Georgia 1.-9.7.2012

Hanna Aalto, Georgira, Kaukasus, Caucasus, Stepantseminda, Kazbegi

Kaukasuksen helmet –Kon-Tikin lintumatka Georgiaan

Georgia on yksi upeimpia, ellei upein maa maisemiltaan missä olen retkeillyt. Kun maassa on vielä mielenkiintoisia lintulajeja, erittäin monipuolinen kasvisto ja eliöstö sekä erittäin pitkä ja monivaiheinen historia, olen alusta asti halunnut viedä muitakin tutustumaan näihin Kaukasuksen helmiin. Tämä matka tehtiin pienellä mutta innokkaalla porukalla. Poikkeuksellisen sateinen sää hieman varjosti ja hankaloitti reissuamme, mutta siitä huolimatta saimme suorastaan yliannoksen tietoa, kokemuksia ja havaintoja sulateltavaksi.

Kokoonnuimme 1.7. Helsinki-Vantaan lentokentälle, valmiina lähtemään kohti jännittäviä seikkailuja. Mukaan lähtivät itäsuomalainen biologian opettaja ja metsäalan kaverukset pohjoisesta. Air Baltic lensi kätevästi Helsingistä Riikan kautta Tbilisiin niin että olimme perillä hieman ennen auringonnousua. Riikassa oli vielä sopivasti aikaa käydä syömässä.

2.7. saavuimme Kazbegiin

Saavuimme Tbilisiin puoli viideltä. Matkatavarat tulivat nopeasti ja pian olimmekin oppaamme Giorgi Rajebashvilin kanssa aamukahvilla. Kun riittävä kofeiiniannos oli hankittu, kannoimme laukkumme ja reppumme parkkipaikalla odottavaan maasturiin. Liikuimme Georgiassa syrjäseuduilla ja teillä, joihin sateet olivat syövyttäneet syviä uria, siksi hyvä maastoauto on välttämätön.

Ensimmäinen varsinainen lintupysähdyksemme oli Kaukasusvuoriston etukukkuloiden tammi- ja pyökkimetsissä. Auringon valaisemilla rinteillä lauloi ja pyrähteli runsaasti kaukasianuunilintuja, tiaisia, leppälintuja, mustarastaita ja jopa palokärkikin. Seuraava pysähdys olikin perinteinen Ananurin linnake 1300-luvulta. Linnake oli vielä aamuvarhaisella kiinni, mutta linnakkeen ympärillä oli helppo kierrellä havainnoimassa pensaikkojen ja metsien lintuja. Linnakkeessa pesii valtava määrä tervapääskyjä sekä räystäspääskyjä, puskissa pyöri mm. pikkulepinkäisiä, musta- ja tavallisia leppälintuja, pensastaskuja ja -kerttuja, etelänsatakieli ja vuorisirkku. Ananurin linnakkeen alla levittäytyvä Zinnvalin tekoallas oli, kuten tekoaltaat yleensä, tyhjä linnuista. Rantakivikossa mekastivat äänekkäät mölysammakot sekä muutama pikkutylli.

AnanuriPikkulepinkäinen

Ananurin pysäyksen jälkeen lähdimme jatkamaan kohti korkeampia rinteitä. Tie nousi jatkuvasti ylöspäin ja mutkaisen serpentiiniosuuden jälkeen pysähdyimme linturikkaaksi tiedetyllä levikkeellä juuri ennen Seturnia. Pensaikkoisen jyrkänteen päälle on rakennettu näköalatasanteet, joilta pystyy hyvin tarkkailemaan alapuolella liikkuvia lintuja. Paikalla oli mm. sinirastas, kaukasianuunilintuja, vuoritiltaltti, hanhikorppikotkia ja punavarpusia.

Ajettuamme kymmenkunta kilometriä eteenpäin ja ohitettuamme osittain uudistuvan, osittain ränsistyvän Gudaurin hiihtokeskuksen, alkoi kunnon vuoristo-osuus. Metsät vaihtuivat alppiniityiksi ja asfaltti kuoppaiseksi hiekkatieksi. Liikennettä ja erityisesti ulkomaalaisia kulkuneuvoja tuntui olevan moninkertaisesti aikaisempiin matkoihin verrattuna. Syy selvisi nopeasti; Georgian ja Venäjän välinen raja-asema oli avattu läpikulkuliikenteelle. Georgialaisille raja ei ole auki.

Pian pysähdyimme ”Kansojen ystävyyden” muistomerkille, joka on rakennettu ehkä yhteen Georgian kauneimmista maisemista. Ympärillä kohoaa vuoria ja alhaalla rotkolaakson pohjalla virtaa jokia vesiputouksineen. Muistomerkin ympärillä pyöri alppinaakkoja, alppitervapääsky, kalliopääskyjä, vuorikirvisiä ja kaukasianuunilintu sekä vuoritiltaltti lauloivat jyrkänteen pensaikoissa. Lintujen lisäksi ihmettelimme paikoin erittäin reheviä vuoristoniittyjä.

Muutaman kilometrin päässä sijaitsee tien korkein kohta Ivari pass, 2370 metrin korkeudessa. Tie laskeutuu tämän jälkeen kahden vuoren välissä kiemurrellen alas laaksoon. Talvisin lumivyöryt peittävät tien jatkuvasti ja siksi tienvieressä kulkeekin vanhoja tunneleita, joita pitkin pääsee kulkemaan talvisin. Vuorten välissä on erikoinen muodostuma, joka syntyy tuliperäisistä vuorista liuenneista rikkipitoisista mineraaleista. Vuoren rinteelle on muodostunut useita kirkkaan oransseja karkeita ”putouksia” kalsiumkarbonaatista ja muista mineraaleista. Georgialaiset pitävät tätä vettä erityisen terveellisenä ja siksi paikalle onkin lähes aina pysähtynyt vedenottajia. Putouksia ja niiden ympärillä rehottavaa rikasta kasvimaailmaa ihmetellessä näimme myös todella komeasti partakorppikotkan ja samassa kiikarin kuvassa lennähtäneen lumivarpusen.

Matkaväsymys alkoi kuitenkin painaa ja ajoimme hotellillemme Stepantsmindan (ent. Kazbegin) kylään. Majoituimme yliopiston tutkimusaseman siisteihin ja lähiaikoina remontoituihin huoneisiin. Tutkimusasema tarjoaa opiskelijoille ja tutkijoille yösijan ja ruokailut, ja jos tilaa on, niin matkailijat ovat myös tervetulleita.

Pienten päiväunien jälkeen lähdimme kiertelemään ja totuttautumaan korkeaan ilmanalaan. Kylä on 1900 metrin korkeudessa, jonka kyllä ensimmäisenä päivänä huomaa hengästymisenä. Kazbegi (Mt. Mkinvartsveri) oli pilvien peitossa eikä näyttäytynyt meille. Päätimme lähteä autoretkelle kohti pohjoisessa olevaa Venäjän rajaa. Seurailimme pohjoiseen laskevaa Tergi -jokea aina uudelle raja-asemalle asti. Maantieteellisesti kävimme Euroopan puolella. Korkeilla jyrkänteillä pesivät kalliopääskyt ja hanhikorppikotkat, joita istuskeli kalliohyllyillä. Niityillä lauloivat rautiaiset, punavarpuset ja pienissä metsiköissä peipot. Vuoren rinteet muodostuvat kivettyneestä tulivuoren tuhkasta, kivistä sekä jähmettyneistä basalttivirroista. Kaukasuksen pohjoisrinteitä peittävät havumetsät ja maasto on hyvin jylhää.

Giorgi ajoi meidät pientä kinttupolkua pitkin hyvin eristyneeseen kylään, jonka pienet kivitalot tuntuivat kasvavan suoraan jyrkänteestä. Tsdon kylän erikoinen nähtävyys sijaitsee kylän yläpuolisella kukkulalla. Ikivanha uhripaikka on yhä käytössä. Mäen laella on pieni pakanallinen kivinen alttari muutettuna georgialaisen ortodoksikirkon alttariksi, mutta sen vieressä kivimuurin päällä on kivestä tehty sammaloitunut pässi- ja uhrauspöytä. Laaksoa pitkin kulkee vanha merkkitulitornireitti, sellainen samanlainen, jota käytettiin Taru sormusten herrasta -elokuvassa. Näköetäisyydellä toisistaan on jono kivisiä torneja, joiden huipulle sytytettiin vaaran uhatessa iso rovio. Uhrauspaikan kivimuuri on todennäköisesti peräisin jo kauan sitten sortuneesta tornista. Kylän ympärillä levittäytyivät upeat kukkaniityt, joita vielä kuvasimme ennen auringonlaskua.

Maittavan illallisen jälkeen nukkuminen oli helppoa. Yöllä heränneet ihailivat kuutamon valaisemaa Kazbegia.

3.7. kiertelimme lähiseuturetkillä

Aamulla totesimme säätilan muuttuneen. Kostea ilmamassa (sama joka aiheutti myöhemmin Venäjällä pahoja tulvia) oli peittänyt vuoret pilvillä. Sääennuste lupasi päivälle sadetta ja ylös vuorille lunta. Saimme vielä vuorilla olleilta kiipeilijöiltä tietoja huonosta kelistä. Jouduimme siis hylkäämään telttayöpymisen yhdessä upeimmista leiripaikoista, joissa olen yöni viettänyt. Koska sääennuste lupasi seuraavalle päivälle parempaa päätimme, että tällä kertaa teemme vain päiväretken ylös Kazbegin rinteille.

Lähdimme aamupalan jälkeen laakson itäpuolisille Kazbegia jyrkemmille mutta matalammille rinteille, joille ei hotelliltamme ollut kuin puoli kilometriä. Näimme runsaasti kultahemppoja, herrat kuulivat kaukasianlumikanat ja jyrkänteen puolivälissä isoilla kivillä liikkui juuri ja juuri tunnistettavalla etäisyydellä rakkapunavarpusia. Pensaissa lennähtelivät sepelrastaat ja niityillä liikkui vuorikirvispoikueita. Lampaiden ja lehmien polut kulkivat rinteessä siksakkia ja kaikkialla oli erilaisia vuoristoniittyjen kasveja pussikämmeköistä noidanlukkoihin. Rotkon toiselta puolelta kuului vähän väliä jylinää, kun veden kostuttaman rinteen kivet lähtivät kierimään maanvyörynä alas koskeen.

Lounaan jälkeen päätimme lähteä tutustumaan käsityöläisten osuuskunnan myymälään, yllättävän monipuoliseen kotiseutumuseoon ja kylän pikkukauppoihin, joissa karkit ja keksitkin myytiin irtotavarana. Muita jännittäviä myyntiartikkeleita olivat myös esimerkiksi kuivatut kalat. Kaupat ovat pieniä, mutta niistä saa riittävästi herkkuja maastoretkille. Hintataso on hieman muuta Georgiaa korkeampi kuljetuskustannusten takia. Hyvällä elekielellä selviää ostoksien teosta mainiosti.

Tunnin kylässä kiertelyn jälkeen suuntasimme viereiseen Snon laaksoon, jonka perukassa sijaitsee Jutan kylä, jota korkeammalla ei ole Eurooppalaisia kyliä. Kylä on talvella lumen takia täysin motissa, jollei sitten halua kävellä umpihangessa. Kylään oli rakenteilla upouusi hotelli, joten voi olla että jatkossa tie aurataan aina tarpeen mukaan. Osa Snon laakson asukkaista polveutuu ihmistä, jotka ovat entisaikoina sovittaneet rikoksiaan muuttamalla ns. korpeen. Lähtemään ei aina joutunut pelkkä syyllinen vaan perhe seurasi usein mukana. Eräs murhamies oli muuttanut asumaan jyrkänteen kielekkeelle tekemäänsä kiviseinäiseen asuntoon, uhrin suvun mielestä se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suuri rangaistus ja hänet tapettiin myöhemmin kostoksi. Talon rauniot ovat vielä selvästi näkyvissä.

Oppaamme kertoi myös tarinoita neidonryöstöperinteestä, johon reilu kolmekymppinen Giorgi oli törmännyt vielä elinaikanaankin. Erityisen hauska oli tarina nopeajalkaisesta tytöstä, joka suuttui kun ryöstetyksi tulikin hänen ystävättärensä. Neidonryöstäjät olivat todenneet suunnittelemansa tytön olevan liian nopea, ja kun paikoilleen jäänyt ystävätär oli kelvollinen, niin ottivat sitten hänet mukaansa. Suurin osa vaimoksi ryöstetyistä jäi uuteen kotiinsa.

Illalla söimme hyvin ja valmistelimme seuraavan päivän vuoristoretkeä kohti Euroopan viidenneksi korkeinta vuorta (5033m).

4.7. Kazbegi-vaelluspäivä

Aamulla taivas oli etelästä valuvien korkeiden pilvien peitossa. Kazbegin rinteet olivat valkoisenaan uudesta lumesta. Aamupalan jälkeen ajoimme mutkaista hiekkatietä koivumetsien läpi Gergeti Trinity kirkolle 2170m korkeuteen. Heti parkkipaikalle päästyämme alkoi kuitenkin sataa ja päätimmekin tutustua kirkkoon ja luostariin heti eikä vasta vuoristokävelyn jälkeen. Naisväen piti pukeutua lainattaviin huiveihin ja hameisiin. Ulkona alkoi jyristä ja päädyimme ihmettelemään kirkon 1400-luvulta peräisin olevia koristeita. Yllättäen huomasimme messun alkavan ja pääsimme seuraamaan kahden munkin suorittamaan ortodoksista Jumalanpalvelusta kaikkine rituaaleineen. Rae- ja kaatosateen loputtua livahdimme messusta pois.

Ilma kirkastui ja aurinkokin pilkahteli välillä. Saimme niskaamme muutaman sadekuuron pienistä vuoren rinnettä ylös nousevista sadepilvistä. Kiipesimme hiljalleen ylös aina 3000 metriin saakka. Kukkaniityillä laidunsi luostarin lehmiä, hevosia ja vuorikirviset, vuoritiltaltit, rautiaiset, mustaleppälinnut ja punavarpuset varoittelivat ja lauloivat. Lähellä polun korkeinta kohtaa lennähteli rakkapunavarpusia, vuorihemppoja, tunturikiuru sekä alppirautiainen. Polulla oli yllättävän paljon porukkaa, kun kymmenet vuoren valloitusta yrittäneet kiipeilijät olivat joutuneet lähtemään alamäkeen lumentulon (kesällä ei pitäisi sataa lunta kuin aivan huipulla) ja myrskyjen takia.

Laskeuduimme vuorten väliselle pienelle tasangolle, josta on upea näköala Kazbegin huipulle sekä yhdelle sen 135 neliökilometrin laajuisista jäätiköistä. Tasangolla kukkivat lukemattomat vuoristoniittyjen kasvit. Lämmin keitto, kahvi ja eväsleivät palauttivat voimat nopeasti ja linturetki saattoi taas jatkua. Vuorileppälintunaaras vilahti mustaleppälintujen joukossa. Juuri kun pääsimme kuuntelemaan kaukasianlumikanojen kiljahtelua ja etsimään kalliokiipijöitä, alkoi selkämme takaa kuulua pahaenteistä jyrinää. Vuoren harjanteen takaa oli nopeasti nousemassa jälleen ukkosmyrsky suoraan meitä kohti. Lähdimme heti laskeutumaan vuorelta alas pienessä notkelmassa kulkevaa polkua pitkin. Saimme niskaamme ensiksi sormenpäänkokoisia rakeita, sitten vettä ja lopulta edellisten kanssa vielä runsasta salamointia. Onneksi salamat olivat pääasiassa pilvisalamia eikä yksikään iskenyt maahan lähelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni sähkökentän purkautuminen tuntui. Sekunti ennen salamaniskua otsatukka nousi sentillä ylöspäin ja putosi heti välähdyksen jälkeen alas. Ihmettelimme kovasti, kun vastaamme tuli jyrkässä kivikkoisessa kohdassa turisteja talutusratsastusretkellä. Hevoset pelkäsivät ukkosta, rakeet tekivät niillekin varmasti kipeää ja polku oli niille todella vaikea. Kaatosade teki polusta paikoin todella liukkaan ja askeleita oli katsottava tarkasti. Autolle päästyämme olimme kastuneet gore-texeista huolimatta kunnolla.

Hotellilla alkoikin sitten melkoinen kuivausoperaatio pattereilla ja kuivaustelineillä. Kameravehkeet ja muut sateelle herkät varusteet oli onneksi pakattu muovipusseihin. Kaukoputkeni okulaari imaisi vettä ja sen kuivatus jatkuikin loppureissun ajan, mutta vettä jäi yhden linssiparin väliin niin, ettei putkella oikein nähnyt.

Lämpimän suihkun jälkeen oli taas illallisen vuoro. Harmittelimme kaikki kovasti pilalle mennyttä retkeä, mutta minkäs näille säille mahtaa. Sade ja ukkonen jatkuivat puolille öille asti.

5.7. ajoimme Suurkaukasukselta Vähä-Kaukasukselle.

Kävimme vielä auringon noustua yrittämässä kaukasianteeriä siinä onnistumatta. Niityllä lauloivat ruisrääkät ja viiriäiset, aidoilla istuivat kivikkorastaat ja harmaasirkut. Rakkapunavarpusten kuuluva laulu kantautui selvästi vuorten rinteiltä, mutta lintuja ei näkynyt. Aamupalan ja pakkailujen jälkeen jätimme hyvästit nyt auringonpaisteessa komeilevalle Kazbegille. Alkoi ajomatka kohti Akhalzikheä ja Vähä-Kaukasusta. Vuoristossa pysähtelimme samoissa paikoissa kuin tulomatkallakin. Ananurin linnake oli nyt auki ja kävimme ihmettelemässä sen koristeltuja seiniä. Paras havainto oli partakorppikotkapari, joka kierteli lähellä pesimälaaksoaan.

Päästyämme alas ylänkötasangolle käännyimme päätielle kohti länttä. Huonokuntoista ja kapeaa päätietä ollaan rakentamassa uudelleen moottoritieksi. Pian näimme tien vierustalla sadoista samanlaisista taloista tehtyjä kyliä. Näihin taloihin ovat muuttaneet kymmenet tuhannet georgialaiset, jotka joutuivat lähtemään Etelä-Ossetiasta Venäjän miehitettyä sen 2008. Venäjän sotilaat miehittävät yhä tätä suurin piirtein suomalaisen isohkon kunnan kokoista aluetta, eikä tasangon takana oleville kukkuloille ja vuorille olisi mitään asiaa.

Maittavan lounaan jälkeen tutustuimme retkeläisten pyynnöstä Goriin ja siellä puistoon siirrettyyn Stalinin kotitaloon. Hiekkakivestä tehdyn katoksen alla oli hienosti säilynyt vanha puutalo. Neuvostoaikaan Stalinille rakennettiin myös valtava museo.

Gorin jälkeen ajoimme vielä jonkin matkaa vanhaa päätietä länteen, kunnes käännyimme lounaaseen kohti Akhaltsikheä. Tie sukelsi nopeasti metsäiseen laaksoon Vähä-Kaukasuksen vuorten väliin. Nämä vuoret olivat neuvostoaikana erittäin suosittu lomakohde, joten erilaisia hotelleja ja kylpylöitä on tien varrella enemmän tai vähemmän raunioituneena. Laakson pohjalla virtaavan Mtkvarin rannalla oli rantasipejä sekä armenian- ja aroharmaalokkeja. Sukelsimme metsän siimekseen, kun poikkesimme pienellä ns. vihreällä Chitakhevin luostarilla. Tiheän metsän keskellä oli puinen luostari ja herttainen pieni kirkko, jonka kellotorniin oli taltioitu yleisön nähtäville joidenkin merkkihenkilöiden luut. Vaikka iltapäivä oli pitkällä, kuulimme pikkusiepon ja pyrstötiaisia sekä joukon muita tavallisempia metsän lajeja.

Chitakhevi

Akhaltikheen saavuttuamme alkoi etelästä taas valua pilvirintama. Puoliltaöin alkoi ukkonen, joka jatkuikin rankkasateena aamuun asti. Ukkosen lisäksi pientä häiriötä aiheuttivat hotellin muut asiakkaat. Georgialaiset ovat iltaihmisiä, eli he valvovat myöhään ja vastaavasti heräilevät vasta kahdeksan – yhdeksän maissa vaikka valoisa tulee jo puoli kuudelta.

6.7. vierailimme Vardziassa

Olimme sopineet aamulle aikaisen herätyksen, jotta pääsisimme ajoissa Vähä-Kaukausuksen rinteille. Ikkunan takainen näkymä oli kuitenkin masentava; kaatosade jatkui ja painavina roikkuvat pilvet peittivät vuoret. Sovimme että lähtöä siirretään parilla tunnilla.

Aamupalan aikaan vuoret olivat yhä pilvien peitossa. Päätimmekin lähteä toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen eli muinaiseen Vardzian luolastokaupunkiin. Vardzia on vuoren rinteeseen hakattu luolaluostari 12 kilometrin päässä Turkin rajalta Mtkvari -joen yläjuoksulla. Luostari on hakattu kallioon 1100–1200-luvuilla, mutta laajemmalla alueella luolia on aina 700–800 -luvuilta 1400–1500 -luvuille. Jokilaakson harjanteilla on paljon linnoituksia sillä aluetta ovat aikoinaan valloittaneet osmanit, persialaiset sekä jopa mongolit.

Ajoimme Mtkvari -jokea seuraillen pienen vuoristoalueen läpi loivasti kumpuileville tasangoille. Vuoristoisella osuudella näimme mm. sinirastaspoikueen, hernekerttuja, maakotkan pesän sekä runsaasti merkkejä vanhasta tulivuoritoiminnasta. Kun saavuimme rotkolaaksosta avoimempaan maisemaan, muuttui joki vuolaasti virtaavasta koskesta leveämmäksi joeksi. Joen varrella oli pensaikkoja ja metsiä, joissa ääntelivät kuhankeittäjät, silkkikerttuset, hernekertut ja pikkulepinkäiset. Kivikkoisilla rannoilla piipersi pikkutyllejä ja rantasipejä. Eräässä joenmutkassa oli pieni lammikko täynnä mölysammakoita ja pikkuruisia konnanpoikasia. Taivaalla liiteli pikkukorppikotkia, mehiläissyöjiä sekä hiirihaukkoja.

Vardzia on myös hyvä lintupaikka. Poluilta pääsi helposti tarkkailemaan mustapääsirkkuja, vuorisirkkuja, kallionakkeleita, kalliopääskyjä, alppinaakkoja ja -variksia sekä Kaukasianagamia. Alhaalla jokirannassa oli runsaasti sudenkorentoja, armenianlokkeja sekä vihertikka. Maanjäristys pudotti suuren osan kaupungin ulkoseinämästä alas 1200–luvulla. Luostari oli pitkään hylättynä mutta nykyään se on taas käytössä ja muutamissa kammioissa asuu munkkeja. Sama kehitys on nähtävissä muuallakin Georgiassa. Kaikkien vierailemiemme uskonnollisten paikkojen viereen on rakennettu uudehko luostari muutamille munkeille. Luostareilla menee silminnähden hyvin, sillä munkeilla oli käytössään hienoja maastoautoja, hyviä viljelmiä sekä karjaa.

Ajoimme vielä laakson eteläiseen osaan lounaalle. Lounaspaikkamme vieressä virtasi joki, jossa silkkihaikarat ja koskikarat viihtyivät. Toisella puolella laaksoa taas kohosivat kuivat kallioiset rinteet joilta löysimme mm. kallionakkeileita, pikaisesti vilahtaneen idänkallionakkelin, rusotaskuja, vuorisirkkuja ja pensaskerttuja.
Saderintaman mentyä ohi oli lämmintä ja lähes kirkasta.

Päätimmekin lähteä kohti Akhaltsikheä, johon saavuttuamme totesimme pilvien väistyneen myös Vähä-Kaukasuksen huipuilta. Ehdimme vielä tehdä parin tunnin pikaretken rinnemetsiin. Äimistelimme ylöspäin noustessa tien varrella olevia remontissa olevia isoja sanatorioita ja venäläistyylisiä huviloita. Tsaarin ajan talot erottuivat selvästi joukosta edukseen. Bakurianin kaupungin jälkeen päällyste loppuu ja tie jatkuu heikkokuntoisena kiemurtelevana metsätienä yli vuorijonon. Meitä huvitti se, että tämä vain maasturilla ajettava tie on merkitty moniin karttoihin yhtä isolla kuin päätiet! Keväällä tie on lumen ja mudan vuoksi pitkään ajokelvoton ja kesälläkin sateiden aikaan vesi syö tienpintaan syviä uria. Päästyämme 1500 metriin parkkeerasimme auton ja lähdimme kävelemään ylöspäin. Ilta oli jo pitkällä, joten kovin moni lintulaji ei ollut aktiivinen. Havaitsimme tiaisia, mustapääkerttuja, paljokärjen, kalliopääskyjä, korppeja ja hippiäisiä. Punarintanakkelit eivät suostuneet vastaamaan atrappiimme. Kasvimaailmassa riitti myös ihmeteltävää. Kaukasuksella on valtava määrä endeemisiä lajeja ja hyvin monet suomalaisilta lajeilta näyttävät ovatkin lähisukulaislajeja. Paikoin metsä näyttää nopealla silmäyksellä hyvin suomalaiselta, mutta parissa sekunnissa alkaa katse löytää aivan outoja kasvilajeja.

Illallisen jälkeen virkuimmat kävivät kiertelemässä Akhaltsikhessä.

7.7. ajoimme Javakhetin ylängön ja järvialueen kautta Tbilisiin

Akhaltsikhestä pääsee nykyään Tbilisiin Javakhetin tulivuoriylängön kautta. Aikaisemmin tie on ollut lähes ajokelvoton, mutta nykyään alueen halki kulkee hyvä asfalttitie. Javakhetin ylänkö on suurimmaksi osaksi noin 2000 metrin korkeudella merenpinnasta. Vanhat kauan sitten sammuneet tulivuoret kohoavat tasangosta ylös 3300 metriin saakka. Tasankoalue on rehevää heinäistä aroa. Tästä huolimatta alueella sijaitsee suurin osa Georgian järvistä. Maisema on hyvin samanlaista kuin naapurimaassa Armeniassa ja paikoin mieleen tulee myös Pohjois-Norja. Asukkaista suurin osa on 1915 armenialaisten kansanmurhaa paenneita Turkissa asuneita armenialaisia ja heidän jälkeläisiään. Alueella asuu myös aikoinaan Venäjältä muuttaneita ortodokseja. Aikaisemmin kaikki kommunikaatio tapahtui venäjäksi tai armeniaksi, mutta nykyään koulussa opiskellaan myös georgiaa. Asukkaiden tausta erottuu rakennuksista: armenialaiset asuvat kivitaloissa, Venäjältä muuttaneiden ikkunanpielet on koristeltu ja georgialaisten talot ovat siltä väliltä. Piharakennukset ovat usein ruohokattoisia. Tapasimme kaksi saksalaista antropologineitoa, joista toinen oli juuri aloittamassa kolmen vuoden väitöskirjaprojektia alueelle tulevan kansallispuiston sisään jäävien ihmisten elämästä.

Jevakheti

Kävimme katsomassa kahdeksaa järveä. Isoimmat järvet Paravani ja Tsalka ovat vähälintuisia. Ninotsmindan ympäristön järvet olivat parhaita lintupaikkoja. Järvillä havaitsimme tuhansittain ruostesorsia, nokikanoja ja armenianlokkeja, kymmenittäin kiharapelikaaneja sekä runsaasti haikaroita, uikkuja ja sorsia. Ruskosuohaukka oli tavallinen järvien ympäristössä. Ruovikoista kuului ruokokerttusten lisäksi luhtakanan, luhtahuitin ja kaulushaikaran ääntelyä. Yritimme nähdä sitruunavästäräkkejä, mutta jouduimme tyytymään keltavästäräkkeihin. Kylissä pesi kattohaikaroita, joita ei juuri muualla Georgiassa näy. Taivaalla pyöri siellä täällä arohiirihaukkoja ja yksi pikkukiljukotka. Harakka ja naakka ovat Kaukasuksella arojen lajeja ja niitä olikin sitten paljon.

Tasangon ja Tbilisin välissä on metsäisempi vyöhyke, jossa havaitsimme mm. puukiipijöitä, varpushaukan ja runsaasti aikaisempina päivinä havaitsemiamme metsälajeja.
Tbilisiin saavuttuamme ruokailimme mukavassa ulkoilmaravintolassa kaupungin eteläpuolisilla kukkuloilla. Kesäisin laaksossa on yleensä kuuma ja ihmiset siirtyvät viettämään iltaa metsän siimekseen rakennettuihin ravintoloihin ja juhlapaikkoihin. Maittavan illallisen kruunasivat vielä neljä unikekoa, jotka lähtivät liikkeelle koloistaan ja tassuttelivat puiden oksia pitkin ylös latvukseen.

8.7. retkeilimme David Garejin aroilla

Lähdimme tutustumaan kuivemmille ja kuumemmille aroalueille Tbilisin kaakkoispuolelle. Totesimme jälleen kerran, ettei matkailijalla ole oikein mahdollisuuksia autonvuokraamiseen, koska tien viitat puuttuvat 90 %:sti. Yhdelle Georgian tärkeimmistä nähtävyyksistä David Garejiin oli pieni viitta päätieltä ja seuraava iso tienviitta olikin sitten vasta kilometri ennen kohdetta. Viittojen väliin jäi lukuisia risteyksiä ja isompana haarautuvia teitä. David Gareji on sekin vanha luostariluolasto. Munkit eivät ole perustaneet luostareitaan minne sattuu vaan kaikki vierailemamme luostarit ovat olleet luonnonkauniilla ja eläimistöltään rikkailla alueilla. Ja niin on David Garejinkin luostari.

Alue on kuivaa aroa, jossa paikoin on vesiuomia, pari pientä järveä ja kosteampaa notkelmaa. Siellä täällä on pieniä viljapeltoja, puurivejä tai yksittäisiä pensaita. Kun muualla näimme lähinnä pikkulepinkäisiä, täällä lepinkäiset vaihtuivat mustaotsa- ja punapäälepinkäisiin. Pensasvarpuset rakensivat pesiään puihin ja kottaraisten lisäksi paikoin oli paljon punakottaraisia. Petolinnuista havaitsimme mm. arohiirihaukkoja, hiirihaukkoja, pari käärmekotkaa ja hanhi- sekä pikkukorppikotkan. Kiurulintuja pyrähteli siellä täällä, mutta parhaiten niitä näkyi karjalauman lähellä. Suuri parvi arokiuruja, töyhtökiuruja ja lyhytvarvaskiuruja seurasi lehmiä ja napsi maasta maan tärinän liikkeelle ajamia hyönteisiä. Alueella oli runsaasti aro- ja sepeltaskuja. Säihkylinnuista havaitsimme harjalintuja, mehiläissyöjiä ja sininärhiä. Myös pelto-, vuori-, mustapää- ja harmaasirkut olivat tavallisia. Kalliovarpusten pesimäkolonia löytyi hiekkatörmästä aivan tien vierestä. Keltaiset kurkut näkyivät selvästi.

David Garejille mennessä ihmettelimme maaston väritystä. Maaperä on entistä merenpohjaa ja nyt kerrostumat ovat vinossa eroosiolle alttiina. Osa kerroksista on punertavia, osa harmahtavia tai vaaleita. Itse luostari on hiekkakiviharjanteen kyljessä pienessä rotkolaaksossa. Munkkien kammioita on täälläkin kaiverrettu kiveen molemmin puolin harjannetta. Käytössä olevalla puolella on myös hauskoja kivirakennuksia punatiilikattoineen. Harjanteen huipulla on Georgian ja Azerbaitsanin raja. Puolet luostarialueesta jäi rajan väärälle puolelle, kun rajaa piirrettiin neuvostoaikana; silloinhan sillä ei ollut niin merkitystä. Osa tämän aroalueen Georgian puoleisen osan asukkaista on azereja. Nykyään valtiot ovat sopineet, että luostarissa kävijät voivat kulkea harjanteella menevää polkua pitkin myös naapurimaan puolelle katsomaan 50 metriä rajan toiselle puolelle jääneitä raunioita. Jos polulta poistuisi Azerbaitsanin suuntaan, olisi tiedossa kävely muutaman kilometrin päässä olevaan rajavartiostoon. Rajavartijat saisivat rajaloikkarin kiinni otosta vielä palkkiokseen parin viikon loman. Pysyimme siis kiltisti sallitulla reitillä, joka kiemurteli kapeana polkuna luostariraunioiden alapuolella. Raunioilla pyöri pääskyjä, kallionakkeleita, mustapää- ja vuorisirkkuja sekä kaukasianagamia. Kovin montaa Azerbaitsan pinnaa emme saaneet. Pienten sisiliskotyyppisten liskojen lisäksi näimme liki puolitoistametrisen käärmeen, joka ei kuitenkaan ollut onneksi alueella tavattava hyvin myrkyllinen levantinkyy. Koska lämpötilat pyörivät kolmenkymmenen asteen tuntumassa, oli suurin osa linnuista hyvin piilottelevia. Esimerkiksi ruostepyrstö näkyi vain vilaukselta.

Lounaan söimme läheisen seismologisen aseman vehreässä puutarhassa. Virkistyneenä suuntasimme aron yli kohti Rustavin teollisuuskaupunkia. Rustavi on hurjan näköinen kaupunki. Sitä ympäröivät laajat enemmän tai vähemmän hylätyt teollisuusalueet, jotka odottavat lähinnä romuttamista. Toki joistakin piipuista nousi savua sen merkkinä, että vielä jotakin tuotantoa on jäljellä. Itse kaupunki koostui pienestä monumentaalikeskustasta 1900-luvun alkupuolen tyyliin ja valtavista neuvostoajalla rakennetuista kerrostalokolosseista. Mtkvarin virtaa tämän aika lohduttoman maiseman halki. Kaupungin historiassa on varmasti lukemattomia surullisia tarinoita, kun vuoristokylien ihmisiä siirrettiin neuvostoaikana kerrostaloihin asumaan. Teollisuus näet tarvitsi työvoimaa.

Saavuimme takaisin Tbilisiin iltapäivällä ja ehdimme piipahtaa kirjakaupassa sekä tehdä tunnin kävelylenkin vanhassa kaupungissa. Tbilisissä on ollut asutusta jo ainakin 400-luvulta lähtien ja melko nopeasti siitä tuli pääkaupunki hyvän sijaintinsa takia. Tarunhohtoinen silkkitie kulki kaupungin halki. Kaupungin sijainti oli niin houkutteleva, että vihollisvallat valloittivat sen neljäkymmentä kertaa! Vaihtelevasta historiasta johtuen Tbilisin arkkitehtuuri on mielenkiintoinen sekoitus. Välillä tuntuu kuin olisi jossain Keski-Euroopassa, välillä Venäjällä ja välillä taas jossain Turkin suunnalla. Taideteoksia, puistoja ja erikoisia rakennuksia on paljon erityisesti jokea reunustavilla alueilla.

Viimeisen illan kunniaksi ruokailimme kotiseutumuseoalueella. Ravintolan katetulta terassilta aukeni upea näköala yli kaupungin ja itse ravintola oli rakennettu hienoon vanhaan taloon. Illat ovat niin lämpimiä, ettei seiniä tarvita! Pääsimme maistamaan monenlaisia paikallisia herkkuja.

9.7. Lentomme oli aamulla, joten päivältä ei paljon havaintoja kertynyt. Matka-aikataulumme oli rivakka ja koto-Suomen kamaralla olimme jo ennen puoltapäivää. Matkakokemuksiin tyytyväisinä lähdimme kuka mihinkin suuntaan Suomea.

H.A.