Aihearkisto: Suomi

Itä-Suomi 4.-12.6. 2013

Tiistaina 4.6. olin jo aloittanut lomani, mutta poikkeuksellisesti emme olleet paenneet saman tien pois Parikkalasta vaan olimme vielä maanantai-iltana käyneet pikaisella yöretkellä vanhan ystävämme Harri Oreniuksen kanssa mm. heinäkurppia ja ruokosirkkalintua kuuntelemassa ja aamulla nukuimme pitkään ja aloimme pakata tavaroitamme seuraavia paria viikkoa varten valmiiksi.

Lopulta yhden jälkeen lähdimme kohti Helsinkiä ja ajoimme suoraan Vihtiin Nummelan autohuoltoon, johon jätin autoni huoltoon, ja isäni, joka oli meitä auttamassa, heitti meidät sitten Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Tällä kertaa meillä ei ollutkaan lentolippuja eikä näin lentoon lähtöäkään vaan olimme ottamassa vastaan Englannista saapuvaa vanhaa ystäväämme Paul Frenchiä sekä tämän kaveria Tim Sykesiä, jotka olivat saapumassa retkeilemään ympäri Suomea kanssamme 8 päiväksi.

Paul ja Tim saapuivat ajallaan ja pikaisten kuulumisten vaihtojen jälkeen olimme Sixtin autovuokraamolla, josta saimme komeamman auton kuin, minkä olimme varanneet eli Toyotan Prius hybriditila-auton. Kohta olimme pakkautuneet autoon ja lähdimme saman tien ajamaan kohti itää.

Ruokailtuamme pikaisesti huoltoasemalla, ajoimme lopulta Haminan Kirkkojärvelle saakka, jossa päätimme pitää lyhyen retkistopin. Kävelimme tornille ja vaikka kello oli noin iltayhdeksän, oli joitakin lintuja sentään liikkeellä. Heti ensimmäisistä puskista löytyi hyvin näytilläkin olleita viitakerttusia, satakielet availivat jo ääntään ja puiden latvuksissa päivysti pikkulepinkäinen. Myös punavarpusia lauloi lähipuissa. Tornille kuului parikin laulavaa rastaskerttusta ja lisäksi näkyi yksi äänetön yksilö. Kävellessämme takaisin autolle päin kuulimme pari fasaania, pikkutikka lensi ohitsemme ja auton vieressä lauleskeli parikin kultarintaa.

Jatkoimme Itä-Suomen retkiteemaa ajatellen Virolahdelle ja pysähdyimme Lintulahdella, jossa oli yllättävän hiljaista. Luhtahuitti huittaili ja 7 mustavikloa ja 4 metsävikloa kierteli laskeutumispaikkaa etsien. Kävimme vielä Hurpussakin, jossa esittelin paikkaa lähinnä arktikan katselusta esitelmöiden ja kuinka ollakaan näimme vielä pari sepelhanhiparvea yötaivaalla muuttamassa kohti itää. Leerviikin rantapysäys tuotti vielä muutamien muiden retkipinnojen ohella komeat 30 räyskää pesimäkoloniassaan.

Lopulta jatkoimme Ylämaan kautta siellä kuitenkaan pysähtymättä Lappeenrantaan, jossa kurvasimme Toikansuolle, josta en koskaan ollut yrittänyt huuhkajaa näin kesäaikaan, mutta löytyihän se aika kaukaa erään puun oksalta. Lintu aktivoitui huutelemaankin ja lennähti lyhyeksi aikaa lähemmäksikin, kunnes kuitenkin lennähti tehdasalueelle päin. Tim oli saanut bubosta 50. havaitsemansa pöllölajin Maailmassa. Tien varrella kuulimme lisäksi useita satakieliä ja viitakerttusia sekä pari luhtakerttusta. Törmäsimme myös yöretkellä olleeseen Toiskallion Tottiin, joka antoi meille vinkin seuraavaksi pysähdyspaikaksi. Niinpä ajoimme Askolaa kohti ja pysähdyimme pari sataa metriä risteyksen jälkeen pellon reunaan ja eipä aikaakaan, kun kuulimme pellolta pytpyttävän viiriäisen.

Sitten jatkoimme Joutsenoon, jossa Tuohimäen pelloilla kuulimme kanavassa huittailleen luhtahuitin ja Kivisaarentien varressa pari viitasirkkalintua. Tornille kuului yksi viitasirkkeli lisää ja peltoteille suunnattuamme vielä yksi. Pikkukultarintoja ajatellen olimme liikkeellä aivan väärään aikaan, joten jatkoimme varsin pian pikkuteillä muutamia pysähdyksiä lähinnä myöhäisten pöllöjen toivossa tehden Imatran kautta kohti Parikkalaa. Rautjärven Kankaanpelloilla kuului vielä yksi viitasirkkeli mutta Siikalahden ruokosirkkalintu oli hiljentynyt eikä sitä enää kuulunut. Patotielle kuului kyllä jokunen luhtakana sekä -huitti. Lopulta majoitimme kaverukset Siikalahden opparille ja pääsimme itsekin jatkamaan kotiin yöpuulle kellon lähestyessä jo kolmea.

Nukuimme pitkään ja lopulta lähdimme auto täynnä varusteita hakemaan kaveruksia Siikalahdelta. Kävimme pikaisesti tornillakin, mutta kalasääskiä kummempaa ei näkynyt. Kuhankeittäjä lauleskeli parkkipaikalla, kun ahtauduimme autoon ja lähdimme Parikkalan kylää kohti. Kävimme aamukahvilla ja bongasimme Saharannassa paikallisena olleen sepelhanhen ennen kuin jatkoimme kohti Melkoniemen metsiä.

Ajoimme suorinta tietä yhdelle kaukaisimmista pöntöistämme, jossa oli muutamaa viikkoa aiemmin hautonut helmipöllö. Linnulla olisi nyt pitänyt olla poikaset rengastusiässä, mutta kun kiipesin pöntölle ja aukaisin kannen saatoin kauhukseni todeta pöntön tyhjäksi! Liekö taas näätä käynyt tyhjentämässä sen?

Jatkoimme kuukkelimetsiin, jossa kävelimme ensin varpuspöllön pöntölle, joka ainakin ulkopuolelta näytti asutuksi ja kuuluihan sieltä kevyttä nokan napsettakin, kun aloin availla pöntön kantta. Tarkoitus oli taas rengastaa poikaset, mutta yllättäen pöntöstä tuijottikin emo. Nostin emon pöntöstä nähdäkseni poikas-/munatilanteen ja sen alta paljastui kolme pientä poikasta sekä vielä useita munia. Lopulta päästin emon lentoon ja se jäikin kivasti poseeraamaan meille, joten poistuimme paikalta vasta muutamat kuvat otettuamme. Ensimmäinen Paulin elisprojektilajeista oli hoitunut!

Seuraavaksi etsimme metsästä tuttuja kuukkeleita, mutta lämmin keskipäivä ei totutusti ollut paras aika niiden löytämiseksi. Yllättäen kuulimme parikin laulavaa idänuunilintua sekä pari peukaloista ja kanalintuja ja kuukkeleita aika pitkään kompattuamme törmäsimme koiras pohjantikkaan. Kyseessä oli Timin kolmas elis.

Sitten jatkoimme Rautalahden tienoille seuraavalle, aika paljon isommalle pöntölle, jolle sain kiivetä ihmeen rauhassa. Vilaukselta näimme Hannan kanssa emon lennossa, mutta vaikka poimin pöntöstä kolme potraa viirupöllön poikasta, ei emo sen koommin näyttäytynyt saati kuulunut. Rengastimme poikaset ja koska emoa ei näkynyt, päästimme hieman kauempaa tilannetta tarkkailleet Paulin ja Timin pikaisesti katsomaan ja kuvaamaan poikasia. Kohta jo kipusin poikaset takaisin pönttöön ja tässä onnistuttuani kaverukset ilmoittivat, etteivät he olleet nähneet emoa lainkaan. Niinpä etsimme sitä jonkin aikaa, sillä tiesimme sen kyllä katselevan meitä lähistöllä, mutta sitä ei meinannut löytyä. Lopulta ollessamme jo palaamassa autolle, emo lennähti näkyville ja pääsimme ottamaan tästäkin jonkinlaiset kuvat, mikä oli tietysti hienoa, sillä olihan viirupöllö molemmille briteille elis.

Sitten jatkoimme vielä Saarelle, josta tiesimme yhden helposti hoidettavan valkoselkätikan pesän, jota saattoi tarkkailla vaikka autosta. Olimme vielä paria päivää aiemmin varmistaneet pesän olevan yhä asuttu, mutta nytpä poikaset olivatkin lähteneet maailmalle emmekä näin niitä enää löytäneet. Lähistöllä asusteli kuitenkin toisessa kolossa toinen vähän isompi tikka, joka onneksi oli vielä kotona. Kolosta kurkki yksi torkkuva palokärjen poikanen ja aika pitkän odotuksen jälkeen koiras kävi ruokkimassa poikasia ja tästä saatiin jonkinlaiset kuvat.

Lopulta olimme jo aika rutussa, kun ajoimme takaisin Siikalahdelle, jonne tipautimme kaverukset nukkumaan ja itse jatkoimme kotiin tekemään sitä samaa.

Lyhyiden unien jälkeen olimme taas klo 22:35 Siikalahden parkkiksella, josta poimimme kaverukset kyytiin ja pikaisen patotiepysähdyksen jälkeen ajoimme Kullinsuolle. Emme ehtineet juuri autosta ulos, kun Hanna jo kuuli ensimmäisen heinäkurpan. Linnut eivät kuitenkaan olleet kovin aktiivisia ja kesti pitkään ennen kuin vihdoin löysimme yhden linnun pomppimasta kaukaa pellon perältä. Lintuja ei todennäköisesti ollut paikalla, tai ainakaan äänessä, kuin kaksi yksilöä.

Lahdensuolle ajaessamme kuulimme useammankin kehrääjän ja yhden näistä näimmekin surisevan eräällä oksalla ja tekevän saalistuspyrähdyksiä, palaten kuitenkin useamman kerran taas samalle oksalle surisemaan. Kuulimme myös aivan keskiyöllä kolmekin yhteisviheltelyä esittänyttä pyytä, muttemme niitä yön pimeimpänä hetkenä juuri edes yrittäneet nähdä. Liikkeelle taas lähdettyämme näimme vilaukselta tien penkalta lentoon nousseen pöllön, mutta havaintotilanne oli niin nopea, että lisäkseni vain Timin onnistui nähdä se. Ja lintu näkyi todella niin heikosti, ettei siitä kehdannut Timille elistä vääntää, vaikka mielestäni se selvä helmipöllö olikin. Peltojen keskellä näimme vielä suopöllön, tämän sitten paljon edellistä paremmin. Ruisrääkkiä, viitakerttusia ja satakieliä tietysti kuului siellä täällä.

Jatkoimme rajanpintaa kohti Saarta ja kuulimme Tyrjänjärveltä kanadanhanhen honkotusta ja Haukkavaarassa taas pari kehrääjää. Kävimme kuulostelemassa erään porukan edellisyönä kuulemaa helmipöllöä muttemme sitä kuulleet. Jyrkilässä kuulimme pensassirkkalinnun ja näimme kymmenen teerikoiraan soitimen, mutta Pohjanrannassa oli hiljaista ja Pohjasuollakaan ei kuulunut parina yönä paikalla kuulunutta pikkukultarintaa – vain luhtakerttunen. Akavaaran Tetrisuolla alkoi jo aamu sarastaa ja kuulimmekin kolmen peltosirkun viheltelyä ja yhden näistä onnistuimme myös näkemään hyvin mutta ikävän lyhyesti.

Sitten kiiruhdimmekin taas Melkoniemen metsiin ja suoraan kuukkelipaikalle. Perille päästyämme kävelimme taas hetken metsissä ennen kuin tutut kuukkelit vihdoin suvaitsivat tulla meitä moikkaamaan. Linnut seurailivat meitä hetken aikaa ennen kuin jatkoivat taas omille teilleen. Kuulimme metsissä myös 4 peukaloista, uuden idulin, pari tiltalttia sekä puukiipijän. Ajelimme vielä pikkumatkan naapurimaakunnan puolelle, jossa eräällä lammella pesii kaakkuri. Matkalla näimme pikkulepinkäisen ja perille päästyämme sirahteli lammen rantapuissa pyrstötiaispari. Kaakkuri oli yhä pesällä hautomassa mutta piiloutui pesäsaaren kasvillisuuteen niin hyvin, että päätimme antaa linnun olla rauhassa ja lähdimme kohti Parikkalaa.

Aamukahvien jälkeen otimme suunnan Simpeleelle, jossa kävelimme taas yhdelle kolopuulle, mutta kolosta ei kurkkinut ketään eikä mitään myöskään kuulunut. Olimme tämänkin kolon käyneet tarkistamassa paria päivää aiemmin ja silloin sieltä oli kuulunut kunnon metakka. Odottelimme tunnin eikä vieläkään tapahtunut mitään. Lopulta kävelin kolon alle ja painoin korvani kiinni puun kylkeen, koska pelkäsin taas pahinta, että joku tuholainen olisi käynyt tyhjentämässä kolon. Onneksi kuulin kevyttä kähinää, joten tiesimme yhä jäädä odottamaan paikalle. Odotimme lopulta vielä toisenkin tunnin, kunnes lopulta harmaapäätikkakoiras saapui puun rungolle. Lintu ei ilmeisesti meidän takia uskaltanut mennä kololle asti, vaikka olimme ainakin 25 metrin päässä puusta, joten päätimme lähteä paikalta, jotta poikaset vihdoin saisivat pitkän tauon jälkeen ruokaa. Hapätistä Tim sai kuitenkin taas yhden tikkaeliksen (mainittakoon, että molemmilla kaveruksilla oli kuin olikin vaseti jo eliksissä, joten emme lopulta lajia sen koommin yrittäneekään).

Olimme aivan tuhannen rutussa, kun palasimme Parikkalaan ja pojat tipauttivat meidät kotiin ja jatkoivat itse Siikalahdelle. Ei kauan tarvinnut Nukku-Mattia huhuilla…

Iltakuuden aikaan pojat saapuivat taas meille, söimme hyvin ja viettelimme iltaa rennosti, kunnes lopulta yhdeksän aikaan pakkasimme tavarat autoomme, hyvästelimme Hannan, joka oli seuraavana päivänä lähdössä Englantiin ja vieläpä huvittavasti Paulin kotikaupunkiin Wolverhamptoniin maalauskurssille, ja otimme suunnan kohti Pohjois-Karjalaa.

Ajoimme Joensuun Pilkonnittyille, joilla kuitenkin olimme, kuten olin arvellutkin, liian aikaisin, joten emme kuulleet oikein mitään. Niinpä jatkoimme Polvijärven Solanlahdelle ja sen pohjoispäähän ja kävelimme pientä peltotietä lähemmäksi rantaa. Alkuun emme kuulleet mitään, mutta ihailimme nuolihaukkaparin öistä hyönteispyyntiä. Kohta kuulin tutun nenäsointisen kverrr -äänen, pikkuhuittinaaras aloitteli yön huutelusessiotaan.

Koska meillä ei ollut vielä kiire mihinkään, yritimme löytää lahden eteläpäässä sijainnutta lintutornia siinä kuitenkaan onnistumatta. Onneksi tiellä seisoskeli useampiakin hölmöjä lehtokurppia, joista britit saivat yllättävänkin hyviä kuvia otettua. Lopulta jatkoimme kohti pohjoista ja erästä suonreunametsää, jolta löysimme eräältä ystävälliseltä paikalliselta rengastajalta saamiemme ohjeiden osoittamanparkkipaikan. Nousimme autosta ja vaikka oli vielä varsin pimeää, päätimme lähteä etsimään läheisestä metsästä risupesää. Kävelimme aika paljon pidemmälle kuin nuotit osoittivat, kunnes huomasin risupesän, josta meitä tuijotti kolme hölmistynyttä silmäparia – lapinpöllön pesäpoikaset! Ja kuin tilauksesta saapui emo saalis mukanaan pesälle, olipahan siinä briteille kerrassaan komea tapa saada lapinpöllöstä elis! Emo antoi poikasille tuomisensa ja jäi lähioksalle meitä ihmettelemään. Peruutimme tietysti aika paljon kauemmaksi, mutta emo päätti silti jäädä meitä vahtimaan. Aurinko oli jo nousemassa, joten valoa oli koko ajan enemmän ja enemmän, joten jätin pojat kuvaamaan pöllöä ja annoin heille toisen radiopuhelimen, joiden avulla saatoimme olla yhteydessä, kun itse lähdin pienen kävelymatkan päähän suorittamaan rengastajan meille antamaa tehtävää. Kävelin muutaman sata metriä pienen suopläntin reunaan ja kohta minua kohti hyökkäsi taas lapinpöllö! Löysin metsänreunasta tämän linnun pesän, joka kuitenkin näytti tyhjältä. Kuin asian varmistukseksi kuulin kauempaa ison maastopoikasen kerjuuhuutelua. Pian paikalle saapui toinenkin lapinpöllö ja ilmoitin asiasta briteille, joilla yhä oli paikalla vain yksi emo. Oman parini koiras alkoi huhuilla komeasti, joten aloin ottaa siitä äänitystä. Naaras yleensä vingahteli ensin ja heti tämän perään koiras päästi komean huhuilusarjan! Olipahan elämys olla lintujen lähelle niiden huudellessa toisilleen!

Lopulta radiopuhelimeni särähti ja Paul kertoi, että heillekin oli saapunut toinen pöllö! Tehtävämme oli siis suoritettu, olimme saaneet selville, että näillä vain muutaman sadan metrin päässä toisistaan sijaitsevilla pesillä oli molemmilla eri koiras. Niinpä olimme valmiit jatkamaan matkaa.

Pian olimme taas Joensuussa ja Pilkonniityillä ja kerrankin oikeaan kellon aikaan pikkukultarinnalle. Ja emmepä ehtineet edes autosta ulos, kun kuulimme jo pikkukultarinnan lurittavan lähipuskissa. Lintu löytyi pian näytillekin ja saimme siitä ihan mukavasti kuvadataa sekä lyhyet äänityksetkin.

Sitten jatkoimme Kiihtelysvaaraan Keskijärvelle, josta oli Tiiraan ilmoitettu edellispäivänä erään lintuharrastajan pihapöntöstä kurkkinut helmipöllö. Ajattelin että tuskin lintu pöntöstä enää kurkkisi, mutta kun pääsimme klo 5:30 pihaan, eräs ystävällinen naapuri opasti meidät oikeaan paikkaan ja lopulta Tim huomasi lukuisista pöntöistä sen oikean, kurkki sieltä jo valmiiksi vihaisen näköinen helmipöllö. Ihmettelimme lintua aikamme ja tietysti otimme pakolliset naamakuvat, kunnes lintu lopulta peruutti pönttöön ja me päätimme lähteä jatkamaan matkaamme. Paul oli nyt saanut sen neljännen puuttuvan pöllölajinsa, joka oli samalla viimeinen hänelle mahdollinen elislaji yleensäkään Suomesta! Reissun päätavoite oli siis jo saavutettu!

Mutta olihan meillä mukana Timkin ja pöllöjähän Suomessa riittää, joten jatkoimme seuraavaksi Tuupovaaraan, josta olin edellisiltapäivänä saanut hyvältä ystävältäni Kiljusen ”Jassilta” puhelun, että: ”Onko teillä hiiripöllö toivelistalla?”. Ai että onko? Olin sanonut aikoja sitten jo Timille ja Paulille, että Suomessa on todella huono pöllövuosi, joten voi tehdä tiukkaa saada toiveissa olevia pöllölajeja, mutta olin epäillyt, että muut lajit saattaisimme onnistua hoitamaan, mutta hiiripöllöön ei meillä olisi mitään mahiksia, koska niitä ei tainnut pesiä koko Suomessa. Jassi oli kuitenkin suunnistusreissullaan löytänyt maastopoikueen ja suunnistaja kun on, oli meillä erittäin hyvät nuotit paikalle.

Niinpä vaikka viimeinen pikkutie puuttuikin kartasta ja olin jopa jotenkin onnistunut kirjoittamaan saamamme koordinaatit väärin gepsiin, tiesimme silti olevamme oikeassa paikassa, kun parkkeerasimme lenkkitien päähän. Ja saman tien löysimme emon istuskelemasta eräästä kelosta ja toiselta puolelta aukeaa löytyi kohta toinenkin. Ja kohta alkoi kuulua poikasten kerjuuääniä ja mielestämme niitä kuului kolmesta suunnasta. Emot olivat olleet kuulemma erittäin aggressiivisia, joten yritimme välttää joutumasta lähelle poikasia. Kiersimme vain kuvaamaan toista emoista myötävalon puolelle ja saimmekin siitä ihan mukavat kuvat otettua. Lopulta tämä emo päästi aivan käsittämättömän parin kymmenen sekunnin pilinäsarjan ja nousi korkealle taivaalle ja lensi niin kauas kuin näimme – lähti ilmeisesti saalistamaan ja päätti kertoa siitä vaimolleenkin?

Olimme nyt havainneet parissa päivässä 7 pöllölajia ja eipä meillä ollut mitään tarvetta enempää havaitakaan, kun lehtopöllö ja sarvipöllö ovat tavallisia Englannissa ja tunturipöllökin tätä nykyä ehkä helpommin bongattavissa Britanniassa kuin Suomessa… Niinpä olimme erittäin tyytyväisiä aloittaessamme todella pitkän ajon kohti pohjoista. Tuupovaarassa nautimme pikaiset aamusumpit (tai siis muut kuin minä) ja Enossa kävimme kaupassa ostamassa pariksi seuraavaksi päiväksi evästä ja sitten jatkoimme tien päälle. Matkan varrella teimme lähinnä vain nisäkäshavaintoja: metsäjäniksiä ja rusakoita olimme nähneet koko reissun todella paljon ja hirviäkin näimme taas pari lisää ja yhden ketunkin.

Lopulta ajoimme yhtä soittoa Patvinsuon suomun leirintäpaikalle asti, jossa laitoimme telttamme pystyyn ja kömmimme taas kunnon päiväunille!

Nukuimme pitkälle iltaan ja kuuden aikaan valmistimme keittokatoksessa maittavan kenttälounaan, jonka aikana kuulimme yhden tilhen. Hiljalleen pakkailimme telttamme ja muut roinat autoon ja yhdeksän aikaan ajelimme Terettin luontopolun parkkipaikalle ja lähdimme reippaalle iltakävelylle komealle suopolulle. Linnustollisesti 3,6 km pitkän pitkospolun varressa oli todella hiljaista mutta maisema oli todella upea, sillä kukkivat tupasvillat värjäsivät paikka paikoin lähes koko suon valkoiseksi. Toki kävelyn varrella havaittiin joitain lintujakin, kuten kapustarintoja, pikkukuoveja, keltavästäräkkejä sekä 8 metsähanhen parvi. Lopulta kipusimme Terettin lintutorniin, jolta näkyi useita suolutakoita, mutta niilläkin oli todella vähän lintuja: vain kaksi paria uiveloita, jokunen telkkä sekä lokkeja. Kahlaajat olivat lähes kateissa ja havaitsimme vain yhdet suokukon, liron, mustaviklon ja valkoviklon. Suopöllö lensi ohitsemme saalistellen. Lopulta lähdimme paluumatkalle, jonka aikana emme enää havainneet oikeastaan yhtään mitään.

Yö oli juuri pimeimmillään, joten Autiovaaraan ei vielä ollut mitään asiaa, niinpä ajelimme hieman pikkuteitä edestakaisin kanalintujen toivossa, mutta ei niitäkään löytynyt. Lopulta parkkeerasimme Autiovaaran P-paikalle ja nukuimme hieman reilun tunnin ennen kuin vähän ennen kolmea lähdimme kävelemään tätä upeaa metsäpolkua. Lintuja oli yhä vähän ja etenkin toivomamme pyyt pysyivät piilossa. Itse näin vilaukselta yöpymiskolosta lähteneen pohjantikan ja lopulta kuulimme kolme laulavaa pikkusieppoa, pari puukiipijää, töyhtötiaisen sekä kanahaukan.

Lopulta kiiruhdimme loppumatkan autolle, jotta pääsimme ajamaan majapaikallemme Kitsiin. Olimme perillä viiden aikaan aamulla ja kömmimme saman tien vanhaan koulurakennukseen, jonka olimme itsellemme täksi ”yöksi” varanneet ja painuimme nukkumaan.

Heräsimme puolilta päivin ja yhdeksi suuntasimme päärakennukselle, jossa Kitsin emäntä oli valmistanut meille maittavan aterian, jonka nautittuamme pakkasimme taas tavaramme autoon ja otimme suunnan kohti Erä-Eeron savottakämppää. Tapasimme kämpällä Eeron, tämän sukulaispojat sekä neljä saksalaista kuvausturistia, jotka olivat tulossa kanssamme samaan kuvauskojuun sekä perheellisen suomalaisia turisteja, jotka olivat menossa suurempaan katselukojuun. Kahvittelun jälkeen lähdimme kohti kojua Eeron autoa seuraten. Perillä talsimme alakojuun, josta saimme onneksi parhaat paikat omasta kolmen hengen huoneesta. Eero laittoi pakkoja kuntoon kojun edustalla, piilotteli lihat maastoon ja pian jäimme keskenämme odottelemaan kuvauskohteita saapuviksi.

Ensimmäiset kuvauskohteet olivat pari käpytikkaa, kalalokki, harmaalokki sekä selkälokki. Korpit pysyttelivät hieman etäämmällä, mutta eivät nekään välittäneet meistä, vaikka etenkin Tim oli hieman huolissaan, josko hänen aika paha yskänsä pitäisi eläimet loitolla. Hyvin hän pystyi pysymään hiljaa, vaikka varmasti se oli vaikeaa. Odottava hiljaisuus jatkui ja jatkui… Seitsemän aikaan sanoin, että: ”Viime kerralla ahmat näyttäytyivät näihin aikoihin ensimmäistä kertaa”, mikä lisäsi hieman intensiivisyyttä, mutta kun pariin tuntiin ei mitään tapahtunut, alkoi jo hieman ihmetyttää. Puoliltaöin tapitimme yhä koko porukka tiukasti kojua ympäröivä maastoa, mutta mitään liikehdintää ei näkynyt missään. Lopulta klo 1:50 laskeutui tumma pienehkö ahma katselukojun vierestä kojumme vierustalle, mutta yhtäkkiä se säntäsi metsään etsimättä mukaansa yhtään evästä. Sitten klo 2:30 saapui samasta suunnasta isompi ja vaaleampi ahma, joka sentään kaivoi pari lihan palaa, jotka se kuljetti kauemmaksi ja piilotti maastoon palatakseen taas hakemaan uutta lihan palaa. Kymmenkunta minuuttia myöhemmin sekin kuitenkin katosi yhä pimeään maisemaan.

Sitten oli taas hiiren hiljaista, käet kukkuivat ja pulisivat kiivaasti mutta mitään mainittavaa ei tapahtunut. Itse aloin pilkkiä oikein urakalla neljän jälkeen ja kömmin petiin nukkumaan. Tim oli nukkunut jo jonkin verran mutta Paul ei silmäystäkään. Lopulta itse heräsin siihen, kun klo 7:50 kuulin supinaa ja kojun eteen oli saapunut kaksi ahmaa yhdessä touhuamaan. Vihdoin oli valoa myös kuvata niitä ja kamerat raksuttivatkin antaumuksella. Olin itsekin virittänyt Hannan vanhan kameran kuvausvalmiuteen ja vaikken sitä oikein osannutkaan käyttää, sain joitakin ihan onnistuneita otoksia otettua pahasta vastavalosta huolimatta. Pahinta tilanteessa oli se, että olimme sopineet lähtevämme pois kojusta klo 8:00, mutta emme antaneet sen häiritä vaan keskityimme täysillä ahmoihin ja niiden kuvaamiseen niin kauan kuin ne olivat näkyvissä. Lopulta otukset katosivat metsään ja saatoimme lopulta tyytyväisinä alkaa kasata tavaroitamme.

Klo 8:10 saapui Eero meitä hakemaan ja lähdimme kipuamaan autollemme. Tällöin saimme saksalaisilta tietää, että kojumme edessä oli viiden aikaan käynyt ukkometsokin, mutta me olimme onnistuneet tehdä sen isoimman virheen eli olimme kaikki nukkuneet yhtä aikaa – ei kyllä mikään ihme sinänsä, sen verran tiukka tahti meillä oli reissun ajan ollut. Kaakkurikin oli kuulemma näkynyt lammella, emmekä sitäkään olleet nähneet. Täytyy myöntää, että sain taas neljä syytä lisää inhota saksalaisia, olisivat he toki voineet meidät herättää, kun metso oli paikalla. Onneksi olimme kuitenkin saaneet aamulla pääkohteet eli ahmat hyvin nähtyä ja kuvattua, joten saatoimme silti olla erittäin tyytyväisiä! Itsehän en olisi ikinä arvannut yön olevan näin hankala – olemmehan Hannan kanssa käyneet samoja ahmoja katsomassa jo reilut puolenkymmentä kertaa ja ikinä aiemmin emme olleet joutuneet odottamaan niitä näin kauan. Olin itse ajatellut, että olisimme saaneet enemmänkin yön pimeimpinä hetkinä nukuttua, mutta emme tietenkään nyt olleet malttaneet, kun ahmoja ei illalla ollut edes nähty.

Niinpä kämpälle päästyämme kyselin Eerolta, voisimmeko nukkua jossain rakennuksessa ja minimaalisen pientä korvausta vastaan saimme aamukahvit sekä käyttöömme ison kodan, jossa nukkua niin pitkään kuin halusimme. Niinpä kohta olimme mukavan viileässä kodassa vetämässä sikeitä.

Nukuimme lopulta todella pitkään ja iltapäivästä heräsimme, kun Eerolle olisi pitänyt tulla seuraava ryhmä, mutta paikalliset metsästäjät olivat tehneet täydellisen oharin – arvostukseni metsästäjiä kohtaan laski taas… Voiko epäkohteliaampaa tekoa tehdä kuin varata joku palvelu ja olla ilmoittamatta, ettei saavukaan? No, me hyödyimme tästäkin tilanteesta ja saimme taas kahvit ja eväät, kun ei niille muitakaan syöjiä ollut. Jutustelimme lopulta Eeron ja tämän sukulaispoikien kanssa pitkään ennen kuin meidän oli lopulta klo 18:00 lähdettävä pitkälle siirtymätaipaleellemme kohti pohjoista.

Matkalla ei ollut mitään pysähtymiskohteita (mitä nyt joitakin poroja, joiden takia hieman hidastettiin vauhtia) ja koska koko ajan meitä hellinyt upean lämmin ja aurinkoinen kelikin muuttui kylmemmäksi ja sateiseksi, joten paahdoimme vauhdikkaasti kohti Kuusamoa. Soittelin taas kontaktejani läpi ja sain sovittua tapaamisen Kuusamosta kotoisin olevan Finnaturen oppaana toimivan ystäväni Antti Peunan kanssa. Onneksi sain myös käsittämättömän kuningasidean ja soitin Larssonin Kallelle, jonka arvelin saapuneen Kuusamoon, jossa heidän Kuusamon rallijoukkueellaan varmaan olisi joku kämppä vuokrattuna. Kysyin Kallelta varovasti: ”Mahtuisiko kämppään kolme karvaista miestä majoittumaan pariksi päiväksi?” ja sehän onnistui! Heidän joukkueestaan oli vasta kaksi jäsentä paikalla eli Kalle sekä Mika Korkki ja heillä oli jopa kuuden hengen rivitalohuoneisto käytössään. Tarjouduin tietysti maksamaan Kallelle asumisestamme, mutta tämä meinasi, että olin jo auttanut heidän joukkuettaan paljon, kun olin värvännyt heidän joukkueeseensa hyvän ystäväni Harry Nyströmin ja lopulta sovimme, että pohjustaisimme tietysti heidän ralliaan Kuusamossa olomme ajan korvaukseksi majapaikasta. Hyvä diili!

Jollain huoltamolla meinasimme syödäkin, mutta myöhästyimme sopivasti 5 minuuttia, ravintola oli juuri suljettu. Jotain pientä saimme sentään haukattavaksemme ja matka jatkui. Olimme lopulta Kuusamossa hieman ennen puoltayötä ja teimme Helilammilla yhden pysähdyksen jonkun epämääräisen riekkoa muistuttaneen kepin takia, mutta pysähdys ei mennyt hukkaan, sillä Paul plokkasi naurulokkien seasta yhden kauniin leukistisen yksilön. Sitten jatkoimme Kuusamon Tropiikin mökeille, jossa Kalle oli mökkimme pihalla meitä vastassa. Majoituimme kämppään, muttemme suinkaan menneet nukkumaan vaan pikaisten sääennustusten tarkistusten jälkeen tulimme siihen tulokseen, että maastoon olisi parasta lähteä saman tien! Aamukuudelta oli luvattu alkavan kovan koko päivän kestävän sateen, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Kalle herätti jo useita päiviä pohjustamassa olleen Mikan ja hekin päättivät lähteä pian maastoon. Me saimme tehtäväksemme koluta Valtavaaran eturinteet oikein huolella ja sehän sopi meille oikein hyvin, sillä olisimme muutenkin menneet joko Valtavaaralle tai Konttaiselle. Mika piirsi meille karttaan jokusen kilometriä pitkän kiipeilyreitin ja klo 1:30 lähdimme liikenteeseen.

Totesin ajan hieman turhan aikaiseksi Valtavaaralle menoon, joten kurvasimme Rukalle, josta bongasimme hotellirakennusten katoilla hyvin yksinkertaisesti laulaneen nuoren mustaleppälintukoiraan. Sitten ajoimme hissukseen Konttaisen parkkipaikalle ja ennen kolmea lähdimme kipuamaan Valtavaaran puolelle.

Lähdimme kipuamaan suojelualueen itäreunaa seuraten metsärinnettä yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Linnut olivat todella hiljaa, sentään jokunen koko kevään aivan kateissa ollut järripeippo surisi puiden latvuksissa. Pikkuhiljaa pajulinnutkin alkoivat heräillä, joten tiesimme, ettemme olleet aivan liian aikaisin liikenteessä. Pikkukäpylintuja alkoi liikkua taivaalla isompiakin parvia ja kohta kuulimme yksinäisen kirjosiipikäpylinnun urpiaismaista lentoääntä. Paul onnistui nähdäkin linnun lyhyesti sen lentäessä ylitsemme. Myös ihan oikeita urpiaisia kuultiin pari parvea. Kiivettyämme lähelle ensimmäisiä huippuja, kuulimme ensimmäisen sinipyrstön. Lähdimme kiipeämään lähemmäksi sitä ja saimme sen lopulta näkyvillekin ja sehän oli komea vanha koiras! En ollut ikinä itsekään nähnyt vanhaa koirasta hyvin, joten oli mahtava päästä katsomaan ja kuvaamaan tätä ikimetsien jalokiveä!

Jätettyämme sinipyrstön kuusen latvaan jatkamaan laulamistaan, kuulimme alempaa rinteestä pari kertaa pohjantikan rummutusta. Lähdimme katsomaan, josko löytäisimme linnun näkyvillekin, muttemme sitä löytäneet. Niinpä kohta jatkoimme taas kohti seuraavia huippuja. Niiltä löytyi sitten lisää sinipyrstöjä, ainakin kolme laulavaa ja taas yksi kaunis vanha koiras saatiin kuvaushollillekin. Sitten jatkoimme jo länsirinteelle, jota pitkin palailimme Suolammen rantaan, jonka läheltä löysimme puiden latvustoissa täyttä päätä laulaneen idänuunilinnun. Myös tämä saatiin näkyville ja kuvattavaksikin. Istuskeltuamme hetken laavulla, jatkoimme liukasta ja todella jyrkkää rinnettä varovaisesti laskeutuen alemmaksi kohti Konttaisjärveä ja lähdimme viistosti rinnettä takaisin päin. Laskeutuessamme näimme mehiläishaukan kaartelevan metsän päällä, mutta muuta emme sitten aivan hikipäässä suorittamastamme tehokomppauksesta huolimatta löytäneet, emme edes niitä yhä puuttuvia pyitä! Englantilaisillehan ei tietenkään riittänyt se, että olimme niitä jo kuulleet vaan sellaisia piti vielä nähdäkin.

Olimme aivan poikki, kun lopulta olimme kivunneet Konttaisen parkkipaikalle, jolla oli jopa kuusi muuta autoa parkissa. Taisi olla aika monta rallijoukkuetta pohjustamassa samoissa maisemissa? Törmäsimmekin pariin joukkueeseen, joista tutumpi oli Valosen Jussin porukka, jossa olivat mukana myös pojat Arttu ja Perttu. Vaihdoimme kuulumisia ja näimme jutustelun lomassa palokärjen, pari kuukkelia sekä pari muutakin ihan hyvää rallilajia. Saimme Jussilta myös ohjeet seuraavalle bongauksellemme.

Niinpä kohta ajelimme Jussin antamien nuottien mukaisesti, mutta navigaattori tekikin melkoiset temput ja vei meidät aivan väärään paikkaan. Niinpä jouduin kaivamaan Lintutiedotuksen ajo-ohjeet ja lopulta löysimme oikeaan paikkaan Peurasuolle. Pellolta kuului heti lupaavan kuuloinen pensastaskumainen laulu, mutta mitään emme löytäneet näkyville. Pian oli hiljaista ja epäilimme jo olevamme silti väärässä paikassa, kunnes laulu kuului taas aivan suoraan päältämme. Itse en lintua nähnyt, mutta Paul, joka oli hieman sivummalla, näki sen, mutta kohta se lähti lentoon ja lensi aivan pellon perälle, mutta laskeutui onneksi erään puun latvaan laulamaan jo aiemmin kuulemaamme sävelmää – kyseessä oli kaunis sepeltasku. Katselimme lintua jonkin aikaa, kunnes aloimme tuntea itsemme todella väsyneiksi. Vaikka luvattua sadetta ei ollutkaan tullut eikä sitä ollut ihan näköpiirissäkään, päätimme ajella kämpillemme nukkumaan kellon ollessa noin yhdeksän aamulla.

Nukuimme taas pitkälle iltaan ja olimme lopulta suunnittelemassa jonkinlaista leppoisaa iltaretkeä, kun Peunan Antti soitti ja ilmoitti, että hänet oli kuin olikin värvätty taas ralliporukkaan ja hänelle sopi paremmin yhteinen iltaretki saman tien kuin seuraavaksi päiväksi suunnittelemamme aamuretki. Niinpä kohta olimme hakemassa Anttia kyytiin ja suuntasimme saman tien bongaamaan pöntössä pesiviä lapintiaisia. Tiaiset olivat onneksi yhä liikekannalla, vaikka ilta oli jo varsin pitkällä ja Tim sai kaipaamansa eliksen. Brittien yrittäessä tinttien kuvausta, me katselimme Antin kanssa kartalta meille sopivia retkikohteita seuraavalle päivälle. Tintit kävivät pöntöllä hyvin harvakseltaan ja olivat liikkeissään niin nopeita, ettei niitä oikein päästy kuvaamaan, kun ne aina sujahtivat pönttöön niin nopeasti. Lopulta toinen niistä oli jäänyt pönttöön ja toinen jäänyt myös pitkäksi aikaa ruoanhakureissulle tai jopa mennyt jonnekin muualle yöpymään, joten päätimme jatkaa matkaa. Tarkistimme seuraavaa päivää varten läheisen pohjantikankin pesän, jonka lupasimme pitää salassa rallijoukkueilta, sillä lähistöllä pesi myös hyvin kuulemamme kanahaukkapari, joka tietysti arkana pesijänä ei pitäisi liian monen rallijoukkueen käynnistä. Emme pohjantikkojakaan nähneet, mutta meinasimme seuraavana päivänä tulla lapintinttien ohella tällekin paikalle parempaan aikaan vuorokaudesta.

Katseltuamme hetken eräällä järvellä uiskennelleita pilkkasiipiä, jatkoimme etsimään urbaaneja riekkoja, jotka elelivät aivan asutuksen tuntumassa eräässä kaupunginosassa. Valitettavasti riekot pysyivät meiltä piilossa, mutta ajattelimme tulevamme tällekin paikalle uudelleen. Antti näytti läheltä myös pikkusirkkupaikan, joka sekin olisi varmasti äänessä aamusta. Lopulta ilta oli jo pitkällä ja kävimme hakemassa keskusta grilliltä roskaruokaa, heitimme Antin vanhempiensa kämpille ja suuntasimme kämpille syömään ja taas vaiheeksi nukkumaan. Itse olin vuorostani nyt aika pahasti vilustunut, joten olin todella levon tarpeessa.

11.6. Heräsimme kuitenkin taas ennen kolmea ja kolmelta olimme liikenteessä. Keli oli todella kylmä ja väliin hieman ripsautti vettäkin, mutta lähdimme silti taas etsimään city-riekkoja. Eihän niitä taaskaan löytynyt, mutta lähistöllä ollut pikkusirkku lauleskeli ja näyttäytyi kivasti mutta harmittavan lyhyesti eikä valoakaan liiemmälti ollut kuvausta ajatellen. Säynäjäperästä ei löytynyt lisää sirkkuja kovasta tuulesta johtuen mutta Kuusamossa harvalukuinen lehtokerttu lauloi täysillä ja suopöllö lensi ohitsemme.

Sitten jatkoimme Kuusamon pohjoispuolelle, jossa Matolampi oli lähes tyhjä ja hyvä pyypaikkakaan ei tuottanut mitään, vaikka atrapoimme paikalla varsin pitkään. Antinperän lintutorniltakaan ei juuri näkynyt muuta kuin poroja ja 21 liroa. Jatkoimme matkaamme Heikkilään, jossa lauloi taas pikkusirkku lyhyesti ja Paul näki vilauksen sinisuohaukkanaaraasta. Täälläkin oli liikkeellä parikin pohjustajaporukkaa, vaikka keli oli kyllä varsin surkea ainakin laululintuja ajatellen.

Sitten meillä oli edessä pitkä ajo Antin nuotittamalle paikalle, jossa oli jo pitkään liikkunut hullu metso, joka oli hyökännyt ihmisten kimppuun jo heti paikalle saavuttaessa. Olipa se pahimmillaan taklaillut jo liikkuvia autojakin sekä kerran yrittänyt autoon sisään avoimesta ikkunasta.

Niinpä perille päästyämme toiveet siitä, että vihdoin näkisimme jonkin muunkin kanalinnun kuin teeren olivat korkealla. Mutta vastaanottokomitea ei ollutkaan paikalla! Kävelimme ensin tiellä edestakaisin odottaen, että minä hetkenä hyvänsä kukko saapuisi meitä jahtaamaan mutta mitään ei näkynyt. Niinpä siirryimme metsän puolelle komppaamaan ja ajattelin jo, että maineeni maailman huonoimpana kanalintujen näkijänä leviäisi kohta Britanniaankin, kunnes viimein kuulin metsästä jotain epämääräistä kähinää. Siellähän se metso soi erään puun takana kiinnostumatta lainkaan meistä, vaikka kävelimme sitä kuvaamaan. Lopulta ilmeisesti rikoimme sen ärsyyntymiskynnyksen ja lintu hyökkäsi kimppuuni, mutta jalkaa ojentamalla ja myöhemmin Paulin minulle löytämää keppiä ojentamalla sain sen pidettyä etäällä. Lopulta vain kymmenkunta metriä peruutettuamme, lintu jätti taas seuraamisemme ja päätimme jättää sen soimaan yksinäisyyttään metsään. Ilmoitimme tietysti linnun muuttuneesta köytöksestä Peunallekin, sillä sen löytäminen saattaisi tuottaa vaikeuksia myös paikalla käyville ryhmille ja myöhemmin kuulimmekin, ettei lintua enää ollut seuraavan ryhmän toimesta löydetty lainkaan.

Tyytyväisinä lähdimme palailemaan kohti Kuusamoa ja lopulta stoppasimme Kuusamon Uistimen kahvilaan aamukahville ja eräs aamujäätelölle. Lopulta stoppi tuli kalliiksi, kun ostin aivan älyttömän hyvän mutta kalliin staijipaidan itselleni. Stoppimme ajan oli satanut rankasti mutta onneksi sade taas taukosi ja jatkoimme kuvaamaan lapintiaisia. Linnut näyttäytyivätkin nyt hieman paremmin ja saimme jonkinlaisia kuvia otettua, vaikka olimmekin aivan jäässä kylmästä säästä johtuen. Jatkoimme sitten vielä pohjantikan pesälle, josta naarastikka kurkisti jo valmiiksi paikalle saapuessamme. Niinpä saimme tästäkin jonkinlaista kuvaa otettua. Odottelimme jonkin aikaa paikalla, josko koiraskin saapuisi tai naaras kävisi kokonaan ulkona pesästä, mutta kun mitään ei tapahtunut, päätimme lopulta lähteä kämpillemme taas nukkumaan.

Heräsimme taas kuuden aikohin ja suuntasimme läheiseen irkku-sporttiravintolaan syömään. Telkkarista alkoi sopivasti Valko-Venäjä – Suomi -jalkapallomatsi, jota oli mukava katsella syönnin ja jutustelun lomassa. Ruokailun jälkeen palailimme kämpille, jossa Paul suuntasi vielä nukkumaan, Tim kirjoitteli jotain ja itse kattelin matsin loppuun ennen kuin päätin itsekin Timin tapaan ummistaa silmät vielä tunniksi.

Puoliltaöin heräsimme, pakkasimme auton ja lähdimme äärimmäisen pitkälle paluumatkalle kohti Helsinkiä. Vaikka keli oli todella surkea, päätimme tehdä pikakierroksen city-riekkojen perässä. Perinteiset paikat olivat kuitenkin taas tyhjiä ja lähdimme ajamaan kohti etelää. Mutta päästyämme parin kilometrin päähän, näki Tim pyörätien yli juoksevan riekon ja kuskina ollut Paul stoppasi ja pakitti paikalle ja siinähän se koiras riekko soi keskellä pyörätietä! Tuurimme kanalintujen osalta tuntui vihdoin kääntyneen.

Kävimme vielä tankilla ja lähdimme ajamaan kohti Kajaania. Ja kuinka ollakaan juuri ennen Kuusamon rajaa tien varressa kökötti taas metso. Paltamossa näimme suopöllön ja pian ohitimme Kajaanin ja jatkoimme kohti Nurmesta ja lopulta tankkasimme taas Juukassa. Joensuussa käännyimme kohti Liperiä ja lopulta parkkeerasimme Lautasuon venerantaa ennen olevaan tienhaaraan. Paikalla oli runsaasti muitakin bongareita, jotka olivat kuitenkin jo lähdössä paikalta pois. Juttelimme hetken tuttujen Koivulan Matin sekä Lindénin Andreaksen kanssa (joista jälkimmäiseen olimme Paulin kanssa törmänneet myös kesän 2007 reissullamme), jotka kuitenkin opastivat meitä menemään pelipaikalle saman tien, sillä kenttäkerttunen oli kuulemma laulanut koko ajan lyhyempiä ja lyhyempiä pätkiä ja tauot olivat olleet koko ajan pitempiä, se saattoi olla lopettelemassa yön laulujaan. Niinpä kiiruhdimme venerantaan, jossa kuuluikin enää vain ruokokerttusten tauotonta laulua. Kun reiluun varttiin emme kuulleet mitään muuta, aloin jo hermostua, että menisikö tämäkin bongausreissu munilleen – olihan minulla jo vuoden aikana mennyt kaikki aiemmat neljä elisbongausreissua pieleen eri syistä. Lopulta kuitenkin venevalkaman toiselta puolelta kuului vaisusti ruokokerttusten takaa lurittelevaa, hieman temmoltaan luhtakerttusmaista laulua. Singahdimme kiireellä valkaman toiselle puolelle ja siellähän se lauloi – kireästi mutta silti kauniisti laulava kenttäkerttunen! Kuuntelimme lintua jonkin aikaa ja otin lyhyen äänityksenkin, mutta lintu oli sen verran kaukana tiheässä ruovikossa, ettei sitä ollut mitään toivoa nähdä. Niinpä aika pian lähdimme jatkamaan pitkää matkaamme.

Liperissä pysähdyimme vielä aamukahveille ja hieman eväitä ostamaan ja sitten lähdimme ehkä hieman yllättäen kohti Varkautta. Varkauden jälkeen otimme suunnan Mikkeliin, ja koska huomasin, että meillä oli noin puoli tuntia löysää aikaa, otin puhelimen kouraani ja järjestin meille hieman ohjelmaa matkan varrelle. Juvan paikkeilla näimme mehiläishaukan ja Mikkelin ohitettuamme, ohjasin yhä puikoissa olleen Paulin kääntymään Otavan risteyksestä ja pian parkkeeraamaan läheisellä bussipysäkillä olleen punaisen pakettiauton viereen. Suojarinteen ”Potu” oli lupautunut ohjaamaan meidät vielä viimeiselle yritykselle pyymetsään – tämä pieni viheliäinen metsäkanalintu kun oli meillä yhä näkemättä. Ja näin Potu pääsi myös tapaamaan Paulin, olivathan he tutustuneet toisiinsa muutamaa vuotta aiemmin Foulan reissullamme.

Sitten kolusimme neljän hengen rivissä Haanmäen todella komeita metsiä pyy toiveissamme, mutta havainnot jäivät naaras pikkusieppoon, pariin sirittäjään, peukaloiseen, puukiipijään ja töyhtötiaiseen. Lopulta jouduimme heittämään hyvästit niin Potulle kuin pyyhaavaillemmekin ja lähdimme kohti Helsinkiä. Olimme jo hieman tavoiteaikataulusta myöhässä, mutta Paul, joka yhä vain sinnikkäästi halusi ajaa, painoi kaasua sen verran raskaammin, että nopeita teitä pitkin olimme lopulta Helsinki-Vantaan lentoasemalla tuntia ja 45 minuuttia ennen kaverusten koneen lähtöä. Ehdimme näin hyvin tankkailla auton, samalla kun itse kannoin tavarani paikalle saapuneen isäni autoon ja sitten oli edessä hyvästien jättö. Kaverukset ajoivat palauttamaan autoa ja me lähdimme kohti Vihtiä, josta autoni oli nyt haettavissa korjaamolta. Lopulta kuitenkin huomasin vielä telttavermeitteni jääneen kaverusten kyytiin ja niin palasimme vielä niitä hakemaan ja yllättäen pojatkin olivat yhä paikalla ja sain hyvästellä heidät vielä uudemman kerran. Sitten jatkoimme Vihtiin, josta isäni perässä Kirkkonummelle, jossa kävimme syömässä ja sitten minun olikin pakko päästä nukkumaan, sillä en meinannut enää pysyä tolpillani lainkaan…

Raskas reissu oli siis takana! Yhteensä 163 lintulajia oli tullut havaittua, vaikkemme juuri merta nähneet kuin ensimmäisenä yönä muutaman minuutin. Valtaosan retkeilimme lisäksi metsissä emmekä ns. normaaleilla runsaslintuisilla lintupaikoilla. Päätavoite eli pöllöt hoituivat kaikki kuten pitikin, jopa 7 lajin voimin ja näistä Paul sai kaikki tarvitsemansa 4 ja Tim jopa 6 elistä. Toiseksi tärkein tavoite eli ahmakin nähtiin lopulta hienosti. Enemmän ongelmia oli sitten Timille ekstraelisten keräämisessä, kun kanalinnut olivat todella vaikeita, riekko ja metso sentään nähtiin mutta juuri se oikea elislaji eli pyy jäi näkemättä, muutama kyllä kuultiin. Lapintiainen, kuukkeli, pohjan- ja harmaapäätikka olivat kuitekin eliksiä ja muita todella mukavia havaintoja olivat mm. sinipyrstöt, idänuunilinnut, kaikki yölaulajat ja -huutelijat, pikkukultarinta, kenttäkerttunen, sepeltasku, mustaleppälintu ym. Lisäksi näimme valtavat määrät jäniksiä ja rusakoita, 6 hirveä, poroja, kettuja, piisameita, oravan ja muutamia pieni nisäkkäitä. Mielettömän mukavat havainnot ja mukava retkiseura sekä tietysti useammankin hyvän kotimaisen kaverin korvaamaton apu, tekivät retkestä taas unohtumattoman.

J.A.

Suomen kierros 23.-30.5. 2011

Reissu alkaa

Koskapa Orniolle eli Hannan firmalle oli taas opastettavaksi tullijoita ruuhkaksi asti, päätimme ottaa parhaaseen aikaan pari ryhmää, joista lupasin ottaa itselleni opastettavaksi mielenkiintoisemman lajilistan sekä ehkä myös tiukempaa revitystä haluavan, jotta pääsisin itsekin pitkästä aikaa kiertämään Suomea vuodenpinnojen keräillen ja muita mukavia havaintoja tehden.

23.5. lähdin aamukuudelta ajamaan kohti Tamperetta ja ajoinkin lähes yhtä kyytiä Hervantaan saakka, jonne jätin Berlingon viikoksi huoltoon ja tilasin taksin Pirkkalan lentoasemalle. Ehdin odotella brittejä vain puolisen tuntia, kunnes he viimein saapuivat. Ryhmäni koostui Sean Minnsista, johon olinkin ollut ennen reissua yhteydessä sekä kolmesta muusta: David Bruce, Dave Bywater ja Robert Ulph – ryhmän ikähaitari oli 39-64 vuotta. Kohta saimme tavaramme sullottua vuokrattuun Opel Astraamme ja eipä autossa ollut liikaa tilaa viidelle raavaalle miehelle. Lopulta kuitenkin pääsimme matkaan ja rankassa vesisateessa otimme saman tien suunnan kohti Oulua.

Havainnot matkalla olivat todella vähissä, mitä nyt laulujoutsenia, jokunen kurki ja kuikka sentään. Nesteidentyhjennyspysäys Kärsämäellä palkittiin laulavalla pyyllä. Viritin atrapin soimaan ja otushan innostui lentelemään ylitsemme! Koska ilta oli jo pitkällä eikä mitään järkevää ollut tähtäimessä tälle päivälle, päätimme ajaa Utajärven Ahmasjärvelle, josta oli löytynyt päivällä valkoposkitiira, olisihan laji minulle Suomen pinna. Perille päästyämme lintu oli kuitenkin lähtenyt järveltä tuntia aiemmin, joten muutamia reissupinnoja kuitattuamme jatkoimme kohti Oulua.

Oulussa ajoimme suoraan perinteisille rantakurvipaikoille, jossa tapasimme Vierimaan Antin, joka luovutti meille Liminganlahden avaimensa, joilla pääsisimme vanhalle opparille yöpymään sekä myös käyttämään uuden opparin keittiötä, suihkuja ym. Hetken odottelun jälkeen löysimme kurvin, joka soidinsi erään multakasan päällä illan jo pimentyessä. Pian jatkoimme kohti Liminkaa ja Virkkulaa, jossa iltapalan jälkeen kömmimme vanhan opparin lattialla makuualustoillamme makuupusseihimme.

24.5. Osa briteistä oli herännyt aikaisin ja aikainen lintu madon nappaa! Haviksiin oli jo kirjattu mm. suopöllöjä, punavarpunen, metsähanhi, muuttohaukka ym. Osan näistä sain näytettyä muillekin, kun koko porukka viimein oli tornissa, mutta esim. vuodareista itseltäni puuttuva muuttohaukka ei enää näyttäytynyt. Pari valkoposkihanhea, mustapyrstökuireja, jopa neljä keskenään kisaillutta merikotkaa, heinätavi, pari uiveloa ym. kuitenkin nähtiin ennen kuin lähdimme jatkamaan seikkailujamme.

Oulunsalossa löysimme laulavan peltosirkun, kun matkasimme yrittämään Letossa edellispäivänä havaittua hiiripöllöä. Keli oli muuttunut todella tuuliseksi, joten ei ollut yllätys, ettei pöllöä löytynyt. Ennen puoltapäivää tapasimme Oulussa Hukkasen Pentin, joka ystävällisesti lähti näyttämään meille pöllöjä! Ensin suuntasimme Kiiminkiin, jossa ajomatkalla näkyi sinisuohaukka sekä yllättäen jo nyt reissun ensimmäiset porot! Pienen kävelyn jälkeen löytyi sankasta kuusikosta risupesä, josta meitä tuijotti yksi brittien koko reissun tärkeimmistä tavoitelajeista – lapinpöllö!

Hetken lintua tuijoteltuamme ja kuvailtuamme, Pentti ehdotti, että soittaisin hieman lapinpöllöatrappia, josko koiraskin löytyisi jostain näkösälle. Soitin muutaman sarjan mp3 -soittimestani, jolloin päällemme saapui kaartelemaan petolintu – koiras arosuohaukka! Macro lie saapunut paikalle atrapin houkuttelemana? Palattuamme autolle kävimme vielä toiseen suuntaan kävellen varpuspöllön luonnonkololla, mutta pesässä oli vielä liian pienet poikaset, joten emo ei tullut näyttäytymään eikä koiraskaan saapunut atrapille. Havainto jäi siis pelkkään nokan napsutukseen, mikä ei briteille tietenkään riittänyt. Niinpä palasimme autolle.

Havaittuamme matkalla fasaanin ja käytyämme tarkistamassa yhden vanhan huuhkajan pesäpaikan tyhjäksi, jatkoimme vielä toiselle varpuspöllön pesälle, joka oli pöntössä. Niinpä tämä emo oli helppo näyttää koko ryhmälle. Pesässä oli viisi todella pientä poikasta ja vielä pari munaa oli kuoriutumatta.

Kiitettyämme ja hyvästeltyämme Pentin ja saatuamme tiedon, ettei Utajärvelle enää kannattaisi mennä, sillä taas aamusta asti paikalla ollut valkoposkitiira oli taas kadonnut. Käytyämme syömässä ja pysähdyttyämme pikaisesti Hirvisuolla, otimme suunnan kohti Kuusamoa. Matkan varrelle oli kuitenkin vielä yksi mutka suunniteltuna, sillä Taivalkosken eteläpuolella meillä oli nuotit hiiripöllön pesäpaikalle. Pitkien pikkutieseikkailujen jälkeen löysimme oikealle paikalle ja kovasta tuulesta huolimatta emopöllö löytyi alta aikayksikön! Ja kohta löytyi myös toinen emo ja pian ensimmäinen maastopoikanenkin. Lopulta maastosta löytyi jopa kolme poikasta ja yhtä emot ruokkivat vielä pesäkoloon.

Emot eivät meistä juuri välittäneet, vaan ne kantoivat ruokaa koko ajan, aina sille poikaselle, joka oli meistä kauimpana. Lopulta kuvattuamme pöllöperhettä jonkin aikaa, lähdimme jatkamaan Kuusamoon.

Kuusamo

Loppumatkasta näimme vielä hirven sekä tietysti lisää poroja ja Rukan lähistöllä tien varresta löytyi riekkopari! Kello oli jo todella paljon ja keli oli yhä tuulinen sekä sateinen. Silti ajoimme Konttaiselle parkkiin ja lähdimme kipuamaan ylös Valtavaaran rinnettä ja huipulla majoituimme telttoihimme. Olisipahan ainakin ikimuistoinen paikka herätä!

25.5. yö oli sateinen, mutta onneksi aamulla ei enää satanut – tuuli kyllä! Mutta kuten oli ounastellutkin, heräsimme sinipyrstön lauluun! Valitettavasti lintu oli todella liikkuva eikä se laulanut kuin lyhyesti, joten se jäi näkemättä. Seanin Ja Davidin kanssa pakkasimme tavaramme nopeasti ja kävelimme takaisin Konttaisen parkkipaikalle, jossa Dave oli nukkunut autossa. Rob jäi yhä telttaansa nukkumaan. Ohjelmassa oli siis vapaata retkeilyä muutama seuraava tunti ja itse kipusin parin tunnin jälkeen takaisin Valtavaaralle auttamaan Robia heräilemään ja kantamaan tavaransa. Havaintoja kertyi mukavasti ainakin kolmesta sinipyrstöstä, mutta edelleen näimme niistä vain vilauksia. Kuukkeleita näimme muutaman perhekunnan, muita havaintoja olivat tiltaltti, peukaloinen, punatulkkuja, kaakkuri, muutama laulava pyy, runsaasti pikkukäpylintuja sekä muutama isokäpylintu sekä aktiivisimpien toimesta koppelo ja varpuspöllö.

Lopulta jatkoimme Vuotungin lintutornille, joka perinteisesti on hyvä sirkkupaikka ja muutenkin mukava paikka. Pilkkasiipien seassa kellui muita pienempi, alkuun hyvin allihaahkalta näyttänyt, mutta kuitenkin ihan vain tavallinen pilkkasiipi. Pikkutikka kävi tornin vieressä ja pohjansirkun tiksuttelua kuultiin useampaankin otteeseen, mutta kohta alkoi taas sataa kaatamalla. Saatuani Hannalta puhelimitse sääennustetietoja, päätimme jatkaa kohti Oulankaa.

Matkalla Oulangalle näimme koskikaran ja Oulangassa kävimme ensin Kiutakönkäällä, jossa kuulimme lyhyesti virtavästäräkin. Metsäkävely tuotti etsimämme neidonkengät sekä pari töyhtötiaisista. Sean näki vilaukselta myös viirupöllön, joka kuitenkin katosi nopeasti.

Rukan tienoilla näimme kuusen latvassa tilhen ja sitten jatkoimme perinteiselle pöntötysalueelle hoitamaan lapintiaisen, jolle saimme hyvät nuotit Konttaisella tapaamaltamme Hukkasen Markulta. Oikea pönttö löytyi pienen etsinnän jälkeen ja kohta katselimme vihaisesti meille reviiritunkeutuille itseään ilmaissutta lapintiaista. Jätimme nopeasti tintin rauhaan ja kuinka ollakaan autolle kävellessämme löysimme palokärjen.

Ilta oli jo pitkällä mutta kävimme silti vielä kaatopaikalla katsomassa olisiko lutakolla muutakin kuin lokkeja. Lapinsirri oli ainoa mielenkiintoinen kahlaaja mutta lokkimassasta löytyi merilokki, runsaasti selkälokkeja sekä 6 eripukuista ”idänselkälokkia”, myös merikotka lensi ylitsemme.

Säynäjänperällä pysähdyimme vielä perinteiselle pikkusirkkupaikalle, jossa ruovikon päällä lenteli ruskosuohaukka ja järvellä kellui härkälintuja. Suurin pommi oli kuitenkin helmipöllö, joka lensi editsemme ja kävi viemässä ruokaa eräälle pöntölle! Se siis pesi rannan uivelon/telkän pöntössä!

Ilta oli hämärtymässä, kun ajoimme kohti Iivaaraa. Vihdoin näimme ensimmäiset teeret ja lopulta pystytimme telttamme Iivaaran parkkipaikalle ja kömmimme nukkumaan.

26.5. Ensimmäiset ryhmästämme heräsivät ennen kuutta ja sillalta löytyi pian pohjansirkkukoiras, joka lopulta näyttäytyi erinomaisesti myös mattimyöhäsille. Aika pian pääsimme taivaltamaan porukalla kohti Iivaaraan huippua. Linnut olivat hämmästyttävän hiljaa ja niinpä ennen huippua ei juuri havaittu mitään. Pääsin itse laelle hieman muita edellä, kun porukka jäi lepäämään hieman alemmas. Aivan huipulla törmäsin sitten kirjosiipikäpylintupariin! Viheltelyni ei ilmeisesti kantautunut tarpeeksi kauas, joten lähdin juoksemalla hakemaan muita.

Onneksi Rob oli kuullut mesoamiseni ja tämä pääsi paikalle pitämään lintuja hallinnassa. Kohta loputkin ehtivät paikalle ja kaikki pääsivät näkemään nämä ehkä reissumme vaikeimmat projektilajit hienosti! Kohta linnut jatkoivat rinnettä alemmas ja kuinka ollakaan sieltä löytyi myös parin jälkikasvu, jota päästiin kuvaamaan aivan mielettömän komeasti! Kirjosiipikäpylintunuorukaisia kuvatessamme kantautui läheltä korviimme taviokuurnan laulu ja kohta meillä oli kuvattavana komea 2kv koiras taviokuurna! Huikeaa!

Laskeuduttuamme takaisin teltoillemme iski päällemme todella rankka raekuuro! Kaikki muut paitsi Rob saivat onneksi tavarat autoon ennen kuin pahemmin kastuimme ja Robilla oli onneksi vedenpitävä varustus.

Peekoo

Sitten oli edessä pitkä päivän ajomatka Pohjois-Karjalaan Lieksaan Loma-Kitsille. Ajokeli oli taas todella sateinen, joten pysähtymisiä ei tarvinnut edes harkita. Toki pakolliset kuvat otettiin Hiljainen kansa -taideteoksesta. Käytyämme Lieksassa kaupassa, josta ostimme parin seuraavan päivän eväät, jatkoimme viimeiset muutamat kymmenet kilometrit Kitsiin, jossa pihasta löytyi heti kuvattavaksi punavarpusia ja pikkulepinkäinen. Majoituttuamme, nautittuamme hirvikeitot ja saunottuamme pääsimme vihdoin nukkumaan.

27.5. heräsimme taas ennen kuutta ja ensin kuulostelimme hetken pihalla laulaneita sirittäjiä, pyytä sekä viitakerttusta, joka kuitenkin jatkoi kohta muutolle, ennen kuin lähdimme ajamaan kohti päivän ensimmäistä retkikohdettamme Hemminvaaraa.

Hemminvaaraan parkeerattuamme kuulin jo autolle idänuunilinnun ja tämäpä löytyi kohta hienosti kuvattavaksemmekin. Muutaman tunnin kävely upeissa metsissä tuotti pari idulia lisää, taas katoamistempun tehneen sinipyrstön, pikkusiepon, useita pohjantikkoja, pyyn, mehiläishaukan, kanahaukan, sirittäjiä ym. Monta tärkeää projektilajia tärppäsi näin kertaheitolla!

Seuraavaksi kohteeksemme päätin suokohteen eli Teretin vaikka näyttikin, ettei meillä olisi aikaa kävellä aivan lintutornille saakka. Ja taas valinta oli onnistunut. Kahlaajat olivat ihmeen hiljaa ja vaikka osan porukasta näkemä kotkalaji (jota epäiltiin lähinnä kiljukotkaksi) jäikin minulta näkemättä, kruunasi kävelyn pitkoksilla meidän kimppuumme hyökännyt, reviiriään todella aktiivisesti puolustanut riekko!

Erityisesti Robin punaruskeat maastokengät olivat sen hyökkäilyn kohteena. Pian meidän oli kuitenkin kiiruhdettava takaisin autolle, sillä meidän oli oltava Erä-Eeron pirtillä kolmelta iltapäivällä.

Erä-Eerolla

Ehdimme juuri kolmeksi pirtille ja tapasimme Eeron sekä toisen oppaan, joka oli suunnitellut lähtevänsä mukanamme kojulle, mutta kun Eero tapasi meidät hän muisti minut ja sen, että olimme edelliselläkin kerralla olleet kojulla keskenämme, joten yhteisellä päätöksellä totesimme, että voisimme nytkin mennä kojulle ilman opasta.

Viiden pintaan olimme jo kävelemässä kojuille ja Eeron piiloteltua lihanpaloja maastoon, jäimme pian kojuihin odottelemaan, mitä ilta ja yö toisivat tullessaan.

Alkuun testailimme kameroiden toimivuutta harmaa- ja kalalokeilla sekä käpytikoilla, mutta kauan ei tarvinnut odotella illan päätähteäkään, sillä jo ennen seitsemää saapui ahma lammen toiselle puolelle. Varovaisesti se tarkkaili hetken ympäristöä, kunnes uskaltautui ylittämään joen puunrunkoa pitkin ja kameramme lauloivat! Otus saapui hitaasti lönkötellen etsimään ilta-ateriaansa ja pian se löysikin ensimmäisen lihapalan ja palasi samaa reittiä kuin oli tullutkin takaisin kalliorinteeseen. Se kuitenkin jäi näkyville kuusen alle syömään ateriaansa ja sen syötyään se tuli taas samaa reittiä takaisin. Nyt se haki ateriansa jo hieman lähempää ja kohta se taas palasi rinteeseen piiloon.

Olimme ehkä hieman liian äänekkäitä kojussa, vaikka parhaani yritin, että porukka pysyisi hiljaa. Vaikka puhetta ei ollutkaan niin muuta liikettä oli sen verran, etteivät korpit uskaltautuneet lainkaan lihapaloille. Ehkä tämän vuoksi myöskään karhusta ei havaittu kuin ehkä yksi vilaus yhden ryhmäläisemme toimesta. Ahmaakin saimme odotella saapuvan takaisin todella pitkään! Vasta klo 23 aikaan saapui selvästi edellistä pienempi ahma, mutta nyt oli jo liian pimeää kuvaukselle.

28.5. Vuorokauden jo vaihduttua klo 01:00 saapui taas ahma, mutta sitten oli taas piiitkään hiljaista. Itsekin otin parin tunnin unet ja herättyäni kaikui kojussa melkoinen kuorsauskonsertti. Ei siis ollut odotettavissa, että ainakaan karhu enää saapuisikaan. Ahma sen sijaan saapui vielä klo 4:30, jonka jälkeen menin taas nukkumaan, sillä kuorsausta ei kestänyt enempää kuunnella. Vielä kuuden aikaan oli Sean nähnyt ahman, joten yhteensä 6 visiittiä ahmat meille tarjosivat. Epäselväksi jäi, olimmeko havainneet kaksi vai kolme ahmaa.

Muut olivat nukkuneet yöllä niin paljon, että suunnittelemiani päiväunia ei enää tarvittu, kun yhdeksän jälkeen poistuimme kojulta. Niinpä suuntasimme suoraan Autiovaaraan, jonka kolme kilometriä pitkälle polulle lähdimme kävelemään. Pian kuului metsän siimeksestä tuttu säe ja sinipyrstöhän siellä taas lauloi! Viimein pääsimme näkemäänkin tämän 2kv koiraslinnun, jonka lajitoverit olivat meitä tähän saakka onnistunut piilottelemaan. Lenkin varresta löytyi myös 3 pikkusieppoa, 2 peukaloista, pyy ym.

Aamupalan parkkiksella nautittuamme, lähdimme taas siirtymätaipaleelle ja otimme suunnaksi Tohmajärven Värtsilän. Taas satoi kaatamalla, joten pysähdyksiin ei tarvinnut aikaa tuhlata. Värtsilään päästyämme suuntasimme heinäkurppien soidinpaikalle, sillä olin saanut tiedon, että lintuja oli sekä nähty että kuultu myös päiväsaikaan. Olimme tiellä vasta kävelemässä paikkaa kohti, kun edestämme nousi lentoon 3 heinäkurppaa, jotka kaarsivat lentäen suoraan ylitsemme ja kadoten kauas peltojen toiselle puolelle. Heti perään alkoi taas sataa kaatamalla, joten ilmeisesti kurpatkin lähtivät sateensuojaan. Pensassirkkalinnun ja satakielen laulaessa taustalla päätimme palata autolle ja lähteä ajamaan vielä Parikkalaan! Olimme hyvin aikataulussa jatkon kannalta!

Parikkalassa

Porukkamme alkoi olla jo melkoisen ryytynyttä, joten järjestin heille Hannan avustuksella kahdeksi viimeiseksi yöksi hulppean majoituksen Loikonsaaresta. Porukasta näki, ettei heistä kerta kaikkiaan enää ollut telttailijoiksi. Mutta skarppina silti oltiin, sillä Kesälahdella plokkasimme vauhdista tien varressa päivystäneen viirupöllön!

Parikkalassa pysähdyimme pikaisesti Akanvaaran Tetrisuolla, jossa näkyi 29 teertä, 2 sinisuohaukkaa sekä 2 peltosirkkua. Pohjanrannan lintutornista ei sen sijaan näkynyt ihmeitä. Lopulta pääsimme Loikonsaareen ja Kähkösen Matin näytettyä porukalle talon tavat lähdin itse kotiin yöpymään.

29.5. aamukuudelta haimme Hannan kanssa porukan ja suuntasimme heti alkuun Siikalahdelle. Matkalla ainoa stoppi tehtiin Särkisalmella, jossa useiden viitakerttusten keskellä lauloi myös luhtakerttunen sekä pari satakieltä. Patotien stoppi oli hiljaisempi kuin olimme kuvitelleet, mutta ainoa äänessä ollut luhtahuitti oli heti lavan edustan rannassa ja sehän innostui esittäytymään meille lennossakin, vaikkemme edes olleet harkinneet sen komppaamista. Ja kohta ylitsemme lensi myös kaulushaikara, joten alkoi tuntua, että tämän porukan kanssa voi todella nähdä spondesti mitä tahansa. Luhtakana, kanadanhanhi, punasotkat ja mustakurkku-uikut lisättiin reissun lajilistalle ja matka jatkui kohti Sammallampea, josta perinteiseen tapaan löytyi varhainen ruisrääkkä. Tätä ei kuitenkaan saatu atrapilla eikä komppaamallakaan näkyviin. Myös kuhankeittäjä lauloi taustalla vuodariksi.

Suurisuolla kuului toinen rääkkä ja sitten jatkoimme Hannan edellispäivänä löytämälle valkoselkätikan pesälle, jossa jo isot poikaset kerjäsivät ruokaa emoiltaan. Samalla paikalla kuului pariin otteeseen myös harmaapäätikka, jota ei kuitenkaan saatu houkuteltua näkyviin.

Seuraavaksi suuntasimme Kolmikantaan helmipöllön pöntölle, jossa kolme aiemmin rengastettua poikasta olivat varsin odotetusti syöneet paljon itseään pienemmän pahnan pohjimmaisen pahimpaan nälkäänsä. Tyrjän viirupöllön pöntössä oli myös ylläri, sillä emo hautoi yhä yhtä ainoaa munaa – saa nähdä tuleeko tästä mitään?

Tässä vaiheessa alkoi koko porukka, sekä oppaat että opastettavat pilkkiä siihen malliin, että päätimme viheltää pelin poikki ja suuntasimme päiväunille. Mainittakoon, että ohimennen olimme kuulleet 25 viitakerttusta ja 7 satakieltä, joita toki oli saatua näkyvillekin.

Neljältä iltapäivällä olimme taas maastossa ja suuntasimme taas Siikalahdelle. Parkkipaikalla lauloi yllättäen peltosirkku ja opastuskeskuksen puissa huuteli käenpiika, mutta tornilla oli todella hiljaista. Niinpä kohta suuntasimme rengastamaan varmaa viirupöllöpoikuetta ja tervetuliaisiksi yksi poikasista oli jo pöntön suuaukolla meitä odottamassa. Kyseessä oli tuttu todella äkäinen mamma ja poikasten rengastus suoritettiinkin aiemmin hyväksi koettuun tyyliin autossa. Pitkään selvisin ilman osumaa, kunnes viimein pöntön kantta sulkiessani pöllö sai osuman pehmustettuun palomiehenkypärääni.

Stoppi Rautalahdella tuotti taas ison luppojoutsenparven sekä myös vuoden ensimmäisen sarvipöllön. Seuraavalla viirupöllön pesällä oli sitten neljä poikasta, joista 2 rengastettiin ja 2 jätettiin vielä kasvamaan. Emo oli täysi mammari edelliseen verrattuna.

Jatkoimme vielä Punkaharjun puolelle kaakkurilammelle, jota tarkkailimme kaukaa kaukoputkella. Hetken jo luulimme lammen olevan tyhjän, kunnes yläpuoleltamme kuului kova kaakatus ja kaakkuri laskeutui lammelle uimaan. Lieneeköhän naaras ollut rannalla hautomassa? Perinteinen pesäsaareke ainakin oli yhä tyhjä. Pois ajaessamme Hanna muisti, että olimme pönttöreissulla nähneet erään matkan varrella olevan pöntön luona pyrstötiaisia, joten pysähdyimme paikalle ja piiskutukseeni kuuluikin pian vastaus ja pyrstötiaispari saapui meitä ihmettelemään. Vielä pari pikkulepinkäistä nähtyämme oli päivä täysi ja suuntasimme mökille, jossa lämmitimme briteille puusaunan ja kohta koko porukka oli valmis pakkaamaan ja nukkumaan.

Tourin päätös

30.5. porukalla oli auto ajoissa pakattuna ja pääsimme matkaan klo 6:15. Ainoan stopin matkan varrella olimme suunnitelleet Lappeenrannan Joutsenon Kotasaareen, jossa oli edellispäivinä havaittu jänkäsirriäisiä. Parkkeerasimme automme risteykseen ja kävelimme altaille, joilta ei kuitenkaan löytynyt kuin pari pikkutylliä. Onneksi tarkistimme kuitenkin myös turvekentän lätäkön ja sieltä löytyi kuin löytyikin 11 jänkäsirriäistä! Dave oli näin saanut eliksen kaikkina reissun päivinä!

Klo 12:00 aikaan saavuimme Tampereelle, jossa porukka heitti minut autokorjaamolle, josta sain auton lähes saman tien, joten pääsin saattamaan porukan lentoasemalle. Tankkaushässäkässä onnistuin jotenkin hukkaamaan yhden luottokorttini, mutta onneksi huomasin tämän pian ja sain sen suljetuksi. Lopulta hyvästelin porukan, jonka kanssa saimme viikon aikana havaittua 167 lintulajia käymättä lähes lainkaan meren rannalla. Mikä kuitenkin tärkeintä, kaikki tärkeimmät lajit saatiin hyvin havaittua. Etukäteen saamaltani toivelajilistalta puuttumaan jääneistä lajeista pikkusirkkua ja lapinuunilintua ei vielä ollut koko maassa havaittu ja vesipääskylle en kerta kaikkiaan keksinyt paikkaa, josta lajin saisi hoidettua ilman saappaita. Kaikki pöllöt, tikat, kanalinnut, sinipyrstö, lapintiainen, kuukkeli, viitakerttunen, satakieli, heinäkurppa, arosuohaukka ym. ym. ym. kuitenkin nähtiin, joten ei ihme, että porukkamme kehui reissuaan parhaaksi lintureissukseen koskaan – ja osalla porukasta oli aika monta reissua takana!

Itselläni lomareissu kuitenkin sen kuin jatkui! Suunnitelmia ei ollut, mutta en sentään Tampereellekaan meinannut jäädä!

J.A.

Itä-Suomi – Varanki 6.-22.7. 2007

Jälleennäkeminen

6.7. ajoimme työpäiväni päätyttyä Hannan ja tämän pikkuveljen Miikan kanssa Helsinkiin. Shoppailtuamme hieman suuntasimme Kirkkonummelle vanhempieni luokse majoittumaan.

7.7. Aamusta Hanna lähti junalla stadiin yhä shoppailemaan, mutta me Miikan kanssa heräsimme vasta yhdeksän aikoihin ja suuntasimme varsin pian Espoon Finnolle retkelle. Oli hämmästyttävää laskea paikalta 64 harmaasorsaa ja liejukanojakin 26 lintua. Miikalle oli mukava näyttää myös jouhisorsa, lapasorsia, taveja, tiklejä ja muita tavallisia lajeja, joita altailla näki läheltä. Nuottalahden puolella sukelteli tuttuun tapaan muutama haahkakin.

Yhdentoista aikaan otimme suunnan Helsinki-Vantaalle, jonne hyvä ystävämme Paul French oli saapumassa Englannista. Saatuamme viimein auton parkkiin ja käveltyämme pitkän tovin oikealle portille, oli Hannakin jo paikalla. Pian saapui Paulkin ja suuntasimme saman tien Jumboon syömään ja ostamaan hieman eväitä.

Paul oli saapunut retkeilemään kanssamme kahdeksi viikoksi ja tarkoituksenamme oli retkeillä todella aktiivisesti aina Helsingistä Varangille saakka! Tavoitelajeina Paulilla oli hieman toistakymmentä elislajia sekä saman verran muita lajeja, joita hänelle oli harvemmin tullut vastaan. Toki tiedossa oli, että ajankohta ei useimmille lajeille enää ollut kovinkaan optimaalinen, joten kaikkia lajeja emme mitenkään saisi hoidettua. Parhaamme tietysti tekisimme, että suurin osa lajeista löytyisi.

Pian olimme Viikissä Pornaistenniemen parkissa todella kovassa vesisateessa odottelemassa sään selkiämistä. Kun sade hieman taukosi kävelimme hiljalleen tornille aloittaen samalla reissupinnalistan pidon ja kohta listalle saatiin jo satakielikin. Tornilta tietysti näkyi lajeja runsaasti lisää: valkoposkihanhi, räyskä, uuttukyyhkyjä jne. Pitkoksilta löytyi mukava kuuden viiksitimalin parvi ja luhtakanat rääkyivät kertaalleen kimpparääyntää. Jatkoimme pitkoksia Lammassaareen, josta ehti löytyä koivun latvuksessa piilotellut kultarinta ennen kuin taas alkoi sataa kaatamalla. Pidimme reilut puoli tuntia sadetta tornin alla ennen kuin sade taas taukosi. Sitruunavästäräkki naaras näyttäytyi onneksi ilahduttavan nopeasti ja kävipä tolpan nokassa myös nuorukainen pikaisesti. Räyskiä, harmaahaikaroita, kyhmyjoutsenia jne. ehdittiin myös tovi katsella ennen kuin siirryimme Etu-Viikkiin bongaamaan siellä jo muutaman päivän paikalla ollutta mustaotsalepinkäistä. Lintu löytyi nopeasti ja päätimme vielä jatkaa Espoon Laajalahteen sateen pudottamien kahlaajien toivossa.

Laajalahdelta olivat kahlaajat ehtineet jo valtaosin lähteä, kun sade oli loppunut. Tapasimme paikalla useita orneja, jotka olivat olleet paikalla heti sateen jälkeen ja ilmeisesti sen aikanakin ja he olivat nähneet ihan mukavasti kahlureita. Mustaviklo, suokukkoja, pari lapinsirriä, pikkutylli, kanadanhanhia, keltavästäräkkipari jne., rikastuttivat kuitenkin lajilistaamme.

Jatkoimme varsin vauhdikkaasti kohti itärajaa, pysähtyen seuraavaksi vasta Haminan Lupinlahdella, jossa rastaskerttunen lauloi vain yhden säkeen ja räyskä kierteli lahdella. Taas vaihteeksi syötyämme saavuimme iltakymmenen aikaan Kirkkojärvelle. Pikkuhuittia ei kuitenkaan kuulunut, vaikka sinnikkäästi päivystimme paikalla puoleenyöhön saakka. Luhtahuitteja oli useita, kurjet mekastivat ja ryti- ja rastaskerttuset lauloivat vaimeasti pätkittäin.

Kovia lajeja liukuhihnalla

8.7. vuorokauden vaihduttua jatkoimme sisämaahan ja Savitaipaleen Jäkälänjärvelle, jossa ruokosirkkalintu surisi yhä tauotta. Luhtahuitti huittaili myös. Matka jatkui Lappeenrannan Mentulaan, jossa pikkukultarinta oli jo hiljentynyt taikka sitten ottanut hatkat. Ruisrääkkiä kuitenkin kuului useita. Rääkkiä oli Joutsenossa vaikka kuinka paljon lisää ja Korvenkylän viirusirkkalintukin tirisi yhä paikallaan. Päätimme vain pikaisesti pointsata sen ja tulla paikalle uudelleen aamuvalossa.

Seuraavaksi etsiskelimme yölaulajia Konnunsuon ympäristöstä, mutta valtaosa linnuista oli jo hiljentynyt, olihan kesä ja suurin osa pesinnöistä jo pitkällä. Onneksi Pikku-Läykästä löytyi teeren lisäksi niin viita- kuin pensassirkkalintukin, joten olimme muutamassa tunnissa havainneet kaikki Suomessa havaitut neljä sirkkalintulajia.

Kotasaaren lampivikloperheestä olivat vielä naaras ja ainoa hengissä selvinnyt poikanen paikalla. Myös kolme lapinsirriä ja kaksi pikkusirriä kahlaili altaalla pikkutyllien kera. Perä-Aholasta bongattiin Paulille kotipihaltakin tuttu turturikyyhky, mutta meille Hannan kanssa turiseva lintu ei ole todellakaan arkipäivää, ja tietysti Miika sai taas yhden eliksen lisää. Paikalla oli muutama muukin bongari, mm. Lindénin Andreas, jotka olivat palaamassa Pohjois-Karjalasta tundrakurppeloa bongaamasta. Valitettavasti lintu oli lähtenyt jo paikalta, joten me emme sitä saaneet reittimme varrelle. Tiltaltti ja peukaloinen lauloivat itsensä myös reissupinnalistalle.

Käytyämme kuvaamassa viirusirkkalintua aamuauringossa jatkoimme matkaa. Ruokolahdella 6-tien yli muutti 60 mustalinnun parvi ja me jatkoimme Rautjärven Punasvaaran vanhaan metsään, josta ei löytynyt edes kanalintuja, jokunen tiltaltti ja peukaloinen sentään. Myös kanahaukka löytyi lähiseudulta.

Aamu oli jo pitkällä, kun viimein olimme Parikkalassa, ja vietyämme Miikan, olimme vihdoin kotonamme. Eipä mennyt monta hetkeä, kun olimme kaikki unten mailla.
Kovin monta tuntia emme malttaneet nukkua, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Illalla suuntasimme Siikalahteen tutustumaan, mutta uivelonaarasta ja paria harmaahaikaraa kummempaa ei näkynyt. Toki ihmeteltävää Paulilla riitti mustakurkku-uikuissa ja härkälinnuissa ym. Kaukolasta löytyi ensimmäinen viitakerttunen lurittelemasta. Kävimme myös yrittämässä viirupöllöjämme pesäpaikaltaan, mutta poikue emoineen oli jo siirtynyt kauemmas metsiin eikä niitä enää sinnikkäästä yrityksestä huolimatta löytynyt. Pyrstötiaisia ja hiirihaukka kuitenkin havaittiin.

Parikkalan lajeja kiireellä

9.7. Pari tuntia taas nukuttuamme suuntasimme yölaulajaretkelle Saaren suuntaan. Akanvaaran Tetrisuolla näkyi ruokaa kantava sinisuohaukkanaaras ja Akonpohjassa tornin läheisellä pellolla lauloi viitakerttunen, pensassirkkalintu sekä luhtakerttunen ja joka pellolla oli ruisrääkkiä. Nopeasti verkot pystyyn ja kohta meillä oli niin viitakerttunen kuin pensassirkkalintukin rengastettuina.

Yölaulajat olivatkin jo mukavasti hoidossa, joten päätimme suunnata takaisin kohti Parikkalaa ja Paulin elislajeja. Onneksi pysähdyimme vielä Pohjanrannan ympäristössä, sillä Kangaksen pelloilla pytpytti sponde viiriäinen!

Argusjärvellä en ehtinyt kuin kerran viheltää, kun harmaapäätikka jo lensi ylitsemme – oli jo Paulin aikakin saada ensimmäinen eliksensä! Harmaapäätikkoja pyöri paikalla yhden emon lisäksi kolme nuorukaista, jotka kaikki viheltelivät aktiivisesti. Linnut eivät harmi kyllä oikein tulleet näytille, joten kuvia ei saatu. Viitasirkkalinnun laulu kantautui jostain kauempaa hetken korviimme ja myös mustapääkerttu lauloi huilumaista lauluaan.

Siikalahden ympäristöstä ei kauan tarvinnut valkoselkätikkaa haeskella, vaan kohta Paul sai jo toisen eliksensä. Mutta näitäkään lintuja ei liiemmin päässyt ihailemaan, sen verran ne olivat liikekannalla.

Melkoniemen metsiin ajettuamme Parikkalan kuuluisat kuukkelit antoivat odottaa itseään pitkään. Odottelimme niitä toista tuntia ja kun niitä ei alkanut näkyä, päätimme yrittää löytää metsien muita asukkaita kuten kanalintuja. Niitäkään ei kuitenkaan löytynyt, mutta sattumalta törmäsimme kuin törmäsimmekin kuukkeleihin aivan keskellä metsää. Onneksi niille eväämme kelpasivat ja näin Paul pääsi ihailemaan elislajiaan lähietäisyydeltä. Töyhtötiaisia, puukiipijöitä, kuusitiainen ja pikkulepinkäisiä näkyi myös ja peukaloisia ja tiltaltteja kuultiin.

Jatkoimme vielä eräälle kaakkurilammelle katsomaan kaakkuriperheen touhuiluja, ennen kuin jatkoimme rättiväsyneinä kotiin pitkille päiväunille.

Illalla pakkasimme kaikki tavarat autoon ja lähdimme kiireisen aikataulun ajamina kohti Pohjois-Karjalaa ja pikkuhiljaa myös kohti Varankia. Ensimmäisen kunnon stoppimme teimme Tohmajärven Niiralassa, jossa olimme jo keskiyöllä.

Lieksasta taas rareja

10.7. Ehdimme nukkua nelisen tuntia autossa ennen optimaalisinta pikkukultarinnan lauluaikaa. Paikalle saapui hieman ennen neljää myös Rokkasen Jukka kolmen paljon minuunkin yhteydessä olleen espanjalaisornin kanssa. Nämä olivat jo edellisiltana yrittäneet tuntitolkulla caligataa. Itse meinasin, että jos neljän jälkeen ei lintua ala kuulua, niin se on lopullisesti hiljentynyt. Kello oli vain pari minuuttia yli neljä, kun lintu alkoi laulaa keskellä ruokohelpipeltoa! Parempaakin biotooppia oli kyllä ympärillä tarjolla! Lintu kuitenkin oli lopulta hyvinkin aktiivisesti äänessä ja muutamat saivat nähtyäkin sen vilaukselta. Myös viitakerttunen lauloi laiskasti paikalla ja peukaloinen kauempana kuusimetsässä.

Me jatkoimme Kontiolahdelle erääseen vanhaan metsään, josta meillä oli vinkkiä varpuspöllöstä. Jo matkalla tiellä käveli upea ukkometso kaulahöyhenystään pörhistellen. Ja perillä varpuspöllöatrappiin reagoi voimakkaasti pari pohjantikkaa – taas elis Paulille ja jo kolmas tikkaelis! Myös kanahaukkapoikue huuteli paikalla ja pikkukäpylintuja oli runsaasti, joten äänimailma oli varsin mukavaa kuunneltavaa.

Päiväksi ajoimme Lieksan Patvinsuolle, jossa kävelimme yhteensä noin kahdeksan kilometriä Teretin lintutornille ja takaisin. Reissu oli lähinnä suomaisemien ihailua, sillä linnut olivat hämmästyttävän vähissä! Sentää pikkukuovi, muutamia kapustarintoja, kurkia, teeri, pikkulepinkäinen sekä parhaina kolme pohjansirkkua nähtiin. Iltapäiväksi pistimme Suomun leirintäalueelle teltan ja nukuimme pitkälle iltaan.

Yhdentoista nurkilla jatkoimme Lieksan Sorsalaan, jossa tapasimme taas Jukan ja espanjalaiset. Pian löysimme märältä pellolta ensimmäisen heinäkurpan ruokailemasta ja eipä aikaakaan, kun pellolla soidinsi kaksi lintua pomppien! Kolmaskin lintu pellolla oli, mutta varmuutta ei saatu soidinsiko se lainkaan. Upeaa, tätä emme olisi uskonut ihan vähään aikaan Suomessa kuulevamme!

Karhuja – paljon ja läheltä!

11.7. Nukuimme hieman lisää Niitty-Jamalin pelloilla, josta minä yritin muiden yhä nukkuessa löytää vuodariksi paikalla pitkään viihtynyttä harmaasirkkua. Lintu oli kuitenkin ainakin aamuyön hiljaa, joten päätimme lähteä jatkamaan matkaamme, sillä harmaasirkku ei tuntunut muita kiinnostavan lainkaan. Kaakattaen ylilentänyt kaakkuri oli pellolla olleiden pikkukuovien ohella paikan ainoa havainto.

Aamu-unet nukuimme Sotkamon Vuokatin huipulla hiihtohissien rakenteissa käveltyämme ensin hieman rinteen metsissä havaitsematta kuitenkaan juuri mitään. Komeita metsiä rinteen takana kyllä oli. Lähes Sotkamon keskustassa eräällä levikkeellä havaitsimme pohjansirkun ennen kuin klo 11.00 menimme Jarvan Ilkan kanssa Urheiluopiston ravintolaan syömään. Juttua olisi luistanut pitempäänkin, mutta Ilkalla oli töitä ja meidän piti lähteä kohti Suomussalmen Martinselkosta ja karhukojua, joka olikin syy, miksi alkureissumme aikataulu oli ollut näin tiukka! Olimme saaneet kojupaikat täksi päiväksi ja paikalla piti olla kolmelta iltapäivällä.

Ajoimme yhtä kyytiä Suomussalmelle ja pysähdyimme vain kerran kymmenkunta kilometriä ennen Martinselkosta, kun eräällä hakkuaukealla kisaili kolmen isolepinkäisen poikue. Muutamia minuutteja yli kolmen parkkeerasimme automme Martinselkoseen, josta noin 45 minuuttia myöhemmin lähdimme seitsemän muun ja oppaan kanssa ensin autolla ja lopulta pari kilometriä kävellen karhukojuille. Kaksi ulkomaalaista jäi suonlaitakojulle ja yksi suomalainen meni perimmäiseen yhden hengen ammattilaiskuvaajakojuun, joten meidän kanssa suureen kojuun tuli vain kolme italialaista sekä opas. Niinpä meillä oli varsin ruhtinaallisesti tilaa ja pääsimmekin valtaamaan kojun parhaat kuvauspaikat.

Eipä mennyt kuin muutama minuutti, kun ensimmäiset nallet jo saapuivat ruokailemaan kojujen edustalle lohiateriaansa. Koskapa kello ei ollut vielä edes iltaviittä, niin valo oli erinomainen kuvaukseen ja kamerat alkoivatkin laulaa saman tien. Nalleja saapui pikkuhiljaa lisää ja lisää ja kohta puun latvuksiin saapui haarahaukkakin omaa saalistaan kärkkymään. Haarahaukka haki saaliinsa komeasti syöksymällä uskaltautumatta laskeutua lainkaan karhujen sekaan. Saaliinsa napattuaan se laskeutui aina hetkeksi puiden oksille, ennen kuin lähti viemään ruokaa oletettavasti pesälleen. Parhaimmillaan näkyvillä oli yhtä aikaa reilu tusina karhuja, kaksi haarahaukkaa, esiaikuinen merikotka sekä vanha tuhkaselkälokki, joten kuvattavaa todella riitti pitkälle valoisaan yöhön saakka! Reissun ensimmäiset tilhet kuultiin myös jossain vaiheessa. Karhuja oli yhteensä paikalla reilut parikymmentä, mm. yhdet tämän kesäiset kaksospennut sekä yhdet viimevuotiset kolmoset, jotka välillä isompiaan säikähdettyään kiipeilivät puihin karkuun. Isommat karhut olivat varsin rauhallisia, joten emme yhtään kunnon tappelua nähneet, mutta yhden sentään kuulimme – olipa hurjan kuuloista karjuntaa! Puolen yön jälkeen sekä valo että karhujen aktiivisuus väheni selvästi ja yhden aikaan yöllä saatoimme huoleti painua pehkuihin.

Taas kutsuu mua Kuusamo

12.7. Aamun valjetessa muutama karhu kävi vielä nuolemassa viimeisiä lohen rippeitä kiviltä ja haarahaukkakin tuli vielä kuvattavaksi, mutta seitsemän aikaan pakatessamme tavaroita kasaan, ei haaskalla ollut enää vähään aikaan ollut liikettä. Juuri kun olimme lähdössä, saapui yksi suurimmista ja varmasti vanhin hieman seniilin oloinen nalle harmiksemme haaskalle, mikä tietysti hankaloitti meidän porukkamme lähtöä, sillä karhu oli meistä vain noin kymmenen metrin päässä! Nallevanhus ei suostunut lähtemään, vaikka oppaamme kuinka yritti ajaa sitä tiehensä. Lopulta ei auttanut kuin lähteä porukalla ulos. Viimein kun koko porukkamme oli ulkona, nalle suvaitsi löntystää metsään odottamaan, että olisimme hieman kauempana ennen kuin se taas palaisi haaskalle kaapimaan viimeisiäkin ruoan rippeitä maasta.

Kävelymatkalla kuvasimme vielä karhujen jälkiä, niiden tuhoamaa muurahaiskekoa, raapimapuita sekä näimme pari pohjansirkkua. Keskuksella kävimme suihkussa ja latailimme kaikki akkumme täyteen ja kuvailimme ruokintapaikalla käyneitä paria kuukkelia, nuoria punatulkkuja, urpiaisia, viherpeippoja jne.

Jatkettuamme matkaa taas kohti pohjoista, emme ehtineet ajaa kuin parikymmentä kilometriä, kun erään pitkän suoran kohdalla kaukana edessämme tien ylitse löntysti karhu! Minä tahansa muuna päivänä täysin sponde karhu olisi ollut aivan käsittämätön jymypaikku, mutta jotenkin edellisyö laimensi havainnon arvoa. Vain vähän tästä ja tien yli juoksi hirvi, joka tuntui nostattavan autossa enemmän tunteita. Monta tuhatta kilometriä sitä onkin tullut ajettua toivoen, että näkisi sponden karhun edes kohtuullisen hyvin, sillä aiemmat havaintoni ovat olleet varsin surkeita.

Jatkoimme suoraan Kuusamoon ja Iivaaralle saakka. Heti sillan ylitettyämme kuulimme tiksuttavan pikkusirkun, mutta jatkoimme suoraan majoitus- ja ruokatavarat mukanamme vaaran rinteen nuotiopaikalle saakka, johon pystytimme teltan ja jatkoimme kävelyä aina vaaran laelle saakka. Iltapäivä ei tietenkään ollut parasta retkeilyaikaa, mutta onneksi kauan meitä karttanut pyy sentään löytyi, jopa ihan poikueen voimin. Vihdoin Paul sai tämän kauan jo haetun eliksen. Sinipyrstöjä ei arvatenkaan löytynyt ja muutenkin oli hiljaista, sentään yksi koppelo rysähti lentoon.

Tosi pitkä retkipäivä!

13.7. Teltalla nukuimme muutaman tunnin ja herättyämme purimme tavarat ja päätimme jättää Iivaaran ja suunnata Konttaisen ja Valtavaaran metsiin. Matkalla pääsimme kuvaamaan sähkötolpan nokassa istuskellutta kanahaukkaa ja pian parkkeerasimme Konttaisen parkkipaikalle. Kävelimme Konttaisen laelle kuullen kolme toisilleen rätissyttä sinipyrstöä, joita ei kuitenkaan onnistuttu näkemään, sillä ne hiljenivät aivan yhtäkkiä. Laelta löytyi kesy kuukkelipari, joita Paulkin pääsi ruokkimaan kädestä. Keli oli valitettavasti muuttumassa sateiseksi, joten päätimme jatkaa muualle ajatellen, että palaisimme paikalle vielä aamulla, mikäli keli paranee.

Jatkoimme Vaimosuolle, jossa lapinuunilintu lauloikin tiedotetulla paikalla. Linnusta saatiin oikein hyvät äänitykset, mutta kuvattavaksi se ei oikein suostunut, kun se liikkui suurella alueella ruokaa keräillen. Pari pohjansirkkua löytyi täältäkin. Seuraava pinnapaikkamme oli Rukan Saaruanlammet, jossa hissivaijerilla lauloi koiras virtavästäräkki komeasti. Harmi vain, että lintu oli varsin säikky, joten äänitykset jäivät lyhyiksi pätkiksi. Reissun ties monesko kuukkelikin näkyi lennossa tien yli.

Aamu oli jo pitkällä, kun palasimme Konttaiselle. Kiipesimme taas rinnettä noin puoleen väliin, kunnes kuulimme ensimmäisen sinipyrstön hyittäilevän kutsuääntään. Lähestyessämme sitä kuulimme myös kaukaista sinipyrstön laulua jostain Valtavaaran puolelta. Molemmat linnut kuitenkin hiljenivät aivan liian nopeasti.

Pikkukäpylintuparvien ohella ylitsemme lensi pari parvea isokäpylintuja, mutta sinipyrstöä emme olleet vieläkään nähneet kuin todennäköisesti vilaukselta. Lopulta päätimme palata autolle. Olimme juuri saapumassa parkkipaikalle, kun Paul huomasi linnun pomppimasta viimeisiltä pitkospuilta ennen autoamme – nuori sinipyrstö! Valitettavasti Paulin kamera oli autossa ja Hannan kamera ei suostunut nopeasti yhteistyöhön, joten kuvat jäivät saamatta. Lintu pomppi matalaan pusikkoon vieressämme eikä sitä enää löytynyt uudelleen. Onneksi lähipuihin laskeutui pari isokäpylintua ja kohta ylitsemme lensi vajaan kymmenen kirjosiipikäpylinnun parvi äännellen, joten murehtimiseen ei ollut varaa!

Jatkoimme jo aamukahdeksan aikaan kohti Kemijärveä, vaikka olimmekin todella väsyneitä! Vain parikymmentä kilometriä ennen Kemijärveä minun oli pakko ajaa sivuun eräälle levikkeelle, sillä olin aivan liian väsynyt ajaakseni enää metriäkään! Tiellä juoksennelleet sadat porot olivat hidastaneet matkantekoa ja tehneet näin siitä hieman raskaampaa. Huussivisiitti metsään paljasti syyn, miksi kaikki porot olivat hakeutuneet tielle – hyttysiä oli metsässä aivan sairaasti!

Puolen tunnin sikeiden unien jälkeen aamukymmenen jälkeen kurvasimme veljeni Pirkan uuden asunnon pihaan ja kahvittelun jälkeen suuntasimme sellulle, jossa Pirkalla on lupa retkeillä. Näin pääsimme lisäämään pinnalistallemme myös eri kategorian lajin – tiibetinhanhen, joita oli altailla 22 yksilöä sekä 2 tiibetin- ja valkoposkihanhen risteymää. Alueella pesi myös Lapille harvinainen meriharakka ja myös viisi tylliä kirjautui haviksiin.

Ollessamme jo lähdössä pizzojen tilaukseen, sai Pirkka puhelun Jorma Haloselta, joka kertoi: ”Oletko jo kuullut siitä Pekkalan savannihaikarasta?” ”HÄH?” Niinpä kohta olimme matkalla Rovaniemen Pekkalaan bongaamaan jotain mystistä haikaraa, josta ehdimme ennen lähtöä käydä Pirkan luona vilkaisemassa jossain paikallislehdessä olleet kuvat, ja kyllä, kyseessä tosiaan oli savannihaikara!

Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme Pekkalassa, joka oli Pirkalle tuttu jo edellisvuonna paikalla viihtyneen lehmähaikaran takia. Ja kohta meillä oli mitä erikoisimman näköinen haikarankuvatus putkissamme! Lintu ruokaili pellossa parin sadan metrin päässä meistä. Kohta se nousi siivilleen, kaarteli pari komeaa kierrosta yllämme ja laskeutui tottuneen näköisesti erään puhelinpylvään nokkaan sukimaan.

Otin haikarasta skoupaten parisensataa kuvaa, joista parhaimmat päätyivät Pirkan toimittamina lähes kaikkiin valtakunnallisiin sanomalehtiin ja jopa uutisiin! Toimittajia oli jo ennen meitä paikalla ja lisää tuntui saapuvan enemmän kuin bongareita, joten me päätimme liueta paikalta, ennen kuin tilanne aivan ryöstäytyi käsistä. Olimme hieman liian väsyneitä moiseen pyöritykseen.

Palattuamme Kemijärvelle jouduimme ensin laittamaan kuvia koneelle, muokkaamaan niitä ja lähettelemään lupaamillemme tahoille, ennen kuin Pirkka viimein lähti hakemaan lähipizzeriasta ruokaa. Emme oikein muistaneet, milloin viimeksi olimme syöneet, joten kylläpä maistui! Onneksi olimme omituisesta haikarasta ja kaikesta muusta tapahtuneesta niin pyörryksissä, ettemme myöskään muistaneet, milloin viimeksi olimme nukkuneet. Niinpä kiiteltyämme Pirkan perhettä vieraanvaraisuudesta päätimme lähteä jatkamaan matkaamme kohti pohjoista.

Seuraava pysähdys tehtiin Sodankylän Ilmakkiaavalla, jossa oli todella hiljaista. Näkyvyys tornista oli aika huono, sillä puut olivat kasvaneet tornin edessä liian pitkiksi. Niinpä mustalintua parempaa ei havaittu.

Sodankylän Vuotsossa tien yli lensi ruokaa kantanut varpushaukka. Inarin Kaunispäälle ajoimme naureskelemaan japanilaisturisteille, jotka istuivat autoissaan ja odottelivat keskiyön aurinkoa! Emmepä olisi naureskelleet, jos olisimme tienneet tämän olevan meillekin viimeinen mahdollisuus sen näkemiseen, sillä kelit muuttuivat tästä eteenpäin varsin sateisiksi. Naureskelun ohessa löysimme tien varresta myös keräkurmitsapoikueen, jossa isukki paimensi ryhdikkäästi kolmea poikastaan. Jokunen pikkukuovi ja kapustarinta myös piipersi rinteessä, mutta me jatkoimme yhä vain matkaa.

Lopulta jaksoimme ajaa Ivaloon Koppelontien varteen, johon pystytimme telttamme ja pääsimme vihdoin nukkumaan. Ihan varmoja emme olleet, milloin viimeksi olimmekaan nukkuneet…

Norjaan

14.7. Herättyämme bongasimme Koppelontien varressa yhä aktiivisesti laulaneen lapinuunilinnun, jota päästiin myös kuvaamaan erinomaisesti. Näkyipä paikalla pari pikkutikkaakin kisailemassa erään sähköpylvään nokassa. Ja kun taas alkoi sataa meille tuli kiire kaivaa jostain lapintiaisia. Onneksi heti ensimmäinen pysähdys sopivaan sekametsikköön tuotti tulosta ja löysimme aktiivisen lapintiaispoikueen, josta Paul sai kuitattua reissun kuudennen eliksensä. Kohta sade rankkeni ja me päätimme jatkaa matkaamme.

Ajoimme saman tien Utsjoelle, jossa teimme vielä viimeisiä ostoksia ja tankkasimme Suomen puolella ”halvempaa” bensaa. Päätimme pysyä Suomen puolella niin pitkään kuin mahdollista eli valitsimme Nuorgamin kautta kulkevan tien, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä Utsjoen ja Nuorgamin puolivälissä istui sähkötolpan nokassa kaksi läpimärkää hiiripöllön poikasta! Taas elis Paulille. Lopulta ruokaa kovasti kerjääviä poikasia löytyi neljä ja läpimärkä emo, joka näytti lähes yhtä säälittävältä kuin poikasetkin. Enpä ollut ennen nähnyt yhtä rumia hiiripöllöjä!

Norjan raja ylitettiin rankkasateessa, ja tietysti aloimme kirjata reissupinnalistalle Norjan puolella havaittuja lajeja. Linnut olivat todella vähissä, mutta suopöllö ja rautiainen sentään havaittiin ennen kuin viimein saavuimme Jäämeren rantaan Varangerbottniin, jossa tietysti oli runsaasti reissupinnojakin – ristisorsia, punajalkavikloja, haahkoja jne.

Sade jatkui yhä rankkana, mutta pysähtelimme silti harvakseltaan havaiten mm. merikihuja, merilokkeja ja Nessebyn kirkolla pilkkasiipiä, pikkukajavia, lisää haahkamammoja poikasineen ja hauskasti ääntelevän ristisorsaperheen. Sateen yhä jatkuessa päätimme nukkua autossa kirkon edustalla.

Keli tökkii mutta lajeja löytyy

15.7. Nukuimme pitkään, vaikka yöllä sade hetkeksi taukosikin. Aamulla sade kuitenkin oli entistäkin rankempaa, joten päätimme aloittaa retkeilyn sateessa. Onneksi juuri käveltyämme Nessebyn kärkeen sade hetkeksi taas taukosi ja näimme kolme lapasorsaa, jotakin punakuireja, komean isokihun, tundrakurmitsan, neljä merihanhea sekä kaukana lähes peilityynellä merellä kuikkien ja kaakkureiden tapaan uiskennelleen nuoren jääkuikan. Vielä löytyi neljä suulaa sekä yksi myrskylintukin, joten havainnot lupailivat todella hyvää jatkoa ajatellen!

Vadsön saaresta löytyi 13 vaihtopukuista koiras allihaahkaa sekä yksi naaras haahkojen kanssa hiekkarannalta seisoskelemasta. Hiekkarannalla oli myös pari komeaa juhlapukuista vanhaa kuovisirriä sekä yksi suosirri. Pikkulammilla oli tuttuun tapaan runsaasti vesipääskyjä, jopa noin 60 lintua sekä haapanapoikueita ja sinisorsapoikue. Muutama suokukkokin näkyi lennossa. Lapinsirri hätäili niityllä, jolla myös pari lapinkirvistä varoitteli meille, kun kuljimme kaatosateessa nopeasti takaisin autolle kuivaamaan optiikkaa ja vaatteitamme.

Laitoimme viestin (ties monennenko?) espanjalaisille, jotka kohta kaahasivat jostain paikalle pointsaamaan allihaahkoja eliksiinsä. Espanjalaiset olivat hötkyilleet edes takaisin koko yön sateessa ja saimme heiltäkin pari vinkkiä Vardön suunnasta, pääasiassa he olivat kuitenkin ajelleet meidän antamiemme vinkkien perässä.

Eckerössä sade jatkui ja Paul ja Hanna menivät ihailemaan valtaisaa pikkukajavakoloniaa ylhäältä, minä tiesin saavani paremmat äänitykset kolonian juurelta. Onneksi näkemäni muuttohaukka lensi myös mäen laelle, jossa muutkin näkivät sen nappaavan pikkukajavan poikasen saaliikseen ennen kuin se jatkoi sisämaahan päin. Muutama luotokirvinen näkyi myös ja minä näin jo ensimmäisen pohjankiislankin.

Sade taukosi viimein hieman ja seuraavaksi pysähdyimme tsekkaamaan suurta urpiaisparvea, josta löytyikin yksi tundraurpiainen. Ja aivan lähistöltä löytyi tunturihaukkaperhe istuskelemasta sähkölangoilla ja tuuri jatkui hyvänä, kun Paul plokkasi riekon keskeltä erästä laidunta. Pysähdyttyämme huomasimme riekkomammalla olevan yhdeksän poikasta paimennettavanaan. Pian löytyivät viimein reissun ensimmäiset piekanatkin, joita ei sateen takia ollut aiemmin näkynyt.

Jatkoimme aina Hamningbergiin saakka. Persfjordenilta löysimme suuresta haahkaparvesta kaksi kyhkyhaahkaa, joista toinen oli 2kv ja toinen 3kv koiras. Hamningbergissa oli todella sankka sumu ja kohta alkoi taas sataakin reippaasti, joten pulmusta, muutamaa suulaa, yhtä vuorihemppoa ja reilua tusinaa pohjankiislaa kummempaa ei havaittu. Kuikkalinnutkin olivat kaikki vain kuikkia, niin juhla- kuin talvipukuisiakin, vaikka muut olivat nähneet paikalla vaikka mitä kuikkia. Lopulta sumun ja sateen käytyä sietämättömiksi painuimme telttaan ja nukkumaan.

Hornöya-päivä

16.7. Heräsimme sateen yhä piiskatessa telttaamme. Ikäväksemme yön aikana myös tuuli oli yltynyt todella kovaksi, puuskissa jopa myrskyisäksi. Niinpä jätimme Hamningbergin ja suuntasimme takaisin Vardötä kohti. Matkan varrella eräässä lokkiparvessa oli komea 2kv isolokki ja löysimme jo toisen tunturihaukkapoikueen, joita pääsimme sateen hetkeksi tauottua ihailemaan poikasten kisaillessa ja raakkuessa keskenään sekä aikuistenkin hieman intouduttua ajamaan ohi lentänyttä merikotkaa kauemmaksi.

Meillä oli jo kiire Vardöseen, sillä kymmeneltä oli lähtö Hornöyan lintusaarelle. Ehdimme kuin ehdimmekin satamaan kymmeneksi, mutta kun huomasimme, ettei meillä ollut ensimmäistäkään kruunua, päätimme siirtää lähtömme hieman myöhemmäksi, kun kelikin näytti hiljalleen selkenevän. Niinpä ehdimme käydä pankkiautomaatilla ja kaupassa, ennen seuraavaa venekyytiä klo 11.30.

Hornöya oli entisellään: pikkukajavia, kiisloja, ruokkeja ja lunneja oli aivan käsittämättömän paljon! Kuvauskeli oli tuulen ja synkkyyden takia vaikea ja äänityskeli tuulen takia mahdoton. Vanha tuttu myrskylintu oli edelleen pesäkolollaan ja ainakin vähän aikaa oli pari lintua myös hieman sen alapuolella toisella tasanteella, mutta myöhemmin tällä tasanteella näkyi vain pikkukajavia. Saattoihan myrskylintu edelleen olla niiden takana pesällään painautuneena?

Hanna ja Paul keskittyivät kuvaamaan ohilentäviä ruokkilintua ja minä kuvaamaan ainoassa hieman tyynemmässä kohdassa liikuskellutta luotokirvistä. Jonkinlaisia äänimaailmaäänityksiä sain myös otettua pahimpien tuulenpuuskien välillä. Vuorihempon pesä löytyi myös, mutta tuulessa emon kuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Aika kuitenkin kului taas kerran lintupaljouden keskellä kuin siivillä ja puolen viiden aikaan illalla oli venekyytimme takaisin mantereelle.

Tuulen takia emme viitsineet enää pahemmin koluta paluumatkan varrella olleita paikkoja vaan ajoimme Nessebyhyn, jossa pystytimme teltan kirkon taakse hautausmaan viereen, jossa sai ainoan tuulensuojan aidan takana.

Elis meillekin!

17.7. Aamulla herättyämme ajoimme tuulen ajamina suoraan pois Varangilta ja Tenojoen suistoon Högholmenille, jossa ei ollut lintuja juuri lainkaan ja tie kärkeen oli aivan järjettömän huono. Maisemat kuitenkin olivat taas kerran sykähdyttävät!

Matkamme jatkui tunturiylängölle, jossa näkyi ensi kertaa kunnolla piekanoja, yhteensä parikymmentä lintua. Korkeimmalla tasangolla näkyi ensimmäinen tunturikihukin sekä pari pulmusta ja viimein ensimmäiset tunturikiurut ja hieman alempana näkyi ampuhaukkakin retkipinnaksi.

Matka taittui kohti Porsangerinvuonoa vauhdikkaasti. Puskapysähdyksellä Silvarifossenilla löytyi sinirinnan pesä, jossa perheen isäntää ja pesää päästiin kuvaamaan. Porsanger osoittautui hienoksi maisemiltaan ja lintujakin oli runsaasti, kun vielä sääkin alkoi olla mitä mainioin, olivat fiilikset taas vaihteeksi korkealla! Tavoitteena meillä oli löytää pari viikkoa aiemmin Pierre-André Crochetin kaverinsa kanssa löytämä pilkkaniska. Olin opastellut yhden yön ranskalaiskaksikkoa, joten olin saanut ohjeet linnun löytämiseksi. Harmiksemme ohjeet eivät olleetkaan kovin yksiselitteiset ja kun vuonolla tuntui melanittoja, varsinkin pilkkasiipiä olevan todella paljon, ei pilkkaniskan löytäminen enää tuntunutkaan niin todennäköiseltä.

Ajoimme hyvillä paikoilla pysähdellen Porsangerin pohjukan ympäri Lakselvin kaupungin toiselle puolelle, jossa haahkojen ohella oli runsaasti pilkkasiipiä, mustalintuja ja alleja, tusinan verran näkyi myös lapasotkia sekä yksinäinen mustakurkku-uikku. Ruokailtumme eräällä levikkeellä laitoin tekstiviestin Pierrelle, joka onneksi laittoi hieman vielä tarkennusta ohjeisiinsa, ja vaikka ohjeet olivat vieläkin hieman summittaiset, luulimme tietävämme paikan, johon meidän vielä tuli mennä pilkkaniskaa yrittämään.
Niinpä ajoimme seitsemän kilometriä Lakselvista takaisin päin kohtaan, jossa päätieltä näkyi vuonolle. Paikalla oli taas todella runsaasti melanittoja ja haahkoja ja viimein huomasin yhden nukkuvan mustan linnun, jolla näytti olevan otsassa kirkkaanvalkoinen läikkä. Viimein lintu hieman kääntyi ja myös niskassa näkyi valkoista – siinä se oli elis minulle ja Hannalle. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen lintu viimein heräsi ja nosti valtaisan värikkään nokkansa esiin ja kyllä tuntui mukavalta saada elis näin pitkän ajon päästä! Kohta lintu alkoi vilkkaasti uiskennella väliin oudosti ylöspäin koko ruumiillaan ja päällään kurotellen, muutaman kerran lintu myös räpytteli, jolloin näimme, että se oli voimakkaasti sulkimassa, joten se pysyisi paikalla vielä pitkään.

Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme kohti sisämaata ja Suomea. Illalla parkkeerasimme automme Karigasniemen Ailigaksen rinteeseen, johon pystytimme telttamme ja sateen taas ropistessa telttakangasta vasten vaivuimme sikeään uneen.

Hiljalleen kohti Oulua

18.7. herättyämme kiipesimme pienten sadekuurojen välissä Ailigaksen huipulle, mutta linnut loistivat poissaolollaan. Huipun koluaminen yhdessä paikalle kivunneiden kolmen suomalaisornin kanssa ei tuottanut kuin kourallisen pulmusia. Alaspäin kävellessämme näimme maakotkan vilaukselta, mutta muuten Ailigas oli ollut suunnaton pettymys. Onneksi läheisellä Piesjängällä lintuja näkyi enemmänkin. Ensimmäinen parempi havis oli tien yli juossut riekkoperhe ja toinen vielä parempi havis oli sopuli! Kohta törmäsimme myös pesiviin tunturikihuihin, joiden pesällä sopulin raatoja oli enemmänkin, useimmista oli toki enää pää jäljellä. Tunturikihuja kuvattiin jonkin aikaa ennen kuin päätimme jättää ne pesimään rauhassa ja kävelimme takaisin poroerotusalueelle jättämällemme autolle. Matkalla näkyi pari tundraurpiaista, joitakin sinirintoja, lapinsirkkuja sekä yllättävässä paikassa ollut pajusirkku.

Nuvvus Ailigaksen tienoilla tuntui sopuleja olevan enemmänkin petojen määrästä päätellen, sillä näimme ainakin kahdeksan piekanaa. Onnistuimmepa eräällä paikalla havaitsemaan myös ampuhaukan sekä sen perässä raakkuen ylitsemme lentäneen tunturihaukan!

Utsjoella kävimme taas kerran kylän ohi ajaessamme kaupassa ja jatkoimme vaihteeksi kovassa vesisateessa yhdeksän kilometriä etelään Pohjan Tuli hotellille syömään. Paikallahan käy ruokinnalla taviokuurnia. Sateen hetkeksi tauottua ja saatuamme juuri pöytäämme aivan käsittämättömän herkulliset ateriat, saapui ruokinnalle vanha naaras taviokuurna – Paulin 10. elis! Eipä olisi ajoitus voinut olla yhtään parempi!

Sateen taas alettua saatoimme huoleti käydä suihkussa ja jopa saunassa ja vetäytyä rättiväsyneinä huoneisiimme lataamaan akkuja, siis omiammekin.

19.7. Aamulla yritimme vielä nähdä taviokuurnia paremmin, mutta vain Paul, joka oli sinnikkäin, onnistui kertaalleen nähdä saman vanhan naaraan ruokinnalla. Tuuli oli taas yltynyt todella kovaksi, joten saatoimme hyvin mielin lähteä pitkälle siirtymälle kohti etelää.

Jossain Utsjoen puolella havaitsimme muutamia piekanoja ja suopöllön ja heti Inarin puolelle saavuttuamme tien ylitti riekko ja samassa paikassa tien varressa lekutteli tunturikihu. Kiipesimme sateen taas hetkeksi tauottua Kiilopäällekin reissupinnoista yhä puuttuneen kiirunan toivossa, mutta vaikka kovasti yritimme, emme yhtään kiirunaa löytäneet. Kuukkeliperhe, muutama lapinsirkku, kapustarinta sekä sinirinta sentään nähtiin. Sodankylässä Porttipahdan tekoaltaan kohdilla näimme hämmästyttävää kyllä koko reissumme ensimmäisen kalasääsken ja altaalla näimme pari vanhaa merilokkia. Tämän jälkeen reissu olikin tylsää ajelua. Rovaniemellä pysähdyimme hetkeksi napapiirillä, mutta muuten matka jatkui aina Ouluun saakka, jossa olimme iltayhdeltätoista.

Ja hulluja kun olemme, niin minnekäs muualle olisimme menneet kuin Ruskon kaatopaikalle yrittämään huuhkajaa. Tarkoitus oli käydä paikalla vain pikaisesti, mutta kun törmäsimme paikalla alueen vartijaan, joka sanoi, että lintua näkee joka yö kahden ja neljän välillä, päätimme jäädä paikalle odottelemaan. Niinpä nukuimme autossa muutaman tunnin Ruskon kaatopaikan portilla!

Oulun seudulla

20.7. Hieman ennen kahta heräsin taas kerran tsekkaamaan lähitolpat ja huomasin huuhkajan istumasta erään jätekasan huipulta laskeneen auringon kajoa vasten. Ikävä kyllä lintu lähti lähes saman tien lentoon mutta Hanna ja Paul onneksi näkivät sen lennossa ennen kuin se katosi kasojen taakse piiloon. Odottelimme paikalla vielä tovin, josko vartija saapuisi seuraavalle kierrokselleen, sillä tämä oli luvannut, että hänen seurassaan voisimme mennä katsomaan huuhkajaa lähempääkin. Pikkuhiljaa lokkeja alkoi saapua kaatopaikalle siinä määrin, että totesimme, että huuhkajan oli jo täytynyt siirtyä pois avoimilta paikoilta.

Koskapa kahden jälkeen yöllä oli vaikea keksiä Oulusta sopivaa majoituspaikkaa, päätin ajaa Liminkaan ja Virkkulaan, jossa levitimme telttapatjat venevalkaman parkkipaikan sillalle, könysimme makuupusseihimme ja luhtahuitin huutaessa vieressämme pää (tai ainakin nokka) punaisena vaivuimme sikeään uneen.

Muutaman tunnin unien jälkeen kipusimme Virkkulan torniin, josta näkyi hämmästyttävän vähän lintuja, parempina ainoastaan merikotka, lentävä kaulushaikara, runsaasti merihanhia, isolepinkäinen ja eipä paljon muuta. Niinpä jatkoimme muitta mutkitta Lumijoen Sannanlahdelle, jossa ei sielläkään yllätyksekseni ollut vesiäisiä, mutta lahdelta löytyi muiden tiirojen seasta saalistelemasta mustatiira. Pitkänokalle laskeutui myös tumma merikihu, joten hetkessä olin saanut kaksi Lumijokipinnaa, vaikka aikanaan siellä oli kyllä tullut retkeiltyä varsin runsaasti! Kävellessämme takaisin autolle saimme vielä kuitattua naurettavimman retkipinnapuutteemme, kun eräässä puskassa piilotteli kaksi hernekerttua.

Lumijoella pointsasimme vielä turkinkyyhkyt ja sitten teimme pikavisiitit Oulun Kiviniemeen ja Oritkariin, joissa ei pikkutyllejä ihmeellisempiä havaintoja tullut. Yhdentoista aikaan päivällä olimme sovitusti hakemassa Ala-Kojolan Mikon kyytiimme Linnanmaalta. Matka jatkui kohti Vaalaa, jossa suuntasimme kalasääsken pesimäsuolle. Kovin naurettavissa puissa pesivät näemmä paikalliset kalasääsket, jos vertaa eteläkarjalaisiin lajitovereihin. Ensimmäinen pesäpuu oli sitä luokkaa – siis niin hento ja laho, ettei pesälle uskaltanut kiivetä ja kun emopyynti ei tuottanut tulosta jatkoimme saman tien toiselle pesäpaikalle. Onneksi tällä pesällä oli tänäkin vuonna pesitty, sillä sitä ei vielä ollut tarkastettu. Kävellessämme pesäsuolle näimme pyyn poikasen ja suon laidalta, että pesässä istui isolepinkäinen, onneksi lähempää huomasimme, että istui siellä myös yksi suuri kalasääsken poikanen ja kohta Mikko tottuneesti asetteli paikalle kantamamme tikkaat pesää vasten ja kipusi hakemaan poikasen alas rengastettavaksi. Oli siinä Paulillakin ihmettelemistä, kun sai kouraansa kalasääsken lähes täysikasvuisen poikasen, eipä tarvinnut käskeä miestä hymyilemään kuvissa!

Olimme aivan käsittämättömän väsyneitä, kun lähdimme paluumatkalle kohti Oulua, mutta samalla todella kiitollisia Mikolle, että tämä oli tarjonnut mahdollisuuden osallistua kalasääsken rengastukseen. Jos tapahtuma oli ollut aivan ainutkertainen elämys Paulille, oli se sitä ollut myös minulle ja Hannalle. Oulussa tipautimme Mikon Linnanmaalle ja ajoimme veljeni Rikun luokse majoittumaan. Riku oli itse kahden lapsensa kanssa Kokkolassa, mutta Rikun vaimo Pirjo oli kotona vain muutamia viikkoja aiemmin syntyneen tyttövauvan kanssa. Kiitollisina majoituimme yläkertaan ja syötyämme olimme valmiita pehkuihin.

Takaisin kotiin

21.7. Nukuimme niin pitkään kuin ikinä vain pystyimme. Emme suunnitelleet enää tälle viimeiselle yhteiselle päivällemme mitään linturetkiohjelmaa vaan lähinnä lepäilimme, kävimme tutustumassa Ouluun ja kävimme jopa elokuvissa. Hietasaaren torniin sentään käytiin tutustumassa ja Pyykösjärvellä, mutta lintuhavaintoja ei tullut oikeastaan lainkaan. Illalla Rikukin saapui kotiin joten loppuaika meni seurustellessa sekä tietysti tavaroita pakatessa. Iltayhdentoista jälkeen veimme Paulin yöjunalle, joka oli varmasti leppoisin tapa matkustaa Helsinkiin näin rankan reissun jälkeen.

22.7. Aamulla Paulilla oli hyvin aikaa jatkaa linja-autolla lentoasemalle, josta hänen lentonsa olisi kahden aikaan päivällä. Me puolestaan otimme Rikun luona rennosti aina puolille päivin saakka, kunnes meidän piti lähteä paluumatkalle kohti Parikkalaa.

Matkan varrella näimme vauhdista Rantsilassa isolepinkäisen ja lopulta teimme vain yhden kunnon pysäyksen Kärsämäen Nurmesjärvellä, jossa havainnot jäivät kolmeen nuolihaukkaan, reissupinna mehiläishaukkaan ja sinisuohaukkaan. Viimein iltakymmenen aikaan olimme kotona Parikkalassa. Olipahan taas ollut reissu! Reilussa kahdessa viikossa olimme ajaneet 4300 kilometriä ja havainneet huikeat 222 lintulajia, mikä on todella hurja määrä heinäkuussa!

J.A.

Itä-Suomi 26.6.-8.7.2003

Jälleennäkeminen

Elettiin kesäkuun loppua 2003, ja pari päivää oli vielä Siikalahden kesätöitä jäljellä, kun kaukaiset vieraamme viimein saapuivat Suomeen. Vanha katalonialainen ystävämme Oriol Clarabuch saapui kaverinsa Toni Alonson kanssa 25.6. illalla Helsinki-Vantaan lentokentälle. Tietenkään emme voineet olla kavereitamme vastassa, sillä samaiselle päivälle meille oli kartoituslaskentoja sekä myös opastushommia merkittynä.

Tekstiviesteillen opastin kuitenkin kaverukset nappaamaan lentokentältä bussin rautatieasemalle, jonne he voisivat jättää kantamuksiaan, ja suuntaamaan kulkunsa taksilla kohti Viikin Lammassaarta. Tämä kaikki siksi, että seuraava juna Parikkalaan lähtisi vasta seuraavana aamuna, ja aikaa oli koko yö.

Vaikeuksien jälkeen (taksikuski ei löytänyt Pornaistenniemeä!) Oriol ja Toni pääsivät tekemään oikein kunnon yö-aamuretken Helsingin parhaaseen kesälintupaikkaan. Saaliina oli mm. sitruunavästäräkki, luhtakerttunen, viitasirkkalintu, ruisrääkkä, harmaasorsa, satakieli ym. Olipa Oriol nähnyt vilaukselta lentävän harmaapäätikankin.
Reippaan retkeilyn tuloksena Oriol ja Toni ehtivät vasta klo 13.20 junaan, joten Parikkalaan he saapuivat 17.35.

Olipahan taas mukavaa nähdä Oriolia, jonka kanssa olemme kokeneet enemmän kuin kenenkään muun lintuharrastajaystävämme kanssa (mainittakoon esimerkkeinä kymmenkunta päivää Tauvossa, viikko Virossa, 2 viikkoa Kataloniassa ja 2 viikkoa Egyptissä). Ensin kävimme kunnon kebabilla ja kaupassa ja illaksi veimme katalaanit majoittumaan Siikalahden opastuskeskukselle, sekä piipahdimme tietysti tornilla. Matkalaiset pääsivät kuitenkin ajoissa nukkumaan, olivathan he valvoneet koko edellisen yön.

Heti bongaamaan

26.6. Aamusta meillä oli Hannan kanssa vielä laskentoja tehtävänä, joten Oriol ja Toni viihtyivät pääasiassa lintutornilla. Havainnot jäivät vähiin, mutta olihan härkälinnuissa, mustakurkku-uikuissa, telkissä, uiveloissa, kaulushaikaroissa ym. aivan riittävästi ihmeteltävää katalaaneille.

Yöllä yhdentoista aikaan suuntasimme matkamme Ruokolahden Äitsaareen bongaamaan viirusirkkalintua. Jo matkalla ehdin huolestua, kun päivitysviestejä ei alkanut kuulua. Toinen huolen aihe saatiin, kun kuulin että Tonin pitää päästä näkemään laji ennen kuin hän laskee sen pinnaksi – Suomen kesälajit kun ovat yleensä varsin piilottelevaa sorttia. Lopulta siinä sitten kävi niin, että pari tuntia kuulosteltiin tyhjää – oli lanceolata jatkanut matkaansa. Sarvipöllöpoikue kuului sekä pari muuta sirkkalintua eli viita- ja pensassirkkalinnut.

No hylsyreissun täytteeksi päätin, että hoidetaan sitten saman tien pojille vähintään yhtä hyvä laji varman päälle: eli suuntasimme kulkumme Joutsenoon bongaamaan innokkaasti paikalla laulellutta pikkukultarintaa.

Caligata löytyikin heti, kun vaan sai auton oven auki. Lintu lauloi raivoisasti pellon reunapuskissa ja löytyi lähes heti näkyvillekin. Ensimmäinen tärkeistä projektilajeista oli nyt saatu hoidettua! Vielä oli kuitenkin aivan liian hämärää kuvaamista ajatellen, joten päätimme käydä edellisviikkoisella kirjokerttupaikalla kuluttamassa aikaa ja tulla sitten paikalle uudestaan yrittämään kuvaamista.

Kirjokerttua ei löytynyt, mikä oli jo aavistettavissakin, kun kukaan ei lintua viikkoon ollut havainnut. Niinpä palasimme tunnin tauon jälkeen kuvaamaan caligataa. Lintu oli todella kesy! Tuntui, että se oikein hakeutui poseeraamaan lähimmän mahdollisen pajupuskan latvaan. Toki se oli liikkeissään hieman turhan nopea. Tunnin sitä kuvattuamme oli jo valokin tullut niin paljon paremmaksi, että pystyimme toteamaan, ettei kenelläkään ole koko Espanjassa parempia kuvia caligatasta kuin mitä Oriol oli saanut. Tuskin kenelläkään oli edes Suomessa niin hyviä kuvia kuin minä olin saanut?. Ohessa kuvasin myös muutaman räpsyn paikalla laulaneesta peltosirkusta, jota en ollut havainnut koko kesänä lainkaan Parikkalassa tai Saarella.

Paluumatkalla ajoimme Antin (Vierimaa) meille edellisyönä pohjustamaan viitakerttuspaikkaan Parikkalan Pistonniemeen. Toki viitakerttusia olisi löytynyt mistä vain, mutta tällä paikalla lauloi kolme lintua vierekkäin, ja yksi näistä vielä koko ajan hyvin näkyvissä. Niinpä laitoimme taas Oriolin kanssa putket pystyyn ja aloimme digiscouppaamaan.

Siikalahdella

Muutaman tunnin unien jälkeen olimme taas Siikalahdella staijaamassa. Muutamaa kahlaajaa (pikkutylli, suokukkoja, liroja) kummallisempaa ei meinannut löytyä. Aika kului odotellessa, että Hannan aamulla näkemä merikotka suvaitsisi tulla näkyviin. Lintu oli laskeutunut juuri ja juuri näkymättömiin lahden etelärannan puihin. Lopulta hali kuitenkin näyttäytyi.

28.6. Noin viiden aikaan aamulla lähdin Oriolin ja Tonin kanssa tekemään yölaulajalaskentaa soutaen. Soudimme Siikalahden vesialueet ympäri tarkoituksena saada yölaulajia – pääasiassa rantakanoja – kartalle. Luhtakanoja sentään löytyikin, muttei ainoatakaan luhtahuittia! Pikkuhuittinaaras sentään jaksoi edelleen mekastaa lahden tornista kaukaisimmassa rannassa. Jokunen ryti- ja rastaskerttunen saatiin myös pisteiksi kartalle. Merikotkastakin saatiin nyt oikein mukavat näkymät sen lennellessä matalalla lahden yllä.

Soutelun jälkeen nappasimme verkot ja muut rengastusvehkeet kantoon lähteäksemme rengastelemaan yölaulajia. Olivathan Oriol ja Toni rengastajia (Oriol jopa ammattilainen), joten heille oli tärkeää saada muutama mukava laji käteenkin hypisteltäväksi ja kuvattavaksi.

Ensin päätimme yrittää Tiviältä pari päivää aiemmin löytynyttä viitasirkkalintua. Pyöräillessämme paikalle saimme viimein Tonille kultarinnan näkyviin, olipa tämä tuottanut vaikeuksia! Perillä verkot pystytettiin ja atrappia soitettiin, mutta linnusta ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Luhtakerttunen lurautti paikalla, muttei sekään suostunut kiinnostumaan atrapista. Juuri kun olimme lähdössä alkoi viitasirkkeli laulaa 200m päässä tien toisella puolella – se oli siis siirtynyt hieman parempaan paikkaan. Verkot ehdittiin hädin tuskin pystyttää, kun lintu jo killui siinä. Hilu kinttuun ja kuvaamaan, jonka jälkeen suuntasimme yrittämään viitakerttusta.

Yhden hylsyn jälkeen nappasimme Antin Opel Corsan lainaan ja suuntasimme tutulle Pistonniemen paikalle, josta saimmekin aiemmin kuvaamamme viitakerttusen kiinni varsin pian. Lintua kuvatessamme verkkoon oli tupsahtanut toinenkin, varsin erinäköinen, yksilö. Pari rengastusta saatiin siis lisää, sekä noin 50 kuvaa.

29.6. Aamulla kiersimme Siikalahtea vesilintulaskennan merkeissä. Linnut olivat täysin kateissa. Ainoa ketään kiinnostanut havainto tehtiin, kun pari kurkea ylitti meidät todella komeasti vieläpä ahkerasti äännellen. Laskennan jälkeen ”pöllimme” taas Antin auton, kun tämä itse tuli tornille oppaaksi, ja suuntasimme kohti Särkisalmea. Koskelot ja telkät aiheuttivat sydämentykytyksiä katalaanikavereillemme, samoin kuin muutama Simpelejärvellä näkynyt laulujoutsen.

Päätimme vielä yrittää Hannan pihalla aiemmin laulanutta luhtakerttusta verkolla, mutta lintua ei enää näkynyt. Niinpä Oriol ja Toni saivat tyytyä ihailemaan Tarvaslammen kuikkia, onneksi sekin tuntui riittävän. Iltapäivällä vielä tyhjennettiin muistikortit ja poltettiin kuvat CD:lle sekä saunottiin ennen kuin mentiin nukkumaan aikaisin, sillä yöllä taas lähdettäisiin.

Pohjois-Karjalaan

Vihdoin ilta yhdentoista aikaan saatoimme sitten aloittaa ensimmäisen kesälomareissumme. Tällä kertaa kesälomareissun tarkoituksena oli löytää kavereillemme (sekä itsellemme) mahdollisimman paljon kovia lajeja Itä-Suomesta.

Ensimmäisenä suuntasimme kulkumme Kiteen Ruppovaaraan, josta oli löytynyt viirusirkkalintu. Linnusta saatiinkin päivityksiä matkalla, joten hyvältä näytti. Lähes perillä nähtiin suopöllö ja kehrääjä, mutta ajo-ohjeet olivat kuitenkin hankalat. Onneksemme paikalta poistumassa ollut Nummelinin ”Putte” huomasi, että olimme ajamassa väärin, ja neuvoi meille oikean paikan. Ja siellähän se lanceri lauloi lähes taukoamatonta tirinäänsä. Hetken aikaa muita bongareita odoteltuamme, päätimme kehdata kaivaa linnun näkyviin, jotta Tonikin saisi ”bimbonsa”.

Ja mitä lie onnea tai muuta meillä taas oli mukana, kun viirusirkkalintu löytyi helposti laulamasta puskan keskeltä. Ja jo toinen todella tärkeä laji oli löytynyt! (Toki tässä vaiheessa Toni oli jo saanut reilusti toistakymmentä elistä.)

Tälle yölle meillä ei ollutkaan juuri muita suunnitelmia, sillä olin ajatellut, että viirusirkan näkemiseen voi tuhrautua lähes koko yö. Niinpä lähdimme ajelemaan Värtsilän suuntaan toiveissamme löytää itse jotain mielenkiintoista. Ajellessamme Tohmajärvellä huomasin yht`äkkiä tutun kuuloisen tienviitan. Muskossa oli varmaan ollut jotain. Kännykästä tallennetut viestit esiin ja aivan… Muskossa oli ollut useampia laulavia pikkukultarintoja. Niinpä ajelimme Muskon tien hitaasti ikkunat auki ja muutaman kilometrin jälkeen löytyikin täydellistä caligatabiotooppia. Ensimmäisellä pysähdyksellä ei vielä mitään kuulunut, mutta toisella löytyi kaksi laulavaa pikkukultarintaa. Muut reissulla löytyneet linnut jäivät lopulta vain rääkkään, pensassirkkeliin ja moneen viitakerttuseen sekä muutamaan suo- ja sarvipöllöön. Lopulta päädyimme Tohmajärven Peijonniemen lintutorniin nukkumaan!

Pöllöjä!

Sade herätti meidät vaivaisten neljän tunnin yöunien jälkeen, muttei kyllä ollut ollut tarkoituskaan nukkua yhtään pidempään. Pikainen tsekkaus paikalliseen linnustoon (ei mitään), ja autoon matkaamaan kohti uusia lintupaikkoja.

Olimme sopineet Joensuuhun tapaamisen Ari Latjan kanssa kello kymmeneksi, mutta saavuimme Joensuuhun jo kahdeksan jälkeen. Niinpä teimme pikaisen visiitin Höytiäiselle ja Kolosseumin lintutornille. Kymmenen pintaan olimme kuitenkin jo Anttilassa taskut ja reput täynnä filmejä.

Ari hyppäsi kyytiimme jo ennestäänkin törkeän ahtaaseen Golfiimme, ja vuorossa oli bongailua paikallisen oppaan eli Arin johdolla. Ensimmäisenä etappina oli Kontiolahti (tarkemmat paikat pysykööt salassa). Katalaaneille emme antaneet minkäänlaista vihiä, mitä lintua olimme bongaamassa, ja siinä vaiheessa, kun aloimme vilkuilla puiden latvuksia, oli pojilla varmaan melkoinen ajatusten myllerrys päässään. Eiväthän he tienneet lainkaan mitä etsiä, hippiäistä vai maakotkaa. Niinpä shokki oli varmaankin melkoinen, kun lapinpöllö nousi siivilleen sivustallamme ja jäi istuskelemaan puuhun muutaman kymmenen metrin päähän meistä.

Ihailun ja eliksistä onnittelun jälkeen aloimme taas Oriolin kanssa kuvata. Vaikka pöllö olikin hieman kaukana, emmekä halunneet sitä häiritä, saimme aivan kelpo kuvat otettua. Saapuessamme autollemme saimme riemuksemme kuulla idänuunilinnun laulavan automme toisella puolella olevassa metsikössä.

Toinen rastimme oli saman kunnan puolella, ja tällä kertaa Ari jo vihjaisikin, että tällä kertaa kyseessä on hieman pienempi lintu. Eipä aikaakaan, kun metsästä kuului jo ensimmäiset murahdukset ja viirupöllöemo lennähti editsemme puuhun istumaan. Kuvatessamme lintua taustalla lauloi peukaloisten ja sirittäjien lisäksi taas iduli sekä lyhyesti myös pikkusieppo. Tälläkään kertaa emme kuitenkaan voineet kaivaa lintuja esiin, sillä viirupöllö oli niin lähellä koko ajan. Emmehän halunneet häiritä lintua, emmekä saada kynsiä päähämme.

Palatessamme autoa kohti editsemme lensi pyy, mutta epäonnekseen Toni ei ehtinyt sitä nähdä, niinpä tämä elis jäi vielä saamatta – toistaiseksi.

Nyt oli Arin avustuksella tärkeimmät nähtävyydet katsottu, ja suuntasimme Joensuuhun syömään. Täytyy vielä kerran kiittää Aria opastuksesta, jonka hän antoi meille ruokapalkalla (eipä hän kyllä sitäkään pyytänyt). Ari on ollut ensimmäinen lintuyrittäjä, joka on tajunnut, että kun auttaa muita saa kyllä itsekin apua tarpeen tullen. Eli tervetuloa taas Siikalahdelle ryhmien kanssa ensi kesänä! Vinkkejä löytyy kyllä varmasti!

Patvinsuolla tarpomassa

Illalla löysimme itsemme jo Kolilta Piirosen Pekan ”mökiltä”, joka oli sitten viime käynnin rakennettu lähes puolta suuremmaksi. Pekka hyppäsi kyytiin ja ajoimme Kolille katsomaan maisemia. Lintuhavaintoja ei juuri tehty ainakaan tiltaltteja kummemmista otuksista. Kolin reissun jälkeen Pekka tarjosi meille aivan tajuttoman määrän lettuja jäätelön ja marjojen kera, jonka jälkeen saunottiin ja käytiin nukkumaan.

Herätyskello soi heinäkuun ensimmäisenä aamuna taas vaihteeksi ennen kolmea. Pakolliset tavarat kyytiin, ja koko porukka autoon ja ajamaan kohti Kontiolahden Kolvananuuroa. Matkalla pimitettiin taas mihin oltiin menossa. Ajeltiin vain yhä pienempiä ja pienempiä teitä, ja kun lopulta pysähdyttiin Kiimasäikässä lauloi puskassa juuri auton kohdalla lapinuunilintu täysillä. Atrappi soimaan ja lapulista saatiin kuviakin. Tästä linnusta saikin 4/5 porukasta eliksen.

Kolvananuurossa tarvottiin sitten koko loppuaamu. Maisemat olivat yhtä mukavat kuin ennenkin. Peukalosia, tiltaltteja ja sirittäjiä lauloi siellä täällä, mutta idulit pysyivät tällä kertaa piilossa. Edelliskesänähän löysimme idulin pesän aivan polun juurelta. Pari pyytä kuultiin, mutta näkyviin niitä ei saatu. Taas ruokittiin puolimatkassa mutuja sipseillä ja syötiin muutenkin kunnon välipalaa, ennen kuin jatkettiin matkaa. Aivan loppumatkasta löytyi ensin puukiipijä, ja sitten sirahteli lupaavalla tavalla:
pikkusieppoja, kaksikin kappaletta. Vain Oriol onnistui lopulta näkemään toisen linnuista, ennen kuin ne tekivät täydellisen katoamistempun.

Hyrynsalmelta Suomussalmelle

Kun tavarat oli haettu Kolin mökiltä ja Pekka pudotettu kyydistä, matka jatkui kohti pohjoista. Nurmeksessa tehtiin pikapysähdys, josko nokivaris olisi näyttäytynyt Hannalle ”elikseksi”, mutta kun ei niin ei. Kuhmon Rastivaarassa tielle ryntäsi lähes suoraan eteemme viimein jo kauan näkyville odotettu pyy poikineen. Hyrynsalmen Komulankönkäältä puolestaan bongattiin virtavästäräkki Hannalle elikseksi. Katalaaneillehan tämä ei tietenkään ollut muu kuin reissupinna. Iloksemme saimme kuitenkin todistaa paikalla olevan pariskunnan, mikä ei ilmeisesti aikaisemmin ollut ainakaan julkisesti tiedossa.

Lopulta päätimme mennä telttailemaan Suomussalmen Säynäjäsuolle, jonka Ari Rajasärkkä meille puhelimitse neuvoi komeaksi paikaksi – ja sitähän se oli.

2.7. Aamuvarhain herättiin kävelemään muutama kilometri Säynäjäsuon komeissa maisemissa. Kaakkuri lensi ylitsemme, kuikka- ja joutsenparit poikasineen uiskentelivat suojärvessä ja kapustarinta, pikkukuovi, valko- ja mustaviklo olivat kuvauksellisesti edustettuina.

Matkamme kohti itärajaa kuitenkin jatkui. Ensimmäinen tilhi löytyi Tonille pinnaksi jostain matkan varrelta, mutta keskipäivän aikoihin pääsimme perille yhteen, ehkä ainakin omasta mielestäni tärkeimpään, kohteeseemme Suomussalmen Martinselkoseen.

Pari tuntia saimme nukutuksi mäkäriltä suojassa karussa eräkeskuksen pihakodassa, ennen kuin kolmen aikaan lähdimme oppaan johdolla kahden ruotsalais- ja kahden suomalaiskuvaajan kanssa ensin ajamaan ja sitten kävelemään kohti karhukojua!

Karhuja!

Kojulle päästyämme piti oppaan ensin hätistellä jo lohihaaskalle saapunut nalle kauemmas, jotta kojulle olisi turvallista mennä. Ehdimmekin nähdä karhun vilaukselta sen juostessa takapuoli heiluen metsään odottelemaan rauhallisempaa ruoka-aikaa.

Kojuun päästyämme ja omat paikkamme vallattuamme tuli varsin pian ensimmäinen valtavan kokoinen karhu apajalle, mutta se haukkasi vain muutaman kerran ahmien kalaa suuhunsa ja säntäsi metsään. Monikaan ei ehtinyt kuvaamaan ruudun ruutua. Tämän jälkeen meni toista tuntia ilman karhun karhua, mutta sitten se alkoi, mitä olimme tulleet katsomaankin: Karhuja alkoi hiljalleen saapua metsästä ruokailemaan haaskalle. Ensin karhut tulivat paikalle yksi kerrallaan ja selvästi isoimmat ensin. Näistä kaikkein suurin (Bodari nimeltään) oli vaikeasti loukkaantunut. Se löntysti astuen toisella etutassullaan kyynärpään varaan. Bodarin lisäksi alkuun näimme vain Mustaa Pantteria, joka oli toiseksi suurin todella tumma karhu. Lienee ollut se, jonka kanssa bodari oli tapellut. Silti Bodari oli selvästi se kuningas, jota muut väistivät

Sen jälkeen, kun isoimmat karhut olivat syöneet jonkin aikaa, alkoi paikalle valua lisää karhuja. Erikokoisia ja -värisiä karhuja kävi haaskalla pikaisempia käyntejä, toisten tullessa viimein aivan kojua lähimmällekin haaskalle ruokailemaan. Nämä pienemmät karhut (monet naaraita) kävivät pikaisemmin syömässä, mutta ennen iltaa oli paikalla jo käynyt ainakin kahdeksan karhua, joista parhaillaan oli kuusi ollut ruokailemassa yhtä aikaa.

Olinkin jo alkanut ihmettelemään, milloin odottamani lintu näyttäytyy, kun viimein haarahaukka lennähti todella lähellä olevan katkenneen puun nokkaan istumaan. Lintu meinasi olla liian lähellä ja korkealla kuvausta ajatellen, kun putkea ei meinannut millään saada osoittamaan niin yläviistoon kojun kuvausaukoista. Haarahaukka ehtikin jo kerran turhautuneena yrittää iskeä kyntensä karhun selkään ja kadota hetkeksi, ennen kuin sain putkeni valmiiksi. Onneksi lintu tuli takaisin ja pääsin kuvaamaan sitä noin 15 metrin päästä.

Myöhemmin milvus siirtyi istuskelemaan kauemmas metsään kadoten illan pimetessä ilmeisesti pesälleen. Karhuja alkoi kuitenkin kulkea haaskalla yhä enemmän ja enemmän. Monesti karhut olivat liian lähellä digiscopingia ajatellen, mutta sai niistä komeita naamakuvia. Itse yritin kuvata niitä myös kiikarin läpi, sekä tietysti vain pelkällä kameralla. Oriolilla ja Hannalla oli tietenkin normaalikameratkin mukana, joten filmiä paloi!

Illan hämärtyessä liikaa kuvausta ajatellen, kuhina haaskalla vain lisääntyi. Yhteensä karhuja näkyi ainakin 14 yksilöä, joista parhaimmillaan oli näkyvissä yhdeksän yhtä aikaa. Hiostava kuumuus, joka oli varsin sietämätöntä kojussa, hillitsi kuitenkin myös karhuja, niinpä lähes jokaöiset karhunpainit lässähtivät pienimuotoisiksi halailuiksi. Keskiyöllä kävi ampuhaukka haaskan lähellä huutamassa niin kovaa, että kaikki kojussa säikähtivät. Kaikki meistä nukkuivatkin pari tuntia (paitsi ehkä Oriol, ja Toni tietysti enemmän), mutta aamun valjetessa oli kaikki taas innolla tuijottamassa mesikämmeniä.

Aamulla karhut kuitenkin hiljalleen olivat saaneet vatsansa täyteen, olihan 200 kg lohta tullut syötyä, ja ne valuivat hiljalleen metsään. Ainoastaan yksi kierosilmäinen nallen mollukka jäi vielä nuolemaan viimeisetkin rippeet lohista. Lopulta sekin lyllersi metsään, ja me saatoimme lähteä takaisin eräkeskukselle. Olipahan ollut uskomaton yö!

Taas kutsuu mua Kuusamo

Eräkeskuksella latailimme digikameroiden akut täyteen ja lähdimme taas ajamaan, tällä kertaa kohti Kuusamoa. Matkalla havaitsimme muutaman tilhen sekä yhden pyyn.
Pitkän ja varsin väsyneen ajon jälkeen teimme ensimmäisen stoppimme Kuusamon Junttilassa. Parin puhelun jälkeen oikea paikkakin löytyi, ja siellähän se pikkusirkku lauloi komeasti männyn latvuksessa. Kuvia ei kuitenkaan saatu, sillä juuri kun haettuamme kamerat saavuimme takaisin paikalle lintu lennähti piiloon, ja näimme siitä enää vilauksia.

Seuraava stoppimme oli Saapungissa ja kohteena sepeltaskunaaras. Lintu oli pesinyt paikalla pensastaskukoiraan kanssa, mutta poikanen (joita oli ollut vain yksi) oli juuri edellispäivänä lähtenyt pesästä. Onneksemme löysimme varoittelevan emon (siis maurus-naaraan) pellon takapajukosta. Pikaisen kuvailun jälkeen päätimme jättää emon rauhaan, olihan poikanen varmasti jossain aivan lähistöllä.

Keli muuttui yht`äkkiä sateiseksi, ja vettä alkoikin tulla paikoin kuin saavista. Illalla parkkeerasimme automme Iivaaran parkkipaikalle, nappasimme tavarat kantoon ja lähdimme etsimään hyvää telttapaikkaa. Jo kantaessamme tavaroita näimme hätäilevän pikkusirkkuparin. Lopulta pystytimme telttamme poltetun laavun lähistölle, ja aloimme paistamaan makkaraa nuotiopaikalla. Makkaranpaisto oli vielä pahasti kesken, kun se tapahtui: Sinipyrstö alkoi laulaa, vaikka kello oli kuusi illalla! Toinen kyrsä jäi odottamaan ja lähdimme kapuamaan rinnettä laulua kohti. Pitihän lintu saada näkyville, ja jopa kuvattua! Rinne oli toivottoman jyrkkä, ja laulu tuntui koko ajan kuuluvan tosi läheltä, mutta jouduimme kiipeämään oikein urakalla! Lopulta lintu löytyi kuusen latvuksesta laulamasta ja pienen juhlimissession jälkeen alkoi kuvaaminen. 2kv sinipyrstö lauloi upeasti samalla oksalla pysyen ja me annoimme muistikorttien täyttyä. Tämä oli ollut ainakin Oriolille se kaikista tärkein pinna! Itsekin olin koko ajan ajatellut, että reissun tärkeimmät lintulajit ovat pikkukultarinta, viirusirkkalintu ja sinipyrstö, ja nyt kaikki oli löydetty! Lopulta kaikki olivat tyytyväisiä kuvauksiinsa ja varsin pian olimmekin jo unten mailla sateen testatessa uuden telttamme vedenpitävyyttä.

Reippailua Iivaaralla

Aamulla (4.7.) saimme herätä sinipyrstön lauluun, joka raikasi telttamme sisään. Mahtava fiilis muuten! Kävimme kiipeämässä Iivaaran laelle toiveissamme monta siellä kesän aikana havaittua pohjoisen lintua, mutta muuta mainittavaa ei löytynyt kuin toinen laulava sinipyrstö.

Kantaessamme tavaroitamme takaisin autolle, saapuivat pikkusirkut taas varoittelemaan polun varteen. Nyt päätimme yrittää lintujen kuvaamista. Kuvaaminen ei ollut lainkaan helppoa. Lopulta löysin puun, jossa lintu kävi aktiivisesti varoittamassa, ja tietysti syystä. Puolitoista metriä tästä oli puskan juurella pesä, jossa oli vielä yksi poikanen. Hetken kehtasimme emoa vaivata, ja nappasimme siitä (sekä poikasesta) muutaman kuvan, ennen kuin jätimme sen rauhaan. Samalla kun me Oriolin kanssa kuvasimme sirkkuja, niin Hanna ja Toni näkivät parkkipaikalla kuukkeliperheen.

Nyt oli reissumme pohjoisinkin etappi käyty ja starttasimme paluumatkalle. Pian näimme vielä yhden kuukkelin, myöhemmin teerinaaraan sekä koppelon poikasineen. Illaksi saavuimme Lieksan Patvinsuolle laittamaan telttapaikalle leiriä pystyyn. Uintikeikan jälkeen olimme taas valmiit yöpuulle.

Patvinsuo

5.7. Aamuvarhain kävellä käpsyttelimme neljän kilometrin kävelymatkan päässä olevalle lintutornille, jolta oli upeat näkymät aavalle ja vetiselle suolle. Pian löytyivätkin ensimmäiset kurjet poikineen sekä metsähanhipari, josta tuli taas elis Tonille. Kahlaajasatoa edustivat mm. lirot, valkoviklot, metsäviklo, pikkukuovit, kapustarinnat, suokukko sekä lopulta iloksemme kopsutellut jänkäkurppa. Takaisin kävellessämme polulla vastaan käveli teeriukko, joka oli kuin toinen teerielis Tonille – aiemmin kun oli nähty vain naaraita.

Teltan purettuamme jatkoimme taas etelää kohti, mutta vain hyvin lyhyesti, sillä pitihän Autiovaaran metsäpolkuun käydä tutustumassa. Tämä tiesi taas neljän kilometrin kävelyä, mikä kuulosti jo ylivoimaiselta Tonille, mutta kun kerroimme, mitä kaikkea polun varrella voi nähdä, löysi hän uutta virtaa.

Otimme lenkille atrappivehkeet mukaan, ja soittelimme aika ajoin pikkusieppoa, mutta mitään ei löytynyt. Pohjantikkakin oli hakannut lähes joka ainoaa kuusen runkoa, mutta tikasta ei näkynyt vilaustakaan. Peukkuja, puukiipijöitä, hippiäisiä ja töyhtötinttejä oli kyllä vaikka kuinka, kunnes lopulta kuului taas lupaava sirahdus. Atrappi päälle ja siinä se oli! Pikkusieppo tuli viereemme tirskahtelemaan, ja kohta niitä näkyi useampi. Ainakin kolme lintua, joista yksi vanha koiras kävi katsomassa meitä, mutta vain yksi lintu jäi pitemmäksi aikaa lentelemään latvustoon. Ja olipa elämäni vaikein kuvattava lintu, mutta parin kymmenen minuutin uurastuksen tuloksena sain kolme kelpoa kuvaa linnusta, ja saatoimme jatkaa jäljellä olleen muutaman sadan metrin matkan autolle. Viime tippaan jäi pikkusiepon näkyminen.

Paluumatkabongailua

Katalaanit sammuivat kuin saunalyhdyt matkatessamme kohti etelää. Hyvä kun jaksoivat silmiään avata, kun Hanna sai toisella yrittämällä ”eliksen” Nurmeksen nokivariksesta, joka ruokki kahta risteymäpoikastaan pienvenesataman nurmikolla. Tulipahan nämäkin luonnonoikut kuvattua.

Reissun viimeiseksi etapiksi ajoimme vielä Kiteen Ruppovaaraan tarkoituksenamme yrittää kuvata keskipäivällä viirusirkkalintua. Vaikka meillä oli jo kaikki mahdolliset luvat (löytäjä, bongariliitto ja rengastustoimisto) linnun rengastamiseksikin, päätimme paikallisten ornien varoitusten perusteella olla rengastamatta lintua. P-K:ssa kun vieläkin kuulemma tapeltiin useamman vuoden takaisista lancerirengastuksista. No, toivottavasti joku linnun rengasti, ja toivottavasti tämä sai siitä lähellekään yhtä paljon mielihyvää kuin katalonialainen ammattirengastaja olisi kanssamme saanut.

No hieman atrappia soitettuamme lintu löytyi helposti, mutta todella hankalasta paikasta. Lintu lisäksi liikkui todella nopeasti paikasta toiseen, mutta silti sain siitä yhden kohtalaisen kuvan otettua, mikä sai riittää, jottei lintu häiriintyisi. Oriolilla kuvat jäivät yhteen ”upeaan” lentokuvaan, mutta olin jo aiemmin luvannut antaa hänelle omia kuviani käyttöönsä (kunhan ne julkaistaan nimelläni).

Loppumatkan havainnot jäivät sinisuohaukkanaaraaseen, kunnes lopulta rättiväsyneinä saavuimme Parikkalaan. Pikasaunonnan jälkeen heitin kaverukset Siikalahdelle nukkumaan ja pääsimme mekin ansaitulle levolle. P-K:n ja Kuusamon kiertueella olimme ajaneet 2000 km.

Kotiseuturetkeilyä ja hyvästit

6.7. meni pääasiassa reissusta toipumiseen. Oriol ja Toni kiertelivät aamun Siikalahdella nähden uskomatonta kyllä lähes täysin koko kesän kateissa olleen valkoselkätikkapariskunnan! Myöhemmin yritimme pultata luhtakerttusia, jotka olivat olleet jo aiemminkin täysin kateissa, turhaan. Iltapäivällä polttelimme Oriolin kuvia taas CD:lle, katselimme formuloita, Egyptin reissudioja sekä Kontzan työstämää 2002 rarivideota, josta katalaanit olivat ihastuneita. Illaksi siirryimme Hannan kotiin Tarvaslammelle syömään lettuja, kuvaamaan kuikkia ja nukkumaan.

Aamulla olimme sopineet tapaamisen Siitosen Hannun kanssa ja kohteenamme oli Parikkalan ainoat tiedossa olevat kuukkelit. Kuukkelit löytyivätkin pienen etsinnän jälkeen, ja molemmat sekä Toni että Oriol pääsivät syöttämään näitä upeita lintuja kädestäänkin. Samaiselta metsäalueelta kävimme vielä katsahtamassa kanahaukan ja puukiipijän pesät.

Paluumatkalla Tarvaslammelle ajelimme Melkoniemen kautta Hannun perässä, sillä Hannu oli nähnyt edellisenä päivänä kotinsa lähellä harmaapäätikkapoikueen. Lintuja etsittiin oikein urakalla, ja lopulta vihellykseeni kuului vastaus. Armottoman kalliokiipeilyn ja viheltelyn päätteeksi linnut saatiin kaikille sitä tarvitseville näkyviinkin. Ainakin emo ja kaksi poikasta lenteli aktiivisesti vihellellen korkealla haapojen rungoille välillä laskeutuen.

Vielä oli päivälle suunniteltu yksi bongaus, eli suuntasimme Golfin keulan Punkaharjua kohti. Puupuistosta haimme siperiansembramännikön, viritimme CD-soittimen toimimaan ja aloimme soittaa eläimellistä rääyntää. Ei kyseessä ei ollut mikään Speed Metal –musiikki, vaan pähkinähakki. Eikä mennyt kauan, kun ensimmäiset hakit saapuivat rääkymään lähipuiden latvuksiin. Puolen tunnin paikalla olon aikana havaitsimme noin parikymmentä pähkinähakkia, joista saatiin kuviakin, vaikka lähes koko ajan satoi vettä.

8.7. aamu oli sitten pyhitetty kokonaan kaakkureille. Tälläkään kertaa emme kertoneet kavereillemme mihin olimme menossa. Vasta lintujen näkyessä Oriol ja Toni tajusivat, mikä oli homman nimi. Kaakkureita kuvattiin ainakin parin sadan kuvan edestä. Emo tuli poikasensa kanssa lähimmillään alle kymmenen metrin päähän piilosta huomaamatta meitä lainkaan. Perheen isäntäkin toi kerran komean muikun poikaselleen syötäväksi. Kuvattavaa Oriolilla riitti myös lammella uiskennelleessa telkkäpesyeessä, joka sai aina välillä kyytiä kaakkureilta

9.7. Viimeinen aamumme oltiin taas Siikalahdella. Oriol oli jo aamuyöllä kuvannut satakieltä, mutta myöhemmin alkoi sataa kaatamalla, joten katalaanit päättivät jatkaa uniaan. Päivällä vielä saunottiin ja katseltiin rarivideota ja rupateltiin niitä näitä, kunnes keskipäivällä kaverukset piti heittää junalle. Reissu oli ohi! Kaverukset olivat nähneet kesäisellä Itä-Suomen turneellaan 152 lintulajia sekä mukavan määrän erilaisia nisäkkäitä. Seuraavaa yhteistä reissuakin ehdittiin jo suunnitella, saapa nähdä onko se Marokko, Turkki vai joku ihan muu?

J.A.