Itä-Suomi 26.6.-8.7.2003

Jälleennäkeminen

Elettiin kesäkuun loppua 2003, ja pari päivää oli vielä Siikalahden kesätöitä jäljellä, kun kaukaiset vieraamme viimein saapuivat Suomeen. Vanha katalonialainen ystävämme Oriol Clarabuch saapui kaverinsa Toni Alonson kanssa 25.6. illalla Helsinki-Vantaan lentokentälle. Tietenkään emme voineet olla kavereitamme vastassa, sillä samaiselle päivälle meille oli kartoituslaskentoja sekä myös opastushommia merkittynä.

Tekstiviesteillen opastin kuitenkin kaverukset nappaamaan lentokentältä bussin rautatieasemalle, jonne he voisivat jättää kantamuksiaan, ja suuntaamaan kulkunsa taksilla kohti Viikin Lammassaarta. Tämä kaikki siksi, että seuraava juna Parikkalaan lähtisi vasta seuraavana aamuna, ja aikaa oli koko yö.

Vaikeuksien jälkeen (taksikuski ei löytänyt Pornaistenniemeä!) Oriol ja Toni pääsivät tekemään oikein kunnon yö-aamuretken Helsingin parhaaseen kesälintupaikkaan. Saaliina oli mm. sitruunavästäräkki, luhtakerttunen, viitasirkkalintu, ruisrääkkä, harmaasorsa, satakieli ym. Olipa Oriol nähnyt vilaukselta lentävän harmaapäätikankin.
Reippaan retkeilyn tuloksena Oriol ja Toni ehtivät vasta klo 13.20 junaan, joten Parikkalaan he saapuivat 17.35.

Olipahan taas mukavaa nähdä Oriolia, jonka kanssa olemme kokeneet enemmän kuin kenenkään muun lintuharrastajaystävämme kanssa (mainittakoon esimerkkeinä kymmenkunta päivää Tauvossa, viikko Virossa, 2 viikkoa Kataloniassa ja 2 viikkoa Egyptissä). Ensin kävimme kunnon kebabilla ja kaupassa ja illaksi veimme katalaanit majoittumaan Siikalahden opastuskeskukselle, sekä piipahdimme tietysti tornilla. Matkalaiset pääsivät kuitenkin ajoissa nukkumaan, olivathan he valvoneet koko edellisen yön.

Heti bongaamaan

26.6. Aamusta meillä oli Hannan kanssa vielä laskentoja tehtävänä, joten Oriol ja Toni viihtyivät pääasiassa lintutornilla. Havainnot jäivät vähiin, mutta olihan härkälinnuissa, mustakurkku-uikuissa, telkissä, uiveloissa, kaulushaikaroissa ym. aivan riittävästi ihmeteltävää katalaaneille.

Yöllä yhdentoista aikaan suuntasimme matkamme Ruokolahden Äitsaareen bongaamaan viirusirkkalintua. Jo matkalla ehdin huolestua, kun päivitysviestejä ei alkanut kuulua. Toinen huolen aihe saatiin, kun kuulin että Tonin pitää päästä näkemään laji ennen kuin hän laskee sen pinnaksi – Suomen kesälajit kun ovat yleensä varsin piilottelevaa sorttia. Lopulta siinä sitten kävi niin, että pari tuntia kuulosteltiin tyhjää – oli lanceolata jatkanut matkaansa. Sarvipöllöpoikue kuului sekä pari muuta sirkkalintua eli viita- ja pensassirkkalinnut.

No hylsyreissun täytteeksi päätin, että hoidetaan sitten saman tien pojille vähintään yhtä hyvä laji varman päälle: eli suuntasimme kulkumme Joutsenoon bongaamaan innokkaasti paikalla laulellutta pikkukultarintaa.

Caligata löytyikin heti, kun vaan sai auton oven auki. Lintu lauloi raivoisasti pellon reunapuskissa ja löytyi lähes heti näkyvillekin. Ensimmäinen tärkeistä projektilajeista oli nyt saatu hoidettua! Vielä oli kuitenkin aivan liian hämärää kuvaamista ajatellen, joten päätimme käydä edellisviikkoisella kirjokerttupaikalla kuluttamassa aikaa ja tulla sitten paikalle uudestaan yrittämään kuvaamista.

Kirjokerttua ei löytynyt, mikä oli jo aavistettavissakin, kun kukaan ei lintua viikkoon ollut havainnut. Niinpä palasimme tunnin tauon jälkeen kuvaamaan caligataa. Lintu oli todella kesy! Tuntui, että se oikein hakeutui poseeraamaan lähimmän mahdollisen pajupuskan latvaan. Toki se oli liikkeissään hieman turhan nopea. Tunnin sitä kuvattuamme oli jo valokin tullut niin paljon paremmaksi, että pystyimme toteamaan, ettei kenelläkään ole koko Espanjassa parempia kuvia caligatasta kuin mitä Oriol oli saanut. Tuskin kenelläkään oli edes Suomessa niin hyviä kuvia kuin minä olin saanut?. Ohessa kuvasin myös muutaman räpsyn paikalla laulaneesta peltosirkusta, jota en ollut havainnut koko kesänä lainkaan Parikkalassa tai Saarella.

Paluumatkalla ajoimme Antin (Vierimaa) meille edellisyönä pohjustamaan viitakerttuspaikkaan Parikkalan Pistonniemeen. Toki viitakerttusia olisi löytynyt mistä vain, mutta tällä paikalla lauloi kolme lintua vierekkäin, ja yksi näistä vielä koko ajan hyvin näkyvissä. Niinpä laitoimme taas Oriolin kanssa putket pystyyn ja aloimme digiscouppaamaan.

Siikalahdella

Muutaman tunnin unien jälkeen olimme taas Siikalahdella staijaamassa. Muutamaa kahlaajaa (pikkutylli, suokukkoja, liroja) kummallisempaa ei meinannut löytyä. Aika kului odotellessa, että Hannan aamulla näkemä merikotka suvaitsisi tulla näkyviin. Lintu oli laskeutunut juuri ja juuri näkymättömiin lahden etelärannan puihin. Lopulta hali kuitenkin näyttäytyi.

28.6. Noin viiden aikaan aamulla lähdin Oriolin ja Tonin kanssa tekemään yölaulajalaskentaa soutaen. Soudimme Siikalahden vesialueet ympäri tarkoituksena saada yölaulajia – pääasiassa rantakanoja – kartalle. Luhtakanoja sentään löytyikin, muttei ainoatakaan luhtahuittia! Pikkuhuittinaaras sentään jaksoi edelleen mekastaa lahden tornista kaukaisimmassa rannassa. Jokunen ryti- ja rastaskerttunen saatiin myös pisteiksi kartalle. Merikotkastakin saatiin nyt oikein mukavat näkymät sen lennellessä matalalla lahden yllä.

Soutelun jälkeen nappasimme verkot ja muut rengastusvehkeet kantoon lähteäksemme rengastelemaan yölaulajia. Olivathan Oriol ja Toni rengastajia (Oriol jopa ammattilainen), joten heille oli tärkeää saada muutama mukava laji käteenkin hypisteltäväksi ja kuvattavaksi.

Ensin päätimme yrittää Tiviältä pari päivää aiemmin löytynyttä viitasirkkalintua. Pyöräillessämme paikalle saimme viimein Tonille kultarinnan näkyviin, olipa tämä tuottanut vaikeuksia! Perillä verkot pystytettiin ja atrappia soitettiin, mutta linnusta ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Luhtakerttunen lurautti paikalla, muttei sekään suostunut kiinnostumaan atrapista. Juuri kun olimme lähdössä alkoi viitasirkkeli laulaa 200m päässä tien toisella puolella – se oli siis siirtynyt hieman parempaan paikkaan. Verkot ehdittiin hädin tuskin pystyttää, kun lintu jo killui siinä. Hilu kinttuun ja kuvaamaan, jonka jälkeen suuntasimme yrittämään viitakerttusta.

Yhden hylsyn jälkeen nappasimme Antin Opel Corsan lainaan ja suuntasimme tutulle Pistonniemen paikalle, josta saimmekin aiemmin kuvaamamme viitakerttusen kiinni varsin pian. Lintua kuvatessamme verkkoon oli tupsahtanut toinenkin, varsin erinäköinen, yksilö. Pari rengastusta saatiin siis lisää, sekä noin 50 kuvaa.

29.6. Aamulla kiersimme Siikalahtea vesilintulaskennan merkeissä. Linnut olivat täysin kateissa. Ainoa ketään kiinnostanut havainto tehtiin, kun pari kurkea ylitti meidät todella komeasti vieläpä ahkerasti äännellen. Laskennan jälkeen ”pöllimme” taas Antin auton, kun tämä itse tuli tornille oppaaksi, ja suuntasimme kohti Särkisalmea. Koskelot ja telkät aiheuttivat sydämentykytyksiä katalaanikavereillemme, samoin kuin muutama Simpelejärvellä näkynyt laulujoutsen.

Päätimme vielä yrittää Hannan pihalla aiemmin laulanutta luhtakerttusta verkolla, mutta lintua ei enää näkynyt. Niinpä Oriol ja Toni saivat tyytyä ihailemaan Tarvaslammen kuikkia, onneksi sekin tuntui riittävän. Iltapäivällä vielä tyhjennettiin muistikortit ja poltettiin kuvat CD:lle sekä saunottiin ennen kuin mentiin nukkumaan aikaisin, sillä yöllä taas lähdettäisiin.

Pohjois-Karjalaan

Vihdoin ilta yhdentoista aikaan saatoimme sitten aloittaa ensimmäisen kesälomareissumme. Tällä kertaa kesälomareissun tarkoituksena oli löytää kavereillemme (sekä itsellemme) mahdollisimman paljon kovia lajeja Itä-Suomesta.

Ensimmäisenä suuntasimme kulkumme Kiteen Ruppovaaraan, josta oli löytynyt viirusirkkalintu. Linnusta saatiinkin päivityksiä matkalla, joten hyvältä näytti. Lähes perillä nähtiin suopöllö ja kehrääjä, mutta ajo-ohjeet olivat kuitenkin hankalat. Onneksemme paikalta poistumassa ollut Nummelinin ”Putte” huomasi, että olimme ajamassa väärin, ja neuvoi meille oikean paikan. Ja siellähän se lanceri lauloi lähes taukoamatonta tirinäänsä. Hetken aikaa muita bongareita odoteltuamme, päätimme kehdata kaivaa linnun näkyviin, jotta Tonikin saisi ”bimbonsa”.

Ja mitä lie onnea tai muuta meillä taas oli mukana, kun viirusirkkalintu löytyi helposti laulamasta puskan keskeltä. Ja jo toinen todella tärkeä laji oli löytynyt! (Toki tässä vaiheessa Toni oli jo saanut reilusti toistakymmentä elistä.)

Tälle yölle meillä ei ollutkaan juuri muita suunnitelmia, sillä olin ajatellut, että viirusirkan näkemiseen voi tuhrautua lähes koko yö. Niinpä lähdimme ajelemaan Värtsilän suuntaan toiveissamme löytää itse jotain mielenkiintoista. Ajellessamme Tohmajärvellä huomasin yht`äkkiä tutun kuuloisen tienviitan. Muskossa oli varmaan ollut jotain. Kännykästä tallennetut viestit esiin ja aivan… Muskossa oli ollut useampia laulavia pikkukultarintoja. Niinpä ajelimme Muskon tien hitaasti ikkunat auki ja muutaman kilometrin jälkeen löytyikin täydellistä caligatabiotooppia. Ensimmäisellä pysähdyksellä ei vielä mitään kuulunut, mutta toisella löytyi kaksi laulavaa pikkukultarintaa. Muut reissulla löytyneet linnut jäivät lopulta vain rääkkään, pensassirkkeliin ja moneen viitakerttuseen sekä muutamaan suo- ja sarvipöllöön. Lopulta päädyimme Tohmajärven Peijonniemen lintutorniin nukkumaan!

Pöllöjä!

Sade herätti meidät vaivaisten neljän tunnin yöunien jälkeen, muttei kyllä ollut ollut tarkoituskaan nukkua yhtään pidempään. Pikainen tsekkaus paikalliseen linnustoon (ei mitään), ja autoon matkaamaan kohti uusia lintupaikkoja.

Olimme sopineet Joensuuhun tapaamisen Ari Latjan kanssa kello kymmeneksi, mutta saavuimme Joensuuhun jo kahdeksan jälkeen. Niinpä teimme pikaisen visiitin Höytiäiselle ja Kolosseumin lintutornille. Kymmenen pintaan olimme kuitenkin jo Anttilassa taskut ja reput täynnä filmejä.

Ari hyppäsi kyytiimme jo ennestäänkin törkeän ahtaaseen Golfiimme, ja vuorossa oli bongailua paikallisen oppaan eli Arin johdolla. Ensimmäisenä etappina oli Kontiolahti (tarkemmat paikat pysykööt salassa). Katalaaneille emme antaneet minkäänlaista vihiä, mitä lintua olimme bongaamassa, ja siinä vaiheessa, kun aloimme vilkuilla puiden latvuksia, oli pojilla varmaan melkoinen ajatusten myllerrys päässään. Eiväthän he tienneet lainkaan mitä etsiä, hippiäistä vai maakotkaa. Niinpä shokki oli varmaankin melkoinen, kun lapinpöllö nousi siivilleen sivustallamme ja jäi istuskelemaan puuhun muutaman kymmenen metrin päähän meistä.

Ihailun ja eliksistä onnittelun jälkeen aloimme taas Oriolin kanssa kuvata. Vaikka pöllö olikin hieman kaukana, emmekä halunneet sitä häiritä, saimme aivan kelpo kuvat otettua. Saapuessamme autollemme saimme riemuksemme kuulla idänuunilinnun laulavan automme toisella puolella olevassa metsikössä.

Toinen rastimme oli saman kunnan puolella, ja tällä kertaa Ari jo vihjaisikin, että tällä kertaa kyseessä on hieman pienempi lintu. Eipä aikaakaan, kun metsästä kuului jo ensimmäiset murahdukset ja viirupöllöemo lennähti editsemme puuhun istumaan. Kuvatessamme lintua taustalla lauloi peukaloisten ja sirittäjien lisäksi taas iduli sekä lyhyesti myös pikkusieppo. Tälläkään kertaa emme kuitenkaan voineet kaivaa lintuja esiin, sillä viirupöllö oli niin lähellä koko ajan. Emmehän halunneet häiritä lintua, emmekä saada kynsiä päähämme.

Palatessamme autoa kohti editsemme lensi pyy, mutta epäonnekseen Toni ei ehtinyt sitä nähdä, niinpä tämä elis jäi vielä saamatta – toistaiseksi.

Nyt oli Arin avustuksella tärkeimmät nähtävyydet katsottu, ja suuntasimme Joensuuhun syömään. Täytyy vielä kerran kiittää Aria opastuksesta, jonka hän antoi meille ruokapalkalla (eipä hän kyllä sitäkään pyytänyt). Ari on ollut ensimmäinen lintuyrittäjä, joka on tajunnut, että kun auttaa muita saa kyllä itsekin apua tarpeen tullen. Eli tervetuloa taas Siikalahdelle ryhmien kanssa ensi kesänä! Vinkkejä löytyy kyllä varmasti!

Patvinsuolla tarpomassa

Illalla löysimme itsemme jo Kolilta Piirosen Pekan ”mökiltä”, joka oli sitten viime käynnin rakennettu lähes puolta suuremmaksi. Pekka hyppäsi kyytiin ja ajoimme Kolille katsomaan maisemia. Lintuhavaintoja ei juuri tehty ainakaan tiltaltteja kummemmista otuksista. Kolin reissun jälkeen Pekka tarjosi meille aivan tajuttoman määrän lettuja jäätelön ja marjojen kera, jonka jälkeen saunottiin ja käytiin nukkumaan.

Herätyskello soi heinäkuun ensimmäisenä aamuna taas vaihteeksi ennen kolmea. Pakolliset tavarat kyytiin, ja koko porukka autoon ja ajamaan kohti Kontiolahden Kolvananuuroa. Matkalla pimitettiin taas mihin oltiin menossa. Ajeltiin vain yhä pienempiä ja pienempiä teitä, ja kun lopulta pysähdyttiin Kiimasäikässä lauloi puskassa juuri auton kohdalla lapinuunilintu täysillä. Atrappi soimaan ja lapulista saatiin kuviakin. Tästä linnusta saikin 4/5 porukasta eliksen.

Kolvananuurossa tarvottiin sitten koko loppuaamu. Maisemat olivat yhtä mukavat kuin ennenkin. Peukalosia, tiltaltteja ja sirittäjiä lauloi siellä täällä, mutta idulit pysyivät tällä kertaa piilossa. Edelliskesänähän löysimme idulin pesän aivan polun juurelta. Pari pyytä kuultiin, mutta näkyviin niitä ei saatu. Taas ruokittiin puolimatkassa mutuja sipseillä ja syötiin muutenkin kunnon välipalaa, ennen kuin jatkettiin matkaa. Aivan loppumatkasta löytyi ensin puukiipijä, ja sitten sirahteli lupaavalla tavalla:
pikkusieppoja, kaksikin kappaletta. Vain Oriol onnistui lopulta näkemään toisen linnuista, ennen kuin ne tekivät täydellisen katoamistempun.

Hyrynsalmelta Suomussalmelle

Kun tavarat oli haettu Kolin mökiltä ja Pekka pudotettu kyydistä, matka jatkui kohti pohjoista. Nurmeksessa tehtiin pikapysähdys, josko nokivaris olisi näyttäytynyt Hannalle ”elikseksi”, mutta kun ei niin ei. Kuhmon Rastivaarassa tielle ryntäsi lähes suoraan eteemme viimein jo kauan näkyville odotettu pyy poikineen. Hyrynsalmen Komulankönkäältä puolestaan bongattiin virtavästäräkki Hannalle elikseksi. Katalaaneillehan tämä ei tietenkään ollut muu kuin reissupinna. Iloksemme saimme kuitenkin todistaa paikalla olevan pariskunnan, mikä ei ilmeisesti aikaisemmin ollut ainakaan julkisesti tiedossa.

Lopulta päätimme mennä telttailemaan Suomussalmen Säynäjäsuolle, jonka Ari Rajasärkkä meille puhelimitse neuvoi komeaksi paikaksi – ja sitähän se oli.

2.7. Aamuvarhain herättiin kävelemään muutama kilometri Säynäjäsuon komeissa maisemissa. Kaakkuri lensi ylitsemme, kuikka- ja joutsenparit poikasineen uiskentelivat suojärvessä ja kapustarinta, pikkukuovi, valko- ja mustaviklo olivat kuvauksellisesti edustettuina.

Matkamme kohti itärajaa kuitenkin jatkui. Ensimmäinen tilhi löytyi Tonille pinnaksi jostain matkan varrelta, mutta keskipäivän aikoihin pääsimme perille yhteen, ehkä ainakin omasta mielestäni tärkeimpään, kohteeseemme Suomussalmen Martinselkoseen.

Pari tuntia saimme nukutuksi mäkäriltä suojassa karussa eräkeskuksen pihakodassa, ennen kuin kolmen aikaan lähdimme oppaan johdolla kahden ruotsalais- ja kahden suomalaiskuvaajan kanssa ensin ajamaan ja sitten kävelemään kohti karhukojua!

Karhuja!

Kojulle päästyämme piti oppaan ensin hätistellä jo lohihaaskalle saapunut nalle kauemmas, jotta kojulle olisi turvallista mennä. Ehdimmekin nähdä karhun vilaukselta sen juostessa takapuoli heiluen metsään odottelemaan rauhallisempaa ruoka-aikaa.

Kojuun päästyämme ja omat paikkamme vallattuamme tuli varsin pian ensimmäinen valtavan kokoinen karhu apajalle, mutta se haukkasi vain muutaman kerran ahmien kalaa suuhunsa ja säntäsi metsään. Monikaan ei ehtinyt kuvaamaan ruudun ruutua. Tämän jälkeen meni toista tuntia ilman karhun karhua, mutta sitten se alkoi, mitä olimme tulleet katsomaankin: Karhuja alkoi hiljalleen saapua metsästä ruokailemaan haaskalle. Ensin karhut tulivat paikalle yksi kerrallaan ja selvästi isoimmat ensin. Näistä kaikkein suurin (Bodari nimeltään) oli vaikeasti loukkaantunut. Se löntysti astuen toisella etutassullaan kyynärpään varaan. Bodarin lisäksi alkuun näimme vain Mustaa Pantteria, joka oli toiseksi suurin todella tumma karhu. Lienee ollut se, jonka kanssa bodari oli tapellut. Silti Bodari oli selvästi se kuningas, jota muut väistivät

Sen jälkeen, kun isoimmat karhut olivat syöneet jonkin aikaa, alkoi paikalle valua lisää karhuja. Erikokoisia ja -värisiä karhuja kävi haaskalla pikaisempia käyntejä, toisten tullessa viimein aivan kojua lähimmällekin haaskalle ruokailemaan. Nämä pienemmät karhut (monet naaraita) kävivät pikaisemmin syömässä, mutta ennen iltaa oli paikalla jo käynyt ainakin kahdeksan karhua, joista parhaillaan oli kuusi ollut ruokailemassa yhtä aikaa.

Olinkin jo alkanut ihmettelemään, milloin odottamani lintu näyttäytyy, kun viimein haarahaukka lennähti todella lähellä olevan katkenneen puun nokkaan istumaan. Lintu meinasi olla liian lähellä ja korkealla kuvausta ajatellen, kun putkea ei meinannut millään saada osoittamaan niin yläviistoon kojun kuvausaukoista. Haarahaukka ehtikin jo kerran turhautuneena yrittää iskeä kyntensä karhun selkään ja kadota hetkeksi, ennen kuin sain putkeni valmiiksi. Onneksi lintu tuli takaisin ja pääsin kuvaamaan sitä noin 15 metrin päästä.

Myöhemmin milvus siirtyi istuskelemaan kauemmas metsään kadoten illan pimetessä ilmeisesti pesälleen. Karhuja alkoi kuitenkin kulkea haaskalla yhä enemmän ja enemmän. Monesti karhut olivat liian lähellä digiscopingia ajatellen, mutta sai niistä komeita naamakuvia. Itse yritin kuvata niitä myös kiikarin läpi, sekä tietysti vain pelkällä kameralla. Oriolilla ja Hannalla oli tietenkin normaalikameratkin mukana, joten filmiä paloi!

Illan hämärtyessä liikaa kuvausta ajatellen, kuhina haaskalla vain lisääntyi. Yhteensä karhuja näkyi ainakin 14 yksilöä, joista parhaimmillaan oli näkyvissä yhdeksän yhtä aikaa. Hiostava kuumuus, joka oli varsin sietämätöntä kojussa, hillitsi kuitenkin myös karhuja, niinpä lähes jokaöiset karhunpainit lässähtivät pienimuotoisiksi halailuiksi. Keskiyöllä kävi ampuhaukka haaskan lähellä huutamassa niin kovaa, että kaikki kojussa säikähtivät. Kaikki meistä nukkuivatkin pari tuntia (paitsi ehkä Oriol, ja Toni tietysti enemmän), mutta aamun valjetessa oli kaikki taas innolla tuijottamassa mesikämmeniä.

Aamulla karhut kuitenkin hiljalleen olivat saaneet vatsansa täyteen, olihan 200 kg lohta tullut syötyä, ja ne valuivat hiljalleen metsään. Ainoastaan yksi kierosilmäinen nallen mollukka jäi vielä nuolemaan viimeisetkin rippeet lohista. Lopulta sekin lyllersi metsään, ja me saatoimme lähteä takaisin eräkeskukselle. Olipahan ollut uskomaton yö!

Taas kutsuu mua Kuusamo

Eräkeskuksella latailimme digikameroiden akut täyteen ja lähdimme taas ajamaan, tällä kertaa kohti Kuusamoa. Matkalla havaitsimme muutaman tilhen sekä yhden pyyn.
Pitkän ja varsin väsyneen ajon jälkeen teimme ensimmäisen stoppimme Kuusamon Junttilassa. Parin puhelun jälkeen oikea paikkakin löytyi, ja siellähän se pikkusirkku lauloi komeasti männyn latvuksessa. Kuvia ei kuitenkaan saatu, sillä juuri kun haettuamme kamerat saavuimme takaisin paikalle lintu lennähti piiloon, ja näimme siitä enää vilauksia.

Seuraava stoppimme oli Saapungissa ja kohteena sepeltaskunaaras. Lintu oli pesinyt paikalla pensastaskukoiraan kanssa, mutta poikanen (joita oli ollut vain yksi) oli juuri edellispäivänä lähtenyt pesästä. Onneksemme löysimme varoittelevan emon (siis maurus-naaraan) pellon takapajukosta. Pikaisen kuvailun jälkeen päätimme jättää emon rauhaan, olihan poikanen varmasti jossain aivan lähistöllä.

Keli muuttui yht`äkkiä sateiseksi, ja vettä alkoikin tulla paikoin kuin saavista. Illalla parkkeerasimme automme Iivaaran parkkipaikalle, nappasimme tavarat kantoon ja lähdimme etsimään hyvää telttapaikkaa. Jo kantaessamme tavaroita näimme hätäilevän pikkusirkkuparin. Lopulta pystytimme telttamme poltetun laavun lähistölle, ja aloimme paistamaan makkaraa nuotiopaikalla. Makkaranpaisto oli vielä pahasti kesken, kun se tapahtui: Sinipyrstö alkoi laulaa, vaikka kello oli kuusi illalla! Toinen kyrsä jäi odottamaan ja lähdimme kapuamaan rinnettä laulua kohti. Pitihän lintu saada näkyville, ja jopa kuvattua! Rinne oli toivottoman jyrkkä, ja laulu tuntui koko ajan kuuluvan tosi läheltä, mutta jouduimme kiipeämään oikein urakalla! Lopulta lintu löytyi kuusen latvuksesta laulamasta ja pienen juhlimissession jälkeen alkoi kuvaaminen. 2kv sinipyrstö lauloi upeasti samalla oksalla pysyen ja me annoimme muistikorttien täyttyä. Tämä oli ollut ainakin Oriolille se kaikista tärkein pinna! Itsekin olin koko ajan ajatellut, että reissun tärkeimmät lintulajit ovat pikkukultarinta, viirusirkkalintu ja sinipyrstö, ja nyt kaikki oli löydetty! Lopulta kaikki olivat tyytyväisiä kuvauksiinsa ja varsin pian olimmekin jo unten mailla sateen testatessa uuden telttamme vedenpitävyyttä.

Reippailua Iivaaralla

Aamulla (4.7.) saimme herätä sinipyrstön lauluun, joka raikasi telttamme sisään. Mahtava fiilis muuten! Kävimme kiipeämässä Iivaaran laelle toiveissamme monta siellä kesän aikana havaittua pohjoisen lintua, mutta muuta mainittavaa ei löytynyt kuin toinen laulava sinipyrstö.

Kantaessamme tavaroitamme takaisin autolle, saapuivat pikkusirkut taas varoittelemaan polun varteen. Nyt päätimme yrittää lintujen kuvaamista. Kuvaaminen ei ollut lainkaan helppoa. Lopulta löysin puun, jossa lintu kävi aktiivisesti varoittamassa, ja tietysti syystä. Puolitoista metriä tästä oli puskan juurella pesä, jossa oli vielä yksi poikanen. Hetken kehtasimme emoa vaivata, ja nappasimme siitä (sekä poikasesta) muutaman kuvan, ennen kuin jätimme sen rauhaan. Samalla kun me Oriolin kanssa kuvasimme sirkkuja, niin Hanna ja Toni näkivät parkkipaikalla kuukkeliperheen.

Nyt oli reissumme pohjoisinkin etappi käyty ja starttasimme paluumatkalle. Pian näimme vielä yhden kuukkelin, myöhemmin teerinaaraan sekä koppelon poikasineen. Illaksi saavuimme Lieksan Patvinsuolle laittamaan telttapaikalle leiriä pystyyn. Uintikeikan jälkeen olimme taas valmiit yöpuulle.

Patvinsuo

5.7. Aamuvarhain kävellä käpsyttelimme neljän kilometrin kävelymatkan päässä olevalle lintutornille, jolta oli upeat näkymät aavalle ja vetiselle suolle. Pian löytyivätkin ensimmäiset kurjet poikineen sekä metsähanhipari, josta tuli taas elis Tonille. Kahlaajasatoa edustivat mm. lirot, valkoviklot, metsäviklo, pikkukuovit, kapustarinnat, suokukko sekä lopulta iloksemme kopsutellut jänkäkurppa. Takaisin kävellessämme polulla vastaan käveli teeriukko, joka oli kuin toinen teerielis Tonille – aiemmin kun oli nähty vain naaraita.

Teltan purettuamme jatkoimme taas etelää kohti, mutta vain hyvin lyhyesti, sillä pitihän Autiovaaran metsäpolkuun käydä tutustumassa. Tämä tiesi taas neljän kilometrin kävelyä, mikä kuulosti jo ylivoimaiselta Tonille, mutta kun kerroimme, mitä kaikkea polun varrella voi nähdä, löysi hän uutta virtaa.

Otimme lenkille atrappivehkeet mukaan, ja soittelimme aika ajoin pikkusieppoa, mutta mitään ei löytynyt. Pohjantikkakin oli hakannut lähes joka ainoaa kuusen runkoa, mutta tikasta ei näkynyt vilaustakaan. Peukkuja, puukiipijöitä, hippiäisiä ja töyhtötinttejä oli kyllä vaikka kuinka, kunnes lopulta kuului taas lupaava sirahdus. Atrappi päälle ja siinä se oli! Pikkusieppo tuli viereemme tirskahtelemaan, ja kohta niitä näkyi useampi. Ainakin kolme lintua, joista yksi vanha koiras kävi katsomassa meitä, mutta vain yksi lintu jäi pitemmäksi aikaa lentelemään latvustoon. Ja olipa elämäni vaikein kuvattava lintu, mutta parin kymmenen minuutin uurastuksen tuloksena sain kolme kelpoa kuvaa linnusta, ja saatoimme jatkaa jäljellä olleen muutaman sadan metrin matkan autolle. Viime tippaan jäi pikkusiepon näkyminen.

Paluumatkabongailua

Katalaanit sammuivat kuin saunalyhdyt matkatessamme kohti etelää. Hyvä kun jaksoivat silmiään avata, kun Hanna sai toisella yrittämällä ”eliksen” Nurmeksen nokivariksesta, joka ruokki kahta risteymäpoikastaan pienvenesataman nurmikolla. Tulipahan nämäkin luonnonoikut kuvattua.

Reissun viimeiseksi etapiksi ajoimme vielä Kiteen Ruppovaaraan tarkoituksenamme yrittää kuvata keskipäivällä viirusirkkalintua. Vaikka meillä oli jo kaikki mahdolliset luvat (löytäjä, bongariliitto ja rengastustoimisto) linnun rengastamiseksikin, päätimme paikallisten ornien varoitusten perusteella olla rengastamatta lintua. P-K:ssa kun vieläkin kuulemma tapeltiin useamman vuoden takaisista lancerirengastuksista. No, toivottavasti joku linnun rengasti, ja toivottavasti tämä sai siitä lähellekään yhtä paljon mielihyvää kuin katalonialainen ammattirengastaja olisi kanssamme saanut.

No hieman atrappia soitettuamme lintu löytyi helposti, mutta todella hankalasta paikasta. Lintu lisäksi liikkui todella nopeasti paikasta toiseen, mutta silti sain siitä yhden kohtalaisen kuvan otettua, mikä sai riittää, jottei lintu häiriintyisi. Oriolilla kuvat jäivät yhteen ”upeaan” lentokuvaan, mutta olin jo aiemmin luvannut antaa hänelle omia kuviani käyttöönsä (kunhan ne julkaistaan nimelläni).

Loppumatkan havainnot jäivät sinisuohaukkanaaraaseen, kunnes lopulta rättiväsyneinä saavuimme Parikkalaan. Pikasaunonnan jälkeen heitin kaverukset Siikalahdelle nukkumaan ja pääsimme mekin ansaitulle levolle. P-K:n ja Kuusamon kiertueella olimme ajaneet 2000 km.

Kotiseuturetkeilyä ja hyvästit

6.7. meni pääasiassa reissusta toipumiseen. Oriol ja Toni kiertelivät aamun Siikalahdella nähden uskomatonta kyllä lähes täysin koko kesän kateissa olleen valkoselkätikkapariskunnan! Myöhemmin yritimme pultata luhtakerttusia, jotka olivat olleet jo aiemminkin täysin kateissa, turhaan. Iltapäivällä polttelimme Oriolin kuvia taas CD:lle, katselimme formuloita, Egyptin reissudioja sekä Kontzan työstämää 2002 rarivideota, josta katalaanit olivat ihastuneita. Illaksi siirryimme Hannan kotiin Tarvaslammelle syömään lettuja, kuvaamaan kuikkia ja nukkumaan.

Aamulla olimme sopineet tapaamisen Siitosen Hannun kanssa ja kohteenamme oli Parikkalan ainoat tiedossa olevat kuukkelit. Kuukkelit löytyivätkin pienen etsinnän jälkeen, ja molemmat sekä Toni että Oriol pääsivät syöttämään näitä upeita lintuja kädestäänkin. Samaiselta metsäalueelta kävimme vielä katsahtamassa kanahaukan ja puukiipijän pesät.

Paluumatkalla Tarvaslammelle ajelimme Melkoniemen kautta Hannun perässä, sillä Hannu oli nähnyt edellisenä päivänä kotinsa lähellä harmaapäätikkapoikueen. Lintuja etsittiin oikein urakalla, ja lopulta vihellykseeni kuului vastaus. Armottoman kalliokiipeilyn ja viheltelyn päätteeksi linnut saatiin kaikille sitä tarvitseville näkyviinkin. Ainakin emo ja kaksi poikasta lenteli aktiivisesti vihellellen korkealla haapojen rungoille välillä laskeutuen.

Vielä oli päivälle suunniteltu yksi bongaus, eli suuntasimme Golfin keulan Punkaharjua kohti. Puupuistosta haimme siperiansembramännikön, viritimme CD-soittimen toimimaan ja aloimme soittaa eläimellistä rääyntää. Ei kyseessä ei ollut mikään Speed Metal –musiikki, vaan pähkinähakki. Eikä mennyt kauan, kun ensimmäiset hakit saapuivat rääkymään lähipuiden latvuksiin. Puolen tunnin paikalla olon aikana havaitsimme noin parikymmentä pähkinähakkia, joista saatiin kuviakin, vaikka lähes koko ajan satoi vettä.

8.7. aamu oli sitten pyhitetty kokonaan kaakkureille. Tälläkään kertaa emme kertoneet kavereillemme mihin olimme menossa. Vasta lintujen näkyessä Oriol ja Toni tajusivat, mikä oli homman nimi. Kaakkureita kuvattiin ainakin parin sadan kuvan edestä. Emo tuli poikasensa kanssa lähimmillään alle kymmenen metrin päähän piilosta huomaamatta meitä lainkaan. Perheen isäntäkin toi kerran komean muikun poikaselleen syötäväksi. Kuvattavaa Oriolilla riitti myös lammella uiskennelleessa telkkäpesyeessä, joka sai aina välillä kyytiä kaakkureilta

9.7. Viimeinen aamumme oltiin taas Siikalahdella. Oriol oli jo aamuyöllä kuvannut satakieltä, mutta myöhemmin alkoi sataa kaatamalla, joten katalaanit päättivät jatkaa uniaan. Päivällä vielä saunottiin ja katseltiin rarivideota ja rupateltiin niitä näitä, kunnes keskipäivällä kaverukset piti heittää junalle. Reissu oli ohi! Kaverukset olivat nähneet kesäisellä Itä-Suomen turneellaan 152 lintulajia sekä mukavan määrän erilaisia nisäkkäitä. Seuraavaa yhteistä reissuakin ehdittiin jo suunnitella, saapa nähdä onko se Marokko, Turkki vai joku ihan muu?

J.A.

Norja, Varanki 18.- 21.4. 2003

Alkusanat

Jo reilut pari vuotta aikaisemmin seisoskellessamme Jarvan Ilkan kanssa Parikkalan Siikalahden lintutornissa saimme päähämme ajatuksen, että joskus pitäisi päästä Varangille. Ilkan porukoilla kun oli asuntoautokin, niin ajatus tuntui aivan toteuttamiskelpoiselta. Ajankohdaksi valitsimme huhtikuun lopun, jolloin olisi mahdollisesti molemmilla aikaa reissulle, ennen kuin taas pitäisi suunnata kesän viettoon Siikalahdelle.

Reissua suunniteltiin hitaasti ja harkiten, mutta lopulta se kariutui, kun hiihdon SM-kisat, joihin Ilkka osallistui, siirrettiin juuri ainoalle molemmille sopineelle viikonlopulle. Ajatusta ei kuitenkaan haudattu kokonaan. Niinpä seuraavana talvena (2003) alettiin reissua taas suunnitella. Lopulta alkukeväästä alkoi suunnitelman toteutuminen näyttää hyvältä. Kun innokasta reissuporukkaa saatiin kerättyä lisääkin, niin viimein saimme todeta, että Pääsiäisenä lähdettäisiin Varangille!

Suomea päästä päähän

Porukkamme koostui kolmesta Aallosta eli Janne, Hanna ja Pirkka, Ilkka Jarvasta, Kalle Larssonista sekä Johanna Kolusta. Ilkan matka alkoi leppoisasti 18.4. klo 03.20 kiirastorstaiaamuyönä, sillä hän oli vielä opiskelukaupungissaan Jyväskylässä. Jyväskylästä Ilkka matkasi junalla Tampereen, Riihimäen ym. kautta Imatralle, jossa hän oli perillä aamukymmenen aikoihin. Matkailuauto kuntoon, tavarat pakettiin ja puolen päivän jälkeen matkailuauto starttasi kohti Parikkalaa.

Parikkalassa Janne hyppäsi sitten kyytiin, poljettuaan ensin muutamaan kertaan työpaikan ja vielä muuton jälkeen kaoottisessa tilassa olleen kodin väliä työasioissa sekä sitten unohtuneen kännykän takia. Vieläpä pyöräkin teki tenän, joten viimeinen väli tultiin juoksemalla. No matkaa päästiin kuitenkin jatkamaan lähes aikataulun mukaan.

Seuraava etappi oli sitten Joensuu, josta matkaan napattiin Kalle ja Johanna. Taas touhuiltiin hieman ylimääräisiä, sillä koiria piti hämätä, etteivät ne riehaantuneet, kun tavaraa kannettiin kotoa pois. Joensuussa käytiin myös santsaamassa kaikki reissumuonat, sillä etukäteen oli jo tiedossa, että Norjassa ei mikään olisi auki Pääsiäisenä – nimimerkillä: kokemusta siitä, ettei Pääsiäisenä Altassa edes ravintolat olleet auki! No, ruoatkin saatiin ostettua, vaikka kaupassa olikin aivan armoton ruuhka! Joku muukin kun tarvitsi ruokaa Pääsiäiseksi. Niinpä aikaa kului taas tarpeettoman paljon, mutta se ei innokkaita mieliä mustannut. Ilkka sai vihdoin siirtyä ansaitsemalleen levolle ja kuskin paikan nappasi Janne.

Puolenyön aikaan olimme matkanneet jo Rovaniemelle saakka, josta poimittiin kyytiin junalla Oulusta paikalle saapunut Hanna. Tunnin oli Hanna joutunut odottelemaan ulkona, mutta eipä näyttänyt tuokaan haitanneen. Rovaniemellä käytiin myös syömässä Skrovmålet-annokset, joilla nälkä lähti, vaikkei annokset olleetkaan samaa luokkaa kuin Ruotsissa.

Kalle (Johanna seuranaan) sai ajaa kyllä ihan riittämiin, ennen seuraavaa häppeninkiä, sillä Pirkka napattiin kyytiin Kaamasesta aamuyön pikkutunteina. (Toki muutama riekko ja pari koppeloa olivat matkalla piristäneetkin kuskin mieltä). Kaamaseen Pirkka oli ajanut autollaan Enontekiöltä, ja olipa hän ehtinyt autossaan reilun tunnin nukkumaankin ennen saapumistamme.

Nuorgamiin saavuttiin aamun jo sarastaessa, ja kuskiksi vaihtui taas Janne, joka ei ollut oikein saanut nukuttua Lapin mutkaisilla teillä, joten niille saatiin lepoa jotka sen pystyivät hyödyntämään.

Lintuja – sikana!

Heti Norjan puolelle päästyämme aloimme kirjata Norjanpinnoja ylös. Ensimmäiseksi pinnaksi saatiin joutsen jo Suomen puolelta, linnut olivat siis Norjassa. Tavallista lajistoa edustivat heti varis, harakka, korppi, urpiainen, talitiainen ja varpunen. Pian nähtiin myös viherpeippoja sekä reissun ainoaksi jäänyt järripeippo, ja vaikka fulmareita (myrskylintuja, joka oli kaikkien toivelistalla ykkösenä) ei vieläkään näkynyt, päätimme olla kääntymättä takaisin.

Aamu oli vielä varhainen, kun lopulta pääsimme aloittamaan varsinaisen linturetkemme – eli saavuimme Jäämeren rantaan. Shokki oli melkoinen, sillä heti Varangerbotniin pysähdyttyämme lintuja oli todella paljon. Jään reunalla (oli muuten ainoa paikka, jossa jäätä oli) oli tavallisten haahkojen ja allien seurana allihaahkoja, kyhmyhaahkoja uiskenteli myös muutama parvi seuranaan jokunen pilkkasiipi sekä tukkakoskelo. Myös reissun ainoa isokoskelo lensi ohi. Harmaa-, meri- ja kalalokkien lisäksi pinnalistaa rikastuttivat myös mm. merimetso, ristisorsa sekä meriharakka.

Jatkoimme ajoa pari pikapysähdystä tehden (yhdellä näistä näkyi koskikara ja kettu ja jokaisella lisää vesilintuja) Nessebyn kirkolle, jossa kokattiin ensimmäinen reissuateria. Nessebyn kirkolla päästiin jo kuvaamaankin oikein kunnolla, sillä rannassa oli kymmeniä merisirriä, jotka eivät paljon välittäneet lähestyvästä (Hanna) ja perääntyvästä (Janne – digiscoping) kuvaajasta. Janne joutui perääntymään, kun linnut tuppasivat piipertämään liiankin lähelle. Ristisorsia näkyi yhdeksän lintua, ohitsemme lensi pari töyhtöhyyppää sekä kuovi äännellen. Myös ensimmäiset riskilät näkyivät kaukana vuonossa uiskentelemassa.

Pian vatsat oli taas täynnä ja matkaa jatkettiin vuonoa itäänpäin. Ennen Vestre Jakobselviä löytyivät ensimmäiset lunnit seuranaan muutama etelänkiisla. Vadsössä auton ikkunasta plokattiin ensin pari naurulokkia ja sitten komea vanha grönlanninlokki. Spektoja ja stellereitä (kyhmy- ja allihaahkoja) näkyi koko ajan niin paljon, ettei joka parven takia olisi ikinä jaksanut edes hidastaa auton vauhtia.

Vadsön lintupaikat selvitettiin kohtuullisen nopeasti. Tietysti filmiä ja muistikortin tilaa tuhlattiin lähellä uiskenteleviin haahkalintuihin ja mm. satama-altaassa uiskennelleeseen karimetsoon.

Eckerön rissavuori

Eckerölle päästyämme pilvet peittivät koko aamun niin lämpimästi paistaneen auringon ja alkoipa hieman sataa vettäkin. Pikkukajavat istuskelivat pesimäkielekkeillään kaikessa rauhassa. Pesintöjä ei oltu vielä aloitettu. Muutama karimetso näkyi myös. Näistä pari innostui oikein kosiskelemaankin toisiaan, mutta valoa oli digiskouppaukseen liian vähän. Rissoja nyt toki pystyi kuvaamaan, kun ne päästivät asettelemaan oikein kunnolla.

Eckeröstä jatkettiin aina tarpeen tullen pysähdellen kohti Vardötä. Matkalla näkyi jo em. vessujen lisäksi mustalintuja, jokunen merikotka, pari piekanaa, kaakkuri, sekä pari riekkoa, jotka nauroivatkin Ilkan piisaminnahkahatun nähdessään.

Vardön sataman liepeille päästiin lopulta illan hämärtyessä. Pulmunen lennähti ohitsemme, rissoja, lunneja, kiisloja, merisirrejä, meri- ja karimetsoja ja riskilöitä pörräsi lintuvuorten päällä ja edustalla, mutta pohjankiislaa emme saaneet hämärän takia väännettyä. Lopulta väsy – ja lähes myrskyisäksi yltynyt tuuli – veivät voiton kovimmistakin staijareista, ja aloimme etsiä sopivaa yöpymispaikkaa. Tuuli oli noussut niin navakaksi, ettei ihan mihin tahansa voinut jäädä yöpymään, jos tahtoi, että autossa on lämmintä.

Lopulta vietimme yön Vardö-hotellin takapihalla vain parin sadan metrin päässä staijipaikastamme vaaleanpunaisen (Barbie-)roikan nokassa. Kaikki hyytyivät varsin pian, olihan takana jo kaikilla melkoisesti reissaamista ja hyviä haviksia. Pitkäperjantai oli ollut TODELLA PITKÄ PITKÄPERJANTAI!

Tuulta ja hyvää huulta

Aamulla saimme todeta, ettei sähköä oltukaan saatu, joten kävimme pyytämässä hotellilta maksamamme 100 kruunua takaisin. Samalla kyselimme puhelinnumeroita venekuskeille, jotka voisivat heittää meidät jossain vaiheessa lintuvuorille katsomaan ruokkilintuja ym. hieman lähempää. Aamukuudelta emme kuitenkaan vielä kehdanneet alkaa soittelemaan.

Vardön varsin pohjoisia puluja hetken ihmeteltyämme, staijipaikalle mentiin taas uudella innolla. Ensimmäiset isolokit näkyivät ja Janne sai määritettyä pari pohjankiislaakin – tietysti muiden ollessa aamupalalla. Tuuli oli edelleen niin kova, että staijaaminen oli todella hankalaa. Niinpä hetken mietittyämme päätimme lähteä kokeilemaan olisiko tie kunnossa Hamningbergiin saakka. Olihan tie ollut täysin sula tähänkin asti.

Tie oli onneksemme loistavassa kunnossa. Maisemien käydessä karummiksi pysähtelimme edelleen säännöllisesti staijaamaan merelle. Merikotkia päivysti rannoilla useita, muutama riekko näkyi myös, vesilintuja oli edelleen runsaasti. Yllättävintä oli kuitenkin isolokkien määrä. Lokkiparvissa oli kymmeniä isolokkeja ja välillä näkyi aivan lajipuhtaitakin isolokkiparvia. Eri pukuisia lokkeja päästiin myös kohtuudella kuvaamaan sekä maassa että lennossa. Tuuli oli puuskissa kuitenkin niin kova, että meinasi kuvaajatkin välillä lähteä lentoon. Kuvaajien ollessa hommissaan, muut reissaajat eivät olleet lainkaan toimettomina, vaan staijaamisen ohella nojailtiin tuuleen – tässä ainakin Johanna oli todella hyvä. (Melkoiseen kenoon pystyi siis itsensä nojaamaan tuulta vasten, kaatumatta.)

Pompslottet

Persfjordenilla (siinä heti Smellrörin vieressä) näkyivät riemuksemme ensimmäiset pari komeaa vanhaa suulaa. Näiden lento oli upean helpon näköistä, vaikka tuuli oli todella kova. Taas sai muutama reissaaja tuuletella maailmanpinnan johdosta.

Karujen maisemien sekä mutkaisen ja ainakin matkailuautolle kapean tien ehkä korkeimmalla kohdalla pysähdyttyämme taas kerran staijaamaan, löysimme tien levikkeeltä riemuksemme maailman suurimman merimakkaran! Rahtilaivan kylkityynystä saimme taas kerran ilon irti – ei muuta kun yksi makaamaan vedellä täytetylle mursulle ja toinen pomppimaan pökäleen toiseen päähän. Varangin paras ”pompslottet” oli löytynyt!

Maiseman käydessä yhä vain karummaksi ja karummaksi tiesimme, että maailmanloppu, eli Hamningberg, lähestyi. Lopulta tie saapui pieneen kylään, jonka jälkeen tien yht`äkkiä vain päättyi. Olimme päässeet perille yhteen maailman eksoottisimmista lintupaikoista. Ryntäsimme koko porukka kovin odotuksin pihalle staijaamaan. Eikä mennyt kuin hetki, kun suulia alkoi näkyä enemmänkin. Kivikkoiselta mäeltä kuului myös pikkulinnun laulua, ja porukalla hajaannuttiin äänen tuottajaa etsimään. Kun mitään ei meinannut löytyä, hajaantui porukka koluamaan maailmanlopunniemen rantoja kuka missäkin tarkoituksessa, esim. Hanna kuvaamaan suulia. Ilkka ja Janne kuitenkin päättivät kaivaa laulajan esiin vaikka väkisin. Vaan eipä meinannut löytyä. Lopulta Janne alkoi staijaamaan merelle, ja Ilkka simahti kalliolle selälleen.

Fulmareita – oli jo aikakin 😉

Vaikka Ilkka oli koko matkan ehkäpä jostain Sotkamon korkeudelta saakka jankannut haluavansa nähdä myrskylintuja, ehti Janne huutaa tälle kolme kertaa, että täällä on myrskylintuja, ennen kuin tämä havahtui kalliolle vaipumastaan horroksesta. Melkoinen oli kuitenkin tämä Jyväskylän yliopiston vaaleihin osallistuvan Ilkka-puolueen toisen jäsenen ryntäys, kun lopulta valkeni, ettei Janne suonkaan laskenut tällä kertaa leikkiä! Samassa Janne huusikin muillekin fulmareista, niin että kaikki Hamningbergin kylällä Pääsiäistä viettäneet kaksi norskiakin kaiketi säikähtivät.

Hetken tuijotettiin fulmareita, mutta jostain syystä Kallelle ne eivät osuneet putkeen, vaikka lintuja oli kaukana ulapalla ainakin parikymmentä. Kalle päätti lähteä syömään tuorepastansa edes suht tuoreena, eikä tämän palattua Fulmareita enää näkynytkään. Kalle löysi kuitenkin varsin pian Geen eli jääkuikan. Kun Pirkka ei meinannut löytää ensin lintua oikeasta osoitteesta kävi pian ilmi, että Pirkka oli katsonutkin toista samanlaista. Ensimmäinen lintu oli 2kv lintu ja toinen vanha talvipukuinen. Näitä tuijottaessa laskeutui veteen ensimmäinen kaikille näyttäytynyt pohjankiislakin, joten eliksiä paukkui porukasta lähes kaikille, joillekin jopa pari.

Mutta vieläkään eivät kaikki olleet tyytyväisiä! Kallelta puuttui edelleen myrskylintu. Kalle kuitenkin oli päättänyt näyttää itselleen fulmarin meni siinä miten kauan tahansa. Janne oli Kallella apuna urakassa, mutta myrskylinnut olivat lähteneet kaiketi hakemaan myrskyä jostain muualta. Eipä mennyt onneksi kauan, kun se sitten tapahtui – myrskylintu lensi lähelle täyttäen kuulemma lähes koko Kallen putken kuvan! Voi sitä tunteiden määrää, kun Kalle sai taas eliksen! Pian fulmareita oli taas tullut isompikin porukka kalastelemaan kauas merelle.

Taas erilainen G

Jatkaessamme staijia Kalle yht’äkkiä plokkasi taas eri näköisen Geen. Pian Jannekin sai linnun näkyville, ja yhteen ääneen saatettiin todeta, että nyt oli tullut Jannellekin elis – immeri eli amerikanjääkuikka, vanha lintu talvipuvussaanhan se siellä uiskenteli. Ketään muita ei näkynyt missään, ja kun kännykkä ei paikalla toiminut piti jommankumman uhrautua ja lähteä hälyttämään linnusta muille.

Ilkka ja Pirkka löytyivätkin helposti. He olivat asuntoautossa rakentamassa pääsiäisen kunniaksi Kinder-yllätyksiä – pinnat heille! Se onkin toiseksi hienointa, mitä voi Pääsiäisenä tehdä ollessaan Hamningbergissä, joka vilisee upeita lintuja! Pirkka oli kuulemma jo ehtinyt sanoakin Ilkalle pariin otteeseen, että: ”Musta tuntuu, että me kyllä nuijataan nyt jotain”. Onneksi immeri kuitenkin löytyi vielä, vaikka se sukeltelikin aivan älyttömiä matkoja. Kalle oli onnistunut näkemään immerin hetken yhtä aikaa niiden kahden aiemmin mainitun adan kanssa samassa porukassa – siis samassa putken kuvassa!

Nyt olikin sitten Hamningbergissä nähty kaikki mikä pitikin, ja ehkä jopa vähän enemmänkin. Saman paikan kolmas kuikkalajikin oli jo nähty, vaan ei tälläkään kertaa kuikka, vaan kaakkuri. Kolme muuttavaa merihanheakin oltiin saatu pinnalistan jatkoksi. Omituinen laulajakin oli selvinnyt lopulta vain pulmuseksi – aina sitä on yhtä pihalla, kun kuulee laulavan pulmusen!

Paatilla lähemmäx

Tavallaan nyt lähdettiin sitten paluumatkalle, vaan eipä pitemmälle olisi enää päässytkään. Paluumatkalla Vardöseen Hamningbergin tie tuntui jopa vielä pahemmalta kuin menomatkalla. Rotkot tien vieressä olivat kohtuullisen jyrkkiä.

Paluumatka sujui kuitenkin sen verran joutuisasti, että parikymmentä kilometriä ennen Vardötä aloimme tavoitella venekuskeja puhelimitse, josko kuitenkin menisimme vielä samana iltana lintuvuorille. Onnistuimmekin muutaman huvittavan (Ilkka puhuu ruotsia – ajatuskin on huvittava!) puhelun jälkeen tavoittamaan oikean henkilön, ja tämä lupasi, että kaikki on valmiina lähtöä varten, kun ehdimme satamaan!

Eipä aikaakaan, kun seisoskelimme jo paatissa matkalla kohti Hornöyan lintusaarta. Matkalla näkyi jo riskilöitä ja karimetsoja vaikka kuinka, mutta vaikka saarilla oli kuskin mukaan todella vähän ruokkilintuja, oli kokemus jotain kaikille täysin uutta! Molempia kiisloja, lunneja, ruokkeja, riskilöitä, karimetsoja ja rissoja ym. oli aivan sairaasti. Kaikki oppivat takuulla erottamaan kiislat toisistaan, ja muutenkin oli mahtavaa nähdä ruokkilintuja lähempää. Tietysti olisi ollut mukavaa, jos saareen olisi voinut noustakin, mutta se olisi mahdollista vasta kesällä oikukkaitten säiden takia. Myrsky voi nousta hyvin nopeasti eikä tällöin saarelta pääse enää pois.

Veneen palatessa satamaan, koko porukkamme oli äärimmäisen tyytyväinen! Eihän tällaista lintupäivää kukaan ollut voinut kuvitellakaan kokevansa – ehkä ikinä!
Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme lähteä jatkamaan paluumatkaamme edes vähän, sillä vaikka ilta oli jo pitkällä, olisi kaikki kuljetut kilometrit pois seuraavilta päiviltä. Saatuamme taas vettäkin autoon matka jatkui. Lopulta jäimme yöpymään parkkipaikalle jonnekin Vardön ja Vadsön välillä olleelle levikkeelle, eikä unta tarvinnut paljon odotella.

Pääsiäisaamu

Pääsiäispäivä valkeni taas tuulisena, ja yllätykseksemme saimme todeta majapaikkamme rannat lähes tyhjiksi linnuista. Jokunen mustalintu sekä kolme muuttavaa kaakkuria sentään näkyi. Sama lähes linnuton tahti tuntui jatkuvan aina Eckeröhön asti. Allihaahkat ja kyhmyhaahkat tuntuivat lähteneen jatkamaan matkaansa kohti pesimäpaikkojaan.

Eckeröllä kiivettiin tällä kertaa ylös katsomaan kajavia lintuperspektiivistä. Kajavia ei kuitenkaan istuskellut juuri lainkaan pesimäkielekkeillään, vaan suuret joukot rissoja uiskenteli pesimäkielekkeen edustalla meressä. Vaikka Jannen korkeanpaikankammo olikin parissa vuodessa pahentunut todella paljon, sai hän otettua muutaman kuvan kajavista kielekkeen reunan yli, vaikka tiukkaa teki.

Pirkka ja Janne matkasivat jo takaisin alas, kun muut vasta saapuivat kielekkeelle. Hanna satsasi lentävien merikotkien kuvaamiseen, muiden kurkkiessa jyrkänteeltä alas, minkä katsominenkin sai Jannen voimaan pahoin.

Pirkan ja Jannen saapuessa takaisin autolle alkoi rannasta kuulua kirvisen laulua. Täytyi olla luotokirvinen – ja olihan se! Ei muuta, kun puhelu ylös, ja porukka liikkeelle. Ilkka tuli melkoista Tarzan-reittiä, olihan luotsi ollut Ilkalle yksi odotetuimmista eliksistä tälle reissulle. Alhaalla Ilkka ja Kalle kertoivat jo ylhäällä nähneensä ohitseen lentäneen todennäköisen luotsin, mutta tätä ei enää tarvinnut pitää todennäköisenä. Lintu poseerasi kiviaidalla aina välillä laululentoon pyrähdellen.

Rustikallioille

Matka jatkui taas kohti Vadsötä, ja ennen kaupunkia löytyi taas tutusta paikasta vanha tuttu (vanha) grönlanninlokki. Hetken gröliksen söpöyttä (ja aiemmin näkemiemme isolokkien rumuutta) päiviteltyämme Ilkka huomasi linnun viereen lentäneen toisen gröliksen, tällä kertaa 3kv linnun. Ei muuta kuin putki sen suuntaan, ja jokunen digikuvakin ikuisti kahta grölistä uimassa vieretysten. Samassa paikassa näkyi ehkäpä myöskin vanhat tutut kaksi ridiä (naurulokkia).

Nessebyn kirkolla oli juuri Pääsiäiskirkko päättynyt, ja oli hauskaa nähdä, kun saamelaisakkoja tuli puvuissaan mielettömän upean maiseman edustalla olevasta kirkosta. Yritimme päästä kurkkaamaan kirkkoa sisältä, mutta ensin meneillä olleet ristiäiset estivät meitä menemään sisään, ja ristiäisten jälkeen papilla oli kiire jatkoille, joten hän lukitsi ovet neniemme edestä. Kirkon pihalla langalla istunut vuorihemppo kuitenkin riitti tyynnyttämään pettymyksemme.

Viimeisenä etappina reissullamme oli ystäviemme meille paljastama rustin pesäkieleke Tenojoen suun lähistöltä. Matkalla näimme Harrelvissä hiiripöllön, jota pääsi kuvaamaan ihan mielettömän hienosti. Pöllöllä oli lumihangessa selvästi jotain kuunneltavaa, sillä tämä ei juuri meille korvaa lotkauttanut. Tunturihaukkaa ei kuitenkaan valitettavasti sinnikkäästä yrityksestä huolimatta löytynyt. Kielekkeet olivat kuitenkin näkemisen arvoiset ilman rustiakin. Hannakin pääsi näkemään kivettynyttä muinaista rantahiekkaa kielekkeillä.

Kävimme vielä kääntymässä Tenojoen suun mielettömillä hiekkatasangoilla. Jokisuussa uiskenteli alleja enemmän kuin missään reissullamme aikaisemmin.

Pudotuspeliä

Sitten alkoi todella rankka paluumatka. Ilkka, joka oli ollut kuskina koko ajan Norjassa jaksoi ihme kyllä vieläkin ajella. Suomen puolella Tenolla oli muutama kala- ja harmaalokki, mutta ei enää kajavaa. Rankasta ajosta ei juuri jäänyt muuta kerrottavaa kuin, että noin tunnin välein joku huokaili ääneen kuinka upea reissumme oli ollut!
Ilta oli jo pitkällä, kun pudotimme Pirkan kyydistä Kaamasella. Matka jatkui, kunhan Pirkka oli saanut tavaransa kyydistä. Vielä tästä kuitenkin ajeltiin Suomea alaspäin jonkin matkaa ennen kuin päätimme jäädä yöpymään Kaunispään huipulle hotellin pihaan.

Ihan reippaitten yöunien jälkeen komppailtiin hieman sumussa ja vesitihkussa tunturia, kunnes totesimme homman täysin turhaksi. Muut menivät takaisin nukkumaan, Janne hyppäsi rattiin ja Hanna pelkääjän paikalle pitämään Jannea virkeänä. Matkalla näkyi Sodankylässä kolme kuukkelia sekä tien yli lentänyt ukkometso. Porttipahdalla pysähdyttiin ihmettelemään lappilaisia merilokkeja, ja matka jatkui yhtä kyytiä Rovaniemelle asti.

Rovaniemellä Hanna myöhästyi lopulta junasta noin 10 minuuttia, joten päätimme kokata ruokaa, kun mikään ruokapaikka ei kuitenkaan olisi ollut aamuvarhaisella auki. Kokkailimme siinä sitten trangialla makkaraa rollon linja-autoaseman pihassa – idyllistä.

Loppusiivoukset

Matka jatkui sitten tasaisen tappavaa vauhtia. Ainoat merkittävät tapahtumat olivat jonkinmoinen ateriointi Valtimolla sekä Kallen nappaamat sakot jossain Juualla. Paska! Tulihan se reissun ainoa takaiskukin sieltä, olisi voinut jäädä tulematta.

Joensuussa sitten siivottiin aika pahasti sotkemamme asuntoauto ja tiputettiin tietysti Kalle ja Johanna kyydistä. Joensuussa Ilkan oli vielä ihan pakko pistäytyä ex-tyttöystävänsä ovella sanomassa, että: ”Terve, tulin just Norjasta”. Että silleen, aika reipasta! Ja matka jatkui! McDonaldsilta napattiin armottomat BIG BigMacit mukaan ja suunnattiin kulkumme kohti uusia ajokilometrejä.

Ihan viimeinen etappimme oli sitten yllätys, yllätys – Siikalahti, jonne meillä oli tarkoitus mennä kuuntelemaan vuoden ensimmäisiä rantakanoja sekä syömään MÄMMIÄ – siis keskellä yötä! No, kumpikaan ei onnistunut, Siikalahti oli liian jäässä rantakanoille ja mämmi liian jäässä hampaille. Niinpä mämmi piti tulla syömään Jannen kämpälle, jonka jälkeen Ilkka pääsi jatkamaan viimeistä etappiaan Imatralle. Kilometrejä kertyi lopulta matkamittariin reilut 3300! Mahtava reissu, en minä muuta sano!

J.A.

Egypti 19.2. -6.3. 2002

Alkusanat

Aloimme suunnitella Egyptin lintumatkaamme noin puoli vuotta ennen reissua. Aluksi haimme internetistä vanhoja reissukertomuksia sekä surffailimme monilla www-sivuilla. Myöhemmin otimme sähköpostitse yhteyttä useampiin Egyptissä retkeilleisiin lintuharrastajiin sekä myös muutamaan paikalliseen lintuharrastajaan. Näillä tavoilla saimme todella runsaasti hyödyllistä informaatiota linturetkeilystä sekä kaikista muista käytännönasioista.

Retkiseurueemme piti alun perin olla neljän henkilön vahvuinen, mutta lopullinen koostumus oli Hanna ja Janne Aalto sekä Oriol Clarabuch (Espanja). Tarkoituksenamme oli tehdä kerralla mahdollisimman kattava reissu, jolla näkisimme mahdollisimman paljon lintulajeja, mahdollisimman paljon HYVIÄ lintulajeja sekä mahdollisimman paljon nähtävyyksiä. Retkemme pituudeksi päätettiin hyvissä ajoin kaksi viikkoa, sillä vähintään sen verran tarvitsee, että ehtii käymään tarpeeksi monenlaisissa lintupaikoissa sekä nähtävyyspaikoilla. Toki suurin osa nähtävyyspaikoista on myös lintupaikkoja. Lisäksi tarkoituksenamme oli pyrkiä reissaamaan niin pienin kustannuksin kuin ylipäänsä on mahdollista siten, että vielä todellakin viihtyy. Niinpä päätimme jo etukäteen, että kaikki pitkät siirtymiset paikasta toiseen tehdään yleisiä kulkuvälineitä, junaa ja bussia, käyttämällä. Yöpymiskustannukset pyrittiin myös pitämään mahdollisimman alhaisina. Ruoasta meikäläinen ei kuitenkaan suostunut juuri tinkimään.

Lähtiessämme meillä ei kuitenkaan ollut juuri muita tarkkoja suunnitelmia kuin (lintu)paikat, joissa on pakko käydä. Olin hahmotellut meille useamman erilaisen ”matkarungon”, joista voisimme valita tilanteeseen sopivimman. Näistä jouduimme lopulta valitsemaan sellaisen, johon ei sisältynyt käyntiä Siinailla (jossa Oriol oli jo aiemmin käynyt), vaan matkamme ulottui aina Sudanin rajaseudulle Abu Simbeliin saakka. Emme olleetkaan varanneet etukäteen mitään muuta kuin lennot Unkarin kautta Egyptiin ja samaa reittiä takaisin Suomeen. Ensimmäistäkään hotellia meillä ei ollut missään varattuna.

Lopulta näimme reissussa 184 lintulajia, joista 160 Egyptissä ja loput Unkarissa, jossa olimme siis lähes kaksi päivää. Reissu onnistui erinomaisesti. SUURIA ongelmia ei ollut, kukaan ei edes sairastunut vatsatautiin koko matkan aikana! Myös kaikki tärkeimmät lintulajit saatiin hoidettua, ja nähtävyydet olivat vähintään yhtä upeita kuin olimme odottaneetkin. Mutta eipä jaaritella liikaa, annetaan itse kertomuksen alkaa…

Välilasku Unkariin 19.2.

Kello 11.10. paikallista aikaa Malev-koneemme laskeutui Budapestin lentokentälle. Matkamme kohti Egyptiä oli puolessa välissä. Edessä oli reilun kymmenen tunnin välilasku ja vasta illalla matka jatkuisi Kairoon.

Kymmenessä tunnissakin ehdimme tutustua isoon Budapestin kaupunkiin yllättävän hyvin. Vaikka nousimmekin lentokentällä väärään bussiin, joka kuljetti meidät vain Budapestin laitamille, onnistuimme jatkamaan raitsikalla ja metrolla (samaa lippua koko ajan käyttäen) keskustaan. Pakolliset nähtävyydet ehdimme hyvin hoitelemaan ja sivussa näimme ensimmäisiä mukavia lintujakin: merimetsoja, 2 muuttohaukkaa sekä muutamia lajeja, joita ei seuraavaan kahteen viikkoon sitten tulisi näkymäänkään esim. talitiaisia.

Kairoon

Ennen neljää aamuyöllä (siirrettyämme ensin kelloja taas tunnilla eteenpäin) laskeuduimme Kairon lentokentälle. Lentokentällä ensimmäinen ongelma oli, miten saada viisumit? Pienen palloilun jälkeen syrjäisestä nurkasta löytyi pieni pöytä, jonka ääressä äijä läimi pieniä postimerkkejä ihmisten passeihin kohtuullista rahasummaa vastaan. Mistään asia ei käynyt ilmi, mutta päättelimme, että tuostahan viisumit saa. Varmuuden vuoksi otetun koko Egyptin viisumin (myös Siinai) kanssa pääsimme sitten jonottamaan matkatavaroitamme ihmispaljouden keskelle. Matkatavaroiden päällä käveltiin, ihmisiä tönittiin, ja käyttäydyttiin muutenkin oikein ihmisiksi, mutta kuin ihmeen kaupalla meidänkin matkalaukkumme löytyivät kohtuullisessa ajassa. Kiittelimme vain onneamme, että kaikki arvotavaramme (kiikarit, putket, kamerat) olivat olleet käsimatkatavaroissamme.

Lentoasemakulttuurista (kaaoksesta) selvittyämme tehtävänämme oli löytää aseman aulasta, jossa oli noin 1000 ihmistä huutamassa ja tekemässä itseään huomatuksi, matkaseurueemme kolmas jäsen katalonialaisystävämme Oriol Clarabuch. Tekstiviesteillä olimme sopineet tapaamispaikan, mutta Oriolia ei näkynyt. Noin viiden viestin jälkeen tajusimme olevamme eri lentokentillä. Niinpä Oriol nappasi taksin, ja me painelimme ulos odottamaan. Kymmenen minuutin (ja noin neljänkymmenen torjutun taksikuskin) jälkeen Oriol kaarsikin pakettiautotaksin kyydissä paikalle, ja jälleennäkemisen riemu oli suuri!

Käskimme kuskiamme ajamaan Let`s Go-kirjasta valitsemallemme hotellille Kairon keskustaan. Kuski yritti tehdä kaikkensa, jotta olisimme vaihtaneet hotellia hänen mieleisekseen, mutta emme suostuneet, sillä tiesimme, että tällöin olisimme saattaneet joutua minne tahansa ja joutuneet maksamaan hotellista provikan myös kuskillemme. Loppujen lopuksi kuski joutui kyselemään tietä hotellille yölläkin auki olevista kaupoista. Valitsemamme Berlin hotelli oli kuitenkin täynnä, mutta ystävällinen omistaja neuvoi meitä pääsemään eroon kuskistamme ja kävelemään suosittelemalleen hotellille, sillä tällöin säästäisimme pitkän pennin. Myöhemmin huomasimme kuitenkin maksaneemme lähes tuplahinnan kyydistämme (50 Egyptin puntaa = £E = 12,5 euroa). Taksimatkalla olimme nähneet ensimmäisen eläinhavaintomme Egyptissä: tunnistamattoman kärpännäköisen näätäeläimen.

Vihdoin raahasimme matkatavaramme Pension Roma hotellin neljänteen kerrokseen, josta meille löytyi mukava neljän hengen huone ja vieläpä Let`s Go-kirjamme esittämään hintaan (18 euroa). Eipä aikaakaan, kun olimme jo unten mailla, sillä meidän matkamme oli jo kestänyt yli vuorokauden ja olipa Oriolkin lentänyt Barcelonasta Kairoon Amsterdamin kautta!

Turistipäivä 20.2.

20.2. Muutaman tunnin yöunien jälkeen heräsimme pihalta raikaavaan vaaleakiitäjien kiljuntaan. Hotellin takapihaa asuttivat myös useat pulut ja palmukyyhkyt. Pian olimme jo hotellin pihalla retkeilyvarustuksessa tilaamassa taksia Gizan pyramideille. Taksimatkalla pinnalistamme karttui Niilin varresta mm. tarhabulbulilla, kirjokalastajalla, harjalinnulla ja lehmähaikaralla. Parinkymmenen minuutin ajon jälkeen avautui aavikon reunamilla upea näkymä, jossa pääosaa näyttelivät Gizan pyramidit. Henkeäsalpaava näky!

Vaikka pyramidit toki kuuluivat pakolliseen retkisuunnitelmaan, oli toiveissamme nähdä alueella myös lintuja. Punaperätasku kuului talvehtivan lähes joka talvi pyramideilla. Pyramidien kuvaamisen ohella kiertelimme aluetta tarkkaavaisina, mutta taskuja ei löytynyt ainuttakaan. Vaan eipä haitannut – sen verran upea paikka oli. Paikalliset kameli- ja aasikyyditsijät sekä rihkamakauppiaatkin olivat varsin siedettäviä eikä turistejakaan ollut liikaa. Ja ohessa näkyi kuitenkin jokunen lintukin; sinirastas näistä parhaimpana. Toki ihailimme myös paikallisia savignii-haarapääskyjä punaisine vatsoineen. Pyramidialueen kuten muidenkin nähtävyyksien pääsymaksut olivat yleensä 2,5/1,25 euroa.

Parin tunnin pyramidihuuman jälkeen jatkoimme perinteistä turistikierrostamme Egyptiläiseen museoon. Päätimme kävellä hotellilta museolle, mikä ei välttämättä ollut viisain mahdollinen vaihtoehto. Kairon liikenne on jotain aivan sairasta! Autoja ajaa miten sattuu ja lujaa, kaistoista tai punaisista valoista ei välitetä pätkääkään. Töötti on pohjassa ainakin, jos taksi sattuu ohittamaan turistin – ja takseja on riittävästi, jotta suomalainen menettäisi hermot viidessä minuutissa. Autoteiden ylittäminen kävellen onnistuu parhaiten, kun käyttää paikallista kilpenä, eli ylittää kadun tasatahtia paikallisten kanssa. Toinen vaihtoehto on vain pujotella autojen välistä aina oletettuun kaistojen väliin kerrallaan. Joku paikallinen turistienhuijaaja kuitenkin huomasi, että olimme vaikeuksissa ja saattoi meidät museolle saamatta meiltä kuitenkaan mitään muuta kuin lupauksen, että saatamme myöhemmin tulla hänen huijattavaksi Kairon vanhaan kaupunkiin Islamilaiseen Kairoon. Niin varmaan, mutta saimmepahan yhden hauskan käyntikortin lisää reissualbumiimme!

Egyptiläisessä museossa ihmettelimme pari tuntia paikallista historiaa Tutankhamonin arkkuineen ja naamioineen. Paikka oli todellakin käymisen arvoinen. Ja jos ei lintuharrastajaa muuten menneisyys kiinnosta, niin aina voi määrittää lintulajeja kaiverruksista. Tutankhamonin arkuistakin olisi löytynyt varmasti useampi kymmentä lintulajia pinnanhimoisille orneille. Museossa on tavaraa niin paljon, että kaikkien näkemiseen menisi vuosia, jos jokaisen esineen kohdalla pysähtyisi edes hetkiseksi.

Iltapäivällä kävelimme Kairon lintuisampia alueita Zamalekin saaressa Cairo-towerin ympäristössä. Pinnalistamme karttuikin parilla hyvällä lajilla: tusinan kauluskaijan lisäksi näimme mm. laulurastaan, joista jälkimmäisen piti olla paikallisesti varsin hyvä havainto.

Illalla sovimme puhelimitse tapaamisen havaijilaisen Egyptissä työskentelevän lintuharrastajan Tom Collinsin kanssa. Tomin kanssa olin jo ollut aikaisemmin yhteydessä sähköpostin välityksellä. Valitettavasti Tom oli juuri ollut kaksi kuukautta kotonaan Havaijilla, joten hänellä ei ollut meille kauheasti tuoretta lintutietämystä annettavana, mutta mikä tärkeintä hänellä oli tarjota meille taksikuski, joka oli entinen englanninopettaja, ja joka oli kuskannut häntä 12 vuotta linturetkillä! Eli englantia puhuva, luotettava, rauhallinen kuski, joka tiesi lintupaikat parin sadan kilometrin säteellä Kairosta ja tarvittaessa myös Siinailta. Lottovoitto meille!

Abbassa 21.2.

Toinen Egypti-aamu oli varhainen. Kellot pärähtivät soimaan 5.15 ja edellisiltana pariksi päiväksi varaama taksikuskimme Gamal oli jo ennen kuutta odottamassa meitä hotellimme ulkopuolella. Kaikki tavarat kyytiin ja kohti Abbassaa, josta olin lukenut internetistä aivan uskomattoman lupaavia linturetkiraportteja. Abbassa sijaitsee Kairosta noin 70 km koilliseen ja on rehevää viljelyaluetta kanavan varrella. (Kartoissa Abbassa on usein El Abbassa.)

Jo matkalla saimme ihmetellä yli 400 haarahaukan kerääntymää, kymmeniä töyhtökiuruja jne. Ajo-ohjeemme olivat hyvät, mutta ilman niitäkin huomasi kyllä milloin Abbassan lintupaikat alkoivat. Niinpä emme huomanneet nollata trippimittariamme, jonka mukaan olisimme tienneet millä nuottien mukaisista lintupaikasta kulloinkin olimme. Abbassassa toisella puolella tietä on koko ajan leveähkö kanava ja toisella puolella peltoja, ruovikoita ja niittyjä. Aivan tien varressa on myös kalankasvatusaltaita, joiden penkereillä saimme yleensä kävellä rauhassa. Haikaroista lehmä-, silkki- ja rääkkähaikarat olivat näkyvimmät, mutta toki joukkoon mahtui harmaahaikaroitakin. Smyrnankalastajista ensimmäiset näkyivät jo matkalla mutta ”pelipaikoilla” niitä näkyi runsaasti lisää, kirjokalastajista puhumattakaan, joita oli satakunta. Kanavan varressa oli runsaasti kahlaajia, joista mielenkiintomme kohdistui enimmäkseen kymmeniin kynsihyyppiin sekä neljään sahelinpaksujalkaan. Priiniat ja heinäkertut piipittivät viljelmillä ja eipä aikaakaan, kun löysimme ruovikkosaarekkeista ensimmäiset papyruskerttuset. Löytyipä tavallisia kunkkujakin lisäämään kalastajavalikoimaa. Kirvislajistoa edustivat niitty-, lapin- sekä vuorikirviset; pensasvarpusia, harjalintuja ja tarhabulbuleita oli myös siellä täällä. Petolinnustoa edustivat pari paikallista pikkukiljukotkaa, ruskosuohaukkaa, tuulihaukat sekä kuusi liitohaukkaa. Löydettävissä olisi ollut lisäksi punatiikeripeippo, viirukutoja, kultakurppo ja afrikantylli, joista jälkimmäistä etsiessämme löysimme viimein päivän tärkeimmän projektilajimme eli afrikankukaalin. Kukaali lennähti viereemme ja rupesi popsimaan pensaasta valtaisia karvatoukkia, ja me annoimme filmin palaa.

Johtuen kuitenkin ehkä eniten kokemattomuudestamme, olihan nyt vasta ensimmäinen retkipäivämme, loput projektilajit jäivät meiltä löytymättä. Toki osasyyllisiä olivat paikalliset maajussit, jotka olivat pariin otteeseen ajamassa meitä pois komppaamasta viljelysten reunoilta (olivat vain jotenkin epäluuloisia). Myös kumpparit olisivat voineet olla hyödyksi kosteilla kultakurppopelloilla, sillä meillä oli mukana vain vaelluskengät. Rohkeutta puuttui vielä, mutta sitä oli tulossa vielä rutkasti lisää reissun varrella. Näin jälkeenpäin vähän harmittaa ettemme viettäneet alueella enempää aikaa!

Matkamme jatkui kohti 10th Ramadan Cityn kultakurppo- ja afrikantyllipaikkoja, mutta hieman ennen perille pääsyämme puhelinsoitto paikalliselle lintuguruttarelle Mindy El Bahalle paljasti karun totuuden: 10th Ramadan paikat olivat liian lähellä armeijan aluetta, jotta sinne olisi turvallista mennä, ja Ismailiyan kultakurppoparatiisi oli tuhottu täydellisesti! Mutkia matkaan! Mitä tehdä seuraavaksi? Mietintämyssyjä syvemmälle päähän ja pian matka jatkui kohti Suezin kaupunkia, sillä ainakin minua kiinnostivat paikalliset kylävarikset sekä uudet näkymät. Kairoonkaan ei huvittanut palata. Matkalla nyppäsimme langalla vierekkäin istuneet neljä sahelinmehiläissyöjää ja isolepinkäisen (aucheri) sekä keskellä ei mitään, tehdessämme perinteistä egyptiläistä U-käännöstä, kirjosiipikiurun. Vielä näkyi parvi paksujalkoja, kaiketi tavallisia sellaisia, lentämässä kaukana keskellä aavikkoa.

Suezin kaupunkialueella alkoi sitten näkyä kylävariksia – ja paljon. Taas suuntasimme Let`s Go:n kehumalle halvalle hotellille, josta varasimme kolmen hengen huoneen hintaan 30 £E (7.5 euroa). Toki huoneen varustelu oli vain kolme sänkyä ilman lakanoita, mutta emmehän me siellä muuta tekisi kuin nukkuisimme muutaman tunnin, joten se sai kelvata. Gamal halusi välttämättä ajaa kotiin Kairoon nukkumaan (n. 100km), joten sovimme treffit seuraavaksi aamuksi klo 5.30 hotellin edustalle ja suuntasimme tutustumaan Sueziin.

Ennen hämärän saapumista ehdimme tehdä pienen kävelylenkin läheiseen puistoon, josta näkyi hieman merelle, ja jonka keskelle oli kaivettu suuri laguuni (pääsymaksu puistoon oli 10 senttiä). Puistolinnustoa edustivat kylävaristen lisäksi harjalinnut, varpuset, (valkotäplä)sinirinnat, priiniat sekä yllätykseksemme löysimme myös käenpiian. Pääsimme myös näkemään lokkien iltalentoa, jonka pääarkkitehteina olivat aroharmaalokit, mutta mukana oli myös armenianlokkeja.

Seuraavana päivänä islamilaisilla oli määrä juhlia paikallista ”lihajoulua”, eli hyvin suurta islamilaista juhlapäivää, jona syödään vain lihaa. Hotellimme edustallakin pistettiin lehmä lihoiksi siten, että veret laskettiin kadulle. Pian ruho roikkui vastapäisen kaupan oven edustalla. Aika mielenkiintoista! Hotellille päästyämme olimme hirvittävän väsyneitä, eikä nukkumista häirinnyt edes se, että suoraan huonettamme vastapäätä oli moskeijan kaiuttimet, joista rukouskutsut raikasivat.

Suezilta etelään 22.2.

Aamulla suuntasimme Tomin vinkkien perusteella Suezilta etelään sijaitsevalle Wadi El Hagulille, jonka saimme todeta pettymykseksemme kuivuneeksi. Wadista löytyi toki joka paikan tiltaltteja sekä ensimmäiset hernekertut. Myös arokorppeja näkyi seudulla pikkuparvia. Lensipä ylitsemme pari aavikkotulkkuakin. Mutta enemmänkin olisi voinut olla tarjolla. Jatkoimme matkaamme vuoristoista aavikkoa pitkin ja pian löysimme ensimmäiset muutolta lepäämään pysähtyneet arokotkat istuskelemassa mäen nyppylöillä. Etsiskelimme aavikkolintuja parista pensaikkoisesta paikasta tuloksena kirjosiipikiurupari sekä herne- ja samettipääkerttuja. Muuttipa ylitsemme komea käärmekotkakin. Pian kiiruhdimme paikalliselle aavikon keskellä olevalle hedelmäviljelmälle, josta lintuja alkoi vihdoin löytyä. Aavikko- ja kivitaskuja mukanaan yksi kirjotaskukin, kymmenen laulurastasta sekä pohjoisen lajistoa muutenkin yllättävästi: punarinta, punakylkirastas sekä rautiainen. Kerttujen jahtaamiseen kului aikaa. Herne- ja samettipääkerttuja näkyi useita, mutta erästä kerttua jahtasimme ainakin puoli tuntia. Välillä jo luulimme hukanneemme linnun, kun puskasta pyrähtikin ensin vain ruoko- tai rytikerttunen. Mutta lopulta kuurupiiloa kanssamme leikkinyt kerttu pyrähti taas seuraavaan puskaan. Viimein saimme linnun kuitenkin tarpeeksi hyvin näkösälle ja saimme määritettyä sen kaspiankertuksi.

Keskipäivän retkeilykohteeksi olimme suunnitelleet Ain Sukhnan staijiparatiisia. Vaikka tiesimme olevamme viikkoa-kahta liian aikaisessa muuton kannalta, oli paikalla myös muuta tarjottavaa. Heti staijipaikalle saavuttuamme löysimme kalottitaskun. Hannan singahtaessa etsimään fossiileja, näimme lentävän talvipukuisen mustapäälokin sekä ensimmäiset valkosilmälokit. Kun muuttoa ei mennyt, suuntasimme internetin kautta tutustumaamme hotellia kohti, jonka edustalla kuulemma olisi oiva paikka lokkien ja tiirojen katseluun. Onnemme kuitenkin jatkui huonona, wadi oli kuivunut ja aavikkotie hiekkamyrskyn peittämä ja hotelli oli suljettu, sillä piha-alue oli paljastunut miinoitetuksi! Viereiseltä hotellilta ei enää ollut niin hyvä näkymä paikoille, mutta päätimme yrittää päästä sisään hotellin piha-alueelle. Onnistuimme kuin onnistuimmekin pääsemään sisään vain katsomaan lintuja, toki hotellin vartijan seuraamana, mutta kyllä kannatti. Merellä olleilta laitureita, riutoilta ja putkilta löytyi kymmeniä valkosilmälokkeja, aroharmaa-, armenian- ja selkälokkeja, kolme riutta- sekä sokerina pohjalla kolme töyhtötiiraa. Hotellin pihan yläpuolella lentelivät myös ensimmäiset afrikankalliopääskyt.

Taas oli edessä päätöksen teko, mitä seuraavaksi? Asia oli helposti ratkaistu, kun Gamal sanoi, että paikan ohi kulkee tiheää tahtia busseja Hurghadaan. Joten ei muuta kuin pysäkille odottelemaan! Ennen kuin bussi tuli sovimme ottavamme Gamaliin yhteyttä, jos meille vielä viimeisinä päivinä jäisi aikaa Kairon seudulla retkeilyyn. Pian bussi saapuikin ja onneksemme siinä oli myös tilaa! Niinpä pääsimme helposti jatkamaan matkaamme ja vieläpä aivan alkuperäissuunnitelmiemme mukaisessa aikataulussa! Bussi muuten maksoi 24 £E/hlö (n. 6 euroa).

Kahden-kolmen aikaan yöllä saavuimme Hurghadan linja-autoasemalle, josta nappasimme taksin kohti valitsemaamme Sea Waves hotellia. Hotelli oli varsin ränsistynyt, mutta liiallisesta väsymyksestä johtuen emme jaksaneet välittää edes noin kolme kertaa liian kalliista hinnasta, sillä halusimme nukkumaan ja pian! (Mainittakoon, että tinkasimme hinnan jo noin puoleen siitä, mitä ensin pyydettiin, mutta silti hinta jäi kolme kertaa kalliimmaksi kuin kirjan mukaan olisi pitänyt olla). Egyptiläisen mentaliteetin mukaan se on tyhmä, joka maksaa! Ylihinnan pyytäminen ei paikallisille ole huijausta, vaan ”just business”!

Hurghada 23.2.

Jo aamukuudelta olimme kävelemässä kohti yleisiä rantoja, joita toivoimme kaupungin edustalta löytyvän, olihan hotellimmekin alle 400m päässä Punaisen meren rannasta. Vapaiden rantojen löytäminen ei kuitenkaan ollut lainkaan niin helppoa kuin olisi luullut. Rannat kuuluivat hotelleille, tai sitten ne olivat armeija-aluetta, tai muuten vaan aitojen takana. Pari ns. yleistä rantaa olivat sitten huomattavan surkeakuntoisia, mutta pääasia oli, että niistä näkyi merelle. Valkosilmälokkeja, räyskiä, muuttavat meriharakka ja kuovi, pari tylliä mukanaan mustajalkatylli, vaan ei muuta. Jatkoimme kävelyä kilometritolkulla toiveissamme löytää parempia linturantoja, mutta rannat olivat täysin hotellien omaisuutta. Niinpä rupesimmekin kyselemään, pääsisimmekö katselemaan lintuja hotellien puutarhoihin. Mitä hienompi hotelli oli sitä varmemmin sisään pääsi, eli emme ilmeisesti olleet ensimmäiset yrittäjät? Linnut olivat kuitenkin vähissä: tavallisten kerttujen lisäksi löysimme yhden idänrusokertun ja hotellien rannoilta näimme ensimmäiset nokilokit sekä pari kalasääskeä.

Hurghadaa voisi hyvin kuvailla kahden hotellikorttelin levyiseksi, mutta lähes 30 kilometriä pitkäksi kaupungiksi. Joka puolella kaupunkia oli keskeneräisiksi jätettyjä hotellirakennuksia, joiden pihat pursusivat roskia. Ei kovinkaan viehättävää, mutta normaalituristithan eivät poistukaan ison hotellinsa pihapiiristä muualle kuin Punaiselle merelle.

Parhaannäköisen lintupaikan löysimme paikallisen sairaalan takapihalta, johon oli perustettu paikallinen jäteveden kaatopaikka. Ruovikoista löytyi taas useita kerttuja (tavallisia) ja ruokokerttusia, mutta ei mitään kummempaa. Alueella asusti myös muutamia turkinkyyhkyjä tavallisten pulujen ja palmukyyhkyjen lisäksi. Paikallisen sataman ohi kulkiessamme juttusillemme tuli paikallinen veneilijä, joka tarjosi meille palveluitaan. Hetken keskusteltuamme tajusimme kaverin olevan oikein ykkösluokan veneen kapteeni ja totesimme hänet erittäin reilun ja luotettavan oloiseksi mieheksi. Niinpä jo etukäteen varailimme häntä laivoineen seuraavasta iltapäivästä eteenpäin puoleksitoista vuorokaudeksi, sillä toiveenamme oli päästä Hurghadasta pohjoiseen sijaitseville lintusaarille, joilla pesisi mm. suomutropiikkilintuja sekä kymmeniä pareja ruskosuulia.

Käveltyämme jalkamme puhki ja todettuamme, ettei Hurghadassa ole lintupaikkoja helposti löydettävissä, päätimme napata taksin ja suunnata koto-Suomessa tietoon saamallemme lintupaikalle – kaatopaikalle. Noin kymmenes taksikuski osasi tien kaupungin luoteispuolella olevalle kaatikselle ja hän lähti meille kuskiksi. Kaatopaikalle päästyämme saimme todeta sen oikein oivaksi lintupaikaksi. Kaatiksen takana keskellä hiekkaa oli kohtalaisen kokoinen järvikin, joka oli kerännyt oikein mukavasti kahlaajia. Vikloja joukossaan jokunen lampiviklo, pitkäjalka, mustajalkatyllejä ja tavallisia sekä pikkutyllejä, pikku- ja suosirrejä, suokukko, töyhtöhyyppä jne. Nokikanojen joukossa uiskenteli kymmeniä lapasorsia sekä yksinäiset haapana ja jouhisorsa. Lokit olivat pääasiassa aroharmaalokkeja, mutta pikkuhiljaa paikalle alkoi saapua myös valkosilmälokkeja. Västäräkkejä oli aivan älyttömästi – toista tuhatta. Kasoilla istuskeli pari arokotkaa sekä kymmeniä arokorppeja. Taskut olivat pääasiassa kivitaskuja mutta yksi arotaskukin löytyi.

Kaatikselta suuntasimme kuskin suosittelemalle turistilintupaikalle, jossa vuoren kupeessa sijaitsevalla viljelmällä olisi aamulla saattanut lintuja ollakin, mutta ei enää näin iltapäivällä. Ajoimme vielä Hurghadan pohjoispuolen rannikkoa seuraillen takaisin majapaikallemme nähden matkalla mm. kaitanokkalokkeja.

Illasta kävelimme vielä hotellimme lähirantaan staijaamaan merelle ja yllätykseksemme löysimmekin kaukana merellä olevalla kivellä istuskelevan ruskosuulan! Tämän jälkeen tapasimme vielä veneemme kapteenin ja suunnittelimme seuraavana iltapäivänä alkavaa merireissuamme. Päätimme tavata seuraavana päivänä yhden aikaan veneen luona Hurghadan vanhassa satamassa.

Toisena Hurghada-aamuna (24.2.) lähdimme taas varhain kävelemään rantoja pitkin ja etsimään hereillä olevaa taksikuskia. Tavoitteenamme oli päästä El Gounan turistikaupunkiin 30 km pohjoiseen Hurghadasta katsomaan, mitä tämän turistirysän hotellimaastot tarjoaisivat linnustollisesti? Viimein saimme potkittua erään taksikuskin hereille ja päätimme hieman vastahakoisesti ottaa hänet kuskiksemme, sillä tämän englanninkielentaito oli surkea. Muutaman tunnin reissun hinnaksi sovimme 30 euroa.
Elämä alkoi kuitenkin hymyillä, kun matkalla näimme yhdeksän kruunuhietakyyhkyn parven aamulennollaan kovasta tuulesta huolimatta. Hotellien koluamisen aloitimme Sheratonista, joka hienon hotellin tapojen mukaan päästi meidät tutustumaan puutarhaansa ja rantoihinsa. Rannoilta löysimmekin etsimämme, eli riuttahaikaran. Seuraavaksi jatkoimme golfkentälle. Vaikka kova tuuli painoikin pikkulinnut tiukasti pientenkin puskien sisään, löytyivät puskista kymmenien tiltalttien, sinirintojen, skönärien ja samettipääkerttujen lisäksi idänrusokerttu sekä ruokosirkkalintu. Golfviheriöiltä löytyi runsaasti kivi- ja aavikkotaskuja, mutta ei lainkaan odottamiamme kirvisiä. Maastoa halkovilta kanavilta löytyivät reissumme ainoat isosirrit ja savignii-haarapääskyjen seasta löytyi myös afrikankalliopääskyjä sekä ruostepääsky.
Koska emme muutakaan enää keksineet, päätimme ohjata taksikuskimme tutulle kaatopaikalle, joka oli El Gounasta Hurghadaan mennessä lähes matkan varrella. Kaatiksen linnusto oli hyvin pitkälle samaa, ja paikalliset ”asukkaatkin” olivat edelleen paikalla ja riemuissaan, kun saivat taas vieraita. Kahlaajamäärät olivat huvenneet, mutta vesilintuja oli puolestaan enemmän. Kolme ristisorsaa lisäsivät pinnalistaamme. Juuri kun olimme lähdössä pois ohitsemme lensi myös kahdeksan linnun parvi pikkuaavikkokiuruja.

Problems!

Kello alkoi lähetä yhtätoista, kun nousimme kaatiksella taksiimme ja päätimme lähteä ajamaan kohti Hurghadaa ja hotelliamme. Parisataa metriä ajettuamme tiellä seisoi kuitenkin kaksi moottoripyöräpoliisia, jotka pysäyttivät meidät. Pian saimme huomata, että jotain oli vialla. Aggressiivisesti käyttäytyneistä poliiseista toinen osasi jonkun sanan englantia, joten ymmärsimme, että alueelle ei olisi saanut tuoda turisteja. Poliisit eivät kuitenkaan suostuneet puhumaan kanssamme, vaan huusivat arabiaksi kuskillemme, joka oli hyvin peloissaan. Pian poliisit päästivät meidät menemään ja huokaisimme hetkeksi helpotuksesta. Kuskimme oli kuitenkin aivan hermona ja hoki ”problems, problems” koko ajan. Pian hän pysäyttikin auton ja haki jonkun paikallisen englanninkielentaitoisen kertomaan meille, että kuski oli suuressa pulassa ja pyysi meitä menemään tämän kanssa poliisiasemalle selvittämään tapahtunutta. No me päätimme lähteä auttamaan kuskipoloista, sillä itsehän me olimme hänet kaatopaikalle ohjanneet. Eihän kuski alun perin ollut tiennyt edes minne olimme menossa. Me olimme ohjanneet tiemme kaatopaikalle, jonka olemassaolosta kuski ei ollut aikaisemmin ollut edes tietoinen!

Poliisiasemalle päästyämme päätimme, että Hanna saa jäädä taksiin odottamaan tavaroittemme kanssa, kun me menemme selvittämään tapahtunutta. (Jotta sinä lukija et tympääntyisi kuoliaaksi seuraavat tapahtumat kerrotaan huomattavasti tapahtunutta nopeammassa tahdissa!) Noin tunnin odottelun jälkeen kuskimme vietiin meistä erilleen. Istuttuamme kaksi tuntia asemalla jonkin asteisen poliisipäällikön huoneessa, johon koko ajan lappasi ihmisiä, ei kukaan vieläkään ollut puhunut meille sanaakaan! Olimme toki huomanneet, ettei kukaan osannutkaan puhua englantia.

Sovittu tapaamisemme satamassa alkoi olla jo hyvin lähellä, kun huomasimme, että meidän tapaustamme ruvettiin selvittelemään. Pian ilmeni, että tämä päällikkö puhuikin muutaman sanan englantia. Hän alkoi tentata meitä muutamalla osaamallaan sanalla, ja seuraavan tunnin jouduimme vakuuttelemaan hänelle, ja kaikille muille joita huoneeseen eksyi, että kaukoputkemme eivät olleet videokameroita! (Käskimme tekstiviestitse Hannaa soittamaan kapteenillemme, että olisimme myöhässä ja että tämä odottaisi meitä.) Seuraavaksi päällikkö pyysi minun lintukirjani ja pyöritteli sitä hetken, ja taas jouduimme vakuuttamaan että kaukoputki ei ole videokamera.
Pari tuntia lisää istuttuamme olimme tulleet siihen tulokseen, että poliisit olettivat meidän olevan kuvausryhmä, joka kuvasi Egyptin rumia paikkoja (esim. kaatopaikka), jotta turistit saisivat ruman kuvan maasta eivätkä tulisi maahan. Meille asia kuitenkin selitettiin niin, että olimme mukamas kuvanneet armeija-aluetta, jota emme kyllä todellakaan kaatopaikka-alueella olleet nähneet, ainakaan parin kilometrin sisällä! Ymmärsimme myös sen, että suurimmassa pulassa oli taksikuskimme, joka ei mielestämme ollut tehnyt mitään väärää, hänhän oli vain totellut asiakkaitaan.

Viiden tunnin jälkeen paikalle vihdoin saatiin tulkki, joka puhui englantia! Meidät (myös Hanna) kiikutettiin alueen suurimman poliisipäällikön puheille, ja asiaa alettiin vihdoin puida tosissaan, siten että myös meitä kuunneltiin! Filmejämme oltiin moneen kertaan viemässä, mutta onnistuimme kuin onnistuimmekin vakuuttamaan tulkin ja ilmeisesti osittain myös poliisipäällikön, että olimme todellakin vain katsomassa lintuja, eikä meitä pätkääkään kiinnostanut kuvata/tonkia kaatopaikan roskia tai kuvata armeija-alueita, sillä tietääksemme Suomella tai Espanjalla ei olisi hyökkäyssuunnitelmia Egyptiin ja näin tarvetta maksaa meille ottamistamme ”sotilasaluekuvista”. Olisimme selvinneet varmasti nopeammin, jos olisimme oitis voineet todistaa olevamme ”ammattilaisia” lintualalla, vaan eihän meillä tietenkään sellaisia papereita ollut mukana. Lopulta, jotta emme olisi liian helpolla päässeet, päällikkö käski meitä jättämään jotkin henkilöllisyyskorttimme asemalle ja meidän pitäisi hakea ne seuraavana iltapäivänä neljältä samaisen taksikuskin kanssa, joka meitä oli kuskannut. Kuski oli itse menettänyt taksilupansa toistaiseksi ja seuraavaan päivään mennessä ilmeisesti päätettäisiin saisiko hän lupansa takaisin.

Vapaita, vihdoin!

Me olimme tietysti tyytyväisiä, kun pääsimme vihdoin kuuden tunnin jälkeen pois poliisiasemalta, mutta ketuttihan se, että olimme menettäneet koko päivän veneellä matkustusaikaa pohjoisille saarille. Satamasta löysimme hämmästyneen kapteenimme ja pääsimme lähtemään tuntia ennen auringonlaskua merelle. Suunnitelmat täytyi tietysti rukata uuteen uskoon, joten päätimme jäädä yöpymään veneellämme ensimmäisen saaren kupeeseen ja seuraavana päivänä tyytyisimme koluamaan vain kaikki lähisaaret. Vene oli 18 metrinen huvijahti, jossa oli kapteenin, Ibrahimin, lisäksi kaksi poikaa miehistönä. Huoneita oli viisi, joten meille kolmelle veneessä oli tilaa yllin kyllin. Myös staijaaminen onnistui erinomaisesti kannelta, ja jopa kaukoputken käyttö oli veneen liikkuessakin mahdollista.

Veneiltyämme lähimmän saaren Abu Mingarin kupeeseen, löysimme saaren mangrove-pensaikoista riuttahaikaroita, joista kolme oli valkoista ja yksi tummaa muotoa. Riutoilla oli myös kaksi kapustahaikaraa, ardea, kuoveja sekä tietysti valkosilmä- ja nokilokkeja seuranaan kaitanokka- ja aroharmaalokkeja, räyskiä ja töyhtötiira. Ohitsemme lensi myös naaras sinisuohaukka sekä pikkutuulihaukka. Auringon laskettua meillä oli aikaa kuunnella Ibrahimin kertomuksia sukellusretkiltään ja syödä egyptiläisiä täytettyjä leipiä sekä juoda egyptiläistä teetä. Itsehän emme olleet syöneet emmekä juoneet yhtään mitään koko päivänä. Eikä meillä ollut ollut aikaa käydä edes kaupassa ennen reissua.

Punaisen meren aalloilla 25.2.

Aamun valjetessa olimme jo laivan kannella innokkaina odottamassa. Abu Mingarin linnusto oli entisellään. Pian herätimme miehistönkin ja matka muita saaria kohti alkoi. Jo ensimmäisiltä kalliosaarilta löytyi kalasääsken pesiä, ja merellä oli runsaasti valkosilmälokkeja, mutta odottamamme tiirat loistivat poissaolollaan. Staijaus tuotti räyskien ja lokkien lisäksi toki yhden kaukaisen ruskosuulan. Lähes kasvittomilta kalliosaarilta löytyi myös yksinäisiä riuttahaikaroita sekä kahlaajia kuten tundrakurmitsa. Kertaalleen veneen editse kimalteli kuin lennossa kalaparvi vauhdikkaasti hypellen. Valitettavasti sää oli varsin kylmä ja tuulinen, joten meren pohjan elämää ei näkynyt. Häkellyttävän kauniin turkoosin veden alta erottuivat koralliriutat tummina vaaleaa hiekkaa vasten.

Giftun Saghira saarta kiertäessämme huomasimme sen yläpuolella vauhdikkaasti lentävän falcon. Putket tanaan ja vene seis – arabihaukka tunnistettiin, vaikka keikkuvassa veneessä putken käyttö olikin hieman hankalaa. Aikamme saaria kierreltyämme kapteenimme parkkeerasi miehistöineen veneen erään koralliriutan viereen ja kaivoi harppuunan esiin. Pojat puolestaan kaivoivat esiin siimaa ja syötit ja alkoivat onkia meille päivällistä. Huonoksi onneksemme sekä harppuuna että onki rikkoontuivat ennen kuin saaliiksi saatiin enempää kuin yksi kala. Mutta koralliriutalla saattoi myös tehdä muutakin kuin kalastaa – nimittäin sukeltaa! Oriol snorklasi enemmänkin, mutta kyllä me lähes uimataidottomatkin pääsimme kapteenimme opastuksella tutustumaan meren elämään. Kaloja näkyi satoja kymmenissä eri parvissa, ja monenlaisia. Näkymä oli jotain sanoinkuvaamatonta. En voi kuin suositella kaikille, se täytyy itse kokea! Mustavalkoraitaisia kaloja vaaka- ja pystyraidoin, vuokkokaloja sekä monia muita värikkäitä kaloja näkyi kirkkaassa vedessä todella helposti. Riuttojen väleissä vettä oli lähes kymmenen metriä, mutta riuttojen kohdalla vain puolitoista.

Piakkoin jatkoimme matkaamme, ja koska kalastuksemme ei ollut tuottanut tulosta, pysäytimme matkalla kalastusaluksen, josta ostimme muutaman kalan, joista pojat pääsivät valmistamaan päivällistä. Ruoan jälkeen keskityimme heittelemään kalan perkeitä ja ruoan tähteitä lokeille, jotka alkoivat siten seuraamaan venettämme. Valkosilmälokkeja ja nokilokkia päästiin tällä tavoin oikein hyvin kuvaamaan.

Ei kai p****le taas!!!

Kolmen aikaan iltapäivällä veneretkemme oli lopussa ja edessä oli käynti poliisiasemalla. Parkkeerasimme veneemme laituriin ja ennen kuin aloimme lastata tavaroitamme veneestä, edessä oli taas ikävä yllätys. Poliisi oli meitä vastassa ja he halusivat tutkia kaikki meidän matkatavaramme. Niinpä tavaramme pengottiin kovakouraisesti ja kaikkien meidän filmit kerättiin pois (samoin kuin Hannan kapteenilta saamat simpukat sekä Hannan keräämät fossiilit). Ja taas alkoi odotus, ja taas odotuksen kohteena oli joku korkeampiarvoinen poliisi. Tässä vaiheessa alkoi keittää! Minä ainakin haistatin pitkät kaikilla osaamillani kielillä kaikille vastaan tulleille! Jossakin vaiheessa odottelimme veneellä keskenämme, kaikkien muiden kadottua jonnekin satamarakennusten syövereihin.

Vajaan parin tunnin odotuksen jälkeen meille selvisi, että kyseessä oli täysin uusi poliisiviranomainen. Tällä kertaa olimme meripoliisin kourissa, eikä tapahtuneella ollut mitään yhteyttä eiliseen pidätykseen! Ja täten olimme siis jo reippaasti myöhässä toiselta poliisiasemalta. Kolmen tunnin jälkeen meille kerrottiin jopa ihan englanniksi, että olimme kuulemma kuvanneet veneestä armeija-alueita, ja taas alkoi kaikki alusta. Armeija-alueita on muuten Hurghadassa aivan älyttömästi eikä niitä kuvatakseen olisi tarvinnut edes mennä vesille, sillä useimmat niistä ovat aivan hotellien vieressä.

Lopulta noin neljän tunnin kuluttua olimme kuitenkin kapteenimme avulla saaneet kaikki vakuuttuneiksi, että olimme kuvanneet vain lokkeja. Saimme jopa filmimmekin takaisin (sekä Hannan simpukat ja fossiilit, vaikkei näiden kerääminen ilmeisesti ollut sallittua, joten väitimme ostaneemme ne torilta). Lensipä odotellessamme ylitsemme neljän mustapäälokin muuttoparvikin, mutta mieli oli silti todella synkkänä! ”Hauskinta” tässä kaikessa oli se, että eilinen taksikuskimme oli ollut koko ajan meitä odottamassa, sillä poliisihan oli määrännyt, että hänen täytyy tuoda meidät poliisiasemalle. No, oltiin reilut kolme tuntia myöhässä.

Poliisiasemalle vihdoin selvittyämme saimme kuulla, että joutuisimme odottamaan henkilökorttejamme neljä tuntia, koska päällikkö ei ollut paikalla. Tällöin minä suutuin! Hieman kiroilua ja uhkailua rynnäkkökivääriä sylissään pitäville poliiseille ja eipä aikaakaan, kun me kaikki olimme saaneet puuttuvat korttimme. Jopa taksikuskimme sai lupansa takaisin, mutta kyllä me olimme hänelle harmia aiheuttaneetkin. Häntä oli kuulemma jopa mukiloitu edellisenä päivänä poliisien toimesta. Mutta mikä tärkeintä, reissumme saattoi jatkua! Niinpä halusimmekin jättää Hurghadan (ehkä maailman kammottavimman paikan) mahdollisimman nopeasti taaksemme ja suuntasimme vielä kerran saman taksikuskin kyydittäminä Hurghadan linja-autoasemalle.

Bussiasemakulttuurista sen verran, että busseissa ei ole minkäänlaisia merkintöjä, ei numeroita eikä tekstejä, jotka kertoisivat sen määränpään. Kun bussi tulee asemalle, kaikki ihmiset ryntäävät kysymään kuskilta, mihin auto on menossa. Bussit tulevat vähän milloin sattuu, joten mekin jouduimme käymään useammassa autossa, ennen kuin tärppäsi. Ja mikä hankalinta, vain ne jotka mahtuvat istumaan pääsevät kyytiin. Eli ryysis busseihin on melkoinen. Jos et mahdu bussiin, saat jäädä odottamaan seuraavaa bussia. Esim. Hurghadasta seuraavaan määränpäähämme Luxoriin kulki yksi bussi päivässä, joten kyytiin oli päästävä. Onneksemme olimme aina tutustuneet hotellien henkilökunnasta ihmiseen, joka on asemilla suosittelemassa hotelliaan saapuville ihmisille. Nämä nuoret pojat auttoivat meitä, sillä he tunnistivat yleensä bussin jo etukäteen, joten Hanna bussiin varaamaan paikkoja ja me Oriolin kanssa lastaamaan tavarat säilytystilaan. Tällä kertaa Suezista tulossa olleen bussin oltua myöhässä jo tunnin, ja paikallistenkin alkaessa hikeentyä, jostain vain tempaistiin uusi bussi, johon Luxoriin matkaajat ohjattiin. Mihin lie alkuperäinen bussi kadonnut?

Luxoriin 26.2.

Väsyneinä, mutta Hurghadasta pois pääsystä onnellisina, sammahdimme bussiin ja heräsimme aamuyöllä Luxorissa, jonka linja-autoasemalla olivat taas edessä perinteiset rutiinit. Päätimme kävellä läheiselle Venus-hotellille, josta varasimme huoneen (40 Egyptin punnalla/yö=10 euroa) täksi ja seuraavaksi yöksi.

Parin tunnin yöunien jälkeen suuntasimme Kuninkaiden laaksoon, joka sijaitsi Niilin toisella puolella. Hotellilta meille oli järjestetty moottorivenekuljetus (1 euro) vastarannalle ja siellä meitä odotti taksikuski, jonka varasimme käyttöömme noin neljäksi tunniksi (8,5 euroa). Heti oli aistittavissa, että Hurghadan ”lintutyhjiön” jälkeen olimme taas päässeet lintuisammille seuduille. Kuten jo aikaisemmin olimme huomanneet, Niilin varressa oli aina lintuja.

Kuninkaiden laaksossa lintuja oli kuitenkin vähän. Kuumassa ja rutikuivassa laaksossa olimmekin etupäässä nähtävyyksien takia, mutta tiedossa oli kyllä lintujakin. Kuten muihinkaan nähtävyyspaikkoihin, tännekään ei saanut viedä kaukoputken jalustaa ilman tuntuvaa maksua. Paikalliset, kun eivät ymmärtäneet kaukoputken päälle ja jalusta tarkoitti heille sitä, että olet ammattikuvaaja ja teet rahaa ottamillasi kuvilla. Niinpä jouduimme jättämään jalustat alueen ulkopuolelle ja täällä se kostautui – emme saaneet määritettyä falco-pariskuntaa, joka kisaili Kuninkaiden laakson vuorten yläpuolella. Toivottavasti eivät olleet keltapäähaukkoja! Harvalukuisista linnuista näkyi taas sinirastaskoiras. Vaaleakiitäjiä ja aavikkotulkkuja oli todella paljon. Oli todella huvittavaa, kun ihmiset eivät kiinnittäneet tulkkuihin mitään huomiota, vaikka linnut olivat usein alle metrin päässä ihmisistä ja tööttäilivät väliin hyvinkin intensiivisesti. Tööt, tööt, tööt-tööt! Ja sama tahti jatkui siirtyessämme kuningatarten laaksoon, jossa tulkkujen lisäksi meitä ilahdutti kaksi aavikkokiurua. Kuningatarten laakson aavikkotulkkukoiraista pari oli keksinyt oivan keinon lisätä miehistä viehätysvoimaansa. Ne olivat kylpeneet ylärinteiden kirkkaan violetissa maassa ja olivat todella komean värisiä!

Ajaessamme jo poispäin laaksoilta plokkasimme kaksi taivaalla kisailevaa arohiirihaukkaa, joista toinen oli harmaata ja toinen vaaleaa muotoa. Koska meillä oli vielä sovittua aikaa taksikuskimme kanssa jäljellä, päätimme pysähtyä laaksoille vievän tien varrella rehevillä viljelyalueilla, jotka näyttivät todella erinomaisilta lintujen suhteen. Sahelinmehiläissyöjien lisäksi löytyivät pian reissumme ensimmäiset turturikyyhkyt sekä valko-otsalepinkäiset. Myös yksittäiset liito- ja pikkutuulihaukat näyttäytyivät todella upeasti. Löytyipä kanavalta ensimmäinen kyyryhaikarakin.

Kävimme välillä hotellilla huilaamassa ennen kuin jatkoimme Karnakin temppeleille, jotka olivat uskomattoman upeat. Iltapäivällä teimme vielä pienen kävelyretken Niilin varteen ja läheisille puistoalueille ja löysimme etsimämme eli ensimmäiset niilinkiiltomedestäjät heti ensimmäisestä tarkistamastamme puusta. Lintu oli koiras ja oli vieläpä onneksemme ehtinyt täyteen juhlapukuunsa.

Crocodile Island 27.2.

Toisena Luxor-aamunamme suuntasimme ani varhain taksilla kohti Crocodile Islandin lintusaarta. Suurin osa saaresta kuuluu Mövenpick-hotellille, mutta kuskimme ja muutamien vartijoiden avustuksella onnistuimme livahtamaan saareen sivuteitä ilman turhia pääsymaksuja, tarkastuksia ja kuulusteluja. Loppuosa vajaat pari kilometriä pitkästä saaresta on viljelyalueita ja karjalaidunta. Heti aamusta tarkoituksenamme oli löytää paikallinen lintuopas Abdul Yossef, jolta halusimme tietoja, mistä löytää saaren erikoisuudet – mm. kultakurppo, suohyyppä ja punatiikeripeippo. Tavoitimmekin Abdulin piakkoin, ja hän lähti itse vetämään retkeämme. Hän souti meidät veneellään muutamiin paikkoihin, joihin ei maitse olisi päässyt ainakaan helposti, ja lintuja oli todella runsaasti joka puolella. Kirjokalastajia sata, parisataa lehmähaikaraa, satoja savignii-haarapääskyjä, vaaleakiitäjiä ja keltavästäräkkejä (useita alalajeja), tarhabulbuleita, kymmeniä lapinkirvisiä ja liejukanoja sekä runsaasti kahlaajia mukanaan parikymmentä sahelinpaksujalkaa jne. Pinnalistamme karttui kuitenkin ainoastaan tervapääskyllä, afrikansulttaanikanalla, ruskohaikaralla, valkoposkitiiralla ja punatiikeripeipolla, joita myöhemmin löytyi saaresta lähes joka puolelta. Itse oppaamme oli kuitenkin suuri pettymys. Sen lisäksi, että hän ei oikein tuntenut lintuja eikä ainakaan auttanut niiden löytymisessä, vaan me kyllä löysimme kaiken ennen häntä, hän oli törkeän kallis! Vaikka emme suostuneetkaan hänen vaatimaansa summaa maksamaan, sai hän silti ”opastamisestamme” enemmän kuin opas pyytää opastuksesta Suomen parhaalla lintujärvellä! Crocodile Island ei ole liian iso ympärikäveltäväksi ja liikkuminen on aivan hotellin pihaa lukuun ottamatta aivan vapaata. Lintupaikatkin ovat aivan lintupaikan näköisiä, joten emme olisi loppujen lopuksi tarvinneet tämän oppaan palveluita mihinkään.

Päästyämme vihdoin eroon ”oppaastamme” päätimme jatkaa retkeilyä saaressa omin päin. Päätavoitteenamme oli kaivaa saaren ihanteellisista kosteikkopaikoista esiin kultakurppo. Kultakurppo oli meille tärkeä laji, sillä minä olin luvannut, etten palaa Suomeen ennen kuin olen moisen otuksen nähnyt, ja Oriolille oli sanottu, että reissumme on epäonnistunut, jos emme näe kultakurppoa. Niinpä työtä täytyi tehdä. Useiden kultakurppobiotooppien tuloksena oli kuitenkin vain taivaanvuohia ja yksi pikkuhaikara. Toki ihmeteltävää ja kuvattavaa riitti – sahelinmehiläissyöjiä nähtiin yhteensä puolensataa, niilinkiiltomedestäjiä parikymmentä, priinioita, heinäkerttuja, sinirintoja, kymmenen valko-otsalepinkäistä, pari tikliä ja lopulta yhteensä 200 punatiikeripeippoa, mutta ei kultakurppoa saati edes suohyyppää! Ilmeisesti kultakurpot olivat lähteneet, koska rantaniittyjä oli niitetty talven aikana. Illan jo hämärtyessä jouduimme palaamaan hotellillemme kovan työn tehneinä mutta hieman pettyneinä.
Hotellimme oli ystävällisesti luvannut pitää huolta tavaroistamme ja illalla, syötyämme ensin kunnolla hotellimme ravintolassa (Hanna söi kaksinkertaisen kana-annoksen ja me Oriolon kanssa ensin kebab-annokset ja ”jälkiruoaksi” vielä pizzat), hyppäsimme asemalta Assuanin bussiin.

Assuan 28.2.

Aamuyöllä kirjauduimme sisään El Salaam hotelliin Assuanissa. Ja heti olimme vaatimassa itsellemme feluccavenettä Niilille aamukuudeksi. Ihmeeksemme moinen pystyttiin meille järjestämään ja muutaman nukutun tunnin jälkeen olimme jo Niilillä suuressa feluccaveneessä ihastelemassa jokivarren luontoa ja linnustoa. Koska olimme aamun ensimmäinen Niilille lähtenyt feluccavene lintuja oli rannoilla vielä runsaasti. Retkipinnalistamme karttui ylitsemme lentäneillä yöhaikaralla ja pronssi-iibiksillä. Ylittipä meidät tumma falcokin, mutta määritys jäi asteelle noki-/välimeren-/punajalkahaukka. Jokirantojen kahlaajien joukosta löytyivät ensimmäiset mustapyrstökuirit ja joella lenteli runsaasti tiiroja: useita hieta-, musta-, valkoposki- ja valkosiipitiiroja sekä pari kalatiiraa. Myös kynsihyyppiä, afrikansulttaanikanoja, pitkäjalkoja, merimetsoja ja tietysti haikaroita näkyi runsaasti. Ehkä yllättävin havainto oli kuitenkin palmumetsiköiden yläpuolella hetken kaarrellut mustahaikara.

Pari tuntia veneiltyämme suuntasimme Kitcheners Islandin kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka sadat lehmähaikarat toivottivat meidät tervetulleiksi uskomattomilla pulputuksillaan ja pulinoillaan, jotka muistuttivat lähinnä Aku Ankan puhetta. Saaren upeista puista ja pensaista löytyi runsaasti hyönteissyöjälinnustoa, etupäässä hernekerttuja ja tiltaltteja. Saatoimme vain kuvitella, mitä kaikkea tiheistä puskista jäi kiireisen aikataulun takia löytymättä. Toki niilinkiiltomedestäjiä ja tarhabulbuleita ei voinut välttää, kun linnut lauloivat ja ääntelivät kukkapuiden latvuksissa. Elikseksi meille löytyi kuitenkin vaaleakultarinta, joka kauniilla laulullaan toi mieliin lähinnä rytikerttusen ja pikkukultarinnan välimuodon.

Päiväretkemme kohdistimme Assuanin suurelle padolle, joka sijaitsi parinkymmenen minuutin taksimatkan päässä kaupungista. Pato ei juuri uutta tarjonnut. Olihan se iso, mutta kun seisoi sen päällä ei voinut todeta juuri muuta kuin, että toisella puolella patoa on joki ja toisella meri (eli Nasser-järvi). Kaukoputkea ei ”turvallisuussyistä” saanut käyttää padolla, joten padon edustalla uineet vesilinnut oli hankala määrittä pelkillä kiikareilla (sen verran korkea pato siis oli). Kuitenkin tukkasotka saatiin reissupinnalistalle, kuten myös padon seinustoja hivotelleet kalliopääskytkin. Pato on erittäin tarkasti vartioitu, sillä jos pato murtuisi 97 % egyptiläisistä menettäisi ellei henkeään, niin ainakin kotinsa ja maansa, sillä lähes kaikki ihmiset asuvat Niilin varressa.

Koska padolta selvittiin odottamaamme nopeammin, päätimme pysäyttää taksimme vanhan padon kohdalla, kun paikalla näytti olevan oikein sopiva näköalatasannekin katettuine terasseineen. Taksikuski lupasi meille minuutin, muttei kaukoputkia. Parin minuutin kiikarikatselulla löysimme vesialueelta parikymmentä afrikanhanhea ja sitten se taas tapahtui. Poliisi tuli urputtamaan meille ja käski odottamaan eräälle penkille. Taksikuskimme sanottua poliisille pari lausetta arabiaksi pääsimme kuitenkin lähtemään. Läheltä liippasi taas!

Iltahämärällä kiipesimme vielä hotellimme katolle staijaamaan muuttoa. Katolta oli hyvät näkymät Niilille. Edelleen keltavästäräkeillä ja pääskyillä, etupäässä törmäpääskyillä oli kova meno päällä. Kun ilta hämärtyi Oriol huomasi, että Niilin toisella puolella oleva kukkula oli voimakkaasti valaistu. Huvikseen (kait) hän rupesi tuijottamaan valoja, ja pian hän huomasi valoissa linnun! Kohta me kaikki tuijotimme valoja herkeämättä. Lopulta minä näin linnun pörräävän valoissa ylös alas siivet kohotettuina, ja vaikka etäisyyttä oli melkoisesti pystyin tunnistamaan linnun aavikkokehrääjäksi! Tämän jälkeen lintu näkyi vielä muutamaan kertaan, mutta myöhemmin emme enää nähneet muuta kuin kettuja.

Hotellilla sovimme sitten menostamme Abu Simbeliin, eli niin etelään kuin mahdollista. Hotellimme järjesti meille bussikyydityksen poliisisaattueen mukana, (joka on siis ainoa sallittu tapa mennä Abu Simbeliin lentokoneen lisäksi) siten että pystyisimme olemaan paikan päällä kauemmin kuin perinteisen puolitoista tuntia. Yleensä siis ajetaan Abu Simbeliin, ollaan temppeleillä reilu tunti, ostetaan tuliaisia ja ajetaan saattueessa takaisin Assuaniin. Tämähän ei meille sopinut! Meillä oli monia afrikkalaisia lajeja löydettävänä. Mainittakoon afrikanpelikaani, -tylli, -västäräkki, -turturi… Niinpä sovimme, että meidät kyyditään paikan päälle, tämän jälkeen automme palaa paikkamme tyhjinä takaisin ja ajaa seuraavana päivänä kolme paikkaa tyhjänä taas Abu Simbeliin ja sitten palaamme Assuaniin. Tietysti tämä vaati muutakin kuin sanoja – tuplahinnan (30 euroa/hlö). Enää oli ongelmana löytää hotelli. Toki rikkailla on varaa asua Abu Simbelin neljän ja viiden tähden hotelleissa, mutta ei meillä, sillä yö kahden hengen huoneessa maksaa yli sata dollaria! Olimme kuulleet huhuja, että kylästä löytyisi halvempiakin vaihtoehtoja ja päätimme yrittää, vaikkei edes Assuanin tourist-information tiennyt halvempien hotellien olemassaolosta hölkäsen pöläystä.

Poliisisaattueessa 1.3.

Kello neljä aamulla lähdimme pikkubussilla kohti Assuanin eteläreunaa, jossa liityimme noin viidenkymmenen linja-auton saattueeseen. Seuraavat kolme tuntia ajoimme sitten noin 140 km/h kilpaa muiden bussien kanssa keskellä autiomaata. Onneksi alkumatkan aikana oli vielä pimeää, joten bussissa saattoi nukkua, jos vain vauhdin puitteissa uskalsi. Saattue on mukamas turvallisuuden vuoksi, mutta meistä se vaikutti lähinnä terroristien avustamiselta. Poliisiautoja oli nimittäin vain yksi, kymmenien kilometrien pituiseksi venyneessä letkassa. Mielestämme moinen letka on huomattavasti helpompi hyökkäyskohde kuin yksittäiset harvassa ajavat autot.

Pikkuhiljaa aamu valkeni ja yritimme havaita autosta aavikkolintuja, mutta mitään ei meinannut näkyä, ennen kuin noin 70 km ennen Abu Simbeliä huomasimme noin parinkymmenen pelikaanin parven keskellä autiomaata. Valitettavasti pysähtyminen ei ollut sallittua. Kuitenkin noin kilometriä myöhemmin eräs autossamme istunut keskieurooppalainen vaati kuljettajaa pysähtymään, sillä hänen piti päästä kuselle. Vastahakoisesti kuljettaja pysähtyi, ja me yritimme kiikaroida taaksemme, mutta pelikaaneja ei aivan enää näkynyt. Sen sijaan auton vieressä pomppi kalottitasku. Autosta ulos mukamas kuselle hypännyt äijä näytti vain jatkavan kävelyä autiomaahan, ja kuski alkoi jo hermostua. Kuski huusi ukkoa takaisin, johon tämä vastasi kiroilemalla ja näyttämällä keskisormea. Pian äijä katosi aavikolle erään lähikukkulan taakse eikä häntä sen koommin näkynyt! Eräs kyydissämme ollut nainen osasi sanoa, ettei mies palaisi takaisin! Meidän teki mieli vielä lähteä etsimään häntä kilometrin päästä paikasta, jossa pelikaaniparvi oli ollut, mutta pian jatkoimme matkaa kohti Abu Simbeliä. Seuraavana päivänä saimme kuulla, ettei miehestä vieläkään ollut mitään havaintoa! Melkoinen mysteeri! Mikä lie extreme-orni tai terroristikouluun menijä? Varustuksena tällä oli mielestämme ollut vain kirja, lippalakki ja kamera.

Abu Simbel

Ulostauduttuamme autoista temppelien parkkipaikalla, ei mieltemme vieressäkään käynyt ajatus mennä katsomaan temppeleitä, vaan suuntasimme saman tien kohti Nefertari hotellia (toista niistä huippukalliista hotelleista, joka ei muuten näyttänyt kummoiselta) ja sen takapihalta aukeavaa näkymää Nasser-järvelle. Jo kävellessämme saimme kuunnella useiden vaaleakultarintojen ja turturikyyhkyjen laulua. Ennen rannalle pääsyä huomasimme, että merimetsoilla oli todella muutto päällä. Valtavaa merimetsoletkaa tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Rantaan päästyämme tahti alkoi jo selvästi hidastua, mutta silti ynnäsimme noin 4000 muuttavaa phalaa.

Tiesimme kyllä suunnilleen mitä etsiä, joten eipä aikaakaan, kun Oriol plokkasi afrikanvästäräkkiparin pomppimasta läheisessä hyvin pienessä kalliosaaressa. Toinen linnuista yltyi laulamaankin ja saatoimme todeta yhden pinnatavoitteemme taas täyttyneen. Eräältä kallioniemeltä löytyi kalottitaskupariskunta ja lennossa näkyi myös yksittäisiä pelikaaneja ja afrikanhanhia. Merimetsomuuton käytyä hiljaisemmaksi lapasorsa- ja törmäpääskymuutto tuntui olemaan kiihtymään päin.

Päätimme mennä Nefertari-hotellin respaan mukamas kyselemään huoneen hintoja, eli ottamaan selvää, kuinka Abu Simbelissä yleensä saa liikkua. Olimmehan kuulleet huhuja, ettei kylästä saisi poistua minnekään. Vastaanotto hotellilla ei ollut kohteliain, mutta respaan päästyämme saimme oikein hyvää palvelua. Meille jopa kerrottiin halvasta hotellivaihtoehdosta. Mikä parasta paikalla oli myös paikallinen poliisi, ja kun kerroimme paikoista, jonne halusimme päästä katselemaan lintuja meille tilattiin taksi, jonka kuskille tehtiin selväksi minne oltiin menossa ja miksi. Saimme myös sen käsityksen, että poliisi ilmoitti radiopuhelimitse meidän asiamme ja määränpäämme muillekin poliiseille, joten saimme kerrankin olla rauhassa.

Ajelimme nuottiemme mukaisille raripaikoille lentokentän takana olevalle lahdelle. Kuskikin ymmärsi millä asioilla olimme, ja hän veikin meidät ensimmäiseksi satamaan jossa olisi kyllä voinut näkyä melkein mitä tahansa, mutta havainnot jäivät neljään todella kaukaiseen pelikaaniin. Lentokentän takana alkoi sitten näkyä taskuja. Lajisto jäi kuitenkin samaksi kuin aikaisemminkin: toistakymmentä kalottitaskua ja yleisesti myös kivi- ja aavikkotaskuja. Lahdella kiinnitimme huomiomme ensimmäisenä afrikanhanhiin, joita löytyi parista parvesta yhteensä toistasataa. Järven yllä leijailleet chlidonias-tiirat varastivat kuitenkin pian huomiomme, sillä niitä oli aivan tuhottoman paljon. Arviolta kymmenentuhatta tiiraa saalisteli kaukana lahdella, mutta tarkempi määritys lajien osalta jäi tekemättä, kun huomasin ennen rantaa olevalla pikkulutakolla tallustelevan afrikantyllin. Tyllistä saatiin kuviakin ja pian niitä löytyi lisää. Parilta pysähdykseltä löysimme näitä huomattavasti olettamaamme hienompia lintuja yhteensä seitsemän kappaletta. Muitakin kahlaajia oli mukavasti, pikkusirrien joukosta löytyivät reissun ensimmäiset lapinsirritkin.

Afrikanpelikaanien ja afrikaniibishaikaran toivossa jatkoimme matkaamme seuraavalle El Baterikin lahdelle, joka kuulemma oli paras paikka näiden havaitsemiseen. Paikka näytti kyllä loistavalta, mutta kumpiakaan ei sieltä löytynyt. Seudun maisemat olivat todella erikoiset: kaikkialla oli keltaista hiekkaa, josta pisti esiin miltei mustia pyramidin tai kartion muotoisia kukkuloita. Parhaat havainnot jäivät neljään afrikantylliin, kirjotaskuun ja pariin kapustahaikaraan. Tästä pitemmälle ei taksikuskimme enää päästänyt meitä jatkamaan, joten päätimme palata takaisin Abu Simbeliin etsimään hotelliamme.

Hotellimme löytyi kuskimme opastuksella ja saimme sieltä huoneen, onnistumatta tinkaamaan hintaa lainkaan umpiarabiankieliseltä omistajalta. Hotelli oli muuten pääasiallisesti tarkoitettu paikallisille ja armeijaväelle, mutta kyllä omistajalle turistienkin raha kelpasi. Jatkoimme pian kävellen temppeleille, joilla oli nyt todella rauhallista, vain muutama turisti meidän lisäksi. Saimme jopa kuvattua temppeleistä sellaisia kuvia, joissa ei näy lainkaan ihmisiä. Molemmat temppelit olivat uskomattoman upeita ja myös sisällä olleet kaiverrukset olivat mielestäni hienoimmat, mitä olimme reissulla nähneet. Niinpä pyörimmekin temppelialueella pitempään, ottaen samalla vaihteeksi hieman rennommin.

Iltapäivällä huomasimme hotellimme sijaitsevan mitä parhaimmalla paikalla staijausta ajatellen. Hotellin sisäpihalla oli korkea nyppylä, jonka ympärille se oli rakennettu. Nyppylältä oli erinomainen näkyvyys Nasser-järvelle, joten menimme illaksi sinne staijaamaan. Lapasorsia, merimetsoja ja törmäpääskyjä meni edelleen pikkuhiljaa ja pihan ylitti komeasti arabihaukka. Lähilutakolla oli rääkkä-, silkki- ja harmaahaikaroita, afrikanhaarahaukat pyörivät taivaalla ja pihan asukkeja olivat afrikankalliopääskyt sekä kalottitaskut, jotka innostuivat illan tullen laulamaankin. Muita staijilla havaittuja lajeja olivat mm. kaksi vaaleakiitäjää, neljä yöhaikaraa, kymmenen afrikanhanhea, 25 pitkäjalkaa jne. Oikein leppoisaa, vihdoinkin sai ottaa rennosti.

Kalabush=vankila 2.3.

Aamuvarhaisella emme olleet oikein varmoja, mitä tekisimme, joten päätimme lähteä hotellilta näkemäämme niemen nokkaan staijaamaan muutamaksi tunniksi. Hotelliltamme kulki asfalttitie pieneen saareen, jonka toiselta laidalta oli todella upea näkyvyys jopa lentokentän takaiselle lahdelle asti. Kävelimme saareen ja ihmettelimme hieman, miksei yksikään saaren hienohkoista huviloista näyttänyt asutulta. Mutta kun mitään kieltoja tai muitakaan kylttejä edes arabiaksi ei näkynyt, jatkoimme matkaamme niemen kärkeen. Tavoitteenamme oli nähdä, olisiko afrikansaksinokka palannut jo pesimäsaarilleen. Jo kävellessämme näimme muutaman ruskohaikaran ja yöhaikaraparven, ja staijimme tuotti afrikanhanhia, kymmenen tavallista pelikaania sekä samaa kuin edellispäivänäkin, mutta eliksiä ei irronnut. Pari tuntia staijattuamme alkoi yhtäkkiä selkämme takaa kuulua älämölöä. Paikallinen vartija (tai mikä lie paimen) tuli mesoamaan luoksemme puusauvansa kanssa, eikä vaikuttanut pätkääkään onnelliselta löytäessään meidät reviiriltään. Ainoa ymmärtämämme sana, jota ukko hoki oli kalabush eli vankila, joten päätimme pienen urputtamisen jälkeen lähteä kohti hotelliamme. Reilua tuntia myöhemmin meidän oli määrä lähteä bussisaattueen mukana kohti Assuania, joten vankilareissuun ei enää ollut varaa. Kävelimme rivakasti poispäin ukon seuratessa ja mesotessa selkämme takana koko ajan. Onneksi ukko jäi pian kuitenkin jälkeen, sillä matkan varrella olleelta pieneltä lahdelmalta löytyi mukavasti lintuja. Afrikanhanhipoikue, jossa yhdeksän pienokaista sekä kaksi paria afrikanvästäräkkejä innostivat meidät taas kuvaamaan. Ukko kuitenkin palasi huutamaan selustaamme, joten huolimatta lähellä olleista kapustahaikaroista ja ylitsemme lentäneistä pronssi-iibiksistä, meidän oli palattava pikimmin hotellillemme.

Hotellilla pakkasimme tavaramme nopeasti ja lähdimme temppeleille etsimään paluukyytiämme. Myöhemmin saimme selville, että saari, jossa olimme aamun viettäneet, oli Egyptin ministerien lomasaari, johon kenelläkään, varsinkaan hulluilla suomalaisilla lintuturisteilla, ei ollut mitään asiaa. Olisipa ollut mukava, jos asiasta olisi jotenkin tiedotettu, vaikkapa kylteillä!

Paluumatka Assuaniin sijoittui mukavaan ajankohtaan lintujen kannalta, ja kun tiellä ei juuri ollut saattueiden lisäksi muuta liikennettä, toiveissamme oli nähdä matkalla aavikkolajeja. Ralli oli kuitenkin taas aivan älytöntä. Bussit ohittelivat toisiaan vuorotellen, ajoivat rinnakkain, ja minäkin otin 130 km/h vauhdista toisen pikkubussin kuljettajalta ikkunan kautta nyytin pähkinöitä omalle kuskillemme. Mutta päivän pelastukseksi aavikolla lensi reilun 80 linnun parvi juomareissullaan olevia täplähietakyyhkyjä, joten loppumatkan saattoi taas nukkuakin.

Assuanissa otimme hetken rennosti ja lopulta lähdimme rautatieasemalle kyselemään lippuja Kairon junaan. Ensin saimme odottaa puolitoista tuntia, että lipunmyynti aukeaisi. Kun tämä ihme vihdoin tapahtui, jouduin pitämään kyynärpäätaktiikalla paikalliset ihmiset kurissa, että pysyin jonon keulilla. Ja vihdoin, kun pääsin lippuluukulle sain kuulla, että toisen luokan liput olivat loppuneet, kuten myös ensimmäisen luokan liput ja makuupaikkalippujen hinta oli sitten kymmenkertainen, eli yli sata dollaria. Hetkeksi naama ehti jo valahtaa valkoiseksi, kunnes lipunmyyjä ehdotti jotain Nefertiti-lippuja. Ilman muuta! Hintakin oli vain hieman ykkösluokkaa korkeampi, ja opiskelija sai vielä alennuksen. Eli noin 13 eurolla pääsisimme matkustamaan yöjunalla yli tuhat km Kairoon. Jos emme olisi saaneet lippuja seuraava juna ja myöskin seuraava bussi olisivat olleet vasta seuraavana päivänä!

Junaan päästyämme saimme todeta hyttimme Suomen vastaavia huomattavasti viihtyisämmäksi. Penkit olivat isot ja todella pehmeät ja vaunussa oli vieläpä oma tarjoilija. Tarjoilija lupasi tehdä kaikkensa, että hyttiimme, jossa oli kuusi paikkaa, ei tulisi lisäksemme muita, ja sehän meille sopi. Niin väsyneitä olimme, ettei aikaakaan, kun koko porukka jo nukkui sikeästi. Yöllä eräs meistä totesi vessareissullaan, että hyttipalvelija oli toiminut lupaustensa mukaan, sillä viereisessä hytissä nukkui kahdeksan raavasta miestä, ja me olimme edelleen kolmestaan.

Lake Qarun 3.3.

Edellisiltapäivänä olimme jo puhelimessa sopineet vanhan tutun taksikuskimme Gamalin kanssa, että tämä tulee meitä vastaan Kairon rautatieasemalle. Pian Gamal löytyikin ja suunnittelemamme reissu Qarun-järvelle noin sata km länsilounaaseen Kairosta alkoi. Fayyomin alueella, jossa Qarun-järvi sijaitsee, on ainutlaatuinen tapa varmistaa turistien turvallisuus. Niinpä meidänkin seuraksi annettiin kuuden rynnäkkökiväärillä varustetun poliisin autokunta, joka seuraisi meitä alueella, mihin ikinä menisimmekään.

Jo ensimmäiset pysähdykset suurella järvellä paljastivat, että lintuja oli paljon. Erityisesti järvi on kuuluisa talvehtivista linnuistaan. Nauru- ja kaitanokkalokkeja oli satoja. Myös kahlaajia löytyi järven rantalietteiltä oikein mukavasti. Pikku- ja suosirrien lisäksi vikloja oli paljon. Myös toistakymmentä tundrakurmitsaa seisoskeli riutoilla. Ensimmäiseksi reissupinnaksi löytyi useiden kymmenien punasotkien ja silkkiuikkujen parvia, jotka kelluivat järvellä nokikanalauttojen velloessa taustalla. Tuulihaukkoja oli runsaasti, mutta myös liitohaukkoja näkyi muutamia sekä yksittäiset ruskosuo- ja sinisuohaukat. Heinikkoalueilta korviin kantautui heinäkerttujen ja priinioiden piipitys ja välillä taustalta erottui papyruskerttusen voimakas raksutus. Langoilla istui useita isolepinkäisiä, sahelinmehiläissyöjiä sekä tietysti palmukyyhkyjä seurassaan muutamia turturi- ja turkinkyyhkyjä.

Päätavoitteenamme oli kuitenkin löytää kosteikkoisilta peltoalueilta ja kalanviljelyaltaiden liepeiltä se kauan kaivattu kultakurppo, jonka tiedettiin alueella majailevan mutta olevan erittäin hankala löytää! Komppasimme kaikki vastaan tulleet sopivan näköiset biotoopit todella huolella, mutta tuloksena oli vain toistakymmentä taivaanvuohta ja pari jänkäkurppaa. Suokukkoja, punajalkavikloja ja muita tuttuja kahlureita toki oli aivan riittämiin. Komppaus tuotti myös kuningaskalastajan, pari pikkuhaikaraa, 10 sahelinpaksujalkaa sekä runsaasti jo tuttuja pikkulintuja: kirvisiä, kerttusia jne. Löysimmepä kuolleen suopöllönkin.

Parin tunnin komppauksen jälkeen seuranamme olleet poliisit alkoivat hermostua. Heidän työvuoronsa tuntui päättyvän neljältä iltapäivällä ja he soittivat sireenejä aina, kun innostuimme komppaamaan liian kauas autoilta. Niinpä päätimme lopettaa kurppoetsinnät tuloksettomina. Ei edes näkemämme mustapäälokki ja viisi jalohaikaraa mieliämme piristäneet. Palatessamme tuttuja reittejä kohti Panorama-hotellia, jonne olimme sopineet tapaamisen vanhan ystävämme Tom Collinsin kanssa, huomasimme vielä pari erinomaisen näköistä vetistä matalan kasvillisuuden lähes valtaamaa lieteallasta, joita emme vielä olleet kompanneet, mutta emme kehdanneet enää vaivata turhautuneen näköistä saattuettamme.

Tomia ei löytynytkään hotellistaan, olimmehan me hieman sovittua aikaisemmassakin. Ja kun hotelli oli aivan liian kallis meille, eikä lähistöllä ollut muita hotelleja, päätimme lähteä Kairoon tuttuun hotelliin Pension Romaan majoittumaan. Kuskimme Gamal olisi joka tapauksessa ajanut kotiinsa nukkumaan, joten emme aiheuttaneet hänellekään ylimääräistä vaivaa. Vähän matkaa ajettuamme Tom tulikin autonkuljettajineen meitä vastaan, ja sovimme tapaamisen hänen hotellilleen seuraavaksi aamuksi.

Kultakurppo – vihdoin! 4.3.

Aamuviideltä olimme taas matkaamassa samoja reittejä käyttäen Qarun-järvelle. Nyt olimme onneksemme niin aikaisin liikenteessä, että onnistuimme välttämään poliisisaattueen. Poliisit kun eivät vielä odottaneet turisteja saapuvaksi, eivätkä siten olleet vielä heränneet. Panorama-hotellin edustalta löysimmekin Tomin, joka kertoili jo jotain minervanpöllöistä ja pensastaskuista, mutta meitä kiinnostivat etupäässä kultakurpot. Niinpä menimme oppaamme kanssa yllätys yllätys samoille pelloille ja lähes kuivillaan oleville kalanviljelyaltaille, joita olimme kompanneet edellispäivänä. Kyllä lahmuaja lintupaikat tuntee! Taas tuloksena oli kuitenkin vain pässejä ja jänkäkurppia ym. Silloin muistimme pellot, jotka olivat jääneet kiireessä edellisenä päivänä komppaamatta, ja suuntasimme niille. Noustuamme autosta aloimme taas levittäytyä komppausvalmiuteen kahden hengen ryhmissä, kun se vihdoin tapahtui. Kultakurppo pomppasi lentoon Tomin edestä ja laskeutui pian vähän matkan päähän eteemme. Kävelimme paikalle, mutta emme onnistuneet näkemään lintua maassa, kunnes se taas nousi siivilleen ja lensi tällä kertaa hieman kauemmaksi. Toiveemme oli täyttynyt ja suuri työ oli palkittu. Vaikka lintu olikin koiras (eli se rumempi sukupuoli tällä lajilla), ei se meitä harmittanut. Tekstiviestikuitit lähtivät samaa tahtia niin Suomeen kuin Kataloniaankin. Kultakurppo oli löytynyt totaalisesti viimeisestä mahdollisesta paikasta, sillä enempää biotooppia ei enää ollut ja olihan kyseessä viimeinen retkipäivämme! Kiittelimme myös Tomia, jonka piti kiiruhtaa töihinsä ja jatkoimme itse matkaamme suunnitelmien mukaan Wadi El Rayanin keskellä autiomaata sijaitsevalle järvelle – todella hyvin mielin.

Viimeisen iltapäivän revitykset

Wadi El Rayan oli upea paikka! Uskomattoman pehmeää hiekkaa jatkui ja jatkui, ja keskellä tätä hiljaista autiomaata oli suurehko järvi, jossa kellui satoja silkkiuikkuja ja sotkia. Alhaalla järven rannassa oli suuri ruovikko, jossa oli tuhottomasti tiltaltteja ja muita pikkulintuja. Oriolinkin rengastajavaistot heräsivät, voi kun ruovikkoon olisi saanut verkot. Vaikka paikasta olisi voinut löytää enemmänkin lintuja, me innostuimme eniten paikan valtavasta fossiilimäärästä! Hiekka-alueet olivat harmaana nummuliiteista eli pienistä pyöreistä rahan näköisistä fossiileista. Ylhäältä hiekkavuorten päältä löytyi runsaasti luiden paloja ja pian löysimme myös ensimmäiset hain hampaat (ainakin kolmea lajia). Nenä kiinni hiekassa -kävelyä jatkoimme seuraavan tunnin löytäen kymmeniä toinen toistaan mukavampia fossiileja, ennen kuin oli taas määrä lähteä paluumatkalle kohti Kairoa.

Kairosta suuntasimme Sakkaran pyramideille, jossa mielenkiintomme kohdistui itse pyramidin lisäksi huuhkajaan, jonka piti Tomin mukaan asustaa pyramidin reunalla. ”Aavikkohuuhkaja” ei kuitenkaan ollut kotona, joten suuntasimme matkamme ohi tuhansien puissa pesivien lehmähaikaroiden kohti Wadi Diglan laaksoa, jossa myös piti asuman useita paikallisia pieniä ja vaaleita huuhkaimia.

Wadi Diglaan saavuimme iltapäivällä siten, että aikaa auringonlaskuun oli jäljellä alle pari tuntia. Tiesimme että huuhkajien pesäkoloille meidän tulisi kävellä wadissa kolme kilometriä yhteen suuntaan, mutta se ei meitä hidastanut. Wadi oli melko kapea (50-70m), mutta seinämät olivat jyrkät ja korkeat. Vesisateesta ei selvästikään ollut kauan, sillä piikkipensaat kukkivat komeasti. Lintuja alkoi illan viiletessä näkyä mukavasti. Kalottitaskut rupesivat laulamaan ja mustaleppälintuja, aavikkotaskuja ja aavikkotulkkuja näkyi muutamia. Tervapääskyt kirskuivat taivaalla ja pian löytyivät ensimmäiset aavikkokertut piilottelemasta pensaiden kätköissä. Hanna, joka kulki perässämme hitaammin fossiileja keräillen, onnistui yllätyksekseen ajamaan lentoon viiriäisen.

Käveltyämme mielestämme jo aivan tarpeeksi, aurinko alkoi vaipua laakson seinämien taa. Vieläkään emme kuitenkaan olleet löytäneet Tomin kuvailemaa paikkaa. Päätimme silti kääntyä takaisin, jottei paluumatka olisi pelkkää pimeässä kompurointia. Käveltyämme hetken takaisin päin, alkoi takaamme kuulua huuhkajan huhuilua. Vaikka ääni oli varsin erilainen kuin kotohuuhkajalla oli laji helppo tunnistaa. Eipä tullut käveltyä turhaan. Hanna kuuli pariin otteeseen myös mahdollisen aavikkokehrääjän, mutta hieman turhan kaukaa.

Paluumatkalle

Yöllä yhden jälkeen edessämme oli haikeat jäähyväiset. Oriol lähti lentokentälle Gamalin kyydittämänä. Jo parin päivän kuluttua Oriolin oli tarkoitus aloittaa kevätrengastuskausi Kataloniassa. Me jäimme Kairoon vielä vuorokaudeksi, mutta emme enää linturetkeilemään, vaan ainoastaan shoppailemaan. Viimeinen päivämme 5.3. kului Islamilaisen Kairon basaareissa matkamuistoja etsiskellen ja tingaten. Mainittakoon, ettei mitään kannata ostaa ennen kuin hinta on tippunut vähintään 80 %. Seuraavana iltana 6.3. edessämme oli Gamalin tarjoama kyyti lentokentälle ja lähtö paluumatkalle.

Tikkakukkula

Koneessa nukutun parin tunnin jälkeen olimme taas Budapestissa. Tällä kertaa tavoitteenamme oli nähdä lintujakin. Niinpä matkasimme bussilla, raitiovaunulla ja lopulta mäkijunalla Foqaskerokun kukkulalle Budalle, josta tarkoituksenamme oli löytää tikkoja. Jo junasta huomasimme useita tikan syönnöksiä puissa, ja jonkin aikaa junan kiivettyä rinnettä ylöspäin päätimme jatkaa matkaamme kävellen. Parisataa metriä käveltyämme löysimme etsimämme: pari tammitikkaa löytyi eräästä pihasta seuranaan vihertikka sekä useampi pähkinänakkeli. Pikaisella tikkaetsinnällämme löysimme yhteensä kahdeksan tammitikkaa, kolme vihertikkaa sekä yhden käpy- ja pikkutikan. Syyriantikka jäi tällä kertaa löytymättä, vaikka mäen päältä löytyi sillekin sopivaa biotooppia. Tikkojen ohella muitakin lintuja näkyi mukavasti: kymmeniä turkinkyyhkyjä ja peippoja, närhiä, kuusi nakkelia, pari nokkavarpusta, järripeippoa, pyrstötiaista ja tikliä, pikkuvarpusia, vihervarpusia, punatulkkuja sekä sepelkyyhky. Väsyneinä mutta tyytyväisinä saatoimme matkata Budapestin keskustaan tutustumaan kauppoihin ja etsimään vielä puuttuvia tuliaisia. Illalla edessä oli paluumatka vielä lumiseen ja linnuttomaan Suomeen.

Onnistuneen Egyptin lintumatkan aakkoset
Eli mitä teimme ja mitä olisi pitänyt tehdä

A Älä mene valmismatkalle. (Älä varsinkaan Hurghadaan, jossa ei kolmen päivän jälkeen ole mitään nähtävää, jos et harrasta laitesukellusta. Kaupungissa ei todellakaan ole muuta kuin hotelleja ja keskeneräisiä hotelleja!) Lintupaikat ovat melko kaukana toisistaan, etkä voi nähdä kovin paljon lintuja, jos pysyt vain yhdessä kohteessa. Muuton tarkkailu on sitten asia erikseen. Valmismatkaa kannattaa harkita vain silloin, kun ne ovat älyttömän halpoja (sota jossain arabimaassa). Matkaoppaaksi suosittelemme esimerkiksi Let`s Go kirjasarjan Egypti- tai Lähi-Itä -osaa. Kirjasta (päivitetään lähes vuosittain) löytyvät kaikki halvat ja kohtuuhintaiset hotellit, aikataulut ja hinnastot. Kirjan yksityiskohtaisten vinkkien perusteella matkustaminen ja nähtävyyksiin tutustuminen on helppoa. Hotellien saaminen edes kello kolme yöllä ei ole vaikeaa. Hotellien hinnat vaihtelevat 2 eurosta 100 euroon/ henkilö. Käytimme hotelleja joiden keskihinta oli 5 euroa, taso oli kuin meikäläisissä vanhemmissa retkeilymajoissa. Julkiset kulkuneuvot ovat aivan käyttökelpoisia ja erittäin halpoja.

B Hanki kirjallisuutta ja retkikertomuksia. Lintupaikkojen löytyminen ei ole kaikkialla helppoa. Muista, että lintupaikat muuttuvat Egyptissä huomattavasti nopeammin kuin Suomessa. Vielä edellisvuotena hyvänä pidetty lintupaikka voi olla nyt täysin pilalla, taikka sitä ei välttämättä ole enää edes olemassa, tai pääsy lintupaikkaan voi olla estetty!

C Varaa mukaasi jotain, jolla voit todistaa olevasi ”ammattilainen” lintuharrastuksessa (firman käyntikortti jne.). Tulet retkeilemään maassa, jossa ihmiset eivät juurikaan harrasta, eivätkä täten ymmärrä harrastuksia. Sinun on vaikea saada viranomaiset vakuuttuneeksi siitä, että katselet lintuja ihan huvikseen. Isolla porukalla viranomaisten kanssa ei joudu yhtä helposti vaikeuksiin, yksittäinen ihminen vaikuttaa helposti vakoojalta tai muuten vaan epäilyttävältä.

D Jos aiot kuvata paljon, yritä hankkia joko etukäteen (turismiviranomaisten kautta) tai Kairon turistipoliisilta kuvauslupa. Poliisi voi yrittää takavarikoida kuvasi, jos he epäilevät sinun kuvanneen Egyptiä mustamaalaavaa materiaalia (esim. kaatopaikkaa). Luvan kanssa saa sitten kuvata mitä haluaa. Pitkiä objektiiveja ei kannata edes yrittää käyttää esim. Niilin padoilla ja muilla egyptiläisittäin erittäin tärkeillä kohteilla. Kaikilla nähtävyyksillä ei saa kuvata vapaasti, ei edes lintuja. Vältä sotilaskohteita, joita on erityisesti Punaisenmeren rannoilla ja Egyptin pohjoisosissa. Mekin yritimme kysellä lupia pariin otteeseen, mutta Hurghadan turistipoliisit eivät puhuneet lainkaan englantia! Siis hanki asiakirjat jo etukäteen tai tarpeeksi isosta paikasta.

E Kaukoputken kanssa voi olla ongelmia (sitä luullaan kameraksi). Jalustaa ei saa viedä ilman eri korvausta (12 euroa!) nähtävyyspaikoille, joissa on pimeitä tiloja, kuten hautoja.

F Jos suunnittelet retkeileväsi syrjässä normaaleilta turistialueilta, esim. läntisessä Egyptissä, ota viranomaisilta selvää, onko se sillä hetkellä sallittua ja tarvitaanko poliisisaattuetta.

G Käytä vain sellaisia taksikuskeja, jotka puhuvat hyvää englantia. Tarvitset tulkkia usein. Englantia puhuvan kuskin kanssa vältät hankaluudet paljon helpommin, sillä tämä ymmärtää, mitä teet eikä pidä sinua esim. journalistina (kuten meitä pariin otteeseen pidettiin).

H Auton vuokrausta ei kannata edes harkita. 100 eurolla, jonka vuokraus maksaa saat taksin kuljettajineen päiväksi ja liikenne on tottumattomalle erittäin vaarallista. Kuljettaja toimii myös oppaanasi. Jos olet menossa kauemmas, varmista että kuljettaja on ymmärtänyt mihin haluat ja että tämä osaa sinne!

I Naispuolisten retkeilijöiden kannattaa pukeutua peittävästi, jos haluaa liikkua rauhassa. Kaulasta varpaisiinkin pukeutuneena saa samaan tapaan huomiota kuin Suomessa minimekossa. Miehiä ei myöskään kannata katsoa silmiin.

J Kun olet hankkimassa venekyytiä tms. yritä löytää kokeneimmat kuljettajat/kapteenit ja tarkista, että heidän lupansa ovat kunnossa. Kuljettaja, jolla on luvat kuljettaa sinut kohteeseesi tulee huomattavasti halvemmaksi kuin sellainen, jonka täytyy hankkia luvat.

K Tingi hinnoista. Vain tyhmä maksaa liikaa. Let`s Go kirjassa on oikeita hintoja. Sovi maksu aina etukäteen, muuten voit joutua maksamaan mitä vain. Tai jos tiedät palvelun/tavaran hinnan älä kysele hintaa, anna vain rahat ja lähde kävelemään. Perääsi ei (yleensä) huudella.

L Älä käytä paikallisia lintuoppaita, heistä ei ole (paria tosi kallista lukuun ottamatta) mihinkään ja hinnoittelu on pahasti yläkantissa.

M Fossiileista kiinnostuneille tiedoksi: Hyvistä fossiilien keruualueista oli aivan mahdotonta saada mitään tietoja etukäteen, mutta osoittautui, että niitä oli lähes kaikkialla. Jopa pyramidien ympäristöstä löytyi simpukkafossiileja. Vaikka Egyptistä voisi löytää dinosauruksiakin, tällä kertaa saaliksi tuli hainhampaita, kalanluita ja suuri määrä erilaisia simpukkafossiileja.

J.A. & H.A.

Espanja Katalonia 16.8-1.9. 2000

Lintu- ja häämatkailua Kataloniassa 16.8.-1.9.2000

Viimein kesätyöt olivat ohi, ja pääsimme lähtemään häämatkallemme Espanjaan – tarkemmin Kataloniaan. 16.8. Lentokoneen laskeutuessa Barcelonan kentälle näkyi jo valkoisia haikaroita lentämässä koneen meteliä karkuun – lehmähaikaroita! Retkipinnalista saatiin avatuksi kivalla lajilla. Kentällä meitä odotti ystävämme Oriol Clarabuch, joka vastapalveluksi Oulun aikaisista yhteisretkistämme oli tarjoutunut oppaaksi parin viikon mittaiselle retkellemme.

Oriol on ammattirengastaja, ja saman tien lähdettiinkin kiitämään 200 km Barcelonan eteläpuolella sijaitsevalle Ebro-deltan rengastusasemalle. Onneksi Oriolin ”pösössä” oli ilmastointi, sillä lämpötila kohosi reiluun 35 asteeseen matkatessamme kohti eteläistä Kataloniaa. Oriolin kaahatessa nopeaa, mutta paikoin maksullista moottoritietä osuivat silmiini turturikyyhky ja rusotasku, mutta muuten lintuja oli aamupäivällä liikenteen keskellä liikenteessä varsin vähän.

Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme suurelle Ebro-deltalle, joka näytti heti lintumaailmansa. Pienillä altailla pyöri kymmeniä valkoposkitiiroja, rusko-, harmaa-, rääkkä-, silkki- ja lehmähaikaroita sekä jokunen pitkäjalka. Riisipelloilla lauloi useita heinäkerttuja, ohitsemme lensi harjalintu ja editsemme kuningaskalastaja.

Asemalle saavuttuamme jakson rengastajalla David Bigasilla oli meille muutamia tervetuliaislajeja: kuningaskalastaja, rastas- sekä muutama rytikerttunen. Aseman lähiruovikoissa huusi lieju- ja luhtakanoja sekä kauempaa vesialueelta kantautuivat flamingojen karjaisut. Ensimmäinen pikkuhaikara pyrähti tornin vieritse, samalla kun valkoposkitiirat rääkyivät ja heinäkerttu piipitti häiritsevänkin kovaa pihapuskien päällä. Etelänharmaalokkeja ja pikkutiiroja lenteli todella paljon lahden päällä, ja merimetsot päivystivät tolppien päällä kauempana rannasta. Muutama pikkukuovi ja kalasääski muistuttivat näille linnuille ajankohtaisesta syysmuutosta, ja kun lirojen ja metsäviklojen ja rantasipien ääntäkin alkoi kuulua, tuntui hetken kotoisalta.

Verkkorundin (”rytkyjä”, pari kuningaskalastajaa sekä mm. pikkuvarpusia ja varpusia, viherpeippoja ym.) jälkeen kipusin lintutorniin ja näin ensimmäiset yöhaikarat lentelemässä kauempana muiden haikaroiden eksyessä välillä lähemmäskin. Vesialueelta löytyi myös satoja ja satoja nokikanoja, silkki- ja pikku-uikkuja, sini- ja harmaasorsia ja punapäänarskuja. Pian myös David, Oriol ja Hanna kapusivat torniin, ja David kaivoi rutiinilla meille esiin pari sulttaanikanaa (porphyrio)! Verkosta tuli vielä nuori lännenrusokerttu Hannalle rengastettavaksi ja päivän rengastussaldoksi tuli näin 58 lintua. Tornista näkyi vielä tuhansia kottaraisia joukossaan mustakottaraisia sekä yksi kokonaan keltainen lintu – kaiketi undulaatti.

Tutustuimme tietysti myös aseman henkilökuntaan ja henkilökunnan tehtäviin, joihin kuului loukkaantuneiden tai muuten hoitoa tarvitsevien lintujen ja kilpikonnien hoitamista jne. Ennen nukkumaanmenoa ihmeteltiin vielä seinälle ilmestyneitä yögekkoja, sammakoita sekä haikaroiden, sirkkojen ja kaskaiden öisiä ääniä (David lähti kotiin jättäen meille rengastusvastuun).

Kruununokikanojen lumoissa

17.8. Aamukuudelta ponkaisin ylös muiden vielä jäädessä vetämään sikeitä. Tornin ohitti muutama kaitanokkalokki ja pitkäjalka. Lahdella parin tolpan nokkaa päivysti hietatiira. Ensimmäiselle verkkokierrokselle heräsivät sitten Oriol ja Hannakin, ja verkosta löytyi taas oikein mukavia lajeja, mm. silkkikerttu ja ruokosirkkalintu.

Parin kierroksen jälkeen nappasimme Oriolin auton ja lähdimme Platja de la Marquesalle, joka on asemaa lähin valtavan Ebro-deltan merenlahdista. Kahlaajia paikalla oli (kuten oli luvattukin): satoja kuovi- ja suosirrejä, muutamia pikku- ja isosirrejä, vikloja, mustajalkatyllejä, kapustarintoja, mustapyrstökuireja mukanaan vanha punakuiri ja kuovi. Muutamia riuttatiiroja ja välimerenlokkeja lenteli myös lahdella. Paikalla oli tietysti myös valkoposkitiiroja, haikaroita, heinäkerttuja ym., joten ihmeteltävää riitti!

Muutaman tunnin keikan ja todella hikisen (+38) keskipäivän jälkeen kiiruhdimme takaisin asemalle toteamaan kuumuuden liiaksi myös pikkulinnuille – verkot saivat roikkua tyhjinä. Vihdoin näytti olevan hyvä valo läheisen sisälahden lintujen tarkasteluun, joten käppäilin verkkolinjan läpi rantaan putkeni kanssa. Lähtiessäni kysyin Oriolilta: ”Is it possible to see this here?” ja osoitin sormellani kruununokikanaa. Oriol vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Impossible”. No, rannassa pistin putken pystyyn ja aloin laskea lintuja (pikku-uikkuja, punapäänarskuja ja flamingoja – en nokikanoja). Vahingossa silmiini osui kuitenkin nokikana, jolla oli kaularengas. Hassua, ajattelin, tollahan on myös punaista päässä – KRUUNUNOKIKANA!!! Vielä lähimpiä lintuja nokikanamassojen joukossa, joten ei kun hälyttämään muita! Juoksumatkalla kuului muutama sarja pussitiaisen ääntä, mutta nyt se ei kiinnostanut.

Oriol oli kuin puulla päähän lyöty, kun kuuli mitä olin mennyt löytämään. Palasimme tietysti porukalla etsimään lintua. Löysinkin linnun taas aika helposti ja aloin selostaa paikkaa muille: ”Merimetsoista pikkuisen vasemmalla, narskujen takana – Little bit left from Phalacrocorax and behind Nettas”, josta Oriol käänsi vielä katalaaniksi. Samaan aikaa Hanna horisi aivan erilaisia ohjeita linnun löytämiseksi! Pian, samalla kun katalonialaiset vihdoin löysivät linnun, huomasin toisen kruununokikanan aivan ensimmäisen vieressä ja edelleen Hanna puhui aivan omiaan! Silloin tajusin, että Hannalla täytyy olla kolmas lintu! Ja niinhän siellä oli kolme renkaallista kruununokikanaa! Linnut olivat ensimmäiset Kataloniassa 10 vuoteen ja sen edellisenkin metsästäjä joutui ampumaan ja tuomaan lintuharrastajille, ennen kuin häntä uskottiin (pää muuten oli asemalla pullossa!). Tätä edellisestä havainnosta oli kulunut jo 40 vuotta.

Illan aikana lintuja näkyi myöhemminkin vielä mukavasti, joten pinnalistaan saatiin tasaiseen tahtiin lisäystä. Iltahämärissä ruokosirkkalintu intoutui jopa laulamaan. Ennen pimeää ihmettelyn kohteena oli pieni myrkkykäärme (vaikka paikalliset olivat juuri sanoneet, ettei alueella ole myrkyllisiä eläimiä).

18.8. Aamuvarhaisella kuittasin todella kovan pinnan näkemällä harvinaisen sarakerttusen. Päivällä tutustuimme deltan opastuskeskukseen. Ecomuseusta jatkoimme kohti Riumaria eli Ebro-joen (joka ei siis ole mikään pikku puro) suistolle, joka osoittautui aivan liikaa turistipaikaksi. Pienten ajeluiden jälkeen löysimme kuitenkin myös lintuja. Töyhtökiuruja oli joka puolella, mutta varsinaisesti lintuja löytyi suiston suunnasta: flamingoja mukanaan 8 pronssi-iibistä, pitkäjalkoja, avosetteja, sirrejä, satoja silkkihaikaroita, kolme pikkuhaikaraa, viisi ristisorsaa, selkälokkeja (useita alalajeja), mustavikloja, ”pässejä”, heinäkerttuja ja merellä tuhansia matkaavia etelänharmaalokkeja mukanaan muutamia välimeren- ja kaitanokkalokkeja! Palaillessamme kohti asemaa turkinkyyhkyjä istui ja huusi siellä täällä.

Verkoilta päivän aikana tuli tavanomaista: pari ”kunkkua”, rastaskerttunen, muutama ”ruokosirkkeli”, lännenrusokerttu, pajulintu, ruokokerttunen, haarapääsky, viherpeippo, pikkuvarpunen, varpunen ja 38 ”rytkyä”.

Ebro-joen eteläpuolella

Seuraavana aamuna 19.8. ensimmäinen verkkolintu oli etelänsatakieli, ja heti perään lähdettiin Ebro-joen eteläpuolelle, jotta parhaat lintupaikat ehdittäisiin koluamaan huolella. Pieni pysähdys jossain keskellä kaikkea sitä tasaisuutta kannatti, kun pellossa oli töyhtökiurujen ja kiurujen seassa ruokailemassa sekä pikkukiuru että lyhytvarvaskiuruja.

La Tancadan kala-altailla ihmeteltiin etelänharmaalokkien määrää, räyskää sekä 80 mustanmerenlokkia ym., ennen kuin matkasimme nuottien perässä varmoille pikkukiuru- ja pääskykahlaajapaikoille. Pääskykahlaajat löytyivätkin varsin helposti. Yhdellä ”aavikolla” oli vähintään 13 lintua hyönteispyynnissä. Paikalla oli äänistä päätellen myös kaikenlaisia em. kiurujakin, vain pikkukiurua ei saatu näkyviin.

Matkaa jatkettiin Salinas de la Trinitatin niemeen, jossa uiskenneltiin ja kerättiin simpukoita parin kuuman tunnin ajan samalla tietysti staijaillen. Pulmussirrejä lenteli pitkin valtaisaa 7 km pitkää ja 100 metriä leveää hiekkaniemeä. Myös mustanmerenlokkeja löytyi mukavasti. Kesken pahinta väreilyä päädyimme liikkumiskieltoalueen (aivan kärjessä oli usean kilometrin mittainen linnuille pyhitetty suojelualue) rajalla sijaitsevalle piilokojutornille. Ihmeteltyämme ensin hetken tuhansia ja tuhansia välimerenlokkeja (maailman suurin yhdyskunta), aloin staijailla merelle väreilystä piittaamatta. Tulosta tuli: vanha suula ja merikihu nostivat retkipinnasaldomme jo sataan! Hiekkaniemeltä saimme kiikareihimme vielä karikukon ja pusseihimme lisää simpukoita, jonka jälkeen suuntasimme vielä La Casa de Fustan lintupaikoille. Valitettavasti totesimme kuumuuden ja nestehukan liian koviksi, joten päätimme palata asemalle lepäämään! Iltapäivän havainnot jäivätkin ainoastaan heinätaviin ja lähes täysin albiinoon varpuseen.

Toiseksi viimeinen Ebro-aamu 20.8. alkoi parilla hiljaisella verkkokierroksella, joiden jälkeen lähdettiin Oriolin ja parin paikallisen lintuharrastajan (joista toinen, Josep-Maria oli tullut harjoittelemaan rengastusta) kanssa tutustumaan vielä deltan uusiin lähikolkkiin. El Canalotissa nähtiin kolme harjalintua, mustakottaraisia, 45 pitkäjalan parvi, mustaviklo, tundrakurmitsa, ruskohaikaroita, flamingoja, heinä- ja silkkikerttuja sekä sokerina pohjalla muuttava välimerenhaukka.

Toisella puolella El Canalotia näimme lisää kurmitsoita, mustapyrstökuireja, suokukon ja 26 kuovia (joista viimeiset olivat paikallisista mielenkiintoisimmat), satoja riuttatiiroja ja välimeren- ja muita lokkeja, kolme meriharakkaa ja kaksi merikihua (merikihut olivat paikallisille tosi hienoja), sirrejä, rusko- ja harmaahaikaroita ja 80 mustajalkatylliä! Illalla asemalle olivat saapuneet ensimmäiset kruununokikanabongarit, ja kun illan viimeiseksi verkkolinnuksi saatiin kauan odotettu heinäkerttu, joka oli aiemmin vain hivotellut verkkoa, olimme valmiit yöpuulle.

Hämärän lintuja

21.8. Aamulla lähdimme sitten ajamaan kohti 20 km Barcelonasta pohjoiseen sijaitsevaa Premia de Maria, Oriolin kotikaupunkia. Heti perille saavuttuamme lähdimme staijaamaan läheiselle kymmeniä kilometrejä pitkälle uimarannalle merilintuja. 45 minuutin staijaus tuotti tulosta: kaksi suulaa, välimerenlokkeja sekä keltanokkaliitäjän.

Staijin jälkeen suuntasimme kohti seuraavaa etappia, jonka Oriol oli kavereineen suunnitellut – kehrääjärengastusta. Tianassa sijaitsevalle kukkulalle saavuttiin noin tuntia ennen hämärää, ja ihmeteltävää riitti. Närhiä, jotka olivat huomattavasti meikäläistä tummempia, rääkyi puissa, alppitervapääskyjä lenteli taivaalla, rusko-, lännenruso- ja samettipääkertut ääntelivät puskissa, töyhtötintti piipitti alhaalla metsässä, iberianvihertikat huusivat ylhäällä kukkulan laella ja punapyyt ääntelivät alhaalla pellolla! Ei siis tiennyt miten päin olla! Verkkoja kuitenkin piti alkaa pystyttää ennen kuin pimeys saapui. Apuna meillä oli Raul-niminen rengastajaharjoittelija Boida-koiransa kanssa. Ensimmäiset kehrääjät saapuivat hipomaan verkkoja jo ennen kuin atrappinauha oli laitettu päälle. Myös minervanpöllö alkoi huudella lähistöllä, joten ei muuta kuin nauha sillekin soimaan. Linnut jäivät kuitenkin vähiin. Onneksi saimme sentään yhden kehrääjän verkosta, mutta ruosteniskakehrääjästä ei nähty vilaustakaan. Minervanpöllöt tulivat kyllä istuskelemaan kuunvalossa näkyviin atrapin viereen, mutta verkkoon asti nekään eivät suostuneet menemään.

Vic – Rengastusta ja pinnailua

Seitsemäs retkipäivämme 22.8. oli varattu turismille. Junalla matkattiin Barcelonaan, jossa käytiin goottilaisessa kaupunginosassa Barri Goticissa ja La Seun katedraalissa, La Sagrada Familiassa sekä tietysti shoppailemassa. Toki lintujakin päästiin katsomaan Parc de la Ciutadellassa, jossa pesi satoja munkkiaratteja.

Iltapäivällä pakkasimme tarvittavat tavarat mukaan ja lähdimme kohti tuntematonta! Tiesimme vain sen, että edessä oli rengastusta, yöpymispaikka olisi ja että seuraamme liittyisi muitakin rengastajia. Oriol oli suunnitellut kaiken valmiiksi.

Niinpä körötimme ohi nokivaristen kohti pohjoista ja Vic-nimistä kaupunkia (Josep-Marian ja Raulin kotikaupunkia). Illalla tapasimmekin Josep-Marian, Raulin sekä uudet apurimme Alexin ja Jepin ja suuntasimme kyläpöllösrengastuskokeilun (kuulimme kyllä) ja ruokailun jälkeen Ter-joelle asentamaan verkkoja valmiiksi aamua varten. Autot jätettyämme kuulimme mehiläissyöjän ääntä, mutta sitten tuli pimeys.

Verkkoja pystytettiin sitten naru-bambunvarsi-virityksin pari tuntia säkkipimeässä ja todella hankalakulkuisessa maastossa. Yöpymään menimme vanhan koulun lattialle, ja vaikkei majapaikka ollutkaan mukavuuksilla pilattu, nukkumatti saapui nuijineen ja eetteripulloineen varsin nopeasti.

23.8. Josep-Maria huolehti armeijamaisesta herätyksestä, vaikka tuntui, ettei vielä ollut ehtinyt laittaa edes silmiä kiinni. Pian oltiinkin jo ihmettelemässä kuivaa joen pohjaa, jossa kulkivat komeasti koko joen poikki kahdesta kohtaa verkkolinjat! Verkoissa kellui jo joitakin sipejä, pikkutylli, väiskejä ja virta-sellaisia, mustapääkerttu, punarinta, laulu- ja mustarastas sekä tinttejä. Äänessä olivat peukaloiset, silkkikertut ja tiklit, joita lenteli valtavia parvia edestakaisin. Mehiläissyöjiä, uuttu-, turkin- ja turturikyyhkyjä näkyi myös sekä muuttavat hiiri- ja muuttohaukka. Kuhankeittäjäkin luikautti kuin moikatakseen Oriolia (Oriol = kataloniaksi kuhankeittäjä). Verkoilta kiikutettiin ihmeteltäväksemme silkkikerttuja, lisää virtaväiskejä, lehtokerttu, nuori harakka, tikli ym. Lähipuista löytyi etelänpuukiipijä. Pian oli kuitenkin aika jatkaa paikallisten meille suunnittelemassa minuuttiaikataulussa ja pakata verkot.

Vicin kiertelyä

Nyt suuntasimme Raulin kotiseudulle Vicin maaseudulle. Ensin bimbottiin (=elis) pensassirkkuperhe ja sitten saavuimme hylätyn näköiselle vanhalle talolle keskelle peltoja. Arvasimmekin jo, mitä tuleman piti. Samalla kun muut olivat menossa sisään taloon etsimään ”merkkejä”, pölähti tornipöllö ikkunasta lentoon ja lensi suoraan ylitsemme talon nurkan taa. Vain Hanna ja minä näimme linnun! Lintua etsiessämme läheisestä junatunnelista löytyi ”vain” kaksi kuollutta tornipöllöä. Pelloilla oli kyllä muuten lintuja: mustapäätaskuja, punapäälepinkäisiä, käenpiika ja vilahtipa lennossa vielä 3 punapyytäkin, joten ei voinut valittaa.

Seuraavaksi oli Josep-Marian vuoro toimia oppaana, kun suuntasimme eräälle 1100 metriä korkealle nyppylälle. Sullouduimme kaikki Josep-Marian maasturiin, jolla ajoimme ylös saakka säikytellen pari kangaskiurua lentoon. Taaskaan ei tiedetty mitä etsiä, mutta Hanna ainakin huomasi paikan olevan otollinen fossiilien keräämiseen. Minä taas aloin staijata ylös, alas ja sivuille tuloksena mehiläishaukka, muuttohaukkoja sekä kalliopääskyjä. Samaan aikaan Hanna, Josep-Maria, Oriol ja Jepi tutkivat nenä maassa fossiileja. Muutama fossiili löytyikin, mutta Jepi teki mielenkiintoisimman löydön, kun hän yhytti erään kiven alta pienen skorpionin! Lintuja, joiden takia olimme ylös tulleet, ei kuitenkaan näkynyt. Pesä oli kyllä edelleen paikoillaan vuorenjyrkänteellä – asuja olisi ollut pikkukorppikotka! Me jouduimme tyytymään kouralliseen fossiileja sekä pariin tulipäähippiäiseen.

Pnaen lintuparatiisi

Aikailemaan ei kuitenkaan jääty, vaan piti jo kiirehtää kohti seuraavaa rastia eli Park Natural dels Aiguamolls Empuriaa. Apujoukot hyvästeltiin, ja matka jatkui taas kohti rannikkoa.

Sant Pere Pescasorissa tavattiin taas uusia ihmisiä. Oriolin pomo – Katalonian kovin rengastaja – Gabriel Gargallo oli jo paikallisen hotellin ravintolassa meitä odottelemassa. Syötiin upeat yösapuskat ennen kuin matkattiin luontokeskukselle, josta meille oli järjestetty majapaikka. Yöllä ehdimme vielä kuulemaan paksujalan kiekaisut ennen kuin hyydyimme ansaitulle levolle.

24.8. Aamulla heräsin taas ennen muita ja kuulin muutaman paksujalan sekä minervanpöllön, ennen kuin muut nousivat. Kattohaikaroita oli myös miehittämässä valotolppia. Etelänsatakielet yrittivät jopa hieman laulaakin, ja tiklejä oli joka paikassa. Tavallista linnustoa edustivat monenlaiset haikarat, turkinkyyhkyt, silkkikertut jne. Lähimmällä lintutornilla ei aamun pikakäynnillä näkynyt lintuja, peuroja kylläkin.

Piakkoin starttasimme kohti yhtä maan parasta pikkulintupaikkaa, joka oli muutamaa viikkoa aiemmin palanut valtavassa metsäpalossa, josta oli uutisissa Suomessakin. 10 x 6 km:n kokoinen alue oli palanut lukuun ottamatta pieniä kaistaleita siellä täällä. Tuhkan ja noen keskellä pystytimme sitten verkkoja tarkoituksena houkutella niihin samettipää- ja orfeuskerttuja. Etelänsatakieliä ja samettipääkerttuja olikin maastossa varsin mukavasti. Orfeuskertusta ei kuitenkaan nähty vilaustakaan (no, ehkä yksi vilaus), mutta samettipääkerttuja rengastettiin 9 lintua – kaikenpukuisia ja -ikäisiä. Paikalla näkyi myös vaaleakiitäjiä, pensassirkkuja, nuori punapäälepinkäinen sekä kruununa käärmekotka ja vuorikotka samassa rundissa ja komeasti, mutta meidän piti taas rientää.

Matkamme jatkui nyt kohti Cap de Creusin kivikkoista niemenkärkeä. Saimme huomata, että karusta niemenkärjestä lintujen löytäminen ei ollut lainkaan helppoa. Kuitenkin noin puolen tunnin koluamisen jälkeen löysimme samalta huipulta sekä sinirastaan että kivikkokiuruparin! Kalliokyyhkyjä näkyi myös muutamia – pulusta elis! Kalliopääskyjä ja vaaleakiitäjiä saimme myös ihmetellä varsin läheltä, kun ne taiturimaisesti temppuilivat tuulen pyörteissä. Rantakiviltä löytyi muutama karimetso (desmarestii) istuskelemasta ja näinpä yhden muuttavan rusotaskunkin. Mustatasku jäi kuitenkin puuttumaan kovasta yrityksestä huolimatta.

Bongausta parhaimmillaan

Iltapäivällä olimme taas ”opparilla”, jonne olimme sopineet tapaamisen paikallisen lintuvastaavan kanssa, joka lähti opastamaan meille linturetkeä. Eli nyt alkoi bongaus! Ja eipä kauaa mennytkään, kun ensimmäinen pinna – nuori sininärhi – löytyi erään puun latvasta istuskelemasta. Pian löytyi toinen langalta ja vielä kolmas. Näkyipä matkalla aikuinen punapäälepinkäinenkin, haukkoja sekä taas bongaus – mustaotsalepinkäinen. 40 lehmähaikaran parvi ja käpytikka nähtiin ohimennen ennen seuraavaa kohdetta nimeltään osmankäämikerttunen. Moinen löytyi jo ennen kuin oltiin kunnolla edes pelipaikoilla. Samalla näkyi ihme kyllä vasta ensimmäinen ja myöskin viimeiseksi jäänyt harmaasirkku, mustapäätaskuja, töyhtökiuruja, mehiläissyöjiä ym. Illan viimeinen ihmeellisyys koettiin, kun eräällä pellolla oli kokonaista 32 paksujalkaa ruokailemassa!

Illalla Oriol lähti tyttöystävänsä luo yöksi, ja me jäimme auttamaan paikalle tullutta rengastajaa Juan-Carlosia verkkojen laitossa. Urakkaa riittikin, sillä oli pimeä, eikä meillä ei ollut taskulamppua mukana! Nukkumaankin silti lopulta päästiin.

25.8. Aamu käynnistyi taas nihkeästi, mutta uudella innolla oltiin pian matkalla laittamaan loput verkot, joita ei oltu saatu pimeässä paikoilleen. Verkoissa killui jo pari etelänsatakieltä, varpusia sekä mustapäätasku. Nuolihaukka ja muutama fasaani kartuttivat taas pohjatonta pinnasäkkiämme. Kesyä ”ciconiaa” kuvattiin parista metristä. Ehdimme kuitenkin kiertämään verkot enää kerran, kun taas piti sännätä bongausreissulle. Verkosta ehti tulla vielä toinen mustapäätasku, kunkku ja heinäkerttu.

Oriolkin oli jo uutta tarmoa täynnä meitä odottamassa ja taas mentiin. Heti alkumatkasta hidasteltiin ja etupenkkiläiset mutisivat jotain clamatorista – mikä lie sininärhi taas (lattarit olivat jo hieman sekaisin). Ajelimme ympäriinsä liikkumiskieltoalueilla nähden harjalintuja ja kymmeniä mehiläissyöjiä, kun yhtäkkiä Oriol huusi: ”Clamator!”. Vasta kun näimme linnun tajusimme, että harakkakäkihän tuo on!

Autioilla rannoilla näkyi toistasataa mehiläissyöjää, mustajalkatyllejä ym., ja löytyihän viimein ensimmäinen Lanius meridionalis eli mikä lie etelänisolanttu… Samalla kierroksella näimme vielä tavallisen käen, kuhankeittäjäkoiraan, käärmekotkan, iberianvihertikkoja, flamingoja, pikkulepinkäisen ym. ym. Juan-Carlos kiikutti meille ihmeteltäväksi ilmeisesti autoon törmänneen, mutta varsin reippaan oloisen harjalinnunkin, jota päästiin hipelöimään ja kuvaamaan.

Paluumatkan aluksi tarkastettiin vielä yksi kolkka luonnonsuojelualueesta – ja taas kannatti! Sulttaanikanoja (porphyrio) oli ainakin 16, joitakin flamingoja, punasotkia, heinätavi, sirrejä joukossaan paikallisesti harvinainen lapinsirri, paljon muita kahlaajia, 42 kattohaikaran parvi sekä pari kyhmyjoutsenta, puhumattakaan mehiläissyöjistä ja mustapäätaskuista.

Matkalla kohti Premiaa päätimme pistäytyä tutustumassa Oriolin perheen kesämökkiin. Ei se mikään mökki ollut, linna se oli! 400-neliöinen, 800 vuotta vanha rakennus, mutta mikä parasta, sijainti oli vain 30 km Barcelonasta ja silti aivan uskomattoman luonnon keskellä. Yritimme löytää paikalta mm. taiturikultarintoja, mutta ensimmäinen lintu, jonka ääntä ehdin hieman ihmettelemäänkin, osoittautui aleksanterinkaijaksi. Rinnemetsiköstä löytyi etelänpuukiipijöitä ja pellolta keltahemppoja. Jollei olisi ollut iltapäivä, niin ties mitä sieltä olisi löytynyt…

Kotkajahtia vuoristossa

26.8. aamulla paineltiin pohjoiseen lähikaupunkiin Mataroon (200 000 as.) vuokraamaan auto, taas Oriolin avustamana, sillä paikalliset eivät todellakaan koskaan osanneet englantia! Pian oltiinkin matkalla ”honeymoonillemme” Pyreneille kaksistaan.

Montserratin luostarivuori ohitettiin vauhdikkaasti, eikä edes auton editse lentänyt ruostepääsky saanut meitä vitkastelemaan, sen verran huiput kiiltelivät jo silmissä! Matkan varrella kuvasimme 40 lehmähaikaran parvea, näimme sininärhen, punapäälepinkäisiä ja retkipinnoihin saatiin lisättyä tavallisia pohjoisen lajeja. Ensimmäisten suurten vuorten kohdalla päätimme pysähtyä syömään, kun paikallinen ravintola näytti tavoista poiketen olevan auki meillekin sopivaan ruoka-aikaan. Ensimmäiset hanhikorppikotkat kaartelivat vuortenrinteiden yläpuolella, alppitervapääskyt, nokivarikset ja pari maakotkaa hoidettiin vielä ruokapaikalta ennen kuin matka taas jatkui. Seuraaville korppikotkille ei enää ollut juuri aikaa, kun ennen kuutta piti ehtiä lunastamaan varaamamme hotellihuone Pont de Suertin pikkukaupunkiin.

27.8. Viihtyisässä ja hyvin halvassa hotellihuoneessa nukutun yön jälkeen suuntasimme takaisin eteläpuolen vuorille pikkulintu- ja korppikotkajahtiin. Saavuimmekin parahiksi keskelle korppikotkaparatiisia. Ainakin 170 hanhikorppikotkaa 3-4 parvessa otti kukkuloiden päällä korkeutta mukanaan kaksi pikkukorppikotkaa sekä muutama käärmekotka! Kotkat ottivat aika nopeasti korkeutta tai katosivat vuorten taa, eikä kotkan kotkaa pian ollut näkyvillä. Pienen staijin ansiosta näimme vielä pari pikkukotkaa sekä kanahaukan, mutta sitten hiljeni, joten siirryimme alas joen rantaan etsimään pikkulintuja. Puskissa kuhisikin ihan mukavasti: pari pähkinänakkelia, leppälintuja, kirjo- ja harmaasieppoja sekä 50 hemppoa saatiin pinnalistamme jatkoksi. Sininärhi, käpytikat ja pensassirkut edustivat myös paikallista jokivarsilinnustoa. Harjoittelimme myös hieman vuorikiipeilyä pienelle mäennyppylälle. Rinteellä näkyi naaras kivikkorastas, mutta sen lisäksi vain liskoja ja perhosia.

Illalla ajettiin 3400 metriä korkean Katalonian korkeimman vuoren sekä 5200 metriä pitkän tunnelin kautta Vielha-nimiseen oikein viehättävään alppimaiseen kaupunkiin, josta palasimme yöpimeässä hotelliimme syömään samaan aikaan kuin paikallisetkin.

Rankka päivä

28.8. Seuraavana aamuna edessä oli vuoristopäivä. Eipä aikaakaan, kun körötimme jo Besiberri-vuoria kohti. Matkalla saimme ikäväksi yllätykseksemme todeta, että 7 astetta oli hieman liian vähän T-paidalle. Matkalla näimme (aivan väärän näköisiä) pyrstötinttejä, punatulkun sekä kuusi- ja töyhtötinttejä. Perillä tähyiltiin ensin patoa, josko siinä asuneet kalliokiipijät olisivat näyttäytyneet, mutta ei. Muita lintuja oli kyllä senkin edestä! Alppivarispariskunta touhuili jotain padon seinustalla, sitruunahemppoja pyöri iso parvi marjapensaissa, vuorisirkkuja, rautiaisia ja tiltaltteja oli myös liikkeellä. Onnistuimmepa kuulemaan paikallisittain tosi kovan palokärjenkin sekä yleisempiä iberianvihertikkoja.

Kun lämpötila nousi toiselle kymmenelle, lähdimme kiipeämään. Suunnitelmissamme oli nousta n. 2700 metrin korkeuteen ja kiertää n. 9 km pitkä merkitty reitti. Eivätkä aivomme raksuttaneet lainkaan, kun huomasimme pienen polkumme varressa kyltin, jossa luki jotain, joka sisälsi sanan ”expert”. No ei siinä mitään, kiipesimme todella jyrkkää reittiä pitkin, joka oli aina silloin tällöin merkitty jonkinmoisilla kepeillä. Reitiltä ei ollut syytä poistua, sen verran korkealla alettiin jo olla, ja joka puolella oli todella jyrkät pudotukset! Paikoin oli hieman hankalampia paikkoja, mutta koko ajan noustiin varsin reippaasti. Jossain vaiheessa totesimme nousun olevan sen verran jyrkkää, ettei samaa reittiä olisi toivoakaan päästä alas. Niinpä meidän täytyisi kulkea koko reitti, kestäisi se kuinka kauan tahansa! Emme voineet kuin toivoa, että reitti ei menisi enää pahemmaksi. Noin kahden tunnin kiipeilyn jälkeen pato näkyi pienenä viivana suoraan alapuolellamme ja karttaa katsottuamme saimme järkytykseksemme todeta siirtyneemme kartalla alle 500 metriä – ja nousu ei näyttänyt olevan lähimainkaan lopussa! Muutamia hanhikorppikotkia leijaili siellä täällä ja kun myös vuorikirvinen, pikkukäpylintu ja hippiäinen saatiin lajeiksi, oli maagiselta tuntunut 200 retkipinnan raja rikottu!

Onneksi kuitenkin maasto muuttui huomattavasti loivemmaksi, ei kuitenkaan sen helpommaksi (jos joku tietää mitä on paha rakkakivikko, niin miettiköön sitä pari kilometriä!). Linnut olivat todella tiukassa, kuten ne meikäläisessä tunturissakin ovat. Onneksi näkyneet linnut olivat sitäkin mielenkiintoisempia. Alppirautiaiset olivat todella kauniita, ääntä kuului enemmänkin, mutta vain kaksi lintua näkyi. Ollessamme aivan korkeimmalla kohdalla etappiamme n. 2700 metrissä, korkeimpien lähihuippujen lähestyessä kolmea kilometriä, Hanna plokkasi kaksi Pyreneiden gemssiä juoksemassa rinnettä alaspäin. Pian seurasi neljä gemssiä lisää ja myöhemmin vielä yksi. Samoilta jalansijoilta löysimme myös kiirunan jätöksiä sekä höyheniä, mutta tarkempaa komppausta ei jaksettu jäädä suorittamaan. Ylhäällä rakkakivikossa reittimme oli merkitty muutamilla päällekkäin kasatuilla kivillä, joita oli noin 50 metrin välein, joten oli onni, että meillä oli kiikarit mukana, muuten eksyminen olisi ollut helppoa. Edelleenkin, vaikka kulku oli hieman helpompaa, ei reitiltä ollut syytä lähteä hortoilemaan – ellei halunnut korppikotkien ruoaksi.

Pian kuitenkin (oltuamme ensin hieman harhapolulla) löysimme oikean risteymäkohdan, josta alkoi alamäki. Lintuja alkoi taas näkyä, etupäässä tiaisia, vuorisirkkuja ja ”muleleita”. Ensimmäiset lähes vuorikiipeilijän tamineilla varustetut ihmisetkin tulivat vastaan (yllätys-yllätys, nyt tajusimme myös kartan merkinnät, tämä puoli reitistä oli merkitty helpompikulkuiseksi). Laskeutuessamme muistimme, että olimme saaneet ”nuotit” niitystä, jolla asuu murmeleita! Niitty alkoi olla jo lähellä, kun plokkasin ensimmäisen: ”Katso Hanna murmeli, ihan sun vieressä. Tommonen majavan kokoinen!”. Silloin Hannakin huomasi otuksen, joka jo löntysti hissukseen kiven alle piiloon – se todellakin oli valtava! Pian murmeleita näkyi lisää sekä myös muleleita, ”istejä”, vuorikirvisiä ja muutama sitruunahemppo ym. Niityltä paluu padolle eli viimeiset kolme kilometriä olivat todella helppokulkuisia – sopivaa turistivaellusreittiä ja turisteja alhaalla riittikin. Onneksi olimme valinneet eksperttireitin! 9 tuntia lähtömme jälkeen oli kuitenkin ihanaa nähdä vuokra-Corsamme, jossa odotti vielä yksi tölkki kokista.

Partakorppikotkaa odottamassa

Seuraava päivä 29.8. oli sitten tarkoitus ottaa hieman rennommin. Ehdimme jopa nauttimaan makoisan hotelliaamiaisen, ennen kuin lähdimme kohti Boin lähistöllä sijaitsevaa luonnonsuojelualuetta. Alueelle oli lupa kulkea ainoastaan kävellen tai taksilla, mutta totesimme taksin jonottajia olevan aivan liikaa, joten lähdimme vaihteeksi patikoimaan.

Reitti oli kuin valtatie edellispäivään verrattuna, niinpä väsymyksestä huolimatta tarvoimme rehevässä vuoristomaisemassa kaksi ja puoli tuntia yhteen suuntaan, vaikkei mitään ihmeellistä vastaan tullutkaan. Nousua oli koko ajan ja maisemat oikein mukavia, pähkinäpensaita ja muutenkin kovin rehevää, paljon perhosia, muttei oikein lintuja – pari maakotkaa, hanhikorppikotkia, jalohaukkoja, koskikara ynnä muuta jo tuttua. Lopulta palasimme todella nopeasti alaspäin ja päätimme ottaa iltapäivän rennosti. Taksilla olisi ehkä päässyt paremmille paikoille.

30.8. Viimeinen päivä Pyreneillä oli sitten pyhitetty korppikotkille. Aamiaisen jälkeen pakattuamme lähdimme odottamaan, josko kotkat taas nousisivat ennen puoltapäivää kaartelemaan taivaalle. Löysimmekin korppikotkien istuskelupaikan eräältä jyrkänteeltä ja jäimme odottamaan. Edellisiltana kovana alkanut sade oli juuri loppunut, mutta edelleen oli varsin kylmä. Pari pikkukorppikotkaa istuskeli erillään noin 80 hanhikorppikotkasta, mutta vain kerran näytti siltä, että linnut saisivat tarpeeksi nostovirtauksia alleen. Paikalliset vartijat, kaiketi ihan korppikotkavahteja, kävivät utelemassa, mitä väkeä me olemme. Mutta kotkat vain nököttivät paikoillaan. Sitten se tapahtui, Hanna plokkasi erimuotoisen suuren korppikotkan, joka nousi vuoren takaa kaartelemaan vuoren päälle. Siinä se oli – partakorppikotka! Olihan sitä jo odotettukin! Ja kyllä se oli hieno, lähes vanha lintu kaarteli hanhikorppikotkien seuratessa sitä katseellaan noin 7 minuuttia alle kilometrin päässä meistä välillä vuoren rinnettä vasten todella komeasti! Heti kun ”barbaari” oli jatkanut matkaansa vuorten taakse, plokkasin isohaarahaukan kaartelemasta parin hanhi- ja pikkukorppikotkan seassa. Se oli meille tarpeeksi, joten päätimme lähteä paluumatkalle kohti Mataroa. Matka sujui nopeasti, kun aloin jo tottua paikallisten ajotapoihin. Ei edes komea vaalea pikkukotka hidastanut matkaamme.

Loppuverryttelyä

Oriol olikin taas auttamassa meitä auton kanssa (hinta oli muuten n. 1000 mk/5 vrk) ja hänen kyydillään painelimme Premian ja lyhyen ruokailun kautta vielä saman illan aikana yrittämään uudelleen ruosteniskakehrääjää! Vanha ystävämme Raul oli jo pari verkkoa pystyttänyt, kun saavuimme Mataroon, jossa tällä rantakukkulalla kehrääjiä oli pesinyt. Pystytimme vielä pari verkkoa ja sitten alkoi sataa, muttei onneksi liikaa. Verkkoon eksyi vain vanha samettipääkerttukoiras, mutta näimme pariin otteeseen sekä ruosteniskakehrääjän että tavallisen kehrääjän.

31.8. Kevyen kenttäaamiaisen jälkeen painelimme suoraan Premian lähikukkulalle, josta ihmeteltiin ensin Barcelonan kaupunkia (joka näkyi todella komeasti) sekä alppikirskujien alkanutta muuttoa. Noin 500 lintua ohitti meidät varsin läheltä jääden kaartelemaan kahteen valtavaan parveen. Rinteessä asuvia rusko-, samettipää- ja lännenrusokerttuja päästiin näkemäänkin. Houkuttelimme atrapilla viimeisen reissupinnan, taiturikultarinnan ääneen ja onnistuimme näkemään vilauksen siitä. Tämän jälkeen siirryimme ihmettelemään kaiketi Asterixin ja Obelixin tekemää dolmia.

Sitten olikin taas Barcelonan vuoro, sillä vielä oli tuliaisia ostettavana ja tarkoituksena oli tutustua edes yhteen museoon. Pakollisten kuvioiden jälkeen palasimme illaksi Premiaan syömään ja jututtamaan Oriolia ja tämän vanhempia. Myöhemmin edessä oli vielä pakkaaminen, sillä aamuvarhain ohjelmassa oli lähtö kohti lentokenttää ja Suomea. Oriol heitti meidät aamulla lentokentälle ja kotimatkamme alkoi. Hyvästeltyämme ja kiiteltyämme Oriolin, tämä jatkoi matkaansa taas vaihteeksi Ebro-deltalle rengastamaan.

Retken lajimääräksi saatiin lopulta huikeat 207! Maastopäiviä oli kuitenkin vain 13, ja elokuu ei Kataloniassakaan ole paras mahdollinen lintukuukausi. Kiitos kaikesta retken onnistumisesta kuuluu Oriolille, joka ystävineen oli suunnitellut meille minuuttiaikataulun, joka oli vielä koko ajan voimien ja kiinnostusten mukaan muokattavissa! Yllätykseksemme lintupaikoista löytyi hyvin opastuskeskuksia ja lintutornejakin oli kaikkialla. Suurin vaikeus oli, että vain hyvin harvat katalonialaiset puhuivat englantia. Lintujen lisäksi näimme ja koimme paljon muutakin todella ihmeellistä: maisemat, joita näimme, nisäkkäät (etupäässä murmelit ja gemssit), liskot, käärmeet sekä tietysti kaikki mukavat katalonialaiset, jotka tapasimme, tekivät häämatkastamme ikimuistoisen!

J.A.