Alkujorinat

Oltiin taas vuoden kulussa turhankin pitkällä eikä meillä ollut lomasuunnitelmia tehtynä. Onneksi keväällä huomasin suomalaisten WP-pinnareiden WhatsApp-ryhmässä Santamaan Markun viestin, jossa hän kertoi ranskalaisornien etsivän paria lähtijää retkelleen Polar Uralille. Tiesin kyllä heti, kuka reissua oli suunnittelemassa ja laitoinkin saman tien viestiä vanhalle tutulleni Pierre-André Crochetille, että meitä olisi kaksi reissusta kiinnostunutta. Olimme edelliskesänä olleet Etelä- ja Keski-Uralilla saman matkanjärjestäjän toimesta, jota nyt oltiin käyttämässä ja olimme jo tuolloin jutelleet Ural Expeditions&Toursin Oleg Demyanenkon kanssa tulevasta retkestä Polar Uralille, mutta olimme kyllä ajatelleet, että paikalla kävisi pari muuta ryhmää ennen meitä.

Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi varmistua, että meille molemmille olisi kuin olisikin paikka vapaana tälle pioneeriretkelle! Alkuun kun oli hieman epäselvää, oliko reissuun mahdollisuus lähteä viiden vai kuuden hengen porukalla. Mutta lopulta Oleg jo varaili meille junalippuja. Edessä olisi melkoinen seikkailu, sillä Polar Uralille matkustettaisiin junalla Moskovasta. Ja tuo matka on todella pitkä! Me Hannan kanssa vieläpä päätimme vetää homman ihan hardcore -touhuksi, kun päätimme hoitaa koko reissun junaillen eli varasimme junaliput myös välille Parikkala-Moskova!

Lopulta reissu muodostui seuraavanlaiseksi: Tapaisimme Pierre-Andre Crochétin (WP-3), Paul Dufourin sekä englantilaisen Ernest Davisin (WP-1) Moskovassa, josta matkustaisimme seuraavasta aamusta lähtien reilut 40 tuntia ja yli 2000km Intaan. Intassa meillä olisi kuski, jonka järeällä maastopakulla ajaisimme edestakaisen viiden päivän reissun Uralia kohti ja viettäisimme yöt telttaillen eri kohteissa. Palattuamme Intaan viettäisimme yön hotellissa akkuja lataillen ja seuraavana aamuna matkustaisimme taas junalla Eletskayaan, josta lähtisimme kuskin, paikalle mukanamme alueeseen tutustumaan saapuneen Olegin sekä myöskin vasta nyt ryhmäämme liittyvän Eric Didnerin kanssa jonkinlaisella tankilla valumaan neljän päivän aikana Polar Uralille matkalla taas teltoissa leiriytyen. Polar Uralilla viettäisimme vielä pari päivää ja matkustaisimme sitten taas pitkän matkan takaisin Moskovaan. Edessä olisi siis 11 päivää maastossa ja meillä Hannan kanssa yhteensä jopa 116 tuntia junailua!

Reissumme tavoitelajisto oli heti alkuun selvä. Kaikilta meiltä puuttui listoiltamme pikkupajusirkku sekä suippopyrstökurppa. Ainoastaan Pierre-André, eli lyhyemmin PAC, oli hoitanut aiemmin taigarautiaisen. Hannan toivelistalla oli lisäksi mustakurkkurautiainen. Paul, joka ei ollut koskaan ollut missään pohjoisempana reissussa, tulisi tietysti saamaan pinnoja roppakaupalla. Mutta koska kyseessä oli todellinen pioneerireissu, oli meillä tarkoituksena yrittää koluta kohdemaastoa oikein urakalla ja tutustua alueen muuhunkin linnustoon ja muuhun eläimistöön ja jopa osin myös kasvistoon erittäin huolella, joten eihän sitä koskaan tietäisi, mitä yllätyksiä sitä vastaan tulisi. Haaveissa oli tietysti löytää mm. tundrakirvinen, joka meillä kyllä oli lajilistoillamme, mutta josta ei ollut Euroopan puolelta kesähavaintoja kymmeniin vuosiin ja unelmana oli tietysti löytää jotain aivan odottamatonta, kuten vaikkapa taigapunavarpunen…

Moskovaan

17.6. Työpäivän jälkeen oli leppoisaa, kun olin pakannut jo kaikki matkatavarani huolellisesti edellispäivien aikana. Tempaisin vatsan turhankin täyteen lähiravintolan kebabia ja otin rennosti, kun Hanna vielä pakkaili omia tavaroitaan. Lopulta hieman ennen iltapäivä neljää laitoimme kamat kasaan, kantoon ja pakkasimme ne autoomme. Ajoimme lopulta vain vajaan kilometrin ja tipautin Hannan tavaroiden kanssa rautatieasemalle ja ajoin takaisin kotipihaan, parkkeerasin auton, heitin avaimet kotiin, tein vielä viimeisen tarkistuksen, että kaikki tavarat oli varmasti otettu mukaan ja kävelin sitten itsekin rautatieasemalle.

Hieman myöhässä, klo 16:37, lähti junamme kohti Kouvolaa. 1h50min myöhemmin Kouvolassa oli Hannan sisko Elissa meitä vastassa. Pakkasimme tavarat tämän Kiaan ja suuntasimme syömään. Olin itse vieläkin aivan liian ähkyssä, mutta söin silti sen minkä pystyin Three Wingsin erinomaisia ruokia. Pian olikin aika palata asemalle, jossa hyvästelimme ”Ellin” ja jäimme odottelemaan Tolstoi -junaamme, joka saapui hieman myöhässä klo 20:20. Olimme saaneet paikat eri vaunuista, sillä juna oli ollut lippuja varatessa lähes täynnä. Kunhan passimme ja matkalippumme oli ensin kerätty virkailijoiden matkaan, suuntasi Hanna omaan hyttiinsä ja minä omaani. Itselläni oli lippu ykkösluokasta, joten vaikka alkuun hytissäni oli kolmen venäläisen seurue, jäi heistä lopulta vain varsin leppoisan oloinen, muttei sanaakaan englantia osaava herra seurakseni. Lopulta passimme ja junalippumme palautettiin ja onnistuin tilaamaan aamuksi omeletin aamupalaksi.

Klo 21:10 saavuimme Vainikkalaan Suomen raja-asemalle, jossa rajamiehet tarkistivat passin ja tullimies kävi kyselemässä parit kysymykset. Sain häneltä leimat kotona tekemäämme paperiin, joka todisti, että meillä oli mukanamme mainitsemamme optiikat ym., jos jotain ongelmia rajan toisella puolella sattuisi tulemaan esim. paluumatkalla. Suomen raja-asemalla meni tunti, kunnes lopulta valuimme rajan yli naapurin puolelle klo 22:16 ja sitten olikin edessä Venäjän raja-asema Buslovskaya klo 22:22. Venäjän rajamiehet nousivat kyytiin ja muodollisuudet hoidettiin yllättäen liikkuvassa junassa. Passien ja viisumien lisäksi kerättiin ns. maahantulolaput eli ”pikkulaput”, jotka olimme onneksi täyttäneet valmiiksi, sillä tyhjiä lappuja ei näkynyt missään jaossa. Tullinainen kyseli taas tullattavat sekä käteisvarat, joita ei tietenkään ollut liikaa. Klo 22:55 olimme sitten lopulta Viipurissa, josta jatkettiin vasta klo 23:43. Aika pian Viipurin jälkeen laitoin petini kuntoon ja aloin nukkumaan.

18.6. heräsin kunnolla vasta aamukahdeksan jälkeen, jolloin kämppikseni oli ollut jo käytävässä katselemassa maisemia jonkin tovin. Maisema ulkona näytti perusvenäläiseltä; rehevää, ränsistyneitä hökkeleitä ja paikoin neuvostotyylisiä kerrostaloja. Muutamia peruslintulajeja näkyi retkipinnoiksi. Kohta tuotiin aamupalaksi tilaamani omeletti ja matkan viimeinen kolmevarttinen kului ikkunasta maisemia tuijotellen junan valuessa hitaasti kohti Moskovaa.

Lopulta vain hieman aamuyhdeksän jälkeen olimme perillä Lenigradskiyn (Ленинградский) rautatieasemalla 15 minuuttia etuajassa ja päätimme kävellä kaikkine kantamuksinemme 1,3 kilometrin päässä sijaitsevalle Ars-hotellille, josta olimme etukäteen buukanneet huoneen. Huone oli oikein viihtyisä, mutta hiukan huoletti, kun respan nainen osannut sanaakaan englantia.

Hieman lepäiltyämme ja käytyämme virkistävässä suihkussa, yritimme saada respasta rekisteröintilappuja sekä passiemme kopioita, jotka olimme luvanneet lähettää Ural Expeditions & Toursin Oleg Demyanenkolle, jotta tämä pystyisi hakemaan meille kulkulupia ensimmäiseen retkikohteeseemme eli Intan kansallispuistoon. Respan nainen ei kuitenkaan pystynyt rekisteröintiä suorittamaan ja puhelimessa jonkun tulkin avulla käymämme keskustelun perusteella ymmärsimme syynä olevan tietokoneyhteysongelmat. Hieman turhautuneina, laitoimme tietoa asiasta Olegille, joka alkoi selvitellä asiaa ja päätimme olla yhteydessä myöhemmin ja lähdimme kävelemään kohti Moskovan keskustaa ja Punaista toria.

3,5 kilometrin kävely punaiselle torille oli yllättävän nopea ja matkalla ei juuri ollut muuta kuin pankkeja ja kahviloita. Punaisella torilla kuvailimme televisiosta tutun näköisiä kirkkoja, Kremliä sekä Leninin mausoleumia, joka oli kiinni restaurointitöiden takia. Muutenkin Moskovassa tuntui olevan paljon rakennustöitä. Takaisin kävellessämme shoppailimme hieman ja hotelliin päästyämme huilimme taas hetken, kunnes saimme Olegilta tiedon, että rekisteröinti olisi tehtävä ja passin kopiot ja rekisteröintitodistukset olisi saatava Olegille illan aikana. Ainoa neuvo oli siis vaihtaa hotellia!

Niinpä kävimme tinkaamassa majapaikkamme maksut vain päivän ajalta ja peruimme myös vielä matkalla olleiden retkikavereidemme yöpymisen, otimme tavaramme kantoon ja lähdimme kävelemään läheiselle Mandarin hotellille. Laitoimme kiireellä viestiä juuri maahan saapuneille retkikavereillemme, että ottaisivat lentoasemalta taksin suoraan Mandarinille.

Mandarinille taas hikipäissämme 1,3 km kaikkine tavaroinemme käveltyämme huomasimme hotellin varsin paljon hienommaksi ja niinpä huoneetkin olivat aika paljon kalliimmat (noin 50€/hlö). Kohta aulaan saapuivat retkikaverimme Pierre-André Crochet (”PAC”), Paul Dufour sekä Ernest (”Ernie”) Davis. Lopulta saimme varatuksi yhden kahden ja yhden kolmen hengen huoneen sekä tehtyä tarvittavat rekisteröinnitkin. Pienen odottelun jälkeen pääsimme huoneisiimme, joissa huilasimme tovin ja vajaata tuntia myöhemmin kokoonnuimme porukalla hotellin ravintolaan syömään ja suunnittelemaan tulevaa.

Ulkona oli kunnon ukkosmyräkkä ja kadut tulvivat. Kävimme silti juoksemalla lähikaupassa ennen kuin sulkeuduimme huoneisiimme, jossa itse katselin tietysti vielä pari jalkapallomatsia, sillä seuraavien parin viikon aikana en EM-kisamatseja näkisi.

Junailua

19.6. heräsimme kahdeksan aikaan ja aamupalalle suuntasimme klo 8:30. Pian saapuivat PAC, Paul ja Erniekin, jotka olivat käyneet aamulla reippaalla aamukävelyllä ”lähipuistossa”, joka ainakin karttojen perusteella sijaitsi aika kaukana. Reissupinnoja oli tietysti kertynyt, muttei mitään kauhean poikkeuksellista – idänuunilintu, kultarinta ja mustaleppälintu kuitenkin. Aamupala oli oikein erinomainen ja sen jälkeen jutustelimme tovin ennen kuin suuntasimme vielä hetkeksi huilaamaan huoneisiimme. Klo 11 olimme taas täydessä sotisovassa aulassa ja klo 11:30 jälkeen saapuivat tilaamamme taksit viemään meidät Jaroslavskajan (Ярославская) rautatieasemalle.

Oikea junaraide ilmoitettiin pienen odottelun jälkeen ja siellä oli jo junamme, joka olisi kotimme seuraavien 41 tunnin ajan! PAC, Paul ja Ernie majoittuivat viereiseen hyttiin ja me saimme matkakaveriksi nuoren miehen, joka oli matkalla vielä meitäkin kauemmaksi aina Vorkutaan asti.

Juna lähti klo 12:50 ja parin lyhyen stopin jälkeen klo 17:40 oli edessä lähes tunnin stoppi Jaroslavissa. Tällöin olimmekin jo huomanneet junan aikataulun käytävällä ja tajunneet, että junamatkailu noudattaisi samoja lainalaisuuksia kuin edelliskesänä käyttämämme junat Jekaterinburgista etelään ja pohjoiseen. Eli isommissa kaupungeissa pysähdyttäisiin aina pitempään, jolloin junasta ehtisi poistua ulos tekemään ostoksia.

Junassa ei juuri ollut muuta tekemistä kuin makoilla pedillä, lukea tai tuijottaa varsin muuttumattomia maisemia ikkunasta. Retkipinnoja kertyi pikkuhiljaa, mainittakoon pikkulepinkäiset, joita oli langoilla vähän väliä.

Klo 19:17 oli taas puolen tunnin stoppi, mutta asemalaiturilla ei juuri kauppoja ollutkaan, vaan vanhemmat mummot möivät mm. leivonnaisia, vihanneksia, mansikoita ym. edestakaisin kävellen.

Matka jatkui ja retkipinnoja ropisi, muttei mitään kauhean ihmeellistä: metsäviklo, palokärki, mehiläishaukkoja ym. Lopulta oli aika pistää pötkölleen – matkaa oli vielä jäljellä…

20.6. heräsin noin klo 7 ja onneksi vastoin illalla saamaamme tietoa, vessat olivatkin auki. Kotlasin lähestyessä alkoi lintuja näkyä jo varsin lappimaisessa maisemassa ihan mukavasti: sinisuohaukkaa, valkovikloa ym. ja Kotlasjoen ylityksessä joen hiekkarannoilla näkyi mukavasti kahlaajia: töyhtöhyyppää, mustapyrstökuiria ja osa porukasta näkyi myös pikkutyllejä. Kotlasissa piti olla klo yhdeksän jälkeen seuraava pitempi stoppi, mutta kun lopulta pysähdyimme, olimmekin vasta edellisellä pysäkillä, jossa pysähdys oli vain pari minuuttia. Olimme siis jostain syystä 50 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Aikatauluongelmien takia Kotlasin ensimmäisellä asemalla ei sitten päässytkään ulos aamupalan hankintaan, vaikka juna kyllä seisoi asemalla ihan riittävän kauan. Jotenkin aikataulua saatiin silti ihmeellisesti kurottua umpeen ja niinpä hieman ennen yhtätoista Kotlaksen toisella asemalla päästiin sitten shoppailemaan ihan aikataulun mukaisesti 40 minuutiksi. Stopin jälkeen matka jatkui ja saatoimme todeta matkan olevan noin puolessa välissä…

Puolen päivän aikoihin latailin laturillani Ernien kännykkää, kun huomasin aivan sattumalta hänen puhelimen näytöllään viestin otsikon Polar Ural – Urgent! Erniellä oli vahingossa jäänyt mobiilidata päälle ja niinpä hän oli saanut Ural Expeditions&Toursin Yulialta sähköpostiviestin, että he eivät olleet vieläkään saaneet passikopioitamme ja rekisteröintilappukopioitamme! Me olimme juuri lähteneet Kotlasista, joka oli viimeinen suurempi kaupunki ja puhelimemme lakkasivat juuri toimimasta. PAC:illa oli venäläinen SIM-kortti puhelimessaan ja lopulta hän sai hetkeksi Olegiin yhteyden ja sanottua, että me emme junassa pystyneet enää tekemään asialle yhtään mitään, vaan jonkun olisi yritettävä saada kopiot hotelli Mandarinilta.

Fiilikset olivat aika alhaalla, sillä papereitamme tarvittiin vielä tämän illan aikana, jotta meillä olisi seuraavana aamuna Intaan saavuttuamme saman tien luvat kunnossa lähteä kohti kansallispuistoa. Tuntui käsittämättömältä, että toimistolta otettiin meihin yhteyttä 1,5 vuorokautta sen jälkeen, kun olimme Mandarinin avustuksella kopioita yrittäneet lähettää. Ja yhteyttä otettiin vieläpä sähköpostilla, jota emme todellakaan olisi reissussa normaalisti lukeneet!

Aika kului ja Olegista ei kuulunut mitään. Yritimme jopa ottaa kuvia passeista ja rekisteröintipapereistamme ja laittaa niitä liikenteeseen niin multimediaviestinä kuin sähköpostinakin, mutta kun yhteyttä ei ollut lainkaan. Lopulta illalla saimme tiedon, että Mandarinista ei ollut saatu viestejä edelleenkään Jekaterinburgin toimistolle, joten koko sotkun selvittely jäisi aamuun.

Niinpä matka jatkui hieman apeissa tunnelmissa. Illan parin pitemmän, noin 20 minuutin stopin jälkeen kävimme nukkumaan kymmenen aikaan.

Inta

21.6. heräsimme aamuviiden aikaan ja lopulta olimme Intassa klo 5:46, jossa meitä oli vastassa Natasha, joka puhui kohtalaista englantia sekä yllättäen myös tämän miesystävä Sergei. Sergei keräsi meiltä kaikki passit ja rekisteröintipaperit matkaan ja lähti jonnekin selvittelemään lupasotkujamme ja Natashan perässä kannoimme tavaramme rautatieaseman aulaa, jossa saimme kuulla, että sotkujen selvittelyjen sekä alun perin varaamamme autokuskin aikatauluongelmien takia, saisimme viettää aikaa asemalla ainakin seuraavat neljä tuntia. Kuskimme oli ollut Uralilla reissussa edellispäivänä ja hänellä oli ollut vaikeuksia jokien ylityksissä ja hän oli päässyt paluumatkalle vasta yöllä. Niinpä hän oli ilmoittanut tarvitsevansa unta, mutta onneksi Natasha ja Sergei olivat onnistuneet järjestää meille toisen kuskin, joka olisi kuitenkin käytössämme vasta 10:30 alkaen.

Me olimme kuitenkin istuskelleet viime päivinä tarpeeksi, joten pikaisen kahviossa nautitun aamupalan jälkeen, pyysimme Natashaa vartioimaan valtavaa tavaravuortamme ja pääsimme itse kävelemään Intan rautatieaseman lähimaastoon. Rautatieasema sijaitsi noin 10 kilometrin päässä Intan kaupungista, joka oli sitten neuvostoaikojen kutistunut 80 000 asukkaan eloisasta kaupungista noin 25 000 ihmisen rapistuvaksi pikkukaupungiksi.

Käppäilimme reilun tunnin ja havaitsimme mm. pikkusirkkuja, lapinuunilintuja, urpiaisia, 7 tilhen parven, muutamia punatulkkuja sekä pari punavarpusta ym. Asemalle palattuamme piti Natashankin lähteä selvittelemään ilmeisesti ruoka-asioitamme, joten tarjouduimme Hannan kanssa jäämään asemalle vahtiin, muiden suunnatessa yhä retkelle.

Lopulta klo 10:45 saapuivat kaikki lähes kerralla. PAC, Paul ja Ernie olivat kävelleet maastossa koko ajan ja havainneet muutamia lisälajeja, mm. kurjen, itse olin löytänyt aseman pihalta varovaisesti laulua tapailevan sinirinnan. Sergei oli saanut paperisotkumme selvitettyä ja Natasha oli saapunut paikalle hieman ennen kuin aseman eteen lopulta parkkeerasi valtaisan kokoinen ajoneuvomme. Kuskimme Volodjan ja Sergein avulla pakkasimme kaikki tavarat kyytiin ja vihdoin pääsimme matkaan kohti Uralia!

Alun perin meillä oli pitänyt Intan alueella olla apunamme vain pelkkä kuski, mutta emme tietenkään panneet pahaksemme, että meillä oli nyt jopa kolme henkilöä mukanamme. Autossa oli todella hyvin tilaa ja näin tiesimme saavamme sovittua, että meidän ei tarvitsisi itse keskittyä mihinkään muuhun kuin linturetkeilyyn.

Kohti Uralia

Lähdimme ajamaan Intasta kohti kaakkoa ja Uralvuoristoa lähtenyttä uraa ja päästyämme entisten hiilikaivosten ja kaasuputkien ohi metsämaisemaan, aloimme tehdä pysähdyksiä. Auton takatilassa, jossa istuimme, oli summeri, jota painamalla etupenkillä olleet saivat tiedon, että halusimme ulos. Heti ensimmäinen stoppi paljasti lintumaailmaa, kun autosta ulos päästyämme kuulimme useita lapinuunilintuja, idäntiltaltin sekä parhaana lyhyesti laulaneen ja onneksi vilaukselta nähdyn taigakirvisen.

Toisen stopin teimme avonaisemmassa maisemassa rehevän pensaikkoisessa jokivarressa, joka näytti hyvältä pikkupajusirkulle. Ulos päästyämme Hanna kuuli heti rautiaismaisen laulun ja me kaikki taigarautiaista elikseksi kaipaavat säntäsimme laulun perään. PAC, jolla jo laji oli hoidossa suuntasi jokivarteen etsimään sirkkuja. Rautiainen lauloi aina vain kerran tai pari ja hiljeni laulaakseen seuraavat säkeet jossain ihan muualla. Niinpä meillä kesti kauan, ennen kuin Paul vihdoin löysi linnun näkyville. Hänen huutaessaan meille lähdimme tietysti vauhdilla häntä kohti, mutta onneksi itse tajusin pysähtyä tarkistamaan erään puun latvassa paljain silmin näkyneen linnun – siinähän se oli – taigarautiainen! Hanna ehti napsaista linnusta jopa kuvankin, ennen kuin lintu tipahti taas alas ja piiloon ennen kuin Ernie ehti nähdä lintua lainkaan. Ja eihän lintua enää löytynyt millään. Hajaannuimme lähimaastoon etsimään, kunnes lopulta linnun laulu kuului taas ja onneksi Hanna oli Ernien lähellä, sillä Erniellä oli vaikeuksia kuulla tätä hentoa ja korkeaa laulua lainkaan. Lopulta lintu löytyi näkyville Erniellekin, ennen kuin se vaihtoi taas paikkaa ja lennähti näkyville minun ja Paulin eteen. Puskissa rymynnyt PAC saapui myös paikalle, mutta ei onnistunut nähdä lintua, ennen kuin se taas tipahti pusikon katveeseen. Ensimmäinen projektilajimme oli kuitenkin jo hoidettu, joten porukalla oli syytä hymyyn! Sama stoppi oli tuottanut toisenkin mukavan eliksen Paulille, kun näimme taviokuurnaparin.

Kolmannella taas metsässä tehdyllä stopilla havaitsimme pikkusirkkuja, taas idäntiltaltin, pari kukkuvaa käkeä sekä muutamia mustakaularastaita. Neljäs stoppi ei tuottanut mitään muuta uutta kuin tavallisen rautiaisen ja lopulta nousimme tunturimaiselle ylängölle, jossa retkipinnaksi paukahti lyhyessä ajassa niin lapintiira, tunturikihu kuin riekkokin ja myös sinisuo- ja ampuhaukka sekä jokunen suopöllö nähtiin.

Lyhyen matkaa ylängöllä ajettuamme PAC huomasi meidän olevan mahdollisimman lähellä hänellä GPS:ssään olevaa pistettä, joten pysähdyimme ja päätimme leiriytyä paikalle. Paikka ei ollut leiriytymiseen paras mahdollinen, sillä vettä piti palata hakemaan ohittamaltamme joelta hieman alempaa, mutta paikalla oli mukavan tasaista sekä ainakin hieman tuulista pitämään hyönteisiä kurissa. PAC:in GPS-piste oli alueella 10 vuotta aiemmin pioneeriretkellä olleen suomalaisporukan peruja. Olimme saaneet Antero Lindhomilta tämän haviksista kopiot ja tämän pisteen paikalla hän oli havainnut retkiseurueestaan ainoana retken ainoan pikkupajusirkun.

Vaikka vuorokauden aika oli mikä oli, eli varhainen ilta, päätimme suunnata saman tien maastoon. Ylitimme lähirinteen ja laskeuduimme alas laaksoon, josta löytyi lopulta ihan mukavan näköistä pusikkoa. Kolusimme puskia ihan urakalla, mutta löysimme vain pari lyhyesti laulanutta rautiaislajia, jotka kuulostivat samalta kuin aiemmin kuulemamme taigarautiainen, muutamia taigauunilintuja, pari pikkukuovia sekä sinirintoja, pikkusirkkuja ym. Lopulta GPS-pisteen osoittama paikka näytti olevan ihan keskellä ei mitään tunturin rinteessä. Itse muistelin lukeneeni Anteron haviksista, että lintu olisi ollut yhdessä pajusirkkujen kanssa, johon paikka ei kyllä millään sopinut.

Keli oli ihan mukavan lämmin ja tyyni, mikä tarkoitti sitä, että seuranamme oli AIVAN JÄRJETÖN MÄÄRÄ HYTTYSIÄ! Lopulta palasimme klo 19 leiriin, jossa oli tarjolla borssikeittoa smetanalla ja hyttysillä. Keiton viilenemistä odotellessa siihen tunki koko ajan hyttysiä kellumaan ja lopulta, kun ruoka oli syömislämpöistä, oli siinä mukavasti lisäproteiineja. Telttojen pystytys hyttyshelvetissä oli melkoinen suoritus, mutta lopulta kaikki oli valmiina ja pääsimme nukkumaan klo 21:00.

Tarunhohtoinen pallasi

22.6. herätys oli klo 3:30 ja ennen neljää nautimme pikaisen aamualan eli leipää ja teetä. Olimme selvittäneet, että Anteron havaitsema pikkupajusirkku oli kuin olikin ollut juuri siellä missä olin sen ajatellutkin olleen eli lähijoen varressa. Niinpä palailimme tietä pitkin jokivarteen ja sovimme Hannan ja Ernien kanssa hoitavamme joen toisen puolen, PAC:in ja Paulin suunnatessa toiselle puolelle. Jo tiellä ollessamme löysimme pusikosta useita sitruunavästäräkkipareja ja jonkin aikaa niitä seurattuamme näin vilaukselta pajusirkkulajin. Yritimme löytää sitä näkyville uudelleen mutta vain Hanna ehti nähdä linnun vilaukselta ja se näytti lähinnä tavalliselta pajusirkulta. Sitten kuului toiselta puolelta huuto – PAC oli löytänyt pikkupajusirkun! Painelimme puskien läpi Paulinkin kiinni saatuamme kohti PAC:ia, joka viittelöi linnun olleen hetken puskan latvassa edessään. PAC oli soittanut atrappia ja kuullut sitten lyhyen laulun läheltään ja nähnyt koiras pikkupajusirkun tippuvan puskan kätköihin. Odottelimme tovin, mutta mitään ei kuulunut taikka näkynyt, joten PAC soitti taas atrappia. Lopulta muutaman soiton ja odottelun jälkeen Ernie näki linnun lyhyesti puskan latvassa, mutta taas lintu katosi. Lopulta taas tovin odoteltuamme PAC soitti atrappia ja lintu pölähti aivan eteemme pensaaseen näkyviin! Tarunhohtoinen ”pallasi” eli pikkupajusirkku vilahteli puskasta toiseen nopeasti ja kuviakin saatiin, mutta aamu oli vielä varsin hämärä, joten kovin kummoisia kuvista ei tullut. Pääasia kuitenkin oli, että nyt kaikki meistä sai eliksen!

Lopulta jatkoimme suunnitellusti pusikoiden koluamista ja löysimme lisää sitruunavästäräkkejä, pari riekkoa, ruokokerttusen, punavarpusen, pari punatulkkua ja itse potkaisin jaloistani lentoon heinäkurpan. Toiveissa oli tietysti suippopyrstökurppa, mutta heinäkurpan tuntomerkit näkyivät kerralla turhan selvästi. Vastarinteen metsässä lauloi mustakaularastas ja yksi lintu nähtiinkin ylilentävänä. Kapustarinnan viheltely kantautui jostain kaukaa korviimme ja kaukaisten huippujen yllä kaarteli pari piekanaa. Lopulta klo 8:30 palailimme leiriin aamupalalle, jonka Natasha ja Sergei olivat meille sovitusti valmistaneet.

Klo 10 jälkeen pakkailimme kaikki tavarat taas kyytiin ja lähdimme pitkälle siirtymätaipaleelle. Koska keli oli erinomainen, teimme yhdessä päätöksen ajaa jokien yli kaukaisimmalle mahdolliselle kohteelle ylängöille, sillä mahdollisten sateiden alkaessa sieltä pääsisi sitten kyllä nopeasti pois, kun taas jokien tällä puolella ollessamme saattaisivat mahdolliset sateet estää joen ylityksen kokonaan.

Ennen ison Kozhymjoen ylitystä kuskimme pysäytti eräälle metsäpaloalueelle, josta he Sergein kanssa keräsivät meille polttopuita mukaan. Me tietysti hajaannuimme maastoon ja Paulin ja Hannan kuvaillessa tien varresta löytynyttä tikankonttia (Paul oli intohimoinen kämmekkäharrastaja), jatkoi Ernie pitemmälle tietä pitkin jonkun päiväperhosen perässä. Lopulta Ernien seuraama perhonen katosi, mutta hän kiinnitti huomionsa kovaa mekkalaa pitäneeseen valkovikloon ja eihän se turhaan elämöinyt vaan erään kelon latvassa kökötti hiiripöllö! Me singahdimme paikalle ja Paul, joka toki sai eliksiä aikalailla mukavasti kaikista pohjoisista lajeista, sai nyt astetta mukavamman pojon! Samalta aukealta yhytimme vielä varsin isosiipilaikkuisen isolepinkäisen, jota ei kuitenkaan päästy näkemään kovin hyvin, jotta se olisi saatu varmistettua homeyeri-alalajin edustajaksi. Lähdettyämme taas liikkeelle näimme auton ikkunasta vielä toisen samanmoisen.

Ison joen ylitys oli melkoinen kokemus, sillä vettä oli pitkälti toista metriä! Kuskimme Volodja oli kuitenkin rautainen ammattilainen ja tämä, kuten muutkin vaikeat paikat, selvitettiin helposti. Jonkin matkaa ajettuamme oli vihdoin ruokailustoppi. Jokivarressa olleen katoksellisen levähdyspaikan vieressä oli hauska tunneli, josta vesi ryöppysi ulos. Halukkaat kävivät joessa myös uimassa ja olipahan kylmää vettä! Näkyihän lähivuorilla luntakin…

Ruokaillessamme kuului joen vastarannalta taas tutunkuuloinen rautiaisen säe ja kuusen latvassa lauloi kaunis taigarautiainen. Jokunen kuvakin linnusta saatiin, ennen kuin se tipahti taas piiloon. Paikalla näimme myös koskikaran sekä niin nuoli- kuin ampuhaukankin.

Matka jatkui ja jatkui ja kiersimme monta romahtanutta siltaa ojien ja jokien pohjia pitkin. Lopulta nousimme ylös vuoristosolaan, jossa jatkoimme ohi paikallisten pyhän vuoren aina karunoloiseen kvartsikaivoskylään saakka. Paikka ei todellakaan vastannut odotuksiamme, jotka perustuivat tietysti vain Googlemapsista ja muista karttaohjelmista saamaamme kuvaan. Päätimme olla kuitenkin paikalla tunnin, jotta kuskimme saisi hieman levättyä ja muukin porukka haasteltua paikalla hotellintapaista pitäneen isännän kanssa. Samalla me ehtisimme hieman tutustua alueeseen, johon kuitenkin kuului pari isompaa ylänköjärveä, joiden rannoilla oli kyllä ainakin jonkinlaista puselikkoakin. Osalla meistä kuitenkin oli fiilis, että paikka oli aivan liian iso ja karu ja ylitsepääsemättömän joen sekä vuorten takia myös turhan liikkumisrajoitettu. Maaperä vaikutti myös olevan turhan kovapohjaista kurpille, jotka kuitenkin olivat meillä nyt päätavoitteena.

Käpöttelimme jonkin aikaa lähijärven ja joen rannassa, mutta havainnot jäivät iltapäivän helteessä vähiin. Hanna keräili vuorikristallinpalasia tieltä, joka oli valkoisenaan kristallista kaivoksen jäljiltä.

Mainittakoon, että paikalla koettiin myös reissun ainoat erimielisyydet, kun Ernie kävi aika kuumana, kun olimme tehneet päätöksen lähteä pian palaamaan takaisin päin. Hän ei voinut ymmärtää päätöstämme, vaikka kuinka yritimme sitä perustella. Eniten häntä tietysti ihmetytti, miksi olimme paikalle edes saapuneet. Mutta vaikeahan kaikkia paikkoja on valita täydellisesti etukäteen, kun reissua on suunniteltu pääasiassa satelliittikuvien perusteella. Tälläkään paikalla ei varmaan ollut ainoatakaan länsimaista lintuharrastajaa koskaan käynyt, joten ennakkotietoja paikasta ei tietenkään ollut saatavilla. Me muut ymmärsimme, että tämä oli aivan pioneeriretken hengen mukaista. Ja emmehän vieläkään tienneet juuri mitään muutamien paikallisten lajien elintavoista ja -biotoopeista, joten periaatteessa tältäkin paikalta olisi voinut löytyä jokin oikein mukava ylläri. Mutta meillä oli vain rajallinen aika käytettävänämme ja halusimme pyrkiä olemaan parhaissa mahdollisissa paikoissa – niihin tämä ei meidän muiden mielestä kuulunut. Kaiken järjen mukaan Ernien kuumana käyminen, selittyi pääosin sillä, ettei hän kasvissyöjänä ollut saanut oikein ruokaa, sillä selvästikään viesti hänen ruokavaliostaan ei ollut Natashalle asti kantautunut.

Olimme kuitenkin ajomatkan varrella nähneet biotooppia, joka oli minusta, Hannasta ja PAC:ista näyttänyt paljon paremmalta, joten pian jatkoimme nelisen kilometriä tietä takaisin päin laaksoon, jossa oli todella komeaa vehreää alankoa silmänkantamattomiin ja pystytimme leirin tien varressa seisoneen hylätyn junavaununtapaisen lähistölle. Ilta oli jo pitkällä ja olimme todella väsyneitä ja nälkäisiä, mutta onneksi pian saimme ruokaa (Ernielle tarjottiin yhä vain liharuokaa, mutta sai hänkin jotain lopulta syödäkseen) ja ruokailun jälkeen painuimme saman tien nukkumaan klo 19:00.

Herätys olikin sitten edessä jo klo 22:45, sillä olimme päätelleet, että se yhä puuttuva kohdelajimme suippopyrstökurppa saattaisi hyvinkin olla soidinpuuhissa melkein mihin tahansa aikaa illasta aamuun. Niinpä meidänkin piti olla liikkeellä ajoissa. Nautittuamme pikaisesti taas leipää, teetä ja makeisia, otimme suunnan kohti laajaa alankoa.

Suippopyrstökurppia

23.6. puolilta öin PAC ilmoitti radiopuhelimen välityksellä, että he olivat Paulin kanssa löytäneet taas pikkupajusirkun. PAC ja Paul kävelivät maastossa yleensä aivan järjetöntä vauhtia, joten meillä ”podicepseilla” eli minulla ja Hannalla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä heidän vauhdissaan, varsinkaan kun Hanna tuttuun tapaan kantoi paria kameraa ja kiikareita sekä reppua. Niinpä me tyydyimme kävelemään omaa tahtiamme Ernien ollessa välillä meidän ja välillä PAC:in ja Paulin seurassa sekä välillä omilla poluillaan. Kiiruhdimme taas pelipaikalle ja tämä pikkupajusirkku lauloi oikein antaumuksella ja vuorattuani äänityslaitteeni hyttysmyrkyllä jätin sen äänittämään lintua ja siirryin itse minua seuranneen hyttysarmadan kanssa hieman etäämmälle. Lintu myös näkyi hyvin, mutta yö oli pimeimmillään, joten edelleenkään ei kauhean ruusuisia kuvia saatu.

Lintua aikamme ihasteltuamme jatkoimme kävelyä ja pian PAC ja Paul katosivat taas horisonttiin. Ehdin nähdä lyhyesti puskasta toiseen vilahtaneen siperianhernekertun, ennen kuin päätimme Hannan ja Ernien kanssa yrittää ylittää joen ja lähteä palailemaan joen toista puolta koluten takaisin päin. Mutta joen ylitys ei ollutkaan niin helppoa kuin olimme luulleet. Lopulta kuitenkin löysimme kohdan, jossa juuri ja juuri saappaan varret riittivät.

Hetken taivallettuamme saavuimme kulleroniityn reunaan ja taas yhden pienen urpiaisporukan lentäessä ylitsemme, kuulin niiden taustalta toisenlaista särähtelevää ääntä, joka yhtäkkiä kiihtyi syöksyväksi sarjaksi – suippopyrstökurppa! Kaksi lintua kaarsi kovaa vauhtia ylitsemme ja Hanna ehti myös nähdä ja kuulla linnut, mutta Ernie, joka oli hieman etäämpänä, ei onnistunut nähdä lintuja, jotka jatkoivat todella kovaa vauhtia kohti kaukaisia vuorten rinteitä. Onneksi linnut palasivat kohta takaisin kolmas lintu mukanaan ja pääsimme seuraamaan niiden soidinkiertelyä! Lintujen äänet eivät todellakaan kuuluneet kauas, mutta onneksi ne kävivät välillä kääntymässä suoraan yllämme, jolloin jatkuva täksätys kuului ja joka onneksi huipentui komeaan syöksysukellukseen uskomattomine pärinöineen pariin otteeseen jopa aivan yläpuolellamme.

Hälytimme tietysti PAC:in ja Paulin paikalle, mutta he saapuivat vasta viitisentoista minuuttia myöhemmin, jolloin emme enää olleet havainneet kurppia ainakaan kymmeneen minuuttiin. Ernie oli kuitenkin nähnyt yhden linnuista laskeutuvan edustallemme, mutta lopulta sitä ei tarvinnut lähteä komppaamaan, sillä heti PAC:in ja Paulin saavuttua luoksemme, lensi taas kaksi kurppaa äännellen ylitsemme. Pienen tauon jälkeenan linnut saapuivat taas soimaan ihan kunnolla yläpuolellemme ja niitä päästiin hieman äänittämään ja kuvaamaankin. Maisema ympärillämme oli aivan uskomattoman komea ja linnut tuntuivat pyörivän enimmäkseen juuri komean pyhän vuoren edustalle, joten fiilis porukassamme oli taas katossa! Kaikki erimielisyydet olivat painuneet unholaan, kun viimeinenkin projektilaji oli saatu jo näinkin varhaisessa vaiheessa reissua kuitattua! Ja me saatoimme PAC:in ja Hannan kanssa myhäillä olleemme aivan oikeassa päättäessämme saapua tälle paikalle.

PAC ja Paul olivat onnistuneet nähdä mm. yhden aivan tundralla olleen pikkupajusirkun lisää, kirjosiipikäpylintuparven sekä pari kiirunaa, joka minulta oli edelliskesän reissulta jäänyt puuttumaan Venäjä-pinnoista. Kiirunat kun näillä nurkilla olivat eri alalajia, oli laji minulla toivelistalla korkealla. Lopulta jatkoimme laaksoa leveänä rintamalla koluten takaisin leiripaikkaamme kohti, joka olikin yllättävän kaukana.

Päivästä oli tulossa todella lämmin, joten yöllä jalkaan laitetut GoreTex-housut eivät enää tuntuneet lainkaan miellyttäviltä kumisaappaiden ohella. Kävelymatkalla kuulimme useita taigauunilintuja ja yhden idänuunilinnun sekä näimme vihdoin pari sepeltaskuakin, jonka olimme olettaneet olevan alueella huomattavasti runsaampi. Vihdoin teltoille päästyämme sukelsimme saman tien nukkumaan.

Heräsimme parin tunnin unien jälkeen klo 8:30 ja aamupuuro olikin jo valmiina. Sitten pakkailimme taas tavarat kasaan, otimme hetken hieman rennommin ja lopulta oli taas aika lähteä liikenteeseen. Pikkuajon jälkeen stoppasimme klo 11:00 metsänreunaan ja päätimme porukalla lähteä patikoimaan vuorille, sillä Natasha ja Sergei olivat suositelleet meillä erästä lähihuippua, jolla he ainakin itse kovasti halusivat päästä käymään. Koskapa meillä ei ollut kauheita paineita mihinkään suuntaan, päätimme lopulta lähteä koko porukka nousemaan vuorelle.

Olimme kyllä yön pitkästä komppausreissusta aika naatteja, mutta mahdollisimman pienin kantamuksin etenimme ylöspäin kukin omaan tahtiimme. Yllättäen emme enää Hannan kanssa olleetkaan hitaimpia kipuajia, vaan PAC oli ilmeisesti yöllä antanut kaikkensa. Hän oli jo pariin kertaan luovuttamassa, mutta lopulta kuitenkin taas ohitti meidät ja reilun parin tunnin kipuamisen jälkeen meidän vihdoin ollessa nousemassa perille ylänköjärvelle, oli tämä jo Paulin ja Ernien kanssa palaamassa takaisin alaspäin.

Ylhäällä meitä odottivat komeat maisemat, mutta paikalla oli myös varsin kylmä, kun tuuli puhalsi kylmää ilmaa vuorten yli. Niinpä lähdimme aika pian, maisemakuvat tietysti ensin otettuamme, palailemaan takaisin autoa kohti.

Alas pääsimme onneksi huomattavasti nopeammin ja osan matkaa laskeuduimme suuria lumilaikkuja pitkin. Vuoristossa emme kuitenkaan tehneet ainoatakaan millään tavalla merkittävää lintuhavaintoa, joten hieman ajanhukkaahan reissu oli ollut. Laskeutuessa näimme Natashan ja Sergein opastamina kaukana horisontissa siintäneen Uralin korkeimman vuoren Narodnayan, jonka huippu kohosi 1895 metriin.

Lopulta ollessamme metsäniityllä jo hyvin lähellä autoamme, plokkasin taivaalta suippopyrstökurpan, joka soi hetken yllämme ennen katoamistaan. Autolle päästyämme ajoimme pitkän matkan takaisin tutulle uimapaikallemme, jossa ruokailimme taas. Tuttu taigarautiainen kävi taas saman puun latvassa hetken laulamassa ja telkkänaaras sekä isokoskelo lensivät ylitsemme, mutta kuumassa kelissä ötökät, etenkin paarmat latistivat hieman kesäistä tunnelmaa.

Lopulta jatkoimme ison joen rantaan leiripaikkaan, johon johti todella huonokuntoinen ura. Volodja kuitenkin ajoi taas kieli keskellä kämmentä ja peukalo keskellä suuta ja pääsimme upean rotkolaakson viereen pystyttämään leiriämme. Itse ehdin tunnin nukkuakin ennen iltaruokaa, jolla oli tarjolla mm. Volodjan joesta pyytämää harjusta, joka valitettavasti tarjoiltiin raakana. Ruokailun jälkeen ihastelimme vielä hieman maisemia ennen kuin painuimme pehkuihin klo 20:00.

Metsäretkeilyä

24.6. Juhannus – ja taas Juhannusta vietettiin Uralilla! Viimeksi olimme olleet Keski-Uralilla Ural Ridgellä ja nyt kovin vastaavanlaisissa maisemissa ja päätavoitteena jopa sama laji eli mustakurkkurautiainen, joka puuttui yhä Hannalta eliksistä.

Heräsimme klo 1:50, jolloin satoi hieman ja tuulta oli enemmän kuin tarpeeksi. Päätimme silti aamuteen jälkeen lähteä kipuamaan tietä pitkin lähimetsään ja kyllä kannatti. Paul oli ehtinyt singahtaa edellemme ja PAC oli jäänyt vielä hieman touhuamaan, mutta saman tien metsään päästyämme, löysimme Hannan ja Ernien kanssa taviokuurnaparin. Linnut lensivät piiloon turhan pian, mutta koiras jäi yhä lauleskelemaan etenkin, kun sille hieman soitti atrappia. Niinpä PAC:kin pääsi linnusta nauttimaan, mutta liian kova tuuli esti äänitykset.

Vain hieman lisää käveltyämme näki Hanna tien yli lentävän kuukkeliperheen ja linnut jäivät onneksemme touhuamaan tien vieruspuihin. Tässä vaiheessa PAC alkoi huolestua siitä, mihin asti Paul oli mennyt ja kun me Hannan kanssa kuulimme samaan aikaan metsästä pohjantikan ääntelyä, päätti PAC singahtaa Paulin perään, sillä tarjolla oli pari todella hyvää elistä taas Paulille. Kohta Hanna sanoi kuulevansa pohjantikan poikasten ääntelyä ja singahti metsään äänen perässä. Ja eipä aikaakaan, kun Hanna löysi pohjantikan pesän noin 70 metrin päästä tiestä, juuri parahiksi, kun PAC ja Paul saapuivat. Onneksi kuukkelitkin olivat yhä paikalla, joten kaikki olivat tyytyväisiä, etenkin Paul, joka oli nähnyt jo kirjosiipikäpylintujakin. Kuvailimme ja äänittelimme tovin pohjantikkoja, mutta ne olivat varsin arkoja, joten jätimme ne pian rauhassa ruokkimaan poikasiaan ja jatkoimme mäkeä yhä vain ylemmäksi. Eipä aikaakaan, kun Hanna kuuli kaukaisen sinipyrstön laulun, jonka perään PAC ja Paul singahtivat. Me muut jäimme tielle kuulostelemaan, mutta kun sinipyrstöjä alkoi kuulua useampia, lähdimme mekin hieman lähemmäksi. Linnut olivat kuitenkin turhan kaukana ja kun PAC ja Paul ilmoittivat ainakin lähimmän olevan nuori koiras, päätimme palata tielle. Yllättäen tien varressa näimme Hannan kanssa tienpientareelta ruokaa keränneen naaras sinipyrstön.

Jatkoimme tietä pitkin vielä jonkin matkaa ja näimme parikin kuukkeliperhettä ja kuulimme vielä yhden sinipyrstön lisää, mutta sitten alkoi näyttää siltä, että kohta alkaisi sataa ja kunnolla. Hieman niukasti pukeutunut Paul lähti palailemaan tietä pitkin leiriin päin ja hieman myöhemmin myös Ernie päätti tehdä samoin. Me muut hullut päätimme kääntyä metsän siimekseen ja kävellä rinnemetsää pitkin takaisin leiriin. Idea olisi voinut olla ihan tuottoisakin, mutta lähes saman tien alkoi sataa ja todella kovaa! Niinpä olimme kohta aivan läpimärkiä, kun etenkin märkä aluskasvillisuus kasteli vaatteemme. Ja lahkeita pitkin kastuivat sitten ensimmäistä kertaa koko reissun aikana jalassa olleet vaelluskengätkin läpimäriksi. Rämmittyämme leiriin singahdimme suoraa päätä telttaan lämpimiin makuupusseihin nukkumaan. Niinpä saimme vasta herättyämme parin tunnin aamu-unilta kuulla, että Paul oli leiriä tietä pitkin kävellessään kuullut yhtäkkiä karheaa kissamaista mouruntaa ja lopulta tajunnut äänen kuuluvan joen vastapuolen jyrkänteen laelta ja löytänyt kiikareilla ääntelijän – komean ilveksen! Paul oli saanut otuksesta jopa kuvankin! Otus oli aivan levinneisyysalueensa pohjoisrajalla eli todella kova havainto oli kyseessä!

Tukevan aamupalan jälkeen pakkailimme leiriä ja itse näin puskareissulla ruokaa keräilleen sinipyrstönaaraan aivan telttamme takana. Keli oli yhä todella surkea, joten liikkeelle taas lähdettyämme olivat ajoneuvomme takatilan ikkunat niin huurussa, ettei niistä nähnyt lainkaan ulos. Ja koska etenkin alkumatka oli todella pomppuinen, ennen kuin olimme taas palanneet ns. ”päätielle”, alkoi minulla olla jo hiukan huono olo. Mutta koska keli ei todellakaan kannustanut pysähtelemään matkan varrella, ajoimme ilman pysähdyksiä taas ison Kozhymjoen yli ja nousimme ylängölle.

Lopulta oli pakko pysäyttää auto erilaisten tarpeiden takia, mutta itse pyysin päästä etupenkille, sillä olin aivan viittä vaille laatanheittokunnossa. Istahdimme PAC:in kanssa etupenkille Volodjan viereen ja matka jatkui. Metsään päästyämme näimme tien varressa todella runsaasti mustakaularastaita, mutta muuten paluumatkan havainnot jäivät virtavästäräkkiin.

Pitkän ajon jälkeen pääsimme takaisin Intaan iltapäivä neljän aikaan ja suuntasimme suoraan hotellille, joka oli sellainen, ettei sitä olisi mitenkään voinut turisti löytää. Jossain respan virkaa ajaneessa toimistossa meni sitten seuraava tunti taas kaiken maailman paperihommissa, kun leimoja piti saada joka lappuun ja jopa luvat kansallispuistoon pääsyynkin tehtiin jostain syystä uudelleen. Lopulta kuitenkin pääsimme huoneisiimme, jotka olivat ihan miellyttävät. Suihku sijaitsi yläkerrassa, mutta sinnekin kaikki pääsivät vuorollaan. Oli hyvä saada kaikki märät tavarat levitettyä kuivumaan ja päästä lataamaan kaikkia akkujamme.

Klo 18:30 tapasimme Natashan ja Sergein aulassa ja suuntasimme paikalliseen ravintolaan syömään. Jotenkin Ernielle onnistuttiin taas tilaamaan liharuokaa, mutta muuten ilta sujui mukavasti. Ruokailun jälkeen suuntasimme vielä Natashan ja Sergein luokse, jossa katselimme heidän aikaisemmalta, italialaisten kanssa tekemältä reissulta koostetun videon, mutta lopulta iltakymmenen aikaan meidän oli pakko suunnata hotellille nukkumaan, sillä meillä olisi taas edessä aikainen herätys.

Eletskayaan

25.6. herätys oli klo 5:45 ja kohta meillä oli taas kamat kasassa, vaikka kaikki vaatteet, etenkään kengät, eivät olleet vielä kuivuneet. Klo 6:30 saapuivat Natasha ja Sergei parin ystävänsä kanssa meitä noutamaan ja pakkasimme tavaramme pariin henkilöautoon ja ajoimme kymmenkunta kilometriä Intan rautatieasemalle. Nautimme aamupalan tutussa kahvilassa, klo 7:30 saapui junamme. Hyvästelimme paikalliset ystävämme ja lastasimme tavaramme taas pariin junahyttiin ja reilua varttia myöhemmin jatkoi junamme kohti Eletskayaa.

Itse sain junassa jopa hieman nukuttua Hannan tehdessä matkaprojektina mukana olleita villasukkia. Saimme yllättäen ruokatarjoilunkin ja lopulta vaivainen viiden tunnin junamatka sujui todella nopeasti. Juna oli selvästi uudempi ja hienompi kuin aikaisemmat junamme. Ja tietysti ikkunasta teimme myös havaintoja, joista parhaimpina näimme useita tunturikihuja, muutamia palsasoilla olleita idänselkälokkeja, suopöllöjä sekä liroja. Näimme myös jonkun taivaanvuohen- tai suippopyrstökurpantapaisen

Yhden aikaan olimme perillä Eletskayassa ja asemalta löytyi vanha tuttumme sekä koko reissumme organisaattori eli Ural Expeditions&Toursin Oleg Demyanenko, joka oli osallistumassa tälle pioneerimatkamme jälkimmäiselle puolikkaalle itsekin Olisihan taas odotettavissa, että meidän perässämme tulisi muitakin WP-pinnailijoita, joten Olegin oli hyvä päästä näkemään, mitä me oikein touhusimme. Asemalla tapasimme myös kuskimme Sergein, jolla oli yksi kaverikin mukanaan ja niinpä ajoimme kohta parilla henkilöautolla ränsistyneen kylän halki hylätyn tehtaan vieressä sijainneelle asunnolle. Täällä meitä oli odottamassa vasta nyt reissuun liittyvä Eric Didner sekä Olegin assistentti, Yulia Kharakhasheva, vanha tuttu hänki. He olivat lentäneet Moskovasta Aasian puolella sijaitsevaan Salekhardin kaupunkiin, josta olivat seilanneet lautalla Ob-joen yli Labytnangiin, jossa on Uralin junan päätepysäkki. He olivat sitten saapuneet junalla Eletskayaan paria tuntia meitä ennen.

Nautimme teetä, karkkia ja jopa täytekakkua, jotka olivat jääneet edellispäivänä juhlituilta syntymäpäiviltä tähteeksi. Oli aika mielenkiintoista viettää aikaa paikallisessa kodissa, Olegin ja Sergein suunnattua vielä tekemään viimeisiä muonatäydennyksiä.

Käpöttelimme myös pihamaastossa, joka ei kuitenkaan ollut kovin mieltäylentävää, ei maisemiltaan saati linnustoltaan. Pääasiassa ihmettelimme pihassa seisonutta seuraavien neljän päivän kulkuneuvoamme, joka oli kuin olikin tankki! Meille oli kyllä etukäteen viesteissä kerrottu, että joudumme liikkumaan Polar Uralin maastossa tankilla, mutta emme me silti olleet uskoneet, että kyseessä todellakin oli sellainen! Olimme kyllä tästä kulkupelistä joutuneet maksamaan ihan kohtuusumman lisämaksua reissullemme (13€/km = 230€ per henki), mutta silti…

Lopulta ruokatavarammekin olivat pakattuna ja lastasimme kaikki tavarat tankkiin sisälle ja nousimme itse tankin katolle, jossa oli kaksi penkkiriviä. Ja pian lähdimme ajamaan tankkiuria kohti Polar Uralia.

Kohti Polar Uralia

Teimme ensimmäisen stopin aika pian jokivarressa, kun paikka näytti todella hyvältä pikkupajusirkkua ajatellen. Ericiltähän tietysti puuttuivat kaikki kolme kohdelajia eliksistä. Ja kuinka ollakaan, pikkupajusirkku löytyi saman tien, kun PAC hieman soitti atrappia! Lintu vieläpä poseerasi oikein mukavasti, joten fiilis alkoi taas olla todella korkealla! Täytyy myöntää, että välillä Intasta lähdettyä oli ainakin parilla meistä ollut sellainen fiilis, että reissu olisi voinut olla lyhyempikin, sillä kaikki kohdelajit oli jo hoidettu… Mutta nyt oltiin taas uusissa maisemissa, alla oli neuvostoaikainen tankki, Eric oli virtaa täynnä ja se tarttui meihin kaikkiin muihinkin, joten olimme taas täysin valmiita uusiin seikkailuihin!

Matkalla näkyi taas suopöllöä, piekanaa, idänselkälokkia sekä taivaanvuohi mutta toinen stoppi jokivarressa tuotti retkipinnaksi vain tukkakoskelon. Lopulta ohitettuamme pienen hylätyn tehtaan, alkoi sataa kaatamalla ja päätimme etsiä lähistöltä hyvä leiripaikan ennen kuin olisimme aivan läpimärkiä. Sellainen onneksi löytyi pian läheisen rinteen notkelmasta puron varresta, jossa oli pieni alue heinikkoa.

Illalla menikin sitten taas aikaa leirin pystytykseen ja ruokailuun. Nukkumaan päästiin lopulta vasta iltakymmenen jälkeen.

Projektilajeja liukuhihnalla

26.6. herätys oli klo 2:45 ja kolmen jälkeen suuntasimme kohti läheisiä palsasoita. Heti ojan varresta säikäytimme ilmaan taivaanvuohen ja lutakolle päästyämme löysimme taas pikkupajusirkun. Koiraslintu liikkui vilkkaasti ja todella tomerasti pää pystyssä ja niskahöyhenet pörhöllään, joten eipä ollut yllätys, kun huomasimme sen lähistöllä piilotelleen naaraslinnunkin. Saimme etenkin koiraasta ihan hyviä kuvia ja jopa lyhyet videopätkätkin ennen kuin molemmat linnut singahtivat peräkanaa erään nyppylän taakse emmekä niitä enää löytäneet.

Lutakolla näkyi myös pari tavia, kuikka, ohitsemme lentänyt tundrametsähanhi sekä kaukana hetken lennossa näkynyt punakuiri. Muiden taas jo jatkettua matkaa, lähdimme mekin Hannan kanssa pikkuhiljaa palailemaan takaisin leiriämme kohti.

Teltoille päästyämme vähensimme vain vaatteita ja jatkoimme toiselle puolelle rataa tolpilla pesineen piekanapariskunnan ohi jokivarren pensaikkoja tutkimaan. Jokivarressa näkyi taas tukkakoskelo sekä myöskin uivelo. Eric ja Paul olivat kuulleet pensaikkoalueella parikin laulavaa rautiaista, mutta eivät olleet vielä nähneet linnuista vilaustakaan. Päätimme autella Ericiä mahdollisen elislinnun löytämisessä ja soittelinkin puhelimestani taigarautiaisen kutsuääntä, kun yhtäkkiä huomasin yläpuolellamme kierrelleen suippopyrstökurpan! Eric sai kuin saikin siis eliksen! Kurppa katosi aika pian, mutta lähes heti perään löytyi taas laulamaan alkanut taigarautiainenkin näkyville, joten Ericilläkin oli jo kaikki kolme projektilajia hoidossa – ja aivan liian helposti, kuten Ernie sanoi…

Taigarautiaisia näkyi ja kuului lopulta kolme yksilöä ja muita havaitsemiamme lajeja olivat mm. idäntiltaltti sekä punavarpunen. Teltoille palattuamme näimme kaukana vuorten lakien yläpuolella kaarrelleen vanhan merikotkan ja pian olikin taas puuroaamiainen tarjolla. Sitten oli taas aika laittaa kamat ja teltat kasaan, pakata tankki ja lähteä koluamaan seuraavia palsasoita.

Palsasoilla

Toisen stopin isommilta palsasuolutakoilta löytyi yllättäen mustakurkku-uikkupari, pari jouhisorsapoikuetta sekä ampuhaukka. Kolmannella stopilla havaittiin vain sitruunavästäräkki sekä suopöllö ja sinisuohaukka. Neljännelle palsasuolle kuskimme, joka ei varmaankaan koskaan aiemmin ollut juuri tällä alueella tankillaan liikkunut, lähti oikaisemaan pajupusikoiden läpi, joka ei tietenkään meistä ollut sopivaa, vaikka olimmekin nyt seudulla, jolla ei juuri mitään polkuja tai uria enää ollut. Onneksi löysimme pienellä vaivalla hyvän matalassa vaivaiskoivikossa kulkeneen reitin, joten emme joutuneet tuhoamaan luontoa yhtään enempää. Itse asiassa meille Hannan kanssa jäi sellainen olo, että matala vaivaiskoivikko oli aika lailla turhanpanttista rääseikköä, jolla ei ollut juuri mitään luontoarvoa, sillä kaikki elämä tuntui olevan korkeammassa pensaikossa tai koivuttomilla aukioilla sekä telaketjujen jäljissä. Pieni rääseikön jyrääminen saattoi jopa muodostaa pientä laikkuisuutta ja näin antaa pesimäpaikan esim. liroille ja kirvisille, joita tuntui pesivän juuri erilaisten urien varressa.

Viimeinenkin palsasuo oli todella komea, mutta lintuja oli yllättävän vähän. Hannan kanssa kuulimme lapinsirrin ääntä taivaalta ja palsoilla asusteli taas jokunen idänselkälokki ja yhdessä palsatörmässä oli muutaman parin törmäpääskykolonia.

Lopulta aloimme olla aika poikki ja jatkoimme tankilla ylängölle. Näimme kaukana edessämme matkanneen hantiporukan porovaljakkoineen. Yksi mönkijäkin heillä oli käytössään. Tämä porukka oli muuttamassa vuoristoon kesän ajaksi hyttysiltä turvaan.

Lopulta leiriydyimme paikkaan, jossa hantit olivat juuri leiriytyneet. He olivat jättäneet paikalle yhden koiristaan, joka vaikutti aivan käsittämättömän väsähtäneeltä. Arvelimme heidän palaavan hakemaan koiran myöhemmin, kunhan se olisi saanut levättyä.

Lapinsirkun laulaessa laululentoaan ja lapinkirvisten pyrähdellessä viemään pesäänsä ruokaa poikasilleen, pystytimme leirin ja kohta oli ruokakin valmiina. Jostain saapui leiriimme toinenkin hantien matkasta eksynyt koira, joka touhusi leirissämme omiaan. Myös kiinni ollut koira onnistui tempomaan itsensä irti ja niinpä me saimme seurailla kahden koiran touhuiluja. Meistä ne eivät pahemmin välittäneet, mutta lukuisat hyttyset ärsyttivät niitä ihan yhtä paljon kuin meitäkin. Lopulta pääsimme nukkumaan aikaisin jo klo 19 aikaan.

Palsasuokäppäilyä

27.6. herätys oli taas jo tuttuun aikaan klo 2:45 ja lähdimme Hannan kanssa ensimmäisinä lähipalsasuolle kävelemään. Heti lähti jaloistamme pari taivaanvuohta ja löysimme myös tavallisen pajusirkun sekä sitruunavästäräkkejä. Muut olivat kohta kiilanneet edellemme ja oli hieman tympeä kävellä samoja polkuja heidän perässään, sillä lutakot ja sankat pusikot estivät kulkemasta juuri muita reittejä kuin mitä muut olivat jo menneet.

Käpöttelimme alueella nelisen tuntia ja parempia havaintoja olivat todella kaukana mutta tunnistettavaa soidinlentoa lentänyt suippopyrstökurppa, edestakaisin kierrelleet 8 metsähanhen parvi sekä erillisenä pysynyt pariskunta, laulujoutsenpari, eräälle lutakolle eteemme äännellen uimaan laskeutunut alli, tukkasotkien seurassa uiskennellut haapana, taas kaukana taivaalla pyörinyt vanha merikotka, esiaikuinen idänselkälokki sekä suopöllö ja pari sinisuohaukkaa. PAC ja Paul ehtivät taas käydä paljon meitä muita kauempana ja onnistuivat saada retkipinnalistalle lapasorsan ja tyllin. Tällä palsasuolla oli oksennuspalloista päätellen oleillut sopuleilla herkutellut tunturipöllö ja myös naalin jätöksiksi sopivia jätöksiä nähtiin.

Aamupalamunakkaan jälkeen olivat tavarat taas pian pakattuina ja matka kohti Polar Uralia jatkui. Ajoimme aika pitkään ilman mainittavia tapahtumia, mutta sitten näimme tankin katolta maastoon ryntäämisen Maailman ennätyksen! Kyseessä ei ollut koulutettu huippusotilas vaan PAC, joka säntäsi uralta tankkia karkuun juosseen taigametsähanhipoikueen perään. PAC onnistui saada yhden poikasen kiinni ja tältä söpöliiniltä otettiin sitten DNA-näytteitä eri tavoin, ennen kuin se päästettiin takaisin muun perheensä luokse.

Ajoimme lopulta aika pitkään ja lopulta aina seuraavaan leiripaikkaan asti, joka valikoitui lähellä vuorennyppylää olevan joen varresta. Joki oli matala ja voimakasvirtainen, mutta kuuman kelin takia innostuimme porukalla peseytymään. Kylpemisen keskeyttivät vain Hannan vuorten huippujen päältä löytämät pari maakotkaa ja piekanaa. Kovin nautinnollista peseytyminen noin 30 senttiä syvässä jääkylmässä virrassa miljoonien hyttysten, mäkäräisten ja paarmojen seassa ei ollut, mutta kyllähän siinä ainakin vähän puhdistui.

Leipäpäivällisen jälkeen oli mukava ottaa vihdoin kunnon päikkärit. Herättyäni olivatkin kaikki muut jo painuneet lähimaastoon kiertelemään ja tankin katolle tähyilemään kiivettyäni, löysin heti itsekin muutaman suippopyrstökurpan lentelemästä soidintaan rinneniittyjen yllä. Ainakin 6 kurppaa seilasi edestakaisin käyden välillä aivan leirimme päälläkin, mutta kun lähdin äänityslaitteen kanssa yrittämään kunnon äänityksiä, soidin hyytyi ja vain yksi lintu näkyi enää kauempana soidintamassa.

Muut olivat kuitenkin jo päässeet kuvaamaan lintuja oikein mukavasti ja saimme nyt haarukoitua ainakin tämän kurppaporukan aktiivisimmaksi iltasoidinajaksi noin klo 18:30-19:30. Soidinaktiivisuus tuntui hiipuvan sitä mukaa, kun aurinko ei enää paistanut rinteeseen. Illallisen jälkeen olimmekin taas valmiit unten maille noin klo 21:30.

Vuoristokiipeilyä

28.6. herätys oli taas klo 2:50 ja telttaan oli jo uneen kuulunut mm. metsähanhen sekä suippopyrstökurpan ääntä. Hitaan käynnistymisen jälkeen lähdimme liikkeelle ennen neljää. Hannan kanssa päätimme huiputtaa lähimmän vuoren, jolla Yulia oli jo edellisiltana käynyt kiipeilemässä ja tavannut heti ensimmäisillä kivikkotasanteilla kiirunoita. Ernie seurasi alkumatkan meitä, mutta ensimmäisellä tasanteella päätti jäädä seurailemaan metsänreunaa. Rinnemetsän läpi kävellessämme olimme kuitenkin kuulleet mm. pari taigauunilintua sekä kirjosiipikäpylintuparven ääntä.

Hannan kanssa jatkoimme seuraavalle harjanteelle rakkakivikossa kiipeillen ja taas seuraavalle ja vielä seuraavalle, jolta viimein avautui komea tasankoalue. Tämän tasangon reunalla oli myös vihdoin se huippukin, jota olimme tavoitelleet. Näimme taas kerran vauhdikkaasti matkaan tehneen PAC:in aukean toisella puolella ja päätimme mennä vaihtamaan kuulumisia, kun aamulla emme olleet muistuneet antaa toista radiopuhelintamme muille matkaan. Havaintoja ei PAC:illakaan juuri ollut, mutta harjanteelta aukeni komea maisema vuoren toiselle puolelle ja kaukana alangon toisella puolella näkyi pieni hantileirikin.

Lähdimme huiputtamaan Hannan kanssa lähihuippua mutta pian matkamme keskeytyi, kun PAC huuteli hänelle juuri antamastamme walkie-talkiesta löytäneensä keräkurmitsan. Päätimme kuitenkin käydä ensin huiputtamassa vuoren, josta otimme joitakin maisemakuvia ja laskeuduimme vasta sitten hoitamaan keräkurmitsaa. Yllättäen kurmitsa nousi lentoon jo satakunta metriä edestämme ja vain minä ehdin sen nähdä. Muutamia kapustarintoja piippaili lähirinteillä, mutta kurmitsaa ei enää löytynyt. Niinpä päätimme lähteä palailemaan takaisin alaspäin, sillä olimme luvanneet olla aamupalalla kahdeksalta.

Olimme lopulta leirissä vartin myöhässä, mutta eipä tuo tietenkään ketään haitannut. Muut olivat tietysti nähneet kiirunoita alempana ja Paul oli päässyt kuvaamaan suippopyrstökurppia oikein kunnolla, yhtä jopa puun latvassa! Lopulta oli aamupala taas syöty ja tavarat pakattu ja matka jatkui yhdentoista aikaan. Lähtöä viivästytti hieman Ernien ja Ericin teltasta hajonnut vetoketju, joka kuitenkin onneksi saatiin korjattua.

Matka jatkui nyt Polar Uralin aseman lähestyessä paljon parempia uria pitkin. Ylängöllä ajellessamme pomppasi uran viereisestä lätäköstä lentoon kirvinen, joka ainakin osasta porukkaamme näytti omituiselta. Lentotyyli ja tummuus olivat tuoneet mieleen tundrakirvisen. Stoppasimme ja yritimme löytää lintua, muttemme sitä enää löytäneet. Me Hannan kanssa olimme nähneet linnun myös aika hyvin ja itselleni tuli mieleen märkä niittykirvinen. PAC ja Paul komppasivat aluetta taas muita kauemmaksi ja onnistuivat nähdä kaukaisen suokukon reissupinnaksi.

Kohta komppasimme vielä toistakin vastaavanlaista märkää aluetta, muttemme löytäneet mitään mielenkiintoista. Jatkettuamme matkaa ja noustuamme taas seuraavalle ylängölle, lähti tankin edestä juoksemaan kiiruna, joten saimme mekin vihdoin lajin Venäjä-pinnaksi. Ylängöillä oli pari isompaa järveä, joista toisella oli mukavasti vesilintuja: parisenkymmentä jouhisorsaa, 2 haapanaa, 2 allia sekä 3 mustalintua. Lapinsirkkuakin päästiin kuvaamaan oikein antaumuksella.

Vihdoin Polar Uralilla

Aika pian aloimme laskeutua ylängöltä kivikkoista ja mutkaista uraa alaspäin ja yllättävän pian olimme Polar Uralilla, sopivasti kun taivas oli juuri synkentymässä ja ensimmäisiä pisaroita oli jo ripsinyt päällemme. Polar Uralin aseman ympäristö ei kuitenkaan ollut lähellekään sitä, mitä olimme odottaneet, vaan paikalla todellakin oli vain rautatieasema sekä pari epämääräistä rakennusta sekä parakkia, joissa aseman työntekijät majailivat. Muuten alue oli kuin kaatopaikka! Pihapiirissä oli vastikään jyrätty rakennus tai useampi matalaksi ja piha oli roskaista mutelikkoa. Lähiympäristö muuten oli epätasaista kivikkoa ja koska tankkimme oli palaamassa Eletskayaan, ei meillä ollut enää käytössä kulkuneuvoa kuskaamaan tavaroitamme, vaan meidän piti majoittua mahdollisimman lähelle asemaa, jotta saisimme paria päivää myöhemmin tavaramme junaan.

Oleg ja Sergei saivat sovittua meille luvan leiriytyä aivan aseman pihalle ja käyttää aseman odotusaulaa, jossa voisi ladata akkuja ja olla lämpimässä ja kuivassa, mikäli sadekeli jatkuisi. Tämä oli loistava uutinen, sillä taivas oli synkentynyt todella pahasti ja näytti siltä, että sadetta saattaisi riittää pitkäksikin aikaa. Niinpä pystytimmekin leirimme ennätysvauhtia ja kun olimme saaneet telttamme pystytetyiksi ainoille suurin piirtein tasaisille paikoille, saimme lisää hyviä uutisia – Oleg ja Yulia olivat saaneet käyttöönsä myös yhden työntekijöiden parakin keittiöistä ja halukkaat saivat myös varastoida telttoihin mahtumattomat tavaransa parakin eteiseen. Meillä Hannan kanssa oli toki aina ollut aiemminkin kaikki tavaramme teltassamme, sillä ei sitä koskaan tiennyt mitä sitä herättyään tarvitsi.

Pikaisen leipäaterian jälkeen sade oli alkanut oikein kunnolla, joten painuimme telttoihin nukkumaan. Ja uni maittoi, vaikka asemalle parkkeerannut dieseljuna jyskytti koko yön.

29.6. herätys oli taas ennen kolmea, mutten herännyt kellooni, kun ajattelin puhelimen herätyksen myös pärähtävän kohta soimaan. Mutta sehän olikin jäänyt laittamatta herättämään. Onneksi heräsin ihan itsekseen kolmelta ja onneksi vaikeaa oli ollut muillakin. Niinpä klo 3:10 kömpiessämme teltasta, olivat muutkin vasta aukomassa telttojaan. Keli oli parantunut ja päivästä näytti tulevan aurinkoinen.

Päätimme Hannan kanssa suunnata WP:n rajalle, joka sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä leiristämme ja jatkoimme sitten rajaa seuraillen samalla lähijärviä tarkistellen rajaa pitkin kohti lähivuorta. PAC oli päättänyt tehdä samoin, mutta hän pysyi visusti WP:n puolella, kun me taas Hannan kanssa pointsailimme myös Aasia-pinnoja. Ja niitähän ropisi ihan mukavasti mm. tunturikihusta, kapustarinnasta, pikkukuovista, piekanasta, lapinkirvisestä ja lapinsirkusta ym. Lähijärvellä WP:n puolella kellui pilkkasiipi ja kierteli reilun parinkymmenen jouhisorsakoiraan parvi, jotka piti nekin katsoa molemmilta puolilta rajaa.

WP:n raja mutkitteli harjanteita pitkin sen mukaan, kummalle puolelle rajaa vuorilta laskeutuneet purot laskivat. Lopulta kurvasimme seuraamaan ylänköä WP:n puolelle, mutta havainnot jäivät vähiin: lapinsirkkuja ja lapinkirvisiä, jokunen tunturikihu ja kapustarinta sekä parhaana ylitsemme äännellen kierrellyt tundraurpiainen. Ollessamme jo palailemassa järvien välistä kohti leiriä, näimme vielä läntisemmässä järvessä mustalinnun.

Olimme leirissä klo 8:30 ja kymmeneen mennessä oli aamupalat syötynä ja sitten oli taas mukava kömpiä telttaan lepäämään. Unta riitti noin kolmeen, jonka jälkeen kävin itse järvien välisessä virrassa kylpemässä ja kyllähän oli taas kylmää vettä! Illemmalla kävimme kävelemässä radan vartta virallisella Euroopan ja Aasian rajamerkillä, joka oli vajaan kilometrin päässä leiristämme. Rajalla seisoskellessamme huomasimme kalalokkien ja tunturikihujen panikoivan jotain Aasian puolella ja pian löysimme syyn – muuttohaukka lenteli niiden edellä.

Illallisen jälkeen oli Oleg saanut järjestettyä porukallemme saunomismahdollisuuden, mutta itse jätin tilaisuuden väliin, kun olin jo ehtinyt käydä purossa jääkylvyssä. Niinpä pääsin jo ihmisten aikoihin lepäilemään, mutta lopulta nukahdin vasta Hannankin palattua saunareissulta klo 21:30 jälkeen.

Viimeiset revitykset

30.6. oli vuorossa viimeinen retkipäivä, joten hommaan oli päätetty suhtautua sen mukaisella vakavuudella. Niinpä herätys soi jo klo 00:30, mutta ikäväksemme näytti siltä, että alkaisi sataa hetkenä minä hyvänsä. Myös tuuli oli turhan voimakas. Niinpä laitoimme kellot soimaan puolta tuntia myöhemmin tsekataksemme taas tilanteen. Ja tämä sama toistui lopulta useampaankin kertaan. Eric ja Ernie olivat jo lähteneet maastoon aikaisemmin, kun mekin lopulta Hannan, PAC:in ja Paulin kanssa pakottauduimme liikkeelle klo 2:30. Onneksi keli oli selvästi paranemassa ja niinpä lähdimme talsimaan suorinta reittiä kohti rinnemetsää, jossa muut olivat edellispäivänä havainneet vaikka sun mitä.

Ollessamme saapumassa harjanteelle, jossa olimme edellispäivänä havainneet tundraurpiaisemme, PAC yllättäen näki sen taas. Lintu kuitenkin katosi ennen kuin me muut ehdimme paikalle ja koska laji oli Paulille elis, päätimme hieman kierrellä paikalla. Lopulta me jatkoimme kuitenkin Hannan kanssa matkaa, mutta onneksi PAC ja Paul olivat linnut vielä uudelleen löytäneet.

Me jatkoimme Hannan kanssa rinnemetsään, jonne päästyämme löysimme heti rinnettä vasten kierrelleitä suippopyrstökurppia! Enimmillään lintuja kiersi päältämme jopa seitsemän linnun parvi ja tavallisen taivaanvuohenkin ääntä kuului kauempaa. Säntäsimme keskemmälle metsään tuulen suojaan yrittämään kuvausta ja äänitystä, mutta taas linnut kaikkosivat kauemmaksi ja äänitykset sain lopulta vain paikalla vinkuneista taigauunilinnuista.

Jatkoimme metsän yläreunaa seuraten ja onneksi kohta kurpat olivat taas yläpuolellamme ja nyt oli soidin huipussaan! Lisäksi paikalla oli varsin tyyntä, joten laitoin äänityslaitteet maahan äänittämään ja peruutin itse kauemmaksi. Samalla kuulin selkäni takaa todella outoa surahtavaa ääntä ja näin kirvismäisen linnun aivan vastavalossa erään puskan latvassa. Koska en ollut moista ääntä koskaan kuullut, päätin hälyttää kaikki muutkin radiopuhelimitse paikalle, koska epäilin, että lintu olisi voinut olla tundrakirvinen. Niinpä me olimme kohta koko porukka paikalla ihastelemassa ja kuvaamassa kurppien soidinta sekä myöskin lähipuskissa ollutta taigarautiaista, mutta ihmelintua ei enää näkynyt saati kuulunut. Kuuntelimme kaikki äänitteet, mitä meillä oli mukana ja lopulta ääni ei kyllä sopinut lainkaan tundrakirviselle. Lintu saattoi olla ollut vaikkapa oudosti äännellyt sitruunavästäräkki? Meille outoja ääniä pitivät myös varoitelleet lapinkirviset, mutta tämä ääni oli kuitenkin ollut aivan erilainen, lähinnä hyönteismäisen särähtävä.

Kurpista tarpeeksi kuvia ja äänityksiä saatuamme linnut yllättäen laskeutuivat ja suurin osa niistä tipahti juuri sille kulleroniitylle, jolla olimme seisoskelleet. Niinpä yritimme vielä saada äänitettyä suippopyrstökurpan lentoonlähtöääntä, mutta kaikki linnut, jotka edestämme säpsähtivät lentoon pysyivät vaiti.

Kiertelimme vielä jonkin aikaa rinnemetsikössä, muttemme enää löytäneet mitään mainittavaa. Lopulta ollessamme jo palailemassa alaspäin järvien välissä, soitin hieman pikkupajusirkkunauhaa, sillä Yulia oli sattumalta kuvannut edellisiltaisella vuorellekipuamisreissullaan sellaisen jossain järvien välimaastossa. Ja kuinka ollakaan heti meitä kohti ja ylitsemme lensi koiraspikkupajusirkku! Lintu laskeutui pusikkoon yläpuolellemme, mutta ihmeeksemme emme enää sitä löytäneet millään. Mutta olimme nyt saaneet havaituksi kaikki kolme target-lajia myös Polar Uralilla ja taas jopa yhden päivän aikana. Tämä asettaa tulevat ryhmät mielenkiintoiseen valintatilanteeseen; tuskin ryhmien kannattaa tällaista reissua tehdä, jollaisen me olimme tehneet. Mutta kannattaako suunnata Intan seudulle vaiko suoraan Polar Uralille? Varmasti molemmista lajit hoituvat, mutta Intassa on takuulla enemmän ainakin eurooppalaisia harrastajia kiinnostavia metsälajeja. Mutta Intan reissu voi olla paljon hankalampi järjestää kuin pelkkä Polar Uralin reissu, jonne voi tulla junalla, majoittua teltassa jossain lähirinteiden lepikoissa ja koluta vaikka itsekseen seutua niin paljon kuin huvittaa.

Klo 7:35 olimme takaisin leirillä ja yllättävän pian saapuivat paikalle kaikki muutkin. Aamupalan, jolla nautimme kaikkea mitä jäljellä enää oli, jälkeen pakkailimme rauhassa ja huolella kaikki tavaramme ja onneksi päivästä oli tullut lämmin ja aurinkoinen, joten kaikki tavaramme saatiin kuivina pakattua. Viimeiseksi havainnoksemme, jo junaamme odotellessamme, näimme Aasian puolelta Eurooppaan lentäneen kuikan.

Paluumatkalla

Lopulta klo 10:25 saapui junamme ja oli aika kiitellä ja hyvästellä Oleg ja Yulia, jotka pääsisivät todella pitkälle ja mutkikkaalle kotimatkalle kohti Jekaterinburgia vasta myöhemmin. Saimme taas lastata tavaramme hytteihimme nopeasti, sillä juna pysähtyi vain pariksi minuutiksi. Me olimme PAC:in ja Paulin kanssa samassa hytissä, joten ei ollut vaaraa, että siihen tulisi lainkaan paikallisia. Toisin kävi Ericille ja Ernielle, jotka saivat heti alkumatkasta matkaseuralaisekseen isokokoisen, erittäin humalassa olleen paikallisen, joka puhua sopersi heille koko ajan hytissä olleessaan venäjää, josta he eivät tietenkään ymmärtäneet sanaakaan. Onneksi tämä kuitenkin oikein hyväntuulinen mies viihtyi pääosin kavereidensa hytissä juomassa lisää. Lisäksi yksi hänen kavereistaan puhui erittäin hyvää englantia ja kävi meitä muutamaan kertaan jututtamassa ja kertomassa, kuinka paikalliset olivat hyvin kummissaan, kun näkivät tässä junassa turisteja.

Edessämme oli taas ennätyspitkä junamatka, jopa 42h25min. Alkumatkasta oli kiva katsella ikkunasta maisemia, joissa olimme tankilla matkatessamme viettäneet neljä päivää. Matka Eletskayaan ei kauan junalla kestänyt ja vähän ennen stoppia Eric ja Paul huomasivat ison pedon radanvarsitolpalla ja kyseessä ei yllättäen ollutkaan piekana, kuten he ensin olivat ajatelleet, vaan komea tunturihaukka! Itse ehdin singahtaa ikkunaan ja nähdä linnun hyvin, mutta muut eivät enää ehtineet. Valitettavasti ei Paulkaan, joka oli täysin unten mailla yläpedissä eikä näin ehtinyt nähdä lintua tarpeeksi hyvin, että olisi kehdannut ottaa siitä elistä.

Eletskayan stopilla näimme vielä tuttuja, kun tankkikuskimme Sergei oli asemalla nappaamassa Ericillä lainassa olleet saappaat. Ja pian matka jatkui taas. Simahdimme kaikki aika pian ja heräsimme vasta junan ollessa jo saapumassa Intaan. Kävimme taas kerran tutussa kahvilassa aamupalalla ja kohta matka jatkui taas ja aikaa kulutettiin jutustellen, lueskellen ym. PAC myös kävi jo läppärillään läpi reissun äänityksiään.

Ainoaksi matkahavikseksi näkyi sepeltasku ja seuraava pitempi stoppi oli sitten Pechorassa. Päivä oli ollut todella lämmin ja pahaksi onneksemme junan ilmastointi ei toiminut lainkaan. Niinpä hyteissä oli tolkuttoman kuuma. Lopulta Pechorajoen ylitettyämme aloimme kuitenkin yrittää nukkumista.

1.7. heräsin itse hikimärkänä jo viideltä, kun olimme taas yhdellä rautatieasemalla. Kävin hieman ulkona viilentymässä ja jatkoin pian taas uniani. Lopulta heräsimme kasin aikoihin ja aikaa kulutettiin taas tutuilla tavoilla. Reissupinnojakin napsui, kun näimme ikkunasta varpushaukan, haarahaukan sekä Kotlasjoella meriharakan. Kuuluipa junaan talitiaispoikueenkin ääntä ja tämä oli ensimmäinen tiaishavaintomme sitten Moskovan. Muut saivat myös ihmetellä ikkunoista kuulunutta sirkkalintumaista sirinää, jonka kerroimme kuuluvan meille niin tutulle idänhepokatille.

Juuri muuta kerrottavaa päivästä ei sitten olekaan. Oli tuskallisen kuuma ja lopulta yritimme taas nukkua klo 22:00 alkaen.

2.7. heräsin aamukolmen jälkeen ja pian muutkin herätettiin junahenkilökunnan toimesta ovia paukuttamalla. Klo 04:46 olimme lopulta Moskovassa, jossa hyvästelimme muut heti asemalla, sillä PAC, Paul, Eric ja Ernie olivat kaikki lähdössä suoraan lentoasemalle. Me puolestaan olimme päättäneet suunnata samaan Mandarin hotelliin päiväksi, sillä meidän Tolstoi -junamme lähtisi Suomeen vasta illalla.

Kohta olimmekin taksissa matkalla kohti Mandarinia. Saimme huoneen mukavalla alennuksella, kun respa neuvoi meitä varaamaan huoneen netin kautta. Ja sitten olikin mahtava päästä suihkuun, käydä kunnon aamupalalla ja pötkähtää vielä kunnon aamunokosille.

Lopulta heräsimme ennen kymmentä ja tilasimme taksin Tretjakovin gallerialle. Kiertelimme komeassa taidegalleriassa puolisentoista tuntia ja kävelimme sitten kävelykatuja pitkin joen yli Punaiselle torille, jossa kuvailimme vielä hieman maisemia ja menimme sitten vielä huippuhienoon Gum -tavarataloon, josta emme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin liian kalliita kauppoja (Kaikki mikä kiilsi, oli oikeaa kultaa…)

Lopulta otimme pihalta taksin, jonka kuski kyllä varoitti olevan kallis, mutta lopulta matka Mandarinille oli aivan ryöstökallis! Sinne menivät ne rahat, jotka olimme säästäneet hotellin alennushinnassa. Levättyämme ja lähimakasiinissa käytyämme, söimme kunnolla hotellin ravintolassa, lepäilimme vielä hieman lisää ja lopulta kuuden aikaan luovutimme huoneemme ja otimme taksin Leningradskiyn asemalle.

Saimme odotella vielä tunnin, että pääsimme junaamme, josta meillä oli yhteinen ykkösluokan hytti. Muodollisuuksien jälkeen juna lähti lopulta liikkeelle klo 19:53 ja aika pian tarjoiltiin pieni illallinen, jonka jälkeen olimme taas aivan valmiit unille.

3.7. meidät taputeltiin hereille ennen Viipuria noin klo 3:30 ja sitten seuraavat 3 tuntia meni rajamuodollisuuksissa. Lopulta klo 7:39 olimme Kouvolassa, jossa tunnin odottelu sujui mukavasti, kun asemalta oli lähdössä vuoden 1940 höyryveturi Heinolaan. Sen valmisteluja oli mukava seurailla ja lopulta se lähti matkaan hieman ennen omaan Intercity-junaamme Parikkalaan.

Matkamme viimeinen vajaa parituntinen Parikkalaan sujui nopeasti. Lopulta takana oli lähes 116 tuntia junailua ja kävelimme kaikkine kantamuksinemme kotiin.

Yhteenvetoa reissusta

Reissu oli kaikkinensa erittäin onnistunut! Ihme kyllä selvisimme taas ilman kummempia vastoinkäymisiä, vaikka etenkin menomatkalla pohjoiseen elettiin junassa aika ahdistuksen täyteisiä tunteja, kun selvittelimme kulkulupia Intan kansallispuistoon. Pienet hotellin vaihdot nyt kuuluvat asiaan, kun ollaan kuitenkin Venäjällä.

Junamatkailu oli yllättävän helppoa ja leppoisaa, sikäli kun ilmastointi vain junassa toimi. Junat ovat hyviä, hytit tilavia ja palvelukin pelaa, tosin vain venäjäksi – englantiahan ei Venäjällä juuri osata. Junat kulkevat varsin hitaasti ja pysähdykset asemilla ovat välillä pitkiä, joten ostoksille pääsee asemille ja niiden lähikauppoihin. Ainakin näin parin kesäreissun junailujen perusteella junat pysyvät erinomaisesti aikataulussaan.

Uralin pohjoisosissa maasto ja maisemat ovat varsin verrannollisia Suomen vastaaviin. Intan alueella on pitkälti sellainen olo kuin liikkuisi jossain Kuusamon ja Sallan maisemissa, kun taas Polar Uralilla ollaan jo kuin ihan käsivarren Lapissa. Korkeuserot ovat toki kumpaankin paikkaan verrattuna kaksinkertaiset. Liikkuminen maastossa on, kuten Lapissakin, varsin raskasta! Pehmeässä suomaastossa tai rakkakivikossa käveleminen on raskasta puuhaa ja 11 päivän kovalla komppaamisella ainakin meidän koko porukka oli reissun loppupuolella aika lailla kaikkensa antanutta.

Kelit voivat olla vielä näin kesäkuun loppupuolella melkein mitä tahansa. Lämmintä voi olla 30 astetta mutta toisaalta voi sataa kyllä luntakin. Tällä kertaa kevät oli ollut poikkeuksellisen aikainen ja ainakin edelliseen kesään, kun olimme Keski- ja Etelä Uralilla, monet kasvit olivat parikin viikkoa edellä. Tämä varmasti vaikuttaa myös lintujen saapumiseen ja aktiivisuuteen sekä tietysti niiden löytämiseen. Ja tietysti kelit vaikuttavat myös hyönteismaailmaan ja ainakin nyt meidän reissumme aikaan hyttysiä oli aivan järkyttävän paljon! Lisäksi paikka paikoin oli paljon mäkäräisiä, paarmoja ja polttiaisiakin. Mutta kuten suomalaiset kokeneemmat reissaajat tietävät, selviää keleistä ja hyönteisistä pukeutumalla oikein. Matkaan otettava varustus on varsin samanlainen kuin se olisi Haltin vaellukselle. Pitkähihaista paitaa oli pidettävä koko ajan, nahkahanskat oli aika ajoin pidettävä kädessä – ei kylmyyden vaan hyönteisten takia ja hyttyshattua ei juuri saanut otettua päästään lainkaan. Jos hatun erehtyi ottamaan päästä, oli sen sisällä kymmenkunta ötökkää, kun sen veti takaisin päähän. Meidän porukassakin oli aika pahoja allergiaoireita puremista, kun mm. hanskojen läpi oli huomaamatta itikat tikanneet kädet turvoksiin, kun hanskat eivät olleetkaan hyttysenkestävät. Osa porukastamme myös koki hyttyshattujen rajoittavan sekä näkyvyyttä että kuuluvuutta, mutta he sitten vuorasivat itseään koko ajan hyttysmyrkyillä. Suomalaisia hyttysmyrkkyjähän on viime aikoina laimennettu, joten niillä pärjätäkseen olisi sitä pitänyt lisätä varsin usein. Niinpä he käyttivät venäläisiä myrkkyjä ja loppureissusta iho-oireet olivat sitten sen verran pahoja, että heilläkin oli hyttyshatut taas päässä. Itse pärjäsin hyttyshatulla, jonka alla oli lippalakki tai pienilierinen kesähattu ja pari kertaa aamun aikana laitoin suomalaista hyttysmyrkkyä käsiin sekä hattuun, niskaan sekä olkapäihin, mikäli oli niin hiki, että hyttyset meinasivat päästä tikkaamaan paidan läpi. Pahimpiin oireisiin syötiin antihistamiinien lisäksi kyytabletteja. Hyttyset kannattaa ottaa vakavasti, koska järjen lisäksi voi lähteä myös henki.

Linnusto alueella oli myös varsin lappilaista. Tietysti erojakin kuitenkin on, ollaanhan sitä kuitenkin pari tuhatta kilometriä idempänä! Intan alueella lapinuunilintu ja pikkusirkku ovat todella yleisiä ja metsistä löytyy idäntiltalttia, sinipyrstöä sekä taigakirvistä, mutta tavallisina löytyy mm. pajulintua, järripeippoa, niittykirvistä, sinirintaa, punatulkkua ja urpiaista jne. Taigauunilintua löytyy pusikoista yleensä useampi kerrallaan. Rastaista mustakaularastas on varsin paikoin runsas, mutta myös räkättiä ja punakylkeä näkee yleisesti. Västäräkkiä löytyy kyliltä ja sitruunavästäräkkiä kosteilta paikoilta, huomattavasti enemmän kuin keltavästäräkkiä. Tilhiä ja kirjosiipikäpylintuja liikkuu siellä täällä harvakseltaan ja rehevistä jokivarsista löytyy ruokokerttusta sekä pajusirkkua. Intan alueen metsistä oli 10 vuotta sitten alueella käynyt porukka löytänyt myös idänkäen ja parhaat metsät sopisivat hyvin myös mustakurkkurautiaiselle. Meillä metsäretkeily jäi osin säänkin takia vähemmälle.

Polar Uralilla löytyy sitten myös lapinkirvistä ja lapinsirkkua yleisesti, metsälintujen tietysti jäädessä paljolti puuttumaan. Sepeltasku oli huomattavasti vähäisempi kuin olimme odottaneet, mutta ehkä olimme liian karuilla paikoilla? Lokeista yleisin on kalalokki ja pohjoisen palsasoilla on lisäksi idänselkälokkia. Lapintiiroja on vesistöillä etenkin Polar Uralilla, jossa yleisenä näkee myös tunturikihua. Yleisimmät petolinnut ovat suopöllö, sinisuohaukka, piekana, ampuhaukka sekä tuulihaukka. Vesilintuja ja kahlaajia alueella on ihmeen vähän, ainakin oman kokemukseni mukaan Suomessa vastaavanlaisissa maisemissa niitä olisi huomattavasti runsaammin. Pitää kuitenkin muistaa, että noissa maisemissa liikuttaessa ollaan huomattavan kaukana useimpien lintujen talvehtimisaluelta.

Yhteensä tällaisella reissulla havaitsimme 141 lintulajia, joista 34 havaittiin vain joko Moskovssa tai junasta. Itse en niinkään ollut kiinnostunut havaitsemaan kaikkia reissussa havaittuja lajeja, vaan kiinnitin päähuomion koko reissun ajan näihin parempiin lajeihin. Siksipä itselläni jäi jopa 17 lajia lajia havaitsematta. Näistäkin toki 8 havaittiin Moskovassa ja 3 junasta.

Ne pakolliset WP-pinnat:

Suippopyrstökurppa oli varmasti yleisempikin kuin mitä havaintomme osoittavat, sillä niiden aktiivinen soidinaika tuntui olevan niin aamuyöstä kuin illastakin varsin lyhyt. Lintuja löytääkseen piti kuitenkin hakeutua kukkaniitylle, jonka lähellä oli yleensä vuorenrinteitä ja monesti myös rinnemetsää sekä jokea tai puroa. Maaperän tuli olla pehmeää ja ainakin meillä parhaat paikat olivat kulleroniittyjä. Lintuja näkyi soidintamassa yksittäin, kaksin sekä kolmin ja isoimmissa porukoissa oli kuusi ja seitsemän yksilöä. Äänet eivät kuuluneet kauaksi, mutta linnut tunnisti helposti myös soidinlentoringistä. Rinki oli laaja ja lintu/linnut lensivät välillä lehtokurppamaisesti liitäen ja tällöin korkeutta menettäen ja välillä ne syöksyivät kohti maata päästäen ihmeellisen soidinäänensä huipentavan rahinan hyvin matalalla.

Taigarautiainen tuntui olevan yleinen, muttei todellakaan helposti nähtävä laji. Laulua kuului yleensä pusikoiden ja pienten metsiköiden reunoilta. Linnut olivat erittäin liikkuvia ja usein ne hiljenivät pitkäksi aikaa, laulaakseen sitten taas pari säettä jostain muualta. Ne eivät myöskään juuri reagoineet atrappiin. Siispä niiden löytämiseen näkyville tarvittiin lähinnä kärsivällisyyttä ja onnea. Toki joskus joku yksilö saattoi laulaa alueen korkeimman puun latvassa tovin, jolloin linnun näkeminen oli helppoa.

Pikkupajusirkku oli näistä lajeista harvalukuisin ja myöskin biotooppivalinnoissaan monipuolisin. Pari lintua löytyi kosteilta paikoilta jokivarsien pusikoista, samanlaisista paikoista, mistä löytyi myös pajusirkkuja. Mutta lintuja löytyi myös aivan tundralta, jopa lyhyestä vaivaispajukosta korkealta vuoristolaaksoista. Linnun laulu on myös varsin huomaamaton, etenkin mikäli huonommin laulavia pikkusirkkuja on lähistöllä. Myös sitruunavästäräkin ja pajusirkun laulu sisältävät varsin samanlaisia sävyjä. Onneksi pikkupajusirkut tuntuivat reagoivan varsin ärhäkkäästi atrappiin, mikä helpotti huomattavasti niiden löytämistä.

Ja vielä suomalaisia WP-pinnareita ajatellen pohdintaa, miten nämä kolme lajia voisi alueelta hoitaa:

Mikäli ainoastaan nämä kolme lajia ovat kiinnostuksen kohteena (alueellahan ei ainakaan helposti ole muita WP-mielessä suomalaisia kiinnostavia lajeja), niin helpoimmalla pääsee, kun junailee suoraan Polar Uralille, tai vaihtoehtoisesti lentää Aasian puolelle lähimmälle lentokentälle ja lauttailee ja junailee sieltä Polar Uralille. Siellä voi sitten kantaa teltan/teltat ja trangian vuoren rinteelle lepikkoon ja majoittua siellä ja etsiä kaikki linnut, jotka varmasti alueelta muutaman päivän koluamisella löytää. Näin ei tarvitse maksaa reissusta ylimääräistä oppaille, kuskeille ja kokeille ym. Alueella on varmasti turvallista ja paikalliset eivät liiku lainkaan maastossa, sillä eipä alueella muita ole kuin rautatieaseman työporukka. Kauhean suurella alueella ei kuitenkaan pääse liikkumaan, sillä vaivaiskoivikossa liikkuminen on todella vaivalloista. Eli mikäli haluaa Eletskayan ja Polar Uralin väliä enemmän päästä koluamaan, on käytössä oltava tankki.

Vaihtoehtona on tietysti suunnata pelkästään Intan alueelle, mutta siellä tarvitsee väkisin oppaan sekä kuskin. Parhaille paikoille on Intasta viiden päivän kävely. Ilman opasta tuskin saa järjestettyä edes lupia kansallispuistoon. Molempiin paikkoihin ei kannata varmaankaan retkellään suunnata, ellei sitten kerää Venäjä-pinnoja tai muuten vain halua tutustua kauniisiin maisemiin ja alueen linnustoon enemmän – sekä ruokkia hyttysiä, paarmoja, mäkäräisiä ja polttiaisia…

Loppuun vielä kiitokset: PAC, Eric, Paul, Ernie, Ural Expedition & Toursin Oleg ja Yulia sekä Intan oppaat Natasha ja Sergei sekä kuskimme Volodja ja Sergei
sekä muutama muu avustaja tekivät tästä unelmien reissusta ikimuistoisen!

J.A.