisäkseni hankkineet Kilpimaa ja Kuhno, joiden lisäksi toiseen autoon majautui Toivanen. Linjaman Tero tuli meidän autoomme, jolloin meillä kahdella äänityksiinkin hurahtaneella olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada välillä äänityshiljaisuutta.

Autot saatiin suhteellisen nopeasti ja eipä ollutkaan koskaan tullut edes istuttua yhtä komeassa maastoautossa. Onneksi automaattivaihteisto ei tuottanut kuskeillemme vaikeuksia, joten kohta pääsimme tien päälle! ”Tertsin” (Toivanen) kartanluvun avustuksella pääsimme varsin vaivattomasti Salmiyan kaupunginosassa sijaitsevalle Arinza Tower hotellillemme. Toki saimme matkalla jo hieman esimakua kuwaitilaisesta liikennekulttuurista.

Vaikka olimme jo etukäteen varanneet kaksi huoneistoa hotellista, tarjottiin meille ensin vain yhtä huoneistoa. Onneksi lopulta saimme toisenkin huoneiston ja majoituimme neljän hengen huoneistoihimme autokunnittain, joten tilaa oli mukavasti. Lopulta pääsimme unten maille klo 04.00.

Eka retkipäivä

Herätyskello soi tuskastuttavan pian eli vain puolitoistatuntia myöhemmin klo 5.30. Suuntasimme suorinta tietä kohti Sulaibikhatia, jossa jo toista talvea oli talvehtinut ruskoperälepinkäinen. Jostain ihmeen syystä lintu oli kuitenkin viime ajat ollut käsittämättömän hankalasti hoidettavissa ja kolmen viikon tauon jälkeen sitä oli havaittu taas edellisellä viikolla pariin otteeseen lyhyesti.

Jo matkalla elislista karttui valotolpan päällä istuneilla pihamainoilla sekä muutamilla auton editse lentäneillä valkoposkibulbuleilla. Paljon ei liikenteen seassa kuitenkaan uskaltanut lintuja tarkkailla, sillä liikenne oli aivan hirvittävää! Pari kunnon kolariakin ohitimme ja meitä ohitteli urheiluautoja lähemmäs 200 km/h ja toiset kurvailivat ja pujottelivat nelikaistaisia teitä aivan kuin autopelissä muita autoja hivotellen.

Sulaibikhatiin parkkeerasimme klo 06.20 ja pian paikalle saapui sovitusti Kuwaitissa pariin otteeseen yhteensä reilut pari vuotta majaillut Pekka Fågel, jonka avustamana Toivasen Tero oli reissuamme suunnitellut. Pekan matkassa oli myös pitkään maassa asunut Brian Foster.

Reissumme ensimmäinen retkipäivä oli tarkoituksella osutettu perjantaille, sillä kuwaitilaisten viikonloppu on perjantai-lauantai. Pekka oli tarjoutunut oppaaksemme viikonlopuksi, joten retkeily oli hyvä aloittaa!

Paikalle osui yhtä aikaa kanssamme myös edellispäivänä maahan saapunut brittiporukka, joka oli sattumalta sama, jonka kanssa Terot, Kilpimaa ja Kuhno olivat tehneet yhteistyötä myös Turkin reissullaan. Pekan johdolla ajoimme automme itse lintupaikalle, joka sijaitsi portin takana. Kuten moneen muuhunkin Kuwaitin lintupaikkaan ei Sulaibikhatiinkaan olisi ollut mitään asiaa ilman paikallisten lintuharrastajien apua.

Punapyrstölepinkäisestä napsahti elis jo ennen kuin olimme nousseet autosta ja pian niitä löytyi pari lisää. Muutenkin lintuja oli mukavasti! Mehiläissyöjiä, runsaasti tervapääskyjä, siropriiniat lauloivat, nunna- ja kirjotaskuja ym. Ruskoperälepinkäistä ei kuitenkaan löytynyt perinteisiltä istumapaikoiltaan, joten porukkamme hajaantui koluamaan pientä aitojen ja rannan välistä aluetta ja tuloksekkaasti! Ensin britit löysivät kuuden linnun parven hopeatilhiä ja kohta perään vielä kovemman pinnan eli pensastimalin, joka oli vain kerran aiemmin havaittu paikalla. Muutenhan lajia on havaittu Kuwaitissa ainostaan pohjoisessa Irakin rajan tuntumassa Abdaly Farmsilla. Ruskoperälepinkäistä ei kuitenkaan löytynyt, joten päätimme jatkaa Jahra East Outfallille. Brian jäi jatkamaan retkeilyä brittien kanssa.

Jahra East Outfall oli komea ruovikkoalue, jonka reunaa jätevesi laski mereen. Kapean uoman mutkasta oli löydetty hiljattain hyvä rantakanakerääntymä ja pian jo kuvailimme niin luhta- pikku- kuin kääpiöhuittejakin! Keltavästäräkkejä ja kirvisiä oli runsaasti, mutta kerttusista löysimme ainoastaan rastas-, ryti-, osmankäämi- ja ruokokerttusia. Etsimäämme basrankerttusta ei löytynyt – vielä. Muuta mukavaa lajistoa edustivat mm. pikkuhaikara, 100 flamingoa, pari sinirintaa, muutama ruokosirkkalintu jne.

Jatkoimme seuraavaksi Dohaan, joka on varsinkin nousuveden aikaan verraton kahlaajapaikka! Matkalla näkyi arohiirihaukka. Dohassa oli kahlaajia todella runsaasti, mutta nyt oli laskuvesi, joten linnut olivat varsin kaukana. Lisäksi päivä oli lämmennyt, joten väreily haittasi todella pahasti havainnointia. Luolakahlaajia löytyi komea 60 linnun parvi. Väreilyn ja etäisyyden takia lintujen määrittäminen oli vaikeaa, mutta lopulta sirrien ja tyllien sekamelskasta kirjasimme havikseen jopa 300 ylänkötylliä, 30 rantakurvia, 200 punakuiria sekä runsaasti muutakin kahlaajalajistoa. Lajilistaa kartutti myös mm. 80 pikkutöyhtötiiraa, aroharmaalokki, selkälokin heuglini sekä barabensis -alalajin lintuja, neljän heinätavin ja kahden tavin parvi ym.

Seuraavaksi jatkoimme Doha Southin altaille, josta löytyi muutama aasiansulttaanikana, nokikanoja sekä pikku-uikku. Myös pallidirostis alalajin isolepinkäistä päästiin opiskelemaan.

Talhaan

Päivän ollessa kuumimmillaan suuntasimme Sabal Al Ahmad Nature Reserven (SAANR) luonnonsuojelualueelle. Taas kerran pääsimme portista Pekan avustamina sisään ja näin tultuamme tutuiksi portin aukaisijoiden kanssa, meillä olisi jatkossakin pääsy alueelle. Onneksi nykytilanne oli tämä, sillä aina SAANR:iin, kuten ei muillekaan suljetuille alueille pääsy ei ole lainkaan varmaa. Pysähdykset aavikolla tuottivat pari pikkuaavikkokiurua sekä kirjosiipikiurun ym. Pian saavuimme Talhan keitaalle, joka osoittautui loistavaksi lintukohteeksi! Pienen lammikon ympärillä oli puustoa mukavasti ja ne olivat täynnä muuttomatkaltaan levähtämään laskeutuneita lintuja. Itse altaassakin oli tavallisia kahlureita sekä luhtahuitti. Törmäsimme taas paikalla britteihin, jotka olivat onnistuneet löytämään kaksi päivehtivää kyläpöllöstä. Paras pinna löytyi kuitenkin kohta, kun Kilpimaa löysi basrankerttusen, joka pomppi avoimesti maassa kuivassa ruohikossa ja antoi kuvata itseään varsin läheltä. Muuta mukavaa lajistoa keitaalla edustivat mm. kivikkosatakielikoiras, ruostepyrstö, pikku- ja käärmekotka, kalasääski, valko-otsalepinkäinen ym.

Iltapäivästä suuntasimme vielä Jahra farmsille, jossa jo parkkipaikalta löytyi intianmainoja. Kohta ylitseni lensi naarassieppo, joka kuitenkin ehti kadota liian pian. Toki maassa ei ole tavattu muita kuin balkaninsieppoa, mutta toivoin toki parempaa havaintoa. Väsyneinä kiertelimme puutarhassa tovin havaiten mm. smyrnankalastajan, 5 kauluskaijaa ym.

Päästyämme ruuhkaisesta liikenteestä hengissä hotellille, olimme niin väsyneitä, että painuimme saman tien pehkuihin klo 21.00. Päivän lajisummaksi oli kertynyt komeat 124 lintulajia. Saimme myöhemmin kuulla, että jo tämä oli rikkonut aikaisemmat Kuwaitin päiväennätykset, jotka toki olivat olleet rallisäännöin tehtyjä. Ohessa olin saanut 9 wp-pinnaa!

5.4. Pekan opastuksella uusille paikoille

Aloitimme taas aamun Sulaibikhatista, jossa olimme jo klo 6.10. Ruskoperälepinkäistä ei kuitenkaan taaskaan löytynyt, parhaaksi havikseksi löytyi aavikkotasku. Jatkoimme piakkoin Pivot fieldsin pelloille. Tällekään paikalle ei ollut asiaa ellei ensimmäisellä kerralla ollut paikallista ornia mukanaan, eikä myöhemminkään muulloin kuin klo 8-12.00. Pelloilla lintuja riitti: pääskyjä, varpusia ja mehiläissyöjiä oli todella paljon, komea keisarikotkanuorukainen poseerasi upeasti sähkölinjalla ja ylitsemme lensi myös kiljukotka.

Eräältä kuivalta aukealta löytyi molempien mehiläissyöjien ja taskujen ohella jopa 40 naamiokyyhkyä ja viiriäinen pytpytti lähipellolla. Ajaessamme takaisin vehreämmille viljelyksille eräällä tien lätäköllä oli juomassa viiden saharanvarpuskiurun koirasparvi. Peltojen yllä pikkutuulihaukkaparvi kaarteli taivaalla, sirosuohaukkoja näkyi molempia lajeja ja märältä pellolta löytyi satakunta lehmähaikaraa, 12 kottaraista sadettajalta sekä lätäköstä yli sadan pääskykahlaajan parvesta kaspiantyllipariskunta.

Abdaly farms

Puoliltapäivin lähdimme kohti pohjoista ja ajoimme toistasataa kilometriä Abdaly Farmsille. Kaspiantyllejä bongaamaan saapuneet britit olivat myös mukana. Jätettyämme autot parkkiin, kuulimme lähes välittömästi pensastimalien ääntelyä. Kohta löysimmekin parven timaleita ja yllätykseksemme useampi vanha lintu ruokki kolmea aivan juuri pesästä lähtenyttä, vielä lähes lentokyvytöntä poikasta. Pensastimaleiden perhe-elämää (5 aikuista ja 3 poikasta) jonkin aikaa seurattuamme jatkoimme kävellen seuraavan tien varteen, josta avautui näkymä risteyksen molemmin puolin avautuville viljelyksille. Muut menivät katsomaan toisen puoleista peltoa, kun minä kiipesin hiekkavallin päälle tarkistamaan toista puolta ja kuinkas ollakaan vain muutaman sadan metrin päästä minusta samanlaisen hiekkavallin päällä seisoskeli kenttähyyppä! Huusin muut paikalle, mutta vain Linjama ja Hanna ehtivät nähdä, kun hyyppä nousi lentoon ja laskeutui hiekkavallien taakse katveeseen. Valitettavasti perään ei voinut mennä, sillä näille farmeille ei ollut pääsyä. Niinpä yritimme kierrellä aluetta ja saada näkyvyyttä vallien takaiselle alueelle. Pekka löysikin pienen kävelyn päästä vallin, josta näkyi kaksi kenttähyyppää, mutta taas, kun ensimmäiset meistä nousivat vallille, hyypät säikähtivät lentoon ja lensivät suoraviivaisesti pakoon, vaikka ne olivat olleet lähes 500 metrin päässä meistä. Niinpä kaikki eivät vieläkään onnistuneet niitä näkemään. Noin puolta tuntia myöhemmin staiji tuotti tulosta, kun pari hyyppää nousi kaukana kiertelemään horisonttiin ja arvokas wp-pinna saatiin lopuillekin.

Tyytyväisinä ajoimme nopeinta reittiä takaisin hotellillemme, jossa päätimme tilata ruoan huoneeseemme. Onneksi tällainen palvelu oli mahdollista ja jo kesken iltahuudon saimme lähiravintolasta tilaamamme runsaat annoksemme. Lopulta pääsimme nukkumaan 22.30.

6.4. Etelään

Heräsimme taas perinteisesti viiden hujakoilla ja 5.30 lähdimme liikenteeseen. Suuntasimme taas SAANR:ille. Jo portilla portinvartijoita herätellessämme plokkasimme ainoassa puussa viihtyneen balkaninsiepon. Komppasimme ensimmäisellä mäellä lyhyesti, josko paikalla talvehtineita persiantaskuja löytyisi. Reissun ensimmäinen isokorvainen kettu nähtiin jolkottamassa aavikolla ja osa porukasta löysi parven arovarpusia, mutta nämä ehtivät ottaa ritolat ennen kuin koko porukka ehti niitä pointsaamaan. Pian arovarpusia kuitenkin löytyi aavikolta pari lintua ja Talhan keitaalla niitä pyöri noin 30 linnun parvi. Altaan ympäristössä havaittiin myös mm. pari kaspianpikkukiurua, turturikyyhkyä, käärmekotka, komea valkopäinen leucocephala -alalajin keltavästäräkki ja tällä kertaa ainakin kolme basrankerttusta, joista pari äänteli välillä aktiivisesti kutsuääntään, joten äänityslaitteillekin löytyi taas käyttöä.

Puoliltapäivin suuntasimme hotellillemme, jossa ehdimme levähtää puolisen tuntia ennen kuin lähdimme ajamaan kohti etelää. Klo 15.30 parkkeerasimme Power plant reedsin ruovikkolampareelle, josta löysimme 2 kirjokerttua sekä idänorfeuskertun. 16.00 olimme sovitusti Ras Al Zurin satama-alueen portin jonossa yhdessä brittien sekä edellispäivänä saapuneen itävaltalais-saksalaisryhmän kanssa.

Taas olimme siis menossa paikkaan, johon ei olisi mitään asiaa, mikäli aitojen ympäröimässä 150 perheen lähiössä, jonka asukkaat toimivat Saudi-Arabialaisen sataman työntekijöinä, olisi asunut länsimaista lintuharrastajaa, jonka vieraina alueelle pääsi. Passin ja viisumin kopiointien ym. jälkeen oppaamme amerikkalainen Mark O. Chichester kertoi meille lyhyesti alueesta ja pian lähdimme kohti meren rantaa.

Jo asutusten läpi ajaessamme näimme naaras sinirastaan ja heti ensimmäiseltä pysähdykseltä löytyi poijuilta istuskelemasta merimetsoja sekä 2 arabiantiiraa. Myöhemmät pysähdykset eivät nekään tuottaneet arabianmerimetsoa saati ohjasnokitiiroja, vain tavallisia merimetsoja sekä pikkutöyhtö- ja riuttatiiroja, pari pikkutiiraa sekä pari arabiantiiraa lisää ja myös nuolihaukka saatiin reissupinnaksi.

Merelle tuijotettiin hämärään saakka, mutta kevään ensimmäiset arabianmerimetsot ja ohjasnokitiirat eivät vielä olleet saapuneet, näiden kuten muidenkin myöhäisten saapujien osalta kevät oli selvästi myöhässä.

Hotellillemme pääsimme lopulta väsyneinä ja ehkä hieman pettyneinä klo 21.00.

7.4. Vaihteeksi länteen

Normaaliin aikaan suuntasimme Jahra east outfallille, jossa olimme kuuden jälkeen. Aikaa oli vain vähän, sillä meillä oli taas sovittu tapaaminen jo klo 8.30. Niinpä hajaannuimme koluamaan eri puolille, osa kuvaamaan huitteja, osa opiskelemaan kerttusia ja Tertsi koluamaan putkella hietikkoa ja rantaa. Tertsi vetikin kunnon pommin, kun löysi aasiankiurun ruokailemasta kirvisten ja keltavästäräkkien seasta. Laji oli yllättävänkin helppo tuntea ja sitä tietysti kuvattiin ja jopa äänitettiinkin, kun lintu kertaalleen nousi siivilleen ja kierteli hetken äännellen yllämme ennen kuin laskeutui taas nousuvesien kastelemalle hietikolle. Myös 4 pronssi-iibistä ja mustaviklo havaittiin.

Kohta jouduimme kuitenkin kiiruhtamaan, sillä meillä oli jo kiire kohti länttä, sillä 8.30 tapasimme päivän oppaamme George Gregoryn sekä britit ja jatkoimme Al Abraqin farmille pikkulintu- ja arovarpushaukkajahtiin.

Paikalla olikin jo melkoinen jahti käynnissä, kun paikalliset olivat ampumassa lintuja. Heti parkkipaikalla istui tuoleilla pöytien ääressä miehiä haulikko kourassa ja ampuivat kaikkea mikä ylitse sattui lentämään. Pöydällä lojui pari kuollutta hopeatilheä sekä turturikyyhky.

Ehkäpä onneksemme olimme paikalla varsin myöhään eikä lintuja ollut maastossa kovinkaan paljon, sillä vaikka muissa retkiraporteissa oli paikallisten ammuskeluharrastuksesta mainittu, tuntui touhun näkeminen silti äärettömän pahalta!

Kävely familla tuotti vielä mm. kuolleen rääkkähaikaran, kyläpöllösen, varpushaukan, liron, molempia mehiläissyöjiä sekä joukon hernekerttuja ja muita pikkulintuja. Puskista ja puista löytyi toki mukavasti eläviäkin lintuja, joista näistäkin mm. idänorfeuskerttua oli ammuttu ja sen jalka roikkui ikävästi. Piristäviä haviksia olivat mm. 4 harmaakultarintaa sekä pikkusieppo.

Päivän lämmettyä liian kuumaksi, ajoimme vauhdikkaasti maan halki Dohaan, jossa nyt oli nousuvesi paremmassa vaiheessa kuin ensimmäisellä käynnillämme. Niinpä nyt luolakahlaajien lisäksi pääsimme seulomaan ja laskemaan myös pienempiä kahlaajia. Ylänkötyllien seasta seulottiin kymmenkunta aavikkotylliä, suosirrejä arviotiin olevan 1000, pikkusirrejä 50, jänkäsirriäisiä 25, karikukkoja 150, lampivikloja 20, rantakurveja 120, kuoveja 600 ja punakuireja 500, punajalkavikloja 40, avosetti ym. Myös mustapäälokki ja riuttahaikara saatiin reissupinnalistalle. Illaksi suuntasimme taas Outfallille, josta britit olivat bonganneet aasiankiurumme ja todenneet paikalla olevan kaksi lintua. Ilta kului kiuruja ja huitteja kuvatessa, kerttusia äänitellessä ja rannan lintuja seuloessa. Mukavia haviksia olivat mm. naaras sitruunavästäräkki sekä iso rotantapainen otus, joka huittimutkassa hätisteli pikkuhuitteja.

Hotellille palattuamme jaksoimme vielä uupuneina kävellä läheiseen intialaiseen ravintolaan iltahuudon pitoon ja syömään. Päivän lajisaldoksi olimme taas ohi mennen kasanneet 128 lajia eli taas uuden Kuwaitin ennätyksen. Nukkumaan pääsimme vasta 23.00.

8.4. Green Islandille ja etelään

Heräsimme laiskoina vasta 5.30 ja 5.50 olimme matkalla kohti Green Islandia. Taas sattumalta britit olivat myös paikalla. He olivat jo aiemmin olleet paikalla, joten pian löysimme samoilta paikoilta ensimmäiset punaperäbulbulit sekä hopeatilhet. Aamu oli erittäin tuulinen, joten lintuja oli varsin vähän ja kuvaaminen vaikeaa. Kuitenkin niin punaperä- (yht. 4) ja valkoposkibulbuleista, hopeatilhistä, pihamainoista ja kesystä balkaninsiepostakin saatiin kuvia aikaiseksi. Ylitsemme muutti 5 ruskohaikaraa ja 21 pikkutuulihaukan parvi kierteli hetken yllämme.

Klo 10 lähdimme taas kohti etelää ja poimimme Pekan kyytiin kotipihaltaan, jossa lenteli reissun ensimmäiset vaaleakiitäjät sekä vilahti kalliopääskylaji.

Etelässä kävimme Power plant reedsillä sekä muutamalla muulla paikalla, mutta mitään ihmeellistä ei tullut vastaan, kivikkorastaita sentään jokunen. Tuuli oli yltynyt todella hurjaksi ja aavikoilla oli suorastaan hiekkamyrsky. Pölisevä hiekka haittasi myös näkyvyyttä siinä määrin, että pitkään mietimme menemmekö lainkaan Ras Al Zuriin. Onneksi lähdimme sillä matkalla näimme komean 30 hopeatilhen parven. Portilla olimme taas brittien kera klo 16.00.

Näkyvyys merelle oli niin surkea, että Mark päätti, että komppaisimme mm. aavikkokehrääjän varalta alueella olleen suuren aukean. Heti päästyämme aukean reunaan jaloistamme lähti neljä sirkkua lentoon, jotka onneksemme laskeutuivat pian maahan. Kahden peltosirkun kera oli keltapääsirkkupariskunta! Myös pari viiriäistä ja arovarpusparvi kompattiin ilmaan ennen kuin suuntasimme tutuille staijipaikoille, joilta ei kuitenkaan näkynyt senkään verta lintuja kuin edellisellä käynnillä – vain 8 merimetsoa, riuttahaikara sekä jokunen arabiantiira.

Illalla kävimme vielä uudelleen Power plant reedsillä aavikkokehrääjän toivossa, mutta havainnot jäivät kivikkosatakieliin ja kaspiankerttuihin ym. Nukkumaan pääsimme noin 21.45.

9.4. wp-pinnaton päivä, muttei sentään kaikille

Aamusta taas perinteiseen aikaan suuntasimme Sabah Al Salemiin etsimään paikalla muutamaan otteeseen havaittuja kategorialajeja eli kylä- ja viirukutojia. Havainnot jäivät kuitenkin muutamiin lutakossa hiippailleisiin kahlaajiin sekä ainakin 45 nunnataskuun. Sattumalta löysimme lähistöltä kuitenkin toisenkin hyvän näköisen ruovikkoalueen, jota kohti kävellessämme edestäni lähti pieni vaalea kerttu. Lintu tippui hetkeksi vallille heiluttelemaan pyrstöään ja sain sen tunnistettua helposti kääpiökertuksi. Lintu onneksi löytyi vielä pariin otteeseen, joten muut kuin minä ja Hanna pääsivät juhlimaan taas yhtä elistä.

Jatkoimme taas kerran Jahra east outfallille, joka osasi yhä yllättää! Jo matkalla näkyi 4 sininärheä ja lutakoilta löytyi 3 kaspiantylliä. Ruovikossa olivat kerttuset hyvin äänessä ja näkyvillä. Ainakin 5 laulavaa basrankerttusta, muutamia papyruskerttusia sekä rastas-, ruoko- ja rytikerttusia, osmankäämikerttuset sen sijaan tyytyivät vain kutsuääntelemään. Aasiankiurut olivat edelleen paikalla. Ranta puolestaan oli täynnä kahlaajia, pääosassa olivat 2000 pikkusirriä, myös räyskiä oli reilut 60, silkkihaikaroita 38, ruskohaikaroita 12 ja yöhaikaroita 3. Vielä pois ajaessamme löytyi tien varresta komea ylänkökiuru, outfall oli taas näyttänyt kyntensä!

Aamupäiväksi jatkoimme taas Talhaan, jossa ei kuitenkaan tällä kertaa ollut juuri muuta kuin reilut 30 arovarpusta, jotka arkoina eivät uskaltautuneet altaalle juomaan, ennen kuin olimme tarpeeksi kaukana altaasta.

Kävimme myös läheisellä Sabriya farmsilla, jolla oli nähty ainakin mahdollinen arovarpushaukka, mutta emme löytäneet kyläpöllöstä kummempaa. Iltapäivällä kiertelimme vielä Jahra farmsilla, jossa näkyi taas mm. intianmainoja, smyrnankalastaja, balkaninsieppo, todella runsaasti leppälintuja sekä mistä lie tullut/karannut senegalinkaija.

Illalla suuntasimme taas ravintolaan. Kuhno jäi potemaan flunssaansa ja Kilpimaa lepäämään. Ei ollut mikään ylläri, että kuskeina toimineet olivat aina iltaisin vielä muita väsyneempiä. Itsehän ajoin koko ajan.

10.4. Pitkä päivä

Linjaman ja Hannan kanssa heräsimme jo 03.45 ja suuntasimme saman tien kohti outfallia. Tarkoituksenamme oli päästä äänittämään rantakanoja sekä aamutunteina innokkainta lauluaan esittäviä kerttusia. Olimme paikalla jo klo 4.15 mutta kauhuksemme saimme huomata, että edellinen poikkeuksellisen korkea nousuvesi oli kastellut koko hietikon aivan mutavelliksi.

Kokeilimme sinnikkäästi nelivedolla mönkiä pelipaikalle ja vaikka oli pimeää, pystyimme ajamaan navigaattorin avulla tarkasti aiemmin käyttämäämme reittiä pitkin. Silti parin sadan metrin ajon jälkeen oli pakko kääntyä takaisin, sillä mutelikko oli aivan liian upottavaa ja liukasta. Niinpä päätimme ottaa muutaman päivän tauon jälkeen suunnaksi Sulaibikhatin ja yrittää ruskoperälepinkäistä.

Pienen tyyttäilyn jälkeen saimme portin aukaisijan hereille ja pääsimme komppaamaan Sulaibikhatia. Pensastimali löytyi taas ja huikeat 138 ruskohaikaraa muutti ylitsemme kuudessa parvessa; suurimmassa parvessa oli jopa 49 lintua. Edellinen Kuwaitin päiväennätys oli 22 ruskohaikaraa!

Jo aamuseitsemältä meidän piti olla Kabdin Shuwaikhissa KISR:in (Kuwait Institute for Scientific Research) tutkimusalueen portilla tapaamassa Gary Brownia, jonka avulla pääsimme yrittämään arabianaavikkokiurua. Olimme portin tuntumassa hieman etuajassa ja hetken juteltuamme Garyn kanssa saapui toinen autolastillisemmekin.

Pienen ajon jälkeen pääsimme kiurubiotooppiin eikä aikaakaan, kun ensimmäiset kaksi arabianaavikkokiurua löytyivät pensaikkoiselta aavikolta. Kiersimme Garya seuraten toistakymmentä kilometriä aavikon pikkuteitä ajellen ja näimme pari arabianaavikkokiurua lisää sekä ensimmäiset saharanvarpuskiurut. Puolentoista tunnin ajan saimme kierrellä keskenämme alueella, jolla oli myös Garyn kyhäämä lintujen juomapaikka piilokojuineen. Altaalla kävikin kuhina, sillä ainakin 50 arovarpusta ja lyhytvarvaskiurua sekä parikymmentä saharanvarpuskiurua sekä pari kaspianpikkukiurua kävi siltä juomassa. Kuvia siis saatiin näistä lajeista mukavasti, mutta arabianaavikkokiuru nähtiin enää vain kertaalleen lyhyesti suuressa lyhytvarvaskiuruparvessa eikä sitä saatu kuvattua.

Klo 10 lähdimme ajamaan kohti Pivotia, jonne saavuttuamme meillä ei enää ollut paljon aikaa, sillä alueelta piti poistua klo 12.00 mennessä. Niinpä kummempaa ei ehditty havaita, toki märällä pellolla oli taas 129 pääskykahlaajan parvi sekä kuivemmissa osissa runsaasti nunnataskuja.

Jatkoimme seuraavaksi Doha Southin altaille, jossa näkyi 4 aasiansulttaanikanaa, kahden lapasorsan ja yhden haapanan parvi, 3 kalliopääskyä sekä nuori yöhaikara. Dohassa ei näkynyt mitään uutta, joten jatkoimme pian vielä Dohan altaille. Siellä törmäsimme taas lintujen ampujiin. Isukki oli päättänyt lähteä lasten kanssa ampumaan lintuja autosta. Kerran noustessamme eräälle vallille tarkistamaan altaan kahlaajia, ammuttiin vastarannalta vedessä olevia lintuja siten, että olimme täydellisesti tulilinjalla. Eipä auttanut kuin lähteä livohkaan ja singahtaa autoon turvaan.

Kävimme Pizza Hutissa syömässä, joka kuten kaikki McDonaldsit ja Burger Kingitkin sijaitsi aivan moskeijan vieressä. Illan jo hämärtäessä ajoimme Talhaan, jossa Pekka oli meitä odotellessaan kuvannut mm. keltapääsirkkua. Pekalta saimme kuulla musertavan uutisen. Tämä oli ollut reissumme aikana ainoa päivä, kun joku muu porukka oli mennyt Ras Al Zuriin, mutta me emme. Olimme ajatelleet, että mikäli tänään näkyy arabianmerimetsoja tai ohjasnokitiiroja näemme ne vielä myöhemmin tekemällämme keikalla, jopa varmemmin kuin nyt – emmepä olleet osanneet arvata, että britit näkisivät näiden lajien lisäksi pikkufregattilinnunkin!

Musertuneina siirryimme komppaamaan keitaan aluetta vain hetken ennen pimeää, mutta onneksi piristäviä haviksia löytyi. Ensin Tertsi löysi valtaisan muurahaisten kulkuväylän, joka puolen metrin levyisenä kulki molempiin suuntiin koloissa sijaitsevalta pesältään ainakin viidenkymmenen metrin päähän. Ja kohta saatiin juosta, kun Kuhno löysi koiras tarhavarpusen keitaan uloimmasta puusta. Taas paukahti meille Turkissa käymättömille (minä ja Hanna) wp-pinna! Viherkonnat aloittivat hurinansa altaalla, mutta mitään hietakyyhkyjä ei altaalle saapunut edes pimeässä.

Iltaretkemme tavoitteena oli löytää aavikkokehrääjä ja niinpä pysähtelimme suojelualueella muutamia kertoja soittamaan atrappia. Portille mennessä emme kuitenkaan olleet havainneet mitään. Portilla pyysimme, että pääsisimme jatkamaan päätien toisella puolella olleesta portista suojelualueen toiseen osaan ja kohta pysähdyimmekin paikkaan, jossa edelliskeväänä Pekka oli ryhmän kanssa kuullut aavikkokehrääjän. Hetkeen paikalla ei kuulunut kuin käsittämättömän ärsyttävän kovaäänisiä ”tilulilu”-kaskaita, mutta kohta taustalta soi upea aavikkokehrääjän laulu! Hiippailimme Linjaman kanssa säkkipimeällä aavikolla satoja metrejä lähemmäksi lintua äänittämään, mutta se tuntui pikkuhiljaa siirtyvän samalla kauemmaksi. Onneksi keli oli äänittämiseen aivan täydellinen, joten erinomaiset äänitykset saatiin!

Havaittuamme vielä hauskan yöeläjän hyppyrotan, saatiin pitkä retkipäivä päätökseen ja kämpille pääsimme vihdoin klo 22.00 ja ei muuta kuin suihkuun ja unten maille. Taas oli ollut melkoinen lintupäivä! Toki pikkufregattilintu hieman ketutti, mutta tiesimmepähän ainakin mitä tehdä seuraavana päivänä…

11.4. Taas etelään

Lähdimme siis heti aamusta kohti etelää ja suorinta tietä ajoimme eteläisimpään mahdolliseen (ja kaiketi nykyisin ainoaan, johon on pääsy) staijipaikkaan Khiraniin. Taas kerran saimme osamme lintujen ampumiskulttuurista, kun keskellä kerrostalolähiötä ammuttiin lintuja autosta ja mekin saimme taivaalta putoavia hauleja niskaamme – Tertsi jopa päähän! Onneksi tämäkään ei staiji-intoamme vähentänyt, sillä toiveissa oli musta kapeasiipinen kummajainen. Merellä liikkui alkuun mukavasti tiiroja ja lokkeja mutta kaikkien suunta oli uhkaavasti kohti etelää; jäisikö meille vielä parhailla paikoilla Ras Al Zurissa katsottavaa? Kaukaisuudessa lepatteli muutama ohjasnokitiirakandi, mutta etäisyys ja vastavalo eivät antaneet mahdollisuutta varmaan määritykseen. Mereltä plokkasimme haukkamaisesti lentävän linnun, joka toi ensin mieleen varpushaukan ja pian minkä lie nokihaukan. Lintu lensi suoraviivaisesti meitä kohti ja oli jo aika lähellä ennen kuin tajusimme, että se oli kehrääjä.

Klo 9.00 olimme taas kerran Ras Al Zurin portilla ja saman tien ajoimme uloimmalle staijipaikalle. Paikalla oli nyt uusi suoraan lentokentältä saapunut brittiryhmä wp-pinnakärkenä itseään pitävä Lee Evans etunenässä. Vesi oli korkealla ja lähisaarilla ei ikäväksemme kököttänyt mustaa ronttia, vain kourallinen tuttuja tiiroja. Onneksi ohjasnokitiiroja alkoi sentään löytyä ja kohta muutama erehtyi ihan mukavasti sellaiselle etäisyydelle, että niitä päästiin – no jos ei nyt sentään ihailemaan, niin ainakin näkemään tuntomerkit mukavasti. Merimetsoja ei näkynyt kuin neljä, mutta yhdestä näistä Brianin johdolla saatiin esiaikuinen arabianmerimetso aikaiseksi, joten britit lähtivät kiertämään muita rannan paikkoja. Me emme kuitenkaan olleet tähän havikseen kovinkaan tyytyväisiä, sillä merimetso ei ollut todellakaan ollut määritysetäisyydellä – tai itseasiassa me olimme pitäneet sitä ennemminkin tavallisena merimetsona.

Noin klo 11.00 plokkasin äärioikealta tumman merimetson lentämässä varsin karimetsomaisesti matalalla meren yllä. Kohta tuijotimme herkeämättä koko porukka lintua, joka lensi editsemme, mutta inhottavasti kaartaen siten, että se pysyi koko ajan yhtä kaukana. Lintu lensi merimetsoa kevyemmin, oli selkeästi takapainoisempi ja pitkä kapea kaula sekä ohut nokka erottuivat hyvin. Onneksemme lintu lopulta muutaman kiepauksen jälkeen laskeutui ensin uimaan erään merimerkin juurelle ja lopulta pomppasi tolpalle istumaan – ja kuin tilauksesta tolpalla oli myös pari merimetsoa. Zoomilla onnistuimme linnun rapsuttaessa nokalla mahaansa sopivassa kulmassa näkemään jopa ohuen valkoisen silmäkulmajuovankin – vanha arabianmerimetso! Britit soitettiin paikalle, mutta juuri kun he olivat juoksemassa rantaan, ajoi moottorivene linnut lentoon ja ainoastaan parin britin onnistui nähdä oikea lintu lentämässä kaukana suoraviivaisesti kohti etelää – aivan pienenä pisteenä. Siinä tilanteessa eivät lähellä uiskennelleet pullonokkadelfiinitkään hymyilyttäneet brittejä.

Hetken vielä staijailimme merelle ja näimme noin 30 ohjasnokitiiran parven kalastelemassa kaukana merellä ja merikihun matkaavan editsemme kohti etelää. Noin klo 12.00 jatkoimme Power plant reedsille tyytyväisinä. Ruovikossa lauloi kaksi basrankerttusta ja kivikkosatakieliä löytyi muutamia.

Seuraavan stopin teimmme Fahaheelin satamassa, jossa näkyi ainoastaan pari arabiantiiraa. Läheinen puisto tarjosi kivikkorastaan ja etelänsatakielen, muttei mitään uutta. Pekka jatkoi puistolta kotiinsa ja me jatkoimme taas kerran Dohaan. Puuttuihan muilta kuin minulta ja Hannalta yhä töyhtötiira wp-pinnoista. Dohassa ei kuitenkaan ollut oikein muitakaan tiiroja tarjolla, joten annoimme ensimmäistä kertaa reissun aikana väsymykselle periksi ja päätimme jatkaa suorinta tietä hotellillemme.

Onneksi olimme hyytyneet, sillä jo hotellille klo 17.15 päästyämme huomasimme, että tuuli oli yltynyt ja synkät ukkospilvet salamoivat jatkuvasti horisontissa. Ja kun myrsky saapui kohdille tuntui kuin pommi olisi räjähtänyt! Ensin tuli hiekkaa mukanaan kuljettanut paineaaltomainen tuuli, joka oli paiskata ikkunat sisään. Hanna, joka seisoi ikkunan vieressä salamointia ihaillen, sai ikkunanpuitteista tulvahtaneet hiekat päälleen. Samaan aikaan Kuhno, joka oli suihkussa autuaan tietämättömänä mistään myrskystä, juoksi huoneeseen säikähtänyt ilme naamallaan ja sopersi, että:” Kylppärin tuuletin tuli hulluksi!”. Kohta alkoi raesade, joka piiskasi ikkunaa vasten huomattavasti vähemmän kuin sitä seurannut vesisade, joka kohta tulvi kaduilla. Tuuli taivutteli valotolppia aivan mutkalle, vei mukanaan lippuja lipputangoista, mainokset lentelivät kaduilla ja näimmepä yhden peltikatonkin matkaavan sen mukana. Onneksi emme olleet liikenteessä, sillä saatoimme vain kuvitella, minkälaisessa sekasorrossa normaalistikin sekasortoinen liikenne oli! Sateen vihdoin loputtua käpöttelimme takit päällä vakioravintolaamme syöpöttelemään sekä purkamaan kahden päivän iltahuudot.

12.4. Loppuhuipennus

Viimeinen retkipäivä aloitettiin normaaliin aikaan ja klo 5.45 lähdimme kaikki matkatavarat kyytiin pakattuina taas kohti länttä ja Al Abraqia. Myöhästyimme jonkin verran Pekan kanssa sopimastamme tapaamisesta km 41:n kohdalla, mutta tämä näytti saaneen ajan hyvin kulumaan kuvatessaan valko-otsalepinkäistä.

Tällä kertaa Al Arbraqissa oli todella paljon lintuja mutta niin oli niiden ampujiakin. Järkytyimme ihan todella menossa olleesta teurastuksesta! Mehiläissyöjiä ja haarapääskyjä tippui taivaalta koko ajan ja saimme todeta paikalliset ampujat aivan liian hyviksi, sillä lähes joka laakilla tippui lintu taivaalta. Yllämme kaarrellut pikkukotkakin sai ainakin kolmen laukauksen haulit itseensä, mutta sinnikkäästi se jatkoi kaarteluaan – mutta tuskin pitkään. Ihmeen kesyä tuulihaukkaakin kuvasimme hetken, ennen kuin tajusimme, että siltä puuttui puolet nokasta.

Siirryttyämme sisemmälle farmin puiden suojaan pääsimme onneksi kauemmaksi pihalla olleista ampujista. Toki farmin aitojen ulkopuolella oli myös sota käynnissä. Kuolleita lintuja löytyi runsaasti, mutta osasyynä oli varmasti ollut myös edellisiltainen myrsky, sillä täällä se oli aiheuttanut paljon vaurioita puustoonkin ja ainakin osa pikkulinnuista näytti enneminkin hukkuneilta kuin ammutuilta.

Eläviäkin hysyjä riitti silti joka puuhun ja lajisto oli monipuolista. Varpushaukkoja löytyi palmuista useita ja viimein ylitsemme lensi vanha arovarpushaukka! Ajoimme Pekan kanssa lintua pariin otteeseen lentoon, mutta koskaan se ei suostunut lentämään ajosuunnassa väijyneitä kuvaajiamme kohti. Linnun ajaminen oli tietysti vaarallista senkin takia, että heti selkäpuolellamme väijyivät ampujasankarit, joiden onnistuikin nähtemme tiputtaa ainakin yksi varpushaukka. Lopulta emme kaikki saaneet kovinkaan hyvää havaintoa arovarpushaukasta, mutta juuri, kun olimme menettää toivomme, näki osa porukasta nuorenkin arovarpushaukan.

Päätimme jättää haukat rauhaan ja siirryimme komppaamaan puskia. Pikkulepinkäinen näkyi reissupinnaksi ja pari harmaakultarintaa oli edelleen paikalla. Kivikkosatakieliä, ruostepyrstöjä, kaspiankerttuja, vaaleakultarintoja, basrankerttusia ja muuta sälää riitti seulottavaksi. Kilpimaa löysi 500-millisensä läpi todella mielenkiintoisen näköisen kultarinnan. Linnulla ei ollut lainkaan paneelia, sen ulottuma oli lyhyt, silmä suuri tehden ilmeen muutenkin erikoisen näköiseksi eikä se nykinyt lainkaan pyrstöään suuntaan eikä toiseen edes ollessaan hermostunut, mutta mikä ikävintä se ei äännellyt lainkaan. Maastomääritimme linnun aavikkokultarinnaksi, mutta onneksi saimme siitä myös kuvia. Kuvaustilannetta toki häiritsi vaaleakultarinta, joka välillä siirtyi naapuripuusta kuvaamamme linnun viereen ja hyökkäsi pariin otteeseen tämän kimppuunkin, niinpä kuvia tuli kaikille molemmista linnuista ja kuvien tulkinta onkin sitten kinkkistä – kumpikos lintu onkaan missäkin kuvassa? (Ja niinhän siinä kävi, ettei määritys varmentunut jälkikäteenkään muuten kuin, että lintu ei ollut aavikkokultarinta, vaan ilmeisesti joku kerttunen. Joku outo rytikerttunen lienee lähimpänä totuutta. Maastossa lintu ei kyllä pätkääkään rytkyä muistuttanut…)

Aamun lämmettyä kuumaksi vähentyi ammunta ja palattuamme parkkipaikalle olivat kaikki kuolleet linnut kadonneet, ilmeisesti siis paikalliset kuitenkin keräävät saaliinsa. Mitä lie niille tekevät? Valitettavasti ainakin mehiläissyöjiä lojui yhä maassa siipirikkoina.

Täytyy kuitenkin ottaa huomioon sekin seikka, että Al Abraqin ympäröimä aavikko tappaa lintuja paljon enemmän kuin tämän viimeisen keitaan ympäristössä tapahtuva ammuskelu. Al Abraq on lopulta varmasti pelastus valtaosalle sinne osuvista linnuista, vain pieni osa paikalle osuvista linnuista kuitenkaan tulee ammutuksi.

Kun olimme tekemässä lähtöä tuli aamun uutispommi Pekalle puhelimitse: Brian ja Lee olivat nähneet aamulla Sulaibikhatissa meitä jo neljään otteeseen karttaneen ruskoperälepinkäisen – se siis oli yhä paikalla! Edellisvuonnahan viimeinen havainto oli ollut juuri näihin aikoihin. Niinpä ajoimme seuraavaksi pitkän siirtymän Sulaibikhatiin, jossa näimme pari hopeatilheä, viiriäisen, kivikkosatakieliä ym. Brian, joka edelleen oli paikalla, ei ollut havainnut lepinkäistä enää ensihavainnon jälkeen, josta oli jo 5 tuntia, joten päätimme jättää kaikki viimeisen kortin varaan ja tulla paikalle vielä illalla, vaikka kukaan ei kaiketi koskaan ollut nähnyt lintua paikalla illalla.

Jatkoimme Jahra poolsille, jossa aasiansulttaanikanojen ja tuttujen sorsien lisäksi kellui 7 vesipääskyä. Outfallilla vesipääskyjä oli ainakin 64 lisää. Aasiankiurut olivat yhä paikalla kuten myös pari vuorikirvistä, reissun eka harmaasirkku ym. Dohassa kahlaajatilanne oli lähes ennallaan, tiiroja oli taas paikalla ihmeen vähän, joten töyhtötiirat saimme unohtaa. Jänkäsirriäisiä laskimme mukavat 70 lintua.

Hyvästelimme Pekan ja kiittelimme tätä kaikista järjestelyistä sekä opastetuista lintupäivistä ja päätimme vielä mennä viimeiseksi valoisaksi tunniksi Sulaibikhatiin lepinkäisväijyyn.

Ehdimme koluta koko alueen todella huolellisesti kunnes se tapahtui, ensin pari meistä näki pitkähköpyrstöisen linnun lentävän jostain terveysministeriön muurien takaa, jonne olin muurien rei´istä itse koko ajan tuijotellut, ja pian Kilpimaa huomasi ruskoperälepinkäisen istuvan kuivalla oksalla komeasti kuvaushollilla. Ihmeen kaupalla saimme koko porukan riittävän nopeasti kasaan ja Kuhno, joka oli kauimpana tajusi onnekseen tarkistaa jo kauempaa kiikarilla, mikä oli mesoamisemme aiheuttanut, sillä juuri kun tämä oli juossut viereemme, lepinkäinen nousi siivilleen ja lensi takaisin muurin yli ja minne lie. Ilo oli ylimmillään, sillä kukaan meistä ei ollut enää uskonut, että saisimme tämän ehkä koko reissumme kovimman wp-pinnan hoidettua ja vain vajaata tuntia ennen auringon laskua viimeisenä päivänämme! Tämä jäi myöskin koko kevään viimeiseksi havainnoksi!

Helpottuneina saatoimme käyttää lopun valoisan ajan matkatavaroidemme pakkaamiseen ja hieman säädyllisempien matkustusvaatteiden vaihtoon ym. Portin aukaisijakin varmasti jatkossakin päästää lintuharrastajia mieluusti sisälle, sillä annoimme tälle ihan kohtuulliset tipit kiitokseksi kärsivällisyydestään. Olimmehan herättäneet tämän jo monena aamuna.

Vielä kävimme McMoskeijassa syömässä ja tankilla, jonne matkalla jouduimme johonkin ratsiaankin, mutta paikalliset poliisit eivät turisteista välittäneet vaan antoivat meidän mennä suosiolla ilman mitään papereiden tarkistamisia. Olo oli käsittämättömän helpottunut, kun käännyimme viimein lentokentälle vievälle tielle. Takana oli jo 2000 kilometriä Kuwaitin aivan järkyttävässä liikenteessä, jossa läheltäpiti tilanteita oli jo tullut enemmän kuin koskaan aiemmin muualla yhteensä ja olipa meitä kerran yritetty 130 km/h vauhdissa kiilata tahallaan kylkeenkin ja ties kuinka monta raatoa olimme teiden varsilla nähneet kolareiden jäljiltä. Vaan eivätpä vaikeudet loppuneetkaan vielä, lentokentälle oli aivan järjettömän vaikea löytää! Pääsimme kyllä lähelle, mutta sinne minne kuvittelimme, että vuokra-autot tulisi palauttaa, ei tuntunut kulkevan kuin yksisuuntaisia teitä, joille kääntymispaikkaa emme löytäneet. Lopulta ajeltuamme 30 kilometriä ympyrää (mikäli erehtyi ajamaan lentokentän ohi, piti käydä kehällä asti kääntymässä), päätimme tylysti ajaa keskelle jalkakäytävää ja Hanna jäi autoon odottelemaan, kun lähdimme Teron kanssa hakemaan autovuokraamon miestä ajamaan auton minne lystää.

Lopulta olimme kaikki turvallisesti lentoasemalla, autot oli luovutettu ja hieman shoppailtuamme (kaikki ostivat kirjakaupasta löytyneen uuden painoksen Kuwaitin kartasta), kohta jo istuskelimme Lufthansan koneessa, joka oli niin suuri, että sitä alettiin lastata matkustajilla jo tuntia ennen koneen lähtöä. Kone nousi ajallaan klo 00.35.

Frankfurtiin laskeuduimme ajallaan klo 05.20 ja jaksoimme vielä huutaa viimeisen päivän havainnot pakettiin ennen kuin viimeinen lentomme Helsinkiin lähti klo 07.30. Onneksi saimme nukuttua lentojen aikana hyvin, sillä laskeuduttuamme Helsinki-Vantaalle klo 10.55 oli meillä kaikilla vielä matkaa jäljellä.

Hyvästelimme loistavan matkaseurueemme ja yllättäen vanhempani olivat meitä vastassa. Pienten auto-ongelmien jälkeen (saimme työntää vanhempieni auton käyntiin) kävimme Tikkurilassa syömässä ja lähdimme kohti koti-Parikkalaa. Matkalla Joutsenon Konnunsuolla arosuohaukkaa bongatessa saimme huomata, että vaikka lintuja oli nyt paljon enemmän kuin lähtiessämme, ei kevät ollut vieläkään oikein kunnolla alkanut. Ainakin tottuminen nollan asteen lämpötilaan tulisi kestämään jonkin aikaa…

Kiitokset reissun onnistumisesta:

Pekka Fågelille, joka auttoi meitä kaikessa mahdollisessa niin ennen reissua kuin sen aikanakin. Olimme todella onnekkaita, että Pekka vielä asui Kuwaitissa ja saimme viettää viisi mahtavaa retkipäivää yhdessä!
Retkiporukallemme, johon siis minun ja Hannan lisäksi kuuluivat Janne Kilpimaa, Petri Kuhno, Tero Linjama ja Tero Toivanen.
Mark O. Chichesterille, jota ilman emme olisi päässeet Ras Al Zuriin yrittämään kolmea kertaa arabianmerimetsoa ja ohjasnokitiiroja, onneksi kolmas kerta onnistuikin! Ja kaupan päälle hoituivat keltapääsirkutkin.
Gary Brownille, jota ilman emme olisi päässeet Kabdin KISR:iin hoitamaan arabianaavikkokiuruja.
George Gregorylle, joka toimi oppaanamme ensimmäisellä Al Abraqin retkellämme ja joka on kirjoittanut kirjan The Birds of the State of Kuwait.
Brittiryhmälle (Chris Lansdell, Justin Lansdell, Lee Gregory, Andy Wilkinson), joka löysi lintuja mukavasti aina ollessamme yhdessä. Saivatpa hekin toki säntäillä meidän havistemme perässä 😉 Ja onnittelut kavereille pikkufregattilinnusta. Onneksi mekin saimme lähes yhtä hyvän lopetuksen reissullemme!
Brian Fosterille aktiivisesta retkeilystä päivittäin, joka tuotti meille vielä sen viimeisen mahdollisuuden löytää ruskoperälepinkäinen.
Kaikille porttien vartijoille ystävällisyydestä ja lintuharrastajamyönteisyydestä niin Sulabikhatissa, Ras Al Zurissa, SAANR:issa, Jahra poolsilla kuin KISR:illäkin.

Reissussa havaitsimme yhteensä 188 lintulajia ja kaikki meistä sai noin 20 WP-pinnaa! Uskomaton reissu!

J.A.

Itä-Suomi – Varanki 6.-22.7. 2007

Jälleennäkeminen

6.7. ajoimme työpäiväni päätyttyä Hannan ja tämän pikkuveljen Miikan kanssa Helsinkiin. Shoppailtuamme hieman suuntasimme Kirkkonummelle vanhempieni luokse majoittumaan.

7.7. Aamusta Hanna lähti junalla stadiin yhä shoppailemaan, mutta me Miikan kanssa heräsimme vasta yhdeksän aikoihin ja suuntasimme varsin pian Espoon Finnolle retkelle. Oli hämmästyttävää laskea paikalta 64 harmaasorsaa ja liejukanojakin 26 lintua. Miikalle oli mukava näyttää myös jouhisorsa, lapasorsia, taveja, tiklejä ja muita tavallisia lajeja, joita altailla näki läheltä. Nuottalahden puolella sukelteli tuttuun tapaan muutama haahkakin.

Yhdentoista aikaan otimme suunnan Helsinki-Vantaalle, jonne hyvä ystävämme Paul French oli saapumassa Englannista. Saatuamme viimein auton parkkiin ja käveltyämme pitkän tovin oikealle portille, oli Hannakin jo paikalla. Pian saapui Paulkin ja suuntasimme saman tien Jumboon syömään ja ostamaan hieman eväitä.

Paul oli saapunut retkeilemään kanssamme kahdeksi viikoksi ja tarkoituksenamme oli retkeillä todella aktiivisesti aina Helsingistä Varangille saakka! Tavoitelajeina Paulilla oli hieman toistakymmentä elislajia sekä saman verran muita lajeja, joita hänelle oli harvemmin tullut vastaan. Toki tiedossa oli, että ajankohta ei useimmille lajeille enää ollut kovinkaan optimaalinen, joten kaikkia lajeja emme mitenkään saisi hoidettua. Parhaamme tietysti tekisimme, että suurin osa lajeista löytyisi.

Pian olimme Viikissä Pornaistenniemen parkissa todella kovassa vesisateessa odottelemassa sään selkiämistä. Kun sade hieman taukosi kävelimme hiljalleen tornille aloittaen samalla reissupinnalistan pidon ja kohta listalle saatiin jo satakielikin. Tornilta tietysti näkyi lajeja runsaasti lisää: valkoposkihanhi, räyskä, uuttukyyhkyjä jne. Pitkoksilta löytyi mukava kuuden viiksitimalin parvi ja luhtakanat rääkyivät kertaalleen kimpparääyntää. Jatkoimme pitkoksia Lammassaareen, josta ehti löytyä koivun latvuksessa piilotellut kultarinta ennen kuin taas alkoi sataa kaatamalla. Pidimme reilut puoli tuntia sadetta tornin alla ennen kuin sade taas taukosi. Sitruunavästäräkki naaras näyttäytyi onneksi ilahduttavan nopeasti ja kävipä tolpan nokassa myös nuorukainen pikaisesti. Räyskiä, harmaahaikaroita, kyhmyjoutsenia jne. ehdittiin myös tovi katsella ennen kuin siirryimme Etu-Viikkiin bongaamaan siellä jo muutaman päivän paikalla ollutta mustaotsalepinkäistä. Lintu löytyi nopeasti ja päätimme vielä jatkaa Espoon Laajalahteen sateen pudottamien kahlaajien toivossa.

Laajalahdelta olivat kahlaajat ehtineet jo valtaosin lähteä, kun sade oli loppunut. Tapasimme paikalla useita orneja, jotka olivat olleet paikalla heti sateen jälkeen ja ilmeisesti sen aikanakin ja he olivat nähneet ihan mukavasti kahlureita. Mustaviklo, suokukkoja, pari lapinsirriä, pikkutylli, kanadanhanhia, keltavästäräkkipari jne., rikastuttivat kuitenkin lajilistaamme.

Jatkoimme varsin vauhdikkaasti kohti itärajaa, pysähtyen seuraavaksi vasta Haminan Lupinlahdella, jossa rastaskerttunen lauloi vain yhden säkeen ja räyskä kierteli lahdella. Taas vaihteeksi syötyämme saavuimme iltakymmenen aikaan Kirkkojärvelle. Pikkuhuittia ei kuitenkaan kuulunut, vaikka sinnikkäästi päivystimme paikalla puoleenyöhön saakka. Luhtahuitteja oli useita, kurjet mekastivat ja ryti- ja rastaskerttuset lauloivat vaimeasti pätkittäin.

Kovia lajeja liukuhihnalla

8.7. vuorokauden vaihduttua jatkoimme sisämaahan ja Savitaipaleen Jäkälänjärvelle, jossa ruokosirkkalintu surisi yhä tauotta. Luhtahuitti huittaili myös. Matka jatkui Lappeenrannan Mentulaan, jossa pikkukultarinta oli jo hiljentynyt taikka sitten ottanut hatkat. Ruisrääkkiä kuitenkin kuului useita. Rääkkiä oli Joutsenossa vaikka kuinka paljon lisää ja Korvenkylän viirusirkkalintukin tirisi yhä paikallaan. Päätimme vain pikaisesti pointsata sen ja tulla paikalle uudelleen aamuvalossa.

Seuraavaksi etsiskelimme yölaulajia Konnunsuon ympäristöstä, mutta valtaosa linnuista oli jo hiljentynyt, olihan kesä ja suurin osa pesinnöistä jo pitkällä. Onneksi Pikku-Läykästä löytyi teeren lisäksi niin viita- kuin pensassirkkalintukin, joten olimme muutamassa tunnissa havainneet kaikki Suomessa havaitut neljä sirkkalintulajia.

Kotasaaren lampivikloperheestä olivat vielä naaras ja ainoa hengissä selvinnyt poikanen paikalla. Myös kolme lapinsirriä ja kaksi pikkusirriä kahlaili altaalla pikkutyllien kera. Perä-Aholasta bongattiin Paulille kotipihaltakin tuttu turturikyyhky, mutta meille Hannan kanssa turiseva lintu ei ole todellakaan arkipäivää, ja tietysti Miika sai taas yhden eliksen lisää. Paikalla oli muutama muukin bongari, mm. Lindénin Andreas, jotka olivat palaamassa Pohjois-Karjalasta tundrakurppeloa bongaamasta. Valitettavasti lintu oli lähtenyt jo paikalta, joten me emme sitä saaneet reittimme varrelle. Tiltaltti ja peukaloinen lauloivat itsensä myös reissupinnalistalle.

Käytyämme kuvaamassa viirusirkkalintua aamuauringossa jatkoimme matkaa. Ruokolahdella 6-tien yli muutti 60 mustalinnun parvi ja me jatkoimme Rautjärven Punasvaaran vanhaan metsään, josta ei löytynyt edes kanalintuja, jokunen tiltaltti ja peukaloinen sentään. Myös kanahaukka löytyi lähiseudulta.

Aamu oli jo pitkällä, kun viimein olimme Parikkalassa, ja vietyämme Miikan, olimme vihdoin kotonamme. Eipä mennyt monta hetkeä, kun olimme kaikki unten mailla.
Kovin monta tuntia emme malttaneet nukkua, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Illalla suuntasimme Siikalahteen tutustumaan, mutta uivelonaarasta ja paria harmaahaikaraa kummempaa ei näkynyt. Toki ihmeteltävää Paulilla riitti mustakurkku-uikuissa ja härkälinnuissa ym. Kaukolasta löytyi ensimmäinen viitakerttunen lurittelemasta. Kävimme myös yrittämässä viirupöllöjämme pesäpaikaltaan, mutta poikue emoineen oli jo siirtynyt kauemmas metsiin eikä niitä enää sinnikkäästä yrityksestä huolimatta löytynyt. Pyrstötiaisia ja hiirihaukka kuitenkin havaittiin.

Parikkalan lajeja kiireellä

9.7. Pari tuntia taas nukuttuamme suuntasimme yölaulajaretkelle Saaren suuntaan. Akanvaaran Tetrisuolla näkyi ruokaa kantava sinisuohaukkanaaras ja Akonpohjassa tornin läheisellä pellolla lauloi viitakerttunen, pensassirkkalintu sekä luhtakerttunen ja joka pellolla oli ruisrääkkiä. Nopeasti verkot pystyyn ja kohta meillä oli niin viitakerttunen kuin pensassirkkalintukin rengastettuina.

Yölaulajat olivatkin jo mukavasti hoidossa, joten päätimme suunnata takaisin kohti Parikkalaa ja Paulin elislajeja. Onneksi pysähdyimme vielä Pohjanrannan ympäristössä, sillä Kangaksen pelloilla pytpytti sponde viiriäinen!

Argusjärvellä en ehtinyt kuin kerran viheltää, kun harmaapäätikka jo lensi ylitsemme – oli jo Paulin aikakin saada ensimmäinen eliksensä! Harmaapäätikkoja pyöri paikalla yhden emon lisäksi kolme nuorukaista, jotka kaikki viheltelivät aktiivisesti. Linnut eivät harmi kyllä oikein tulleet näytille, joten kuvia ei saatu. Viitasirkkalinnun laulu kantautui jostain kauempaa hetken korviimme ja myös mustapääkerttu lauloi huilumaista lauluaan.

Siikalahden ympäristöstä ei kauan tarvinnut valkoselkätikkaa haeskella, vaan kohta Paul sai jo toisen eliksensä. Mutta näitäkään lintuja ei liiemmin päässyt ihailemaan, sen verran ne olivat liikekannalla.

Melkoniemen metsiin ajettuamme Parikkalan kuuluisat kuukkelit antoivat odottaa itseään pitkään. Odottelimme niitä toista tuntia ja kun niitä ei alkanut näkyä, päätimme yrittää löytää metsien muita asukkaita kuten kanalintuja. Niitäkään ei kuitenkaan löytynyt, mutta sattumalta törmäsimme kuin törmäsimmekin kuukkeleihin aivan keskellä metsää. Onneksi niille eväämme kelpasivat ja näin Paul pääsi ihailemaan elislajiaan lähietäisyydeltä. Töyhtötiaisia, puukiipijöitä, kuusitiainen ja pikkulepinkäisiä näkyi myös ja peukaloisia ja tiltaltteja kuultiin.

Jatkoimme vielä eräälle kaakkurilammelle katsomaan kaakkuriperheen touhuiluja, ennen kuin jatkoimme rättiväsyneinä kotiin pitkille päiväunille.

Illalla pakkasimme kaikki tavarat autoon ja lähdimme kiireisen aikataulun ajamina kohti Pohjois-Karjalaa ja pikkuhiljaa myös kohti Varankia. Ensimmäisen kunnon stoppimme teimme Tohmajärven Niiralassa, jossa olimme jo keskiyöllä.

Lieksasta taas rareja

10.7. Ehdimme nukkua nelisen tuntia autossa ennen optimaalisinta pikkukultarinnan lauluaikaa. Paikalle saapui hieman ennen neljää myös Rokkasen Jukka kolmen paljon minuunkin yhteydessä olleen espanjalaisornin kanssa. Nämä olivat jo edellisiltana yrittäneet tuntitolkulla caligataa. Itse meinasin, että jos neljän jälkeen ei lintua ala kuulua, niin se on lopullisesti hiljentynyt. Kello oli vain pari minuuttia yli neljä, kun lintu alkoi laulaa keskellä ruokohelpipeltoa! Parempaakin biotooppia oli kyllä ympärillä tarjolla! Lintu kuitenkin oli lopulta hyvinkin aktiivisesti äänessä ja muutamat saivat nähtyäkin sen vilaukselta. Myös viitakerttunen lauloi laiskasti paikalla ja peukaloinen kauempana kuusimetsässä.

Me jatkoimme Kontiolahdelle erääseen vanhaan metsään, josta meillä oli vinkkiä varpuspöllöstä. Jo matkalla tiellä käveli upea ukkometso kaulahöyhenystään pörhistellen. Ja perillä varpuspöllöatrappiin reagoi voimakkaasti pari pohjantikkaa – taas elis Paulille ja jo kolmas tikkaelis! Myös kanahaukkapoikue huuteli paikalla ja pikkukäpylintuja oli runsaasti, joten äänimailma oli varsin mukavaa kuunneltavaa.

Päiväksi ajoimme Lieksan Patvinsuolle, jossa kävelimme yhteensä noin kahdeksan kilometriä Teretin lintutornille ja takaisin. Reissu oli lähinnä suomaisemien ihailua, sillä linnut olivat hämmästyttävän vähissä! Sentää pikkukuovi, muutamia kapustarintoja, kurkia, teeri, pikkulepinkäinen sekä parhaina kolme pohjansirkkua nähtiin. Iltapäiväksi pistimme Suomun leirintäalueelle teltan ja nukuimme pitkälle iltaan.

Yhdentoista nurkilla jatkoimme Lieksan Sorsalaan, jossa tapasimme taas Jukan ja espanjalaiset. Pian löysimme märältä pellolta ensimmäisen heinäkurpan ruokailemasta ja eipä aikaakaan, kun pellolla soidinsi kaksi lintua pomppien! Kolmaskin lintu pellolla oli, mutta varmuutta ei saatu soidinsiko se lainkaan. Upeaa, tätä emme olisi uskonut ihan vähään aikaan Suomessa kuulevamme!

Karhuja – paljon ja läheltä!

11.7. Nukuimme hieman lisää Niitty-Jamalin pelloilla, josta minä yritin muiden yhä nukkuessa löytää vuodariksi paikalla pitkään viihtynyttä harmaasirkkua. Lintu oli kuitenkin ainakin aamuyön hiljaa, joten päätimme lähteä jatkamaan matkaamme, sillä harmaasirkku ei tuntunut muita kiinnostavan lainkaan. Kaakattaen ylilentänyt kaakkuri oli pellolla olleiden pikkukuovien ohella paikan ainoa havainto.

Aamu-unet nukuimme Sotkamon Vuokatin huipulla hiihtohissien rakenteissa käveltyämme ensin hieman rinteen metsissä havaitsematta kuitenkaan juuri mitään. Komeita metsiä rinteen takana kyllä oli. Lähes Sotkamon keskustassa eräällä levikkeellä havaitsimme pohjansirkun ennen kuin klo 11.00 menimme Jarvan Ilkan kanssa Urheiluopiston ravintolaan syömään. Juttua olisi luistanut pitempäänkin, mutta Ilkalla oli töitä ja meidän piti lähteä kohti Suomussalmen Martinselkosta ja karhukojua, joka olikin syy, miksi alkureissumme aikataulu oli ollut näin tiukka! Olimme saaneet kojupaikat täksi päiväksi ja paikalla piti olla kolmelta iltapäivällä.

Ajoimme yhtä kyytiä Suomussalmelle ja pysähdyimme vain kerran kymmenkunta kilometriä ennen Martinselkosta, kun eräällä hakkuaukealla kisaili kolmen isolepinkäisen poikue. Muutamia minuutteja yli kolmen parkkeerasimme automme Martinselkoseen, josta noin 45 minuuttia myöhemmin lähdimme seitsemän muun ja oppaan kanssa ensin autolla ja lopulta pari kilometriä kävellen karhukojuille. Kaksi ulkomaalaista jäi suonlaitakojulle ja yksi suomalainen meni perimmäiseen yhden hengen ammattilaiskuvaajakojuun, joten meidän kanssa suureen kojuun tuli vain kolme italialaista sekä opas. Niinpä meillä oli varsin ruhtinaallisesti tilaa ja pääsimmekin valtaamaan kojun parhaat kuvauspaikat.

Eipä mennyt kuin muutama minuutti, kun ensimmäiset nallet jo saapuivat ruokailemaan kojujen edustalle lohiateriaansa. Koskapa kello ei ollut vielä edes iltaviittä, niin valo oli erinomainen kuvaukseen ja kamerat alkoivatkin laulaa saman tien. Nalleja saapui pikkuhiljaa lisää ja lisää ja kohta puun latvuksiin saapui haarahaukkakin omaa saalistaan kärkkymään. Haarahaukka haki saaliinsa komeasti syöksymällä uskaltautumatta laskeutua lainkaan karhujen sekaan. Saaliinsa napattuaan se laskeutui aina hetkeksi puiden oksille, ennen kuin lähti viemään ruokaa oletettavasti pesälleen. Parhaimmillaan näkyvillä oli yhtä aikaa reilu tusina karhuja, kaksi haarahaukkaa, esiaikuinen merikotka sekä vanha tuhkaselkälokki, joten kuvattavaa todella riitti pitkälle valoisaan yöhön saakka! Reissun ensimmäiset tilhet kuultiin myös jossain vaiheessa. Karhuja oli yhteensä paikalla reilut parikymmentä, mm. yhdet tämän kesäiset kaksospennut sekä yhdet viimevuotiset kolmoset, jotka välillä isompiaan säikähdettyään kiipeilivät puihin karkuun. Isommat karhut olivat varsin rauhallisia, joten emme yhtään kunnon tappelua nähneet, mutta yhden sentään kuulimme – olipa hurjan kuuloista karjuntaa! Puolen yön jälkeen sekä valo että karhujen aktiivisuus väheni selvästi ja yhden aikaan yöllä saatoimme huoleti painua pehkuihin.

Taas kutsuu mua Kuusamo

12.7. Aamun valjetessa muutama karhu kävi vielä nuolemassa viimeisiä lohen rippeitä kiviltä ja haarahaukkakin tuli vielä kuvattavaksi, mutta seitsemän aikaan pakatessamme tavaroita kasaan, ei haaskalla ollut enää vähään aikaan ollut liikettä. Juuri kun olimme lähdössä, saapui yksi suurimmista ja varmasti vanhin hieman seniilin oloinen nalle harmiksemme haaskalle, mikä tietysti hankaloitti meidän porukkamme lähtöä, sillä karhu oli meistä vain noin kymmenen metrin päässä! Nallevanhus ei suostunut lähtemään, vaikka oppaamme kuinka yritti ajaa sitä tiehensä. Lopulta ei auttanut kuin lähteä porukalla ulos. Viimein kun koko porukkamme oli ulkona, nalle suvaitsi löntystää metsään odottamaan, että olisimme hieman kauempana ennen kuin se taas palaisi haaskalle kaapimaan viimeisiäkin ruoan rippeitä maasta.

Kävelymatkalla kuvasimme vielä karhujen jälkiä, niiden tuhoamaa muurahaiskekoa, raapimapuita sekä näimme pari pohjansirkkua. Keskuksella kävimme suihkussa ja latailimme kaikki akkumme täyteen ja kuvailimme ruokintapaikalla käyneitä paria kuukkelia, nuoria punatulkkuja, urpiaisia, viherpeippoja jne.

Jatkettuamme matkaa taas kohti pohjoista, emme ehtineet ajaa kuin parikymmentä kilometriä, kun erään pitkän suoran kohdalla kaukana edessämme tien ylitse löntysti karhu! Minä tahansa muuna päivänä täysin sponde karhu olisi ollut aivan käsittämätön jymypaikku, mutta jotenkin edellisyö laimensi havainnon arvoa. Vain vähän tästä ja tien yli juoksi hirvi, joka tuntui nostattavan autossa enemmän tunteita. Monta tuhatta kilometriä sitä onkin tullut ajettua toivoen, että näkisi sponden karhun edes kohtuullisen hyvin, sillä aiemmat havaintoni ovat olleet varsin surkeita.

Jatkoimme suoraan Kuusamoon ja Iivaaralle saakka. Heti sillan ylitettyämme kuulimme tiksuttavan pikkusirkun, mutta jatkoimme suoraan majoitus- ja ruokatavarat mukanamme vaaran rinteen nuotiopaikalle saakka, johon pystytimme teltan ja jatkoimme kävelyä aina vaaran laelle saakka. Iltapäivä ei tietenkään ollut parasta retkeilyaikaa, mutta onneksi kauan meitä karttanut pyy sentään löytyi, jopa ihan poikueen voimin. Vihdoin Paul sai tämän kauan jo haetun eliksen. Sinipyrstöjä ei arvatenkaan löytynyt ja muutenkin oli hiljaista, sentään yksi koppelo rysähti lentoon.

Tosi pitkä retkipäivä!

13.7. Teltalla nukuimme muutaman tunnin ja herättyämme purimme tavarat ja päätimme jättää Iivaaran ja suunnata Konttaisen ja Valtavaaran metsiin. Matkalla pääsimme kuvaamaan sähkötolpan nokassa istuskellutta kanahaukkaa ja pian parkkeerasimme Konttaisen parkkipaikalle. Kävelimme Konttaisen laelle kuullen kolme toisilleen rätissyttä sinipyrstöä, joita ei kuitenkaan onnistuttu näkemään, sillä ne hiljenivät aivan yhtäkkiä. Laelta löytyi kesy kuukkelipari, joita Paulkin pääsi ruokkimaan kädestä. Keli oli valitettavasti muuttumassa sateiseksi, joten päätimme jatkaa muualle ajatellen, että palaisimme paikalle vielä aamulla, mikäli keli paranee.

Jatkoimme Vaimosuolle, jossa lapinuunilintu lauloikin tiedotetulla paikalla. Linnusta saatiin oikein hyvät äänitykset, mutta kuvattavaksi se ei oikein suostunut, kun se liikkui suurella alueella ruokaa keräillen. Pari pohjansirkkua löytyi täältäkin. Seuraava pinnapaikkamme oli Rukan Saaruanlammet, jossa hissivaijerilla lauloi koiras virtavästäräkki komeasti. Harmi vain, että lintu oli varsin säikky, joten äänitykset jäivät lyhyiksi pätkiksi. Reissun ties monesko kuukkelikin näkyi lennossa tien yli.

Aamu oli jo pitkällä, kun palasimme Konttaiselle. Kiipesimme taas rinnettä noin puoleen väliin, kunnes kuulimme ensimmäisen sinipyrstön hyittäilevän kutsuääntään. Lähestyessämme sitä kuulimme myös kaukaista sinipyrstön laulua jostain Valtavaaran puolelta. Molemmat linnut kuitenkin hiljenivät aivan liian nopeasti.

Pikkukäpylintuparvien ohella ylitsemme lensi pari parvea isokäpylintuja, mutta sinipyrstöä emme olleet vieläkään nähneet kuin todennäköisesti vilaukselta. Lopulta päätimme palata autolle. Olimme juuri saapumassa parkkipaikalle, kun Paul huomasi linnun pomppimasta viimeisiltä pitkospuilta ennen autoamme – nuori sinipyrstö! Valitettavasti Paulin kamera oli autossa ja Hannan kamera ei suostunut nopeasti yhteistyöhön, joten kuvat jäivät saamatta. Lintu pomppi matalaan pusikkoon vieressämme eikä sitä enää löytynyt uudelleen. Onneksi lähipuihin laskeutui pari isokäpylintua ja kohta ylitsemme lensi vajaan kymmenen kirjosiipikäpylinnun parvi äännellen, joten murehtimiseen ei ollut varaa!

Jatkoimme jo aamukahdeksan aikaan kohti Kemijärveä, vaikka olimmekin todella väsyneitä! Vain parikymmentä kilometriä ennen Kemijärveä minun oli pakko ajaa sivuun eräälle levikkeelle, sillä olin aivan liian väsynyt ajaakseni enää metriäkään! Tiellä juoksennelleet sadat porot olivat hidastaneet matkantekoa ja tehneet näin siitä hieman raskaampaa. Huussivisiitti metsään paljasti syyn, miksi kaikki porot olivat hakeutuneet tielle – hyttysiä oli metsässä aivan sairaasti!

Puolen tunnin sikeiden unien jälkeen aamukymmenen jälkeen kurvasimme veljeni Pirkan uuden asunnon pihaan ja kahvittelun jälkeen suuntasimme sellulle, jossa Pirkalla on lupa retkeillä. Näin pääsimme lisäämään pinnalistallemme myös eri kategorian lajin – tiibetinhanhen, joita oli altailla 22 yksilöä sekä 2 tiibetin- ja valkoposkihanhen risteymää. Alueella pesi myös Lapille harvinainen meriharakka ja myös viisi tylliä kirjautui haviksiin.

Ollessamme jo lähdössä pizzojen tilaukseen, sai Pirkka puhelun Jorma Haloselta, joka kertoi: ”Oletko jo kuullut siitä Pekkalan savannihaikarasta?” ”HÄH?” Niinpä kohta olimme matkalla Rovaniemen Pekkalaan bongaamaan jotain mystistä haikaraa, josta ehdimme ennen lähtöä käydä Pirkan luona vilkaisemassa jossain paikallislehdessä olleet kuvat, ja kyllä, kyseessä tosiaan oli savannihaikara!

Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme Pekkalassa, joka oli Pirkalle tuttu jo edellisvuonna paikalla viihtyneen lehmähaikaran takia. Ja kohta meillä oli mitä erikoisimman näköinen haikarankuvatus putkissamme! Lintu ruokaili pellossa parin sadan metrin päässä meistä. Kohta se nousi siivilleen, kaarteli pari komeaa kierrosta yllämme ja laskeutui tottuneen näköisesti erään puhelinpylvään nokkaan sukimaan.

Otin haikarasta skoupaten parisensataa kuvaa, joista parhaimmat päätyivät Pirkan toimittamina lähes kaikkiin valtakunnallisiin sanomalehtiin ja jopa uutisiin! Toimittajia oli jo ennen meitä paikalla ja lisää tuntui saapuvan enemmän kuin bongareita, joten me päätimme liueta paikalta, ennen kuin tilanne aivan ryöstäytyi käsistä. Olimme hieman liian väsyneitä moiseen pyöritykseen.

Palattuamme Kemijärvelle jouduimme ensin laittamaan kuvia koneelle, muokkaamaan niitä ja lähettelemään lupaamillemme tahoille, ennen kuin Pirkka viimein lähti hakemaan lähipizzeriasta ruokaa. Emme oikein muistaneet, milloin viimeksi olimme syöneet, joten kylläpä maistui! Onneksi olimme omituisesta haikarasta ja kaikesta muusta tapahtuneesta niin pyörryksissä, ettemme myöskään muistaneet, milloin viimeksi olimme nukkuneet. Niinpä kiiteltyämme Pirkan perhettä vieraanvaraisuudesta päätimme lähteä jatkamaan matkaamme kohti pohjoista.

Seuraava pysähdys tehtiin Sodankylän Ilmakkiaavalla, jossa oli todella hiljaista. Näkyvyys tornista oli aika huono, sillä puut olivat kasvaneet tornin edessä liian pitkiksi. Niinpä mustalintua parempaa ei havaittu.

Sodankylän Vuotsossa tien yli lensi ruokaa kantanut varpushaukka. Inarin Kaunispäälle ajoimme naureskelemaan japanilaisturisteille, jotka istuivat autoissaan ja odottelivat keskiyön aurinkoa! Emmepä olisi naureskelleet, jos olisimme tienneet tämän olevan meillekin viimeinen mahdollisuus sen näkemiseen, sillä kelit muuttuivat tästä eteenpäin varsin sateisiksi. Naureskelun ohessa löysimme tien varresta myös keräkurmitsapoikueen, jossa isukki paimensi ryhdikkäästi kolmea poikastaan. Jokunen pikkukuovi ja kapustarinta myös piipersi rinteessä, mutta me jatkoimme yhä vain matkaa.

Lopulta jaksoimme ajaa Ivaloon Koppelontien varteen, johon pystytimme telttamme ja pääsimme vihdoin nukkumaan. Ihan varmoja emme olleet, milloin viimeksi olimmekaan nukkuneet…

Norjaan

14.7. Herättyämme bongasimme Koppelontien varressa yhä aktiivisesti laulaneen lapinuunilinnun, jota päästiin myös kuvaamaan erinomaisesti. Näkyipä paikalla pari pikkutikkaakin kisailemassa erään sähköpylvään nokassa. Ja kun taas alkoi sataa meille tuli kiire kaivaa jostain lapintiaisia. Onneksi heti ensimmäinen pysähdys sopivaan sekametsikköön tuotti tulosta ja löysimme aktiivisen lapintiaispoikueen, josta Paul sai kuitattua reissun kuudennen eliksensä. Kohta sade rankkeni ja me päätimme jatkaa matkaamme.

Ajoimme saman tien Utsjoelle, jossa teimme vielä viimeisiä ostoksia ja tankkasimme Suomen puolella ”halvempaa” bensaa. Päätimme pysyä Suomen puolella niin pitkään kuin mahdollista eli valitsimme Nuorgamin kautta kulkevan tien, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä Utsjoen ja Nuorgamin puolivälissä istui sähkötolpan nokassa kaksi läpimärkää hiiripöllön poikasta! Taas elis Paulille. Lopulta ruokaa kovasti kerjääviä poikasia löytyi neljä ja läpimärkä emo, joka näytti lähes yhtä säälittävältä kuin poikasetkin. Enpä ollut ennen nähnyt yhtä rumia hiiripöllöjä!

Norjan raja ylitettiin rankkasateessa, ja tietysti aloimme kirjata reissupinnalistalle Norjan puolella havaittuja lajeja. Linnut olivat todella vähissä, mutta suopöllö ja rautiainen sentään havaittiin ennen kuin viimein saavuimme Jäämeren rantaan Varangerbottniin, jossa tietysti oli runsaasti reissupinnojakin – ristisorsia, punajalkavikloja, haahkoja jne.

Sade jatkui yhä rankkana, mutta pysähtelimme silti harvakseltaan havaiten mm. merikihuja, merilokkeja ja Nessebyn kirkolla pilkkasiipiä, pikkukajavia, lisää haahkamammoja poikasineen ja hauskasti ääntelevän ristisorsaperheen. Sateen yhä jatkuessa päätimme nukkua autossa kirkon edustalla.

Keli tökkii mutta lajeja löytyy

15.7. Nukuimme pitkään, vaikka yöllä sade hetkeksi taukosikin. Aamulla sade kuitenkin oli entistäkin rankempaa, joten päätimme aloittaa retkeilyn sateessa. Onneksi juuri käveltyämme Nessebyn kärkeen sade hetkeksi taas taukosi ja näimme kolme lapasorsaa, jotakin punakuireja, komean isokihun, tundrakurmitsan, neljä merihanhea sekä kaukana lähes peilityynellä merellä kuikkien ja kaakkureiden tapaan uiskennelleen nuoren jääkuikan. Vielä löytyi neljä suulaa sekä yksi myrskylintukin, joten havainnot lupailivat todella hyvää jatkoa ajatellen!

Vadsön saaresta löytyi 13 vaihtopukuista koiras allihaahkaa sekä yksi naaras haahkojen kanssa hiekkarannalta seisoskelemasta. Hiekkarannalla oli myös pari komeaa juhlapukuista vanhaa kuovisirriä sekä yksi suosirri. Pikkulammilla oli tuttuun tapaan runsaasti vesipääskyjä, jopa noin 60 lintua sekä haapanapoikueita ja sinisorsapoikue. Muutama suokukkokin näkyi lennossa. Lapinsirri hätäili niityllä, jolla myös pari lapinkirvistä varoitteli meille, kun kuljimme kaatosateessa nopeasti takaisin autolle kuivaamaan optiikkaa ja vaatteitamme.

Laitoimme viestin (ties monennenko?) espanjalaisille, jotka kohta kaahasivat jostain paikalle pointsaamaan allihaahkoja eliksiinsä. Espanjalaiset olivat hötkyilleet edes takaisin koko yön sateessa ja saimme heiltäkin pari vinkkiä Vardön suunnasta, pääasiassa he olivat kuitenkin ajelleet meidän antamiemme vinkkien perässä.

Eckerössä sade jatkui ja Paul ja Hanna menivät ihailemaan valtaisaa pikkukajavakoloniaa ylhäältä, minä tiesin saavani paremmat äänitykset kolonian juurelta. Onneksi näkemäni muuttohaukka lensi myös mäen laelle, jossa muutkin näkivät sen nappaavan pikkukajavan poikasen saaliikseen ennen kuin se jatkoi sisämaahan päin. Muutama luotokirvinen näkyi myös ja minä näin jo ensimmäisen pohjankiislankin.

Sade taukosi viimein hieman ja seuraavaksi pysähdyimme tsekkaamaan suurta urpiaisparvea, josta löytyikin yksi tundraurpiainen. Ja aivan lähistöltä löytyi tunturihaukkaperhe istuskelemasta sähkölangoilla ja tuuri jatkui hyvänä, kun Paul plokkasi riekon keskeltä erästä laidunta. Pysähdyttyämme huomasimme riekkomammalla olevan yhdeksän poikasta paimennettavanaan. Pian löytyivät viimein reissun ensimmäiset piekanatkin, joita ei sateen takia ollut aiemmin näkynyt.

Jatkoimme aina Hamningbergiin saakka. Persfjordenilta löysimme suuresta haahkaparvesta kaksi kyhkyhaahkaa, joista toinen oli 2kv ja toinen 3kv koiras. Hamningbergissa oli todella sankka sumu ja kohta alkoi taas sataakin reippaasti, joten pulmusta, muutamaa suulaa, yhtä vuorihemppoa ja reilua tusinaa pohjankiislaa kummempaa ei havaittu. Kuikkalinnutkin olivat kaikki vain kuikkia, niin juhla- kuin talvipukuisiakin, vaikka muut olivat nähneet paikalla vaikka mitä kuikkia. Lopulta sumun ja sateen käytyä sietämättömiksi painuimme telttaan ja nukkumaan.

Hornöya-päivä

16.7. Heräsimme sateen yhä piiskatessa telttaamme. Ikäväksemme yön aikana myös tuuli oli yltynyt todella kovaksi, puuskissa jopa myrskyisäksi. Niinpä jätimme Hamningbergin ja suuntasimme takaisin Vardötä kohti. Matkan varrella eräässä lokkiparvessa oli komea 2kv isolokki ja löysimme jo toisen tunturihaukkapoikueen, joita pääsimme sateen hetkeksi tauottua ihailemaan poikasten kisaillessa ja raakkuessa keskenään sekä aikuistenkin hieman intouduttua ajamaan ohi lentänyttä merikotkaa kauemmaksi.

Meillä oli jo kiire Vardöseen, sillä kymmeneltä oli lähtö Hornöyan lintusaarelle. Ehdimme kuin ehdimmekin satamaan kymmeneksi, mutta kun huomasimme, ettei meillä ollut ensimmäistäkään kruunua, päätimme siirtää lähtömme hieman myöhemmäksi, kun kelikin näytti hiljalleen selkenevän. Niinpä ehdimme käydä pankkiautomaatilla ja kaupassa, ennen seuraavaa venekyytiä klo 11.30.

Hornöya oli entisellään: pikkukajavia, kiisloja, ruokkeja ja lunneja oli aivan käsittämättömän paljon! Kuvauskeli oli tuulen ja synkkyyden takia vaikea ja äänityskeli tuulen takia mahdoton. Vanha tuttu myrskylintu oli edelleen pesäkolollaan ja ainakin vähän aikaa oli pari lintua myös hieman sen alapuolella toisella tasanteella, mutta myöhemmin tällä tasanteella näkyi vain pikkukajavia. Saattoihan myrskylintu edelleen olla niiden takana pesällään painautuneena?

Hanna ja Paul keskittyivät kuvaamaan ohilentäviä ruokkilintua ja minä kuvaamaan ainoassa hieman tyynemmässä kohdassa liikuskellutta luotokirvistä. Jonkinlaisia äänimaailmaäänityksiä sain myös otettua pahimpien tuulenpuuskien välillä. Vuorihempon pesä löytyi myös, mutta tuulessa emon kuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Aika kuitenkin kului taas kerran lintupaljouden keskellä kuin siivillä ja puolen viiden aikaan illalla oli venekyytimme takaisin mantereelle.

Tuulen takia emme viitsineet enää pahemmin koluta paluumatkan varrella olleita paikkoja vaan ajoimme Nessebyhyn, jossa pystytimme teltan kirkon taakse hautausmaan viereen, jossa sai ainoan tuulensuojan aidan takana.

Elis meillekin!

17.7. Aamulla herättyämme ajoimme tuulen ajamina suoraan pois Varangilta ja Tenojoen suistoon Högholmenille, jossa ei ollut lintuja juuri lainkaan ja tie kärkeen oli aivan järjettömän huono. Maisemat kuitenkin olivat taas kerran sykähdyttävät!

Matkamme jatkui tunturiylängölle, jossa näkyi ensi kertaa kunnolla piekanoja, yhteensä parikymmentä lintua. Korkeimmalla tasangolla näkyi ensimmäinen tunturikihukin sekä pari pulmusta ja viimein ensimmäiset tunturikiurut ja hieman alempana näkyi ampuhaukkakin retkipinnaksi.

Matka taittui kohti Porsangerinvuonoa vauhdikkaasti. Puskapysähdyksellä Silvarifossenilla löytyi sinirinnan pesä, jossa perheen isäntää ja pesää päästiin kuvaamaan. Porsanger osoittautui hienoksi maisemiltaan ja lintujakin oli runsaasti, kun vielä sääkin alkoi olla mitä mainioin, olivat fiilikset taas vaihteeksi korkealla! Tavoitteena meillä oli löytää pari viikkoa aiemmin Pierre-André Crochetin kaverinsa kanssa löytämä pilkkaniska. Olin opastellut yhden yön ranskalaiskaksikkoa, joten olin saanut ohjeet linnun löytämiseksi. Harmiksemme ohjeet eivät olleetkaan kovin yksiselitteiset ja kun vuonolla tuntui melanittoja, varsinkin pilkkasiipiä olevan todella paljon, ei pilkkaniskan löytäminen enää tuntunutkaan niin todennäköiseltä.

Ajoimme hyvillä paikoilla pysähdellen Porsangerin pohjukan ympäri Lakselvin kaupungin toiselle puolelle, jossa haahkojen ohella oli runsaasti pilkkasiipiä, mustalintuja ja alleja, tusinan verran näkyi myös lapasotkia sekä yksinäinen mustakurkku-uikku. Ruokailtumme eräällä levikkeellä laitoin tekstiviestin Pierrelle, joka onneksi laittoi hieman vielä tarkennusta ohjeisiinsa, ja vaikka ohjeet olivat vieläkin hieman summittaiset, luulimme tietävämme paikan, johon meidän vielä tuli mennä pilkkaniskaa yrittämään.
Niinpä ajoimme seitsemän kilometriä Lakselvista takaisin päin kohtaan, jossa päätieltä näkyi vuonolle. Paikalla oli taas todella runsaasti melanittoja ja haahkoja ja viimein huomasin yhden nukkuvan mustan linnun, jolla näytti olevan otsassa kirkkaanvalkoinen läikkä. Viimein lintu hieman kääntyi ja myös niskassa näkyi valkoista – siinä se oli elis minulle ja Hannalle. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen lintu viimein heräsi ja nosti valtaisan värikkään nokkansa esiin ja kyllä tuntui mukavalta saada elis näin pitkän ajon päästä! Kohta lintu alkoi vilkkaasti uiskennella väliin oudosti ylöspäin koko ruumiillaan ja päällään kurotellen, muutaman kerran lintu myös räpytteli, jolloin näimme, että se oli voimakkaasti sulkimassa, joten se pysyisi paikalla vielä pitkään.

Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme kohti sisämaata ja Suomea. Illalla parkkeerasimme automme Karigasniemen Ailigaksen rinteeseen, johon pystytimme telttamme ja sateen taas ropistessa telttakangasta vasten vaivuimme sikeään uneen.

Hiljalleen kohti Oulua

18.7. herättyämme kiipesimme pienten sadekuurojen välissä Ailigaksen huipulle, mutta linnut loistivat poissaolollaan. Huipun koluaminen yhdessä paikalle kivunneiden kolmen suomalaisornin kanssa ei tuottanut kuin kourallisen pulmusia. Alaspäin kävellessämme näimme maakotkan vilaukselta, mutta muuten Ailigas oli ollut suunnaton pettymys. Onneksi läheisellä Piesjängällä lintuja näkyi enemmänkin. Ensimmäinen parempi havis oli tien yli juossut riekkoperhe ja toinen vielä parempi havis oli sopuli! Kohta törmäsimme myös pesiviin tunturikihuihin, joiden pesällä sopulin raatoja oli enemmänkin, useimmista oli toki enää pää jäljellä. Tunturikihuja kuvattiin jonkin aikaa ennen kuin päätimme jättää ne pesimään rauhassa ja kävelimme takaisin poroerotusalueelle jättämällemme autolle. Matkalla näkyi pari tundraurpiaista, joitakin sinirintoja, lapinsirkkuja sekä yllättävässä paikassa ollut pajusirkku.

Nuvvus Ailigaksen tienoilla tuntui sopuleja olevan enemmänkin petojen määrästä päätellen, sillä näimme ainakin kahdeksan piekanaa. Onnistuimmepa eräällä paikalla havaitsemaan myös ampuhaukan sekä sen perässä raakkuen ylitsemme lentäneen tunturihaukan!

Utsjoella kävimme taas kerran kylän ohi ajaessamme kaupassa ja jatkoimme vaihteeksi kovassa vesisateessa yhdeksän kilometriä etelään Pohjan Tuli hotellille syömään. Paikallahan käy ruokinnalla taviokuurnia. Sateen hetkeksi tauottua ja saatuamme juuri pöytäämme aivan käsittämättömän herkulliset ateriat, saapui ruokinnalle vanha naaras taviokuurna – Paulin 10. elis! Eipä olisi ajoitus voinut olla yhtään parempi!

Sateen taas alettua saatoimme huoleti käydä suihkussa ja jopa saunassa ja vetäytyä rättiväsyneinä huoneisiimme lataamaan akkuja, siis omiammekin.

19.7. Aamulla yritimme vielä nähdä taviokuurnia paremmin, mutta vain Paul, joka oli sinnikkäin, onnistui kertaalleen nähdä saman vanhan naaraan ruokinnalla. Tuuli oli taas yltynyt todella kovaksi, joten saatoimme hyvin mielin lähteä pitkälle siirtymälle kohti etelää.

Jossain Utsjoen puolella havaitsimme muutamia piekanoja ja suopöllön ja heti Inarin puolelle saavuttuamme tien ylitti riekko ja samassa paikassa tien varressa lekutteli tunturikihu. Kiipesimme sateen taas hetkeksi tauottua Kiilopäällekin reissupinnoista yhä puuttuneen kiirunan toivossa, mutta vaikka kovasti yritimme, emme yhtään kiirunaa löytäneet. Kuukkeliperhe, muutama lapinsirkku, kapustarinta sekä sinirinta sentään nähtiin. Sodankylässä Porttipahdan tekoaltaan kohdilla näimme hämmästyttävää kyllä koko reissumme ensimmäisen kalasääsken ja altaalla näimme pari vanhaa merilokkia. Tämän jälkeen reissu olikin tylsää ajelua. Rovaniemellä pysähdyimme hetkeksi napapiirillä, mutta muuten matka jatkui aina Ouluun saakka, jossa olimme iltayhdeltätoista.

Ja hulluja kun olemme, niin minnekäs muualle olisimme menneet kuin Ruskon kaatopaikalle yrittämään huuhkajaa. Tarkoitus oli käydä paikalla vain pikaisesti, mutta kun törmäsimme paikalla alueen vartijaan, joka sanoi, että lintua näkee joka yö kahden ja neljän välillä, päätimme jäädä paikalle odottelemaan. Niinpä nukuimme autossa muutaman tunnin Ruskon kaatopaikan portilla!

Oulun seudulla

20.7. Hieman ennen kahta heräsin taas kerran tsekkaamaan lähitolpat ja huomasin huuhkajan istumasta erään jätekasan huipulta laskeneen auringon kajoa vasten. Ikävä kyllä lintu lähti lähes saman tien lentoon mutta Hanna ja Paul onneksi näkivät sen lennossa ennen kuin se katosi kasojen taakse piiloon. Odottelimme paikalla vielä tovin, josko vartija saapuisi seuraavalle kierrokselleen, sillä tämä oli luvannut, että hänen seurassaan voisimme mennä katsomaan huuhkajaa lähempääkin. Pikkuhiljaa lokkeja alkoi saapua kaatopaikalle siinä määrin, että totesimme, että huuhkajan oli jo täytynyt siirtyä pois avoimilta paikoilta.

Koskapa kahden jälkeen yöllä oli vaikea keksiä Oulusta sopivaa majoituspaikkaa, päätin ajaa Liminkaan ja Virkkulaan, jossa levitimme telttapatjat venevalkaman parkkipaikan sillalle, könysimme makuupusseihimme ja luhtahuitin huutaessa vieressämme pää (tai ainakin nokka) punaisena vaivuimme sikeään uneen.

Muutaman tunnin unien jälkeen kipusimme Virkkulan torniin, josta näkyi hämmästyttävän vähän lintuja, parempina ainoastaan merikotka, lentävä kaulushaikara, runsaasti merihanhia, isolepinkäinen ja eipä paljon muuta. Niinpä jatkoimme muitta mutkitta Lumijoen Sannanlahdelle, jossa ei sielläkään yllätyksekseni ollut vesiäisiä, mutta lahdelta löytyi muiden tiirojen seasta saalistelemasta mustatiira. Pitkänokalle laskeutui myös tumma merikihu, joten hetkessä olin saanut kaksi Lumijokipinnaa, vaikka aikanaan siellä oli kyllä tullut retkeiltyä varsin runsaasti! Kävellessämme takaisin autolle saimme vielä kuitattua naurettavimman retkipinnapuutteemme, kun eräässä puskassa piilotteli kaksi hernekerttua.

Lumijoella pointsasimme vielä turkinkyyhkyt ja sitten teimme pikavisiitit Oulun Kiviniemeen ja Oritkariin, joissa ei pikkutyllejä ihmeellisempiä havaintoja tullut. Yhdentoista aikaan päivällä olimme sovitusti hakemassa Ala-Kojolan Mikon kyytiimme Linnanmaalta. Matka jatkui kohti Vaalaa, jossa suuntasimme kalasääsken pesimäsuolle. Kovin naurettavissa puissa pesivät näemmä paikalliset kalasääsket, jos vertaa eteläkarjalaisiin lajitovereihin. Ensimmäinen pesäpuu oli sitä luokkaa – siis niin hento ja laho, ettei pesälle uskaltanut kiivetä ja kun emopyynti ei tuottanut tulosta jatkoimme saman tien toiselle pesäpaikalle. Onneksi tällä pesällä oli tänäkin vuonna pesitty, sillä sitä ei vielä ollut tarkastettu. Kävellessämme pesäsuolle näimme pyyn poikasen ja suon laidalta, että pesässä istui isolepinkäinen, onneksi lähempää huomasimme, että istui siellä myös yksi suuri kalasääsken poikanen ja kohta Mikko tottuneesti asetteli paikalle kantamamme tikkaat pesää vasten ja kipusi hakemaan poikasen alas rengastettavaksi. Oli siinä Paulillakin ihmettelemistä, kun sai kouraansa kalasääsken lähes täysikasvuisen poikasen, eipä tarvinnut käskeä miestä hymyilemään kuvissa!

Olimme aivan käsittämättömän väsyneitä, kun lähdimme paluumatkalle kohti Oulua, mutta samalla todella kiitollisia Mikolle, että tämä oli tarjonnut mahdollisuuden osallistua kalasääsken rengastukseen. Jos tapahtuma oli ollut aivan ainutkertainen elämys Paulille, oli se sitä ollut myös minulle ja Hannalle. Oulussa tipautimme Mikon Linnanmaalle ja ajoimme veljeni Rikun luokse majoittumaan. Riku oli itse kahden lapsensa kanssa Kokkolassa, mutta Rikun vaimo Pirjo oli kotona vain muutamia viikkoja aiemmin syntyneen tyttövauvan kanssa. Kiitollisina majoituimme yläkertaan ja syötyämme olimme valmiita pehkuihin.

Takaisin kotiin

21.7. Nukuimme niin pitkään kuin ikinä vain pystyimme. Emme suunnitelleet enää tälle viimeiselle yhteiselle päivällemme mitään linturetkiohjelmaa vaan lähinnä lepäilimme, kävimme tutustumassa Ouluun ja kävimme jopa elokuvissa. Hietasaaren torniin sentään käytiin tutustumassa ja Pyykösjärvellä, mutta lintuhavaintoja ei tullut oikeastaan lainkaan. Illalla Rikukin saapui kotiin joten loppuaika meni seurustellessa sekä tietysti tavaroita pakatessa. Iltayhdentoista jälkeen veimme Paulin yöjunalle, joka oli varmasti leppoisin tapa matkustaa Helsinkiin näin rankan reissun jälkeen.

22.7. Aamulla Paulilla oli hyvin aikaa jatkaa linja-autolla lentoasemalle, josta hänen lentonsa olisi kahden aikaan päivällä. Me puolestaan otimme Rikun luona rennosti aina puolille päivin saakka, kunnes meidän piti lähteä paluumatkalle kohti Parikkalaa.

Matkan varrella näimme vauhdista Rantsilassa isolepinkäisen ja lopulta teimme vain yhden kunnon pysäyksen Kärsämäen Nurmesjärvellä, jossa havainnot jäivät kolmeen nuolihaukkaan, reissupinna mehiläishaukkaan ja sinisuohaukkaan. Viimein iltakymmenen aikaan olimme kotona Parikkalassa. Olipahan taas ollut reissu! Reilussa kahdessa viikossa olimme ajaneet 4300 kilometriä ja havainneet huikeat 222 lintulajia, mikä on todella hurja määrä heinäkuussa!

J.A.

Georgia 17-25.5. 2007

Georgiaan ja Kazbegiin

Kauan odotettu loma koitti ja matkasimme Virolahden kautta Helsinkiin, retkeillen matkan varrella. Helsinki-Vantaan lentoasemalla tapasimme klo 18.30 muun retkiporukkamme Andreas Lindénin, Kari Haatajan sekä Keijo Wahlroosin. Olimme lähdössä kahdeksan päivän reissulle Georgiaan – Kazbegiin vuoristoon sekä muutamaksi päiväksi Chachunan puoliaavikkoalueelle.

Edellisellä Georgian ja Armenian retkellämme menetimme Hannan kanssa sydämemme Kazbegin vuorelle ja koska meiltä silloin jäi myös yksi tärkeä wp-pinna eli kaukasianteeri löytämättä, olimme jo tuolloin vuorelta laskeuduttuamme päättäneet, että paikalle pitäisi päästä uudelleen ja keväällä.

Olimme pikkuhiljaa etsiskelleet innokkaita wp-pinnakerääjiä sekä muuten mukavia retkiseuralaisia reissuun ja lopulta porukkamme oli varsin pieni mutta sitäkin monipuolisempi, olihan joukossa niin Suomen wp-pinnakärki, äänittäjiä, valokuvaajia jne.

Lensimme ensin Latviaan Riikaan, jossa olimme ajallaan klo 21.25 ja vain tuntia myöhemmin jatkoimme Georgiaan Tbilisiin, jonne laskeuduimme aamuyöllä klo 03.10.
Olimme järjestäneet edellisen reissun oppaamme Giorgi Rajebashvilin avustuksella kaiken siten, että meitä oli lentoasemalla vastassa opas Zura Javakhisvili sekä kuski Robinson. Ensimmäinen retkipinna, etelänsatakieli lauloi heti lentoaseman läheisen kaupan pihalla ja näin pinnalistan pito aloitettiin jo vihreää Ford Transitia ruokatarvikkeilla lastattaessa. Pikaisen kauppareissun jälkeen pääsimme matkaan. Seuraavan tunnin oli vielä pimeää ja linnut vielä nukkumassa. Matkaseurueemme katseli kuitenkin tarkkaavaisesti ympärilleen, vaikka olisi ehkä ollut viisaampaa levätä, sillä meillä oli rankka reissu edessämme.

Reilun parin tunnin ajon jälkeen retkipinnalista oli kasvanut vain mustarastaalla, mutta ensimmäisellä jaloittelulla Ananurin linnoituksella havaitsimme jo monia tavallisia lajeja sekä muutamia erikoisuuksiakin: punarinnan, laulurastaan, kaukasianuunilinnun, hiirihaukan, viherpeipon, leppälinnun (ssp samamisicus), mustaleppälinnun (ssp semirufus), virtavästäräkin, pikkutikan, vuorisirkun jne.

Pikkuhiljaa tie nousi ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon ja lumihuippuja alkoi näkyä. Kohta lunta oli jo tien varressa, välillä jopa metritolkulla. Paikoittain lunta oli romahtanut myös tielle ja viime reissulla ihmetystä herättäneet tunnelit olivat nyt tarpeen. Tiellä kulki aivan älyttömiä määriä lampaita ja lehmiä paimentensa ohjaamina kohti vuoristolaitumia. Kovan talven jäljiltä lehmät olivat todella surkean laihoja, kevät oli tullut 3-4 viikkoa myöhässä. Lampaat sen sijaan olivat sen verran hellyyttäviä, että Andy suunnitteli kovasti pienen karitsan ottamista mukaansa. Täyttä varmuutta ei ole, onnistuiko Andy salakuljettaa karitsaa äänityslaukussaan kotiinsa.

Seuraavat pysähdykset tehtiin tutuilla näköalapaikoilla ja havaintoja kertyi mm. närhestä (ssp atricapillus), metsäkirvisestä, punavarpusista, pensaskertuista, käistä, alppivariksista, kalliopääskyistä, vuorihempoista (ssp brevirostris), vuorikirvisistä (ssp coutellii), sepelrastaista (ssp amicorum), lumivarpusista sekä myös kaukaa vuoren rinteeltä löytyneistä kaukasianteeristä. Meillä oli siis yksi reissun tärkeimmistä tavoitteista jo saavutettu, ennen kuin olimme edes perillä.

Tien noustessa yhä ylemmäs tie huononi ja matkanteko hidastui, joten lopulta automatka kesti lähes neljä tuntia. Vihdoin saavuimme sijaintinsa puolesta hämmästyttävän suureen Kazbegin kylään, jossa parkkeerasimme tutun Yugon talon pihaan ja purkaessamme tavaroitamme havaitsimme jo ensimmäiset hanhikorppikotkat ja kultahempot. Huoneisiin päästyämme olimme valmiit parin tunnin päiväunille.

Herättyämme havaitsimme majatalon parvekkeelta mehiläishaukan, maakotkia, turkinkyyhkyn sekä pari partakorppikotkaa, joista toinen oli esiaikuinen lintu. Pihalta näkyi myös korkealla vuorten huippujen yläpuolella kaarrellut nuorehko mustahaikara. Saatuamme vatsat täyteen herkullista paikallista ruokaa pakkauduimme taas autoon ja suuntasimme iltapäiväretkelle aiemmin hyväksi koettuun pikkulintupaikkaan reilun kilometrin päähän kylästä. Noustuamme autosta kuulimme jo ensimmäiset vuoritiltaltit ja pian niitä löytyi runsaasti lisää. Reissupinnaksi löytyi myös kirjokerttu, lehtokerttu, pajulintu ja muutama muu tavallinen laji. Vuoren rinteellä oli myös paikallisen hiirihaukan (ssp menestris) pesä. Auringon ollessa jo painumassa vuorten taa palasimme kämpille, jossa oli taas pöytä koreana. Kauppareissun ja iltahuudon jälkeen olimme valmiita nukkumaan.

Ekat vuorikiipeilyt

19.5. herätys oli 5.15 ja varttia myöhemmin olimme jo aamiaisella. Kuuden aikaan suuntasimme kylän yläpuoliselle lähimetsälle, jossa havaitsimme reilun 30 pikkukäpylinnun parven. Jatkoimme kävellen metsän yläpuolella olevalle kalliolle, jolta aloimme selata kaukoputkella läheisiä vuorenrinteitä. Pian löysimme ainakin viisi kaukasianteerikoirasta, joista yksi innostui soidinpompintaankin. Kohta kuulimme myös ensimmäiset kaksi kaukasianlumikanaa, joita kohti jatkoimme ruohoista vuoren rinnettä kivuten.

Alkuun kiipeäminen oli varsin helppoa mutta jyrkkyyden ja koko ajan ohenevan ilman takia silti erittäin raskasta. Varsin pian kiipeäminen palkittiin, kun Zura osoitti meille kaukasianlumikanapariskunnan, jonka puuhastelua pääsimme kaukoputkella seuraamaan toistakymmentä minuuttia. Skouppikuvaa ja äänityksiä tietysti otettiin.

Matka jatkui, sillä oli käynyt ilmi, että loput projektilajimme vuorileppälintu ja rakkapunavarpunen olivat jo ehtineet nousta ylös pesimäalueilleen yli 3000 metriin. Niinpä nousimme pahimmillaan jopa 65 asteista kivikkoista vuorenrinnettä ja raskasta oli. Kertaalleen pysähdyttyämme huilaamaan selasimme taas putkilla yläpuolella jyrkästi kohoavia vuorenrinteitä, kun Hanna löysi koiras vuorileppälinnun vuoren korkeimman huipun ylimmän kiven laelta. Onneksi näkyvyys oli vielä erinomainen ja kaikki ehtivät nähdä tämän linnun sekä osa myös samalla kivellä käyneet 2 kv koiraan sekä naaraan varsin hyvin.

Päätimme nousta vielä seuraavalle harjanteelle, mikä oli todellinen urheilusuoritus. Siinä punnittiin fyysisten voimavarojen lisäksi myös henkistä kanttia, sillä yhdellä jos toisellakin oli korkeanpaikankammonsa kanssa ongelmia. Lopulta hengissä selvittiin ja Andy näki kalliokiipijän ja muutkin jo aiemmin havaittuja kivikkorastaita, alppirautiaisia, sepelrastaita, alppinaakkoja, vuoripyyn jne. Yhteensä kuultiin ainakin viisi kaukasianlumikanaa.

Alastulo oli onneksi paljon helpompaa, joten saatoimme nauttia aurinkoisesta kelistä, jota mukava tuulenvire viilensi sopivasti. Noin klo 15.00 olimme takaisin autolla älyttömän tyytyväisinä. Toki mieliä hieman kaihersi se, että rakkapunavarpusta ei vielä ollut nähty. Mutta eipähän ollut ongelmia suunnitella parin seuraavan päivän ohjelmaa.

Kämpällä ruoka oli taas odottamassa ja vatsat täysinä oli mukava painua päivälevolle, jonka jälkeen suuntasimme Hannan ja Andyn kanssa äänittämään vuoritiltaltteja. Kepa ja Kari jäivät kuvaamaan kylän ympäristöön paikallisia oudon vaaleita västäräkkejä ym. Hannan ja Andyn kanssa saimme äänitykset reilusta kymmenestä vuoritiltaltista sekä pääsimme illan jo hämärtyessä näkemään viiden koiras ja yhden naaras kaukasianteeren hullunkurista soidinta, joka näytti sen verran surkuhupaisalta, että ei ihme, että lintu on niin harvinainen. Pitkällisten soidinpyrähdysten päätteeksi, kun kovin jätkä vihdoin lähestyi naarasta, pyrähti naaras lentoon ja lensi karkuun.

Rentoa retkeilyä ja iltapäivällä Kazbegille

20.5. herätys oli taas 5.15 ja aamiaisen jälkeen matkasimme noin parikymmentä kilometriä etelään erään hylätyn kylän takaiseen rotkolaaksoon. Matkalla näimme lumivarpusia, kivikkorastaan sekä sininärhen ja perillä peukaloisen, vuoritiltatteja, alppikiitäjiä, alppivariksia jne. Tuulinen sää kuitenkin esti äänittämisen lähes täysin ja kivikkoinen jyrkänne oli liian vaikeakulkuista, jotta lintuja oisi päässyt järkevästi kuvaamaankaan. Mutta vuorossa olikin huiliaamu, joten kovin hurjiin urheilusuorituksiin ketään ei huvittanutkaan ryhtyä.

Paluumatkalla pääsimme kuvaamaan hanhikorppikotkia, joita istuskeli jokivarressa ja lenteli matalalla vuoren rinteitä vasten. Rantasipejä ja pikkutyllejäkin näkyi. Törmäsimme myös ranskalaisorniporukkaan, joka oli jo lähdössä kohti etelää, mutta kuultuaan meidän näkemästämme vuorileppälinnusta heillä olikin edessä vuoristopäivä. Tokkopa he tarpeeksi ylös jaksoivat kuitenkaan nousta?

Päivällisen jälkeen oli vuorossa koko reissun kohokohta eli Kazbegi. Minä ja Hanna olisimme joka tapauksessa halunneet nousta Kazbegille yöpymään ja kuvaamaan ja äänittämään aamuksi, mutta nyt kun rakkapunavarpunen oli vielä koko porukan puutelistalla, niin olimme kaikki valmiita ikimuistoiselle telttareissulle Kazbegille.
Hommasimme maastoautolla kyydit Tsimda Sameban kirkolle, ja ensimmäinen autolastillinen eli Kepa, Kari ja Zura lähtivät saman tien nousemaan ruohikkoista rinnettä kohti suunniteltua telttapaikkaa. Me Hannan ja Andyn kanssa olimme pian perässä ja heti autosta noustuamme saimme ihailla reilun 30 kultahempon parven laulukonserttia.

Kävely oli varsin helppoa, vaikka meillä kaikilla olikin isot rinkat selässä, olihan meillä jo korkean paikan leiriä ja kiipeilyä takana. Lintuja oli rinteillä yllättävän vähän edelliskesään verrattuna. Kultahemppoja, vuorikirvisiä, sepelrastaita, vuorihemppoja ja alppivariksia oli kuitenkin mukavasti, joten ei kiipeäminen tylsäksi käynyt. Pari kaukasianteertäkin lensi ylitsemme ja kaukaa vuorten rinteiltä kuului aika ajoin myös kaukasianlumikanan kuikutus.

Kepa, Kari ja Zura odottelivat meitä rinteessä ja jatkoimme matkaa yhdessä. Parin tunnin kiipeämisen jälkeen saavuimme 2730m korkeuteen tasangolle telttapaikallemme ja pian olivat teltat pystyssä ja aloimme selata vuortenhuippuja pinnojen toivossa. Tasangolta löytyi pari tunturikiurua (ssp penicillata) ja huipuilla näkyi varsin runsaasti pikkulintuja, mutta lähinnä lumivarpusia saatiin tunnistetuksi. Huiput olivat vielä aivan liian kaukana.

Illalla tuuli yltyi kovaksi ja telttoihin kömmittiin noin kolmen asteen lämpötilassa. Mukavastihan makuupusseissa olisi tarjennut, jos allekirjoittaneelta ei olisi makuupussin vetoketju hajonnut tyystin, niinpä nukkumisen kanssa oli taas kerran niin ja näin.

Täydellistä vuoristoretkeilyä

21.5. heräsimme aikaisin, mutta vielä oli varsin hämärää ja linnut olivat aivan hiljaa. Yksi kaukasianteeri käpötteli rinteessä muutaman sadan metrin päässä teltoistamme lähellä kotoa mukanamme tuomaa houkutusteertä, mutta säikkynä se lehahti lentoon heti, kun aloin kuvata sitä. Onneksi se laskeutui hetkeksi telttaamme lähinnä olevan rinteen harjalle, jolloin sain siitä muutaman paremman kuvan, ennen kuin se lensi piiloon harjanteen taakse.

Hannan ja Andyn kanssa lähdimme jo hieman edeltä kipuamaan kohti korkeuksia, joilla olimme edellisreissulla havainneet rakkapunavarpusia. Kiipeäminen oli nyt helppoa, kun olimme jättäneet valtaosan kantamuksistamme telttoihin. Tuuli oli edelleen puuskissa todella kova, mutta paikoin puuskien välissä äänittäminenkin onnistui.

Kiipesimme yhä ylemmäs ja ylemmäs pitkin jo monin paikoin lumen peitossa olleita rinteitä, kunnes viimein huomasin lennossa kaksi suurehkoa pikkulintua, jotka onneksemme laskeutuivat kaukana edessämme kohonneen rinteen lumilaikulle. Putkella saimme tunnistettua linnut naaraspukuisiksi rakkapunavarpusiksi. Pian linnut kuitenkin jatkoivat matkaansa ja me tiedotimme radiopuhelimitse Kepalle ja Karille, että ensimmäiset rakkapunavarpuset olivat löytyneet. Me tietysti jatkoimme yhä ylemmäs. Ollessamme taas lyhyellä lepotauolla Kari jo kipusikin ohitsemme päättäväinen ilme kasvoillaan ja Kepakin oli tulossa tasaista vauhtia kohti viimeistä projektilajiamme.

Kiipesimme vielä reilusti ylemmäs – aina 3000 metrin korkeudelle saakka, jossa lumiraja esti pääsyn korkeammalle. Tältä tasanteelta viimein aukeni myös upea näkymä Kazbegin huipulle. Kyllä tätä maisemaa olikin ollut ikävä.

Kohta jostain lennähti taas pari naaraspukuista rakkapunavarpusta ylitsemme ja linnut vieläpä laskeutuivat varsin kohtuulliselle etäisyydelle ruokailemaan, joten pääsimme seuraamaan niitä putkella varsin hyvin. Kepa ei kuitenkaan vielä ollut kivunnut paikalle, mutta onneksi radiopuhelimitse saimme tiedon, että hänkin oli jo ensimmäisen rakkapunavarpusensa löytänyt ja tulisi hitaasti mutta varmasti perässä, sillä hän haluaisi nähdä niitä vielä lisää – ja mieluusti koiraita.

Jäimme tälle tasanteelle vielä pitkäksi aikaa ihailemaan maisemia ja odottelemaan lintuja saapuviksi näytille. Andyn kanssa jatkoimme erään rotkon yläpuolelle äänittämään kaukasianlumikanoja (joita kuultiin päivän aikana ainakin tusina), kun yhtäkkiä aivan viereeni laskeutui rakkapunavarpuspariskunta. Kohta jahtasimme lintuja jyrkässä louhikkoisessa rinteessä mikrofonien ja kameroiden kanssa. Jonkinlaista äänitystä saatiinkin ja Hannan kuvat lienee yksiä parhaista, mitä tästä lajista on koskaan saatu. Harmittavasti Kepan radiopuhelin oli vahingossa sammunut, joten Kari ja Kepa olivat jo matkalla takaisin kohti telttojamme, mutta olivatpa hekin onneksi nähneet lintuja varsin mukavasti. Ja takuulla kaikki olivat täydellisen tyytyväisiä siihen, että olimme päässeet kiipeilemään itsemme lähes uuvuksiin Kazbegin rankoissa mutta upeissa maisemissa! Lopulta rakkapunavarpusia oli nähty yhteensä toistakymmentä, mutta yllättävää oli, että ne tuntuivat yhä olevan parvissa, eivätkä ne laulaneet juuri lainkaan. Edellisellä reissullammehan ne lauloivat kuuluvasti kauas kuuluen.

Zuralta saimmekin kuulla, että olimme vuoden ensimmäinen ryhmä, joka oli hoitanut kaikki neljä tyypillistä tavoitelajia: kaukasianteeri, kaukasianlumikana, vuorileppälintu ja rakkapunavarpunen. Keväällä ongelmia olivat aiheuttaneet teeret ja lumikanat ja viimeisiltä ryhmiltä oli jäänyt leppälintu puuttumaan.

Pakattuamme telttamme jatkoimme yhtä kyytiä alas asti, ja taas meikäläiselle oli raskaampaa laskeutua alas mäeltä kuin mitä kiipeäminen oli ollut – outoa. Tsimda Sameban alapuolisessa metsässä äänittelimme ja kuvasimme vielä vuoritiltaltteja ja kaukasianuunilintuja, kunnes viimein olimme alhaalla autollamme, jossa lepopäivänsä viettänyt Robinson jo odotteli meitä.

Kämpällä latailimme akkuja ym. sekä söimme vielä reissun viimeisen herkullisen aterian. Törmäsimmepä jopa edelliseen oppaaseemme Giorgiin, joka oli saapunut paikalle ranskalaisryhmän kanssa. Pian lastasimme tavaramme autoon ja lähdimme kohti etelää ja tuntemattomia retkeilykohteita. Tähän saakka olimme havainneet reissussa 75 lintulajia.

Muutamassa tunnissa olimme taas Tbilisissä, jossa kävimme ostamassa muutamaksi päiväksi juomista ja naposteltavaa. Olimme matkalla Chachunan puoliaavikolle, jossa majoittuisimme metsästäjien käyttämään retkeilymajaan, josta olisi lähimpään kylään yli 50 kilometriä.

Matka jatkui illan jo hämärtäessä ja havaitsimme lopulta matkalla vain hyvin vähän lintuja: mm. kottaraisia, harakoita, harmaasirkun, pari mustaotsalepinkäistä ja kyläpöllöstä. Puolen yön aikaan olimme viimein perillä ajettuamme viimeisen tunnin käsittämättömän huonokuntoisia teitä. Kehrääjä surisi ja kyläpöllönen kuukutti pihalla, kun saimme huoneemme ja pian kömmimme äärimmäisen väsyneinä nukkumaan.

Chachunan puoliaavikolla

Muutaman vuoristopäivän jälkeen olimme siis nyt aivan erilaisessa paikassa. Chachuna on maan kaakkois-osassa, Azerbaitsanin rajan pinnassa oleva laaja aroalue, jonka keskellä virtaa joki, joka juuri majoittumispaikkamme vieressä on Neuvostoliiton aikaan padottu tekojärveksi. Majatalot oli rakennettu jonkinlaiseksi lomapaikaksi tekojärven lähelle. Neuvostoliiton kaaduttua ne oli hylätty ja kaikki irti lähtevä varastettu. Nyt kolme miestä pitää paikalla metsästysmajaa neljässä talossa. Majoitus oli muuten ok, mutta agrekaatilla tehtyä sähköä saimme vain illalla (sähköjohdot oli myös viety) ja tankkiautolla vesitorniin tuotua vettä saatiin kunnolla vain kun sähköt olivat päällä.

22.5. nukuimme niin pitkään kuin nukutti. Itse heräsin auringon paisteeseen ja siihen, kun ikkunan läpi kuului useampaakin linnun laulua, jota en tunnistanut. Ennen aamiaista ehdimme kävellä pari sataa metriä pihamaastossa ja havaita useita mustapääsirkkuja, harmaasirkkuja, etelänsatakieliä, vaaleakultarintoja, kirjotaskuja, nunnataskun ja suuria parvia kottaraisia ja punakottaraisia. Äänimaailmaan kuuluivat varpuslintujen laulujen lisäksi myös uuttukyyhkyt, turturikyyhkyt sekä harjalinnut, sininärhiä lenteli siellä täällä ja pääsinpä seuraamaan soidinlentelyäkin läheltä. Yllättävää oli löytää meriharakka läheisen tekojärven rannalta huutelemasta. Ainoat vesilinnut olivat kaksi ylilentänyttä ruostesorsaa. Pihapiirissä paimenten ja paimenkoirien vahtimina ruohon leikkuussa oli todella suuria lammaskatraita. Meitä varoitettiin myrkyllisistä levantinkyistä ihan syystä, sillä heti ensimmäisellä retkellä pääsimme näkemään reilun metrin mittaisen kyyn hieman turhankin läheltä.

Aamupalalla sovimme, että viettäisimme koko päivän vain kämpän ympäristössä leppoisasti retkeillen ja staijaillen, sillä oli tullut jo selväksi, että pihapiirissä todellakin riitti mielenkiintoista linnustoa kuvattavaksi ja äänitettäväksi ja edellispäivien vuorikiipeilyt tuntuivat kaikilla jaloissa.

Päivän saldoksi kertyi mm. pari pikkukiljukotkaa, munkkikorppikotka, keisarikotka sekä myös kaukaa nähty pesä poikasineen, sirovarpushaukka, nuolihaukka, yli sata mehiläissyöjää, yli 50 sininärheä, töyhtökiuruja, ruostepyrstöjä, hernekerttuja, kaspiankerttuja, luhtakerttusia, noin 40 vaaleakultarintaa, pikku-, punapää- sekä runsaasti mustaotsalepinkäisiä, kuhankeittäjä, muutamia pikku- ja pensasvarpusia jne. Illalla kävelimme läheiseen ruovikkoiseen jokivarteen, jossa näkyi ja kuului kolme mustafrankoliinia, rastaskerttuset ja etelänsatakielet lauloivat ja pussitiainen, kuningaskalastaja, lieju- ja nokikana sekä pikku-uikku lisäsivät myös retkipinnalistaa.

Auringon juuri laskeuduttua kuulimme varsin läheltä lutakon takaiselta pensoittuneelta ruohikkotasangolta aivan selvästi yhden sarjan todella matalaa huuhutusta, jonka Andy yhdisti aivan saman tien viiriäispyyjuoksijaan! Ääntä ei kuitenkaan enää kuulunut, mutta päätimme palata aamulla takaisin. Kämpällä pääsimme vertaamaan ääntä cd-levyltä ja se todellakin oli aivan identtinen. Syy, miksi epäilimme kyseessä olevan ehkä todennäköisimmin kuitenkin jotakin muuta oli se, että lajin lähimmät tunnetut pesimäalueet sijaitsivat muutaman tuhannen kilometrin päässä. Kyseessä on tosin hyvin vaikeasti havaittava laji, jonka esiintyminen ei ole erityisen hyvin tunnettu.

Helppoa mutta tuottoisaa retkeilyä

23.5. aamuneljältä olimme taas samalla paikalla äänityslaitteet valmiiksi äänittämässä ja vartin odoteltuamme kuulimme taas kertaalleen vastaavan äänen mutta tällä kertaa paljon kauempaa ja epäselvempänä. Kolmiosainen sarja kuului vielä kerran, mutta tämän jälkeen kuulimme enää paljon epämääräisempiä saman tyylisiä ääniä, joista emme enää olleet varmoja, mitä ne olivat – kaukaisia lehmiä vaiko jotain ihan muuta? Äänityksiin tarttui kuitenkin paljon muutakin mukavaa kuten pikkuhaikaroita, käkiä, jne. (Näin jälkikäteen voin sanoa, että meidän olisi pitänyt olla paikalla kuuntelemassa paljon myöhemmin aamulla, sillä viiriäispyyjuoksija on aamu- päivähuutelija.)

Aamupalan jälkeen ajoimme tekoaltaan yläpuolella sijaitsevaan lähes viidakkomaiseen jokivarren metsään. Matkan varrella nähtiin mustafrankoliineja, arotaskuja, mustapääsirkkuja, lyhytvarvas- ja arokiuruja sekä paria käärmekotkaa ja paksujalkaa. Perille päästyämme pääsimme ihailemaan todella runsaina esiintyneitä sininärhiä, etelänsatakieliä, turtureita, kuhankeittäjiä jne. Näimme myös useita hanhikorppikotkia, muutaman munkki- sekä yhden pikkukorppikotkan sekä vihertikan. Olimme paikalla kuitenkin liian myöhään saadaksemme fasaanin pois C-kategorialistoiltamme. Tässä kolkassa Georgiaa asustaa ihan aitoja ja alkuperäisiä fasaaneja.

Päivällä staijailimme kuistiltamme ja olimmepahan päässeet majoittumaan uskomattomaan paikkaan. Kotkia ja haukkoja löytyi taivaalta tuon tuosta, mm. arohiirihaukkoja, munkkikorppikotkia, keisarikotkia ja sirovarpushaukkoja, lähikatoilla asusteli nunnatasku ja kirjotaskuja, takapihan puskissa rakensivat pesiään ruostepyrstö ja kaspiankerttu ja langoilla istuskeli varpusten ja parin pensasvarpusen lisäksi kokoajan useita laulavia mustapääsirkkuja. Andreas jopa äänitti kaspiankerttua, ruostepyrstöä ja vaaleakultarintaa huoneestaan avaamalla ikkunansa.

Iltapäivällä ajoimme patoa pitkin altaan toisella puolella olevalle rotkolle, jolta löytyi helposti pari valkoselkätaskua, hauska minervanpöllöperhe sekä runsaasti georgianagamia (liskoja). Aro- ja lyhytvarvaskiuruja sekä arotaskuja oli jälleen puoliaavikko täynnä.

Illan pimennyttyä pihalla surisivat kehrääjä ja pari kyläpöllöstä kuukutti – upeaa! Koskapa paikkaan oli tykästytty niin kovasti, olimme päättäneet viettää paikalla vielä reissumme viimeisenkin päivän, sillä vielä riitti kaikilla kuvattavaa ja äänitettävää. Ja olipa Hanna taas viimeisenäkin iltana kuullut kertaalleen viiriäispyyjuoksijamaisen äänen tutulta paikalta. Harmi vain paikalla oli nyt niin järjettömästi hyttysiä, ettei siellä oikein enää kyennyt olla. Loppujen lopuksi lintu jäi siis varmistamatta, mutta tulevaisuuden Georgian matkaajien kannattaa olla tarkkana.

Viimeinen reissupäivä

24.5. lähdimme aamusta Andreaksen, Zuran ja Robinsonin kanssa toiseen metsäpaikkaan, jossa oli taas vihertikkaa ja kaikkia muita jo tutuksi tulleita metsälintuja. Yksi mehiläishaukkakin näkyi mutta fasaanit jäivät yhäkin löytymättä.

Jatkoimme eräälle jyrkänteelle, josta etsiskelimme kallionakkeleita tuloksetta. Alppikiitäjiä oli runsaasti ja löysimme taas valkoselkätaskun sekä arohiirihaukan pesän. Paras havis oli kaukaa kallionharjanteelta löytynyt suuri jalohaukka, joka viimein nousi siivilleen ja lensi lähemmäs jyrkännettä vasten istumaan, jolloin saimme sen määritettyä aavikkohaukaksi.

Samaan aikaan majapaikkamme pihapiiristä oli havaittu merikotka, niittysuohaukka sekä padon lähellä osmankäämikerttunen. Reissupinnalista oli siis kertynyt 143 lajin pituiseksi!

Päiväunien jälkeen syötyämme taas kerran ”hieman” vaatimattomammin kuin mihin olimme Kazbegissa tottuneet, pakkasimme tavaramme ja lastatessamme autoamme alkoi taivaalta ropista vettä. Koko reissumme ajan olimmekin olleet säiden puolesta todella onnekkaita!

Lähdimme kohti Tbilisiä ja lentokenttää noin klo 20.00 ja noin 23.30 olimme perillä. Saimme kuin saimmekin pankkiautomaateista tarpeeksi rahaa, jotta saatoimme maksaa Zuralle ja Robinsonille ja hyvästellä heidät. Meillä oli vielä reilun kolmen tunnin odotus ennen kuin viimein klo 03.50 koneemme lähti kohti Riikaa.

Riikassa pääsimme lyhyellä odotuksella jatkamaan Helsinkiin klo 07.25. Viimein klo 08.35 olimme Helsingissä ja erinomaisesti onnistunut reissumme oli pulkassa! Kaikki projektilajit oli nähty Kazbegissa ja loppureissukin oli ylittänyt odotuksemme! Olipahan ollut mukavaa! Kiitokset kaikille!

J.A.

Tripreports

Janne ja Hanna Aallon lintusivut

Espanja Andalucia 16.-21.9. 2008

Madeira 8.-15.9. 2008

Kuwait 3.-13.4. 2008

Itä-Suomi – Varanki 6.-22.7. 2007

Georgia 17-25.5. 2007

Jaa:

Jaa:

Jaa:

Jaa:

Jaa: