Japani 3.-21.6. 2019

Matkustelua

Maanantaina 3.6. ajelimme päivällä Helsinki-Vantaalle, jossa jätimme auton Autopysäköintiin, kävimme syömässä vakiopizzeriassa, saimme luovutettua hieman ylipainoiset matkatavaramme ja sitten edessä oli vielä pitkälti toista tuntia odotusta. Lopulta Japan Airlinesin lentomme kohti Japania lähti klo 17:35. Matkan alku sujui elokuvia katsellen ja loppumatkasta yritimme nukkua, mutta ainakin itselläni unet jäivät todella vähiin.

4.6. laskeutui koneemme Naritan lentoasemalle Tokiosta noin 60km itään. Olimme täyttäneet maahantulokortit jo valmiiksi ja parin jonottelun jälkeen löytyivät matkatavaramme nopeasti. Sitten meillä oli edessä kävely Terminaali kahdesta Terminaali kolmeen, josta meillä oli jatkolento.

Terminaaliin päästyämme vaihdoimme paikallista rahaa eli Jenejä, joita tulikin melkoinen rahasumma, koska tuhat Jeniä on arvoltaan vain noin 8€. Selvittelimme myös puhelinliittymiä ja kannettavia nettiratkaisuja, mutta päätimme lopulta, että pärjäisimme kyllä ilmankin. Hieman huoletti se, että Amazon oli perunut vain pari päivää ennen reissuamme pitkään odottamamme karttatilaukset, joten ainoat Japanin kartat olivat minun huonoakkuisessa puhelimessani.

Loppu odotusaika kului terminaalin ikkunasta ulos tuijotellen ja sopivasti näkymänä olikin jonkinlainen puistikko. Havaintoja kertyi mm. haarapääskyistä, orientalis-alalajin nokivariksista, upean mustavalkoisista lugens-västäräkeistä, ohi lentäneestä hymysorsasta, muutamista japaninbulbuleista ja viirupääkottaraisista, pikkuvarpusista, yksittäisestä kanelivarpusesta sekä upeasta philippensis-sinirastaspariskunnasta.

Klo 12 lähti Jetstarin kone kohti Hokkaidoa ja New Chitosen lentokenttää, joka sijaitsee viitisenkymmentä kilometriä Sapporosta kaakkoon. Laskeuduimme vajaata paria tuntia myöhemmin klo 13:45. Matkatavarat löydettyämme olimme pian etsimässä, mistä mahtaisi löytyä kyyti vuokra-autotoimistollemme, jonka tiesimme sijaitsevat vartin ajomatkan päässä lentoasemasta. Pienen etsiskelyn jälkeen bussikyyti löytyi ja lopulta olimme Budgetin toimistolla vuoronumerolappu kourassa odottelemassa autoamme.

Mutta vuoromme odottaminen kesti ja kesti. Numerotauluissa eivät numerot vaihtuneet lainkaan ja kaikki virkailijat puhuivat vain japania. Lopulta yhden taulun numero muuttui ja hyppäsikin sitten kerralla oikein kunnolla ja selvästi isommaksi kuin omamme. Nostin pienimuotoisen äläkän ja kuinka ollakaan, toinen virkailija otti meidät saman tien vastaan.

Itse auton vuokrauskin oli ennätyshidasta, kun saimme katsottavaksemme kaiken maailman opetusvideoita ja jouduimme kuittaamaan ties kuinka monta erilaista kuittausta niin pädille kuin paperillekin, ennen kuin meidät lopulta ohjattiin pienen vuokra-automme luokse. Auto oli muuten oikein hyvä, mutta tilaamamme navigaattori oli umpijapaninkielinen. Kun virkailijakaan ei kummemmin osannut englantia, olimme hieman pulassa, sillä navigaattori oli meille aikalailla pakollinen. Onneksi saimme toisen virkailijan avuksemme ja vaihdoimme lopulta auton hieman uudempaan ja mitä tärkeintä tässä kulkineessa oli myös uudempi navigaattori, jossa kaikki tärkeimmät toiminnot olivat englanniksi. Tämä pätevä naisvirkailija opetti meille nopeasti navigaattorin pakolliset toiminnot, jotka toimivat japaninkielisiä näppäimiä käyttämällä.

Tien päälle Hokkaidossa

Ja niin vihdoin, pitkälti toista tuntia haaveaikatauluamme perässä, pääsimme liikenteeseen! Laitoimme navigaattorin viemään meidät Kushiron niittyalueille ja saimme kauhuksemme todeta navin näyttävän matkaksi odotetunlaiset 320 kilometriä mutta matka-ajaksi yli yhdeksän tuntia! Olimme suunnitelleet välttelevämme kalliita maksullisia teitä ja näin vuokranneet autonkin ilman niillä helposti ajamisen mahdollistavaa tägiä. Mutta emme todellakaan olleet arvanneet, että muut tiet olisivat näin tolkuttoman hitaita!

Olimme tehneet matkaa kotoa jo pitkälti toista vuorokautta, mutta ei siinä auttanut kuin lähteä matkaan, jotta ehtisimme ensimmäiseen kohteeseemme edes ennen aamua. Selvisimme helposti navin ohjaamana oikeaan suuntaan, vaikka taas kerran vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottuminen ottikin aikansa. Pian alkoi valjeta, miksi matka-aika oli niin tolkuttoman pitkä – japanin nopeusrajoitukset olivat aivan naurettavan alhaisia! Pääasiassa isommillakin teillä ajettiin 50 km/h ja enimmilläänkin vain 70 km/h! Taajamissa köröteltiin sitten kolmea- ja neljääkymppiä ja näitä taajamia osui suorimmalle mahdolliselle reitille runsaasti. Pahimmillaan taajamissa oli liikennevaloja muutaman sadan metrin välein, eivätkä nämä olleet millään tavalla synkronissa, vaan lähes kaikkiin valoihin osui aina punaiset valot. Lisäksi liikennettä, etenkin raskasta liikennettä, oli niin paljon, ettei minkäänlaiseen kiihdyttelyyn ollut varaa…

HärkälepinkäinenHaarahaukka

Onneksi pikkuteitä ajellessa kuitenkin pääsi katselemaan luontoa aivan eri tavalla kuin mitä maksullisen tien rännissä olisi päässyt. Niinpä haviksia kertyi viirupääkottaraisista, haarahaukoista (lineatus), pikku- ja kanelivarpusista, haarapääskyistä, västäräkeistä, kesykyyhkyistä, isokoskelosta, käpytikoista (japonicus), noki- ja paksunokkavariksista (macrorhynchos) ja kohta näkyi ensimmäinen härkälepinkäinenkin, jota katsomaan pysähdyttyämme näimme myös idänturturikyyhkyjä.

Matkan jatkuttua näimme japaninbulbuleita, aasianräystäspääskyjä ja lopulta paremmin maaseudulle päästyämme illan jo hämärtäessä teimme muutamia pysähdyksiä ja näimme japaninpunarastaan sekä kuulimme harmaapäätikan (jessoensis), amurinuunilintuja, japaninkaapusiepon, sinisatakielen, harmaapääsirkun (personata-alalaji on oma lajinsa joillakin listoilla) ja pari sahalininsirkkalintua. Ajomatkan viimeiseksi havainnoksi näimme vielä todella korkealla matalien vuorten välissä lentäneen lehtokurpan ja loppumatka edettiinkin sitten sateessa ja pimeässä japaninhirviä varoen, sillä niitä näkyi muutamassa paikassa tien varressa.

Kushiro marshes

Onneksi navin aikataulu ei lopulta pitänyt lainkaan paikkaansa ja kurvasimme iltayhdentoista aikaan Hannan satelliittikarttojen avulla valitsemalle pikkutielle Kushiron niittyalueen laidalla. Löysimme tien päästä oivallisen leiripaikan, johon pystytimme teltan sahalininsirkkalintujen laulaessa kilpaa ympärillämme. Kun kaikki oli valmiina, jaksoimme vielä käydä pienellä kävelyllä lähiniityn reunassa taskulampun valossa ja kuulimme ihmeellistä ääntä soidintaessaan pitäneen japaninkurpan, käen, mustakulmakerttusen, rubiinisatakielen sekä hetken äänessä olleen aasianluhtakanan.

Lopulta oli pakko kömpiä telttaan nukkumaan, sillä kello oli jo yli puolen yön ja olimme suunnitelleet heräävämme vain muutamaa tuntia myöhemmin retkelle.

5.6. sahalininsirkkalinnut eivät onneksi untamme pidätelleet mutta heräsimme jo klo 3:30 eli ennen auringon nousua. Tunsimme itsemme ihmeen virkeiksi, vaikka pariin vuorokauteen ei liikaa ollut tullutkaan nukuttua. Uudet maisemat ja odotuksissa olleet uudet linnut tekevät ihmeitä!

Käppäilimme ensin hetken aivan telttapaikkamme lähistöllä kuullen runsaasti amurinuunilintuja, yhä vain äänessä olleita sahalininsirkkalintuja, kuusitiaisia, erehdyttävän paljon ”vasetilta” kuulostaneita käpytikkoja, pähkinänakkelin (clara) sekä japanitiaisen. Härkälepinkäinen kävi lähipensaan latvassa ja yllämme pyörähti neljän linnun parvi piikkipyrstökiitäjiä. Idänsilkkikerttuspari innostui parittelemaankin lähipuskan latvassa. Käkiä ja idänkäkiä kuului molempia yhtälailla ja pari nokkavarpusta lensi ylitsemme.

HarmaapääsirkkuIdänsilkkikerttunen

PensaikkoaJatkoimme niitylle, josta löysimme mustakulmakerttusia, rubiinisatakieliä, harmaapääsirkkuja, pyrstötulkkuja, stejnegeri-sepeltaskuja, pajusirkun (pyrrhulina) sekä erääseen puuhun laskeutuneen kymmenen kanelikorvakottaraisen parven. Ohessa näkyi myös mm. noki- ja paksunokkavariksia, harmaahaikaroita, haarahaukkoja sekä pari soidintanutta japaninkurppaa.

Pyrstötulkku Sepeltasku

Leirimme purettuamme, jatkoimme seuraavaksi läheisen luontokeskuksen takaiseen metsään polkuja kävelemään. Nyt amurinuunilintujen ohessa äänessä oli pari japaninuunilintuakin. Paksunokkavarikset seurailivat äänekkäinä meitä metsän siimeksessä ja puiden latvustoista löysimme pähkinänakkeleita, taigakirvisiä, kuusitiaisia, pari viitatiaista (restrictus), käpytikkoja sekä pari puukiipijää (daurica). Hätkähdimme, kun yhtäkkiä jostain kauempaa kantautui äärimmäisen huvittavan kuuloista japaninviherkyyhkyn ujellusta.

PolullaPähkinänakkeliKävelimme polkuja aina ison niityn reunaan, jossa sirisi pätkittäin viirusirkkalintu ja lauloi muutama rubiinisatakieli sekä mustakulmakerttunen. Japaninkurpat soidinsivat taivaalla, jossa pyörähti taas viiden piikkipyrstökiitäjän parvi. Pyrstötulkkuja näkyi muutamia, harmaapääsirkut lauloivat ja idänkäet puputtivat. Lopulta palailimme samaa reittiä pitkin parkkipaikalle, jonka reunuspuista löysimme pari yllättävän kaunista idänviherpeippoa.

JanneMustakulmakerttunen

Seuraavaksi jatkoimme toisen luontokeskuksen parkkipaikalle, josta lähti taas isot polut upeine puuteineen (ei näitä paikoin huonokuntoisia rakennelmia oikein pitkospuiksi tai poluiksikaan voi sanoa) metsien läpi niityille. Valitettavasti parkkipaikalle päästyämme alkoi sataa, joten päätimme odottaa hetken sateen loppumista. Sade kuitenkin vain kiihtyi, joten kokkailimme kunnon lämpimät eväät tyhjillään olleessa pienessä katoksessa. Saimme jatkuvasti bussilastillisista paikallisia seuraa sadetta pitämään, japanilaiset kun ovat laumaeläimiä. Kukaan ei ollut kiinnostunut katoksesta, ennen kuin me menimme sinne! Ja paikallisia tuntui kokkailumme huvittava kovasti.

Lopulta sade hieman hellitti ja suuntasimme polkua kiertämään. Heti rinteessä näimme vilaukselta töpökerttusen, pyrstötiaisparvi vilahti ohitsemme ja latvustosta raikasi narsissisiepon kova jankkaava laulu. Saimme siepon näkyvillekin ja olihan kaunis lintu! Metsän puolella näkyi vielä puukiipijöitä, harmaapääsirkkuja, ruskosieppo, viitatiainen ja kuului useita japaninuunilintuja ym. Niitylle päästyämme alkoi taas sataa oikein kunnolla ja havainnot jäivät vähiin, idänsilkkikerttunen sekä jokunen ”stejnegeri” sentään.

JapaninkurppaKoska keli oli muuttumassa taas selkeästi huonommaksi, teimme ratkaisun lähteä ajamaan pitkää matkaa kohti seuraavaa kohdettamme Kiritappun niemeä. Matkan varrella sää parani pikkuhiljaa ja näimme jo tuttuja stejnegereitä, japaninkurppia sekä pari nokkavarpusta ja vihdoin päästyämme meren rantaan stoppasimme heti katsomaan ensimmäisiä japaninmerimetsoja nähden samalla myös neljä amerikanmustalintua sekä ohotanlokkeja. Jatkettuamme matkaa kirjautuivat retkipinnalistallemme myös sinisorsa sekä aasiankiitäjä.

Cape Kiritappu

Kiritappun niemeen päästyämme oli vasta alkuiltapäivä, mutta kävelimme silti niemen kärkeen. Japaninkurppia soidinsi kovasta tuulesta huolimatta hienosti taivaalla ja meren kiviltä löytyi japaninmerimetsojen seasta joitakin ulappamerimetsoja. Rubiinisatakielet lauloivat, yksi jopa sähkölangalla kuten jokunen pajusirkkukin. Myös kiurun japonicus-alalajin edustaja tuli tutuksi.

Niemen kärjessä olleilla tolpilla patsasteli kesyn oloisia ohotanlokkeja ja meressä kelluneesta parvesta löytyi pari nuorempaa japaninlokkiakin. Yhden merimetsokarin kivillä istuskeli viisi virta-allia ja olimme erottavinamme japaninmerimetsojen joukosta tavallisiakin merimetsoja. Iso merisaukko kävi puljaamassa karien edustalla valuen pikkuhiljaa selällään kelluen rantaviivaa seuraten katveeseen. Staijailimme merelle tovin havaiten muutaman kaukaisen sarvikiislan, mutta lopulta oli annettava väsymykselle periksi ja kävelimme parkkipaikalle autoon nukkumaan.

KiritappuOhotanlokki

Pari tuntia nukuttuamme alkoi kellonaika olla parempi illan meristaijille, joten käppäilimme taas niemeen ja merellä olikin jo hieman enemmän liikennettä. Sarvikiisloja näkyi lyhyessä ajassa pari sataa, parin kelluneen lisäksi näimme yhden sarvikiislojen kanssa matkanneenkin nokiriskilän, merikihu muutti samaan suuntaan ruokkilintujen kanssa kuten myös 5 tundrakuikkaa, 7 määrittämätöntä kuikkalajia sekä naaraspukuinen jouhisorsa.

Hattaushin alueella

Illan alkaessa jo pikkuhiljaa hämärtää, otimme suunnan seuraavalle kohteellemme, joka oli Hattaushin (Hatsutaushi) silta. Nähtyämme matkalla tien ylittäneen supikoiran sekä väisteltyämme tien yli loikkineita japaninhirviä, olimme lopulta perillä jo ennen pimeää ja aloimme kuulostella, mitä tuleman piti. Sahalininsirkkalintu lauloi täälläkin ja lehtokurppa lensi ylitsemme, kunnes aika pian Hanna kuuli etäistä huhuilua. Harvakseltaan kuulunut ääni kantautui onneksi minunkin huonoihin korviin ja siellähän se legendaarinen äyriäishuuhkaja kuulutti reviiriään matalalla bassollaan.

TelttapaikkaPäätimme yrittää kävellä lähemmäksi pöllöä erästä metsätietä pitkin, mutta kun olimme jonkin aikaa kävelleet ja pysähdyimme taas kuulostelemaan, pöllö kuului entistäkin kauempaa. Niinpä päätimme antaa pöllön huhuilla keskenään ja lähdimme etsimään leiripaikkaamme, jonka saimme taas valita Hannan jo etukäteen kartoittamista vaihtoehdoista. Vähemmän yllättäen kelpuutin jo ensimmäisen ja pian oli teltta pystyssä ja untakaan ei tarvinnut kauheasti odotella. Telttaan kuului turhan lyhyesti sarvipöllömäinen huhuilu ja muutaman kerran äyriäishuuhkajan kaksiosainen huhuilu jostakin läheisen joen varrelta.

6.6. heräsimme pienen pellon reunalta pensaikkorivistön liepeiltä japaninkurppien, idänsilkkikerttusten, käkien ja idänkäkien mekastaessa. Aika pian oli leirimme kasassa ja lähdimme pikkuhiljaa valumaan kohti Nemuron niemeä. Tienvarren metsät näyttivät kuitenkin niin hyviltä, että aloimme saman tien pysähdellä linnustoa kuulostellen, mikä oli todella hyvä idea. Ensimmäisen ohotansirkkalinnun kuultuamme, kuulimme myös japaninviherkyyhkyn ja näimme yllättäen toisen istuskelemassa avoimesti eräässä puussa, mutta valitettavasti oli vielä turhan hämärää hyville kuville. Tiaisia oli runsaasti, etenkin kuusitiaisia, mutta myös viita-, hömö- ja japanintiaisia. Japaninuunilinnut lauloivat latvuston kätköissä ja ensimmäinen hippiäinen (japonensis), jokunen peukaloinen (fumigatus) sekä muutama sinipyrstö kuultiin myös. Nähtyämme eräässä latvustossa tiaisten kaverina pörränneen japaninpikkutikan (seebohmi), kuuluivat pian ensimmäiset japaninpunarinnatkin. Retkipinnoiksi löytyi myös muutama närhi (brandtii), vihervarpusia, palokärki sekä hauskan näköinen pariskunta paikallisen alalajin (griseiventris) harmaavatsaisia punatulkkuja. Koiras punatulkulla oli kuitenkin kaunis punainen kurkku. Lyhyesti näyttäytyi myös ruokaa nokassaan metsän kätköihin kantanut naaras japaninnokirastas.

JapaninviherkyyhkyKuusitiainen

Ochiishin merilintuja

Rannan lähestyessä metsä muuttui vaatimattomammaksi ja jatkoimmekin Ochiishin niemeen. Majakan polun parkkipaikalla kuvailimme ensin kesyä kiurua ja näimme muutamia merikotkia, japaninkurpan soidessa taas erikoista soidintaan yläpuolellamme. Kokkailtuamme lähdimme kävelemään komeaa, mutta paikoin huonokuntoista puupolkua kohti niemeä. Polun varren kasvillisuus oli todella upeaa ja lintujakin toki oli, mutta lähinnä peukaloisia, taigakirvisiä ja harmaapääsirkkuja. Polun varressa näimme myös kettuperheen.

KiuruPaksunokkavarisVehkaKettu

Japaninhirvi

Majakalla parkkeerasimme meristaijiin ja heti merellä näkyi lupaavasti kohtalaisen kokoisia kuikkalintuparvia. Valtaosa linnuista oli tundrakuikkia, mutta joitakin kaakkureita, ainakin pari kuikkaa sekä komeimpana tyypilliseen tapaansa selkeästi muita korkeammalla muutti upea juhlapukuinen jääkuikka. Sarvikiisloja näkyi vain parikymmentä ja muutama nokiriskilä. Merellä kellui myös pari parvea amerikanmustalintuja. Lokkien seasta yhytimme merellä lentäneen 3kv amerikanisolokin elikseksi ja kaukana meren yllä kävi muuttohaukka (japonensis) kurvaamassa sopivaa saalista etsimässä.

Polku majakalleMeristaijia

Aikataulu alkoi kuitenkin painaa päälle, joten käppäilimme samaa polkua takaisin autolle ja jatkoimme Ochiishin kylälle paikallisen Ochiishi Naturen toimistolle, jolta olimme Furenista itsellemme pariksi myöhemmiksi varaamamme majapaikan pitäjän avustuksella saaneet varattua paikat veneretkelle.

Täytettyämme taas japanilaiseen tyyliin pikkutarkat tuotepaperit, oli meillä vielä jonkin verran odotettavaa ennen retkelle lähtöämme. Pikkuhiljaa paikalle saapui muitakin, muutaman hengen australialaisryhmä, kourallinen paikallisia luontokuvaajia sekä muutaman sanan englantia osannut veneretken opas.

Vihdoin lähdimme porukalla marssimaan kohti läheisessä satamassa ollutta paattiamme ja satama-altaassa kelluneita neljää lapasotkaa kuvaillessamme, paatti lähtikin jo liikkeelle.

VeneretkelläMeille oli rannassa jaettu kuulokelaitteet, joista sai halutessaan kuunnella oppaan selostuksia, joita tuli alkuun vain japaniksi, mutta jo satamassa näkyneet ohotanlokit kuitenkin kuulutettiin englanniksikin, joten päätimme pitää kuulokkeet korvissa.

Ulommas merelle päästyämme alkoi edestämme nousta lentoon sarvikiisloja osan jäädessä uimaankin, mutta aina ne sukelsivat ennen kuin pääsimme paremmille kuvausholleille. Ja vaikka välillä vene pysäytettiinkin kuvausta varten, ei lintuja oikein päästy näkemään hyvin. Aika pian löytyivät ensimmäiset mustakurkkumurritkin, joiden kohdalla tilanne oli sama ja kun paatti jo keikkuikin aika pahasti, oli kuvaaminen todella haastavaa.

Sarvikiislat

Mustakurkkumurri

NokiriskiläOpas

Itse olin odottanut merellä olevan aika paljon enemmänkin lintuja, mutta lähinnä parin lajin takia tällä paatilla oltiin ja se näkyi selvästi myös oppaasta. Ensimmäiset nokiriskilät eivät pahemmin tunnelmaa kohottaneet, mutta dudeosasto jaksoi huudella jokaista sarvikiislaa tai japaninlokkiakin. Pikkuhiljaa olimme pelipaikoilla ja oppaamme jo mainitsi asiaa tietämättömillekin, mitä olimme hakemassa – töyhtölunnia. Mutta kaikki löytämämme linnut tuppasivat olemaan kolmea jo aiemmin näkemäämme ruokkilintua. Seilasimme pelipaikoilla lopulta selvästi pitempään kuin aikataulun mukaan oli suunniteltu, mutta töyhtölunni jäi löytymättä.

MerilintujaMerisaukkoBeringinmerimetsot

Jatkoimme seuraavaksi merimetsokallioille, joista ensimmäiseltä löytyi japaninmerimetsojen ohella ulappamerimetsoja sekä merisaukko poikasensa kanssa. Ja toisilta isommilta kielekkeiltä löytyi sitten kuusi beringinmerimetsoakin, joita ei keikkuvasta veneestä kovin hyvin päässyt näkemään, mutta ihmeen hyvin niiden punaiset naamalaikut erottuivat lopulta kuvistammekin.

Loppumatkasta etsiskelimme vielä tyynenmerenriskilää nähden useita kymmeniä nokiriskilöitä, muttemme etsimäämme. Muita merellä nähtyjä lintuja olivat pari tundrakuikkaa sekä härkälintu (holbollii). Mutta kovasti toivomamme töyhtölunnin näkemättömyys kyllä hieman harmitti…

Maihin palattuamme kuvailimme tovin automme varjosta herättämäämme kesyä kettua eli ”Hokkaido Dogia” ja sitten olikin taas aika lähteä jatkamaan pidemmälle Nemuron niemeen.

Nemuron niemeen ja Cape Nosappuun meristaijiin

Jatkoimme seuraavaksi Lake Chobushille nähden jo matkalla toisella lutakolla lapasotkaparven joukossaan muutamia tukkasotkia, yhden naaras telkän sekä törmäpääskyjä. Itse Chobushilla emme nähneet kuin lisää lapasotkia ja juomassa käyneitä japaninlokkeja. Muinoin hyväksi kehuttu metsäpolku oli nyttemmin niin pahasti umpeenkasvanut, ettei sitä ollut mitään järkeä yrittääkään kävellä. Niinpä aika pian olimme taas tien päällä.

Olin juuri ajatellut, että mistä ja milloin mahtaisimme löytää yhden tärkeimmistä projektilajeistamme, kun huomasin pari sellaista aivan tien vieressä pellolla! Onneksi takanamme ajanut auto ei ajanut äkkijarrutuksen takia peräämme ja pääsimme kuvaamaan ylväitä mantsuriankurkia auton ikkunasta! Kapealla tiellä oli kuitenkin sen verran liikennettä, että näimme parhaaksi ajaa hieman edemmäksi, jossa saimme automme parkkiin ja kävellä takaisin pellon reunaan. Kurkia ei kuitenkaan enää näkynyt, mutta käveltyämme pellon reunan pikkutietä alas, avautui kohta näkymä kumpuilevan pellon perälle, josta kurjet onneksi löytyivät. Ne olivat nyt aika paljon kauempana ja toinen linnuista lennähti vielä kauemmaksi seuraavalle pellolle. Istahdimme helteen uuvuttamina odottelemaan, josko toinen lintu suvaitsisi tulla lähemmäksi ja lopulta sitä päästiinkin kuvaamaan taas ihan kohtuulliselta etäisyydeltä. Väreilyn takia kuvat eivät kuitenkaan olleet kovin kummoisia, joten päätimme jättää kurjet rauhaan ja jatkaa matkaamme.

MantsuriankurkiNähtyämme ylitsemme lentäneen varpushaukkalajin stoppasimme vielä yhdellä lutakolla, jolta löytyi lapasotkien ohella lapasorsa sekä hymysorsia pari poikuettakin. Ja jatkettuamme matkaa näimme pelloilla vielä pari kaukaista mantsuriankurkiparia, joista toisella oli mukanaan pieni poikanenkin.

MajakkaLopulta parkkeerasimme Nerumon kärkeen Cape Nosappun majakalle, jonka tiesimme olevan se toinen mahdollinen paikka töyhtölunnin näkemiseksi. Heti lähimmältä rantakalliolta löysimme japaninmeri- ja ulappamerimetsojen joukosta neljä beringinmerimetsoa. Olimme suunnitelleet nukkuvamme hieman autossa ennen iltastaijia, mutta merellä oli jo nyt klo 16:10 sellainen meno päällä, että kävelimme majakan takana olleen matalan aidan ylittäen hieman alemmaksi kohti aivan niemen kärkeä ja asetuimme staijiin.

Sarvikiisloja painoi merellä pienissä ja vähän isommissakin parvissa, mutta kolmen tunnin staijilla reilun 10 000 sarvikiislan ohessa havainnot jäivät lähinnä muutamaan nokiriskilään, yhteen etelänkiislaan sekä huudelleen ylitsemme lentäneeseen 2kv mantsuriankurkeen, joka näytti suuntaavan merelle, mutta kääntyi kuitenkin lopulta takaisin. Hanna jutteli sille kurkea ja lintu lensikin aivan suoraan ylitsemme takaisin sisämaata kohti. Lintujen ohessa näimme myös merinisäkkäitä; pyöriäisiä, delfiinejä sekä pienempiä että isompia valaita.

MantsuriankurkiJapaninmerimetso

Sarvikiislaliikennettä jatkui niin pimeään asti, että lopussa tarkistimme vain paljain silmin näkyneet parvet kiikareilla, mutta valitettavasti töyhtölunnia ei näkynyt. Yön vietimme sitten lopulta parkkipaikalla autossa nukkuen.

Sarvikiisloja

7.6. yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen ei heräämisestämme mennyt montaa minuuttia, kun olimme taas kärjessä tuijottamassa aamuista meriliikennettä. Yllättäen meno oli kuitenkin paljon vaisumpaa ja reilussa tunnissa klo 4:00-5:15 näimme vain tuhatkunta sarvikiislaa, 7 mustakurkkumurria, nokiriskilän, 2 etelänkiislaa sekä 10 muuttavaa ja 15 paikallista virta-allia. Japaninlokkiliikennettä virtasi ylitsemme koko aamun ja Hannalla riitti niissä kuvausprojektia.

JapaninlokkiJapaninlokki

AmerikanmustalintuLopulta lähdimme ajamaan nyt Nemuron niemen pohjoisrantaa kohti Furenia. Merikotkia näkyi kymmenkunta, taas jokunen lapasotkaparvi ja erään sataman aallonmurtajalla nuokkui komea amerikanmustalintukoiras, jota Hanna onnistui hiipimään mukavan lähelle kuvaamaan, ennen kuin se äkkäsi meidät ja lensi kauemmaksi. Samassa satamassa ylitsemme lensi myös sirrilaji, joka jäi sp:ksi, rusokaulasirri lienee todennäköisin vaihtoehto? Tien varren multakasoilta löysimme kanelikorvakottaraisia joukossaan viirupääkottarainen. Eräällä lutakolla näimme sinisorsien seurassa olleen tavin ja parilla pellolla näkyi taas mantsuriankurkia. Myös mm. haarahaukkoja ja kanelivarpusia nähtiin.

KanelikorvakottarainenHaarahaukka

 

Kävimme myös kävelemässä matkan varrella olleen kasviluontopolun, jonka varrella kukkivat japaniniirikset ja Dactylorhiza aristata -kämmekät. Tuttavallisten hevosten joukossa oli yksi heppa, joka oli tehnyt läheisempää tuttavuutta myös nallen kanssa. Sen kankkuja komistivat komeat karhun kynnenjäljistä jääneet arvet. Nemuron kaupungissa kävimme puistossa olleella piilokojulla, mutta ainakaan näin päivemmällä ei paikalla juuri ollut lintuja.

JapaniniirisFishers Orchid

Furen

Fureniin päästyämme kävimme etukäteen sähköpostitse varaamallamme majapaikallamme Furen Lodgella eli Minshuku Furenilla, jossa tapasimme meitä jo kovasti auttaneen talon isännän ”Taken” sekä tämän vaimon. Take puhui kohtalaista englantia ja saimmekin pian kantaa tavaramme mukavaan huoneeseemme, joka olisi kotimme parin seuraavan päivän ajan. Emme kuitenkaan jääneet sen kummemmin majoittumaan vaan kävelimme läheiselle Primevalin luontopolulle. Metsäkävely tuotti pari japaninpikkutikkaa, käpytikkoja, pähkinänakkeleita, puukiipijöitä, japaninuunilintuja sekä narsissisiepon, jota päästiin kuvaamaankin. Rannan puolella näkyi kolme mantsuriankurkea ja kuului sahalininsirkkalintu sekä pikkulätäköllä kertaalleen pilissyt pikku-uikku (poggei). Mantsuriankurkipari teki näyttävän ylilennon.

Mantsuriankurki

NarsissisieppoJapaninpikkutikka

Sitten jatkoimme edelleen kävellen läheiselle Shunkunitain luontopolulle, jonka toinen haara vei komeaan metsään. Polun varren sillalla törmäsimme kettupariin, jonka naaras oli niin rohkea, että se uskalsi lopulta ohittaa meidät kapealla sillalla vain kymmenien senttien päästä. Koiras sen sijaan palasi polkua takaisin päin sellaiseen kohtaan, josta se pääsi hyppäämään niitylle meitä pakoon. Metsäpolun varresta näimme kauempana lutakoilla runsaasti sorsia, joiden arvasimme näkyvän paremmin kettupoluksi kutsutun haaran päähän. Itse metsän havainnot jäivät vaatimattomiksi – yksi sinipyrstö sentään.

LuontopolkuKettu

Kettupolkua kohti lutakoita kävellessämme, meitä vastaan tuli ryhmä japanilaisia kettukuvaajia, jotka kyselivät meiltä, olimmeko sattumoisin nähneet alueella kettuja. Olimmehan me, mutta nyt ne olivat molemmat jo tiessään. Yksi tukevarakenteinen mies esiteltiin meille Japanin tai ehkä jopa koko Maailman kuuluisimpana kettukuvaajana.

Päästyämme polun päähän pystytin kaukoputken ja aloin seuloa lutakoiden sorsaparvia ja yllättäen porukassa oli sirppisorsia – ja vaikka kuinka! Lopulta laskin paikalta 300 haapanaa, 78 sirppi-, 8 jouhi-, 2 lapa- ja 2 sinisorsaa.

Sorsia

 

Käytyämme majapaikallamme lyhyillä iltapäiväunilla, suuntasimme vielä läheisiin Tobain metsiin iltaretkelle. Kävelimme metsätietä muutamia kilometrejä havaiten jo tuttua metsälajistoa parempina 5 japaninpunarintaa, 3 sinipyrstöä, japaninviherkyyhkyn sekä japanin- ja amurinuunilintuja. Matkan varrella näimme taas mantsuriankurkia, ja taas yhdellä parilla oli söpö pieni poikanen mukanaan.

MetsätieSinipyrstö

 

Furen Lodgella meillä oli sitten illallinen, johon osallistui myös neljän hengen malesialaislintuharrastajaseurue. He olivat todella mukavaa ja hyvin englantia puhuvaa sakkia, lääkäreitä kaikki. Niinpä illallinen sujui todella leppoisasti ja vaikka minulta ei japanilaisilla puikoilla syöminen onnistunutkaan, sain lopulta haarukalla naposteltua kaikki tarjolla olleet pienet, toinen toistaan erikoisemmat annokset, joista puolistakaan minulla ei ollut aavistustakaan mitä ne olivat. Osterit olisi kyllä ollut parempi jättää syömättä, sen verran hirveitä olivat. Hannakin sai onneksi täällä turvallisesti syödäkseen, sillä Take vaimoineen ymmärsivät Hannan allergioiden päälle, joista heille oli toki ilmoitettu jo sähköpostitse.

8.6. hyvin nukutun yön jälkeen suuntasimme aamulla samaiseen jo illalla pohjustamaamme Tobain metsään, jossa ensin kävelimme jonkin aikaa ja jatkoimme sitten autolla vähän väliä pysähdellen pitemmälle. Lajisto oli pitkälti samaa kuin illallakin, sentään muutamia japaninpunarastaita kuultiin ja nähtiin, komea kirjorastas lensi aivan vierestämme ja kovan yrittämisen jälkeen pääsimme vihdoin näkemään ja kuvaamaan yhden aamun kymmenestä japaninpunarinnasta. Pääsimme myös seurailemaan parin japaninoravan touhuiluja hyvinkin läheltä. Metsän keskellä olleen järven rannalla oli mantsuriankurki ja järvellä kellui isokoskelonaaras.

Järvi

JapaninpunarintaJapaninorava

 

Lopulta meidän piti kiiruhtaa pois metsästä, sillä meillä oli aamupala Lodgessa klo 9:00. Ja aamupala olikin taas melkoisen upeaa taidetta, kun sen aterian arkisimman aineksen eli paahtoleivänkin päälle sai valita kuudesta, kaikille omiin kippoihin katetusta hillosta – kovin monta ainesosaa en näistäkään tunnistanut, vaikka ne lukivat englanniksi.

ViirusirkkalintuAamupalan jälkeen suuntasimme taas Shunkunitain luontopoluille, jossa näkyi muutama mantsuriankurki, samoja sorsia ja kuului 4 viirusirkkalintua sekä kaukainen käenpiika (japonica). Kettujakin näkyi taas ja paikalle kurvasikin pian sama kettukuvaajaporukka, jonka kanssa kuvailimme tovin yhtä kesyä otusta.

Myös Primevalin metsäpolun linnusto oli pitkälti samaa kuin edellispäivänä, uutena lajina näimme hetken puun latvustossa laulaneen japaninrillin (yesoensis).

Päivällä lämpötila nousi 26 asteeseen ja palailimme majapaikallemme huilaamaan. Itse en jaksanut kauan levätä laakereillani vaan suuntasin juoksulenkille. Hölkkäilinkin ihan mukavan puolentoista tunnin lenkin ja havaitsin lenkkipinnaksi mm. mantsuriankurkia sekä piikkipyrstökiitäjiä.

Mantsuriankurki

 

Iltapäivällä otimme suunnan taas kohti Nemuron niemenkärkeä. Olimme Takelta ja malesialaisilta kuulleet, että lutakolla, jolla olimme nähneet hymysorsapoikueita, oli jo pitempää oleillut kiinanriisihaikara, jota yritimme matkan varrella bongata. Emme kuitenkaan haikaraa löytäneet. Rannoilla oli paljon onkijoita viettämässä viikonloppuvapaata. Klo 15:00-18:15 staijasimme sitten Nosappu Capella merelle, loppuajan yhdessä paikalle saapuneiden malesialaisten kanssa, toivoen edes yhtä töyhtölunnia. Mutta taas saimme tarkistaa toistakymmentätuhatta sarvikiislaa turhaan – tai no ei sentään aivan turhaan, sillä näimme 5 etelänkiislaa, 22 nokiriskilää sekä mukavimpina pari tyynenmerenriskilää, joista toinen oli snowi-alalajia. Yllättävä havainto oli sarvikiislaparvessa muuttanut tukkakoskelokoiras; myös jokunen tundrakuikka, muutama virta-alli ja yksittäinen merikihu nähtiin.

UlappamerimetsoOhotanlokkiMerilintuliikennettä

 

Lopulta jouduimme antamaan periksi, vaikka kiislaliikenne jäi yhä jatkumaan, sillä meidän piti palailla kämpille illalliselle. Tällä kertaa kaikki ruokalajit olivat oikein maistuvia, vaikka osasta ei taas ollut mitään käryä, mitä ne olivat. Juttukin luisti taas malesialaisten kanssa. Luovutimme ruokailun jälkeen Takelle kiitokseksi kaikesta avusta mukanamme Suomesta tuodun petolintu-T-paidan.

Iltamyöhällä livahdimme vielä Hannan kanssa kävelemään lähistölle ja kuulimme kolme sahalinin- sekä kaksi ohotansirkkalintua. Lodgelle palattuamme saimme huomata jääneemme lukkojen taakse, mutta onneksi Taken vaimo oli vielä hereillä ja päästi meidät sisään.

9.6. päätimme nukkua pitkään, sillä meillä oli edessä todella pitkä päivä. Lisäksi majoittumaan illalla saapunut japanilaisseurue oli pitänyt iltamyöhään aika kovaa meteliä. Lopulta könysimme aamupalalle, jonne malesialaisetkin saapuivat kertoen, että he olivat nähneet Shunkunitain rannassa harmaaviklon. Meille oltiin juuri kattamassa aamupalaa, joka nautittiin taas pitkän kaavan mukaan. Sitten vasta pääsimme suuntaamaan vikloa bongaamaan. Vesi oli valitettavasti noussut siihen malliin, ettei kahlaajarantaa juuri enää ollut eikä vikloa enää löytynyt. Hanna pääsi kuitenkin kuvaamaan kesyä merikotkaa ja japaninhirveä niin antaumuksella, ettei aamu ollut mennyt ihan pilalle.

MerikotkaJapaninhirvi

Kohti Rausua

Sitten olikin aika lähteä kaikki tavarat kyytiin pakattuina matkaan kohti Rausua. Lähes yhtä matkaa lähtivät matkaan myös malesialaiset, jotka olivat saaneet Taken oppaakseen. Törmäsimmekin heihin matkan varrella vähän väliä ja pääsimme vuorollaan bongaamaan toisten löytämiä lintuja.

Ensimmäinen kohteemme oli pitkä Notsuken niemi, jonka tyveltä löysimme muutamia ohotansirkkalintuja, joita pääsimme paikalle pysähtyneiden tuttujen kanssa kuvaamaan oikein mainiosti. Itse niemestä ei sitten muuta löytynytkään, mitä nyt yksittäinen mantsuriankurki sekä isoja laumoja japaninhirviä.

JapaninhirviäOhotansirkkalintuPitkänokkatylli

 

Notsukesta matka jatkui pysähdellen useilla jokia ylittäneillä silloilla. Eräältä näistä löytyi virtavästäräkki, kuningaskalastaja ja rantasipi retkipinnoiksi ja heti seuraavalta löytyi yksi toivelajeistamme eli pitkänokkatylli, joka ei kuitenkaan kauan suostunut meille poseeraamaan vaan lensi kauas jokea ylemmäksi katveeseen. Samaisella stopilla näimme myös muutaman japaninpunarastaan.

Rausu

JapaninvästäräkkiNäimme vielä yhdellä voimakasvirtaisella joella virta-alliparin, kunnes lopulta olimme perillä Rausussa. Täällä törmäsimme taas tuttuun porukkaan, joka kertoi nähneensä kylän läpi virtaavalla joella japaninvästäräkkiperheen. Lähes heti joelta kuului lupaava ääni ja näimme koiras japaninvästäräkin lentävän jokea alaspäin. Tätä seuraamalla löysimme loppuperheenkin, johon kuului aikuisten lisäksi kaksi lasta. Väiskit olivat kuitenkin todella liikkuvaista sorttia ja aika pian päätimme lähteä kipuamaan Taken ryhmän perässä ylös Rausun vuorelle.

Rausu-onsenin leirintäalueen yläpuolella olleen patoaltaan kohdalla törmäsimme taas tuttuihin ja toki tälläkin paikalla olisimme tienneet pysähtyä muutenkin. Seurasimme Taken perässä kävellen jyrkkää tietä ylöspäin, samalla virtaavaa jokea tarkkaillen ja lopulta löysimme etsimämme eli pari aasiankoskikaraa. Nämä pointsattuaan Taken porukka lähti jatkamaan ylös Shiretoko Passille, mutta me päätimme palata takaisin patoaltaan kohdille, sillä tiesimme aasiankeisarikalastajan oleilleen tällä paikalla.

JokivarsiEtsiskellessämme sopivaa reittiä alas jokivarteen, kuului lähimäen metsiköstä huilumainen vihellys, jonka epäilin tunnistaneeni. Kaivoin atrappivehkeet esiin ja soitin sieltä japaninnokkavarpusen laulua ja sehän oli identtinen. Päätin soittaa laulua linnulle hieman enemmänkin, jotta se tulisi näkyviinkin, mutta kun se ei tuntunut hievahtavankaan laulupaikaltaan lähemmäksi, annoimme linnun jäädä laulamaan rauhassa. Ja kuinka ollakaan, ollessamme lähdössä laskeutumaan vuohien tekemää polkua alas jokea kohti, näimme tämän isokokoisen varpuslinnun lentävän tien yli toisen mäen suuntaan.

Alas kohti jokea könytessämme, kuuli Hanna lähimetsästä töpökerttusen laulua, joka on niin tolkuttoman korkeaa, että minun piti kävellä aivan metsänreunaan edes jotain kuullakseni. Toki lintu ei ollut aivan lähellä.

Jokivarressa saimme todeta joen haarautuneen useampaan pieneen uomaan, joita juuri ja juuri pääsi kiveltä toiselle hyppimällä ylittämään. Siinä ylitysreittejä etsiskellessämme kuulimme ensin vastarannan metsiköstä parin japaninkaapusiepon laulua ja sitten kaukaisimman jokiuoman suunnasta selvää aasiankeisarikalastajan käkätystä. Itse pääsin vielä yhden jokiuoman yli, mutta Hannan vaelluskengät olivat hieman matalammat. Tätä lähemmäksi käkättäjää en kuitenkaan enää itsekään päässyt ja vaikka kuulimme linnun vielä pariin otteeseen, emme sitä päässeet näkemään. Olin jo palailemassa Hannan luokse, kun huomasin taivaalla kolme petolintua, joita en oikein saanut osumaan mihinkään lajiin. Hannalle huudettuani huomasin, että hän jo lintuja kuvasikin. Pienen mietinnän jälkeen totesimme linnut mahtijalokotkiksi (orientalis), mikä varmistettiin vielä autolle päästyämme kirjasta.

Koskapa päivä oli vielä nuori ja projektilajit saatu hoidettua kohtuullisen mukavasti, päätimme suunnata vielä Taken porukan perään Shiretoko Passille eli Rausuvuoren ylittävän tien korkeimmalle kohdalle, nyt kun kelikin oli kuitenkin mitä mainioin. Ajomatkalla stoppailimme muutamia kertoja ohotansirkkuja etsien, mutta näimme vain tiellä käyneen nokkavarpusen ja ylös päästyämme tapasimme taas tutun porukan. He olivat nähneet huipun puskissa taviokuurnia ja onnistuneet atrapin avulla näkemään lyhyesti myös japaninrautiaisen. He kuitenkin lähtivät saman tien palaamaan alaspäin, he kun olivat vielä ajamassa takaisin Fureniin. Passillla eli tien korkeimmalla kohdalla oli sumua ja näkyvyyttä vain reilut sata metriä, mikä teki lintujen löytämisestä haasteellista.

Shiretoko PassLaella oli myös muutamia paikallisia kuvaajia ja turistibussiporukoita pysähtyi parkkipaikalle tuon tuosta. Me kiersimme ison parkkipaikan reunakatajikkoa tutkaillen, mutta emme havainneet oikein mitään lintuja. Soittelimme japaninrautiaisatrappiakin aika paljon, mutta rautiaista emme löytäneet. Havaintomme jäivät taigakirviseen ja harmaapääsirkkuun. Lopulta kello alkoi olla sen verran paljon, että meidän piti lähteä laskeutumaan takaisin kohti Rausua.

Matkan varrella kävimme vielä varaamassa Rausu-onsenin leirintäpaikalta telttapaikan yöksi ja lopulta Rausun ohitettuamme jatkoimme hieman kohti pohjoista ja pian kurvasimme Washi No Yadon kuuluisalle äyriäishuuhkajien kuvauspaikalle.

Washi NO Yado

Take oli pyynnöstämme varannut meille Washi No Yadolta paikat yön pöllökuvaukseen, sillä paikan pitäjä ei juuri sanaakaan osannut englantia. Saimme kuitenkin kommunikoitua sen verran, että meidän tuli olla kuvaushökkelissä paikoillamme klo 19:00, johon oli vielä sen verran aikaa, että päätimme kokkailla kunnon illalliset parkkipaikalla.

Washi No YadoSaatuamme vatsat täyteen ja nähtyämme siinä ohessa jokivarressa pari aasiankoskikaraa, siirryimme kuvaushökkeliin. Äyriäishuuhkajaa kuvataan tässä paikassa ravintolarakennelman ikkuna-aukoista tai pihalle tuodusta pikkubussinrämästä. Meitä kävi huonolla englannilla jututtamassa paikallinen lintukuvaaja, joka kertoi Hannalle mm. parhaista kuvausasetuksista ja näytti muutamia aivan järjettömän hienoja äyriäishuuhkajakuvia, jotka hän oli ymmärtääksemme ottanut edellisenä yönä.

Pikkuhiljaa kaikki oli valmista. Meidän kanssamme isossa kojussa oli pari paikallista naista kameroineen ja pari kovemman oloista kuvaajaa oli bussissa, jolta oli ehkä hieman parempi kuvaussuunta jokeen tehdylle pöllöjen ruokintapaikalle, jonne oli viety eläviä kaloja syötiksi.

Porukka osasi olla mukavan hiljaa lukuun ottamatta paikan isäntää, joka ramppasi koko ajan edestakaisin kojun ja päärakennuksen väliä puhuen todella kovalla äänellä aina saapuessaan. Eikä tässä vielä kaikki. Kun ilta oli juuri sopivasti pimentynyt ja odotus alkoi olla huipussaan, saapui pihaan linja-autolastillinen turisteja, joka todella äänekkäästi saapui meidän kojuumme ja heidän kojuun asettautuminen kesti ja kesti… Aivan liian heppoisasti pukeutuneet avointen ikkunoiden edessä istuneet turistit yrittivät pitää itseään lämpimänä kahvimukillisilla, joten liikettä kojussa oli kyllä koko ajan. Ja tämän päälle vielä isäntä ravasi entistä tiuhempaa tahtia edes takaisin todella kovaan ääneen möykäten ja ryhmää isännöiden. Kun porukka oli lopulta saatu aloilleen ja he jopa osasivat olla oikein hyvin hiljaakin, isäntä yhä vain jatkoi ramppaamistaan kulkien pahimmillaan ovet paukkuen kojun ja päärakennuksen väliä useita kertoja edestakaisin jopa saman minuutin aikana!

Itselläni paloi jossain vaiheessa käpy aika pahasti ja tokaisin isännälle, että onko tämä lintukuvauspaikka vai sirkus. Ilmeisesti hän viestini ymmärsi ja katosi lopulta pitemmäksi ajaksi päärakennukseen jättäen meidät odottamaan pöllöä tai pöllöjä saapuvaksi.

Olimme tässä vaiheessa menettäneet jo pari tuntia potentiaalista aikaa pimeässä, mutta ei tässä ollut vielä kaikki. Ketun ja japaninhirven nähtyämme ja noin tunnin verran oikein mukavassa hiljaisuudessa odotettuamme, päätti turistiryhmän vetäjä yhtäkkiä, että nyt sai riittää ja tämä muutaman kymmenen hengen porukka kolisteli tavaransa kasaan ja käppäili ulos kojusta, osa lähes ruokintapaikalle rynnäten ja kännyllä paikasta kuvia pimeässä ottaen.

Tässä vaiheessa alkoi peli tuntua jo täysin menetetyltä, mutta onneksi tilanne nyt viimein rauhoittui. Mitä nyt isäntä kävi taas kolistelemassa toistakymmentä minuuttia turistipuolen ikkunoita kiinni ja penkkejä ja tuoleja paikoilleen. Mutta lopulta hänestäkin päästiin taas eroon ja meitä oli alkuperäinen kohtuullisen hyvin hiljaisena pysyvä porukka paikalla.

Mutta sitten alkoi jo aiemmin sumuiseksi muuttunut keli huonontua nopeasti ja kohta alkoi sataa. Eikä pöllöjä näkynyt. Odotimme tunnin ja toisenkin mutta havainnot jäivät vain yhden kalan hakeneeseen kettuun. Lopulta puolenyön aikaan paikalliset naiset kyllästyivät ja lähtivät pois. Me jäimme yhä odottamaan, kun kelikin hieman parani, mutta kun paikan pitäjääkään ei enää ollut pariin tuntiin näkynyt, simahti lämmityslaite pian ja kämppä alkoi kylmentyä. Ulkona ei ollut montakaan astetta lämmintä ja keli oli todella kostea. Meillä kyllä oli onneksi ihan tarpeeksi vaatetta. Yhteen asti jaksoimme odotella, mutta lopulta meidän oli annettava periksi.

Täytyy myöntää, että tämä yö oli ollut elämäni hirvein järjestetty luontokokemus, kiitos Washi NO Yadon aivan järkyttävän epäpätevän pitäjän. Moista sirkusta en toivottavasti tule koskaan enää kokemaan missään… Hokkaidolla olisi ollut ainakin toinenkin äyriäishuuhkajien kuvauspaikka, jota suosittelen lämpimästi, siitä juuri mitään tietämättä, kokeilemaan – tätä kokemusta en suosittele kenellekään…

Kello lähestyi jo kahta, kun olimme lopulta saaneet telttamme pystyyn Rausu-onsen Campingin nurmikolle. Sade oli onneksi loppunut kokonaan, joten saatoimme nukahtaa pettyneinä – legendaarinen äyriäishuuhkaja oli jäänyt näkemättä, vaikka olin ainakin itse pitänyt sen näkemistä aivan varmana.

Vielä vuoristossa

Rausun luontopolku10.6. heräsimme parin tunnin unien jälkeen tolkuttoman väsyneinä, japaninpunarastaan laulaessa aivan telttamme yläpuolella, mutta pakko oli yrittää pysyä suunnittelemassamme aikataulussa, sillä meillä oli taas paljon tehtävää aamun aikana. Leirimme purettuamme aloitimme läheisen luontokeskuksen polulta. Jo parkkipaikalta löysimme langalla laulaneita niittysirkkuja ja itse polun varresta lähes heti japaninkaapusieppoparin, josta saimme ainakin jonkinlaisia kuviakin. Polun varressa lauloi myös muutamia japaninpunarastaita, pari narsissisieppoa sekä useita töpökerttusia, joista yhtä päästiin kuuntelemaan niin läheltä, että minullakin melkein särki korvia! Onnistuipa Hanna kävelemään Rausu Geysirin ohitse juuri silloin, kun se yllättäen purkautui! Ja tietysti Hannalla oli, kuten aina, kamera valmiina. Tämä geysir suihkauttaa vettä muutaman metrin korkeuteen noin kerran tunnissa.

JapaninkaapusieppoRausu geysir

Jatkoimme sitten vielä joen altaalle ja taas autopaikallemme kuului japaninnokkavarpusen laulu. Jokivarteen kuului japaninkaapusieppo, pari narsissisieppoa ja näkyi pari niittysirkkua. Mutta muuta emme löytäneet. Ohitsemme ajoi bussissa koko yön viettänyt, hieman englantia osannut, pöllökuvaaja, joka kertoi, ettei pöllöjä ollut näkynyt myöhemminkään koko yönä.

Vänkkyrät puutSitten olikin aika lähteä taas kohti Shiretoko Passia. Matkan varrella pysähtelimme metsissä, joissa oli tiheää “kääpiöbambu” aluskasvillisuutta ja soittelimme ohotansirkkunauhaa mutta ilman tulosta. Huipulle noustuamme saimme todeta maiseman olevan aivan hernerokkasumun peitossa. Paikalla oli useita paikallisia kuvaajia, jotka pitivät taas aivan käsittämätöntä meteliä. Niinpä pysyttelimme heistä mahdollisimman kaukana ja soittelimme taas välillä hieman japaninrautiaisatrappia, mutta eipä tärpännyt. Yksi kuvaajista näytti meille hetkeä aiemmin ottamaansa kuvaa taviokuurnasta, mutta emme me tätäkään sumun seasta löytäneet. Kohta alkoi paikalle taas vyöryä linja-autolasteja ja sitten alkoi vielä sataakin. Niinpä havaintomme jäivät ylilentäneeseen nokkavarpuseen sekä sumussa puputtaneeseen idänkäkeen.

Päätimme antaa periksi ja lähdimme jatkamaan vuoren toiselle puolelle, jossa sumun taas hellitettyä teimme useita pysähdyksiä sopivissa ohotansirkkubiotoopeissa mutta emme tätäkään lajia löytäneet. Tuurimme alkoi tuntua kääntyneen pahemman kerran…

Niittyjä, peltoja ja järviä

5 lakesSeuraava kohteemme Shiretoko 5 Lakeskin osoittautui pahemman luokan pettymykseksi, sillä paikka oli aivan totaalinen turistipaikka. Maksettuamme parkkimaksun kävelimme opastuskeskukselle, jossa selvisi, että vain yhdelle poluista oli asiaa ilman opastettua kierrosta. Ja tämä aivan valtaisa, lähes tien levyinen puurakennelma, joka näytti kauempaa lähes moottoritieltä ramppeineen ja levikkeineen, oli tietysti kaikkein lyhin ja täynnä porukkaa. Tämän reilun parin metrin korkeuteen rakennetun polkusillan reunoissa oli kiipeilevien karhujen varalta sähköpaimen! Toki bambupöhelikkö oli alueella niin tiheää, että karhuna kävelisin itsekin mieluummin polkusillalla kuin rämpisin kasvillisuuden seassa. Joka tapauksessa meitä hieman huvitti paikallisten hysteerinen suhtautuminen karhuihin.

Pari niittysirkkua lauleskeli sinänsä kyllä oikein komeassa maisemassa, mutta ei ollut kovinkaan suuri yllätys, että ainoalla järvellä, jonka viidestä lähellä olleesta pääsimme näkemään, ei ollut ainoatakaan lintua. Näitä järviä oli meille kehuttu mahdollisina löytää mandariinisorsia, mutta ei meillä ollut aikaa eikä halua kiertää muille järville vieviä polkuja hitaasti isossa ryhmässä japanilaista selostusta kuunnellen.
5 lakesHymysorsaAika pian olimme taas tien päällä ja ajamassa kohti seuraavaa etappiamme eli Tofutsujärveä. Matkan varrella pysähtelimme hyvän näköisten peltojen varrella ja lopulta löysimme yhden laulavan vyösirkun ollessamme jo aika lähellä järveä. Itse järveltä löysimme retkipinnaksi harmaasorsia ja näimme myös pari hymysorsaa sekä hauskan näköisen leukistisen harmaahaikaran.

…ja vuoria

Sitten meillä oli edessä taas jonkin verran ajoa seuraavaan kohteeseemme, joka oli Mt Io. Sisämaassa tiet olivat yhtälailla kapeita kuin rannikollakin, mutta ne olivat erinomaisessa kunnossa ja liikennettä oli todella vähän. Joten vaikka nopeusrajoitukset olivat edelleen yhtälailla naurettavia, niin eivätpä paikallisetkaan niitä noudattaneet. Niinpä siirtymisemme paikasta toiseen menivät todella paljon jouhevammin, kun uskalsimme mekin ajaa ihan normaalivauhtia. Parhaimmillaan navigaattorin näyttämästä ajo-ajasta ajettiin puolet pois. Mt Iollekin pääsimme yllättävän nopeasti.

Mt Ion tulivuori oli lähinnä turistikohde, mutta lähistöllä oli kyllä komeita metsiäkin, joissa olimme suunnitelleet käppäilevämme. Parkkipaikalle päästyämme kävimme ensin tutustumassa vulkaaniseen alueeseen tulivuoren rinteellä, jossa oli melkoinen rikin (lue kananmunapierun) haju sekä hienoja kirkkaankeltaisia ja monen muun värisiä ja sävyisiä sekä höyryäviä kasoja ja kekoja. Vuorta ympäröivä maisema näytti lähinnä Lapilta suopursuineen ja tunturikoivun tyylisine puineen.

Rikkiä

Mount IoMount Io

MetsäpolkuPäivä oli kuumimmillaan, joten autolle palattuamme päätimme kokkailla eväät ja vasta sitten suuntasimme läheistä luontopolkua pitkin pientä ja aika umpeenkasvanutta metsäpolkua kävelemään. Matkalla näimme taivaalla vihdoin jo kauan odottamamme aasianhiirihaukan ja metsästä löytyi tyypillistä metsälajistoa eli peukaloisia, hippiäisiä, puukiipijöitä, pähkinänakkeleita sekä kuului useampikin palokärki – kovin suomalaista lajistoa siis, vaikka metsä oli kovin erinäköistä.

PeltomaisemaaSitten meillä oli edessä vielä lyhyt ajo Lake Kussharolle, jonne pääsimme vielä mukavasti ennen pimeää. Kurkkasimme pari kertaa järvelle nähden joitakin isokoskelopoikueita ja niittysirkkuja näkyi taas siellä täällä. Leiripaikkaehdokkaamme oli valitettavasti puomin takana, joten jouduimme summamutikassa hakemaan uutta paikkaa. Tässä meni jonkin aikaa ja koska vielä oli valoisaa, niin emme oikein uskaltaneet laittaa telttaa mihin tahansa pystyyn. Japanissahan ei ole jokamiehenoikeutta, joten pyrimme telttailemaan mahdollisimman piilossa. Lopulta erään peltotien päästä löytyi sovelias paikka, vaikka lähin talo olikin aika lähellä, onneksi kuitenkin pienen joen toisella puolella. Taas kerran valitsimme telttapaikan peltomaisemasta, kun tuttavallisista karhuista niin kovasti joka paikassa varoiteltiin. Pikkuhiljaa iltakin hämärsi, joten uskalsimme laittaa teltan pystyyn ja aika pian olimme höyhensaarilla sahalininsirkkalintujen laulaessa taustalla.

11.6. heräsimme japaninkurpan soitimeen ja kohta leiri oli taas paketissa ja auto liikenteessä. Olimme suunnitelleet ajavamme Lake Kussharon itärantaa pitkin komean rantametsikön linnustoa kuulostellen. Muutama pysähdys osoitti, että narsissisieppoja ja töpökerttusia oli todella paljon ja myös useita japaninpunarastaita, pari japaninpunarintaa, käkiä, idänkäkiä, yksi todennäköinen näiden risteymä sekä muutama japaninviherkyyhky kuultiin.

Päätimme kuitenkin hetken mielijohteesta kääntyä tältä vähän turhan isolta rantatieltä metsään vieneelle poikkitielle, jolla pääsimme paremmin metsän sisään. Heti ensimmäisellä pysähdyksellä löysimme jotain varoitelleen japaninnokkavarpusparin, joka kuitenkin liikkui latvustossa liian nopeasti, että olisimme päässeet niitä kuvaamaan. Yksi kirjorastas nousi tieltä lentoon, mutta näitä mystisesti laulavia rastaita kuullaksemme olisi meidän pitänyt olla aikaisemmin, jo pimeässä, liikenteessä.

Kuumilla lähteilläHuomasimme kännykän kartalta olevamme lähellä nähtävyydeksi merkittyä tulivuorta ja kävimmekin katsomassa tätä pientä savuavaa kumparetta. Tältä paikalta vei metsäpolku myös pienelle, todella kauniille järvelle, jonka rannassa lauloi pari sinisatakieltä. Järvellä kellui pari aivan pientä sorsanpoikasta, joiden emoa ei kuitenkaan näkynyt missään, joten niiden identiteetti jäi meille epäselväksi.

Kraatterijärvi

Metsätiellä kuului vielä useampiakin palokärkiä sekä näkyi reissupinnaksi pähkinähakki, mutta koska metsä ei tuntunut kuitenkaan tarjoavan meille mitään uutta, päätimme lopulta lähteä jatkamaan matkaamme, sillä seuraavaan kohteeseemme oli matkaa ja tiesimme tämän kohteen vievän myös aikaa.

Stoppailimme pari kertaa matkan varrella ja erään vuoren rinnemetsikköä kuuntelemaan pysähdyttyämme kuulimme pikkukäpylintuparven sekä näimme siperiansiepon. Palokärkiä ja japaninpunarintoja kuului jopa vauhdissa avoimesta ikkunasta. Tien varrella kasvoi lähes kaikkialla hienoa vanhaa havumetsää tai tiheitä sekametsiä.

OnnetoMt Meakanin pikkutietä jo ajaessamme huomasimme reitin varrella kauniin turkoosin sinisen järven, jonka nimi Lake Onneto kuulosti tutulta. Olin muistaakseni lukenut ennen reissua jostakin joitakin havaintoja tämän nimiseltä järveltä. Toki samanniminen järvi oli ollut Nemurossakin enkä lopulta kuitenkaan yhtään muistanut mitä havaintoja olin lukenut. Kirkkaalla kelillä Mt Meakan olisi kohonnut komeana järven takana, mutta nyt se jäi suurimmaksi osaksi pilvien taakse. Pysähdyimme heti rantaan päästyämme ja kävelimme laiturille, jolta järveä kiikaroidessamme kuulimme lähimetsästä siperianrastaan laulua. Pian löysin vastarannalta sorsan uimasta, joten kiiruhdin hakemaan kaukoputken autosta ja epäilykseni osui oikeaan – rannassa uiskenteli komea mandariinisorsa! Putkella löysimme vastarannalta myös mandariinisorsaparin eräältä veteen kaatuneelta rungolta lepäilemästä ja yritimme tietysti mennä kuvaamaan niitä.

Onnistuimmekin pääsemään mukavan lähelle mandariinisorsaparia, mutta naaraan äkättyä meidät lennähtivät ne molemmat kiukkuisesti äännellen keskemmäs järveä. Jonkinlaiset kuvat kuitenkin onnistuimme niistä saada.

Mandariinisorsat

 

Parkkeerattuamme lopulta järven toisella puolella Mt Meakanin parkkipaikalle, pakkasimme matkaamme mahdollisimman kevyet kantamukset, mikä tietysti tarkoitti Hannalla aivan täyspakkausta kameravehkeitä.

Parin sadan metrin kävelyn jälkeen polkumme lähti nousemaan jyrkästi kohti vuorta ja tätä nousua sitten riittikin – ja jyrkkää oli! Onneksi polun varrella oli myös komeaa vanhaa metsää, joten lintuja ja etenkin sinipyrstöjä ja hippiäisiä kuului koko ajan. Myös useita japaninuunilintuja sekä itäkiinankäki kuultiin ja punatulkkupari, muutama pähkinähakki sekä yksi kanahaukka (fujiyamae) nähtiin.

SinipyrstöMt Meakan

PunatulkkuKuten jo aiemmin on mainittu, on Hokkaidolla runsaasti karhuja ja niistä varoitetaan joka paikassa ja paikalliset tuntuvat niitä myös hysteerisesti pelkäävän. Mutta nyt vasta näimme ensimmäiset vaeltajat, joilla oli mukanaan lehmänkelloja nalleja karkottamassa. Niitä kolisteltiinkin sitten ihan huolella! Me emme itäsuomalaisina juuri jaksaneet karhuja pelätä – Suomessakin on useita paljon vaarallisempia eläimiä. Itse pelkään eniten viirupöllöjä ja punkkeja ja näitähän oli molempia toki Japanissakin.

Kiipeäminen oli todella rankkaa etenkin Hannan täyspakkausta kantaessa. Lopulta olimme kuitenkin nousseet puurajan yläpuolelle ja pääsimme kanervikkoalueelle, jolta toivoimme löytävämme japaninrautiaisia. Soittelimme taas atrappia ja kertaalleen kuulimme oikein hyvän kuuloisen vastauksen, mutta koska paikalla lauloi myös pari kovin samansävyistä taigakirvistä, emme ihan saaneet lajia varmistettua. Sinipyrstöjä lauloi yhä puurajan yläpuolellakin ja arvioimme havainneemme niitä nousun aikana, siis noin kolmen kilometrin matkalla ainakin neljäkymmentä yksilöä!

Rautiaisetsintä jatkui kiivaana ja yllätykseksemme näimme lennossa äännelleen tuhkakirvisen. Ja kovin oudossa biotoopissa oli myös kanervikkoalueen yläpuolella paljaalla kalliorinteellä lennellyt virtavästäräkki. Vihdoin kuului edestämme taas hyvän kuuloinen hihitys ja sitten näimme rautiaisen lentävän erään katajan latvaan, mutta ehdin nähdä sitä kiikareilla vain alle sekunnin ennen kuin se taas pudottautui piiloon. Ehdin kuitenkin nähdä linnun riittävän hyvin, että saimme vihdoin tämän kovasti etsimämme japaninrautiaisen listallemme.

Mt Meakan

 

Valitettavasti huippua kohti kiivetessämme maisema peittyi pilveen ja todella jyrkkää rinnettä yhä vain kivuttuamme alkoi vierestämme lopulta kuulua tulivuoren höyrypurkausten puhina. Kiipesimme yhä vain kraatterin reunaa ylemmäksi, mutta pilvi peitti maiseman täysin. Odottelimme parhaalle katselupaikalle päästyämme jonkin aikaa pilven väistymistä, mutta vaikka pilvi pariin otteeseen hieman oheni ja pääsimme näkemään osan kraatterista, sakeni pilvi taas entisestään. Lopulta totesimme, että meidän oli pakko lähteä kapuamaan alaspäin, sillä vuorikiipeilymme oli jo vienyt enemmän aikaa kuin olimme odottaneet.

Mt MeakanMt MeakanAlas laskeutuminen oli onneksi nopeampaa emmekä tehneet enää juurikaan uusia lintuhavaintoja. Yritimme toki yhä kanervikkovyöhykkeellä parempaa havaintoa japaninrautiaisesta mutta turhaan. Toinen itäkiinankäki kuultiin alempana, mutta lopulta yhteensä viiden tunnin vuoristokiipeilymme oli ohi ja olimme takaisin autollamme.

Lähdettyämme taas ajamaan näimme pian tien varressa pyyemon yhden poikasen kanssa. Pitkän ajon aikana näimme taas useita niittysirkkuja ja härkälepinkäisiä ja riisiviljelysalueella toistakymmentä hymysorsaa. Valitsimme saaren läpiajoon pohjoisemman, asutuskeskukset ohittavan reitin. Onneksi matka sujui taas lähes tyhjiä teitä posottaessa paljon nopeammin kuin navigaattorimme antoi ymmärtää. Lopulta Tomakomain ohitettuamme jatkoimme kohti Lake Shikotsua. Järven lähestyessä näimme tien penkalta lähteneen japaninnokirastasnaaraan.

Olimme aika uupuneita, kun etsimme sopivaa leiripaikkaa ja päätimme lopulta jäädä vilkkaan tien levikkeelle, jossa sentään hieman pääsi puiden taakse piiloon. Uskoimme liikenteen pimeässä vähenevän, mutta olimme väärässä, etenkin rekkaliikennettä jyräsi ohitsemme koko yön.

Shikotsu

Hannan kokkaillessa kävin itse lyhyellä juoksulenkillä ja kuulin kilometrin päässä leiristämme aktiivisesti kuikuttaneen idänkyläpöllösen (japonicus), jota ei enää kuitenkaan myöhemmin kuulunut. Leirille palattuani oli Hanna kuullut lyhyesti äänessä olleen harmaakehrääjän. Syötyämme olimme pian valmiit nukkumaan, mutta onneksi emme nukahtaneet aivan heti, sillä kohta harmaakehrääjä tuli hetkeksi tsuksuttamaan aivan telttamme yläpuolelle!

12.6.heräsimme taas ennen neljää ja pian olimme ajamassa kohti Shikotsun rannan tuntumassa sijainnutta hotellia, jonka pihamaastossa kulki useita luontopolkuja, joiden varressa oli piilokojuja lintujen katseluun ja kuvaukseen. Emme kuitenkaan heti löytäneet oikeaa tietä hotellille, mutta harharetketkään eivät menneet aivan hukkaan, kun näimme tien varressa pari komeaa koiras japaninnokirastasta. Näiden harharetkiteiden varrella olisi ollut useita täydellisen rauhallisia leiripaikkoja.

KojuLopulta löysimme hotellin parkkipaikalle, jossa tavaroita mukaan pakkaillessamme ihmettelimme erään paikalle saapuneen paikallisen kuvaajan kiirettä ehtiä polulle ennen meitä. Piilokojulle päästyämme kiireen syy selvisi, paikalla oli jo ennestään yksi kuvaaja, joka oli vallannut kokonaan parhaan kuvauspaikan, jolle olisi kyllä hyvin mahtunut toinenkin kuvaaja istumaan ja kuvaamaan kapeasta kuvausaukosta. Ja nyt tämä toinen kuvaaja valtasi parhaillaan toista aukkoa ja enempää kunnollisia oikeaan suuntaan olevia aukkoja ei sitten kojussa ollutkaan. Pari katseluaukkoa oli ylempänä, mutta näiden edessä kasvoi oksia niin pahasti, ettei niiltä oikein edes nähnyt kojun edessä sijainneelle lintujen juomalätäkölle.

LätäkköTämä meitä ennen saapunut kuvaaja oli aivan amatööri ja hän kolisteli jalustansa kanssa pitkälti toistakymmentä minuuttia ja onnistui lopulta saamaan kuvauskalustonsa mahdollisimman leveästi, siten ettei meillä ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin Hannan täytyi kiivetä penkille seisomaan ja yrittää alkaa kuvata seinän ja katon välissä olevasta raosta jalusta täyteen mittaan venytettynä. Lammikko oli tiheän kasvillisuuden suojassa, joten kuvaamiseen oli pakko käyttää jalustaa.

Kun viimein kaikki olivat valmiina, jatkoi tämä dude kolisteluaan, kun hän ei lopulta kuitenkaan ollut asemaansa tyytyväinen. Raukka kun ei penkiltään täydellisesti yltänyt kameralleen. Lopulta asettauduttuaan paikalliset alkoivat vaihtaa kuulumisiaan todella äänekkäästi ja saatoimme Hannan kanssa kuunnella, kuinka monet linnut olivat kyllä tulossa lätäkölle juomaan ja peseytymään, mutta paikallisten puhe säikytti ne tiehensä. Lintuja tuntemattomat paikalliset eivät huomanneet näitä säikäyttämiään lintuja ollenkaan!

Lopulta ensimmäinen töpökerttunen uskaltautui lätäkölle ja Hanna pääsi virittelemään sopivia kuvausasetuksia, mutta koska laji ei ollut mikään paikallisten odottamista, he jatkoivat pulinaansa ja pian lintu oli tiessään. Kohta perässä saapui amurinuunilintu, mutta tämäkään ei selvästi paikallisille kelvannut.

TöpökerttunenAmurinuunilintu

 

Hanna jatkoi sinnikkäästi seisten kuvaamista ja itse yritin tähyillä altaalle katseluaukkoni edessä olevan oksiston läpi. Paikalliset olivat täysin kärsimättömiä ja lopulta homma oli sitä, että kun Hanna kuvasi jotain altaalle saapunutta lintua, nämä paikalliset kolistelivat itsensä kameransa luokse katsomaan, mitä tällä kertaa oli tarjolla. Useiden töpökerttusten ja amurinuunilintujen sekä kuusitiaisten ja viita- ja japanintiaisen jälkeen, altaalle saapui ensin narsissisiepponaaras ja tämän perään pari naaraspukuista sinisatakieltä. Tällöin alkoi paikallisillakin, tai etenkin sillä aiemmin paikalla olleella, edes hieman asiansa osaavalla kaverillakin, kamera naksuttaa. Ja kun paikalle uskaltautui komea koiras sinisatakieli, oli paikallisilla vaikeuksia pysytellä enää housuissaan. Tulihan se värikäs lintu sieltä! Toinen kaveri ei kyllä oikein tuntunut ehtivän yhteenkään tilanteeseen mukaan. Ja sitten, samalla sekunnilla, kun lintu oli poistunut, alkoi taas käsittämättömän kovaääninen juttelu.

NarsissisieppoSinisatakieliNarsissisieppoSinisatakieli

OhotansirkkuLopulta meillä meni pulinaan hermot ja koska useampi kohtelias pyyntö olla hiljaa ei ollut tuottanut toivomaamme tulosta, ärähdimme ukoille aika tiukasti. Olimme aamun aikana kuulleet lätäkön vieruspuskissa käyvän useamman kerran mm. rastaita ja tik-sirkkuja, jotka eivät olleet uskaltautuneet altaalle. Ja heti, kun olimme saaneet ukot ensimmäistä kertaa kunnolla hiljaisiksi, alkoi tapahtua. Ensin altaalle saapui kaunis koiras narsissisieppo ja kohta perässä komea japaninnokirastas ja sitten vielä kolmen todella aran japaninbulbulin porukkakin. Kojun viereisessä puskassa töpökerttuset intoutuivat laulamaan korviasärkevästi. Ilmeisesti paikallisetkin vihdoin tajusivat, että kannatti olla hiljaa. Mutta eivät he edelleenkään osanneet paikoillaan olla, vaan etenkin tämä dude käppäili koko ajan edes takasin piilosta ulos ja takaisin. Niinpä ei ollut ihmekään, että hän nuijasi senkin tilanteen, jota me itse olimme kuumeisesti koko aamun odottaneet – ensin puskasta kuului taas lupaavan kuuloista tiksutusta ja pian esiin hiipi komea ohotansirkkukoiras!

Loppu viisituntisesta kojusessiosta sujui paremmin, kun ukot tajusivat, että me Suomesta asti lintuja yhdeksi aamuksi kuvaamaan tulleet kuvasimme paljon mieluummin lintuja kuin tyhjiä lätäköitä, josta meillä oli tällä reissulla siis jo aiemminkin kokemusta. Niinpä Hanna sai vielä kuvattavakseen japaninrillejä, japaninpikkutikan sekä lisäkuvia jo aiemmin mainituista lajeista, joista harvalukuisemmatkin vierailivat kaikki vähintään toistamiseen altaalla – kaikki paitsi vain kertavisiitin tehnyt ohotansirkku.

JapaninpikkutikkaJapanintiainenJapaninrilliSinisatakieliJapaninnokirastas

Koska alueen muut polut tuntuivat olevan täysin umpeenkasvaneita ja myös nauhamerkintöjen perusteella kulkukiellossa, kävelimme kuvausrupeaman jälkeen vielä lyhyen lenkin hotellin pihapuistossa, jossa näkyi vain joitakin altaallakin vierailleita lajeja. Shikotsujärven rannassakin kävimme, mutta järvellä ei näkynyt mitään. Sitten päätimme ajella hieman syrjäisempään paikkaan pakkaamaan tavaroitamme ja siivoamaan autoamme.

Tavaroita pakkaillessa kuulimme rummuttavan valkoselkätikan (subcirris) sekä näimme ylitsemme lentäneen japaninnokkavarpusparin. Lopulta lähdimme ajelemaan kohti New Chitosea, jossa automme luovutus sujui yllättävän helposti.

Saimme vielä autovuokraamolta kyydin lentoasemalle, jossa emme jääneetkään odottelemaan lentoa, vaan suuntasimme aseman alapuolella sijainneelle rautatieasemalle, josta saimme ostettua liput Tomakomaihin. Aika pian istuimmekin junassa ja pian olimme perillä Tomakomaissa. Rautatieasemalta oli sen verran matkaa Tomakomai West lauttarantaan, että otimme taksin.

Kauan odotettu lauttamatka

Lauttarannassa Hanna kävi saman tien Tokai Kisenin toimistolla varmistamassa, että varauksemme olivat kunnossa ja saimmekin jo lippumme Tomakomai-Oarai -lauttaan eli reilun 18 tunnin lauttamatkalle Hokkaidon ja Honshun saarten välillä.

Meillä oli pitkä odotus ennen lauttamme lähtöä, mutta itse onnistuin nukkumaan jopa useamman tunnin odotustilan penkillä. Onneksi lauttaan pääsi todella aikaisin ja saimme matkustajien vähyyden vuoksi yllättäen omaan käyttöömme neljän hengen hytin, johon pääsimme nukkumaan jo paria tuntia ennen kuin Salvia-Maru -niminen lautta lähti liikkeelle klo 01:00 yöllä. Yöllä olisi voinut halutessaan käydä laivan kylpylässä, mutta me mieluummin nukuimme.

13.6. nukuimme todella hyvin ja herätyksemme soi aika tuttuun aikaan klo 3:30 ja pian olimme kivunneet lautan kannelle ja valmiina pitkään meristaijiin!

Ja pian alkoi lintuja näkyä. Alkuun kyllä oli vielä aika hämärää ja lintujen määrittäminen vaikeaa. Kun valo hieman parani, tajusimme aika tummien viistäjänoloisten lintujen olleen myrskylintuja – olivat yllättävän tummia tällä kulmalla näinkin etelässä. Sen sijaan joitakin näkemiämme tummia liitäjiä emme oikein vieläkään saaneet määritettyä, sillä alueella esiintyi niin lyhytpyrstö-, noki- kuin sysiliitäjääkin, joista meillä oli vain nokiliitäjästä aiempaa kokemusta ja linnut tuppasivat menemään aika kaukana lautasta.

Mustajalka-albatrossiAika pian näkyivät ensimmäiset albatrossitkin, jotka olivat nekin kaikki aika tummia ja kaukana. Kun niitä alettiin saada määritettyä, olivat kaikki määritetyt järjestään mustajalka-albatrosseja. Myös jokunen kaukainen keiju nähtiin, joista alkuun pari saatiin määritettyä myrskykeijuiksi ja viimeinen eli aamun viides lintu oli madeirankeijutyyppiä. Liitäjiäkin saatiin määritettyä, kun yksittäisiä lensi hieman lähempää ja kuuden lyhytpyrstöliitäjän ohessa näimme lopulta kolme nokiliitäjää sekä kaksi niin läheltä mennyttä sysiliitäjää, että nokan värikin näkyi hyvin.

JapaninalbatrossiOlimme jo seilanneet pitkään ennen kuin näimme ensimmäisen valkonaamaliitäjän ja lähes heti tämän perään upean pinkkinokkaisen esiaikuisen japaninalbatrossin. Tämä lajihan oli pitkään uhassa kuolla sukupuuttoon, mutta on onneksi nyttemmin elpynyt. Kohta toinen pinkkinokka saapui vielä lähemmäs paattia ja saimme siitä jopa kohtuulliset kuvatkin. Myöhemmin näin itse laivan toista sivustaa tarkistamassa käydessäni uivan vanhan japaninalbatrossin, joka kellui aallokossa hassusti siivet levällään.

Näimme alkupuoliskolla myös kuusi etelämantereenkihua, viiden vesipääskyn parven, yhden sarvikiislan sekä muutamia japanin- ja ohotanlokkeja. Edellä jo mainittujen lisäksi olimme laskeneet 33 myrskylintua, 21 tummaa albatrossi sp:tä, 11 tummaa liitäjä sp:tä.

Välillä merellä oli hyvinkin hiljaista, varsinkin kun meri tyyntyi entisestään, mutta sitten yhtäkkiä pienellä alueella kellui jopa yli 70 mustajalka-albatrossia, isoimmassa parvessa yli 30 lintua! Niinpä mustajalka-albatrossilukema nousi jopa 130 lintuun! Merilintuja näkyi yleensäkin vain silloin kun oltiin niin kaukana rannasta, ettei rantaviiva etäisyyden vuoksi näkynyt. Merinisäkkäistä hauskimpia olivat etuevillään viittoilleet stellerinmerileijonat, joita näkyi Honshun pohjoisosassa. Muita nisäkäshavaintoja olivat lukuisat delfiinilaumat, hylkeet ja pyöriäiset.

EtelämantereenkihuMustajalka-albatrossi

Merilintuja

StaijiaMatkan loppupuoliskolla alkoi näkyä valkonaamaliitäjiä. Ja näitä sitten riittikin… Joku yksittäinen tumma liitäjä vielä näkyi ja vihdoin näkyi reissun ainoa havaijinalbatrossikin, mutta lopulta valkonaamaliitäjien katselu alkoi puuduttaa siihen malliin, että kun taas kerran olimme sellaisella merialueella, ettei liitäjiäkään näkynyt, päätimme mennä hetkeksi lepäämään. Laivalla ei ollut ravintolaa, mutta sieltä sai kuumaa vettä ja automaateista nuudelikuppeja ja jopa kuumennettuja pieniä ruoka-annoksia.

Suvaitsimme itsellemme pienen tauon klo 15:30-17:10 ja kipusimme sitten taas kannelle katsomaan valkonaamaliitäjiä. Lopulta arvioimme nähneemme pitkälti toistatuhatta valkonaamaliitäjää ja Oarain jo lähestyessä näimme pikkujalohaikaran, ulappamerimetson, merimetsolajin sekä sataman jo häämöttäessä kalasääsken.

Aurinko laskee

Olimme lopulta Oarain lauttarannassa minuutilleen aikataulussa klo 19:30 ja sieltä olimme suunnitelleet matkaavamme linja-autolla Miton kaupunkiin, mutta koska olisimme joutuneet odottamaan bussia pitkälti yli puoli tuntia, päätimme ottaa taksin. Taksi oli kuitenkin paljon nopeammin perillä eikä kuitenkaan maksanut kohtuuttoman paljon enempää kuin linja-auto. Yleisestihän Japanissa julkisten kulkuvälineiden ja hotellien sekä kauppojenkin hinnat olivat varsin Suomeen verrattavia.

Niinpä pääsimme Mitossa etukäteen varaamallemme Smile -hotellille mukavan ajoissa ja olipa hienoa päästä suihkuun. Kävimme vielä läheisellä McDonaldsilla syömässä, jotta Hannakin vihdoin sai jotain muuta kuin makaronia syödäkseen ja olipa minullakin pikkuhiljaa nuudelikiintiö täyttymässä. Sitten olikin kiva päästä kunnon sänkyyn nukkumaan.

14.6. nukuimme hotellin pedissä pitkään ja aamullakaan emme pitäneet mitään kiirettä. Kävimme taas syömässä ja lopulta palasimme pakkaamaan tavaramme ja tilasimme taksin Lake Hinuman leirintäalueelle, jonka Hanna oli ihan spontaanisti Google mapsia selaamalla valinnut seuraavien parin päivän retkikohteeksi. Meillähän oli nyt pari päivää aikaa, ennen seuraavaa pääetappiamme ja olimme päättäneet retkeillä tällä valitulla paikalla ilman autoa.

Hinuma

Jo taksin ikkunasta näkyi tuttua lajistoa, mutta lähes kaikki linnut olivat nyt Honshu-pinnoja, muutaman lajinhan olimme jo tullessa nähneet lentokentällä. Kanelivarpusen, idänturturikyyhkyjä, lukuisia japaninbulbuleita ym. nähtyämme olimme vihdoin perillä leirintäalueen portilla, jossa onneksemme kyltistä näki että alue oli auki. Paikan nuori työntekijä ei osannut sanaakaan englantia kuten ei taksikuskimmekaan ja jonkin aikaa tilanne oli todella epäselvä, että pääsikö alueelle telttailemaan vaiko ei. Taksikuskimme hymyili leveästi, kun kuuli meidän olevan lintuja ”kantori” katsomassa, mutta hänkin lähti lopulta pois olkiaan kohauttaen. Jotenkin Hanna taas kerran onnistui osin piirtämällä, osin elehtien ja osin englantia puhumalla kommunikoimaan työntekijän kanssa ja lopulta kaikki oli selvää. Tiesimme tarkkaan, mihin kohtaan aluetta saisimme leiriytyä sekä kaikki muutkin käytännön asiat.

Niinpä meillä oli kohta teltta suurella nurmikkoalueella pystyssä ja tavarat telttaan piilotettuina ja pääsimme hieman tutustumaan tähän Hinuma Nature Parkiin, joka on kaupungin omistama hoidettu useamman kymmenen hehtaarin laajuinen puistoalue. Eteläpuolella puistoa on talvisin sukeltajasorsia täynnä oleva Lake Hinuma ja puiston pohjoispuolella on reheviä lehtometsiä ja ruovikkoisia kosteikkoalueita.

Hinuma Naturepark

ViherfasaaniLintuja alkoi heti näkyä mukavasti jo telttamme ympärillä, kun haarahaukkojen ohessa taivaalla pyöri pari harmaanaamahaukkaa, nurmikon poikki juoksi viherfasaaniperhe, viirupääkottaraiset mekastivat, niittysirkku lauloi, harmaa-, pikkujalo- ja jalohaikaroita lensi taivaalla, härkälepinkäinen tarkkaili ympäristöä pensaan latvassa ja pikkutylli (curonicus) lensi äännellen ohitsemme. Teltan viereisissä puissa oli mahlavuotoja ja perhoset sekä peukalon pään kokoinen japaninjättiherhiläinen nautiskelivat rungoilla valuvasta sokerista.

Päätimme käydä ensin kävelemässä Lake Hinuman rannassa, mutta järvellä ei monta lintua näkynyt. Vastarannalla näkyi kaukana kalatiira (longipennis) ja keskellä selkää kellui yksinäinen lapasotka. Ruovikkoiselta lahdelmalta löysimme vielä pikku-uikun ja kalasääski lensi ylitsemme. Näimme paikalla myös pari selvästi korentoja etsimässä ollutta kuvaajaa.

PerhonenKorentoAika pian palasimme puiston portilta juomista ostettuamme puiston metsiin kävelemään. Puistossa näimme todella runsaasti erilaisia komeita perhosia sekä myöskin runsaasti korentoja. Infotaulussa kuvattiin paikalla esiintyvä harvinainen neidonkorentokin, jota varmaan kuvaajat olivat olleet etsimässä, mutta kyseisenlaista otusta emme itsekään löytäneet.

HinumaPäivän kuumennuttua linnut kävivät vähiin, mutta japaninrillejä (japonicus) oli latvustossa runsaasti ja myös joitakin idänviherpeippoja sekä ylitsemme lentänyt hymysorsapari muun muassa nähtiin. Teltalle palaillessamme näimme puiston läpi virtaavan pienen joen varressa kyhmyjoutsenperheen ja pienen puutaulun päällä olleen kuningaskalastajan ja ylitsemme lensi vihdoin kauan jo odottamamme japaninvarpushaukka.

Pienen huilin jälkeen suuntasimme Hannan satelliittikuvilta löytämiä, puiston ulkopuolella olleita metsäpolkuja tarkistamaan ja näistä ensimmäinen vaikutti todella lupaavalta. Tämän hyvin umpeenkasvaneen polun molemmin puolin oli synkkää korkeapuustoista metsää, mutta näin illalla linnut olivat aika vähissä, mitä nyt japaninbulbulit pitivät aivan mieletöntä tsembaloa! Kohta kuulimme kuitenkin pikkuhaukkakäen ääntä, perään naaraan pilinää ja kohta koiras lensi hienosti ylitsemme. Myös pyrstötiaisia ja pari japaninpikkutikkaa (nippon) nähtiin. Toinen tie osoittautuikin sitten huonommaksi, sillä se vei aika pian jollekin ihme temppelille, jonka takana oli enemmänkin asutusta ja pihoilla haukkuvia koiria. Tätä pitkin ei oikein kehtaisi aikaisin aamulla kävellä.

Leirintäalue oli aivan tyhjillään yövartijaa lukuun ottamatta. Tämä vanha mies oli kovasti huolissaan miten selviäisimme, kun lähellä ei ollut kauppoja tai ravintoloita. Me tiesimme tämän toki valmiiksi ja olimme täysin varustautuneita ja pystyimme kieltäytymään kyydistä kylille.

Teltalle palattuamme päätin lähteä vielä lenkille, sillä olin jotenkin saanut selkäni todella pahaan juntturaan ja yleensä liike on paras lääke. Juoksinkin puiston mäkisellä metsäalueella otsalampun valossa ihan mukavan lenkin ja kuinka ollakaan löysin puiston lasten leikkialueella aktiivisesti huudelleen ja edes takaisin aukeaa näkyvästi lennelleen japaninkyläpöllösen!

Leiriin palattuani kerroin Hannalle pöllöstä ja Hanna vastasi kuulleensa hetkeä aiemmin jotain kanalintumaista ääntä, kaukaisen japaninhaukkapöllön jostain leirin päärakennuksen takaisesta metsiköstä ja aivan päinvastaisesta suunnasta metsän lammen suunnalta matalaa kaulushaikaramaista ”huu” -ääntä. Hieman kirjallisuutta vilkaistuamme, aloimme pähkäillä, voisiko tällainen ääni sopia japaninyöhaikaralle, varsinkin kun ylitsemme sattui juuri lentämään pari tavallista yöhaikaraa.

Niinpä lähdimme pikimmiten lampea kohti ja pian lammelta kuuluikin aivan käsittämättömän outoa, kumeaa ja matalaa ”huu” -ääntä. Otin äänestä äänitystä ja kohta hiivimme taas lähemmäs lampea tajuten lopulta, että ääni kuului valtaisan kokoisille sammakoille, joita huuteli lammella ainakin kaksi yksilöä.

Jatkoimme ripeästi kohti lasten leikkipaikkaa, jossa oli täysin hiljaista. Istuimme odottamaan jotain tapahtuvaksi ja soittelin samalla atrapilta pienen pätkän japaninkyläpöllöstä ja kuinka ollakaan kohta näimme tämän kohtuullisen kookkaan pöllösen lentävän korkealla ylitsemme, mutta enää se ei äännellyt eikä tämän jälkeen enää näyttäytynytkään. Kävimme vielä yrittämässä japaninhaukkapöllöäkin, mutta lintua ei enää kuulunut.

15.6. heräsimme aikaisin valmiina lähtemään metsäpolkuja kiertämään, mutta juuri tällöin alkoi sataa ja sadetta sitten riittikin! Niinpä jatkoimme unia. Jossain vaiheessa päivällä Hanna herätti minut sanoen, että telttaa pitäisi siirtää. Vesi tulvi nurmikolla jo siihen malliin, että jouduimme siirtämään teltan aivan nurmikkoalueen reunaan, jossa maa ja oja tuntuivat imevän vettä sen verran paremmin, että nurmikko ei vielä ollut aivan lits-läts märkää. Ja kohta olimme taas unessa.

Nukuimme kuin tukit ties kuinka pitkään ja koska itselläni oli taas selkä aivan juntturassa, en kovin mielelläni olisi mihinkään noussutkaan. Päivästä ei kauheasti ole muistikuvia. Jossain vaiheessa käytiin katoksen alla sateensuojassa kokkailemassa ja syömässä, ja kun sade hieman hellitti illalla, kävin itse selkää verryttävällä pitkällä reilun puolentoista tunnin lenkillä. Ja ihme kyllä koko lenkkini aikana ei satanut kuin muutama pisara. Kävin järven toisessa päässä, jossa ruovikkoalueella lauloi kahdeksan idänrastaskerttusta ja muita lenkkihavaintoja olivat mm. pari kyhmyjoutsenperhettä, viherfasaaninaaras parin poikasen kanssa, pikkutylli, heinäkerttu, muutama hymysorsa sekä ruovikosta lentoon säikähtänyt kiinanpikkuhaikara. Hanna taisi nukkua vuorokauteen arviolta 20 tuntia?

TelttaKokkailua

Illan jo hämärtyessä kuului telttamme vierestä muutamaan otteeseen kiinanhuitin pirinää ja taas kuuluneet kanalinnun äänet saatiin määritettyä pikkubambupyiksi. Kävimme pimeässä taas yrittämässä japaninhaukkapöllöä, joka lopulta suvaitsi vastata atrappiimme kertaalleen huhuilemalla. Sitten alkoikin taas sataa ja menimme taas vaihteeksi nukkumaan.

16.6. yöllä heräsimme pariin kertaan, kun kiinanhuittipari piti kovaa mekkalaa. Myös japaninhaukkapöllö kuului jossain vaiheessa ollessani aivan unen rajamailla. Ja kun olin herättänyt Hannankin sitä kuuntelemaan, ei sitä enää kuulunut, mutta toisesta suunnasta kuului meikäläiseen viirupöllöön verrattuna todella naurettavan kuuloinen puhaltelu, mutta rytmi oli aivan sama, joten lajista ei voinut erehtyä.

Heräsimme aamuhämärissä, kun useampikin yöhaikara kvaakkui ylitsemme. Lähdimme kävelemään kohti puiston ulkopuoleisia metsiä, mutta ennalta oli jo selvää, että märkyyden takia umpeenkasvaneelle metsäpolulle ei ollut mitään asiaa. Niinpä kävelimme teitä pitkin hieman huonompia metsiä kuulostellen, mutta niistäkin lintuja löytyi ihan mukavasti.

KirjotiainenViherfasaaneja kuului ainakin neljä koirasta ja näkyi muutama lisää, pikkuhaukkakäkiä huuteli muutamia ja vihdoin pikkubambupyitä kuultiin huomattavasti lähempääkin. Tavoitteenamme oli löytää tiaisia, mutta kaikki löytämämme olivat pitkään japanintiaisia, kunnes vihdoin puiden latvustosta kuului käheän kuuloinen tiaisen ääni. Soitin kirjotiaisatrappia ja saman tien päällemme tuli kaksi kirjotiaista! Tätä lajia olimme etsineet jo pitkään! Nämäkin linnut olivat ilmeisesti pitkän sateen takia aika ränsistyneen näköisiä, eivätkä oikein tulleet paremmin näytille, mutta silti aamuretkemme oli jo nyt ollut täydellisesti onnistunut.

Palattuamme puiston puolelle päätimme vielä mennä metsikköön lammen rantaan. Päätin soittaa tälläkin paikalla kirjotiaisen ääntä ja kuinka ollakaan taas meidän päällä latvoissa pyöri kaksi kirjotiaista. Näin helppoako tämä oli? Lähes huumorilla ajattelin, että soitetaan sitten myös japaninparatiisimonarkkia ja hetken soitettuani, kuului selkämme takaa sopivan kuuloinen sähähdys ja heti perään naaraspukuinen japaninparatiisimonarkki lensi ylitsemme! Tämä lintu oli atrapista todella närkästynyt, mutta se lensi silti aina puun latvustosta toiseen todella nopeasti eikä jäänyt kuin kertaalleen hetkeksi näkyville. Tällöin pääsimme näkemään sen upean kirkkaansinisine silmärenkaineen. Toisenkin linnun ääntä kuului hetken kauempaa latvustosta mutta se ei koskaan tullut näkyville ja atrapin soiton lopetettuani toinenkin yksilö katosi yhtä nopeasti kuinka oli tullutkin. Viereisessä lammikossa ui kesy hymysorsa.

Hymysorsa

Teltalle palattuamme lenteli pari harmaanaamahaukkaa taas taivaalla, mutta meidän piti pikkuhiljaa alkaa yrittää saada leiriämme purettua. Meillä oli teltan lisäksi paljon muutakin kuivatettavaa, mutta onneksi aurinko porotti nyt todella kuumasti ja lisäksi tuuli sen verran, että ihmeen nopeasti alkoi telttakin kuivua. Omaa telttaamme purkaessa oli leirintä-alueelle alkanut valua sunnuntaita viettäviä porukoita piknikille.

Kamat kasassaLopulta olimme saaneet kaikki pakattua ja ihme kyllä telttammekin aivan kuivana. Sitten käppäilimme puistorakennukselle tilaamaan nuoren työntekijän avulla taksin. Tämä koko ajan paremmin kanssamme kommunikoimaan oppinut nuorukainen yllätti meidät tervehtimällä suomeksi ”Moi!”. Ja kun taksi saapui ja häntä vielä kiittelimme, osasi hän sanoa meille ”Kiitos ja Moi moi!”. Tämän sarjakuvahahmomaisen pojan vilkutellessa meille, lähti taksimme kohti Miton rautatieasemaa.

Miton asemalla ostimme sitten junaliput Tokioon ja eipä aikaakaan kun istuimme junassa. Junan ikkunasta näimme retkipinnaksi tuulihaukan (interstinctus) ja valkoisten haikaroiden seassa jokusen silkkihaikaran ja yhden viherfasaaninkin.

Lopulta olimme Tokiossa, jossa käppäilimme tavaroinemme asemalta ulos ja huilailimme ensin hetken erään puiston portin liepeillä, kävimme sitten vuorotellen kaupassa ja jatkoimme sitten läheiseen Takeshitan satamaan.

Miyakejimalle

Hanna kävi taas tarkistamassa, että lippuvarauksemme olivat kunnossa ja sitten meillä olikin taas tuntitolkulla odottelua ennen lauttamatkaamme. Satama-alue oli todella hieno, joten kävimme vuorollamme niin päivän valossa kuin iltavalaistuksessakin ihailemassa ja kuvaamassa kaupunkinäkymiä. Lopulta vain noin varttia ennen lauttamme lähtöä marssimme muiden mukana lauttaan, jossa meillä piti taas olla hytti varattuna.

Tokion valot

Meidät kuitenkin ohjattiin isoon huoneeseen, jonne oli pedattuna toistakymmentä petiä lattialle. Itseäni tämä ei yllättänyt, sillä tiesin tällä laivalla olevan tällaisia nukkumahuoneita, mutta nettivarausta tehdessään Hanna oli ymmärtänyt, että meille olisi varattuna jotain hieman parempaa. Yllättäen huoneeseen ei kuitenkaan tullut ketään muita, joten lopulta olimme tässä isossa huoneessa keskenämme. Hanna jaksoi lautan lähdettyä liikkeelle vielä hieman katsella ikkunasta öisiä Tokion valoja, mutta itse olin jo unten mailla.

17.6. nukuin lautalla todella hyvin, vaikka aistinkin, että merenkäynti oli melkoisen kovaa! Terävien ja korkeiden maininkien takia lautan keula nousi aika ajoin ylös, rysähtäen kohta alas kovaäänisesti niin että tuntui. Onneksi minulla oli taas kerran korvan takana Scopoderm -laastari ja siihen päälle vielä Postafen -pilleri otettuna ja niinpä oloni oli erinomainen, vaikka joskus olen ollut aika pahastikin merisairas.

Herätyskellomme pirisi neljältä ja klo 4:15 olimme kiivenneet kannelle staijiin, mutta ihmeeksemme näimme jo horisontissa kohdesaaremme Miyakejiman yllättävän lähellä. Merellä viuhtoi valkonaamaliitäjiä, mutta ei mitään muuta. Ja jo ennen viittä meidän piti mennä ”olohuoneeseemme” pakkaamaan tavaramme, sillä lautta saapui lopulta Miyakejimalle yli puoli tuntia aikataulua edellä ja lopulta olimme maissa jo viideltä.

Endeemejä tulivuorisaarella

Rannasta löytyi etukäteen varaamamme majapaikan Snapper Innin isäntä Noda, joka oli sovitusti tullut meitä vastaan ja nousipa hänen kyytiin pari japanilaistakin turistia. Kohta olimme mutkittelemassa hyvälaatuisia, mutta taas hitaasti, 40 km/h, ajettavia teitä kohti saaren toisella puolella Minowassa olevaa majapaikkaamme. Näimme pian auton ikkunasta ensimmäiset linnut ja pikkuvarpusen sekä paksunokkavariksen jälkeen näkyi jo saaren tunnuslintu, Izusaarten ohella vain yhdellä muulla pienellä saarella esiintyvä japaninhuppurastas – ja näitä vilahtelikin tien poikki vähän väliä. Myös japaninrillejä (stejnegeri), japaninbulbuleita ja idänturturikyyhkyjä näkyi useita jo vauhdista.

Snapper InnSnapper Innilla saimme saman tien kantaa tavaramme huoneeseen, jossa oli japanilaiseen tyyliin vain patjat tatamilattialla. Onneksi huone tilava, joten kerrankin pääsimme kunnolla levittäytymään, sillä edessä meillä oli pari vuorokautta tällä tulivuorisaarella. Saaren historiassahan on ollut monia todella tuhoisia tulivuorenpurkauksia, joita on keskimäärin sattunut parinkymmenen vuoden välein. Edellisestä purkauksesta oli nyt 19 vuotta, joten meidän olikin jo korkea aika tulla tälle saarelle. Edellisen purkauksen aikaan asukkaat evakuoitiin ja he pääsivät palaamaan saarelle vasta viisi vuotta myöhemmin. Edelleen iso osa saaren keskiosista on kieltoaluetta, jonne ei ole mitään asiaa, sillä tulivuoresta purkautuu runsaasti hengenvaarallisia rikkikaasuja.

Pian olimme saaneet taas retkeilyvarustuksen kuntoon ja pihalla isäntämme luovutti meille meidän pariksi päiväksi vuokraaman hauskan näköisen automme. Vastaavanlaisia laatikon muotoisia autoja näki japanilaisilla teillä todella paljon. Pihalla autoa pakatessamme havaitsimme pari pikkuhaukkakäkeä sekä ensin kuulimme pikkubambupyitä ja tien varressa onnistuimme pari vihdoin näkemäänkin.

Ja lopulta olimme jo aamukuudelta suuntaamassa ensimmäiseksi retkikohteeksemme valittua saaren ainoaa järveä Tairo-ikea kohti. Matkalla havaintolistamme täydentyi aasiankiitäjillä, japaninsilkkikerttusilla, haarahaukalla sekä idänviherpeipoilla. Ja järveä kohti mutkitellen laskenutta tietä ajaessamme kuulimme useita japaninpunarinnasta useimpien listojen splittaamia endeemejä izunpunarintoja sekä runsaasti lähes endeemejä izunuunilintuja.

Tairo-ike

Järven rantaan parkkeerattuamme käppäilimme läheiselle laiturille, jolta näkyi taivaalla lekutellut kalasääski ja järven rannoilla kalasteli kolme jalohaikaraa. Japaninrillejä kuului joka puolelta.

Kohta lähdimme kiertämään järveä sen rantaa kulkenutta Tsubota-rin polkua pitkin, jolta teimme myös pari pistoa metsäpoluille. Peukaloisia kuului useampia ja yhtä kesyä yksilöä pääsimme hyvin kuvaamaankin ja olipahan se todellakin tumma. Japaninkyyhkyjä, joita niitäkin esiintyy vain Japanin saarilla, puhkui kraatterijärven reunametsissä, mutta aika kauan meni ennen kuin näimme ensimmäiset ja nekin vain pikaisesti lennossa.

Japaninpikkutikkoja (matsudairai) löytyi pari, toinen naurettavan kuuloisen rummutuksen ja toinen aivan yhtä huvittavan rätisevän äänensä avulla. Ja eipä mennyt kauan, kun löysimme myös ensimmäisen (endeemi laji tämäkin) izuntiaispoikueen, jota pääsimme myös kuvaamaan – valitettavasti perheen vanhemmat pysyivät korkealla latvustossa.

Projektilajeistamme etenkin izunuunilintuja oli polun varressa todella paljon mutta myös izunpunarintoja, izuntiaisia ja japaninkyyhkyjä havaittiin vielä useita lisää. Myös jokunen japaninhuppurastas lauleskeli yksinkertaista lauluaan piilossa tiheiköissä.

IzunuunilintuIzuntiainen

Kun olimme kiertäneet järven, ajelimme läheisen Akakokko Stationin eli paikallisen lintujärjestön japaninhuppurastaan mukaan nimetyn toimiston pihaan, mutta yllätykseksemme toimisto olikin näin maanantaisin suljettu. Pihapiirissä oli kuitenkin runsaasti kesyhkön oloisia lintuja, joita oli pari japanilaistakin kuvaajaa kuvailemassa. Etenkin nuori naiskuvaaja tuntui olevan ihan asiansa osaava.

Hanna pääsi pihassa olleella lätäköllä sekä muutenkin pihapiirissä kuvaamaan japaninhuppurastaita, izuntiaisia, japaninpikkutikkoja sekä izunpunarintaa. Myös izunuunilintuja, peukaloisia ja japaninkyyhkyjä kuului useita.

Japaninhuppurastas

IzuntiainenIzunpunarinta

NiittysirkkuJatkoimme retkeämme rantaa pitkin kohti Toga Misakin niemeä, mutta pysähdyimme eräälle levikkeelle, jolla oli jotain infokylttejä ja jo parkkeeratessamme kuului pensaikosta koreansirkkalinnun laulu. Pääsimme näkemäänkin tämän vain Korean ja Japanin pikkusaarilla esiintyvän linnun ihan mukavasti. Samalla paikalla näkyi myös pari niittysirkkua ja äänessä oli useita pikkuhaukkakäkiä. Tällä paikalla oli ennen ollut järvi, joka oli kuitenkin tyhjentynyt jossain aiemmista purkauksista ja nyt täysin umpeenkasvanut.

Matkailijat oli otettu tällä saarella poikkeuksellisen hyvin huomioon. Kaikilla nähtävyyksillä oli selkeät opastaulut japaniksi ja englanniksi, polut oli merkitty hyvin ja saarta kiertävän tien varrella oli säännöllisin välein kartta, josta saattoi tarkistaa sijaintinsa. Monien nähtävyyspaikkojen parkkipaikoilla oli katoksia ja WC. Täkäläiset luontokohteiden vessat ovat nähtävyys itsessään: Istuin on lämmitetty ja nappeja painamalla sen saa suorittamaan erilaisia pesuja ja soittamaan vielä musiikkiakin…

Sinirastas

Toga Misakiin päästyämme näimme ohotanlokin ja saman tien kuulimme ainakin kolme koreansirkkalintua. Majakan aidalla käväisi myös sinirastasnaaras ja merellä näkyi vähemmän yllättäen valkonaamaliitäjiä.

TemppeliJatkettuamme taas matkaa näimme haarapääskyjä sekä toisen naaras sinirastaan ja seuraavan stopin teimme pian Yakushi-do -temppelin metsässä. Päivä oli jo lämmennyt aika kuumaksi ja yhtäkkiä ainakin itseäni alkoi väsyttää aivan tolkuttomasti. Sopivaa torkkupaikkaa etsiessä ajoin shrinelle asti. Samoja metsälajeja kuului ympärillämme, mutta metsikkö oli todella korkeaa ja tiheää, joten jonkin aikaa selällään tiellä maattuamme, peruutimme kapeaa tietä takaisin alas päätielle ja jatkoimme matkaa saarta ympäri.

Izu Capella kokkasimme ruokaa majakan varjossa ja staijailimme merelle havaiten muutaman sata valkonaamaliitäjää samalla, kun ainakin viisi koreansirkkalintua lauloi ympärillämme. Näistä yhtä pääsimme oikein mukavasti kuvaamaankin. Pari aasiankiitäjää ja japaninlokkia sekä yksinäinen jalohaikarakin nähtiin myös.

Izu CapeKoreansirkkalintu

Lopulta saari oli kierretty ja Snapperilla huilimme mukavan pimeässä huoneessamme. Hanna jäi huilimaan pitemmäksikin aikaa, mutta itse kävin taas lenkillä, jolla tulikin havaittua aika mukavia endeemejä ym.

MycenaIllalla seitsemältä olimme sopineet isännän kanssa iltaretken, jolle japanilaispariskuntakin lähti mukaan. Ajoimme kymmenkunta minuuttia ja pysähdyimme parkkipaikalle metsänreunaan, jonka ylärinteessä näkyi vielä selvästi edellisen purkauksen tuhoja. Rikkikaasuihin kuolleita isoja puita oli rinteessä vaikka kuinka.

Oli jo aivan pimeää, kun kävelimme metsään otsalamppujen valossa ja pian isäntä näytti meille targettimme – useiden puiden rungoilla ja etenkin kaatuneiden puiden runkojen alla varjoissa kasvoi pieniä valoa hohtavia Mycena -suvun sieniä. Näitä kuvailimmekin sitten seuraavan tunnin ja ohessa kuuntelimme lähistöllä aktiivisesti äännellyttä japaninhaukkapöllöparia.

Japaninbulbuli18.6. ajelimme heti aamusta aikaisin Toga Misakiin meristaijille, mutta aika pian valkonaamaliitäjät alkoivat kyllästyttää. Niitä näkyi jokunen tuhat, mutta ainoa muu havainto oli kalasääski. Niinpä ajelimme taas Akakokko Stationille, mutta jostain syystä lintuja oli selkeästi vähemmän ja vähätkin linnut olivat arempia tai muuten vain korkealla latvustoissa. Ainoastaan japaninpikkutikkoja päästiin kuvaamaan todella mukavasti.

Päätimmekin, että päivä olisi hieman enemmän turistipäivä. Kävimme Kamakatan rannoilla kuvaamassa purkauskraatteria ja kävelemässä mustalla hiekkarannalla sekä Akon polulla, joka kiersi laavapurkauksen tuhoamaa koulua ja sen ympäristöä. Kävelyjen havainnot jäivät lähinnä useisiin aina yhtä vauhdikkaisiin pikkuhaukkakäkiin, jollaista emme koskaan päässeet edes näkemään paikallaan ainakaan hyvin. Näimme kävelyjen ohessa runsaasti isoja perhosia, joista pääsimme kuvaamaan muutamaa lajia.

KraatteriPerhonen

Toisella käynnillä Akakokkon luontokeskus oli auki, mutta paikalta ei löytynyt kaikkien reissukertomusten lupaamaa englantia puhuvaa työntekijää. Japaniksi meidän saatettiin keskuksen eteiseen, josta pääsi myös katsomaan ja kuvaamaan vesilätäkön lintuja, mutta lätäköllä oli edelleen hiljaista. Seurasimme oppaan paikalliselle turistiryhmälle näyttämän, lienee sanomattakin selvää että japaninkielisen, esityksen edellisestä purkauksesta, mutta aika pian jatkoimme Izu Capelle taas kokkailemaan nähden merellä taas tuhansia valkonaamaliitäjiä.

Izu CapeSaaren kierrettyämme otimme pienet päiväunet ja illalla palasimme vielä kertaalleen Izu Capelle katsomaan valkonaamaliitäjiä ja kuuntelemaan koreansirkkalintuja. Yhden tummankin liitäjän näimme, mutta emme saaneet sitä lajilleen.

Illan jo pimennyttyä teimme pienen kävelyn Snapperin ympäristössä sammakoita kuvaillen ja kuulimme ohessa pari japaninhaukkapöllöä sekä harmaahaikaran rääkäisyn.

Konna

Pikkubambupyyt19.6. nukuimme pitempään ja aamulla sovimme isännän kanssa, ettemme enää käyttäisi autoa. Niinpä käppäilimme Snapperin lähistöllä todeten, että kaikki saaren target-lajit hoituivat näinkin. Jopa harvalukuisemmat koreansirkkalintu ja izuntiaisia löytyi siis aivan lyhyen kävelymatkan päästä.

Lenkillä taas käytyäni kokkailimme vielä pikkutien varressa pöperöt, palailimme kämpille pakkaamaan tavaramme ja lopulta isäntä heitti meidät satamaan, josta lautta lähti piakkoin kohti Tokiota.

ValkonaamaliitäjiäKiipesimme lautalla taas kannelle, mutta emme nähneet kovasti toivomiamme japaninmurreja saati mitään keijuja. Valkonaamaliitäjiä näkyi tuhansia, taas yksi tumma liitäjä sekä retkipinnaksi yksi tyrskyliitäjä. Meri lienee ollut turhan tyyni, jotta olisimme nähneet enemmän? Toki tyynellä kelillä kaikki meren pinnalla kelluvat pienetkin linnut olisivat näkyneet hyvin, mutta kaikki lupaavan oloiset kellujat paljastuivat viimeistään kaukoputkella katsottuina muovipulloiksi tai muiksi roskiksi. Pienen piristyksen tarjosi useamman metrin mittainen hai, joka lipui hitaasti laivamme ohi. Vielä Tokionlahdellakin näimme yksittäisiä valkonaamaliitäjiä ja satama-alueelle päästyämme näimme mm. yöhaikaran sekä kalasääsken.

Satamaan päästyämme kävelimme taas samaiselle rautatieasemalle, josta saimme ystävällisen paikallisen avustamina ostettua liput Naritaan. Tai itse asiassa hän kävelytti meidät viereiselle, kilpailevan junayhtiön asemalle, josta Naritaan pääsi ilman vaihtoja ja vieläpä halvemmalla, kun toiselta asemalta lähdettynä matkalla olisi ollut neljä vaihtoa ja hintaakin enemmän.

Niinpä pääsimme pian junailemaan ahtaaseen paikallisjunaan, jossa jouduimme pitkään seisomaan kaikkine tavaroinemme, mutta onneksi pikkuhiljaa junaan tuli tilaa ja pääsimme istumaan. Ja noin tunnin junailun jälkeen olimme Naritan asemalla. Kävelimme tästä Hannan taas erittäin ansiokkaasti etukäteen valitsemalle Welco -hotellille, joka olikin aivan aseman nurkan takana. Oikein mukavan huoneen saatuamme kiiruhdimme vielä läheiselle McDonaldsille syömään, jotta Hanna sai taas hieman proteiinejakin syödäkseen. Ja itsekään en enää halunnut vähään aikaa nähdä nuudeleita.

Sasagawan bongailut

20.6. heräsimme taas aikaisin ja pian olimme kävelemässä toiselle rautatieasemalle kuin mille olimme illalla saapuneet. Olimme iltakävelyllä selvittäneet lähtöajan ensimmäiselle junalle Sasagawaan ja pienen odottelun jälkeen junamme saapuikin. Ja tuntia ja varttia myöhemmin olimme kävelemässä Sasagawan kylän läpi läheistä jokivartta kohti.

Sasagawa

IdänrastaskerttunenJokivarteen päästyämme näimme yöhaikaroita, pikkutiiroja ja viherfasaanikoiraan sekä näimme että kuulimme useita idänrastaskerttusia ja heinäkerttuja. Perinteisellä paikalla venerannan ympäristössä ei kuulunut target-lajejamme, mutta pari sataa metriä kävelytietä itään edettyämme ja pensaikkoista kaislikkoa kuunneltuamme kuulimme ensimmäisen kaislasirkkalinnun. Ja kohta näitä kuului lisää ja näkyikin kauempana lentämässä ruokokerttusmaista soidinta. Lähemmäs ne eivät kuitenkaan suostuneet atrapillakaan. Niinpä päätimme tyytyä äänityksiin, joita laskeuduimme penkkaa alas kaislikon reunaan tuulensuojaan ottamaan. Tällöin jaloistamme lähti ilmeisesti pesältä huppusirkkunaaras, joten peruutimme äkkiä takaisin tielle ja laskeuduimme vasta seuraavaa sirkkalintua äänittämään.

Pari laulavaakin huppusirkkua kuultiin, mutta vain yksi koiras näkyi enää vilaukselta. Kaislasirkkalintuja kuulimme ainakin kymmenen yksilöä. Myös yksi mustakulmakerttunen lauloi näkyvästi pensaan latvassa, niittysirkkuja näkyi ja kuului muutamia ja yksi kyhmyjoutsenkin nähtiin. Tuuli kuitenkin yltyi entisestään ja taivaalle alkoi kasaantua komeita ukkospilviä, joten päätimme lähteä kävelemään takaisin asemaa kohti.

Junan ikkunastaPaluujuna Naritaan kesti hieman vajaan tunnin ja lopulta loppupäivä meni aika pitkälti huilaillessa. Teimme toki parin tunnin kävelyn Naritan ihan mukavassa keskustassa, jossa oli oikein komea ja laaja temppelialue sekä runsaasti erilaisia pieniä niin paikallisille kuin turisteillekin tarkoitettuja kauppoja ja ravintoloita. Pariin otteeseen kävimme syömässä ja illalla edessä olikin sitten tavaroiden huolellinen pakkaus. Ja nukkumaan mentiin aikaisin, sillä edessä oli pitkä matkapäivä.

NaritaNarita

Kohti kotia

21.6. matkustimme ensimmäisellä junalla Naritan lentoaseman Terminaali kahteen. Terminaalissa oli vielä iso osa kaupoista suljettu ja lopulta check-in:in jälkeen saimme odotella aika kauan, että käsimatkatavaroiden läpivalaisupisteet avattiin. Kansainvälisellä puolella Hanna sai hankittua vähän tuliaisia, mutta itse en löytänyt mitään järkevää. Lopulta vaihdoimme jäljelle jääneet Jenit Euroiksi ja siirryimme lähtöaulaan odottamaan lentoamme.

Lentomme lähti hieman myöhässä klo 10:00 ja lento meni taas alkuun leffaa katsellen ja loppumatkasta nukkumista yrittäen. Lopulta olimme Helsinki-Vantaalla puolisen tuntia etuajassa klo 13:20 ja puhelimen käynnistettyäni huomasin viestin, joka kertoi, että vain hetkeä aiemmin oli Salon Halikonlahdelta löytynyt ruskopääsirkku. Niinpä kotimatkamme sai hieman uudenlaisen käänteen, mutta lopulta illalla kotiinkin selvittiin ihan kohtuuajoissa. Ja koska unirytmi oli muutenkin täysin sekaisin, kävimme vielä illalla laittamassa SSP-pyyntipaikallemme verkot pauloille ja muutaman tunnin unien jälkeen olimme jo rengastamassa lintuja…

J.A.

Maisema