Turkki 27.6.-4.7. 2012

Jos olette aiemmin lukeneet reissukertomuksiani, olette saattaneet huomata, että reissujen eteen on kyllä tehty aina aika paljon etukäteissuunnitteluja. On luettu retkiraportteja, kirjoja, nettiä, oltu yhteydessä harrastajiin, jotka ovat aivan lähiaikoina käyneet kohteessa sekä myös paikallisiin harrastajiin, selvitelty majoittumisia, lintupaikkojen ohella muita pakollisia käyntikohteita jne. Tässä seuraakin sitten kertomus viikon reissusta Turkkiin, jota ei sitten suunniteltukaan aivan yhtä hyvin – ei itse asiassa juuri lainkaan… Voisipa melkein sanoa, että jos olet suunnittelemassa lintumatkaa Turkkiin, voit hyvin lukea tästä, kuinka ei ehkä kuitenkaan kannata toimia.

Palattuamme Marokon reissusta olin jo varannut seuraavan viikon loman muutaman viikon päähän heinäkuun alkuun ja olimme Hannan kanssa suunnitelleet siihen wp-reissua johonkin kohteeseen, jossa meillä vielä olisi useampia lajeja hoidettavana. Tällaisia kohteitahan ei enää ole monta: Turkki, Egypti sekä Fuerteventura. Vaihtoehtona oli myös se, että Hannan Kontiki Toursin Georgian matkan toteutuisi ja lähtisimme molemmat Georgiaan, mutta oli jo pitkään näyttänyt siltä, ettei matka toteutuisi. Koskapa Turkista oli löytynyt paria vuotta aiemmin ja edellisvuonna julkistettu pari pesivää kalahuuhkajaa, oli matkakohteen valinta lopulta selvä, Turkkiin olisi päästävä! Lopulta Hannan Georgian matkalle olikin muutama todella innokas lähtijä, joten Hanna päätti lähteä vetämään reissuaan, joten itse aloin etsiä matkaseuraa kaveriporukastani.

Kuhnon Petri oli jo itsekin päättänyt lähteä Turkkiin, kunhan vain halpoja lentoja tai pakettimatkoja löytyisi ja vain 10 päivää ennen lomaani sopiva paketti löytyi AirFinlandilta, lennot Antalyaan sekä majoitukset lähes kaupan päälle. Ainoa ongelma oli se, että lähtö olisi kolmea päivää aiemmin kuin lomani alkaisi. Onneksi pomoni oli myötämielinen ja minun onnistui aikaistaa lomaani sekä myöskin pidentää sitä päivällä. Eli matka-ajaksi tuli lopulta 27.6.-4.7. Seuraavaksi varasimme sitten kalahuuhkajabongauksen sekä sitä edeltävän yön majoituksen Vigotoursin kautta. Bongaus järjestettiin kerran tai kaksi viikossa, me saimme järjestettyä itsellemme venepaikat 30.6.

Kuhno oli ollut Turkissa kunnon lintukierroksessa aiemminkin, joten luotin aika paljon reissun suunnittelussa häneen. Tulostelin kyllä joitakin hyviä reissukertomuksia ja pari niistä luinkin. Tarkistin toki hyvissä ajoin mahdolliset WP-pinnani Turkista ja ne olivat kalahuuhkaja, persianpöllönen, punaperätasku, oliivikultarinta sekä persiantimali. Niinpä ehdottelin Kuhnolle, josko näitä lintuja voisi suunnitella matkan varrelle. Muutamaan kerran soittelimme keskenään ja koskapa kalahuuhkajabongauspäivä oli vasta pari päivää reissattuamme, suunnitelmaksi muodostui pyöriä alkuun jossain Antalyan lähistöllä, bongata ”ketupa” ja suunnata sitten itään. Idän pääkohde olisi Birecik, jossa persiantimalit ovat nyt olleet muutaman vuoden hoidettavissa.

Päivää ennen reissua soittelimme taas ja kaikki näytti olevan pulkassa! Ottaisin Petrin kyytiin seuraavana päivänä ja jatkaisimme yhdessä Helsinki-Vantaalle – edessä olisi mitä leppoisin viikon Turkin kierros, ilman kauheita paineita, sillä Kuhnolla olisi tavoitteena vain pari elistä ja minullakin oli tiedossa, että tämä olisi minulle vasta se ensimmäinen Turkin reissu, pakkohan noin isoon maahan olisi joskus tehdä se kunnon kiertuekin…

Puhelun päätteeksi sovimme tapaavamme Lahdessa seuraavana aamupäivänä. Kuhno huikkasi loppuun vielä, ettei häntä saisi kiinni muutamaan tuntiin, sillä hänellä olisi työkeikka. Itse aloin pikkuhiljaa pakkailla tavaroitani, enkä päässyt pitkälle, kun Hanna huusi työhuoneestaan, että pahin mahdollinen oli tapahtunut – AirFinland oli juuri hakeutunut konkurssiin ja kaikki lennot oli peruttu! Voihan kanootin kokoinen ¤%##”!

Laitoin heti Kuhnolle viestin ja pienen paniikin jälkeen istahdimme molemmat Hannan kanssa koneidemme ääreen ja aloimme katsoa, löytyisikö vielä jonkin muun halpalentoyhtiön kautta vastaavia tai lähes vastaavia lentoja Turkkiin. Mutta arvatahan saattoi, että ne olivat kaikki jo menneet – Turkkihan oli tänä kesänä suosittu matkakohde Kreikan kriisin takia. Seuraavaksi katsoimme pääsisikö halpalennoilla enää ylipäänsä mihinkään, sillä en todellakaan halunnut jäädä viettämään viikon lomaani Suomeen tai ainakaan Parikkalaan, viikon sään oli luvattu olevan Suomessa vieläpä aika kaukana lomasäästä. Jotain halpalentoja löytyikin, mutta ne menivät kaikki sitä mukaa kun niitä edes harkitsi. Taisivat kaikki muutkin AirFinlandin asiakkaat istua netin ääressä? Lopulta Hanna tsekkasi mahdollisimman vastaavat Turkin lennot suoraan Turkish Airlinesin sivuilta ja siellähän olikin vielä lentoja vapaana. Ongelmana oli tietysti se, että nämä eivät enää olleet mitään halpalentoja! Itselleni oli kuitenkin selvää, että reissuun oli päästävä, joten varasin lennot ja niinpä reissun aikataulu pysyi lähes alkuperäisen kaltaisena.

Aika pian Petri soitti eikä ollut uskoa tapahtunutta todeksi. Myöhään illalla hänkin jo kuitenkin katseli lentoja mutta totesi pian, että koska halpoja lentoja ei enää ollut saatavilla, hän siirtäisi matkaansa ainakin viikolla, hänellä kun oli siihen mahdollisuus. Lopulta hän buukkasi matkan alkaen 5.7.

Elettiin siis reissuun lähtöni edeltävää iltaa, kello oli jo noin 22:00 ja tässä vaiheessa tiesin olevani lähdössä Turkkiin, itselleni tuntemattomaan, valtavaan 82 miljoonan asukkaan maahan linturetkeilemään yksin. Ei siinä auttanut muu kuin pakata loputkin tavarat matkalaukkuun (pakkaamisessa olemme onneksi kehittyneet aika taitaviksi vuosien saatossa, joten siihen ei monta minuuttia tuhraudu) ja takaisin netin ääreen! Saman tien vuokrasin itselleni AutoEuropen kautta pienen vuokra-auton viikoksi käyttööni ja sitten Hannan kanssa molemmat vielä kaivoimme esiin muutamia hyviä retkikertomuksia, jotka tulostin matkaan mukaan lentomatkalla ja reissussa luettaviksi. Sitten olikin jo pakko mennä nukkumaan, aamulla pitäisi lähteä reissuun!

27.6. Aamuseitsemän aikaan lähdin ajelemaan kohti Helsinkiä. Stoppasin vasta Vantaan Jumbolla, jossa kävin pankissa nostamassa matkarahat, puolet niistä vaihdoin Turkin Liiroiksi ja kävin syömässä. Kirjakaupasta yritin löytää Turkin karttaa, mutta ei sellaista löytynyt, käteeni tarttui kuitenkin LonelyPlanetin Turkey -kirja.

Parkkeerattuani auton käppäilin terminaaliin ja matkatavaroista luovuttuani jatkoin oikeaan lähtöaulaan ja aloin lueskella matkaraportteja. Olimme kiireessä tulostaneet lähinnä vain sellaisia juttuja, joissa oli vierailtu paikoissa, joissa olisi minulle elislajeja. Ainoa sellainen Antalyan tienoilla oli Akseki, jossa monet olivat käyneet hoitamassa oliivikultarinnan. Niinpä aloin kasata raporteista tietoa Aksekista, josta päätin aloittaa retkeni.

Turkish Airlinesin lentoni lähti kohti Istanbulia klo 13:20 ja Ataturkin lentokentälle laskeuduin 3 tuntia 25 minuuttia myöhemmin paljon viisaampana. Olin ehtinyt tankata kaikki retkiraportit ja kasata mm. kaikki retkiraporteissa olevat koordinaatit yhdelle paperille. Olin myös yrittänyt koota kaikki Aksekin lintupaikkojen ajo-ohjeet yhteen ja näin saanut selville, että alueella olisi useita kohteita, mutta kaikissa ohjeissa kerrottiin lähinnä vain, kuinka paikat löytyisivät Gosneyn lintupaikkakirjan avulla. Sitähän minulla ei tietenkään ollut. Onneksi jotain ylimääräistäkin niissä oli kaikissa kerrottu, joten palasia yhdistelemällä olin koonnut jonkinlaiset ajo-ohjeet neljälle paikalle sekä saanut selkeän kuvan siitä, missä järjestyksessä paikat tulisi kiertää – tärkeysjärjestyksessä tietysti!

Istanbulissa jouduin singahtamaan aika kiireellä pitkistä passi- ym. jonoista selvittyäni maan sisäisten lentojen terminaaliin, josta yritin taas löytää Turkin karttaa mutta eihän sieltäkään sellaista löytynyt. Niinpä tyydyin taas lukemaan retkiraportteja ja klo 18:15 istuinkin taas lentokoneessa. Antalyan lento lähti lopulta parikymmentä minuuttia myöhässä, joten lopulta laskeuduin Antalyaan hieman reilun tunnin lennon jälkeen klo 19:50. Koneen laskeutuessa näin, kuinka suuri miljoonakaupunki Antalyakin oli. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa hiipi mieleen pienoinen pelko siitä, kuinka ihmeessä meinasin selvitä viikon reissusta maassa, josta en oikeastaan tiennyt mitään – en ollut karttaakaan ehtinyt edes nähdä!

Matkatavarat löytyivät mukavan nopeasti (tämä lie syy miksi yleensäkään emme ole niin halpalentoja suosineet – meillä ei ole vieläkään koskaan reissua haitannut se, etteivät matkatavarat olisi saapuneet) ja niinpä kohta olin jo autovuokraamoilla. Oikeaksi toimistoksi selvisi paikallinen National, jossa toiminta oli käsittämättömän nopeaa, vaikken ollutkaan onnistunut tulostaa varauskuittia, joka oli saapunut sähköpostiini ollessani jo matkalla Helsinki-Vantaalle. Niinpä ävelin kohta jo parkkialueelle, jonne autoni saapui saman tien renkaat ulvoen. Englantia taitamaton nainen löi minulle avaimet kouraan, näytti lähes upouudesta Mazdasta yhden kolhun ja toivotti hyvää matkaa! Onneksi tajusin sentään kiireessä kysyä, onko autossa karttaa ja niinpä sain käsiini pienen mutta surkean Turkin kartan – mutta oli se paljon parempi kuin ei mitään!

Lähdin ajamaan sokkona kohti itää, kunnes tajusin parkkeerata ja kaivaa matkatavaroistani niin käsi-gps:n kuin jonkin ihme aivopierun takia mukaan ottamani autonavigaattorinkin. Tiesin kyllä, että navissani olisi vain Länsi-Euroopan kartat, mutta olin päättänyt kokeilla, josko se edes jotain näyttäisi. Laitoin molemmat laitteet päälle ja käsigepsin herättyä ajoin takaisin autovuokraamoille ja napsaisin koordinaattipisteen gps:ään, jossa ei ollut kuin peruskartta eli suurimmat päätiet vain näkyivät. Kohta autonavigaattorikin heräsi ja yllätys oli melkoinen, siinähän olikin Turkin kartta! Ainakin suurin osa teistä tuntui näkyvän! Niinpä naputtelin navigaattoriin Akseki, valitsin listalta sen oikeaksi tulkitsemani Aksekin ja lähdin tien päälle illan jo ollessa hämärtymässä!

Onneksi lentokenttä oli Antalyan itäpuolella, joten pääsin saman tien rantaa seuraavalle päätielle. Vaikka tie oli hyvä, oli matkanteko hidasta, sillä kaikissa kylissä oli useita liikennevaloja ja jotenkin kummassa niihin kaikki joutui aina pysähtymään ja niissä piti seistä kauan, vaikkei poikkiteiltä olisi ketään ollut tulossakaan. Niinpä muuten varsin selkeä liikenne puuroutui aina liikennevaloissa sekamelskaksi, osan ajellessa punaisia päin ja osan kiilaillessa parempia lähtöasetelmia itselleen valon taas vaihtuessa. Omituista kyllä nämä parhaita lähtöasetelmia itselleen hankkivat eivät todellakaan olleet niitä kovempaa ajavia, joten kohta heitä sai taas ohitella, kunnes seuraavissa valoissa ne taas tunkivat joka puolelta edelle.

Alkuun pysähdyin lähes jokaisella huoltoasemalla tarkistaen, saisiko sieltä kunnollista Turkin karttaa mutta vain yhdestä löytyi surkeita turistikarttoja, jotka olivat vielä paljon huonompia kuin autovuokraamosta saamani. Niinpä tyydyin vain ostamaan hieman evästä.

Noin tunnin ajettuani käännyin Manavgatin kaupungin jälkeen sisämaahan, jossa vuoristoon lähti nousemaan varsin hyväkuntoinen ja leveä tie. Ylämäkiin oli jumahtanut isoja rekkoja, joita pääsi ohittamaan vain harvoilla suorilla, mutta pikkuhiljaa matkanteko alkoi sujua. Piti vain uskaltaa ohittaa aina paikan tullen. Vielä noin tunnin ajettuani saavuin Aksekin risteykseen (Akseki 4). Parkkeerasin auton ja kaivoin matkalla kokoamani muistiinpanot esiin ja luin sieltä: ”Hieman ennen Aksekin risteystä on oikealla ravintola Toros, jota vastapäätä lähtee risteys vasemmalle. Jatka tätä noin kilometri kunnes tie kääntyy oikealle ja ylös. Käänny tässä vasemmalle niin näet muurien ympäröimän puutarhan – walled gardenin.” Seurasin ohjetta ja pian käännyin ennen mäkeä vasemmalle, ajoin uuden rakenteilla olevan tien yli pientä hiekkapolkua ja pian ajovaloissa näinkin edessäni metsän, jota ympäröi kivimuuri. Parkkeerasin autoni muurin viereen ja päätin jäädä siihen majoittumaan. Tavaroita hieman järjesteltyäni kömmin takapenkille nukkumaan kellon olleessa noin 23:00.

28.6. Heräsin viiden aikaan ja yllättävän pian alkoi olla aivan valoisaa. Pian olin kiertämässä muurien ympäröimää metsikköä muuria myötäpäivään seuraillen. Muurien sisäpuolelle ei ollut järkeä mennä, sillä puut olivat niin suuria ja tiheitä, ettei niiden latvuksiin olisi nähnyt millään. Parempi idea oli kiertää aitausta ja kuunnella ja katsella näkyviin reunapuihin. Vaikka toki tiesin, ettei keskikesä olisi kovin aktiivista aikaa lintumaailmassa Turkissakaan, oli silti yllätys kuinka hiljaista oli! Alkuun en nähnyt mitään lintuja ja kaikki kuuluneet äänet olivatkin sitten minulle outoja yhteysääniä. Ensimmäiset tunnistetut lajit olivatkin ylilentäneitä tavallisia lajeja: viherpeippo, hemppo, keltahemppo sekä tikli. Hieman herättyäni tajusin joka puusta kuuluvan tsippailun balkaninuunilinnuksi ja vihdoin näinkin ensimmäisen. Harjalintu puputti ja käärmekotka lensi ylitseni mutta olin jo kiertänyt lähes koko muurin sekä kierrellyt jonkin verran muuria ympäröivällä pensaikkoalueellakin havaitsematta mitään muuta. Viimeisellä neliönmuotoisen muurin seinustalla sitten alkoi näkyä liikettä: pari kauniita valko-otsalepinkäisiä touhusi pensaissa, tammitikka rähisi puissa ja kauempaa kuului syyriantikan käpytikkaa pitempi rummutus. Silloin näin suuren kerttusmaisen pikkulinnun vilahtavan erääseen puskaan ja päätin kaivaa saman tien atrapointivälineet esiin. Kohta soittelin lyhyttä oliivikultarintanauhaa ja se tuotti pian tulosta! Ainakin pari oliivikultarintaa saapui lähipensaisiin katselemaan, kuka kumma se vielä tähän aikaan vuodesta laulaa? Yksi linnuista hieman jopa luritteli takaisin, kun oli jo sammuttanut atrapin ja sain sitä hieman äänitettyäkin, mutta digiscouppaamalla ottamani kuvat jäivät perin vaatimattomiksi.

Autolle palattuani päätin kiertää metsikön vielä toistamiseen ja uusiksi lajeiksi löytyi pähkinänakkeleita, mustarastaita, töyhtökiuru, närhi, tuulihaukka, kulorastas, tali-, sini- ja pyrstötiaisia. Oliivikultarinnat pyörivät yhä samoissa puskissa ja nyt niitä oli ainakin neljä lintua. Päätin kokeilla kuvausta vielä paremmalla onnella ja onnistuinkin saada pari ihan kelpo roiskaisua! Viereeni pienelle lätäkölle laskeutui kaunis ruostekurkkusirkku, josta sain myös pari kuvaa.

Siinä kuvaillessani kuulin läheisen mäen suunnasta ison jalohaukan karheaa kiikitystä ja pian näinkin linnun hätyyttävän varisparvea. Valitettavasti tilanne oli nopea, enkä saanut lajia varmaksi, mutta kovin keltapäähaukalta se näytti. Päätin suunnata haukan sekä lyhyesti kuuluneen vuoripyyn perässä kohti läheistä kalliomäkeä ja kävelin uuden tiepohjan yli ja lähdin kiipeämään rinnettä. Pian kuulin tuttua vihellystä ja löysin kivikosta pari kallionakkelia. Yhä pensaikkoista kivikkorinnettä kiivetessäni näin vilaukselta pienen kertun lentävän puskien sisään ja päätin taas käyttää kepulikonsteja. Niinpä soitin mp3-soittimella mustakurkkukerttua ja kohta ympärilläni pyöri kokonainen perhe näitä kauniita kerttuja, joista koiraslintu intoutui atrapin sammutettuani esiintymään oikein kunnolla, joten sain siitä hyvät kuvat sen laulaessa lähipensaan latvassa. Samalta seisomalta kuvasin myös rusotaskua, joka oli tullut lähipuun latvaan. Myös muutama kuusitiainen pyrähti paikalle tarkistamaan, mitä naapurissa oikein mesotaan? Valitettavasti jalohaukkaa saati vuoripyytä ei enää löytynyt.

Autolle palaillessani lensi ylitseni kaunis sininärhi, mutta pian olin matkalla kohti Aksekin seuraavia kohteita. Käännyttyäni kohti Aksekia oli tien varressa heti hyvän näköinen pensaikkoalue. Jalkauduin kävelemään ja koluamaan puskia ja löysinkin heti muutaman valko-otsalepinkäisen, pari mustapääsirkkua ja vaaleakultarintaa sekä rakennuksissa pesiviä ruostepääskyjä.

Aksekiin päästyäni parkkeerasin aika helposti löytyneen hautausmaan muurin viereen ja kävelin portista hautausmaalle. Käppäilin metsittyneellä ja aluskasvillisuudeltaankin aika umpeenkasvaneella hautausmaalla jonkin aikaa mutten löytänyt kuin vaaleakultarintoja sekä tammi- ja syyriantikkoja; kesykyyhky ja palmukyyhky kirjautuivat myös reissupinnalistaan. Lopulta totesin paikan aika surkeaksi ja päätin yrittää löytää tietä kohti lähivuoria. Vuorille piti kulkea vanha Konyan tie, mutta kuten jostain reissukertomuksesta olin lukenutkin, niin ainakin pääreitti oli tukossa ilmeisesti jo aika kauan kesken olleen tietyön takia. Hetken kierreltyäni jyrkässä rinteessä sijaitsevassa keskustassa, päätin skipata mahdollisen uuden reitin etsimisen myöhemmäksi ja lähteä kohti toista, helpommin löytyvää kohdetta.

Ajoin takaisin Aksekin risteykseen, josta jatkoin päätietä kohti Konyaa noin 16 kilometriä, kunnes käännyin ensimmäisessä isossa risteyksessä vasemmalle. Jatkoin tätä tietä 2,1 km ja parkkeerasin autoni lenkkihiekkatien varteen oikealle. Noustuani autosta löysin heti muutaman rusotaskun, hernekertun sekä kuulin metsiköstä useita tammitikkoja sekä outoja ääniä, joita en tunnistanut. Jatkoin kävellen tien yli vuoria kohti siten, että kävelin kahden kiviröykkiökasan välistä kulkenutta poluntapaista, metsän sisällä hiljalleen oikealle kaartaen ja vuorta kohti nousten noin 400 metriä kunnes saavuin Y-muotoiselle aukolle. (Itse asiassa tämän paikan löytäminen ei ollut lainkaan näin helppoa, sillä retkiraporteista kasaamani ajo-ohjeeni paikalle eivät pitäneet kovinkaan hyvin paikkaansa, mutta tässä nyt tiivistettynä oikeat ohjeet.)

Metsässä outojen äänien päästelijät osoittautuivat punarintanakkeleiksi, joita oli siellä täällä. Yhtä niistä pääsin pikaisesti kuvaamaankin, mutta muuten ne olivat aivan liian vauhdikkaita. Metsikössä oli myös runsaasti kulorastaita ja peippoja, useita harmaasieppoja ja tammitikkoja, pari käpytikkaa ja etelänpuukiipijää mutta etsimääni valkoselkätikan lilfordi -alalajia ei löytynyt vaikka soittelin atrappia, staijailin rinteissä olevia kuolleita puunlatvuksia sekä hieman jopa kiipeilin rinnemetsikössä. Käärmekotka päivysti erään kelon latvassa ja pari sepelkyyhkyä lensi ylitseni ja palaillessani autolle löysin pari kangaskiurua, kivitaskun sekä balkanintiaisen, joka ei suostunut kuvattavaksi.

Iltapäivä oli vasta aluillaan ja olin jo kolunnut kaikki löytämäni paikat Aksekin ympäristössä. Niinpä päätin lähteä etsimään sitä yhtä, jota en vielä ollut ensi yrittämällä löytänyt. Ajoin taas Aksekin risteykseen, jossa näin nyt pusikkoalueen läpi ajaessani punapäälepinkäisen. Aksekin keskustaan päästyäni, nousin ohjeen mukaisesti vasemmalle nousevaa tietä, jonka kaistoja erottivat korkeat puut, ylös keskustan pääkadulle, josta ei siis enää päässyt tietyön takia jatkamaan suoraan ylemmäksi vaan päätin kokeilla kiertää ylemmäksi jotain muuta kautta. Päätin kokeilla ensin vasemman kautta ja onnistuinkin pikkuteitä kipuamaan ylemmäs, jossa käännyin taas oikealle ja lähdin ajamaan taas rinnettä pitkin kohti oletettua Konyan vanhaa tietä. Useiden U-käännösten ja aivan mitättömien pienten teiden jälkeen ainakin luulin löytäneeni oikealle tielle. Olinhan matkalla ohittanut kohdan, jossa näin alapuolellani oikean reitin tukkineen tietyömaankin. Pikkuhiljaa tien kaartaessa oikeaan suuntaan olin varma, että olin oikealla tiellä ja naputtelin taas uusia koordinaatteja gps:ääni.

Jonkin aikaa ajaettuani olin jo aika korkealla vuoristossa ja päätin alkaa pysähdellä uusien reissupinnojen toivossa. Eräältä louhokselta löysin sinirastaan ja kuulin vuorihemppoparven lentävän ylitseni. Pari korppia sekä hiirihaukka kaartelivat taivaalla mutta metsikössä näkyi vain kulorastaita, peippoja, pari hiittailevaa samamisicus-leppälintua sekä jokunen punarintanakkeli. Tie nousi mukavan korkealle kauniiseen vuoristometsään mutta muita kuin tammitikkoja en löytänyt vaikka taas atrappia soittelinkin. Lopulta tien lähdettyä taas laskemaan, muuttui se paljon huonokuntoisemmaksi enkä uskaltanut ottaa riskiä, että joutuisin pakittamaan pitkän matkan takaisin ylös vaan päätin kääntyä ympäri ja jatkaa taas Aksekiin sopivilla kohdilla pysähdellen.

Aksekissa näin mustaleppälinnun ja lopulta päätin jatkaa vielä iltaretkelle aikaisemmin jo käymääni rinnemetsikköön Konyan suuntaan. Matkalla näin komean arohiirihaukan ja perillä koiraskanahaukan mutta mitään muuta uutta parin tunnin metsäkävely ja rinnestaiji ei tuottanut. Koska valkoselkätikka kuitenkin on yksi ehdottomista lempilajeistani ja olin todella halukas lilfordi -alalajin linnun näkemään ja koska minulla ei kuitenkaan ollut seuraavaksi päiväksi oikein mitään järkeviä suunnitelmia, päätin illan jo hämärtäessä ajaa takaisin vanhan Konyantien vuoristoon etsimään sieltä sopivaa nukkumapaikkaa, jotta voisin aamulla aloittaa tikkajahdin. Tikathan tunnetusti ovat aamuaktiivisia ja kotiseudullakaan en kyllä valkoselkätikkaa yrittäisi keskikesällä mihinkään muuhun vuorokauden aikaan kuin auringon noustessa.

Aksekissa kuittasin reissupinnaksi haarapääskyn ja pian kiipesin taas pikkuteitä kohti vuoria. Metsikköön päästyäni lensi varpushaukka ylitseni ja lopulta löysin sopivan levikkeen parkkeerata autoni ja tein paikalle pesän.

29.6. Heräsin jo reilusti ennen viittä ja aloin soitella atrappia sopivan näköisillä paikoilla. En tiennyt sikäläisestä valkoselkätikasta yhtään mitään, mutta tällaisessa vuoristometsässä, jossa kasvoi vain meikäläisen männyn ja kuusen kaltaisia puita, kuvittelin linnun ruokailevan kelottuneissa puissa. Pari peukaloista, hippiäisiä ja muita kovin suomalaisia lintuja säestivät punarintanakkelit ja pari balkaninuunilintua, mutta ainoat löytämäni tikat olivat tammitikkoja sekä tien yli lentänyt vihertikka. Hauskat persianoravat juoksentelivat kilpaa puiden alla ja olivat todella äänekkäitä! Lopulta päätin yrittää ajaa tien läpi uudelle Konyantielle, mutta aika pian alamäkeen päästyäni tuli vastaan kohta, josta olisi päässyt vain kunnon maastoautolla. Niinpä jouduin palaamaan takaisin Aksekiin taas samaa reittiä. Nyt kuitenkin löysin uuden reitin suoraan Aksekin kylälle ilman yläkautta kiertelyitä ja lopulta voinkin sanoa, että kylältä lähes kaikki oikeaan suuntaan jatkuvat tiet taitavat lopulta viedä tälle vanhalle Konyan tielle.

Aksekin risteyksen lepinkäispensaikko tuotti taas uuden lajin – mustaotsalepinkäisen. Koskapa aamu oli yhä varhainen, päätin vielä kerran käydä Y-laaksopaikassakin, jossa olin edellispäivänä ollut aika huonoihin lintuaikoihin päivällä ja illalla. Harmaasirkku lauloi parkkipaikalla ja käärmekotkan kaverina taivaalla kiepui vaalea pikkukotka, mutta vaikka taas kiipeilin metsissä tunnin verran, en löytänyt mitään muuta uutta. Toki punarintanakkeleita oli taas mukava seurailla ja näkyipä taas pari balkanintiaistakin!

Klo 11 aikaan päätin kuitenkin jättää jo tutuksi tulleen Aksekin seudun taakseni ja lähdin ajamaan kohti rantatietä. Vuoristotie oli jo laskeutunut alas, kun sain reissupinnaksi ensin västäräkin ja sitten kattohaikaran ja räystäspääskyn. Manavgatiin saapuessa näkyi viimein laji, jota olin jo odotellutkin eli turkinkyyhky ja pian perään näkyi myös turturikyyhky. Olin jo kovasti alkanut ihmetellä turkinkyyhkyn nimen alkuperää, kun en ollut ainoatakaan nähnyt.

Sitten olikin edessä Manavgatin läpiajo, sillä minulla oli ajo-ohjeet Kuhnon Vigotoursin kautta varatulle majapaikalle, jolta sitten seuraavana aamuna olisi kuljetus kalahuuhkajareissulle. Ohjeet olivat varsin yksiselitteiset: ”Aja Manavgatin läpi ja jatka jokivartta seitsemän kilometriä Oymapinaria kohti”. Manavgat ei kuitenkaan ollut mikään pikkukylä, mutta onneksi navigaattorin avulla onnistuin päästä kaupungin läpi ja tien varressa olleet kyltit kertoivat pian, että olin oikealla tiellä, jonka varresta sitten vihdoin Yesil Vadin majoituspaikka löytyikin.

Sain huoneen hauskan kaksikerroksisen bungalowin yläkerrasta ja hetken huilattuani päätin käydä suihkussakin. Sitä tietää olevansa kuumassa maassa, kun suihkusta ei tule kuin tulikuumaa vettä! Kylmää vettä olisi saatavilla vasta illalla, kun sähköt laitetaan päälle…

Käppäilin hieman lähimaaston jokivarressa sekä pensaikkoalueella, mutten havainnut oikeastaan yhtään mitään. Niinpä jatkoin kohta läheiselle Manavgatin vesiputoukselle, joka olikin paikallisittain erittäin suosittu turistikohde. Sitten jatkoin Manavgatin keskustaan kävelemään ja kiertelemään kauppoja lähinnä se hyvä Turkin kartta mielessäni. Löysinkin yhden isomman kirjakaupan, mutta eipä sielläkään ollut kuin ihan surkeita karttoja. Myyjä kuitenkin antoi minulle ilmeisesti oman karttansa, joka oli ainakin hieman parempi kuin minun omani. Ainoaksi reissupinnaksi näkyi tervapääskyjä.

Iltapäivällä kävin vielä pienellä kävelyllä jokivarressa ja havaitsin mm. pari silkkikerttusta ja sitten söin Yesil Vadilla herkullisen turkkilaisen lammaspadan, joka tarjoillaan ja syödään suoraan trangiantapaiselta hökötykseltä ja painuin lepäämään ja lopulta nukkumaan todella hyvissä ajoin, olihan minulla herätyskello soimassa klo 03:30 seuraavana aamuna.

30.6. The Day! Heräsin koiran haukkuun klo 03:25 ja koskapa olin pakannut jo kaikki tavarani valmiiksi, löhöilin ja heräilin sängyssä parikymmentä minuuttia. Klo 3:50 kipusin portaat alas ja parkkipaikalta löytyikin koiran herättäneet kolme brittiornia: Ernie Davis, Gordon Beck ja Gary David Fennemore, jotka olivat joutuneet nukkumaan autossa, koska hotelli oli täynnä sekä hollantilainen Thierry Jansen, joka oli nukkunut ilmeisesti alapuolellani bungalowissa. Pienen odottelun jälkeen saapui kyytimme mukanaan vielä ruotsalainen Per Forsberg. Hyppäsimme Thierryn kanssa kyytiin ja britit saivat seurata perässä omalla autollaan. Kohta ajoimme sisään Green Canyonin suojelualueen portista ja pian käännyimme pienemmille teille, jotka veivät meidät lopulta alas satamaan tekojärven rantaan.

Oppaamme lähti taskulampun kanssa kulkemaan ensimmäisenä ja minä seurasin viimeisenä, koska olin varustautunut otsalampulla. Hyvä niin, sillä kohta laskeuduimme satakunta metriä alas jyrkähköjä rappusia laivoille. Kiipesimme paatista toiseen aina perimmäiseen paattiin, joka oli siis varsin iso purkki! Tällaisilla veneillä tehtiin normaalisti päiväsaikaan kanjoniristeilyjä, jolloin kyydissä oli nelisenkymmentä turistia. Näille pöllökierroksille maksimihenkilömäärä oli rajoitettu kahdeksaan henkilöön ja meitä oli siis nyt vain kuusi. Lisäksi oli tietysti oppaamme sekä pari veneen henkilökuntaan kuuluvaa, jotka pian irrottivatkin veneen köydet ja niin lähdimme seilaamaan.

Alkuun oli aivan pimeää ja hiljaista! Järveä ympäröivät seinämät kohosivat uhkaavina ympärillämme ja Venus ja Jupiter loimottivat kirkkaina taivaalla kilpaa lähes täyden kuun kanssa. Ääntäkään ei kuulunut mistään meidän lipuessa kohti Little Green Canyonia.

Pikkuhiljaa valoisuus alkoi lisääntyä ja näimme ensimmäiset etelänharmaalokit kiertelemässä järvellä. Olimme juuri ajamassa kapeaa kanjonia kohti, kun osa porukasta näki edessämme hämärässä kallioita vasten jonkin suuren linnun lennossa. Kohta se lensi uudelleen editsemme ja siinä se oli tarunhohtoinen kalahuuhkaja! Se laskeutui puun oksalle, mutta oli vielä niin hämärää, ettei sitä kaukoputken läpi oikein edes nähnyt. Kohta toinen lintu lennähti ylitsemme ja laskeutui kalliolle hieman valoisampaan kohtaan ja nyt saatoimme ihailla tätä vanhaa lintua jo putkellakin. Kohta ensimmäinen lintu vaihtoi paikkaa rääkäisten ja se osoittautui nuoreksi linnuksi. Hetken näitä lintuja ihailtuamme, lensi ylitsemme vielä kolmaskin lintu rääkäisten, nuori sekin, mutta se katosi pian jonnekin seinämän varjojen kätköihin.

Onneksi nämä kaksi lintua näyttivät jääneen pyörimään edustallemme. Molemmat vaihtoivat useampaan kertaan paikkaa ainakin poikasen aina lennossa rääkäisten. Lopulta koiras (oppaamme mukaan vain koiras kävi näin vähän pesinnän jälkeen näin kaukana pesästä, joka oli vielä hieman edempänä kanjonissa) asettautui erään suuren puun rungon haaran taakse piiloon siten, että siitä näkyi vain pää, mutta onneksi nuori lintu jäi yhä paljon paremmin näkyville toisen puun oksille.

Pikkuhiljaa aurinko nousi ja valo alkoi riittää kuvaukseen, ainoa ongelma oli se, että olimme sellaisessa paikassa, ettei veneen moottoreita pystynyt millään sammuttamaan. Venekuskilla oli koko ajan täysi työ pitää meidät irti kallionseinämistä kapeassa kanjonissa. Onneksi aina hetkittäin paatti ei tärissyt ja liikkunut liikaa, joten sain sentään ihan kelvolliset kuvat sekä videot otetuksi tästä unelmalinnusta!

Ihailimme lintuja varmaan reilut 45 minuuttia, kunnes päätimme jatkaa vielä solan läpi Little Green Canyoniin, jossa oppaamme näytti meille sekä edellisen että nyt käytössä olleen pesäkolon ja löytyipä pesän läheltä vielä yksi, se naaraskalahuuhkajakin piilottelemasta erään pusikon juuresta. Niinpä olimme nähneet lopulta 2 vanhaa ja 2 nuorta kalahuuhkajaa!

Kalahuuhkajastahan ei oltu osattu vuosikymmeniin edes uneksia! Länsi-Palearktisen alueen havainnot viime vuosikymmeninä olivat lähinnä olleet jostain Bagdadin toreilta myynnistä löytyneistä linnuista tai ainakin tarinoita sellaisista kerrottiin. Itse olin kyllä kuullut jo kuutisen vuotta sitten huhuja, että Turkista olisi löytynyt pesivä pari ja siksi olin osannut odottaa bongausmahdollisuutta tulevaisuudessa, mutta nythän tarina oli jo aivan toisenlainen! Green Canyonissahan oli jo viisi-kuusi vuotta bongattu turistiristeilyjen ohella isoja pöllöjä kallionkoloista, mutta valitettavasti tuhansien risteilijöiden mukaan ei ollut osunut ainoatakaan lintuharrastajaa! Edellisvuonna vihdoin joku oli saanut pöllöstä kuvan ja näyttänyt sitä lintuharrastajille. Sen jälkeen SoundApproachin äänittäjätiimi oli saapunut alueelle ja järjestämissään kartoituksissa löytänyt ainakin kuusi paria kalahuuhkajia! Heinäkuussa 2011 olivat sitten ensimmäiset bongariporukat järjestäneet paattibongauksia paikalla ja niillä oli ollut hintaa 600€. Ja tänä vuonna vastaavia oli kesäkuusta alkaen järjestetty sitten Vigotoursin järjestämänä inhimillisempään 600 Liiran eli 300€:n hintaan.

Palailimme lopulta laiturille todella tyytyväisinä! Kivuttuamme portaat ylös ajoimme, matkalla mustahaikaran nähden, takaisin hotellillemme, jossa hyvästelimme oppaamme sekä Perin ja aloimme muu porukka tehdä lähtöä pitkälle siirtymälle itään. Oli käynyt ilmi, että lisäkseni myös Thierry sekä britit olivat ajamassa suoraan Birecikiin, jonne olikin sitten vain leppoisat 770 km.

Koskapa hotellilta ei saanut vielä 45 minuuttiin aamiaista ja navigaattorini näytti ajoajaksi leppoisat 12h 30min, oli parempi lähteä tien päälle saman tien.

Alkumatkasta ajoimme jonossa ja päästyämme taas Manavgatin läpi rantatielle, alkoi taas liikennevaloissa seisoskelu. Alanyan turistihelvetistä päästiin onneksi läpi ennen kuin keskivertoturisti oli poistunut hotelliltaan eli ilman pahempia ruuhkia. Aika pian tie koukkasi yllättäen jollekin uudelle lenkille, jota ei näkynyt kartassa eikä navigaattorissakaan. Vaikka tämä uusi tie varmasti nopeuttikin matkaa, ei oloani helpottanut se, etten yhtään tiennyt milloin tie palaisi taas rantatien varteen, jonne näyttivät jääneen liikennevalojen ohella myös kaikki huoltoasemat, tankkini kun alkoi näyttää uhkaavan tyhjältä.

Onneksi tie aika pian palasi rantatielle ja yllättäen edelläni ajaneet britit ja Thierry pysähtyivät hekin seuraavan huoltsikan pihaan. He olivat kuitenkin menossa aamupalalle, jollaista itse en tarvinnut, joten tankattuani päätin pistää hieman lisää pökköä pesään ja jatkaa matkantekoa hieman parempaa vauhtia.

Matkanteko jatkui kuitenkin yhä aika hitaana, sillä kaupungeissa oli aina liikennevaloshow ja kaupunkien välillä käytiin aina kiipeilemässä vuoristojen mutkaisilla serpentiiniteillä, joilla oli sitten aina hitaampia edessä.

Olin kuvitellut näkeväni paljon enemmän lintuja kuin mitä matkan varrella näkyi, mutta merellä en koskaan nähnyt yhtä ainoaa lintua, noh joku etelänharmaalokki saattoi jossain kylässä sataman ympäristössä näkyä, mutta sanoinkin, ettei yhtään lintua näkynyt. Havainnot jäivät lähinnä kesy-, turkin ja palmukyyhkyihin, variksiin, närhin ja varpusiin. Rantatiellä, joka oli pitkä kuin nälkävuosi, paremmiksi havainnoiksi kirjautuivat ainoastaan yksi käärmekotka, yksi vuorikotka, muutama suuri alppikiitäjäparvi, jokunen kalliopääsky, pari pensasvarpusparvea sekä muutama arabianbulbuli.

Lopulta ennen Mersiniä pääsin moottoritielle! Aika pian edessä oli sitten ensimmäinen tietulli, jossa minulla ei sitten ollut aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä? Päätin seurata muita. Kuten liikennevaloihin tullessakin paikalliset aloittivat aivan käsittämättömän kaistojenvaihtoruletin, jotta pääsisivät mahdollisimman lähelle starttiviivaa. Niinpä tietulleihinkin tullessa he yrittivät päästä sellaiseen jonoon, jossa oli mahdollisimman vähän autoja edessä. Heitä seuraillessa ja väistellessä en sitten oikein osannut ajatella, mitä olisi pitänyt tehdä? Lopulta kuitenkin huomasin, että kaikki portithan olivat auki, eikä lipunmyyntikopeissa ollut ketään sisällä, niinpä ajoin vain menemään punaisena vilkahtavasta valosta huolimatta. Ehkä näin lauantaina tie oli maksuton? Niin varmaan…

Seuraavan isomman kaupungin Adanan kohdalla sekoilin tietullit läpi samaan tapaan ja sama toistui taas Osmaniyessa ja lopulta myös Gaziantepissä. Moottoritiellä vauhti oli ollut koko ajan mukavat 120 – 140 km/h, joten maisema oli vaihtunut oikein mukavaa kyytiä (tai oikeastaan maisema oli aika samanlaista koko ajan) ja näytti siltä, että saattaisin ehtiä Birecikiin jopa iltaretkelle. Ainoa motarilta saamani retkipinna oli kottarainen.

Lopulta hieman jopa Birecikin itäpuolella poistuin moottoritieltä ja yllättäen täällä eivät puomit sitten olleetkaan auki, mutta eipä ollut ketään myyjiäkään missään. Niinpä ajoin vasemmanpuoleisesta jonkinlaisesta automaattilukijaportista läpi, joka oli auki ja sain palkkioksi punaisena vilkkuvan valon sekä huutavan summerin. Enpä kuitenkaan siitä jaksanut välittää, vaan jatkoin viimeiset parikymmentä kilometriä Birecikiin. 9 tunnin ja 40 minuutin ajon jälkeen olin lopulta perillä!

Birecikiin saavuttuani järkytyin, sillä tämä Euphrat -joen varressa oleva kaupunki olikin paljon suurempi kuin olin kuvitellut! Minulla ei ollut alueesta minkäänlaista karttaa, vain GPS:ään syöttämäni koordinaatit tärkeimmille lintupaikoille. Kuinka ihmeessä löytäisin niihin? Ei siinä auttanut kuin alkaa tutustua kaupunkiin, mikä kävi tietysti helpoimmin ajamalla ensin kaupungin läpi joen yli kulkevalle sillalle. Joen ympäristössähän kaikki paikat sijaitsivat eli eri puolilta joen rantoja seuraamalla löytyisivät oikeat tiet koordinaattipisteillenikin. Nämä pikkutiet eivät tietenkään näkyneet navigaattorissakaan.

Ensimmäinen piste, jonka löysin oli se kaikkein vähiten tarvitsemani, mutta tähän hätään oli kyllä mukava pysähtyä Kiji -ravintolaan, jonka joelle aukeavalla terassilla join hyvin ansaitsemani kylmän cokiksen samalla joessa uivia nokikanoja ja sen yllä lentäviä silkki- ja rääkkähaikaroita, pikkumerimetsoja ja mehiläissyöjiä katsellen ja samalla kaikkia paperilleni kasaamia ajo-ohjeita ynnäillen. Kiji -ravintola löytyi siis joen länsipuolelta kääntymällä ensimmäisestä risteyksestä Mirkelam Motellin kohdalla kohti pohjoista.

Lopulta tajusin, että samaa tietä jatkamalla pääsisin kohti tärkeintä Birecikin retkikohdettani eli ns. kaupungin pohjoispuoleista Euphratin rantaa, joka oli juuri se paikka, jossa viime vuosina oli helpoiten havaittu persiantimaleita. Jatkoin siis kuoppaista hiekkatietä pohjoiseen ja viimeisten rakennusten kohdalla tien tehtyä jyrkän mutkan ensin Euphratia kohti ja käännyttyä taas kohti pohjoista, se pian haarautui kahtia kohdassa, jossa näkyivät jo lutakkoiset ruovikkoalueet, joiden keskellä kulki ristiin rastiin pieniä teitä. Tähän kohtaan oli kaksi kilometriä motellilta. Useat gps-pisteeni osoittivat minun olevan oikealla paikalla, joten jalkauduin koluamaan lutakkojen reunuksia ja ruovikoita. Ja ensimmäistä kertaa reissun aikana lintuja olikin oikein mukavasti ja laatu oli hurjaa! Lähipeltojen takaa kuuluivat mustafrankoliinien huudot ja pelloilla oli peltotulkkuja, tamariskivarpusia lenteli sinne tänne ja niitä oli ruovikoissakin, pari kirjokalastajaa lenteli ylitseni, taivaalla kulki jatkuva virta silkkihaikaroita ja pikkumerimetsoja, ryti- ja rastaskerttuset lauloivat ja näin lyhyesti osmankäämikertusenkin, mehiläissyöjiä huristeli läheisten hiekkakasojen luona, jossa ne näyttivät pesivän ja myös muutama sininärhi lensi ylitseni. Lutakoista löytyi liejukanoja ja yksinäiset pikkutylli ja metsäviklo lehahtivat lentoon lutakoiden rannasta, ainoa näkemäni kerttu paljastui siksi tylsimmäksi eli samettipääkertuksi. Ilta oli kuitenkin jo hämärtymässä ja taivaalla lenteli pian runsaasti yöhaikaroitakin, mutta kertaakaan en ollut nähnyt pitkäpyrstöistä, rastasmaista ruskeaa lintua saati kuullut pulisevaa timalimaista ääntelyä. Niinpä päätin antaa periksi tällä haavaa.

Jatkoin taas sillalle ja epämääräisiä ohjeita noudattaen käännyin joen itäpuolella kohti pohjoista ja hetken pohjoiseen ajettua käännyin vasemmalle rantaa kohti, jossa pääsin yksisuuntaiselle, joka kulki sillan ali jatkaen jokivartta seuraten etelään. Puolisen kilometriä ajettuani löysin etsimäni Gülheme Tea Gardenin. Vaikka kyltissä lukikin hieman eri tavalla, tiesin olevani oikeassa paikassa, kun portista sisään astuttuani oli puistikon keskellä taulu, jossa oli kuvia persianpöllösestä. Porukkahan oli yleensä hoitanut pöllösen paikalta helposti, sillä siellä oli kuulemma aina porukkaa, jotka olivat valmiina kaivamaan linnun puista esiin pientä maksua vastaan. No nyt paikalla oli vain yksi työntekijä vesiletku kourassa eikä tämä kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Ei siinä auttanut muu kuin alkaa itse etsiä pientä äärimmäisen hyvin puihin maastoutuvaa pöllöstä puu kerrallaan tarkistaen.

Olin jo jonkin aikaa kävellyt niska kenossa puistikossa enkä ollut nähnyt muuta kuin vaaleakultarintoja ja pikkuvarpusen, kun paikalle saapui kaksi paikallista kamerat kaulassaan. He paljastuivat turkkilaisiksi lintuharrastajiksi, joista toinen tuli juttelemaan kanssani. Hän ei alkuun osannut sanoa juuri muuta kuin, että onnea etsintään, mutta kymmenkunta minuuttia myöhemmin hän saapui paikalle uudelleen ja vinkkasi minut seuraamaan itseään. Toivoin jo parasta, että hän olisi löytänyt linnun, mutta hän neuvoikin minut noin 100 metrin päähän teepuistosta nurkkaukseen, jossa hän oli kuullut pöllösten nykyisin enimmäkseen oleilevan. Tässä rantatien ja siltä kääntyvän pikkutien nurkkauksessa oleviin muutamiin kymmeniin puihin hän neuvoi minua kohdistamaan etsintäni.

Ilta oli jo hämärtymässä ja olin saanut seurakseni pikkutyttölauman, joka ihmetteli touhujani ja oli selvästi harmissaan sormessani olevasta sormuksesta. Olin jo aikalailla kyllästynyt touhuun ja mietin, jaksaisinko millään palata paikalle taas yöllä, jolloin linnut luultavasti ääntelisivät ja olisivat muutenkin aktiivisia ja jolloin saisin olla rauhassa, kun ylitseni lensi pieni pöllö! Siinä se oli! Näin mihin puuhun se laskeutui ja onnistuin kuin onnistuinkin löytää sen eräältä oksalta istumasta. Se näkyi erinomaisesti kiikareilla, mutta kuvaamiseen oli jo aivan liian pimeää – toisaalta putkeni ja kamerani olivatkin autossa. Niinpä katselin lintua tovin ja annoin tyttöporukankin ainakin yrittää nähdä pöllöä kiikareilla, kunnes lopulta se taas lennähti kauemmaksi.

Tyytyväisenä palasin autolle – olinhan saanut päivän aikana jo kaksi pöllöelistä! Olin jo harkitsemassa hotellimajoituksen etsimistä, kunnes tajusin, että minulla olisi vielä paljon tekemistä! Seuraava aamu olisi todella tärkeä koko reissun onnistumisen kannalta eikä minulla vieläkään ollut hajuakaan, mitä minun pitäisi tehdä! (Tässä vaiheessa muuten sain tiedon, että Thierry ja britit olivat saapumassa Birecikiin – ei ollut mennyt kaahaaminen hukkaan.) Ensin päätin kerran vielä lukea kaikkien retkiraporttien ne kohdat, joissa kerrottiin persiantimaleista, jotta aamulla osaisin etsiä niitä ihan varmasti oikeasta paikasta. Sitten ajoin joen länsipuolelle ja rantaa seuraten taas pohjoiselle Euphratin rantapaikalle ja paikansin retkiraporttien kertoman paikan, jossa suurempi sähkölinja ylitti Euphratin ja pienempi sähkölinja kulki tämän isomman linjan ali. Tämä oli paikka, jossa moni oli timalit nähnyt. Sitten kaivoin taas gps:n esiin ja ajoin taas toiselle puolelle jokea ja teepuiston ohi kulkevaa tietä etelään. Ihme kyllä löysin aika sujuvasti pimeässä reitin Euphratin eteläpuoleiselle rantapaikalle, jolle nyt siis löytäisin aamulla nopeastikin. Seuraavaksi jäljitin samaan tapaan sillan pohjoispuolella olevan Ibis Centerin sekä sen takaa huoltoaseman takaa lähtevän wadin. Lopulta ajoin vielä timalipaikalle, johon jäin majoittumaan. Näin voisin aloittaa timalijahdin heti aamusta! Kello oli jo ties mitä, kun vihdoin käsittämättömän pitkän päivän jälkeen pääsin nukkumaan!

1.7. Heräsin ennen viittä ja kohta olin kävelemässä kohti paikkaa, johon olin paikantanut sen parhaimman timalipisteen. Ruostepyrstöjä lauloi lähipensaissa ja idänorfeus- ja kaspiankertut näyttäytyivät pikaisesti, ennen kuin kävelin sähkölinjojen risteyskohtaan. Yllätyksekseni niiden alla syvennyksessä ei ollutkaan vettä vaan kuivaa kaislikkoa sekä omituista keltakukkaista tulikukkamaista kasvia. Ja kohta lähimmällä sähköpylvään juurella kökötti persiantimali! Oli vielä aivan liian hämärää, mutta laitoin skouppivehkeet pystyyn ja katselin kameran läpi, kuinka tämä poikaseksi osoittautunut lintu kerjäsi ruokaa siivet väristen ja kohta emo toikin sille ruokaa! Linnut sujahtivat kasvillisuuden sekaan, mutta kohta paikansin toisen ryhmän timaleja tien toiselta puolelta. Nämä kolme lintua etenivät nopeaa tahtia rantaa seuraillen kohti pohjoista enkä hämärästä johtuen oikein saanut niitäkään kuvattua. Niinpä palasin takaisin alkuperäiselle paikalle, josta löytyikin viisi lintua! Siis ainakin kahdeksan persiantimalia muutamassa minuutissa! Laitoin linnuista viestiä Thierrylle ja jäin odottelemaan kuvausvaloa. Onneksi aurinko nousi nopeasti ja pian pääsin kuvaamaan paria lintua oikein mukavasti. Sitten ne lennähtivät tien yli joen rantaan ja jäivät ääntelemään rantakaislikon taakse. Niinpä päätin ottaa lyhyen äänityksenkin, vaikka varsin navakka tuuli häiritsikin äänitystä. Lopulta ainakin osa linnuista lensi pienen jokiuoman toiselle puolelle jääden sinne ääntelemään, osan jäädessä yhä kaislikon taakse.

Koskapa Thierrystä ja briteistä ei ollut kuulunut mitään, pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani ja jatkoin joen toiselle puolelle Ibis Centerin taakse, johon parkkeerasin auton huoltoaseman pihaan ja lähdin kävelemään wadiin. Tavoitteena oli löytää hietikkopyitä, joita olin vain kerran aiemmin kuullut Armeniassa. Kävelin wadin kaikki sivuhaarat sekä pääwadia niin pitkälle, että se leveni jo laajemmaksi laaksoksi, mutten löytänyt etsimääni. Sininärhiä pesi ja kronkkui wadin seinustoilla ja lenteli ylitseni, neljä harmaakultarintaa, useita vaaleakultarintoja, kalliovarpuskolonia ja yksi ohitseni lentänyt keltakurkkuvarpunen ja ylitseni äännellen lentänyt arovarpunen olivat kuitenkin todella mukavia havaintoja. Olin palailemassa reilun tunnin wadikävelyltä autoa kohti, kun törmäsin pariin uuteen turkkilaiseen lintuharrastajaan. Nämäkin osoittautuivat oikein mukaviksi kavereiksi – olipa mukava nähdä, että Turkissakin on päteviä orneja!

Autolle palattuani jatkoin jokivartta etelään sillan ali ja teepuiston ohi eteläiselle Euphratin katselupaikalle, jossa näkyi jokiuomissa pikkumerimetsoja, sinisorsapoikue, 10 ruskosotkaa, noki- ja liejukanoja, rantasipi, pikku- ja silkkiuikkuja sekä kilpikonnia. Hauska minervanpöllö pölähti jostain viereeni kivelle syväkyykkäämään ja tuijottamaan vihaisesti, joten pakkohan siitä oli ottaa kuviakin.

Sitten päätin jatkaa teepuistoon, sillä kello oli yhä vasta noin yhdeksän aamulla, joten oletin, että saisin etsiä vielä pöllöä rauhassa. Turkkilaisethan tuntuivat nukkuvan aamuisin aika pitkään. Oikeassa olin ja kohta kolusin tutun nurkan puita huolellisesti yksi kerrallaan. Noin puolen tunnin kuluttua olin luovuttamassa ja kävelin kohti autoa yhä kuitenkin puiden latvuksiin katsellen, kun yhtäkkiä huomasin sen – persianpöllösen naama näkyi erään puun latvuksesta oksien välistä! En oikeasti vieläkään ymmärrä, kuinka sen huomasin, mutta jätin äkkiä maahan pari taskussani ollutta paristoa merkiksi oikeasta paikasta, johon lintu näkyi ja lähes juoksin autolle hakemaan putkea ja kameraa. Paikalle palattuani minulla oli yhä vaikeuksia löytää pöllö, mutta lopulta löysin sen ja kohta kuvasin sitä putken täydeltä! Oi onnea!

Kuvattuani pöllöstä joka kantilta mihin se näkyi, päätin lähteä joen toiselle puolelle timalipaikalle, josta olin jossain vaiheessa saanut Thierryltä viestin, etteivät he olleet löytäneet timaleita parin tunnin etsinnällä. Ajoin suoraan pelipaikalla ja noustuani autosta, lähti jaloistani kolme persiantimalia lentoon. Laitoin taas viestiä Thierrylle ja kohta tämä vastasi heidän tulevan saman tien paikalle. Kohta he saapuivatkin, mutta timalit olivat taas kadonneet heinikkoon. Selkämme takaa jokiuoman takaa kuului kuitenkin koko ajan timalin pulinaa. Komppasin koko keltakukkaisen alueen mutta mitään ei löytynyt, mutta lopulta britit näkivät yhden timalin lentävän jokiuoman yli meidän puolelle jokea ja hetken odotettuamme se pelmahti edessämme olleen puskan viereen ruokoon kiikkumaan. Ei siinä porukkaa paljon kiinnostanut yli lentänyt liro reissupinnaksi, kun koko porukalle oli elis nenän alla.

Päivä oli jo lämpenemässä, kun päätimme jatkaa teepuistoon, josta lupasin näyttää persianpöllösenkin muulle porukalle. He kun eivät koko aamuna olleet nähneet mitään parempaa. Pöllönen löytyi onneksi samasta paikasta, joskin hieman paremmin piiloutuneena. Pöllöstä katsellessani tuli joku paikallinen ukko nykimään minua hihasta ja ymmärsin, että hän halusi näyttää minulle jonkin linnun. Ajattelin, että kyseessä olisi toinen ehkä paremmin esillä oleva pöllönen, joten seurasin ukkoa. Yllätys oli melkoinen, kun hän näyttikin minulle oksalla nukkuneen nuoren sarvipöllön. Otin toki kuvat sarvaristakin, mutta sitten yritin opettaa ukolle, että meidän löytämä pöllö oli se, joka paikalla käyviä lintuharrastajia oikeasti kiinnosti. Thierry ja britit olivat saaneet jo melkoisen tenavaporukan ympärilleen, joten pian jatkoimme naapuriteepuistoon juomaan aamukahvit ja kolat.

Thierry ja britit päättivät jatkaa vielä timaleita katsomaan ennen kuin jatkaisivat yhä vain idemmäksi hoitamaan osalta porukkaa puuttuneita rotkotulkkua sekä kivikkosirkkua. Itse päätin jatkaa Ibis Centeriin tutustumaan. Portilla näin yläpuolellani suuren jalohaukan, joka näytti lähinnä arabihaukalta mutta katosi liian nopeasti. Keskuksella törmäsin paikalliseen BirdLifen työntekijään, joka kertoi minulle pikaisesti töyhtöiibisprojektista ja kävin tietysti ihmettelemässä häkkiä, jossa oli kymmeniä töyhtöiibiksiä nyt taas pesimäkauden päätyttyä teljettyinä. Kevään linnut olivat olleet vapaina. Työntekijä kertoi, että parinkymmenen linnun parvi eleli yhä vapaana Euphratilla ruokaillen.

Ostettuani parit matkamuistot keskuksen myymälästä, päätin heittää hyvästit Birecikille, jonka olin näin kuitannut jonkinlaista suunnitelmantapaistani nopeammin. Ohitettuani kaupan, jonka kyltissä komeili suuri töyhtöiibiksen pää sekä töyhtöiibispatsaan ja ajaessani taas sillan yli näin jokivarren päällä lentelevän noin 20 töyhtöiibiksen parven!

Pian palasin taas moottoritielle ja epätietoisuus moottoritiekäyttäytymisestä iski taas tajuntaan, kun kaikki portit olivat suljettuina automaattiporttia lukuun ottamatta. Sen läpi ajaessani sireenit soivat ja valot vilkkuivat ja olin näkevinäni jonkin tekstin vilkkuvan ja sanovan jotain 125 Liiran sakoista! Asialle pitäisi nyt ehdottomasti tehdä jotain, mutta mistä niitä hemmetin lippuja sai?

Gaziantepissä poistuin taas motarilta ja kaikki puomit olivat taas auki. Käännyin kohti koillista ja Nemrut Dagin vuoristoa. Minulla oli vielä viimeinen viidestä mahdollisesta elislajistani hoidettavana. Olin saanut hyviltä katalonialaisystäviltäni Oriol Clarabuchilta ja Toni Alonsolta hyviä viime hetken vinkkejä reissua varten, sillä he olivat olleet oikein kunnon Turkin tyhjennyksellä muutamaa viikkoa aiemmin. Niinpä olin tietoinen, että Nemrut Dagin kansallispuistosta punaperätaskun piti hoituman helposti.

Adiyamanin kaupungin läpi ajettuani näin pariin otteeseen ilmeisesti tulvivan (teitä oli poikki) Ataturk -järven kapeita lahtia, joilla lenteli joitakin armenianlokkeja. Tankkasin Kahtan kylällä taas järkyttävän kallista bensaa ja jatkoi ylös kohti Nemrut Dagia. Tien yli aivan tuulilasia hipoen lentänyt kirjokerttu oli mukava havis ja lopulta muutaman tunnin ajon jälkeen saavuin kansallispuiston portille. Olin suunnitellut yöpyväni LonelyPlanetin suosittelemassa hotellissa puiston toisella puolella, mutta portinvartijat antoivat ymmärtää, ettei hotellia enää ollut olemassa. Niinpä palasin 100 metriä takaisin päin ja ajoin Pension Cesmen pihaan ja kävin ottamassa huoneen tästä varsin askeettisesta mutta ilmapiiriltään oikein miellyttävästä motellista. Ja näin ollen vain kymmenen minuuttia myöhemmin olin taas portilla ja lunastamalla lipun pääsin ajamaan portista Nemrut Dagin kansallispuistoon ja vuoren huippua kohti!

Ajelin hiljalleen kiemurrellutta tietä ylöspäin ja kohta alkoi näkyä lintuja. Ensimmäiset taskut olivat kaikki rusotaskuja ja kaunis keltapääsirkku piipahti aivan auton vieressä tien penkalla. Kohta pysähdyin taas yhden mustavalkoisen taskun takia mutta tämä olikin koiras valkoselkätasku! Tätä katsellessani huomasin toisen taskun tien varresta ja se olikin sitten elis – punaperätasku! Komea koiras oli hetken kivellä esillä, mutta lensi pian turhan kauas, jotta olisin saanut kuvia. Ajaessani yhä ylemmäs löysin mustapääsirkkuja, lisää aktiivisesti laulaneita keltapääsirkkuja, joita ei kuitenkaan meinannut millään nähdä, yhden laulavan peltosirkun, valkoselkätaskuparin sekä ainakin kaksi paria punaperätaskuja.

Huipun parkkipaikalla paljastui, kuinka hurja tuuli vuorella olikaan? Hyvä kun autosta pääsi ulos! Olin jo jättämäisilläni putken ja skouppivehkeet autoon, mutta päätin kuitenkin ottaa ne mukaan, vaikka ylös huipulle näytti olevan vielä ihan kunnon kiipeäminen kävellen.

Myymälän takana valitsin läntisen (vasemmanpuoleisen) polun, jota lähdin könyämään kohti huippua. Kalliovarpusia, tunturikiuruja ja – ruususiipitulkku! Valitettavasti tuuli oli niin kova, etten saanut linnusta hyviä kuvia, vaikka se oli aivan vieressäni. Polun varrelta löytyi vielä valkoselkätaskupari ja punaperätaskupari ja vihdoin noin 20 minuutin kapuamisen jälkeen olin Nemrut Dagin huipulla, jonne joku hullu kuningas oli muinoin kyhäyttänyt ison määrän erilaisia monumentteja. Onneksi tajusin kiertää omituisen kivihuipun kokonaan ympäri, sillä sen toiselta puolelta löytyivät vielä komeammat monumentit ja patsaat! Onneksi tajusin myös miettiä mitä polkua lähteä takaisin alaspäin, sillä osa poluista olisi vienyt vuoren toisella puolella olevalle parkkipaikalle. Olisipa ollut mukava kiivetä takaisin ylös…

Lopulta lähdin laskeutumaan varmuuden vuoksi samaa polkua, jota olin kiivennytkin. Uusia lajeja ei löytynyt mutta sain sentään jonkinlaisia lisäkuvia taskuista. Ajomatkalla pysähdyin vielä yrittämään keltapääsirkkukuvausta, mutta eihän siitä juuri mitään tullut. Lopulta seitsemän aikaan palailin motellille, jossa käytyäni suihkussa oli kahdeksalta sitten majoitukseen kuuluneen ruokailun vuoro (45 L majoitus/ruoka/aamiainen). Olin vielä suunnitellut lähteväni katsomaan EM-futisfinaalia, mutta olin aivan liian väsynyt, joten painuin jo ennen iltakymmentä nukkumaan.

2.7. Aamulla nukuin niin pitkään kuin nukutti eli vajaaseen seitsemään. Muistin sopineeni aamupalan kahdeksaksi mutta muistin väärin. Niinpä sain toipua vielä ylimääräisen tunnin mojovasta päänsärystä. Liekö tuuli, huonot ruokailu- ja unirytmit vaiko vain pinnapaineiden purkautuminen aiheuttanut moisen jysärin? Aamupalan jälkeen vointi oli kuitenkin normaali ja klo 9:30 lähdin taas ajamaan ylös huippuja kohti.

Keltapääsirkut olivat yhä toivottomia, mutta yksi punaperätaskuperhe näyttäytyi hienosti. Nyt kun oli aamu ja tuulikin oli selvästi rauhoittunut oli joka puolella kallionakkeleita ja korkeimman jyrkänteen seinustoilta kuului ainakin parin idänkallionakkelin laulua. Eräästä notkelmasta löysin kivikkosatakieliparin.

Ylhäällä päätin kivuta huipulle nyt itäistä (oikeanpuoleista) polkua pitkin. Tämän varrella oli vähemmän lintuja mutta vuorihemppoparvi ja lumivarpuspari olivat mukavia yllätyksiä. Laen monumentit olivat nyt hienommassa valossa kuin illalla, joten otin taas paljon kuvia. Näkyipä laella taas punaperätaskupari sekä vielä yksi lumivarpunenkin ja kaukana vuortenhuippuja vasten näkyi lennossa kolme alppivarista.

Palasin alas edellispäivänä käyttämääni polkua ja vihdoin tunturikiuruperhekin antautui kuvattavaksi. Alas ajellessa pysähtelin vielä ja näin lyhyesti yhden arovarpusen, joka kuitenkin jatkoi liian nopeasti matkaansa. Klo 12 olin motellilla, jossa nappasin tavarani kyytiin ja lähdin järkyttävän pitkälle paluumatkalle kohti Antalyaa.

Kiirettä minulla ei ollut mihinkään, mutta auton pakoputki oli pikkuhiljaa alkanut rämistä pahemmin ja pahemmin, joten oli mukava aloittaa vihdoin paluumatka. Antalyaan oli navigaattorini mukaan matkaa 975km.

Olin yllättävän nopeasti taas motarilla ja Osmaniyessä sitten pysähdyin tietulliin selvittämään, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Ostin sieltä ladattavan kortin, jota vilauttamalla pääsi suljetuistakin porteista. Yksi portin lävistys maksoi aina 5L. Motaria pääsi sitten taas ajamaan oikein kunnon vauhtia, joten paria tuntia myöhemmin, saatuani ainoaksi reissupinnaksi matkan varrelta uuttukyyhkyn, ohitin Mersinin ja jouduin taas hitaalle rantatielle. Jatkoin ja jatkoin ajoa sitä vauhtia mitä vain oli milloinkin mahdollista. Via Dolorosaa riitti sitten tuntitolkulla ja lopulta 11 tuntia ja 45 minuuttia ajettuani olin Alanyassa ja päätin ajaa vielä 15 minuuttia sisämaahan, josko sieltä löytyisi jonkinlainen nukkumapaikka. Ja sellainen löytyikin helposti erään metsäisen pikkutien varresta. Kyläpöllösen kuukuttaessa lähipuissa nukahdin nopeasti klo 00:30.

3.7. Nyt lintufriikit voivat sitten lopettaa lukemisen tai sitten jatkaa todetakseen, että joskus meikäläinenkin sortuu – ja kuittailla sitten tästä minulle jatkossa. Eli herättyäni aamulla ja tarkistettuani yhden lähipuskissa pyörineen hysärin silkkikerttuseksi sekä todettuani, että kauempana kuului oliivikultarinnan rätinää, en enää koskenutkaan kiikareihini saati juuri ajatellutkaan lintuja. Ajoin rantareitille ja lähdin jatkamaan kohti Antalyaa ilman mitään suunnitelmia. Matkan varrella näin kyltin, jossa luki Side ja sain jonkun ihme Deja Vun ja päätin kääntyä sinne. Seuraavassa kyltissä luki Side Antik, joten ajattelin paikan olevan jonkin sortin nähtävyys. Yllätys olikin melkoinen, kun yhtäkkiä paukahdin keskelle hillitöntä turistirysää! Mutta kun itse kylän läpi ajettuani, ajoin komean kivikaaren läpi ja sen toisella puolella avautui upea historiallinen rauniokaupunki, päätin saman tien, että tähän pitää tutustua tarkemmin. Niinpä ajoin auton ympäri ja kurvasin ensimmäisen halvemman näköisen motellin pihaan ja otin sieltä pienen mökkihuoneen. Sitten aloin turistiksi! Kaivoin matkatavaroista LonelyPlanetin, otin kameran taskuun ja lähdin turistiksi turistien sekaan. Ensimmäinen kohde oli Siden museo, jossa oli irtopäitä ja torsoja sekä kaikenlaisia antiikin aikaista tavaraa, rahoista käyttötavaroihin. Lähellä oli komea amfiteatteri, joka tosin oli osin maanjäristysten tuhoama. Sitten teinkin sen suurimman ja nöyryyttävimmän virheeni eli jatkoin läheiselle uimarannalle. Siellä paistattelin päivää ja kirjoittelin tätä reissukertomuksen pohjaa siihen saakka, kunnes saatoin todeta käyttämäni aurinkorasvan vanhentuneeksi tai muuten vain täysin toimimattomaksi. Tämä noin kymmenen vuotta reissuissani kulkenut aurinkovoide, jota en kuitenkaan juuri koskaan ollut käyttänyt, oli varmasti edesauttanut sitä, että oli aivan totaalisen kärähtänyt! Tai sitten aika oli vain kulkenut kuin siivillä reissua muistellessa ja stooria kirjoitellessa. Reilussa parissa tunnissa olin alkanut muistuttaa lähinnä jättiläishummeria!

Palailin pikimmiten rantabulevardia pitkin motellille, jossa otin kylmän suihkun, join pari litraa ja seisoin hetken täyskylmällä olleen ilmastointilaitteen edessä, kunnes tunsin voimieni palanneen sen verran, että uskaltauduin lähteä tutustumaan loppuihin nähtävyyksiin. Apollon ja Athenan temppelit olivat aika kaukana, mutta ihan vierailemisen arvoiset. Kauppa- ja ravintolakatu oli ruuhkainen mutta sain silti vihdoin kaipaamani pitakebabin ja sitten ostettuani taas runsaasti juomista palasin takaisin huoneeseeni ottamaan loppuillan rennosti. Ilmastoinnin puhaltaessa oli hyvä kirjoitella reissustooripohja loppuun ja pakkailla tavarat valmiiksi.

Klo 19:30 kävin syömässä erinomaisessa lähiravintolassa, jossa söin taas turkkilaisen pannun ja sorruin syömään kunnon banaanijäätelöveneen jälkiruoaksi viimeisen lomapäivän kunniaksi. Palattuani huoneeseeni meinasin käydä ajoissa nukkumaan, mutta juuri tuolloin aivan oveni takana alkoi aivan järkyttävä bailaus! Tervetuloa turistirysään vain! Aivan käsittämättömän huonoa paikallista jumputusta soitettiin niin kovaa kuin ämyreistä lähti, joten nukkumisen sai unohtaa. Onneksi joskus noin klo 22:30 pauhaus loppui tai ainakin hiljeni merkittävästi, sillä onnistuin lopulta nukahtaa.

4.7. Heräsin ajoissa ennen seitsemää itsestään ja pakkasin tavarani ja lähdin saman tien ajamaan kohti Antalyaa. Niinpä olin lopulta luovuttamassa autoa jo klo 8 eli tuntia suunnittelemaani aiemmin. Kentällä check in:issä kenttävirkailija kysyi, haluaisinko lentää Istanbuliin jo aiemmalla koneella ja sehän vain kelpasi. Niinpä jo klo 9:20 lähdin kohti Istanbulia suurella Airbusilla ja ennen yhtätoista laskeuduin Ataturkin lentokentälle.

Sitten minulla oli muutama tunti aikaa kierrellä Istanbulin lentoasemalla, käydä syömässä ja ottaa rennosti ennen kuin klo 14:00 lähti paluulentoni Helsinkiin. Klo 17:25 laskeuduin Helsinki-Vantaalle, jossa matkatavarat saatuani marssin autoparkkiin ja lähdin kotia kohti. Lopulta olin kotona hyvissä ajoin ennen yhdeksää ja sain näin kerrankin hyvät unet ennen paluuta arkeen!

Olipahan taas melkoinen reissu takana! Suunnitelmat olivat olleet lähes olemattomat, mutta silti kaikki oli mennyt hyvin, jopa paremmin kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Toki reissu oli ehkä enempi listaamista ja bongaamista kuin koskaan tähän mennessä, sillä aikaisemmin olemme aina tehneet ihan kunnon linturetkireissuja. Nyt pääpaino oli ehdottomasti uusissa wp-pinnoissa ja sainkin kaikki mahdolliset lajit hoidettua, jotka Turkista oli hoidettavissa. Retkipinnoja kertyi kuitenkin vain vaatimattomat 135 lajia, kun kunnon lintureissulla niitä olisi tullut sata enemmän. Toki vuodenaikakaan ei ollut oikea kunnon lintureissulle, sellaisen aika on sitten joskus tulevaisuudessa. Jos nyt olisin suunnittelemassa vastaavanlaista reissua, käyttäisin ehdottomasti Turkin maan sisäisiä lentoja. Koluaisin ensin Antalyan aluetta pari päivää, hoitaisin kalahuuhkajat ja sitten lentäisin itään ja koluaisin sitten loppureissun siellä. Sisäiset lennot ovat takuulla halvempia kuin kahden päivän ajaminen Turkin bensan hinnoilla.

J.A.