Tiistaina 4.6. olin jo aloittanut lomani, mutta poikkeuksellisesti emme olleet paenneet saman tien pois Parikkalasta vaan olimme vielä maanantai-iltana käyneet pikaisella yöretkellä vanhan ystävämme Harri Oreniuksen kanssa mm. heinäkurppia ja ruokosirkkalintua kuuntelemassa ja aamulla nukuimme pitkään ja aloimme pakata tavaroitamme seuraavia paria viikkoa varten valmiiksi.
Lopulta yhden jälkeen lähdimme kohti Helsinkiä ja ajoimme suoraan Vihtiin Nummelan autohuoltoon, johon jätin autoni huoltoon, ja isäni, joka oli meitä auttamassa, heitti meidät sitten Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Tällä kertaa meillä ei ollutkaan lentolippuja eikä näin lentoon lähtöäkään vaan olimme ottamassa vastaan Englannista saapuvaa vanhaa ystäväämme Paul Frenchiä sekä tämän kaveria Tim Sykesiä, jotka olivat saapumassa retkeilemään ympäri Suomea kanssamme 8 päiväksi.
Paul ja Tim saapuivat ajallaan ja pikaisten kuulumisten vaihtojen jälkeen olimme Sixtin autovuokraamolla, josta saimme komeamman auton kuin, minkä olimme varanneet eli Toyotan Prius hybriditila-auton. Kohta olimme pakkautuneet autoon ja lähdimme saman tien ajamaan kohti itää.
Ruokailtuamme pikaisesti huoltoasemalla, ajoimme lopulta Haminan Kirkkojärvelle saakka, jossa päätimme pitää lyhyen retkistopin. Kävelimme tornille ja vaikka kello oli noin iltayhdeksän, oli joitakin lintuja sentään liikkeellä. Heti ensimmäisistä puskista löytyi hyvin näytilläkin olleita viitakerttusia, satakielet availivat jo ääntään ja puiden latvuksissa päivysti pikkulepinkäinen. Myös punavarpusia lauloi lähipuissa. Tornille kuului parikin laulavaa rastaskerttusta ja lisäksi näkyi yksi äänetön yksilö. Kävellessämme takaisin autolle päin kuulimme pari fasaania, pikkutikka lensi ohitsemme ja auton vieressä lauleskeli parikin kultarintaa.
Jatkoimme Itä-Suomen retkiteemaa ajatellen Virolahdelle ja pysähdyimme Lintulahdella, jossa oli yllättävän hiljaista. Luhtahuitti huittaili ja 7 mustavikloa ja 4 metsävikloa kierteli laskeutumispaikkaa etsien. Kävimme vielä Hurpussakin, jossa esittelin paikkaa lähinnä arktikan katselusta esitelmöiden ja kuinka ollakaan näimme vielä pari sepelhanhiparvea yötaivaalla muuttamassa kohti itää. Leerviikin rantapysäys tuotti vielä muutamien muiden retkipinnojen ohella komeat 30 räyskää pesimäkoloniassaan.
Lopulta jatkoimme Ylämaan kautta siellä kuitenkaan pysähtymättä Lappeenrantaan, jossa kurvasimme Toikansuolle, josta en koskaan ollut yrittänyt huuhkajaa näin kesäaikaan, mutta löytyihän se aika kaukaa erään puun oksalta. Lintu aktivoitui huutelemaankin ja lennähti lyhyeksi aikaa lähemmäksikin, kunnes kuitenkin lennähti tehdasalueelle päin. Tim oli saanut bubosta 50. havaitsemansa pöllölajin Maailmassa. Tien varrella kuulimme lisäksi useita satakieliä ja viitakerttusia sekä pari luhtakerttusta. Törmäsimme myös yöretkellä olleeseen Toiskallion Tottiin, joka antoi meille vinkin seuraavaksi pysähdyspaikaksi. Niinpä ajoimme Askolaa kohti ja pysähdyimme pari sataa metriä risteyksen jälkeen pellon reunaan ja eipä aikaakaan, kun kuulimme pellolta pytpyttävän viiriäisen.
Sitten jatkoimme Joutsenoon, jossa Tuohimäen pelloilla kuulimme kanavassa huittailleen luhtahuitin ja Kivisaarentien varressa pari viitasirkkalintua. Tornille kuului yksi viitasirkkeli lisää ja peltoteille suunnattuamme vielä yksi. Pikkukultarintoja ajatellen olimme liikkeellä aivan väärään aikaan, joten jatkoimme varsin pian pikkuteillä muutamia pysähdyksiä lähinnä myöhäisten pöllöjen toivossa tehden Imatran kautta kohti Parikkalaa. Rautjärven Kankaanpelloilla kuului vielä yksi viitasirkkeli mutta Siikalahden ruokosirkkalintu oli hiljentynyt eikä sitä enää kuulunut. Patotielle kuului kyllä jokunen luhtakana sekä -huitti. Lopulta majoitimme kaverukset Siikalahden opparille ja pääsimme itsekin jatkamaan kotiin yöpuulle kellon lähestyessä jo kolmea.
Nukuimme pitkään ja lopulta lähdimme auto täynnä varusteita hakemaan kaveruksia Siikalahdelta. Kävimme pikaisesti tornillakin, mutta kalasääskiä kummempaa ei näkynyt. Kuhankeittäjä lauleskeli parkkipaikalla, kun ahtauduimme autoon ja lähdimme Parikkalan kylää kohti. Kävimme aamukahvilla ja bongasimme Saharannassa paikallisena olleen sepelhanhen ennen kuin jatkoimme kohti Melkoniemen metsiä.
Ajoimme suorinta tietä yhdelle kaukaisimmista pöntöistämme, jossa oli muutamaa viikkoa aiemmin hautonut helmipöllö. Linnulla olisi nyt pitänyt olla poikaset rengastusiässä, mutta kun kiipesin pöntölle ja aukaisin kannen saatoin kauhukseni todeta pöntön tyhjäksi! Liekö taas näätä käynyt tyhjentämässä sen?
Jatkoimme kuukkelimetsiin, jossa kävelimme ensin varpuspöllön pöntölle, joka ainakin ulkopuolelta näytti asutuksi ja kuuluihan sieltä kevyttä nokan napsettakin, kun aloin availla pöntön kantta. Tarkoitus oli taas rengastaa poikaset, mutta yllättäen pöntöstä tuijottikin emo. Nostin emon pöntöstä nähdäkseni poikas-/munatilanteen ja sen alta paljastui kolme pientä poikasta sekä vielä useita munia. Lopulta päästin emon lentoon ja se jäikin kivasti poseeraamaan meille, joten poistuimme paikalta vasta muutamat kuvat otettuamme. Ensimmäinen Paulin elisprojektilajeista oli hoitunut!
Seuraavaksi etsimme metsästä tuttuja kuukkeleita, mutta lämmin keskipäivä ei totutusti ollut paras aika niiden löytämiseksi. Yllättäen kuulimme parikin laulavaa idänuunilintua sekä pari peukaloista ja kanalintuja ja kuukkeleita aika pitkään kompattuamme törmäsimme koiras pohjantikkaan. Kyseessä oli Timin kolmas elis.
Sitten jatkoimme Rautalahden tienoille seuraavalle, aika paljon isommalle pöntölle, jolle sain kiivetä ihmeen rauhassa. Vilaukselta näimme Hannan kanssa emon lennossa, mutta vaikka poimin pöntöstä kolme potraa viirupöllön poikasta, ei emo sen koommin näyttäytynyt saati kuulunut. Rengastimme poikaset ja koska emoa ei näkynyt, päästimme hieman kauempaa tilannetta tarkkailleet Paulin ja Timin pikaisesti katsomaan ja kuvaamaan poikasia. Kohta jo kipusin poikaset takaisin pönttöön ja tässä onnistuttuani kaverukset ilmoittivat, etteivät he olleet nähneet emoa lainkaan. Niinpä etsimme sitä jonkin aikaa, sillä tiesimme sen kyllä katselevan meitä lähistöllä, mutta sitä ei meinannut löytyä. Lopulta ollessamme jo palaamassa autolle, emo lennähti näkyville ja pääsimme ottamaan tästäkin jonkinlaiset kuvat, mikä oli tietysti hienoa, sillä olihan viirupöllö molemmille briteille elis.
Sitten jatkoimme vielä Saarelle, josta tiesimme yhden helposti hoidettavan valkoselkätikan pesän, jota saattoi tarkkailla vaikka autosta. Olimme vielä paria päivää aiemmin varmistaneet pesän olevan yhä asuttu, mutta nytpä poikaset olivatkin lähteneet maailmalle emmekä näin niitä enää löytäneet. Lähistöllä asusteli kuitenkin toisessa kolossa toinen vähän isompi tikka, joka onneksi oli vielä kotona. Kolosta kurkki yksi torkkuva palokärjen poikanen ja aika pitkän odotuksen jälkeen koiras kävi ruokkimassa poikasia ja tästä saatiin jonkinlaiset kuvat.
Lopulta olimme jo aika rutussa, kun ajoimme takaisin Siikalahdelle, jonne tipautimme kaverukset nukkumaan ja itse jatkoimme kotiin tekemään sitä samaa.
Lyhyiden unien jälkeen olimme taas klo 22:35 Siikalahden parkkiksella, josta poimimme kaverukset kyytiin ja pikaisen patotiepysähdyksen jälkeen ajoimme Kullinsuolle. Emme ehtineet juuri autosta ulos, kun Hanna jo kuuli ensimmäisen heinäkurpan. Linnut eivät kuitenkaan olleet kovin aktiivisia ja kesti pitkään ennen kuin vihdoin löysimme yhden linnun pomppimasta kaukaa pellon perältä. Lintuja ei todennäköisesti ollut paikalla, tai ainakaan äänessä, kuin kaksi yksilöä.
Lahdensuolle ajaessamme kuulimme useammankin kehrääjän ja yhden näistä näimmekin surisevan eräällä oksalla ja tekevän saalistuspyrähdyksiä, palaten kuitenkin useamman kerran taas samalle oksalle surisemaan. Kuulimme myös aivan keskiyöllä kolmekin yhteisviheltelyä esittänyttä pyytä, muttemme niitä yön pimeimpänä hetkenä juuri edes yrittäneet nähdä. Liikkeelle taas lähdettyämme näimme vilaukselta tien penkalta lentoon nousseen pöllön, mutta havaintotilanne oli niin nopea, että lisäkseni vain Timin onnistui nähdä se. Ja lintu näkyi todella niin heikosti, ettei siitä kehdannut Timille elistä vääntää, vaikka mielestäni se selvä helmipöllö olikin. Peltojen keskellä näimme vielä suopöllön, tämän sitten paljon edellistä paremmin. Ruisrääkkiä, viitakerttusia ja satakieliä tietysti kuului siellä täällä.
Jatkoimme rajanpintaa kohti Saarta ja kuulimme Tyrjänjärveltä kanadanhanhen honkotusta ja Haukkavaarassa taas pari kehrääjää. Kävimme kuulostelemassa erään porukan edellisyönä kuulemaa helmipöllöä muttemme sitä kuulleet. Jyrkilässä kuulimme pensassirkkalinnun ja näimme kymmenen teerikoiraan soitimen, mutta Pohjanrannassa oli hiljaista ja Pohjasuollakaan ei kuulunut parina yönä paikalla kuulunutta pikkukultarintaa – vain luhtakerttunen. Akavaaran Tetrisuolla alkoi jo aamu sarastaa ja kuulimmekin kolmen peltosirkun viheltelyä ja yhden näistä onnistuimme myös näkemään hyvin mutta ikävän lyhyesti.
Sitten kiiruhdimmekin taas Melkoniemen metsiin ja suoraan kuukkelipaikalle. Perille päästyämme kävelimme taas hetken metsissä ennen kuin tutut kuukkelit vihdoin suvaitsivat tulla meitä moikkaamaan. Linnut seurailivat meitä hetken aikaa ennen kuin jatkoivat taas omille teilleen. Kuulimme metsissä myös 4 peukaloista, uuden idulin, pari tiltalttia sekä puukiipijän. Ajelimme vielä pikkumatkan naapurimaakunnan puolelle, jossa eräällä lammella pesii kaakkuri. Matkalla näimme pikkulepinkäisen ja perille päästyämme sirahteli lammen rantapuissa pyrstötiaispari. Kaakkuri oli yhä pesällä hautomassa mutta piiloutui pesäsaaren kasvillisuuteen niin hyvin, että päätimme antaa linnun olla rauhassa ja lähdimme kohti Parikkalaa.
Aamukahvien jälkeen otimme suunnan Simpeleelle, jossa kävelimme taas yhdelle kolopuulle, mutta kolosta ei kurkkinut ketään eikä mitään myöskään kuulunut. Olimme tämänkin kolon käyneet tarkistamassa paria päivää aiemmin ja silloin sieltä oli kuulunut kunnon metakka. Odottelimme tunnin eikä vieläkään tapahtunut mitään. Lopulta kävelin kolon alle ja painoin korvani kiinni puun kylkeen, koska pelkäsin taas pahinta, että joku tuholainen olisi käynyt tyhjentämässä kolon. Onneksi kuulin kevyttä kähinää, joten tiesimme yhä jäädä odottamaan paikalle. Odotimme lopulta vielä toisenkin tunnin, kunnes lopulta harmaapäätikkakoiras saapui puun rungolle. Lintu ei ilmeisesti meidän takia uskaltanut mennä kololle asti, vaikka olimme ainakin 25 metrin päässä puusta, joten päätimme lähteä paikalta, jotta poikaset vihdoin saisivat pitkän tauon jälkeen ruokaa. Hapätistä Tim sai kuitenkin taas yhden tikkaeliksen (mainittakoon, että molemmilla kaveruksilla oli kuin olikin vaseti jo eliksissä, joten emme lopulta lajia sen koommin yrittäneekään).
Olimme aivan tuhannen rutussa, kun palasimme Parikkalaan ja pojat tipauttivat meidät kotiin ja jatkoivat itse Siikalahdelle. Ei kauan tarvinnut Nukku-Mattia huhuilla…
Iltakuuden aikaan pojat saapuivat taas meille, söimme hyvin ja viettelimme iltaa rennosti, kunnes lopulta yhdeksän aikaan pakkasimme tavarat autoomme, hyvästelimme Hannan, joka oli seuraavana päivänä lähdössä Englantiin ja vieläpä huvittavasti Paulin kotikaupunkiin Wolverhamptoniin maalauskurssille, ja otimme suunnan kohti Pohjois-Karjalaa.
Ajoimme Joensuun Pilkonnittyille, joilla kuitenkin olimme, kuten olin arvellutkin, liian aikaisin, joten emme kuulleet oikein mitään. Niinpä jatkoimme Polvijärven Solanlahdelle ja sen pohjoispäähän ja kävelimme pientä peltotietä lähemmäksi rantaa. Alkuun emme kuulleet mitään, mutta ihailimme nuolihaukkaparin öistä hyönteispyyntiä. Kohta kuulin tutun nenäsointisen kverrr -äänen, pikkuhuittinaaras aloitteli yön huutelusessiotaan.
Koska meillä ei ollut vielä kiire mihinkään, yritimme löytää lahden eteläpäässä sijainnutta lintutornia siinä kuitenkaan onnistumatta. Onneksi tiellä seisoskeli useampiakin hölmöjä lehtokurppia, joista britit saivat yllättävänkin hyviä kuvia otettua. Lopulta jatkoimme kohti pohjoista ja erästä suonreunametsää, jolta löysimme eräältä ystävälliseltä paikalliselta rengastajalta saamiemme ohjeiden osoittamanparkkipaikan. Nousimme autosta ja vaikka oli vielä varsin pimeää, päätimme lähteä etsimään läheisestä metsästä risupesää. Kävelimme aika paljon pidemmälle kuin nuotit osoittivat, kunnes huomasin risupesän, josta meitä tuijotti kolme hölmistynyttä silmäparia – lapinpöllön pesäpoikaset! Ja kuin tilauksesta saapui emo saalis mukanaan pesälle, olipahan siinä briteille kerrassaan komea tapa saada lapinpöllöstä elis! Emo antoi poikasille tuomisensa ja jäi lähioksalle meitä ihmettelemään. Peruutimme tietysti aika paljon kauemmaksi, mutta emo päätti silti jäädä meitä vahtimaan. Aurinko oli jo nousemassa, joten valoa oli koko ajan enemmän ja enemmän, joten jätin pojat kuvaamaan pöllöä ja annoin heille toisen radiopuhelimen, joiden avulla saatoimme olla yhteydessä, kun itse lähdin pienen kävelymatkan päähän suorittamaan rengastajan meille antamaa tehtävää. Kävelin muutaman sata metriä pienen suopläntin reunaan ja kohta minua kohti hyökkäsi taas lapinpöllö! Löysin metsänreunasta tämän linnun pesän, joka kuitenkin näytti tyhjältä. Kuin asian varmistukseksi kuulin kauempaa ison maastopoikasen kerjuuhuutelua. Pian paikalle saapui toinenkin lapinpöllö ja ilmoitin asiasta briteille, joilla yhä oli paikalla vain yksi emo. Oman parini koiras alkoi huhuilla komeasti, joten aloin ottaa siitä äänitystä. Naaras yleensä vingahteli ensin ja heti tämän perään koiras päästi komean huhuilusarjan! Olipahan elämys olla lintujen lähelle niiden huudellessa toisilleen!
Lopulta radiopuhelimeni särähti ja Paul kertoi, että heillekin oli saapunut toinen pöllö! Tehtävämme oli siis suoritettu, olimme saaneet selville, että näillä vain muutaman sadan metrin päässä toisistaan sijaitsevilla pesillä oli molemmilla eri koiras. Niinpä olimme valmiit jatkamaan matkaa.
Pian olimme taas Joensuussa ja Pilkonniityillä ja kerrankin oikeaan kellon aikaan pikkukultarinnalle. Ja emmepä ehtineet edes autosta ulos, kun kuulimme jo pikkukultarinnan lurittavan lähipuskissa. Lintu löytyi pian näytillekin ja saimme siitä ihan mukavasti kuvadataa sekä lyhyet äänityksetkin.
Sitten jatkoimme Kiihtelysvaaraan Keskijärvelle, josta oli Tiiraan ilmoitettu edellispäivänä erään lintuharrastajan pihapöntöstä kurkkinut helmipöllö. Ajattelin että tuskin lintu pöntöstä enää kurkkisi, mutta kun pääsimme klo 5:30 pihaan, eräs ystävällinen naapuri opasti meidät oikeaan paikkaan ja lopulta Tim huomasi lukuisista pöntöistä sen oikean, kurkki sieltä jo valmiiksi vihaisen näköinen helmipöllö. Ihmettelimme lintua aikamme ja tietysti otimme pakolliset naamakuvat, kunnes lintu lopulta peruutti pönttöön ja me päätimme lähteä jatkamaan matkaamme. Paul oli nyt saanut sen neljännen puuttuvan pöllölajinsa, joka oli samalla viimeinen hänelle mahdollinen elislaji yleensäkään Suomesta! Reissun päätavoite oli siis jo saavutettu!
Mutta olihan meillä mukana Timkin ja pöllöjähän Suomessa riittää, joten jatkoimme seuraavaksi Tuupovaaraan, josta olin edellisiltapäivänä saanut hyvältä ystävältäni Kiljusen ”Jassilta” puhelun, että: ”Onko teillä hiiripöllö toivelistalla?”. Ai että onko? Olin sanonut aikoja sitten jo Timille ja Paulille, että Suomessa on todella huono pöllövuosi, joten voi tehdä tiukkaa saada toiveissa olevia pöllölajeja, mutta olin epäillyt, että muut lajit saattaisimme onnistua hoitamaan, mutta hiiripöllöön ei meillä olisi mitään mahiksia, koska niitä ei tainnut pesiä koko Suomessa. Jassi oli kuitenkin suunnistusreissullaan löytänyt maastopoikueen ja suunnistaja kun on, oli meillä erittäin hyvät nuotit paikalle.
Niinpä vaikka viimeinen pikkutie puuttuikin kartasta ja olin jopa jotenkin onnistunut kirjoittamaan saamamme koordinaatit väärin gepsiin, tiesimme silti olevamme oikeassa paikassa, kun parkkeerasimme lenkkitien päähän. Ja saman tien löysimme emon istuskelemasta eräästä kelosta ja toiselta puolelta aukeaa löytyi kohta toinenkin. Ja kohta alkoi kuulua poikasten kerjuuääniä ja mielestämme niitä kuului kolmesta suunnasta. Emot olivat olleet kuulemma erittäin aggressiivisia, joten yritimme välttää joutumasta lähelle poikasia. Kiersimme vain kuvaamaan toista emoista myötävalon puolelle ja saimmekin siitä ihan mukavat kuvat otettua. Lopulta tämä emo päästi aivan käsittämättömän parin kymmenen sekunnin pilinäsarjan ja nousi korkealle taivaalle ja lensi niin kauas kuin näimme – lähti ilmeisesti saalistamaan ja päätti kertoa siitä vaimolleenkin?
Olimme nyt havainneet parissa päivässä 7 pöllölajia ja eipä meillä ollut mitään tarvetta enempää havaitakaan, kun lehtopöllö ja sarvipöllö ovat tavallisia Englannissa ja tunturipöllökin tätä nykyä ehkä helpommin bongattavissa Britanniassa kuin Suomessa… Niinpä olimme erittäin tyytyväisiä aloittaessamme todella pitkän ajon kohti pohjoista. Tuupovaarassa nautimme pikaiset aamusumpit (tai siis muut kuin minä) ja Enossa kävimme kaupassa ostamassa pariksi seuraavaksi päiväksi evästä ja sitten jatkoimme tien päälle. Matkan varrella teimme lähinnä vain nisäkäshavaintoja: metsäjäniksiä ja rusakoita olimme nähneet koko reissun todella paljon ja hirviäkin näimme taas pari lisää ja yhden ketunkin.
Lopulta ajoimme yhtä soittoa Patvinsuon suomun leirintäpaikalle asti, jossa laitoimme telttamme pystyyn ja kömmimme taas kunnon päiväunille!
Nukuimme pitkälle iltaan ja kuuden aikaan valmistimme keittokatoksessa maittavan kenttälounaan, jonka aikana kuulimme yhden tilhen. Hiljalleen pakkailimme telttamme ja muut roinat autoon ja yhdeksän aikaan ajelimme Terettin luontopolun parkkipaikalle ja lähdimme reippaalle iltakävelylle komealle suopolulle. Linnustollisesti 3,6 km pitkän pitkospolun varressa oli todella hiljaista mutta maisema oli todella upea, sillä kukkivat tupasvillat värjäsivät paikka paikoin lähes koko suon valkoiseksi. Toki kävelyn varrella havaittiin joitain lintujakin, kuten kapustarintoja, pikkukuoveja, keltavästäräkkejä sekä 8 metsähanhen parvi. Lopulta kipusimme Terettin lintutorniin, jolta näkyi useita suolutakoita, mutta niilläkin oli todella vähän lintuja: vain kaksi paria uiveloita, jokunen telkkä sekä lokkeja. Kahlaajat olivat lähes kateissa ja havaitsimme vain yhdet suokukon, liron, mustaviklon ja valkoviklon. Suopöllö lensi ohitsemme saalistellen. Lopulta lähdimme paluumatkalle, jonka aikana emme enää havainneet oikeastaan yhtään mitään.
Yö oli juuri pimeimmillään, joten Autiovaaraan ei vielä ollut mitään asiaa, niinpä ajelimme hieman pikkuteitä edestakaisin kanalintujen toivossa, mutta ei niitäkään löytynyt. Lopulta parkkeerasimme Autiovaaran P-paikalle ja nukuimme hieman reilun tunnin ennen kuin vähän ennen kolmea lähdimme kävelemään tätä upeaa metsäpolkua. Lintuja oli yhä vähän ja etenkin toivomamme pyyt pysyivät piilossa. Itse näin vilaukselta yöpymiskolosta lähteneen pohjantikan ja lopulta kuulimme kolme laulavaa pikkusieppoa, pari puukiipijää, töyhtötiaisen sekä kanahaukan.
Lopulta kiiruhdimme loppumatkan autolle, jotta pääsimme ajamaan majapaikallemme Kitsiin. Olimme perillä viiden aikaan aamulla ja kömmimme saman tien vanhaan koulurakennukseen, jonka olimme itsellemme täksi ”yöksi” varanneet ja painuimme nukkumaan.
Heräsimme puolilta päivin ja yhdeksi suuntasimme päärakennukselle, jossa Kitsin emäntä oli valmistanut meille maittavan aterian, jonka nautittuamme pakkasimme taas tavaramme autoon ja otimme suunnan kohti Erä-Eeron savottakämppää. Tapasimme kämpällä Eeron, tämän sukulaispojat sekä neljä saksalaista kuvausturistia, jotka olivat tulossa kanssamme samaan kuvauskojuun sekä perheellisen suomalaisia turisteja, jotka olivat menossa suurempaan katselukojuun. Kahvittelun jälkeen lähdimme kohti kojua Eeron autoa seuraten. Perillä talsimme alakojuun, josta saimme onneksi parhaat paikat omasta kolmen hengen huoneesta. Eero laittoi pakkoja kuntoon kojun edustalla, piilotteli lihat maastoon ja pian jäimme keskenämme odottelemaan kuvauskohteita saapuviksi.
Ensimmäiset kuvauskohteet olivat pari käpytikkaa, kalalokki, harmaalokki sekä selkälokki. Korpit pysyttelivät hieman etäämmällä, mutta eivät nekään välittäneet meistä, vaikka etenkin Tim oli hieman huolissaan, josko hänen aika paha yskänsä pitäisi eläimet loitolla. Hyvin hän pystyi pysymään hiljaa, vaikka varmasti se oli vaikeaa. Odottava hiljaisuus jatkui ja jatkui… Seitsemän aikaan sanoin, että: ”Viime kerralla ahmat näyttäytyivät näihin aikoihin ensimmäistä kertaa”, mikä lisäsi hieman intensiivisyyttä, mutta kun pariin tuntiin ei mitään tapahtunut, alkoi jo hieman ihmetyttää. Puoliltaöin tapitimme yhä koko porukka tiukasti kojua ympäröivä maastoa, mutta mitään liikehdintää ei näkynyt missään. Lopulta klo 1:50 laskeutui tumma pienehkö ahma katselukojun vierestä kojumme vierustalle, mutta yhtäkkiä se säntäsi metsään etsimättä mukaansa yhtään evästä. Sitten klo 2:30 saapui samasta suunnasta isompi ja vaaleampi ahma, joka sentään kaivoi pari lihan palaa, jotka se kuljetti kauemmaksi ja piilotti maastoon palatakseen taas hakemaan uutta lihan palaa. Kymmenkunta minuuttia myöhemmin sekin kuitenkin katosi yhä pimeään maisemaan.
Sitten oli taas hiiren hiljaista, käet kukkuivat ja pulisivat kiivaasti mutta mitään mainittavaa ei tapahtunut. Itse aloin pilkkiä oikein urakalla neljän jälkeen ja kömmin petiin nukkumaan. Tim oli nukkunut jo jonkin verran mutta Paul ei silmäystäkään. Lopulta itse heräsin siihen, kun klo 7:50 kuulin supinaa ja kojun eteen oli saapunut kaksi ahmaa yhdessä touhuamaan. Vihdoin oli valoa myös kuvata niitä ja kamerat raksuttivatkin antaumuksella. Olin itsekin virittänyt Hannan vanhan kameran kuvausvalmiuteen ja vaikken sitä oikein osannutkaan käyttää, sain joitakin ihan onnistuneita otoksia otettua pahasta vastavalosta huolimatta. Pahinta tilanteessa oli se, että olimme sopineet lähtevämme pois kojusta klo 8:00, mutta emme antaneet sen häiritä vaan keskityimme täysillä ahmoihin ja niiden kuvaamiseen niin kauan kuin ne olivat näkyvissä. Lopulta otukset katosivat metsään ja saatoimme lopulta tyytyväisinä alkaa kasata tavaroitamme.
Klo 8:10 saapui Eero meitä hakemaan ja lähdimme kipuamaan autollemme. Tällöin saimme saksalaisilta tietää, että kojumme edessä oli viiden aikaan käynyt ukkometsokin, mutta me olimme onnistuneet tehdä sen isoimman virheen eli olimme kaikki nukkuneet yhtä aikaa – ei kyllä mikään ihme sinänsä, sen verran tiukka tahti meillä oli reissun ajan ollut. Kaakkurikin oli kuulemma näkynyt lammella, emmekä sitäkään olleet nähneet. Täytyy myöntää, että sain taas neljä syytä lisää inhota saksalaisia, olisivat he toki voineet meidät herättää, kun metso oli paikalla. Onneksi olimme kuitenkin saaneet aamulla pääkohteet eli ahmat hyvin nähtyä ja kuvattua, joten saatoimme silti olla erittäin tyytyväisiä! Itsehän en olisi ikinä arvannut yön olevan näin hankala – olemmehan Hannan kanssa käyneet samoja ahmoja katsomassa jo reilut puolenkymmentä kertaa ja ikinä aiemmin emme olleet joutuneet odottamaan niitä näin kauan. Olin itse ajatellut, että olisimme saaneet enemmänkin yön pimeimpinä hetkinä nukuttua, mutta emme tietenkään nyt olleet malttaneet, kun ahmoja ei illalla ollut edes nähty.
Niinpä kämpälle päästyämme kyselin Eerolta, voisimmeko nukkua jossain rakennuksessa ja minimaalisen pientä korvausta vastaan saimme aamukahvit sekä käyttöömme ison kodan, jossa nukkua niin pitkään kuin halusimme. Niinpä kohta olimme mukavan viileässä kodassa vetämässä sikeitä.
Nukuimme lopulta todella pitkään ja iltapäivästä heräsimme, kun Eerolle olisi pitänyt tulla seuraava ryhmä, mutta paikalliset metsästäjät olivat tehneet täydellisen oharin – arvostukseni metsästäjiä kohtaan laski taas… Voiko epäkohteliaampaa tekoa tehdä kuin varata joku palvelu ja olla ilmoittamatta, ettei saavukaan? No, me hyödyimme tästäkin tilanteesta ja saimme taas kahvit ja eväät, kun ei niille muitakaan syöjiä ollut. Jutustelimme lopulta Eeron ja tämän sukulaispoikien kanssa pitkään ennen kuin meidän oli lopulta klo 18:00 lähdettävä pitkälle siirtymätaipaleellemme kohti pohjoista.
Matkalla ei ollut mitään pysähtymiskohteita (mitä nyt joitakin poroja, joiden takia hieman hidastettiin vauhtia) ja koska koko ajan meitä hellinyt upean lämmin ja aurinkoinen kelikin muuttui kylmemmäksi ja sateiseksi, joten paahdoimme vauhdikkaasti kohti Kuusamoa. Soittelin taas kontaktejani läpi ja sain sovittua tapaamisen Kuusamosta kotoisin olevan Finnaturen oppaana toimivan ystäväni Antti Peunan kanssa. Onneksi sain myös käsittämättömän kuningasidean ja soitin Larssonin Kallelle, jonka arvelin saapuneen Kuusamoon, jossa heidän Kuusamon rallijoukkueellaan varmaan olisi joku kämppä vuokrattuna. Kysyin Kallelta varovasti: ”Mahtuisiko kämppään kolme karvaista miestä majoittumaan pariksi päiväksi?” ja sehän onnistui! Heidän joukkueestaan oli vasta kaksi jäsentä paikalla eli Kalle sekä Mika Korkki ja heillä oli jopa kuuden hengen rivitalohuoneisto käytössään. Tarjouduin tietysti maksamaan Kallelle asumisestamme, mutta tämä meinasi, että olin jo auttanut heidän joukkuettaan paljon, kun olin värvännyt heidän joukkueeseensa hyvän ystäväni Harry Nyströmin ja lopulta sovimme, että pohjustaisimme tietysti heidän ralliaan Kuusamossa olomme ajan korvaukseksi majapaikasta. Hyvä diili!
Jollain huoltamolla meinasimme syödäkin, mutta myöhästyimme sopivasti 5 minuuttia, ravintola oli juuri suljettu. Jotain pientä saimme sentään haukattavaksemme ja matka jatkui. Olimme lopulta Kuusamossa hieman ennen puoltayötä ja teimme Helilammilla yhden pysähdyksen jonkun epämääräisen riekkoa muistuttaneen kepin takia, mutta pysähdys ei mennyt hukkaan, sillä Paul plokkasi naurulokkien seasta yhden kauniin leukistisen yksilön. Sitten jatkoimme Kuusamon Tropiikin mökeille, jossa Kalle oli mökkimme pihalla meitä vastassa. Majoituimme kämppään, muttemme suinkaan menneet nukkumaan vaan pikaisten sääennustusten tarkistusten jälkeen tulimme siihen tulokseen, että maastoon olisi parasta lähteä saman tien! Aamukuudelta oli luvattu alkavan kovan koko päivän kestävän sateen, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Kalle herätti jo useita päiviä pohjustamassa olleen Mikan ja hekin päättivät lähteä pian maastoon. Me saimme tehtäväksemme koluta Valtavaaran eturinteet oikein huolella ja sehän sopi meille oikein hyvin, sillä olisimme muutenkin menneet joko Valtavaaralle tai Konttaiselle. Mika piirsi meille karttaan jokusen kilometriä pitkän kiipeilyreitin ja klo 1:30 lähdimme liikenteeseen.
Totesin ajan hieman turhan aikaiseksi Valtavaaralle menoon, joten kurvasimme Rukalle, josta bongasimme hotellirakennusten katoilla hyvin yksinkertaisesti laulaneen nuoren mustaleppälintukoiraan. Sitten ajoimme hissukseen Konttaisen parkkipaikalle ja ennen kolmea lähdimme kipuamaan Valtavaaran puolelle.
Lähdimme kipuamaan suojelualueen itäreunaa seuraten metsärinnettä yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Linnut olivat todella hiljaa, sentään jokunen koko kevään aivan kateissa ollut järripeippo surisi puiden latvuksissa. Pikkuhiljaa pajulinnutkin alkoivat heräillä, joten tiesimme, ettemme olleet aivan liian aikaisin liikenteessä. Pikkukäpylintuja alkoi liikkua taivaalla isompiakin parvia ja kohta kuulimme yksinäisen kirjosiipikäpylinnun urpiaismaista lentoääntä. Paul onnistui nähdäkin linnun lyhyesti sen lentäessä ylitsemme. Myös ihan oikeita urpiaisia kuultiin pari parvea. Kiivettyämme lähelle ensimmäisiä huippuja, kuulimme ensimmäisen sinipyrstön. Lähdimme kiipeämään lähemmäksi sitä ja saimme sen lopulta näkyvillekin ja sehän oli komea vanha koiras! En ollut ikinä itsekään nähnyt vanhaa koirasta hyvin, joten oli mahtava päästä katsomaan ja kuvaamaan tätä ikimetsien jalokiveä!
Jätettyämme sinipyrstön kuusen latvaan jatkamaan laulamistaan, kuulimme alempaa rinteestä pari kertaa pohjantikan rummutusta. Lähdimme katsomaan, josko löytäisimme linnun näkyvillekin, muttemme sitä löytäneet. Niinpä kohta jatkoimme taas kohti seuraavia huippuja. Niiltä löytyi sitten lisää sinipyrstöjä, ainakin kolme laulavaa ja taas yksi kaunis vanha koiras saatiin kuvaushollillekin. Sitten jatkoimme jo länsirinteelle, jota pitkin palailimme Suolammen rantaan, jonka läheltä löysimme puiden latvustoissa täyttä päätä laulaneen idänuunilinnun. Myös tämä saatiin näkyville ja kuvattavaksikin. Istuskeltuamme hetken laavulla, jatkoimme liukasta ja todella jyrkkää rinnettä varovaisesti laskeutuen alemmaksi kohti Konttaisjärveä ja lähdimme viistosti rinnettä takaisin päin. Laskeutuessamme näimme mehiläishaukan kaartelevan metsän päällä, mutta muuta emme sitten aivan hikipäässä suorittamastamme tehokomppauksesta huolimatta löytäneet, emme edes niitä yhä puuttuvia pyitä! Englantilaisillehan ei tietenkään riittänyt se, että olimme niitä jo kuulleet vaan sellaisia piti vielä nähdäkin.
Olimme aivan poikki, kun lopulta olimme kivunneet Konttaisen parkkipaikalle, jolla oli jopa kuusi muuta autoa parkissa. Taisi olla aika monta rallijoukkuetta pohjustamassa samoissa maisemissa? Törmäsimmekin pariin joukkueeseen, joista tutumpi oli Valosen Jussin porukka, jossa olivat mukana myös pojat Arttu ja Perttu. Vaihdoimme kuulumisia ja näimme jutustelun lomassa palokärjen, pari kuukkelia sekä pari muutakin ihan hyvää rallilajia. Saimme Jussilta myös ohjeet seuraavalle bongauksellemme.
Niinpä kohta ajelimme Jussin antamien nuottien mukaisesti, mutta navigaattori tekikin melkoiset temput ja vei meidät aivan väärään paikkaan. Niinpä jouduin kaivamaan Lintutiedotuksen ajo-ohjeet ja lopulta löysimme oikeaan paikkaan Peurasuolle. Pellolta kuului heti lupaavan kuuloinen pensastaskumainen laulu, mutta mitään emme löytäneet näkyville. Pian oli hiljaista ja epäilimme jo olevamme silti väärässä paikassa, kunnes laulu kuului taas aivan suoraan päältämme. Itse en lintua nähnyt, mutta Paul, joka oli hieman sivummalla, näki sen, mutta kohta se lähti lentoon ja lensi aivan pellon perälle, mutta laskeutui onneksi erään puun latvaan laulamaan jo aiemmin kuulemaamme sävelmää – kyseessä oli kaunis sepeltasku. Katselimme lintua jonkin aikaa, kunnes aloimme tuntea itsemme todella väsyneiksi. Vaikka luvattua sadetta ei ollutkaan tullut eikä sitä ollut ihan näköpiirissäkään, päätimme ajella kämpillemme nukkumaan kellon ollessa noin yhdeksän aamulla.
Nukuimme taas pitkälle iltaan ja olimme lopulta suunnittelemassa jonkinlaista leppoisaa iltaretkeä, kun Peunan Antti soitti ja ilmoitti, että hänet oli kuin olikin värvätty taas ralliporukkaan ja hänelle sopi paremmin yhteinen iltaretki saman tien kuin seuraavaksi päiväksi suunnittelemamme aamuretki. Niinpä kohta olimme hakemassa Anttia kyytiin ja suuntasimme saman tien bongaamaan pöntössä pesiviä lapintiaisia. Tiaiset olivat onneksi yhä liikekannalla, vaikka ilta oli jo varsin pitkällä ja Tim sai kaipaamansa eliksen. Brittien yrittäessä tinttien kuvausta, me katselimme Antin kanssa kartalta meille sopivia retkikohteita seuraavalle päivälle. Tintit kävivät pöntöllä hyvin harvakseltaan ja olivat liikkeissään niin nopeita, ettei niitä oikein päästy kuvaamaan, kun ne aina sujahtivat pönttöön niin nopeasti. Lopulta toinen niistä oli jäänyt pönttöön ja toinen jäänyt myös pitkäksi aikaa ruoanhakureissulle tai jopa mennyt jonnekin muualle yöpymään, joten päätimme jatkaa matkaa. Tarkistimme seuraavaa päivää varten läheisen pohjantikankin pesän, jonka lupasimme pitää salassa rallijoukkueilta, sillä lähistöllä pesi myös hyvin kuulemamme kanahaukkapari, joka tietysti arkana pesijänä ei pitäisi liian monen rallijoukkueen käynnistä. Emme pohjantikkojakaan nähneet, mutta meinasimme seuraavana päivänä tulla lapintinttien ohella tällekin paikalle parempaan aikaan vuorokaudesta.
Katseltuamme hetken eräällä järvellä uiskennelleita pilkkasiipiä, jatkoimme etsimään urbaaneja riekkoja, jotka elelivät aivan asutuksen tuntumassa eräässä kaupunginosassa. Valitettavasti riekot pysyivät meiltä piilossa, mutta ajattelimme tulevamme tällekin paikalle uudelleen. Antti näytti läheltä myös pikkusirkkupaikan, joka sekin olisi varmasti äänessä aamusta. Lopulta ilta oli jo pitkällä ja kävimme hakemassa keskusta grilliltä roskaruokaa, heitimme Antin vanhempiensa kämpille ja suuntasimme kämpille syömään ja taas vaiheeksi nukkumaan. Itse olin vuorostani nyt aika pahasti vilustunut, joten olin todella levon tarpeessa.
11.6. Heräsimme kuitenkin taas ennen kolmea ja kolmelta olimme liikenteessä. Keli oli todella kylmä ja väliin hieman ripsautti vettäkin, mutta lähdimme silti taas etsimään city-riekkoja. Eihän niitä taaskaan löytynyt, mutta lähistöllä ollut pikkusirkku lauleskeli ja näyttäytyi kivasti mutta harmittavan lyhyesti eikä valoakaan liiemmälti ollut kuvausta ajatellen. Säynäjäperästä ei löytynyt lisää sirkkuja kovasta tuulesta johtuen mutta Kuusamossa harvalukuinen lehtokerttu lauloi täysillä ja suopöllö lensi ohitsemme.
Sitten jatkoimme Kuusamon pohjoispuolelle, jossa Matolampi oli lähes tyhjä ja hyvä pyypaikkakaan ei tuottanut mitään, vaikka atrapoimme paikalla varsin pitkään. Antinperän lintutorniltakaan ei juuri näkynyt muuta kuin poroja ja 21 liroa. Jatkoimme matkaamme Heikkilään, jossa lauloi taas pikkusirkku lyhyesti ja Paul näki vilauksen sinisuohaukkanaaraasta. Täälläkin oli liikkeellä parikin pohjustajaporukkaa, vaikka keli oli kyllä varsin surkea ainakin laululintuja ajatellen.
Sitten meillä oli edessä pitkä ajo Antin nuotittamalle paikalle, jossa oli jo pitkään liikkunut hullu metso, joka oli hyökännyt ihmisten kimppuun jo heti paikalle saavuttaessa. Olipa se pahimmillaan taklaillut jo liikkuvia autojakin sekä kerran yrittänyt autoon sisään avoimesta ikkunasta.
Niinpä perille päästyämme toiveet siitä, että vihdoin näkisimme jonkin muunkin kanalinnun kuin teeren olivat korkealla. Mutta vastaanottokomitea ei ollutkaan paikalla! Kävelimme ensin tiellä edestakaisin odottaen, että minä hetkenä hyvänsä kukko saapuisi meitä jahtaamaan mutta mitään ei näkynyt. Niinpä siirryimme metsän puolelle komppaamaan ja ajattelin jo, että maineeni maailman huonoimpana kanalintujen näkijänä leviäisi kohta Britanniaankin, kunnes viimein kuulin metsästä jotain epämääräistä kähinää. Siellähän se metso soi erään puun takana kiinnostumatta lainkaan meistä, vaikka kävelimme sitä kuvaamaan. Lopulta ilmeisesti rikoimme sen ärsyyntymiskynnyksen ja lintu hyökkäsi kimppuuni, mutta jalkaa ojentamalla ja myöhemmin Paulin minulle löytämää keppiä ojentamalla sain sen pidettyä etäällä. Lopulta vain kymmenkunta metriä peruutettuamme, lintu jätti taas seuraamisemme ja päätimme jättää sen soimaan yksinäisyyttään metsään. Ilmoitimme tietysti linnun muuttuneesta köytöksestä Peunallekin, sillä sen löytäminen saattaisi tuottaa vaikeuksia myös paikalla käyville ryhmille ja myöhemmin kuulimmekin, ettei lintua enää ollut seuraavan ryhmän toimesta löydetty lainkaan.
Tyytyväisinä lähdimme palailemaan kohti Kuusamoa ja lopulta stoppasimme Kuusamon Uistimen kahvilaan aamukahville ja eräs aamujäätelölle. Lopulta stoppi tuli kalliiksi, kun ostin aivan älyttömän hyvän mutta kalliin staijipaidan itselleni. Stoppimme ajan oli satanut rankasti mutta onneksi sade taas taukosi ja jatkoimme kuvaamaan lapintiaisia. Linnut näyttäytyivätkin nyt hieman paremmin ja saimme jonkinlaisia kuvia otettua, vaikka olimmekin aivan jäässä kylmästä säästä johtuen. Jatkoimme sitten vielä pohjantikan pesälle, josta naarastikka kurkisti jo valmiiksi paikalle saapuessamme. Niinpä saimme tästäkin jonkinlaista kuvaa otettua. Odottelimme jonkin aikaa paikalla, josko koiraskin saapuisi tai naaras kävisi kokonaan ulkona pesästä, mutta kun mitään ei tapahtunut, päätimme lopulta lähteä kämpillemme taas nukkumaan.
Heräsimme taas kuuden aikohin ja suuntasimme läheiseen irkku-sporttiravintolaan syömään. Telkkarista alkoi sopivasti Valko-Venäjä – Suomi -jalkapallomatsi, jota oli mukava katsella syönnin ja jutustelun lomassa. Ruokailun jälkeen palailimme kämpille, jossa Paul suuntasi vielä nukkumaan, Tim kirjoitteli jotain ja itse kattelin matsin loppuun ennen kuin päätin itsekin Timin tapaan ummistaa silmät vielä tunniksi.
Puoliltaöin heräsimme, pakkasimme auton ja lähdimme äärimmäisen pitkälle paluumatkalle kohti Helsinkiä. Vaikka keli oli todella surkea, päätimme tehdä pikakierroksen city-riekkojen perässä. Perinteiset paikat olivat kuitenkin taas tyhjiä ja lähdimme ajamaan kohti etelää. Mutta päästyämme parin kilometrin päähän, näki Tim pyörätien yli juoksevan riekon ja kuskina ollut Paul stoppasi ja pakitti paikalle ja siinähän se koiras riekko soi keskellä pyörätietä! Tuurimme kanalintujen osalta tuntui vihdoin kääntyneen.
Kävimme vielä tankilla ja lähdimme ajamaan kohti Kajaania. Ja kuinka ollakaan juuri ennen Kuusamon rajaa tien varressa kökötti taas metso. Paltamossa näimme suopöllön ja pian ohitimme Kajaanin ja jatkoimme kohti Nurmesta ja lopulta tankkasimme taas Juukassa. Joensuussa käännyimme kohti Liperiä ja lopulta parkkeerasimme Lautasuon venerantaa ennen olevaan tienhaaraan. Paikalla oli runsaasti muitakin bongareita, jotka olivat kuitenkin jo lähdössä paikalta pois. Juttelimme hetken tuttujen Koivulan Matin sekä Lindénin Andreaksen kanssa (joista jälkimmäiseen olimme Paulin kanssa törmänneet myös kesän 2007 reissullamme), jotka kuitenkin opastivat meitä menemään pelipaikalle saman tien, sillä kenttäkerttunen oli kuulemma laulanut koko ajan lyhyempiä ja lyhyempiä pätkiä ja tauot olivat olleet koko ajan pitempiä, se saattoi olla lopettelemassa yön laulujaan. Niinpä kiiruhdimme venerantaan, jossa kuuluikin enää vain ruokokerttusten tauotonta laulua. Kun reiluun varttiin emme kuulleet mitään muuta, aloin jo hermostua, että menisikö tämäkin bongausreissu munilleen – olihan minulla jo vuoden aikana mennyt kaikki aiemmat neljä elisbongausreissua pieleen eri syistä. Lopulta kuitenkin venevalkaman toiselta puolelta kuului vaisusti ruokokerttusten takaa lurittelevaa, hieman temmoltaan luhtakerttusmaista laulua. Singahdimme kiireellä valkaman toiselle puolelle ja siellähän se lauloi – kireästi mutta silti kauniisti laulava kenttäkerttunen! Kuuntelimme lintua jonkin aikaa ja otin lyhyen äänityksenkin, mutta lintu oli sen verran kaukana tiheässä ruovikossa, ettei sitä ollut mitään toivoa nähdä. Niinpä aika pian lähdimme jatkamaan pitkää matkaamme.
Liperissä pysähdyimme vielä aamukahveille ja hieman eväitä ostamaan ja sitten lähdimme ehkä hieman yllättäen kohti Varkautta. Varkauden jälkeen otimme suunnan Mikkeliin, ja koska huomasin, että meillä oli noin puoli tuntia löysää aikaa, otin puhelimen kouraani ja järjestin meille hieman ohjelmaa matkan varrelle. Juvan paikkeilla näimme mehiläishaukan ja Mikkelin ohitettuamme, ohjasin yhä puikoissa olleen Paulin kääntymään Otavan risteyksestä ja pian parkkeeraamaan läheisellä bussipysäkillä olleen punaisen pakettiauton viereen. Suojarinteen ”Potu” oli lupautunut ohjaamaan meidät vielä viimeiselle yritykselle pyymetsään – tämä pieni viheliäinen metsäkanalintu kun oli meillä yhä näkemättä. Ja näin Potu pääsi myös tapaamaan Paulin, olivathan he tutustuneet toisiinsa muutamaa vuotta aiemmin Foulan reissullamme.
Sitten kolusimme neljän hengen rivissä Haanmäen todella komeita metsiä pyy toiveissamme, mutta havainnot jäivät naaras pikkusieppoon, pariin sirittäjään, peukaloiseen, puukiipijään ja töyhtötiaiseen. Lopulta jouduimme heittämään hyvästit niin Potulle kuin pyyhaavaillemmekin ja lähdimme kohti Helsinkiä. Olimme jo hieman tavoiteaikataulusta myöhässä, mutta Paul, joka yhä vain sinnikkäästi halusi ajaa, painoi kaasua sen verran raskaammin, että nopeita teitä pitkin olimme lopulta Helsinki-Vantaan lentoasemalla tuntia ja 45 minuuttia ennen kaverusten koneen lähtöä. Ehdimme näin hyvin tankkailla auton, samalla kun itse kannoin tavarani paikalle saapuneen isäni autoon ja sitten oli edessä hyvästien jättö. Kaverukset ajoivat palauttamaan autoa ja me lähdimme kohti Vihtiä, josta autoni oli nyt haettavissa korjaamolta. Lopulta kuitenkin huomasin vielä telttavermeitteni jääneen kaverusten kyytiin ja niin palasimme vielä niitä hakemaan ja yllättäen pojatkin olivat yhä paikalla ja sain hyvästellä heidät vielä uudemman kerran. Sitten jatkoimme Vihtiin, josta isäni perässä Kirkkonummelle, jossa kävimme syömässä ja sitten minun olikin pakko päästä nukkumaan, sillä en meinannut enää pysyä tolpillani lainkaan…
Raskas reissu oli siis takana! Yhteensä 163 lintulajia oli tullut havaittua, vaikkemme juuri merta nähneet kuin ensimmäisenä yönä muutaman minuutin. Valtaosan retkeilimme lisäksi metsissä emmekä ns. normaaleilla runsaslintuisilla lintupaikoilla. Päätavoite eli pöllöt hoituivat kaikki kuten pitikin, jopa 7 lajin voimin ja näistä Paul sai kaikki tarvitsemansa 4 ja Tim jopa 6 elistä. Toiseksi tärkein tavoite eli ahmakin nähtiin lopulta hienosti. Enemmän ongelmia oli sitten Timille ekstraelisten keräämisessä, kun kanalinnut olivat todella vaikeita, riekko ja metso sentään nähtiin mutta juuri se oikea elislaji eli pyy jäi näkemättä, muutama kyllä kuultiin. Lapintiainen, kuukkeli, pohjan- ja harmaapäätikka olivat kuitekin eliksiä ja muita todella mukavia havaintoja olivat mm. sinipyrstöt, idänuunilinnut, kaikki yölaulajat ja -huutelijat, pikkukultarinta, kenttäkerttunen, sepeltasku, mustaleppälintu ym. Lisäksi näimme valtavat määrät jäniksiä ja rusakoita, 6 hirveä, poroja, kettuja, piisameita, oravan ja muutamia pieni nisäkkäitä. Mielettömän mukavat havainnot ja mukava retkiseura sekä tietysti useammankin hyvän kotimaisen kaverin korvaamaton apu, tekivät retkestä taas unohtumattoman.
J.A.