Azorit meriretki 28.8.-3.9. 2016

Mutkia matkaan

Olin jo pitkään haaveillut kunnon meriretkestä jonnekin WP:n äärikolkkaan, sillä merilinnut ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja pinnalistallani oli vielä muutamia aukkoja täydennettäväksi merilintujen osalta, vaikka aika hyvä onni minulla oli merilintujen kanssa ollut. Syksyisiä merilinturetkiä on viime vuosina järjestetty mm. Madeiralla, Lanzarotella, Azoreiden Graciosalla, Pohjois-Espanjassa, Portugalissa sekä mm. Scilly-saarilla Englannissa. Olin ajatellut, että näistä pitäisi päästä useammallekin vuosien saatossa käymään, mutta Azoreiden Graciosalta järjestetyt retket olivat kuulostaneet aiempien vuosien havaintojen perusteella kaikkein houkuttelevimmilta. Azoreiden madeirankeijuthan edustavat mielenkiintoisia kesä- ja talvipesimämuotoja, jotka tultaneen splittaamaan omiksi lajeiksi Monteiro’s ja Grant’s Storm-Petreliksi ja lisäksi reissuilla oli havaittu kunnon tajunnanköyrijöitä kuten pikkukeiju joka vuosi ja kerran etelänkihukin. Azoreiden merireissuja järjestelivät vanhat ystäväni Richard Bonser sekä Peter Alfrey, mikä osaltaan lisäsi myös houkuttelevuutta osallistua juuri tälle reissulle. Niinpä buukkasin itseni hyvissä ajoin reissuun jo kevättalvella. Lopulta koko reissu oli jo maksettunakin jo keväällä, joten oli mukava vain odotella alkusyksyä.

Ja lopulta pitkä odotus oli ohi ja herätyskello soi aivan epäinhimilliseen aikaa ollessani jo vanhempieni luona Kirkkonummella, jonne olin saapunut viikonlopun viettoon…

28.8. En ollut onnistunut nukahtamaan yöllä lainkaan, mutta eipä parin tunnin unilla olisi luullut olevan niin väliäkään. Olin kuitenkin suunnitellut nukkuvani lennoilla. Kahden aikaan lähdin isäni kyydillä kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa ja ollessamme vasta kurvaamassa pihasta, sain tekstiviestin TAP:ilta eli portugalilaiselta lentoyhtiöltä, jonka lennolle olin menossa, että lentoni olisi pari tuntia myöhässä ja lisätietoa löytyisi TAP:in sivuilta, joille oli viestissä linkki. Mitään lisätietoa ei kuitenkaan löytynyt ja sivustolla lento näytti myös olevan yhä ihan ajallaan. Niinpä jatkoimme matkaa.

Lentoasemalle hieman ennen aamukolmea päästyäni tuli pian selväksi, että lento oli kuin olikin myöhässä ja reippaasti! Lennon uudeksi lähtöajaksi ilmoitettiin 6:30, mikä tarkoitti sitä, että mikäli lento olisi ajoissa ja kestäisi yhtä kauan kuin suunniteltua, olisi minulla Lissabonissa 25 minuuttia aikaa ehtiä Terceiran jatkolennolle.

Reilun neljän tunnin norkoilun ja kymmenien epäonnistuneiden nukahtamisyritysten jälkeen lennon lähtöaika muuttui vielä pariakymmentä minuuttia myöhemmäksi. Eli ei auttanut kuin toivoa, että myöhästymisen syyksi selvinnyt TAP:in Lissabonin lentoaseman turvallisuushenkilökunnan lakko olisi sotkenut myös muiden lentojen lähtöaikoja.

Lopulta lentoni lähti ja fiilikset olivat aika matalalla. Istumapaikkani oli vieläpä keskipenkissä, joten vaikka nukahdin jo ennen koneen nousua, rojahdin saman tien vieressä istuvan miehen olkapäätä vasten ja tämä ravisteli minut hereille. Lopulta jollain ihmeen keinolla onnistuin hieman nukkua, kun kallistin penkkiä niin paljon kuin pystyi. Niskat olivat aivan jäykkänä, kun lopulta laskeuduimme Lissaboniin. Laitoin heti puhelimen päälle ja ylläri-ylläri, sain tekstiviestin, että Terceiran lentokin oli myöhässä, mutta vain vartin – eli se oli juuri samaan aikaan lähdössä!

Aulassa minua ja muita jatkolentolaisia, joista kukaan muu ei ollut menossa Terceiralle, oltiin vastassa ja meille lätkäistiin uudet lentoliput sekä ruhtinaallinen 10 euron ruokalippu. Mitään ei pahoiteltu, saati selitelty. Ja oma lentoni oli sitten vasta klo 18:00 paikallista aikaa! Niinpä edessä oli taas leppoisa 8 tuntinen lentoasemalla!

Aika kului hitaasti, mutta pienen piristyksen koin, kun huomasin heti alussa, että istuin legendaarisen ”King” Eric Cantonan vieressä. Tämä lähti kohta Pariisin lennolleen ja jäin itse kuluttamaan aikaa. Jossain välissä kävin Pizza Hutissa syömässä ja kiertelin kauppoja kilometritolkulla edes takaisin ostamatta kuitenkaan yhtään mitään. Rahathan minulla oli vähissä edellisviikon autokauppojenkin takia.

Lopulta kello lähestyi kuutta ja koneemme boarding alkoi. Eihän tuo ollut yllätys, että tämäkin TAP:in lento lähti lopulta myöhässä, mutta vaikka istuin taas surkeasti keskipenkillä, onnistuin taas nukkumaan osan matkasta ja saamaan niskani yhä vain pahemmin jumiin.

Terceiran pinnabongausta

Laskeuduimme lopulta Terceiralle ja matkalaukkuni löytyi yllättävän nopeasti ja pihalle päästyäni nappasin saman tien taksin Teresinha hotellille. Taksi oli niin huonokuntoinen, että olin kiitollinen, että se kulki perille asti ja maksettuani kuskille 9,6 € sain hotellilta oikein mukavan huoneen.

Sitten oli aika laitella taas viestiä vanhalle ystävälleni Pierre-André Crochetille, jolle olin toki ilmoitellut aikataulumuutoksistani, sillä minun oli ollut tarkoitus retkeillä koko päivä (aamupäivä 11 asti, jolloin minun olisi oikeasti pitänyt saapua) hänen, Josh Jonesin sekä Hugo Touzén kanssa.

Viestin lähetettyäni lähdin etsimään, löytyisikö hotellilta muita tuttuja tai tuntemattomia retkelle osallistujia. Meidän oli ollut määrä tavata oppaamme Josh hotellilla klo 18:00 paikallista aikaa, jolloin itse olin ollut vasta Lissabon-Terceira lennon puolivälissä. Aulasta löytyikin ruotsalaiset Bosse Carlsson ja Hans Rudhe sekä luxemburgilainen Guy Mirgain, jotka olivat lähdössä syömään. Päätin lähteä heidän matkaansa.

Sarvipöllöbongaus

Olimme kävelleet vain pikkumatkan Paul do Praian altaan noki- ja liejukanojen ja nurmikolla tepastelleen pronssi-iibiksen ohi katsomaan lastentarhan pihapuussa päivehtineitä paria sarvipöllöä, kun ”PAC” soitti ja kertoi, että he katselivat satamassa riuttatiiraa. Arvasin heti, että kyseinen lintu pitäisi päästä katsomaan, vaikka PAC ei sitä suoraan sanonutkaan, mutta otettuani jokin aika sitten splitatun amerikanriuttatiiran eli Cabot’s Ternin puheeksi, sanoi PAC, että heillä oli runsaasti kuvia linnusta ja jotain outoa siinä kyllä oli.

PAC lupasi, että he tulisivat hakemaan minut hotellilta, joten palailin hotellille ja pian PAC, Josh ja Hugo saapuivatkin vuokra-autollaan ja hepä eivät olleet vielä hotellilla käyneetkään. Heidän kannettuaan tavaransa huoneisiinsa, jatkoimme saman tien satamaan, jossa tiira oli ollut. Paikalle oli saapunut myös belgialainen David Monticelli, joka oli vahingossa buukannut itselleen toisen hotellin, vaikka tähän Archipelago Choisen kautta järjestettyyn retkeemme sisältyi yö Teresinhassa. Mutta vaikka samaisella langalla, jolla tiira oli ollut, oli yhä kymmeniä kalatiiroja sekä jokunen ruusutiira, ei riuttatiirankuvatusta enää näkynyt, vaikka odottelimme paikalla pimeään saakka. Muutkin havainnot jäivät merellä näkyneisiin keltanokkaliitäjiin sekä pikkukuoviin.

Niinpä palailimme hotellille, kävimme pikaisesti suihkussa ja lähdimme lopulta etsimään ravintolaa, sillä alkoihan sitä olla nälkä jo itse kullakin. Hyväksi muistamamme Pescadore ravintola oli valitettavasti sunnuntaisin suljettu, joten kävelimme rantakadun vartta toiseen tuttuun ravintolaan, jossa Bosse, Hans, Guy sekä David jo olivat odotelleet annoksiaan vaikka kuinka pitkään.

Saimmekin odotella annoksiamme toista tuntia, mutta meillä oli ainakin aikaa tutustua Hugon ottamiin tiirakuviin ja tiira todellakin näytti mielenkiintoiselta! Pikkuhiljaa aloimme varmistua, että kyseessä todellakin olisi WP:n ensimmäinen elossa havaittu amerikanriuttatiira. Aiemmat kaksi havaintoahan koskivat Briteistä sekä Hollannista kuolleina löydettyjä Amerikassa rengastettuja lintuja. Lopulta kaikki eivät meinanneet saada annoksiaan lainkaan ja olipa jollain kala aika raakaakin. Minun tilaamani mustekala oli kuitenkin herkullista!

Lopulta oli jo todella myöhä, kun palailimme hotellille ja pääsin nukkumaan ja kylläpä olinkin jo väsynyt!

Ja löytyyhän se

29.8. herätys olikin sitten aikaisin, sillä olimme päättäneet suunnata satamaan tiirajahtiin jo hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Josh kuskina suuntasimme ruotsalaisten ja Guyn kanssa satamaan noin klo 6:30 jolloin vielä oli varsin pimeää, mutta langalla näkyi heti runsaasti tiiroja. Josh lähti hotellille hakemaan toista autolastillista, johon kuuluivat hänen ohella jo tiiran nähneet PAC sekä Hugo. Valitettavasti kaikki langalla oleilleet tiirat olivat samankokoisia eikä poijuilta saati lennostakaan löytynyt kalatiirojen ohella kuin muutamia ruusutiiroja.

Ihmetellessämme missä David oli, sillä hän oli meinannut myös saapua satamaan jo pimeässä, Bosse tokaisi, että nyt tiira on langalla! Jostain sen oli onnistunut saapua paikalle meidän kenenkään huomaamatta! Ja koskapa olin itse katsellut edellisiltana runsaasti kuvia linnusta ja tankannut tällaisen talvipukuisen amerikanriuttatiiran tuntomerkkejä, oli lintu helppo todeta oikeaksi yksilöksi! Tummat tertiaalit paistoivat ja käsisulissa oli vain kapea valkoinen reunus, joka päättyi ennen sulan kärkeä. Päälaen tumma oli selvärajainen ja siinä oli vain vähän valkoista. Lintu oli myös varsin vähän kalatiiroja suurempi. Kohta linnun lennähtäessä erottuivat myös tummemmat kyynärsulat.

AmerikanriuttatiiraAmerikanriuttatiira

Katselimme lintua noin vartin yrittäen soitella ja viestitellä Davidille, että lintu oli paikalla. Lopulta tämä saapuikin, mutta tuolloin tiira oli jo lennossa ja lensi aina sataman aallonmurtajalle ja vilkun taakse katveeseen. Kaipa hänen kuitenkin onnistui lintu nähdä lintu omasta mielestään ihan pinnakelpoisesti? Tähän voisi todeta, että pinnan varmistumista saamme me muutkin varmaan hetken vielä odotella, sillä amerikanriuttatiiran määrittämisestä ei taida kukaan vielä tietää kovinkaan paljon, mutta mikäli tällä hetkellä määritysperusteina pidettävät tuntomerkit vain pitävät oikeasti paikkansa, on meidän lintumme kyllä amerikanriuttis.

Meillä muilla varhaisaamu oli sujunut ihan kuin olimme suunnitelleetkin, joten palailimme hotellillemme klo 7:30 alkavalle aamupalalle hyvillä fiiliksillä.

Terceiran kiertelyä

Hotellilla tapasimme paikalle juuri saapuneet ryhmämme loput jäsenet, jotka olivat aloittaneet retken jo edellispäivänä Sao Miguelin saarella ja tutustuneet saaren paikalliseen lajistoon paikallisoppaan Gerby Michielsenin johdolla. Kolmikko englantilainen Brian Gregory, hollantilainen Barti Brieffes sekä kanadalainen Heather Pantrey olikin minulle ennestään tuntematon. Näistä Heather oli vanhempi rouva, joka ei niinkään ollut lintuharrastaja, mutta todella kova reissaaja ja viimeiset vuodet hän oli reissannut pääasiassa vain luontoimmeisten mukana. Silti hieman epäilytti, että oliko hänellä aavistustakaan, mihin hän oli nyt lähtenyt mukaan, sillä lintuharrastajien merireissut ovat kuitenkin aika extremeä! Onneksi reissun aloitus kuitenkin oli kevyt ja ohjelmassa oli vähän muutakin kuin veneessä keikkumista.

Cabo da Praia

SatamassaMustapyrstökuiri

Aamupalan jälkeen saapui hotellin pihaan autokyytimme eli paku sekä maastoauto kuskeineen ja pian suuntasimme takaisin satamaan. Paikalla ei kuitenkaan enää näkynyt kuin muutama tiira ja niinpä jatkoimme läheiselle Capo da Praian kahlaajalutakolle. Altailla oli tuttuun tapaan mukavasti kahlaajia, mutta laatu ei vielä ollut parhaimmillaan. Myöhemmin syksyllähän altaat vilisevät jenkkejä. Lutakoilta löytyi kuitenkin heti muutamia kanadantyllejä, joista kaksi oli vanhoja lintuja, jollaisia suurin osa meistä ei ollut aiemmin nähnyt. Kiertelimme allasta ja ynnäilimme paikalta yhteensä 4 kanadantylliä, tyllin, joitakin mustajalkatyllejä, pulmussirrejä, kuovisirrin, pikkusirrin, isosirrin, suokukon, karikukkoja, 2 tundrakurmitsaa, pikkukuovin, 5 mustapyrstökuiria, punajalkaviklon sekä 2 taivaanvuohta. Viiriäiset pytpyttivät, turkinkyyhkyjä viuhtoi ylitsemme, pari mustarastasta ja mustapääkerttua näkyi vallien reunapuskissa, pari virtavästäräkkiä tepasteli lutakon reunoilla ja pieni parvi vahanokkia lensi äännellen ohitsemme. Sää oli mitä mainioin ja minusta alkoi pahasti tuntua siltä, että olin kantanut mukanani aivan liikaa lämpimiä vaatteita, mutta eihän sitä koskaan tiennyt minkälaiseksi sää muuttuisi, kun olisimme merillä…

Kahlaajia tarpeeksi katseltuamme suuntasimme saaren sisäosia kohti ja seuraavan stopin teimme Cabriton altaalla. Tällä keinotekoisella altaalla näkyi tietysti joka paikan etelänharmaalokkeja, mutta seurana näillä oli selkälokki sekä naurulokki. Altaalla kellui myös joku omituinen ankankuvatus sekä yksinäinen tukkasotka.

Sitten jatkoimme tulivuoriylängölle, jossa katselimme hetken metsänreunassa saalistaneita lepakoita ja kuuntelimme paikallisten peippojen omituisia ääniä. Jatkoimme tietä vielä ylemmäs tasangolle, jossa hajaannuimme maastoon etsimään endeemiä perhoslajia, jollaisia pian löytyikin. Kyseessä oli Hipparchia azorina niminen harmaa, vaatimattoman näköinen heinäperhostyyppinen päiväperhonen, joka lensi tuulessa turhankin vauhdikkaasti ja laskeutui aina kasvien kätköön ja vieläpä siivet supussa, joten kuvat lajista jäivät vaatimattomiksi.

Ylängöllä

Hipparchia azorinaIshnura hastata

Autopaikan viereiseltä lutakolta löysimme myös amerikkalaisia Ishnura hastata nimisiä hyvin pieniä neidonkorentoja, jotka ainakin itseltäni olisivat jääneet huomaamatta, sillä ne olivat vain parin sentin pituisia ja parin millin paksuisia, eikä niitä huomannut ellei kävellyt aivan nenä maassa. Näitä partinogeneettisesti lisääntyviä korentoja on Azoreilla ainoastaan naaraista koostuva populaatio ja kyseessä onkin maailman ainoa tällä tavalla lisääntyvä esiintymä.

Olimme suunnitelleet jatkavamme retkeä aina Angra do Heroismon kaupunkiin asti, mutta kello tikitti sellaista tahtia, että päätimme alkaa palailla kohti Praia de Vitoriaa. Pointsasimme vielä matkan varrelta retkipinnoihin hippiäisen, joka Tercairalla on eri alalajia, inermis kuin Sao Miguelilla olleiden jo näkemät.

Lopulta palailimme hotellille hakemaan jo aiemmin pakkaamamme ja hotellin respan viereiseen huoneeseen jättämämme matkalaukut ja suuntasimme satamaan odottamaan laivaa. Satamassa oli melkoinen ryysis ja mistään ei saanut mitään informaatiota, mikä laiva milloinkin oli lähdössä ja minne. Eikä vajaan tunnin odottelun jälkeen näyttänyt lainkaan siltä, että viideltä mikään laiva olisi lähdössäkään yhtään mihinkään. Lopulta laituriin saapui komea virtaviivainen paatti, joka kuitenkin oli lähdössä Sao Miguelille. Pian tämän perässä saapui meidän suuri laivamme, jonka nimi Joshilla onneksi oli tiedossa. Ja lopulta ennen kuutta nousimme laivaan ja tietysti suoraan ylös ja ulos aurinkokannelle ja tuntia tiedossamme olleesta aikataulusta myöhässä eli kuudelta laiva lähti matkaan kohti Graciosaa.

LaivatKannella

Tyrskyliitäjä

Laivalla

Merellä ei alkuun näkynyt kuin keltanokkaliitäjiä, etelänharmaalokkeja sekä joitakin kalatiiroja. Ulommas päästyämme näin muutaman lentokalan pikaisesti, mutta sitten ei näkynyt enää muuta kuin keltanokkaliitäjiä. Keli oli ehkäpä liiankin hyvä, sillä maininkeja ei juuri ollut ja tuulesta ja tyrskyistähän merilinnut pitävät. Staijailimme kuitenkin antaumuksella ja lopulta yritys palkittiin, kun ensin näkyi pari nokiliitäjää, sitten pienikokoinen liitäjä, joka valitettavasti oli liian kaukana, mutta näytti lähinnä kääpiöliitäjältä ja sitten näkyi vielä tyrskyliitäjäkin. Näimme myös kaukana merellä komeasti pomppineita valaita, jotka tunnistuivat kuvista pohjoisatlantinnokkavalaiksi (Mesoplodon bidens).

Ollessamme jo aika lähellä kolmetuntisen matkamme päätepistettä eli Graciosaa, löytyi illan jo hämärtäessä mereltä muutamia madeirankeijuja. Yhtä keijua päästiin katsomaan ihan hyvin ja sillä erottui sulkasatomerkkejä siivillä ja kevyesti lovipäinen pyrstö eli kyseessä oli Graciosan endeemi ns. Monteiro’s Storm-Petrel eli kesäkaudella Azoreilla pesivä madeirankeiju, joka erottuu lähinnä juuri sulkasadon ajoittumisen sekä pyrstön avulla talvisin samoissa koloissa pesivistä Grant’s Storm-Petreleistä.

Vihdoin Graciosalla

Lopulta rantauduimme Graciosalle Praian satamaan, jossa meitä oli vastassa kontaktihenkilömme Rolando sekä hänen erittäin hyvää englantia puhunut kaverinsa. He olivat järjestäneet meille ruokailun läheisestä ravintolasta, sillä normaalisti saaren kaikki ravintolat menivät kiinni jo yhdeksältä tai viimeistään kymmeneltä, ja nyt laivan oltua tunnin myöhässä, emme enää olisi tällä aikataululla niihin ehtineet. Ensin ajoimme kuitenkin hotellillemme Santa Cruziin, jossa yllättäen kaikille ei ollutkaan omaa huonetta ja niinpä me majoituimme samaan huoneeseen Joshin kanssa. Tapasimme hotellilla ainakin omaksi yllätyksekseni vielä yhden retkellemme liittyvän jäsenen eli hollantilaisen Marc Guytin, joka oli saapunut Graciosalle jo aiemmin. Hän kuitenkin oli jo syönyt, joten kannettuamme tavaramme huoneisiimme, me muut suuntasimme taas Praian lähistöllä sijainneelle Green Light ravintolalle.

Ravintoloitsija oli aivan loistotyyppi ja tervetuliaismaljan jälkeen saimme tilattua maittavat ateriat ja itsekin sain oikein hyvän kala-annoksen. Ruoan päälle saimme vielä jälkkärihedelmät ja lopulta pääsimme palailemaan hotellille, jossa olimme puolen yön tietämillä ja olihan mukava päästä nukkumaan.

Veneemme

Ensimmäinen meriretkipäivä

30.8. aamupala oli 7:30 ja sen jälkeenkin oli vielä mukava hieman löhötä huoneessa ennen kuin suuntasimme käyttöömme saamallamme pakettiautolla kohti satamaa. Ongelmana vain oli ettemme kaikki mahtuneet kerralla autoon. Niinpä suuntasimme ensimmäisellä lastilla lähisatamaan, jossa Rolando olikin paikalla. Mutta Rolandopa ei ollutkaan lähdössä kanssamme merelle vaan kävi ilmi, että olimme jopa aivan väärässä satamassa. Meidän olisi pitänyt taas ajaa Praiaan asti. Onneksi saimme kuitenkin Rolandon auttamaan kyydeissä ja pääsimme näin kohtuu nopeassa aikataulussa kaikki Praiaan. Siellä saimme vielä tovin odotella venettämme, joka lopulta saapui kapteenin ja apupojan ohjaamana ja pääsimme vihdoin lastaamaan tavaroitamme veneeseen. Lopulta pääsimme merille, vaihteeksi taas tuntia myöhässä alun perin sovitusta aikataulusta. Kyydissä oli myös apupojan tyttöystävä.

Pullokuonodelfiini

Alkuun linnusto oli taas tuttua lokkia, kalatiiraa ja keltanokkaliitäjää, mutta tunnin verran vauhdikkaasti ulkomerelle ajeltuamme näimme ensimmäisen isoliitäjän ja kohta perään tyrskyliitäjän sekä ensimmäiset jonkin sortin madeirankeijut. Emme kuitenkaan vielä hidastelleet ennen kuin näimme ensimmäiset merinisäkkäät. Näitä paria pullokuonodelfiiniä (Tursiops truncatus) pääsimme katsomaan aika läheltä ja seurailimmekin veneellä jonkin aikaa, kunnes päätimme jatkaa yhä vain ulommas merelle, kohti yhteensä lähes parin tunnin ajon ja 34 kilometrin päässä Graciosalta sijaitsevaa kohdettamme eli Bank of Fortunen merenalaista harjannetta.

Reilun tunnin ajeltuamme oli veneessä ensimmäinen merisairas, vaikka merenkäynti oli verrattavissa kesähelteisellä Saimaalla liplutteluun. Eikä kyseessä yllättäen ollut kukaan ryhmästämme vaan apupojan tyttöystävä, joka aloitti ”chummauksen” hyvissä ajoin. Kukaan meistä ei raaskinut kertoa hänelle, että onneksi merireissua oli enää jäljellä sellaiset 8 – 9 tuntia…

Lopulta olimme perillä Bank of Fortunen matalikolla, jossa siis meren alla oli tulivuorisaari ja jossa muutamien vuosien meriretkien kokemuksella merilinnut, etenkin keijut, viihtyivät. Niinpä Josh ja PAC aloittivatkin ”chummauksen”. Rolando ja kumppanit olivat järjestäneet meille kunnon kalamössöt, jota alettiin lappaa mereen. Tämän erittäin pahalta haisevan, kalaöljyyn sekoitetun mössön oli tarkoitus houkutella paikalle merilintuja, joilla on erittäin hyvä hajuaisti. Pian veneemme ympärillä näkyikin aaltojen pinnalla öljyläikkä, mutta valitettavasti itse ”chum” oli hieman vääränlaista koostumukseltaan eikä se juuri kellunut. Mainittakoon, että mössömme oli täysin eläinperäistä eli emme suinkaan saastuttaneet merta millään tavalla, vaikka pikkuhiljaa ajellessamme tuulen ja aallokon mukana laikku laajeni koko ajan.

ChummaustaChum

Eipä mennyt kuin hetki, kun ensimmäinen madeirankeiju saapui chumille. Ja kuvaajat alkoivat tietysti kuvata lintua, joka kävi välillä ihan mukavan lähelläkin kääntymässä. Aivan odottamaani tyyliin lintu ei kuitenkaan käyttäytynyt, sillä olin toivonut keijujen saapuvan aivan veneen vierelle lekuttelemaan ja hakemaan kalapaloja. Pikkuhiljaa kun keijuja oli paikalla jo muutamia, oli selvää, että ne lähinnä lentelivät edestakaisin välillä chumilla käyden ja vain aika ajoin ne lensivät aivan veneen vierestä. Ja sen verran vauhdikkaita lentäjiä ne olivat, että veneen keinuessa ja vieläpä kuvaajien liikkuessa edestakaisin ja tietysti vähän väliä muiden kuvaajien eteen, oli kuvaaminen erittäin haastavaa ainakin tällaiselle erittäin kokemattomalle järkkärikuvaajalle, jolla oli vaimon kamera lainassa.

Muutamia keijuja nähtyämme olimme vakuuttuneita, että olimme nähneet niin kesäpesivää Monteiro’s Storm-Petreliä sulkasatoisine siipineen ja lovipyrstöineen kuin talvipesivää Grant’s Storm-Petreliä aivan tuoreine ja ehjine siipisulkineen sekä tasapäisine pyrstöineen. Eroa oli hieman myös lintujen tummuudessa, siipien pituudessa ja lentotyylissäkin. Mutta valtaosassa tilanteita oli määritys vain madeirankeijutyyppinen lintu ja toivottiin linnusta saatavan sellaisia kuvia, että niistä olisi myöhemmin hyvä tarkentaa määritystä.

Madeirankeiju (Monteiro's)Madeirankeiju (Grant's)

Silloin tällöin veneen ohitti vauhdikkaasti myös okunen yksittäinen keltanokkaliitäjä tai isoliitäjä ja kamerat säksättivät sarjatulta. Ajelehdittuamme aikamme, olimme lopulta öljyläikän ulkopuolella, josta palailimme läikän alkuun, josta taas tuulen mukana ajelehdimme pikkuhiljaa läikän halki lintuja kuvaillen, toistaaksemme saman taas uudelleen.

Iltapäivän ollessa jo pitkällä olivat merilinnut välillä syystä tai toisesta täysin kateissa, jolloin ajelimme hieman edestakaisin etsien lintuja, mutta palasimme lopulta alkuperäiselle paikalle. Hiljaisina hetkinä rankasta ja haisevasta sekä auringonpaahteisesta chummaustyöstä vastanneet PAC ja Josh pulahtivat pariin otteeseen uimaankin ja kuvia ehdittiin ottaa chumille saapuneesta selkälokistakin. Mutta ei hiljaiseloa kauan riittänyt, sillä löysin itse kiikareilla kaukana merellä lentäneen keijun, joka näytti täysin tummalta. Muutkin löysivät linnun nopeasti ja heidänkin mielestään lintu näytti lupaavalta, mutta valitettavasti se ei koskaan tullut yhtään lähemmäksi. Lopulta määritys oli jätettävä auki, sillä emme olleet nähneet lintua tarpeeksi hyvin. Linnun muoto ja lentotyyli eivät kuitenkaan sopineet lainkaan tyrskyliitäjälle, joita olimme nähneet muutamia. Haaveenamme olleen pikkukeijun varma määrittäminen olisi kuitenkin vaatinut parempaa havaintoa.

Hieman harmittamaan jääneen tummakeijuepisodin jälkeen kului taas aikaa ennen kuin vihdoin kuului PAC:in huuto: ”Wilson’s Storm-Petrel” ja aaltojen välissä matalalla lensi lyhyt- ja pyöreäsiipisempi ja laajemmin valkoyläperäinen, selvempisiipilaikkuinen ja pitkäjalkainen etelänkeiju, jota olinkin jo odotellut elislistalleni! Lintu ei kuitenkaan alkuun kauan ollut näytillä, mutta lensi lopulta kertaalleen veneen ohitse ja vieläpä samaan aikaan, kun veneen ohitse lensi myös nokiliitäjä.

EtelänkeijuNokiliitäjä

Taas tovin hiljaiselon jälkeen PAC löysi kaukaa tumman keijumaisen linnun, joka kuitenkin lensi koko ajan suoraan poispäin. Päätimme singahtaa veneellä sen perään ja pysyimmekin sen perässä jonkin aikaa, muttemme koskaan päässeet yhtään lähemmäksi. Parin saamamme huonon kuvan perusteella tämä lintu kuitenkin oli ennemmin tyrskyliitäjä.

Lopulta meidän oli pikkuhiljaa lähdettävä palailemaan takaisin päin. Pysähdyimme vielä kuvaamaan selkälokin seurassa uiskennellutta isoliitäjää, jota tovin kuvailtuamme näimme merellä komeita valaan puhalluksia! Ajoimme paikalle ja kyseessä todellakin olivat tällä kertaa isot valaat! Jo puhalluksista laji määrittyi kaskelotiksi ja pääsimme kuvaamaan ja katselemaan näitä mukavan läheltä! Puhallusten äänet kuuluivat hienosti! Kaskelottihan on suurin hammasvalas ja isommat koiraat saattavat olla jopa 16 metrin mittaisia! Kyllähän olivat komeita!

KaskelottiKaskelottiSelkälokki ja isoliitäjäHanhennokkavalas

Ja ei tässäkään vielä kaikki, sillä aika pian kaskelottien jälkeen löysimme toisen valasparin ja pääsimme kuvaamaan hanhennokkavalaita lähietäisyydeltä.

Praian lähellä kiertelimme vielä hetken saarta, jossa oli useita vuosia pesinyt nokitiira, mutta havainnot jäivät kala- ja ruusutiiroihin. Lopulta yhdeksän ja puolen tunnin meriretki oli ohi ja palasimme satamaan. Havaintolistallemme oli kertynyt 15 isoliitäjää, 4 nokiliitäjää, 5 tyrskyliitäjää, 6 turhan kaukaista pienempää kihua, etelänkeiju, yhteensä noin 30 madeirankeijua ym. Satamasta suuntasimme suoraan tuttuun ravintolaan syömään. Tällä kertaa tarjolla oli herkullisia liharuokia. Aterioinnin jälkeen oli mukava palata hotellille pitkän päivän päätteeksi nukkumaan.

Toinen meriretkipäivä

31.8. olimme suunnitelleet lähdön merille aikaisemmaksi, mutta taas oli ilmassa epäselvyyttä, kummastako satamasta matkaan lähdettäisiin ja miten satamaan taas koko porukalla päästäisiin? Oletus kuitenkin oli, että taas oli ajeltava Praiaan ja niinpä ruhtinaallisen aamupalan jälkeen Josh lähti heittämään ensimmäistä autolastillista satamaan. Yllättäen pihaan kurvasi tuolloin Rolandon hyvää englantia puhunut herramieskaveri, joka sitten kuskasikin muun porukan satamaan.

Tunturikihu

Tuuli oli nyt huomattavasti navakampi, joten kiersimme Praian saaren vain kertaalleen ja todettuamme tiirojen tarkemman tarkkailun mahdottomaksi, jatkoimme taas suoraan kohti Bank of Fortunea. Heti alkumatkasta linnusto vaikutti lupaavalta, kun ylitsemme lensi tunturikihu ja merellä näkyi useitakin isoliitäjiä.

Nyt kalamössö oli tehty koostumukseltaan paljon paremmaksi, sillä seassa oli enemmän leipää, popcornia ja muuta kelluvaa. Hajukin tuntui siinä määrin pahemmalta, että hajun ja merenkäynnin aiheuttaman rynkytyksen yhteisvaikutuksesta aloin itse voida hieman pahoin. Edellispäivänä olin selvinnyt ilman minkäänlaisia tuntemuksia ja luotto korvan taakse laittamaani Scopoderm laastaria kohtaan oli kasvanut. Laastarin luvattu 72 tunnin vaikutusaika alkoi kuitenkin epäilyttää, kun pikkuhiljaa oloni vain huononi ja huononi. Otin lääkitystä vahvistaakseni myös Postafen pahoinvointipillerin, mutta eipä olo vieläkään kohentunut. Lopulta näytin ilmeisesti sen verran huonovointiselta, että Guy tarjosi minulle myös inkivääripillereriä ja kuinka ollakaan, liekö triplavaikutus vai ehkä hieman aivan ulkomerellä tasaantunut merenkäynti vaikuttanut siihen, että oloni alkoi pikkuhiljaa kohentua. Varmasti vaikutuksensa oli myös sillä, että olimme lopulta saapuneet taas pelipaikoille ja keijuja ja isoliitäjiä lenteli ympärillämme selvästi vilkkaammin kuin edellispäivänä.

Ja eipä paikalla ehditty olla kauan, kun ylitsemme lensi taas tunturikihu ja lähes heti perään Hugo plokkasi viistäjän! Kapverdenviistäjä suhahti aivan veneemme takaa ja palasi onneksi suorittamaan vielä upean ohilennonkin, joten kaikki saivat linnusta hyviä kuvia! Pian ohitsemme lensi taas yksi tunturikihu ja hetken madeirankeijuja kuvattuamme tupsahti jostain chumille pari etelänkeijua, joiden tanssahtelua vedenpinnalla oli upea seurata! Lajisto oli kerta kaikkiaan monipuolista!

KapverdenviistäjäKapverdenviistäjäEtelänkeijuEtelänkeiju

Parhaimmillaan chumilla oli kymmenkunta madeirankeijua ja isoliitäjiä suhahteli tuon tuosta aivan veneemme ohitse. Kamerat siis rätisivät yhtenään ja vaikka vene yhä keikkui sen verran pahasti, että ainakaan itse en oikein pystynyt edes kiikareita käyttämään, oli alkumatkasta ollut paha olo tiessään.

Delfiinit

Venettämme kävi katsomassa myös iso porukka delfiinejä (Delphinus delphis), jotka uivat parhaimmillaan aivan veneemme alitse. Juuri kun homma oli hieman tasaantunut ja lintuja tuntui olevan hieman vähemmän, huusi Josh: ”Swinhoes Storm-Petrel”! Ja pikkukeiju löytyi nopeasti lentämässä ensin suoraan meitä kohti, mutta kohta se kääntyi veneen taakse eikä oikein kukaan ehtinyt saada siitä kuvaa. Itse roiskin kuvia Bossen takana istuessani kurottamalla vain kameraani lintua kohti ns. lonkalta. Lintu näkyi vielä hetken veneen toiselta puolelta ja kaikkien onnistui se nähdä, mutta yllättäen vain Hugo ja ihme kyllä meikäläinen onnistui saamaan siitä kelvollisia kuvia.

Pikkukeiju

Tunnelma oli korkealla, sillä kaikki olivat saaneet eliksen lajista, joka oli ehkä kuitenkin ollut kaikilla toivelistalla kaikkein korkeimmalla, sillä odotukset lajin näkemiseksi olivat suuret – olihan laji havaittu kaikilla viidellä Graciosalle järjestetyllä meriretkellä ja vieläpä aina juuri Bank of Fortunella.

Hetken veneessä oli seestynyt tunnelma eikä kukaan oikein edes kuvannut mitään, mutta lopulta aloimme taas kuvata ympärillämme pörränneitä madeirankeijuja. Ja saapuipa veneemme vierelle isoliitäjä iskentelemaan ja seuraamaan venettämme ja tämä veijari poseerasi niin komeasti, että siitä saatiin lopulta niin komeat kuvat, että saatoimme hyvillä mielin lähteä palailemaan Graciosaa kohti jo hyvissä ajoin.

Isoliitäjä

Bank of Fortune oli todellakin tarjonnut parastaan, sillä havikseen oli kertynyt jo arviolta 40 madeirankeijua, 55 isoliitäjää, 10 nokiliitäjää, tyrskyliitäjä sekä jo aiemmin mainitut herkut. Herkkuihin saatiin paluumatkalla vielä lisäystäkin, kun plokkasin kiikareilla kaukaisen viistäjän, joka ei koskaan tullut kovin lähelle, mutta saatiin silti tunnistettua kapverdenviistäjäksi.

Tuuli oli yhä niin voimakas, että Praian tiirakiertely jäi taas lyhyeksi ja lopulta olimme takaisin satamassa jo viideltä. Suunnitelmissamme oli huilailla hetki hotellilla ja suunnata vielä veneellä lyhyelle iltaretkelle. Palaillessamme kohti hotellia, kurvasimme pikkumutkan Praian kaupungissa, jossa saaren ainoassa keinotekoisessa vesilutakossa näimme paikalla jo vuosia olleen mandariinisorsan.

Iltaretkellä kiertelimme Praian saarta toivoen löytävämme nokitiiran mutta ei sitä valitettavasti löytynyt. Olimme jostain saaneet tiedon, että yksi lintu olisi nähty vielä viikkoa aiemmin ja että pari ei olisi tänä vuonna pesinyt lainkaan. Niinpä aloimme epäillä, olisiko tämä nähtykään lintu enää paikalla. Havainnot jäivät siis kalatiiroihin, muutamiin ruusutiiroihin, pariin pikkukuoviin, karikukkoihin sekä harmaahaikaraan.

Palailimme maihin jo ennen kahdeksaa ja suuntasimme hotellin ravintolaan syömään. Valitettavasti ravintolan esitys ei ollut kovinkaan kaksinen, mutta onneksi lopulta kaikki saivat syödäkseen ja tälläkin ruoalla nälkä siirtyi.

Illalla oli mukava ottaa hieman rennommin ja saada vihdoin ihan kunnon pituiset yöunet.

Kolmas meriretkipäivä

1.9. satamaan kuljettiin kahdessa vuorossa Joshin toimiessa taas kuskina. Merillekin päästiin vihdoin aikataulun mukaisesti ja toiveet jonkin yhä vain paremman lajin näyttäytymisestä olivat korkealla.

Praia ja Pico

Meri oli taas lähes tyyni ja aivan avomerelläkin oli todella lämmin. Lisäksi näkyvyys oli aivan uskomaton ja näimme jopa neljä Azoreiden saarta, kun Picon tulivuorisaarikin näkyi komeasti Sao Jorgen takaa.

Lintuhavainnot jäivät olemattomiin, kunnes lopulta parkkeerasimme Bank of Fortunelle, jossa näkyi heti ensimmäinen madeirankeiju. Chummaus aloitettiin taas välittömästi ja kohta muutama keiju oli taas kiertelemässä venettämme.

Kuviin osui taas niin Monteiro’s kuin Grant’s Storm-Petreleitä, mutta muuten lintuja oli niin vähän, että kuvia otettiin jopa roskalinnuista kuten etelänharmaalokkinuorukaisista ja keltanokkaliitäjistäkin.

Madeirankeiju (Monteiro's)Madeirankeiju (Grant's)EtelänharmaalokkiKeltanokkaliitäjä

Aika kului lähinnä auringosta nauttien ja kameroiden muistikortteja pikkuhiljaa keijukuvilla täytellen, kunnes lopulta Marcin kanssa kiinnitimme yhtä aikaa huomiota kahteen peräkkäin lentäneeseen keijuun, joista toinen näytti tasatummalta. Taas pikkukeiju! Linnut saapuivat yhä vain meitä kohti ja lopulta kurvasivat kohtalaisen läheltä venettämme ja kaikki saivat nähdä linnut hienosti ja kuviakin tuntui kameroiden rutinasta päätellen syntyvän. Ja linnut myöskin jäivät chumille kiertelemään, joten siirryttyämme niiden perässä hieman lähemmäksi, pääsimme näkemään ja kuvaamaan niitä kohta vielä uudemmankin kerran.

PikkukeijuPikkukeiju

Mutta kohta pikkukeiju oli taas kadonnut samaan tapaan kuin muutkin keijut aina vain yhtäkkiä tuppasivat katoamaan ja saimme taas tyytyä madeirankeijuihin sekä huomattavasti edellispäivää vähälukuisempiin isoliitäjiin, joista yksi laskeutui taas seuraamaan venettämme ja lopulta sitä ruokittiin kalapaloilla vain noin 1,5 metrin päästä!

IsoliitäjäIsoliitäjä

Lopulta kaikki tuntuivat saaneen madeirankeijukuvia riittävästi ja lähdimme palailemaan rantaa kohti. Isoliitäjiä olimme arvelleet nähneemme vain kymmenkunta lintua, madeirankeijuja 20 ja tyrskyliitäjiä 2, joista toista pääsimme katselemaan hieman paremmin paluumatkalla. Lajisto ja lintumäärät olivat siis olleet aika vaisuja edellispäivään verrattuna.

Raitadelfiini

Päivän aikana olimme tehneet taas merielukkahaviksiakin, kun näimme sinihain (Prionace glauca) lyhyesti aika lähellä venettämme ja pääsimme katselemaan raitadelfiiniparven (Stenella coeruleoalba) pomppimista mutta valitettavasti aika kaukaa.

Ollessamme palailemassa kohti Praiaa oli meressä aivan uskomattomat määrät keltanokkaliitäjiä, joiden kuvaamiseen satsattiin, sillä niistä saatiin nyt niin uima- kuin lentokuviakin. Praian saarikin kierrettiin taas nokitiiran toivossa, mutta turhaan. Lopulta olimme satamassa jo kahden aikaan.

KeltanokkaliitäjäKeltanokkaliitäjä

Ehdin käydä lyhyellä kävelylläkin hotellin lähimaastossa ja muutamassa kaupassa, joista kolmannesta sain vihdoin kylmää juomista. Mutta pian olikin sitten aika palailla taas satamaan.

Kauhuksemme veneessä ei ollut lainkaan mitään kalaherkkuja linnuille tarjottavaksi. Onneksi Rolando säi järjestettyä jostain laatikollisen muikuntapaisia kaloja ja niinpä raritoiveemme saivat taas uutta nostetta.

Suuntasimme kiertelemään Baixon ja Praian pikkusaarten ympäristöön ja tavoitteenamme oli kuvata Monteiro’s Storm-Petreleitä paikassa, jonne niiden piti kokoontua illalla ennen kuin ne lentäisivät saarille pesimäkoloilleen, mutta emme lopulta nähneet kuin yhden yksilön ja muutkin havainnot jäivät muutamaan isoliitäjään.

Baixo

Lopulta suuntasimme kiertelemään Praiaa ja PAC sekä Josh pilkkoivat muikkuja paloiksi ja viskoivat niitä tiiroille, mutta vain kalatiiroja sekä joku yksittäinen ruusutiira saapui kaloja noukkimaan. Lopulta kalalaatikko oli tyhjä ja oli aika palata satamaan.

Praia

Illalliselle menimme tuttuun Green Lightiin, jossa isäntä otti meidät taas avosylin vastaan ja ruokaa odotellessamme saimme myrkyttää itseämme erilaisilla toinen toistaan pahemmilla alkomahoolijuomilla. Ruoka kuitenkin oli taas maukasta ja sitä todellakin oli riittävästi! Lopulta palailimme hotellille lepäämään.

Rolando saapui taas ruokailun jälkeen kuskaamaan osaa porukasta hotellille ja toi tullessaan huonoja uutisia. Seuraavaksi illaksi oli luvattu myrskyä, eikä merelle olisi todennäköisesti asiaa edes aamulla, sillä kuskimme eivät voineet ottaa riskiä ja viedä ryhmää merelle, myrsky kun voisi nousta niin nopeasti.

Graciosan kiertelyä

2.9. Aamupalan jälkeen oli ymmärtääksemme sovittu, että Rolando saapuisi kertomaan meille päivän ohjelmasta. Sää oli yhä aivan uskomattoman kaunis, joten elättelimme vielä toiveita merelle pääsemiseksi. Puolen tunnin odottelun jälkeen ihmettelimme, että mitäköhän olimme taas ymmärtäneet väärin ja kun oli kulunut tunti, päätti Josh kilauttaa kaverille. Ylläri oli melkoinen, kun saimme puhelimeen vastanneelta vaimolta tiedon, että Rolando oli sukeltamassa!

Niinpä ilmassa lenteli hieman ärräpäitäkin, kun me emme nyt oikein tienneet mitä tehdä. Meille oli luvattu, että mikäli merelle ei ole asiaa, niin meille tuodaan käyttöön toinenkin auto, että me kaikki mahdumme kerralla liikenteeseen, mutta autoa ei kuulunut eikä näkynyt. Lopulta kuitenkin jotenkin selvisi, että autohan oli ollut parkissa avaimet sisällään koko aamun! Informaatiokatkoksen takia me olimme menettäneet aamusta jo puolisentoista tuntia!

Lähdimme sitten porukalla kiertämään saarta eli tutustumaan maisemiin sekä tietysti katsomaan, löytyisikö saaresta mitään lintuja ihan tavallisten paikallisten lajien lisäksi.

Rantamaisemaa

Kraatterissa

Teimme ensin pari stoppia rannoilla, mutta havainnot jäivät karikukkoihin ja pikkukuoviin. Stoppasimme vielä mm. Farol da Ponta da Barcan majakalla, ennen kuin suuntasimme saaren keskiosiin tulivuorikraatterille. Furna Do Enxofre Caldeira nimisen kraatterin sisäpuolelle ajettiin pienen tunnelin läpi ja kuten arvata saattaa kraatterin sisäpuoli oli todella vehreää! Kartassa näkyi pieni kraatterijärvikin, mutta lutakko oli nyt täysin kuiva. Kanarianhemppoja, tiklejä, peippoja, sepelkyyhkyjä ja mustarastaita nähtiin, muttei mitään sen yllättävämpää.

KeskusMaan alle

Kraatterin nähtävyys oli luola, johon pääsi tutustumaan 3,5 € lipun informaatiokeskukselta ostettuaan. Itse kipaisin muutaman muun ohella tietysti luolaan tutustumaan ja aika syvälle maan alle kiertäneiden portaiden päässä avautuikin oikein komea luola! Luola oli aika hienosti valaistu, joten paikka oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Aivan luolan perällä oli pieni fumarolikin eli kiehuva mutalutakko, joka tuttuun tapaan haisi rikiltä eli mädältä kananmunalta.

Luola

Kivuttuani takaisin ylös maan pinnalle, otettiin keskuksella hetken aikaa rennosti ja lähdettiin sitten jatkamaan saaren kieroa. Lopulta pieni Graciosa oli kierretty aika nopeasti. Saaripinnoja oli kertynyt aivan odotetusta lajistosta; virtavästäräkki, hiirihaukka, turkinkyyhky ym.

Sitten suuntasimme lentoasemalle, jonne päästyämme Josh lähti vielä muutaman muun kanssa hakemaan matkatavaroitamme hotellilta. Iltakuuden jälkeen oli sitten edessä lento Terceiralle.

Kunnon sekoilua

Terceiralle laskeuduttuamme hyvästelimme Sao Miguelille samalla koneella jatkaneet ryhmäläisemme ja asemalla niin ruotsalaiset, ranskalaiset kuin Marckin ottivat vuokra-autot. Me hyppäsimme Guyn kanssa Marcin kyytiin ja suuntasimme tietysti suorinta tietä satamaan! Ja siellähän se amerikanriuttatiira istuskeli taas langalla, mutta autosta noustuamme se nousi saman tien lentoon ja lensi kauas vilkun taakse, eikä palannut illan jo hämärtäessä.

Niinpä jatkoimme hotelleillemme. Guy oli ruotsalaisten kanssa tutussa Teresinhassa, mutta me muut olimme varanneet huoneita läheiseltä, hieman halvemmalta Brancolta. Tai ainakin niin olimme luulleet tehneemme, sillä minulle ei ollutkaan huonetta varattuna. Olimme kiireessä varailleet Marcin läppärillä minulle huonetta Graciosalla lentoa odotellessa ja mokailleet, sillä lopulta selvisi, että minun huoneeni olikin varattu hotellista nimeltään Branco II ja tämä hotelli sijaitsee parin kymmenen kilometrin päässä! Onneksi hotellit olivat saman perheen omistuksessa, joten alkuhämmennyksen ja sekoilun jälkeen sain idean, josko jostain löytyisi lisäsänky joko Marcin tai ranskalaisten huoneeseen ja homma hoitui hienosti, sillä ranskalaisten huoneessa oli valmiiksi kolme sänkyä!

Hieman huoneissa virkistäydyttyämme PAC tilasi meille pöydän tutusta Pescador ravintolasta ja varmisti, että saatoimme mennä paikalle vielä iltayhdeksän jälkeen ja pian lähdimme kävelemään ravintolalle.

Ruotsalaiset ja Guy olivatkin jo pöydässä istumassa ja pian pääsimme tilailemaan herkkuruokia. Olimme jo saaneet todella herkulliset annoksemme, kun PAC:illa soi puhelin ja häneltä kysyttiin, että missä me oikein olimme? Hetken sekoilun päätteeksi selvisi, että soittaja piteli meille yhä pöytää varattuna ja oli jopa käännyttänyt ihmisiä ravintolan ovelta. Häntä tietysti huoletti, olimmeko tulossa syömään lainkaan? PAC selitti, että täällähän me olimme jo pöydässä syömässä, mutta lopulta selvisi, että ravintola oli väärä… Itse asiassa saarikin oli väärä… Pöytävarauksemme oli samannimisestä ravintolasta Sao Miguelin saarella! Kylläpä nolotti! Pescadorin ruoka oli lähes parasta, mitä olen koskaan syönyt ja sitä todellakin oli riittävästi. Niinpä oli lopulta hyvä asettua mahan viereen nukkumaan.

Aamu Terceiralla

3.9. hieman huonosti kuumassa huoneessa nukutun yön jälkeen tapasimme taas koko porukan tutussa paikassa eli satamassa. Aamu oli jo valjennut jokin tovi aiemmin ja paikalla ei ollut kuin ihan muutama kalatiira, muut olivat jo merellä kalassa.

Sää oli tuulinen ja sateinenkin, joten suuntasimme seuraavaksi aamukahville läheiseen Cafe Europaan, josta jatkoimme sitten Capo da Praian altaalle.

Heti oli selvää, että altaalle oli saapunut lisää lintuja, sillä tyllejä ja pulmussirrejä oli runsaasti ja aivan lähialtaalla käppäili myös keltajalkaviklo sekä palsasirri. Tarkempi altaiden syynäys tuotti myös 4 kanadansirriä, 2 valkoperäsirriä ja pari uutta kanadantylliä, mutta muuten linnusto oli samaa kuin edelliskäynnillä.

Keltajalkaviklo ja palsasirriKanadansirriKanadantylliPulmussirri

Minulla ja Guylla oli lento iltapäivällä, joten Marc, jolla oli vielä parikin päivää lomailua jäljellä Terceiralla, lupautui kuskaamaan meidät lentoasemalle.

Paul do Praia

Koska meillä oli vielä muutama tunti aikaa ennen kuin meidän piti olla kentällä, kiertelimme vielä satamaa sekä Praia de Vitorian rantoja ja kävimme myös Paul do Praian altaalla sekä sarvipöllöjä katsomassa, ennen kuin lopulta Marc heitti meidät lentoasemalle.

Praia de Vitoria

Kotio

Lentomme Lissaboniin lähti lopulta ajallaan ja Lissabonissa hyvästelin Guyn, jolla ei ollut pitkäkään odotus, mutta minulla oli kolmisen tuntia aikaa kulutettavaksi. Kävin taas syömässä ja lopulta lentoni Helsinkiin lähti klo 21:25.

Olin taas Helsingissä aamuyöllä klo 3:30 puoli tuntia etuajassa ja isäni oli taas suostunut noutamaan minut Kirkkonummelle, jossa rojahdin kunnon aamu-unille ja heräsin vasta päivällä. Rennosti otetun päivän sekä pienen iltapäiväretkeilyn jälkeen ajelin lopulta illalla Parikkalaan, jossa oli taas edessä paluu arkeen.

J.A.

Polar Ural, Venäjä 18.6.-2.7. 2016

Alkujorinat

Oltiin taas vuoden kulussa turhankin pitkällä eikä meillä ollut lomasuunnitelmia tehtynä. Onneksi keväällä huomasin suomalaisten WP-pinnareiden WhatsApp-ryhmässä Santamaan Markun viestin, jossa hän kertoi ranskalaisornien etsivän paria lähtijää retkelleen Polar Uralille. Tiesin kyllä heti, kuka reissua oli suunnittelemassa ja laitoinkin saman tien viestiä vanhalle tutulleni Pierre-André Crochetille, että meitä olisi kaksi reissusta kiinnostunutta. Olimme edelliskesänä olleet Etelä- ja Keski-Uralilla saman matkanjärjestäjän toimesta, jota nyt oltiin käyttämässä ja olimme jo tuolloin jutelleet Ural Expeditions&Toursin Oleg Demyanenkon kanssa tulevasta retkestä Polar Uralille, mutta olimme kyllä ajatelleet, että paikalla kävisi pari muuta ryhmää ennen meitä.

Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi varmistua, että meille molemmille olisi kuin olisikin paikka vapaana tälle pioneeriretkelle! Alkuun kun oli hieman epäselvää, oliko reissuun mahdollisuus lähteä viiden vai kuuden hengen porukalla. Mutta lopulta Oleg jo varaili meille junalippuja. Edessä olisi melkoinen seikkailu, sillä Polar Uralille matkustettaisiin junalla Moskovasta. Ja tuo matka on todella pitkä! Me Hannan kanssa vieläpä päätimme vetää homman ihan hardcore -touhuksi, kun päätimme hoitaa koko reissun junaillen eli varasimme junaliput myös välille Parikkala-Moskova!

Lopulta reissu muodostui seuraavanlaiseksi: Tapaisimme Pierre-Andre Crochétin (WP-3), Paul Dufourin sekä englantilaisen Ernest Davisin (WP-1) Moskovassa, josta matkustaisimme seuraavasta aamusta lähtien reilut 40 tuntia ja yli 2000km Intaan. Intassa meillä olisi kuski, jonka järeällä maastopakulla ajaisimme edestakaisen viiden päivän reissun Uralia kohti ja viettäisimme yöt telttaillen eri kohteissa. Palattuamme Intaan viettäisimme yön hotellissa akkuja lataillen ja seuraavana aamuna matkustaisimme taas junalla Eletskayaan, josta lähtisimme kuskin, paikalle mukanamme alueeseen tutustumaan saapuneen Olegin sekä myöskin vasta nyt ryhmäämme liittyvän Eric Didnerin kanssa jonkinlaisella tankilla valumaan neljän päivän aikana Polar Uralille matkalla taas teltoissa leiriytyen. Polar Uralilla viettäisimme vielä pari päivää ja matkustaisimme sitten taas pitkän matkan takaisin Moskovaan. Edessä olisi siis 11 päivää maastossa ja meillä Hannan kanssa yhteensä jopa 116 tuntia junailua!

Uralille

Reissumme tavoitelajisto oli heti alkuun selvä. Kaikilta meiltä puuttui listoiltamme pikkupajusirkku sekä suippopyrstökurppa. Ainoastaan Pierre-André, eli lyhyemmin PAC, oli hoitanut aiemmin taigarautiaisen. Hannan toivelistalla oli lisäksi mustakurkkurautiainen. Paul, joka ei ollut koskaan ollut missään pohjoisempana reissussa, tulisi tietysti saamaan pinnoja roppakaupalla. Mutta koska kyseessä oli todellinen pioneerireissu, oli meillä tarkoituksena yrittää koluta kohdemaastoa oikein urakalla ja tutustua alueen muuhunkin linnustoon ja muuhun eläimistöön ja jopa osin myös kasvistoon erittäin huolella, joten eihän sitä koskaan tietäisi, mitä yllätyksiä sitä vastaan tulisi. Haaveissa oli tietysti löytää mm. tundrakirvinen, joka meillä kyllä oli lajilistoillamme, mutta josta ei ollut Euroopan puolelta kesähavaintoja kymmeniin vuosiin ja unelmana oli tietysti löytää jotain aivan odottamatonta, kuten vaikkapa taigapunavarpunen…

Moskovaan

17.6. Työpäivän jälkeen oli leppoisaa, kun olin pakannut jo kaikki matkatavarani huolellisesti edellispäivien aikana. Tempaisin vatsan turhankin täyteen lähiravintolan kebabia ja otin rennosti, kun Hanna vielä pakkaili omia tavaroitaan. Lopulta hieman ennen iltapäivä neljää laitoimme kamat kasaan, kantoon ja pakkasimme ne autoomme. Ajoimme lopulta vain vajaan kilometrin ja tipautin Hannan tavaroiden kanssa rautatieasemalle ja ajoin takaisin kotipihaan, parkkeerasin auton, heitin avaimet kotiin, tein vielä viimeisen tarkistuksen, että kaikki tavarat oli varmasti otettu mukaan ja kävelin sitten itsekin rautatieasemalle.

Hieman myöhässä, klo 16:37, lähti junamme kohti Kouvolaa. 1h50min myöhemmin Kouvolassa oli Hannan sisko Elissa meitä vastassa. Pakkasimme tavarat tämän Kiaan ja suuntasimme syömään. Olin itse vieläkin aivan liian ähkyssä, mutta söin silti sen minkä pystyin Three Wingsin erinomaisia ruokia. Pian olikin aika palata asemalle, jossa hyvästelimme ”Ellin” ja jäimme odottelemaan Tolstoi -junaamme, joka saapui hieman myöhässä klo 20:20. Olimme saaneet paikat eri vaunuista, sillä juna oli ollut lippuja varatessa lähes täynnä. Kunhan passimme ja matkalippumme oli ensin kerätty virkailijoiden matkaan, suuntasi Hanna omaan hyttiinsä ja minä omaani. Itselläni oli lippu ykkösluokasta, joten vaikka alkuun hytissäni oli kolmen venäläisen seurue, jäi heistä lopulta vain varsin leppoisan oloinen, muttei sanaakaan englantia osaava herra seurakseni. Lopulta passimme ja junalippumme palautettiin ja onnistuin tilaamaan aamuksi omeletin aamupalaksi.

Klo 21:10 saavuimme Vainikkalaan Suomen raja-asemalle, jossa rajamiehet tarkistivat passin ja tullimies kävi kyselemässä parit kysymykset. Sain häneltä leimat kotona tekemäämme paperiin, joka todisti, että meillä oli mukanamme mainitsemamme optiikat ym., jos jotain ongelmia rajan toisella puolella sattuisi tulemaan esim. paluumatkalla. Suomen raja-asemalla meni tunti, kunnes lopulta valuimme rajan yli naapurin puolelle klo 22:16 ja sitten olikin edessä Venäjän raja-asema Buslovskaya klo 22:22. Venäjän rajamiehet nousivat kyytiin ja muodollisuudet hoidettiin yllättäen liikkuvassa junassa. Passien ja viisumien lisäksi kerättiin ns. maahantulolaput eli ”pikkulaput”, jotka olimme onneksi täyttäneet valmiiksi, sillä tyhjiä lappuja ei näkynyt missään jaossa. Tullinainen kyseli taas tullattavat sekä käteisvarat, joita ei tietenkään ollut liikaa. Klo 22:55 olimme sitten lopulta Viipurissa, josta jatkettiin vasta klo 23:43. Aika pian Viipurin jälkeen laitoin petini kuntoon ja aloin nukkumaan.

18.6. heräsin kunnolla vasta aamukahdeksan jälkeen, jolloin kämppikseni oli ollut jo käytävässä katselemassa maisemia jonkin tovin. Maisema ulkona näytti perusvenäläiseltä; rehevää, ränsistyneitä hökkeleitä ja paikoin neuvostotyylisiä kerrostaloja. Muutamia peruslintulajeja näkyi retkipinnoiksi. Kohta tuotiin aamupalaksi tilaamani omeletti ja matkan viimeinen kolmevarttinen kului ikkunasta maisemia tuijotellen junan valuessa hitaasti kohti Moskovaa.

Lopulta vain hieman aamuyhdeksän jälkeen olimme perillä Lenigradskiyn (Ленинградский) rautatieasemalla 15 minuuttia etuajassa ja päätimme kävellä kaikkine kantamuksinemme 1,3 kilometrin päässä sijaitsevalle Ars-hotellille, josta olimme etukäteen buukanneet huoneen. Huone oli oikein viihtyisä, mutta hiukan huoletti, kun respan nainen osannut sanaakaan englantia.

Hieman lepäiltyämme ja käytyämme virkistävässä suihkussa, yritimme saada respasta rekisteröintilappuja sekä passiemme kopioita, jotka olimme luvanneet lähettää Ural Expeditions & Toursin Oleg Demyanenkolle, jotta tämä pystyisi hakemaan meille kulkulupia ensimmäiseen retkikohteeseemme eli Intan kansallispuistoon. Respan nainen ei kuitenkaan pystynyt rekisteröintiä suorittamaan ja puhelimessa jonkun tulkin avulla käymämme keskustelun perusteella ymmärsimme syynä olevan tietokoneyhteysongelmat. Hieman turhautuneina, laitoimme tietoa asiasta Olegille, joka alkoi selvitellä asiaa ja päätimme olla yhteydessä myöhemmin ja lähdimme kävelemään kohti Moskovan keskustaa ja Punaista toria.

Punaiselta torilta

3,5 kilometrin kävely punaiselle torille oli yllättävän nopea ja matkalla ei juuri ollut muuta kuin pankkeja ja kahviloita. Punaisella torilla kuvailimme televisiosta tutun näköisiä kirkkoja, Kremliä sekä Leninin mausoleumia, joka oli kiinni restaurointitöiden takia. Muutenkin Moskovassa tuntui olevan paljon rakennustöitä. Takaisin kävellessämme shoppailimme hieman ja hotelliin päästyämme huilimme taas hetken, kunnes saimme Olegilta tiedon, että rekisteröinti olisi tehtävä ja passin kopiot ja rekisteröintitodistukset olisi saatava Olegille illan aikana. Ainoa neuvo oli siis vaihtaa hotellia!

Niinpä kävimme tinkaamassa majapaikkamme maksut vain päivän ajalta ja peruimme myös vielä matkalla olleiden retkikavereidemme yöpymisen, otimme tavaramme kantoon ja lähdimme kävelemään läheiselle Mandarin hotellille. Laitoimme kiireellä viestiä juuri maahan saapuneille retkikavereillemme, että ottaisivat lentoasemalta taksin suoraan Mandarinille.

Mandarinille taas hikipäissämme 1,3 km kaikkine tavaroinemme käveltyämme huomasimme hotellin varsin paljon hienommaksi ja niinpä huoneetkin olivat aika paljon kalliimmat (noin 50€/hlö). Kohta aulaan saapuivat retkikaverimme Pierre-André Crochet (”PAC”), Paul Dufour sekä Ernest (”Ernie”) Davis. Lopulta saimme varatuksi yhden kahden ja yhden kolmen hengen huoneen sekä tehtyä tarvittavat rekisteröinnitkin. Pienen odottelun jälkeen pääsimme huoneisiimme, joissa huilasimme tovin ja vajaata tuntia myöhemmin kokoonnuimme porukalla hotellin ravintolaan syömään ja suunnittelemaan tulevaa.

Ulkona oli kunnon ukkosmyräkkä ja kadut tulvivat. Kävimme silti juoksemalla lähikaupassa ennen kuin sulkeuduimme huoneisiimme, jossa itse katselin tietysti vielä pari jalkapallomatsia, sillä seuraavien parin viikon aikana en EM-kisamatseja näkisi.

Junailua

19.6. heräsimme kahdeksan aikaan ja aamupalalle suuntasimme klo 8:30. Pian saapuivat PAC, Paul ja Erniekin, jotka olivat käyneet aamulla reippaalla aamukävelyllä ”lähipuistossa”, joka ainakin karttojen perusteella sijaitsi aika kaukana. Reissupinnoja oli tietysti kertynyt, muttei mitään kauhean poikkeuksellista – idänuunilintu, kultarinta ja mustaleppälintu kuitenkin. Aamupala oli oikein erinomainen ja sen jälkeen jutustelimme tovin ennen kuin suuntasimme vielä hetkeksi huilaamaan huoneisiimme. Klo 11 olimme taas täydessä sotisovassa aulassa ja klo 11:30 jälkeen saapuivat tilaamamme taksit viemään meidät Jaroslavskajan (Ярославская) rautatieasemalle.

Juna

Oikea junaraide ilmoitettiin pienen odottelun jälkeen ja siellä oli jo junamme, joka olisi kotimme seuraavien 41 tunnin ajan! PAC, Paul ja Ernie majoittuivat viereiseen hyttiin ja me saimme matkakaveriksi nuoren miehen, joka oli matkalla vielä meitäkin kauemmaksi aina Vorkutaan asti.

Juna lähti klo 12:50 ja parin lyhyen stopin jälkeen klo 17:40 oli edessä lähes tunnin stoppi Jaroslavissa. Tällöin olimmekin jo huomanneet junan aikataulun käytävällä ja tajunneet, että junamatkailu noudattaisi samoja lainalaisuuksia kuin edelliskesänä käyttämämme junat Jekaterinburgista etelään ja pohjoiseen. Eli isommissa kaupungeissa pysähdyttäisiin aina pitempään, jolloin junasta ehtisi poistua ulos tekemään ostoksia.

Junassa ei juuri ollut muuta tekemistä kuin makoilla pedillä, lukea tai tuijottaa varsin muuttumattomia maisemia ikkunasta. Retkipinnoja kertyi pikkuhiljaa, mainittakoon pikkulepinkäiset, joita oli langoilla vähän väliä.

Klo 19:17 oli taas puolen tunnin stoppi, mutta asemalaiturilla ei juuri kauppoja ollutkaan, vaan vanhemmat mummot möivät mm. leivonnaisia, vihanneksia, mansikoita ym. edestakaisin kävellen.

Matka jatkui ja retkipinnoja ropisi, muttei mitään kauhean ihmeellistä: metsäviklo, palokärki, mehiläishaukkoja ym. Lopulta oli aika pistää pötkölleen – matkaa oli vielä jäljellä…

20.6. heräsin noin klo 7 ja onneksi vastoin illalla saamaamme tietoa, vessat olivatkin auki. Kotlasin lähestyessä alkoi lintuja näkyä jo varsin lappimaisessa maisemassa ihan mukavasti: sinisuohaukkaa, valkovikloa ym. ja Kotlasjoen ylityksessä joen hiekkarannoilla näkyi mukavasti kahlaajia: töyhtöhyyppää, mustapyrstökuiria ja osa porukasta näkyi myös pikkutyllejä. Kotlasissa piti olla klo yhdeksän jälkeen seuraava pitempi stoppi, mutta kun lopulta pysähdyimme, olimmekin vasta edellisellä pysäkillä, jossa pysähdys oli vain pari minuuttia. Olimme siis jostain syystä 50 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Aikatauluongelmien takia Kotlasin ensimmäisellä asemalla ei sitten päässytkään ulos aamupalan hankintaan, vaikka juna kyllä seisoi asemalla ihan riittävän kauan. Jotenkin aikataulua saatiin silti ihmeellisesti kurottua umpeen ja niinpä hieman ennen yhtätoista Kotlaksen toisella asemalla päästiin sitten shoppailemaan ihan aikataulun mukaisesti 40 minuutiksi. Stopin jälkeen matka jatkui ja saatoimme todeta matkan olevan noin puolessa välissä…

Puolen päivän aikoihin latailin laturillani Ernien kännykkää, kun huomasin aivan sattumalta hänen puhelimen näytöllään viestin otsikon Polar Ural – Urgent! Erniellä oli vahingossa jäänyt mobiilidata päälle ja niinpä hän oli saanut Ural Expeditions&Toursin Yulialta sähköpostiviestin, että he eivät olleet vieläkään saaneet passikopioitamme ja rekisteröintilappukopioitamme! Me olimme juuri lähteneet Kotlasista, joka oli viimeinen suurempi kaupunki ja puhelimemme lakkasivat juuri toimimasta. PAC:illa oli venäläinen SIM-kortti puhelimessaan ja lopulta hän sai hetkeksi Olegiin yhteyden ja sanottua, että me emme junassa pystyneet enää tekemään asialle yhtään mitään, vaan jonkun olisi yritettävä saada kopiot hotelli Mandarinilta.

Fiilikset olivat aika alhaalla, sillä papereitamme tarvittiin vielä tämän illan aikana, jotta meillä olisi seuraavana aamuna Intaan saavuttuamme saman tien luvat kunnossa lähteä kohti kansallispuistoa. Tuntui käsittämättömältä, että toimistolta otettiin meihin yhteyttä 1,5 vuorokautta sen jälkeen, kun olimme Mandarinin avustuksella kopioita yrittäneet lähettää. Ja yhteyttä otettiin vieläpä sähköpostilla, jota emme todellakaan olisi reissussa normaalisti lukeneet!

Aika kului ja Olegista ei kuulunut mitään. Yritimme jopa ottaa kuvia passeista ja rekisteröintipapereistamme ja laittaa niitä liikenteeseen niin multimediaviestinä kuin sähköpostinakin, mutta kun yhteyttä ei ollut lainkaan. Lopulta illalla saimme tiedon, että Mandarinista ei ollut saatu viestejä edelleenkään Jekaterinburgin toimistolle, joten koko sotkun selvittely jäisi aamuun.

Niinpä matka jatkui hieman apeissa tunnelmissa. Illan parin pitemmän, noin 20 minuutin stopin jälkeen kävimme nukkumaan kymmenen aikaan.

Inta

Inta

21.6. heräsimme aamuviiden aikaan ja lopulta olimme Intassa klo 5:46, jossa meitä oli vastassa Natasha, joka puhui kohtalaista englantia sekä yllättäen myös tämän miesystävä Sergei. Sergei keräsi meiltä kaikki passit ja rekisteröintipaperit matkaan ja lähti jonnekin selvittelemään lupasotkujamme ja Natashan perässä kannoimme tavaramme rautatieaseman aulaa, jossa saimme kuulla, että sotkujen selvittelyjen sekä alun perin varaamamme autokuskin aikatauluongelmien takia, saisimme viettää aikaa asemalla ainakin seuraavat neljä tuntia. Kuskimme oli ollut Uralilla reissussa edellispäivänä ja hänellä oli ollut vaikeuksia jokien ylityksissä ja hän oli päässyt paluumatkalle vasta yöllä. Niinpä hän oli ilmoittanut tarvitsevansa unta, mutta onneksi Natasha ja Sergei olivat onnistuneet järjestää meille toisen kuskin, joka olisi kuitenkin käytössämme vasta 10:30 alkaen.

Me olimme kuitenkin istuskelleet viime päivinä tarpeeksi, joten pikaisen kahviossa nautitun aamupalan jälkeen, pyysimme Natashaa vartioimaan valtavaa tavaravuortamme ja pääsimme itse kävelemään Intan rautatieaseman lähimaastoon. Rautatieasema sijaitsi noin 10 kilometrin päässä Intan kaupungista, joka oli sitten neuvostoaikojen kutistunut 80 000 asukkaan eloisasta kaupungista noin 25 000 ihmisen rapistuvaksi pikkukaupungiksi.

Käppäilimme reilun tunnin ja havaitsimme mm. pikkusirkkuja, lapinuunilintuja, urpiaisia, 7 tilhen parven, muutamia punatulkkuja sekä pari punavarpusta ym. Asemalle palattuamme piti Natashankin lähteä selvittelemään ilmeisesti ruoka-asioitamme, joten tarjouduimme Hannan kanssa jäämään asemalle vahtiin, muiden suunnatessa yhä retkelle.

Lopulta klo 10:45 saapuivat kaikki lähes kerralla. PAC, Paul ja Ernie olivat kävelleet maastossa koko ajan ja havainneet muutamia lisälajeja, mm. kurjen, itse olin löytänyt aseman pihalta varovaisesti laulua tapailevan sinirinnan. Sergei oli saanut paperisotkumme selvitettyä ja Natasha oli saapunut paikalle hieman ennen kuin aseman eteen lopulta parkkeerasi valtaisan kokoinen ajoneuvomme. Kuskimme Volodjan ja Sergein avulla pakkasimme kaikki tavarat kyytiin ja vihdoin pääsimme matkaan kohti Uralia!

Alun perin meillä oli pitänyt Intan alueella olla apunamme vain pelkkä kuski, mutta emme tietenkään panneet pahaksemme, että meillä oli nyt jopa kolme henkilöä mukanamme. Autossa oli todella hyvin tilaa ja näin tiesimme saavamme sovittua, että meidän ei tarvitsisi itse keskittyä mihinkään muuhun kuin linturetkeilyyn.

Kohti Uralia

Lapinuunilintu

Lähdimme ajamaan Intasta kohti kaakkoa ja Uralvuoristoa lähtenyttä uraa ja päästyämme entisten hiilikaivosten ja kaasuputkien ohi metsämaisemaan, aloimme tehdä pysähdyksiä. Auton takatilassa, jossa istuimme, oli summeri, jota painamalla etupenkillä olleet saivat tiedon, että halusimme ulos. Heti ensimmäinen stoppi paljasti lintumaailmaa, kun autosta ulos päästyämme kuulimme useita lapinuunilintuja, idäntiltaltin sekä parhaana lyhyesti laulaneen ja onneksi vilaukselta nähdyn taigakirvisen.

Taigarautiainen

Toisen stopin teimme avonaisemmassa maisemassa rehevän pensaikkoisessa jokivarressa, joka näytti hyvältä pikkupajusirkulle. Ulos päästyämme Hanna kuuli heti rautiaismaisen laulun ja me kaikki taigarautiaista elikseksi kaipaavat säntäsimme laulun perään. PAC, jolla jo laji oli hoidossa suuntasi jokivarteen etsimään sirkkuja. Rautiainen lauloi aina vain kerran tai pari ja hiljeni laulaakseen seuraavat säkeet jossain ihan muualla. Niinpä meillä kesti kauan, ennen kuin Paul vihdoin löysi linnun näkyville. Hänen huutaessaan meille lähdimme tietysti vauhdilla häntä kohti, mutta onneksi itse tajusin pysähtyä tarkistamaan erään puun latvassa paljain silmin näkyneen linnun – siinähän se oli – taigarautiainen! Hanna ehti napsaista linnusta jopa kuvankin, ennen kuin lintu tipahti taas alas ja piiloon ennen kuin Ernie ehti nähdä lintua lainkaan. Ja eihän lintua enää löytynyt millään. Hajaannuimme lähimaastoon etsimään, kunnes lopulta linnun laulu kuului taas ja onneksi Hanna oli Ernien lähellä, sillä Erniellä oli vaikeuksia kuulla tätä hentoa ja korkeaa laulua lainkaan. Lopulta lintu löytyi näkyville Erniellekin, ennen kuin se vaihtoi taas paikkaa ja lennähti näkyville minun ja Paulin eteen. Puskissa rymynnyt PAC saapui myös paikalle, mutta ei onnistunut nähdä lintua, ennen kuin se taas tipahti pusikon katveeseen. Ensimmäinen projektilajimme oli kuitenkin jo hoidettu, joten porukalla oli syytä hymyyn! Sama stoppi oli tuottanut toisenkin mukavan eliksen Paulille, kun näimme taviokuurnaparin.

Kolmannella taas metsässä tehdyllä stopilla havaitsimme pikkusirkkuja, taas idäntiltaltin, pari kukkuvaa käkeä sekä muutamia mustakaularastaita. Neljäs stoppi ei tuottanut mitään muuta uutta kuin tavallisen rautiaisen ja lopulta nousimme tunturimaiselle ylängölle, jossa retkipinnaksi paukahti lyhyessä ajassa niin lapintiira, tunturikihu kuin riekkokin ja myös sinisuo- ja ampuhaukka sekä jokunen suopöllö nähtiin.

PikkusirkkuTunturikihu

Pikkusirkku

Lyhyen matkaa ylängöllä ajettuamme PAC huomasi meidän olevan mahdollisimman lähellä hänellä GPS:ssään olevaa pistettä, joten pysähdyimme ja päätimme leiriytyä paikalle. Paikka ei ollut leiriytymiseen paras mahdollinen, sillä vettä piti palata hakemaan ohittamaltamme joelta hieman alempaa, mutta paikalla oli mukavan tasaista sekä ainakin hieman tuulista pitämään hyönteisiä kurissa. PAC:in GPS-piste oli alueella 10 vuotta aiemmin pioneeriretkellä olleen suomalaisporukan peruja. Olimme saaneet Antero Lindhomilta tämän haviksista kopiot ja tämän pisteen paikalla hän oli havainnut retkiseurueestaan ainoana retken ainoan pikkupajusirkun.

Vaikka vuorokauden aika oli mikä oli, eli varhainen ilta, päätimme suunnata saman tien maastoon. Ylitimme lähirinteen ja laskeuduimme alas laaksoon, josta löytyi lopulta ihan mukavan näköistä pusikkoa. Kolusimme puskia ihan urakalla, mutta löysimme vain pari lyhyesti laulanutta rautiaislajia, jotka kuulostivat samalta kuin aiemmin kuulemamme taigarautiainen, muutamia taigauunilintuja, pari pikkukuovia sekä sinirintoja, pikkusirkkuja ym. Lopulta GPS-pisteen osoittama paikka näytti olevan ihan keskellä ei mitään tunturin rinteessä. Itse muistelin lukeneeni Anteron haviksista, että lintu olisi ollut yhdessä pajusirkkujen kanssa, johon paikka ei kyllä millään sopinut.

Ensimmäinen leiri

Keli oli ihan mukavan lämmin ja tyyni, mikä tarkoitti sitä, että seuranamme oli AIVAN JÄRJETÖN MÄÄRÄ HYTTYSIÄ! Lopulta palasimme klo 19 leiriin, jossa oli tarjolla borssikeittoa smetanalla ja hyttysillä. Keiton viilenemistä odotellessa siihen tunki koko ajan hyttysiä kellumaan ja lopulta, kun ruoka oli syömislämpöistä, oli siinä mukavasti lisäproteiineja. Telttojen pystytys hyttyshelvetissä oli melkoinen suoritus, mutta lopulta kaikki oli valmiina ja pääsimme nukkumaan klo 21:00.

Tarunhohtoinen pallasi

Sitruunavästäräkki

22.6. herätys oli klo 3:30 ja ennen neljää nautimme pikaisen aamualan eli leipää ja teetä. Olimme selvittäneet, että Anteron havaitsema pikkupajusirkku oli kuin olikin ollut juuri siellä missä olin sen ajatellutkin olleen eli lähijoen varressa. Niinpä palailimme tietä pitkin jokivarteen ja sovimme Hannan ja Ernien kanssa hoitavamme joen toisen puolen, PAC:in ja Paulin suunnatessa toiselle puolelle. Jo tiellä ollessamme löysimme pusikosta useita sitruunavästäräkkipareja ja jonkin aikaa niitä seurattuamme näin vilaukselta pajusirkkulajin. Yritimme löytää sitä näkyville uudelleen mutta vain Hanna ehti nähdä linnun vilaukselta ja se näytti lähinnä tavalliselta pajusirkulta. Sitten kuului toiselta puolelta huuto – PAC oli löytänyt pikkupajusirkun! Painelimme puskien läpi Paulinkin kiinni saatuamme kohti PAC:ia, joka viittelöi linnun olleen hetken puskan latvassa edessään. PAC oli soittanut atrappia ja kuullut sitten lyhyen laulun läheltään ja nähnyt koiras pikkupajusirkun tippuvan puskan kätköihin. Odottelimme tovin, mutta mitään ei kuulunut taikka näkynyt, joten PAC soitti taas atrappia. Lopulta muutaman soiton ja odottelun jälkeen Ernie näki linnun lyhyesti puskan latvassa, mutta taas lintu katosi. Lopulta taas tovin odoteltuamme PAC soitti atrappia ja lintu pölähti aivan eteemme pensaaseen näkyviin! Tarunhohtoinen ”pallasi” eli pikkupajusirkku vilahteli puskasta toiseen nopeasti ja kuviakin saatiin, mutta aamu oli vielä varsin hämärä, joten kovin kummoisia kuvista ei tullut. Pääasia kuitenkin oli, että nyt kaikki meistä sai eliksen!

PikkupajusirkkuPikkupajusirkku

Lopulta jatkoimme suunnitellusti pusikoiden koluamista ja löysimme lisää sitruunavästäräkkejä, pari riekkoa, ruokokerttusen, punavarpusen, pari punatulkkua ja itse potkaisin jaloistani lentoon heinäkurpan. Toiveissa oli tietysti suippopyrstökurppa, mutta heinäkurpan tuntomerkit näkyivät kerralla turhan selvästi. Vastarinteen metsässä lauloi mustakaularastas ja yksi lintu nähtiinkin ylilentävänä. Kapustarinnan viheltely kantautui jostain kaukaa korviimme ja kaukaisten huippujen yllä kaarteli pari piekanaa. Lopulta klo 8:30 palailimme leiriin aamupalalle, jonka Natasha ja Sergei olivat meille sovitusti valmistaneet.

Auto

Klo 10 jälkeen pakkailimme kaikki tavarat taas kyytiin ja lähdimme pitkälle siirtymätaipaleelle. Koska keli oli erinomainen, teimme yhdessä päätöksen ajaa jokien yli kaukaisimmalle mahdolliselle kohteelle ylängöille, sillä mahdollisten sateiden alkaessa sieltä pääsisi sitten kyllä nopeasti pois, kun taas jokien tällä puolella ollessamme saattaisivat mahdolliset sateet estää joen ylityksen kokonaan.

HiiripöllöRyhmä

Tikankontti

Ennen ison Kozhymjoen ylitystä kuskimme pysäytti eräälle metsäpaloalueelle, josta he Sergein kanssa keräsivät meille polttopuita mukaan. Me tietysti hajaannuimme maastoon ja Paulin ja Hannan kuvaillessa tien varresta löytynyttä tikankonttia (Paul oli intohimoinen kämmekkäharrastaja), jatkoi Ernie pitemmälle tietä pitkin jonkun päiväperhosen perässä. Lopulta Ernien seuraama perhonen katosi, mutta hän kiinnitti huomionsa kovaa mekkalaa pitäneeseen valkovikloon ja eihän se turhaan elämöinyt vaan erään kelon latvassa kökötti hiiripöllö! Me singahdimme paikalle ja Paul, joka toki sai eliksiä aikalailla mukavasti kaikista pohjoisista lajeista, sai nyt astetta mukavamman pojon! Samalta aukealta yhytimme vielä varsin isosiipilaikkuisen isolepinkäisen, jota ei kuitenkaan päästy näkemään kovin hyvin, jotta se olisi saatu varmistettua homeyeri-alalajin edustajaksi. Lähdettyämme taas liikkeelle näimme auton ikkunasta vielä toisen samanmoisen.

Ison joen ylitys oli melkoinen kokemus, sillä vettä oli pitkälti toista metriä! Kuskimme Volodja oli kuitenkin rautainen ammattilainen ja tämä, kuten muutkin vaikeat paikat, selvitettiin helposti. Jonkin matkaa ajettuamme oli vihdoin ruokailustoppi. Jokivarressa olleen katoksellisen levähdyspaikan vieressä oli hauska tunneli, josta vesi ryöppysi ulos. Halukkaat kävivät joessa myös uimassa ja olipahan kylmää vettä! Näkyihän lähivuorilla luntakin…

Jokivarsi

Taigarautiainen

Ruokaillessamme kuului joen vastarannalta taas tutunkuuloinen rautiaisen säe ja kuusen latvassa lauloi kaunis taigarautiainen. Jokunen kuvakin linnusta saatiin, ennen kuin se tipahti taas piiloon. Paikalla näimme myös koskikaran sekä niin nuoli- kuin ampuhaukankin.

Matka jatkui ja jatkui ja kiersimme monta romahtanutta siltaa ojien ja jokien pohjia pitkin. Lopulta nousimme ylös vuoristosolaan, jossa jatkoimme ohi paikallisten pyhän vuoren aina karunoloiseen kvartsikaivoskylään saakka. Paikka ei todellakaan vastannut odotuksiamme, jotka perustuivat tietysti vain Googlemapsista ja muista karttaohjelmista saamaamme kuvaan. Päätimme olla kuitenkin paikalla tunnin, jotta kuskimme saisi hieman levättyä ja muukin porukka haasteltua paikalla hotellintapaista pitäneen isännän kanssa. Samalla me ehtisimme hieman tutustua alueeseen, johon kuitenkin kuului pari isompaa ylänköjärveä, joiden rannoilla oli kyllä ainakin jonkinlaista puselikkoakin. Osalla meistä kuitenkin oli fiilis, että paikka oli aivan liian iso ja karu ja ylitsepääsemättömän joen sekä vuorten takia myös turhan liikkumisrajoitettu. Maaperä vaikutti myös olevan turhan kovapohjaista kurpille, jotka kuitenkin olivat meillä nyt päätavoitteena.

Käpöttelimme jonkin aikaa lähijärven ja joen rannassa, mutta havainnot jäivät iltapäivän helteessä vähiin. Hanna keräili vuorikristallinpalasia tieltä, joka oli valkoisenaan kristallista kaivoksen jäljiltä.

Mainittakoon, että paikalla koettiin myös reissun ainoat erimielisyydet, kun Ernie kävi aika kuumana, kun olimme tehneet päätöksen lähteä pian palaamaan takaisin päin. Hän ei voinut ymmärtää päätöstämme, vaikka kuinka yritimme sitä perustella. Eniten häntä tietysti ihmetytti, miksi olimme paikalle edes saapuneet. Mutta vaikeahan kaikkia paikkoja on valita täydellisesti etukäteen, kun reissua on suunniteltu pääasiassa satelliittikuvien perusteella. Tälläkään paikalla ei varmaan ollut ainoatakaan länsimaista lintuharrastajaa koskaan käynyt, joten ennakkotietoja paikasta ei tietenkään ollut saatavilla. Me muut ymmärsimme, että tämä oli aivan pioneeriretken hengen mukaista. Ja emmehän vieläkään tienneet juuri mitään muutamien paikallisten lajien elintavoista ja -biotoopeista, joten periaatteessa tältäkin paikalta olisi voinut löytyä jokin oikein mukava ylläri. Mutta meillä oli vain rajallinen aika käytettävänämme ja halusimme pyrkiä olemaan parhaissa mahdollisissa paikoissa – niihin tämä ei meidän muiden mielestä kuulunut. Kaiken järjen mukaan Ernien kuumana käyminen, selittyi pääosin sillä, ettei hän kasvissyöjänä ollut saanut oikein ruokaa, sillä selvästikään viesti hänen ruokavaliostaan ei ollut Natashalle asti kantautunut.

Pyhä vuori

Toinen leiri

Olimme kuitenkin ajomatkan varrella nähneet biotooppia, joka oli minusta, Hannasta ja PAC:ista näyttänyt paljon paremmalta, joten pian jatkoimme nelisen kilometriä tietä takaisin päin laaksoon, jossa oli todella komeaa vehreää alankoa silmänkantamattomiin ja pystytimme leirin tien varressa seisoneen hylätyn junavaununtapaisen lähistölle. Ilta oli jo pitkällä ja olimme todella väsyneitä ja nälkäisiä, mutta onneksi pian saimme ruokaa (Ernielle tarjottiin yhä vain liharuokaa, mutta sai hänkin jotain lopulta syödäkseen) ja ruokailun jälkeen painuimme saman tien nukkumaan klo 19:00.

Herätys olikin sitten edessä jo klo 22:45, sillä olimme päätelleet, että se yhä puuttuva kohdelajimme suippopyrstökurppa saattaisi hyvinkin olla soidinpuuhissa melkein mihin tahansa aikaa illasta aamuun. Niinpä meidänkin piti olla liikkeellä ajoissa. Nautittuamme pikaisesti taas leipää, teetä ja makeisia, otimme suunnan kohti laajaa alankoa.

Suippopyrstökurppia

23.6. puolilta öin PAC ilmoitti radiopuhelimen välityksellä, että he olivat Paulin kanssa löytäneet taas pikkupajusirkun. PAC ja Paul kävelivät maastossa yleensä aivan järjetöntä vauhtia, joten meillä ”podicepseilla” eli minulla ja Hannalla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä heidän vauhdissaan, varsinkaan kun Hanna tuttuun tapaan kantoi paria kameraa ja kiikareita sekä reppua. Niinpä me tyydyimme kävelemään omaa tahtiamme Ernien ollessa välillä meidän ja välillä PAC:in ja Paulin seurassa sekä välillä omilla poluillaan. Kiiruhdimme taas pelipaikalle ja tämä pikkupajusirkku lauloi oikein antaumuksella ja vuorattuani äänityslaitteeni hyttysmyrkyllä jätin sen äänittämään lintua ja siirryin itse minua seuranneen hyttysarmadan kanssa hieman etäämmälle. Lintu myös näkyi hyvin, mutta yö oli pimeimmillään, joten edelleenkään ei kauhean ruusuisia kuvia saatu.

Lintua aikamme ihasteltuamme jatkoimme kävelyä ja pian PAC ja Paul katosivat taas horisonttiin. Ehdin nähdä lyhyesti puskasta toiseen vilahtaneen siperianhernekertun, ennen kuin päätimme Hannan ja Ernien kanssa yrittää ylittää joen ja lähteä palailemaan joen toista puolta koluten takaisin päin. Mutta joen ylitys ei ollutkaan niin helppoa kuin olimme luulleet. Lopulta kuitenkin löysimme kohdan, jossa juuri ja juuri saappaan varret riittivät.

Suippopyrstökurpan habitaattia

Hetken taivallettuamme saavuimme kulleroniityn reunaan ja taas yhden pienen urpiaisporukan lentäessä ylitsemme, kuulin niiden taustalta toisenlaista särähtelevää ääntä, joka yhtäkkiä kiihtyi syöksyväksi sarjaksi – suippopyrstökurppa! Kaksi lintua kaarsi kovaa vauhtia ylitsemme ja Hanna ehti myös nähdä ja kuulla linnut, mutta Ernie, joka oli hieman etäämpänä, ei onnistunut nähdä lintuja, jotka jatkoivat todella kovaa vauhtia kohti kaukaisia vuorten rinteitä. Onneksi linnut palasivat kohta takaisin kolmas lintu mukanaan ja pääsimme seuraamaan niiden soidinkiertelyä! Lintujen äänet eivät todellakaan kuuluneet kauas, mutta onneksi ne kävivät välillä kääntymässä suoraan yllämme, jolloin jatkuva täksätys kuului ja joka onneksi huipentui komeaan syöksysukellukseen uskomattomine pärinöineen pariin otteeseen jopa aivan yläpuolellamme.

SuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppa

Hälytimme tietysti PAC:in ja Paulin paikalle, mutta he saapuivat vasta viitisentoista minuuttia myöhemmin, jolloin emme enää olleet havainneet kurppia ainakaan kymmeneen minuuttiin. Ernie oli kuitenkin nähnyt yhden linnuista laskeutuvan edustallemme, mutta lopulta sitä ei tarvinnut lähteä komppaamaan, sillä heti PAC:in ja Paulin saavuttua luoksemme, lensi taas kaksi kurppaa äännellen ylitsemme. Pienen tauon jälkeenan linnut saapuivat taas soimaan ihan kunnolla yläpuolellemme ja niitä päästiin hieman äänittämään ja kuvaamaankin. Maisema ympärillämme oli aivan uskomattoman komea ja linnut tuntuivat pyörivän enimmäkseen juuri komean pyhän vuoren edustalle, joten fiilis porukassamme oli taas katossa! Kaikki erimielisyydet olivat painuneet unholaan, kun viimeinenkin projektilaji oli saatu jo näinkin varhaisessa vaiheessa reissua kuitattua! Ja me saatoimme PAC:in ja Hannan kanssa myhäillä olleemme aivan oikeassa päättäessämme saapua tälle paikalle.

PAC ja Paul olivat onnistuneet nähdä mm. yhden aivan tundralla olleen pikkupajusirkun lisää, kirjosiipikäpylintuparven sekä pari kiirunaa, joka minulta oli edelliskesän reissulta jäänyt puuttumaan Venäjä-pinnoista. Kiirunat kun näillä nurkilla olivat eri alalajia, oli laji minulla toivelistalla korkealla. Lopulta jatkoimme laaksoa leveänä rintamalla koluten takaisin leiripaikkaamme kohti, joka olikin yllättävän kaukana.

Päivästä oli tulossa todella lämmin, joten yöllä jalkaan laitetut GoreTex-housut eivät enää tuntuneet lainkaan miellyttäviltä kumisaappaiden ohella. Kävelymatkalla kuulimme useita taigauunilintuja ja yhden idänuunilinnun sekä näimme vihdoin pari sepeltaskuakin, jonka olimme olettaneet olevan alueella huomattavasti runsaampi. Vihdoin teltoille päästyämme sukelsimme saman tien nukkumaan.

Heräsimme parin tunnin unien jälkeen klo 8:30 ja aamupuuro olikin jo valmiina. Sitten pakkailimme taas tavarat kasaan, otimme hetken hieman rennommin ja lopulta oli taas aika lähteä liikenteeseen. Pikkuajon jälkeen stoppasimme klo 11:00 metsänreunaan ja päätimme porukalla lähteä patikoimaan vuorille, sillä Natasha ja Sergei olivat suositelleet meillä erästä lähihuippua, jolla he ainakin itse kovasti halusivat päästä käymään. Koskapa meillä ei ollut kauheita paineita mihinkään suuntaan, päätimme lopulta lähteä koko porukka nousemaan vuorelle.

Olimme kyllä yön pitkästä komppausreissusta aika naatteja, mutta mahdollisimman pienin kantamuksin etenimme ylöspäin kukin omaan tahtiimme. Yllättäen emme enää Hannan kanssa olleetkaan hitaimpia kipuajia, vaan PAC oli ilmeisesti yöllä antanut kaikkensa. Hän oli jo pariin kertaan luovuttamassa, mutta lopulta kuitenkin taas ohitti meidät ja reilun parin tunnin kipuamisen jälkeen meidän vihdoin ollessa nousemassa perille ylänköjärvelle, oli tämä jo Paulin ja Ernien kanssa palaamassa takaisin alaspäin.

Ylhäällä meitä odottivat komeat maisemat, mutta paikalla oli myös varsin kylmä, kun tuuli puhalsi kylmää ilmaa vuorten yli. Niinpä lähdimme aika pian, maisemakuvat tietysti ensin otettuamme, palailemaan takaisin autoa kohti.

Vuoristojärvi

Alas pääsimme onneksi huomattavasti nopeammin ja osan matkaa laskeuduimme suuria lumilaikkuja pitkin. Vuoristossa emme kuitenkaan tehneet ainoatakaan millään tavalla merkittävää lintuhavaintoa, joten hieman ajanhukkaahan reissu oli ollut. Laskeutuessa näimme Natashan ja Sergein opastamina kaukana horisontissa siintäneen Uralin korkeimman vuoren Narodnayan, jonka huippu kohosi 1895 metriin.

Lopulta ollessamme metsäniityllä jo hyvin lähellä autoamme, plokkasin taivaalta suippopyrstökurpan, joka soi hetken yllämme ennen katoamistaan. Autolle päästyämme ajoimme pitkän matkan takaisin tutulle uimapaikallemme, jossa ruokailimme taas. Tuttu taigarautiainen kävi taas saman puun latvassa hetken laulamassa ja telkkänaaras sekä isokoskelo lensivät ylitsemme, mutta kuumassa kelissä ötökät, etenkin paarmat latistivat hieman kesäistä tunnelmaa.

Lopulta jatkoimme ison joen rantaan leiripaikkaan, johon johti todella huonokuntoinen ura. Volodja kuitenkin ajoi taas kieli keskellä kämmentä ja peukalo keskellä suuta ja pääsimme upean rotkolaakson viereen pystyttämään leiriämme. Itse ehdin tunnin nukkuakin ennen iltaruokaa, jolla oli tarjolla mm. Volodjan joesta pyytämää harjusta, joka valitettavasti tarjoiltiin raakana. Ruokailun jälkeen ihastelimme vielä hieman maisemia ennen kuin painuimme pehkuihin klo 20:00.

Metsäretkeilyä

Jyrkänne

24.6. Juhannus – ja taas Juhannusta vietettiin Uralilla! Viimeksi olimme olleet Keski-Uralilla Ural Ridgellä ja nyt kovin vastaavanlaisissa maisemissa ja päätavoitteena jopa sama laji eli mustakurkkurautiainen, joka puuttui yhä Hannalta eliksistä.

Heräsimme klo 1:50, jolloin satoi hieman ja tuulta oli enemmän kuin tarpeeksi. Päätimme silti aamuteen jälkeen lähteä kipuamaan tietä pitkin lähimetsään ja kyllä kannatti. Paul oli ehtinyt singahtaa edellemme ja PAC oli jäänyt vielä hieman touhuamaan, mutta saman tien metsään päästyämme, löysimme Hannan ja Ernien kanssa taviokuurnaparin. Linnut lensivät piiloon turhan pian, mutta koiras jäi yhä lauleskelemaan etenkin, kun sille hieman soitti atrappia. Niinpä PAC:kin pääsi linnusta nauttimaan, mutta liian kova tuuli esti äänitykset.

Vain hieman lisää käveltyämme näki Hanna tien yli lentävän kuukkeliperheen ja linnut jäivät onneksemme touhuamaan tien vieruspuihin. Tässä vaiheessa PAC alkoi huolestua siitä, mihin asti Paul oli mennyt ja kun me Hannan kanssa kuulimme samaan aikaan metsästä pohjantikan ääntelyä, päätti PAC singahtaa Paulin perään, sillä tarjolla oli pari todella hyvää elistä taas Paulille. Kohta Hanna sanoi kuulevansa pohjantikan poikasten ääntelyä ja singahti metsään äänen perässä. Ja eipä aikaakaan, kun Hanna löysi pohjantikan pesän noin 70 metrin päästä tiestä, juuri parahiksi, kun PAC ja Paul saapuivat. Onneksi kuukkelitkin olivat yhä paikalla, joten kaikki olivat tyytyväisiä, etenkin Paul, joka oli nähnyt jo kirjosiipikäpylintujakin. Kuvailimme ja äänittelimme tovin pohjantikkoja, mutta ne olivat varsin arkoja, joten jätimme ne pian rauhassa ruokkimaan poikasiaan ja jatkoimme mäkeä yhä vain ylemmäksi. Eipä aikaakaan, kun Hanna kuuli kaukaisen sinipyrstön laulun, jonka perään PAC ja Paul singahtivat. Me muut jäimme tielle kuulostelemaan, mutta kun sinipyrstöjä alkoi kuulua useampia, lähdimme mekin hieman lähemmäksi. Linnut olivat kuitenkin turhan kaukana ja kun PAC ja Paul ilmoittivat ainakin lähimmän olevan nuori koiras, päätimme palata tielle. Yllättäen tien varressa näimme Hannan kanssa tienpientareelta ruokaa keränneen naaras sinipyrstön.

KuukkeliPohjantikka

Jatkoimme tietä pitkin vielä jonkin matkaa ja näimme parikin kuukkeliperhettä ja kuulimme vielä yhden sinipyrstön lisää, mutta sitten alkoi näyttää siltä, että kohta alkaisi sataa ja kunnolla. Hieman niukasti pukeutunut Paul lähti palailemaan tietä pitkin leiriin päin ja hieman myöhemmin myös Ernie päätti tehdä samoin. Me muut hullut päätimme kääntyä metsän siimekseen ja kävellä rinnemetsää pitkin takaisin leiriin. Idea olisi voinut olla ihan tuottoisakin, mutta lähes saman tien alkoi sataa ja todella kovaa! Niinpä olimme kohta aivan läpimärkiä, kun etenkin märkä aluskasvillisuus kasteli vaatteemme. Ja lahkeita pitkin kastuivat sitten ensimmäistä kertaa koko reissun aikana jalassa olleet vaelluskengätkin läpimäriksi. Rämmittyämme leiriin singahdimme suoraa päätä telttaan lämpimiin makuupusseihin nukkumaan. Niinpä saimme vasta herättyämme parin tunnin aamu-unilta kuulla, että Paul oli leiriä tietä pitkin kävellessään kuullut yhtäkkiä karheaa kissamaista mouruntaa ja lopulta tajunnut äänen kuuluvan joen vastapuolen jyrkänteen laelta ja löytänyt kiikareilla ääntelijän – komean ilveksen! Paul oli saanut otuksesta jopa kuvankin! Otus oli aivan levinneisyysalueensa pohjoisrajalla eli todella kova havainto oli kyseessä!

Tukevan aamupalan jälkeen pakkailimme leiriä ja itse näin puskareissulla ruokaa keräilleen sinipyrstönaaraan aivan telttamme takana. Keli oli yhä todella surkea, joten liikkeelle taas lähdettyämme olivat ajoneuvomme takatilan ikkunat niin huurussa, ettei niistä nähnyt lainkaan ulos. Ja koska etenkin alkumatka oli todella pomppuinen, ennen kuin olimme taas palanneet ns. ”päätielle”, alkoi minulla olla jo hiukan huono olo. Mutta koska keli ei todellakaan kannustanut pysähtelemään matkan varrella, ajoimme ilman pysähdyksiä taas ison Kozhymjoen yli ja nousimme ylängölle.

Lopulta oli pakko pysäyttää auto erilaisten tarpeiden takia, mutta itse pyysin päästä etupenkille, sillä olin aivan viittä vaille laatanheittokunnossa. Istahdimme PAC:in kanssa etupenkille Volodjan viereen ja matka jatkui. Metsään päästyämme näimme tien varressa todella runsaasti mustakaularastaita, mutta muuten paluumatkan havainnot jäivät virtavästäräkkiin.

Hotelli

Pitkän ajon jälkeen pääsimme takaisin Intaan iltapäivä neljän aikaan ja suuntasimme suoraan hotellille, joka oli sellainen, ettei sitä olisi mitenkään voinut turisti löytää. Jossain respan virkaa ajaneessa toimistossa meni sitten seuraava tunti taas kaiken maailman paperihommissa, kun leimoja piti saada joka lappuun ja jopa luvat kansallispuistoon pääsyynkin tehtiin jostain syystä uudelleen. Lopulta kuitenkin pääsimme huoneisiimme, jotka olivat ihan miellyttävät. Suihku sijaitsi yläkerrassa, mutta sinnekin kaikki pääsivät vuorollaan. Oli hyvä saada kaikki märät tavarat levitettyä kuivumaan ja päästä lataamaan kaikkia akkujamme.

Klo 18:30 tapasimme Natashan ja Sergein aulassa ja suuntasimme paikalliseen ravintolaan syömään. Jotenkin Ernielle onnistuttiin taas tilaamaan liharuokaa, mutta muuten ilta sujui mukavasti. Ruokailun jälkeen suuntasimme vielä Natashan ja Sergein luokse, jossa katselimme heidän aikaisemmalta, italialaisten kanssa tekemältä reissulta koostetun videon, mutta lopulta iltakymmenen aikaan meidän oli pakko suunnata hotellille nukkumaan, sillä meillä olisi taas edessä aikainen herätys.

Eletskayaan

25.6. herätys oli klo 5:45 ja kohta meillä oli taas kamat kasassa, vaikka kaikki vaatteet, etenkään kengät, eivät olleet vielä kuivuneet. Klo 6:30 saapuivat Natasha ja Sergei parin ystävänsä kanssa meitä noutamaan ja pakkasimme tavaramme pariin henkilöautoon ja ajoimme kymmenkunta kilometriä Intan rautatieasemalle. Nautimme aamupalan tutussa kahvilassa, klo 7:30 saapui junamme. Hyvästelimme paikalliset ystävämme ja lastasimme tavaramme taas pariin junahyttiin ja reilua varttia myöhemmin jatkoi junamme kohti Eletskayaa.

Hytti

Itse sain junassa jopa hieman nukuttua Hannan tehdessä matkaprojektina mukana olleita villasukkia. Saimme yllättäen ruokatarjoilunkin ja lopulta vaivainen viiden tunnin junamatka sujui todella nopeasti. Juna oli selvästi uudempi ja hienompi kuin aikaisemmat junamme. Ja tietysti ikkunasta teimme myös havaintoja, joista parhaimpina näimme useita tunturikihuja, muutamia palsasoilla olleita idänselkälokkeja, suopöllöjä sekä liroja. Näimme myös jonkun taivaanvuohen- tai suippopyrstökurpantapaisen

Yhden aikaan olimme perillä Eletskayassa ja asemalta löytyi vanha tuttumme sekä koko reissumme organisaattori eli Ural Expeditions&Toursin Oleg Demyanenko, joka oli osallistumassa tälle pioneerimatkamme jälkimmäiselle puolikkaalle itsekin Olisihan taas odotettavissa, että meidän perässämme tulisi muitakin WP-pinnailijoita, joten Olegin oli hyvä päästä näkemään, mitä me oikein touhusimme. Asemalla tapasimme myös kuskimme Sergein, jolla oli yksi kaverikin mukanaan ja niinpä ajoimme kohta parilla henkilöautolla ränsistyneen kylän halki hylätyn tehtaan vieressä sijainneelle asunnolle. Täällä meitä oli odottamassa vasta nyt reissuun liittyvä Eric Didner sekä Olegin assistentti, Yulia Kharakhasheva, vanha tuttu hänki. He olivat lentäneet Moskovasta Aasian puolella sijaitsevaan Salekhardin kaupunkiin, josta olivat seilanneet lautalla Ob-joen yli Labytnangiin, jossa on Uralin junan päätepysäkki. He olivat sitten saapuneet junalla Eletskayaan paria tuntia meitä ennen.

Nautimme teetä, karkkia ja jopa täytekakkua, jotka olivat jääneet edellispäivänä juhlituilta syntymäpäiviltä tähteeksi. Oli aika mielenkiintoista viettää aikaa paikallisessa kodissa, Olegin ja Sergein suunnattua vielä tekemään viimeisiä muonatäydennyksiä.

Tankkia pakataan

Käpöttelimme myös pihamaastossa, joka ei kuitenkaan ollut kovin mieltäylentävää, ei maisemiltaan saati linnustoltaan. Pääasiassa ihmettelimme pihassa seisonutta seuraavien neljän päivän kulkuneuvoamme, joka oli kuin olikin tankki! Meille oli kyllä etukäteen viesteissä kerrottu, että joudumme liikkumaan Polar Uralin maastossa tankilla, mutta emme me silti olleet uskoneet, että kyseessä todellakin oli sellainen! Olimme kyllä tästä kulkupelistä joutuneet maksamaan ihan kohtuusumman lisämaksua reissullemme (13€/km = 230€ per henki), mutta silti…

Lopulta ruokatavarammekin olivat pakattuna ja lastasimme kaikki tavarat tankkiin sisälle ja nousimme itse tankin katolle, jossa oli kaksi penkkiriviä. Ja pian lähdimme ajamaan tankkiuria kohti Polar Uralia.

Kohti Polar Uralia

Porukka

Teimme ensimmäisen stopin aika pian jokivarressa, kun paikka näytti todella hyvältä pikkupajusirkkua ajatellen. Ericiltähän tietysti puuttuivat kaikki kolme kohdelajia eliksistä. Ja kuinka ollakaan, pikkupajusirkku löytyi saman tien, kun PAC hieman soitti atrappia! Lintu vieläpä poseerasi oikein mukavasti, joten fiilis alkoi taas olla todella korkealla! Täytyy myöntää, että välillä Intasta lähdettyä oli ainakin parilla meistä ollut sellainen fiilis, että reissu olisi voinut olla lyhyempikin, sillä kaikki kohdelajit oli jo hoidettu… Mutta nyt oltiin taas uusissa maisemissa, alla oli neuvostoaikainen tankki, Eric oli virtaa täynnä ja se tarttui meihin kaikkiin muihinkin, joten olimme taas täysin valmiita uusiin seikkailuihin!

Matkalla näkyi taas suopöllöä, piekanaa, idänselkälokkia sekä taivaanvuohi mutta toinen stoppi jokivarressa tuotti retkipinnaksi vain tukkakoskelon. Lopulta ohitettuamme pienen hylätyn tehtaan, alkoi sataa kaatamalla ja päätimme etsiä lähistöltä hyvä leiripaikan ennen kuin olisimme aivan läpimärkiä. Sellainen onneksi löytyi pian läheisen rinteen notkelmasta puron varresta, jossa oli pieni alue heinikkoa.

Illalla menikin sitten taas aikaa leirin pystytykseen ja ruokailuun. Nukkumaan päästiin lopulta vasta iltakymmenen jälkeen.

Projektilajeja liukuhihnalla

26.6. herätys oli klo 2:45 ja kolmen jälkeen suuntasimme kohti läheisiä palsasoita. Heti ojan varresta säikäytimme ilmaan taivaanvuohen ja lutakolle päästyämme löysimme taas pikkupajusirkun. Koiraslintu liikkui vilkkaasti ja todella tomerasti pää pystyssä ja niskahöyhenet pörhöllään, joten eipä ollut yllätys, kun huomasimme sen lähistöllä piilotelleen naaraslinnunkin. Saimme etenkin koiraasta ihan hyviä kuvia ja jopa lyhyet videopätkätkin ennen kuin molemmat linnut singahtivat peräkanaa erään nyppylän taakse emmekä niitä enää löytäneet.

PikkupajusirkkuPikkupajusirkku

Lutakolla näkyi myös pari tavia, kuikka, ohitsemme lentänyt tundrametsähanhi sekä kaukana hetken lennossa näkynyt punakuiri. Muiden taas jo jatkettua matkaa, lähdimme mekin Hannan kanssa pikkuhiljaa palailemaan takaisin leiriämme kohti.

Piekana

Teltoille päästyämme vähensimme vain vaatteita ja jatkoimme toiselle puolelle rataa tolpilla pesineen piekanapariskunnan ohi jokivarren pensaikkoja tutkimaan. Jokivarressa näkyi taas tukkakoskelo sekä myöskin uivelo. Eric ja Paul olivat kuulleet pensaikkoalueella parikin laulavaa rautiaista, mutta eivät olleet vielä nähneet linnuista vilaustakaan. Päätimme autella Ericiä mahdollisen elislinnun löytämisessä ja soittelinkin puhelimestani taigarautiaisen kutsuääntä, kun yhtäkkiä huomasin yläpuolellamme kierrelleen suippopyrstökurpan! Eric sai kuin saikin siis eliksen! Kurppa katosi aika pian, mutta lähes heti perään löytyi taas laulamaan alkanut taigarautiainenkin näkyville, joten Ericilläkin oli jo kaikki kolme projektilajia hoidossa – ja aivan liian helposti, kuten Ernie sanoi…

Taigarautiaisia näkyi ja kuului lopulta kolme yksilöä ja muita havaitsemiamme lajeja olivat mm. idäntiltaltti sekä punavarpunen. Teltoille palattuamme näimme kaukana vuorten lakien yläpuolella kaarrelleen vanhan merikotkan ja pian olikin taas puuroaamiainen tarjolla. Sitten oli taas aika laittaa kamat ja teltat kasaan, pakata tankki ja lähteä koluamaan seuraavia palsasoita.

Palsasoilla

PalsasuoSitruunavästäräkkiVesipääsky

Toisen stopin isommilta palsasuolutakoilta löytyi yllättäen mustakurkku-uikkupari, pari jouhisorsapoikuetta sekä ampuhaukka. Kolmannella stopilla havaittiin vain sitruunavästäräkki sekä suopöllö ja sinisuohaukka. Neljännelle palsasuolle kuskimme, joka ei varmaankaan koskaan aiemmin ollut juuri tällä alueella tankillaan liikkunut, lähti oikaisemaan pajupusikoiden läpi, joka ei tietenkään meistä ollut sopivaa, vaikka olimmekin nyt seudulla, jolla ei juuri mitään polkuja tai uria enää ollut. Onneksi löysimme pienellä vaivalla hyvän matalassa vaivaiskoivikossa kulkeneen reitin, joten emme joutuneet tuhoamaan luontoa yhtään enempää. Itse asiassa meille Hannan kanssa jäi sellainen olo, että matala vaivaiskoivikko oli aika lailla turhanpanttista rääseikköä, jolla ei ollut juuri mitään luontoarvoa, sillä kaikki elämä tuntui olevan korkeammassa pensaikossa tai koivuttomilla aukioilla sekä telaketjujen jäljissä. Pieni rääseikön jyrääminen saattoi jopa muodostaa pientä laikkuisuutta ja näin antaa pesimäpaikan esim. liroille ja kirvisille, joita tuntui pesivän juuri erilaisten urien varressa.

Palsasuo

Viimeinenkin palsasuo oli todella komea, mutta lintuja oli yllättävän vähän. Hannan kanssa kuulimme lapinsirrin ääntä taivaalta ja palsoilla asusteli taas jokunen idänselkälokki ja yhdessä palsatörmässä oli muutaman parin törmäpääskykolonia.

IdänselkälokkiLapintiira

Lopulta aloimme olla aika poikki ja jatkoimme tankilla ylängölle. Näimme kaukana edessämme matkanneen hantiporukan porovaljakkoineen. Yksi mönkijäkin heillä oli käytössään. Tämä porukka oli muuttamassa vuoristoon kesän ajaksi hyttysiltä turvaan.

Hantit

Lopulta leiriydyimme paikkaan, jossa hantit olivat juuri leiriytyneet. He olivat jättäneet paikalle yhden koiristaan, joka vaikutti aivan käsittämättömän väsähtäneeltä. Arvelimme heidän palaavan hakemaan koiran myöhemmin, kunhan se olisi saanut levättyä.

Leirissä

Lapinsirkun laulaessa laululentoaan ja lapinkirvisten pyrähdellessä viemään pesäänsä ruokaa poikasilleen, pystytimme leirin ja kohta oli ruokakin valmiina. Jostain saapui leiriimme toinenkin hantien matkasta eksynyt koira, joka touhusi leirissämme omiaan. Myös kiinni ollut koira onnistui tempomaan itsensä irti ja niinpä me saimme seurailla kahden koiran touhuiluja. Meistä ne eivät pahemmin välittäneet, mutta lukuisat hyttyset ärsyttivät niitä ihan yhtä paljon kuin meitäkin. Lopulta pääsimme nukkumaan aikaisin jo klo 19 aikaan.

Palsasuokäppäilyä

27.6. herätys oli taas jo tuttuun aikaan klo 2:45 ja lähdimme Hannan kanssa ensimmäisinä lähipalsasuolle kävelemään. Heti lähti jaloistamme pari taivaanvuohta ja löysimme myös tavallisen pajusirkun sekä sitruunavästäräkkejä. Muut olivat kohta kiilanneet edellemme ja oli hieman tympeä kävellä samoja polkuja heidän perässään, sillä lutakot ja sankat pusikot estivät kulkemasta juuri muita reittejä kuin mitä muut olivat jo menneet.

Pikkukuovi

Käpöttelimme alueella nelisen tuntia ja parempia havaintoja olivat todella kaukana mutta tunnistettavaa soidinlentoa lentänyt suippopyrstökurppa, edestakaisin kierrelleet 8 metsähanhen parvi sekä erillisenä pysynyt pariskunta, laulujoutsenpari, eräälle lutakolle eteemme äännellen uimaan laskeutunut alli, tukkasotkien seurassa uiskennellut haapana, taas kaukana taivaalla pyörinyt vanha merikotka, esiaikuinen idänselkälokki sekä suopöllö ja pari sinisuohaukkaa. PAC ja Paul ehtivät taas käydä paljon meitä muita kauempana ja onnistuivat saada retkipinnalistalle lapasorsan ja tyllin. Tällä palsasuolla oli oksennuspalloista päätellen oleillut sopuleilla herkutellut tunturipöllö ja myös naalin jätöksiksi sopivia jätöksiä nähtiin.

Aamupalamunakkaan jälkeen olivat tavarat taas pian pakattuina ja matka kohti Polar Uralia jatkui. Ajoimme aika pitkään ilman mainittavia tapahtumia, mutta sitten näimme tankin katolta maastoon ryntäämisen Maailman ennätyksen! Kyseessä ei ollut koulutettu huippusotilas vaan PAC, joka säntäsi uralta tankkia karkuun juosseen taigametsähanhipoikueen perään. PAC onnistui saada yhden poikasen kiinni ja tältä söpöliiniltä otettiin sitten DNA-näytteitä eri tavoin, ennen kuin se päästettiin takaisin muun perheensä luokse.

Ajoimme lopulta aika pitkään ja lopulta aina seuraavaan leiripaikkaan asti, joka valikoitui lähellä vuorennyppylää olevan joen varresta. Joki oli matala ja voimakasvirtainen, mutta kuuman kelin takia innostuimme porukalla peseytymään. Kylpemisen keskeyttivät vain Hannan vuorten huippujen päältä löytämät pari maakotkaa ja piekanaa. Kovin nautinnollista peseytyminen noin 30 senttiä syvässä jääkylmässä virrassa miljoonien hyttysten, mäkäräisten ja paarmojen seassa ei ollut, mutta kyllähän siinä ainakin vähän puhdistui.

Ruokailu

Leipäpäivällisen jälkeen oli mukava ottaa vihdoin kunnon päikkärit. Herättyäni olivatkin kaikki muut jo painuneet lähimaastoon kiertelemään ja tankin katolle tähyilemään kiivettyäni, löysin heti itsekin muutaman suippopyrstökurpan lentelemästä soidintaan rinneniittyjen yllä. Ainakin 6 kurppaa seilasi edestakaisin käyden välillä aivan leirimme päälläkin, mutta kun lähdin äänityslaitteen kanssa yrittämään kunnon äänityksiä, soidin hyytyi ja vain yksi lintu näkyi enää kauempana soidintamassa.

Muut olivat kuitenkin jo päässeet kuvaamaan lintuja oikein mukavasti ja saimme nyt haarukoitua ainakin tämän kurppaporukan aktiivisimmaksi iltasoidinajaksi noin klo 18:30-19:30. Soidinaktiivisuus tuntui hiipuvan sitä mukaa, kun aurinko ei enää paistanut rinteeseen. Illallisen jälkeen olimmekin taas valmiit unten maille noin klo 21:30.

Vuoristokiipeilyä

Tilhi

28.6. herätys oli taas klo 2:50 ja telttaan oli jo uneen kuulunut mm. metsähanhen sekä suippopyrstökurpan ääntä. Hitaan käynnistymisen jälkeen lähdimme liikkeelle ennen neljää. Hannan kanssa päätimme huiputtaa lähimmän vuoren, jolla Yulia oli jo edellisiltana käynyt kiipeilemässä ja tavannut heti ensimmäisillä kivikkotasanteilla kiirunoita. Ernie seurasi alkumatkan meitä, mutta ensimmäisellä tasanteella päätti jäädä seurailemaan metsänreunaa. Rinnemetsän läpi kävellessämme olimme kuitenkin kuulleet mm. pari taigauunilintua sekä kirjosiipikäpylintuparven ääntä.

Hannan kanssa jatkoimme seuraavalle harjanteelle rakkakivikossa kiipeillen ja taas seuraavalle ja vielä seuraavalle, jolta viimein avautui komea tasankoalue. Tämän tasangon reunalla oli myös vihdoin se huippukin, jota olimme tavoitelleet. Näimme taas kerran vauhdikkaasti matkaan tehneen PAC:in aukean toisella puolella ja päätimme mennä vaihtamaan kuulumisia, kun aamulla emme olleet muistuneet antaa toista radiopuhelintamme muille matkaan. Havaintoja ei PAC:illakaan juuri ollut, mutta harjanteelta aukeni komea maisema vuoren toiselle puolelle ja kaukana alangon toisella puolella näkyi pieni hantileirikin.

Ural

Kapustarinta

Lähdimme huiputtamaan Hannan kanssa lähihuippua mutta pian matkamme keskeytyi, kun PAC huuteli hänelle juuri antamastamme walkie-talkiesta löytäneensä keräkurmitsan. Päätimme kuitenkin käydä ensin huiputtamassa vuoren, josta otimme joitakin maisemakuvia ja laskeuduimme vasta sitten hoitamaan keräkurmitsaa. Yllättäen kurmitsa nousi lentoon jo satakunta metriä edestämme ja vain minä ehdin sen nähdä. Muutamia kapustarintoja piippaili lähirinteillä, mutta kurmitsaa ei enää löytynyt. Niinpä päätimme lähteä palailemaan takaisin alaspäin, sillä olimme luvanneet olla aamupalalla kahdeksalta.

Olimme lopulta leirissä vartin myöhässä, mutta eipä tuo tietenkään ketään haitannut. Muut olivat tietysti nähneet kiirunoita alempana ja Paul oli päässyt kuvaamaan suippopyrstökurppia oikein kunnolla, yhtä jopa puun latvassa! Lopulta oli aamupala taas syöty ja tavarat pakattu ja matka jatkui yhdentoista aikaan. Lähtöä viivästytti hieman Ernien ja Ericin teltasta hajonnut vetoketju, joka kuitenkin onneksi saatiin korjattua.

Tankki

Matka jatkui nyt Polar Uralin aseman lähestyessä paljon parempia uria pitkin. Ylängöllä ajellessamme pomppasi uran viereisestä lätäköstä lentoon kirvinen, joka ainakin osasta porukkaamme näytti omituiselta. Lentotyyli ja tummuus olivat tuoneet mieleen tundrakirvisen. Stoppasimme ja yritimme löytää lintua, muttemme sitä enää löytäneet. Me Hannan kanssa olimme nähneet linnun myös aika hyvin ja itselleni tuli mieleen märkä niittykirvinen. PAC ja Paul komppasivat aluetta taas muita kauemmaksi ja onnistuivat nähdä kaukaisen suokukon reissupinnaksi.

Kohta komppasimme vielä toistakin vastaavanlaista märkää aluetta, muttemme löytäneet mitään mielenkiintoista. Jatkettuamme matkaa ja noustuamme taas seuraavalle ylängölle, lähti tankin edestä juoksemaan kiiruna, joten saimme mekin vihdoin lajin Venäjä-pinnaksi. Ylängöillä oli pari isompaa järveä, joista toisella oli mukavasti vesilintuja: parisenkymmentä jouhisorsaa, 2 haapanaa, 2 allia sekä 3 mustalintua. Lapinsirkkuakin päästiin kuvaamaan oikein antaumuksella.

JouhisorsaLapinsirkku

Vihdoin Polar Uralilla

Aika pian aloimme laskeutua ylängöltä kivikkoista ja mutkaista uraa alaspäin ja yllättävän pian olimme Polar Uralilla, sopivasti kun taivas oli juuri synkentymässä ja ensimmäisiä pisaroita oli jo ripsinyt päällemme. Polar Uralin aseman ympäristö ei kuitenkaan ollut lähellekään sitä, mitä olimme odottaneet, vaan paikalla todellakin oli vain rautatieasema sekä pari epämääräistä rakennusta sekä parakkia, joissa aseman työntekijät majailivat. Muuten alue oli kuin kaatopaikka! Pihapiirissä oli vastikään jyrätty rakennus tai useampi matalaksi ja piha oli roskaista mutelikkoa. Lähiympäristö muuten oli epätasaista kivikkoa ja koska tankkimme oli palaamassa Eletskayaan, ei meillä ollut enää käytössä kulkuneuvoa kuskaamaan tavaroitamme, vaan meidän piti majoittua mahdollisimman lähelle asemaa, jotta saisimme paria päivää myöhemmin tavaramme junaan.

Asema

Oleg ja Sergei saivat sovittua meille luvan leiriytyä aivan aseman pihalle ja käyttää aseman odotusaulaa, jossa voisi ladata akkuja ja olla lämpimässä ja kuivassa, mikäli sadekeli jatkuisi. Tämä oli loistava uutinen, sillä taivas oli synkentynyt todella pahasti ja näytti siltä, että sadetta saattaisi riittää pitkäksikin aikaa. Niinpä pystytimmekin leirimme ennätysvauhtia ja kun olimme saaneet telttamme pystytetyiksi ainoille suurin piirtein tasaisille paikoille, saimme lisää hyviä uutisia – Oleg ja Yulia olivat saaneet käyttöönsä myös yhden työntekijöiden parakin keittiöistä ja halukkaat saivat myös varastoida telttoihin mahtumattomat tavaransa parakin eteiseen. Meillä Hannan kanssa oli toki aina ollut aiemminkin kaikki tavaramme teltassamme, sillä ei sitä koskaan tiennyt mitä sitä herättyään tarvitsi.

Lapinkirvinen

Liro

Pikaisen leipäaterian jälkeen sade oli alkanut oikein kunnolla, joten painuimme telttoihin nukkumaan. Ja uni maittoi, vaikka asemalle parkkeerannut dieseljuna jyskytti koko yön.

29.6. herätys oli taas ennen kolmea, mutten herännyt kellooni, kun ajattelin puhelimen herätyksen myös pärähtävän kohta soimaan. Mutta sehän olikin jäänyt laittamatta herättämään. Onneksi heräsin ihan itsekseen kolmelta ja onneksi vaikeaa oli ollut muillakin. Niinpä klo 3:10 kömpiessämme teltasta, olivat muutkin vasta aukomassa telttojaan. Keli oli parantunut ja päivästä näytti tulevan aurinkoinen.

Ural

Päätimme Hannan kanssa suunnata WP:n rajalle, joka sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä leiristämme ja jatkoimme sitten rajaa seuraillen samalla lähijärviä tarkistellen rajaa pitkin kohti lähivuorta. PAC oli päättänyt tehdä samoin, mutta hän pysyi visusti WP:n puolella, kun me taas Hannan kanssa pointsailimme myös Aasia-pinnoja. Ja niitähän ropisi ihan mukavasti mm. tunturikihusta, kapustarinnasta, pikkukuovista, piekanasta, lapinkirvisestä ja lapinsirkusta ym. Lähijärvellä WP:n puolella kellui pilkkasiipi ja kierteli reilun parinkymmenen jouhisorsakoiraan parvi, jotka piti nekin katsoa molemmilta puolilta rajaa.

TunturikihuTunturikihuTunturikihuTunturikihu

WP:n raja mutkitteli harjanteita pitkin sen mukaan, kummalle puolelle rajaa vuorilta laskeutuneet purot laskivat. Lopulta kurvasimme seuraamaan ylänköä WP:n puolelle, mutta havainnot jäivät vähiin: lapinsirkkuja ja lapinkirvisiä, jokunen tunturikihu ja kapustarinta sekä parhaana ylitsemme äännellen kierrellyt tundraurpiainen. Ollessamme jo palailemassa järvien välistä kohti leiriä, näimme vielä läntisemmässä järvessä mustalinnun.

Olimme leirissä klo 8:30 ja kymmeneen mennessä oli aamupalat syötynä ja sitten oli taas mukava kömpiä telttaan lepäämään. Unta riitti noin kolmeen, jonka jälkeen kävin itse järvien välisessä virrassa kylpemässä ja kyllähän oli taas kylmää vettä! Illemmalla kävimme kävelemässä radan vartta virallisella Euroopan ja Aasian rajamerkillä, joka oli vajaan kilometrin päässä leiristämme. Rajalla seisoskellessamme huomasimme kalalokkien ja tunturikihujen panikoivan jotain Aasian puolella ja pian löysimme syyn – muuttohaukka lenteli niiden edellä.

Illallisen jälkeen oli Oleg saanut järjestettyä porukallemme saunomismahdollisuuden, mutta itse jätin tilaisuuden väliin, kun olin jo ehtinyt käydä purossa jääkylvyssä. Niinpä pääsin jo ihmisten aikoihin lepäilemään, mutta lopulta nukahdin vasta Hannankin palattua saunareissulta klo 21:30 jälkeen.

Viimeiset revitykset

30.6. oli vuorossa viimeinen retkipäivä, joten hommaan oli päätetty suhtautua sen mukaisella vakavuudella. Niinpä herätys soi jo klo 00:30, mutta ikäväksemme näytti siltä, että alkaisi sataa hetkenä minä hyvänsä. Myös tuuli oli turhan voimakas. Niinpä laitoimme kellot soimaan puolta tuntia myöhemmin tsekataksemme taas tilanteen. Ja tämä sama toistui lopulta useampaankin kertaan. Eric ja Ernie olivat jo lähteneet maastoon aikaisemmin, kun mekin lopulta Hannan, PAC:in ja Paulin kanssa pakottauduimme liikkeelle klo 2:30. Onneksi keli oli selvästi paranemassa ja niinpä lähdimme talsimaan suorinta reittiä kohti rinnemetsää, jossa muut olivat edellispäivänä havainneet vaikka sun mitä.

Ollessamme saapumassa harjanteelle, jossa olimme edellispäivänä havainneet tundraurpiaisemme, PAC yllättäen näki sen taas. Lintu kuitenkin katosi ennen kuin me muut ehdimme paikalle ja koska laji oli Paulille elis, päätimme hieman kierrellä paikalla. Lopulta me jatkoimme kuitenkin Hannan kanssa matkaa, mutta onneksi PAC ja Paul olivat linnut vielä uudelleen löytäneet.

Taigarautiainen

Me jatkoimme Hannan kanssa rinnemetsään, jonne päästyämme löysimme heti rinnettä vasten kierrelleitä suippopyrstökurppia! Enimmillään lintuja kiersi päältämme jopa seitsemän linnun parvi ja tavallisen taivaanvuohenkin ääntä kuului kauempaa. Säntäsimme keskemmälle metsään tuulen suojaan yrittämään kuvausta ja äänitystä, mutta taas linnut kaikkosivat kauemmaksi ja äänitykset sain lopulta vain paikalla vinkuneista taigauunilinnuista.

Kulleroniitty

Jatkoimme metsän yläreunaa seuraten ja onneksi kohta kurpat olivat taas yläpuolellamme ja nyt oli soidin huipussaan! Lisäksi paikalla oli varsin tyyntä, joten laitoin äänityslaitteet maahan äänittämään ja peruutin itse kauemmaksi. Samalla kuulin selkäni takaa todella outoa surahtavaa ääntä ja näin kirvismäisen linnun aivan vastavalossa erään puskan latvassa. Koska en ollut moista ääntä koskaan kuullut, päätin hälyttää kaikki muutkin radiopuhelimitse paikalle, koska epäilin, että lintu olisi voinut olla tundrakirvinen. Niinpä me olimme kohta koko porukka paikalla ihastelemassa ja kuvaamassa kurppien soidinta sekä myöskin lähipuskissa ollutta taigarautiaista, mutta ihmelintua ei enää näkynyt saati kuulunut. Kuuntelimme kaikki äänitteet, mitä meillä oli mukana ja lopulta ääni ei kyllä sopinut lainkaan tundrakirviselle. Lintu saattoi olla ollut vaikkapa oudosti äännellyt sitruunavästäräkki? Meille outoja ääniä pitivät myös varoitelleet lapinkirviset, mutta tämä ääni oli kuitenkin ollut aivan erilainen, lähinnä hyönteismäisen särähtävä.

SuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppa

Kurpista tarpeeksi kuvia ja äänityksiä saatuamme linnut yllättäen laskeutuivat ja suurin osa niistä tipahti juuri sille kulleroniitylle, jolla olimme seisoskelleet. Niinpä yritimme vielä saada äänitettyä suippopyrstökurpan lentoonlähtöääntä, mutta kaikki linnut, jotka edestämme säpsähtivät lentoon pysyivät vaiti.

PikkukuoviSinirinta

Kiertelimme vielä jonkin aikaa rinnemetsikössä, muttemme enää löytäneet mitään mainittavaa. Lopulta ollessamme jo palailemassa alaspäin järvien välissä, soitin hieman pikkupajusirkkunauhaa, sillä Yulia oli sattumalta kuvannut edellisiltaisella vuorellekipuamisreissullaan sellaisen jossain järvien välimaastossa. Ja kuinka ollakaan heti meitä kohti ja ylitsemme lensi koiraspikkupajusirkku! Lintu laskeutui pusikkoon yläpuolellemme, mutta ihmeeksemme emme enää sitä löytäneet millään. Mutta olimme nyt saaneet havaituksi kaikki kolme target-lajia myös Polar Uralilla ja taas jopa yhden päivän aikana. Tämä asettaa tulevat ryhmät mielenkiintoiseen valintatilanteeseen; tuskin ryhmien kannattaa tällaista reissua tehdä, jollaisen me olimme tehneet. Mutta kannattaako suunnata Intan seudulle vaiko suoraan Polar Uralille? Varmasti molemmista lajit hoituvat, mutta Intassa on takuulla enemmän ainakin eurooppalaisia harrastajia kiinnostavia metsälajeja. Mutta Intan reissu voi olla paljon hankalampi järjestää kuin pelkkä Polar Uralin reissu, jonne voi tulla junalla, majoittua teltassa jossain lähirinteiden lepikoissa ja koluta vaikka itsekseen seutua niin paljon kuin huvittaa.

Polar Ural

Klo 7:35 olimme takaisin leirillä ja yllättävän pian saapuivat paikalle kaikki muutkin. Aamupalan, jolla nautimme kaikkea mitä jäljellä enää oli, jälkeen pakkailimme rauhassa ja huolella kaikki tavaramme ja onneksi päivästä oli tullut lämmin ja aurinkoinen, joten kaikki tavaramme saatiin kuivina pakattua. Viimeiseksi havainnoksemme, jo junaamme odotellessamme, näimme Aasian puolelta Eurooppaan lentäneen kuikan.

Paluumatkalla

Aikataulu

Lopulta klo 10:25 saapui junamme ja oli aika kiitellä ja hyvästellä Oleg ja Yulia, jotka pääsisivät todella pitkälle ja mutkikkaalle kotimatkalle kohti Jekaterinburgia vasta myöhemmin. Saimme taas lastata tavaramme hytteihimme nopeasti, sillä juna pysähtyi vain pariksi minuutiksi. Me olimme PAC:in ja Paulin kanssa samassa hytissä, joten ei ollut vaaraa, että siihen tulisi lainkaan paikallisia. Toisin kävi Ericille ja Ernielle, jotka saivat heti alkumatkasta matkaseuralaisekseen isokokoisen, erittäin humalassa olleen paikallisen, joka puhua sopersi heille koko ajan hytissä olleessaan venäjää, josta he eivät tietenkään ymmärtäneet sanaakaan. Onneksi tämä kuitenkin oikein hyväntuulinen mies viihtyi pääosin kavereidensa hytissä juomassa lisää. Lisäksi yksi hänen kavereistaan puhui erittäin hyvää englantia ja kävi meitä muutamaan kertaan jututtamassa ja kertomassa, kuinka paikalliset olivat hyvin kummissaan, kun näkivät tässä junassa turisteja.

Edessämme oli taas ennätyspitkä junamatka, jopa 42h25min. Alkumatkasta oli kiva katsella ikkunasta maisemia, joissa olimme tankilla matkatessamme viettäneet neljä päivää. Matka Eletskayaan ei kauan junalla kestänyt ja vähän ennen stoppia Eric ja Paul huomasivat ison pedon radanvarsitolpalla ja kyseessä ei yllättäen ollutkaan piekana, kuten he ensin olivat ajatelleet, vaan komea tunturihaukka! Itse ehdin singahtaa ikkunaan ja nähdä linnun hyvin, mutta muut eivät enää ehtineet. Valitettavasti ei Paulkaan, joka oli täysin unten mailla yläpedissä eikä näin ehtinyt nähdä lintua tarpeeksi hyvin, että olisi kehdannut ottaa siitä elistä.

Eletskayan stopilla näimme vielä tuttuja, kun tankkikuskimme Sergei oli asemalla nappaamassa Ericillä lainassa olleet saappaat. Ja pian matka jatkui taas. Simahdimme kaikki aika pian ja heräsimme vasta junan ollessa jo saapumassa Intaan. Kävimme taas kerran tutussa kahvilassa aamupalalla ja kohta matka jatkui taas ja aikaa kulutettiin jutustellen, lueskellen ym. PAC myös kävi jo läppärillään läpi reissun äänityksiään.

Ainoaksi matkahavikseksi näkyi sepeltasku ja seuraava pitempi stoppi oli sitten Pechorassa. Päivä oli ollut todella lämmin ja pahaksi onneksemme junan ilmastointi ei toiminut lainkaan. Niinpä hyteissä oli tolkuttoman kuuma. Lopulta Pechorajoen ylitettyämme aloimme kuitenkin yrittää nukkumista.

Eväitä

1.7. heräsin itse hikimärkänä jo viideltä, kun olimme taas yhdellä rautatieasemalla. Kävin hieman ulkona viilentymässä ja jatkoin pian taas uniani. Lopulta heräsimme kasin aikoihin ja aikaa kulutettiin taas tutuilla tavoilla. Reissupinnojakin napsui, kun näimme ikkunasta varpushaukan, haarahaukan sekä Kotlasjoella meriharakan. Kuuluipa junaan talitiaispoikueenkin ääntä ja tämä oli ensimmäinen tiaishavaintomme sitten Moskovan. Muut saivat myös ihmetellä ikkunoista kuulunutta sirkkalintumaista sirinää, jonka kerroimme kuuluvan meille niin tutulle idänhepokatille.

Juuri muuta kerrottavaa päivästä ei sitten olekaan. Oli tuskallisen kuuma ja lopulta yritimme taas nukkua klo 22:00 alkaen.

2.7. heräsin aamukolmen jälkeen ja pian muutkin herätettiin junahenkilökunnan toimesta ovia paukuttamalla. Klo 04:46 olimme lopulta Moskovassa, jossa hyvästelimme muut heti asemalla, sillä PAC, Paul, Eric ja Ernie olivat kaikki lähdössä suoraan lentoasemalle. Me puolestaan olimme päättäneet suunnata samaan Mandarin hotelliin päiväksi, sillä meidän Tolstoi -junamme lähtisi Suomeen vasta illalla.

Kohta olimmekin taksissa matkalla kohti Mandarinia. Saimme huoneen mukavalla alennuksella, kun respa neuvoi meitä varaamaan huoneen netin kautta. Ja sitten olikin mahtava päästä suihkuun, käydä kunnon aamupalalla ja pötkähtää vielä kunnon aamunokosille.

Kreml

Lopulta heräsimme ennen kymmentä ja tilasimme taksin Tretjakovin gallerialle. Kiertelimme komeassa taidegalleriassa puolisentoista tuntia ja kävelimme sitten kävelykatuja pitkin joen yli Punaiselle torille, jossa kuvailimme vielä hieman maisemia ja menimme sitten vielä huippuhienoon Gum -tavarataloon, josta emme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin liian kalliita kauppoja (Kaikki mikä kiilsi, oli oikeaa kultaa…)

Lopulta otimme pihalta taksin, jonka kuski kyllä varoitti olevan kallis, mutta lopulta matka Mandarinille oli aivan ryöstökallis! Sinne menivät ne rahat, jotka olimme säästäneet hotellin alennushinnassa. Levättyämme ja lähimakasiinissa käytyämme, söimme kunnolla hotellin ravintolassa, lepäilimme vielä hieman lisää ja lopulta kuuden aikaan luovutimme huoneemme ja otimme taksin Leningradskiyn asemalle.

Saimme odotella vielä tunnin, että pääsimme junaamme, josta meillä oli yhteinen ykkösluokan hytti. Muodollisuuksien jälkeen juna lähti lopulta liikkeelle klo 19:53 ja aika pian tarjoiltiin pieni illallinen, jonka jälkeen olimme taas aivan valmiit unille.

3.7. meidät taputeltiin hereille ennen Viipuria noin klo 3:30 ja sitten seuraavat 3 tuntia meni rajamuodollisuuksissa. Lopulta klo 7:39 olimme Kouvolassa, jossa tunnin odottelu sujui mukavasti, kun asemalta oli lähdössä vuoden 1940 höyryveturi Heinolaan. Sen valmisteluja oli mukava seurailla ja lopulta se lähti matkaan hieman ennen omaan Intercity-junaamme Parikkalaan.

Matkamme viimeinen vajaa parituntinen Parikkalaan sujui nopeasti. Lopulta takana oli lähes 116 tuntia junailua ja kävelimme kaikkine kantamuksinemme kotiin.

Yhteenvetoa reissusta

Reissu oli kaikkinensa erittäin onnistunut! Ihme kyllä selvisimme taas ilman kummempia vastoinkäymisiä, vaikka etenkin menomatkalla pohjoiseen elettiin junassa aika ahdistuksen täyteisiä tunteja, kun selvittelimme kulkulupia Intan kansallispuistoon. Pienet hotellin vaihdot nyt kuuluvat asiaan, kun ollaan kuitenkin Venäjällä.

Junamatkailu oli yllättävän helppoa ja leppoisaa, sikäli kun ilmastointi vain junassa toimi. Junat ovat hyviä, hytit tilavia ja palvelukin pelaa, tosin vain venäjäksi – englantiahan ei Venäjällä juuri osata. Junat kulkevat varsin hitaasti ja pysähdykset asemilla ovat välillä pitkiä, joten ostoksille pääsee asemille ja niiden lähikauppoihin. Ainakin näin parin kesäreissun junailujen perusteella junat pysyvät erinomaisesti aikataulussaan.

Uralin pohjoisosissa maasto ja maisemat ovat varsin verrannollisia Suomen vastaaviin. Intan alueella on pitkälti sellainen olo kuin liikkuisi jossain Kuusamon ja Sallan maisemissa, kun taas Polar Uralilla ollaan jo kuin ihan käsivarren Lapissa. Korkeuserot ovat toki kumpaankin paikkaan verrattuna kaksinkertaiset. Liikkuminen maastossa on, kuten Lapissakin, varsin raskasta! Pehmeässä suomaastossa tai rakkakivikossa käveleminen on raskasta puuhaa ja 11 päivän kovalla komppaamisella ainakin meidän koko porukka oli reissun loppupuolella aika lailla kaikkensa antanutta.

HyttysiäKelit voivat olla vielä näin kesäkuun loppupuolella melkein mitä tahansa. Lämmintä voi olla 30 astetta mutta toisaalta voi sataa kyllä luntakin. Tällä kertaa kevät oli ollut poikkeuksellisen aikainen ja ainakin edelliseen kesään, kun olimme Keski- ja Etelä Uralilla, monet kasvit olivat parikin viikkoa edellä. Tämä varmasti vaikuttaa myös lintujen saapumiseen ja aktiivisuuteen sekä tietysti niiden löytämiseen. Ja tietysti kelit vaikuttavat myös hyönteismaailmaan ja ainakin nyt meidän reissumme aikaan hyttysiä oli aivan järkyttävän paljon! Lisäksi paikka paikoin oli paljon mäkäräisiä, paarmoja ja polttiaisiakin. Mutta kuten suomalaiset kokeneemmat reissaajat tietävät, selviää keleistä ja hyönteisistä pukeutumalla oikein. Matkaan otettava varustus on varsin samanlainen kuin se olisi Haltin vaellukselle. Pitkähihaista paitaa oli pidettävä koko ajan, nahkahanskat oli aika ajoin pidettävä kädessä – ei kylmyyden vaan hyönteisten takia ja hyttyshattua ei juuri saanut otettua päästään lainkaan. Jos hatun erehtyi ottamaan päästä, oli sen sisällä kymmenkunta ötökkää, kun sen veti takaisin päähän. Meidän porukassakin oli aika pahoja allergiaoireita puremista, kun mm. hanskojen läpi oli huomaamatta itikat tikanneet kädet turvoksiin, kun hanskat eivät olleetkaan hyttysenkestävät. Osa porukastamme myös koki hyttyshattujen rajoittavan sekä näkyvyyttä että kuuluvuutta, mutta he sitten vuorasivat itseään koko ajan hyttysmyrkyillä. Suomalaisia hyttysmyrkkyjähän on viime aikoina laimennettu, joten niillä pärjätäkseen olisi sitä pitänyt lisätä varsin usein. Niinpä he käyttivät venäläisiä myrkkyjä ja loppureissusta iho-oireet olivat sitten sen verran pahoja, että heilläkin oli hyttyshatut taas päässä. Itse pärjäsin hyttyshatulla, jonka alla oli lippalakki tai pienilierinen kesähattu ja pari kertaa aamun aikana laitoin suomalaista hyttysmyrkkyä käsiin sekä hattuun, niskaan sekä olkapäihin, mikäli oli niin hiki, että hyttyset meinasivat päästä tikkaamaan paidan läpi. Pahimpiin oireisiin syötiin antihistamiinien lisäksi kyytabletteja. Hyttyset kannattaa ottaa vakavasti, koska järjen lisäksi voi lähteä myös henki.

SitruunavästäräkkiLinnusto alueella oli myös varsin lappilaista. Tietysti erojakin kuitenkin on, ollaanhan sitä kuitenkin pari tuhatta kilometriä idempänä! Intan alueella lapinuunilintu ja pikkusirkku ovat todella yleisiä ja metsistä löytyy idäntiltalttia, sinipyrstöä sekä taigakirvistä, mutta tavallisina löytyy mm. pajulintua, järripeippoa, niittykirvistä, sinirintaa, punatulkkua ja urpiaista jne. Taigauunilintua löytyy pusikoista yleensä useampi kerrallaan. Rastaista mustakaularastas on varsin paikoin runsas, mutta myös räkättiä ja punakylkeä näkee yleisesti. Västäräkkiä löytyy kyliltä ja sitruunavästäräkkiä kosteilta paikoilta, huomattavasti enemmän kuin keltavästäräkkiä. Tilhiä ja kirjosiipikäpylintuja liikkuu siellä täällä harvakseltaan ja rehevistä jokivarsista löytyy ruokokerttusta sekä pajusirkkua. Intan alueen metsistä oli 10 vuotta sitten alueella käynyt porukka löytänyt myös idänkäen ja parhaat metsät sopisivat hyvin myös mustakurkkurautiaiselle. Meillä metsäretkeily jäi osin säänkin takia vähemmälle.

Polar Uralilla löytyy sitten myös lapinkirvistä ja lapinsirkkua yleisesti, metsälintujen tietysti jäädessä paljolti puuttumaan. Sepeltasku oli huomattavasti vähäisempi kuin olimme odottaneet, mutta ehkä olimme liian karuilla paikoilla? Lokeista yleisin on kalalokki ja pohjoisen palsasoilla on lisäksi idänselkälokkia. Lapintiiroja on vesistöillä etenkin Polar Uralilla, jossa yleisenä näkee myös tunturikihua. Yleisimmät petolinnut ovat suopöllö, sinisuohaukka, piekana, ampuhaukka sekä tuulihaukka. Vesilintuja ja kahlaajia alueella on ihmeen vähän, ainakin oman kokemukseni mukaan Suomessa vastaavanlaisissa maisemissa niitä olisi huomattavasti runsaammin. Pitää kuitenkin muistaa, että noissa maisemissa liikuttaessa ollaan huomattavan kaukana useimpien lintujen talvehtimisaluelta.

Yhteensä tällaisella reissulla havaitsimme 141 lintulajia, joista 34 havaittiin vain joko Moskovssa tai junasta. Itse en niinkään ollut kiinnostunut havaitsemaan kaikkia reissussa havaittuja lajeja, vaan kiinnitin päähuomion koko reissun ajan näihin parempiin lajeihin. Siksipä itselläni jäi jopa 17 lajia lajia havaitsematta. Näistäkin toki 8 havaittiin Moskovassa ja 3 junasta.

Ne pakolliset WP-pinnat:

SuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppa oli varmasti yleisempikin kuin mitä havaintomme osoittavat, sillä niiden aktiivinen soidinaika tuntui olevan niin aamuyöstä kuin illastakin varsin lyhyt. Lintuja löytääkseen piti kuitenkin hakeutua kukkaniitylle, jonka lähellä oli yleensä vuorenrinteitä ja monesti myös rinnemetsää sekä jokea tai puroa. Maaperän tuli olla pehmeää ja ainakin meillä parhaat paikat olivat kulleroniittyjä. Lintuja näkyi soidintamassa yksittäin, kaksin sekä kolmin ja isoimmissa porukoissa oli kuusi ja seitsemän yksilöä. Äänet eivät kuuluneet kauaksi, mutta linnut tunnisti helposti myös soidinlentoringistä. Rinki oli laaja ja lintu/linnut lensivät välillä lehtokurppamaisesti liitäen ja tällöin korkeutta menettäen ja välillä ne syöksyivät kohti maata päästäen ihmeellisen soidinäänensä huipentavan rahinan hyvin matalalla.

Taigarautiainen tuntui olevan yleinen, muttei todellakaan helposti nähtävä laji. Laulua kuului yleensä pusikoiden ja pienten metsiköiden reunoilta. Linnut olivat erittäin liikkuvia ja usein ne hiljenivät pitkäksi aikaa, laulaakseen sitten taas pari säettä jostain muualta. Ne eivät myöskään juuri reagoineet atrappiin. Siispä niiden löytämiseen näkyville tarvittiin lähinnä kärsivällisyyttä ja onnea. Toki joskus joku yksilö saattoi laulaa alueen korkeimman puun latvassa tovin, jolloin linnun näkeminen oli helppoa.

Pikkupajusirkku oli näistä lajeista harvalukuisin ja myöskin biotooppivalinnoissaan monipuolisin. Pari lintua löytyi kosteilta paikoilta jokivarsien pusikoista, samanlaisista paikoista, mistä löytyi myös pajusirkkuja. Mutta lintuja löytyi myös aivan tundralta, jopa lyhyestä vaivaispajukosta korkealta vuoristolaaksoista. Linnun laulu on myös varsin huomaamaton, etenkin mikäli huonommin laulavia pikkusirkkuja on lähistöllä. Myös sitruunavästäräkin ja pajusirkun laulu sisältävät varsin samanlaisia sävyjä. Onneksi pikkupajusirkut tuntuivat reagoivan varsin ärhäkkäästi atrappiin, mikä helpotti huomattavasti niiden löytämistä.

Ja vielä suomalaisia WP-pinnareita ajatellen pohdintaa, miten nämä kolme lajia voisi alueelta hoitaa:

Mikäli ainoastaan nämä kolme lajia ovat kiinnostuksen kohteena (alueellahan ei ainakaan helposti ole muita WP-mielessä suomalaisia kiinnostavia lajeja), niin helpoimmalla pääsee, kun junailee suoraan Polar Uralille, tai vaihtoehtoisesti lentää Aasian puolelle lähimmälle lentokentälle ja lauttailee ja junailee sieltä Polar Uralille. Siellä voi sitten kantaa teltan/teltat ja trangian vuoren rinteelle lepikkoon ja majoittua siellä ja etsiä kaikki linnut, jotka varmasti alueelta muutaman päivän koluamisella löytää. Näin ei tarvitse maksaa reissusta ylimääräistä oppaille, kuskeille ja kokeille ym. Alueella on varmasti turvallista ja paikalliset eivät liiku lainkaan maastossa, sillä eipä alueella muita ole kuin rautatieaseman työporukka. Kauhean suurella alueella ei kuitenkaan pääse liikkumaan, sillä vaivaiskoivikossa liikkuminen on todella vaivalloista. Eli mikäli haluaa Eletskayan ja Polar Uralin väliä enemmän päästä koluamaan, on käytössä oltava tankki.

Vaihtoehtona on tietysti suunnata pelkästään Intan alueelle, mutta siellä tarvitsee väkisin oppaan sekä kuskin. Parhaille paikoille on Intasta viiden päivän kävely. Ilman opasta tuskin saa järjestettyä edes lupia kansallispuistoon. Molempiin paikkoihin ei kannata varmaankaan retkellään suunnata, ellei sitten kerää Venäjä-pinnoja tai muuten vain halua tutustua kauniisiin maisemiin ja alueen linnustoon enemmän – sekä ruokkia hyttysiä, paarmoja, mäkäräisiä ja polttiaisia…

Loppuun vielä kiitokset: PAC, Eric, Paul, Ernie, Ural Expedition & Toursin Oleg ja Yulia sekä Intan oppaat Natasha ja Sergei sekä kuskimme Volodja ja Sergei
sekä muutama muu avustaja tekivät tästä unelmien reissusta ikimuistoisen!

J.A.

Islanti 18.-25.10. 2015

Matkaan

Sunnuntaina 18.10. lähdimme aamusta ajelemaan kohti Helsinki-Vantaata. Matkalla ei paljon tarvinnut pysähdellä ja lopulta olimme hyvissä ajoin parkkeeraamassa autoamme ja kohta raahaamassa matkatavaroitamme kohti lentoasemaa.

Jäätikkö

Lentomme kohti Islantia lähti ajallaan ja itse simahdin jo koneen ollessa vielä nousussa ja heräsin vain pari kertaa koko matkan aikana, kun Hanna kuvaili ylitseni ikkunasta näkyneitä maisemia. Välähdyksiä muistan itsekin nähneeni upeasta Turun saaristosta tuhansine saarineen, Skandien vuoristosta ja sitten allamme avautuivatkin jo Islannin rannikot upeine jäätikköineen, mm. Jökulsárlónin jäätiköt näkyivät myös.

Laskeuduimme Keflavikin lentoasemalle puolisen tuntia myöhässä ja matkatavaramme löytyivät todella nopeasti. Niinpä olimme kohta aulassa nostamassa rahaa sekä odottelemassa vuokra-automme saapumista. Saimmekin odotella tovin, ennen kuin lopulta vuokra-autoyhtiön mies saapui meitä pakulla hakemaan toimistollensa. 5 minuutin ajon jälkeen olimme toimistolla ja toisen pariskunnan saatua ensin henkilöautonsa annettiin meille esittely, kuinka seuraavan viikon kotinamme toimiva VW Caddy toimisi. Autossa oli takatilassa taitettava täysimittainen sänky ja sen alla jääkaappi, lavuaari hanoineen, kaasukeitin, kaikki astiastot ym.

Pian olimmekin sitten tien päällä ja illan jo uhkaavasti hämärtyessä suuntasimme lähikaupunkiin Keflavikiin, tai paikallisittain Njarðvikiin, kauppaan ostamaan hieman evästä ja ehdimme vielä tekemään pikavilkaisun Njarðvíkin rannoille, joilta aloittaisimme seuraavana aamuna retkeilyn. Ei tietenkään olisi haitannut, jos olisimme jo näin illasta löytäneet jo pari talvea lahdella viettäneen amerikkalaista deglandi-alalajia olevan kyhmypilkkasiiven, jonka oli edellisviikolla todettu palanneen taas isolle lahdelle.

Ehdimme havaita merellä haahkoja, merilokkeja, naurulokkeja, pari isolokkia ja pikkukajavaa sekä riskilän ja yöpaikkaa jo etsiskellessämme näimme vielä ison kottaraisparven. Lopulta päätimme jäädä aivan pelipaikoille majoittumaan ja parkkeerasimme automme rantakadun varteen isolle tyhjälle parkkialueelle kauppojen takapihalle. Ja koskapa pimeä oli tullut niin aikaisin, niin lopulta olimme nukkumassakin jo kahdeksan aikoihin.

Reykjanesbærin rannoilla

19.10. heräsimme pariin kertaa toteamaan, että kello oli vielä aivan liian vähän ja käänsimme kylkeä. Lopulta homma alkoi mennä väkisinmakuun puolelle ja nousimme pakkailemaan sängyt kasaan ja pikaisen aamupalan jälkeen oli meillä retkeilyvaatteet päällä ja muutkin retkeilyvarustus valmiina. Jo pakkaillessamme merellä näkyivät ensimmäiset lokit mukanaan nyt harmaalokkejakin, pari suulaa sekä rannassa pyrähdelleitä karikukkoja.

Amerikanhaapana

Päätimme suunnata aloittamaan aamun edellisiltana näkemältämme hyvän näköiseltä lätäkköalueelta, jonka parkkipaikalla paljastuikin, että paikkahan oli kylttien mukaan ihan oikeastikin lintupaikka. Aamun valjettua kunnolla löysimme Njarðvíkurfitjumin lutakoilta paljon lokkeja, mukanaan runsaasti iso- sekä grönlanninlokkeja, haapanoita, sinisorsia, ristisorsan ja kohta Hanna plokkasi haapanoiden seasta komean koiras amerikanhaapanan! Olin kyllä tiennyt, että jossain päin Islantia oli moinen epeli jo syksyn aikana havaittu, mutten ollut vaivautunut katsomaan edes, että missä päin lintu oli ollut. Tämä nyt kuitenkin myöhemmin paljastui juuri täksi jo tiedossa olleeksi linnuksi.

Merellä näkyi vielä muutamia merimetsoja mutta koska sadekeli ei oikein kannustanut kuvaamaan jenkkihaapanaa saati lokkeja, päätimme pikaisen pähkäilyn jälkeen lähteä koluamaan lahtea suuntaan, jossa kyhmypilkkasiipi oli vanhalta tutultani Yann Kolbeissonilta saamieni vinkkien mukaan pääasiassa viettänyt aikaansa ja jatkaa lahtea seuraten kohti muita vinkiksi saamiamme paikkoja pohjoisempana niemessä.

Täysin suunnittelematta päätin kuitenkin pysähtyä vielä läheisessä satamarannassa, josta näki aika hyvin suurin piirtein samalle lahdelle jota olimme jo katselleet, mutta jonkin verran myös kauemmaksi kohti lahden pohjukkaa. Siinä merta selaillessani löysin ensin ruokin kellumasta meressä ja todella kaukaa, kilometrien päästä, haahkaparvessa kelluneen linnun, jonka muoto herätti heti mielenkiintoni. Sadetuhnuisessa kelissä linnun väritkään eivät juuri näkyneet, mutta hieman se näytti ympärillään olleita haahkanaaraita tummemmalta. Linnun nokkavärkki näytti kuitenkin pitkältä ja lopulta se räpäytti siipiään sukeltaessaan ja näin siiven pilkat -pilkkasiipilaji! Reissumme lintupuolen suunnittelu oli jäänyt aika vähäiseksi, joten en edes muistanut, onko Islannissa tavallisia pilkkasiipiä, mutta linnun jotenkin omituisen muodon takia olin varma, että olimme löytäneet etsimämme! Sadekin sopivasti hieman heikentyi ja linnun noustua taas kerran sukelluksensa jälkeen pintaan, alkoi nokan värityskin näyttää vaaleanpunaiselta ja jopa silmän alapuolella oleva valkoinen juova näkyi selvemmin kuin mitä oletimme sen tavallisella pilkkasiivellä näkyvän. Emme kuitenkaan olleet vielä tyytyväisiä vaan lintu piti nähdä lähempää! Niinpä nousimme autoon ja ajoimme aivan koko lahden toiselle puolelle erästä kirkkaankeltaista taloa hakien, jonka edustalla lintu oli näyttänyt olleen. Emme kuitenkaan osanneet aavistaa, millä etäisyydellä rannasta lintu olisi, mutta takuulla lähempänä kuin vastarannalta.

Hieman ennen rantaa ohitimme taas hyvän näköisen lutakkoalueen, jolla ei ollut kuin sinisorsia, mutta lähipihojen nurmikoilla laidunsi toistasataa kapustarintaa. Pakkohan nekin oli tarkistaa, josko seassa olisi jenkkikurmitsa mukana, mutta emme löytäneet muuta kuin pikaisesti nurmikolla käyneen niittykirvisen.

Kyhmypilkkasiipi

Rantatielle kurvattuamme näimme ensimmäisen tukkakoskelon ja lopulta näimme etsimämme keltaisen talon, jonka lähistöllä parkkeerasimme erään varsin huonokuntoisen rakennuksen taakse. kohta olimme molemmat seulomassa merta putkillamme ja jonkin ajan päästä Hanna vihdoin löysi etsimämme – komea kyhmypilkkasiipi oli vain parin sadan metrin päässä meistä uimassa haahkaparvessa! Nyt lintu näkyi jo niin hyvin, että saatoimme tuuletella elistä ja aloimme tietysti yrittää kuvata lintua. Lintu sukelteli aktiivisesti ja taas kiihtynyt sade hankaloitti kuvaamista, mutta jonkinlaisia kuvia ja videopätkiä sentään saatiin. Ohimennen havaitsimme myös merellä lentäneet kaakkurin sekä amerikanjääkuikan sekä rannan kivimuurissa piilotelleen, vain hetken rätisseen peukaloisen.

Lopulta lintu oli uinut kauemmaksi ja alkoi nukkumaan, joten päätimme jatkaa alkuperäisessä suunnitelmassamme ja jatkaa niemeä kohti pohjoista ja Garðuria. Nyt meidän ei kuitenkaan enää tarvinnut pysähtyä niin monessa paikassa Njarðvíkin rannalla, joten aika pian olimme Garðurissa, jossa näimme ensimmäiset merihanhiparvet, joista yksi laidunsi aivan yhden omakotitalon pihanurmella.

Olimme saaneet vinkit eräälle lutakkoalueelle, jonne päästyämme alkoi kuitenkin sataa todella kovaa. Lutakolla oli runsaasti sinisorsia ja haapanoita sekä pari tavia sekä taas toistasataa kapustarintaa seurassaan yksinäinen suokukko. Näitä seuloessani lutakon rantaan kuitenkin käveli mies koiransa kanssa ja ajoi kaikki kurmitsat lentoon. Linnut laskeutuivat vasta lutakon vastarannan ruohikkokumpareiden taakse. Sade lisäksi rankkeni taas entisestään ja vaikka odottelimme tovin autossa sateen rauhoittumista ensimmäiset korpit samalla havaiten, jouduimme lopulta antamaan periksi ja päätimme jatkaa kohti niemen pohjoiskärkeä ja Garðskagin majakkaa. Tietysti saimme myöhemmin lukea netistä, että samana päivänä Garðurin kapulaparvessa oli ollut amerikankurmitsa, joka olisi ollut Hannalle WP-pinna.

MajakkaPeukaloinen

Garðskagin majakalla parkkeerasimme auton ja suuntasimme majakan tuulensuojaan staijaamaan merelle sekä tarkistamaan rannan leväkivikot sekä lahden linnut. Meressä kellui haahkojen ohella alleja seuranaan mustalintu, rantakivikossa lennähti pulmunen, särkillä lennähteli muutamia merisirriparvia ja merellä näkyi lennossa lokkien ohella suulia, pari kaakkuria, pari amerikanjääkuikkaa sekä 3 myrskylintua. Pari peukaloistakin piilotteli taas kivimuurissa. Lopulta sade taas kiihtyi ja lähdimme jatkamaan niemen länsireunaa kohti etelää. Sandgerðin lätäköiltä löytyi isot lokkiparvet, mutta sateen takia grönlannin- ja isolokit saivat jäädä kuvaamatta. Reissun ensimmäinen kalalokkikin näkyi. Sataman takaisen lahden hiekkarannoilta löytyi mukavasti kahlureita: meriharakoita, 3 punakuiria, punajalkaviklo sekä suosirri.

Matkalla kohti Hafniria näimme ensimmäiset mustarastaan ja Hafnirissa ajoimme suoraan satamaan, jonka aallonmurtajan tuulensuojassa aloimme seuloa lahden linturunsautta. Melkein heti löytyivät etsimämme eli virta-allit, joita ui kaukana lahden pohjukassa komea 13 linnun parvi. Hanna pääsi siten taas kuittaamaan eliksen. Tiukalla seulomisella haahkojen, sinisorsien ja allien ohella löysimme jopa 12 amerikanjääkuikkaa, 3 hrota-alalajin sepelhanhea, 2 todella kaukana rannassa piilotellutta mustakurkku-uikkua, pari punajalkavikloa sekä näimme merellä muuttaneen isokihun.

Koska sade taas yltyi, päätimme lähteä ajamaan takaisin kohti Njarðvikiä ja ajoimmekin katsomaan olisiko kyhmypilkkasiipi yhtään lähempänä rantaa. Lintu löytyi pienen etsinnän jälkeen hieman kauempaa, mutta nyt sade oli tauonnut ja iltavalossa otin siitä vielä muutamat skouppiroiskaisut. Kuvailun ohessa näimme myös reissun ensimmäisen ampuhaukan.

Koskapa seuraavaksi päiväksi oli luvattu vielä paljon huonompaa keliä, olimme päättäneet pitää seuraavana päivänä pakollisen museopäivän. Niinpä otimme suunnan kohti Reykjavikia ja matkalla näimme reissun ensimmäiset laulujoutsenet. Koskapa museot aukeaisivat vasta kymmeneltä, oli meillä kuitenkin aamusta aikaa myös pikaretkelle, joten suuntasimme yöpymään Hrauntúnstjörnin vesiensuojelulutakolle, jossa parina talvena oli viihtynyt harjakoskelo.

Ehdimme tarkistaa Hrauntúnstjörnin illan jo hämärtäessä, mutta havainnot jäivät tukkasotkaparveen. Illalla kokkailessamme ja autoa taas nukkumankuntoon varustellessamme havaitsimme vielä useita punakylkirastaita sekä muutamia taivaanvuohia. Simahdimme taas kahdeksan jälkeen.

Museoita ja Blue Lagoonia

20.10. ei Hrauntúnstjörn tarjonnut pinnaa vieläkään, joten suuntasimme vielä läheiselle Elliðavatnin järvelle, josta lintuja löytyikin taas runsaasti. Tukkasotkaparvista löytyi pari lapasotkaa, mutta koskelot olivat kaikki tukkasellaisia. Hetken ulahtaneen amerikanjääkuikan ohella havaitsimme myös reissun ensimmäiset urpiaiset ylilentävinä äännellen. Punakylkirastaita tuntui nyt olevan joka paikassa!

Kello kymmenen aikaa uskaltauduimme liikenteeseen ja ajoimme Reykjavikiin, jossa navigaattori opasti meidät helposti parkkipaikalle erään kirkon viereen. Tästä oli vain lyhyt kävely läheiselle Settlement Museumille, jossa vietimme reilun tunnin ihmetellen mm. 900-luvulta säilynyttä viikinkitaloa, jonka ympärille koko museo oli rakennettu ym. Ollessamme pois lähdössä Hanna sai kuulla, että toinen pääkohteemme kansallismuseo olisi lakon takia juuri tänään kiinni, joten kävelimmekin sitten läheiselle ankkalammelle vanhan kaupungin edustalle miettimään mitä seuraavaksi tekisimme. Ankkalampi oli hyvä veto, sillä sinisorsien ja erilaisten lokkien ohella lammella kerjäsi ohikulkijoilta ruokaa laulujoutsenia, tukkasotkia, merihanhia sekä yksi lyhytnokkahanhi. Myös kesykyyhky saatiin reissun lajilistalle.

LyhytnokkahanhiPunakylkirastas

Aamun oikein mukava keli oli nyt lopulta muuttumassa luvatunlaiseksi, joten päätimme jatkaa Saagamuseoon, jossa vierähti taas tunti. Sitten shoppailimme hieman ja teimme lopulta radikaalin ratkaisun, vaikka keli olikin vihdoin myrskyyntynyt oikein toden teolla. Päätimme ottaa suunnan Blue Lagoonille.

Jo kävely Blue Lagoonin parkkipaikalta itse kylpylärakennukselle kertoi mitä tuleman piti! Tuuli oli aivan älytön ja räntää satoi lähes vaakasuorassa. Meillä oli kuitenkin positiivisuus huipussaan ja Hannakin tokaisi, että olisipahan ainakin kontrastit kohdillaan.

Liput Blue Lagoonille olivat törkeän kalliit, joten päätimme yrittää ottaa reissusta kaiken irti, vaikka lämpimissä altaissa piti todellakin olla koko ajan kaulaa myöten. Saunoihin uskaltauduimme singahtamaan nopeasti ja lämmettyämme taas tarpeeksi yritimme löytää altaasta mahdollisimman kuumaa kohtaa, jossa saisi olla tuulen suojassa niin, etteivät korvat paleltuisi. Lopulta löysimmekin mukavan kohdan ja saatoimme jopa hitusen nauttia altaan lämmöstä.

Blue Lagoon

Löydettyäni tuulen riepotteleman pyyhkeeni, joka oli sateessa kastunut läpimäräksi, suuntasimme pukuhuoneisiin ja ilta olikin jo pitkällä, kun kiiruhdimme taas vaihteeksi kaatosateessa takaisin autollemme.

Yöpymään ajoimme Krysuvíkin Seltúnin geotermiselle alueelle, jossa kokkailtuamme olimme taas valmiit pehkuihin aivan epäinhimillisen aikaisin.

Todella upeita paikkoja liukuhihnalla

21.10. heräsin klo 5 aamulla, kun joku rapisi auton etuosassa. Herätin Hannankin ja Hanna tokaisi saman tien, että: ”hiiri!”. Kolautimme hieman penkkejä, käänsimme kylkeä ja yritimme nukkua, mutta kohta rapina kuului lähempää, jostain sänkymme alle käännettyjen takapenkkien alta. Yritimme vieläkin vain säikyttää epelin ja jatkaa unia, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen kuului ensin altamme selviä askelia peittopussiemme päältä ja sitten alkoi kuulua aivan järjettömän kova jyrsintä, kun herra hiiri päätti alkaa tehdä reikää Hannan uuteen reppuun! Tässä vaiheessa meillä meni hermot ja hyppäsimme ulos kylmään ja pimeään ja aloimme purkaa kaikkia tavaroita autosta pihalle. Kun auto oli tyhjä, käänsimme takapenkit pystyyn ja siellähän se yllättävän iso veijari tuijotti meitä auton lattialla! Saimme kuin saimmekin hätisteltyä vilkkaasti käsiämme väistelleen otuksen pihalle, jonka jälkeen siirsimme auton sata metriä kauemmaksi keskelle aukeaa parkkipaikkaa, kannoimme tavarat takaisin autoon ja aloimme ruoan laittoon.

Aamiaisen jälkeen aamu olikin jo valjennut ja kiersimme Seltúnin pienen kierroksen, jonka varrella oli erilaisia kuumia lähteitä. Maanpinnan alla oli lämpötila alueella kuumimmillaan jopa 200 asteista. Kipusimme myös ylös lähivuoren huipulle, jonka takana oli lisää lähteitä komeine värikkäine väreineen. Ylhäältä avautui muutenkin komea maisema Grænavatnin kraaterijärvelle.

Seltún

Laavatunnelin seinä

Palattuamme autolle lähdimme ajamaan rantatietä kohti seuraavaa kohdettamme. Hliðarvatnilla näimme merihanhia, 30 tavia, 100 tukkasotkaa, 7 lapasotkaa sekä ampuhaukan ja aika pian saavuimmekin Raufarholstellirin parkkipaikalle. Aivan parkkiksen vierestä löytyi kohteemme, 1,3 km pitkä luola, jonne laskeuduimme otsalamput päässämme. Könysimme luolaa muutaman sataa metriä ja olipahan melkoinen kokemus! Luolan värikkäät ja lohkareiset seinämät olivat upean vaihtelevat, mutta katosta tihkunut vesi ei tehnyt hyvää Hannan mukanaan raahaamalle kamerakalustolle ja hieman täytyy myöntää, että kypärää oli ikävä, sillä katto oli sen näköinen, että sieltä olisi voinut tippua ihan minkä kokoista tahansa murikkaa milloin tahansa. Ja vaatettakin oli päällä aivan liikaa luolassa könyämisen, siellä kun ei tietenkään tuullut kuten kaikkialla muualla.

Laavatunneli

Virta-alli

Seuraavaksi otimme suunnan Sog-joelle ja Úlfljótsvatn-järvelle, sillä olin saanut Yannilta vinkin, että ne olisivat parhaat paikat hakea amerikantelkkää, mikäli emme ulottaisi reissuamme pohjoiseen ja Myvatnille. Hannahan oli suunnitellut täysin reissumme kohteet lukuun ottamatta linturetkikohteita, joista puolestaan vastasin minä. Noin viimeisenä iltana ennen reissua, kun viimein ehdimme avaamaan Islannin kartan ja katsomaan, missä kukin halusi käydä, saatoimme huomata kaikkien paikkojemme olevan aivan täydellisesti toistemme reiteillä. Niinpä nytkin Sog ja Úlfljótsvatn olivat sopivasti Raufarholstellirin ja Pingvellirin välissä. Sog oli valitettavan kaukana tiestä ja pääsimme tähyilemään jokea kunnolla vain parista pisteestä, mutta yhdellä pysähdyksellä näimme ylitsemme lentäneen isokoskelon ja löysimme rannassa puljanneen ja lopulta rantaan itseään sukimaan nousseen naaras virta-allin. Vuoria vasten näimme useita parvia muuttavia laulujoutsenia sekä merihanhia.

Úlfljótsvatnia kiersimme ensin pikkutietä eteläpuolelta, jonka mäeltä saattoi hyvin putkella tarkistaa kaikki vesilinnut, joita oli kyllä runsaasti; pääasiassa kuitenkin vain tukkasotkia, mukanaan 14 lapasotkaa, tukkakoskeloita sekä muutama amerikanjääkuikka. Sitten jatkoimme järven itäpuolta kohti pohjoista, mutta emme löytäneet vieläkään amerikantelkkiä. Kyselin tekstiviestitse Yannilta, oliko vielä joku paikka, joka meidän tulisi tarkistaa ja olivatko telkät jo varmasti tähän aikaan maisemissa ja sain vastauksen, että molemmat järven päät aivan patojen lähistöllä sekä Sog-joki olivat ne parhaat paikat, jossa lintuja kyllä jo pitäisi olla. Ja emmepä olleetkaan vielä tarkistaneet aivan järven pohjoisinta osaa, jonne päästyämme löytyikin heti 10 amerikantelkkää! Hannan hoitaessa putkestani lajia elikseksi, osui putken kuvaan ensimmäiseksi lintu, jota Hanna ei kuitenkaan suostunut kuittaamaan, vaan parvessa oli mukana ihan tavallinenkin telkkä! Linnut olivat varsin kaukana, joten kuvausyritykset sai unohtaa saman tien. Pohjoisosassa järveä näimme vielä 10 isokoskeloa sekä tukkakoskeloparvessa olleen mustakurkku-uikun ennen kuin jatkoimme kohti Þingvellirin eli Thingvellirin kansallispuistoa.

Olimme hukanneet vähän turhan paljon aikaa telkkien etsinnässä, mutta pian olimme perillä Pingvellirin mannerlaattojen erkanemispaikalla, jossa kävelimme muutamia kilometrejä suuria rotkoja pitkin ja kuvia napsien ja maisemaa sekä paikan historiasta kertovien kylttien tarinoita ihmetellen. Havainnot paikalla jäivät pariin ampuhaukkaan.

Mannerlaatat erkanevatAmerikantelkkä

Koska päivää oli kuitenkin vielä jäljellä, päätimme kiiruhtaa kohti seuraavaa Kultaisen kolmion kohdetta eli Geysiriä. Matka tyssäsi kuitenkin alkuunsa, kun Þingvallavatnilla kellui aivan rannassa koiras amerikantelkkä. Lintu ui hieman kauemmaksi, mutta saimme kuitenkin nyt tämänkin lajin kuvattua.

Noin tunnin ajettuamme ja aasialaiskuskin aivan käsittämätöntä toilailua matkalla ihmetellen (ohitti meidät kolmesti ja seisoi kohta taas jossain hätävilkut päällä keskellä [siis aivan keskellä] tietä. Lopulta kuitenkin pääsimme turvallisesti perille ja käppäilimme nopeasti suoraan katsomaan aktiivista Strokkur Geyseriä. Pienen odottelun jälkeen se purskahti ensin aivan vaatimattoman tuhnun, mutta kohta perään jo kunnon purkauksen kohti taivasta! Vaikka keli oli kylmä ja tuulinen, odottelimme ja kuvailimme Strokkuria kymmenkunta purskausta sen purkautuessa aina noin 8 minuutin välein. Välillä purkaukset jäivät vaatimattomiksi, mutta sitten seuraavan oli sitäkin suurempi. Pari kertaa geysir yllätti meidät purkautumalla kaksi kertaa peräkkäinkin. Kävimme toki katsomassa myös suurta Geysiriä, joka kuitenkin purkautuu vain hyvin harvoin.

Geysir

Gullfoss

Hieman alkoi jo hämärtää, kun sain Hannan ylipuhuttua, että singahtaisimme vielä Gullfossin putouksillekin eli Kultaisen kolmion viimeiselle kohteelle. Onneksi matkaa oli vain vaivaiset 10 kilometriä ja pian olimme jo ihmettelemässä tätä valtavaa putouskompleksia. Ja vaikka vettä pärskyikin ja oli jo aika hämärää, saimme putouksen kuvattua hyvin ja tietysti nähtyä upeasti tämän käsittämättömän suuren, jopa 32 metriä putoavan kaksoisputouksen.

Illan hämärtäessä palasimme vielä Geysirin kaupoille, sillä tällä paikalla oli kaikkein paras näkemämme tarjonta niin laadukkaita retkivaatteita, muuta lämmintä päälle pantavaa sekä tietysti kaiken maailman turtistikrääsää. Emme kuitenkaan löytäneet mitään ostettavaa ja koska päivä oli ollut todella pitkä ja antoisa, päätin tehdä siitä vielä pitemmän ja ehdotin Hannalle, että yrittäisimme ajaa mahdollisimman kauas itään kohti Jökulsárlónia kuin vain jaksaisimme, sillä sääennusteet lupailivat varsin hyvää keliä jäätiköiden ja muiden alueen nähtävyyksien katsomista ajatellen.

Matkaa Skaftafellin kansallispuistoon oli Geysiriltä leppoisat 309 km, joten lähdimme saman tien matkaan. Nähtyämme Reykholtin kohdilla suopöllön simahti Hanna kuin saunalyhty, mutta itse olin jotenkin varsin pirteänä ja ajelin niin pitkään, kunnes oli pakko pysähtyä tankkaamaan ja sitten muutamaa minuuttia ennen iltakahdeksaa pysähdyimme kauppaan, joka vielä onneksi oli hetken auki, ostamaan eväitä.

Lopulta pitkiä suoria teitä ajaminen alkoi puuduttaa, mutta tarkkana piti olla, sillä vähän väliä ylitimme kapeita siltoja, joihin mahtui vain yksi auto kerrallaan. Ilmeisesti sääntönä oli, että se tulee ensin, joka ehtii sillalle? Lopulta ajoimme aina Skaftafellin kansallispuiston suurelle parkkipaikalle asti, jolle jäimme majoittumaan. Laitoimme vain auton nukkumakuntoon ja simahdimme lähes saman tien.

Skaftafell

22.10. heräsimme kaatosateeseen ja sadetta olikin riittänyt koko yön eikä ilmassa ollut merkkejä yhtään paremmasta. Leirintäalueen katosten suojissa kokkailimme kunnon ruoat aamupalaksi. Punakylkirastaan kerjätessä (ihan oikeasti) pöydällä makupaloja, kävi myös kiiruna katsastamassa meidän touhuja aivan vieressämme. Lopulta sateen onneksi hieman hellitettyä lähdimme kävelemään Skaftafellin kansallispuistoon kohti Svartifossin putousta.

Telttailualueen nurmikoilta löysimme lisää kiirunoita. Nämä jo lähes valkoiset linnut eivät vihreällä nurmikolla ollessaan oikein olleet sellaisessa biotoopissa, jossa olimme kuvitelleet niitä näkevämme.

Kiiruna

Basalttipylväikkö

Jonkin aikaa käveltyämme kyltit kertoivat meille, että pääreitti Svartifossille oli remontissa ja, että nyt käytössä ollut polkukierros olisi yli 5 km pitkä ja reissuun menisi reilut kaksi tuntia. Sade oli taas hieman kiihtymään päin, mutta jatkoimme silti matkaa. Kiipesimme pikkuhiljaa ylemmäksi ja lopulta tunnin kävelyn jälkeen edessämme avautui upea mustabasalttipylväinen putous. Itse putoushan ei kauhean kummoinen liru ole, mutta sen seinämät ovat sitten sitäkin vaikuttavammat!

Pakolliset kuvat otettuamme lähdimme jatkamaan lenkkiä takaisin kohti keskusta ja parkkipaikkaa ja vaikka lenkin loppupätkä olikin pitempi, oli siitä valtaosa alamäkeä, joten lopulta tarkalleen kaksi tuntia käveltyämme olimme takaisin autolla. Keskuksella pääsi viimein nettiin tarkistamaan viimeaikojen haviksia, joista tärkeimmän eli punasilmävireon olimme toki saaneetkin Yannilta tietoon jo aiemmin. Olimme ajaneet linnun paikan läheltä kyllä löytöiltana, muttemme olleet enää aikeissa sitä singahtaa bongaamaan. Ostin myös uuden painoksen Islannin lintukirjasta. Sitten lähdimmekin ajelemaan kohti Jökulsárlónia.

Noin 45 minuutin ajon jälkeen parkkeerasimme Jökulsárlóniin ja kävelimme saman tien taas pienessä sateessa katsomaan laguunissa kelluvia jäälauttoja! Näky oli aivan uskomaton! Valitettavasti nyt oli nousuvesi, joten lautat eivät kulkeneet sillan ali merelle vaan patoutuivat kaikki tukoksi laguunin eteläosaan.

HarmaalokkiSinistä jäätäKelluvaa jäätä

Kävimme myös meren rannassa kuvaamassa mustalla hiekkarannalla olleita jäänlohkareita ja pysähdyimme vielä laguunin toisellakin puolella kuvaamassa maisemia ennen kuin jatkoimme taas takaisin läntti kohti. Käännyimme pian eräälle sivutielle kuvaamaa jäätikköä hieman lähempää ja taas matkaa jatkettuamme käännyimme Fjallsárlónin jäätikkölaguunille. Kävelimme laguunin rantaa toista kilometriä jäätikön lähistölle, jossa saimme mukavat kuvat jäätiköstä, jonka yläosa oli kuitenkin valitettavasti pilvien peitossa kuten vuorten huiputkin. Sitten alkoikin taas sataa oikein kunnolla, joten kiiruhdimme takaisin autollemme läpimärkinä. Onneksi autossa oli kunnon lämmityslaitteet ja saimme vaatteita taas kuivemmiksi pitkällä ajomatkalla takaisin kohti Reykjavikia.

Sääennusteet olivat lupailleet seuraavaksi päiväksi kunnon myräkkää, joten olimme päättäneet suunnata seuraavana aamuna edelliskerralla lakon takia suljettuna olleeseen kansallismuseoon. Olimme myös saaneet tiedon, että eräällä järvellä Reykjavikissa oli jo viikkoa aiemmin havaittu pikkulapasotka, joten päätimme paikan hahmotettuamme suunnata yöpymään taas Hrauntúnstjörnille tuttuun paikkaan.

Reykjavikin kammottavaa tolppamerimotaria ajaessamme ulkoilma oli pakastunut nollan paikkeille ja koska automme oli sisäpuolelta äärimmäisen kostea, alkoivat lasit huurtua aivan umpeen, vaikka meillä oli kaikki puhaltimet täysillä ja välillä ikkunatkin auki. Eikä motarilla tietenkään voinut pysähtyä mihinkään ja kaistat oli rajattu aivan käsittämättömän tiuhaan heijastintolpilla, joten ei auttanut kuin ajaa menemään. Onneksi joku taukopaikan risteys lopulta pelasti meidät ja pääsimme pysähtymään ja odottelemaan ikkunoiden sulamista. Lopulta yhteensä reilut 370 kilometriä Jökulsárlónilta ajettuamme parkkeerasimme taas tutun vesiensuojelualueen viereen hyvään suojaisaan notkelmaan pienten tulivuorenkumpareiden väliin ja kohta olimme taas valmiit pehkuihin.

Museo, hanhia ja muuta

23.10. Aamupalan jälkeen tarkistin taas, ettei harjakoskeloa näkynyt ja otimme pian suunnan vain reilun 5 km päässä olleelle Rauðavatnille. Järvi oli kuitenkin aivan tyhjä. Ollessamme jo lähtemässä jatkamaan kohti kaupungin keskustaa, laskeutui järvelle 20 haapanan parvi, joista yksi osoittautui komeaksi koiras amerikanhaapanaksi, joten pitihän tätä täysin spondea jenkkisorsaa vaivautua taas hieman kuvaamaan.

Kupurasolkia

Kohta olimme kuitenkin kansallismuseon parkissa ja sisällä heti ovien auettua kymmeneltä. Kiertelimme museossa rautakautisia näyttelyitä reilun tunnin ja koska ulkona ei taaskaan ollut lähellekään sellainen keli kuin oli luvattu, alkoi ainakin allekirjoittanutta sisätilat ahdistaa ja niinpä aika pian olimme ajamassa kohti pohjoista ja Hvanneyriä.

Taas kerran matkan aikana Yannilta saamamme retkivinkki oli osunut täydellisesti reittisuunnitelmaamme, sillä olisimme joka tapauksessa ajanut Hvanneyrin läheltä. Olin kysynyt vinkkiä, mistä kaipaamani grönlantilaisen alalajin flavirostris tundrahanhia löytyisi, kun emme vieläkään niihin olleet itse törmänneet, joten seuraava tavoitteemme oli löytää näitä mahdollisesti tulevaisuudessa lajistatuksen saavia hanhia.

Tundrahanhi flavirostris

Ajo Hvanneyriin kesti noin tunnin ja matkaa nopeutti huomattavasti Hvalfjörðurinvuonon ali kulkenut 6,3 km pitkä tunneli, jonka käyttö tosin maksoi 1000 kruunua. Lopulta Hvanneyri siinti kaukana suurten aukeiden takana, kun pysähdyimme levikkeelle tarkistamaan, löytyisikö hanhia jo ensimmäiseltä todella hyvän näköiseltä paikalta. Ja löytyihän niitä reilun 30 linnun parvi kaukaa Hvanneyrin kylän suunnalta.

Niinpä ajoimme saman tien kylään ja yritimme paikallistaa lintuja lähempää. Kävelimme noin kilometrin kumpareikossa todetaksemme, että linnut olivat kuitenkin täältäkin aivan liian kaukana, mutta silloin näimme ja kuulimme suuren parven hanhia kylän päällä lennossa ja ne näyttivät laskeutuvan aivan kylä taakse. Kiiruhdimmekin kylälle ja sen toisella puolella avautuivatkin suuret pellot, jotka olivat täynnä grönlannintundrahanhia!

Tundrahanhia flavirostris

Jo ennen kuin pääsimme pelloille kuvasimme yhtä yksinäistä hanhea kirkon pihanurmella, mutta valitettavasti paikallinen lastenvaunujentyöntelijä ajoi linnun lentoon. Pelloilla hanhia kuitenkin sitten riitti, mutta kovin arkoja ne olivat. Kuitenkin jonkinlaista kuvaa ja videota saatiin ja saatoimme todeta varsin monen saaneen kaula- sekä jalkarenkaat identiteettiään todistamaan.

Grönlannintundrahanhia oli yhteensä Hvanneyrissä arviolta noin 1600 lintua ja seasta löysimme viitisenkymmentä lyhytnokka- ja 10 valkoposkihanheakin. Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme kohti Grábrókin tulivuoria, jonne oli vain muutamakymmentäkilometriä ja ne olivat aivan päätien varressa.

Grábrók

Grábrókin vuoret olivat klassiset esimerkit varsin hiljattain purkautuneista tulivuorista komeine laavavirtoineen. Näitä varsin pieniä nyppylöitä pääsi huipulta kuvaamaan oikein hyvin, joten olimme taas päivään oikein tyytyväisiä. Kelikin oli kerrankin hieman hellinyt.

Sitten olimmekin käyneet kaikki suunnittelemamme retkikohteet, joten pikaisen palaverin päätteeksi päätimme käyttää viimeisen päivän taas linturetkeilyyn ja suuntasimme tutuille seuduille Keflavikin niemeen. Ajoimme takaisin kiertäen pitkän Hvalfjörðurinvuonon ja näimme matkalla pari tuhatta haahkaa, runsaasti alleja sekä reilut parisataa meriharakkaa sekä tietysti komeita maisemia.

Majakka

Parin tunnin ajon jälkeen majoituimme lopulta Garðskagin majakkarantaan vallien tuulensuojaan. Yllättäen leirintäalueen katoksesta sai jopa lämmintä vettä, joten kokkailut sujuivat helposti ja kohta olimme taas pötköllään.

Viimeinen retkipäivä

Grönlanninlokki

24.10. aamun valjetessa ohitsemme virtasi valtaisa lokkiliikenne, joista huomattava osa oli grönlannin- ja isolokkeja. Aamupalan jälkeen suuntasimme majakan tuulensuojaan meristaijiin ja kylläpä tuulta nyt riittikin. Merellä oli myös alkuun oikein mukavasti liikennettä, kun pikkukajavia (80), ruokkilintuja, joista parisenkymmentä tunnistui etelänkiisloiksi, suulia, 15 amerikanjääkuikkaa, 2 kaakkuria sekä myrskylintu näkyi. Niemen kärjen kivikossa oli nyt meri- sekä karimetsoja ja ollessamme jo lopettelemassa näin aivan lähellä pari nokiliitäjää, jotka kuitenkin juuri menivät kärkimajakan katveeseen, emmekä ihme kyllä enää löytäneet niitä. Onneksi mereltä löytyi kuitenkin kohta vielä kaksi yksittäistä lintua lisää.

Tuuleen kyllästyttyämme, toki lintuliikenteenkin jo selvästi hiljennyttyä, otimme suunnan Garðurin lutakoille, joilla kuitenkin oli nyt aivan tyhjää. Sandgerðin lätäköillä oli taas lokkeja, mutta vielä enemmän niitä löytyi lähirannasta rakennusten takaa, jossa rakennusten suojissa oli myös oikein leppoisa staijailla merelle. Kun rannassa piipersi vielä suokukko ja tundrakurmitsakin, olimme saatumalta löytäneet erinomaisen lintupaikan. Hannan kuvaillessa rannassa lokkeja, lensi ylitseni lapasorsakin. Merellä näin muutaman myrskylinnun sekä 16 amerikanjääkuikkaa ym. Olimme toki aiemminkin yrittäneet löytää grönlanninlokkien seasta kumlieni-tyyppisiä lintuja ja muutamia kandeja havainneetkin, mutta nyt löytyi ainakin pari oikein selvää tapausta.

LokkejaGrönlanninlokit

Satamasta puolestaan löytyi taas tutut meriharakat ja punajalkaviklo sekä 3 punakuiria seuranaan nyt yllättäen myös kuovi. Hafnirissa tuulen aiheuttaman väreilyn takia oli aika köyhää ja havainnot jäivät 11 virta-alliin.

Erkanevat laatat

Sitten otimme suunnan Grindavikiin, josta oli ilmoiteltu useampiakin kohtuullisen mielenkiintoisia havaintoja viime aikoina mm. pilkkaniskaa ja kanadanhanhea. Matkalla rantareittiä pitkin kuitenkin turisteilimme ja kävimme niin Miðlínan mannerten välisellä sillalla kuin Reykjanesin majakan tienoilla ihmettelemässä elefantinmuotoista rantakalliota sekä kaukana siintänyttä Eldeyn saarta, jossa olivat asuneet historian viimeiset siivetönruokit. Vielä teimme pakollisen pysähdyksen Gunnuhverin kuumilla ja kovasti höyryävillä kananmunapierunhajuisilla altailla ennen kuin lopulta jatkoimme Grindavikiin.

Amerikanjääkuikka

Grindavikissa emme oikein saaneet selvyyttä mistä lintuja olisi pitänyt etsiä. Kaupungin takainen lahti tiedettiin hyväksi, muttemme oikein saaneet selvyyttä, mistä lahdelle olisi hyvin nähnyt. Niinpä lopulta havaintomme jäivät eräällä lutakolla olleeseen siipirikon oloiseen valkoposkihanheen sekä satama-altaassa uiskennelleeseen amerikanjääkuikkaan, jota vihdoin päästiin hieman kuvaamaankin.

Viimeinen retkikohteemme oli Blue Lagoonin eteläpuolella ollut metsä, jonka olimme jo kerran nähneet ohi ajaessamme, mutta keli oli tuolloin ollut sellainen, ettei sieltä olisi mikään strutsia pienempi löytynyt. Nyt käppäilimme metsässä tovin, mutta havainnot jäivät ampuhaukkaan, peukaloiseen, pariin urpiaiseen, jotka olivat ainoat koko reissulla näkemämme lajinsa yksilöt sekä hippiäiseen, joka sai kunnian olla reissumme 65. lintulaji.

Grönlanninlokki kumlieni

Sitten ajoimmekin Njarðvíkiin, jossa kävimme vielä pikaisesti etsimässä kyhmypilkkasiipeä, jota ei kuitenkaan löytynyt ja Njarðvíkurfitjumin jenkkihaapanaakaan ei enää näkynyt. Lopulta jatkoimme ekan yön yöpymispaikallemme parkkialueelle pakkaamaan tavaramme ja automme valmiiksi ja lopulta ajoimme autovuokraamolle, jonne palautimme meitä erittäin hyvin palvelleen Caddymme. Saimme kyydin lentokentän viereiselle Airport Hotel Smárille, josta saimme mukavan huoneen ja olipa mukava päästä kunnon suihkuun ja lopulta pehmeään sänkyyn nukkumaan.

Kotia kohti

25.10. herätys oli klo 5 aamulla ja 5:30 alkaneen aamiaisen jälkeen olimme pian roudaamassa matkatavaroitamme lentoasemalle. Asemalla olikin sitten aivan järkyttävä härdelli, sillä kaikki lennot olivat ilmeisesti lähdössä aamusta ja kaikkien piti jonottaa yhdessä ja samassa jonossa check-iniin. Meillä tuhraantui vieläpä aikaa, kun automaatti ei suostunut antamaan Hannan laukkuun lainkaan tarroja ja sen jälkeen meitä pompoteltiin kassalta toiselle ja lopulta ohjattiin valtaisaan jonoon lähes viimeisiksi!

Toista tuntia jonotettuamme alkoi tuntia, ettemme ehtisi lennolle, mutta lopulta saimme matkalaukkumme jätettyä, mutta sitten edessä olikin läpivalaisujono, jossa taas kaikki olivat edellämme! Kun lentomme lähtöön oli aikaa 10 minuuttia, oli vihdoin vuoromme ja tietysti minun laukkuni otettiin huumetestiin samalla, kun kovaäänisistä kuuluteltiin peräämme! Minulla alkoi jo ärräpäät lennellä, kun aika monta lentoasemaa kokeneena yllättäen Keflavik oli vetänyt täydelliset pohjat! Onneksi vihdoin 5 minuuttia ennen lentoamme pääsimme juoksemaan kohti lähtöporttiamme, joka tietysti oli se koko pienen lentokentän perimmäisin. Onneksi meitä ja vielä juostessa ohittamaamme toista pariskuntaa vielä odoteltiin ja pääsimme lopulta koneeseen odottamaan, kunnes se sitten lopulta vasta varttia myöhemmin nousi ilmaan.

Itse katselin lennon ajan leffaa ja Hanna luki kirjaa, kun pilvisellä kelillä ei enää maisemiakaan näkynyt. Lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle ihan ajallaan ja matkatavarat löydettyämme olimme pian nyt bussikyydillä matkalla autollemme.

Päätimme ajaa kotiin Hollolan kautta, josta bongasimme tuplaksi nunnataskun. Olimme vihdoin kotona kuitenkin ihan ihmisten aikoihin kahdeksan paikkeilla ja edessä oli raaka paluu arkeen.

Ural, Venäjä 6.6.-24.6. 2015

Alkusanat

Ural oli jo pitkään ollut yhtenä haavematkakohteena, sillä siellä monet meillä harvinaiset linnut ovat runsaita ja lisäksi siellä on löydettävissä muutamia lajeja, jota meillä ei ainakaan vielä ole havaittu. Parin vuoden aikana muutama ryhmä oli tehnyt reissun Uralille ja osoittanut, että homma onnistuisi jopa varsin helposti, etenkin kun mukaan reissuja suunnittelemaan oli löytynyt paikallinen matkanjärjestäjä. Kesällä 2014 yksi brittiporukka yhdisti vuoristoreissuunsa myös Uralin eteläpuoleisilla aroilla retkeilyä, mikä lisäsi reissun kiinnostavuutta entisestään, sillä aroilla oli samaten muutamia erittäin mielenkiintoisia kohdelajeja. Olimme suunnitelleet tekevämme reissumme vasta vuoden-parin kuluttua, mutta ystävämme Paul French innosti meidät suunnittelemaan reissua paljon nopeammassa aikataulussa. Suunnitelmat etenivät varsin nopeasti, kun otimme syksyllä 2014 yhteyden paikalliseen matkanjärjestäjään ja löimme päivät lukkoon. Lopulta melkein kaikki oli järjestetty jo keväällä 2015 ja mutkia matkaan aiheutti ainoastaan se, että neljäs reissuun lähtijä joutui valitettavasti perumaan osallistumisensa. Yritimme jonkin verran kysellä korvaavaa lähtijää, mutta lopulta tulimme siihen tulokseen, että voisi olla parempi lähteä kolmestaan reissuun, sillä tällöin mahtuisimme hyvin yhteen autoon tavaroinemme. Niinpä lopulta reissuun oli lähdössä Hanna ja Janne Aalto sekä Paul French.

Venäjälle

5.6. ajelimme iltapäivällä Parikkalasta Kirkkonummelle, jonka lähistöllä teimme ainoastaan yhden lintustopin ilman kuitenkaan mainittavia havaintoja. Jatkoimme lopulta vanhempieni luokse, jossa olimme klo 19:25. Söimme kunnolla ja yhdeksän aikaan isäni lähti heittämään meitä Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

Autosta tavaroita purkaessamme tajusin yhtäkkiä, ettei minulla ollutkaan vyötäisilläni mitään takkia – eikä sitä ollut siinä ollut matkassa muutenkaan, vaan Parikkalassa oli lähtiessä ollut niin mukavan lämmin keli, että olin unohtanut ottaa takin mukaan. Olin siis suunnitellut kuljettavani gore-tex -takin perille asti pakkaamatta sitä taas kerran turhan täyteen matkalaukkuun, mutta kauhukseni minulla ei siis ollutkaan mukana mitään lainkaan veden- saati tuulen pitävää takkia – ja Uralilla oli odotettavissa molempia vettä ja tuulta…

Koneemme lähti klo 23:55 ja me nukahdimme lähes saman tien. Heräsimme vasta, kun kone alkoi laskeutua Ekaterinburgiin, jonne lopulta laskeuduimme Koltsovon lentokentälle käsittämättömän paljon etuajassa klo 04:20 paikallista aikaa (lipuissamme luki laskeutumisajaksi 05:55).

Löydettyämme matkatavaramme ja jonotettuamme muutaman kerran passijonoissa ym., päätimme kävellä ulos lentoasemalta ja jatkaa kävellen läheiselle Lainer -hotellille, josta meille piti oleman huoneet varattuna. Ystävämme Paulin kone oli saapumassa vasta paria tuntia myöhemmin, joten toivoimme ehtivämme hieman levätä hotellilla.

Hotellille oli vain muutamien satojen metrien kävely, mutta respassa varauksestamme ei meinannut löytyä mitään tietoja. Lopulta tajusimme, että varaus oli matkanjärjestäjämme Ural Expeditions and Toursin Oleg Demyanenkon nimellä ja pääsimme majoittumaan oikein mukavaan huoneeseemme. Paulilla oli oma huoneensa. Laitoin Paulille viestiä, että tulee koputtelemaan, kunhan on saanut itsensä retkikuntoon ja simahdimme aika nopeasti.

Airport marshes

Heräsin lopulta Paulin viestiin, jossa tämä kertoi saapuvansa huoneellemme 10 minuutin kuluttua. Klo 7:15 hän koputtikin oveemme ja olipa taas mukava nähdä vanhaa kaveriamme! Paul oli aikalailla väsynyt yön matkustamisista, sillä hänellä oli ollut lennot Istanbulin kautta eikä hän ollut juuri saanut nukuttua, mutta päätimme silti yrittää päästä aamuretkelle.

Kävelimme lentoasemalle ja nappasimme lennosta varsin epävirallisen oloisen taksin, jonka kuljettaja ”Hazi” ei paria sanaa enempää englantia osannut, mutta vaikutti heti rennolta ja luotettavalta kaverilta. Niinpä Hanna googlemapsin ilmakuvakartoista ottamia tulosteita apuna käyttäen näytti Hazille, mihin halusimme ja pian olimme matkalla kohti Bolshoy Istokin kylän pohjoispuolella olevaa Airport marshesia.

Perille komeiden niittyjen reunaan päästyämme sovimme, että Hazi tulee hakemaan meidät neljä tuntia myöhemmin klo 12:00 aikoihin ja vakuudeksi tästä hän ei ottanut meiltä vielä mitään maksuja vastaan, ja kohta olimme saappaat jalassa talsimassa kohti niittyä.

Airport marshes

Niitty oli täynnä mukavia lintuja: Pikkukultarintoja ja viitakerttusia lauloi ja näkyikin joka puolella, sepeltaskut olivat aktiivisia ja kohta korviimme kantautui ensimmäisen idäntiltaltin laulu. Seurasimme ensin polkua joen länsipuolella, mutta jonkin matkaa käveltyämme joki kaartui eteemme ja emme päässeet enää jatkamaan kohti pusikkoaluetta, jonne olimme tavoitelleet. Havaintoja kertyi koko ajan mm. kelta- ja sitruunavästäräkeistä, pussitiaisista, sinirinnoista, punavarpusista ym. Ylitsemme lensi myös jokunen lokki, jotka kaiketi olivat kaikki aroselkälokkeja. Taivaalla kaarteli pari haarahaukkaa, ruisrääkkä narisi ja viita- ja pensassirkkalintu lauloivat.

SitruunavästäräkkiSepeltasku

Lopulta päätimme kuitenkin kävellä takaisin lähtöpaikkaamme, sillä epäilimme, että siellä pääsisi joen yli. Itse ylitin erästä patoa pitkin joen, mutta loppupätkä kovavirtauksisesta ylityksestä oli turhan vaarallinen, jotta olisin suositellut sitä muille, joten Hanna ja Paul lähtivät kylää kohti etsimään parempaa ylityspaikkaa. Lopulta he joutuivat kävelemään melkoisen lenkin päästäkseen joen yli, mutta vihdoin olimme taas porukalla kävelemässä kohti pusikkoaluetta.

Pensaikkoalueen lähestyessä kuului idänuunilinnun laulua ja kohta Paul näki ensimmäisen koiras pyrstötulkun! Lintu ehti livahtaa puskien kätköihin ennen kuin me ehdimme Hannan kanssa nähdä sitä, mutta pienen odottelun jälkeen se nousi omituiseen laululentoon puskien ylle ja hieman myöhemmin se löytyi erään puskan latvasta aivan avoimesti. Tällä lajilla katkaisin 700 WP-lajin maagisen rajapyykin!

Olimme kuitenkin yhä varsin kaukana linnusta, joten päätimme yrittää kävellä lähemmäksi, jotta linnusta saataisiin jotain kuviakin. Maasto muuttui saman tien aivan uskomattoman vaikeakulkuiseksi tuppareikoksi, joiden välissä oli paikka paikoin jonkin verran vettä, mutta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta jonkin verran lähemmäksi. Kohta lintu löytyikin aivan edestämme erään puskan latvasta, mutta se oli juuri sen verran kaislikon takana, että kamerat eivät oikein löytäneet lintua ja ainakin tarkat kuvat jäivät saamatta. Ja kohta lintu oli taas tiessään.

Pienen odottelun jälkeen näimme ensin yhden koiras pyrstötulkun lentämässä aika kaukana selkämme takana ja heti perään koiraan jahtaavan toista pusikkoalueen yläpuolella. Joten epäilimme paikalla olleen kolme eri koirasta.

Airport Marshes

Kaislikossa lauloi pari kenttäkerttusta, mutta valitettavasti kello alkoi jo olla sen verran, että meidän oli lähdettävä palailemaan takaisin päin. Kävelyä olikin yllättävän paljon, sillä Hanna ja Paul olivat joutuneet kiertämään ojan yllättävän kaukaa kylän reunalla! Paria minuuttia vaille 12 olimme lähtöpaikalla, jossa Hazi jo meitä odottelikin.

Hotellille päästyämme painuimme saman tien nukkumaan. Klo 17:00 kävimme hotellin ravintolassa syömässä oikein maittavan illallisen ja koska ulkona satoi todella rajusti, päätimme ottaa loppuillan rennosti. Onneksi hotellin WiFi toimi erinomaisesti, mutta pettymykseksemme saimme todeta sääennusteen seuraavalle päivällekin surkeaksi – sadetta oli luvassa koko päiväksi. Niinpä saatoinkin yöllä huoletta katsoa huoneen surkeasta telkkarista, kuinka Barcelona voitti Mestarien liigan loppuottelussa Juventuksen 3-1.

Sadepäivän rentoa retkeilyä

Sinirinta

7.6. yöllä ei kuitenkaan ollut satanut niin kovasti kuin oli luvattu, joten heräsin lopulta ennen seitsemää, vaikka pihalla alkuyön jatkunut hiekkapuhallustyö olikin valvottanut minua pitkään. Koska ulkona ei vieläkään satanut, alkoi tekemättömyys ahdistaa ja herätin ensin Hannan ja sitten myös Paulin, joka säikähti aivan käsittämättömän pahasti herätystäni, vaikken mitään pilaherätystä tehnytkään. Viimeisen kuukauden aivan järjettömästi töitä tehnyt Paul oli kuitenkin yhä aivan raato, joten hän päätti yhä nukkua univelkojaan, joten suuntasimme lopulta Hannan kanssa aamuretkelle ihan vain hotellin ja lentokentän lähimaastoon kävellen. Metsäiset kosteikot levittäytyivät heti lentokentän luoteispuolella.

Parin tunnin kävelyllä kuulimme useita idänuunilintuja ja idäntiltaltteja, sinirintoja, satakielen, ruokokerttusen, pari tavallista käkeä, ruisrääkän, kultarinnan, viitasirkkalinnun ym. sekä näimme pyrstötiaisen. Lopulta kuitenkin alkoi hieman sadella, joten kiiruhdimme takaisin hotellille nukkumaan lisää.

Klo 11:40 kävelimme hotellin aulaan, jossa Paul jo oli kaikki tavarat mukanaan. Hannan kanssa tilasimme vielä borssikeitot, jotka olivat valmiina aivan parissa minuutissa. Pian aulaan saapui Ural Expeditions & Toursin Oleg Demyanenko ja hyppäsimme tavaroinemme tämän maastoauton kyytiin ja suuntasimme tämän toimistolle toiselle puolelle kaupunkia. Ajo halki 1,5 miljoonan asukkaan Ekaterinburgin sujui yllättävän nopeasti.

Hoidettuamme maksut ja muut paperiasiat ja varmisteltuamme vielä kaikki aikataulut sekä kaikki mukaamme lähtevät tarvikkeet ym., kävimme automaatilla, kaupassa ja lopulta jatkoimme rautatieasemalle. Kantajien avulla saimme aivan käsittämättömän tavaralastimme junaan ja neljän hengen hyttiimme ja vaikka hytissä oli neljäskin matkustaja saimme ihmeen hyvin tavaramme mahdutettua hyttiin. Ja eipä aikaakaan, kun junamme lähti kohti etelää klo 16:10.

Makuuvaunussa

Alkumatkasta rupattelimme ja ihmettelimme sateista maisemaa sekä vähälintuisuutta, vaikka mänty- ja koivuvaltaiset metsät pikkuhiljaa muuttuivat suuriksi niityiksi, joita lehtipuumetsät halkoivat. Lopulta iltayhdeksän aikaan ollessamme juuri pysähtyneenä Cheljabinskissä minäkin valmistelin pedin ja painuin pehkuihin. Onneksi juna kulki varsin hiljaa ja tasaisesti, joten nukkuminen onnistui hyvin.

Orskin eliksiä

8.6. Heräsin itse hyvissä ajoin ja katselin junan ikkunasta maisemia ja ihmettelin yhä vähälintuisuutta – sentään jokunen turturikyyhky, harjalintu sekä idänhiiri- ja punajalkahaukka ym. näkyivät. Olimme perillä Orskissa klo 06:37 ja vastassa meitä oli Alexander -niminen kuljettajamme Lada Nivansa kanssa sekä myöskin joukko paikallisia toimittajia, jotka halusivat tehdä ”kuuluisista ulkomaalaisista ornitologista” juttuja paikallisiin medioihin.

Saimme onneksi värvättyä toimittajat kantoavuksi ja niinpä saimme tavaramme Nivan peräboxiin ja pääsimme pian liikenteeseen. Käytyämme pikaisesti kaupassa otimme suunnan kohti Gaynulinon itäpuolisia ylänköjä, joille päästyämme oli toimittajaporukka jo meitä odottamassa. Kun maisema alkoi näyttää hyvältä ja edelliskesäisen brittiporukan valkosiipikiuru-GPS-pisteetkin lähestyä, pysähdyimme ensimmäistä kertaa. Toimittajat, joiden joukkoon oli nyt löytynyt jostain myös yksi englanninkielen taitava neitokainen, halusivat äksöniä ja vaativat meitä tekemään jotain. En tiedä, mitä he odottivat meidän tekevän, mutta kohta käppäilimme retkivarusteinemme tien vartta ja kiikaroimme taivaalle, jossa oli aivan järkyttävät määrät kiuruja! Toimittajat aloittivat haastattelut, jotka ainakin minun osaltani jäivät kuitenkin väliin, sillä löysin tien pohjoispuolelta erään puskan latvasta ruskopääsirkkukoiraan!

RuskopääsirkkuJanne kuvaa

No, kuvaajat saivat ainakin äksönkuvia, mutta meikäläinen ei enää ollut tavoitettavissa haastatteluja varten. Hanna ja Paul urhoollisesti antoivat haastatteluja, kun meikäläinen kuvasi jo täyttä päätä reissun toista WP-pinnaa. Lopulta Hanna ja Paulkin vapautuivat lintua kuvaamaan ja pian tajusimme paikalla olevan kolme koirasta sekä näimme vilauksen myös naaraasta. Tuuli oli valitettavan kova ja linnut todella liikkuvaisia, joten kuvat jäivät varsin onnettomiksi, mutta ajattelimme palaavamme paikalle, kunhan ensin kiertelemme hieman laajemmalti ylängöllä.

Löydettyämme ensin siperianmetsäkauriin sekä hauskan korsakin eli aroketun, huomasin taivaalta kaksi valkosiipikiurua! Taas WP-pinna! Linnut kiertelivät hetken taivaalla, mutta jatkoivat sitten todella kauas tien toiselle puolelle. Kettu kierteli yhä kiurujen kiusana ja yhtäkkiä huomasimme ketun perässä vielä yhden valkosiipikiurun. Päätimme kävellä lähemmäksi, mutta niin kettu kuin lintukin olivat jo tiessään. Kävelimme ylängöllä vielä pitkän tovin ja havaitsimme lukemattomien kiurujen ohella mm. 7 aropääskykahlaajaa sekä aivan väärässä biotoopissa olleen pikkukultarinnan, peltosirkkuja, pikkuvarpusia, sepeltaskuja, kivitaskuja, nummikirvisiä, mehiläissyöjiä ym. Lopulta olimme aikeissa palata takaisin sirkkupaikalle, kun Alexander kurvasikin paikalle.

NummikirvinenPikkukultarinta

Marunaa kasvavaa aroa

Alexander ei monta sanaa englantia osannut, mutta kaveri oli meitä jonkin verran nuorempi ja todella leppoisa tyyppi. Valitettavasti hän kuitenkin ajoi autoaan kuin reikäpää ja pyyntömme ajaa edes jonkin verran rauhallisemmin, eivät tuottaneet ainakaan toivomaamme lopputulosta – tuntui, että vauhti vain kiihtyi… Joka tapauksessa päätimme lopulta neuvotella Alexanderin keksimään meille hyvän leiripaikan, sillä nälkä alkoi jo kurnia. Lisäksi meidän oli hyvä päästä aloilleen, sillä meillä oli hieman miettimistä, miten retkeilyä jatkaa, sillä tärkeimmät projektilajit olivat hoituneet alle puolessa tunnissa ja meillä oli vielä 5 päivää aikaa retkeillä Orskin seudulla.

Ajoimme lopulta Gaynulinon kylän eteläpuolelle joen länsipuolelle, josta löysimme oikein mainion paikan pystyttää leirimme. Pystyttäessämme telttojamme Alexander alkoi samalla kokkailla päivällistä. Ruokailun jälkeen olimme valmiit lyhyille nokkaunille klo 15:30.

LeiripaikkaNeitokurki

Nukuimme reilun tunnin ja kävimme sitten käppäilemässä jokivartta pitkin etelään. Joen molemmin puolin avautuivat todella suuret niittyalueet ja linnusto oli varsin mukavaa peltosirkkuineen, pikkukultarintoineen, sinirintoineen ja viiriäisineen ym. Tuuli oli yhä todella kova ja haittasi havainnointia, mutta löysimme silti myös pari pikkulepinkäistä, silkkikerttusia, kirjokerttuja, luhtakerttusia sekä mehiläishaukan ja nuolihaukan. Paras havainto oli kuitenkin neitokurki, joka näkyi ensin laskeutumassa kauas joen toiselle puolelle, mutta lensi pian ylitsemme ja laskeutui peltoon, josta pian nousi sen puolisokin esiin. Linnut näyttivät pesivän paikalla!

Illalla tyyntyi hieman ja niinpä saimme riesaksemme hyttysiä ja mäkäräisiä, mutta onneksi ei sentään vielä haitaksi asti. Söimme taas todella maittavan illallisen ja nukkumaan pätkähdimme jo ennen kymmentä.

Aromurmeli

Neitokurkia

9.6. heräsin itse jo neljän jälkeen ja kävin lähistöllä äänittelemässä, mutta tuuli haittasi taas. Kirjokertusta, luhtakerttusesta ja silkkikerttusesta sain kuitenkin jonkinlaista äänitystä. Muut heräsivät klo 5:30 ja lähdimme taas kävelemään jokivartta etelään. Tavoitteenamme oli mennä kyttäämään tarkalleen siihen kohtaan, jossa neitokurki oli edellisiltana pariin kertaan lentänyt joen yli. Kurjet löytyivät taas pesimäpaikaltaan, mutta niillä ei näyttänyt olevan aikomustakaan liikahtaa minnekään. Niinpä seurailimme aikamme kuluksi aromurmeleiden paineja, löysimme pari mustaotsalepinkäistä, punajalkahaukkoja ym., mutta kun reiluun tuntiin kurjet eivät olleet vieläkään liikahtaneet, päätimme hiipiä niittyä pitkin hieman lähemmäksi ottamaan edes jonkinlaiset kuvat. Murmeleitakin päästiin nyt kuvaamaan lähempää ja lopulta olimme hiipineet siedettävän etäisyyden päähän myös neitokurjista. Väreilyä alkoi kuitenkin olla ilmassa jo sen verran, että kuvat jäivät varsin vaatimattomiksi.

Aamupala oli ysin aikaan ja sitten pakkasimme tavaramme ja pian olimme matkalla Hannan ja Paulin kartoilta valitsemaa aroaluetta kohti. Matka oli paljon pitempi kuin mitä kartalta olisi voinut aavistaa, sillä Venäjän tiet olivat taas kerran mitä olivat. Kertaalleen pysähdyimme Novorudnyyn eteläpuolella ison kaivoksen läheisellä kivikkoisella ylängöllä hieman komppaamaan ja Paul näki todella lyhyesti jonkin pöllön (ilmeisen suopöllön) lennossa ja minun jaloistani nousi lentoon peltopyy. Nyppylän takaiselta pikkulutakolta nousi lentoon pari ruostesorsaa ja taivaalla kaarteli komea keisarikotka.

Valkosiipikiuru

Jatkoimme kohdepaikkaamme kohti, jonka olimme valinneet lähinnä sen takia, että se näytti kartoissa hiekkaisemmalta. Ainoa mahdollinen jäljellä oleva elislaji meille oli mustakiuru ja olimme lukeneet sen pitävän hiekkaisemmista paikoista. Perille Novonikolaevkan länsipuoleiselle pitkänomaisen järven eteläpuoleiselle aroalueelle päästyämme emme ehtineet monta askelta ottaa, kun löysimme pari valkosiipikiurua. Nämäkin linnut olivat kuitenkin todella arkoja ja liikkuvaisia, joten vaikka jahtasimme niitä hikipäissämme varsin pitkän aikaa, jäivät kuvat aika kaukaa otetuiksi. Lopulta näimme paikalla toisenkin parin valkosiipikiuruja, mutta emme juuri mitään muuta.

Jatkoimme seuraavaksi läheiselle järvelle, joka sijaitsi Novonikolaevkan pohjoispuolella. Kiersimme kinttupolkuja kaahaten järven lähes kokonaan ja näimme 2 komeaa mustapäälokkia, 2 esiaikuista aroselkälokkia, silkkiuikkuja, heinätavin, karikukon, tyllin, 2 taivaanvuohta sekä taas komeat 2 neitokurkea, joita päästiin nyt kuvaamaan autosta varsin mukavasti!

NeitokurkiMustapäälokki

Lopulta päätimme jäädä järvelle majoittumaan ja löysimmekin pienen etsinnän jälkeen mainion leiripaikan. Leiriä pystyttäessämme ja ruokaillessamme havaitsimme punajalkahaukkaparin, joka pesi lähipuissa, kuhankeittäjän, vihervarpusia, kovin eteläisiä räksiä, tukkakoskelon, mustatiiroja ym. Näimme ohimennen myös arohillerin. Viiden aikoihin oli taas iltapäiväunosten aika.

Klo 19:30 olimme taas kävelemässä järven länsipuolelle ja kurkipaikkaa kohti. Järven pohjukasta löytyi tavi sekä harmaasorsa, mutta kurjista näimme vain toisen ja senkin turhan kaukana. Piisameita oli paljon ja tutut laulajalinnut lurittelivat sulosointujaan.

Palattuamme leirille, Alexander oli taas valmistanut maukkaan illallisen, jonka katkaisi Hannan taivaalta äkkäämä avaruusaseman ylilento. Laitos näkyi aika hyvin kaukoputkella. Illalla kuuntelimme vielä kaulushaikaran puhaltelua, neitokurkien huutelua, pesällään kiljuneita punajalkahaukkoja ja näimme mustatiirojen seassa lennelleen valkosiipitiiran. Eniten ihmetystä herätti vastarannalta kaikunut kimakka kiljahdus, joka paljastui aromurmeleiden varoitukseksi. Arokettu oli niitä hätyyttelemässä, mutta tuntui saavan isoimmilta murmeleilta kyytiä. Sammakoiden mekastus ei haitannut nukahtamista, kun lopulta kävimme nukkumaan vasta noin klo 23:00.

Parilla järvellä

10.6. yöllä yllättäen satoi ja sadetta jatkui aamullakin. Itse pakottauduin seiskan pintaan retkelle järven itäosiin, mutta vaisua oli. Idänuunilintu lauloi, mustapäälokkeja oli nyt 6, mutta käveltyäni alle tunnin alkoi taas sataa ja kiiruhdin takaisin teltoille. Pikkuhuilin jälkeen sade viimein taukosi ja kävelimme vielä Hannan ja Paulin kanssa samaan suuntaan, missä olin jo käynyt. Haapana oli reissupinna ja Hanna näki lyhyesti pari aropääskykahlaajaa. Ollessamme jo palailemassa takaisin teltoille, löysimme valkoselkätikan, joka näkyi lopulta parhaiten teltallamme ja yllättäen paikalle tuli jostain myös tämän puoliso. Punajalkahaukat eivät olleet lainkaan aktiivisia, joten aamupalan jälkeen pakkailimme taas kaikki tavaramme ja lähdimme taas liikenteeseen.

PunajalkahaukkaValkoselkätikka

Ajoimme yllättäen samaa reittiä kuin olimme tulleetkin ja valkosiipikiurupaikalla näimme nyt pikastopilla valkoselkätikan ja pari idänhiirihaukkaa ja arojen yllä lensi myös pari ruostesorsaa. Ajellessamme kohti Malokhalilovon GPS-pisteitä osui Alexanderin metsästysmaat reitin varrelle ja tämä ehdotteli meille, josko meitä kiinnostaisi nähdä minkkejä, kettuja tai jäniksiä. Jostain ihmeen syystä innostuimme jäniksistä, varsinkin siksi jänispaikka näytti olevan ihan mukavan näköisen pikkujärven rannassa. Tästä innostuneena Alexander päätti tehdä U-käännöksen jyrkän ojan yli, mutta oja olikin niin syvä ja jyrkkä, että auton keula ottikin kiinni ojan pohjaan. Jotenkin auto nousi rynkyttämällä ylös, mutta sitten peräboxi oli jumissa. Lopulta automme oli V-kirjaimen muotoisessa linkussa ojan pohjalla. Tilanne näytti niin absurdilta, ettemme kehdanneet edes kuvia ottaa. Hyvä kääntöpaikkakin kun olisi ollut vain noin 50 metrin päässä… Ihme kyllä Alexanderin onnistui jotenkin rytisyttää auto ylös jumista ja matka jatkui.

Jäniksiä ei tältä Malokhalilovon koillispuoleiselta järveltä löytynyt, mutta ainoat linnut olivat sitäkin yllättävämpiä; tundrahanhi, telkkä, punasotka, uivelo sekä pikkutylli.

Malokhalilovo

Janne ja PaulMalokhalilovoon päästyämme lähdimme komppaamaan kylän puoleista jokirantaa, jonka saimme kuitenkin pian todeta taas kerran vääräksi puoleksi. Joen eteläpuolelta löytyikin sitten luoteeseen käveltyämme oikein mukavaa biotooppia ja GPS-pisteet kartattomalla gepsilläni lähenivät. Öisten sateiden jälkeen aro oli aivan mutaliejua, joten kävely oli varsin raskasta, kun kengänpohjiin kerääntyi useamman sentin liejukerrokset. Lisäksi päiväkin oli lämmennyt todella helteiseksi. Keisarikotkan, laulurastaan, 4 blythi hernekerttua, pensassirkkalinnun, tiklejä, keltasirkkuja ym. havaittuamme, olimme juuri kääntymässä takaisin kylälle päin, kun löysimme komean koiras ruskopääsirkun, joka kuitenkin lensi turhan kauas ennen kuin pääsimme sitä kuvaamaan!

Autolle palattuamme, päätimme jäädä jokivarteen leiriytymään ja ajoimmekin aivan ruskopääsirkkupaikan viereen, jossa jokivarressa oli oikein hyvä leiripaikka.

Kun teltat oli pystytetty, oli kalakeittokin pian valmis. Loppuillan istuskelimme puolikoomassa valkoselkä- ja käpytikkojen ohilentoja katsellen ja kuhankeittäjiä ym. kuunnellen. Illalla nuotio piti önniäisetkin kurissa. Nukkumaan mentiin kuitenkin jo yhdeksän aikaan ja yöllä saapuivatkin sitten kunnon ukkoset.

11.6. heräsin klo 5:30 ja lähdin äänittämään ruskopääsirkkua. Saappaani olivat turhan syvällä hyvin kiinniteljetyssä takaboxissa, joten jouduin lähtemään märkään heinikkoon vaelluskengillä, jotka olivat kohta aivan läpimärät. Onnekseni sirkku oli paikalla ja pääsin sitä aivan mukavan lähelle äänittämään. Sammakkoaltaalta nousi taivaalle punajalkaviklo ja varsin eteläinen viitakerttunenkin lauleskeli paikalla. Kohta alkoi kuitenkin taas sataa ja palailin leiriin.

Sateen tauottua olimme kohta porukalla taas sirkkupaikalla ja olin saanut saappaatkin kaivettua jalkaani. Sirkku oli yhä vain paikalla ja Hanna ja Paul pääsivät ottamaan ihan mukavat kuvat, mutta lähellekään niin lähelle sirkku ei enää päästänyt, kuin mistä olin sitä äänitellyt. Ja kuinka ollakaan kohta alkoi taas sataa ja singahdimme teltoille.

Ruskopääsirkku ja keltavästäräkki

Aamupalan jälkeen pakkasimme taas kamat ja lähdimme googlemapsista arpomaamme paikkaa kohti. Taaskaan reitit eivät olleet niin helppoja kuin kartalta olisi voinut ounastella, niinpä kohta ajelimme keskellä valtavia aroja, joilla meitä ennen näytti ajaneen yksi kulkuneuvo joskus jonkin aikaa aiemmin. Kaahattuamme arolla kilometritolkulla, jouduimme toteamaan, ettemme päässeet missään junaradan yli ja jouduimme tyytymään isompiin teihin, mikä sopi meille kyytiläisille erinomaisesti.

Tie arollaPikkutrappi

Haviksiakin alkoi taas kertyä, kun uskalsi hieman katsella ikkunoista ulos ja näimmekin ayn pohjoispuolella pari lentävää ruostesorsaa ja Novorudnyyn etelä- ja kaakkoispuolella yksittäiset pikkutrapit, joista ei kuitenkaan saatu kuin lentokuvia. Ilmeisesti sama kaivosten lähistöllä oleileva keisarikotkakin nähtiin taas. Stoppasimme yhdellä pikkujärvelläkin Gayn länsipuolella, jonka lähikaatiksella kaarteli haarahaukkoja sekä lokkeja. Järvellä oli kuitenkin reissupinnaksi vain nokikanoja.

Aasian pinnoja

Lopulta pääsimme etsimällemme alueelle Kolpakskoyen eteläpuolelle, mutta jouduimme pettymään, sillä tämä Uraljoen lähellä ollut alue oli kuin olikin liian pitkäkasvuista niittyä, joka näytti pääosin vieläpä viljellyltä. Niinpä päätimme skipata paikan kokonaan ja ajoimme Uraljoelle asti. Matkalla näimme pari söpöä suslikkia eli idänsiiseliä ja Euroopan (ja samalla WP:n) sekä Aasian rajasillalta näimme meriharakan, mustapäälokin sekä parhaana sirovarpushaukan! Käppäilimme tovin helteessä WP:n puoleisessa metsikössä mutta havainnot jäivät vastarannalla olleeseen mehiläissyöjäkoloniaan ja käpytikan pesään. Lopulta päätimme ylittää joen ja lähteä keräämään Aasia-pinnoja – tai ainakin katsomaan, pitikö huhu paikkansa, että heti rajan takana avautuisivat kunnon kiuruarot.

UralIdänsiiseli

Kumak joella

Maisemat todellakin muuttuivat todella radikaalisti ja aroa alkoi pian olla silmänkantamattomiin! Punajalkahaukkoja, mehiläissyöjiä ym. näkyi paljon enemmän kuin Euroopan puolella oli näkynyt. Jatkoimme Novoorskyn kaupungin läpi ja näimme pian kaupungin eteläpuolella reissun ensimmäisen niittysuohaukan (ainoan sirosuohaukkamme koko reissussa) ja jatkoimme lopulta Luzhkin itäpuolelle Kumak -joelle, josta löysimme taas mukavan leiripaikan. Pikkutiiran kalastellessa ja meriharakan uiskennellessa (joo luit oikein), pystytimme telttamme ja kohta oli taas ruoka-aika.

Kumak joki

Loppuilta meni telttapaikan lähistöllä. Itse kävin jopa joessa uimassa. Ylitsemme lensi ruskopääsirkkupari ja yhteensä 9 aropääskykahlaajaa ja kuovista tuli ihme kyllä nyt vasta retkipinna. Ohitsemme lensi myös turturikyyhkylaji, joka näytti kovin tummalta, mutta tilanne oli liian nopeasti ohi. Ukkosia kiersi taas ympäristössä mutta onneksi niitä ei osunut kohdallemme. Nukkumaan kävimme klo 22:00.

Ruskopääsirkku

12.6. heräsimme ihan suunnitellustikin aika myöhään eli vasta hieman ennen seitsemää, jolloin herätyskellona toimivat telttamme yli lentäneiden aropääskykahlaajien äänet. Käppäilimme alkuun telttapaikkamme lähistöllä ja näimme lyhyesti sirovarpushaukan.

Aamupalamunakkaan jälkeen lähdimme kaikki kamat taas pakattuina koluamaan joen mutkan takana pohjoisessa avautunutta valtaisaa aroaluetta. Saatuamme hädin tuskin auton liikenteeseen, näkyi erään puskan latvassa ruskopääsirkku ja tätä yksilöä päästiin kuvaamaan autosta todella hienosti!

Valkosiipikiurujen komppausta

Heti ekalla stopilla Hanna ja Paul näkivät pikkutrapin ja jos WP:n puolella kiurujen valkosiipikiurujen suhde oli ollut noin 100/1, oli nyt joka viides kiuru valkosiipinen. Mutta yhä vain ne olivat todella vaikeita kuvattavia! Ne joko nousivat sinitaivaalle laulamaan kadoten pienenä pisteenä korkeuksiin tai sitten laskeutuivat alas vasta satojen metrien päässä. Näimme myös 4-6 neitokurkea lentelemässä pareittain, nuoren merikotkan, töyhtöhyyppäparven, jossa oli yksi pahasti meidät säikäyttänyt leukistinen yksilö, keisarikotkan, arohiirihaukan, räyskän, mustaotsalepinkäisen, punajalkahaukkoja ym.

Ollessamme taas yhtä hyvän näköistä aluetta komppaamassa, huomasi Paul päältämme ison kiurun. Se lensi suoraan poispäin, mutta kanttasi sivuttain muutamien satojen metrien päässä ja se oli tasatumma ilman valkoista pyrstössä tai siiven takareunassa – naaras mustakiuru! Lintu laskeutui reilun kilometrin päähän erään mäen nyppylän päälle ja kävelimme perässä paikalle, mutta eihän sitä tietenkään enää löytynyt. Ajoimme aron tieuria vielä muutaman kilometrin itään.

Aroa jatkuiValkosiipikiuru

Nähtyämme noin 25 valkosiipikiurua, päätimme kääntyä takaisin päin. Aroa ja jopa ihan ajokelpoista tietä olisi kyllä riittänyt vielä varmaan Kiinaan asti, mutta kun emme olleet WP:llä, ei motivaatiomme jatkaa ollut ihan kauhean korkealla. Päätimme kuitenkin pysähtyä jokivarteen, jossa kokkailimme lounaan ja Paul uskaltautui jopa uimaan. Paikalla oli kymmeniä muitakin hellepäivän viettäjiä, sillä nyt oli Venäjä-päivä ja ihmisillä pitempi viikonloppu vapaana.

Saatuamme taas kupumme ravittua, päätimme ajaa arojen poikki kaakkoon erästä järveä katsomaan ja tämä oli vikavalinta, sillä Alexander päätti taas kokeilla, miten Niva liikkuu ja me saimme pelätä henkemme edestä! Kertaalleen ajoimme aikalailla mutkan suoraksi, mutta samapa se taisi olla, missä kohtaa aroa autolla lopulta käänsi. Öisten sateiden jäljiltä aro oli liejuinen ja lätäkköinen ja rapa ja vesi lensivät, kun painelimme pahimmillaan 90 km/h keskellä aroa. Kerran näin autosta jopa jonkin mustakiurukoiraan näköisen linnun vilaukselta, mutta olin liian peloissani saadakseni mitään järkevää suustani ulos ennen kuin olimme jo ajaneet turhan pitkälle.

AlexanderValkosiipitiira

Ihme kyllä pääsimme lopulta hengissä Akzharskoyen länsipuolella sijainneelle järvelle, jossa ensin parilla pikkulutakolla katselimme valkosiipitiiroja sekä näimme lampiviklon. Ja vaikka lämpötila oli kohonnut epämiellyttävästi yli 30 asteeseen ja tukaluutta lisäsi todella korkea ilmankosteus, jatkoimme silti järveä tutkimaan. Ja kyllä kannatti, sillä reissupinnoja tuli ropisemalla: 6 jalohaikaraa, mustakaulauikkuperhe, pari härkälintua, harmaasorsa, pari punasotkaa, kaulushaikaroita äänessä ja lennossa, itse näin pikkuhaikarankin lennossa, ruokosirkkalintu surisi ja kenttä- ja rastaskerttunen lauloivat. Sitruunavästäräkkejä näkyi muutama ja Hannan kanssa näimme koiras arotaskunkin.

Helle kuitenkin tainnutti meidät nopeasti ja koska emme enää muutakaan tekemistä keksineet, pyysimme Alexanderia ajamaan Orskiin. Käytyämme kaupassa, Alexander tipautti meidät tavaroinemme rautatieasemalle, jossa hyvästelimme Alexanderin ja edessä oli reilun viiden tunnin junan odotus.

Klo 23:48 lähti junamme kohti Ekaterinburgia ja saatuamme taas tavaramme sullottua hyttimme, olimme pian valmiit unten maille.

13.6. Heräsin vasta ennen kymmentä ja matkaahan oli vielä jäljellä. Rupattelun lomassa näimme ikkunasta muutamia haara- ja idänhiirihaukkoja sekä sitten yhtäkkiä erään pienen suontapaisen keskellä olleen puskan latvassa nökötti valkopäätiainen! Paul ehti jo hieman tuulettaa, ennen kuin tajusi, että olimme toki yhä vain Aasian puolella, kuten lähes koko junamatkan – maailmanpinna kuitenkin sekä Hannalle että Paulille. Hieman myöhemmin näkyi lyhyesti kiljukotka, jota pari pienempää petoa kiusasivat, mutta loppumatka meni ilman havaintoja.

Välipäivä Ekaterinburgissa

Klo 14:11 olimme vihdoin Ekaterinburgissa ja Oleg Demyanenko oli meitä taas vastassa kantomiesten kanssa. Pian olimme taas pakanneet kamat autoon ja matkalla kohti keskustan liepeillä sijainnutta Fort -hotellia.

Hotellissa ei englantia puhuttu, mutta muuten se oli oikein miellyttävä. Emme osanneet kuitenkaan käyttää huoneemme suihkua oikein, mutta peseytyminen onnistui kylmälläkin vedellä.

Pizza

Laitoimme kaikki latausta kaipaavat aparaatit töspeliin ja lepäsimme huoneissamme parisen tuntia ja koska hotellin ravintolassa ei ollut minkäänlaisia ruokalistoja, päätimme kävellä rautatieaseman läheiseen pizzeriaan syömään. Tilasimme Paulin kanssa isommat pizzavaihtoehdot Hannan tyydyttyä kanaan ja ranskiksiin. Kun pizzamme olivat valmiit, tyrmistyimme, sillä ne olivat aivan järjettömän kokoiset! Itse asiassa pizzassamme oli kaksi pizzaa päällekkäin! Olimme jo hieman kummastelleet makuvaihtoehtoja, sillä kaikkiin pizzoihin kuului täytteinä majoneesi sekä peruna. Totesimme nämä pian todella epäsopiviksi täytteiksi mutta puoliväkisin yritimme syödä pizzojamme niin paljon kuin pystyimme. Eipä ollut ennen tehnyt tiukkaa syödä puolikasta pizzaa!

Pizzojen jämät mukanamme, kävelimme takaisin hotellillemme, jossa suunnittelimme jonkin aikaa seuraavien päivien ohjelmaa ja menimme lopulta nukkumaan ihanan pehmeisiin sänkyihin!

Monetnyy marshes

14.6. Heräsimme turhankin aikaisin ja seiskalta olimme aamupalalla. Sitten pakkasimme taas kaikki tavaramme ja klo 8 Oleg saapui taas hakemaan meitä ja otimme suunnan kohti koillista ja Monetnyyn kylää. Käytyämme kylällä kaupassa, yritimme löytää tietä, jota edelliskesänä ns. Monetnyy marshesilla retkeillyt brittiporukka ei valitettavasti ollut osannut lainkaan nuotittaa omassa retkikertomuksessaan. Löysimme lopulta aika lupaavan oloisen tien, joka kulki aivan suoraan itään kohti noin 6 kilometrin päässä olevaa kosteikkoa, mutta valitettavasti matkamme tyssäsi alkuunsa aika vastikään rakennettuun hevosaitaukseen. Lopulta päätimme jatkaa kävellen Olegin jäädessä vahtimaan autoa ja loppuja tavaroita. Lupasimme palata joidenkin tuntien kuluttua.

Pyrstötiainen

Neptis sappho

Kävely osoittautui vikavalinnaksi, mutta koska olimme jo muutamia kilometrejä kävelleet, emme malttaneet antaa periksi. Maasto muuttui koko ajan märemmäksi ja märemmäksi eikä metsä kuitenkaan hirveästi tarjonnut muuta kuin perhosia, idänuunilintuja, idäntiltaltteja, pari metsävikloa, jokusen pyrstötiaisen, punarinnan, harmaasiepon ja kirjosiepon sekä hömötiaisen, pikkukäpylinnun ja närhen. Kolme tuntia käveltyämme oli meillä vieläkin matkaa GPS-pisteille, joten päätimme oikaista kaikkein märimmän metsän läpi kartalla näkyvälle kanavalle. Päästyämme perille, oli pettymys melkoinen, sillä kanava olikin tie! Paul oli tätä kartassa näkynyttä uraa ehdottanut Olegille jo aamulla, mutta tämä oli arvellut sen olevan kanava.

Tätä tietä britit olivat takuulla edelliskesänä käyttäneet ja tiellä oli jonkin verran jopa liikennettä, sillä useampikin auto, traktori ja jopa yksi moottoripyöräporukka ohitti meidät. Tietä pitkin talsimmekin nopeasti kosteikon reunaan ja paikka näytti todella lupaavalta! Näin iltapäivän helteessä emme kuitenkaan juuri jaksaneet enää revittää, vaan yritimme soittaa Olegille, josko tämä nyt osaisi kartan avulla suunnistaa paikalle, jottei meidän tarvitsisi enää kävellä teitä pitkin noin 8 kilometriä takaisin autolle. Saimmekin lopulta Olegin kiinni ja tämä lupasi yrittää löytää meidät.

Odottelimme ja odottelimme, kunnes noin tuntia myöhemmin Oleg soitti, ettei tämä ollut löytänyt oikeaa uraa! Niinpä meidän piti lähteä talsimaan takaisin päin. Onneksi minulla oli edellisillan pizzanjämiä mukana, joten saimme hieman energiaa kävelyyn. Matka oli pitkä ja tuskaisen kuuma, mutta paria tuntia myöhemmin olimme lopulta hautausmaalla, jonka luota Oleg oli meille soittanut. Valitettavasti Oleg oli ollut sen toisella puolella eikä ollut huomannut pienempää uraa, joka olisi tuonut suoraan meidän luokse.

Lopulta löysimme Olegin ja päätimme suunnata saman tien kylälle kauppaan ostamaan kylmää juomista ja jäätelöä sekä toki ihan oikeata ruokaakin. Teimme kylällä onneksi hyvän haviksenkin, kun tiellä käpötteli idänsiili. Sitten päätimme, ettei uurastuksemme saanut mennä hukkaan ja päätimme ajaa koko reitin takaisin kosteikon reunaan majoittumaan.

Matka oli autollakin pitkä ja tämä 6 kilometrin ajo kesti lopulta reilut puoli tuntia, sillä tie oli paikoin erittäin huonokuntoinen. Olegin pahasti vuotava pakoputki ei myöskään auttanut tilannetta, sillä autosta karkasi todella paljon tehoja pihalle. Lopulta olimme kuitenkin tutussa risteyksessä, ja vaikka lähellä ei ollutkaan oikein puhdasta vettä saatavilla, pystytimme leirin paikalle. Kohta oli ruoka tulilla ja kylläpä meillä olikin jo nälkä!

Iltapäivällä telttapaikan lähistöltä löysimme yhden komean pyrstötulkun, joka kuitenkin otti taas kerran ritolat, ennen kuin ehdimme sitä kuvata saati äänittää ja hieman vielä jalkoja lepuutellessamme kuulimme aivan läheltä yhden komean puputussarjan idänkäkeä!

Lounaan jälkeen teimme vielä iltakävelyn, jonka aluksi ylitimme yhden ojan majavanpatosiltaa pitkin, sillä tie oli mönkijöiden ja moottoripyörien jäljiltä niin surkeassa kunnossa, ettei sitä pitkin päässyt edes saappailla. Kuulimme muutaman kultarinnan, viitasirkkalinnun, hernekertun ja kuhankeittäjän, kurkia sekä jokusen idänkäen lisää ja nyt ne jo puputtivat oikein komeasti! Leirille päästyämme lenteli lehtokurppa reviirilentoaan ja näimme taas pari turturikyyhkyntapaista lentämässä ohitsemme, mutta tunnistamatta jäivät. Lopulta simahdimme nukkumaan klo 23:00 aikoihin.

Idänturturikyyhky

15.6. aamuyöllä kolmelta alkoi sitten tietysti sataa, mutta onneksi sade loppui klo 4:30 ja pääsimme maastoon. Lintuja oli heti mukavasti; palokärki rummutti, teltan vieressä säksätti viitasirkkalintu ja hieman etempänä tirisi viirusirkkalintu, jonka pääsimme pienellä vaivalla näkemäänkin. Hieman tieuraa itään käveltyämme kuului edestämme selvä idänturturikyyhkyn huuto! Lintu löytyikin puun latvasta, jossa se näkyi hetken hyvin, mutta tietenkään nyt ensimmäistä kertaa minulla ei ollut putki mukana, jotta olisin saanut skouppikuviakin. Ja kohta lintu nousi siivilleen ja katosi. Reissupinnaksi kuului punatulkku, pikkutikka näkyi ja takaisin telttoja kohti kävellessämme kuului puiden latvuksista lupaavaa tiaisen ääntä. Lintu löytyikin kohta näkyviin ja kyllä – eikun ei – vaikka lintu oli vastavalossa, näimme, että se lintu oli kyllä valkoinen sinisine kirjailuineen, mutta sinistä oli liikaa ja jotenkin linnun habituskin oli liian sinitiaismainen – se oli pleskiintiainen eli valkopää- ja sinitiaisen risteymä! Hanna ja Paul eivät siis vieläkään saaneet lajia WP-pinnoihinsa. Lintu katosi valitettavasti saman tien, emmekä saaneet kuvia lainkaan.

Teltalla kuulin ylilentävän kirjosiipikäpylinnun ja heti perään löytyi lähipuista ääntelevä pyrstötulkku, joka intoutui jopa laulamaan, mutta jotenkin minun onnistui töpeksiä äänitys täysin eikä vieläkään oikein kunnon kuviakaan saatu. Aloin pikkuhiljaa jo inhoamaan koko lajia, vaikka se oli ollutkin katkaisulajini – on se vaan niin turhan arka.

Valkopäätiainen

Hanna päätti jäädä väijymään ”uragusta” kun me Paulin kanssa ylitimme majavapadon ja suuntasimme kohti parin kilometrin päässä pohjoisessa olleita lampareita. Kävely mönkijäurissa oli aika tympeää, sillä metsälinnusto ei tarjonnut mitään uutta, mutta vihdoin lampareille päästyämme, löysimme pari mustakurkku-uikkua ja tukkasotkia. Sitten kuulin edestämme taas lupaavaa tiaisen ääntä ja kohta ääntelijä löytyi näkyvillekin ja vihdoin kyseessä oli ihan aito valkopäätiainen! Sain linnusta äänitettä ja videota ja Paul tietysti kuvasi myös, mutta pian minun täytyi alkaa tavoitella Hannaa. Onneksi meillä oli radiopuhelimet käytössä ja tavoitinkin Hannan, joka oli jo tulossa meitä kohti, mutta aika kaukana vielä.

Tiainen pysyi hallinnassa viitisen minuuttia ja lauloi aktiivisesti välillä itseään sukien. Mutta pikkuhiljaa se nousi ylemmäksi ja ylemmäksi puskassa ja päästyään latvaan, se lensi kauas järven rantaa seuraten. Lähdin itse perään mutta lintua ei enää löytynyt, näin vain ylitseni lentäneen mehiläishaukan. Hanna tietysti saapui paikalle vain hieman myöhässä ja koska olimme sopineet aamupalan kymmeneksi, piti Paulin lähteä pian kävelemään kohti leiriämme. Me päätimme vielä hetken yrittää, josko lintu tulisi takaisin. Viitisen minuuttia odotettuamme, kuulimme tiaismaisen sirahduksen ja Hanna näkikin valkopäätintin pikaisesti lennossa järven rantapuskissa. Soitin hieman atrappia ja kohta lintu tupsahti erään puun latvukseen, josta se lensi aivan suoraan ylitsemme ja katosi! Mutta kylläpä helpotti, kun Hannakin vihdoin sai tämän lajin hoidettua!

Ollessamme lähdössä kävelemään kohti leiriä, lensi aivan vierestämme todella komeasti koiras pyrstötulkku, mutta sekin katosi taas kerran saman tien.

Päästyämme leiriin 45 minuuttia myöhemmin, oli aamupala valmiina ja syötyämme meidän oli päästävä lepäämään. Ennen kuin nukkuminen oli mahdollista, piti meidän listiä satakunta hyttystä teltasta, sillä oven vetoketju oli jäänyt pari senttiä raolleen. Olimme sopineet, että Oleg voi käydä hoitamassa pakollisia työasioitaan toimistolla, joten yritimme nukkua pitkään, mutta päivä lämpeni taas turhan kuumaksi, joten nukkuminen oli aivan mahdotonta! Pari tuntia saunottuamme saapui telttamme eteen jotain paikallisia molopäitä pitämään meteliä – kirjaimellisesti siis parkkeerasivat autonsa metrin päähän telttamme läpinäkyvästä ovesta. Onneksi he lähtivät tiehensä, kun kävin heitä hieman mulkoilemassa, mutta tämän jälkeen ei enää telttasaunaan tehnyt mieli.

Aikaa kulutettiin telttojen lähistöllä, sillä telttoja ei sopinut jättää yksin. Paras paikka olla oli nuotion äärellä, sillä savu piti hyönteiset edes hieman loitolla. Oleg saapui lopulta vasta kuuden aikaan ja pakattuamme tavaramme oli edessä vielä 40 minuutin kinttupolkuajo, kaupassa käynti ym.

Uusia paikkoja etsimässä

Jatkoimme lopulta kohti kartoilta taas valitsemaamme kohdetta Kedrovoyen pohjoispuolella, joka todellakin kartoilla näytti aivan mielettömän hyvältä! Mutta vaikka toista tuntia etsimme kartoissa näkyneitä teitä kohti tätä paikkaa, emme koskaan löytäneet ajokelpoista uraa, joka olisi vienyt lähellekään aluetta.

Taigan puita

Lopulta nostimme kädet pystyyn ja päätimme jatkaa toiselle kartoilla kohtuullisen näköiselle kohtelle, joka oli aika lähellä Shitovskoye -järven eteläpuolella. Kello oli jo paljon ja meillä aivan järjetön nälkä, joten lopulta päätimme stopata leiriytymään keskelle vanhaa sekametsää ja yrittää sitten aamusta löytää tämä paikkamme kävellen.

Kylläpä raviolit maistuivat, mutta ötökkää oli taas niin sairaasti, että pian oli kömmittävä telttaan turvaan. Kulorastaita, pikkusieppo ja muutama idänkäki kuului hyvin telttaankin ja lopulta pääsimme nukkumaan vasta klo 23 jälkeen.

16.6. nukuimme hieman pommiin Hannan kanssa, mutta Paul onneksi odotteli meitä pihalla vielä klo 5:15. Hetken pikkusieppoa ja järripeippoa kuunneltuamme lähdimme kävelemään aivan järkyttäväkuntoista tieuraa kohti kohdettamme. Metsät olivat todella komeita ja kuulimmekin useita idänkäkiä kävellessämme. Valitettavasti kartoilla näkyneitä turpeennostoalueen altaita ei enää ollut, vaan alue oli lähinnä hylättyä viljelysaluetta. Kävelimme parisen tuntia aluetta ristiin rastiin ja löysimmekin pari pyrstötulkkua, joista jälkimmäisestä saatiin vidoin mukavat kuvat – oli jo aikakin! Ruisrääkkiä kuului useita ja pari näkyikin hiippailemassa tiellä, taas näkyi turturikyyhkylaji lennossa, pyrstötiaisia näkyi pari poikueellista, pari pikkukultarintaa lauloi ja idänkäkiä kuului koko ajan lisää, mutta ainoa käki, joka näyttäytyi, oli se koko aamun ainoa tavallinen.

PyrstötulkkuTie

Ollessamme jo kävelemässä takaisin päin, pysähdyin äänittämään innokkaasti laulanutta blythi-hernekerttua, kun yhtäkkiä taustalla puputti aivan lähellä idänkäki! Hiivimme katsomaan aukean takana olevia puiden latvoja ja siellähän se vihdoin näkyi! Hanna ja Paul saivat jonkinlaiset kuvatkin otettua, mutta mikä tärkeintä Paulkin sai vihdoin lajin WP-pinnaksi, sillä brittinä hänen piti lintu nähdä.

Yritin hiipiä metsää pitkin äänittämään lintua paremmin, mutta ei se päästänyt minua juuri yhtään lähemmäksi vaan hiljeni aina, kun meinasin alkaa äänittää. Pyyemo pomppasi pesältään hätäilemään jaloissani, joten päätin antaa käen olla ja lähdin kävelemään Hannan ja Paulin perässä leiriin. Kuulimme vielä rautiaisen retkipinnaksi, mutta kohta olimme jo aamupuurolla.

Päätimme vielä käydä katsomassa Shitovskoye -järveä, josko järvilinnusto tarjoaisi retkipinnoja, mutta järven rantaan pääsemin osoittautui taas kerran todella vaikeaksi. Olegin onnistui kuitenkin saada meille lupa kävellä erään aidatun pihan läpi rantaan. Yllättäen järvellä ei juuri näkynyt kuin muutamia idänselkälokkeja, pesänsä lähistöllä ollut merikotkapari sekä pari rantasipiä. Lähimetsässä lauloi myös yllättävän eteläinen taigakirvinen.

Lopulta palailimme kohti Ekaterinburgia ja taisimme kaikki paitsi kuski simahtaa matkalla. Vietimme sitten pari tuntia Olegin toimistolla ja kävimme pikaisesti jopa läheisessä saunatilassa suihkussa sekä saunassa! Klo 16:35 lähti sitten junamme kohti pohjoista ja Serovia.

Pohjoiseen

Junamatka oli pitkä ja puuduttava, eikä haviksiakaan tullut juuri lainkaan. Toki koko junamatkan olimme taas WP:n ulkopuolellakin. Seitsemän tuntia myöhemmin saavuimme klo 23:39 Seroviin, joka myös sijaitsi Aasian puolella. Lastasimme tavaramme pihalle ja lopulta varsin vilkkaalle parkkipaikalle, josta ei kuitenkaan löytynyt ketään, joka olisi ottamassa meitä kyytiin. Puolen tunnin odottelun jälkeen aloimme huolestua ja soitimme Olegille, joka lupasi, että kyytimme saapuu parissa minuutissa. Onneksi näin kävikin ja Stanislav sekä toinen Oleg tulivat ja pian olimme matkalla läheiselle hotellille.

Saimme taas oikein mukavat huoneet ja koska Paulin karttojenlataus jumitti hotellin WiFin totaalisesti, olimme pian unten mailla.

17.6. Heräsimme klo 7 ja aamupala onnistui kuin onnistuikin 120 ruplan lippusilla, jotka olimme edellisiltana saaneet respasta. Klo 8:00 olimme jo lastanneet tavaramme Olegin kyytiin ja käytyämme kaupassa, aloitimme matkan kohti Severouralskin läheistä Pokrovsk Uralskiyta. Reilun tunnin matka hyväkuntoisia teitä pitkin tarjosi Aasian pinnoiksi palokärjen sekä pähkinähakin ja matka oli pian ohi, kun saavuimme seuraavalle rastille eli seuraavan kuskimme Leonidin pihaan. Paikalla ei kuitenkaan ollut ketään vaan Leonid sekä kokkimme Galina olivat vielä tekemässä viime hetken hankintoja vuoristoleireilyämme varten.

Sepeltasku

Uralvuorille

Tunnin odottelun aikana havaitsimme sepeltaskuparin, 7 pähkinähakin porukan sekä pari pikkukultarintaa, ja lopulta Leonid ja Galina saapuivat ja pääsimme lastaamaan tavaroitamme heidän pienempään maastokuormuriin. Tavaraa oli taas enemmän kuin koskaan, sillä meillä oli nyt edellisviikolla paikalla olleen puolalaisporukan tuomia keittiö- ym. varusteita. Saimme kuitenkin kaikki tavarat sullottua autoon ja itsemmekin istumaan niiden välissä olleille penkeille, joita oli sopivasti kolme ja pääsimme lopulta taas matkaan ja aloitimme aikaa vievän matkan länteen kohti Uralvuoria.

Isommalla autolla aiemmin paikalla olleilla porukoilla matka oli kestänyt jopa viisi tuntia, mutta meillä oli heti fiilis, että nyt mentiin kyllä lujempaa. Reilun tunnin ajon jälkeen teimme ensimmäisen stopin, kun vuoret näkyivät ensimmäistä kertaa kunnolla. Siinä maisemakuvailun ohessa kuulimme jo taigakirvisiä ja sinipyrstöjä ja ylitsemme lensi 25 pikkukäpylinnun parvi, jossa oli mukana ainakin kaksi kirjosiipikäpylintua. Matkan jatkuttua näimme ensimmäiset virtavästäräkit ja toisen stopin teimme, kun vuoret näkyivät taas lähempänä, jolloin kuvailun ohessa kuulimme ensimmäiset lapinuunilinnutkin.

PähkinähakkiUralvuoret

Ohitettuamme vain jonkin aikaa aiemmin viimein Aasian ja Euroopan rajakyltin olimme lopulta 3,5 tunnin ajon jälkeen perillä Kvarkushin leiripaikassamme, jossa tapasimme nuoren saksalaisen Felix Timmermannin, joka oli ollut alueella telttailemassa jo viikon. Hän oli töissä Helgolandissa, joten oli oikein mukava tutustua häneen.

Leirin pystytyksen ohessa kuului taigakirvinen, sinipyrstö, järripeippo, idänuunilintuja, lapinuunilintuja, idäntiltaltti, pyy sekä pari kertaa äännellyt pohjantikka, joten fiilis oli varsin korkealla! Pian Galina oli valmistanut meille illalliskeiton, jonka nauttimisen jälkeen olikin aika mennä nukkumaan, sillä olimme sopineet lähtevämme maastoon jo aamuyöstä.

Kvarkush

18.6. heräsimme reippaina jo klo 00:40, kun kirjorastas aloitti laulunsa! Hannalle paukahti taas WP-pinna! Olimme jo hyvissä ajoin suunnitelleet retkeilevämme Kvarkushissa ainakin yhtenä yönä paljon aikaisemmin kuin mikään muu aiempi ryhmä, sillä haaveilimme löytävämme näin muutamia lajeja helpommin ja ehkä jopa jotain ekstraa, joten emme kääntäneet kylkeä vaan kipusimme ulos teltasta. Paul ja Felix olivat jo aamupalalla ja liityimme mekin joukkoon.

Yhden aikaan lähdimme Felixin perässä kipuamaan vuoren rinnettä ylöspäin. Pääosin kävelimme kivikkoista uraa pitkin, jossa virtasi vesi joen lailla. Felix kertoili kauhutarinoita siitä, kuinka edellisviikonloppuna Venäjä-päivän lomien aikaan paikalla oli ollut parisataa paikallista, joista osa oli ajanut 6-, 8- ja jopa 12-vetoisilla maastoautoilla tätä samaista uraa ylös vuorille ja siellä sitten ristiin rastiin rinteitä. Tämä meininki oli karkottanut mm. alueen korpit useiksi päiviksi muualle.

Lopulta olimme kivunneet ylös lumirajalle, jossa joki ei enää pauhannut niin kovaa, että saatoimme jopa alkaa kuulla ympärillämme laulavia lintuja. Kiivettyämme vielä muutamia satoja metrejä lumilaikun yläpuolelle saavuimme pusikkoalueelle, jonka reunalle kuului heti sinirinta sekä sen takana toinen kauniisti laulanut lintu – sen täytyi olla paikalta jo aiemmin löytynyt rubiinisatakieli! Kävelimme pusikkoalueen ympäri ja vaikka vielä oli varsin hämärää, löysin pian linnun laulamasta erään puskan latvasta. Koska vielä oli varsin tyyntä, hiivin lähemmäksi äänittämään lintua muiden jäätyä kauemmaksi. Ihmeen vähän lintu tuntui muita kiinnostavan – toki olihan meidän porukasta kaikilla laji hoidettuna jo kotimaastaan. Sain jonkinlaiset äänitykset otettua ja lintu oli koko ajan upeasti esillä, mutta kuvaamiseen oli vielä aivan liian hämärää. Niinpä lopulta lähdin kipuamaan muiden perässä kohti vuoren lakea.

Aurinko nousee Uralin yliVuoriston niittyjä

Jatkoimme laen yli yhä vain länttä kohti matkalla mielestämme varsin oudossa biotoopissa laulaneita pikkukultarintoja ihmeteltyämme keskuslaaksoon, jossa jokivarressa oli myös komeat lumikerrokset. Laskeutuessamme jokea kohti lähti edestämme lentoon riekko ja kuulimme kapustarinnan ääntelyä, vilaukselta näkyivät ensimmäiset mustakaularastaat, joiden taksauksia olimme vasta kuulleet aiemmin ja kohta kuului edestämme viirusirkkalinnun laulu. Pääsimme ottamaan tästä piilottelevasti käyttäytyneestä linnusta muutamia dokumenttikuvia, mutta jatkoimme pian alemmaksi. Auringon noustua kunnolla vuorten takaa Felix päätti palata viirusirkkelille ja jatkaa siitä kuvaamaan rubiinisatakieltä. Me muut jatkoimme alas jokilaaksoon.

Pian löysimme lisää viirusirkkalintuja ja parhaimpaan paikkaan kuului jopa kolme tirisevää lintua. Niityiltä kantautui myös ruisrääkän sulosointu ja jokivarressa lauloi pari viitakerttusta. Jatkoimme jokivartta etelää kohti ja otimme suunnan kohti kaukana näkynyttä metsää kohti. Aika pian kuului edestämme tutun oloinen laulu ja itse olin jo varma lajista ennen kuin se löytyi näkyville – rubiinisatakieli. Yritimme kuvata tätä lintua aika pitkään, mutta se lauloi aivan käsittämättömän hyvin piilossa. Sain kyllä linnusta erinomaiset äänitykset!

RubiinisatakieliHöyryävää lunta

Kävely kohti metsää jatkui vetisenä, mutta kuulimme vähän väliä lisää viirusirkkalintuja ja toiveissa oli kokeilla löytää metsästä mustakurkkurautiainen.

Lopulta metsän reunaan päästyämme alkoi kuitenkin taivaalle nousta kunnon ukkospilviä ja pian alkoikin sataa. Linnut olivat yhä sateessakin yllättävän hyvin äänessä, mutta ukkoset pakottivat meidät kuitenkin kääntymään takaisin kohti leiriä.

Kiiruhtaessamme kuulimme useita laulavia taigauunilintuja, pian jo kymmenennen viirusirkkalinnun ja lopulta erästä avointa ylänköniittyä lähes juostessamme, sillä paikka ei todellakaan ollut ukkosella turvallinen, kuulimme pari soidintavaa heinäkurppaa.

VillipioniViirusirkkalintu

Paul

Laskeuduttuamme lopulta aivan läpimärkinä lumihankia pitkin rubiinisatakielipaikalle, sade yhtäkkiä lakkasi ja aurinko alkoi paistaa lämpimästi. Niinpä vaatteemme kuivuivat tuulenkin ansioista nopeasti. Tällöin Paul huomasi yläpuoleltamme taivaalta kurpan, joka näytti tekevän soidinsyöksyjä, mutta mitään ei kuulunut! Valitettavasti lintu tunnistui ulkonäöltä taivaanvuoheksi ja äänettömyyden arveltiin johtuneen märistä pyrstösulista. Koska rubiinisatakieltä ei heti kuulunut ja horisontissa kohosi yhä vain uusia ukkospilviä, lähdimme laskeutumaan jokea pitkin alaspäin.

Lopulta leiriin päästyämme olivat meillä jalat aivan rättipoikki väsyneet! Ruoka oli kuitenkin pian sovitusti valmiina, jopa etuajassa ennen puoltapäivää ja ruoan jälkeen oli päiväunien aika.

Iltapäivällä kävimme Hannan kanssa pienellä kävelyllä tien varressa, mutta havainnot jäivät tavallisiin sinipyrstöihin, lapin- ja idänuunilintuihin ja taigakirvisiin. Illalla Paul näki telttansa edustalla järripeipon ja peipon koirasristeymän, joka äänteli kuin karjalanpeippo, mutta paljon voimakkaammin. Me muut vain kuulimme linnun lyhyesti ennen kuin se hiljeni ja katosi. Kulorastaan aloittaessa surumielistä lauluaan, olimme valmiit taas nukkumaan jo klo 21 jälkeen. Iduli teki kyllä parhaansa pitääkseen meitä hereillä laulaessaan aivan telttamme yläpuolella, mutta eipä onnistunut.

19.6. heräsin aamuyöllä kertaalleen äänittämään telttamme lähellä laulanutta kirjorastasta. Olin kuitenkin niin töttöröö, etten edes teltan ovea avannut, vaan äänitin teltan sisältä makuupussissa selällään maaten. Eipähän ainakaan hyttyset päässeet tällä kertaa pilaamaan äänitystä.

Lopulta heräsin kolmelta ja Felix olikin jo lähdössä taas kuvaamaan rubiinisatakieltä. Itse äänittelin vielä teltan lähellä taigakirvistä ja kävin vielä jahtaamassa kirjorastasta, mutta en päässyt lintua näkemään, vaikka kuinka yritin hiipiä. Sain kuitenkin taas ihan kelpo äänitykset. Lopulta palasin klo 3:30 aamupalalle, ja Galina olikin herännyt laittamaan meille oikein maittavat eväät. Paulkin kömpi pian teltastaan ja neljän jälkeen olimme taas kipuamassa ylös vuorelle, me Hannan kanssa vähän vielä touhuamaan jäänyttä Paulia edellä.

Peippo x järripeippo

Emme ehtineet monta askelta kivuta, kun huomasimme Paulin edellisiltana näkemän järripeipon ja peipon risteymän. Lintu äänteli vuoron perään ”hyit” ja ”hry” ja Hanna sai kuin saikin otettua linnusta jonkinlaiset kuvat, vaikka edelleen oli varsin hämärää. Lintu siirtyi pian jokivarteen laulamaan karjalanpeippomaista lauluaan, joka kuitenkin oli huomattavasti kovempi – järrimäisen voimakas. Koskien pauhun takia äänitykset jäivät kuitenkin vaatimattomiksi.

Ylös kivutessamme kuulimme pari mustapääkerttua ja näimme muutaman mustakaularastaan. Paul olikin jäljistä päätellen ohittanut meidät peipporisteymää jahdatessamme, joten Hanna päätti jatkaa tämän perässä kuvaamaan rubiinisatakieltä ja itse jäin vielä lumirajan tuntumaan äänittelemään taigakirvisiä ym.

RubiinisatakieliRubiinisatakieli laulaa

Onnistuinkin saada hyvät äänitykset ja kivuttuani rubiinisatakielipaikalle, olivat Hanna ja Paul juuri saaneet hyvät kuvat rubiinisatakielestä, joita oli pusikossa ollut lopulta ainakin kaksi koirasta. Niinpä jatkoimme saman tien yhdessä kohti pohjoisen puoleisia huippuja.

Pian eräältä niityltä pomppasi kolme heinäkurppaa lentoon ja ohitettuamme ne, alkoivat ne myös soidintaa, kuitenkin puskien takana näkymättömissä. Urpiaisia, idänuunilintuja ja taigakirvisiä oli runsaasti, löysimme myös muutamia taigauunilintuja sekä pikkusirkkuparin pesineen.

Metsää kolutessamme kuulin viitisen säettä taviokuurnan laulua, mutta lintua ei löytynyt näkyville. Ja vaikka päivä oli todella kuuma, päätimme silti kivuta korkeimmalle rakkakivihuipulle katselemaan ja kuvailemaan maisemia. Sieltä takaisin alas laskeutuessamme kuulin taas taviokuurnan laulua ja komea koiraslintu löytyikin varsin kaukaa erään kuusen latvasta. Lintu kuitenkin nousi pian siivilleen ja jatkoi kauas. Onneksi Paulkin pääsi linnun näkemään varsin hyvin.

Kvarkush

Palailimme alaspäin aika vauhdikkaasti ja lumilaikkujen alareunassa ollessamme plokkasin aivan yläpuoleltamme komean esiaikuisen maakotkan. Hanna oli hieman minua jäljessä, joten upeat kuvat jäivät valitettavasti saamatta.

MustakaularastasUralvuoret

Kvarkushin leiri

Ural ridge

Olimme leirillä klo 11 aikaan ja tuntia myöhemmin syötiin taas kunnolla, jonka jälkeen purimme leirin ja yhden aikaan aloitimme matkan kohti Ural ridgeksi nimettyä vuoristokohdetta eli taas takaisin itään päin. Reilun tunnin ajomatkalla pysähdyimme ottamaan ryhmäkuvat Euroopan ja Aasian rajakyltillä. Ajaessamme näimme rajan molemmin puolin yhden kirjorastaan lähtevän lentoon tien varresta. Sitten olimmekin perillä ja pystyttämässä taas leiriä tällä kertaa Aasian puolelle.

Sinipyrstön, taigakirvisen ym. laulaessa taustalla saimme leirin taas pystyyn ja kohta oli taas pientä välipalaa tarjolla. Pian alkoi idänkäki puputtaa aivan käsittämättömän upeasti aivan vieressämme, mutta taas se lopetti aivan liian pian saadakseni kunnon äänityksiä. Varpushaukka näkyi retkipinnaksi ja sitten kävimme hieman kiipeämässä lähirinteessä ja löysimme pari asiatica-pähkinänakkelia. Leirillä pohjantikka rummutteli aktiivisesti, muttei löytynyt näkyville, kun Felix kävi sitä etsimässä.

Seiskalta taas syötiin ja kasin jälkeen olimmekin taas valmiit nukkumaan.

20.6. aamu oli järkyttävän kylmä! Ensimmäistä kertaa koko reissulla minulla oli todella ikävä sitä kotiin jäänyttä takkiani! Felixillä oli kuitenkin vaatetta riittävästi ja sainkin lainata tältä takkia, jotta tarkenin syödä klo 3:30 aamupuuroa.

RakkakivikkoaUralvuorten laakso

Kävelimme metsän ääniä kuunnellen kohti parin kilometrin päässä olevia GPS-pisteitä, joilta edelliskesänä oli löydetty mustakurkkurautiainen tai pari ja lopulta seitsemän aikaan olimme pelipaikoilla. Rautiaisia, joita olimme jo muutamia kuulleet, löytyi täältäkin pari lisää, mutta mustakurkkurautiaista emme löytäneet. Olimme tietoisia, että saman kohtalon oli kokenut myös aiemmin paikalla ollut puolalaisporukka, mutta olimme silti olleet toiveikkaita.

UrpiainenTaigakirvinen

Lopulta oli kuitenkin annettava periksi ja lähdimme palailemaan takaisin päin, sillä olimme sopineet ruokailun puolille päivin. Onneksi löysimme paljon nopeamman paluureitin leiripaikalle, jossa ei tarvinnut kiivetä lainkaan rakkakivikossa. Oikeastaan koko matkan kuljimme taas jonkinlaista mönkijäuraa pitkin ja havaittuamme lähes ainoaksi havikseksi naaras teeren, olimme lopulta leirillä jo klo 11:30.

Idänkäki

Loppupäivän otimme varsin rennosti. Onneksi vihdoin saimme idänkäkiä näkyviin ja jopa jollakin lailla kuvattua sekä äänitettyä, kun yksi koiras ja kaksi naaraslintua pitivät orgioitaan aivan leirimme ympärillä. Edelleenkin ne kuitenkin olivat aivan järkyttävän arkoja sekä nopeita liikkeissään, joten kovin hääppöisiä tallenteita emme saaneet – jotain sentään.


Muuten havainnot jäivät pihapiirin lintuihin, joihin kuului myös hakkiperhe, jonka nuoriso päästeli välillä aivan kehrääjämäistä kerjuusurinaa. Käpy- ja pohjantikka suorittivat ylilennot ja sinipyrstö sekä taigakirvinen tuntuivat laulavan lähes kellon ympäri. Illallisen jälkeen olimme taas valmiit pehkuihin klo 20:00.

21.6. heräsimme taas kolmelta ja Galina oli jo tovin paukutellut kattiloissa meille aamupalaa. Idänkäki puputti nyt kauempana, joten kävin lyhyellä kävelyllä yrittämässä äänityksiä, mutta tuotokset jäivät lähinnä äänimaisemaäänityksiksi.

Aamupala oli klo 3:30 ja neljän jälkeen olimme taas koko porukalla kävelemässä vuorten yli. Käytimme nyt nopeampaa reittiä ja pian olimmekin jo laskeutumassa kohti samaa metsää kuin edellispäivänä. Pikkukäpylintuja ja vihervarpusia oli liikkeellä runsaasti ja muutenkin linnut tuntuivat olevan nyt paremmin äänessä. Pähkinähakkeja näkyi muutamia ja pikkusirkut ja taigauunilinnut lauloivat. Pari viirusirkkalintuakin löytyi ja pian taas ensimmäinen rautiainen.

PikkusirkkuRetkeläiset

Lopulta kävelimme ristiin rastiin isoa metsikköä, keskittyen kuitenkin etupäässä parhaimman oloiseen alueeseen, jonka sisällä edelliskeväiset havainnot oli tehty, muttemme löytäneet ainoatakaan mustakurkkurautiaista.

Jalkamme olivat jo aivan puhki, kun palailimme takaisin leiriä kohti, mutta paria mustakaularastasta sekä mehiläishaukkaa parempaa emme olleet löytäneet. Olimme takaisin leirillä puoliltapäivin ja Galina alkoi saman tien kokkailla meille ruokaa. Me puolestamme aloimme taas pakata tavaroitamme.

Ruokailun jälkeen hyvästelimme Felixin, jolla oli vielä muutama päivä vietettävänään alueella ja hän oli päättänyt pysyä tällä paikalla. Josko mustakurkkurautinen löytyisi kuvattavaksi edes Aasian puolelta? Me lähdimme palailemaan kuoppaista tietä kohti Severouralskia.

Reilun parin tunnin ajon jälkeen olimme taas lähtöpaikassamme, jossa Oleg oli jo meitä odottamassa. Hyvästelimme ja kiittelimme Leonidin ja Galinan ja pian olimme ajamassa kohti Serovia.

Tunnin pilkkikisojen jälkeen olimme Serovissa, jossa ajoimme rautatieasemalle, jossa Stanislavkin oli auttamassa kantamaan tavaramme, joita oli nyt enemmän kuin koskaan, sillä meillä oli puolalaisporukankin roippeita palautettavana Ekaterinburgiin Olegille. Saimme kamat aulaan ja hyvästelimme Olegin ja sovimme, että Stanislav palaa paikalle, kun junamme lopulta saapuu 5 tuntia myöhemmin. Itse jäimme kirjoittelemaan haviksia ja retkiraportteja sekä deletoimaan huonoja kuvia ym.

Aika kului lopulta yllättävänkin nopeasti ja junan saavuttua, saapui Stanislav nuoren pojan kanssa ja he auttoivat meitä kantamaan tavaramme junavaunuumme. Vaunussamme oli jo neljäskin matkustaja, joka yllättäen puhui jopa hieman englantia. Hänellä ei onneksi ollut paljon tavaraa mukanaan ja saimme taas sullottua tavaramme hyttiin ja lopulta klo 00:47 lähti junamme kohti Ekaterinburgia.

Saatuamme petivaatteet, olimme kaikki valmiit nukkumaan saman tien. Ja kohta nukuimme koko porukka kuin tukit

Taas Ekaterinburgissa

22.6. klo 8:21 olimme lopulta Ekaterinburgissa ja Olegin työkaveri Julia oli meitä vastassa. Oleg itse oli reissussa. Kantajien avulla saimme tavarat parkkipaikalle, josta löytyi iso tilataksi, jonka Julia oli varannut. Ajoimme ensin toimistolle, jonne kannoimme kaikki lainassa olleet tavarat ja hyvästeltyämme Julian, ajoimme taksilla kaupan kautta taas lentokentän viereiselle Lainer -hotellille.

Saatuamme huoneemme, oli kello jo sen verran paljon ja kelikin niin turkasen paahtava, että päätimme unohtaa lähiretkeilyn Airport marshesilla. Sen sijaan oli mahtava käydä suihkussa ja mennä nukkumaan pehmeään sänkyyn! Huoneemmekin olivat todella kuumat, mutta saimme jotenkin nukuttua. Herättyämme otimme vain muuten vain rennosti.

Kävimme illan aikana kahdesti syömässä hotellin ravintolassa ja iltakahdeksan aikaan hyvästelimme Paulin, jolla oli lento aikaisin seuraavana aamuna.

23.6. heräsimme Hannan kanssa klo 3:30 ja neljän jälkeen otimme taksin lentokentän edestä. Ilmeisesti tällä kertaa saimme aivan virallisen taksin, sillä takaisin hakemisen sopiminen ei onnistunut, vaan kyyti pitäisi soittaa keskuskelta. Emme antaneet tämän häiritä, vaikka tiesimme kyllä soittamisen ja paikkamme selittämisen puhelimitse olevan meille ylivoimaisen vaikeaa, vaan otimme suunnan taas Bolhsoy Istokin taakse tutulle Airport marshesille.

Airport Marshes

Kävelimme taas joen itäpuoleista polkua pitkin kohti kaatopaikkaa, mutta tällä kertaa lintuja tuntui olevan todella vähän. Tai ainakin ne olivat hyvin hiljaa! Sepeltaskuja, pari pensassirkkalintua ja yksi viirusirkkalintu, muutama pikkukultarinta sekä jokunen keltavästäräkki sentään nähtiin ja kuultiin. Rymysimme taas möykkyistä kasvillisuutta könyten pyrstötulkkupuskien lähelle, jossa Hanna asettautui piiloon kuvausvalmiuteen.

Reiluun tuntiin ei kuitenkaan kuvattavaksi tullut juuri muuta kuin pajusirkkuja. Kenttäkerttunen kävi lyhyesti näytillä mutta pyrstötulkkua ei nähty saati sitten edes kuultu. Kävelin itse kaatopaikan reunalle kiroten maailman vaikeakulkuisinta maastoa, kun yhtäkkiä edessäni äänteli pensaan latvassa komea pyrstötulkkukoiras. Viittoilin Hannan paikalle, mutta Hannan könyttyä paikalle, oli lintu jo tipotiessään.

KenttäkerttunenPikkukultarinta

Pari sitruunavästäräkkiä poseerasi hienosti, mutta kohta könysimme kaatista ympäri, mikä oli todella vikavalinta. Lasia ja kaikkea muuta epämääräistä jätettä oli aivan liikaa, joten kohta päätimme palata polulle.

Päivä oli lämpenemässä aivan järkyttävän kuumaksi ja hiki virtasi solkenaan, vaikka kävelimme aivan hissukseen. Lopulta kahdeksan aikaan meidän oli jo pakko alkaa kävellä takaisin tielle päin, sillä kuumuus ja kosteus olivat aivan liikaa.

Olimme suunnitelleet kävelevämme matkan varrella olleelle kaupalle tilaamaan taksia, mutta päätien varressa kävellessämme pysähtyi eteemme auto, josta nousi mies kiikarit kaulassa. Se oli puolalaisten kanssa reissussa ollut israelilainen Rami Mitzrami! Rami oli ollut myös aamuretkellä kosteikolla, mutta jossain hieman eri puolella kuin me ja nyt palaamassa hotellilleen – kuinka ollakaan Laineriin, jossa hän majoittui aivan naapurihuoneessamme! Olinkin ihmetellyt, kun naapurimme oli ollut aamulla samaan aikaan hereillä kanssamme. Saimme Ramilta kyydin ja matkalla näkyi reissupinnaksi mustapyrstökuiri, ja pian olinkin itse myöhäisellä aamupalalla hotellin ravintolassa.

Loppupäivän nukuimme ja otimme rennosti. Kävimme taas hotellin ravintolassa syömässä itsemme ihan ähkyyn ja pakkasimme kaikki tavaramme ja kympin aikaan kömmimme nukkumaan.

Kotia kohti

24.6. heräsimme taas klo 03:00 ja klo 03:40 olimme kävelemässä lentoasemalle. Seuraava tunti sitten jonoteltiin erilaisia leimoja, purettiin laukkuja, näytettiin passia, jonotettiin lisää leimoja, purettiin laukkuja, näytettiin passia jne., kunnes lopulta pääsimme lähtöaulaamme. Tuntia myöhemmin klo 5:50 lähti Finnairimme kohti Helsinki-Vantaata.

Lento oli nopeasti ohi klo 6:55 Suomen aikaa. Onnistuimme taas nukkua valtaosan matkasta. Isäni oli meitä vastassa ja koska meillä ei juuri ollut muuta vaatetta mukana kuin likavaatetta, päätimme lähteä ajamaan saman tien kohti kotia. Tipautimme isäni Tikkurilaan juna-asemalle ja ajoimme yhtä kyytiä aina Lappeenrantaan asti, jossa teimme pikastopin Askolan altailla, mutta reilua tuntia myöhemmin olimmekin jo kotona väsyneinä mutta reissuun erittäin tyytyväisinä!

Loppusanat

Yhteensä olimme reissussa havainneet 188 lintulajia, joista oli WP-pinnoja minulle ja Paulille neljä ja Hannalle kahdeksan. Kourallinen lajeja nähtiin vain Aasian puolella rajaa. Ehkä jopa hieman yllättäen emme kohdanneet koko reissulla mitään vastoinkäymisiä; jopa kaikki aikataulut pitivät täydellisesti. Valtaisa kiitos onnistuneesta reissusta Ural Expeditions & Toursin Oleg Demyanenkolle ja Julialle sekä muille meitä auttaneille, Alexanderille, Olegille, Stanislaville sekä Leonidille ja Galinalle. Kiitokset retkiseurasta Felixille sekä tietysti Paulille, joka myös oli retkemme pääasiallisesti suunnitellut ja pyytänyt meitä mukaan. Kiitos!

J.A.

Israel 17.-30.3 2015

Vietettyäni viikonlopun Helsingissä Bongariliiton 30-vuotisjuhlien sekä BirdLifen edustajiston kokouksen merkeissä ja käytyäni vielä maanantaina retkellä Hangossa, olin illalla taas kerran isäni kyydissä matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa.

Olin lähdössä pariksi viikoksi Israeliin, jossa matkan puolivälissä olisi edessä Champions of the Flyway -linturalli, johon joukkueemme Tarsiger – Northern Lights (Mika Bruun, Jan ”Jände” Nordblad, Erkki ”Eva” Valsta sekä ak.) oli osallistumassa. Tämä järjestyksessään toinen hyväntekeväisyysralli keräsi tällä kertaa varoja Kyproksen laittoman lintupyynnin estämistoimille ja mekin olimme saaneet kerättyä ihan mukavan potin kasaan.

Olin lentoasemalla iltakuuden jälkeen ja portille talsittuani saapuivat pian Mika ja Jändekin, Eva oli matkustamassa Israeliin vasta joitakin päiviä myöhemmin. Klo 20:05 lähti koneemme kohti Tel Avivia ja muutaman nukahtamisen ja heräämisen jälkeen laskeuduimme lopulta klo 00:30. Matkatavarat löytyivät mukavan nopeasti, mutta Europcarin autovuokraamopistettä ei löytynyt sitten millään, eikä apua saatu muista vuokraamoista saati lentokentän infotiskin nyrpeiltä virkailijattariltakaan. Lopulta Mika soitti vuokrapapereissa olleeseen numeroon, josta huonolla englannilla selitettiin, että auto oli tulossa ulko-ovien edustalle. Jonkin aikaa odotettuamme paikalle kurvasikin pakettiauto, johon nousimme tavaroinemme ja meidät kuskattiin ainakin 10 minuutin ajomatkan päähän Airport cityssä olleelle Europcarin toimistolle.

Nizzana

Saimme lopulta automme, joka oli komea Mitsubishi Outlander – siis paljon parempi vaihtoehto kuin tilaamamme VW Passat. Vihdoin noin klo 01:30 pääsimme, paksujalan kiljuessa taustalla, pakkaamaan tavaramme autoomme ja lähtemään ajamaan kohti etelää. Onneksi Mika tajusi hetken ajettuamme laittaa hankkimaansa navigaattori-appiin ylös vuokraamon sijainnin, jotta löytäisimme joskus vielä takaisinkin.

Pysähdyimme parille huoltamolle matkan varrella, mutta niiltä ei joko myyty tai ei ymmärretty myydä meille oikein mitään syötävää tai juotavaa. Ajomatka oli pitkä ja lopulta ennen aamuviittä olimme Nizzanassa. Pienen odottelun jälkeen alkoivat ensimmäiset kiurulinnut laulaa kylmällä aavikolla ja kiittelimme sitä päätöstämme, että olimme saapuneet Israeliin hyvissä ajoin ennen rallia, sillä aavikolta kuuluneiden äänien määrittäminen ei todellakaan ollut betonissa.

Chucar

Aavikolla oli taas kerran todella kylmä! Itsellänikin oli pipo, hanskat, pitkät kalsarit ym. päällä. Pikkuhiljaa valoa alkoi tulla lisää ja retkipinnalista karttua. Aavikon selaaminen putkella tuotti pian etsimämme, kun Mika löysi kaukana dyynien päällä soidintaneen idänkaulustrapin. Heti perään ylitsemme lensi pari aavikkojuoksijaa ja aavikolta löytyi vielä muutamia vuoripyitä ym. Alettiin siis päästä hyvään retkifiilikseen!

Crested Lark

Aamun lämmettyä nopeasti jatkoimme Ezuzin kylään, jossa meillä oli tarkoitus staijailla hietakyyhkylajeja, mutta ollessamme vasta kävelemässä kylän taakse asemiin ja havaittuamme pihamainan, saapui luoksemme nainen, joka esitteli, että hänellä oli paikalla lintubisnes piilokojuineen. Hän kertoi, että etenkin kruunuhietakyyhkyjä kävisi juomassa kojun edustan lätäköllä. Koskapa olimme todella nälkäisiä, kysyimme saisiko häneltä myös aamiaista ja niinpä pian istuskelimme staijiterassilla todella herkullista omeletti- ym. aamiaista nauttien ja aavikolle staijaillen. Kun löysimme hietakyyhkyparven kaukaa aavikolta, päätimme me Mikan kanssa mennä piilokojuun odottelemaan niiden juomaan saapumista.

Spanish Sparrow

Olimme kojussa noin tunnin, mutta valitettavasti ainoat juomassa käyneet linnun olivat västäräkki sekä kourallinen pensasvarpusia. Myös mustaleppälintu nähtiin, mutta lopulta päätimme antaa periksi ja lähdimme jatkamaan matkaa. Meillä oli vielä todella pitkä matkapäivä edessämme.

Little OwlKävimme vielä komppaamassa erästä pusikkoisempaa aavikkoaluetta ja löysimmekin mm. kourallisen aavikkokerttuja, muutamia aavikkotulkkuja sekä tietysti monia muita retkipinnoja, ennen kuin lähdimme ajamaan kohti itää. Pysähdyimme vielä muutamia kertoja kuvaamaan mm. tien vieressä kököttänyttä minervanpöllöä sekä yhtä hieman paremmin näytillä ollutta etelänisolepinkäistä, mutta lopulta ajoimme aina seuraavaan kohteeseen Lake Jerohkamille asti, jossa oli aivan järjettömän paljon porukkaa.

Porukan paljoudesta sekä tietysti myös keskipäivästä johtuen järvellä oli varsin hiljaista ja toki havainnointikykymmekään ei pitkän matkustamisen takia ollut varmaan ihan skarpeimmillaan. Löysimme kuitenkin monia retkipinnoja, joista mainittavimmat olivat jalohaikara, syyriantikka sekä silkkikerttunen.

Lähdettyämme taas ajamaan pysähdyimme seuraavan kerran vasta Mizpe Ramonin ylängöillä kuvaamaan Negevin autiomaamaisemia. Kuvailun ohessa näimme mm. sinirastaan. Ilta oli jo pitkällä, kun viimein saavuimme todella väsyneinä Eilatiin. Tipautimme Mikan Champions of the Flywayn järjestämälle hienolle (ja kalliille) Isrotel Agamim -hotellille ja jatkoimme Jänden kanssa etsimään omaa motelliamme. Pienen etsinnän jälkeen löysimme etsimämme: Little Prince oli ulkoa aivan käsittämättömän rähjäinen, mutta sisään päästyämme aivan mukavan viihtyisä pikkumotelli. Huoneemmekin paljastui mukavan tilavaksi ja mikä tärkeintä hinta oli edullinen! Pian olimme majoittuneet ja valmiina unten maille todella pitkän päivän jälkeen.

18.3. aloitimme aamusta Eilatin North beachilta, jossa rannassa kalasteli kirjokalastajia sekä riuttahaikara. Ylitsemme lensi muutamia armenianlokkeja ja pari punasotkaa kierteli lahden yllä uskaltautumatta lähteä jatkamaan muuttoaan sisämaahan.

Mika kävi aamiaisella hotellillaan ja me otimme pienet tirsat ennen kuin jatkoimme seuraavaksi Holland Parkiin, jossa oli jo parin päivän ajan nähty mustaruostepyrstöä ja kuulemamme mukaan vielä tänä aamunakin. Parkkipaikalla tapasimme kuitenkin muutamaan harrastajaan, jotka kertoivat, ettei lintua nyt oltu reiluun tuntiin nähty. Niinpä päätimme koluta koko wadin huolella, josko lintu tulisi vastaan ja havaitsisimme toki näin enemmän muitakin lintuja.

Palestine SunbirdLittle Green Bee-eater
Ja lintujahan oli mukavasti, etenkin kerttuja! Hernekerttu oli tietysti tavallisin ja myös tiltaltteja ja balkaninuunilintuja oli runsaasti, mutta löysimme myös kymmenkunta mustakurkkukerttua, mustapää-, pensas-, samettipää- ja idänorfeuskerttuja sekä parhaimpana rusorintakertun.Myös pikkumehiläissyöjiä, aavikkopyitä, arabiantimaleja, muutama pussitiainen, pari sinirintaa sekä tavallinen ruostepyrstö löydettiin, mutta mustaruostepyrstö pysyi piilossa. Lintu oli oleskellut puskissa aivan wadin perällä, jossa tapasin Hadoram Shirihain, joka oli kuvaillut paikalla kerttuja jo pitkään eikä ollut lintua nähnyt. Koluttuani alueen joka ikisen puskan varsin huolellisesti, oli annettava periksi ja palailtava autolle juomaan – alkoi olla arktisista oloista saapuneelle aika kuuma!

Rueppell's WarblerSubalpine Warbler

Iltapäiväksi siirryimme altaille. Aloitimme k19 -altaalta ja siirryimme sitten isoille k20 -altaille. Havikseen kertyi tavallisten kahlaajien, sorsien ym. lisäksi mm. 11 ristisorsaa, tukkasotka, kapustahaikara, tundrakurmitsa sekä parhaimpana aavikkotylli.

Ilta oli jo hämärtymässä, kun olimme tekemässä lähtöä takaisin Eilatiin. Sain kuitenkin idean, että stoppaisimme vielä k19 -altaalla, joka on perinteinen pitsihietakyyhkyjen juomapaikka. Emmekä joutuneet kauan odottamaan, kun paikalla saalistelleen todella pienikokoisen arabihaukan häivyttyä ensimmäiset hietakyyhkyt saapuivat paikalle. Valitettavasti oli kuitenkin jo aivan pilkkopimeää, joten lintuja (yht. 7) ei juuri päässyt ihailemaan. Paikalla näkyi mukavasti myös haikaroita sekä mm. 2 altaalle saapunutta afrikanhanhea.

Kentish PloverGreater Sand Plover

Mika vietti iltaa vielä Agamimissa esitelmiä katsellen sekä tuttuun tapaan blogia kirjoitellen ym. kun samaan aikaan me nukuimme jänden kanssa jo sikeästi omassa motlassamme.

19.3. Aamu oli pilvinen suunnatessamme Yotvataan peltoja kiertelemään. Matkalla näimme kaiketi saman arabihaukan sähkölinjalla istuskelemassa ja pian pilvet väistyivät ja keli alkoi lämmetä oikein toden teolla. Pian olikin läkähdyttävän kuuma, mutta taivaalle alkoi näkyä petolintuja mukavasti. Hiirihaukkoja muutti noin 2500 lintua mukanaan 15 arokotkaa, 7 pikkukotkaa, pari kiljukotkaa ja käärmekotkaa, arohiirihaukka, jokunen mustahaikara ym. Peltojen kiertely oli myös tuottoisaa ja löysimmekin mm. pari peltotulkkua, lyhytvarvaskiurujen seasta joitakin ylänkökiuruja ja taskujen tsekkailu tuotti muutaman sepeltaskun lisäksi kovat kyproksentaskun sekä vielä toistaiseksi sepeltaskun alalajin kaspiantaskun. Näistä etenkin kyproksentaskua päästiin kuvaamaan oikein antaumuksella käyttämällä autoa piilokojuna.

Barbary FalconCyprus Wheatear

Jatkoimme perinteiselle arabiankerttupaikalle ja vaikka keskipäivä oli läkähdyttävän kuuma, löysimme pariskunnan aika helposti. Valitettavasti linnut olivat todella piilottelevia ja aktiivisesti liikkeessä, joten kuvat jäivät vaatimattomiksi. Paikalla näkyi myös reissun ensimmäinen valko-otsalepinkäinen. Ajellessamme kohti Eilatia näimme paikallisen keisarikotkan, joka valitettavasti nousi lentoon, ennen kuin ehdin saada siitä kuvia.

Arabian WarblerWhite-eyed Gull

Iltapäivällä kävimme taas k20 ja k19-altailla, mutta havainnot jäivät 6 kurkeen. Sitten jatkoimme vielä iltastaijille North beachille, jossa keskityimme lopulta pääasiassa valkosilmälokkien kuvaamiseen, ne kun pyörivät aivan rannassa paikalla olleiden kalastajien ansiosta.

Ovda

20.3. lähdimme ennen auringonnousua Ovdaan, jossa olimme kuitenkin hieman myöhässä suunnittelemastamme. Aavikolla oli kuitenkin yhä todella viileää, mutta komppaillessa tarkeni kuitenkin jotenkin ja pian aurinko alkoi lämmittää. Aavikkokerttuja, vuoripyy, runsaasti kalottitaskuja, surutaskupari ym. löydettiin mutta hieman enemmän olisi toivottu, sillä tämän oli alun perin suunniteltu olevan aavikkokohteemme rallissa.

Päivemmällä komppailimme toista osaa aavikkoalueesta ja näimme kaukana kahden lajin hietakyyhkyparven, joista täplähietakyyhkykyyhkyt määrittyivät jo kaukaa äänensä perusteella. Pitkän komppailun huipentumana edestäni nousi vihdoin äännellen kolmen paksunokkakiurun porukka, joita en itse edes nähnyt, mutta Mika, joka kauempaa ihmetteli mitä oikein taivaalta tähystelin, löysi linnut taivaalta, kun ne lensivät tämän yli ja jatkoivat kauas aavikolle.

Mourning WheatearMourning Wheatear

Yhtä matalaa pusikkoa kompatessani huomasin edessäni pusikon juurella jonkin tumman eläimentapaisen ja hiivin lähemmäksi, kunnes tajusin, että kyseessä oli kerällä oleva käärme! Olin siitä vain noin puolen metrin päässä ja peruutin nopeasti metrin taaksepäin, jolloin käärme hyökkäsi puoli metriä minua kohti! Sama toistui vielä toisenkin kerran, jolloin en jäänyt enää seuraamaan, mitä tämä myrkyllinen ”Palestine Saw-scaled Viper” tekee seuraavaksi, vaan singahdin useamman metrin kauemmaksi kerralla. Mika tietysti innostui käärmeestä ja halusi ottaa siitä kuvia, mutta eipä sitä sitten enää löytynytkään.

Lähdettyämme liikkeelle näimme komean koiras kivikkorastaan mutta Neot Smadarin jätäri oli varsin hiljainen. Pettyneet ilmeemme kuitenkin kirkastuivat, kun pääsimme syömään kibbutzin kauppakahvilan leivoksia – etenkin juustokakku oli herkullista. Leivoksia syödessä kuvailimme terassilla palmukyyhkyjä, arabianbulbuleita ja sinirintaa.

Yellow-vented BulbulBluethroat

Illalla Jände simahti jo seitsemältä ja päätin pian seurata esimerkkiä.

21.3. Aamuksi olimme sopineet tapaamisen yöllä Tel Aviviin saapuneen Valstan Erkin kanssa k76 alueelle, jonne päästyämme olikin Eva jo aamuvarhain kolunnut aluetta ja todennut sen poikkeuksellisen kuivaksi niin kasvillisuudeltaan kuin linnustoltaankin. Niinpä emme innostuneet komppaamaan aluetta sen enempi vaan jatkoimme läheisille altaille, jotka saatoimme myös todeta varsin huonoiksi jo lähenevää rallia ajatellen. Pari samamisicus-leppälintua ja etelänsatakieli sentään nähtiin. Koko aamu meni lopulta varsin harakoille (joita ei kyllä näillä lakeuksilla edes näe) ja päätimmekin mennä taas Yotvataan, jossa ainakin olisi lintuja mitä katsoa.

Yotvatassa pääsimme heti kuvaamaan niin paksujalkaa kuin valko-otsalepinkäistäkin mutta muuten Yotvatankin saalis jäi varsin vaisuksi, sentään joitakin ruostekurkkusirkkuja näkyi.

Stone CurlewMasked Shrike

Valuimme lopulta taas altaille mutta hiljaista oli sielläkin. Linnut olivat samoja kuin aikaisemmillakin käynneillä. Uutena lajina näkyi hietatiiroja, vihdoin pari tamariskivarpusta ja löysimme etelänisolepinkäisparin, joka saattaisi olla hyvä pohjustuslaji näin läheltä Eilatia. Todella kuuma ja tuulinen keli ei oikein kannustanut revittämään turhia, joten palailimme kämpille jo iltapäivä neljältä.


FlamingoDead Sea Sparrow

Illalla oli Agamimissa pari esitelmää, jotka kävimme kuuntelemassa. Paikalle oli saapunut jo valtaosa joukkueista ja oli mukava nähdä paljon tuttuja! Etenkin vanhojen kaverieni britti-RK:n joukkueesta eli Paul Frenchin ja Micky Maherin kanssa oli mukava jutella taas pitkästä aikaa. Esitelmät venähtivät vähän turhan pitkiksi ja käveltyämme takaisin kämpillemme, olimme jo aika poikki! Ja sopivasti puoliltaöin alkoi hotellimme alakerrassa aivan järkyttävä diskojumputus! Alkoi selvitä, miksi hotellimme oli niin edullinen, ja miksi respan tiskillä oli tarjolla korvatulppia

22.3. Jumputus jatkui koko yön ja bileet olivat vasta parhaimmillaan, kun lähdimme aamulla ani varhain kohti Ha Mesarin aavikkoalueita. Perille päästyämme saimme todeta heti ensimmäisen kohdepaikkamme erinomaiseksi. Pienen kävelyn jälkeen löytyi pesivä sarvikiurupari, aavikkotaskuja, aavikkokerttuja, pikkuaavikkokiuru ja vuoripyy. Ylitsemme lensi taas äännellen täplähietakyyhkyjäkin, joten aika hyviä lajeja löytyi varsin helpon tuntuisesti pieneltä alueelta. Ja toiselta kohteelta löytyi lisää täplähietakyyhkyjä sekä lyhytvarvaskiuruparvessa olleet pari ylänkökiurua.

Temminck's LarkNubian Ibex

Jatkoimme seuraavaksi Mizpe Ramoniin, jossa kibbutzialueella näkyi käki ja hauskoja nuubianvuohia. Sde Bokerin Ben Gurionilla staijailimme jonkin aikaa pikku- ja hanhikorppikotkia nähden ja puistosta löytyi koiras balkaninsieppo, rusorintakerttu, pari pihamainaa, kuului tikli lyhyesti ja pääsimme kuvaamaan todella hienosti arabiantimaleja.

Semi-collared FlycatcherArabian Babbler

Eräällä jätevesilutakolla näimme pari mustarastasta, rytikerttusen, satakielen, peipon sekä taivaanvuohen ja isoille peltolakeuksille siirryttyämme löysimme vuoripyyn, pari hietakyyhkyä, peltotulkkuja ym. Illalla jatkoimme vielä Lake Jerokhamiin, jossa nyt oli rauhallisempaa ja lintuja näkyikin sen verran mukavasti, että paikka alkoi tuntua must-paikalta rallia ajatellen. Syyriantikkoja oli useampia, talitiaiset lauloivat, ruokokerttusia oli ruovikoissa ja Mika näki jopa järripeipon. Rotkorakkeleita päästiin vihdoin vähän kuvaamaankin.

Cretzschmar's BuntingTristram's Crackle

Palattuamme Eilatiin oli kello jo niin paljon, että saimme lähes suoraan jatkaa IBRCE:n rengastusasemalle rallin avajaistilaisuuteen, johon kaikki joukkueet oli kutsuttu kuuntelemaan esittelypuheita, syömään sekä yllätys-yllätys esittelemään myös itsensä. Mika oli jäänyt lepäämään hotellillemme, joten joukkueen esittely tuli aivan puskista. Koskapa muut eivät sanoneet muuta kuin nimensä, yritin minä sönköttää jotain ylimääräistäkin, mutta kun on tarpeeksi väsynyt, ei suusta tule mitään järkevää. Toivottavasti kovin moni TV-kanava ei näytä epämääräistä sönkötystäni…

Ilta oli muuten mukava, mutta vähän turhan pitkä näin pitkän pohjustuspäivän jälkeen ja aloin ainakin itse pilkkiä aika pian. Hotlalle päästyämme, alkoi alakerrassa taas tuttu jumputus…

23.3. Saimme aamusta matkaamme Maaseudun tulevaisuuden toimittajan Saaran. Aamun retkeily oli todella velttoa ja Saara sai aikalailla väärän kuvan, miten rallia oli tullut pohjustettua. Kiertelimme ensin k26:n kohdalla pensaikkoista aavikkoa näkemättä juuri mitään muuta kuin pientä hiljalleen virinnyttä muuttoa Jordanian puolella.

Our carDeer

Siirryimmekin muuton piristyessä petostaijiin vuorille mutta hiirihaukkojen ohella ei mennyt kuin muutamia aro- ja pikkukotkia. Staijipaikalla oli taas yksi TV-ryhmä paikalla ja pääsimme taas esiintymään. Itse jouduin esittelemään taas kerran perinteisen esitelmän staijipampusta, joka oli jenkeille ilmeisesti jotain ihan uutta. Parhaita havaintoja olivat staijipaikalle asetetulla vesikipolla juomassa käyneet aavikkokiurut, kalottitaskut sekä koiras hupputasku, jotka antoivat itseään kuvattavan oikein kunnolla.

Hooded WheatearDesert Lark

Päivällä me lepäilimme hotellilla, kun Mika ja Eva olivat hieman yllättäen käyneet pointsaamassa aasiankiurun lähipelloilta. Olisihan laji toki meitäkin kiinnostanut, mutta onneksi olin lajin nähnyt ennenkin, joten ajattelin, josko laji hoituisi vielä – ainakin rallissa, kun se nyt oli pohjustettukin. Ja itselläni olivat unet jääneet niin tolkuttoman vähiin, että oli varmaan kaikin puolin parempi, että sain vähän päivällä nukuttuakin.

Illalla oli vuorossa koko reissun toinen kohokohta rallin lisäksi. Kokoonnuimme kaikki halukkaat rallaajat kolmeksi Agamimiin, josta lähdimme linja-autolla kohti Kuolluttamerta. Edessä oli vanhan ystäväni, rallinkin yhden pääorganisaattorin, Jonathan Meyravin vetämä pöllö- ja kehrääjäretki. Meidän porukasta mukaan lähti lisäkseni vain Mika, kun Jände ei ollut ilmoittautunut reissuun ja Eva antoi oman paikkansa Saaralle, joka pääsi näin osallistumaan lisää ohjelmaan ja haastattelemaan muitakin kuin meitä.

Ajomatka oli pitkä, mutta sujui mukavasti Paulin ja Mickyn kanssa jutellen ja Jonathanin selostuksia sekä Hadoramin tarinoita kuunnellen. Vihdoin pysähdyimme ensimmäiseen kohteeseemme, jossa jalkauduimme etsimään alueella olevia arabiankerttuja. En ehtinyt itse kävellä kuin muutaman sata metriä, kun plokkasin arabiankertun eräästä puskasta. Lintu lensi edelläni erääseen isoon palmuun, johon myös pari muutakin, mm. Josh Jones, näki sen laskeutuvan. Palmu piiritettiin, mutta jotenkin lintua ei vain enää löytynyt. Tämän jälkeen juostiin sitten ympäri aluetta väärien hälytysten perässä, joita aiheuttivat alueella olleet ainakin 4 idänorfeuskerttua. Ilmeisesti oikea lintukin nähtiin vielä ainakin Jonathanin toimesta mutta isolta osalta jäi tämä laji yhä näkemättä.

Arabian Warbler biotopeOur bus

Jatkoimme illan jo hämärtäessä vielä pitkän matkaa seuraavaan kohteeseemme, jossa kävelimme sitten pimeässä kivikkoisessa mutta varsin helppokulkuisessa maastossa erään wadin reunaa puolisen kilometriä ennen kuin Jonathan pysäytti porukan ja antoi ohjeet jäädä odottelemaan parin kymmenen metrin päähän kielekkeen reunalta. Jonathan, Hadoram ja muutama muu paikallinen meni lähemmäs wadin reunaa ja pian Jonathan alkoi soittaa atrapilla pöllön huhuilua. Lyhyen soiton jälkeen, kuului kaukaa wadin vastarinteiltä selvä vastaus! Odottelimme taas hetken ennen kuin Jonathan soitti vielä hieman lisää atrappia ja alkoi sitten lampulla seuloa wadin rinnettä. Pian hän kertoi, että pöllö, jonka huhuilu kuuluikin jo paljon lähempää oli löytynyt. Hiivimme (siis sikäli kun innostukseltamme kykenimme rauhallisesti liikkumaan) asemiin wadin reunalle ja näimme pian pöllön hahmon Jonathanin lampun valokeilassa. Sain linnun putkeeni ja olipahan upeaa nähdä vihdoin tämä legendaarinen aavikkopöllö!

Desert Tawny OwlHadoram and Jose Luis

Lintu oli hetken paikallaan, mutta yllätti sitten meidät kaikki täysin lentämällä aivan suoraan meitä kohti ja laskeutumalla meidän toiselle puolelle rinteeseen oikein mukavan lähelle! Ehdin saada linnun putkeen ja ottaa siitä muutaman kuvan, joista onneksi yksi onnistui varsin mukavasti, ennen kuin Jonathan päätti, että oli aika jättää lintu rauhaan.

Paikalliset, etenkin Hadoram, olivat hekin aivan innoissaan, sillä juuri kukaan ei koskaan ollut nähnyt aavikkopöllöä niin hyvin – ei edes Hadoram, jonka nimiin tämä vasta omaksi lajikseen erotettu pöllö oli nimetty. Olikin mukava ottaa Hadoramista sekä yhdestä pöllölle nimen antaneista Jose-Luis Copetesta kuva aavikkopöllön (Strix hadorami) huhuillessa yhä taustalla!

Matkamme jatkui seuraavaksi takaisin etelään päin ja erään kibbutzin viljelyalueella jalkauduimme ulos bussista. Jonathan ja muutama muu lähtivät kiertämään henkilöautolla viljelyalueen teitä ja pian saimme tiedon, että kohdelaji oli löytynyt. Isolla joukolla kävelimme sitten ristiin rastiin kääntyillen ja itselläni oli tietenkin tarkoitus pysyä aikalailla joukon keulilla, jotta varmistaisin hyvät asetelmat nähdä ja jopa digiscoupata kohdelajimme. Vihdoin löysimme Jonathanin, mutta lintu oli noussut lentoon hetkeä aiemmin. Onneksi se kuitenkin näkyi pian lampun valokeilassa ison valossa loistavan silmänsä ansiosta. Nuubiankehrääjä!

Lintu laskeutui pian ja kävelimme perään ja löysimmekin linnun laskeutuneena tielle. Ehdin kuin ehdinkin saada linnun putkeeni ja katsoa sitä hetken ennen kuin aloin laittaa kameraani okulaariin ottaakseni siitä kuviakin. Jotenkin kuitenkin töpeksin ja liikautin putkeani eikä lintu ollutkaan enää kuvassa. Otin taas linnun putkeen ja aloin asetella kameraa, mutta olin liian hidas – lintu nousi taas siivilleen ja katosi kasvihuoneiden taakse. Eikä lintua enää löytynyt vaikka kävelimme vielä hetken alueella. Kylmän yön takia lintuja ei tainnut olla alueella kuin vain tämä yksi. Onneksi oli kuitenkin edes tämä, sillä olin saanut pariin tuntiin toisen eliksen!

Paluumatkalla yritin jopa nukkua, mutta kuski oli varsin kovaääninen jutellessaan Jonathanin kanssa. Onneksi olimme takaisin Eilatissa jo yhden aikaan ja pääsin hotellillemme brittien kyydissä, jotka majoittuivat lähistöllä. Pian olin jo unten mailla. Onneksi alakerrassakin oli hiljaista…

24.3. Viimeinen pohjustuspäivä aloitettiin rauhallisesti North beachilta, jossa oli tutut linnut paikalla. Riuttahaikarakin oli taas mukavasti kuvattavissa. Seuraavaksi suuntasimme Mikan kanssa Holland Parkiin, josta ruostepyrstö löytyi yhä, mutta muuten linnut olivat aika selvästi vähentyneet. Mustakurkkukerttuja oli kuitenkin yhä paikalla muutamia.

Western Reef HeronRufous Bush Robin

Päivällä minun oli päästävä päiväunille, sillä seuraavan vuorokauden puolella ei unta lepoa olisi tiedossa lainkaan. Iltapäivällä oli sitten rallin aloituskokoontuminen, jossa Jonathan antoi infoa lähes kaikista mielenkiintoisemmista lajeista sekä jaettiin muutenkin vinkkejä varsin avoimesti puolin ja toisin.

Pied WheatearTapahtuman jälkeen singahdimme Mikan kanssa vielä tsekkaamaan puheissa esiin tulleet Elifazin altaat, joilla olikin muutamia rusko- sekä pari punasotkaa ym. Jatkoimme vielä Yotvataan, josta onnistuimme löytämään pari päivää paikalla olleen nunnataskun, mutta muuten touhu oli jo vähän turhan väsynyttä. Eilatissa tarkistimme vielä IBRCE:n altaille yöpymään tulleet lokit ja heti Agamimin ravintolan auettua söimme todella maittavan aterian notkuvista pöydistä. Ja sitten suuntasimme nopeasti höyhensaarille.

25.3. Champions of the Flyway -ralli

Muutaman tunnin unien jälkeen kokoontuivat innokkaimmat, heti yöllä maastoon lähtevät rallijoukkueet klo 23:45 Agamimin aulassa, jossa otettiin joukkuekuvat ja sitten jaettiin rallikaavakkeet, jotka eivät yllättäen olleetkaan vielä valmiina. Jotenkin onnistuimme kiilaamaan jonoissa ensimmäisiksi ja pääsimme näin myös ensimmäisinä matkaan kellon ollessa 00:03.

IBRCE:n altailta hoidimme illalla pohjustamastamme lokkiparvesta mm. armenian- ja selkälokit sekä mustapäälokin, sen sijaan millään valoheittimillä ei saatu tarpeeksi valoa erottaaksemme parvessa ollutta aroharmaalokkia saati edes selkälokeista idänselkälokkeja, joka jostain syystä oli rallin lajilistalla. Jatkoimme vauhdikkaasti k19 -altaalle, josta haikarat hoituivat helposti, jopa ruskohaikara. K20 -altaille meni oli kielletty yöaikaan, jotta kahlaajat saisivat yöpyä rauhassa, mikä oli oikein viisasta. Niinpä jatkoimme rajan läheisiä hiekkateitä kohti pohjoista ja saimme jostain peräämme henkilöauton, jolla oli melkoisia vaikeuksia pysytellä perässämme, mutta selvästi se oli lähtenyt seuraamaan meitä. Emme jääneet odottelemaan ja kyselemään, mitä hiippareita olimme saaneet peräämme vaan päästyämme ilman lajin lajia taas päätielle, jatkoimme rajoituksia noudattaen nopeasti kohti pohjoista. Meitä seuraava auto ei kuitenkaan rajoituksista välittänyt, vaan kiihdytti lopulta aivan kylkeemme kiinni, jolloin olimme jo varsin huolissamme mistä on kyse, kunnes tajusimme, että perässämme oli TV-ryhmä, joka kuvasi rallia!

Yotvataan päästyämme aloimme seuloa peltoja auton valoilla sekä taskulampulla, mutta pelloilla ei ollut minkäänlaista elämään. Taas kerran kuuntelemaan pysähdyttyämme ja paksujalan kuultuamme, saapui TV-ryhmä viereemme ja he halusivat saada kuvaajan autoomme. Niinpä Eva hyppäsi heidän autoonsa ja kuvaaja meidän kyytiin. Kaveri ei tainnut puhua englantia lainkaan, mutta hetken peltoja kierreltyämme ja taas pysähdyttyämme, vaihdoimme joukkueemme taas kasaan. Ollessamme jo ajamassa pois Yotvatasta, kuului Mikan kuskin penkin alta outoa puhelimen soittoääntä, muttemme siitä välittäneet. Kohta soi Evan puhelin ja soittaja oli yksi TV-ryhmäläisistä, joka kertoi, että kuvaaja oli hukannut puhelimensa – sehän siellä lattialla oli soinut. Onnistuimme järjestämään puhelimen palautuksen onneksi pian, emmekä näin hukanneet juurikaan aikaa.

Ajelimme rivakasti kohti pohjoista, mutta havainnot jäivät kettuihin, pariin shakaaliin sekä useisiin pitkähäntäisiin hiirentapaisiin. Mizpe Ramonissa kuulimme vihdoin kyläpöllösen ja päästyämme eräälle kibbutzille mukavan vartijan avustuksella, hoidimme siellä huudelleen sarvipöllön, jonka pari joukkuetta olikin jo käynyt hoitamassa ennen meitä. Myös tiksuttava punarinta saatiin listalle.

Syrian Woodpecker

Aamun sarastaessa olimme Lake Yerokhamilla, jossa lajeja alkoi sitten ropista. Ruovikoista hoitui niin ruoko- kuin rytikerttunen, ruokosirkkalintu, silkkikerttunen, järveltä joitakin vesilintuja, haikaroita sekä kuningaskalastaja ja ylitsemme muutti joitakin kirvisiä ym. Pohjustamistamme lajeista syyriantikka hoitui helposti ja talitiaiset lauloivat kokoajan. Yllätys oli sen sijaan ylitsemme lentänyt komea smyrnankalastaja.

Kaikilla joukkueilla oli mukana mokkulat ja rallia varten oli perustettu COTF -whatsup-ryhmä, johon oli tarkoitus ilmoitella kaikki mielenkiintoisemmat havainnot. Valitettavasti mokkulassamme oli jostain syystä virta loppunut, emmekä näin saaneet tietoja muiden joukkueiden, joita järvellä oli useita, löytämistä lajeista ja näin emme saaneet bongattua pikkuhaikaraa saati pohjustamaamme järripeippoa ym.

Southern Grey Shrike

Lajeja ropisi kuitenkin vielä, kuten rallin alussa hyvässä paikassa kuuluukin, mutta lopulta kulutimme järvellä jopa hieman liikaa aikaa. Lopulta lähdimme valumaan kohti Sde Bokeria aika ajoin pysähdellen ja vauhdistakin uusia lajeja plokkaillen. Mainittavammista lajeista hoidimme mm. arohiirihaukan sekä muutaman lajin lepinkäisiä.

Peltolakeuksilta löytyi peltotulkkuja, kiuruja, hemppoja ym. sekä aika pitkän odottelun jälkeen viimein myös hietakyyhky. Korppikotkahaaskalla oli pikkukorppikotkia sekä myöskin komea susi!

Desert FinchBlack-bellied Sandgrouse

Jatkettuamme vihdoin Ben Gurionin laaksoon, johon ralliin osallistujilla oli ilmainen sisäänpääsy, törmäsimme siellä muihin joukkueisiin, jotka etsivät kuumeisesti jonkun joukkueen paikalta ilmoittamaa kyproksenkerttua. Osallistuimme itsekin tovin etsintään, mikä oli täyttä ajanhukkaa, sillä whatsuppiin oli ilmoitettu vahingossa väärä laji, paikalla oli havaittu kyproksentasku, jota olisi tietysti pitänyt etsiä aivan eri biotoopista kuin korkeista ja tiheistä puskista. Vuorikotka sentään hoitui helposti, mutta ylitseni äännelleen lentäneet arovarpuset vilahtivat niin nopeasti piiloon, etten ehtinyt niistä edes muille vinkata. Niinpä aikaa kului taas ilman sen kummempia uusia lajeja…

Midreshetin puistot kompattiin huolella ja musta- sekä laulurastas ja nokkavarpunen edustivat parhaimmistoa, mutta hyönteissyöjälajit loistivat yhä poissaolollaan. Kulutimme täälläkin aikaa, varsinkin, kun meillä kesti varsin kauan hoitaa näköalatasanteelta keltapäähaukka, joka kuitenkin onneksi lopulta hoitui.

Mizpe Ramonissa meni myös aikaa hukkaan, sillä havainnot jäivät muutamiin tavallisiin lajeihin altailta. Joidenkin ranskalaisten meille vinkkaamaa hupputaskua ei löytynyt, mutta surutasku paikalla kyllä oli, mutta sen olimme toki jo nähneet aiemminkin.

Olimme jo pahasti myöhässä aikataulustamme mutta pysähtelimme vielä ylängöillä muutamia kertoja. Onneksi sentään rusorintakerttu saatiin hoidettua, mutta Mikan samaan aikaan viereisestä wadista löytämä mustaotsalepinkäinen teki katoamistempun emmekä sitä enää löytäneet, kun Jänden kanssa singahdimme paikalle.

Aavikkopaikallamme Ha Mesarissa olimme aivan liian myöhään, mutta aikaa säästyi nyt runsaasti, sillä paikalla oli yhä meneillään koko päivän jatkuneet sotaharjoitukset, eikä päätieltä ollut näin mahdollisuutta poistua lainkaan. Niinpä jouduimme skippaamaan parhaan pohjustuspaikkamme sarvikiurun pesineen ym. Jäi aika monta lajia hoitamatta… Päätieltä saimme onneksi hoidettua lyhytvarvaskiuruparvessa olleet pari ylänkökiurua ennen kuin jatkoimme kiireellä kohti Yotvataa.

Neot Smadarista hoitui pari tavallisempaa laji kuten pikkukotka ja niittykirvinen sekä parempi virtavästäräkki mutta Yotvatassa meni heikosti, kun lajit jäivät lapinkirviseen ja pikkutylliin. Ajan kanssa lajeja olisi varmasti löytynyt lisää, mutta meillä oli nyt kiire!

Water PipitLittle Ringed Plover

Eipä oltu kauas ehditty Yotvatasta, kun whatsup, joka koko ajan muutenkin oli ilmoitellut havaintoja vain selkämme takaa, ilmoitti, että Yotvatan jätäriltä oli löytynyt mustaruostepyrstö! Siis laji, joka oli jo koko reissun karttanut minua – eikä vain tätä reissua, vaan myös vuoden 2004 keväällä ollessamme 7 viikkoa Eilatissa – tuo on kait ainoa kevät 2000-luvulla kun lajia ei havaittu… Mutta aikataulu oli niin tiukka, ettei meillä ollut varaa edes harkita tätä WP-pinnabongausta.

K20 -altaatkin tuli kiireessä hieman juostenkustua, mutta onneksi tavallisimpia puutelajeja saatiin hyvin hoidettua. IBRCE:n altailta hoitui vihdoin tuhkaselkälokki sekä paikalla olleet vesipääsky sekä pääskykahlaaja, mutta yllätyksiä ei kuitenkaan juuri koettu. Kova tuuli haittasi havainnointia sekä esti muutamia helppoja lajeja löytymästä lainkaan. Ajan puutteen takia aasiankiurupellot jouduimme skippaamaan kokonaan eikä esim. Holland Parkia voinut kuvitellakaan…

North beachilla staijasimme pakollisen iltastaijin, mutta lajit jäivät aivan peruslajeihin. Muutamia sorsalajeja ja ainakin merimetsoa sekä kirjokalastajaa oli suorastaan ikävä. Onneksi sekä lapinsirri että riuttahaikara hoituivat kanavan varresta ja ylitsemme lensi mm. kauluskaija sekä aroharmaalokki.

Sandgrouse group

Illan hämärtyessä suuntasimme k19 -altaille, kuten lähes kaikki muutkin joukkueet. Sakkia oli kuin SaiPan pelissä, kun paikalla oli valtaosa niin kansainvälisen kuin kansallisenkin rallin joukkueista. Onneksi pitsihietakyyhkyjä ei tarvinnut kauan odotella ja vielä puuttunut lehmähaikara sekä taas pimeässä altaalle saapunut afrikanhanhipari saatiin myös hoidettua.

Tämän jälkeen teimme järkipäätöksen ja ajoimme Agamimiin syömään taas herkullisia ruokia niin paljon kuin napa veti, ennen kuin jatkoimme vielä iltapimeässä jo hieman epätoivoiselle retkelle Yotvatan suuntaan. Retki ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä auton edestä pölähti lentoon viiriäinen. Aavikkokehrääjää tai tornipöllöä saati mitään muutakaan ei kuitenkaan enää löytynyt ja lopulta meidän oli aika lähteä taas kohti Eilatia. Olimme jo aivan järkyttävän väsyneitä, mutta sinnikkäästi yhä vain kuskina ollut Mika sai meidät ajettua turvallisesti Agamimiin, jossa luovutimme noin klo 23:30 rallikaavakkeemme Jonathanille. Jonathanin reaktio rallikaavakkeemme saatuaan oli paljon puhuva – hänkin oli odottanut meiltä kovempaa tulosta, mutta ralli oli kaatunut aikataulutus- sekä tietysti myös sotaharjoituksen aiheuttamiin ongelmiin. Eikä tuuriakaan ollut kuitenkaan ollut siinä määrin kuin joskus oikein hyvin menneessä rallissa on tupannut olemaan.

Kaavakkeesta eroon päästyämme, nappasimme Jänden kanssa taas Evan auton ja ajelimme Little Princeen nukkumaan.

26.3. aamulla kokoonnuttiin kymmeneksi todella tuuliselle North beachille kaikkien joukkueiden ryhmäkuvaan ja porukkaa oli todella paljon, kun mukana olivat kaikki 15 kansainvälisen ja 17 kansallisen rallin joukkuetta. Kuvaajat kuvasivat hydrokopterilla useita erilaisia otoksia suorittaen päitä hipovia ylilentoja siihen asti, kunnes yhtäkkiä kopteri oli kadonnut! Hieman ihmetytti, ettei sitä kukaan ollut pitänyt silmällä, joten jäi epäselväksi, oliko kova pohjoistuuli tempaissut sen mukanaan mereen, vai mitä? Oli hurjaa katsella kuvaajien etsivän kopteriaan piikkilanka-aitauksen sisäpuolella, kun aidoissa oli aika selvät kyltit, jotka kertoivat alueen olevan miinoitettu.

Money was collected to Cyprus

Tulokset kerrottiin sitten Hilton hotellilla, jossa oli ensin vuorossa puuduttavia esittelypuheita. Itsellä kun olisi jo veri vetänyt maastoon – ja tietysti Yotvatan jätärille, jossa jo kovimmat jätkät olivat aamuvarhain käyneet varmistamassa, että mustaruostepyrstö oli yhä paikalla. Itsekin olin kyllä herännyt viideltä, mutta tuntenut oloni vielä niin surkeaksi, että olin päättänyt vain kääntää kylkeä…

Kansainvälisen rallin voittaja ei ollut yllätys. Edellisvuonna ylivoimaisesti voittanut jenkkijoukkue oli taas ykkönen, mutta sen sijaan tulos oli pienoinen yllätys, sillä he olivat saaneet kasaan ”vain” 168 lajia. Kakkoseksi tuli hienosti toinen suomalaisjoukkue Arctic Redpolls – Roni Väisänen, William Velmala, Jarkko Santaharju sekä Vilppu Välimäki 167 lajillaan. Eikä meidänkään loppujen lopuksi tarvinnut työntää päitämme piikkipensaaseen, sillä jaoimme kolmannen sijan 164 lajillamme yhdessä katalaanikavereidemme Jose Luis Copeten, Ferran Lopezin ja Rafael Armadan kanssa. Rallin suurin voittaja oli kuitenkin Kyproksen BirdLife, jolle olimme onnistuneet keräämään jopa lähes 50 000 dollaria lintujen suojeluun.

Kun tulokset olivat selvillä, olimme valmiit suuntaamaan kohti Yotvataa, mutta Mikan piti ensin hieman selvitellä hotellivarausongelmiaan. Lopulta pääsimme Mikan ja Jänden kanssa matkaan ja vaikka kellonaika ja kuumaksi kohonnut lämpötila olivat taas lähes huonoimpia mahdollisia mustan, puskien alla varjoissa viihtyvän linnun löytämiseksi, saimme perille päästyämme kuulla linnun olevan yhä paikalla ja jopa hallinassa erään suuren akaasiapuskan sisällä.

Pieni porukka oli puskasta noin 25 metrin päässä odottamassa linnun taas näyttäytyvän ja onneksi pian se vilahtikin puskan tyvellä! Suuri, tai oikeastaan aika valtava kivi putosi harteiltani, kun sain vihdoin tämän ehdottoman haavelajini hoidettua! Ja olipa tämä legendaarinen laji kutkuttavasti 699. WP-pinnani!

Lintu lennähti kertaalleen puskasta toiseen ja kiersi näin koko jätärialtaan, kunnes palasi taas samaan puskaan piilottelemaan. Paikalle saapunut hollantilaisryhmä piti kuitenkin niin kovaa meteliä, että lintu pysyi visusti piilossa, vaikka olin kuullut sen aiemmin ruokailleen aivan avoimesti jopa keskellä tietä. Ärähdinkin jossain vaiheessa ryhmälle, ettemme ole eläintarhassa vaan katsomassa ihan oikeaa villiä lintua ja sain heidät vihdoin olemaan hetken hiljaa ja eipä aikaakaan, kun mustaruostepyrstö tuli vihdoin esiin ja sain siitä jonkinlaiset kuvat otettua. Porukka alkoi kuitenkin taas elämöidä ja lintu singahti taas puskan kätköihin. Odottelimme lopulta paikalla toista tuntia ja pari kertaa lintu kävi vielä esillä ja sain muutamia lisäkuvia, mutta ajattelimme tulla joku aamu kuvaamaan lintua vielä paremminkin.

Black Bush RobinBlack Bush Robin

Itse olin aivan onnesta soikeana, mutta samalla harmitti hieman Jänden puolesta, sillä tämä olisi ehkä kuitenkin ollut mieluummin katsomassa paljon kovempaa Israel-lajia Evan kanssa altaiden palmumetsässä. Eva kun oli saanut hoidettua jenkkien löytämän punakylkirastaan, joka Jändeltä puuttui Israel-pinnoista.

Jätärillä oli muutenkin mukavasti lintuja, sillä mustaruostepyrstön tarkkailun ohessa näimme koiras sitruunavästäräkin, ruostekurkkusirkun sekä keisarikotkan ja rastaskerttunen ja sinirinta lauloivat täyttä päätä.

Citrine WagtailBlack-headed Yellow Wagtail

Kiertelimme Yotvatassa pitempäänkin, mutta havainnot jäivät perin vaatimattomiksi. Vilaukselta lennossa näkemääni naamiokyyhkyäkään eivät muut ehtineet nähdä. Kuvia kuitenkin tuli mukavasti tavallisemmista lajeista kuten feldegg keltavästäräkeistä ja tuulihaukasta.

Illalla staijailimme vielä North beachilla, jonka jälkeen menimme yhdessä Arctic Redpollsien sekä brittien RK:n joukkueen kanssa syömään. Ilta oli todella hauska ja venyi pikkutunneille asti…

27.3. Rallin ja oikeastaan koko reissun aiheuttamat univelat sekä edellisillan vietto tuntuivat yhä aamulla herätessämme, mutta maastoon teki jo mieli. Emme olleet sopineet mitään Mikan ja Evan kanssa ja autot olivat tietysti heillä Agamimissa. Eva kuitenkin vastasi saman tien viestiin ja pian olimme tämän kyydissä menossa vuorille.

Raptor-watching

Petomuutto oli oikein mukavaa ja hiirihaukkoja muutti aamun aikana noin 15000 yksilöä seassaan kuitenkin varsin vähän mitään muuta. Hupputasku kävi taas kuvattavana ja arokotkiakin tuli kuvattua aina silloin, kun menivät edes kohtuullisen etäisyyden päästä. Olimme jotenkin onnistuneet ajaa Mikan kanssa ristiin, mutta hänkin oli ollut aamun staijissa toki eri paikassa.

Päivä oli aivan järjettömän kuuma, jopa +39 astetta, joten Mikan ja Evan suunnattua myöhäiselle aamupalalle, otimme me Jänden kanssa pikkutirsat, joilta heräsimme pahasti pommiin nukkuneina. Saimme kuitenkin Mikan kiinni ja aika pian suuntasimme tämän kanssa altaille. Yritimme hetken Jänden kanssa etsiä punakylkeä palmumetsiköstä, mutta havainnot jäivät yhteen hyvännäköiseen vilahdukseen ja yhteen sirahdukseen, jotka eivät kuitenkaan riittäneet. Altailla näkyi keisarikotka ja kuvia tuli taas mm. punapäälepinkäisestä ja lehmähaikarasta.

Bushchat ShrikeCattle Egret

K19 -altaalta löytyi taas jo kerran aiemmin lennossa näkemämme tumma rääkkähaikarantapainen, josta väkisinkin tuli mieleen joku riisihaikaralaji. Kuvasimme lintua jonkin verran ja ehkä joku viisas osaa joskus sanoa, mikä tämä otus oikein on laatuaan… Yöhaikaraparvi kierteli altaiden päällä ja lähistöllä kuvasimme vielä tamariskivarpusia, joita oli paikalla jopa noin 60 linnun parvi.

Squacco Heron?Night Heron

Iltastaiji North beachilla oli taas niin hiljainen, että sorruimme yrittämään kaspiantyllin bongausta IBRCE:n altailta, mutta saavuimme lopulta paikalle joitakin minuutteja myöhässä. Lintu oli jo noussut taivaalle ja ottanut suunnan kohti pohjoista.

Illalla kävin vielä brittien kanssa syömässä ja mukavaa oli.

28.3. aloitimme North beachilta, jossa oli yhä vain hiljaista, joten jatkoimme sitten taas kerran altaille, joilta löytyi jonkin verran uusiakin lintuja. IBRCE:n altaiden lähistöllä näkyi pari naamiokyyhkyä. K20 -altailla oli mm. lampivikloja selvästi enemmän kuin aiemmin, vesipääskyjä 4 linnun parvi ja jänkäsirriäinen näkyi reissupinnaksi. K19 -altaalla saimme jonkinlaiset kuvat paikalla taas olleista afrikanhanhista.

Marsh SandpiperEgyptian Goose

Sitten suuntasimme saamiemme nuottien perässä etsimään kalliosirkkuja ja pitsihietakyyhkyjä, joista jälkimmäisiä löytyi lopulta ihan kuvattavaksi asti!

Lichtenstein's SandgrouseLichtenstein's Sandgrouse

Lyhyen aamupäivätauon jälkeen otimme suunnan Neot Smadariin, jossa kiersimme taas altaat, mutta kuumuuden takia linnut olivat aika vähissä. Yotvataan päästyämme roikkui kovassa vastatuulessa yllättävän paljon suohaukkoja hitaasti kohti pohjoista. Ruskosuohaukkoja meni reilut parikymmentä mukanaan pelloille pyörimään jäänyt naaras niittysuohaukka. Lämmintä oli taas +34 astetta ja ilmassa oli aika paljon hiekkaa, joten retkeily oli varsin tukalaa.

Illalla staijailimme yhdessä vasta saapuneen keskisuomalaisporukan kanssa North beachilla ja ilta olikin tuottoisa, sillä poijuilla oleskeli tiiraporukassa 2kv arabiantiira ja rannassa kalasteli pikkutiira.

Pied Kingfisher

White-cheeked Tern

29.3. heräsimme taas ennen kukonpieremää ja suuntasimme jo pimeässä IBRCE:n rengastusasemalle Noam Weiss´n vieraaksi. Valitettavasti keli oli sateinen ja todella tuulinen, joten aukaisimme lopulta vain kourallisen verkkoja pyyntiin. Pian keli huononi vielä entisestään ja jouduimme heti ensimmäisellä kierroksella sulkemaan verkot uudelleen. Niinpä lintuja tuli vain tusinan verran – hernekerttuja, rytikerttunen sekä todella mielenkiintoisen näkyinen sepel-/mustapäätasku, josta tuli lähinnä mieleen naaras stejnegeri! Lintua kuvattiin pariin otteeseen, kun sade ja tuuli hieman laantuivat ja hälyttipä Noam jopa paikalliset harrastajat lintua bongaamaan. Lintu tietysti myös mitattiin ja siitä otettiin höyhennäytteet DNA-tutkimusta varten, joten ehkä joku kaunis päivä saamme kuulla, mikä lintu oikeasti oli?

Eastern Bonelli's WarblerSiberian Stonechat ssp?Koskapa pyyntiä ei asemalla ollut, jäi vierailumme lyhyeksi ja suuntasimme taas aamiaistauolle – eli Mika ja Eva söivät notkuvista pöydistä ja me lepäilimme omalla kämpällämme.

Tauon jälkeen kävimme palauttamassa Evan auton, jolla tämä oli tullut Tel Avivista, mutta palautuspaikaksi oli sovittu Eilat. Sitten suuntasimme taas kerran vuorille petostaijiin, kun pilvetkin olivat hieman väistyneet. Kovassa tuulessa muutto meni nyt mukavasti alempana ja myötävalossa, joten kerrankin petoja päästiin kuvaamaan edes hieman paremmin. Hiirihaukkoja muutti noin 7000 mukanaan mukavat 75 arokotkaa ym.

Steppe EagleBooted Eagle

Puolilta päivin Egyptistä saapui sitten kunnon myrsky ja jopa vuorilla alkoi sataa ja salamoida! Tämä tietysti aiheutti melkoisen kaaoksen laaksossa, jossa satoi paljon kovempaa ja tämä aavikkomaa ei juuri vettä ime, joten esimerkiksi altailla retkellä ollut Rafael Armada oli ollut melkoisessa pulassa liukkailla ja veden valtaamilla teillä.

Sateen loputtua mekin otimme suunnan altaille, jonne oli vaikea päästä jopa meidän korkeamaavaraisella Outlanderilla. Vettä oli pahimmillaan jopa renkaiden yläreunaan ja saviset tiet olivat äärimmäisen liukkaita! Pudotuskeli oli kuin olikin pudottanut altaille lintuja, mukavimpana altaiden päällä lenteli komea 85 pääskykahlaajan parvi!

Spur-winged LapwingCollared Pratincole

Tsekattuamme vielä IBRCE:n altaat, päätimme päivämme taas kerran North beachilla.

GarganeyWestern Reed Heron

30.3. aloitimme todella pitkän päivän aikaisin ja lastattuamme kaikki tavarat autoomme, otimme suunnan Ha Mesarin aavikoille. Rallissa käymättä jäänyt kohteemme oli hieman hiljaisempi kuin olisimme odottaneet. Sarvikiurun pesään oli ilmestynyt kolme munaa, mutta emot olivat ilmeisesti lentäneet piiloon jo saapuessamme paikalle. Pikkuaavikkokiuru lauloi, aavikkokerttu löytyi helposti ja täplähietakyyhkyparvi lenteli kauempana, mutta muutama muu laji oli ilmeisesti jatkanut muuttoaan. Paras havis oli kuitenkin putkella aavikolta löytynyt villiaasi!

Mizpe Ramonissa yritimme löytää vain Mikan ja Evan rallissa vilaukselta näkemää phoenicureoides mustaleppälintua, joka vietti kuulemma jo kuudetta vuotta aidatun jalkapallokentän kätköissä. Kolusimme aluetta toista tuntia mutta linnusta ei näkynyt vilaustakaan. Lähipuistosta löytyi kuitenkin pari balkaninsieppoa.

Wadi Negarotissa löysimme pienen etsiskelyn jälkeen rotkopunavarpusten juomapaikan, mutta vaikka kyttäsimme paikalla tovin jos toisenkin, eivät pari ylitsemme lentänyttä lintua suostuneet laskeutumaan lätäkölle juomaan ja kuvat tästä kovasta lajista jäivät saamatta.

Ben Gurion valley

Sde Bokerissa suuntasimme Mikan kanssa laaksoon ja jouduimme nyt maksamaan pääsymaksun. Eva ja Jände tyytyivät jäämään staijaamaan keltapäähaukkaa. Me kävelimme pikkumatkan laakson pohjaa ja löysimme lopulta nuottien mukaiselle paikalle, johon asetuimme asemiin odottamaan kuvauskohdetta saapuvaksi. Noin puolen tunnin odotuksen jälkeen saapui vuorikotka kaartelemaan komeasti myötävalossa yläpuolellemme. Jonkin aikaa kaarreltuaan kotka laskeutui lopulta pesälleen seisoskelemaan. Odotimme vielä toiset puoli tuntia ja saimmekin kuvata pari kertaa hanhikorppikotkan ylilennon, mutta kun toinen vuorikotka ei saapunut, lähdimme kävelemään takaisin autolle. Tietysti hetken kävelyn jälkeen saapui toinenkin lintu, mutta se oli jo turhan kaukana kuvattavaksi eikä se onneksi saanut puolisoaan innostumaan mihinkään taitolentoesityksiin.

Bonelli's EagleGriffon Vulture

Eva ja Jände olivat jo väsähtäneet staijaamiseen ja odottelivat meitä puiston kahvilalla ja pian matkamme jatkui. Ajoimmekin sitten pitkän etapin aina Ashkelonin rannikkokaupunkiin saakka, jossa löysimme pienen etsinnän jälkeen kansallispuistoon, jossa oli sitten tehtävänä löytää oikea paikka tästä suuresta puistosta. Portilla pääsylippuja myynyt rouva oli kuitenkin perillä tilanteesta ja ohjasi meidät, tietysti ostettuamme liput, puiston sisäpuolelle ja oikeaan suuntaan. Pian löysimmekin muutaman paikallisen harrastelijan, joista yksi kertoi, että etsimämme lintu oli juuri ollut hallinnassa aivan edessämme olleessa puskassa, mutta oli parhaillaan kaukana alapuolellamme olevissa puissa, joiden alla oli muita harrastelijoita. Pääsy tuonne paikkaan oli kuitenkin vaikeaa, sillä meidän olisi pitänyt kävellä ensin taas ulos puistosta. Niinpä päätimme jäädä odottelemaan, josko lintu palaisi taas alkuperäiselle paikalle, jossa se kuulemma oli enimmäkseen viihtynyt. Pian samainen kaveri näki linnun lentävän takaisin ja kohta puskasta kuuluikin erikoista viheltelevää, jokeltelevaa laulua. Hopeatilhi lauleskeli aivan puskan sisällä ja pienen etsinnän jälkeen pääsimme Mikan kanssa näkemään linnun ensin vilaukselta, kunnes se pomppasi hetkeksi oikein hienosti eteemme, jolloin ehdin saada linnusta jo ihan kelpo kuviakin.

Grey HypocoliusGrey Hypocolius

Eva ja Jände olivat kuitenkin puskan toisella puolella, eivätkä vielä lintua nähneet. Onneksi lopulta jonkin aikaa odotettuamme lintu tupsahti taas hetkeksi puskan latvaan näkyviin ja Jändekin pääsi tuulettamaan reissun ensimmäistä Israel-pinnaansa.

Olimme paikalla vielä toista tuntia ja autoimme pariakin tuttua israelilaista hoitamaan hopeatilhen elikseksi. Sitten pakkasimme kaikki tavaramme kunnolla ja lähdimme kuuden jälkeen ajamaan kohti Tel Avivia. Itse asiassa olimme poistumassa puistosta hieman sen jälkeen, kun se oli mennyt kiinni, mutta onneksi vartija oli vielä portilla ja pääsimme näin ulos lukituista porteista.

Aika pian olimme lähestymässä Tel Avivia ja Mika sai navigaattorinsa toimimaan ja löysimme näin helposti Airport cityn autovuokraamoomme. Vuokraamolta saimme taas kyydin lentoasemalle, jossa meillä olikin sitten tuntitolkulla odottelua ennen lentojamme. Söimme kunnolla ja shoppailimme, kunnes lopulta check in:in auettua oli sitten edessä toista tuntia turhaakin turhempaa jonottelua ja meikäläinen vedettiin taas joka ikisessä mahdollisessa paikassa sivuun ja jouduin pariinkin kertaa purkamaan ja pakkaamaan äärimmäisen vaikeasti pakattavan aivan täyden reppuni. Jostain ihmeen syystä israelilaiset eivät pidä minusta…

Koneemme lähti lopulta klo 01:20 ja itse nukuin lähes koko matkan. Helsinki-Vantaalla matkatavarat löydettyämme, oli hyvästien ja kiitosten aika ja pian olinkin taas isäni kyydissä matkalla kohti Kirkkonummea. Ja pienen aamupalan jälkeen olinkin jo kevätretkellä pointsaamassa paria kuukausipinnaa sekä useampia vuodareita. Illalla ajelin sitten kotiin Parikkalaan.

Kaikkinensa takana oli taas kerran erinomaisesti onnistunut reissu! Olin itse havainnut reissussa 222 lintulajia, joista Israel-pinnoja oli parisenkymmentä ja eliksiä 3 eli odotetut aavikkopöllö, nuubiankehrääjä sekä mustaruostepyrstö. Kiitos Jände, Eva ja Mika, kun pyysitte mukaan sekä Jonathan ja muut, jotka teitte suuren työn rallin ja muun tapahtuman eteen!

J.A.