Marokko 25.2.-8.3. 2011

Marokko ja Länsi-Sahara 25.2. – 8.3. 2011

Olimme suunnitelleet matkaa Marokkoon jo vuosia, mutta vaikka olimme kovasti yrittäneet, emme olleet löytäneet porukkaa, joka lähtisi reissuun kanssamme. Olimme aina ajatelleet, että Marokossa olisi turvallisempaa liikkua isommalla porukalla, mutta lopulta päätimme lähteä reissuun kaksistaan. Marokossahan oli jo pari vuosikymmentä retkeilty aktiivisesti suomalaistenkin toimesta, mutta vasta parina viime vuonna, Länsi-Saharan rauhoittuneen tilanteen vuoksi, on auennut aivan uudenlaiset lintumatkailumahdollisuudet myös eteläiseen Marokkoon. Tiesimme että koko Marokon ja kaikkien lajien hoitaminen yhdellä reissulla ei olisi mitenkään mahdollista, sillä maa on valtavan kokoinen ja osa lajeista saapuu maahan vasta kesällä, valtaosan ollessa parhaiten hoidettavissa keväällä. Niinpä päätimme jo hyvissä ajoin suunnata tämän ensimmäisen retkemme viimeisten parin vuoden aikana hyvin koluttuun Länsi-Saharaan sekä muutenkin Läntiseen Marokkoon, josta olisi tuoreita nuotteja lintupaikoille ja linnuille. Koska edullisimmat lennot olivat Casablancaan, suunnittelimme koluavamme ensin Casablancan lähialueita hieman pohjoiseen päin ennen kuin ottaisimme suunnan kohti etelää ja Länsi-Saharaa. Loppureissusta meillä oli vielä tarkoitus tehdä nopea visiitti Atlasvuoristoon, mikäli aikataulu vain antaisi myöten.

Ja matkaan

Torstaina 24.2. työpäivän jälkeen ehdimme vielä illasta ottaa rennosti ja lepäillä (ainakin Janne) ennen kuin pakkasimme loput tavaramme ja lähdimme kohti Imatraa. Imatralla Vuoksenniskan Näreharjulla Jannella oli kauden ja tn. urankin viimeinen kaukalopallosarjapeli, jonka jälkeen jatkoimme iltamyöhään Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Koska meillä oli aikainen lento aamulla, päätimme nukkua lentoaseman penkeillä.

25.2. Varsin huonosti nukuttujen 5-6 tunnin jälkeen heräsimme aamuseitsemältä ja tavarat luovutettuamme siirryimme lähtöaulojen puolelle. Klo 9:25 lähti Finnairin koneemme kohti Pariisia. Hiljaisessa koneessa onnistuimme nukkua hieman lisää ja Pariisiin laskeuduimme hieman etuajassa ja klo 11:30 olimme jo kävelemässä terminaalista toiselle. Klo 12:55 piti Air Francen koneemme lähteä kohti Casablancaa, mutta lopulta lähtö tapahtui noin vartin myöhässä. Pariisin lentoasemalla näimme jokusen linnunkin: harakoita, räksiä, kiuruja, kottaraisia, nokivariksia, puluja sekä varpusia.

Päivän toinen kolmen tunnin lento sujui sekin leppoisasti. Saimme taas noin tunnin nukuttua ja Etelä-Espanjan paikkeilla keli kirkastui ja saatoimme loppumatkan ihailla maisemia allamme. Laskeutuessamme näimme jo ensimmäiset lehmähaikarat sekä ruskosuohaukat, joilla tuntui juuri olevan päämuutto meneillään. Passijonossa vierähtikin sitten seuraava tunti. Matkatavarat olivat onneksi saapuneet ja löytyivät nopeasti, vaikka missään ei lukenut, millä hihnalla ne olivat. Rahanvaihtoon tuhraantui siihenkin puolisen tuntia, kun työvuorot olivat juuri kassoilla vaihtuneet ja sitten oli vielä edessä automme hakeminen Sixtin vuokraamosta. Lopulta hieman viiden jälkeen pääsimme liikenteeseen Renault Kangoollamme.

Liikenne oli yllättävän sujuvaa ja onneksemme Casablancan Mohammed V:n lentokenttä sijaitsi kaukana kaupungista ja suurten teiden vieressä. Me kuitenkin käännyimme pian pikkuteille kohti koillista ja heti maalaismaisemaan päästyämme lintuja alkoi näkyä mukavasti. Tavallista lajistoa olivat mm. turkinkyyhkyt, tuulihaukat, mustarastaat, mustakottaraiset, etelänharmaa- ja selkälokit, varpuset, tervapääskyt, kivikkotöyhtökiurut ja haarapääskyt ym. Ajettuamme muutaman pikkukylän läpi, joissa liikenne oli jo huomattavasti sekavampaa, mopoineen, aaseineen, pyöräilijöineen ja kävelijöineen, näimme tien yli lentäneen ja hetkeksi erään talon rakenteille laskeutuneen kyläsirkun – ensimmäinen elis siis!

Auringon jo ollessa laskemaisillaan näimme mm. pari minervanpöllöä, liitohaukan, eräällä lutakolla kahlanneita pitkäjalkoja ja pari pysähdystä tuotti mm. silkkikerttusen, harmaasirkkuja sekä huutelevia paksujalkoja. Illan jo pimennyttyä löysimme Sidi Bettachen kaupungista oikean risteyksen, josta käännyimme kohti Sidi Yaya Zaëria. Ajettuamme 17 kilometriä tiesimme olevamme nuotitetulla kannusfrankoliinipaikalla ja pian löysimme hyvä paikan, johon jäädä autoon majoittumaan. Kuuntelimme yön ääniä hetken ja valtaisan sammakoiden möykän läpi kuulimme nokikanojen ohella muutamaan otteeseen ainakin yhden kannusfrankoliinin soidinhuutelua ennen kuin aloimme nukkua.

Aamu frankoliinien mailla

26.2. heräsimme aikaisin, ennen kuutta. Oli vielä täysin pimeää, mutta silti talitiainen aloitti terhakkaan tit-ti-tyyn. Kohta kuului myös paksujalkojen kuikutusta, pari laulurastaan tiksausta ja pian sumuisen aamun alkaessa valjeta aloittivat punarinnat ja samettipääkertut aktiivisen laulun. Pari epämääräistä sarjaa kuului taas kannusfrankoliiniakin mutta hieman turhan kaukaa.

Vaihdoimme pariin otteeseen paikkaa, mutta yhä kuulimme vain kaukaisia frankoliineja, kunnes ensin Hanna näki yhden linnun ja pian perään Janne näki yhden linnun lentävän tien yli. Pian kuului parin linnun huutoa myös aivan tien vierestä, mutta ne eivät olleet kovin aktiivisia. Juuri Sidi Bettache 17 -kilometrikiven luota, aidan takana sijainneelta pensaikkoalueelta, kuulimme pensaslepinkäisen viheltelyä ja pikaisesti näimmekin linnun pensaan latvassa – jo reissun kolmas elis!

Tiellä oli liikennettä sen verran, että lopulta etsimme erään pikkutien päästä paikan (33,709561 07,432247), jossa yritimme saada frankoliinista äänitystäkin ja havaittuamme ensin muutaman afrikansinitiaisen (ultramarinus), peippoja (africana), pikkukäpylintuparven, peukaloisen, närhen, iberiankultarinnan, käenpiian sekä muita tavallisempia lajeja, kuten sepelkyyhkyjä, tarhabulbuleita, mustapääkerttuja, viherpeippoja (voousi), tiklejä, keltahemppoja ja hemppoja ym., kuulimme vihdoin ainakin parin frankoliinin huutelua lähirinteeltä. Päätin kaivaa atrappilaitteet esiin, josko joku linnuista tulisi näkyviin ja sehän onnistui! Kohta yksi frankoliini pyrähti edessämme olevaan kuolleen puun latvukseen ja Hannan onnistui saada siitä kohtalaiset kuvat ennen kuin lintu lensi taas pusikkoon. Päätimme jatkaa linnun kiusaamista vielä hetken ja kohta se pyrähti taas puun latvaan, jossa se alkoi huudella aktiivisesti. Jannekin siitä siitä skoupaten loistavat kuvat sekä videot sekä tietysti myös äänitystä!

Jatkoimme tyytyväisinä kohti Sidi Yaya Zaëria, kunnes törmäsimme pian tien vieressä sijainneeseen lutakkoon, jonka ympäristössä kisaili pari liitohaukkaa rähisten. Lutakolla kellui punapäänarskuja, lapa- harmaa- ja sinisorsia sekä silkki- ja pikku-uikku ja sen ympäristöstä löytyi myös mm. käpytikka sekä ensimmäinen algeriensis etelänisolepinkäinen. Jatkettuamme tien vieressä oli pian toinen isompi lutakko, jolla kellui enemmän sorsia, joukossaan taveja, parikymmentä marmorisorsa, punasotkia sekä ruskosotkakoiras kaverinaan koiras amerikantukkasotka! Ei hassumpaa!

Pitkien sompailujen jälkeen löysimme vihdoin etsimällemme tielle (tämä oli siis ensimmäinen, muttei suinkaan viimeinen kerta, kun karttamme oli väärässä) ja jatkoimme pohjoiseen havaiten matkalla mm. haarahaukkoja, hauskoja sinikorvaisia harakoita (mauretanica), naakkoja sekä käärmekotkan ym. aina Lac de Sidi Bourhaban järvelle asti. Saimme auton parkkiin järven päähän, josta löytyi heti rannasta muutamia kruununokikanoja. Kauempana uiskenteli pari valkopääsorsaa ja liejukana tepasteli vastarannalla, löytyipä ruokojen takaa piilotteleva sulttaanikanakin.

Pöllöilyä

Kenitran kaupungissa näimme pikkukiitäjän, mutta lopulta pääsimme moottoritielle, jota ajoimme yhä vain pohjoiseen aina Moulay Bousselhamin liittymään, josta käännyimme kohti Merja Zergan suurta järveä. Koska meillä oli yhä muutama tunti valoisaa jäljellä, ajattelimme käydä ensin järven eteläreunalla katsomassa paikkoja ja lintuja. Tie järven eteläpuolelle oli kuitenkin aivan järkyttävän huonokuntoinen. Se oli lähinnä asfalttiriekaleita, joiden välisissä kuopissa piti yrittää ajaa. Se oli varmaan tahallaan tuhottu, jotta sitä ei kukaan ajaisi, mutta päätimme kuitenkin yrittää ja puolen tunnin pomppuisen ajon jälkeen ei enää ollut mitään järkeä kääntyä takaisin, vaikkemme vieläkään olleet nähneet Merja Zergan järveä kuin kaukana horisontissa. Vihdoin pääsimme sellaiseen paikkaan länsirannalle, josta järvi avautui kaukana peltojen takana ja päätimme pysähtyä. Saimme heti seuraa paikallisista, muttemme heistä juuri välittäneet. Ristisorsat ja flamingot pystyi tunnistaa kaukaa järveltä, mutta satoja ja satoja kahlaajia ei oikein saanut määritettyä. Ajoimme vielä tien päähän saakka, mutta näkymät järvelle eivät juuri parantuneet.

Aikaa tuhraantui järkyttävän huonolla tiellä niin paljon, että tajusimme, ettei meillä ollut enää mahdollisuutta ehtiä järven toiselle puolelle, josta olisi voinut löytää Moulay Bousselhamin kaupungin Café Milanosta pätevän oppaan illan afrikansuopöllöretkelle. Onneksi meillä oli kuitenkin tiedossa paikka, jolta pöllöjä oli viime vuosina havainnoitu ja jopa tieto, että lähistöllä oli vielä edellisviikollakin nähty yksi pöllö. Niinpä seurasimme saamaamme gps-pistettä erään kanavan varteen, jossa käännyimme seuraamaan kanavaa, vaikkei metsikköön vievä ura näyttänyt lainkaan siltä, että sitä olisi kukaan ajanut pitkään aikaan. Ajoimme pari kilometriä, kunnes uralla alkoi olla kaatuneita puita, joista muutaman ensimmäisen pääsimme vielä jotenkin kiertämään, mutta lopulta tie oli täysin tukossa. Niinpä parkkeerasimme automme metsään, otimme kaikki arvotavarat mukaan reppuihimme ja piilotimme lukitun matkalaukun sekä toisen kassimme takakonttiin ja lähdimme jatkamaan kävellen jokivartta kohti järveä.

Kävelimme parisen kilometriä saaden taas saattajia mukaamme. Yksi papparainen halusi kovasti alkaa oppaaksemme, mutta emme ottaneet tarjousta vastaan. Silti hän itsepintaisesti lähti seuraamaan meitä koko ajan vuoron perään ranskaa tai arabiaa höpöttäen. Sen verran ymmärsimme, ettei hän pitänyt siitä, että olimme jättäneet auton metsään, sillä hänen mielestään paikka ei ollut turvallinen. Hanna, joka jaksoi äijää kuunnella edes vähän, ymmärsi, että tämä väitti myös mm. puiston kuuluvan hänelle ja että hänen tehtävänään oli periä maksuja ja vahtia puistoa jne. Emme ottaneet äijää kovinkaan vakavasti, ja alkoihan meillä kohta olla jo oikea aika olla pelipaikoilla, sillä pikkuhiljaa aurinko alkoi laskea.

Lopulta saavuimme alueelle, jossa kanavan vieressä oli suuri heinikkovyöhyke, jonka tajusimme gps-pisteen avulla olevan oikea paikka (34,814383 06,298692). Lähistöllä oli kuitenkin vielä nuoria pelaamassa jalkapalloa, joten paikalla oli melkoinen kuhina. Äijä yritti saada meitä palkkaamaan hänet komppaamaan pöllöä heinikosta esiin, mutta tiesimme, ettei siihen saisi suostua, sillä tämä uhanalainen pöllö ei todellakaan kaivannut yhtään enempää häirintää kuin mitä se saisi tällä paikalla muutenkin. Tiesimme kyllä, että viimeistään auringonlaskun jälkeen pöllöt lähtisivät saalistelemaan ja olimme todella oivallisessa paikassa havainnoinnin kannalta, sillä samanlaisia heinikkoalueita näkyi kaukana järven ympäristössä muitakin.

Useita tavallisia kahlaajalajeja, lokkeja ja tiiroja lisättiin reissupinnalistalle ennen kuin viimein alkoi hämärtää niin, että jalkapalloilijat lopettivat pelinsä. Osa tarpoi niittyjen läpi lähikylään, osan lähdettyä kävelemään kanavan vartta. Aurinko laski ja seurassamme yhä roikkunut äijä alkoi hermoilla. Hän halusi taas päästä komppaamaan, muttemme suostuneet. Olimme tietävinämme täysin, miten homma toimii. Kohta niityn päältä löytyi suuri ruskea roikkosiipi, josta äijä innostui, mutta me emme niinkään, sillä lintu oli kaulushaikara. Pian kuitenkin, noin 15 minuuttia auringon laskun jälkeen, plokkasin ensimmäisen afrikansuopöllön lentämästä meitä kohti, mutta pian se laskeutui heinikkoon piiloon. Kohta läheltämme alkoi kuulua erilaisten sammakon äänien ohella myös hassua käheää haukuntaa, jonka äijä heti plokkasi – itsekin kyllä tunnistin ääntelijän afrikansuopöllöksi. Ihmekös äijä oli koko ajan ollut menossa juuri sitä kohtaa komppaamaan, mistä ääni kuului. Liekö hänellä ollut jopa pesäpaikka tiedossaan? Hyvä, ettemme olleet suostuneet tarjouksiin, sillä nyt lintu sai olla pesällään rauhassa niin pitkään kuin halusi. Muutamaan kertaan äänneltyään se vihdoin pomppasi lentoon samalla kun toinen jo aiemmin näkemämme pöllö saapui myös paikalle ja yhdessä ne kähisivät hetken ympyrää niityn päällä lennellen ja jatkoivat niittyä seuraillen autollemme päin. Toinen linnuista kuitenkin laskeutui laitumen aidan tolpalle ja pimeässä pystyin ottaa vielä pari kuvaa ja videon linnusta ennen kuin sekin katosi pimeään yöhön.

Staijailimme niityille vielä hetken pilkkopimeässä mutta pöllöjä ei löytynyt enempää, joten lähdimme kävelemään takaisin autollemme. Äijä roikkui yhä tiiviisti kannoillamme, vaikka kovasti kuvittelimme tämän ymmärtäneen, ettei hänestä ollut meille ollut mitään hyötyä. Hieman ennen autoamme lähti puista vielä yksi afrikansuopöllö lentoon, joten illan saldomme oli kolme lintua. Kovin on laji käymässä vähiin, mutta tämä ei ole ihmekään, niin paljon linnut joutuvat alttiiksi häiriölle. Niinpä jatkossakin olisi todella tärkeää, että kukaan ei enää aiheuttaisi lisähäiriötä niitä bongatessaan! Tällainen staiji on oikea tapa avaita linnut.

Autolle päästyämme huomasimme kauhuksemme, että toinen takasivulasi oli lyöty sisään ja lasia oli joka puolella autossa. Takakontin tavarat ja autoradio ym. olivat onneksemme tallessa, joten aloimme miettiä, mitä oikein oli viety? Muistin jättäneeni ohuet retkeilyhousuni takapenkille, kun olin suunnitellut vaihtavani ne päälle palattuamme, sillä olimme vielä täysin matkustusvaatteissamme. Niitä ei enää takapenkillä näkynyt. Lisäksi kadonneeksi tajuttiin roskapussi, jossa ei ollut mitään muuta ollut kuin tyhjiä limpparipulloja ja -tölkkejä sekä tyhjiä sipsipusseja ym. Penkin alla olleet täydet tölkit sen sijaan olivat yhä tallessa! Myös toinen muovipussi, jossa Hanna muisti olleen ainoastaan hänen vyönsä sekä minun rikkinäiset pitkät kalsarit, huomattiin viedyn. Eli todellakaan mitään tärkeää ei ollut menetetty. Toki Janne arvasi, että Saharassa tulisi ikävä ainoita housuja, joista saisi shortsit sekä myöhemmin Oukameïdenissa tulisi ikävä pitkiä kalsareita… (Toki pikkuhiljaa reissun aikana huomasimme, että myös mm. Hannan kameran kaikki suojatulpat ja kotelot sekä lentokoneessa aina niin mukavat tyynyt olivat myös olleet muovipussissa.)

Saimme nyt varsin tylysti karistettua äijän kimpustamme, kun ketutuskäyrä oli aika korkealla ja ajoimme kylälle, jossa tiesimme poliisin valvovan lähes olematonta liikennettä liikenneympyrässä. Marokossahan poliiseja oli aivan järkyttävästi, yleensä joka liikenneympyrässä yksi tai useampi. Tietenkään tämä poliisi ei puhunut sanaakaan englantia, mutta hän oli silti hyvin ystävällinen ja pian olimme saaneet hänelle selvitettyä, että halusimme poliisilta jonkinlaisen raportin tapahtuneesta matkavakuutustamme sekä autovuokraamoa varten. Lopulta poliisi sai englanninkielentaitoisen esimiehensä langan päähän ja kerroin hänelle tapahtuneesta samalla, kun Hanna soitteli autovuokraamolle ja yritti selvittää sinne tapahtunutta sekä järjestää meille uutta autoa mahdollisimman pian jonnekin. Lopulta saimme järjestettyä auton vaihdon seuraavaksi aamuksi klo 8:30 Casablancan lentoasemalle eli samaan paikkaan, josta olimme ensimmäisenkin auton saaneet. Saimme myös sovittua, että kävisimme lähimmällä poliisiasemalla hakemassa raportit tapahtuneesta. Sovimme, että ajaisimme meitä auttaneen poliisin perässä asemalle, kunhan tämä saisi tuuraajan tilalleen liikenneympyrään. Niinpä odottelimme reilut puoli tuntia selitellen elekielellä yhä uudestaan ja uudestaan ympärillämme hyörineille ihmisille, joiden sekaan ”opasäijäkin” oli liittynyt, miten meiltä oli viety roskapussi – ja kaikilla oli ihmeen mukavaa – meilläkin. Poliisi tarjosi meille vakallisen aivan järjettömän kokoisia mansikoita, jotka upposivatkin Jannen napaan (Hanna on allerginen) alta aikayksikön, sillä emmehän olleet juuri mitään koko päivänä syöneet. Lopulta lähdimme seuraamaan poliisia aivan käsittämättömän pieniä teitä kohti poliisiasemaa. Matkaa oli parisenkymmentä kilometriä ja lopulta olimme perillä. Paikalla oli se englanninkieltäkin osaava poliisi, joten kuvittelimme homman hoituvan nopeasti, mutta lopulta Hanna sai odotella autossa toista tuntia (eihän tavaroita sopinut lasittomaan autoon yksinkään jättää), kun Jannea haastateltiin ja kaikki mahdolliset paperiemme ja auton paperien tiedot sekä tarinat tapahtuneesta kirjoitettiin ensin koneelle ja sitten vielä toisessa huoneessa vihkoon arabiaksi lyijykynällä. Ja taas naurettiin moneen kertaan roskapussiryöstäjille!

Vihdoin homma tuli valmiiksi, jonka jälkeen kolme ystävällistä poliisia päätti teipata ikkunamme umpeen, kun he kuulivat, että meillä olisi edessä pitkähkö ajo Casablancaan. Ja kylläpähän teippasivatkin ikkunan hyvin ja huolella! Ja ei tässä vieläkään kaikki, vaan kun he tajusivat, että meillä saattaisi olla vaikeuksia löytää reittiä kohti Casablancaa, lähti kolme poliisia ajamaan poliisiautolla edellämme vilkut päällä, jotta heitä seuraamalla löytäisimme isommalle tielle. Parikymmentä kilometriä vilkkuautoa seurattuamme he lopulta pysähtyivät ja kertoivat loppureitin, joka oli jo kartastammekin luettavissa. He myös ohjeistivat meitä ajamaan ehdottomasti kertaakaan pysähtymättä aina moottoritielle saakka. Heidän mukaansa kun matka olisi näin yöaikaan vaarallinen. Lopulta pääsimme matkaan ja pikkutietä ajoimme ikuisuuksilta tuntuneen matkan, ennen kuin viimein pääsimme motarille. Keli oli todella sumuinen ja pahimmillaan näkyvyyttä oli moottoritielläkin vain noin parikymmentä metriä. Kerran edellämme ajanut auto hukkasi tien täysin ajettuamme sillan ali – auto pysähtyi ihan paikalleen ennen kuin kuski oli varma, että kyllä tie jatkui suoraan eteenpäin sillan toisellakin puolella. Keskimäärin nopeus oli noin 60 km/h, mutta väliin oli pakko ajaa paljon hiljempaa.

Parin tunnin matelevan ajon jälkeen olimme lopulta alkupisteessämme eli Casablancan vuokra-autoparkissa, jonka olimme ajatelleet olevan se turvallisin paikka lähiseudulla nukkua autossa, jossa oli teipattu sivulasi. Ja kuinka ollakaan parkkipaikalla oli ystävällinen vahti, joka ei lainkaan katsonut meitä kieroon, kun kerroimme elekielellä nukkuvamme autossa aamuun saakka. Niinpä viimein pääsimme pehkuihin joskus aamuyökahden aikaan.

Agadirin tienoille

27.2. Nukuimme viitisen tuntia todella sikeästi ja herättyämme tajusimme sankan sumun yhä peittävän maisemaa. Sumun takia yömme oli ollutkin niin rauhallinen, sillä tuskin yhtään lentoa oli lähtenyt. Raahustimme tavaroinemme lentoasemalle, jossa kioskista sain vihdoin jotain syömistä eli pari suklaalevyä. Maittava aamupala oli nopeasti syöty – mutta kyllä se vähän oloa helpotti. Hanna sen sijaan joutui tyytymään peruna-aamupalaan sipsien muodossa. Lentoasemalta ei siis todellakaan mitään muuta saanut.

Yllätykseksemme huomasimme, että Sixtin vuokraamo oli kuin olikin jo auennut, pari tuntia aiemmin kuin meille oli kerrottu, joten varsin pian meillä oli Peugeot Partner allamme ja pääsimme matkaan, ja kohta olimme taas motarilla ajamassa kohti etelää.

Matka oli pitkä mutta maksulliset motarit olivat nopeita. Motari kulki halki valtavien viljelysmaiden, joilla ei juuri muita lintuja näkynyt kuin arokiuruja, jokunen lyhytvarvaskiuruparvi, lehmä- sekä kattohaikaroita ja tuulihaukkoja. Usean tunnin ajon jälkeen käännyimme Agadirin ohittavalle tielle, joka kohta kääntyi rannikkoa seuraten kohti pohjoista. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten emme kauheasti hidastelleet, vaikka Agadirin reunamilla näimme tervapääskyparvessa pienen tumman kiitäjän – mikä lie maderiankiitäjä? Näitähän olivat muutkin Marokossa nähneet, mutta kukaan ei kait oikeasti tiennyt, mitä ne olivat? Jyrkän rantakallion vierustaa seurannutta tietä ajaessamme näimme myös ensimmäiset sinirastaat ja mustataskut (syenitica) sekä pian myös ensimmäisen sepelleppälinnun. Emme kuitenkaan voineet kovan liikenteen takia pysähtyä, joten jatkoimme matkaa. Kyllä näitä nättejä elisleppälintuja näkyisi myöhemmin lisää.

Merellä näkyi lokkien seassa vielä yksittäinen suula ennen kuin saavuimme viimein Tamrin kylään, jossa parkkeerasimme jokisuistoon. Suistosta ei kuitenkaan löytynyt etsimäämme, ainoastaan kalasääski sekä parvi kapustahaikaroita sekä tietysti lokkeja. Niinpä jatkoimme aikailematta Tamrin pohjoispuolelle noin 7 kilometriä, jossa aloimme tutkia tarkasti tien vierustan rinteiden peltolaikkuja. Emme kuitenkaan vieläkään löytäneet etsimäämme, ennen kuin vihdoin plokkasimme rannan puolelta jyrkänteiden päältä matkalennossa pari mustaa lintua. Saimme auton parkkiin ja äkkiä putki pystyyn ja kyllä – töyhtöiibiksiä! Linnut tippuivat pian katveeseen mutta kohta löysimme niitä lisää lentämästä kohti sisämaata. Päätimme seurata niitä ja näimmekin niiden laskeutuvan tien toiselle puolelle. Saimme auton parkkiin kapealle pientareelle ja lähdimme kävellen lintujen oletettua laskeutumispaikka kohti ja sieltähän ne löytyivät lammaskatraan luota ruokailemasta. Lähestyimme lintuja kohtalaisen etäisyyden päähän lammaslaumaan soluttautuneina ja saimme ihailla ja kuvata näitä ehkä Maailman rumimpia mutta yksiä harvinaisimmista linnuista! Lopulta jätimme linnut ruokailemaan rauhassa ja ajoimme hieman takaisin etelää kohti Cape Rhirin staijiniemeen. Tuuli oli kuitenkin niin käsittämättömän voimakas, että havainnointi oli aivan mahdotonta. Havainnot jäivät merikihuun sekä merellä kalasteleviin suuliin. Niinpä lähdimme palaamaan kohti Agadiria.

Ilta oli jo pimentynyt, kun yritimme löytää Agadirin esikaupunkialueelta kahta retkiraporteissa kehuttua hotellia, mutta ne oli ilmeisesti molemmat purettu. Todella sekavasta liikenteestä tuskastuneena, Janne halusi vain mahdollisimman pian mihin tahansa suuntaan pois tiheämmistä asuntoalueista, mikä johti siihen, että sattumalta huomasimme yhtäkkiä olevamme Souss-joen suistossa! Janne muisti, että paikalta oli joskus ilmoitettu jostain laulava ruosteniskakehrääjä ja vaikka hiukan hämärät muistikuvat kertoivat, että lintu olisi kuulunut jonkinlaisen kävelyn päästä jonkinlaisen aidatun alueen sisäpuolelta, jonne piti olla lupa joiltakin vartijoilta, päätimme pysähtyä tielle hieman ennen Royal Palacea, ennen kuin saisimme kimppuumme mitään vartijoita. Alkuun kuulimme vain paksujalkojen kiljuntaa ja turkinkyyhkyn hölmöä pöllömäistä huutelua, mutta kohta kuulimme myös ruosteniskakehrääjän junamaista ”tuksutusta”!

Hanna oli saanut meidät nyt kartallekin, joten päätimme lähteä vielä ajamaan kohti etelää, sillä Jannea ei yhtään houkuttanut ajatus hotellin tai edes ruokapaikan etsinnästä kaoottisessa kaupungissa. Niinpä lähdimme ajamaan kohti Souss-Massan kansallispuistoa. Matkalla löysimme eräästä pikkukylästä vihdoin jonkinlaisen tienvarsiravintolan, jossa saimme tilattua ruokaa! Ja ruoka maistui, ainakin Jannelle. Olimmehan edellisen kerran saaneet lämmintä ruokaa kotona! Hanna hieman epäili, että tämän kana-annos olisi valmistettu kalan kanssa samalla ritilällä, joten Hannan ruokailu jäi vieläkin hieman heikoksi (sillä Hanna on erittäin allerginen myös mm. kalalle). Ruoan tuoreutta ei kuitenkaan tarvinnut epäillä, sillä illan aikana syötäviksi tarkoitetut elukat roikkuivat ravintolan ulkopuolella.

Lopulta käännyimme päätieltä kohti Massan kylää, jonka läpi jatkoimme pikkuteitä aina Souss-Massan kansallispuiston parkkipaikalle, jonne majoituimme taas kerran autoon. Nukkumaan pääsimme vihdoin puoliltaöin.

Souss-Massan suojelualueella

28.2. Heräsimme kuuden paikkeilla ja makuualustoja ja -pusseja pakatessamme lähistöllä huutelivat niin kyläpöllöset kuin minervanpöllötkin. Myös yöhaikara lensi kvaakkuen ylitsemme. Valon lisääntyessä alkoivat sepelleppälinnut laulaa lähipuskissa ja pian kantautui korviimme myös pensaslepinkäisten hauska viheltely. Auringon noustua lähdimme kävelemään parin-kolmen kilometrin matkaa kohti jokisuistoa. Matkan varrelta löytyi sepelleppälintuja ja pensaslepinkäisiä runsaasti lisää, mutta myös pensasvarpusia, jokunen palmukyyhky ym. retkipinnoja, myös pari ruostesorsaa lensi ohitsemme. Jokivarresta löytyi hienoja valkovatsaisia merimetsoja ja suistossa oli valtaisa lokkiparvi, josta mukavan iso osa oli välimerenlokkeja, joilta parilta luimme värirenkaat ja löytyipä joukosta yksi mustanmerenlokkikin. Palaillessamme kohti parkkipaikkaa törmäsimme paikalliseen oppaaseen, jonka kanssa jutustelimme pitkän tovin, vaikka yhteistä kieltä meillä ei ollutkaan. Hanna näki vilaukselta pusikoiden lomassa vilistäneen mangustin ja 18 kurjen parvi nousi joen vastapuolelta taivaalle kaartelemaan iloksemme.

Palattuamme parkkipaikalle löysimme läheisten rakennusten takaa puista pari minervanpöllöä ja rakennusten lähellä näimme myös marokonmaaoravia sekä pari kyläsirkkua. Kyläbulbulit, keltahempot ja tilklit lauloivat täyttä päätä, mutta sepelleppälinnut ja pensaslepinkäiset olivat hiljentyneet ja niitä näkyi enää vilaukselta. Kaikin puolin alueella oli todella leppoisa retkeillä, sillä lintuja oli paljon ja saimme olla varsin rauhassa. Toki törmäsimme yhteen mieheen, joka olisi kovasti halunnut lähteä näyttämään meille lintuja lähialueelta, mutta tiesimme selviävämme todennäköisesti paremmin keskenämme.

Lähdettyämme ajamaan kohti Massaa törmäsimme pariin saksalaisorniin, joiden kanssa jutellessamme näimme harakkakäen sekä lisää kyläsirkkuja. Pienten mutkien jälkeen löysimme tien, joka johti kohti seuraavaa kohdettamme, gps-pistettä eräässä jokivarressa. Tie oli paljon pitempi kuin kirjalliset nuottimme kertoivat, mutta koska suunta pysyi yhä oikeana, päätimme jatkaa sitä pitkin. Pari kertaa pysähdyimme jokivarressa havaiten mm. osmankäämikerttusen. Tie kapeni ja kapeni mutta lopulta pääsimme joen ylittävälle sillalle, jolloin selvisi, että sille olisi päässyt paljon helpompaakin reittiä suoraan ns. päätieltä. Parkkeerasimme automme ja jatkoimme kävellen pari sataa metriä jokivartta, kunnes löysimme etsimämme – pikkutörmäpääskyjä lenteli joen pinnassa hyönteisiä saalistellen! Kohta löysimme paikan, jossa niillä oli pesäkoloja, joihin aina välillä joku linnuista sujahti. Niillä siis oli yhä poikasia pesässä, vaikka tämä afrikkalainen laji pesii talvella. Aikamme lintuja kuvattuamme kyllästyimme ympärillemme hyörineisiin pikkupoikiin, joista pari intoutui kerjäämään oikein urakalla. Niinpä jatkoimme taas Massaan ja erään retkikertomuksen nuotteja seuraten toiselle joen ylittävälle sillalle, jonka pielestä löysimme heti etsimämme rytikerttusen. Näistä kerttusista ei vielä oikein tiedetä, ovatko ne omaa alalajia vai peräti oma lajinsa? Joka tapauksessa lintu näytti ainakin varsin vaalealta sikäli kun me sitä näimme ennen kuin se katosi ruovikkoon. Pian päätimme lähteä taas jatkamaan tyytyväisinä matkaamme kohti etelää.

Taas pieniä vastoinkäymisiä

Tiznitissä Hanna kävi pikaisesti hieromassa hopeakorukauppoja onnistuneesti, Jannen onneksi näin siesta-aikaan suurin osa liikkeistä oli kuitenkin kiinni, joten pääsimme jatkamaan taas matkaa. Ajoimme aina Goulimineen saakka, jonka läpi päästyämme ajoimme noin 6,5km etelään Oued Sayedille, jossa ajoimme huonokuntoista hiekkatietä kuivaa jokivartta seuraillen kasvihuoneiden nurkalle, johon parkkeerasimme. Kaivoimme atrappilaitteet esille ja aloimme soittaa saharantimalia, mutta vastausta ei kuulunut. Komppailimme jokivarressa jonkin aikaa, mutta oletettavasti kuuman iltapäivän takia myös muut linnut pysyivät piilossa. Ajaessamme takaisin kohti päätietä kolautimme auton pohjan oikein kunnolla, vaikka tiessä ei näkynyt juuri minkäänlaista syytä kolaukselle. Tämä kuitenkin vaurioitti jotain autossamme siihen malliin, että autosta alkoi kuulua aivan järkyttävän kova ääni ja ajaminen oli siksi lähes mahdotonta! Niinpä jouduimme palaamaan varovaisesti ajaen Goulimineen, jonka reunassa onneksi muistimme olevan useampiakin huolto-asemia. Saimme huoltiksen pihalta heti pari miestä apuun ja he totesivat vian olevan moottorissa. Itse kuitenkin epäilimme koko ajan jotain muuta, joten pyysimme yhden miehistä kyytiin ja pienen ajolenkin päätteeksi hän ohjasi meidät tien toisella puolella olleen korjaamon pihaan. Sieltäkin saimme pian miehen auttamaan ja tämä olikin pätevän oloinen kaveri ja pian oli vika selvillä! Pohjapanssari oli täysin suora ja ilmeisesti autossa oli moottori jotenkin turhan löysällä ja näin moottori kolisi pohjapanssariin. Tätä oiretta olikin autossa ollut alusta asti hieman, sillä käynnistäessä se oli hieman kolissut, mutta nyt pohjakosketuksen myötä kolina oli siis korviasärkevää. Pian oli pohjapanssari irrotettu ja tupakkatauon jälkeen mies alkoi takoa sitä maata vasten vasaralla kuperaksi. Puolisen tuntia myöhemmin pohjapanssari oli taas paikoillaan ja olimme valmiita jatkamaan matkaamme. Korjaaja olisi tahtonut tarjota meille koko korjaustyön ilmaiseksi, mutta emmehän me siihen voineet suostua, hän oli kuitenkin pelastanut reissumme – ties kuinka paljon meillä olisi voinut tuhraantua aikaa, jos emme olisi häntä löytäneet? Emme oikein tienneet mitä hänelle antaa, joten lopulta annoimme hänelle 200 dirhamia, joka kuitenkin on vain 20 € – Suomessahan korjaus olisi maksanut varmaan yhden nollan enemmän? Eikä aika ollut korjaamollakaan mennyt hukkaan, sillä korjaamon pihamaalla oli pari kyläsirkkua, mustatasku sekä kesyt aavikkotasku- sekä 2kv kalottitaskuparit, joita Hanna kuvaili joutessaan.

Aurinko oli jo pikkuhiljaa laskemassa, kun pysähdyimme 9km Gouliminen eteläpuolella sijainneelle Oued Boukilalle, josta vielä viikkoa aiemmin oli helposti löytynyt kaksi paria lounaisen alalajin aavikkokerttuja. Kävelimme kuivaa jokiuomaa ja sen vierustoja edestakaisin atrappia soitellen aina pimeään saakka, muttemme löytäneet kuin rusorintakerttuja, tiltaltteja, ylitsemme lentäneen arohiirihaukan (cirtensis) sekä pienellä lätäköllä juomassa käyneet kaksi aavikkotulkkua. Lopulta lähdimme ajamaan kohti etelää ja päätimmekin ajaa niin pitkälle kuin vain ikinä jaksaisimme rankan päivän päätteeksi. Ennen Tantania alkoivat poliisin tarkistuspisteet, joista toisesta alkaen meidät lähes aina pysäytettiin. Vasta neljännellä pysäytyspaikalla meiltä alettiin kysellä enemmänkin tietoja, mutta onneksi olimme osanneet varautua näihin tarkistuksiin siten, että meillä oli papereilla valmiina kaikki passitiedot, ammatit, osoitteet, äidin ja isän nimet, lemmikkien sukupuolet ja kaikki muut viisaudet, jotka aina haluttiin tietää. Tästä eteenpäin tarjosimmekin aina tätä paperia saman tien pysähdyttyämme.

Lopulta jaksoimme ajaa aina Akfennirin kaupunkiin saakka, josta löysimme Lonely Planet -kirjamme avulla perheen ylläpitämän viehättävän Auberge Pêche et Loisirs hotellin, josta saimme huoneen 40€:lla. Käytyämme lämpimässä suihkussa ja saatuamme hotellin pojalta lapun, jolla pääsisimme Khnifiss-laguunin suojelualueelle seuraavana aamuna, olimme valmiit nukkumaan.

Khnifiss Lagoon

1.3. Heräsimme klo 5:45 ja kuudelta olimme jo matkalla kohti Khnifissin laguunia, jossa olimme lopulta vähän turhan aikaisin. Niinpä odottelimme parkkipaikalla auringon nousua todella kovassa tuulessa, joka sai hiekankin lentämään mukanaan. Lopulta aurinko nousi ja kävelimme jyrkänteen reunan alla kulkevalle satamaan vievälle polulle, edes hieman tuulen suojaisempaan kohtaan selaamaan putkella laguunia. Ainoina vesilintuina eräällä saarella näkyi pari jouhisorsaa. Selkä- ja etelänharmaalokkeja, lenteli yllämme isoina parvina ja pikkuhiljaa niitä alkoi laskeutua kaukana laguunin keskellä oleville saarille. Ensimmäinen merilokin näköinen lintu löytyi aika pian ja kohta löytyi läheltä paljon mielenkiintoisemman näköinen lokki, joka lensi mukavan etäisyyden päässä väliin vettä ja väliin taivasta vasten. Lintu oli hyvin merilokkimainen, mutta sillä oli ainoastaan pienet valkoiset laikut pelkästään yhdessä, kymmenennessä käsisulassa eikä minkäänlaista laitumaa muissa käsisulissa. Jalat olivat harmaanvihertävät. Siiven takareuna oli leveälti valkoinen koko siivellä, kyynärsiivellä hyvin leveälti – etelänselkälokki! Lintu laskeutui pari kertaa uimaan, mutta jatkoi pian kauas laguunin toiselle puolelle kadoten. Pikkuhiljaa saarille alkoi kerääntyä enemmänkin tummaselkäisiä isoja lokkeja ja parhaimmillaan näimme rannalta ainakin seitsemän isoa tummaselkäistä lokkia samalla pesimäsaarella, mutta ne näyttivät kaikki merilokeilta, vaikka tuntomerkkejä ei etäisyyden ja kovan tuulen takia kovin hyvin nähnytkään.

Selattuamme laguunin lintuja noin tunnin käveli kolme brittiornia ohitsemme satamaa kohti ja he kertoivat, että olivat palkanneet kalastajan viemään heidät saarten luo katsomaan lokkeja tarkemmin. Onneksemme heidän kuuden hengen seurueesta vain nämä kolme olivat menossa, joten veneessä oli vielä meillekin tilaa. Niinpä kohta olimme kalastajan kanssa menossa laguunin keskellä kohti lokkisaaria. Nyt pääsimme katsomaan laguunin muutakin linnustoa läheltä ja reissupinnaksi määrittyi kahlaajien joukosta mm. isosirrejä, pikkutyllejä ja karikukkoja, pikkutiira lensi vierestämme, mutta kohta aloimme lähestyä isojen tummaselkäisten lokkien lempisaarta. Jo sitä lähestyessämme näimme pari merilokkia lennossa sekä yhden tunnistamattoman, aika hyvän näköisen lokin eräällä hiekkaniemekkeellä, mutta sitä ei päässyt lähestymään, koska laguuni oli niin matala siitä kohdin. Itse lokkisaarella oli sitten ainakin kuusi isoa tummaselkäistä lokkia, joista viisi määritettiin nopeasti merilokiksi, mutta yhtä osin saaren laen takana seissyttä lokkia pidettiin ainakin brittien mielestä hyvän näköisenä. Me emme pystyneet linnusta näkemään muuta kuin, että kyllä se oli tummasilmäinen, mutta siiven takareuna ei näyttänyt oikealta. Jalkojen väri oli hyvin harmaa ilman merilokille tyypillistä lihan väriä, mutta joku linnussa ei vaan täsmännyt; se oli muuten aivan liian merilokkimainen. Lintua kuvattiin niin paljon kuin pystyttiin, mutta se oli koko ajan hieman saaren laen takana. Lopulta jouduimme tyytymään tilanteeseen ja lähdimme palaamaan kohti satamaa.

Rantaan päästyämme tapasimme lopunkin brittiporukan ja heidän vetäjänsä Lee Evans olikin vanha tuttumme, johon olimme törmänneet useampaankin kertaan Suomessa ja Kuwaitissakin. Eipä kauheasti yllättänyt, kun he kertoivat, että etelänselkälokki oli lennellyt heidän edessään silloin, kun me olimme olleet saaria katsomassa. Itse asiassa Suomeen palattuamme sain lukea heidän nähneet ainakin yhden parin ja pyysivätpä he meiltäkin parista kuvia – valitettavasti me löysimme kuvistamme vain merilokkeja.

Päätimme kuitenkin vielä jäädä tuijottamaan laguunille brittien lähdettyä ja nyt saarilla näkyi yhteensä ainakin 13 isoa tummaselkäistä lokkia, joista 9 näytti merilokeilta, 2 selvästi parina ollutta lintua olivat todella hyvän näköisiä etelänselkälokkikandeja harmaanvihreine jalkoineen ja hieman merilokkia pienempinä ne erottuivat aika hyvin, mutta lisäksi saarella oli pari, jotka näyttivät noin merilokin kokoisilta mutta olivat hieman mutta selvästi vaaleaselkäisempiä – mitä lie risteymiä? Tietysti näiden lisäksi oli useita graelssii selkälokkeja sekä etelänharmaalokkeja, joten melkoinen lokkisoppa on Khnifissillä. Olimme kuitenkin yhä aamuiseen havaintoomme erittäin tyytyväisiä; jos Khniffisillä voi yleensäkään aitoa etelänselkälokkia nähdä, niin aamulla me olimme kyllä sellaisen nähneet.

Havaittuamme vielä ylitsemme äännellen lentäneen lapinkirvisen, päätimme lähteä jatkamaan kohti etelää. Olimme vielä ajamassa Khnifiss laguunin eteläreunalla, kun plokkasimme ison jalohaukan kisailemassa arohiirihaukan kanssa rantajyrkänteiden yllä. Pysäytimme auton ja kohta oli Jannella keltapäähaukka putkessa! Vihdoin tämä komea jalohaukka saatiin meidänkin elislistalle!

Länsi-Saharaan

Jatkoimme todella kovassa tuulessa hiekan lentäessä tien yli kohti etelää havaiten aavikolla ensimmäisen pronssikorpin sekä kirjosiipikiurun ja monen aavikko- ja mustataskun jälkeen viimein ensimmäisen kauniin punayläperäisen laulutaskun – elis sekin!

Juuri ennen Layonea pysähdyimme kosteikkoalueelle, jota Evansin porukkakin oli seulomassa. Ruostesorsia oli 74 ja suosirrien joukossa näkyi myös pikkusirrejä ym. Layonen kaupungin läpi onnistuimme ajaa kuin ihmeen kaupalla, sillä yhtään ainoata kylttiä ei ollut opastamassa, miten kaupungin läpi mutkittelevaa tietä pitäisi ajaa päästäkseen jatkamaan kohti etelää. Retkiraporttien mukaan yksi porukka oli etsinyt oikeaa reittiä kaupungin läpi kahden tunnin ajan saaden kysyessään aina erilaisia ohjeita paikallisilta!

Tie tuntui vain paranevan mitä etelämmäs ajoimme, toki se oli aika kapea ja välillä tien varressa olleet hiekkadyynit saattoivat olla siirtyneet siten, että ne olivat jo toisella ajokaistalla. Komeimmat dyynit olivatkin heti Layonen jälkeen.

Dyynialueen jälkeen pitkiä suoria uskalsi jo ajaa ihan reippaasti, sillä liikennettä oli varsin vähän. Niinpä otimme tavoitteeksemme ehtiä ennen pimeää aina Dakhlaan asti.
Pikkuhiljaa maisema muuttui kallioisemmaksi ja pian saavuimme Tchoucanin huoltoasemille, jossa jalkauduimme tarkistamaan todella epäsiistin kylän ja huoltoasemien molemmin puolin sijaitsevia kalliojyrkänteitä. Eipä aikaakaan, kun Hanna löysi etsimämme – WP:n ainoa afrikanvarispari oli erään kalliokielekkeen alla varjossa päiväsiestalla! Janne yritti kävellä jätteitä täynnä olevan aukion läpi lähemmäs lintuja löytäen pieneltä kostealta alueelta useita sinirintoja ym. mutta jo useiden satojen metrien päästä varikset valpastuivat ja nousivat siivilleen ja lensivät raakkuen tien toiselle puolelle kaatopaikalta näyttävälle tasangolle. Jannen palattua takaisin autolle yritimme ajaa lähemmäs lintuja ja löysimmekin ne tonkimasta roskia aavikolta, mutta juuri kun Janne oli saanut linnut putkeen, ne nousivat taas siivilleen ja toinen lensi kaukana oleville kielekkeille, mutta onneksi toinen päätti kurvata ylitsemme, jolloin Hanna sai siitä ihan mukavat kuvat otettua ennen kuin sekin päätti lentää kielekkeille. Yksi parhaista WP-pinnoistamme kautta aikain oli kuitenkin tosiasia! Ihailimme vielä hetken edestakaisin viilettäneitä paria arabihaukkaa ja odottelimme varisten vielä saapuvan kuvattavaksi, mutta ne päättivät jäädä taas viettämään iltapäivän siestaa kielekkeelle.

Tyytyväisinä tankkasimme todella edullista dieseliä tankin täyteen, Länsi-Saharassa jo muutenkin Marokossa halpa polttoaine on verovapaata. Täysi dieseltankillinen maksoi noin 30€. Meillä oli vielä viimeiset 169km ajettavana Dakhlaan ja pikkuhiljaa aurinko alkoi laskea.

Ajoimme varsin reippaasti ja ehdimme kuin ehdimmekin seuraavaan kohteeseemme, joka oli 18km ennen Dakhlaa sijainnut katselupaikka, josta oli hyvät näkymät Dahklan lahdelle. Laskuvesi oli niin alhaalla, että hädin tuskin näimme merta, joten ajoimme suosiolla pari kilometriä pitemmälle Dakhlan niemeä eteenpäin ja pysähdyimme uudelleen jolloin meri alkoi näkyä ja lintujakin löytyi todella paljon. Valitettavasti linnut olivat pääasiassa hyvin kaukana ja aurinko oli juuri laskemassa. Kahlaajien ja lokkien lisäksi löytyi nopeasti valtaisa parvi räyskiä ja niitä katsellessani osui putkeeni pieni musta lintu kieppumassa meren päällä niiden edustalla. Lintu tunnistui varsin helposti merikeijuksi, jota katselimme hetken, ennen kuin muistimme palata varsinaiseen projektiimme eli tiiroihin. Jatkoin räyskien selaamista ja vaikka linnut olivat kaukana, huomasin yhden tiiviin tiiraporukan, jotka olivat jonkin verran räyskiä pienempiä ja kyllä ne olivat myös oranssinokkaisia – kuningastiiroja! Pari lintua kävi lennossa, joten määritys varmistui ja vaikka havainto linnuista oli todella kaukaa ja jo vähiin käyneessä valossa, saatoimme lähteä päivään erittäin tyytyväisinä jatkamaan viimeiset kilometrit Dahklaan.

Edessä oli vielä pari poliisin tarkistuspistettä, joista viimeinen oli 21. tarkistuspiste Gouliminen ja Dakhlan välillä. Toisella näistä meillä meni hieman kauemmin, mutta Länsi-Saharan puolella poliisit puhuivat paremmin englantia kuin Marokon puolella, joten meille kerrottiin, että nyt otettiin kaikki tiedot ylös, jotta myöhemmin meitä ei enää tarvitsisi tarkistaa samoissa pisteissä näin tarkkaan.

Dakhlassa ajoimme kaupungin läpi ja löysimme helposti muiden retkiraporttien sekä Lonely Planetin suositteleman Erraha hotellin, josta saimme mukavan ja edullisen (35€/yö) huoneen seuraaviksi kolmeksi yöksi. Käytyämme kaupassa tilasimme ruokaa alakerran ravintolasta ja saimmekin sitten odotella annoksiamme aika kauan, mutta lopulta ruoka oli erinomaista sekä maultaan että annoskooltaan, joten pääsimme kylläisinä pehkuihin klo 22:30.

Pääkohteelle Aossardin tielle

2.3. Herätys oli jo klo 4:30 ja pian suuntasimme kohti koko retken pääkohdettamme eli 230 kilometrin pituista tietä Aossardiin, jonka varrelta olisi odotettavissa useita hyviä lajeja, jopa eliksiä. Valitettavasti emme olleet tajunneet, että itse Aossardin tie alkoi vasta lähes 80km Dakhlasta, joten vaikka monet retkiraportit varoittelivat, että tankin olisi syytä olla täynnä, kun tälle tielle lähtee, oli meillä jo turhan paljon vajausta tankissa, sillä olimme tankanneet viimeksi Tchoucanissa. Tietenkään tähän aikaan ei menovettä saanut mistään, joten päätimme tarkkailla tankkia tunnollisesti ja ajaa vain niin kauas, että puolet jäljellä olevasta määrästä olisi käytetty ja kääntyä sitten takaisin.

Alkumatka oli tarkoituskin ajaa täysin pimeässä, sillä ensimmäisten 100km Aossardin tiestä oli kerrottu olevan huonompaa lintualuetta. Mutta koska emme olleet ottaneet huomioon, että Aossardin tien alkuunkin on lähes tunnin ajomatka, alkoi aurinko nousta jo kun olimme ajaneet vasta noin 50 kilometriä Aossardin tien liittymästä. Alun perin tavoitteenamme oli ollut ajaa aina kilometritolpalle 41 km ennen Aossardia auringon nousuksi, sillä se olisi meille se tärkein kohde tien varrella, jatkaa siitä sitten Aossardiin ja hieman sen taaksekin ja sitten palata pysähdellen takaisin. Mutta nyt suunnitelmia piti muuttaa, sillä alkoi olla jo valoisaa.

Olimme ajaneet 78km liittymästä, kun havaitsimme ensimmäisen linnun ja se oli pronssikorppi. 102km ajettuamme näimme arohiirihaukan ja 131km kohdalla ensimmäiset kaksi aavikkojuoksijaa. Pysähdyimme näitä katsomaan, jolloin huomasimme läheisten maassa kasvavien melonintapaisten keltaisten hedelmien luona vaalean pikkulinnun – aavikkovarpunen! Lintu nuoleskeli hetken hedelmän pinnalta sokerivettä ja lennähti läheisen akaasian suojaan, josta alkoi kuulua kova sirkutus. Sillä oli siellä tiheä risupesä, jossa poikaset sirkuttivat. Kohta kaksi koirasta ja naaras palasivat hedelmille ja Hanna pääsi niitä kuvaamaan.

Jatkoimme hieman hitaammin ajaen matkaa ja 139km kohdalla näimme ensimmäisen kirjosiipikiurun, joita näkyi myöhemmin lisää aina siellä täällä ja vaikka keli oli erittäin tuulinen, kuului lajin voimakasta viheltelevää soidinlaulua välillä vauhdista autoon sisällekin.

Ensimmäinen varsinainen kohteemme oli 159 kilometrin ajon jälkeen, kivitaulun 68 kilometriä Aossardiin kohdalla. Tällä kohdalla oli edellisviikolla englantilaisryhmä havainnut laulavan saharankääpiökertun. Noustuamme autosta kuulimme lähes välittömästi sopivan kuuloista laulua ja kaivettuani atrappilaitteet esille, saatoimme todeta laulun täsmäävän. Lintu ei reagoinut atrappiin kovin voimakkaasti, mutta vähän lähemmäksi se lennähti ja näyttäytyi hetken ihan mukavasti puskan latvassa. Mutta näitä lintuja oli lähistöllä enemmänkin, sillä kuulimme samoilta jalansijoilta ainakin viisi laulavaa saharankääpiökerttua.

Jatkoimme ajoa ja näimme pian lisää kirjosiipikiuruja, aavikkojuoksijoita, pronssikorppeja sekä ensimmäiset aavikko- ja kivitaskut sekä yllättävän vaikeasti toisistaan erotettavat aavikko- ja pikkuaavikkokiurut. Myös isoja parvia lyhytvarvaskiuruja alkoi löytyä hieman paremman näköisen pusikkoisen aavikon alettua.

Päätimme kuitenkin ajaa mahdollisimman nopeasti pääkohteeseemme 41km ennen Aossardia, jossa oli muutamaa päivää aiemmin tapaamamme saksalaisporukankin mukaan ollut helposti löydettävissä sahelinkerttuja. Autosta noustuamme totesimme järkytykseksemme tuulen voimistuneen lähes myrskyisäksi, mutta pakkohan meidän oli alkaa yrittää. Lukemistamme retkiraporteista olimme saaneet hieman ristiriitaista tietoa, uskalsiko Aossardin tien varressa liikkua lainkaan miinavaaran takia, mutta totesimme, että ainakin tällä kohtaa heinikkoinen aavikkoalue oli niin täynnä lampaiden ja kamelien jälkiä, että päätimme painua koluamaan pusikkoa. Otin atrappilaitteet mukaan ja soitin jatkuvasti sahelinkerttua, mutta tuuli tuntui vievän atrappini äänet mukanaan.

Pronssikorppipari kävi pyörimässä yllämme ivallisesti ronkkuen. Odottivatkohan lie miinan löytymistä, jotta pääsisivät haaskalle? Lyhytvarvaskiurujen ohella näimme pari parvea saharanvarpuskiuruja, akaasioista löytyi useita rusorintakerttuja, pari samettipääkerttua sekä pensaskerttu ja jaloistamme lähti yksitellen neljä viiriäistä, kunnes lopulta Jannen atrappi houkutteli sahelinkertun luokseen! Lintu lensi lähes suoraviivaisesti atrappia kohti ja jäi lähipensaisiin osoittamaan mielipidettään atrapinsoitolle. Janne huusi Hannan paikalle ja tämä ehti nähdä lintua vain hetken aikaa, kunnes tuuli vei linnun mukanaan eikä sitä enää löytynyt. Komppasimme aluetta vielä jonkin aikaa, löytäen muutaman harjalinnun, kunnes päätimme jatkaa matkaa kohti Aossardia.

Olimme ajaneet vain noin kilometrin, kun näimme aavikon yllä parven kiuruja, joilla vilkkui valkoista siivellä – ja eri tavalla kuin kirjosiipikiurulla. Kyllä, 13 paksunokkakiurua laskeutui kauas aavikolle ja ehdimme tarkkailla niitä hetken putkella, ennen kuin tuuli tempaisi ne taas lentoon ja ne katosivat aavikolle.

Tankin hupenemisen tarkkailu oli antanut meille sen käsityksen, että juuri ja juuri uskaltaisimme ajaa vielä hieman Aossardin toisellekin puolelle, jossa edellisviikolla yksi brittiryhmä oli havainnut pari afrikkalaisen alalajin arabianaavikkokiurua. 25km ennen Aossardia oli kuitenkin vuorossa vielä yksi parhaista kohteista, ellei jopa paras eli Oued Jenna. Alue näytti heti hyvältä sahelinkertulle, sillä biotooppi oli samanlaista ruohikkotuppaikkoa kuin mitä olimme kolunneet 41km ennen Aossardia. Lisäksi alueella oli runsaasti suurehkoja akaasioita, jotka tarjosivat erinomaisen suojan muuttolinnuille. Päätimme taas hajaantua komppaamaan aluetta ja löysimmekin pian etelänisolepinkäisten ohella punapäälepinkäisen, 3 harakkakäkeä, yhden käen, leppälinnun, pari viiriäistä sekä taas vain nopeasti vilahtaneet pari sahelinkerttua.

Kohta jatkoimme Aossardiin, jota ennen olleilta puustoalueilta löysimme todella runsaasti aavikkovarpusia, lyhytvarvaskiuruja sekä saharanvarpuskiuruja. Itse kylä oli varsin pitkälti vain paikallisen armeijan sekä myös YK:n tukikohtakylä. Mitään palveluja ei kylällä ilmeisesti ollut. Niinpä ajoimme saman tien, armeijarakennusten aidalla istuneesta kalottitaskusta sen kummemmin välittämättä kylän läpi jatkaen yhä hyvänä jatkunutta tietä eteenpäin. Aavikko muuttui kuitenkin todella paljon huonomman näköiseksi ja epäilimme nyt olevamme alueella, jolla tieltä ei olisi enää mitään asiaa poistua, sillä täällä jos jossain maastossa olisi varmasti yhä vain parikymmentä vuotta sitten maahan kylvettyjä miinoja. Parikymmentä kilometriä ajettuamme emme olleet havainneet yhtään mitään, joten pian käännyimme takaisin päin. Bensatilannekin alkoi jo näyttää siltä, ettei paluumatkalla olisi enää yhteenkään mutkaan varaa!

Oued Jennaan palattuamme tapasimme pari ornia, jotka olivat syömässä eväitä puiden alla. Menimme juttelemaan heidän kanssaan ja yllätykseksemme he olivat marokkolaisia! Vaihdoimme havaintoja, jotka olivat melko lailla samanlaisia, mutta he kertoivat nähneensä oudon kyyhkyn puustoalueella 10km ennen Aossardia. He kertoivat tuntomerkkejä ja olimme heidän kanssaan samaa mieltä, että kyseessä oli todennäköisesti saharanturturikyyhky. Niinpä kohta ajoimme taas kohti Aossardia, vaikka tankkimme oli jo tyhjentynyt puolet siitä, mitä meillä oli päivälle käytettävissä. Onneksi saatoimme hieman rauhoittaa ajatuksiamme sillä, että ensimmäinen bensa-asema olisi jo 40 kilometriä ennen Dakhlaa.

Marokkolaisilta saamamme ohjeet kyyhkypaikalle eivät ihan täsmänneet, sillä metsikkö 10km ennen Aossardia tuli vastaan vasta 8km ennen Aossardia ja tien oikealla puolella ollut pieni vaalea rakennus oli ihan normaalin kokoinen ja punainen, mutta onneksi tästä metsiköstä ei kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä. Nousimme autosta ja lähdimme kävelemään puiden lomaan ja aivan heti edestämme lähti lentoon kolme kyyhkyä, joista kaksi oli selviä turkinkyyhkyjä, mutta yksi selvästi vaaleampi ja pienempi. Kävelimme lintujen perään ja onnistuimme vielä kerran nähdä kaikki kolme kyyhkyä lennossa ja saimme nähdyksi, että tällä pienemmällä kyyhkyllä pyrstön alapeitinhöyhenet olivat täysin valkoiset – saharanturturikyyhky! Haaveissa oli kuitenkin vielä saada linnusta kunnon havainto ja ehkä kuvatkin, jotta saisimme selvyyden, että oliko lintu aivan aitoa muotoa vaiko mahdollisesti ns. naurukyyhky – saharanturturin kesymuoto, sillä Kanariansaarethan eivät lopulta kuitenkaan olleet kaukana ja siellä tätä kesymuotoa esiintyy. Emme kuitenkaan enää kovalla komppauksellakaan löytäneet metsiköstä kuin yhtä yksinäistä turkinkyyhkyä. Pari savannijänistä, kymmeniä aavikkovarpusia ja saharanvarpuskiuruja asutti metsikköä ja löysimme taas yhden sahelinkertun ja harakkakäen, mutta lopulta lähdimme ajamaan takaisin päin ehkä hieman pettyneinä, sillä meillähän on ennestään jo Israelista yksi hieman epämääräinen saharanturturikyyhkyhavainto, josta ei kait kukaan tiedä, olisko se nyt sitten risteymä vai ovatko Israelissa olevat saharanturturit omaa alalajia?

Ajettuamme Oued Jennan ohi, törmäsimme pian taas marokkolaisiin ja kerroimme heille havainnostamme ja nyt vasta meille selvisi, että he olivat nähneet paikalla yhdessä liikkuneet kaksi turkinkyyhkyä sekä kaksi saharanturturia! Linnut olivat siis pari ja mahdollisesti pesisivät paikalla! Nyt huomasin myös toisella kavereista kameran ja tajusin kysyä, olivatko he saaneet kyyhkyistä kuvia ja heillähän oli varsin hyvät kuvat saharanturturista yhdessä turkinkyyhkyn kanssa! Linnun varmistumisesta tyytyväisinä lähdimme palailemaan rauhassa ajellen kohti Dahklaa. Ainoana puuttuvana tavoitelajina meillä oli vielä afrikkalainen arabianaavikkokiuru, joten päätimme tarkistaa joka ikisen kiurun matkan varrella.

Jatkettuamme taas matkaa törmäsimme Lee Evansin porukkaan, joka oli aloittanut aamunsa Gleb Djianen altaalla, jolle täplä- ja kruunuhietakyyhkyt olivat saapuneet juomaan vasta klo 9:20 alkaen. Niinpä he olivat vasta näin iltapäivästä ajamassa kohti parhaita paikkoja. He olivat kuitenkin havainneet arabianaavikkokiuruparin sekä poikasen 75-76 kilometriä ennen Aossardia, mikä oli meille mukava tieto. Lisäksi he olivat samalla paikalla havainneet atlaskerttukoiraan, joten tällä paikalla oli meille tarjolla parikin hyvää pinnaa. Heille kerroimme tietysti kyyhkyistä ja he olivat totta kai menossa paikalle.

Pysähdyimme kuitenkin ensin vielä 41km merkin kohdalla ja nyt tuuli oli hieman tyyntynyt ja vaikka päivä oli jo pitkällä, sahelinkerttuja löytyi nyt useita helposti. Niinpä vihdoin saimme lajista kunnon kuvia ja hieman äänitystäkin.

Pikkuhiljaa valuimme Evansin porukan meille kertomalle paikalle, mutta vaikka komppasimme kilometrin alueen molemmin puolin tietä, emme löytäneet paikalta kuin pari pikkuaavikko- ja kirjosiipikiurua sekä pari rusorintakerttua.

Illaksi ajoimme Gleb Djianeen odottelemaan, saapuisiko vesitornin vuotamalle lätäkölle juomaan mitään erikoista, mutta havainnot jäivät viiteen pikkutylliin, metsävikloon sekä pariin paikalla piipahtaneeseen aavikkotulkkuun.

Ajaessamme taas kohti Dakhlaa, tuli meitä vastaan bussilasteittain sotilaita. Hieman tankin lopullista tyhjentymistä jännittäen pääsimme kuin pääsimmekin huoltoasemalle, jossa tankkasimme 51 litraa dieseliä tankkiin, jonka koko arvatenkin oli 50 tai 55 litraa. Palattuamme Dahklaan ajoimme suoraan hotellillemme ja Hannan käytyä kaupassa, olimme valmiit nukkumaan, vaikka kello oli vasta 21:00.

Toinen päivä Aossardin tiellä

3.3. heräsimme viideltä ja hitaasti valuimme taas Saharan laitamille ja Gleb Djianelle. Olimme tällä 78km Dahklasta sijaitsevalla paikalla jo auringon noustessa ja aloimme rauhassa odotella lintuja saapuviksi juomaan. Hiljaista kuitenkin oli ja kohta osa pikkutylleistä ja metsäviklo nousivat muutolle. Kuusi aavikkotulkkua saapui tepastelemaan aavikolle, mutta juomaan ne eivät saapuneet ainakaan niin, että olisimme huomanneet, osa lätäköstä kun jäi meiltä hieman katveeseen. Ruokokerttunen vilahti pensaissa sekä toinen tunnistamatta jäänyt viiruton ruskea lintu – mahdollisesti ruokosirkkalintu, mutta hietakyyhkyjä ei vielä näkynyt eikä kuulunut.

Kello alkoi olla yhdeksän ja H-hetki alkoi lähestyä, kun arohiirihaukka saapui lätäkön viereiseen puskaan istuskelemaan. Se selvästi odotteli meidän tavoin hietakyyhkyjä saapuviksi. Pian kuulimme taivaalta erikoista ääntä ja yksinäinen täplähietakyyhky kiersi korkealla ylitsemme palaten kuitenkin takaisin samaan suuntaan mistä oli tullutkin. Kohta huomasimme tiheän 11 linnun kruunuhietakyyhkyparven lentävän matalalla ja todella kovaa aavikkoa pitkin lätäkön toisella puolella ja lopulta ne laskeutuivat kauas aavikolle. Liekö niin, etteivät hietakyyhkyt uskaltaneet saapua juomaan, kun arohiirihaukka päivysti niin lähellä? Kohta kuulimme taas täplähietakyyhkyjen ääntä ja näimme parven lentävän vauhdikkaasti aavikon pintaa pitkin ja niillä oli perässään keltapäähaukka! Hietakyyhkyt saivat kuin saivatkin haukan karistettua kannoiltaan ja laskeutuivat nekin kauas aavikolle. Silloin meitä pettivät hermot – häiriötä oli liikaa, joten päätimme ajaa arohiirihaukan tiehensä. Onneksi se lähti melkein heti autosta noustuamme ja lensi muutamien satojen metrien päähän dyynin päälle istuskelemaan. Lähes välittömästi alkoi taas kuulua täplähietakyyhkyjen ääntä ja linnut tulivat jo huomattavasti lähemmäs ja vain noin minuutin kuluttua ne saapuivat parinkymmenen linnun voimin lätäkölle, siten että ne laskeutuivat suoraan veteen. Vihdoin pääsimme kuvaamaan ja äänittämään näitä hauskoja lintuja, kun ne joivat ja kastoivat rintahöyheniään veteen, kantaen näin vettä myös jälkikasvulleen kymmenien kilometrien päähän aavikolle!

Hietakyyhkynäytelmää kesti parisenkymmentä minuuttia ja yhteensä noin 60 täplähietakyyhkyä kävi juomassa, mutta kruunuhietakyyhkyt olivat ilmeisesti kyllästyneet odotteluun jo aiemmin ja niitä ei saapunut lutakolle lainkaan. Onneksi maltoimme odotella vielä hetken, sillä ylitsemme lensi kaksi sarvikiurua äännellen, joten elissaldo oli avattu tällekin päivälle!

Ennen kymmentä lähdimme taas ajamaan kohti Aossardia mutta nyt tavoitteenamme olivat lähes vain ja ainoastaan kiurut – arabianaavikkokiuru puuttui vielä projektilajeista. Toki tiesimme, että alueella olisi hyvät saumat myös saharantimaliin, joten atrappilaitteet olivat valmiina sen osalta. Matkaan päästyämme ohitimme edellispäivänä kumolleen ilmeisesti tuulen kaataman rekan, jonka lastina oli ollut lampaita. Evansin porukka oli osunut paikalle, kun osa lampaista oli vielä ollut elossa rekan alla puristuksissa ja näky oli kuulemma ollut varsin epämiellyttävä. Lampaan raatoja lojui yhä ympäriinsä, kauimmaiset sadan metrin päästä rekasta.

Ajoimme lähes suoraan edellispäiväiselle paikalle 76km ennen Aossardia ja komppasimme nyt vähän laajemmaltikin aavikkoa tien molemmin puolin, mutta pronssikorppiparia, lyhytvarvaskiuruja ja kirjosiipikiurua kummempaa ei löytynyt. Kompatessamme ohitsemme ajoi kymmenien autojen ja rekkojen sotilaskolonia, joka takuulla karkotti linnut tieltä pitkäksi aikaa. Silti päätimme lähteä sen perään ja kohta jo ohittelimme hiljaa ajaneita autoja miettien, mihin ihmeeseen niin paljon sotilaita oli menossa?

Ajoimme välillä pysähdellen ja näin mm. pari saharankääpiökerttua havaiten aina 41 kilometritolpalle asti, jossa taas komppasimme hetken havaiten ohitsemme lentäneet 10 paksunokkakiurua sekä taas kovasta tuulesta huolimatta useita sahelinkerttuja, harakkakäen, pikkupensaskertun sekä ehkä parhaana jo ulkonäöstä määrittämämme iberiantiltaltin, joka kaiken varmuudeksi alkoi vielä äännelläkin.

Kahden aikaan lähdimme palailemaan taas kohti ylänköä, jolta lähes kaikki uskottavimmat arabianaavikkokiuruhavainnot olivat. Komppailimme taas usein paikoin mutta ilman tulosta. Aavikko- ja pikkuaavikkokiuruja löytyi niitäkin vain pikkuparvia, joten ilmeisesti tuulinen keli ei ollut otollisin kiurujen etsintään? Sahelinkerttuja löysimme aina, kun sopivaa heinikkotuppaikkoa oli tarjolla, viimeisen havaitsimme 79km Aossardista ja lähes heti tämän jälkeen sopiva biotooppi loppuikin. Aavikko-, pikkuaavikko- sekä kirjosiipikiruja näkyi vielä pitkään ns. huonommallakin alueella ja vihdoin löytyi myös kaksi paikallista sarvikiurua, jotka kuitenkin, kuten kaikki muutkin kiurut paitsi ehkä saharanvarpuskiurut, olivat varsin arkoja ja lensivät Hannan yritettyä kuvata niitä heti kauemmas aavikolle. Tieltä löysimme varmaan edelliseen autoon törmänneen kuolleen koiraslaulutaskun – tämä oli vasta reissun toinen havaintomme lajista! Aavikko- ja kivitaskuja olimme tänäkin päivänä nähneet vaikka kuinka!

Olimme jo ajamassa Gleb Djianen ohi, jotta ehtisimme hieman aikaisemmin katsomaan Dakhlan lahtea, kun huomasimme tutun näköisen auton parkissa lutakon vieressä. Marokkolaiset olivat katsomassa lutakon lintuja ja kun lähestyimme heitä, huomasimme, että heillä oli jotain mielenkiintoista kuvattavana ja katsottavana. Ajoimme varovasti heidän peräänsä ja saimme tiedon, että lutakossa kasvillisuuden keskellä liikkui kääpiöhuitti! Jonkin aikaa odotettuamme huitti hiippaili hetkeksi esiin ja saimme sen itsekin tunnistettua ja jopa jotenkin kuvattua. Kohta päätimme kuitenkin jättää marokkolaiset jatkamaan kuvausta ja lähteä singahtamaan Dakhlaa kohti, josko ehtisimme taas edes viimeisellä valolla hieman katsoa lahden linnustoa?

Auringon ollessa juuri laskemassa olimme rannassa 16km Dakhlasta ja veden korkeus oli taas aivan yhtä huono kuin edelliselläkin kerralla. Saimme kuitenkin räyskämassojen viereltä tunnistettua ainakin 50 kuningastiiraa, mutta taas tuuli ja valo olivat niin huonot, että skouppaamisen sai unohtaa. Tarkoituksenamme oli kuitenkin palata paikalle seuraavana päivänä parempaan aikaan.

Hotellille pääsimme taas ennen kahdeksaa ja tilailimme samanlaisen aterian (muuta ei tainnut olla oikein saatavillakaan) ja pitkän odottelun jälkeen pääsimme syömään ja suhteellisen ajoissa nukkumaankin.

Kohti pohjoista taas

4.3. Heräsimme klo 6:15 ja suuntasimme etsimään oikeaa tietä, jota pääsisi Dakhlan niemen kärkeen. Lopulta löysimme oikean risteyksen, josta ajoimme pitkään aina kalastajien slummialueelle saakka, johon parkkeerasimme ja jäimme odottelemaan auringon nousemista, jotta lähilutakon kahlaajia ja rannan lokkeja pääsisi katsomaan kunnolla. Saimme seuraksemme kulkukoiraperheen, jonka isäntä räkytti kuin viimeistä päivää, mutta pennut ja emo olisivat olleet oikein mukavia. Kävelimme pian rantaan ja staijasimme merelle ja heti löytyi mereltä mielenkiintoisen näköinen lintu – madeirankeiju! Ehdimme nähdä linnun oikein hyvin kunnes se katosi niemen taakse ja kohta löytyi seuraava keiju – myrskykeiju! Ja kuinka ollakaan kohta sen kaveriksi lensi merikeiju! Kolme keijua ja kolme lajia! Staijailimme merelle vielä jonkin aikaa havaiten toisen merikeijun sekä toisen madeirankeijun (välillä nämä lentelivät yhdessä, joten tuntomerkkien vertailu onnistui hyvin) sekä jokusen suulan, mutta muuten merellä oli hiljaista. Lokkiparvissa oli runsaasti välimerenlokkeja mutta kahlaajien joukosta ei löytynyt mitään mielenkiintoista. Aika pian halusimme slummialueelta pois, kun kalastajat alkoivat heräillä, joten ajoimme pari kahlaaja-allasta nopeasti tarkistaen takaisin hotellille, jossa nappasimme tavaramme kyytiin ja lähdimme kohti niemen tyven paikkoja.

Pysähdyimme taas tutulla paikalla 16km Dakhlasta, mutta järkytykseksemme vesi oli jopa vielä alempana kuin iltakäynneillämme. Myöskään tiiroja ei näkynyt juuri lainkaan, joten päätimme sen sijaan että odottelisimme tuntikausia veden nousevan, lähteä ajamaan vauhdikkaasti kohti pohjoista, jotta saisimme aikatauluamme ehkä jopa hieman edelle suunnitellusta.

Niinpä lähdimme kohti pohjoista. Pidimme matkavauhdin aika reippaana, sillä liikennettä oli todella vähän ja poliisin pysäytyspaikat muistissa. Pysäytyspaikoilla meiltä yhä haluttiin paperilla kaikki tiedot, mutta mitä pohjoisemmaksi pääsimme, sitä nopeampia olivat pysähdykset. Ja juuri kun valmiit paperit alkoivat meiltä loppua, ei niitäkään enää kyselty. Matkan varrella pysähdyimme tietysti pikaisesti Tchoucanissa, mutta kun muutaman minuutin etsinnällä ei afrikanvariksia löytynyt, jatkoimme matkaa. Lähistöllä pysähdyimme pari kertaa pikaisesti myös sen takia, että Hanna pääsi etsimään fossiileja, mutta ihmeellisyyksiä ei löytynyt. Tuuli oli nyt huomattavasti tyynempi, joten varmaan siitä syystä näimme nyt useita laulutaskuja siellä täällä. Parin pusikon komppaus tuotti myös saharankääpiökertun, ruokokerttusen sekä pari sinirintaa.

Päästyämme Layoneen päätimme etsiä tien, joka vei kohti Mauritaniaa ja Oued Lemseydia. Ihmeeksemme löysimme oikean tien eksyttyämme vain siedettävät muutaman kerran sekavassa kaupungissa ja arvattavaa oli, että tien alkupäässä oli tietenkin taas poliisin pysäytyspaikka. Ja täällähän oltiinkin sitten kunnon niuhoja! Passit ja muut paperit tarkistettuaan he halusivat nähdä auton paperit ja niistähän soppa syntyi. Täysin arabiankieliset poliisit sönköttivät meille ilmeisestikin jostain puuttuvasta paperista, mutta mistä me voimme tietää, mikä paperi oli hukassa, kun emme me mitään vuokraamon arabiankielisistä papereista muutenkaan ymmärtäneet. Poliisit tivasivat ja tivasivat, mutta eihän me mitään ymmärretty, ei papereista eikä heidän sönkötyksestäänkään. Lopulta paikalle marssi yksi poliisi, joka kertoi selvällä englanninkielellä, että puuttuva paperi oli vakuutuspaperi, mutta mitäpä tämäkään tieto meitä hyödytti? Lopulta meidät kuitenkin päästettiin jatkamaan matkaa. Päivä alkoi olla jo turhan pitkällä, mutta onneksi meillä oli vain kuutisen kilometriä Oued Lemseyedille. Mutta sitten 300 metrin päässä odotti toinen – ilmeisestikin sotilaspoliisin tarkistuspiste. Ja tässä meni taas yhtä kauan, vaikka auton papereihin ei puututtukaan. Jotenkin näillä poliiseilla vaan ei ollut mihinkään kiire…

Lopulta noin klo 16:45 pääsimme Lemseyedille, joka oli kaunis palmukeidas, jonka keskellä oli pieni lähde, mutta ehkäpä ajankohdasta johtuen lintuja ei juuri paikalla näkynyt. Meitä ei pätkääkään kiinnostanut enää nähdä samoja poliiseja ja vielä vähemmän meitä kiinnosti äärimmäisen sekavan Layonen läpi sompailu, joten onneksi Hanna huomasi sekä kartasta että Patrick Bergierin lintuoppaasta, että tietä jatkamalla pystyi ohittamaan koko kaupungin! Niinpä jatkoimme puoliaavikkoylänköä eteenpäin ennen kuin aurinko alkoi laskea. Tien varresta löytyi mukavan näköisiä metsiköitä, jotka näyttivät todella hyviltä saharantimalille sekä pienten pensaiden alueita, jotka näyttivät hyviltä aavikkokertulle. Niinpä pysähtelimme aika ajoin atrappia soitellen ja kerran, kun soittelin aavikkokerttua, alkoi tien toiselta puolelta kuulua saharantimalien kiivas ääntely! Riensimme pieneen metsikköön (27,050760 13,051184) ja sieltähän löytyi noin 20 saharantimalia! Linnut reagoivat todella voimakkaasti atrappiin ja kohta meillä oli lähipuskissa pomppimassa runsaasti aikuisia sekä ihan nuoria, juuri ja juuri lentokykyisiä lintuja kovasti äännellen!

Käytyämme nyt lähempänä Mauritaniaa kuin vielä kertaakaan reissumme aikana, käännyimme viimein ajamaan hyvin kapeaa ja suoraa tietä kohti päätietä. Tie jatkui ja jatkui mutta lopulta pääsimme päätielle ja kuinka ollakaan olimme samalla ohittaneet kaikki Layonea ympäröivät tarkistuspisteetkin! Loistavaa!

Hieman peläten, että meidät olisi nyt varmaan etsintäkuulutettu tai jotain, kun olimme kadonneet Mauritaniaan johtavalle tielle, jatkoimme kohti pohjoista. Pian aurinko laski, mutta päätimme jatkaa niin pitkään kuin vain ikinä jaksaisimme, jotta voisimme seuraavana aamuna aloittaa Gouliminesta, joka oli tulomatkalla auto-ongelmien takia jäänyt vähän heikolle koluamiselle.

Ajettuamme vielä parisen tuntia ja ohitettuamme Tantanin, aloimme pilkkiä niin pahasti, että käännyimme erään vuoristotien varteen, johon jäimme autoon nukkumaan puolilta öin. Olimme ajaneet jo reilut 1000 kilometriä päivän aikana!

Yhä kohti pohjoista

5.3. Yö oli aika kylmä joten nukuimme varsin huonosti ja lopulta heräsimme jo klo 5:30. Jatkoimme vielä viimeiset 50 km Gouliminen lähelle Oued Boukilaan, jossa komppasimme taas toista tuntia aavikkokerttua, muttemme sitä löytäneet. Keltapäähaukka kävi lentelemässä päällämme laskeutuen hetkeksi tolpan nokkaankin, ennen kuin jatkoi kauemmaksi. Komppasimme aluetta aika laajalti ja löysimme mm. rusorintakerttuja, pari pikkupensaskerttua ym. muttemme aavikkokerttua. Lopulta palasimme hieman takaisin etelään päin ja pysähdyimme puoliaavikkoalueelle 30km ennen Gouliminea ja lähdimme komppaamaan kiurumaastoa. Lyhytvarvaskiuruja oli muutamia parvia ja ohitsemme lensi kahdeksan paksunokkakiurun parvi, yksi sarvikiurukin lensi äännellen ylitsemme ja siellä täällä näkyi muiden taskujen ohella myös laulutaskuja.
Jatkoimme kävelyä alueelle, jossa kasvoi polvenkorkuista pensasta, mikä näytti erinomaiselta aavikkokertulle, joten jo sitä lähestyessäni laitoin atrapin soimaan ja kuinka ollakaan sieltähän lensi kuuden linnun aavikkokerttuperhe (theresae) minua vastaan. Vihdoin pääsimme tämänkin lounaisen Marokon alalajin kuittaamaan. Samalla alueella eleli myös runsaasti paksuhyppymyyriä, jotka pitivät hauskaa kurinaa koloissaan maan alla.

Jatkoimme vielä koluamaan aluetta 22km ennen Gouliminea, mutta mainittavia havaintoja ei enää tullut. Niinpä lähdimme varsin ajoissa jatkamaan matkaa. Juuri ennen Gouliminea tien yli lentänyt saharantimalikaan ei enää meitä hidastanut. Poliisin pysäytyksetkin loppuivat taas lähes kokonaan, paluumatkalla meidät oli Dakhlan ja Gouliminen välillä pysäytetty 15 kertaa.

Palasimme taas Marokon puolelle ja pian jo ohitimme Tiznitin ja lopulta juuri ennen Agadiria käännyimme kohti sisämaata suunnaten Soussin laaksoa pitkin kohti Anti-Atlaksen vuoristoa. Tie oli pitkä ja kiemurainen mutta vaikka kävimme syömässä tienvarsiravintolassa, ehdimme silti valoisassa Taliouinen itäpuolen ylängölle 48 km päähän Tazenakhtista nuotitetulle kaitanokkakiurupaikalle.

Koska valoa oli vielä jäljellä, lähdimme komppaamaan läheisiä kivikkoisia harvaan ruohikkotuppaisia rinteitä, joilta löysimme 2 paksunokkakiurua, joista Hanna ehti nappaamaan pari kuvaa, ennen kuin ne lähtivät pakoon. Kivikkotöyhtökiuruja ja mustaleppälintuja löytyi useita ja pari laulavaa aavikkotaskua, mutta etsimäämme kaitanokkakiurua ei löytynyt edes atrapin avulla. Kuuntelimme vielä pilkkopimeässäkin, josko kaitanokkakiurun laulu kantautuisi korviimme, mutta vain minervanpöllö ja joku outo haukkuva nisäkäs kuultiin. Lopulta palasimme autolle varustautuen todella kylmään yöhön. Puimme siis kaikki mukanamme olleet vaatteet päälle ennen kuin kömmimme auton perätilaan makuupusseihimme.

Vuoristossa

6.3. heräsimme jo ennen viittä ja kylläpä ulkona olikin kylmä, maa oli aivan kuurassa. Janne oli saanut nukutuksi oikein hyvin, mutta Hannalla oli ollut ainakin välillä hieman turhan kylmä. Lämmitettyämme auton kunnolla, kömmimme ulos kuuntelemaan ja ihailemaan käsittämättömän kirkasta tähtitaivasta. Pari minervanpöllöä huuteli vuorten rinteillä, mutta muuten oli hiljaista. Puolen tunnin odottelun jälkeen Hanna kuuli lupaavan kuuloisen linnun lentävän korkealla meitä kohti ja kohta Jannekin kuuli sen, kun se tuli lähemmäs. Kaitanokkakiuru lensi kutsuäännellen ylitsemme todella korkealla ja pilkkopimeässä, mutta ääni oli helppo tuntea. Valitettavasti atrappikaan ei auttanut vaan kohta oli taas hiljaista. Pian alkoivat kivikkotöyhtökiurut laulunsa mutta kaitanokkakiuruja ei kuulunut. Kävimme auringon noustua taas komppaamassa rinteitä, muttemme löytäneet mitään uutta, nyt 10 paksunokkakiurua näkyi lennossa. Lopulta palasimme autolle ja kävimme vielä kuuntelemassa lähistöllä parista muustakin pisteestä mitään uutta kuitenkaan kuulematta. Kahden kivipaaden luona noin kilometri takaisin Taliouneen päin, näimme ensimmäiset aavikkotulkut ja lähdettyämme ajamaan kohti Tazenakhtia niitä näkyi paljon lisää – aavikkotulkku oli ylänköjen yleisin lintu aamulla ja ne olivat usein noin kymmenen linnun parvina tien varressa ruokailemassa. Myös musta- ja kalottitaskuja näkyi jonkin verran.

Jatkoimme vuoristoteitä lähelle Ouarzazaten kaupunkia, mutta teimme periaatepäätöksen, että emme ajaisin kaupunkiin, vaikka meillä oli sieltä tiedossa paikka pitkänokkaiselle töyhtökiurulle, joka ainakin hollantilaisten toimesta on jo splitattu omaksi lajikseen, vaan päätimme, että paikat Tizi-n-Tickan vuoristotien alkupäästä itään jäisivät seuraavalle Marokon reissullemme. Marokkoon pitäisi joka tapauksessa tulla uudelleen hoitamaan, jos ei muuta niin ainakin atlaksensieppo ja tietysti mielellään silloin olisi hyvä olla muutakin tekemistä. Niinpä jätimme enemmälti etsimättä alueella esiintyvää lännensurutaskuakin ja päätimme ajaa mahdollisimman ripeästi, toki mahdollisuuksien mukaan välillä hyvillä paikoilla pysähdellen, kohti Oukameïdenia – Afrikan ainoata laskettelukeskusta. Alun perinhän meidän ei ollut tarkoitus ehtiä lainkaan näille teille, joita olimme nyt ajamassa, mutta koska olimme selvinneet reissun ohjelmasta päivää suunniteltua nopeammin, olimme keksineet yrittää kaitanokkakiurua ja jatkaa sitten Tizi-n-Tichkan kautta Oukameïdenille. Alkuperäisessä suunnitelmassamme olisimme ajaneet suorinta tietä Marrakeshiin ja sieltä Oukameïdenille, jos aikaa olisi.

Tizi-n-Tichkan vuoristotie oli sitten se ensimmäinen turistipaikka reissullamme ja joka ikisessä mahdollisessa ja mahdottomassa pysähdyspaikassa oli matkamuistokauppiaita, jotka eivät kyllä antaneet hetken rauhaa, jos erehtyi pysähtyä. Ehkä tästäkin syystä matkamme eteni jopa suunniteltua nopeammin. Myytävänä näillä kauppiailla oli kiviä, sekä aitoja että väärennettyjä fossiileja sekä keramiikkaa. Maisemat vuoristossa olivat tietysti upeat, olimmehan nyt lähestymässä Atlasvuoriston korkeimpia huippuja.

Lintujakin toki näkyi: Käärmekotka kaarteli taivaalla ja Iriri -joen ylitettyämme meidät pysäytti pitkästä aikaa poliisi, mutta ei heillä muuta asiaa ollut kuin, että he halusivat testailla Hannan kameraa. Leppoisan kameraesittelyn jälkeen jatkoimme matkaa ja jokivarren yllä kiepui pikkukiitäjiä ja kalliopääskyjä sekä yksittäinen ruostepääsky. Läheisen sähköpylvään nokasta löysimme kotkan istumasta ja heti kiikareilla tunnistimme sen vuorikotkaksi! Lintu antoi itseään lähestyttävän, joten pitkästä aikaa Janne pääsi skouppaamaan oikein kunnolla. Monena päivänä varsinkin etelässä oli ollut niin kova tuuli, ettei putkea ollut paljon tarvinnut autosta nostaa.
Pari kertaa pysähdyimme myös tarkistamaan, löytyisikö maasta fossiileja tai muuta mielenkiintoista, mutta mielenkiintoisimmaksi löydöksi Jannen jaloista lähti lentoon kaksi hietakyyhkyä. Näytti siltä, että ainakin tien varret oli paikallisten fossiilien myyjien toimesta puhdistettu aika huolellisesti. Toki Hanna jonkinlaiset matkamuistot itselleen löysi, mm. hienoja karneoliakaatteja, mutta päätimme, että seuraavalla Marokon reissullamme aikaa pitäisi olla enemmän myös maaperän tutkimiselle.

Kivuttuamme taas kerran ylemmäs vuoristoon, löytyi eräältä levikkeeltä alppivarisparvi ruokailemasta. Kohta näitä taitavia lentäjiä löytyi taivaalta suuri parvi lisää. Laaksossa kulkevista joista löytyi useampia virtavästäräkkejä. Pikkuhiljaa maisemassa alkoi näkyä isompia puita ja jopa pieniä metsiköitä. Ensimmäinen pysäytys metsässä tuotti kuusitiaisia (atlas) ja parven pikkukäpylintuja ja jo toinen pysäytys tuotti elikseksi viheltelevän atlaksenvihertikan (31,47301 07,432247)! Viheltelimme linnulle takaisin ja kohta ympärillämme huusi ainakin neljä, ellei jopa viisi atlaksenvihertikkaa! Lopulta yksi linnuista löytyi näkyvillekin ja Janne pääsi kuvaamaan sitä putken läpi oikein mukavasti. Yhdellä pysäyksellä kuulimme kalliopyyn.

Jatkettuamme taas matkaa näimme tien yli editsemme lentäneen vuorisirkun (africana), ennen kuin saimme kuningasidean yrittää päästä pikkuteitä Oukameïdeniin. Olin onneksi edellisiltana laittanut gps:ään Andreas Uppstulta saamiani koordinaatteja Oukameïdenin lähistöltä ja yllättäen nämä pisteet osoittivat, että hekin olivat oikaisseet Tizi-n-Tichkalta Oukameïdenin tielle, mikä tietysti oli meille helpotus, sillä koska olimme täällä täysin ilman mitään kunnollisia suunnitelmia, olimme kuvitelleet joutuvamme kiertämään Marrakeshin kautta.

Lopulta reitti Oukameïdeniin oli oikein helppo, vaikka kartalla tie olikin merkitty aivan minimaalisen pieneksi ja aikaisemmin varsinkin rannikolla tällaiset tiet olivat olleet lähes tai täysin ajokelvottomia. Mutta tämä tie oli erinomainen ja se säästi meiltä paljon aikaa ja vaivaa. Oukameïdenin hyvää tietä kiivetessämme, kuvasimme vielä eräässä kylässä pensassirkkuperhettä ja vihdoin saavuimme Oukameïdenin luonnonsuojelualueelle. Maksettuamme pienen parkkimaksun huomasimme parkkipaikan sähkölangoilla suuren lintuparven, jota kymmenkunta turistia oli kuvaamassa – ruususiipitulkkuja (alienus)! Säntäsimme ulos niitä kuvaamaan ja kylläpä niitä olikin paljon. Lähes parisataa lintua lenteli vilkkaasti langoilta toisille ja espanjalais- ja marokkolaisornin johtama brittiporukka oli linnuista lähes yhtä haltioissaan kuin mekin. Parven seurassa oli myös kymmeniä kalliovarpusia (barbara). Aikamme lintuja ihmeteltyämme, valo alkoi käydä vähiin ja huomasimme etsimämme retkiraporttien suositteleman hotellin olevan aivan vieressä. Saimme tästä Chez Juju hotellista hieman askeettisen mutta toimivan huoneen ja kohta olimme alakerran ravintolassa syömässä tuhtia ja maittavaa ateriaa. Loppuillan otimme rennosti, kävimme suihkussa ja painuimme ajoissa nukkumaan.

Oukameïdenissa

7.3. Janne heräsi jo viideltä, kun ei enää väsyttänyt ja pian heräsi Hannakin. Niinpä olimme jo hämärissä kävelemässä kohti Oukameïdenin rinteitä. Otimme suunnaksi yhden läheisistä pikkunyppylöistä, jonka laelta uskoimme avautuvan komeat maisemat Pohjois-Afrikan korkeimmille huipuille, etupäässä Jbel Toubkalin 4167m korkealle huipulle. Rinteen alapuoleisilta nurmikkoalueilta löysimme tunturikiuruparven (atlas), jota hetken kuvailtuamme jatkoimme kipuamista ylemmäksi. Mustaleppälinnut lauloivat vuoristokylän talojen katoilla ja rinteen kivillä ja pikkuhiljaa aurinko alkoi nosta takanamme olevien vuorten takaa. Juuri sopivasti auringon noustessa pääsimme nyppylän harjalle ja olimme olleet oikeassa, edessämme aukesi upea maisema Atlasvuoriston korkeimmille lumisille huipuille.

Kiipesimme vielä hieman ylemmäs, jotta saimme afrikkalaisesta lumesta käsipinnan ja tulipa pinnoihin myös ylitsemme lentänyt muuttohaukka sekä vuorten rinteiden yllä lentänyt alppinaakkaparvi. Myöhemmin näimme kuinka muuttohaukka jahtasi näitä alppinaakkoja, jotka syöksyivät sitä pakoon tiiviinä parvena siivet voimakkaasti humisten.

Laskeuduimme rinnettä pitkin takaisin kohti kylää, havaiten lisää tunturikiuruja sekä mustaleppälintuja seuranaan yksi koiras sepelleppälintukin. Kivikossa näiden seuraaminen ja kuvaaminen oli vaikeaa, mutta jotenkin Hanna onnistui yrityksessään.

Kylällä olivat alppinaakat ja -varikset saapuneet siivoustalkoisiin nurmikkoalueelle. Hanna säntäsi niitä kuvaamaan Jannen jäädessä ihmettelemään pihan kivikoille saapuneita traial-kuskeja, jotka temppuilivat kivikossa moottoripyörineen. Pari kulorastasta (deichleri) kävi hetken piipahtamassa kylässä ennen kuin ne jatkoivat matkaansa.

Odottelimme vielä hetken, josko ruususiipitulkut saapuisivat taas kylälle, muttemme koko aamuna havainneet ainoatakaan, kalliovarpusia kyllä näkyi runsaasti, mutta nekään eivät oikein viihtyneet kuvattavina. Lopulta pakkasimme tavaramme ja lähdimme ajamaan kohti Marrakeshia.

Emme kuitenkaan ajaneet Oukameïdenin tietä pitkään vaan käännyimme pian Tahanaoutin liittymästä pienelle mutta hyväkuntoiselle tielle (joka oli kartassa lähes olematon katkoviiva), joka nousi taas pian vuoristoon. Eräässä metsikössä kuulimme jo vauhdista tulipäähippiäisiä ja pysähdyttyämme löysimme myös muutaman nokkavarpusen. Käännyimme seuraavasta kylästä (Sidi Fares) vasemmalle kohti Asnia (tienviittaa ei ollut) ja pian maisema alkoi näyttää sopivalta projektilajillemme. Edellisiltana ruususiipitulkkuja kuvatessamme Janne oli vaihtanut muutaman sanan brittiryhmän marokkolaisoppaan kanssa, joka oli kertonut, että Asnin kylän läheiset katajikot ovat erinomainen paikka atlaskertulle. He itse olivat kuvanneet kerttua aivan kylän viereisessä katajikossa. Katajikot alkoivat jo kuitenkin, kun olimme ajaneet tietä vasta noin kolmasosan kohti Asnia ja päätimme heti koittaa onneamme (31,25168 07,899832). Hajaannuimme kiipeämään katajikkoon ja eipä aikaakaan, kun Jannen edestä katajapuskasta lähti kerttu, joka laskeutui heti seuraavaan puskaan. Janne lähestyi lintu varovasti ja yhtäkkiä se pomppasi keskelle puskaa näkyviin – koiras atlaskerttu. Janne viittoili Hannan paikalle ollen varma, että lintu oli yhä katajassa, mutta sitäpä ei enää löytynytkään.

Komppailimme katajikkoa varttitunnin löytämättä kuitenkaan yhtään lintua. Päätimme vielä koluta erään kuivan jokilaakson, jossa katajia oli vielä tiheämmässä kuin lähiympäristössä ja vihdoin tärppäsi. Nyt Hanna näki atlaskertun lyhyesti aivan edessään ennen kuin se taas katosi turhan nopeasti, jotta sitä olisi ehtinyt kuvata lainkaan. Elikseen tyytyväisinä palasimme autolle ja lähdimme ajamaan kohti Asnia.

Asnissa käännyimme vielä Imlin kylälle johtavalle 17km pituiselle tienpätkälle, joka päättyi kylään, josta kerrottiin olevan upeat maisemat Jbel Toubkalille. Tie oli parista kohdasta huonokuntoinen, eikä meidän turhan kupera pohjapanssarimme siitä oikein tykännyt, mutta lopulta pääsimme perille. Kylä oli varsinainen turistikylä sekin, joten Hanna suuntasi mieluusti tuliais- ja matkamuisto-ostoksille, mutta Janne päätti jäädä vahtimaan autoa ja kirjoittelemaan haviksia ym.

Kohti Casablancaa

Aika pian Hanna oli ostoksensa tehnyt ja lähdimme ajamaan kohti Marrakeshia. Noin tunnin ajon jälkeen edessä oli koko reissun viimeinen todella inhottava osuus eli Marrakeshin esikaupunkialueen läpiajo. Onneksi tien varrella ainakin välillä oli joitakin tienviittoja kertomassa, mihin mennä ja vaikka Casablancan kyltit yhtäkkiä katosivat, niin Agadirin viittoja näkyi välillä ja niitä sekä länttä seuraten pääsimme sekavan liikenteen keskellä lopulta varsin kivuttomasti tielle, joka näytti lupaavasti vievän pois kaupungista ja kohti moottoritietä.

Lopulta pääsimme motarille ja aloitimme puuduttavan pitkän ajon kohti Casablancaa. Aikaahan meillä oli vielä vaikka kuinka, mutta päätimme ajaa mahdollisimman lähelle Casablancaa valoisassa. Lopulta kurvasimme erään huoltoaseman pihaan noin 70 km ennen Casablancaa ja kokosimme jäljellä olevat dirhamimme pöytään ja totesimme rahojemme olevan lähes lopussa. Shellin huoltoasemalla ei kuitenkaan Visa kelvannut, joten päätimme syödä pizzan puoliksi sekä 7 dirhamin ranskikset. Jäljellä olevilla reiluilla 50 dirhamilla kuvittelimme selviävämme jäljellä olevista motarin tietulleista.

Päätimme ajaa vielä lähemmäksi Casablancan lentoasemaa ja noin 50 kilometriä ennen kurvasimme taas isolle huoltoasemalle, jonka takana oli suuri parkkialue. Päätimme levätä tunnin-pari ja nukahdimme pian auton penkeille, Hanna takapenkille ja Janne etupenkeille poikittain. Pari tuntia nukuttuamme vaihdoimme paikkoja ja päätimme kokeilla nukkua vielä hieman lisää.

Kotimatkalle

8.3. Lopulta heräsimme yhdeksän tuntia nukuttuamme klo 5:00 ja päätimme saman tien lähteä ajamaan kohti Mohammed V:n lentoasemaa. Tietullissa meitä odotti yllätys – tullimaksu olikin 70 dirhamia. Onneksi saimme virkailijan lahjottua siten, että annoimme hänelle kaikki 50 dirhamiamme sekä päälle 5 euroa, joka siis vastasi noin 50 dirhamia. Mutta kuinka ollakaan, pian oli edessämme vielä toinenkin tietulli, eikä meillä ollut dirhamin dirhamia jäljellä! Topakka virkailijanainen ei sitten meitä enää päästänytkään euroilla menemään! Meinasikohan hän, että jäämme tälle parin kilometrin moottoritien pätkälle asumaan, sillä emmehän me sieltä pääsisi mitenkään pois! Lopulta takanamme autossaan jonottanut nainen kyllästyi ja tuli mesoamaan paikalle. Lahjoimme hänet 5 eurolla, jotta hän maksaisi huikean 10 dirhamin (1 €) tietullimaksumme ja lopulta pääsimme matkaan, varmistettuamme vielä, että tämä oli varmasti viimeinen tulli ennen lentoasemaa.

Vihdoin pääsimme lentoasemalle, jossa ajoimme auton tuttuun vuokra-autoparkkiin, nappasimme tavarat mukaamme ja kävelimme autovuokraamoille. Vaikka viimeksi Sixtin toimisto oli auennut jo 6:30, saimme nyt odotella toista tuntia havaiten lentokentän yllä lennelleessä tervapääskyparvessa ainakin yhden vaaleakiitäjän reissupinnaksi, ennen kuin toimisto viimein kasin jälkeen aukesi. Ensimmäisen automme lasin rikkomisesta tuli meille maksettavaa 40€, joten aika turhaan olimme poliisiasemalla aikaamme viettäneet, mutta olimmepahan monta ikimuistoista kokemusta rikkaampia.

Tavaroista luovuttuamme ja passintarkistuksen yhteydessä maastalähtöpaperit täytettyämme, kiertelimme hieman vaatimattomissa kaupoissa, muttemme löytäneet mitään järkevää. Air Francen koneemme lähti viimein klo 10:35 kohti Pariisia, jonne laskeuduimme hieman etuajassa klo 14:25. Meillä oli kuitenkin edessä pitkä kävely terminaalilta toiselle, joten lopulta me saimme kävellä suoraan Finnairin koneeseen. Toki saimme sitten istuskella koneessa jonkin aikaa, kunnes se viimein klo 15:25 lähti kohti koti-Suomea.

Helsinki-Vantaalle laskeuduimme klo 19:20 ja kylläpä olikin Suomessa keli muuttunut. Jos lähtömme aikaan oli vielä ollut järkyttävän kylmä, n. -20 astetta niin nyt oli nollakeli. Niinpä käveltyämme autollemme lähti Berlingo hyvin käyntiin ja kohta jo matkasimme kohti kotia. Ajoimme vauhdikkaasti aina Simpeleelle saakka, jossa ”tepparilla” tilasimme kunnon lehtipihvit ja katsoimme Barcelona-Arsenal Championsliigaottelun toisen erän, ennen kuin jatkoimme kotiin, jossa olimme puoliltaöin.

Olipahan taas ollut rankka mutta onnistunut reissu! Pelkästään Marokossa olimme ajaneet 6100 kilometriä (päälle vielä 700km Suomessa). Rahaa oli reissussa kulunut lentolippujen ja autonvuokran lisäksi vain lentokentältä nostamamme n.6000 dirhamia (600€) + 140€ hotelleihin. Olimme siis selvinneet reissusta lähes puolet halvemmalla kuin olimme budjetoineet – ehkä tähän oli osasyynä se, että olimme nukkuneet 6 yötä autossa, yhden lentoasemalla ja vain 4 hotellissa sekä syöneet oikeaa ruokaa keskimäärin noin joka 2,5. päivä! Lintulajeja olimme Marokossa havainneet yhteensä 210, joista huikeat 21 olivat uusia WP-pinnoja! Isommilta ongelmilta olimme välttyneet, toki poliisin kanssa olimme taas tekemisissä aivan ennätyspaljon, mutta Marokon poliiseista jäi meille oikein mukava kuva! Lienemmeköhän olleet ensimmäinen porukka, joka ei saanut ensimmäisiäkään sakkoja? Suunnitelmissamme on palata Marokkoon jo ensi keväänä hieman myöhäisempään vuodenaikaan, jotta atlassieppo, atlaksenkivitasku ja nyt yrittämättä jääneet lännensurutasku ja monet paikalliset alalajit tulisivat nekin hoidettua. Tällöin siis tulemme keskittymään maan itäosiin, nythän olimme keskittyneet ainoastaan länsiosiin ja etelään sekä hieman raapaisseet keskiosia.

J.A.

Yksi vastaus artikkeliin ”Marokko 25.2.-8.3. 2011

  1. Päivitysilmoitus: Birdersdiary » Vuosi 2011 – kuukausittaiset kertomukset

Kommentointi on suljettu.