Käsivarren Lappi 4.-13.7. 2014

Kohti pohjoista

Perjantaina 4.7. alkoi minulla viikon mittainen loma ja heti työpäivän jälkeen lähdimmekin Hannan kanssa ajamaan kohti pohjoista. Aikataulu oli tiukka, sillä illaksi piti tietysti ehtiä katsomaan jalkapallon MM-kisojen otteluita. Niinpä ajoimme yhden pysähdyksen taktiikalla aina Pudasjärven Syötteelle ja veljeni Rikun perheen mökille asti. Riku oli jemmannut avaimen meille, joten pääsimme majoittumaan ja illan ensimmäinen peli alkoikin vain varttia myöhemmin.

Syötteellä

5.7. nukuimme univelkojamme pitkään ja vasta kymmenen aikaan kävimme kävelemässä läheisen Vattukurun kierroksen. Hellesäässä linnut olivat tietysti varsin hiljaa, joten toivomiamme lajeja ei kuulunut; ainoa mainittavampi havainto oli saalista kantanut kanahaukka. Mökille päästyämme simahdimme taas unten maille. Iltapäivällä saapui Riku tyttöjensä Oonan ja Ellen kanssa ja loppupäivä meni pihalla Puma -koiran kanssa telmiessä ja ilta taas futista katsellessa.

Rippijuhlat

6.7. lähdimme jo seitsemän jälkeen ajamaan kohti Kemijärveä ja näimme Taivalkoskella pari koppeloa ja Posiolla suopöllön. jossa olimme lopulta parahiksi vähän ennen kymmentä. Suuntasimme kirkkoon, jossa oli toisen veljeni Pirkan pojan, kummipoikamme Tuukan konfirmaatio. Päivä meni sitten juhlien merkeissä Pirkan kotona. Illalla pystytimme pihalle teltan ja kömmimme nukkumaan.

Pallastunturissa

7.7. emme pitäneet kiirettä, vaan jutustelimme Pirkan perheen kanssa ja pikkuhiljaa suunnittelimme loppulomaa. Emmehän olleet vielä suunnitelleet mitään. Lopulta päätimme suunnata käsivarteen. Lopulta Muoniossa käännyimme Pallastunturiin, jossa hotellin takaa löytyi heti aktiivisesti äännellyt virtavästäräkki. Välillä kuulimme selvästi kahden linnun ääntä ja lopulta näimme toisen linnuista lentävän ylitsemme ja laskeutuvan hotellin katolle. Liekö pari pesinyt siellä, kun katossa oli aika monta sopivan näköistä reikää?

Taivaskerolla

Kävimme hotellin ravintolassa syömässä todella herkullisen aterian, jolla samalla juhlistimme päivää etuajassa hääpäiväämme. Harvoin tulee kehuttua ruokaa julkisesti, mutta Pallas-leike ja Padallinen poronkäristystä tekivät kyllä kauppansa. Vatsat täynnä lähdimme sitten kipuamaan Taivaskerolle ja kiersimme tämän noin 8 kilometrin tunturireitin seuranamme runsaasti paarmoja ja mäkäräisiä. Lintujakin oli ihan mukavasti ja etenkin 4 keräkurmitsapoikuetta, joissa oli yhteensä 10 poikasta, lämmitti mieltä. Myös 4 pulmusta, 6 kivitaskua sekä 2 sinirintaa havaittiin.

Dotterel

Dotterel baby

Kävimme vielä kävelemässä osan Pallasjoen vehreästä polusta, mutta illalla metsä oli aika hiljainen. Havainnot jäivät pariin Hannan löytämään kämmekkään sekä hippiäisiin. Lopulta kävimme vielä Pallasjärven rannassa, jossa näimme 3 etelään muuttanutta pikkukuovia, etsimässä sopivaa yöpymispaikkaa, mutta kun sellaista ei löytynyt, niin päätimme lähteä ajamaan kohti pohjoista.

Muonion Kätkäsuvannossa bongasimme lauleskelemaan intoutuneen pikkusirkun, joka näkyikin lyhyesti. Sitten näimme Enontekiön puolella vielä pari suopöllöä ennen kuin lopulta olimme liian väsyneitä jatkaaksemme ja pysähdyimme pystyttämään telttaa. Teltan pystyttelyn lomassa Hanna näki sepelrastasparin ja kohta niitä lauloi lähistöllä ainakin kolme koirasta. Hyönteisiä alkoi kuitenkin olla teltan liepeillä niin sairaasti, ettei teltan ovea enää tohtinut avata, joten pian olimme unten mailla.

Hääpäiväretkeilyä

8.7. heräsimme, kun teltassa alkoi olla liian kuuma ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Kilpisjärveä. Autoa pakatessa auto täyttyi hyttysistä, joita listiessä menikin loppumatka rattoisasti. Lopulta kurvasimme suoraan biologisen aseman pihaan ja kävelimme ruokinnalle, joka löytyi helposti ja jäimme odottelemaan ruokinnalla käyvää vuorihemppopariskuntaa saapuvaksi paikalle. Jutustelimme odotellessamme erään työntekijän kanssa, joka kertoi, että jotkut olivat odottaneet lintuja useampiakin vuorokausia ja joskus odotus palkittiin ja joskus ei. Mutta meillä on usein hyvä tuuri ja pian sen jälkeen, kun ruokinnalle oli saapunut ensimmäinen urpiaispari, tipahti ruokinnan alle katveeseen ”Twait” -äännellen yksinäinen pikkulintu. Odottelimme linnun tulevan esiin, mutta lopulta jouduimme nousemaan seisomaan ja siellähän se oli odottamamme vuorihemppo ruokinnan alla popsimassa siemeniä! Olimme olleet paikalla vain hieman reilut puoli tuntia.

BluethroatTwite

Niinpä olimme valmiita lähtemään etsimään sopivaa majapaikkaa seuraaviksi pariksi päiväksi. Olin päättänyt, ettei MM-välieräotteluita sopinut missata ja onneksi lopulta löysimme mukavan kahden hengen mökin Arctic Polar -mökeiltä.

Nukuttuamme pienet päikkärit ja lähdimme vielä iltapäivälenkille Saanatunturin maisemiin. Kävelimme ensin pikkumatkan alarinteessä Hannalle kämmeköitä etsien, muttemme löytäneet mitään ihmeellistä. Sitten kipusimme polkua pitkin aina portaiden yläpäähän asti kuullen polulle pari sepelrastasta sekä useita sinirintoja. Hanna tietysti kuvasi myös kasveja.

Yellow flowersWhite flowers

Ylhäällä erkanimme polulta ja kiersimme pitkähkön lenkin laen alapuolella rakkakivikkoja komppaillen, mutta havainnot jäivät yhteen ainoaan pulmuseen, kunnes lopulta jaloistani lähti liikkeelle kiiruna. Hannan tultua kuvaamaan lintua, pelmahti Hannan edestä karkuun ainakin 4 aivan minimaalisen pientä kiirunan poikasta. Niinpä otimme vain muutaman kuvan ja jätimme emon rauhassa keräämään onneksi vain noin metrin siirtyneet poikasensa taas luokseen.

PtarmiganPtarmigan baby

Käveltyämme alas suuntasimme mökillemme, jossa pian alkoikin ensimmäinen välieräottelu, jota ei lopulta tarvinnut kauhean pitkään katsoa, sillä Saksa näytti isäntä-Brasilialle kaapin paikan heti kättelyssä.

Mallalla

9.7. herättyämme aika myöhään suuntasimme pienelle aamuretkelle, jonka saldona näkyi mm. ampuhaukka ja piekana sekä kuului taas sepelrastas. Syötyämme kunnolla lähdimme kävelemään Mallan puolelle jatkaen lopulta komealle Kitsinputoukselle saakka. 12 kilometrin kävelyn lintuhavainnot jäivät aika vähiin; piekana, ampuhaukka, sepelrastas ja sinirintoja ym. Maisemat olivat kuitenkin komeita! Ilta menikin sitten toisen välieräottelun parissa, jossa Argentiina löi Hollannin rankkareissa.

KitsiRough-legged Buzzard

Vaellukselle

10.7. huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme jo aamuviideltä liikenteeseen ja pian olimme Haltin reitin parkkipaikalla täydessä varustuksessa rinkat selässä lähtemässä pitemmälle parin päivän vaellukselle tunturiin. Mukavasti heti parkkipaikan tunturikoivikosta löytyi 10 kirjosiipikäpylinnun mekastava parvi. Sitten olikin edessä pitkä kävely hankalakulkuisessa kivikkomaastossa. Alkumatkasta havikseen kirjautuivat mm. 5 sinirintaa, pari punajalkavikloa ja valkovikloa sekä liro. Kohta alkoi maastossa olla lapinsirkkujakin ja muutaman tunnin kävelyn jälkeen löytyi ensimmäinen vesipääsky ja lopulta pesivän oloinen pari sekä lähistöltä niiden kaveriksi noussut kolmaskin tunturikihu.

Saana on horizonLong-tailed Skua

Kuljimme noin puolet matkasta pieniä huonokuntoisia polkuja pitkin ja lopulta lähinnä vain porojen polkuja seuraillen. Niinpä ainakin pari kilometriä kuljimme todella märässä rinnemaastossa, jonne yläpuoleltamme valui lumien sulavettä. Onneksi selvisimme takaisin kuivempaan maastoon ennen kuin vaelluskenkämme olivat läpimärät.

Lapland BuntingJärvimaisema

Seitsemän tunnin ja noin 15 kilometrin kävelyn jälkeen löysimme hyvän telttapaikan ja leiriydyimme, teimme ruokaa ja nähtyämme äännellen ylitsemme lentäneen keräkurmitsan olimme aika pian valmiit nukkumaan.

Heräsimme lopulta ennen iltakahdeksaa, söimme taas ja pakkailimme retkivarustuksen reppuihin ja lähdimme klo 20:30 vaeltamaan kauemmas tuntureille kevyemmällä varustuksella. Koko vaelluksen pääkohteelle oli vielä pitkä matka.

Merisirri

Keräkurmitsa

Pienen matkan käveltyämme törmäsimme hätäilevään keräkurmitsaan, jolla oli varmaan vielä munapesä, sillä poikasia ei näkynyt. Paria tuntia myöhemmin olimme havainneet tyllin, 2 suosirriä, lapinsirrin sekä 7 laulujoutsenen parven. Lopulta olimme kohdepaikassamme, jossa kiersimme ensin pikkujärven, jolla kellui 3 allia ja sitten suuntasimme järvelle, jolle olimme saaneet tarkat nuotit. Ja eipä aikaakaan, kun kuulimme outoa ”kip” -varoitteluääntä ja löysimme merisirrin käpöttelemästä kivikosta edestämme. Lintu oli selvästi pesimäreviirillään, joten otimme siitä nopeasti muutaman kuvan ja jätimme sen rauhaan, jottemme vain häiritsisi pesintää millään tavalla. Toinen kiireen syy oli se, että hyttysiä oli tunturijärvellä aivan tajuttoman paljon ja tietysti sekin hoputti, että meillä oli vielä todella pitkä paluumatka edessämme takaisin teltallemme.

Janne walkingPurple Sandpiper

Long-tailed Skuas

Jotenkin olimme kuitenkin saaneet upeasta merisirrihavainnosta niin paljon virtaa, että paluumatka sujui todella nopeasti. Toki lintuja havainnoitiin matkalla ja mukavimmaksi havainnoksi näimme komean 21 tunturikihun parven sekä yhden uuden tyllin. Vajaata kolmea tuntia myöhemmin olimme takaisin teltalla jalat aikalailla loppuun käveltyinä ja valmiit nukkumaan.

Rankkaa kävelyä

Olimme nukkuneet vain muutaman tunnin, kun heräsimme todella kovaan ukonilmaan. Ja tietysti ukkonen tuli suoraan päällemme! Telttamme oli aukeassa tunturissa ja lähes korkeimmalla kohdalla, joten kun salamat alkoivat oikeasti iskeä aivan lähistölle, oli meidän singahdettava ulos sateeseen turvaan, sillä pelkonamme oli, että teltan metalliset kaaret vetäisivät salamoita puoleensa. Onneksi sade kuitenkin loppui pian, mutta koska meillä ei ollut mitään tietoa tulevasta säästä – ohimennyttäkään ukkosta ei ollut ennustettu silloin, kun me olimme viimeksi pystyneet sääennustuksia katsomaan ja näimme, että uusia ukkospilviä oli kertymässä Norjan puolella – päätimme valmistaa ruokaa, antaa teltan samalla kuivua auringon paisteessa ja lopulta pakata tavaramme ja lähteä paluumatkalle.

Taas mennään

Klo 8:15 lähdimme talsimaan ja päätimme alkuun valita eri reitin kuin tullessa, jotta välttäisimme märät paikat. Niinpä nousimme tunturien laille, joita pitkin kuljimme ensimmäiset kilometrit. Söimmekin ylhäällä tunturissa, kun lopulta saimme tuoreet sääennusteet, jotka paljastivat, ettei uusia ukkosia ollut luvassa. Kuulimme yhden keräkurmitsan ja lopulta seuraillessamme jo tulojälkiämme näimme vielä 3 tylliä, kuulimme suosirrin sekä tutut tunturikihut. Pikkuhiljaa jalkapohjamme alkoivat kuitenkin olla niin loppu kovassa kivikossa kävelystä, että jouduimme pitämään tauon aina jokaisen kulkemamme kilometrin jälkeen. Joka tauolla jouduimme ottamaan kengät pois ja aina, kun oli mahdollista, työnsin itse jalat tunturipuron jääkylmään veteen.

Small orchidsButterflies

Niinpä paluumatkaan vierähti lopulta kauemmin aikaa kuin menomatkaan, vaikka valtaosa reitistä oli nyt alamäkeä. Loppumatkasta näimme taas punajalkaviklon sekä sinirintoja ja vihdoin olimme perillä autolla neljän jälkeen iltapäivällä.

Käytyämme kaupassa päätimme lähteä ajamaan kohti etelää. Matkalla alkoi sataa oikein urakalla ja niinpä nukuimme viileässä autossa lähes parin tunnin nokkaunet ennen kuin taas jatkoimme matkaa. Hietajängällä näimme vauhdista naaras muuttohaukan ja sateen taas alettua Vähänivalla hiiripöllön. Sadetta riitti niin, että Enontekiö Sotkajärvellä emme nähneet kuin tuhottomasti määrittämättä jääneitä vesilintuja sekä miljoona hyttystä.

Oloksella kävimme syömässä erinomaiset pizzat Ravintola Kammarissa ja lopulta jaksoimme ajaa aina Sodankylän puolelle asti, jossa sade viimein loppui ja pystytimme teltan kuivimpaan mahdolliseen metsään, joka kuitenkin sekin oli aivan täynnä ötököitä ja kömmimme nukkumaan.

Muuttohaukkasuolla

12.7. jatkoimme aamuseitsemältä matkaa ja lopulta klo 9 tapasimme taas Pirkan Kemijärvellä. Kohta lähdimme Pirkan kyydillä retkelle. Alkumatkasta näimme palokärjen ja lopulta pysähdyimme erään suon reunaan ja lähdimme kulkemaan suon keskelle. Aika pian saapui ensimmäinen muuttohaukka räyhäämään yläpuolellemme, joten näytti lupaavalta, että suo oli asuttu. Yllättäen kohta yllemme saapui toinen samankokoinen koiras muuttohaukka, joka kuitenkin kohta sai kyytiä, kun paikalle saapui kolmaskin, isompi naaraspere. Lopulta haukkojen varoittelu kävi intensiivisemmäksi ja pian löysimmekin pesämättään, jossa oli komeasti neljä potraa untuvaista muuttohaukanpoikasta! Pirkka rengasti poikaset meidän toimiessa avustajina ja kuvaajina. Olipahan hienoa!

Löytyihän ne!

Peregrine

Lopulta palailimme tyytyväisinä autolle ja palailimme Kemijärvelle, jossa söimme, jutustelimme tovin ja sitten me lähdimme taas jatkamaan matkaa. Lopulta Kuusamoon saavuttuamme päätimme suunnata Oulangalle, josta Hanna toivoi löytävänsä muutamia kämmeköitä ja löytyihän niitä. Pääkohteemme tummaneidonvaippa löytyi helposti ja kuvasimme lisäksi monta erilaista suokämmekkää, joiden määrittämiseen menee varmasti oma aikansa. Ohimennen kävimme tietysti ihastelemassa Kiutaköngästä ja näimme kuukkelin sekä suopöllön. Sitten oli kuitenkin taas aika jatkaa matkaa.

RengastusHanna ja muuttohaukka

MM-kisojen pronssipeliä kuunnellen aina Sotkamoon saakka, jossa päätimme suunnata nukkumaan Losonvaaralle, josta oli keväämmällä ilmoitettu useita sinipyrstöjä. Lopulta teltta oli taas pystyssä ja me unten mailla.

Kotio

13.7. heräsimme klo 5 siihen, kun sinipyrstö alkoi laulaa aivan telttamme lähellä. Olimme kuitenkin niin väsyneitä, että nukahdimme saman tien uudelleen. Lopulta heräsimme klo 9, kun metsä oli jo aika hiljainen. Ruokaa tehdessämme saapui pohjansirkku tiksumaan viereemme ja lopulta oli meillä taas tavarat kasassa ja lähdimme viimeiselle etapille kohti kotia.

Kiutaköngäs

Orchids from Kuusamo and Kainuu

Iltapäivällä olimme lopulta kotona reilut 2700 kilometriä ajettuamme ja noin 75 kilometriä reissussa vaellettuamme. Lopulta voinee sanoa, että reissu, jota emme olleet etukäteen suunnitelleen lainkaan, oli ollut erittäin onnistunut. Päätavoitteena meillä oli ollut kokea ainakin jotain täysin uutta ja siihen olimme pystyneet moninkertaisesti! Merisirriä ja vuorihemppoa emme olleet koskaan nähneet aiemmin pesimämaisemissaan Suomessa ja muuttohaukkojen rengastus oli myös jotain aivan uskomatonta. Ja mainittakoon, että kyllähän me pesivän oloiseen tunturihaukkaankin törmäsimme matkan varrella, mutta siitä emme kerro teille yhtään enempää.

TunturihaukkaTunturihaukka

J.A.

Itä-Suomi 7.-14.6. 2014

Skotit saapuvat

Aroharmaalokki

Lauantaina 7.6. lähdimme Hannan kanssa iltapäivällä ajamaan kohti Lappeenrantaa. Neljän skotlantilaisen seurue oli samoihin aikoihin laskeutumassa Helsinki-Vantaalle ja porukassa oli mukana Scilly-saarilla kanssani ollut Ken Shaw. Olimme Kenin kanssa pitäneet yhteyttä lähes vuoden verran ja olimme Hannan kanssa lupautuneet toimimaan porukan oppaina viikon ajan Itä-Suomessa. Porukan päätavoitteina oli tutustua Suomen linnustoon, hoitaa elikseksi ahma sekä mahdollisuuksien mukaan ainakin lapinpöllö sekä tietysti lisäplussana nähdä muita Suomen erikoisuuksia, unelmissa oli myös liito-orava. Olimme sopineet tapaavamme illalla Lappeenrannassa. Odotellessamme että he saavat matkatavaransa ja vuokra-autonsa ja ajavat Lappeenrantaan, oli meidän tarkoitus pohjustaa hieman Joutsenon ja Lappeenrannan paikkoja. Niinpä suuntasimme ensin Joutsenon Kivisaareen, jossa oli taas päivällä ollut harmaalokkiparvessa aroharmaalokki. Lintu löytyikin helposti ja Hanna sai kuitattua Suomi-pinnan. Seuraavaksi pohjustimme Kotasaaren mustakurkku-uikut ja rastakerttusen sekä huudelleen harmaapäätikan. Sitten saimme lopulta yhteyden skotteihin, jotka kertoivat, ettei kahden heistä matkatavarat olleet saapuneet vaan he odottivat niiden saapuvan viiden lennolla. Niinpä meillä olikin yhtäkkiä pohjustus- ja retkeilyaikaa lisää. Jatkoimme Vapon altaille, joilta löytyi 17 mustavikloa, 5 suokukkoa, vesipääsky sekä 8 valkoposkihanhea. Mutta koska alkoi näyttää siltä, ettemme kuitenkaan enää illalla ehtisi käydä mitään näistä paikoista, ajoimme Lappeenrannan Vihtolaan tutustumaan heinäkurppien soidinpaikkaan, jossa päätimme sitten ottaa lyhyet iltapäiväunet, sillä meillä oli aikamoiset univelat jo ennestäänkin.

Heräsimme lopulta sovitusti, kun skotit soittivat 50 kilometriä ennen Lappeenrantaa. Matkatavarat eivät olleet tulleet, vaan ne tulisivat joskus perässä Parikkalaan. Ajoimmekin Askolan lintutornilla piipahdettuamme Lauritsalan ABC:lle, jonne kurvasivat pian skotitkin ja vihdoin tapasimme Kenin, Keith Mortonin, Stuart Bennin sekä Chris Rollien. Kävimme absilla syömässä ja kaupassa ja suuntasimme Haapajärvelle, sillä vielä ei ollut mitään järkeä mennä heinäkurppia katsomaan ja kuuntelemaan. Haapajärven tornilla skotit pääsivät tutustumaan hieman tavalliseen linnustoon pikkulokkeineen ym. Pari kultarintaa lauloi rantametsässä ja harmaasorsapari näkyi parempina havaintoina. Lopulta jatkoimme Vihtolaan, jossa olimme klo 22:30. Aika pian näkyi pellolla pari kurppaa lyhyellä lentopyrähdyksellä ja Hannan kanssa kuulimme lyhyet pilinät, mutta sitten tuli aivan hiljaista. Ruisrääkät, satakielet ja viitakerttuset toki olivat äänessä, mutta kurpat eivät. Lopulta ainakin osa skoteista näki yhden kurpan pomppivan heinikossa, mutta ääntä ei kuulunut tästäkään. Lopulta klo 00:30 annoimme periksi ja lähdimme ajamaan kohti Parikkalaa. Olivathan osa skoteista matkustaneet jo pitkälti toista vuorokautta.

Ajoimme suorinta tietä Pistoniemen Lomamökeille, josta olimme varanneet porukalle mukavan rantamökin. Pihamaalla meitä odotti tolpan nokassa kököttänyt sarvipöllö. Lopulta kuitenkin kaikki olivat valmiina ja me ajoimme Hannan kanssa kotiin nukkumaan.

Helppo aloitus

Viitakerttunen

8.6. nukuimme pitkään, sillä olin sopinut tapaavani skotit vasta klo 10, jotta he saivat univelkoja nukuttua. Olimme suunnitelleet, että ensimmäinen retkipäivä olisi leppoisa paikalliseen linnustoon tutustumispäivä. Niinpä kuulosteltuamme ensin Pistoniemen pihamaastossa kuhankeittäjää, punavarpusia ja muita tavallisia lajeja, ajoimme Argusjärven rantaan, jossa kuulimme ja näimme viitakerttusia sekä runsaasti muita tavallisia laulajia. Sitten jatkoimme Siikalahdelle, jossa kävimme ensin patotiellä, jossa rastaskerttunen esiintyi hienosti, nuolihaukat lentelivät yllämme ja löytyipä pohjoispuolen pikkulokkiparvesta mustatiirakin! Sitten jatkoimme lintutornille, josta näimme muutamia petolintuja, heinätavin, härkälintuja ym.

Klo 13:30 ajoimme kylille, jossa Hanna hyppäsi oppaaksi, sillä olin itse lupautunut taas yhteispyörälenkille, olihan meillä enää viikko historialliseen Parikkala-pyöräilyyn. Hanna suuntasi ryhmän kanssa ensin syömään ja sitten Saarelle, jossa he kiersivät kaikki perinteiset paikat havaiten mm. peltosirkkuja, sinisuohaukan, valkoposkihanhia ym. Iltapäivällä porukka oli taas todella väsynyttä, joten päästimme heidät ottamaan rennosti mökilleen.

Punavarpunen

Vähän rankempaa kotiseuturetkeilyä

9.6. tapasimme aamukolmelta ja ajoimme sitten suoraan Siikalahdelle, josta hoidimme huutelevat naaras pikkuhuitit ja luhtahuitin mutta ruokosirkkalintua ei ruokokerttusmetelin takaa kuulunut, rastaskerttunen toki raksutti yhä täysillä. Stopattuamme Liuharannassa kuuntelemaan luhtakerttusta, jatkoimme Melkoniemen metsiin. Kiertelimme metsissä muutaman tunnin ja löysimme 3 idänuunilintua, pikkusiepon, monia muita tavallisempia laulajia sekä koppelon ja kuulimme kanahaukan, mutta kuukkelit pysyivät molemmilla paikoilla piilossa. Kävimme vielä pointsaamassa varpuspöllön pojat yhdestä pöntöstämme, ennen kuin itse suuntasin klo 7:30 töihin muiden jatkettua vielä katsomaan kuikkia, kaakkureita, kämmeköitä, korentoja, perhosia ym.

Töiden jälkeen iltapäivätorkut keskeytyivät, kun piti suunnata asemalle noutamaan linja-autolla saapuneita hukassa olleita matkatavaroita. Veimme ne tietysti saman tien Pistonniemeen, jossa myös pikkuhiljaa oltiin heräilemässä. Lämmitimme porukalle saunan ja sovimme seuraavan retken alkavaksi muutamaa tuntia myöhemmin.

Niinpä klo 23:30 tapasimme taas ja lähdimme yöretkelle. Jo Pistonniementiellä kuulimme ensimmäisen viitasirkkalinnun ja kohta kuuntelimme Lomahovin läheltä paria yötä aiemmin löytämääni lehtopöllöpoikuetta. Sammallammella näimme lyhyesti kehrääjän, jollainen sitten kuului hyvin Kolmikannassa. Kullinsuolla oli hiljaista mutta näimme tulvilla muutaman valkoviklon, metsäviklon, tyllin sekä valkoposkihanhia. Kontiolammella kuului kaksi viitasirkkalintua, pensasirkkalintu sekä luhtakerttunen. Viitakerttusia, ruisrääkkiä ja satakieliä kuului tietysti joka pysähdyksellä ja pari sarvipöllöpoikuettakin kuultiin. Patotiellä ruokosirkkeli oli hetken äänessä, muttei aloittanut enää uudelleen hetken odoteltuamme, mutta Ristiharjun viiriäinen pytpytti itsensä reissupinnaksi. Sitten olikin taas aika suunnata nukkumaan.

Pohjois-Karjalaan

Itse olin taas päivän töissä, mutta muut lähtivät kymmenen aikoihin ajelemaan itärajaa pitkin kohti Lieksaa. Matkan varren havainnointia haittasi todella kova tuuli, mutta tavallisten lajien lisäksi ihmeteltävää riitti erilaisissa retkeilybiotoopeissa ym. olivathan kaikki skotit RSBP:n työntekijöitä ja näin kiinnostuneita paljon muustakin kuin vain itse linnuista. Lieksan Kitsin majapaikalle päästyään, oli pihamaastossa kuitenkin taas paljon katsottavaa ja kuunneltavaa.

Minä olin ottanut loppuviikon vapaaksi, joten töistä päästyäni nukuin kunnon päikkärit ja kävin vielä lenkilläkin, ennen kuin lopulta lähdin yhdeksän jälkeen ajelemaan kohti pohjoista. Ajoin suoraan Patvinsuolle, jossa ajaessani edestäni käpötteli tien yli nuori karhu! Käännyin pikkutielle karhun menosuuntaan ja näin vielä kontion tuijottamassa minua hetken metsän reunasta ennen kuin se jatkoi metsän siimekseen. Pian parkkeerasin Autionvaaran parkkipaikalle, jossa odottelin puolisen tuntia ja lähdin sitten aamun hieman sarastaessa kiertämään luontopolkua rivakkaa kävelyvauhtia. Kuulin muutaman peukaloisen, puukiipijöitä, lukuisia hippiäisiä sekä pikkusiepon, mutten etsimääni sinipyrstöä. Lopulta jouduin kiiruhtamaan Kitsiin, jossa aamukolmelta tapasin vasta heränneet Hannan sekä skotit ja kohta lähdimme kohti Hemminvaaran metsiä. Pysähdyimme pari kertaa matkan varren pohjansirkkupaikoissa, mutta vain minä, joka komppasin eniten onnistuin kuulemaan hetken tiksuttelevaa posia. Hemminvaaran risteyksessä tiellä käpötelleet pyyt kuitenkin pelastivat paljon, sillä laji oli ainakin osalle elis.

PyyPikkusieppo

Hemminvaara

Hemminvaarassa kävelimme ensin kaikki parhaat metsät tieltä kuulostellen ja löysimme 4 idänuunilintua ja 3 pikkusieppoa sekä kuulimme ainakin pari palokärkeä, mutta muuten oli todella hiljaista. Kävelimme pitkän pätkän parhaassa metsässäkin, muttemme valitettavasti löytäneet mitään uutta. Hyönteisiä oli jo todella runsaasti, mutta onneksi olimme varautuneet niihin hyttyshatuin ym.

Erä-Eerolla

Kitsin aamupala oli klo 8, mutta itse olin tuolloin jo unten mailla. Heräsimme lopulta ennen puoltapäivää ja herkullisen päivällisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Erä-Eeroa ja koko reissun pääkohdetta. Kahdelta olimme perillä Eeron tiluksilla, jossa evästimme ja tietysti juttelimme Eeron kanssa pitkään, kunnes lopulta neljän aikaan lähdimme kohti kojuja. Me saimme ison kuvauskojun ja viereiseen pienempään meni kaksi italialaista kuvaajaa, jotka olivat jo aiemmin käyneet reissullaan ainakin parilla suurpetojen kuvauspaikalla.

Sorsaperhe

Eeron piiloteltua eväitä lähimaastoon, alkoi hiljainen odottelu. Iltapäivä oli todella hiljainen, joten kuvausta harjoiteltiin taas käpytikkaan, kala- ja harmaalokkeihin, 2 tavipariin, telkkään sekä omituiseen sinisorsaperheeseen, jonka emo oli lähes koirasmainen tumma, vihreäpäinen otus ja osa poikasistakin normaalia tummempia. Illan laskeuduttua jännitys tiivistyi mutta tällöin italiaanot alkoivat yhtäkkiä puhua kopissaan, toki matalaan ääneen mutta ääneen kuitenkin! Ja puhetta riitti ja riitti vaikka kertaalleen jopa käskin heidän olla hiljaa. Niinpä ei ollut ihme, ettemme nähneet valoisaan aikaan ainoatakaan suurpetoa.

Karhu

Lopulta hieman ennen puoltayötä pienehkö karhu saapui kojun eteen juosten ja pysähtyen niin että tanner tömisi. Oli kuitenkin jo aivan turhan pimeää, jotta kunnon kuvia olisi syntynyt, silti italiaanot käänsivät putkensa kohti karhua niin nopeasti, että nalle säikähti ja ryntäsi takaisin metsään. Onneksi se kuitenkin palasi vielä ja esiintyi meille lopulta jopa parisenkymmentä minuuttia. Nallen puuhastellessa kauempana metsässä, kävi sitä moikkaamassa isompikin karhu, varmaan tämän äiti, mutta tämä ei koskaan tullut lähemmäksi kojua.

Karhujen kadottua metsään vain kymmenkunta minuuttia myöhemmin rinnettä laskeutui ahma kohti kojua, mutta se ilmeisesti säikähti yhä jossain lähistöllä ollutta nallea ja kipusi pian takaisin mäen päälle ja katosi metsään. Yhä vain välillä höpöttäneet italiaanot tuskin ehtivät ahmaa edes nähdä. Meille ahman näkeminen oli kuitenkin suuri helpotus, sillä koko reissun pääkohde oli nähty!

Ja koska vähään aikaan ei taas tapahtunut mitään, päätimme hieman nukkuakin. Tietysti pari meistä oli kuitenkin koko ajan valveilla ja tarkkailemassa tilannetta. Koko yön olikin sitten todella hiljaista. Kaakkuri lensi jossain vaiheessa kakattaen kojun yli, mutta aamukaan ei enää tuottanut muuta kuin kuvia närhestä ja selkälokista. Lopulta seitsemältä lähdimme takaisin Eräkeskukselle.

NärhiSelkälokki

Eeron tarjoaman aamiaisen jälkeen lähdimme vielä aamuretkelle. Autiovaarassa tsekkasimme yhden kolon, jossa oli pesinyt helmipöllö, mutta perhe oli jo lähtenyt. Jatkoimme Patvinsuon Susitaipaleelle, jota kävelimme muutaman kilometrin ja siinä suomaisemien ihastelun ohessa havaitsimme pikkukuoveja, liroja, keltavästäräkkejä, merikotkan sekä hanhiparven, jossa oli 14 taigametsä-, 1 tundrametsä-, 1 tundra sekä 2 valkoposkihanhea. Toki myös useita suoperhosia ja korentoja havaittiin. Lopulta meidän oli kuitenkin palattava Eräkeskukselle nukkumaan, sillä meillä oli edessä vielä toinenkin yö kuvauskojuissa.

HanhiparviPatvinsuolla

Koska kojuille ei ollut muita tulijoita, antoi Eero meidän vapaasti valita, mihin kojuun halusimme, mutta päätimme silti mennä tuttuun ja turvalliseen isoon kuvauskojuun. Nyt kuitenkin tiesimme olevamme keskenämme, eikä näin ainakaan muiden metelöinti olisi esteenä suurpetohavainnoille. Syötyämme olimme neljän aikoihin taas asemissa kojussa ja toiveissamme oli edellisyötä paremmat havainnot ainakin ahmasta.

Karhu

Olimme todella väsyneitä, joten heti alkuiltapäivästä kojussa kävi kevyt tuhina ja kuorsaus, mutta illan alkaessa hämärtää valpastuimme ja olimme niin hiiren hiljaa kuin vain suinkin pystyimme. Niinpä ei ollut yllätys, että jo ennen iltakymmentä saapui ahma rinnettä laskeutuen kojumme eteen ja lopulta otus alkoi kaivella kätköjä, jolloin me uskalsimme alkaa kuvata sitä oikein kunnolla. Syötyään ensin itse pari makupalaa, se lopulta otti kaksi suurta könttiä suuhunsa ja lähti kantamaan niitä kohti lammen toiselle puolelle rinteeseen, jossa se lopulta katosi koloon, joka kaiketi vei muun perheen luokse. Ja eipä aikaakaan, kun eteemme saapui karhu puuhastelemaan ja lopulta tämä nallenuorukainen esiintyi meille koko rahan edestä, kun se etsi lihapaloja puista ja kantojen sisältä niitä heilutellen ja repien. Varmaan lähes tuntia myöhemmin se lopulta jatkoi metsään.

AhmaAhma

Kettu

Itse olin aivan uupunut ja aloin nukkua, mutta heräsin ainakin pari kertaa yön ja aamuyön aikana, kun ahma saapui taas aivan kojun eteen touhuamaan ja porukkamme oli aivan haltioissaan! Lopulta ahma kävi useita kertoja ja kertaalleen kävi kettukin puuhailemassa lähistöllä, mutta aamu oli kuitenkin taas hiljainen ja lopulta vuoron perään nukkunut porukkamme sai aika hyvin levättyä ennen kuin kahdeksan aikaan päätimme lähteä Eräkeskukselle.

Punatulkku

Eerokin oli mielissään, kun yömme oli onnistunut niin hyvin ja aamupalan jälkeen olimme taas valmiit aamuretkelle. Yhdeksän jälkeen saapui paikalle Lehtorannan Hannu, jonka kanssa olimme sopineet tsekkaavamme parit lapinpöllön pesät. Hannu oli kuitenkin jo aiemmin lähettänyt huonoja uutisia, että molemmilla pesillä oli kuulemma ollut hiljaista muutamia päiviä aiemmin. Kävimme kuitenkin ne tarkistamassa ja Hannu jopa kiipesikin toiselle, mutta ilmeisesti pesinnät olivat tuhoutuneet tai sitten poikaset olivat lähteneet maastoon huomattavasti arvioitua nopeammin. Hannu kuitenkin neuvoi meille vielä yhden paikan, jossa hän oli edellispäivänä rengastanut lapinpöllön maastopoikasen, mutta tämä paikka oli Juukassa toisella puolella Pielistä. Päätimme kuitenkin harkita sitä kautta takaisin Parikkalaan ajamista.

Hannu kiipeää

Liito-oravia

Hyvästeltyämme Hannun suuntasimme vielä kerran Eräkeskukselle kunnon päiväunille. Lopulta heräsimme ennen viittä, hyvästelimme ja kiittelimme Eeron ja lähdimme Lieksaan syömään. Seitsemältä tapasimme Esa Muikun, josta olin ensimmäistä kertaa kuullut muutamaa viikkoa aiemmin Vierimaan Antilta ja nyt olimme sopineet tapaamisen Eeron avulla. Esa oli edelliskesänä löytänyt hyvän liito-oravapaikan, jota tämä oli seurannut nyt jo toista vuotta ja kuulemma joka kerta havainnut paikalla liito-oravia. Olipa hän vetänyt paikalle muutamia ryhmiäkin, mutta jostain syystä tulijoita oli ollut niin vähän, ettei homma oikein ollut lähtenyt vetämään.

Kohta kuitenkin ajelimme jonossa pikkuteitä pienelle aukealle, jonka reunassa, aivan tien vieressä, oli kaksi suurta haapaa, joissa molemmissa oli muutamia koloja. Tietä lähemmässä oli neljä koloa, joista alimmassa ja ylimmässä asusteli Esan mukaan liito-oravia. Kävimme kuitenkin vielä lähimetsässä tutustumassa pönttöön, jossa oravat olivat viettäneet aikaa talvella ja näimme tietysti liito-oravan papanoitakin. Sitten Esa asetteli haapojen lähelle suojaverkot ja katoksen, kun välillä hieman ripotteli vettä ennen kuin koko porukka asetuimme verkon taakse väijyyn.

Liito-orava

Emme olleet odotelleet kuin hetken, kun näin taivaalla oudon näköisen linnun, jota ensin luulin nuolihaukaksi. Tarkistin kuitenkin linnun kiikareilla ja sehän olikin vanha vaalean muodon leveäpyrstökihu, joka suuntasi kohti koillista! Valitettavasti lintu livahti haapojen taakse katveeseen, ennen kuin muut ehtivät sitä nähdä. Sitten odottelimme muutaman tunnin hiljaisuudessa kunnes lopulta huomasin liikettä alimmalla kololla. Katsoin kaukoputkella ja kolosta kurkki todella suurisilmäinen liito-orava! Kohta otus pomppasi kolosta puun rungolle ja kipitti rungon taakse nousten lopulta haavan latvukseen. Pian perässä tuli toinen, kolmas ja vielä neljäskin liito-orava! Pari näistä pysähtyi komeasti rungolle näkyviin, joten niitä päästiin kuvaamaan oikein kunnolla ja nähtiinpä yhden pomppaavan liitoon puun latvuksesta ja liitävän aukean yli metsään! Lopulta kuvista paljastui, että myös ylimmästä kolosta kurkkasi vielä yksi liito-orava eli paikalla oli ainakin 5 eläintä!

Liito-oravaLiito-orava

Pöllöilyä

Esa tarjosi meille vielä evästä ja kiiteltyämme tämän lähdimme erittäin tyytyväisinä pitkälle ajomatkalle. Päätimme kiertää Pielisen pohjoispuolelta ja lopulta reilun tunnin ajon jälkeen olimme Juukassa. Hannulta saamiamme ohjeita seuraten löysimme hakkuuaukealle, jonka ylitimme kävellen päätyen komeaan metsään. Kohta edessämme oli taas tyhjä lapinpöllön pesä, mutta hajaannuimme etsimään maastopoikasta. Itse kävelin jopa parinsadan metrin päähän, kunnes lopulta löysin emon lentämästä edessäni. Kutsuin muut paikalle ja pääsimme lopulta näkemään tämän komean pöllön, joka hieman varoitteli mutta poikanen oli varmaan vielä kauempana. Jätimme pian pöllön rauhaan ja lähdimme ajamaan pitkää ja uuvuttavaa ajoa kohti Parikkalaa. Lopulta ennen viittä olimme Oronmyllyllä, jonne skotit majoittuivat Myllytupaan. Itse suuntasimme kotiin nukkumaan.

Paikkailua kotinurkilla

Skotit

Nukuimme pitkään ja lopulta vasta ennen yhtä päivällä tapasin skotit Oronmyllyllä. Hanna oli lähtenyt purkamaan näyttelyä Rantasalmelle. Pian olimme läheisellä varpuspöllönpöntöllä, josta rengastimme 8 potraa pöllön poikaa. Sitten jatkoimme taas kuukkelimetsiin, jossa vietimme aikaa useamman tunnin makkaraa paistellen ja kuulostellen. Keli oli muuttunut selvästi kylmemmäksi ja tuulisemmaksi, mutta eipähän ollut niin paljon ötököitä. Kuukkeleita ei löytynyt mutta onneksi toinen pahasti meitä karttanut laji, jota olimme odottaneet jo monesta käymästämme paikasta, hoitui – pohjantikka!

Lopulta meidän oli luovutettava ja ajoimme kylille ja Asemalle burgerille ja oluelle. Hannakin oli ehtinyt takaisin ja nukkumaankin muutaman tunnin, joten oli mukava hyvästellä skottiporukka vielä kunnolla ennen kuin he lähtivät lopulta ajamaan kohti Helsinki-Vantaata. Porukka oli erittäin tyytyväinen, sillä kaikkein tärkeimmät toivelajit olivat kaikki hoituneet ja ihan mukavasti oli näkynyt kaikkea plussaakin. Itse toki harmittelin hieman sitä, että kesä oli jo paljon pitemmällä kuin yleensä tähän aikaan, minkä takia monet linnut olivat olleet erittäin vaikeita ja osa jopa jäänyt löytymättä ja myyrien ja sitä kautta pöllöjen täydellinen romahtaminen oli pilannut lupaavan pöllökesän. Mutta jäipähän jotain seuraavaankin reissuun! Olen aina sanonut, ettei Suomen lajistoa pysty mitenkään hoitamaan yhdellä tai edes kahdella reissulla. Tällä reissulla oli kuitenkin saatu hoidettua mukava liuta niitä kaikkein vaikeimpia lajeja ja mikä tärkeintä meillä oli ollut kaikilla, niin opastettavilla kuin oppaillakin todella mukavaa!

J.A.

Azorit 17.10. – 2.11. 2013

Kohti Azoreita

17.10. olivat herätyskellot soimassa jo klo 5:30 ja heti kuuden jälkeen isäni lähti heittämään minua ja Suojarinteen ”Potua” Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Lentoasemalle päästyämme löysimme aulasta Sahin Ilkan, joka oli ehkäpä suurin syypää reissuumme.

Ilkka oli varannut majoituksen Corvolle jo edellisvuonna itselleen ja ystävälleen, mutta tälle ystävälle oli tullut esteitä eikä hän ollutkaan päässyt reissuun. Niinpä Ilkka otti minuun yhteyttä ja kysyi, lähtisinkö tämän kanssa Azoreille. Itselläni oli vielä lähes kaikki lomat käyttämättä ja olinkin suunnitellut reissua juuri Azoreille, mutten ollut saanut aikaiseksi laittaa tikkua ristiin reissun eteen. Niinpä lupauduin Ilkalle kaveriksi, sillä näin reissun suunnitteleminen etenisi helpommin, kun meitä oli kaksi suunnittelijaa ja pohjana olivat jo päivämäärät, joille Corvon majoitus oli varattuna. Olin yhteydessä Corvon majapaikan Comodoron pitäjään Kathy Ritaan ja selvittelin siinä ohessa, olisiko mahdollista lisätä huonevarausta yhdelle henkilölle lisää ja kun ”Katt” näytti vihreää valoa, ehdotin Ilkalle, josko voisin kysyä vielä Potuakin mukaan reissuun. Ja tämähän sopi. Niinpä meitä oli kolmen porukka valmiina.

Pikkuhiljaa syksyn aikana reissu alkoi muotoutua ja lopulta suunnitelma oli pitkälti valmis. Olimme lentämässä ensin Frankfurtin ja Lissabonin kautta Terceiralle, jossa retkeilisimme pari päivää, sitten jatkaisimme Floresille, jossa taas olisimme pari päivää ennen siirtymistä Corvolle, jonne olimme saaneet majoituksen alkaen illasta 21.10. ja viettäisimme tällä kaikkein kuuluisimmalla lintusaarella 9 päivää. Corvohan on nykyisin täynnä lintuharrastajia parhaaseen aikaan syksystä ja Ilkka olikin saanut varauksen vasta tämän pahimman ryysiksen jälkeen. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) Corvolla oli ollut yhtä aikaa jopa 40 lintuharrastajaa, saaren ainoa varsinainen majapaikka Comodoro tietysti aivan täynnä, moni lisäksi yksityismajoituksissa perheiden luona ja muutama jopa leirintäalueella telttailemassa! Corvon jälkeen meillä olisi taas pari päivää aikaa olla Floresilla ennen paluuta Terceiralle, josta vielä saman päivän aikana lentäisimme Lissaboniin, jossa yöpyisimme ja lopulta aamulla 2.11. meillä olisi suora lento Helsinki-Vantaalle.

Nyt olimme siis valmiina reissuun ja laitettuamme matkatavarat menemään suoraan Terceiralle saimmekin sitten jonotella oikein urakalla, jotta pääsimme lopulta lähtöaulaamme. Emme ehtineet juuri aikaa kulutella kun jo käppäilimme Finnairin Frankfurtin koneeseemme, joka lähti klo 8:00.

ilmajunassa

Yritin hieman torkkua koneessa heikohkolla menestyksellä ja kolmen tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Frankfurtiin klo 10:10 paikallista aikaa. Taas oli edessä jonotusta ja todella pitkä siirtyminen aivan eri puolelle asemaa, jonne menimme ilmajunalla ja valitettavan pitkälti myös kävellen. Jouduimme tekemään taas check in:in ennen kuin pääsimme lähtöportillemme, jossa odottelimme sitten pari tuntia seuraavaa lentoamme, joka lähti klo 13:25 Lissaboniin.

Onnistuin nukkua osan matkasta TAP:in koneessa, joka laskeutui Lissaboniin klo 15:30 paikallista aikaa. Söimme pikaisesti ja taas kerran tsekkasimme itsemme sisään ja lopulta klo 18:20 lähti koneemme Terceiralle. Lento oli taas pitkä ja puuduttava, mutta vihdoin reilun 16 tunnin matkustuksen jälkeen laskeuduimme Terceiralle Lajesin kentälle. Matkatavaramme löytyivät mukavan nopeasti ja etukäteen netin kautta varaamani autonkin saimme helposti. Saimme itse asiassa hieman varaamaani isomman Seatin käyttöömme, johon kaikki tavaramme mahtuivat helposti. Niinpä pian olimme ajamassa kohti Praia da Vitorian kaupunkia, josta olin varannut meille huoneen tutusta ja turvallisesta hotellista eli pari vuotta aiemmin käyttämästämme Varandas do Atlanticosta. Ilkka oli kuskina, kun tämä tunsi Terceiran tiet varsin hyvin, olihan hän käynyt saaressa jo ties kuinka monta kertaa. Tämähän oli jo 8. peräkkäinen vuosi, kun hän on Azoreilla. Saimme hotellilta mukavan huoneen, johon kannoimme kaikki matkatavaramme ja majoituimme. Laitoimme retkeilyvarustuksen jo valmiiksi seuraavaa aamua varten ja kävelimme rantakatua pitkin lähimpään ruokapaikkaan syömään. Vihdoin klo 22:30 pääsimme nukkumaan (huom. klo 1:30 Suomen aikaa).

Terceiran kahlaajatykitystä

18.10. heräsimme seiskan pintaan ja klo 7:25 olimme jonottamassa aamupalalle, joka oli kohta valmis. Aamupala oli oikein ruhtinaallinen, ainakin verrattuna siihen, mitä yleensä Azoreilla saa ja mihin saisimme siis loppureissun ajan tottua. Pian kävelimme pihalle ja kohti aika kauas illalla parkkeeraamaamme autoa kohti. Satama-altaiden kohdalla ylitsemme lensi vaalea haikara, joka kuitenkaan ei ollut ihan niin vaalea kuin alkuun luulimme vaan se olikin varsin hyvä Azorit-pinna – rääkkähaikara. Kaukana merellä lenteli runsaasti keltanokkaliitäjiä, sataman yllä pyöri paikallisia atlantis etelänharmaalokkeja ja kalatiiroja ja varpusia, kottaraisia, mustarastaita, kesykyyhkyjä sekä yksittäinen hiirihaukkakin nähtiin ennen kuin olimme autolla.

Ensimmäisen stopin teimme Paul do Praian lutakolla, jolta löytyi pari noki- ja liejukanaa, lapasorsa, jouhisorsa sekä tietysti pullamyskisorsia. Pian jatkoimme Cabo da Praian kahlaajaparatiisiin, jossa parkkeerasimme auton, otimme putket ja kameravehkeet mukaan ja valmistauduimme elis- ja kuvausprojektiin. Ja altaillahan taas kuhisi! En pahemmin keskittynyt alkuun siihen, mitä kaikkea altailla piipersi vaan etsin lähinnä vain sitä yhtä ja kaikkein kiinnostavinta lintua eli rämekurppeloa, joka oli ollut altailla jo viikkokausia ja tietojemme mukaan vielä edellisenä päivänäkin.

Mutta kun kurppeloa ei meinannut löytyä, aloin seuloa muuta lajistoa, jota edustivat karikukot, pulmussirrit, 11 mustapyrstökuiria, 4 tundrakurmitsaa, mustajalkatyllit, tyllit, ainakin 4 kanadantylliä, 2 suokukkoa, taivaanvuohi, 9 valkoperäsirriä, 2 kanadansirriä, pikkusirri, 2 suosirriä, 3 kuovisirriä, isosirri, palsasirri, vesipääsky, punajalkaviklo, valkoviklo, keltajalkaviklo sekä lennossa näkynyt pikkukuovi. Muutama turkinkyyhky näkyi lennossa ja kahlaajien seassa uiskenteli haapana, 2 jouhisorsaa sekä tavi. Rannan puskissa viipotti pieni parvi vahanokkia, punarinnat lauloivat, mustapääkertut taksuttivat ja jokunen virtavästäräkki piipersi altailla mutta kurppelo pysyi piilossa. Ennen kuin oikeastaan ehdimmme kuitenkaan huolestua, löysin sen kuitenkin ruokailemasta aivan keskeltä lutakkoa! Mistähän se oli siihen yhtäkkiä tupsahtanut? Lintu oli aika kaukana, mutta sain siitä jonkinlaiset kuvat otettua ja sitten olikin aika alkaa kuvata muita lutakon kahlaajia. Sainkin paremmista lajeista ihan kelpo kuvia paitsi kanadansirristä. Mutta jotainhan piti jättää tulevaisuuteenkin.

Kävimme pikaisesti lentokentällä tekemässä autovarauksen valmiiksi seuraavalle saarelle eli Floresiin ja pian lähdimme jatkamaan retkeä Lagoa do Juncolle. Pelloilla oli muutamia pikkulutakoita, joista ei kuitenkaan löytynyt mitään muuta kuin yksi nuori liejukana. Näimme alueella lennossa pari harmaa- ja silkkihaikaraa sekä runsaasti azorienpeippoja ja kanarianhemppoja, muutamia hiirihaukkoja jne.

Suunnittelimme käyvämme myös Lagoa do Ginjalilla, mutta Ilkka muisti, että paikalle oli vaikea löytää, joten päätimmekin suunnata Cabriton tekoaltaalle. Allas oli tyhjä, mitä nyt muutamia lokkeja seisoskeli sen reunoilla, mutta kun lähdimme jatkamaan matkaa ja olimme ajaneet vain parikymmentä metriä ylöspäin altaalta, huomasimme Potun kanssa yhtä aikaa muurien takana vilahtaneen pikkuruisen lätäkön, jonka keskellä seisoi kookkaan näköinen kahlaaja. Parkkeerasimme levikkeelle, joka onneksi oli aivan vieressä ja hiivimme muurien suojassa katsomaan, mistä kahlaajasta oli kyse. Yllätys oli melkoinen, kun sain linnun ensin kiikareihin ja kohta myös putkeeni – se oli amerikanviklo!

Katsoimme lintua todella huolella ja otin siitä runsaasti kuvia ja videota, kunnes hiirihaukka pelästytti sen lentoon ja se lensi muutamaan kertaan äännellen kohti Cabriton allasta. Riensimme perään mutta lintua ei kuitenkaan enää löytynyt altaalta. Reissun ensimmäinen sponde elislöytö oli kuitenkin jo tosiasia!

Seuraavaksi päätimme palata Paul da Praiaan kiertämään koko lutakon huolellisesti, mutta havainnot jäivät 4 noki- ja 2 liejukanaan, lapa- ja jouhisorsaan sekä haapanaan. Sitten ajoimme tutkimaan satama-aluetta ja löysimme lokkiparvista nuoren merilokin, näimme merellä viilettäneen merikihun, potkimme eräältä nurmikolta ilmaan viiriäisen ja eräällä lähes kaupungin keskellä olleella muurien ympäröimällä pellolla näimme 2 kanadanhanhea.

Illaksi ajoimme vielä Cabo da Praiaan kahlaajia opiskelemaan ja kuvaamaan. Uusia lintuja ei näkynyt mutta sain kuitenkin rämekurppelosta paremmat kuvat, kun lintu ruokaili nyt aivan altaan etuosassa. Hotellille palaillessamme pysähdyimme vielä tarkistamaan satama-altaan, josta löysimme kaukaa kellumasta paikalla muutamia päiviä olleen pilkkaniskan. Hotellille palasimme tyytyväisinä, pakkasimme tavaramme kasaan, latailimme akkuja ja illalla kävimme läheisessä hieman parempilaatuisessa ravintolassa syömässä. Itse tilasin pihvin kivellä – ”steak on a rock” eliksen ja tulevan Corvon (the Rock) reissumme kunniaksi. Nukkumaan pääsimme lopulta klo 22:30 aikoihin.

Floresille

19.10. heräsimme jo klo 5:15 ja varttia myöhemmin olimme meitä varten aikaisin katetulla aamupalalla, joka oli taas erinomainen. Kohta jo ajelimme kohti lentoasemaa ja käytyämme tankilla olimme asemalla ihan turhan aikaisin. Niinpä saimme odotella klo 7:30 asti, että autovuokraamomme aukesi ja silloin selvisi, ettei meidän olisi tarvinnut tankata autoa täyteen asti, kun se oli kerran annettukin meille vajaatankkisena. Sain kuitenkin sovittua, ettei meidän näin tarvinnut maksaa ottamaamme vakuutusta, kun olimme tankanneet reilusti ylimääräistä. Oma mokammehan tämä oli, mutta olimme saaneet auton ja ohjeet aikanaan niin väsyneinä, että osa ohjeista oli mennyt kuuroille korville.

Klo 8:10 lähti sitten koneemme Faialiin, jonne laskeuduimme 40 minuuttia myöhemmin. Faialissa odottelimme jatkolentoa Floresille reilun tunnin saaripinnoja keräten ja havaitsimme lentoasemalta 10 tavallista lajia. Mainittakoon, että merellä viuhtoi useampikin tuhat keltanokkaliitäjää.

Klo 10:00 lähti lentomme Floresille, jonne laskeuduimme saaren itäosan Santa Cruziin vajaata tuntia myöhemmin. Potun ja Ilkan odotellessa matkatavaroita, kävin jo hakemassa varaamamme Ford Fiestan, johon kohta sulloimme kaikki matkatavaramme ja lähdimme kävellen lentokentän aitaa seuraten kohti vain parin sadan metrin päässä näkynyttä valvontatornia. Olimme edellispäivänä törmänneet pariinkin otteeseen hollantilaiseen Thierry Janseniin, joka oli nähnyt parin päivän tauon jälkeen vaikertajakyyhkyn valvontatornin takaisen pihan aidalla. Piha oli pieni ja siinä oli vieläpä liikennettä, kun talon nuoriso tuli ja meni edestakaisin, joten aika pian laajensimme etsintää mm. hieman edempänä olleille pienille peltotilkuille. Olimme pyörineet alueella toista tuntia, kun Potu palasi taas kerran tarkistamaan pihan ja silloin hän näki kyyhkyn nousevan pihan perältä puskien takaa lentokentän muurin piikkilanka-aidalle. Siinä se oli! Potu huusi ja huitoi meidät paikalle ja itselläni oli ainakin 200 metriä matkaa paikalle, mutta onneksi kyyhky pysyi aloillaan niin kauan, että ehdin paikalle. Kun aloin ottaa linnusta skouppikuvia, se lähti muurin yli lentokentälle. Onneksi Potu oli kuitenkin ehtinyt ottaa linnusta muutaman kuvan. Saimme hyvän pinnan Potun kanssa – Ilkalla laji oli jo edellissyksyltä Corvolta.

Odottelimme paikalla vielä puolisen tuntia mutta kyyhky ei palannut takaisin. Kävimme lähikaupassa ostamassa hieman retkieväitä ja autolle kävellessämme näimme kyyhkyn taas lentämässä kylän päällä. Se näytti laskeutuvan muutaman talon taakse, mutta ei sitä sieltä löytynyt. Niinpä päätimme jatkaa etsimään itsellemme hotellia.

Ajoimme Ilkan aiemmin käyttämälle uudehkolle Hotel das Floresille, josta saimme huoneen lisäpetillä. Huone oli aika pieni, mutta emmehän me siellä muuta tekisi kuin nukkuisi. Tavarammekin saimme sinne mahdutettua, joten aika pian olimme taas retkivarustuksessa pihalla. Kävimme hotellin rannassa, josta löytyi reissun eka hippiäinen ja merellä ohitsemme lensi pikkukiva riuttatiira.

Pian olimme ajamassa kohti pohjoista ja Ponta Delgadaa. Pysähdyimme ennen kylää pari kertaa, mutta lopulta stoppasimme kunnolla vasta vanhalle jalkapallokentälle, jonka päätimme ajaa autolla ympäri, sillä näin näkisimme kentällä olevat kahlaajat parhaiten. Kentällä olikin pulmussirri, valkoperäsirri ja kanadantylli, joita Potu ja Ilkka kuvasivat autosta minun yrittäessä käännellä autoa sopivasti lintuihin nähden. Lopulta kuvat oli otettu ja parkkeerasimme auton kentän laitaan. Otin itsekin muutamia skouppikuvia kahlaajista mutta pian levittäydyimme kentän ympäristöön komppaamaan.

Lähialueella oli todella paljon kanarianhemppoja, varpusia ja azorienpeippoja ja lopulta löysimme kaksi lapinsirkkua sekä kivitaskun, mutta mitään sen parempaa emme löytäneet. Niinpä jatkoimme lopulta kohti pohjoiskärkeä Ponta de Albarnazia, mutta tuuli oli yltynyt todella kovaksi ja pian alkoi myös sataa ihan kunnolla, joten emme lopulta pahemmin nousseet ulos autosta eikä haviksia näin tullut.

Lähdimme paluumatkalle tsekaten kaatosateessa ylängön järvistä parhaat eli Lagoa Brancan ja Lomban, mutta kummassakaan ei näkynyt ainoatakaan lintua. Ylängöllä tuuli oli niin voimakas, että järvistä nousi vettä taivaalle – tuskin niissä olisi vesilintu pystynyt olemaankaan? Lopulta palasimme hotellillemme ja illalla kävimme läheisessä HotelCafessa syömässä. Nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin ennen yhtätoista.

Ei pikkulintuja mutta…

20.10. Heräsimme seiskan jälkeen ennen herätyskelloja ja aika vaatimattoman aamupalan (hotellin ravintolahenkilökunta oli lomalla, mutten uskonut sillä olleen mitään tekemistä aamupalan niukkuuden kanssa) jälkeen lähdimme retkelle. Ylängöt olivat aivan sumun peitossa, joten järviä ei näkynyt lainkaan. Saaren länsiosiin päästyämme stoppasimme ensin Moinhon kosteikolla, jolla perinteiseen tapaan piti käydä hieman komppaamassa ja tietysti kunnolla mulahtamassa. Ensin mulahdin minä ja heti perään Potu. Lintuja ei tietenkään paikalta löytynyt, mutta olipahan mukava saada kengät läpimäriksi näin heti aamusta…

Faja Grandessa jalkauduimme jo alhaalla putousten juurella ja aloimme kompata kaikkia rinnemetsikön suuntaan meneviä polkuja. Ehdimme Potun kanssa hienolle niitylle, jonka lähipuut olivat täynnä mustapääkerttuja, kun alkoi sataa aivan kaatamalla. Ei siinä auttanut mihinkään lähteä, kun hetkessä olimme aivan läpimärkiä. Niinpä seisoskelimme sateessa ja kun sade lopulta taukosi, saimme kenkämme vielä vain märemmiksi kävellessämme läpimärässä heinikossa takaisin polulle. Komppasimme kaikki polut aina kirkolle asti viettäen aikaa aina hyviä puskia ja hedelmäpuita tähyillen, Ilkan samaan aikaa nujutessa tien rannan puoleisia peltoalueita. Emme kuitenkaan löytäneet mitään mainittavaa, jos ei loputon määrä mustapääkerttuja ansaitse mainintaa. Rannassa sentään näkyi silkkihaikara ja pikkukuovi muttei muuta, joten lopulta suuntasimme Lagoa dos Patosin upealle järvelle, jolle sai kiivetä puolisen tuntia sateiden liukastamaa kivipolkua, mutta maisemat järvellä olivat taas hulppeat! Havainnot jäivät kuitenkin vain nuoreen liejukanaan, kun märän metsän takia emme lähteneet järveä kokonaan kiertämään.

Seuraavaksi jatkoimme Caldeiran hylättyyn kylään, joka paljastui yllättäen todella hyvän näköiseksi paikaksi, kun sillan kupeesta lähdimme kävelemään jokivarren polkuja alaspäin. Valitettavasti keli oli taas muuttunut todella tuuliseksi, joten pikkulinnut olivat hakeutuneet puiden suojaan. Havainnot jäivät taas kouralliseen mustapääkerttuja. Sitten kävimme Fajazinhassa pyörähtämässä nostalgiaretkellä, kun kellon aika näytti sopivalta valkoisen enkelilinnun vierailulle. Yllättäen kylältä löytyikin sama valkoinen lintu kuin kolme vuotta aiemmin, mutta valitettavasti kyseessä ei ollut pikkutropiikkilintu vaan tuttu albinistinen varpunen.

Paluumatkalla itään tsekkasimme taas tuulisen Brancan, joka oli tyhjä ja lopulta laskettelimme Santa Cruziin. Lentokenttää kiertäessämme plokkasin pronssi-iibiksen, joka ruokaili nurmikolla lentokenttäaidan takana. Stoppasimme sitä katsomaan ja kuvaamaan ja siinä kuvaillessamme huomasin ruskean kahlaajan, joka tuulen riepottelemana tipahti iibiksestä vain noin 20 metrin päähän nurmeen piiloon. Ensifiilis linnusta oli tundravikla, mutta kiirehdin lähemmäs aidan viertä, josko lintu näkyisi jostain kulmasta. Kohta nurmikon kätköistä nousi lentoon odottamaani suurempi kahlaaja, jonka tunnistin heti preeriakahlaajaksi, vaikka se taas tuulen riepoteltavana lensikin ihan ihme asennossa nokkaansa näyttämättä. Lintu laskeutui tien toiselle puolelle mäen juurelle heinikkoon piiloon, mutta näimme tarkan laskeutumispaikan, joten olimme kohta saartamassa lintua. Sitä ei meinannut millään näkyä, kunnes lopulta se taas nousi lentoon, äänteli muutamaan kertaan ja tipahti taas ruovikkoon. Vieläkään emme olleet sitä nähneet kovinkaan hyvin, mutta Potun oli onnistunut saada siitä yksi kuva sen laskeutuessa heinikkoon. Mainittakoon, että tuulen takia lintu oli aina näkynyt lennossa vain muutaman sekunnin kerrallaan hirveässä vauhdissa. Päätimme vielä kerran yrittää nähdä linnun maassa ja kiersimme sen ympärille, mutta kohta se taas nousi lentoon, äänteli taas pari kertaa ja suuntasi sataman suuntaan. Potu ja Ilkka olivat saaneet tosi kovan eliksen ja itselleni oli paukahtanut jo reissun toinen tosi kova kahlaajasponde.

Ajoimme satamaan, jonka suojista toivoimme preeriakahlaajan löytyvän, mutta ei sitä enää näkynyt. Ilta alkoi jo hämärtää ja merelle keltanokkaliitäjien tuijottelun ohessa Potu sattui vilkaisemaan kivikkorantaan ja löysi sieltä sipin. Etäisyyttä oli liikaa ja valoa vähän, mutta lintu näytti amerikansipiltä. Kohta Potu plokkasi toisen sipi ja pian perään vielä kolmannenkin ja ne kaikki näyttivät amerikansipeiltä! Päätimme kiertää lahden toiselle puolelle kalliojyrkänteelle, jolta näytti laskeutuvan polku kivikkorantaan ja pääsimmekin näkemään sipit sieltä illan viimeisessä valossa paremmin ja todellakin, kivikossa piipersi kolmen amerikansipin parvi!

Lopulta palasimme hotellille, jossa saimme viimein märät kengät pois jalasta ja kuivumaan. Potun kanssa kävimme vielä kävelemässä kaupungilla auki olevaa ravintolaa etsien, mutta näin sunnuntai-iltana yksikään kylän paikoista ei ollut auki. Niinpä loppuilta meni huoneessa touhuillen ja unta nälkäisinä odotellen.

Potu räjäyttää pankin!

21.10. nautimme taas köyhän leipäaamiaisen kahdeksalta ja sitten suuntasimme kohti Santa Cruzin eteläpuolella olevaa Faja do Condea. Tipautin Potun ja Ilkan koluamaan jo jyrkän mäen rinnemetsiä ja ajoin itse kapeaa ja jyrkkää tietä alas laaksoon koluamaan. Lopulta kävelimme porukalla peltoalueiden läpi tien päähän asti, jossa taas erosimme koluamaan polkuja eri suuntiin. Lintuja oli paljon, mutta taas vain niitä tavallisia; kanarianhemppoja, azorienpeippoja, varpusia, kottaraisia, mustapääkerttuja ym. Jokunen sepelkyyhky näkyi rinteitä pitkin lentelemässä, muttei mitään mielenkiintoista.

Sitten suuntasimme taas Santa Cruziin, jossa pronssi-iibis tepasteli lentokentän nurmella, mutta satamassa ei näkynyt mitään mainittavaa. Pikkuhiljaa valuimme hotellille, pakkasimme tavaramme autoon ja lähdimme kuluttamaan aikaa jonnekin. Tuuli oli todella raivoisa, joten lopulta käännyimme summamutikassa Florestralin puistoon, jossa kävimme ihmettelemässä riikinkukkoja ym. tarhalintuja. Jatkettuamme taas matkaa otimme ylempää rinteestä maisemakuvia ja sitten päätimme suunnata vielä tsekkaamaan, josko muutamalla vielä käymättömällä järvellä olisi edes jotain elämää. Käännyimme Lagoa Rasan suuntaan ja 1,9 km ajettuamme tunnistin suuren aukean paikaksi, jolta olimme 3 vuotta aiemmin yrittäneet bongata amerikansuohaukkaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Pysähdyimme staijailemaan aukealle ja kohta aloimme Potun kanssa ihmetellä lähipuista kuulunutta todella raivoisaa hippiäisten mekastusta. Ilkka oli suunnannut autolle tutustumaan karttaan ja miettimään, mihin vielä ehtisimme ennen lentokentälle menoa. Olimme jatkamassa Corvolle, mutta epäilimme jo, että lento olisi kovan tuulen takia todennäköisesti peruttu, mutta silti kentälle oli tietysti mentävä. Hippiäisillä oli todella raivo päällä ja kiinnitimme huomiomme parvesta kuuluneeseen matalampaan ”tviit” -ääneen sekä erilaisiin rätinöihin, joista ainakin valtaosa oli kyllä edelleen selvästi peräisin rähisevistä hippiäisistä. Potu seuraili hippiäisiä minun staijaillessa yhä aukealle, kun yhtäkkiä Potu alkoi huutaa: ”Miksi tolla hippiäisellä on päässä vain punaista!?” Potu oli nähnyt puskan latvaan laskeutuneen hippiäisen kääntelevän päätään joka suuntaan ja jopa kumartelevan meitä kohti ja sillä ei ollut näkynyt päässään mitään muuta kuin kirkkaanpunaista. Itse ehdin löytää linnun sen ollessa suoraan sivuttain ja huomioni kiinnittyi heti siihen, ettei linnulla ollut naamassa minkäänlaisia juovia eikä päälaen sivulla näkynyt mustaa juovaa, joka hippiäisellä olisi pitänyt ehdottomasti näkyä. En kyllä nähnyt päälaellakaan mitään väriä ja lähinnä ehdin vain ihmetellä linnun sieppomaista ilmettä, jonka aikaansai Potun hyvin näkemä silmän ympärillä ollut silmärengas,kunnes lintu ponkaisi lentoon äkäinen hippiäispari perässään. Jostain mieleni syövereistä löysin sanat, jotka huusin autossa istuvalle Ilkalle: ”Rubiinihippiäinen!”. Ilkka singahti luoksemme ja etsimme vain noin 10 metrin päähän tiestä kadonnutta lintua puolisen tuntia, mutta näimme enää vain hippiäisiä. Nämä olivat varmaan jahdanneet lintua kauemmaksi aukealle, jonne käveleminen oli täysin mahdotonta sankan karhunvatukon takia. Hippiäiset kävivät vieläkin välillä rehentelemässä toisilleen, mutta vaikka ne kuinka intoilivat ei niiden päälaella näkynyt enää kirkkaanpunaista, korkeintaan oranssia kuten eräällä oikein kuumana käyneellä koiraalla.

Pian meidän oli kuitenkin lähdettävä lentoasemalle, jossa odottelimme tunnin verran varmistusta siitä, että lentomme oli sitten lopulta peruttu. Corvolle olisi kyllä päässyt mutta kovan ja puuskittaisen länsituulen takia Floresin kentälle ei voinut laskeutua. Niinpä Corvolta lähdössä olleet ornit pääsivät kyllä pois mutta me emme päässeet sinne. SATA tarjoutui maksamaan meille seuraavan kahden yön majoitukset ja ruoat samassa hotellissa, sillä seuraava lento Corvolle olisi vasta paria päivää myöhemmin, joten jatkettuamme auton vuokraa olimme kohta tiputtamassa tavaroitamme hotellihuoneeseen. Sitten päätimme ajaa takaisin rubiinihippiäispaikalle, jossa komppailimme toista tuntia, muttemme löytäneet kuin tavallisia hippiäisiä. Potun kanssa kävimme tarkistamassa läheiset Lagoa Rasan ja Fundan mutta näimme vain kaukana alhaalla kraaterijärven päällä hetken lennossa olleen tunnistamatta jääneen harmaahaikaralajin yksilön.

Käytyämme taas Lomballa toteamassa sen tyhjäksi ja todella tuuliseksi, olimme pian, auringon jo laskiessa, laskeutumassa Santa Cruziin. Illalla saimme hotellilla ruoan, kun ravintolahenkilökuntakin oli taas palannut töihin ja vatsat täynnä kömmimme lopulta nukkumaan.

Corvolle vaikka väkisin!

22.10. heräsimme taas aamupalalle, joka ei ollut muuttunut miksikään, vaikka henkilökuntaa oli tullut töihin – vaaleaa leipää, kinkkua ja juustoa, kahvinjuojille sentään lämmintä kahvia. Tunnelma oli aika vaisu ja etenkin itse olin aika tympääntynyt ajatukseen viettää vielä kaksi päivää Floresilla, vaikka olimmekin jo tehneet tukun oikein mukavia havaintoja. Corvo oli kuitenkin se saari, jolle olimme tavoittelemassa, retkemme pääkohde. Onneksi otin asian puheeksi hotellin respan emännän kanssa ja tämä kertoi minulle, että Corvolle menisi päivän aikana kaksi yhteyspaattia, ensimmäinen jo kymmeneltä! Hän neuvoi meitä suuntaamaan Riac:in toimistolle, joka aukeaisi yhdeksältä kysymään, josko paateissa olisi vielä tilaa. Kelin puolesta näytti hyvältä, mutta sääennuste lupasi taas kovaa myrskyä seuraavalle päivälle, joten näytti varmalta, että seuraavan päivän lentomme olisi taas peruttu – ja tämän jälkeenkin näytti myrskyisältä useamman päivän ajan! Niinpä meidän ainoa mahdollisuutemme oli päästä Corvolle veneellä ja pian!

Pakkasimme tavaramme ja suuntasimme Riac:in toimistolle jo ennen yhdeksää ja ovet olivatkin yllättäen auki. Toimisto ei vielä ollut kuitenkaan oikeasti auki, mutta saimme toimistovirkailijan selvittämään lipputilannetta ja kauhuksemme saimme kuulle, että aamun veneeseen, johon mahtui 12 matkustajaa, oli enää kaksi paikkaa jäljellä. Lisäksi sääennuste ei näyttänyt enää kovinkaan hyvältä iltapäivälle, jolloin toinen vene lähtisi. Niinpä teimme ratkaisumme, kävimme hakemassa hotellilta kaikki tavaramme autoon suuntasimme satamaan kysymään suoraan paatin kapteenilta, josko hän pystyisi ottamaan yhden ylimääräisen matkustajan paattiin. Emme kuitenkaan ostaneet lippuja vielä kenellekään, sillä emme oikein uskoneet mahdollisuuksiimme.

Olimme satamassa jo hyvissä ajoin ja pikkuhiljaa paikallista porukkaa alkoi valua paikalle. Paatti saapui vasta noin klo 9:55 mukanaan pari Corvolta palannutta belgialaisornia. He jäivät kanssamme jännittämään, mahtuisimmeko paattiin vai emme. Kukaan ei tietenkään ottanut meihin mitään kontaktia saati tuntunut osaavan sanaakaan englantia. Lopulta kun hieman korotin ääntäni, saapui yksi herrasmies, joka oli matkaamassa päiväreissulle Corvolle, juttelemaan kanssani. Selitin hänelle tilanteemme ja hän lupasi auttaa. Lopulta hän tavoitti paatin kapteenin ja pian oli selvää, ettei hän pystyisi myymään ylimääräisiä lippuja. Kun paatin lähtöön oli enää kymmeniä sekunteja kapteeni kuitenkin tuli ja vinkkasi, että mahtuisimme kuin mahtuisimmekin kyytiin. Niinpä meille tuli tolkuton kiire hakea tavaramme autosta, lyödä auton avain belgialaisille kouraan, jotta he voisivat palauttaa avaimen lentoaseman vuokraamoon ja tungeksia paattiin. Ja kuinka ollakaan paatissa oli yllättäen tilaa enemmänkin, sillä kaikki lipun ostaneet eivät olleet vaivautuneet tulemaan paikalle!

Paatti lähti saman tien liikkeelle ja itse jouduin heti alkaa ilmoitella paattiin pääsystämme eri tahoille. Tekstiviestitin ensin Hotel Occidentalin kautta aiemmin tavoittamalleni venekuskille, jolta olisimme saaneet ehkä kyydin Corvolle myöhemmin 250€ hintaan tai halvemmalla riippuen siitä, olisiko hänelle ehkä tulossa ollut ryhmä ollut menossa Corvolle vai ei. Sitten laitoin viestiä Corvolla oleville suomalaisorneille, josko he pystyisivät auttamaan paikalla olevien lintujen löytämisessä tai ainakin laittamaan meille jotain nuotteja viestitse ja mielellään myös ilmoittamaan Comodorolle, että olimme tulossa saareen. Sitten soitin vielä hotellillemme, jonka respan emäntää pyysin vielä ilmoittamaan lentoyhtiöllekin, ettemme olisi enää seuraavalla lennolla saati tarvitsemassa heidän tarjoamia majoituksia ja ruokailuja. Kun olin saanut tämän puhelinrumban päätökseen aloin tajuta, että paatti keikkui aika pahasti ja lisäksi sisällä oli aivan törkeän kuuma. Niinpä aika pian aloin tuntea oloni aika heikoksi ja tuijottelin ikkunasta horisonttiin, jossa vilahteli vähän väliä ohilentäviä keltanokkaliitäjiä. Lopulta aloin kuitenkin voida todella pahoin ja huutoyrjöksihän se meni. Onneksi oksennuspussit olivat kestäviä ja tarpeeksi tilavia. Tällöin joku paikallisista tajusi aukoa (ilmeisesti hajun takia) hieman ikkunoitakin, jolloin sisälle tulvahti hieman raitista ilmaa ja mikä tärkeintä lämpötila muuttui inhimillisemmäksi. Muutama muukin matkustaja voi huonosti, muttei sentään alkanut laatoittaa. Onneksi pikkuhiljaa Corvo alkoi näkyä suurempana ja suurempana ja vihdoin vajaan tunnin matkaamisen jälkeen saavuimme satamaan.

Lastasimme tavaramme laiturilla olleeseen Hiace-taksiin, joka vei meidät majapaikallemme Comodoroon. Respassa tapasimme Kathy Ritan, joka ei ollut saanut suomalaisten kautta viestiä saapumisestamme (olivat ylhäällä puhelimen tavoittamattomissa). Onneksi huoneemme oli kuitenkin vapautunut, kun belgialaiset olivat lähteneet ja saimme raahata tavaramme oikein mukavaan ja tilavaan kolmen hengen huoneeseemme. Kohta olimmekin taas täydessä sotisovassa lähdössä retkelle.

Corvon rarien perään

Sain juuri sopivasti Bruunin Mikalta tekstiviestiohjeet juovapääsirkkupaikalle ja Ilkka kerran aiemmin Comodorossa yöpyneenä johdatti meidät yläkerrasta toiselle tielle, jota lähdimme talsimaan. Hetken talsittuamme tajusimme olevamme menossa aivan väärään suuntaan, mutta onneksi hoksasimme oikaista takaisin kylälle erään romuvarikon läpi. Kohta löysimme paikallisten avustamina kylän isommalle kaupalle, josta meidän tuli jatkaa ylös kohti kaatopaikan mutkaa. Lopulta löysimme oikealle paikalle, jossa pihapiirissä oli autoon köydellä kiinnitetty vene, jonka nurkalta oli tarkoitus tuijotella talon nurkalla ollutta hiekkakasaa, jonka eteen oli ripoteltu jyviä. Varpusia pölähtikin paikalta lentoon meidän jäädessä varmuuden vuoksi hieman kauemmaksi väijyyn. Pikkuhiljaa osa varpusista alkoi palailla ja ensimmäiset laskeutuivat kasan päälle, mutta eivät ne kauan paikalla viihtyneet – nokkaisivat pari jyvää ja jatkoivat jonnekin. Puolisen tuntia odoteltuamme Potu huusi, että siinä se on! Ja siinähän se oli, juovapääsirkku oli laskeutunut kasan päälle! Lintu seisoi hetken hienosti näkyvissä, mutta laskeutui pian osin kasan taakse, jolloin siitä näkyi välillä vain pää. Onneksi se vielä hetkeksi nousi kasan päälle näkyviin, jolloin ehdimme ottaa siitä haluamamme kuvat ennen kuin se lähti varpusten kanssa matkoihinsa.

Heti tämän jälkeen laskeutui tietä pitkin luoksemme Portugalissa asuva belgialainen David Monticelli, joka neuvoi meidät pienen matkan päähän kylän toiselle puolelle paikkaan, jossa oli edellispäivänä näkynyt lyhyesti punarintakardinaali ja jota etsiessä oli näkynyt lyhyesti myös indigokardinaali. Kumpikaan linnuista ei kuitenkaan ollut pysynyt paikalla kuin hetken. Koskapa emme muitakaan tietoja olleet saaneet, eikä ylhäälläkään Davidin mukaan ollut havaittu mitään parempaa, päätimme satsata tähän paikkaan oikein kunnolla.

Tuijottelimme viikunapuita ja pensaita ja kiertelimme pienellä alueella, mutta havainnot jäivät kesykyyhkyihin, kottaraisiin, varpusiin ja mustapääkerttuihin. Itse näin lyhyesti rinteen päällä pyörähtämässä käyneen pronssi-iibiksen, joka kuitenkin katosi saman tien harjanteen taakse. Sitten kuului radiopuhelimista, jotka olimme kytkeneet päälle ja asettaneet lintuharrastajilla käytössä olevalle kanavalle neljä, että merellä tuulimyllyjen edustalla lenteli nuori suula. Emme juurikaan nähneet paikastamme merelle, mutta suunta oli kyllä täysin oikea, sillä näimme tuulimyllyt lentokentän takana rannassa. Kohta huomasimme suulankin, jota etelänharmaalokki ajoi takaa. Saimme siis mukavan Azorit-pinnan kuitattua.

Olimme odotelleet muutaman tunnin ilman muita mainittavia havaintoja kuin Ilkan näkemä vilaus jostain ehkä oudosta linnusta, kunnes päätimme käydä kaupalla ostamassa juomista, sillä olimme kuulleet kaupan menevän kiinni jo viideltä. Kaupassa käytyämme kävimme kääntymässä sirkkupaikalla, jossa kuitenkin oli ruuhka, sillä kaikki alaspäin tulossa olleet ornit näyttivät olevan ryhmittyneenä veneen juurelle sirkkua kuvaamaan. Lintu oli juuri hallinnassa ylemmällä tiellä, joten kuvaajat odottivat kiivaina sen laskeutuvan hiekkakasalle hetkenä minä hyvänsä. Päätimme jättää kuvaajat rauhaan ja suunnata takaisin kardinaaleja odottelemaan.

Odottelimme paikalla taas toista tuntia ja ilta alkoi jo painaa päälle, kun päätimme luovuttaa. Kello oli 18:15 kun nostin putken selkääni ja otin ensimmäiset askeleet alamäkeen kylälle päin, kun näin ylitseni lentävän kookkaan hieman keltasirkun mallisen pikkulinnun, joka laskeutui viikunaan edessämme. Sanoin linnusta muille ja kiersimme varovasti katsomaan latvusta ja siinä se oli – punarintakardinaali! Potu ehti ottaa muutaman kuvan ennen kuin lintu lähti lentoon kadoten kylälle päin. Tuulettelimme hetken viiden tunnin onnistunutta urakkaamme kunnes näin linnun taas lentävän ohitsemme. Se laskeutui hetkeksi erään sähköpylvään tukivaijerille, josta ehdin itsekin kuvata siitä muutaman kuvan ennen kuin se taas lähti matkoihinsa.

Olimme kävelemässä kohti hotelliamme, jonne suunnittelimme pudottavamme ostoksemme ennen jatkamista kiertelemään vielä lähipeltoja, kun radiopuhelin kertoi, että kylän yläpuoleisilta ns. Middle fieldsin pelloilta oli löytynyt indigokardinaali. Singahdimme paikalle, mutta lintu oli 5 minuuttia aiemmin tipahtanut peltoon näkymättömiin. Odotimme koko muunkin porukan paikalle ja pian löytäjä ja kuvaajaporukka lähestyi linnun oletettua laskeutumispaikkaa ja lopulta komppasi paikan huolellisesti mutta lintu oli kadonnut.

Vajaan tunnin huilin jälkeen lähdimme porukalla syömään läheiseen Snack Bariin, johon David oli varannut koko porukalle illallisen. Tapasimme tällöin saaressa olevan porukan, johon kuului lisäksemme vielä 15 ornia: 5 puolalaista, 3 brittiä, 2 ruotsalaista, 2 belgialaista sekä Petri Kuhno ja Mika Bruun. Osa porukasta oli vanhoja tuttuja, joihin olin törmännyt WP-retkilläni tai ollut muuten sähköpostitse tai Facebookin kautta yhteydessä, mutta esim. puolalaiset olivat uusia tuttavuuksia. Illallisen jälkeen kipusimme vielä Mikan, Petrin ja Potun kanssa Comodoron yläkertaan latailemaan kuvia, selailemaan nettiä ja Mika päivittämään Tarsigeria blogeineen ym. Aika väsyneinä kömmimme lopulta pehkuihin. Olipahan ollut huikean tapahtumarikas päivä – ja mikä tärkeintä olimme viimein päässeet Corvolle!

Saarta tutuksi

23.10. Ilkan herätyskello soi jo klo 6:50 ja kohta olimme yläkerrassa aamiaisella – bread, ham and cheese. Klo 8 saapui jo edellispäivältä tutun Joaon taksi pihaamme, kuten sen oli sovittu joka aamu saapuvan mikäli ei ihan kauheasti satanut. Lähdimme Mikan ja ruotsalaisten kanssa ylös. Mikan kanssa jäimme Cantinhon rotkometsään, jossa kolusimme Mikan opastamina pari tuntia ja lähdimme sitten palailemaan kylää kohti samalla ohittamiimme paikkoihin tutustuen ja niitä mieliimme painaen. Lopulta laskeuduimme Da Ponteen, joka oli minulle tuttu kolmen vuoden takaa. Kolusimme metsikköä puolisentoista tuntia, mutta emme löytäneet kuin mustapääkerttuja ja azorienpeippoja.

Metsästä tielle noustuamme saimme todeta tuulen virinneen taas todella raivoisaksi (lentomme ei todellakaan olisi saapunut) ja ajoittaiset sadekuurot pakottivat meidät hakemaan suojaa milloin mistäkin. Pikkuhiljaa pääsimme alas kylään kulkevalle tielle, jota Mika lähti kiiruhtamaan, jottei hänen kameralaukkunsa enää pahemmin kastuisi. Alamäkeen asfaltilla kävely tuotti Ilkalle hieman polvikipuja, joten emme päässeet ihan yhtä vauhdikkaasti, vaikka Ilkalla olikin apunaan sauvakävelysauvat. Rinteessä tuuli iski meitä vasten todella voimalla ja ilmassa oli hiekkaa, pikkukiviä ja oksia.

Lopulta kuitenkin pääsimme kylälle, jossa kävimme pikaisesti kaupassa, jonka jälkeen Ilkka päätti jäädä lepuuttamaan polviaan ja me Potun kanssa suuntasimme komppaamaan Middle fieldsiä indigokardinaalin toivossa. Tuulen takia homma tuntui kuitenkin aivan toivottomalta, joten päätimme yrittää päästä lentokentän toiselle puolelle tuulimyllyille meristaijille. Kiertelimme tietä pitkin vastatuuleen epätietoisina siitä, kuinka kentän toiselle puolelle pääsisi, kun näimme Mikan olevan menossa kentän päädyssä kamera selässään arvatenkin kuvaaman myrskyaaltoja. Kävelimme perään ja kylläpä tuuli oli uskomattoman voimakas! Välillä oli oikeasti vaikeuksia pysyä pystyssä! Lopulta tavoitimme Mikan, joka oli juuri saanut valtaisan aallon päälleen, mutta oli onneksi saanut kameransa suojattua. Vettä ja suolaa oli ilmassa niin paljon, että totesimme kentän kiertämisen mahdottomaksi ja jäimme mekin kuvaamaan myrskyä.

Kuvaaminen keskeytyi kuitenkin nopeasti, kun saimme tiedon, että indigokardinaali oli taas löytynyt ja tietysti juuri koluamiltamme pellolta. Singahdimme Potun kanssa matkaan ja onneksi muistimme oikaista edellispäivänä tutuksi tulleen romuvarikon läpi, jolloin olimme varsin nopeasti perillä. Ilkkakin oli jo ehtinyt singahtaa kämpiltä paikalle, jossa linnun oli taas nähty laskeutuvan peltoon. Olimme juuri saapumassa muiden viereen, kun pieni peippolintu nousi heidän edestä lentoon ja lensi tuulen mukana erääseen kaislikkoon, johon se yllättäen jäikin kaislan nokkaan paikoilleen! Ehdin nähdä linnun kiikareilla ihan hyvin, mutta putkeni oli aivan suolan peitossa. Hinkkasin putkea puhtaammaksi ja sain linnun lopulta putkeen ja ehdinpä ottaa siitä pari kuvaakin ennen kuin se tipahti taas peltoon. Valitettavasti putkeni oli yhä ihan huurussa ja lintu aika pahassa vastavalossa, joten kuvat jäivät surkeiksi. Kohta porukka komppasi taas alueen, johon lintu oli laskeutunut, mutta se oli taas tehnyt täydellisen katoamistempun. Pääasia kuitenkin oli, että nyt olimme nähneet tämän viimeisenkin saaressa vielä varmasti paikalla olleen harvinaisuuden, joten jatkossa saatoimme alkaa keskittyä uusien harvinaisuuksien löytämiseen.

Kävelimme vielä sataman kautta lentokentän toiselle puolelle, mikä oli paljon nopeampi ja tuulen kannalta helpompi reitti ja jatkoimme aina tuulimyllyille asti meristaijiin. Heti paikalle päästyämme näimme Potun kanssa lennossa sipin, jonka tunnistimme siipijuovien perusteella rantasipiksi. Aiemmin paikalta oli kyllä havaittu amerikansipiä, mutta tämä ei kyllä ollut sellainen. Mikakin saapui kohta paikalle ja yhdessä Mikan ja Potun kanssa näimme noin satakunta delfiiniä sekä tietysti tuhottomasti keltanokkaliitäjiä.

Illalla kahdeksalta kokoonnuimme taas syömään ja meitä oli yhä samat 17 henkilöä, sillä brittien kone ei tietenkään ollut tuulen takia saapunut. Ruokailun jälkeen kokoonnuimme klo 21:30 auttamaan paikallisia kiertämään kylän katuja, sillä nuoret keltanokkaliitäjät olivat lähtemässä pesistään ja ne usein ensilennollaan törmäilevät katuvaloihin ja jopa rakennuksiin ym. Saarelaiset keräsivöt kaduilta löytyviä liitäjiä turvaan kissoilta ja autoilta ym. ja linnut rengastettiin, huonokuntoisimmat otettiin hoitoon ja lopulta ne vapautettiin satamassa mereen. Itse emme löytäneet yhtään liitäjää, mutta kuulemma jostain muualta jokunen lintu olikin löytynyt. Paikalliset eivät olleet kovin puheliaita, joten emme oikein tienneet, missä oli jo kierretty ja missä ei, joten lopulta puolen tunnin kiertelyn jälkeen palailimme hotellille ja yhdentoista aikaan suuntasimme nukkumaan.

Megakerttuli!

24.10. heräsimme taas jo ennen seiskaa ja leipäaamiaisen, jonka hotellin isäntä Manuel tuttuun tapaan tarjoili, jälkeen otimme taas kasilta taksin toisen ruotsalaisen, Stefanin ja Mikan kanssa. Me kolme matkasimme Fojoon, jossa oli viikon ajan havaittu punasilmävireota – vielä ainakin paria päivää aiemmin. Kiipesimme reilut puoli tuntia jyrkkää rinnemetsää paikkaan, jossa lintua oli eniten havaittu ja vietimme paikalla noin tunnin, mutta emme lintua löytäneet, vaikka keli oli kerrankin erinomainen. Azorienpeippoja ja mustapääkerttuja nähtiin kyllä riittämiin. Alas könytessämme Ilkka kulki hieman helpompaa reittiä ja me Potun kanssa etelärinnettä, josta säikytimme lentoon pari lehtokurppaa.

Olimme seuraavaksi suuntaamassa eteläisempiä eli kylää lähempiä metsiköitä koluamaan, kun saimme tiedon, että Power Stationin yläpuoleisilla pelloilla oli nähty vaikertajakyyhky. Tajusimme olevamme vain muutaman sadan metrin päässä, joten kiiruhdimme paikalle. Puolalaiset, ruotsalaiset ja Vincent Legrand olivat paikalla ja he näyttivät juuri lähestyvän olettamaansa linnun laskeutumispaikkaa. He hiipivät varovasti kamerat ojossa lähemmäksi, mutta yllättäen lintu ei noussutkaan heidän edestään ilmaan. Vähän aikaa he komppasivat aluetta laajemmin, kunnes näin aivan eri suunnasta heidän päälle lentävän kyyhkyn – siinä se oli! Huusin ja osoitin kyyhkyä ja kaikki pääsivät näkemään linnun, kun se kaarsi heidän yläpuolellaan ja jatkoi alarinteeseen katveeseen. Ja kuinka ollakaan ruotsalaiset saivat linnusta eliksen, joten pian saimme kättelyitä kiitokseksi.

Jatkoimme vielä muiden perässä linnun perään, kun näytti että heillä saattoi olla taas lintu hallinnassa, he kun kävelivät niin vauhdikkaasti alaspäin. Kohta Vincent huitoikin meille, joten pistimme Potun vielä lisää vauhtia. Kävelimme alemmas ja alemmas ja aloimme jo ihmetellä, mistä oli kyse, kun vastaan tuli Manuelin auto täynnä porukkaa – Mika oli löytänyt Picon metsästä Black-throated Green Warblerin – siis minkä lie kerttulin (mainittakoon että kyseessä oli seetrikerttuli)!

Olimme siis kävelleet alaspäin turhaan, mutta syynä oli ilmeisesti ollut se, etteivät alhaalta ilmoitetut radiopuhelinviestit olleet tulleet kunnolla perille, joten olimme kiiruhtaneet kohti parempaa kuuluvuutta. Niinpä käännyimme ympäri ja lähdimme takaisin ylöspäin puolijuoksua. Saavutimme pian Stefanin, jonka arvelimme osaavan oikealle paikalle ja kohta jostain könysi porukkaamme Petrikin. Pian Manuel tuli meitä vastaan, tämä kun oli jo tiputtanut ekan lastillisen perille ja me könysimme kyytiin. Pian Manuel tiputti meidät Picon pienen soramontun kupeeseen ja viittoi meitä seuraamaan polkua. Tarkempia ohjeita meillä ei ollut, joten lopulta Petri kysyi suomeksi ohjeita Mikalta. Vastaus tuli kuitenkin Davidilta ja pian käännyimme polulta keskelle metsää. Sieltä löysimmekin ensimmäisen porukan, johon oli Davidin lisäksi kuuluneet britit, jotka eivät vieläkään olleet päässeet pois saaresta. Könysimme heidän viereensä ja kohta latvuksesta kuului muutama tiksaus. Sitten vieressäni seissyt WP-pinnakärki Ernie Davis löysi linnun. Se oli aika kaukana, noin 25 metrin päässä latvuksessa, joten sen löytäminen olisi ollut mahdotonta, mutta Ernie nykäisi minut hihasta eteensä ja osoitti minulle tarkan linnun suunnan ja ohjasi katsomaan oikeaan latvaan ja ehdinkin saada pienen vaaleavatsaisen, kupeilta mustajuovaisen ja keltapäisen kerttulin hetkeksi kiikareihini ennen kuin lintu singahti seuraavaan latvukseen. Näin linnun vielä vilahtavan siitä eteenpäin ja sitten ei auttanut kuin jäädä odottelemaan, että lintu tekisi taas uuden rundin ja tulisi takaisin, kuten kerttuleilla yleensä on tapana tehdä.

Kohta paikalle saapui loppuporukkakin Ilkka mukanaan. Ainoastaan yksi puolalaisista oli yhä Caldeiralla eli vuoren huipulla, eivätkä sinne kantaneet edes tekstiviestit. Onneksi lintu taas kohta tiksui ja vilahti latvuksessa. Sitten se siirtyi aivan suoraan yläpuolellamme olleiden puiden latvoihin, josta taas osa porukasta ehti nähdä sen lyhyesti ennen kuin se taas jatkoi kauemmaksi. Osa kuitenkin mähersi linnun pääasiassa oman hermoilunsa takia ja sitten alkoi se pelkäämäni linnun perässä ryntäily. Eli kuvaajat halusivat saada kuvia ja osa puolestaan haki vielä elikseksi kelpaavaa näköhavaintoa linnusta. Niinpä porukka lähti seuraamaan latvuksesta kuulunutta tiksutusta. Itse jäin ruotsalaisten kanssa seisomaan paikoilleen, sillä oletin että lintu kyllä ennen pitkää palaisi taas tälle paikalle. Linnun löytäjä Mikakin oli jo siirtynyt itse parhaaksi epäilemälleen paikalle lintua odottamaan, jotta saisi siitä vielä lisäkuvia. Jonkin aikaa oli hiljaista, kunnes kuulin taas tiksauksia edestämme ja kohta lintu singahti yläpuolellamme olevien puiden latvukseen. Näimme linnun todella hienosti ja hälytin radiopuhelimitse ylempänä olevan porukan paikalle. Kun porukka saapui, oli lintu ollut jo minuutin samoissa latvoissa ja oli siinä vielä ainakin puoli minuuttia hyvin avoimesti näkösällä, mutta silti muutamilla oli yhä vaikeuksia saada lintua näkökenttäänsä. Mika, joka oli hieman meitä ylempänä rinteessä, otti tästä tilanteesta linnusta oikein upeat kuvat. Pian lintu jatkoi taas matkaa ja porukka kimposi perään. Seisoskelimme vielä paikalla jonkin aikaa, mutta lintua ei meinannut enää kuulua. Lopulta saimme tiedon, että Mika oli taas löytänyt linnun hieman kauempaa ja vihdoin viimeisetkin olivat sen nähneet. Päätimme Potun kanssa lähteä jo etsimään uusia rareja ja sopivasti ollessamme polulla tuli viimeinenkin puolalainen meitä vastaan ja pystyimme neuvomaan hänet oikealle paikalle ja lopulta hänkin oli linnun nähnyt.

Kävelimme Potun kanssa osan Aquan metsikköä ja laskeuduimme vielä Lapan jokivarsimetsikköön, mutta ainoaksi havikseksi tuli vain omituinen rääyntä, josta tuli kyllä mieleen naukumatkija. Elikkoa ei kuitenkaan näkynyt, joten määritys päätettiin jättää kissaksi. Lopulta talsimme alas kylälle ja kävimme vielä satamassa ennen kuin jatkoimme kämpille. Ruokailussa juhlistettiin seetrikerttulia ja Mikalle tarjottiinkin ruoka kiitokseksi hienosta löydöstä. Illan huvittavin sattuma oli se, että Polish Birding Team oli pukeutunut T-paitoihin, joissa oli seetrikerttulin kuva! He olivat siis saaneet logolintunsa hoidettua viimeisenä päivänään! Ruokailun jälkeen käppäilimme Potun kanssa taas hetken kylällä tarkoituksenamme löytää paikka, jossa paikalliset kokoontuivat ennen liitäjäetsintöjä, muttemme löytäneet oikeaa paikkaa. Kiertelimme kuitenkin hetken katuja, muttemme löytäneet ainoatakaan liitäjää, joten palasimme kämpille ja nukkumaan pääsimme klo 22:30.

Välipäivämeininkiä

25.10. aamu kulki tuttuun tapaansa, mutta kasilta satoi ihan kunnolla ja oli todella sumuista, joten päätimme olla tilaamatta taksia. Potun kanssa kävimme kävelemässä rantoja pitkin lentokentän ympäri nähden kylällä kivitaskun ja kentän nurmikolla nyt 2 pronssi-iibistä ja sitten jatkoimme kapverdeläispeltoja koluten ylös oikopolulle, jota pitkin pääsi rinteen yläosan näköalapaikalle. Petri oli neuvonut meille keltanokkaliitäjän pesän, jossa oli vielä suuri poikanen ja pienen etsiskelyn jälkeen löysimmekin sen. Kuvailimme liitäjää hetken ja palailimme sitten alas jatkamaan peltojen komppaamista. Sitten kävimme kaupalla ja käppäilimme kämpille hieman huilimaan, sillä keli oli yhä surkea.

Pikku huilin jälkeen kiipesimme Ilkka mukanamme ylös kaatopaikalle, jota ei kovan tuulen takia oikein houkuttanut mennä tonkimaan tarkemmin, sillä ilmassa lenteli ties mitä jätettä. Kolusimme vielä jonkin aikaa peltoja, kunnes päätimme Potun kanssa jatkaa myllyille meristaijille. Aika pian tärppäsikin, kun löysin keltanokkaliitäjien kanssa delfiiniparvea seurailleen isoliitäjän. Myöhemmin saimme kuulla, että tämä oli vasta koko syksyn toinen isoliitäjä! Outoa, sillä kolme vuotta aiemmin olimme nähneet niitä satoja. Mikakin saapui seuraksemme ja tämä onnistui nähdä lyhyesti jonkin hain, jota emme kuitenkaan Potun kanssa nähneet. Naureskelimme jonkin aikaa nuorten keltanokkaliitäjien aika surkuhupaisille lentoyrityksille, joista osa johti kuperkeikkoihin niiden törmättyä aaltoihin, mutta lopulta minua alkoi paleltaa oikein kunnolla, sillä olin yhä komppausvarustuksessa ja kengät tietysti aivan läpimärkinä. Niinpä kävimme kämpillä lisäämässä hieman vaatetta ja menimme vielä iltakävelylle pelloille. Mutta kohta alkoi taas sataa ja sumukin alkoi valua rinteiltä alas kylään saakka, joten palasimme pian kämpille. Kasilta kävimme oikeastaan lopulta rajusti harventuneella porukalla (vihdoin lähtemään päässeiden brittien lisäksi myös puolalaiset ja Petri olivat lähteneet) taas syömässä ja illasta seurustelimme taas yläkerrassa ennen nukkumaan menoa.

Ja sumu vain pahenee

26.10. oli sitten taas sellainen päivä, joka olisi voinut jäädä tulematta. Aamupalalla Manuel (72) kertoi, että ulkona oli sankin sumu, mitä hän oli koskaan saarella nähnyt! Niinpä oli sanomattakin selvää, että taksikuskia ei soiteltu vaan kiertelimme aamusta saaren alaosassa ja parhaaksi havainnoksi löytyi lentokentän nurmella parin pronssi-iibiksen parissa käyskennellyt suokukko. Me tietysti naureskelimme havainnolle, emmekä todellakaan tajunneet ilmoittaa siitä radiopuhelimitse. Mikalle laitoimme kuitenkin viestiä ja tämä vastasi yllättäen olevansa ylhäällä eikä hän meinannut ainakaan heti tulla sieltä suokukkoa bongaamaan. Kerroimme suokukosta muillekin sitä mukaa kun muihin törmäsimme ja selvisi, että laji oli niinkin kova, että toinen ruotsalainen, Ingvar sai siitä sadannen Corvo-pinnansa!

Puolilta päivin sain Mikalta viestin, että keli oli ylhäällä paranemaan päin ja jopa sinistä taivasta näkyi. Niinpä tilasimme taksin ja saimme seuraksemme belgialaiset, jotka päättivät suunnata Lighthouse Valleyhin sekä kolme norjalaista, jotka olivat aika yllättäenkin päässeet Floresilta tulemaan bongausreissulle. Saaren pohjoispäässä todellakin näytti ainakin juuri sillä hetkellä kirkkaammalta. Niinpä mekin hyppäsimme taksista jo Canselasin rinnemetsän kohdalla, jossa sumu alkoi taas saeta ja maisema synkentyä. Aika pian oli selvää, että Canselas oli liian vaikeakulkuinen Ilkalle, sillä rinnemutaikot olivat aivan tuhottoman liukkaita. Pari kertaa olimme Potunkin kanssa pulassa, sillä rinteet olivat niin jyrkkiä, ettei niillä oikein nähnyt eteensä. Niinpä neuvoimme aina toinen toistamme, kun kuljimme eri puolilla rotkoa ja näimme paremmin mitä toisillemme oli tulossa edessä. Pari kertaa saimme leikkiä Tarzaneita oikein kunnolla, mutta lopulta pääsimme ylemmälle tielle ehjinä. Ei siinä, että olisimme pystyneet metsässä yhtään keskittymään mihinkään muuhun kuin pystyssä pysymiseen ja siihen ettemme tipahtaisi rotkoon – lintuhavainnointi oli ollut täysin toissijaista. No eipä siellä lintuja ollut näkynytkään kuin niitä mustapääkerttuja ja azorienpeippoja.

Talsimme vielä Da Ponteen, johon laskeuduimme sateen alkaessa ropista latvustoihin. Lopulta sade oli niin rankkaa, että kastuimme metsässäkin aivan läpimäriksi. Eikä sumu sittenkään ollut mihinkään hälvennyt, joten talsimme lopulta aivan läpimärkinä alas kylälle. Illalla alkoi taas tuullakin oikein navakasti, joten päivän kohokohta oli lopulta ruokailu. Ihmeeksemme saimme kuitenkin kuulla, että norskit olivat saaneet niin juovapääsirkun kuin seetrikerttulinkin hoidettua ja vieläpä päässeet veneellä poiskin saaresta.

Rankkaa kävelyä ja kiipeilyä

27.10. otimme aamupalan jälkeen taksin ylös, vaikka rinteitä peitti yhä sakea sumu. Suuntasimme tällä kertaa Cantinhon rinnemetsään, joka oli vielä hankalampikulkuinen kuin edellispäiväinen Canselas oli ollut. Olimme kuitenkin Potun kanssa ottaneet tehtäväksemme tutustua kaikki saaren lintupaikkoihin, jotta tietäisimme minne mennä, jos häly jostain tulisi; tai oikeastaan olimme päättäneet tehdä niin enemmänkin siitä syystä, että joskus tulevaisuudessa, kun tulisimme saareen uudelleen, olisivat paikat jo tuttuja. Ilkka päätti taas olla seuraamatta meitä jo alkutaipaleella, mikä osoittautui pian hyväksi päätökseksi, sillä jouduimme metsässä ylittämään monia korkeita kivimuureja ja lisäksi rinteet olivat todella märkiä ja liukkaita. Ylemmälle tielle päästyämme päätimme Potun kanssa jatkaa Lighthouse Valleylle, jossa laskeuduimme aina majakalle asti liukkaita polkuja pitkin, muttemme löytäneet alueelta muuta kuin kaksi asuttua keltanokkaliitäjän pesää sekä taas yhden lehtokurpan.

Olimme kävelleet jalkamme jo aikalailla puhki, kun olimme palailemassa saaren eteläosia kohti. Da Ponten yläpuolella törmäsimme Stefaniin, jonka kanssa jutustellessa selvisi, että sekä me että Stefan olimme suunnitelleet Reservoirin ylänköjen komppausta. Niinpä päätimme lähteä sinne yhdessä, Stefan kun tiesi paikan jo ennestään. Reservoir sijaitsi saaren eteläisempien nyppylöiden huipulla, joten kiipeämistä riitti! Matkalla törmäsimme Ingvariin, joka oli jo käynyt ylhäällä näkemättä yhtään mitään eikä tämä suositellut meitä jatkamaan. Olimme kuitenkin jo niin pitkällä, että päätimme jatkaa. Lopulta huipulla oli taas niin voimakas tuuli, että pystyssä pysyminenkin oli vaikeaa. Komppailimme rinteitä ja mutaista tiepohjaa löytämättä mitään muuta kuin reilut parikymmentä karikukkoa, jotka ruokailivat ylängön nurmikentillä. Azorienpeippoja ja kanariahemppoja oli ylhäälläkin yllättävän paljon – ei kuitenkaan mitään valkopäistä mustarastasta parempaa.

Lopulta kävelimme alas ja näytimme Stefanille matkalla keltanokkaliitäjän pesän, jossa poikanen yhä vain kökötti.

Illalla kiertelimme vielä pelloilla ilman haviksia. Syömään mennessämme taivaalta kuului runsaasti keltanokkaliitäjien ääniä. Keli oli tyyntynyt ja nyt poikaset olivat lähdössä pesistään. Ensimmäinen siluetti kaarsi huutaen ylitsemme ja pläts, se lensi suoraan talon valkoista seinää päin! Poimin liitäjän syliin ja enpä tietenkään osannut ottaa linnusta oikeanlaista otetta, vaan se pääsi käyttämään terävää nokkaansa käsiini. Kannoimme linnun ruokapaikallemme, jossa tarjoilijapoika osasi rutiininomaisesti tehdä pahvilaatikosta linnulle sopivan ja laitoimme linnun laatikkoon. Söimme ja klo 21:15 Vincent lähti opastamaan meidät paikalle, johon paikalliset kokoontuivat aina ennen liitäjäkierroksiaan ja matkalla poimimme mukaamme jo toisenkin kadulta löytyneen liitäjän. Saimme annettua liitäjät rengastajalle ja päätimme Potun kanssa jäädä osallistumaan illan kierrokseen. Ainoastaan yksi nuori neitokainen puhui englantia, joten lyöttäydyimme tämän seuraan. Löysimme 40 minuutissa vielä 5 keltanokkaliitäjää kaduilta ja pihoilta ja yhteensä porukat olivat löytäneet ainakin 15 lintua. Olimme kuitenkin päivän kävelyistä sen verran väsyksissä, että emme jääneet seuraamaan, mitä keräilyn jälkeen tapahtuisi, sillä porukka ei taaskaan meitä juuri huomioinut vaan touhu oli aikamoista sähläystä nuorten osalta ja puhe tietysti pelkästään portugalia. Niinpä suuntasimme majapaikallemme nukkumaan.

Caldeira – uskomattoman hieno paikka

28.10. Aamun leipäaamiaisen jälkeen olimme taas kasilta odottelemassa taksia, mutta sitä ei kuulunut. Keli näytti kerrankin erinomaiselta, mutta edellispäivien huonojen kelien aiheuttamien peruutusten takia Joao oli päättänyt odotella soittoamme. Pienen kartoituksen jälkeen selvisi, että lisäksemme ylös oli lähdössä ainoastaan Mika, joka olikin viimeisen retkiaamunsa kunniaksi ehtinyt jo koluta peltoja ja kivuta puolimatkaan. Taksin tultua noukimme Mikan rinteestä ja tipautimme tämän Aquaan ja itse päätimme suunnatta saaren huipulle eli Caldeiralle. Pääsimme kraaterin huipulle asti kyydillä ja noustuamme autosta avautui edessämme aivan käsittämättömän kaunis näkymä kraaterille! Korkeat ja jyrkät kraaterin seinämät olivat monen värisiä ja alhaalla siinsi kaksiosainen järvi, jolla näimme heti kelluvan jonkin verran vesilintuja. Putkella näin aivan perimmäisessä nurkassa olevan suuren vesilintuparven mutta linnut olivat niin kaukana, etten erottanut parvesta kuin sinisorsia sekä niiden seurassa olevia tummempia sorsia sekä yhden haapanan, lennossa näkyi myös muutama tavi ja eräällä rannalla piipersi yksinäinen vaalea kahlaaja.

Lähdimme laskeutumaan rinnepolkua alaspäin pysähtyen aika ajoin ottamaan maisemakuvia. Lopulta kraaterin pohjalle päästyämme, lähdimme kiertämään järveä rantoja pitkin kompaten. Ensin jaloistamme nousi lentoon pari taivaanvuohta ja jonkin matkaa käveltyämme näimme rannassa kaksi valkoposkihanhea, jotka olivat olleet paikalla jo jonkin aikaa. Sitten Potun edestä rannasta nousi lentoon korkealla äänellä rääkäissyt kurppa, joka laskeutui pian takaisin rantaan. Komppasimme sen uudelleen ilmaan ja Potu onnistui saada siitä pari lentokuvaa, joista saatoimme todeta linnun olevan normaalia tummempi taivaanvuohi – mikä lie islantilainen tai grönlantilainen? Nämä tummat, juovikkaat ja oudosti ääntelevät pässithän olivat tulleet etenkin minulle tutuksi Shetlannin reissuilta.

Järvellä kellui 18 tavia, joista yksi näytti mielenkiintoisemmalta mutta totesin sen silti olevan vain tavi – tai tietenkään amerikantaveja emme voineet poissulkea. Linnut kuitenkin katosivat jonnekin ennen kuin pääsimme niitä lähempää katsomaan. Keskellä järveä ui myös oudosti räpistellyt keltanokkaliitäjä, joka näytti siltä kuin se olisi jossain verkossa kiinni tms. mutta silti se tuntui etenevän ympäriinsä kroolatessaan. Pääsimme kävelemään järvien välistä kapeaa kannasta pitkin takaisin rinnepolkua kohti ja kannaksen loppupäässä huomasimme rannassa muutaman kahlaajan, joista yhden tajusimme heti paljon muita pienemmäksi. Jo kiikareilla totesimme kaksi suurempaa valkoperäsirreiksi, mutta kolmas näytti mielenkiintoiselta! Nostin putken pystyyn ja keltaiset jalat ja olematon ulottuma paljastivat saman tien lajin amerikansirriksi! Kuvailin lintua pikaisesti ja lähdimme sitten Potun kanssa lähestymään lintuja. Ne päästivätkin meidät kuvaamaan itseään mukavan läheltä ja niin saimme tästä spondesta eliksestämme mukavat kuvat ja videot. Ilkalla laji oli jo ennestään hoidossa.

Meillä alkoi olla jo kiire ylös, sillä olimme sopineet kuskin tulevan hakemaan meitä klo 12:00. Potun kanssa päätimme silti nousta vielä erään harjanteen päälle, josta näkisimme jo ylhäältä näkemämme vesilintuparven. Harjanteelle päästyämme ehdin katsoa parvea hetken kiikareilla, kun yhä kaukana meistä ollut parvi yhtäkkiä nousi lentoon. Katsoin itse lintuja putkella ja Potu räiski muutamia kuvia parvesta sen lentäessä kaukana kraaterin seinämiä vasten, jonne myös lopulta kadotimme parven. Parvessa oli yhteensä 16 sinisorsaa, 1-2 aidon näköistä nokisorsaa, 5-6 sini- ja nokisorsan risteymää sekä haapana. Rannassa näimme vielä kolme valkoperäsirriä ennen kuin lähdimme kiiruhtamaan Ilkan perään rinteelle. Lopulta kipusimme ylös vajaassa vartissa ja ehdimme vielä napsia pakollisia maisemakuvia lisää sekä nähdä 10 pulmusen parven lennossa ennen kuin kuskimme saapui aivan ajallaan. Pikavilaus järvelle kertoi vielä, että sorsat eivät olleet palanneet ja keltanokkaliitäjäkin oli ilmeisesti päässyt turvaan järveltä. Lisäksi järvellä kellui lokki, joka näytti lähinnä vanhalta merilokilta, mutta se oli turhan kaukana varmaa määritystä ajatellen. Taksiin kivutessamme saatoimme vain kehua Joaolle, kuinka upea aamu meillä oli ollut!

Väki vähenee

Ilkka päätti jatkaa taksilla alas kiertelemään sekä kyselemään muiden haviksia, sillä Mikan ohella kaikki muutkin saaren ornit olivat lähdössä iltapäivälennolla pois saaresta. Samalla Ilkka oli menossa vastaanottamaan uusia tulijoita, brittejä Rich Bonseria sekä Lee Gregorya. Me Potun kanssa tipuimme kyydistä Vinten kohdalla, jota lähdimme kipuamaan takaisin ylöspäin. Olisimme tietysti päässeet helpommalla, jos olisimme osanneet jäädä kyydistä Vinten yläpäässä ja sitten laskeutuneet alaspäin…

Vinte oli hieno mutta havikset jäivät taas kahteen lehtokurppaan. Ylätielle päästyämme jatkoimme Vincentin ohjeiden mukaisesti erästä pientä ojaa seuraten satakunta metriä hortensiapusikoille, joiden vierellä oli ennen saareen tuloamme havaittu valkokurkkusirkkua. Lintua ei kaiketi kukaan ollut viikkoon käynyt yrittämässä, joten olimme päättäneet tarkistaa, olisiko se yhä paikalla. Lintua ei kuitenkaan löytynyt, ainoastaan azorienpeippoja ja kanarianhemppoja.

Kun Ilkka ilmoitteli tekstiviestitse pääseensä brittien kanssa Picoon, jossa heidän oli tarkoitus yrittää löytää yhä edellispäivänä kuultua seetrikerttulia, päätimme mekin lähteä valumaan nopeinta reittiä sinne päin. Niinpä pompimme kivimuurien yli ja kuljimme peltoja pitkin alaspäin ja yllättäen yhdeltä pellolta nousi jaloistamme ilmaan kolme viiriäistä.

Picoon päästyämme tapasimme Ilkan ja Leen, Richin oltua hieman sivummalla kerttulia hakemassa. Kiertelimme hetken Picon alaosissa, muttemme pienellä hakemisella havainneet kerttulia. Sitten totesimme Potun kanssa, että meidän täytyisi ehtiä kauppaan, sillä meillä ei ollut enää mitään retkieväitä eikä edes juomista tuleville päiville. Meillä oli enää 20 minuuttia aikaa ehtiä kaupalle, kun pääsimme tielle, joten päätimme liftata kyytiä alas. Kohta tietä pitkin saapui joku jeeppi, jolta saimme kyydin. Yllättäen jeeppi kuitenkin kääntyi seuraavalle pikkutielle ja pysähtyi. Ukot eivät tietenkään puhuneet sanaakaan englantia mutta he tuntuivat etsivän jotakuta. He soittivat puhelun ja onneksemme lähtivät sen jälkeen ajamaan alas kohti kylää. Niinpä ehdimme sopivasti kauppaan ennen kuin se meni taas kiinni aivan liian aikaisin.

Kävimme vielä lyhyellä meristaijilla ja saimme todeta meren olevan täynnä nuoria keltanokkaliitäjiä! Saimme myös kuulla ilouutisen, että Rich ja Lee olivat lopulta löytäneet seetrikerttulin Picosta. Kasilta kävimme taas samassa paikassa syömässä ja ruokailun jälkeen kiikutimme taas Richin ja Leen kanssa matkan varrelta löytämämme keltanokkaliitäjän kokoontumispaikalle. Nyt paikalla oli rengastajakin ja pääsimme seuraamaan liitäjärengastusta. Sitten kiertelimme vielä hetken kaduilla, mutta vaikka kiikutimme vielä pari liitäjää rengastettavaksi, ei meitä taaskaan oikein otettu huomioon, saati kerrottu missä kierrellä, joten päätimme palata piakkoin kämpille. Vietimme vielä Richin ja Leen kanssa iltaa yläkerrassa kuvia siirrellen ja nettiä selaillen ym. ennen nukkumaan menoa.

Taas paukkuu

29.10. olimme bread, cheese and ham -aamiaisella jopa hieman etuajassa ja jo ennen kahdeksaa lähdimme kiertämään lentokenttää Richien ja Leen kolutessa puolestaan lähipeltoja. Lentokentällä oli pari iibistä ja suokukko yhä paikoillaan ja rannan tamariskejä kolutessamme lensi ylitsemme pikkukuovi. Ysin jälkeen menimme lentokentälle kyselemään säätietoja, sillä olimme suunnitelleet, että voisimme olla Corvolla pari päivää pitempään ja lentää sitten perjantaina suoraan Terceiralle, josta meillä olisi jatko Lissaboniin. Mutta sääennusteet näyttivät todella huonoilta. Tuuli oli kääntymässä ja tietysti juuri sellaiseksi, että Corvon kenttä olisi huonommassa asemassa kuin Floresin kenttä. Päätimme kuitenkin palata asiaan vielä seuraavana päivänä, jos ennusteet vaikka muuttuisivat.

Klo 10:10 lähdimme koko porukka taksilla ylös ja me päätimme suunnata Fojolle, kun taas britit jatkoivat Cantinhoon. Ylhäällä oli taas todella sankka sumu ja tuulikin oli virinnyt varsin voimakkaaksi, joten rinnemetsiin oli turha mennä, niinpä kipusimme ylöspäin laakson pohjaa pitkin. Tämä olikin helpoin reitti ja lopulta pääsimme aivan Fojon yläosiin, jossa taas vietimme jonkin aikaa. Sitten kuulimme radiopuhelimestamme jotain, mutta emme oikein saaneet selvää mistä oli kyse. Kipusin vielä ylemmäs Fojon yläpuolisille pelloille ja pyysin Richiä toistamaan viestinsä, joka kuului: ”American Bittern along the road between Fojo and Canselas!”. Ilkka oli vasta hetkeä aiemmin näkynyt alapuolellamme ja huutelimme tälle, muttemme saaneet vastausta. Kysyin pari kertaa radiopuhelimitse missä tämä on, mutten taaskaan saanut vastausta. Sitten huusin radiopuhelimeen yksinkertaiset ohjeet, että mennään nopeinta reittiä tielle, Fojon ja Canselasin välillä on amerikankaulushaikara! Hetken vielä odottelimme vastausta, mutta koska sellaista ei kuulunut, lähdimme Potun kanssa kimpoamaan suorinta reittiä alaspäin laakson pohjaa pitkin. Alkuun juoksu alaspäin oli aika vaivalloista ja takuulla vaarallistakin, mutta polulle päästyämme homma nopeutui ja alle 10 minuutissa olimme saapumassa tielle. Yllätys olikin melkoinen, kun näimme Richin seisovan tiellä! Pian selvisi, että olimme jo perillä paikassa, jossa Rich oli nähnyt haikaran lentävän ylitseen ja alemmas peltoa seuraten ja se oli näyttänyt laskeutuvan pellon reunaan. Lee, joka ei vielä ollut nähnyt lintua, oli mennyt linnun perään. Ja kuinka ollakaan saman tien radiopuhelimesta kuului Leen ääni, joka kertoi, että hän oli juuri löytänyt linnun pellon reunasta puiden latvuksesta seisoskelemasta! Katsoimme pellolle ja näimme Leen vain noin sadan metrin päässä meistä. Ilmoitin radiopuhelimitse taas pariin kertaan uudet ohjeet Ilkalle, että saapuisi tielle paikkaan, josta olimme Fojoon lähteneetkin ja että lintu oli tästä pellolle, ei suinkaan Fojon ja Cansellasin välissä. Taaskaan emme saaneet mitään vastausta, joten singahdimme pellolle.

Hiivimme Leen luo ja kohta äkkäsin amerikankaulushaikaran seisomasta puun latvasta! Otin linnun putkeen ja aloin kuvata sitä! Puu huojui uhkaavasti tuulessa ja kertaalleen lintu joutui jopa levittämään siipensä pysyäkseen puun latvassa. Pahimmillaan tuulen mukana kulkenut usva peitti näkyvyyden niin, ettei lintua meinannut nähdä lainkaan. Olin taas kutsunut Ilkkaa pariin kertaan ja Potu päätti mennä tätä tielle huhuilemaan, kun vihdoin radiopuhelimesta kuului tämän ääni. Emme saaneet pitkästä selostuksesta selvää mutta toistimme taas tärkeimmät yksityiskohdat. Lopulta Ilkan ääni kuului selkeästi ja Potu, joka oli tiellä ja jopa näki haikarankin sieltä, alkoi jo kuulla Ilkan sauvojen kilkatusta. Juuri silloin iski oikein kunnon puhuri ja vaikka me kaikki katsoimme lintua, ei sitä yhtäkkiä sumun hälvennyttyä näkynytkään enää puun latvassa! Ilkka saapui luoksemme ja epäuskoisina selitimme tälle tilannetta. Järkeilimme, ettei lintu mitenkään ollut voinut lähteä lentoon huomaamattamme, vaan sen oli täytynyt astua puun siimekseen tuulensuojaan. Pian selvisi, että Ilkka oli kuullut ainakin ensimmäiset viestimme ja päättänyt lähteä peltoja pitkin alas. Seuraavat viestit eivät sitten enää olleet menneet perille ja tielle päästyään hän oli pyörinyt Fojon ja Canselasin välillä meitä etsien.

Tuijottelimme puuta tovin ja Rich kiersi jopa metsään puiden alle, mutta sieltä ei ollut lainkaan näkyvyyttä. Puolisen tuntia odoteltuamme, päätti Ilkka jäädä yhä paikalle ja koskapa mitään ei oikein ollut tehtävissä, päätimme me muut lähteä jatkamaan retkeä lähistölle. Potun kanssa me suuntasimme Aquan alaosaan tähyillen tietysti matkalla kaikki pellot, josko haikara löytyisikin sieltä. Aquassa ollessamme alkoi sataa aivan kaatamalla ja itse aloin tuntea oloni todella sairaaksi. Liian monta päivää märissä kengissä oleminen oli altistanut minut ainakin lähes kaikkiin Corvolla olleisiin orneihin iskeneelle flunssalle. Niinpä päätimme lähteä talsimaan sateessa alas kylälle ja vihdoin kämpille päästyämme suuntasin itse lämpimään suihkuun ja iltapäiväunille. Potu herätti minut tuntia myöhemmin illan ollessa jo pimentynyt. Tämä oli todella huolissaan, sillä Ilkasta ei ollut kuulunut mitään. Suunnittelimme jo lähtevämme taksilla tätä etsimään, sillä ulkona yhä vain satoi rajusti ja emme voineet kuvitella tämän enää olevan oikeasti maastossa. Lopulta soitin Ilkalle ja tämä vastasikin ja kertoi lopettaneensa juuri amerikankaulushaikaraetsinnät! Hän oli yhä ollut seisomassa samoilla jalansijoilla, mihin hän oli jäänyt – aika sinnikästä sanon minä! Lopulta Ilkka saapui taksilla kämpille ja pian tämän jälkeen olimme jo lähdössä syömään. Ilkka päätti jäädä syömään eväsvarastojaan, joten me menimme neljistään brittien kanssa. Nukkumaan pääsimme vasta klo 23 jälkeen.

Elämä on mustavalkoista

30.10. herätessäni tunsin onneksi oloni jo paljon paremmaksi. Aamupalan jälkeen kiertelimme taas lähipellot huolella Richin ja Leen kierrettyä vuorostaan lentokenttää. Ysin jälkeen tapasimme lentoasemalla, jossa saimme huonoja uutisia. Sääennusteet eivät olleet muuttuneet ja myös Richin piti tehdä päätös lähteä Corvolta iltapäivällä kanssamme, vaikka hänellä oli liput varattuna vasta perjantaiksi. Hänen kuitenkin oli pakko olla Lontoossa sunnuntaina, joten hänelläkään ei ollut varaa lentojen perumisiin. Toinen syy oli se, että hänellä kuten meilläkin oli paluulennot TAP:ilta, joka ei korvaisi lenoja, mikäli emme niihin peruttujen SATA:n lentojen takia ehtisi.

Hotellille palattuamme tilasimme taas taksin ja vaikka ylhäällä oli taas täysin sumuista, päätimme käydä kokeilemassa, olisiko Caldeiraan edes sen verran näkyvyyttä, että Lee näkisi tämän upean maiseman ja Rich voisi yrittää putkella valkoposkihanhea Corvo- ja Azorit-pinnaksi. Mutta Caldeira oli myös täysin sumun peitossa.

Alas ajellessamme päätimme Potun kanssa jäädä kyydistä Lapan yläosassa, jota yritimme kulkea alas ensin siten, että Potu kulki ylhäällä ja minä alhaalla joen pohjalla, mutta siellä oli vettä aivan liikaa, joten lopulta jouduimme kulkemaan molemmin puolin uomaa. Havainnot jäivät muutamaan taivaanvuoheen ja lopulta märkiä peltoja pitkin kävely oli taas kastellut kenkämme aivan läpimäriksi.

Päästyämme tielle suuntasimme Da Pontelle, jonka yläpäässä törmäsimme Richiin ja Leehen. Ilkka oli yhä jossain alhaalla koluamassa. Jutustelimme eväitä syöden, kun alhaalta kuului Ilkan huuto, josta emme kuitenkaan saaneet selvää. Kohta huuto kuului selvemmin ja siitä erottui selvästi sanat: ”Black and White Warbler!”. Singahdimme heti alaspäin Potu edellä ja me muut perässä. Tavoitimme Ilkan ja hän kertoi löytäneensä linnun hieman alempana olevasta metsäaukosta kiipeilemästä oksistosta ja koska häneltä oli radiopuhelimesta paristot loppuneet, oli hän joutunut kiipeämään ylemmäs, jotta kuulisimme hänen huudot. Pian olimme laskeutuneet paikalle ja odottelimme tovin mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Onneksi Leellä oli mukana kiipijäkerttulia atrappisoittimessaan ja hän laittoi äänen soimaan. Yhtäkkiä Potu plokkasi linnun aivan selkämme takaa, josta se siirtyi sivullemme. Kerttuli nappasi perhosen ja takoi sitä hetken oksaa vasten, söi sen ja kieppui sitten hetken oksistossa vain noin 10 metrin päässä meistä aivan avoimesti! Olipahan hieno lintu – yksi hienoimmista mitä olen koskaan nähnyt! Kohta lintu jatkoi kauemmaksi metsän siimekseen kadoten. Odottelimme vielä jonkin aikaa ja Lee soitti atrappiakin muutamaan kertaan mutta lintua ei enää löytynyt. Sitten meidän olikin jo aika kiivetä ylös, sillä olimme tilanneet klo 12:00 Joaon hakemaan meidät alas. Ilkka, jolla oli edellispäivänä ollut varsin kurja päivä, oli nyt onneksi saanut todella upean hyvityksen – hän kuvailikin tunnelmiaan osuvasti: ”Life is Black-and-White”!

Hotellilla pakkasimme tavaramme ja lopulta ehdimme jutustella jonkin aikaa Kattin kanssa, ennen kuin hän lähti heittämään meitä lentoasemalle. Lee, jolla ei ollut kiirettä palata Englantiin, jäi vielä Corvolle itsekseen retkeilemään ja sai näin kunnian olla ”The last man on Corvo”.

Taas Floresille

Klo 15:15 lähti koneemme Floresille, jossa muiden odotellessa tavaroita Rich meni selvittämään jatkolentojaan ja minä suuntasin vuokraamaan autoa. Autovuokraamolla onneksi suostuttiin vuokraamaan meille auto, vaikka olimmekin jättäneet edellisen ovet auki satamaan päivää liian aikaisin ;-)

Kohta suuntasimme jo Ilkan ja matkatavaroiden kanssa Hotel das Floresia kohti. Hotelli oli kuitenkin menossa kiinni lokakuun päättyessä kolmeksi kuukaudeksi, sillä sesonki oli ohi, joten jatkoimme Hotel Occidentalille, josta saimme kaksi oikein mukavaa kahden hengen huonetta merinäköalalla. Viestitimme Potulle ja Richille, että kävelevät Occidentalille ja kohta pääsimme majoittumaan huoneisiimme Potu ja Ilkka toiseen ja minä ja Rich toiseen.

Pian olimmekin taas valmiit retkelle ja suuntasimme ylängön järville. Mutta ylhäällä oli taas niin sankka sumu, ettemme edes Lombaa nähneet. Niinpä jatkoimme Lajesin satamaan, josta oli ilmoitettu havaitun räyskä ja 2 riuttatiiraa. Lähinnä kiinnosti yrittää määrittää, olisivatko riuttikset eurooppalaisia vai jenkkejä? Merelläkin oli kuitenkin niin sankka sumu, että vaikka kertaalleen näimme Potun kanssa kolme kookasta tiiraa kaukana merellä ja myöhemmin koko porukalla näimme kaksi riuttiksen näköistä lintua hieman lähempänä, emme lopulta saaneet mitään näistä varmasti määritettyä, sillä kaikkia nähtiin vain niiden lentäessä suoraan poispäin ja sumuun kadoten. Ainoat kuvat otimme satama-altaassa kelluneesta keltanokkaliitäjästä. Illalla söimme tutussa HotelCafessa ja nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin ennen yhtätoista.

Flores tarjoaa parastaan

31.10. heräsimme seiskalta ja aamupala oli klo 7:30. Olimme toivoneet parempaa aamupalaa kuin mihin Corvolla olimme tottuneet, mutta se oli jopa sitäkin köyhempi. Edellisiltana Potu oli alkanut tuntea itsensä sairaaksi ja olisinpa saanut kuvan tämän naamasta, kun tämä hörppäsi ensimmäisen hörpyn kahvistaan, joka olikin aivan kylmää! Onneksi kahvi sentään saatiin lopulta kuumaksi.

Pian olimme matkalla Ponta Delgadaan, jossa ajoimme suoraan vanhalle jalkapallokentälle. Ajoin taas kentälle ja melkein heti huomasimme muutamia kahlaajia kentän etuosassa. Pari tylliä (toinen kanadalainen ja toinen tavallinen), pari valkoperäsirriä ja, hetkinen, pieni sirri. Olimme hieman kaukana mutta muoto näytti tutulta. Lopulta ajoin hieman lähemmäksi ja kyllä – retken toinen sponde amerikansirrimme! Ajoin linnun viereen ja Rich ja Potu pääsivät kuvaamaan lintua ruudun täydeltä. Ilkka oli vahingossa pakannut kameransa takakonttiin. Poikien kuvaillessa selasin itse kenttää kiikareilla ja löysin etsimäni. Paikalta oli paria päivää aiemmin ilmoitettu tuhkakirvinen ja löysin hyvän näköisen linnun kentän toisesta päästä aivan täydellisestä vastavalosta. Lintu kääntyi hieman eikä siitä enää voinut erehtyä! Tuhkakirvinen oli elis Potulle eikä Ilkkakaan ollut nähnyt jenkkialalajia aiemmin. Jatkoimme siis pian sitä kuvaamaan ja tämäkin päästi meidät aika lähelle.

Lopulta parkkeerasin auton kentän reunaan ja Ilkka päätti lähteä itse ajamaan kenttää ympäri kuvatakseen linnut esiin ottamalla kamerallaan. Ilkka taisi olla hieman liian keskittynyt kuvaukseen, sillä ajelemaan lähtö näytti siltä, että mietimme muulla porukalla, mahtaako hän selvitä jalkapallokentän ympäriajosta hajottamatta autoa aivan atomeiksi? Lopulta päätin itsekin suunnata skouppaamaan lintuja.

Tuuli oli kuitenkin taas aivan mahdoton! Hädin tuskin pysyin pystyssä saati, että olisin pystynyt pitämään putken ja kameran vakaina. Eivätkä linnutkaan tietenkään tässä tuulessa pystyneet olemaan paikallaan! Amerikansirri onneksi nojaili jonkin aikaa tuulta vasten ja sain siitä kohtuulliset kuvat otettua. Videoilla sen sijaan näkyi ja varsinkin kuului järjettömän voimakas puhuri! Etsin hetken kirvistä ja löysin sen kentän perältä ja onnistuin kuin onnistuinkin saada siitä jonkinlaiset kuvat ja videot, vaikka lintu oli aika arka ja liikkuva.

Lopulta minun oli tyytyminen kuviini, tiesin kuitenkin Potun antavan minulle kuviaan tähän retkikertomukseen. Potu oli todella sairaana, mutta sinnikkäästi tämä päätti lähteä kanssamme komppaamaan lähiympäristöä. Alkuun löytyi vain suuria kanarianhemppo ja varpusparvia ym. tavallista, mutta kun olin nousemassa eräälle rinteelle, huomasin ylitseni lentävän kookkaan kahlaajan. Lintu näytti heti valkoviklomaiselta, mutta vaikka se heti ylitseni lennettyään oli pahasti vasten aurinkoa, olin varma, ettei sillä näkynyt yläperässä valkoista kiilaa. Huusin muille ja hekin pääsivät näkemään linnun yhtälailla pahassa vastavalossa, kun se näytti tippuvan kielekkeen taakse suojaisaan lahteen. Singahdimme perään ja kuinka ollakaan alhaalta kivikosta nousi lentoon reissun toinen sponde amerikanviklomme! Lintu laskeutui pari kertaa kivikkoon hetkeksi ja Rich ehti saada siitä jonkun kuvan ja lentoon taas noustuaan sai Potu siitä hyvät lentokuvat ennen kuin se nousi taivaalle ja jatkoi sisämaahan päin. Lintu todellakin näytti siltä, että se oli vasta saapunut tuulen mukana saareen ja etsi itselleen sopivaa paikkaa laskeutua ruokailemaan.

Palailimme kohta tyytyväisinä autolle päin kuitenkin edelleen eri reittejä kulkien, kun eräältä niityltä nousi edestäni lentoon kookas hieman kellertävä varpuslintu, joka heti muodoltaan toi minulle mieleen heinäturpiaalin! Lintu äänteli aktiivisesti pehmeää bsyyt, bsyyt -ääntä, jota en kuitenkaan muistanut, olihan ainoasta Bobolinkistani samassa saaressa jo kolme vuotta. Huusin taas kuin hinaaja samalla kun juoksin linnun perässä, mutta kadotin sen erään kumpareen taakse. Pian muut tulivat luokseni ja kuvailin heille, mitä olin nähnyt ja kuullut. Rich kiinnitti heti huomionsa äänen kuvaukseen ja määritys muuttui heinä-/preeriaturpiaaliksi, sillä kuvailemani ääni kuulemma sopi paremmin Dicksisselille, joka Richiltäkin puuttui eliksistä. Niinpä lähdimme koluamaan maastoa suunnasta, johon olin nähnyt linnun lentäneen. Se ei ollut noussut korkealle vaan sen täytyi yhä olla lähistöllä. Kolusimme aikamme mutta lintua ei meinannut löytyä. Lopulta minun oli palattava autolle, sillä halusin ehdottomasti tutustua hieman kirjallisuuteen. Todellakin linnun ääni ei todellakaan sopinut yhtään heinäturpiaalille kuvattuun terävään ”pink” -ääneen vaan ennemmin preeriaturpiaalin pehmeään hyönteismäiseen ”bsssrt” -ääneen. Linnun väritys ei myöskään ollut missään nimessä ollut niin kellertävä kuin ainoan näkemäni heinäturpiaalin, mutta linnun koko ja vatsan kuviottomuus sopivat kyllä paremmin tälle. Lintu oli siis löydettävä. Jatkoin etsintää ja onneksi pian kuului Richin hälytys, että hän oli nähnyt ja kuullut linnun. Singahdimme paikalle ja Rich oli nähnyt linnun laskeutuvan niittyyn eteensä. Hän oli jo nähnyt linnun aika hyvin ja piti lintua heinäturpiaalina, vaikka edelleen ääni oli kyllä ollut juuri samanlainen kuin olin kuvaillut. Komppasimme varovasti lähemmäs ja lopulta lintu nousi lentoon ja kyllä se oli selvä heinäturpiaali! Elis siis vain Potulle ja Ilkalle. Hieno sponde kuitenkin taas! Linnun väritys oli tietysti puvun kulumisen takia haaleampi kuin aiemmin näkemäni linnun, sillä nyt oltiin jo pitemmällä syksyssä. Heinäturpiaalin ääni puolestaan tuntui olevan kirjoihin aivan väärin kuvailtu – myöhemmin kuuntelin lajin lentoääniä netistä ja niissä linnut kuulostivat juuri samalta kuin tämä lintu oli kuulostanut.

Jatkoimme tyytyväisinä majakkaa kohti, jonka lähipelloilla komppasimme vielä lyhyesti, mutta tuuli oli taas aivan järkyttävän kova, joten aika pian totesimme touhun järjettömäksi. Yhden aikaan lähdimme kohti Faja Grandea, jonka kolusimme iltapäivän aikana todella huolellisesti, muttemme taaskaan löytäneet mitään. Maisemat olivat kuitenkin taas komeat ja paikka näytti yhtä hyvältä kuin aina – vain liian suurelta!

Santa Cruzin satamasta löytyi amerikansipi, pikkukuovi, sekä harmaa- ja silkkihaikara, merellä muuttaneet 7 naurulokkia sekä tietysti edestakaisin velloneita keltanokkaliitäjiä. Lopulta kuitenkin palasimme hotellille. Illalla kävimme taas HotelCafessa syömässä ja itse erehdyin tilaamaan kalaa, joka ei todellakaan ollut kovin herkullista. Yhä vain sairaammaksi tullut Potu ja Ilkka suuntasivat suoraan nukkumaan, minun ja Richin touhutessa vielä aulassa netin parissa lähes puoleen yöhän asti.

Aamuretkellä ehtii vielä

1.11. Heräsimme taas seiskalta ja kamoja pakkailtuamme olimme jo klo 7:30 matkalla Condeen. Tipautin taas muut kyydistä ylhäällä ja ajoin alas. Komppasin pienen polun, joka kulki alas aivan meren pinnan tasalle asti ja polun varsi oli aivan täynnä hedelmäpuita – ja mustapääkerttuja. Ylös palattuani olivat muut juuri ohittaneet minut, mutta poimin heikon näköisen Potun kyytiin ja ajoimme tien päähän. Potu jäi pyörimään lähistölle, mutta päätin itse lähteä polkua pitkin rinteeseen tutustumaan. Polku haarautui pian ja valitsin alas meren rantaa kohti vievän polun ja lopulta kuljin polkua satoja metrejä sen laskeutuessa lopulta lähes rantaan asti.

Olin juuri ottamassa maisemakuvia ja suunnittelemassa tsekkaavani eräällä karilla olleet lokit, kun sain Richiltä tekstiviestin (walkie-talkiet oli jo pakattu), että hän oli löytänyt valkokurkkusirkun! Yritin soittaa Potulle, mutta puhelin ei yhdistänyt. Juostessani jyrkkää ylämäkeä ylös yritin välittää Richin viestiä Potulle, mutta tajusin, ettei Potu olisi viestistä tajunnut, oliko viesti minulta vai Richiltä ja hän olisi pahimmassa tapauksessa lähtenyt väärään suuntaan. Onneksi pääsin kohta laskemaan taas autopaikalle ja löysin sieltä Potun ja kohta Ilkankin ja selitettyäni heille tilanteen, tajusimme Richin olevan vain noin sadan metrin päässä. Perille päästyämme Rich kertoi myös huutaneensa meitä ja Potu olikin kuullut jotain, muttei ollut saanut siitä selvää. Rich oli nähnyt sirkkua muutaman sekunnin sen ollessa eräällä kivellä, mutta kuvaa tämä ei ollut ehtinyt siitä saada ennen kuin se oli lennähtänyt erään muurin yli. Kohta jo komppasimme aluetta porukalla mutta lintua ei kuitenkaan löytynyt. Odottelimme alkuperäisellä paikalla reilun vartin mutta koska myös muut alueella olleet linnut olivat siirtyneet muualle, päätimme hajaantua lähimaastoon, sillä lähipelloilla tiesimme kyllä olevan runsaasti ainakin kanarianhemppoja ja varpusia ym. Ehdittyämme jonkin matkan päähän sain taas Richiltä viestin, että lintu oli palannut alkuperäiselle paikalle. Se oli lentänyt jostain juuri minun suunnastani äännellen takaisin ja paikalle päästyämme se oli taas kadonnut muutaman puskan taakse. Pienen odottelun jälkeen hiivin puskien läpi niiden taakse ja löysinkin sirkun erään kiven juurelta hiippailemasta. Vinkkasin muut paikalle, mutta ainoastaan Potu ehti nähdä sirkun nousevan taas yhteen puskaan katveeseen, Ilkan nähtyä vain jonkun linnun lentävän kohta pois puskasta. Onneksi pian Rich vinkkasi, että lintu oli taas aukealla ja vihdoin, kun hieman suhistelin, lintu pomppasi aidalle meitä katselemaan. Rich, joka oli ainoa meistä, jolla oli vielä kameravehkeet mukana, onnistui saada linnusta oikein mukavat kuvat. Me tietysti Potun kanssa tuulettelimme elistä!

Terceiran kautta paluumatkalle

Sitten meidän pitikin jo kiiruhtaa hotellille aamupalalle, jolle olimme luvanneet saapua ennen kymmentä. Alle tuntia myöhemmin olimme kaikki tavarat mukanamme matkalla lentoasemalle. Ilkka tarjoutui kävelemään, kun kaikki eivät mahtuneet kyytiin.

Autovuokraamon väki ilahtui, kun palautimme tällä kertaa auton ihan sovitusti – olin kyllä uhkaillut, että jos meistä ei ala kuulua, kannattaa autoa etsiä saaren korkeimmalta kohdalta, sillä harkitsimme kuuraketilla saaresta poistumista.

Koneemme oli sitten lähes tunnin myöhässä mutta lopulta lähdimme kohti Terceiraa. Heitimme Richille hyvästit, sillä tämä jatkaisi samalla koneella Sao Miguelille. Todennäköisesti törmäisimme kuitenkin vielä seuraavana aamuna Lissabonissa.

Tuntia myöhemmin olimme Terceiralla, jossa laitoimme matkatavaramme säilytyslootiin, otimme mukaamme retkeilyvarustuksen (paitsi Potu, joka unohti kiikarinsa) ja otimme pihalta taksin Cabo da Praiaan. Kiertelimme allasta vajaat pari tuntia ja pääsimme tällä kertaa kuvaamaan rämekurppeloa todella läheltä. Kahlaajat olivat jonkin verran vähentyneet eikä mitään uutta ollut enää altaalle saapunut. Mukavimpia olivat 13 mustapyrstökuiria, 7 valkoperäsirriä, palsasirri, 2 kanadansirriä, 4 kanadantylliä, keltajalkaviklo jne.

Lopulta tarpeeksi kuvailtuamme päätimme lähteä kävellen kohti satamaa. Törmäsimme matkalla kesyyn kivitaskuun ja lokkien seasta löysimme taas nuoren merilokin. Mutta sitten alkoi sataa ja sumukin alkoi levittäytyä merelle. Niinpä kävimme pitämässä sadetta pienessä Snack Barissa ja sateen vihdoin tauottua lähdimme vielä etenemään sataman laitaa. Ilta alkoi kuitenkin jo hämärtyä ja vaikka löysin vielä lokkien seasta yhden aika mielenkiintoisen näköisen 2 kv lokin, ei sitä enää etäisyyden, pimeyden ja taas alkaneen sateen takia voinut kuvitellakaan määrittävänsä. Lopulta stoppasimme pieneen kahvilaan, josta tilasimme hieman evästä ja pyysimme kahvilan emäntää tilaamaan meille taksin.

Ajoimme taksilla lentokentälle, josta lentomme viimein klo 20:30 lähti kohti Lissabonia. Pitkä lento oli ohi hieman etuajassa klo 23:30 paikallista aikaa. Matkatavaramme olimme buukanneet menemään suoraan Helsinkiin, joten pääsimme nopeasti ulos tilaamaan taksia Ilkan etukäteen varaamalle hotellille. Noin varttia myöhemmin parkkeerasimme edullisen Hotel Chilen eteen ja pian olimme huoneessamme. Yhä vain tosi sairas Potu ja Ilkka painuivat heti pehkuihin ja minä päätin käydä hieman hotellin ympäristössä käpöttelemässä. Seutu oli kuitenkin varsin ankeaa, joten pariakymmentä minuuttia myöhemmin olin itsekin kömpimässä nukkumaan.

Kylmään ja ankeaan Suomeen

2.11. Heräsin itse jo klo 6:40 ja pian muutkin ja aika pian olimme tilaamassa taksia lentokentälle. Aseman ruokailualueella tapasimme vielä lyhyesti kentällä yöpyneen Richin, joka oli nyt vuorostaan tulossa sairaaksi. Hänellä oli pian jo kiire lennolleen, mutta me söimme vielä tukevahkon aamiaisen, shoppailimme hieman tuliaisia ja viimein klo 9:25 lähti lentomme kohti Suomea.

Lento oli todella pitkä ja puuduttava, mutta tarjottu ruoka oli hyvää ja ehdimmepä kaikki hieman torkahtaakin. Vihdoin klo 15:55 olimme Helsinki-Vantaalla, jossa matkatavaramme saapuivat pienen odottelun jälkeen ja sitten oli aika heittää Ilkalle hyvästit. Pääsimme Potun kanssa isäni kyydissä Kirkkonummelle, jossa nousimme lähes saman tien autoihimme ja lähdimme kotimatkalle.

Loppusanat

Reissu oli lopulta kaikkinensa ollut erittäin onnistunut. Säät eivät ehkä olleet oikein suosineet, mutta tuskin hyvällä säällä olisimme lintuja nähneetkään näin hyvin. Itse sain jopa 12 WP-pinnaa, Ilkka 10 ja Potu 20. Mikä parasta löysimme aika nipun linnuista itse: Rubiinihippiäinen, 2 amerikanvikloa, 2 amerikansirriä, preeriakahlaaja, 3-4 amerikansipiä, kiipijäkerttuli, heinäturpiaali ja valkokurkkusirkku nyt ainakin olivat ihan meidän porukan itse löytämiä. Hyvän saaliin myötä tuli ehkä ainakin itselle todistettua, ettei Corvolle tai yleensä Azoreille menoon ole sitä yhtä ja oikeaa aikaa mennä, vaan lintuja löytyy kyllä hieman myöhemminkin. Ehkä joskus tulevaisuudessa pitää kokeilla, miten lintuja löytyisi hieman ennen lokakuun alkupuolikasta? Mielestäni havainnot osoittivat myös, ettei Corvo ole se ainoa saari, jolta harvinaisuuksia löytää. Aika hyviä löytöjä sekä bongauksia teimme myös Terceiralla ja Floresilla. Mitä jos näissäkin saarissa olisi joskus hotellit ja majapaikat täynnä orneja? Ehkä ihan kaikkien ei ainakaan heti ensimmäisellä Azorit visiitillään tarvitse tunkea Corvolle – saa niitä pinnoja muiltakin saarilta. Kiitokset reissuseurasta etupäässä tietenkin Ilkalle ja Potulle, Richille ja Leelle, Petrille ja Mikalle sekä tietysti muille reissussa tapaamillemme harrastajille! Ja Azoreille palaan kyllä taas ennen pitkää…

J.A.

Pohjois-Suomi 30.6.-9.7. 2013

Keskiviikkoiltana 26.6. tehdyn sisäkorvaleikkauksen jälkeen olin seuraavana yön sairaalassa, mutta aamulla isäni haki minut Kirkkonummelle toipumaan. Olin päivän lähinnä punkan pohjalla ja nukuinkin aika paljon, mutta muuten rämppäsin uutta Nokian puhelintani ja Samsungin lääppäriä, joita asennellessa aika kului mukavasti.

28.6. aamulla lähdin ajelemaan kotia kohti, vaikka olo ei todella ollut vieläkään kovin kaksinen. Päätin silti tehdä pikapysähdyksen Espoon Laajalahdelle, jossa myöhästyin muutaman minuutin ohi lentäneestä haarahaukasta. Sain kuitenkin suosirristä (5 yksilöä) vuodarin ja havaitsin mm. 2 luhtakanaa, mustaviklon, metsäviklon, räyskän, pikkutyllejä, harmaasorsia sekä kaksi ruskourpiaista. Sitten lähdin kohti Parikkalaa.

Seuraava päivä meni sekin ihan vain löhöillessä. Hanna valmistautui jo Georgian matkaansa, jolla toimi vetäjänä. Kun pikkuhiljaa oloni alkoi parantua, aloin suunnitella itsellenikin jotain ohjelmaa. Lääkäri oli kieltänyt minulta tietysti urheilun seuraavalta 2 viikolta, mutta kiellettyjä asioita olivat lisäksi mm. niistäminen, aivastaminen ja viikon ajan myös suihkussa käynti. Aloin ajatella tulevani hulluksi, jos en pääsisi tekemään jotain ja saavani ajatuksia muualle. Kotona makoillessa tuskin olisi muuta tehnyt kuin pidättänyt aivastusta ja kaivellut korvaani. Niinpä soitin Suojarinteen ”Potulle” ja kysyin, josko lähtisimme seuraavan päivänä hieman bongailemaan. Olimme toki jo alustavasti suunnitelleet tekevämme jotain, sillä Potukin oli vapailla, mutta tarkkoja suunnitelmia meillä ei ollut. Koskapa Kokkolassa oli jo jonkin aikaa ollut bongattavissa mustajalkatylli, joka puuttui Potulta eliksistä ja Lumijoen hietatiirakin oli yhä maisemissa, päätimme suunnata ainakin aluksi Pohjanmaalle.

30.6. heräsin jo neljältä aamulla mutta ulkona satoi aivan järkyttävän rankasti, joten sain rauhassa pakkailla tavarani valmiiksi, jopa seuraavaksi 2 viikoksi. Kun sade lopulta kuuden aikaan loppui, lähdin ajamaan kohti Mikkeliä.

Kahdeksan aikaan parkkeerasin Potun parkkipaikalle ja siirsin tavarani tämän pakuun ja kohta lähdimmekin ajamaan kohti Kokkolaa. Laukaalla näimme tien vieressä lentäneen ampuhaukan ja Perhossa 10 pikkukuovia pellolla ja maisema vaihtui kunnes Evijärven risteyksessä päätimme kääntyä sinne ja suunnata katsomaan pesiviä mustatiiroja. En ollut koskaan käynyt näillä nykyisin Suomen ainoilla mustatiiran säännöllisillä pesimäjärvillä, joten oli jo aikakin niillä käydä. Suuntasimme ensin Jokisuunlahden lintutornille, josta ei alkuun meinannut tiiroja kuitenkaan näkyä. Kolmesta paikalla olleesta kaakkurista kaksi innostui esittämään meille upeaa soidintanssia ja lopulta Potu plokkasi ensimmäisen mustatiiran. Kohta löysimme toisenkin, mutta nämä eivät kuitenkaan näyttäneet olevan paikallisia vaan lähinnä vain käymässä järvellä saalistelemassa. Niinpä jatkoimme kohta Haapajärven Vasikkaniemeen, josta sitten näimme ainakin 10 mustatiiraa, jotka kuitenkin nekin saalistelivat aivan toisella puolella järveä, joten emme oikein näitäkään päässeet ihastelemaan.

Lopulta lähdimme jatkamaan kohti Kokkolaa, jossa löysimme (Uusimäen Tonin ja Pesolan Antin puhelimessa antamien ohjeiden avulla) helposti Lohtajan Lahdenkrooppin lintutornille, johon kipusimme. Tornilta ei juuri lintuja nähnyt mutta saimme hyvän käsityksen alueesta. Oikealle avautui näkymä suurelle Vattajanniemelle, jolla tylli oli viihtynyt. Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä kävelemään kohti niemeä.

Hiekkarantaa riitti silmänkantamattomiin ja alkuun rannassa oli koiranulkoiluttajia, joten linnut olivat arvatenkin kauempana. Sitten tavoitimme edellä kulkevan miehen, joka tuntui kuvailevan kamerallaan luontoa ja vilahtipa tämän kädessä kiikaritkin. Kerroimme tälle, että olimme etsimässä harvinaista mustajalkatylliä ja toivoimme, josko voisimme kulkea samaa matkaa, jottei hän ajaisi lintua edellä kävellessään aina poispäin meistä. Niinpä kävelimme kohta tämän kanssa yhdessä pitemmälle kohti armeijan ampumamaalialueita. Havaintojakin kertyi: 8 suosirriä, 4 pikkukuovia, karikukko, 2 merikihua ja lopulta vastaamme käveli pieni bongariporukka, jotka olivat juuri nähneet mustajalkatyllinkin. Meillä oli vielä muutama sata metri käveltävänämme. Lopulta löysimme oikeaan paikkaan ja kohta Potu plokkasikin mustajalkatyllin makoilemasta hiekkarannasta. Näytimme linnun matkaamme tarttuneelle kulkijallekin, joka tällöin yllättäen paljasti olevansa linnun alkuperäinen löytäjä! Hän ilmoitti tällöin haluavansa saada linnusta parempia kuvia, joten hetken lintua katseltuamme annoimme tälle luvan lähteä lähestymään sitä. Tällöin kuitenkin toisesta suunnasta lintua lähestyi bongaripariskunta, joka käveli huolimattomasti suoraan lintua kohti ja ajoi näin linnun lentoon sitä edes näkemättä. Onneksi lintu laskeutui meidän toiselle puolelle ja pian luoksemme saapunut pariskuntakin pääsi sen avullamme näkemään.

Kuvausta suunnitellut linnun löytäjä oli tällä välin kadonnut kuin tuhka tuuleen, joten päätimme itse yrittää saada linnusta edes jonkinlaisia kuvia. Lintu oli kuitenkin äärimmäisen arka ja lähti juoksemaan jo noin sadasta metristä meitä karkuun. Lopulta yritimme kiertää sen, jottemme ajaisi sitä edellämme palatessamme kohti autoamme. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi tehtäväksi, sillä vaikka kävelimme aivan dyynejä pitkin, emme onnistuneet lintua kiertämään. Dyynien toiselle puolelle ei voinut mennä sillä siellä kasvoi aivan käsittämättömän vaikeakulkuinen ryteikkö ja dyynillä kävellessämme lintu yhä lensi edellämme kohti Lahdenkrooppia. Lopulta lintu eteni edellämme toista kilometriä ja kerran kun luulimme taas kerran onnistuneemme kiertämään sen, se olikin aika lähellä edessämme ja pääsin vihdoin ottamaan muutaman ihan kelpo skouppikuvankin. Vasta Lahdenkrooppin jo näkyessä pääsimme sen ohitse. Tällöin pystyimme vasta laittamaan linnusta järkevän päivitysviestin, kun tiesimme suurin piirtein, mihin osaan niemeä lintu oli jäänyt. Lopulta olimme autollamme reilut kolme tuntia Vattajanniemeä koluttuamme.

Kävimme vielä pikaisesti vilkaisemassa Halkokarin, jossa kuitenkin oli aivan liian paljon turisteja, joten kohta jatkoimme rannikkoa pitkin kohti pohjoista. Kalajoella kurvasimme Letonniemeen, jossa ihme kyllä löysimme oikean parkkipaikan ja lähes olemattoman huonokuntoisen polun lintutornille, jolta näimme merikotkan, tuhansia naurulokkeja ja itse näin vilaukselta yhden pikkutiiran. Aika pian kuitenkin jatkoimme kohti Oulua.

Oulussa ajoimme veljeni Rikun luokse, johon kohta saapui toinen veljeni Pirkkakin. Potu, joka ei ollut saanut edellisyönä kunnolla nukuttua naapurinsa bileitten takia, suuntasi nukkumaan, mutta me kolme veljestä sekä Rikun poika Eetu odotimme yhdeltä yöllä alkanutta Confederations Cupin finaalia Brasilia-Espanja. Ehkä onneksikin Brasilia murskasi Espanjan niin maanrakoon, ettei peliä tarvinnut jännätä loppuun asti vaan pääsimme nukkumaan joskus puoli kolmen aikaan. Muutamaa tuntia myöhemmin näet soivat jo herätyskellomme klo 5:30. Ja kohta olimme Pirkan ja Potun kanssa matkalla kohti Lumijokea.

Kävimme Tupoksessa aamukahvilla ja keli oli surkea. Huoltoaseman pihalla suopöllö kökötti liikennemerkin nokassa kovassa vesisateessa ja näytti lähinnä säälittävältä. Limingan ohi ajaessamme näimme vielä kaksi suopöllöä lisää ja lopulta käännyimme kohti Lumijoen Sannanlahtea, kun sää vihdoin osoitti paranemisen merkkejä.

Koska nyt oli 1.7., arvelimme paikalla olevan runsaasti hietatiirabongareita, sillä kukaan ei vielä koskaan ollut havainnut lajia Suomessa heinäkuussa ja nyt lintu oli nähty vielä edellisiltanakin. Sää oli kuitenkin muuttunut todella radikaalisti edellispäivän helteestä sateiseksi ja tuuliseksi ja jopa kalseaksi.

Tornilla olikin porukkaa, mutta sateen takia osa oli alemmalla tasolla portaikossa, joten mahduimme hyvin torniin. Aloimmekin sitten kovan staijin, jonka tavoitteena oli saada Pirkalle ja Potulle elis ja tietysti kaikille muille vähintään kuukausipinna tai vuodari. Sade oli jatkuvaa muttei onneksi kovinkaan rankkaa, joten koko ajan oli mahdollista staijata. Hyönteisiä ei tietenkään ollut ilmassa, joten kauhean korkealla eivät toiveemme olleet, että Lamukarilla mahdollisesti aikaansa viettänyt hyönteisiä syövä tiira alkaisi saalistella ja tulisi näkyville. Muutama kovempi sadekuuro meni ylitsemme, mutta havaintoja kertyi sen verran mukavasti, ettei synkkyyteen ollut syytä vajota. Suosirrejä liikkui runsaasti ja päivän aikana ynnäsimme jopa 312 lintua. Kuikkia ja muutama kaakkuri kellui meressä, merihanhipoikueita näkyi uimassa jopa 120 linnun verran, merikotkia näkyi 3, mustapyrstökuireja 6, pikkukuoveja 6, merikihuja 3 ja muutaman kerran meitä säikäyttäneitä räyskiä 4. Kaulushaikara lenteli aika ajoin pitkin jokivartta ja taivaalta tipahti vesipääsky kellumaan lahdelle joksikin aikaa kunnes sekin jatkoi matkaansa. Takanamme puskissa päivysti naaras pikkulepinkäinen.

Iltapäivällä alkoi sitten sataa oikein kunnolla ja muu porukka sai tarpeekseen ja lähti hoitamaan Kokkolan mustajalkatylliä kuukausipinnaksi. Me kävimme autolla syömässä eväitä ja kuinka ollakaan yhtäkkiä sade taukosi, taivas repesi ja keli muuttui aivan upean lämpimäksi! Niinpä kiirehdimme takaisin tornille jatkamaan staijia ja tunnelma oli taas korkealla, kun tornilla tarkeni jo lyhythihaisessa! Pikkulokkeja saapui hyönteispyyntiin lahdelle, mutta kaipaamaamme hietatiiraa ei vieläkään näkynyt. Muuttohaukka lensi ohitsemme, kuoviparvessa muutti kolme punakuiria ja 5 vesipääskyä laskeutui hetkeksi lahdelle, mutta lopulta neljän jälkeen alkoi taas sataa oikein kunnolla ja koska nyt sade näytti jatkuvan pitkään, päätimme luovuttaa ja lähteä kohti Oulua.

Pirkka lähti Kemijärvelle ja me Potun kanssa kipusimme Rikun vintille nukkumaan. Illalla katselimme Rikun kanssa elokuvan, söimme ja puoliltaöin suuntasimme taas nukkumaan. Ja koska sääennusteet eivät vieläkään luvanneet kovin kummoista säätä, päätimme olla lähtemättä mihinkään muualle ja suunnata taas seuraavana aamuna tiirajahtiin Sannanlahdelle.

2.7. heräsimme kuudelta ja seitsemän aikaan käytyämme taas aamupalalla Tupoksessa, jatkoimme kohti Sannanlahtea. Näimme taas matkalla suopöllön ja tornille kivutessamme, olivat paikalla taas kuukausipinnakärjen edustajat, jotka olivat palanneet Kokkolasta ja olleet Sannanlahdella jo aamuneljästä saakka. Keli oli nyt kelvollinen, mutta tuuli oli varsin navakka. Niinpä lintuja ei tuntunut olevan liikkeellä senkään vertaa kuin edellispäivänä. Niinpä paremmat havainnot olivat pitkälti samoista paikallisista linnuista. Muuttohaukka kävi nyt kääntymässä lähempänä ja osoittautui vanhaksi koiraaksi. Pari kalasääskeä saalisteli kaukana molemmin puolin ja valkovikloja tuntui olevan liikkeellä ja niitä laskettiin kolmisenkymmentä muuttavaa ja kiertelevää. Pikkulintupuolellakin oli liikennettä etenkin vihervarpusilla, mutta myös peippoja, muutama järripeippo ja kolme isokäpylintua nähtiin. Lopulta klo 10:47 Mika I. Koskinen huusi, että nyt itäpuolella oli tiira, jota kannattaisi katsoa. Itselläni kesti aika kauan löytää lintu, koska Mika katsoi lintua ilmeisesti todella suurella suurennoksella ja nuotitus oli tästä johtuen hieman ontuvaa. Mutta lintu todellakin näytti hyvältä! Hetken lintua seurattuani olin varma, että kyseessä oli hietatiira! Sanoinkin tämän ääneen ja tällöin tornissa alkoi pieni paniikki, sillä kaikki eivät vieläkään olleet löytäneet lintua. Nyt nuotitus oli todella erinomaista koko ajan, mutta silti kaikki eivät meinanneet sitä löytää. Piinalliset minuutit vierivät ja lintu tuntui pikkuhiljaa ajautuvan tuulen mukana kohti Lamukaria ja tällöin torniin kiipesi vielä uusiakin saapujia sekä muutamia paikalta jo kertaalleen lähteneitä mutta takaisin hälytettyjä bongareita. Lopulta kaikki kuitenkin näkivät linnun ennen kuin se laskeutui Lamukarille näkyviin. Lintu oli kuitenkin karilla ollessaan niin kaukana, ettei sitä enää pystynyt määrittämään, vaikka se kertaalleen kävi jopa eräällä kivellä seisomassa. Lopulta koko tyytyväinen porukka päätti lähteä, kun vielä alkoi taas vaihteeksi sataakin.

Itse olin kesken staijin saanut puhelun Etelä-Karjalan Keskussairaalasta, että minun pitäisi jo seuraavana päivänä olla siellä korvakontrollissa ja tikkien poistossa. Tämä sopi nyt oikein hyvin suunnitelmiimme, sillä tiira oli hoidossa ja epävakaa sää oli jatkumassa vielä ainakin seuraavan päivän. Päätimme silti retkeillä Liminganlahden maisemissa vielä jonkin aikaa, kun vielä meillä ei ollut mihinkään kiire. Yhdessä Mikan, Palmgrenin ”Jössen” sekä Nummelinin ”Puten” kanssa jatkoimme Pitkällenokalle, josta pitkällisen rämminnän päätteeksi onnistuimme bongata paikalla viikon verran olleen mustaotsalepinkäisen. Muuttohaukka näyttäytyi taas komeasti ja näimme vilaukselta myös todennäköisen nuoren sitruunavästäräkin, joka kuitenkin katosi liian nopeasti. Potun kanssa jatkoimme vielä Limingan Virkkulaan, jossa kuitenkin alkoi taas sataa. Niinpä söimme luontokeskuksella maittavan aterian, tapasimme siellä myös tuttuja ja sateen tauottua kävelimme taas lintutornille. Eipä aikaakaan, kun paikalla pitkään viihtynyt arosuohaukkakoiras saapui hätyyttelemään jopa 300 päistä liroparvea.

Kävimme vielä pikakierroksen Tyrnävällä, jossa näimme vain sinisuohaukan, mutta kohta alkoi taas sataa ihan kunnolla, joten päätimme lähteä ajelemaan kohti kaakkoa. Ollessamme Kuopiossa tankkaamassa saimme viestin, että Porista oli löytynyt pitkäkoipisirri! Me tietysti käänsimme keulamme saman tien kohti Jyväskylää, tämä kun ei vielä toistaiseksi tarkoittanut meille muuta kuin eri reittiä kohti Mikkeliä. Sirri katosi pian ja niinpä jatkoimme Suonenjoelta taas Mikkeliä kohti. Tsekkasimme Haukivuoren Hirviniemen altaat, joilla näimme mustakurkku-uikkupoikueen ja sitten saimme tiedon, että sirri olikin yllättäen palannut löytöpaikalle, joten Mikkelissä otimme taas suunnan kohti Poria. Tässä vaiheessa kello oli niin paljon, että ainakin itse ajattelin sirrin nyt jäävän yöpymään löytöpaikalle. Rankkaa reissuahan tämä meille tarkoitti ja tuskin olisin iltapäivällä Lappeenrannassa, mutta WP-pinnasta kun oli kyse niin ”so what”? 50 kilometriä ajettuamme tuli kuitenkin taas viesti, että lintu oli lähtenyt ja päätimme jäädä paikoilleen pariksikymmeneksi minuutiksi odottamaan, josko tilanne vielä muuttuisi. Kun mitään ei kuulunut, päätimme puoliltaöin kääntyä takaisin Mikkeliin. Mikkelissä kävimme vielä lentokentällä kuuntelemassa muutamat ruisrääkät sekä pari viitasirkkalintua ja sitten jatkoimme Potulle nukkumaan.

3.7. nukuimme pitkään ja keskustassa käydyn aamupalan jälkeen lähdin ajamaan kohti Lappeenrantaa. Pikakäynti Askolassa ei juuri haviksia tuottanut ja kahden jälkeen kävin EKKS:n röntgenissä hoitamassa pari työasiaa ja ennen kolmea pääsin korvalekurille. Reilua puolta tuntia myöhemmin olin ajamassa kohti Parikkalaa.

Jo matkalla selvittelin seuraavan viikon sääennusteita ja vaikka aika epävakaista oli luvassa, niin ei ainakaan jatkuvaa sadetta. Niinpä soittelin taas Potulle ja päätimme toteuttaa pikkuhiljaa kypsytellyttä ajatustamme Lapin reissusta! Minulla oli vielä 6 päivää sairaslomaa jäljellä ja mikä olisi rennompaa kuin kunnon Lapin reissu – paljon autossa istumista, vähän kävelyä välillä – ja paljon lintuja! Niinpä Potu lähti jo ennen kuin olin kotona ajamaan myös kohti Parikkalaa ja kotiin päästyäni aloin saman tien pakata tavaroita, hoitaa muutamia pakollisia juoksevia asioita jne. Kun Potu saapui, katsoimme vielä Tiirasta viime hetken retkitärpit ja pian lähdimmekin matkaan.

Ensimmäisen pysähdyksemme teimme eräälle pellolle, jolta oli alkukesästä löytynyt pikkukultarintapari. Olin linnun löytäjiltä saanut pyynnön tarkistaa paikan mahdollisen pesinnän varalta, mutta en ollut kerinnyt paikalle lainkaan. Epäilin, että mikäli linnut olisivatkin pesineet, ei paikalla enää välttämättä olisi mitään. Yllätykseksemme näimme kuitenkin pari kertaa vilaukselta yhtä pikkukultarintaa, mutta lintu oli niin piilotteleva, ettemme sitä kovin hyvin nähneet, Useampaa lintua ei kyllä varmasti ainakaan ihan tällä paikalla ollut.

Sitten jatkoimme kohti Joensuuta ja Kontiolahdella käännyimme kohti Kylmäsuota, jossa parkkeerasimme turvetuotantoalueen lutakoille. Törmäsimme paikalla vanhaan biologiansijaiseeni Ohtosen ”Aveen”, mutta paikalla jonkin aikaa viipyneitä ruostesorsia ei näkynyt. Toisella puolella turvealuetta näimme pari lintuharrastajaa, jotka viittelöivät meille, joten arvasimme heidän näkevän linnut, joten lähdimme heidän luo. Ja sieltä näimme aivan toisella puolella aluetta uivat kolme naaraspukuista, arvatenkin 2kv ruostesorsaa. Potu sai näin tämän lajin paikattua nähtyjen lajien listalleen, hänhän oli saanut lajin elikseksi aikanaan pelkästä äänestä Virolahdella, kun Hurpussa niemen tyven oli takanamme ohittanut ruostesorsa kiivaasti honkottaen. Katselimme lintuja jonkin aikaa, mutta kohta sade ja hyttyset ajoivat meidät jatkamaan pitkää matkaamme.

Näimme Kontiolahdella vielä pari suopöllöä, mutta sitten jatkoimme aina Sotkamoon saakka, jossa pysähdyimme Vaarankylässä, jossa pienellä pellolla huusi pari ruisrääkkää sekä viiriäinen. Aamu alkoi jo sarastaa, kun viimein Ristijärvellä käännyimme Saukkovaaraan, jossa ajoimme korkean mäen päälle, jossa Potu kauhukseen huomasi, että komeimmat metsät oli sitten tämän viime käynnin hakattu matalaksi! Olimme jo todella väsyneitä, mutta kello oli sopivasti noin 3:30, joten päätimme tehdä vielä pienen kävelylenkin hakkuita ympäröiviin metsiin. Kävelimme jonkin aikaa komeissa metsissä, ennen kuin kuulimme ensimmäisen sinipyrstön. Lintu oli kuitenkin hyvin arka emmekä saaneet sitä näkyville. Kohta lähdimmekin takaisin autoa kohti ja matkalla kuulimme vielä toisen sinipyrstön. Olimme siis hakkuista huolimatta kuulleet sen mitä olimme tulleet hakemaan. Lopulta kellon ollessa jo noin 5 aamulla, kömmimme potun auton perään nukkumaan.

Nukuimme noin klo 11 asti, kunnes aurinko porotti autoon niin kuumasti, että oli pakko herätä. Näimme vielä autoa ajokuntoon järjestellessä sinisuohaukan ja kohta olimme taas matkaamassa kohti pohjoista. Hyryynsalmella kävimme Komulankönkäällä, jossa ei kuitenkaan löytynyt spondea virtavästäräkkiä, joten päätimme jatkaa vielä Puolangan Hepokönkäälle bongaamaan sellaista. Ennen Puolangan rajaa näimme tiellä ensin teeren ja kohta perään tien yli vilisti pyyemo kolmen pienen poikasen kanssa. Hepokönkäältäkään ei kuitenkaan virtaväiskiä löytynyt ja Tiiran tsekkaus paljastikin, että lintu oli havaittu lähes 4 km könkäältä joen varressa. Niinpä unohdimme tämän tänä kesänä yllättävän harvinaisen vuodarilajin ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Taivalkoskella näimme tien yli lentäneen mehiläishaukan, Suomussalmella otimme pakolliset kuvat Hiljainen kansa -taideteoksesta ja Kuusamon puolella kalasääsken. Kuusamossa kävimme kaupassa ja jatkoimme kaatopaikalle, jossa pikastopilla näimme kaksi paikalla viihtyneistä kolmesta haarahaukasta. Peurasuon sepeltaskua emme löytäneet emmekä Matolammen tienoilla havaittua lapinuunilintua vaan jouduimme tyytymään lammella kelluneisiin kahteen uiveloon. Niinpä aika pian jatkoimme kohti Kemijärveä. Kemijärvellä ajoimme veljeni Pirkan pihaan ja vietimmekin mukavan tunnin Pirkan perheen parissa. Lopulta meidän oli kuitenkin lähdettävä jatkamaan matkaa, sillä yö alkoi jo painaa päälle ja meidän oli tarkoitus päästä niin pohjoiseen kuin vain jaksaisimme.

Lopulta jatkoimme aina Inarin Saariselälle saakka ja parkkeerasimme siellä parkkipaikalle nukkumaan. Herätys oli kuitenkin vain muutaman tunnin unien jälkeen, sillä halusimme olla hyvään aikaan aamusta kävelemässä Iisakkipään luontopolkua, jolta oli Tiiraan ilmoitettu peräti kolme laulavaa lapinuunilintua. Niinpä kuuden aikaan aamulla olimme taas maastossa. Alkuun lintuja oli vähän, mutta jonkin matkaa käveltyämme kuulimme taivaalta ylilentäneen kirjosiipikäpylinnun, jonka näimmekin lyhyesti. Pian kuulin hyvän kuuloista tiaisen ääntä. Vislasin pari kertaa ja kohta ympärillämme pyöri muutama Lapintiainen sekä pari hömppääkin. Lapintiaisia näkyi vielä pari lisääkin, mutta muuten kuuden kilometrin kävely ei tuottanut mitään mainittavaa. Lapinuunilintujakaan ei siis löytynyt.

Jatkoimme läheiselle Kaunispäälle, jolla tapasimme pari kainuulaista lintuharrastajaa. Emme ehtineet kompata tunturin lakea kuin hetken, kun ensin näimme pari kapustarintaa sekä pikkukuovin ja sitten Potu plokkasi aika kaukaa rinteestä keräkurmitsan. Kävelimme paikalle ja tällä koiraalla oli mukanaan kaksi pientä poikasta. Kuvailimme lintuja hetken, kunnes oli aika jättää ne rauhaan ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Kaamasen Neljän tuulen tuvalla kävimme syömässä poronkäristystä, jonka hintalaatusuhde ei olisi ollut kohdallaan ilman ikkunan takaisella ruokinnalla käyneitä kahta koiras ja yhtä naaras taviokuurnaa. Näitä ikkunan läpi katsellessa ja kuvaillessa oli mukava ruokailla.

Utsjoen rajan ylitettyämme ensimmäinen havis oli Basijávressa uiskennellut uivelo. Lopulta saavuimme Karigasniemelle, jossa kurvasimme tuttuun tapaan Ailikastunturia kohti vievälle tielle. Ajoimme lähes portille saakka ja hetken kuluttua olimme valmiita lähtemään kunnon tunturikierrokselle. Potu ehti kuitenkin minun pakkaillessa nostaa kiikareita silmilleen ja kuinka ollakaan ”hawk-eye” plokkasi taivaalta 2 kv maakotkan! Sinirintakoiraan ruokkiessa poikasiaan aivan automme vieressä, nostin putken selkääni ja lähdimme kohti tunturin huippua.

Kävelimme alkuun tietä pitkin ja havaitsimme lapinsirkkuparin ja kapustarintoja ja aika ylös noustuamme plokkasi Potu ohitsemme tunturin rinnettä vasten kiitäneen tunturikihun! Lintu katosi saman tien, mutta löytyi pian uudelleen lentämästä viereisen tunturinhuipun rinnettä vasten. Se sai seurakseen myös toisen tunturikihun ja kiivas ajojahti toi linnut hetkeksi pyörimään aivan suoraan yläpuolellemmekin, hienoa!

Lopulta poistuimme tieltä ja lähdimme kipuamaan jyrkkää rakkakivikkorinnettä kohti huippua. Huipulta laskeutui pari perhostenkeräilijää, joita kävimme jututtamassa. Tuulisen kelin takia heillä ei oikein ollut ollut pyyntionnea, mutta he kertoivat nähneensä tunturikihun keräilevän jotain maasta takarinteessä. Kiirunoita he eivät olleet havainneet, vaikka olimme nähneet heidän koluavan lakea aika huolella haavejaan heilutellen.

Laen lähestyessä törmäsimme ensimmäisiin pulmusperheisiin ja niitä riittikin ainakin kymmenen linnun verran eri puolilla lakea. Keräkurmitsoja löytyi ensin kolmen linnun parvi, sitten kahden linnun porukka ja vielä neljän linnun parvi, joista yksi näytteli siipirikkoa ja oli siis selvästi pesää tai poikasia varoitteleva yksilö. Niinpä epäilimme kolmen linnun porukan osuneen sattumalta sen kanssa kimppaan ja päättelimme huipulla olleen yhteensä ainakin 6 keräkurmitsaa. Kolusimme huipun huolella ja lähdimme sitten kiertämään rinnettä pahimmissa rakkakivikoissa kävellen. Löysimmekin taas tunturikihun poimimasta marjoja rinteestä ja pääsimme näin kuvaamaan tätä aika kesyä lintua oikein mukavasti. Kiirunaa ei kuitenkaan meinannut millään löytyä. Tiesimme paikalta ilmoitetun ainakin yhden linnun mutta pikkuhiljaa alkoi näyttää siltä, että paikalla ehkä olisi todellakin vain tämä yksi yksilö, sillä jätöksiä tai höyheniäkään emme juuri nähneet. Lopulta kun olimme lähes viimeisessä rakkakivikossa, jolta olisimme lähteneet laskeutumaan takaisin alaspäin, lähti edestämme kiiruna naristen lentoon!

Palailimme autolle hieman tunturikoivikon reunaa komppailen, mutta mainittavia uusia havaintoja ei tullut. Loppuilta sujui nuotiolla makkaraa paistellen ja jutustellen. Lopulta oli pakko kömpiä autoon nukkumaan.

6.7. Heräilimme taas aikaisin ja ajoimme läheiselle Piejängälle, josta lähdimme poroerotukselta kävelemään jänkhälle. Puskissa näkyi sinirintoja ja mustaviklo lensi ylitsemme. Lähilätäköillä oli vesipääskyjä, lapinsirrejä, liroja, tyllejä ja suokukkoja ja pikku-pihoot eli lapinsirkut ääntelivät ympärillämme. Kävelimme poroaitaa seuraten toista tuntia ja löysimme vielä yhden aktiivisesti lentäneen ja surisseen jänkäsirriäisen, tundraurpiaisen, keltavästäräkkejä, useita kapustarintoja sekä kaakkurin ja kuulimme kurkien ääntelyä. Palattuamme takaisin poroerotukselle, löysimme vielä ainakin yhden tundraurpiaisen lisää, urpiaisia toki näkyi enemmänkin.

Sitten jatkoimmekin kohti länttä aina Nuvvukseen asti, jossa parkkeerasimme auton ja lähdimme kipuamaan Nuvvus Ailikakselle. Olimme päättäneet kävellä kurun pohjaa pitkin aina laelle saakka, joten edessä oli ainakin näin sairaslomalaiselle hieman raskaampi urakka. Mutta pakkojahan Lapissa on ainakin kerran patikoida oikein kunnolla. Kivuttuamme aikamme kuulimme edestämme lupaavaa taksutusta ja kohta näimmekin naaras sepelrastaan. Pian taksutusta kuului lisää ja näimme koiraankin ja molemmilla linnuilla oli nokat täynnä ruokaa. Pesä oli siis lähellä! Istahdimme rinteeseen odottelemaan, josko linnut saapuisivat pesälle ja kuvattavaksi, mutta ne olivat turhan arkoja. Niinpä jätimme ne aika pian rauhaan ja jatkoimme kiipeämistä.

Pidimme aika ajoin taukoja, sillä minun ei ollut vielä lupa hikoilla, joten kiipeäminen oli hidasta. Yllättäen mitä ylemmäksi pääsimme, sitä enemmän saimme kimppuumme hyttysiä – ja pikkuhiljaa niitä alkoi olla sietämättömän paljon! Ollessamme jo lähes laella pahimmassa rakkakivikossa, lähti edestämme juoksemaan kiirunaperhe – vanha lintu ja kaksi lähes täysikasvuisen kokoista poikasta. Nyt pääsimme myös kuvaamaan näitä kauniita arktisia kanalintuja.

Laella kipusimme aina korkeimmalle huipulle saakka, jossa ympärillämme pörräsi hyttysiä kuin pahimpaan räkkäaikaan. Kaukana naapuritunturin laella oli järvi, josta saimme tikistettyä alleja, tukkasotkia sekä lapasotkakoiraan. Lopulta lähdimme laskeutumaan takaisin alaspäin. Laskeutuminen oli todella tarkkaa puuhaa pienessä rakkakivikossa mutta selvisimme lopulta autolle ilman haavereita, mikä oli hyvä, sillä ainakaan minulla ei olisi ollut varaa saada tärskyjä. Matkalla näimme taas sepelrastaatkin ja tällä kertaa ne poseerasivat hieman paremmin. Alhaalla saimme olla rauhassa hyttysiltä, joten söimme eväitä ja nautimme upeasta kesäkelistä kauniissa Tenojoen maisemissa.

Lopulta jatkoimme kohti Utsjokea ja näimme Yläjalven kohdilla Tenoa pitkin lentäneen merilokin ja Kuoppilasvaarassa tolpan päällä päivystäneen ampuhaukan. Käytyämme kaupassa lähdimme kohti etelää ja lopulta käännyimme Skalluvaaran poroerotukselle vievälle tielle. Poroerotuksella näimme kaukaisilla lutakoilla pari pikkulokkia sekä vesipääskyn, mutta kohta ajoimme hieman takaisin päin eräälle levikkeelle majoittumaan. Ilta meni taas makkaraa paistellen ja puskissa liikkuneita sinirintoja ihaillen. Pian olimme taas valmiit nukkumaan.

7.7. heräsimme taas viiden aikaan ja lähdimme saman tien kävelemään jänkälle. Niittykirvisiä ja keltavästäräkkejä oli runsaasti ja vihdoin sain kelvolliset kuvat lapinsirkustakin, mutta saimme kävellä aika pitkään ennen kuin löysimme ensimmäisen paremman linnun, lapinkirvisen, joita löytyikin heti varoitteleva pari. Näitä kuvaillessa näimme myös vesipääskyn ja kohta kuului taivaalta jänkäkurpan soidin komeasti. Kävelimme vielä pitemmälle, muttemme löytäneet kuin yhden lapinkirvisen lisää. Lopulta palailimme ylänköä pitkin takaisin autolle.

Aika pian olimme jo ajelemassa kohti etelää. Mieraslomoplan kohdilla näimme kuolleen männyn latvassa torkkuneen isolepinkäisen ja Inarin puolella Lihavakalajärvillä kaakkuriparin, tukkasotkia ja -koskeloita sekä pari pilkkasiipiparia ja Sestjuvjeggin kohdalla tien yli lensi koiras taviokuurna.

Matka jatkui ja maisema vaihtui ja reittiä suunniteltiin ajamisen lomassa. Lopulta päätimme tehdä vielä Itä-Lappiin tutustumiskierroksen ja ajoimme yhden lettujensyöntistopin jälkeen aina Pelkosenniemen Kairanaavalle asti. Parkkeerattuamme auton kuulimme heti voimakasti Pohjansirkku ja lähipuskista löysimme useamman pienen pohjansirkun poikasen, joita molemmat vanhemmat kävivät tiuhaan ruokkimassa. Lintutornilta näimme lähinnä vain useita kurkiperheitä ja palatessamme autolle jouduimme pelastelemaan pohjansirkkupienokaisia autotieltä turvaan.

Mullakkoaavan suoralla yritimme löytää pikkusirkkuja mutta löysimme taas vain pohjansirkkuja. Kohta käännyimme Sokanaavalle, jossa lintutornista avautui taas komea suomaisema, mutta näin illasta havainnot jäivät vaatimattomiksi. Kävimme vielä kävelemässä aavan reunan metsissä, josta avautui myös välillä maisema suolle ja suolammille ja näimmekin mm. uivelopoikueen, muttemme juuri mitään ihmeempää.

Lopulta jatkoimme matkaa ja Savukoskella keräilimme huonoimpaan mahdolliseen aikaan kuntapinnoja kunnasta, jossa en ollut koskaan aiemmin käynytkään. Lopulta Sallassa ajoimme Kotolan kylän lähelle erään pikkutien päähän leiriytymään. Yön viimeiseksi havainnoksi jäi kylällä nähty suopöllö.

8.7. heräsimme ani varhain ja lähdimme kävelemään kylän tienoolle päätien varteen ja löysimmekin helposti useita tiksuttavia pikkusirkkuja, mutta vain yhden niistä saimme lyhyesti näkyville ja laulua emme kuulleet lainkaan – kesä alkoi olla jo turhan pitkällä. Paikallahan oli ennen Juhannusta havaittu linjalaskennassa reilut 30 pikku- ja pohjansirkkua.

Jatkoimme Kuusamoon, jossa Käylässä näimme Kitkajoessa nuoren koskikaran tiltaltin laulellessa taustalla. Peurasuolla sepeltaskua ei taaskaan näkynyt eikä sitä ollut kukaan muukaan enää ilmoittanut nähneensä kymmeneen päivään. Puskissa kuitenkin tiksutti taas pari nuorta pohjansirkkua. Väsymys alkoi jo painaa päälle, sillä olimme nukkuneet yöllä vain muutaman tunnin, niinpä suuntasimme kohti Konttaista, jossa ajattelimme nukkua joko parkkipaikalla tai jonkin pikkutien varressa. Matkalla törmäsimme yllättäen Kangaslammella pökkelössä päivystäneeseen hiiripöllöön, josta saimme ihan kelpo kuvat otettua.

Konttaiselle päästyämme tuuli oli yltynyt niin navakaksi, ettei mäelle kiipeily näyttänyt järkevältä. Niinpä ajoimme erään pikkutien varteen nukkumaan.

Heräsimme taas, kun aurinko oli lämmittänyt auton turhankin kuumaksi. Pian lähdimmekin sitten taas matkaan, Söimme Kuusamossa pikaisesti ja sitten ajoimme pitkän rupeaman. Ristijärvellä näimme vauhdista sinisuohaukan mutta lopulta käännyimme Juukassa pienemmälle tielle, joka vei Kaavin lintutyhjiön kautta Outokumpuun. Siellä ajoimme Vuonoksen altaille, joille päästyämme löytyi heti ensimmäiseltä altaalta satakunta lokkia, joita aloimme seuloa. Eipä mennyt kuin parikymmentä sekuntia, kun huomasin etsimämme 2kv aroharmaalokin lokkien seasta. Kyseessä oli todella ruma, pahasti sulkinut yksilö. Kamerastani loppui akku juuri sopivasti, mutta onneksi pienellä harjoittelulla sain jonkinlaisia skouppikuvia otettua uudella luurillani.

Jatkettuamme matkaa Liperin Viinijärvellä lensi tien ylitse lintu, joka sai ensin aivot lyömään tyhjää. Mutta kun näin sen laskeutuvan peltoon, tajusin että kyseessä oli viiriäinen! Stoppasimme ja menimme komppaamaan kohdan, johon lintu oli tippunut, mutta se oli ilmeisesti jo juossut läheiseen viljapeltoon piiloon.

Kävimme Joensuussa taas syömässä roskaruokaa ja pian jatkoimme Tohmajärven Värtsilän Tapiolantielle bongaamaan viirusirkkalintua. Yö oli kuitenkin todella kylmä – lämmintä oli vain 9 astetta. Kertaalleen Potu ja myöhemmin minäkin, olimme kuulevinamme alle sekunnin tirinän puskista, muttemme saaneet lajista varmuutta. Suopöllöt lentelivät pellolla Suopöllö, mutta lopulta puoli neljän aikaan aamuyöstä päätimme lähteä ajamaan viimeistä taivalta Parikkalaan.

Olimme Parikkalassa lopulta ennen viittä ja suihkun jälkeen painuimme pehkuihin. Nukuimme niin pitkään kuin nukutti ja kävimme vielä aamupäivällä Siikalahdella pointsaamassa reissun viimeiset reidarit, mutta sitten oli aika heittää Potulle hyvästit. Tämä oli, toki ihan omasta tahdostaan, toiminut potilaskuljettajanani koko reissun! Sen lisäksi hän oli vielä näyttänyt minulle lähes kaikki linnutkin!
Yhteensä olimme näiden kahden sairaslomareissun aikana havainneet 161 lintulajia pahemmin yrittämättä (120 ekalla ja 127 toisella). Mukavia kuvia, videoita ja sitäkin mukavampia muistoja oli taas kertynyt näiltäkin reissuilta! Ja olinpahan noudattanut kohtuu hyvin lääkärin antamia ohjeitakin, olin ottanut varsin iisisti ja istunut pääosan sairaslomasta paikallaan, autossa – 4500km.

J.A.

Kaukasuksen helmet 1.-9.7. 2013 – lintumatka Georgiaan

Ihastuin Georgian vuoristomaisemiin vieraillessani maassa ensimmäistä kertaa 2006. Nyt olen käynyt maassa jo viisi kertaa, mutta siitä huolimatta joka reissulla tulee vastaan jotakin uutta. Kiersimme Kontikin 8 henkilön ryhmän kanssa Suur- ja Vähäkaukasuksella, Tbilisin ympäristössä ja laajalla Jevakhetin tulivuoriylängöllä.

Matkamme oli ajoitettu niin, että lintujen lisäksi olisi muutakin nähtävää. Heinäkuun alkupuolella Georgian vuoristojen ja ylänköjen maisemat ovat kauneimmillaan. Kukkaniityt ovat upeimmillaan, joka puolella lentää perhosia ja sudenkorentoja ja lintupoikueet ovat liikkeellä. Kuumilla aroilla ruoho on kuitenkin jo kulottunut ja linnut kertyvät lampien ja järvien ympärille.

Liikuimme nelivetomaasturilla ja pikkubussilla. Majoittumiset olivat pienehköissä hotelleissa lintupaikkojen naapurikaupungeissa. Illalliset ja osan lounaista söimme paikallisia herkkuja tarjoavissa ravintoloissa. Kolmella koko päivän retkellä oli mukana retkieväät ja trangiat veden kuumentamista varten.

Retkipäiväkirja

1.7. Lennot Helsinki-Kiova-Tbilisi

Ryhmämme saapui tuuliseen Tbilisiin illalla yhdentoista maissa Ukraina airlines:in siivin. Lentokentällä saimme ikäväksemme huomata että ainakin 25 matkustajan, meidän mukaan lukien, matkalaukut olivat unohtuneet Kiovaan. Täyttelimme katoamisilmoitukset ja harmiksemme kuulimme, että tavarat tulisivat vasta seuraavana iltana.

Sovimme oppaamme Giorgin kanssa että muuttaisimme matkaohjelmaamme ja retkeilisimme seuraavan aamun Tbilisin ympäristössä.

2.7. Tbilisin ympäristö

Aamiaisen jälkeen suuntasimme Lisi-järvelle Tbilisin länsipuolelle. Matalan järven ympärillä on ruovikkoiset rannat, laajoja ruohoniittyjä ja istutettuja mäntymetsiköitä. Järvellä näkyi vain vähän lintuja, mutta lähimetsissä törmäsimme mm. kuhankeittäjä- ja mustaotsalepinkäispoikueisiin. Näimme myös espanjankilpikonnan, seltopusikin (valtava vaskitsalaji) ja pari pientä käärmettä. Petolinnuista havaitsimme mm. käärmekotkan, ruskosuohaukkoja ja hiirihaukkoja. Tuuli nousi välillä myrskylukemiin, mikä haittasi retkeilyä.

Koska tuuli tuntui vain kiihtyvän, päätimme etsiä tuulensuojaa Tsodoreti kylän takaisesta metsäisestä laaksosta, jossa virtasi pohjalla kirkas puro. Metsässä lauloi kaskaiden lisäksi kaukasianuunilintuja ja runsaasti mustapääkerttuja. Myös perhosia oli valtavasti liikkeellä!


Iltapäivällä kiertelimme ryhmäläisten toiveesta Tbilisin vanhassa kaupungissa, vuoren rinteen linnakkeella ja kävimme kansallismuseossa ihmettelemässä upeita kultakoruja. Kaupungin halkaisevan joen yllä lenteli viitisenkymmentä armenianlokkia, kuumien lähteiden päällä olevien kylpylöiden vieressä näimme palmukyyhkyjä ja virtavästäräkkejä.

Noudimme matkatavaramme puoli kuudelta lentokentältä ja jatkoimme sieltä suoraan kohti seuraavaa matkakohdettamme Kazbegia, jota nykyisin kutsutaan nimellä Stepantsminda. Ilta pimeni ennen yhdeksää, jolloin olimme lähestymässä vuoristotien korkeinta kohtaa Jvary Pass:ia (2380m). Liikennettä oli yllättävän paljon aikaisempaan verrattuna. Venäjälle menevän raja-aseman avauduttua ovat liikenne määrät ainakin kymmenkertaistuneet ja tien korkeimmalla oleva osa oli remontissa. Suomen mittakaavassa tie olisi ollut ajokelvoton, mutta niin vain jopa isot rekat matelivat kuoppia kierrellen meitä vastaan. Vuoriston ajo-olosuhteisiin tottuneille kuljettajille tie ei näyttänyt tuottavan ongelmia.

Majoituimme yliopiston tutkimusaseman asuntolaan, jossa oli ennestään iso ryhmä tanskalaisia ja pieni porukka suomalaisia lintuharrastajia. Suomalaisryhmän kokemuksista voi lukea täältä.

3.7.- 4.7. Kazbegi

Seuraavat päivät vietimme laaksossa ja vuorten rinteillä retkeillen. Tarkoituksenamme oli yöpyä ylhäällä vuorella, mutta lämpimän kostea ilmamassa suoraan Mustaltamereltä teki suunnitelmastamme mahdottoman. Vielä viikkoa aikaisemmin puhalsivat kuivemmat tuulet, jolloin mitään ongelmia ei olisi ollut. Nyt aamuisin oli hyvä puolipilvinen sää, mutta jo ennen puoltapäivää vuorten rinteet peittyivät pilviin ja iltapäivällä kosteus tiivistyi kaatosateiksi. Lisäksi meillä oli matkatavaroiden viipymisen vuoksi yksi päivä vähemmän retkeilyaikaa.

Kävimme puolen päivän retkillä kylän läheisillä pensaikoilla ja parin kymmenen kilometrin päässä Tsuron laaksossa, jossa uusi tie nousee korkealle vuoren rinteille. Lintujen lisäksi ihmettelimme valtavaa kukkapaljoutta. Havaitsimme mm. partakorppikotkan, 15 hanhikorppikotkaa, kolme muuttohaukkaa, pari maakotkaa, seitsemän alppitervapääskyä, vuorikirvisiä, 15 kivikkorastasta, runsaasti sepelrastaita, 8 kaukasianuunilintua, 30 vuoritiltalttia, alppivariksia sekä parikymmentä kultahemppoa.

Pääretkelle Kazbegin rinteille lähdimme jo ennen auringon nousua. Aivan huiput olivat pilvessä, mutta pääsimme nousemaan rinteen polkua ylös hyvässä säässä. Katseltavaa oli paljon ja hitaampi osa ryhmästä käytti neljän kilometrin matkaan viisi tuntia. Osa ryhmästämme ehti huippukorkeuteen noin 3000 metriin jälkijoukkoa nopeammin. Tee- ja kahviveden keittelyn ja eväiden nauttimisen ohessa he havaitsivat mm. varoittelevan kaukasianlumikanan, rakkapunavarpusia sekä vuorileppälinnun. Hitaampi jälkijoukko kuuli harjanteen ylityskohdassa olevalle kiviselle alttarille useita rakkapunavarpusia ja yksi retkeläisistämme näki vuorileppälinnun. Muita ylhäällä yleisiä lajeja olivat mustaleppälintu, kivitaskut, vuorihempot sekä vuorikirviset, joita arvioimme reitillemme osuneen 140. Rakkakivikoiden reunoilla ja rododendronpuskissa viihtyivät mm. rautiainen, kivikkorastas, sepelrastas ja vuoritiltaltti.

Pilvimassat alkoivat vyöryä vuoren rinteiltä jo lounaan aikana. Aikaisemmin ylös ehtinyt porukka päätti lähteä alaspäin saman tien, kun pilvistä alkoi tulla pisaroita ja lämpötila laski reilusti alle kymmeneen asteeseen. Hitaampi ryhmä jäi vielä kuuntelemaan kuuluisiko lumikanoja. Alttarin kohdalla sateeseen tuli tauko ja saimme viheltämällä ääneen kolme kaukasianlumikanaa, joista yksi oli luultavasti toisen porukan kuulema lintu tai sen pari. Viereisellä lumella piipersi hetken aikaa tunturikiuru. Sateen yllyttyä lähdimme mekin etenemään varovasti polkua alaspäin vitsejä ja hauskoja juttuja kertoillen. Sade teki reitin liukkaaksi ja lopulta olimme alhaalla reilut kaksi tuntia aikaisemmin lähteneen ryhmän jälkeen. Hotellilla kuulimme, että he eivät olleet kastuneet lainkaan!

Ylävuoriston kukkaniityt olivat hienoimmillaan.

5.7. Suurkaukasukselta Vähäkaukasukselle

Aamulla kuulostelimme vielä vuoren rinteen juurella kuuluisiko lumikanoja tai rakkapunavarpusia. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan kohti Vähäkaukasusta. Pysähtelimme alkumatkasta hyvillä lintupaikoilla. Suurkaukasuksen tien korkeimman kohdan lähellä meidät ohitti partakorppikotka. Lumivarpusten pesäpaikka oli tuhoutunut tietöissä, joten ne eivät olleet paikalla. ”Kansojen ystävyyden” muistomerkillä oli mm. alppikiitäjiä, alppivariksia ja -naakkoja sekä kultahemppoja.

Vähäkaukasuksen reunaan saavuttuamme nousi taivaalle laaja ukkosrintama rankkasateineen, joten retkeily piti unohtaa.

6.7. Vähäkaukasus Akhaltsikhe-Abastumani-Zekari Pass (2182) ja takaisin

Päivän retkikohteena olivat metsäiset Vähäkaukasuksen vuoret. Alarinteillä kasvaa lehtimetsää, joka vähitellen muuttuu jykeväksi sekametsäksi mäntyineen, kuusineen, jalokuusineen ja haapoineen. Matalia pensaita ja pikkupuita on myös kymmeniä lajeja. Vuorten kivisten huippujen ympärillä on laidunnettuja kosteita niittyjä. Karttaan merkittäväksi paikallistieksi merkitty tieura oli jälleen sateiden jäljiltä paikoin hyvin huonokuntoinen. Nelivetomaastureilla pääsi juuri ja juuri läpi huonoimmista paikoista! Nyt tie oli onneksi lähes kuiva eikä niin kuin 2006, jolloin tie muistutti koskea. Vähäkaukasuksen retkellä autoletkaamme liittyi myös toinen suomalaisryhmä.

Pysähtelimme metsässä muutamissa paikoissa, kunnes vastaan tuli kolme tutkijaa, joista yksi oli kamerallaan juuri hetkeä aikaisemmin napannut kuvan kalliolla poseeraavasta kaspianlumikanasta. Päätimme lähteä saman tien ylös kohti huippuja. Ylhäällä jakaannuimme kahteen ryhmään eri puolille vuoren huippuja. Tehtävänämme oli etsiä kallion väreihin hyvin naamioituvia kaspianlumikanoja. Tunnin etsinnän jälkeen saimme radiopuhelimeen viestin, että toinen ryhmä oli löytänyt lumikanat. Ajoimme vuoren toiselle puolelle, missä kolme lumikanaa odotti kaukoputkissa. Ylhäällä lajistoon kuuluivat mm. kaukasianuunilintu, vuoritiltaltti, kultahemppo ja punavarpunen.

Pilvet saavuttivat meidät jälleen lounaan aikana. Suuntasimme takaisin alas metsiin. Pyysimme saada kävellä joitain kilometrejä tietä alaspäin. Autot tulisivat myöhemmin perästä. Reilun parin kilometrin kävelyn jälkeen alkoi kuulua outoja ääniä ja eräästä männystä löytyi punarintanakkeli. Lähipuista kuului vielä kahden muun linnun äänet. Nämä yksilöt eivät olleet lainkaan kiinnostuneita niille soitetusta atrapista, jolla yritimme saada niitä latvuksesta paremmin näkyville. Muita metsälajeja olivat erittäin runsaana esiintynyt kuusitiainen, pikkukäpylinnut, punarinta ja leppälintu.



Palattuamme Akhaltsikheen kävimme katsomassa kolmen uskonnon yhteistä ”kirkonmäkeä”.

7.7. Jevakhetin ylänkö

Jevakhetin ylänkö on noin 2000 metrin korkeudessa oleva laaja loivasti kumpuileva ruohostoinen alue, josta nousee vielä tuhat metriä korkeammalle tulivuorten tuhkakartioita. Laavakenttien päälle on muodostunut paljon järviä, joista vierailimme mm. Khozapini- (Kartsakhi-), Khanchali- ja Burnashenijärvillä.

Järviltä löysimme mm. armenianlokkeja, runsaasti sorsia, uikkuja, merimetsoja, yö-, silkki-, harmaa-, katto- ja jalohaikaroita. Runsain laji oli nokikana, joita oli järvillä tuhansia. Kauempana lietteillä piipersi kahlaajia, joista vain osa oli väreilyn takia määritettävissä. Rantaniityiltä kuului mm. viiriäisiä, keltavästäräkkejä ja hemppoja. Pelikaaneja ja kiharapelikaaneja näimme yhteensä 160. Niityillä viihtyviä jyrsijöitä oli kyttäämässä runsaasti hiiri- ja arohiirihaukkoja, ruskosuohaukkoja, niittysuohaukka, pari pikkukiljukotkaa sekä käärmekotka.


Harvinaisin havainto oli kuitenkin Georgian presidentti, joka ajoi seurueineen ohitsemme kohti tulevaa raja-asemaa.

8.7. David Gareji

Georgian kaakkoisosat ovat kuivaa aroa, jota halkovat kukkularivit. Päätieltä on David Garejin luostarille viitisenkymmentä kilometriä. Pysähtelimme matkalla linturikkaimmilla kohdilla. Tien varren järvillä havaitsimme rastaskerttusia, liejukanoja ja yksittäisiä kahlaajia. Udabnon kylällä ihmettelimme valtavaa punakottaraisten pesimäyhdyskuntaa. Näillä linnuilla on erikoinen tapa lentää hakemaan ruokaa aina muutaman linnun ryhminä.

Luostarin alueelle saavuimme noin puoli yhdeltätoista, jolloin oli jo hyvin kuuma. Keskipäivää kohti lämpötila nousi aina +35°C asti. Pensaikkojen pikkulintujen kiikaroinnin lisäksi kävimme Azerbaijanin puolella staijaamassa. Puskien tuijotus tuotti mm. etelänsatakielen, idänorfeuskertun, vaaleakultarinnan, vuorisirkun, ruostepyrstön ja useita hernekerttuja. Tien varren multakasoilla oli mukavasti idänruso-, nunna- ja arotaskuja.


Lounaan jälkeen ajoimme rajaa pitkin kohti Jandarajärveä. Matkalla näimme sininärhiä, mehiläissyöjiä sekä pikkukotkan ja pikkukorppikotkan. Jandarajärvellä paras havainto oli syyriantikka.

Matkamme jatkui Rustavin teollisuuskaupungin ohi takaisin Tbilisiin.

9.7.

Lentomme takaisin Suomeen lähti jo kuuden jälkeen aamulla. Kiovassa oli parin tunnin vaihto ja Helsinkiin laskeuduimme yhdenmaissa.

Lopuksi:

Vaikka muutamat tavoitelajit jäivät lajilistaltamme yrityksestä huolimatta puuttumaan, saivat retkeläiset minua lukuun ottamatta mukavasti elämänpinnoja. Itse sain nostettua Georgian lajimäärän 213 lajiin.

Päiväkohtainen lajilista havaintomäärineen on ladattavissa tästä

H.A.