Irlantiin

2.1. aamuvarhain isäni heitti meidät Helsinki-Vantaalle, josta Finnairin koneemme lähti lähes ajallaan klo 7:50 kohti Dublinia. Pieni viivästyminen johtui siitä, että juuri selvästi pakastumassa ollut keli oli jäädyttänyt koneen siivet sellaisella kuorrutuksella, että jäät piti käydä huuhteluttamassa pois ennen kiitoradalle siirtymistä.

Nukahtelimme lennolla muutamaan otteeseen ja lopulta laskeuduimme Dubliniin klo 8:55 paikallista aikaa. Matkatavarat löydettyämme kävelimme Sixtin autovuokraamolle, jossa saimme paperihommat tehtyä ja päätimme ottaa autoon myös WiFi-mokkula, kun en jostain syystä saanut nettiä toimimaan. Lopuksi saimme vahvalla irlanntilaisella aksentilla ohjeet, kuinka löytäisimme vuokraamamme auton, mutta osa ohjeista meni ihan ohi. Niinpä sekoiltuamme hieman parkkihalleissa, tajusimme, että pihalla olikin pakettiauto, joka vei meidät muutaman kilometrin päässä sijainneellle vuokra-autoparkille, josta Toyota Yariksemme löytyi ja pian pääsin harjoittelemaan vääränpuoleisen liikenteen seassa ajamista.

Onneksi selvisin ties kuinka monesta liikenneympyrästä kehätieltä moottoritielle, jossa tietullin maksettuamme oli edessä pari tuntia helppoa siirtymistä kohti länsirannikolla sijainnutta Galwayta.

Jos Suomessa oli juuri alkamassa todella kovat pakkaset, niin nyt ajelimme aivan upeassa keväisessä kelissä. Lämmintä oli kymmenkunta astetta, tuulta ei ollut juuri lainkaan ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Kohti Galwayta

Lintuja oli liikenteessä jonkin verran. Alkumatkasta näimme runsaasti hiirihaukkoja, jonkin verran kiuruja ja myöhemmin runsaasti rastaita. Yllättävin havainto oli erään pellon päällä lennossa käynyt metsäviklo.

Lopulta kurvasimme Loughrean liittymästä huoltoasemalle, josta ostimme hieman evästä sekä kunnollisen Irlannin kartan. Mehän emme olleet ennen reissua suunnitelleet kuuden päivän reissustamme kuin pari ensimmäistä päivää Galwayssa ja pari viimeistä päivää olisimme Dublinissa ilman autoa. Toki meillä oli mukanamme myös etukäteen hankitut Lonely Planetin Ireland sekä Finding birds in Ireland -kirjat.

Pian kurvasimme Loughreajärven rantaan, jossa oli jo kuukauden päivät oleillut sotkaparvessa pikkulapasotka- ja jonkin aikaa myös amerikantukkasotkakoiras. Olin ennen reissua liittynyt Twitteriin, jossa Irlannin eri alueiden lintuhavaintotiedot liikkuivat parhaiten ja olin tietoinen, että pikkulapasotka oli parina edellispäivänä havaittu järven kaakkoisosassa. Valitettavasti juuri tämä osa järvestä oli ainoalta kunnolliselta havainnointipaikalta pahasti vastavalossa, joten saatuamme putket pystyyn, aloimme selata järveä ensin myötävalon puolelta. Kauhuksemme aivan vastarannan edustalla uiskenteli aivan valtaisa sotkaparvi, jossa valtaosa oli punasotkia, mutta jatkettuamme selausta, löytyi iso parvi etupäässä tukkasotkia myös vastavalosta. Niinpä keskityimme tämän parven seulontaan ja vaikka tämäkin parvi oli aika kaukana ja varsin huonossa valossa, löysin noin kymmenen minuutin seulonnan jälkeen pikkulapasotkan! Sitten meni muutama minuutti, että saimme linnun myös Hannalle putkeen ja lopulta lintu näkyi aika ajoin oikein mukavastikin, kun se päätti uida vauhdikkaasti lähes koko muun parven poikki aivan kaakkoisnurkan kaislikon viereen nukkuvien tukkasotkien sekä terhakkaina uiskennelleiden nokikanojen ja pikku-uikkujen taakse.

Ja vain parinkymmenen metrin päästä pikkulapasotkasta löytyi sitten amerikantukkasotkakin, mutta valitettavasti nämä linnut olivat sen verran kaukana, että kuvaamista edes skouppaamalla ei yritetty. Mutta reissun päätavoite oli jo saavutettu! Olin itse ajatellut, että ainakin yksi elis reissussa pitäisi saada ja kaksi oli tietysti tavoitteena.

Jatkoimme pian reissun erinomaisesta alusta tyytyväisinä matkaa ja seuraava kohteemme oli Turlough Rahasanen peltotulva. Paikka oli erittäin vaikea löytää, mutta lopulta könysimme yhden aidan yli pellon reunaan, josta näkyi tulvalle, jossa oli aivan järjetön määrä lintuja! Pelkäsimme hieman olevamme luvattomalla paikalla, mutta kun paikalle saapui pari koiranulkoiluttajaakin, saatoimme keskittyä lintujen seulontaan. Kohta paikalle saapui myös yksi alueen maanomistajista ja hänkin oli erittäin ystävällinen ja väitti, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt paikalla niin paljon laulujoutsenia. Niitä näimmekin varmaan noin 150 yksilöä. Meille uskomattomampia olivat kuitenkin sorsamäärät, sillä etenkin lapasorsia oli aivan tuhottomasti, mutta myös haapanoita ja taveja paljon ja jonkin verran myös jouhisorsia ja muutama harmaasorsakin nähtiin. Tulvan rannoilla oli myös suuria kahlaajaparvia ja töyhtöhyyppiä, mustapyrstökuireja, kuoveja, punajalkavikloja ja suosirrejä oli vähän väliä lennossa isoina palloparvina, etenkin siinä vaiheessa, kun tulvalla meloi joku heppu kajakilla. Harmaahaikaroita näkyi muutamia ja pari silkkihaikaraakin ja yksi pyrstötiainen kävi napsimassa hyönteisiä lennosta aivan vierestämme.

Turloughin linnut olivat kuitenkin pääasiassa turhan kaukana ja usein myös hieman kumpuilevan maiseman takia katveessa, joten aika pian päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti Galwayn kaupunkia.

Nimmo’s Pier

Lopulta ajoimme Galwayn läpi kuuluisalle Nimmo’s Pierin laiturille. Olin saanut tiedon, että viime päivinä laiturille oli taas kerran palannut, ties kuinka monettako vuotta peräjälkeen, vanha rengasnokkalokki, joka kuulemma olisi helpoin löytää linnuille leipää heittelemällä – tämä ”dela” olisi kuulemma ensimmäisenä paikalla. Ja näinhän siinä kävikin, että kun Hanna alkoi laiturin tyvellä viskoa eväsleipänsä muruja linnuille, laskeutui rengasnokkalokki eteemme vain parin metrin päähän!

Kuvailimme rengasnokkalokkia jonkin aikaa ja löysimme lokkiparvesta myös nuoren rengasnokkalokin, joka sekin oli kuitenkin nähty paikalla jo aiemminkin. Mutta isoja lokkeja ei paikalla ollut kuin kourallinen harmaalokkeja, joten yhtä hieman etelänharmaalokilta näyttänyttä lintua hetken kuvailtuamme, päätimme jatkaa laiturin kärkeen vielä staijaamaan merelle. Haaveissamme oli, että josko Galwayn lahdella muutamaan kertaa syksyn aikana havaittu hopeatiira saapuisi muutaman edellisvuoden tapaan aika ajoin myös laiturin lähistölle. Itse haaveilin, että lintu saattaisi saapua jopa yöpymään jonnekin laiturin tienoille, sillä tuskin paikalliset enää olivat hirveästi linnun liikkeitä viime vuosina seuranneet. Alueellahan ei kauheasti orneja ollut ja hopeatiira oli kuitenkin ollut jo useamman syksyn ja talven alueella nähtävissä.

Retkipinnoja ropisi aivan tyyneltä mereltä mukavasti, kun näkyvyys oli aivan uskomaton! Amerikanjääkuikkia, ruokkilintuja, merimetsoja, naaraspukuinen lapasotka jne. ja puolisen tuntia merelle tuijoteltuamme saapui jostain erään majakan edustalle neljä tai viisi tiiraa kalastelemaan. Linnut olivat kaukana, mutta näkyvyys oli huikea ja riuttatiiroista erottuivat vanhat ja nuoret linnut helposti toisistaan ja yksi lintu erottui vielä hienokseltaan näistä. Linnun käsisiivet olivat laajemmin valkoiset, jolloin siiven kärjessä oli vähemmän tummaa. Etenkin alapuolelta käsisiiven takareuna oli selvärajaisesti tumma. Lintu myös vaikutti hieman pienemmältä ja kevytlentoisemmalta ja poskilaikun muotokin vaikutti sopivan hyvin hopeatiiralle. Tuijotimme tiiroja puolisen tuntia yrittäen vertailla niitä keskenään ja vaikka tämä yksi lintu ei helposti eronnutkaan muista, löytyi se porukasta aina pienellä hakemisella. Lopulta olimme vakuuttuneita, että kyseessä oli hopeatiira, josta oli edellinen havainto ilmoitettu lähes paria viikkoa aiemmin ja suuren Galwaynlahden toiselta rannalta.

Pikkuhiljaa valo alkoi vähentyä ja jätimme tiirat saalistelemaan, kun ne eivät lähemmäksi tulleet ja lähdimme ajamaan lahden pohjoisrantaa länteen kohti Barnaa. Barnasta löysimme etsimämme, Hannan jo kotona alustavasti valitseman, hotelli Twelven ja vaikka se osoittautui meille aivan liian hienoksi ja tyyriiksi (115€/huone), päätimme ottaa ainoan vapaana olleen kahden hengen huoneen.

Illallistimme hotellin ravintolassa, joka oli aivan käsittämättömän suosittu! Oli todella mukava seurata paikallisten illan viettoa erinomaista ruokaa nauttien ja juomana itselläni oli tietysti Guinnesin tummaa olutta.

Huoneeseen päästyämme huomasin Twitteristä, että hopeatiiraa oli aiemmin päivällä kuvattu jossain päin Galwaynlahtea seisoskelemassa hiekkasärkällä ja yritin parin paikalliskontaktin avulla selvitellä, missä lintu oli ollut, jotta olisimme seuraavana päivänä voineet yrittää nähdä lintua paremmin. En lopulta saanut tarkkaa paikkaa selville, mutta pari havainnoijan tuntenutta epäilivät, että paikan täytyi olla jossain Nimmo’s Pierin lähellä, jossa kyseinen kaveri yleensä liikkui.

Galwaynlahtea ja muita lähipaikkoja

3.1. nautimme ruhtinaallisen aamupalan, joka minulla oli tietysti ns. ”Full Irish breakfast. Päätimme sitten, että jäisimme toiseksikin yöksi hienoon hotelliimme, olihan ravintolassamme niin käsittämättömän hyvät ruoat sekä aamupalat, että pitihän sitä itseään hieman hemmotella. Lomallahan tässä oltiin!

Aloitimme retken ajamalla vain muutaman sadan metrin päähän Barnan laiturille eli Barna Pierille. Tälläkin paikalla hopeatiiraa oli nähty, joten olimme suunnitelleet aloittavamme tältä paikalta ja koluavamme sitten ainakin koko Galwayn lahden pohjukan päivän aikana.

Sää oli aivan uskomattoman upea ja meri oli edelleen lähes rasvatyyni! Myös Barna Pier osoittautui erinomaiseksi paikaksi, vaikkei sitä lintupaikkaoppaaseen ollut kelpuutettukaan. Laiturin tyvellä hiippaili pari kesyä englanninvästäräkkiä ja vieressämme kävi useampaan otteeseen piipahtamassa vilkkaasti liikkunut paikallinen pikkurari mustaleppälintu, jonka kuulimme myöhemmin olleen paikalla jo jonkin aikaa. Rannan kasveilla liikkui myös muutama mustapäätasku ja rantakivikossa hiippaili vaikka kuinka monta luotokirvistä.

Merellä näkyi taas useita amerikanjääkuikkia ja kaukana selällä kellui ruokkilintuja ja todella kaukana merellä näkyi muutamia lentäviä suulia sekä pari pikkukajavaakin. Rannan tuntumassa oli taas jonkin verran kahlaajia ja yhdestä suosirriparvesta Hanna löysi taas paikallisittainkin pikkukivan merisirrin ja rantasipi kävi kääntymässä laiturin tyvellä.

Lopulta jatkoimme Galwayn suuntaan ja seuraava stoppimme oli Silverstrand, jossa otettiin parit maisemakuvat ennen kuin aloimme selata merta. Merimetsojen seurassa oli nyt myös karimetsoja ja pienillä luodoilla olleista kahlaajaparvista löytyi punakuireja, tundrakurmitsoja sekä pari isosirriä.

Salthillin rannasta avautui taas laaja näkymä tyynelle merelle ja aloimme taas seuloa amerikanjääkuikkia. Pienen seulonnan jälkeen löysin kaukaa mereltä kuikkalinnun, joka näytti heti hyvältä! Lintu oli heti alkuun samassa kuvassa amerikanjääkuikan kanssa ja näytti todella pieneltä, mutta oli kuitenkin kuikkalaji eikä kaakkuri. Tyynessä vedessä kelluessaan sillä ei näkynyt kuikalle tyypillistä reisilaikkua ja puolen tunnin tuijottelun aikana lintu suki muutamaan otteeseen vatsaansa kääntyen siten, että saatoimme vakuuttua siitä, että kylkilaikkua ei ollut. Lintu oli myös lyhyt- ja paksukaulaisen oloinen sekä hieman hentonokkainen. Mutta lintu oli useamman kilometrin päässä ja ui pikkuhiljaa vielä kauemmaksi. Loppuvaiheessa sitä vastaan ui yksi noin kymmenestä havaitsemastamme kaakkurista, joka näytti jopa tätä isommalta, ainakin selvästi pitkäkaulaisemmalta. Tiesimme tarkalleen, minkä näköinen tundrakuikkayksilö alueella oli marraskuussa (sekä useampanakin aiempana talvena) nähty ja oletimme kaulan tyvellä olevan tumman rengasmaisen kuvion näkyvän helpommin, mutta me näimme sen vain pariin otteeseen aivan lyhyesti linnun oltua sopivassa asennossa. Tämä oli kuitenkin se puuttuva pala, jolla saimme linnun naulattua tundrakuikaksi!

Lopulta tundrakuikka lipui niin kauas, että päätimme jatkaa matkaa, olimmehan kuitenkin suunnitelleet menevämme myöhemmin Tawin Islandille, jonka lähellä lintu oli uiskennellut.

Päätimme kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassamme ja suuntasimme seuraavaksi pohjoiseen sisämaahan Lough Corribille, joka on valtava järvi, jolle ei oikein ole monesta paikkaa näkyvyyttä. Päätimme kokeilla katsoa järvelle sen eteläreunasta, jonne löysimme pienen etsinnän jälkeen. Alkuun näytti, ettei järvellä ole paljonkaan lintuja, kunnes joku säikäytti aivan valtaisat sotka-, sorsa- ja kahlaajaparvet lentoon. Mutta linnut olivat niin kaukana, että päätimme aika pian palata takaisin meren rantaan. Ainoiksi paremmiksi havainnoksi näimme taas pari lapasotkaa, 10 telkkää sekä jokusen liejukanan.

Tawin Islandille ajoimme pientä ja hidasta tietä, joka mutkitteli useiden mukavan näköisten lutakoiden ohi, joilla oli hyvin lintujakin. Pääsimme jopa kuvaamaan yhtä silkkihaikaraa. Tie vei parin laitumen läpi ja muuttui lopulta niin huonokuntoiseksi, että jouduimme kävelemään loppumatkan. Valitettavasti tuuli oli virinnyt sen verran voimakkaaksi, että merellä oli kohtalainen aallokko. Niinpä emme löytäneet mereltä enää kuin muutamia amerikanjääkuikkia. Jostain kauempaa saaren rannasta nousi kertaalleen ilmaan noin 250 hrota-sepelhanhen parvi ja kahlaajia kävi pöllyttämässä komea muuttohaukka.

Koskapa mieliämme hieman rassasi se, että olimme nähneet reissun molemmat kovat rariteetit aika huonosti, päätimme mennä taas iltapäiväksi Nimmo’s Pierille, josko hopeatiira, jonka olimme tietysti toivoneet löytyvän jostain käymästämme paikasta paikallisena, saapuisi taas saalistelemaan lahdelle.

Heittelimme taas leipää lokeille, mutta yllättäen rengasnokkalokkeja ei ollut nyt paikalla. Niinpä siirryimme aika pian staijaamaan lahdelle. Löysimme saman tien kaukaisilta verkonmerkeiltä istuskelemasta pari riuttatiiraa, mutta nämä vain kököttivät paikoillaan. Vesi oli nousussa koko ajan ja puolisen tuntia odoteltuamme ilmeisesti nousuveden ajamana saapui lahdelle enemmänkin riuttatiiroja. Lopulta lintuja pyöri lahdella kymmenkunta ja tovin niitä seulottuamme löysimme taas hopeatiiran. Nyt linnut olivat hieman lähempänä kuin edellisiltapäivänä, mutta vieläkään emme saaneet linnusta uusia tuntomerkkejä esiin. Toivoimme tietysti näkevämme punaiset jalat edes vilaukselta. Lintuja tarpeeksi tuijotettuamme olimme huomanneet, että riuttatiirojen jalat näkyivät syöksyn jälkeen aika helposti ja aivan pikimustina, mutta tällä linnulla ne oli vaikeampi nähdä mutta ne näyttivät tummilta, eivät mustilta. Lopulta kolme tiiraa lähti tulemaan suoran meitä kohti ja onneksemme tämä lintu oli niiden joukossa. Hanna odotteli kamera valmiina ja minä yritin selostaa, mitä lintua kuvata, mikä ei ollut lainkaan helppoa lintujen oltua aika tiiviinä parvena syöksyillessä veteen sikin sokin. Onnistuin itse nähdä pari kertaa punertavat jalat ja lopulta lintu kurvasi mukavan etäisyyden päästä ja Hanna onnistui kuin onnistuikin saamaan siitä kuvat ja ainakin parissa kuvassa näkyvät jopa kirkkaanpunaiset jalatkin!

Illalla tapasimme paikallisen harrastajan Harry Husseyn Galwayn keskustassa Eyre Squarella. Oli mukava tutustua tähän kovaan orniin, joka toki oli minulla ollut Facebook-kaverina jo pitemmän aikaa. Hotellille päästyämme söimme taas tukevasti ja kömmimme taas todella aikaisin nukkumaan.

4.1. päätimme suunnata suoraan aamupalan jälkeen Galwaynlahden kaakkoispuolella olleeseen Coole Parkin metsään. Käppäilimme metsän läpi jokitulvalle eli Turlougille asti, mutta tällä ei ollut kovinkaan paljon sorsia. Metsikön lajisto oli kuitenkin juuri sitä mitä olimme tulleet hakemaan, sillä näimme pari hibernans -alalajin närheä sekä kuusitiaista. Muitakin reissupinnoja tietysti tuli ja mm. punatulkkuja ja pyrstötiaisia oli yllättävän runsaasti.

Seuraavaksi ajoimme Kinavaran laiturille, jonka edustalla oli ollut jo jonkin aikaa amerikantavi. Taveja oli kyllä rannoilla muutamia kymmeniä, mutta emme löytäneet jenkkitaavia. Toki muutama linnuista nukkui sellaisessa asennossa, ettei niitä pystynyt määrittämään. Ja koskapa laji ei ollut prioriteettilistallamme kovin korkealla, jatkoimme Trauchtin rannalle, jonka toivoimme olevan erinomaisella hollilla löytääksemme taas Tawinin suunnalta tundrakuikan.

Meri oli taas aivan peilityyni ja amerikanjääkuikkia kellui lahdella aivan tolkuttomasti. Laskin huvikseni mereltä kertaselauksella ”80 immeriä” ja isoimmassa parvessa oli 22 lintua. Löysin myös 5 kuikan parven ja linnut olivat yllättävän erinäköisiä kuin edellispäiväinen lintumme. Kaukaiset kuikat olivat muuten yllättävän vaikeita erottaa immereiden seasta. Epäilen, että tilanne oli ainakin näin äkkiseltään vaikeampi kuin mitä immerin löytäminen olisi Suomessa kuikkien seasta… Kertaalleen löysin siron näköisen kuikkalinnun aivan järjettömän kaukaa Tawinin tyveltä, mutta sen sukellettua en sitä enää löytänyt, enkä kauheasti viitsinyt yrittääkään, sillä lintu oli aivan järjettömän kaukana.

Läheisellä Flaggy Shorella olimmekin siirtyneet Claren puolelle, mutta amerikanjääkuikkia oli lahdella aivan samaan malliin. Meressä kellui myös ainoa vähänkään isompi näkemämme mustalintuparvi, mutta muita ”melanittoja” ei parvessa ollut. Ohitsemme lentäneestä allista tuli retkipinna ja rannassa käväisi reissun toinen rantasipi. Kuikkia uiskenteli meressä neljän parvi. Näkyvyys oli niin hyvä, että esimerkiksi harmaahaikaran saattoi putkella määrittää lahden toiselta puolelta Galwaysta, yli kymmenen kilometrin etäisyydeltä.

Bell Harbourin suojaisella lahdella kellui 15 ristisorsaa, mutta me jatkoimme pian rantatietä seuraten kohti Black Headin majakkaa. Liikkuvasta autostakin näimme meressä koko ajan amerikanjääkuikkia. Black Headilla olimme sitten ihan kunnon meren ääressä ja näimmekin runsaasti suulia, ruokkilintuja, hylkeitä sekä pyöriäisiä.

Cliffs of Moher

Sitten olikin edessä hieman pitempi ajo Dooliniin, jossa törmäsimme sattumalta Doolinin luolan parkkipaikkaan ja pitihän opastuskeskuksella käydä kysymässä, pääsisimmekö me luolaan tutustumaan. Mutta valitettavasti seuraava ohjattu opastus oli vasta kolmelta, joten luolareissun jälkeen olisi ollut jo pimeä ja meidän päivän pääkohteemme olivat kuitenkin Cliffs of Moherin jyrkänteet. Doolinissa oli myös nähty pariin otteeseen tunturipöllöä, mutta koska emme tienneet tarkkaa paikkaa eikä lintu suvainnut näkyä liikkuvasta autosta, niin olimme aika pian parkkeeraamassa Cliffs of Moherin parkkipaikalle.

Kävelimme opastuskeskuksen ohi ensin vasemmanpuoleisille jyrkänteille ja heti keskuksen takana eteemme pomppasi mustaleppälintu, joka on Claressa aika kova laji. Jyrkänteille päästyämme näimme rotkossa muutaman edestakaisin lentelevän myrskylinnun ja rinnenurmikolla oli mustavaristen ohella pari alppivarista tepastelemassa.

Kävimme kiipeämässä myös oikeanpuoleiselle jyrkänteelle ja maisemat olivat kyllä todella komeat!

Liscannor Baylle ajettuamme, alkoi ilta jo hämärtää, joten jatkoimme saman tien sisämaahan ja päätimme etsiä majapaikkaa jostain Ennisin kaupungin läheltä. Hommaan menikin yllättävän kauan, sillä kaikki tienvarsimotellit ja B&B:t olivat kiinni tai täynnä. Lopulta jouduimme ajamaan Ennisin keskustaan isolle Temple Gate hotellille, josta saimme taas aika hintavan (109€) huoneen. Syömässä kävimme läheisessä kebap-paikassa, jossa teinit piti aivan järkyttävää meteliä ja lopulta omistaja ajoikin heidät pois, että me saimme syödä rauhassa…

Illalla sain taas lukea Twitteristä, että paikalliset olivat kuin olivatkin nähneet tundrakuikan päivällä Tawinilta. Niinpä laitoin taas kyselyä muutamalle tutulle ja sain tiedon, että lintu oli ollut hyvin lähellä paikkaa, jossa mekin sen olimme paria päivää aiemmin nähneet.

Claren paikkoja

5.1. aloitimme Ennisin pohjoispuoleiselta Ballyallia Lakelta, jolla oli mukavasti pikku-uikkuja sekä mm. 3 harmaasorsaa ja reissupinnaksi näkynyt pajusirkku. Sitten jatkoimme tsekkaamaan pari muuta järveä eli Lough Atedaunin ja Inchiquin Loughin, joista ensimmäinen oli aivan kohtalainen lintujärvi. Harmaasorsia näkyi 17, naaraspukuinen lapasotka, telkkä sekä mukavimpana rantoja kierrellyt sinisuohaukkanaaras.

Sitten ajoimme pitemmän matkan valtaisalle Fergus Estuarylle, jota päätimme katsoa ainakin aluksi Ingin kukkulan vierestä. Löysimmekin hyvän paikan vallilta ja olimme ajoittaneet saapumisemme parahiksi nousuveden aikaan, joka oli juuri nostanut aivan valtavat kahlaajaparvet lentoon ja valtaosa linnuista tippui suoraan edessämme olevan suuren nurmiaukean keskelle. Kapustarintoja oli tuhansia ja muitakin kahlaajia satoja, mutta taas linnut olivat vähän turhan kaukana ja katselupaikka oli taas vähän niin ja näin, kun olimme taas kiivenneet aidan yli jonkun laitumelle.

Fergus Estuarystä jäi vähän sllainen fiilis, että linnut tulisivat olemaan yhtälailla kaukana kaikilta muiltakin paikoilta, joten päätimme lähteä suorinta tietä Shannon Airport Lagoonia kohti. Valitettavasti perinteiselle pysäköintipaikalle pääsy oli estetty, joten jouduimme kiertämään laguunin taakse golfkentän parkkiin, josta kävelimme sitten vallin reunaa kohti laguunia. Ruovikko oli kuitenkin päässyt kasvamaan niin laajaksi, että laguuni hädin tuskin näkyi ja eipä siinä monta lintua tuntunut olevan Meren puolellakin oli taas alkanut tuulla siihen malliin, ettei sinne kannattanut katsella. Myöhemmin kuulimme Shannon Airport Lagoonin olevan aikalailla menetetty paikka juuri umpeenkasvun takia.

Aamupäivän retkeily Claren lintupaikoilla oli ollut sen verran suuri pettymys, että koskapa meillä oli vielä iltapäivää reippaasti jäljellä, päätimme tehdä radikaalin liikkeen ja ajaa suorinta tietä takaisin Galwayhin. Shannonin lentokentältä kuitenkin pääsi todella nopeasti motarille.

Taas Tawin Islandilla

Niinpä vain noin tuntia myöhemmin olimme taas ajamassa Tawin Islandin pikkutietä. Näimme tien varressa fasaanin ja tuulihaukan ja kohta jo kävelimme saaren kärkeä kohti. Valitettavasti merellä tuuli aika pahasti, mutta olimme päättäneet yrittää löytää tundrakuikan nähdäksemme sen paremmin.

Emme kuitenkaan löytäneet mereltä kuin muutaman amerikanjääkuikan, nekin tuntuivat olevan tiessään! Ei aallokko niin paha ollut, etteivätkö linnut olisi olleet löydettävissä, ne vaan olivat ilmeisesti uineet ulommas merelle? Jonkin aikaa tuijotettuamme löysin pienessä harmaalokkiparvessa kelluneen isolokin, joka oli koko syksyn ensimmäinen laatuaan Galwayssa. Ja vähän myöhemmin löysimme kalastuslaivan perässä lokkiparvessa lentäneen grönlanninlokin.

Seuraamme liittyi Claresta saapunut tundrakuikkabongari Paidi Cullinan, joka oli jo aamulla ollut paikalla nelisen tuntia. Seuloimme merta herkeämättä, mutta tuuli teki homman aika vaikeaksi. Pari pientä alliparvea, yhteensä 7 lintua lensi merellä, mutta tundrakuikkaa ei meinannut löytyä.

Parin tunnin tapituksen jälkeen Paidi päätti luovuttaa, olihan iltakin jo pikkuhiljaa alkamassa hämärtää. Hän oli kävellyt noin 50 metrin päähän meistä, kun huomasin kuikkalinnun uivan niemen takaa esiin. Näin heti, että lintu oli joko kuikka tai tundrakuikka, mutta se ui koko ajan viistosti poispäin. Huusin heti Paidin takaisin paikalle ja pienen hakemisen jälkeen niin Hanna kuin Paidikin olivat löytäneet sen. Se ui koko ajan viistosti poispäin tekemättä yhtään mitään muuta. Se ei edes sukeltanut kertaakaan. Pari kertaa se onneksi käänsi päätään, jolloin me, joilla oli kunnon kaukoputket eli minä ja Hanna, näimme kohtuullisen hyvin senkin tuntomerkin, jonka olimme toivoneet näkevämme eli kurkkusepelin. Paidi ei vain millään onnistunut sitä nähdä, mutta hänellä olikin aika kehno putki. Lopulta kun olin itse katsellut lintua tarpeeksi, annoin hänen katsoa lintu minun putkellani ja lopulta sinnikkään odottamisen jälkeen lintu taas käänsi kertaalleen rintamasuuntansa sivuttain ja päätään hieman meitä kohti, jolloin Paidinkin näki tämän tuntomerkin. Lintu oli hänellekin elis, joten tunnelma oli varsin korkealla!

Juttua riittikin vielä kävellessämme takaisin autolle ja Paidi kertoi vielä, että oli tullessa nähnyt tienvarsilutakoilla pari mustavikloa, jotka sitten pointsasimme vielä melkoisen pimeässä retkipinnoihin.

Hanna kaivoi puhelimella netistä meille ehdokkaan majapaikaksi ja pienen etsinnän jälkeen lopulta löysimme Oranmore Lodge hotellin pihaan. Saimme taas pikkuisen turhankin hienon huoneen ja kohta olimme hotellin ravintolassa tilailemassa ruokaa. Tätä rauhallisella paikalla sijaitsevaa hotellia voi suositella, sillä tästä on hyvin lyhyt matka moneen hyvään kohteeseen Galwaynlahdella.

Kohti Dublinia

6.1. keli oli muuttunut entistäkin tuulisemmaksi ja myös sateiseksi. Kävimme aamusta Belclare Turloughilla, mutta valitettavasti paikalla muutaman kerran havaittua ”islannin”tundrahanhiparvea, jossa oli mukana ollut myös kanadanhanhi, ei näkynyt. Sorsia oli ojissa runsaasti, mutta tämä tulva ei vielä ollut oikein päässyt laajenemaan, joten suurin osa linnuista oli ojissa katveessa.

Jatkoimmekin pian kokeilemaan, josko Loughrean sotkat näkyisivät paremmin, mutta parkkipaikalle päästyämme alkoi sataa oikein kunnolla. Kävin pikaisesti katsomassa järven kaakkoisnurkkaan, jossa ei kuitenkaan näkynyt olevan sotkia lainkaan, joten päätimme lähteä ajelemaan kohti Dublinia.

Oikeastaan vasta matkalla päätimme ajella Dublinin pohjoispuolella Meathissa sijainneelle yhdelle Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä eli Brú na Bóinneen. Perille päästyämme keli oli yhä sateinen, mutta eipähän ollut paikalla ainakaan liikaa muita turisteja ja niin pääsimme heti ensimmäiseen kyytiin Newgrangen viisituhatta vuotta vanhalle haudalle. Turistit kuljetettiin pikkubusseilla opastuskeskukselta muutaman kilometrin päähän itse kohteeseen. Jokainen bussiryhmä sai mukaansa oman oppaan, joka esitteli hautarakennelman niin sisältä kuin ulkoakin. Meille jopa demonstroitiin miltä talvipäivän seisauksen auringon nousu näyttää sisällä haudassa.

Brú na Bóinnesta ajelimme sitten kehätielle ja lentoasemalle, jossa palautimme auton parkkialueelle. Avaimia palauttaessamme virkailija ihmetteli, missä meidän vikalistamme oli. Se olisi pitänyt täyttää yhdessä virkailijan kanssa samassa paikassa lähtiessämme. Me olimme vain napanneet auton ja lähteneet. Onneksi sanoimme ottaneemme kuvat näkyvistä kolhuista, jos meitä yritettäisiin niistä syyttää, joten virkailijakin päätti antaa asian olla, kun auto kuitenkin oli meidän jäljiltämme siinä kunnossa kuin sen saatuammekin – toki paljon likaisempi. Onneksi päivän sade oli sitä vähän putsannut.

Lentoasemalta otimme sitten linja-auton Dublinin keskustaan ja nousimme kyydistä St. Stephen Green puistossa, jonka toisella laidalla oli hotellimme. Saimme mukavan pienen huoneen tästä vanhasta Stauntons on Green hotellista ja kohta olimme kävelemässä keskustassa, josta löysimme pienellä etsiskelyllä erinomaisen ruokapaikan.

Dublinissa

7.1. nukuimme pitkään ja taas valtaisan aamupalan jälkeen kävelimme ensin kansallismuseoon ihmettelemään kulta- ym. aarteita, jonka jälkeen kävimme vielä eläintieteellisessä museossa, jossa näkyi mm. eskimokuovi.

Päivällä pikkuhuilin jälkeen otimme Niall Keoghilta saamieni ohjeiden mukaisesti puiston laidalta raitiovaunun, jolla matkasimme vihreätä linjaa viiden pysäkin päähän Milltowniin. Siitä oli pieni kävely Dropping Dwellin pubiin, jonka takana virtasi vuolaana pieni joki. Emme ehtineet kuin sillalle kävellä kuin löysimme ensimmäisen hibernans -alalajin koskikaran sekä muutaman virtavästäräkin. Virran kivillä liikkui myös yksi todella oudon näköinen västäräkki, joka lähinnä näyttää englanninvästäräkin ja virtavästäräkin risteymältä. Kohta olimme taas palailemassa takaisin hotellillemme.

Illalla kävimme vielä samaisessa ravintolassa syömässä ja sitten olikin aika yrittää mennä aikaisin nukkumaan, sillä meillä oli seuraavana aamuna todella aikainen herätys.

Kotimatkalle

8.1. heräsimme ennen aamuviittä ja puolta tuntia myöhemmin olimme linja-autossa matkalla kohti lentokenttää. Paluulentomme lähti klo 8:55 paikallista aikaa ja itse nukahdin jo ennen koneen nousua.

Helsinki-Vantaalle laskeuduimme klo 14:40 ja vanhempani olivat meitä vastassa. Kävimme lentoaseman ravintolassa syömässä ja koska vanhempani olivat matalla johonkin näyttelyyn Helsinkiin, jatkoivat he matkaansa junalla ja me pääsimme lähtemään hyvissä ajoin kotimatkalle.

Lopulta olimme ihmisten aikaan kotona Parikkalassa ja kerrankin voi sanoa, että reissu oli ollut sellainen, että olimme saaneet jopa levättyä tarpeeksi! Ja lintumielessä reissu oli mennyt paremmin kuin olisimme ikinä uskaltaneet toivoa!

J.A.