Georgia 17-25.5. 2007

Georgiaan ja Kazbegiin

Kauan odotettu loma koitti ja matkasimme Virolahden kautta Helsinkiin, retkeillen matkan varrella. Helsinki-Vantaan lentoasemalla tapasimme klo 18.30 muun retkiporukkamme Andreas Lindénin, Kari Haatajan sekä Keijo Wahlroosin. Olimme lähdössä kahdeksan päivän reissulle Georgiaan – Kazbegiin vuoristoon sekä muutamaksi päiväksi Chachunan puoliaavikkoalueelle.

Edellisellä Georgian ja Armenian retkellämme menetimme Hannan kanssa sydämemme Kazbegin vuorelle ja koska meiltä silloin jäi myös yksi tärkeä wp-pinna eli kaukasianteeri löytämättä, olimme jo tuolloin vuorelta laskeuduttuamme päättäneet, että paikalle pitäisi päästä uudelleen ja keväällä.

Olimme pikkuhiljaa etsiskelleet innokkaita wp-pinnakerääjiä sekä muuten mukavia retkiseuralaisia reissuun ja lopulta porukkamme oli varsin pieni mutta sitäkin monipuolisempi, olihan joukossa niin Suomen wp-pinnakärki, äänittäjiä, valokuvaajia jne.

Lensimme ensin Latviaan Riikaan, jossa olimme ajallaan klo 21.25 ja vain tuntia myöhemmin jatkoimme Georgiaan Tbilisiin, jonne laskeuduimme aamuyöllä klo 03.10.
Olimme järjestäneet edellisen reissun oppaamme Giorgi Rajebashvilin avustuksella kaiken siten, että meitä oli lentoasemalla vastassa opas Zura Javakhisvili sekä kuski Robinson. Ensimmäinen retkipinna, etelänsatakieli lauloi heti lentoaseman läheisen kaupan pihalla ja näin pinnalistan pito aloitettiin jo vihreää Ford Transitia ruokatarvikkeilla lastattaessa. Pikaisen kauppareissun jälkeen pääsimme matkaan. Seuraavan tunnin oli vielä pimeää ja linnut vielä nukkumassa. Matkaseurueemme katseli kuitenkin tarkkaavaisesti ympärilleen, vaikka olisi ehkä ollut viisaampaa levätä, sillä meillä oli rankka reissu edessämme.

Reilun parin tunnin ajon jälkeen retkipinnalista oli kasvanut vain mustarastaalla, mutta ensimmäisellä jaloittelulla Ananurin linnoituksella havaitsimme jo monia tavallisia lajeja sekä muutamia erikoisuuksiakin: punarinnan, laulurastaan, kaukasianuunilinnun, hiirihaukan, viherpeipon, leppälinnun (ssp samamisicus), mustaleppälinnun (ssp semirufus), virtavästäräkin, pikkutikan, vuorisirkun jne.

Pikkuhiljaa tie nousi ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon ja lumihuippuja alkoi näkyä. Kohta lunta oli jo tien varressa, välillä jopa metritolkulla. Paikoittain lunta oli romahtanut myös tielle ja viime reissulla ihmetystä herättäneet tunnelit olivat nyt tarpeen. Tiellä kulki aivan älyttömiä määriä lampaita ja lehmiä paimentensa ohjaamina kohti vuoristolaitumia. Kovan talven jäljiltä lehmät olivat todella surkean laihoja, kevät oli tullut 3-4 viikkoa myöhässä. Lampaat sen sijaan olivat sen verran hellyyttäviä, että Andy suunnitteli kovasti pienen karitsan ottamista mukaansa. Täyttä varmuutta ei ole, onnistuiko Andy salakuljettaa karitsaa äänityslaukussaan kotiinsa.

Seuraavat pysähdykset tehtiin tutuilla näköalapaikoilla ja havaintoja kertyi mm. närhestä (ssp atricapillus), metsäkirvisestä, punavarpusista, pensaskertuista, käistä, alppivariksista, kalliopääskyistä, vuorihempoista (ssp brevirostris), vuorikirvisistä (ssp coutellii), sepelrastaista (ssp amicorum), lumivarpusista sekä myös kaukaa vuoren rinteeltä löytyneistä kaukasianteeristä. Meillä oli siis yksi reissun tärkeimmistä tavoitteista jo saavutettu, ennen kuin olimme edes perillä.

Tien noustessa yhä ylemmäs tie huononi ja matkanteko hidastui, joten lopulta automatka kesti lähes neljä tuntia. Vihdoin saavuimme sijaintinsa puolesta hämmästyttävän suureen Kazbegin kylään, jossa parkkeerasimme tutun Yugon talon pihaan ja purkaessamme tavaroitamme havaitsimme jo ensimmäiset hanhikorppikotkat ja kultahempot. Huoneisiin päästyämme olimme valmiit parin tunnin päiväunille.

Herättyämme havaitsimme majatalon parvekkeelta mehiläishaukan, maakotkia, turkinkyyhkyn sekä pari partakorppikotkaa, joista toinen oli esiaikuinen lintu. Pihalta näkyi myös korkealla vuorten huippujen yläpuolella kaarrellut nuorehko mustahaikara. Saatuamme vatsat täyteen herkullista paikallista ruokaa pakkauduimme taas autoon ja suuntasimme iltapäiväretkelle aiemmin hyväksi koettuun pikkulintupaikkaan reilun kilometrin päähän kylästä. Noustuamme autosta kuulimme jo ensimmäiset vuoritiltaltit ja pian niitä löytyi runsaasti lisää. Reissupinnaksi löytyi myös kirjokerttu, lehtokerttu, pajulintu ja muutama muu tavallinen laji. Vuoren rinteellä oli myös paikallisen hiirihaukan (ssp menestris) pesä. Auringon ollessa jo painumassa vuorten taa palasimme kämpille, jossa oli taas pöytä koreana. Kauppareissun ja iltahuudon jälkeen olimme valmiita nukkumaan.

Ekat vuorikiipeilyt

19.5. herätys oli 5.15 ja varttia myöhemmin olimme jo aamiaisella. Kuuden aikaan suuntasimme kylän yläpuoliselle lähimetsälle, jossa havaitsimme reilun 30 pikkukäpylinnun parven. Jatkoimme kävellen metsän yläpuolella olevalle kalliolle, jolta aloimme selata kaukoputkella läheisiä vuorenrinteitä. Pian löysimme ainakin viisi kaukasianteerikoirasta, joista yksi innostui soidinpompintaankin. Kohta kuulimme myös ensimmäiset kaksi kaukasianlumikanaa, joita kohti jatkoimme ruohoista vuoren rinnettä kivuten.

Alkuun kiipeäminen oli varsin helppoa mutta jyrkkyyden ja koko ajan ohenevan ilman takia silti erittäin raskasta. Varsin pian kiipeäminen palkittiin, kun Zura osoitti meille kaukasianlumikanapariskunnan, jonka puuhastelua pääsimme kaukoputkella seuraamaan toistakymmentä minuuttia. Skouppikuvaa ja äänityksiä tietysti otettiin.

Matka jatkui, sillä oli käynyt ilmi, että loput projektilajimme vuorileppälintu ja rakkapunavarpunen olivat jo ehtineet nousta ylös pesimäalueilleen yli 3000 metriin. Niinpä nousimme pahimmillaan jopa 65 asteista kivikkoista vuorenrinnettä ja raskasta oli. Kertaalleen pysähdyttyämme huilaamaan selasimme taas putkilla yläpuolella jyrkästi kohoavia vuorenrinteitä, kun Hanna löysi koiras vuorileppälinnun vuoren korkeimman huipun ylimmän kiven laelta. Onneksi näkyvyys oli vielä erinomainen ja kaikki ehtivät nähdä tämän linnun sekä osa myös samalla kivellä käyneet 2 kv koiraan sekä naaraan varsin hyvin.

Päätimme nousta vielä seuraavalle harjanteelle, mikä oli todellinen urheilusuoritus. Siinä punnittiin fyysisten voimavarojen lisäksi myös henkistä kanttia, sillä yhdellä jos toisellakin oli korkeanpaikankammonsa kanssa ongelmia. Lopulta hengissä selvittiin ja Andy näki kalliokiipijän ja muutkin jo aiemmin havaittuja kivikkorastaita, alppirautiaisia, sepelrastaita, alppinaakkoja, vuoripyyn jne. Yhteensä kuultiin ainakin viisi kaukasianlumikanaa.

Alastulo oli onneksi paljon helpompaa, joten saatoimme nauttia aurinkoisesta kelistä, jota mukava tuulenvire viilensi sopivasti. Noin klo 15.00 olimme takaisin autolla älyttömän tyytyväisinä. Toki mieliä hieman kaihersi se, että rakkapunavarpusta ei vielä ollut nähty. Mutta eipähän ollut ongelmia suunnitella parin seuraavan päivän ohjelmaa.

Kämpällä ruoka oli taas odottamassa ja vatsat täysinä oli mukava painua päivälevolle, jonka jälkeen suuntasimme Hannan ja Andyn kanssa äänittämään vuoritiltaltteja. Kepa ja Kari jäivät kuvaamaan kylän ympäristöön paikallisia oudon vaaleita västäräkkejä ym. Hannan ja Andyn kanssa saimme äänitykset reilusta kymmenestä vuoritiltaltista sekä pääsimme illan jo hämärtyessä näkemään viiden koiras ja yhden naaras kaukasianteeren hullunkurista soidinta, joka näytti sen verran surkuhupaisalta, että ei ihme, että lintu on niin harvinainen. Pitkällisten soidinpyrähdysten päätteeksi, kun kovin jätkä vihdoin lähestyi naarasta, pyrähti naaras lentoon ja lensi karkuun.

Rentoa retkeilyä ja iltapäivällä Kazbegille

20.5. herätys oli taas 5.15 ja aamiaisen jälkeen matkasimme noin parikymmentä kilometriä etelään erään hylätyn kylän takaiseen rotkolaaksoon. Matkalla näimme lumivarpusia, kivikkorastaan sekä sininärhen ja perillä peukaloisen, vuoritiltatteja, alppikiitäjiä, alppivariksia jne. Tuulinen sää kuitenkin esti äänittämisen lähes täysin ja kivikkoinen jyrkänne oli liian vaikeakulkuista, jotta lintuja oisi päässyt järkevästi kuvaamaankaan. Mutta vuorossa olikin huiliaamu, joten kovin hurjiin urheilusuorituksiin ketään ei huvittanutkaan ryhtyä.

Paluumatkalla pääsimme kuvaamaan hanhikorppikotkia, joita istuskeli jokivarressa ja lenteli matalalla vuoren rinteitä vasten. Rantasipejä ja pikkutyllejäkin näkyi. Törmäsimme myös ranskalaisorniporukkaan, joka oli jo lähdössä kohti etelää, mutta kuultuaan meidän näkemästämme vuorileppälinnusta heillä olikin edessä vuoristopäivä. Tokkopa he tarpeeksi ylös jaksoivat kuitenkaan nousta?

Päivällisen jälkeen oli vuorossa koko reissun kohokohta eli Kazbegi. Minä ja Hanna olisimme joka tapauksessa halunneet nousta Kazbegille yöpymään ja kuvaamaan ja äänittämään aamuksi, mutta nyt kun rakkapunavarpunen oli vielä koko porukan puutelistalla, niin olimme kaikki valmiita ikimuistoiselle telttareissulle Kazbegille.
Hommasimme maastoautolla kyydit Tsimda Sameban kirkolle, ja ensimmäinen autolastillinen eli Kepa, Kari ja Zura lähtivät saman tien nousemaan ruohikkoista rinnettä kohti suunniteltua telttapaikkaa. Me Hannan ja Andyn kanssa olimme pian perässä ja heti autosta noustuamme saimme ihailla reilun 30 kultahempon parven laulukonserttia.

Kävely oli varsin helppoa, vaikka meillä kaikilla olikin isot rinkat selässä, olihan meillä jo korkean paikan leiriä ja kiipeilyä takana. Lintuja oli rinteillä yllättävän vähän edelliskesään verrattuna. Kultahemppoja, vuorikirvisiä, sepelrastaita, vuorihemppoja ja alppivariksia oli kuitenkin mukavasti, joten ei kiipeäminen tylsäksi käynyt. Pari kaukasianteertäkin lensi ylitsemme ja kaukaa vuorten rinteiltä kuului aika ajoin myös kaukasianlumikanan kuikutus.

Kepa, Kari ja Zura odottelivat meitä rinteessä ja jatkoimme matkaa yhdessä. Parin tunnin kiipeämisen jälkeen saavuimme 2730m korkeuteen tasangolle telttapaikallemme ja pian olivat teltat pystyssä ja aloimme selata vuortenhuippuja pinnojen toivossa. Tasangolta löytyi pari tunturikiurua (ssp penicillata) ja huipuilla näkyi varsin runsaasti pikkulintuja, mutta lähinnä lumivarpusia saatiin tunnistetuksi. Huiput olivat vielä aivan liian kaukana.

Illalla tuuli yltyi kovaksi ja telttoihin kömmittiin noin kolmen asteen lämpötilassa. Mukavastihan makuupusseissa olisi tarjennut, jos allekirjoittaneelta ei olisi makuupussin vetoketju hajonnut tyystin, niinpä nukkumisen kanssa oli taas kerran niin ja näin.

Täydellistä vuoristoretkeilyä

21.5. heräsimme aikaisin, mutta vielä oli varsin hämärää ja linnut olivat aivan hiljaa. Yksi kaukasianteeri käpötteli rinteessä muutaman sadan metrin päässä teltoistamme lähellä kotoa mukanamme tuomaa houkutusteertä, mutta säikkynä se lehahti lentoon heti, kun aloin kuvata sitä. Onneksi se laskeutui hetkeksi telttaamme lähinnä olevan rinteen harjalle, jolloin sain siitä muutaman paremman kuvan, ennen kuin se lensi piiloon harjanteen taakse.

Hannan ja Andyn kanssa lähdimme jo hieman edeltä kipuamaan kohti korkeuksia, joilla olimme edellisreissulla havainneet rakkapunavarpusia. Kiipeäminen oli nyt helppoa, kun olimme jättäneet valtaosan kantamuksistamme telttoihin. Tuuli oli edelleen puuskissa todella kova, mutta paikoin puuskien välissä äänittäminenkin onnistui.

Kiipesimme yhä ylemmäs ja ylemmäs pitkin jo monin paikoin lumen peitossa olleita rinteitä, kunnes viimein huomasin lennossa kaksi suurehkoa pikkulintua, jotka onneksemme laskeutuivat kaukana edessämme kohonneen rinteen lumilaikulle. Putkella saimme tunnistettua linnut naaraspukuisiksi rakkapunavarpusiksi. Pian linnut kuitenkin jatkoivat matkaansa ja me tiedotimme radiopuhelimitse Kepalle ja Karille, että ensimmäiset rakkapunavarpuset olivat löytyneet. Me tietysti jatkoimme yhä ylemmäs. Ollessamme taas lyhyellä lepotauolla Kari jo kipusikin ohitsemme päättäväinen ilme kasvoillaan ja Kepakin oli tulossa tasaista vauhtia kohti viimeistä projektilajiamme.

Kiipesimme vielä reilusti ylemmäs – aina 3000 metrin korkeudelle saakka, jossa lumiraja esti pääsyn korkeammalle. Tältä tasanteelta viimein aukeni myös upea näkymä Kazbegin huipulle. Kyllä tätä maisemaa olikin ollut ikävä.

Kohta jostain lennähti taas pari naaraspukuista rakkapunavarpusta ylitsemme ja linnut vieläpä laskeutuivat varsin kohtuulliselle etäisyydelle ruokailemaan, joten pääsimme seuraamaan niitä putkella varsin hyvin. Kepa ei kuitenkaan vielä ollut kivunnut paikalle, mutta onneksi radiopuhelimitse saimme tiedon, että hänkin oli jo ensimmäisen rakkapunavarpusensa löytänyt ja tulisi hitaasti mutta varmasti perässä, sillä hän haluaisi nähdä niitä vielä lisää – ja mieluusti koiraita.

Jäimme tälle tasanteelle vielä pitkäksi aikaa ihailemaan maisemia ja odottelemaan lintuja saapuviksi näytille. Andyn kanssa jatkoimme erään rotkon yläpuolelle äänittämään kaukasianlumikanoja (joita kuultiin päivän aikana ainakin tusina), kun yhtäkkiä aivan viereeni laskeutui rakkapunavarpuspariskunta. Kohta jahtasimme lintuja jyrkässä louhikkoisessa rinteessä mikrofonien ja kameroiden kanssa. Jonkinlaista äänitystä saatiinkin ja Hannan kuvat lienee yksiä parhaista, mitä tästä lajista on koskaan saatu. Harmittavasti Kepan radiopuhelin oli vahingossa sammunut, joten Kari ja Kepa olivat jo matkalla takaisin kohti telttojamme, mutta olivatpa hekin onneksi nähneet lintuja varsin mukavasti. Ja takuulla kaikki olivat täydellisen tyytyväisiä siihen, että olimme päässeet kiipeilemään itsemme lähes uuvuksiin Kazbegin rankoissa mutta upeissa maisemissa! Lopulta rakkapunavarpusia oli nähty yhteensä toistakymmentä, mutta yllättävää oli, että ne tuntuivat yhä olevan parvissa, eivätkä ne laulaneet juuri lainkaan. Edellisellä reissullammehan ne lauloivat kuuluvasti kauas kuuluen.

Zuralta saimmekin kuulla, että olimme vuoden ensimmäinen ryhmä, joka oli hoitanut kaikki neljä tyypillistä tavoitelajia: kaukasianteeri, kaukasianlumikana, vuorileppälintu ja rakkapunavarpunen. Keväällä ongelmia olivat aiheuttaneet teeret ja lumikanat ja viimeisiltä ryhmiltä oli jäänyt leppälintu puuttumaan.

Pakattuamme telttamme jatkoimme yhtä kyytiä alas asti, ja taas meikäläiselle oli raskaampaa laskeutua alas mäeltä kuin mitä kiipeäminen oli ollut – outoa. Tsimda Sameban alapuolisessa metsässä äänittelimme ja kuvasimme vielä vuoritiltaltteja ja kaukasianuunilintuja, kunnes viimein olimme alhaalla autollamme, jossa lepopäivänsä viettänyt Robinson jo odotteli meitä.

Kämpällä latailimme akkuja ym. sekä söimme vielä reissun viimeisen herkullisen aterian. Törmäsimmepä jopa edelliseen oppaaseemme Giorgiin, joka oli saapunut paikalle ranskalaisryhmän kanssa. Pian lastasimme tavaramme autoon ja lähdimme kohti etelää ja tuntemattomia retkeilykohteita. Tähän saakka olimme havainneet reissussa 75 lintulajia.

Muutamassa tunnissa olimme taas Tbilisissä, jossa kävimme ostamassa muutamaksi päiväksi juomista ja naposteltavaa. Olimme matkalla Chachunan puoliaavikolle, jossa majoittuisimme metsästäjien käyttämään retkeilymajaan, josta olisi lähimpään kylään yli 50 kilometriä.

Matka jatkui illan jo hämärtäessä ja havaitsimme lopulta matkalla vain hyvin vähän lintuja: mm. kottaraisia, harakoita, harmaasirkun, pari mustaotsalepinkäistä ja kyläpöllöstä. Puolen yön aikaan olimme viimein perillä ajettuamme viimeisen tunnin käsittämättömän huonokuntoisia teitä. Kehrääjä surisi ja kyläpöllönen kuukutti pihalla, kun saimme huoneemme ja pian kömmimme äärimmäisen väsyneinä nukkumaan.

Chachunan puoliaavikolla

Muutaman vuoristopäivän jälkeen olimme siis nyt aivan erilaisessa paikassa. Chachuna on maan kaakkois-osassa, Azerbaitsanin rajan pinnassa oleva laaja aroalue, jonka keskellä virtaa joki, joka juuri majoittumispaikkamme vieressä on Neuvostoliiton aikaan padottu tekojärveksi. Majatalot oli rakennettu jonkinlaiseksi lomapaikaksi tekojärven lähelle. Neuvostoliiton kaaduttua ne oli hylätty ja kaikki irti lähtevä varastettu. Nyt kolme miestä pitää paikalla metsästysmajaa neljässä talossa. Majoitus oli muuten ok, mutta agrekaatilla tehtyä sähköä saimme vain illalla (sähköjohdot oli myös viety) ja tankkiautolla vesitorniin tuotua vettä saatiin kunnolla vain kun sähköt olivat päällä.

22.5. nukuimme niin pitkään kuin nukutti. Itse heräsin auringon paisteeseen ja siihen, kun ikkunan läpi kuului useampaakin linnun laulua, jota en tunnistanut. Ennen aamiaista ehdimme kävellä pari sataa metriä pihamaastossa ja havaita useita mustapääsirkkuja, harmaasirkkuja, etelänsatakieliä, vaaleakultarintoja, rusotaskuja, nunnataskun ja suuria parvia kottaraisia ja punakottaraisia. Äänimaailmaan kuuluivat varpuslintujen laulujen lisäksi myös uuttukyyhkyt, turturikyyhkyt sekä harjalinnut, sininärhiä lenteli siellä täällä ja pääsinpä seuraamaan soidinlentelyäkin läheltä. Yllättävää oli löytää meriharakka läheisen tekojärven rannalta huutelemasta. Ainoat vesilinnut olivat kaksi ylilentänyttä ruostesorsaa. Pihapiirissä paimenten ja paimenkoirien vahtimina ruohon leikkuussa oli todella suuria lammaskatraita. Meitä varoitettiin myrkyllisistä levantinkyistä ihan syystä, sillä heti ensimmäisellä retkellä pääsimme näkemään reilun metrin mittaisen kyyn hieman turhankin läheltä.

Aamupalalla sovimme, että viettäisimme koko päivän vain kämpän ympäristössä leppoisasti retkeillen ja staijaillen, sillä oli tullut jo selväksi, että pihapiirissä todellakin riitti mielenkiintoista linnustoa kuvattavaksi ja äänitettäväksi ja edellispäivien vuorikiipeilyt tuntuivat kaikilla jaloissa.

Päivän saldoksi kertyi mm. pari pikkukiljukotkaa, munkkikorppikotka, keisarikotka sekä myös kaukaa nähty pesä poikasineen, sirovarpushaukka, nuolihaukka, yli sata mehiläissyöjää, yli 50 sininärheä, töyhtökiuruja, ruostepyrstöjä, hernekerttuja, kaspiankerttuja, luhtakerttusia, noin 40 vaaleakultarintaa, pikku-, punapää- sekä runsaasti mustaotsalepinkäisiä, kuhankeittäjä, muutamia pikku- ja pensasvarpusia jne. Illalla kävelimme läheiseen ruovikkoiseen jokivarteen, jossa näkyi ja kuului kolme mustafrankoliinia, rastaskerttuset ja etelänsatakielet lauloivat ja pussitiainen, kuningaskalastaja, lieju- ja nokikana sekä pikku-uikku lisäsivät myös retkipinnalistaa.

Auringon juuri laskeuduttua kuulimme varsin läheltä lutakon takaiselta pensoittuneelta ruohikkotasangolta aivan selvästi yhden sarjan todella matalaa huuhutusta, jonka Andy yhdisti aivan saman tien viiriäispyyjuoksijaan! Ääntä ei kuitenkaan enää kuulunut, mutta päätimme palata aamulla takaisin. Kämpällä pääsimme vertaamaan ääntä cd-levyltä ja se todellakin oli aivan identtinen. Syy, miksi epäilimme kyseessä olevan ehkä todennäköisimmin kuitenkin jotakin muuta oli se, että lajin lähimmät tunnetut pesimäalueet sijaitsivat muutaman tuhannen kilometrin päässä. Kyseessä on tosin hyvin vaikeasti havaittava laji, jonka esiintyminen ei ole erityisen hyvin tunnettu.

Helppoa mutta tuottoisaa retkeilyä

23.5. aamuneljältä olimme taas samalla paikalla äänityslaitteet valmiiksi äänittämässä ja vartin odoteltuamme kuulimme taas kertaalleen vastaavan äänen mutta tällä kertaa paljon kauempaa ja epäselvempänä. Kolmiosainen sarja kuului vielä kerran, mutta tämän jälkeen kuulimme enää paljon epämääräisempiä saman tyylisiä ääniä, joista emme enää olleet varmoja, mitä ne olivat – kaukaisia lehmiä vaiko jotain ihan muuta? Äänityksiin tarttui kuitenkin paljon muutakin mukavaa kuten pikkuhaikaroita, käkiä, jne. (Näin jälkikäteen voin sanoa, että meidän olisi pitänyt olla paikalla kuuntelemassa paljon myöhemmin aamulla, sillä viiriäispyyjuoksija on aamu- päivähuutelija.)

Aamupalan jälkeen ajoimme tekoaltaan yläpuolella sijaitsevaan lähes viidakkomaiseen jokivarren metsään. Matkan varrella nähtiin mustafrankoliineja, arotaskuja, mustapääsirkkuja, lyhytvarvas- ja arokiuruja sekä paria käärmekotkaa ja paksujalkaa. Perille päästyämme pääsimme ihailemaan todella runsaina esiintyneitä sininärhiä, etelänsatakieliä, turtureita, kuhankeittäjiä jne. Näimme myös useita hanhikorppikotkia, muutaman munkki- sekä yhden pikkukorppikotkan sekä vihertikan. Olimme paikalla kuitenkin liian myöhään saadaksemme fasaanin pois C-kategorialistoiltamme. Tässä kolkassa Georgiaa asustaa ihan aitoja ja alkuperäisiä fasaaneja.

Päivällä staijailimme kuistiltamme ja olimmepahan päässeet majoittumaan uskomattomaan paikkaan. Kotkia ja haukkoja löytyi taivaalta tuon tuosta, mm. arohiirihaukkoja, munkkikorppikotkia, keisarikotkia ja sirovarpushaukkoja, lähikatoilla asusteli nunnatasku ja rusotaskuja, takapihan puskissa rakensivat pesiään ruostepyrstö ja kaspiankerttu ja langoilla istuskeli varpusten ja parin pensasvarpusen lisäksi kokoajan useita laulavia mustapääsirkkuja. Andreas jopa äänitti kaspiankerttua, ruostepyrstöä ja vaaleakultarintaa huoneestaan avaamalla ikkunansa.

Iltapäivällä ajoimme patoa pitkin altaan toisella puolella olevalle rotkolle, jolta löytyi helposti pari valkoselkätaskua, hauska minervanpöllöperhe sekä runsaasti georgianagamia (liskoja). Aro- ja lyhytvarvaskiuruja sekä arotaskuja oli jälleen puoliaavikko täynnä.

Illan pimennyttyä pihalla surisivat kehrääjä ja pari kyläpöllöstä kuukutti – upeaa! Koskapa paikkaan oli tykästytty niin kovasti, olimme päättäneet viettää paikalla vielä reissumme viimeisenkin päivän, sillä vielä riitti kaikilla kuvattavaa ja äänitettävää. Ja olipa Hanna taas viimeisenäkin iltana kuullut kertaalleen viiriäispyyjuoksijamaisen äänen tutulta paikalta. Harmi vain paikalla oli nyt niin järjettömästi hyttysiä, ettei siellä oikein enää kyennyt olla. Loppujen lopuksi lintu jäi siis varmistamatta, mutta tulevaisuuden Georgian matkaajien kannattaa olla tarkkana.

Viimeinen reissupäivä

24.5. lähdimme aamusta Andreaksen, Zuran ja Robinsonin kanssa toiseen metsäpaikkaan, jossa oli taas vihertikkaa ja kaikkia muita jo tutuksi tulleita metsälintuja. Yksi mehiläishaukkakin näkyi mutta fasaanit jäivät yhäkin löytymättä.

Jatkoimme eräälle jyrkänteelle, josta etsiskelimme kallionakkeleita tuloksetta. Alppikiitäjiä oli runsaasti ja löysimme taas valkoselkätaskun sekä arohiirihaukan pesän. Paras havis oli kaukaa kallionharjanteelta löytynyt suuri jalohaukka, joka viimein nousi siivilleen ja lensi lähemmäs jyrkännettä vasten istumaan, jolloin saimme sen määritettyä aavikkohaukaksi.

Samaan aikaan majapaikkamme pihapiiristä oli havaittu merikotka, niittysuohaukka sekä padon lähellä osmankäämikerttunen. Reissupinnalista oli siis kertynyt 143 lajin pituiseksi!

Päiväunien jälkeen syötyämme taas kerran ”hieman” vaatimattomammin kuin mihin olimme Kazbegissa tottuneet, pakkasimme tavaramme ja lastatessamme autoamme alkoi taivaalta ropista vettä. Koko reissumme ajan olimmekin olleet säiden puolesta todella onnekkaita!

Lähdimme kohti Tbilisiä ja lentokenttää noin klo 20.00 ja noin 23.30 olimme perillä. Saimme kuin saimmekin pankkiautomaateista tarpeeksi rahaa, jotta saatoimme maksaa Zuralle ja Robinsonille ja hyvästellä heidät. Meillä oli vielä reilun kolmen tunnin odotus ennen kuin viimein klo 03.50 koneemme lähti kohti Riikaa.

Riikassa pääsimme lyhyellä odotuksella jatkamaan Helsinkiin klo 07.25. Viimein klo 08.35 olimme Helsingissä ja erinomaisesti onnistunut reissumme oli pulkassa! Kaikki projektilajit oli nähty Kazbegissa ja loppureissukin oli ylittänyt odotuksemme! Olipahan ollut mukavaa! Kiitokset kaikille!

J.A.

Yksi vastaus artikkeliin ”Georgia 17-25.5. 2007

  1. Päivitysilmoitus: Birdersdiary » Vuosi 2007 – kuukausittaiset kertomukset

Kommentointi on suljettu.