Olimme jo hyvissä ajoin varailleet kesälomaviikon alkavaksi samana päivänä, kun Hannalla loppuu koulutyöt eli 2.6. lauantaina. Edellisiltana olimme pakanneet kaiken valmiiksi ja klo 12:00 Hanna oli vapaa ja odottelinkin jo koulun pihalla kaikki tavarat kyydissä.

Matkan varrella pysähdyimme vain Lappeenrannassa Intersportissa ja kävimme pikaisesti myös tuulisessa Askolan lintutornissa havaitsematta mitään mainittavaa. Lopulta syötyämme Vantaan Jumbossa, olimme juuri ajallaan Helsinki-Vantaan lentoasemalla eli klo 16:20. Hannan mentyä jo asemalle, parkkeerasin auton kauas 4B -parkkialueelle, josta olikin pitkä matka kävellä terminaaliin. Onneksi olimme check in:in jo tehneet, joten saimme matkatavaramme nopeasti menemään ja saatoimme jatkaa lähtöaulaan.

Lopulta klo 18:20 lähti Lufthansan lentomme kohti Frankfurtia. 19:55 Saksan aikaa laskeuduimme Frankfurtiin, jossa kävelimme aika pitkän matkan taas seuraavaan lähtöaulaan, jossa odottelimme seuraavaa lentoamme. Boarding:in alkaessa saapui Birminghamista lentänyt ystävämme Paul French ja kohta olimmekin jo jonottamassa koneeseen. Paulin lento oli lähtenyt myöhässä, mutta onneksi lentänyt aikataulua kiinni ja laskeutunut ajallaan.

Pääsimme koneessa tuurilla vierekkäisille paikoille ja klo 22:00 lähdimme kohti Casablancaa. Suunniteltuamme vielä hieman tulevaa turneeta, joka oli Paulille jo kolmas ja meillekin toinen Marokkoon, maltoimme loppumatkasta hieman jopa nukkua. Lopulta laskeuduimme Casablancan Mohammed V -lentoasemalle klo 00:30. Matkatavaroita saatiin taas odotella ikuisuus. Minun ja Paulin laukkujen saavuttua jätimme Hannan vielä odottamaan omaansa ja kiiruhdimme Sixtin autovuokraustoimistolle. Siellä ei enää ollut ketään, vain lappu luukulla, jossa oli puhelinnumero. Onneksi joku toinen toimistovirkailija soitti puolestamme numeroon, sillä emmehän olisi maakoodeja osanneet arvata. Hetken kuluttua saapui äärimmäisen väsynyt toimistovirkailija, jonka tunnistimme samaksi, jolta olimme vuokranneet auton edellisvuoden keväällä, kun olimme ensimmäistä kertaa Marokossa ja Länsi-Saharassa. Tämä kertoi aloittaneensa työt aamuviideltä, joten ei ihme, että lopulta suoriuduimme autonvuokrauksesta aika helposti. Vaihdettuamme pikaisesti euromme dirhameiksi, hän kävi hakemassa auton ja kohta lastasimme pihalla matkatavaramme kyytiin ja lähdimme liikenteeseen.

Suuntasimme Peugeot Partnerimme kohti etelää. Matkan varren havainnot jäivät lähinnä pariin tien varren tolpilla väijyneeseen minervanpöllöön ja pitkän ja uuvuttavan ajon jälkeen parkkeerasimme auton tien varren levikkeelle. Olimme päättäneet aloittaa heti reissun tärkeimmällä lajilla eli viiriäispyyjuoksijalle, jolle olimme saaneet hyviltä ystäviltäni hyvät nuotit vain muutamaa viikkoa aiemmin. Paikkaa en voi tarkemmin paljastaa kuin sen verran, mitä Dutch Birdingissä julkaistu artikkeli kertoo: rantakaistale El Jadidasta etelään. Koskapa auringon nousuun ei enää ollut kuin pari tuntia, yritimme nukkua autossa.

Heräsimme hieman ennen auringon nousua ja maisema ympärillämme paljastui peltomaisemaksi, jossa erillisillä pienillä viljelmillä kasvoi vaikka kuinka monenlaisia kasveja. Jostain läheisiltä altailta kuului pitkäjalkojen ääntelyä ja viljelysten yllä pyöri muutamia pääskykahlaajia saalistelemassa. Ennen seitsemää oli jo aivan valoisaa. Tällöin lähdimme kävelemään peltotietä hyvin hitaasti ja aina vain muutamien kymmenien metrien kävelyiden jälkeen pysähdyimme kuuntelemaan huolella peltojen keskelle. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes kuulimme jostain kapean pellon takaa 10-12 äänen sarjan huhuilevaa mutta oudosti aina huhuilun lopussa noussutta ääntä, jotka vieläpä sarjan loppua kohti nousi yhä korkeammaksi. Sarjan kesto ja huhuilujen määrä sopivat täysin etsimällemme lajille eli viiriäispyyjuoksijalle, mutta itse yksittäiset äänet eivät olleet sitä mitä niiden olisi pitänyt olla. Ääni tuntui kuuluneen alfalfaa eli sinimaljasta kasvavan pellon vierestä, ojan toiselta puolen ruokokasvustosta. Kuuntelimme paikalla pitkään, mutta kuulimme enää vain muutaman kerran yksittäisiä ja kaksittaisia matalampia huuhkaisuja, joita emme pystyneet millään paikantamaan ollenkaan. Kun kaukana peltojen takana vuoroin huutelivat lehmät ja aasit ja tiellä ajavien rekkojen renkaatkin humisivat samalla taajuudella, päätimme lopulta jatkaa pellon reunaa pitemmälle. Viiriäisiä pytpytti pelloilla ja muutama lähti pellon reunasta jaloistamme lentoon, mutta ne onneksi näyttivät kaikki heti ihan vain viiriäisiltä. Löysimme myös pellon reunasta kasvuston seasta mintunvihreitä ulosteita, jotka oli helppo värin takia tunnistaa viiriäispyyjuoksijan jätöksiksi! Lintu oli siis lähellä!

Olimme kävelleet jo jonkin matkaa ja vähän edestakaisinkin, kun Hanna viittoili minut ja Paulin luokseen. Ja silloin se kuului: aivan oikeanlainen, käsittämättömän matala, kaukaisen lehmän tai hieman kaulushaikaran tyylinen huhuilu, joka toistui taas 10-12 kertaa. Ja nyt lintu jatkoi parin minuutin päästä uudella sarjalla ja jatkoi tällä tavalla edelleen. Paikansimme pian linnun huhuilun ruokokasvuston keskellä olleeseen meloni-paprikapeltoon ja jonkin aikaa lintua kuunneltuamme ja ääniteltyämme, kiersimme linnun ympärille eri puolille, jotta pystyisimme paikantamaan äänen suunnan mahdollisimman tarkasti. Äänihän kuului vain noin 30 metriä ja taajuus niin matala, että muuten paikka olisi ollut mahdoton arvioida. Lintu onneksi jatkoi aktiivisesti soidintaan ja pian tiesimme aivan tarkasti missä kohdassa viljelystä se oli. Valitettavasti viljelyksen reunoilla kasvoi pitkää ruokoa aitana, joten näkyvyys viljelykselle oli huono. Viljelyksen kasvusto kasvoi kuitenkin suorissa linjoissa, joten oletimme näkevämme linnun, jos se hiemankin liikkuisi.

Hiivimme varovasti ruokojen toiselle puolelle, jossa oli yhä turvallisesti käveltävä mulloskaistale, mutta tällä välin lintu olikin siirtynyt pienen viljelyksen toiselle reunalle ja vaikka se oli siirtynyt vain noin 10 metriä, kuului ääni nyt heikommin. Tällöin kuitenkin Hanna plokkasi pienen linnun kipittävän paprikarivien välissä ja siinähän oli toinen viiriäispyyjuoksija! Lintu eteni aika nopeasti riviltä toiselle mutta salamannopeat kuvaajamme ehtivät kuin ehtivätkin saada linnusta pari dokumenttikuvaa! Kuvissa lintu näytti hieman haaleanväriseltä eli kyseessä lie ollut koiraslintu. Tällä lajillahan on vesipääskyn tapaan käänteiset sukupuoliroolit eli huhuileva (kirkkaampivärinen) lintu on naaras kun taas himmeämpi koiras huolehtii pesinnästä naaraan muninnan jälkeen.

Olimme todella tyytyväisiä, sillä nyt olimme heti reissun alkuun saaneet koko reissun tärkeimmän projektilajimme hoidettua ja millä tavalla. Hanna oli kuullut muutamaan otteeseen aavistuksenomaisen heikosti ensimmäistä korkeampiäänistä huhuilijaammekin, joka siis hyvin suurella todennäköisyydellä oli kolmas havaitsemamme viiriäispyyjuoksija!

Kello oli vasta hieman yli yhdeksän, kun lähdimme jatkamaan alkuperäisen, joskin aivan utopisen yltiöpositiivisen, suunnitelmamme mukaisesti matkaamme. Edessä oli pitkä ajo aina Agadirin pohjoispuolella olevaan Tamriin saakka. Paulin toivelajeissa oli meidän jo edellisvuoden keväänä hoitama töyhtöiibis ja koskapa olimme selviytyneet ensimmäisestä projektilajistamme yllättävän nopeasti, päätimme sisällyttää tämän täysin muun reittimme ulkopuolella olevan projektilajin mukaan reittiimme.

Matkalla näimme eräällä ylängöllä pari aavikkojuoksijaa, tien yli lentäneen ruostepyrstön ja myöhemmin löytyi taivaalta pari välimerenhaukkaa. Oikeastaan ainoan pysähdyksen teimme jokivarteen ennen Talmestia ja paikalta löytyikin aikuinen ja nuori paikallisen subpersonata -alalajin västäräkki. Muuten havainnot olivat lähinnä vain tavallisia reissupinnoja – sepelleppälintuja ym. Lopulta iltapäivästä alkoivat maisemat näyttää tutuilta ja kohta olimme perillä.

Töyhtöiibiksiä ei vain meinannut näkyä! Tarkistimme kaikki tietämämme pellot ja kävimme Tamrijoen suistossa, jossa näkyi etelänharmaa- ja selkälokkien lisäksi yksi välimerenlokki sekä staijasimme reilut pari tuntia rantakielekkeillä odottaen näiden rumien lintujen hetkenä minä hyvänsä lentävän jostain kohti salaista pesimäkoloniaansa. Pysähdyimme hetkeksi staijille vielä Cap Rhiriin, mutta merellä näkyi vain suulia ja keltanokkaliitäjiä. Lopulta meidän oli annettava periksi, Paul hyppäsi ratin taakse ja jatkoimme illan jo hämärtäessä Agadirin kiertävää tietä kaupungin ohi ja sisämaahan.

Ajoimme lopulta aina Tizi-n-Testin vuoristotien eteläiselle alulle ja etsimme siellä sopivan nukkumapaikan harvapuustoiselta alangolta. Hanna ja Paul puhalsivat makuualustansa täyteen ja kömpivät makuupusseihinsa ulkona kun minä majoituin auton takapenkille.

4.6. Heräsimme yllättävänkin hyvin nukkuneina hieman ennen kuutta ja heti puskista kuului pensaslepinkäisten viheltelyä. Paul, joka brittinä halusi tietysti nähdä linnun saadakseen eliksen sekä Hanna, säntäsivät linnun perään kameroineen ja auton avain jäi tietysti Paulin taskuun. Niinpä jäin itse vahtimaan autoa, jottei tavaramme katoaisi heti alkureissusta.

Noin tuntia myöhemmin saapui ensin Hanna, joka ei ollut onnistunut näkemään lepinkäisporukkaa kuin vilaukselta, mutta pian saapui onneksi Paulkin, joka oli kuin olikin onnistunut saada jonkinlaiset kuvatkin yhdestä linnusta. Hän oli myös nähnyt toiseksi elikseksi iberiankultarinnan ja kun samaan aikaan itse löysin lähipuskista lännenorfeuskertun, oli siinä Paulille jo aamun kolmas elis! Edellisillan töyhtöiibishylsy ei enää harmittanut lainkaan! Useammankin pensaslepinkäisen vihellellessä yhä puskien kätköissä piilotellen lähdimme jatkamaan Tizi-n-Testiä kohti vuoria.

Tizi-n-Testin vuoristotie oli komea ja tällä tiellä oli mukavan vähän liikennettä ja mukavasti pysähtymispaikkoja. Niinpä havaitsimme pian metsikköalueelle päästyämme pari laulavaa iberiankultarintaa, eräällä maisemapysähdyksellä lentoon pyrähti seitsemän kalliopyyn parvi ja muita mukavia havaintoja olivat pikkukotka, sininärhi sekä kanahaukka. Äänityksiä tuli myös mm. etelänsatakielestä, iberiankultarinnasta ja vuorisirkusta.

Käännyimme lopulta Imlin kylälle, jolta näkyi Pohjois-Afrikan korkein vuori Jbel Toukal. Staijasimme jonkin aikaa kafferikiitäjän toivossa, mutta havainnot jäivät kahteen pikkukiitäjään ja vuorten huipuilla lennelleeseen valtaisaan alppinaakkaparveen.

Jatkettuamme kohti Oukameïdeniä pysähdyimme välillä vuoristometsissä kuullen tulipäähippiäisiä ja muita metsälintuja. Asnissa käännyimme tutulle vuoristo-oikopolulle kohti laskettelukeskusta. Katajikkoalueeseelle saavuttuamme pysähdyimme heti kylän yläpuolelle, josta atrapin avulla löytyi hyvin terhakkaasti meille esiintynyt atlaskerttu! Kuvasimme lintua jonkin aikaa kunnes jatkoimme Oukameïdenille.

Kylältä löytyi runsaasti kalliovarpusia ja pieni kävelylenkki tuotti myös neljän atlaksenvihertikan perheen, jonka poikaset kävivät välillä nurmikolla tonkimassa syömistä. Niinpä näitä päästiin kuvaamaan ihan mukavasti.

Lasketteluhissien luona löysimme lisää kalliovarpusia ja pian löytyivät myös ensimmäiset atlaksentaskut. Näitä kuvaillessamme löytyi kalliovarpusparven mukana liikkunut atlaksenruusutulkku, joka kuitenkin lensi pian äännellen ylemmäksi rinteeseen. Kuvailimme lisää atlaksentaskuja ja näin vielä toisen atlaksenruusutulkun lyhyesti, mutta sekin lähti äännellen vuorten huippuja kohti.

Käytyämme kylällä syömässä tajinet, jatkoimme ensin kohti Marrakeshia, mutta käännyimme illan jo pimetessä tutulle Tizi-n-Tichkalle. Muistimme tien aika tylsäksi ja kun Paulkin oli ajanut tien kahteen kertaan aikanaan, päätimme yrittää ajaa niin pitkälle kuin vain ikinä jaksaisimme kohti Ouarzazatea, josta voisimme näin aloittaa seuraavana aamuna. Lopulta ajoimmekin pimeässä tien lähes loppuun asti alkuun rekkajonoissa kiiveten, mutta lopun alamäkiosuudet saatiin ajaa jo ihan mukavaa vauhtia. Majoituimme lopulta johonkin pikkukylään kulkevan tien varteen, taas Hanna ja Paul pihalle ja minä takapenkille.

5.6. Aamuvarhaisella kuuden jälkeen jatkoimme matkaamme ja pian saavuimme Ouarzazateen. Ajoimme kaupungin läpi kohti järveä ja lopulta parkkeerasimme suuren peltoaukean reunaan, jonka tiesimme hyväksi töyhtökiurupaikaksi. Eivätkä tavoitteenamme olleet mitkä tahansa ”tökit”, vaan pitkänokkaiset arotöyhtökiurut, joita löytyikin melko pian aukealle käveltyämme ja kylläpä ne erottuivat muutenkin kuin nokkansa puolesta tavallisista. Näitä sekä paria ruostepyrstöä kuvaillessa menikin sitten tovi ennen kuin päätimme jatkaa läheiseen järven rantaan.

Rannasta löytyi iso parvi metelöiviä ruostesorsia, marmorisorsia, ruovikossa seisoskellut yksinäinen ruskohaikara, jokunen muukin tavallisempi retkipinna sekä laulava reiseri -alalajin vaaleakultarinta. Jatkettuamme matkaa näimme tien varrella muutamia vihermehiläissyöjiä.

Ajettuamme Boumalne Dadesin halki oli vuorossa kuuluisa Tagdilt track, joka alkoi heti huonokuntoisena ja meidän yllättävän matala- sekä rämiseväpohjainen automme oli hieman hankaluuksissa jo kaatopaikkaa ohittaessamme. Tien alkutaipaleella näimme paksunokkakiuruja (yht. 8 kpl) ja sarvikiuruja (yht. 20 kpl), joista osa oli maastopoikasia. Pääsimme nelivetojen pomppuisaksi pilaamaa tietä varsin pitkälle, kunnes lopulta tie meni liian huonokuntoiseksi. Niinpä komppailimme aavikolla kävellen parissa kohtaa ja löysimme mm. laulutaskuja, aavikkotaskuja, aavikko- ja pikkuaavikkokiuruja sekä kirjosiipikiurun.

Tavoitteenamme oli ollut päästä gps:ssäni olleille parille paikalle, joissa oli aiemmin keväällä havaittu atlaksensurutaskuja. Toinen paikka sijaitsi aivan liian kaukana vuorten lähellä, joten sinne meidän autolla ei ollut mitään asiaa, mutta päätimme kokeilla päästä toiselle paikalle vielä toista reittiä pitkin. Ja yllättäen pääsimmekin tälle vanhalle muurille saakka, mutta taskuja ei paikalla ollut. Sen sijaan löysimme komean 35 hietakyyhkyn parven ja lyhytvarvaskiuruja.

Sitten olikin vuorossa tärkeä projekti, sillä Boumalne Dadesin ja seuraavan kaupungin Tinerhirin väliltä oli loppukeväästä ilmoitettu useita atlaksensurutaskuja. Ensimmäinen hyvä paikka oli suuri muuri tien vieressä, jolla oli parikin aavikkotaskupoikuetta, aavikkotulkkuja ym. muttei muita taskuja. Jatkettuamme taas kumpuilevaa tietä näimme ensin arohiirihaukkaparin ja heti ensimmäisen isomman rotkolaakson kohdalla parkkeerasimme auton ja lähdimme komppaamaan. Jyrkänteelle päästyämme löysimme saman tien paikan, jossa joku suuri petolintu oli oleillut paljon, ulosteen lisäksi paikalla oli oksennuspalloja eli kyseessä täytyi olla aavikkohuuhkaja! Itse jatkoin seinämien ja rotkon pohjan seulomista taskumielessä, mutta Paul kiipesi jyrkänteen päälle ja alkoi seuloa vastapuolen seinämää kaukoputkella eikä aikaakaan, kun hän viittoili meidät luokseen. Vastarinteen kallionkolossa päivysti komea ascalaphus -alalajin (vielä vain alalaji) huuhkaja.

Ihailtuamme suurta pöllöä tovin päätimme jatkaa matkaa. Ajelimme hissukseen kohti Tinerhiriä, mutta kaikki näkemämme taskut olivat joko aavikko-, musta- tai kalottitaskuja. Lopulta ajoimme viimeiseen atlaksensurutaskunuottipaikkaamme, joka oli komea rotkolaakso 14,5 km ennen Tinerhiriä. Käännyimme päätieltä vasemmalle ja noustuamme hieman ylemmäksi nousimme autosta. Aivan heti näin rinteessä pienen tasaisen harmaan taskun lentämässä rinnettä ylöspäin ja kohta se tipahti isojen kivien väliin rinteen yläosaan. Sen täytyi olla naaras atlaksensurutasku, mutten kuitenkaan ollut nähnyt sitä niin hyvin kuin olisin halunnut. Odottelimme ja staijasimme rinnettä pitkään, mutta lintu ei enää näkynyt. Niinpä kohta jatkoimme kävellen ylemmäksi ja kuinka ollakaan kohta löysimme päivän toisen (aavikko)huuhkajan! Tämä oli jo mukavan lähellä, joten kuviakin saatiin varsinkin skouppaamalla. Kävelimme laaksossa pitkälle iltaan mutta enempää havaintoja näkemästäni taskusta ei tullut. Lopulta olimme jo luovuttamassa, kun Paulin kanssa näimme mustavalkoisen taskun lennossa rinteen päällä taivasta vasten. Se kurvasi suoraan yläpuolellamme, jolloin näimme valkoisen vatsan, mustan kurkun ja pyrstön T-kuvion – siinä se oli! Mutta lintu katosi taas aivan liian nopeasti ja Hanna ei ehtinyt nähdä lintua lainkaan. Lopulta itsekin totesin, etten ollut nähnyt sitä tarpeeksi hyvin, jotta voisin sulkea pois atlaksentaskun mahdollisuuden (joita ei kyllä alueella ole, mutta kuitenkin halusin paremman havainnon).

Ympärillemme oli illan aikana kerääntynyt synkän näköisiä ukkospilviä ja väliin salamoi komeasti, niinpä käytyämme vielä illan viime valoilla parissa paikassa pikaisesti etsimässä taskuja tuloksetta, päätimme ajaa Tinerhiriin, josta löysimme helposti mukavan hotellin, josta otimme huoneen. Olipa mukava päästä pitkästä aikaa suihkuun ja sänkyyn nukkumaan! Toki myös kameran akut ym. kaipasivat jo latausta.

6.6. Heräsimme taas kuudelta huonosti nukutun yön jälkeen – huoneessa oli ollut aivan liian kuuma meille ulkona nukkumaan tottuneille. Pian olimme matkalla kohti edellisiltana pitkän tovin viettämäämme solaa. Olimmehan nähneet paikalla parikin atlaksensurutaskua, joten pakkohan meidän olisi nähdä yksi kunnolla! Olimme ajaneet vasta pari kilometriä Tinerhiristä takaisin Boumalne Dadesiin päin, kun näin kaukana aavikolla pienen puskan latvassa mustavalkoisen taskun. Ajattelin ensin, että se oli varmaan taas koiras aavikko- tai laulutasku, mutta päätin silti käskeä Paulin pysäyttää auton ja peruuttaa hieman takaisin päin. Ja siellä se viimein oli, koiras atlaksensurutasku istui pensaan latvassa noin 200 metrin päässä tiestä! Ehdimme nousta autosta, laittaa kaukoputket pystyyn ja katsoa lintua muutamia sekunteja, kunnes se lennähti hieman kauemmaksi ilmeisesti pieneen ojantapaiseen. Lähdimme nopsasti perään, mutta lintuapa ei enää löytynyt mistään, vaikka kolusimme lähialueet huolella! Niinpä kuvat tästä linnusta jäivät saamatta, mutta kolmas kerta toden sanoi, nyt olimme havaintoon muuten tyytyväisiä!

Pääsimme taas hyvissä ajoin jatkamaan matkaamme. Tinerhiristä löysimme aivan huikean leipomon, josta ostimme evästä oikein urakalla. Pian käännyimme hieman pitemmälle reitille, sillä Goulmiman jälkeen meillä oli nuotit aavikkokerttupaikalle. Paikka löytyi gps:n avulla helposti ja saamiemme ohjeiden mukaisesti lähdimme komppaamaan matalaa pensasvyöhykettä pitkin kohti muutaman sadan metrin päässä näkyneitä korkeampia puskia. Parin sadan metrin kävelyn jälkeen, päästyämme hieman vihreämmälle pensaikkoalueelle, lähti jaloistamme lentoon ensimmäinen pieni, ruskea ja pitkäpyrstöinen saharae -alalajin aavikkokerttu! Pian näitä löytyi lisää ja yhteensä näimme ainakin 7 yksilöä. Komppaus tuotti myös yhden saharantimalin ja ylitsemme lensi äännellen (”koit-to, koit-to”) yksinäinen täplähietakyyhky.

Ar-Rachidiassa käännyimme taas kohti etelää ja maisemat muuttuivat jo todella afrikkalaisiksi palmumetsiköineen. Rissanissa pysähdyimme fossiilimuseoon, jossa saimme mukavan opastetun kierroksen nuorelta omistajalta. Osteltuamme hieman matkamuistoja ja Hanna myös opetusvälineistöä, jatkoimme taas matkaa.

Kohta edessämme alkoivat siintää upeat hiekkadyynit ja pian käännyimme pienelle, pomppuiselle uralle kohti Cafe Yasminaa. Näin iltapäivästä lämpötila oli todella korkea (kuulemamme mukaan jopa +45 astetta) ja tuuli oli yltynyt kovaksi, joten ajaessamme varovasti auton pohjapelti rämisten, näimme aavikolla lähes jatkuvasti korkeita pylväsmäisiä hiekkapyörteitä. Tämä ei kuitenkaan meitä haitannut vaan pian gps:n osoittamassa pisteessä jalkauduimme aavikolle ja lähdimme komppaamaan kiuruja. Kävelimme parin kilometrin matkan käsittämättömässä paahteessa ja etenkin hienolla hiekalla kävellessä paahde oli suorastaan läkähdyttävä. Tulikuuma tuuli ei yhtään helpottanut tilannetta ja muutamaan otteeseen tuulen mukana lensi hiekkaa, joka todella poltti! Niinpä ensimmäinen eikä toinenkaan vielä hieman pidempi kävely juuri tuottanut havaintoja elävistä olennoista. Yksi meistä näki kirjosiipikiurun, toinen kaksi muurahaista ja kolmas sai vain hiekkaa silmiinsä.

Lopulta ajoimme Cafe Yasminalle, jossa tilasimme kylmät Coca Colat. Harvoin on kylmä juoma tehnyt niin gutaa! Hieman rentouduttuamme kävelimme pihamaastoon, josta löysimme paikallisen isännän avustuksella helposti tamariskimetsikössä roikkuneen pöntön, jossa pesi aavikkovarpunen. Lintu olikin ruokaa suussaan pesän ulkopuolella, joten mukava reissupinna saatiin helposti kuitattua. Hajaannuimme vielä maastoon etsimään kultarintoja ja Paul löysikin yhden reiseri -vaaleakultarinnan.

Kuvailtuamme vielä jonkin aikaa dyynejä, päätimme pitää taas kiirettä, jotta ehtisimme vielä tiukan aikataulumme mukaisesti käydä mahdollisimman monessa paikassa, jotta aikaa saataisiin pelattua lisää loppureissua varten. Päästyämme taas päätielle, jatkoimme Merzougaan ja Dayet Srjille, jota ei kolmeen vuoteen ollut ollut olemassa, mutta kevään kovien sateiden myötä se oli ollut vielä kuukautta aiemmin iso järvi. Löysimme aika pian järvelle ja saatoimme todeta sen kutistuneen varsin pieneksi. Etsimämme flamingoparvi löytyikin näin todella helposti, mutta joku perhanan kuunaama oli juuri ajamassa maasturillaan aivan suoraan kohti parvea ja linnut säikähtivätkin lentoon ja katosivat järven takana olleen hiekkatörmän taakse. Todettuamme järvellä olevan enää lähinnä vain ruoste- ja marmorisorsia, jatkoimme hiekkapolkuja eteenpäin ja onneksi näimme pian järven olevan U:n muotoinen ja flamingot olivat lentäneet vain toiselle puolelle järveä. Laskimme 233 flamingoa, mutta valitettavasti mukana ei enää ollut kuukautta aiemmin paikalla havaittua pikkuflamingoa, silloin tavallisiakin oli ollut reilut puolet enemmän.

Tarkistimme järven suhteellisen huolellisesti ja löysimme ruskosotkia, punasotkan, hämäävän pienen tundrakurmitsan, pitkäjalkoja, mustajalkatyllejä, pikkusirrejä, muutaman pikkutyllin ja ylitsemme lensi pari kruunuhietakyyhkyä. Muutamia reiseri -vaaleakultarintoja lauloi tamariskeissä, mutta vieläkään emme saaneet tätä ns. (saharan)vaaleakultarintaa kuvattua.

Auringon laskettua ajoimme Merzougaan, josta löysimme Lonely Planetin opaskirjamme avulla mukava majoituksen Chez Julia -nimisestä majatalosta. Nautittuamme teetä paikan pitäjän kanssa, tilasimme ruoan kymmeneksi ja kävelimme Hannan kanssa isäntämme neuvomaan läheiseen berberikauppaan tutustumaan. Saimme mahtavan esitelmän ja kierroksen berberimattojen maailmaan ja kuinka ollakaan kohta huomasimme tekevämme kauppoja kauniista keltaisesta antiikkimatosta. Kaupan pitäjä oli todellinen kaupantekijä, mutta uskon, että hän ihan oikeasti halusi tarjota meille mahdollisuuden saada haluamamme matto kohtuulliseen hintaan. Hän teki aika selväksi, että samasta matosta olisi voinut helposti saada neljänumeroisen eurosumman joltakulta muulta (esim. amerikkalaisladyltä). Lopulta kaupat tehtiin 200 €:lla, muovikassillisella vaatteita, Hannan vanhalla kellolla sekä särkylääkkeillä! Jos mukana olisi ollut vanha toimiva kännykkä, olisi hinta tippunut vielä selvästi – eli varatkaahan sellainen mukaan, kun menette Merzougaan ostoksille!

Lopulta pääsimme syömään hotellimme kattoparvelle ja puoliltaöin vihdoin nukkumaan.

7.6. Herätyskellot raikasivat taas hieman ennen kuutta, mutta hieman väsyneen aamun jälkeen, olimme matkalla kohti Cafe Yasminaa noin seiskalta. Ajoimme taas 9 kilometrin kyltin kohdalle, jossa olimme edellispäivän paahteessakin kompanneet, mutta nyt aamusta keli oli loistava! Oli lähes täysin tyyntä eikä lämmintäkään ollut kuin ehkä 25 astetta. Olimme tyytyväisiä, ettemme olleet päättäneet tulla tälle paikalle nukkumaan, sillä hiekalla oli joka paikassa eläinten jälkiä, mm. hyppyrotista käärmeisiin.

Kävelimme taas pusikkoiselle alueelle ja lähes heti kuulimme ensimmäisen laulavan saharankääpiökertun. Noin kolmen kilometrin komppauksella löysimme näitä pieniä hauskoja kerttuja yhteensä ainakin kuusi lintua, mutta taas kiuruhavainnot jäivät yhteen kirjosiipikiuruun.

Olimme jo palanneet takaisin auton kohdalle ja suuntaamassa komppausta auton toiselle puolelle, kun edessämme vilahti kiurulaji juoksemassa puskien takana. Siinä se oli – lintu, jota olimme edellisvuoden keväänä hakeneet Länsi-Saharassa Aosserdin tiellä parin päivän ajan kuumeisesti sitä löytämättä – saharanaavikkokiurun! Kiuru kipitteli rauhallisesti jotain hiekan seasta välillä kaivellen ja yritimme tietysti heti päästä sitä kuvaamaan. Kertaalleen se lennähti kauemmaksi, mutta onneksi löysimme sen taas pian. Ja lintu suostuikin todella yhteistyökykyiseksi. Itse hieman paimensin sitä kohti puskien taakse piiloon kumartuneita kuvaajia ja lintuhan parkkeerasi ruokailemaan suoraan Hannan ja Paulin väliin! Niinpä kamerat lauloivat ja tätä harvan aiemmin WP:llä kuvaamaa lintua päästiin kuvaamaan oikein tosissaan! Välillä saharankääpiökerttu kävi pomppimassa saharanaavikkokiurun vieressä, joten siitäkin saatiin yhä vain parempia kuvia.

Lopulta olimme tyytyväisiä ja lähdimme jatkamaan matkaamme. Tajusimme olevamme jo mukavasti alkuperäistä aikatauluamme edellä, mutta meillä oli vielä monta projektia edessä eikä sitä koskaan tiedä, mikä projekti osoittautuu vaikeaksi, sen olivat viimeistään töyhtöiibikset meille opettaneet – olimmehan luulleet sitä koko reissun helpoimmaksi projektiksi. Koska meillä nyt oli aikaa ja edessä lähinnä pelkkää ajoa loppupäiväksi, päätimme uhrata tovin Hannan hartaasti toivomalle fossiilietsinnälle. Niinpä seuraavat pari tuntia kolusimme helteisillä kivikkoisilla rinteillä fossiileja etsien ja löytyihän niitä – ei ehkä ihan toivomaamme määrää ja laatua mutta paljon kuitenkin! Hanna sai eräältä paikalliselta vuokrattua vasaran sekä vinkkejä hyvälle trilobiittipaikalle, mutta samalla paikalla oli taidettu vierailla vastikään, sillä paikka oli koluttu turhan tarkkaan eikä kallioreunama ollut vielä murtuillut tarpeeksi paljastaakseen uusia fossiiliapajia.

Ennen pitkää oli kuitenkin lähdettävä jatkamaan kohti pohjoista ja matka olikin pitkä. Alkumatkasta näimme palmumetsiköissä muutamia palmukyyhkyjä. Ajoimme lopulta aina Zeidaan saakka, jossa olimme ruokailupysähdyksestä huolimatta jo ihan mukavan aikaisin eli pari tuntia ennen auringonlaskua. Niinpä pienen rentoutumisen jälkeen, lähdimme taas komppaamaan kiuruja noin puoli tuntia ennen auringonlaskua eli klo 19:50. Löysimme pian ensimmäiset pikkukiurut, mutta toivomamme laji pysyi piilossa. Aurinko oli juuri laskemassa ja palailimme jo autoa kohti, kun edessämme vain noin 100 metriä ennen autoamme puskien takana vilahti juokseva kiuru. Kohta lintuja näkyi kaksi, joista toinen oli huomattavasti tummempi – vanha ja nuori kaitanokkakiuru! Nämä linnut osasivat todella vilahtaa piiloon puskien takana, mutta lopulta, kun löysimme vielä toisenkin nuoren linnun, pääsimme näkemään ne hyvin ja ottamaan jopa jonkinlaiset kuvat, vaikka ilta alkoikin jo pimetä.

Ihmeteltyämme hetken laulavia aavikko- ja laulutaskuja, alkoi ympärillemme taas kerääntyä salamoivia ukkospilviä, joten päätimme unohtaa yön ylängöllä sekä heräämisen kaitanokkakiurujen lauluun – olihan täysin mahdollista, että jo poikueen kanssa liikkuneet linnut eivät enää laulaisikaan, niinpä jatkoimme yhä makaa.

Matka Azroun läheiselle Foret de Cedresin metsäalueelle tuntui todella pitkältä, mutta lopulta parkkeerasimme metsään pikkutien varteen majoittumaan. Väsyneinä kömmimme taas tuttuun tapaan makuupusseihin ja päätimme herätä aamulla, kun linnut laulavat meidät hereille.

8.6. Heräsin klo 5:50 siepon lauluun ja vaikka säe oli aivan kuin lyhyt kirjosiepon säe, tiesin saaneeni reissun toisen oikean wp-pinnan – atlaksensieppo! Lintu lauloi vain muutaman säkeen ja siirtyi kauemmaksi kuulumattomiin. Kohta heräsivät muutkin ja pian olimme kävelemässä komeassa metsässä, josta löytyi kulorastaita, pähkinänakkeleita, afrikansini-, tali-, ja kuusitiaisia, nokkavarpusia ym. ja pian alkoi ympäriltämme kuulua sieppoja sieltä täältä! Atlaksensiepot olivat varsin liikkuvaisia, joten meni aika pitkään ennen kuin saimme ensimmäisen kunnolla näkyville ja kuvaamisen totesimme pian mahdottomaksi. Äänityksiä ottaessani tajusin mikrofonijohdon menneen poikki, mutta onneksi Hanna muistutti minua, että laitteen omalla mikrofonillakin saa äänityksiä ja vieläpä ihan laadukkaita. Etsiessäni taas kerran hyvää äänityskohdetta, näin lyhyesti vuoriuunilinnun erään puun latvuksessa, mutta se katosi ennen kuin lajista elistä kaivannut Hanna ehti paikalle. Nuolihaukka kiikitti ja lenteli ylitsemme ja me todella nautimme metsässä kävelystä, kun kerrankin ei ollut liian kuuma ja lintuja oli runsaasti.

Toiveissa kuitenkin oli päästä vielä kuvaamaan atlaksensieppoa ja koska niitä tuntui metsässä riittävän, päätimme siirtyä metsän reunaan, jossa oli enemmän matalaa kasvustoa. Ja sieppojahan riitti sielläkin, joten nyt pääsivät kuvaajamme jahtaamaan kunnon kuvia tästä harvemman hyvin kuvaamasta lajista. Onneksi lähipuissa lauloi jonkin aikaa myös vuoriuunilintu, joten Hanna sai vihdoin tämän helpon pinnapuutteen kuitattua. Ja sieppoja oli metsässä niin paljon, että kuviakin vihdoin saatiin ja havaittiinpa kuvailun ohessa atlaksenvihertikkakin. Lopulta saatoimme helpottuneina kävellä takaisin autolle, meillä ei Hannan kanssa ollut enää jäljellä ainoatakaan elislajia Marokossa!

Olimme jo pakkautumassa autoon, kun huomasin syrjäsilmällä pienen vaalean koiran tulevan minua kohti. Ajattelin, että kehtaisiko tätä kulkukoiraraukkaa hieman rapsuttaa ja kumarruin koiran puoleen ja katsoin sitä tarkemmin – sillä oli ihmisen naama! Eihän se mikään koira ollutkaan vaan magotti eli Marokon metsissä asusteleva apina! Otus näytti suuntaavan suoraan minua ja ehkä jopa avointa auton ovea kohti. Onneksi se kohta pysähtyi ja jäi noin parin metrin päähän meistä tuijottamaan. Kohta se käppäili viljapeltoon ja alkoi rouskuttaa tähkiä. Pian metsänreunasta ilmestyi myös pieni apinanuorukainen, joka lyöttäytyi metsän reunaan viljaa kantaneen emonsa viereen. Seurailimme apinoiden touhuiluja aikansa ja hauskaa oli! Olimme toki tienneet, että jossain päin Marokkoa näitä magotteja on, mutta olimme unohtaneet asian täysin.

Lopulta jatkoimme Ifraneen, jonka ylängöllä näimme muutamia välimerenhaukkoja, pikkutuulihaukkoja, pari atlaksentaskua, kalliovarpusia ym. ja sitten Dayet Aoualle, joka olikin melkoinen lintujärvi! Kruununokikanoja ja mustakaulauikkuja oli aivan järkyttävän paljon, ennemmin toistatuhatta kuin satoja! Onneksi niitä ei tarvinnut laskea – mutta Paul laski yhdeltä seisomalta 103 mustakaulauikun pesää ja lähes kaikilla uimassa olleilla pareilla oli 3 tai 4 poikasta! Myös jokunen lapa- ja harmaasorsa kellui lukuisten sinisorsien joukossa. Retkipinnaksi näkyi ja kuului kuhankeittäjiäkin. Kävimme vielä toteamassa, että ainakin nokikanoja (kruunu- ja tavallisia) oli myös Dayet Ifrahilla käsittämättömän paljon, ennen kuin totesimme olevamme aivan liian väsyneitä jatkamaan enää mihinkään, vaan palasimme Foret de Cedresiin päiväunille.

Parin tunnin päiväunien jälkeen lähdimme ajamaan kohti rannikkoa ja Rabatia. Rabatia ympäröivillä viljelytasangoilla näimme tervapääskyjen joukossa vaaleakiitäjiä, pari pikkukiitäjää, alppikiitäjän sekä itse näin lyhyen aikaa aivan lähellä tien päällä koukkasseen kafferikiitäjän, joka kuitenkin katosi parveen, kun aloin sosoittaa sitä muille. Paikka oli liikenteen takia aivan mahdoton, joten pysähtyminen oli aivan mahdotonta. Myöhemmin näimme vielä erään pellon yllä lentäneen arokiurun. Rabatin ohitustieltä yritimme löytää oikean risteyksen kohti Sidi Yahyaa, mutta päädyimme lopulta minimaalisen pienille pikkuteille, joita pitkin parin harhapolun jälkeen ihme kyllä lopulta pääsimme Sidi Yahyan pikkukaupunkiin, jonka liepeillä näimme sarvipöllön. Sidi Yahyalta oli onneksi helppo jatkaa kohti Sidi Bettachea ja lopulta noin 17 km ennen Sidi Bettachea kurvasimme edellisreissultamme tutun pikkutien päähän majoittumaan. Iltatoimia tehdessämme kuulimme jo yhden sarjan kannusfrankoliinin huutoa sekä lyhyesti myös kehrääjän, mutta frankoliinia oltiin kuittaamassa Paulille, jonka piti se myös nähdä, joten toiveikkaina painuimme nukkumaan.

9.6. Heräsin itse jo viideltä, kun lähimpään puuhun saapui kehrääjä surisemaan vain muutaman metrin päähän meistä. Pian se herätti muutkin ja kohta olimme kuuntelemassa yllättävän hiljaista äänimaisemaa. Kuuden jälkeen kuulimme vihdoin aika läheltä ensimmäisen kannusfrankoliinin sarjan, joten tiesimme odottaa pian lisää. Ja olimme oikeassa, pian kuului sarja aivan edestämme lähipuskien sisältä. Päätimme kokeilla tulisiko tämä, mahdollisesti sama yksilö, jota olimme edelliskäynnillä onnistuneet huijaamaan, taas atrapin avulla näkösälle. Lintu vastaili harvakseltaan sarjan huudellen, muttei meinannut millään tulla näkyville, lopulta se kuitenkin räsähti lentoon ja näimme linnun hienosti sen lennettyä erillään minusta ja Paulista olleen Hannan yli vain noin parin metrin korkeudella! Niinpä viimeinenkin elisprojekti oli onnistunut!

Kävelimme alueella vielä jonkin aikaa ja kuulimme yhteensä ainakin kahdeksan kannusfrankoliinia, mutta ne kaikki päräyttivät aina vain yhden sarjan, joten niiden etsiminen näkyviin oli mahdotonta. Myös kolme pensaslepinkäistä vihelteli puskissa, mutta niitäkään ei saatu näkyville.

Lopulta ajoimme läheisille pikkulutakoille, joilta olimme edellisvuonna löytäneet amerikantukkasotkan. Sorsia oli nytkin runsaasti mutta lähes pelkkiä sinisorsia, sentään pari naaraspukuista punapäänarskua löytyi. Sitten jatkoimme vielä Ben Slimanen lähelle toiselle kannusfrankoliinipaikalle, joka oli kasvillisuudeltaan paljon harvempaa, joten frankoliinin näkeminen olisi voinut olla paljon helpompaa, mutta komppaus tuotti vain pari minervanpöllöä. Vuorokauden aika alkoi jo olla liian myöhäinen.

Loppupäivän ohjelmaksi päätimme ajaa Lac Sidi Bourhabaan, jolta hoituisi ainakin useampi mukava retkipinna. Valitettavasti emme osuneet helpoimmalle reitille vaan jouduin ajamaan Rabatin läpi! Ihme kyllä selvisimme kaupungin toiselle puolelle ehjin nahoin, vaikka keskustan vilinässä tapahtuikin kaikenlaista. Näimme mm. tappelun linja-autossa, josta heitettiin yksi ukko pihalle ja pienen nyrkkitappelun päätteeksi kaveri päätti pysäyttää liikenteen ja meni bussin eteen kadulle makaamaan!

Kenitraa ennen löysimme oikean tien, joka kääntyi kohti järveä ja pian pysähdyimme ensimmäistä kertaa katsomaan järven linnustoa. Ensin löytyi vain flamingoja ja jokunen kruununokikana, mutta toisella stopilla löytyivät ensimmäiset valkopääsorsatkin. Sitten jatkoimmekin järven toiselle puolelle virkistysalueelle, jossa olikin runsaasti paikallisia viettämässä pyhäpäiväänsä. Siellä onnistuin sitten myös pilaamaan päiväni, sillä onnistuttuani ajamaan Marokossa kahdella reissulla jo noin 8000 kilometriä ja selviämään niin Rabatin, Agadirin kuin Marrakeshinkin liikenteestä niin peruuttaessani autoa yhtäkkiä jostain syöksyi tielleni iso puu, johon törmäsin! Ja tietysti auton vasempaan takanurkkaan tuli ihan komea jälki ja takaoven saranakin painui hieman lyttyyn. Perhana! Tällainen töppi ei voinut johtua mistään muusta kuin kovasta väsymyksestä, vaikkakin autostamme kyllä oikeasti oli järkyttävän huono näkyvyys taaksepäin pystyovien takia, ainakin tällaiselle uunolle, joka ei osaa käyttää sivupeilejä. No niinpä päätin itse nukkua hieman, jotta pahin väsymys ja ketutus menisi ohi. Hanna ja Paul painuivat tutustumaan piilokojuun sekä rantoihin muutenkin.

Herättyäni olivat Paul ja Hanna saaneet osallistua paikallisen nuorisoporukan piknikille, joten hieman itsekin tankattuani ja todettuamme, että järven linnusto oli aika hiljaista näin iltapäivästä, mitä nyt muutama välimerenhaukka saalisteli välillä suoraan yläpuolellamme, päätimme lopulta kulutella aikaa kuvia deletoiden (Paulilla olikin muistikortti ollut lähes täynnä jo pitkään) ja muistiinpanoja tehden.

Illan tunteina vesilinnut alkoivat piristyä sitä mukaa, kun paikallistenkin liikenne pikkuhiljaa alkoi vähentyä. Valkopääsorsat aloittivat melkoiset kosiomenot, joita oli mukava katsella, kuunnella ja kuvailla. Sulttaanikanoja näkyi muutamia piilottelemassa rannoilla ja uskaltautuipa yksi aivan eteemmekin näkyville huutelemaan. Punapäänarskunaaras kahden poikasensa kanssa ei meistä pahemmin välittänyt vaan uiskenteli vain parin metrin päässä meistä ja kohta samaan paikkaan saapui myös marmorisorsa jopa 14 poikasensa kanssa! Yhteensä 8 kapustahaikaraa lensi ylitsemme ja silkkikerttuset alkoivat laulaa ruovikoissa.

Pakkailimme auringon laskun aikaan tavaramme ja siivoilimme autoa, kunnes alkoi olla hämärää. Kävelimme tuolloin taas tien varteen, jonka molemmin puolin oli heinikkoa ja aloimme odotella reissumme viimeistä huipennusta. Yöhaikaroita nousi lentoon ruovikoista ja pikkuhiljaa haara- ja ruskosuohaukat laskeutuivat ruovikon kätköihin, välimeren- ja nuolihaukat sen sijaan jatkoivat saalisteluaan vielä lähes pilkkopimeässä. Silloin ruovikon päältä löytyi hitaasti kaarrellen meitä kohti lentänyt pöllö – afrikansuopöllö! Lintu laskeutui pian ruovikkoon ja kuvia ei ehditty saada, vaikka valoa olisi vielä ollut ihan kelpo kuviin. Kuulimme ruovikosta myös afrikansuopöllöpoikasen kerjuuääntä, jota Hanna oli ihmetellyt jo ennen kuin pöllö ensimmäistä kertaa näkyi. Vasta, kun oli jo lähes säkkipimeää, näimme pöllön taas uudelleen. Nyt se lensi äännellen ylitsemme jatkaen rannan puihin piiloon. Hanna onnistui saada pari lentokuvaa linnusta, vaikka olikin jo hyvin pimeää.

Kymmenen aikaan lähdimme lopulta ajamaan kohti Kenitraa, josta kuin ihmeen kaupalla (viittoja ei tietenkään taaskaan ollut) löysimme moottoritielle, jota lähdimme ajamaan kohti etelää. Matka Casablancan Mohammed V:n lentokentälle oli paljon pitempi kuin olimme olettaneet ja lopulta olimme hieman autonvuokrasopimuksemme ajasta myöhässä perillä klo 23:45. Palautin auton ja selitin vahingosta ja saa nähdä, millainen lasku tällä kertaa tulee? Edellisreissussammehan selvisimme varkaiden rikkomasta sivulasista 40 eurolla. Nyt en kyllä pääse yhtä halvalla.

Puolentoista tunnin kuluttua lähti koneemme kohti Frankfurtia, jonne laskeuduttuamme hyvästelimme Paulin, jolla oli taas hieman kiire jatkolennolleen Birminghamiin. Me puolestaan kiertelimme kauppoja ja hengailimme asemalla pari tuntia ennen kuin oma lentomme Helsinkiin lähti klo 10:00.

Lopulta klo 13:15 laskeuduimme Helsinki-Vantaalle ja matkatavarat saatuamme pääsimme ilmaisella bussikuljetuksella parkkipaikalle. Tipautin Hannan Tikkurilan rautatieasemalle, josta tämä jatkoi vanhempieni luokse Kirkkonummelle, sillä Hannalla oli parille päivälle ohjelmaa Helsingissä. Itse lähdin ajamaan kotia kohti ja lopulta kuudelta olin Parikkalassa. Ja vaikka univelat olivat kovat, painuin suoraan kavereiden kanssa ensin tunniksi pelaamaan jalkapalloa ja loppuilta meni pari päivää aiemmin alkaneita jalkapallon EM-kisoja katsellen. Nukkua ehtisi myöhemminkin!

J.A.