Kapverde 19.12.2003 – 8.1.2004

Kapverdelle!!!

Kapverden lentomme lähti Lissabonista 19.12. klo 21.45 reilun tunnin myöhässä, sillä kapverdeläisillä, joista suuri osa oli sinne joulua viettämään matkaava siirtotyöläisiä, oli aivan järjettömästi tavaraa mukanaan (siis osalla jopa enemmän kuin meillä). Check-in siis kesti hieman normaalia kauemmin. Joululahjaksi oli viemisinä televisioita, mikroaaltouuneja sekä kaikenlaista muuta rojua. Eli tällä lennolla meidän ei tarvinnut jännittää, miten meidän tavaramääräämme suhtaudutaan. Kapverdeläisillä ei kuitenkaan tuntunut olevan mihinkään kiire.

Perille Salin kansainväliselle kentälle laskeuduttiin puoli kahden aikaan (siis taas paikallista aikaa, eli kelloja oli taas siirretty pykälä eteenpäin; siis jo kolmannen kerran reissumme aikana).

Matkatavaramme löytyivät kuin löytyivätkin pitkän odottelun jälkeen. Lentoasemalla etsimme pankin, jossa vaihdoimme heti mahdollisuuden tullen rahaa (1€ = 110 CVE =$= Kapverden escudoa). Sitten aloimmekin yöpymispuuhiin, sillä olimme ajatelleet viettää yömme lentoasemalla. Niinpä veimme osan tavaroistamme tavarasäilytykseen ja yritimme tehdä olomme mukavaksi lentoaseman epämukavilla penkeillä.

Nukkuminen oli aikalailla mahdotonta, sillä paikalliset pitivät varsin kovaa metakkaa. Lentoja lähti aamuyöllä useita, joten hälinää riitti. Hanna kuitenkin onnistui muutaman tunnin nukkumaan, Janne ei edes vaivautunut yrittämään.

Pedra de Lumen altaat

20.12. Kuuden jälkeen olimme jo aivan täynnä lentoasemilla istumista, joten otimme aseman edustalta taksin kohti Pedra de Lumen suola-altaita.

Perda de Lume on pieni kylä Salin saaren itälaidalla. Suola-altaat sijaitsevat kylän luoteispuolella tulivuoren kraaterissa. Kraateri on noin kilometrin halkaisijaltaan ja sen seinämät nousevat korkeimmillaankin vain viidenkymmenen metrin korkeuteen, joten kraateria on vaikea huomata kylältä. Kraaterin pohjalla on runsaasti suuria suola-altaita, joista vähiten suolaiset houkuttelevat paikalle runsaasti kahlaajia, etenkin talvisin ja muuttoaikaan. Paikalla myös pesivät Kapverden ainoat pitkäjalat. Suola-altaat ovat itse asiassa saaren ainoita turistinähtävyyksiä, joten paikalle kannattaa ehtiä hyvissä ajoin auringon nousun aikaan.

Me saavuimme altaille kraaterin seinämän lävistävästä tunnelista juuri ennen auringonnousua. Hämärässä näimme heti, että altailla oli oikein mukavasti kahlureita. Jouduimme kävelemään varsin lähelle altaita ja odottamaan vielä, että aurinko nousisi kraaterin seinämien yläpuolelle, ennen kuin pystyimme määrittämään lajeja kunnolla. Kuovisirrejä ja pulmussirrejä kahlaili molempia satakunta, mustajalkatyllejä ja karikukkoja kymmenkunta ja pitkäjalkoja kahdeksan. Pian huomasimme lähimmällä altaalla oudon näköisen viklon. Määrittäminen ei kuitenkaan tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä linnulla oli aivan kirkkaankeltaiset pitkät kintut. Kyseessä oli reissun ensimmäinen jenkkimme – keltajalkaviklo.

Hetken keltajalkavikloa kuvattuamme, jatkoimme taas kahlaajien seulomista ja laskemista. Lopulta saimme hämmästykseksemme todeta, että vaikka paikalla oli mm. pari punajalkavikloa ja pari valkovikloa, oli keltajalkaviklo lopulta jopa neljän yksilön voimin altaiden runsaslukuisin viklolaji! Suurinta ihmetystä keskuudessamme aiheutti kuitenkin pulu, joka huusi erään rötiskön kattorakenteissa kaukaista lehmän ammuntaa muistuttaneella äänellä. Keltajalkavikloa olimme osanneet tältä paikalta hieman odottaakin lukemiemme retkikertomusten perusteella. Kukkan ei kuitenkaan ollut koskaan nähnyt neljää yksilöä kerralla!

Muita vähälukuisia lintuja olivat tylli, tundrakurmitsa, lehmähaikara sekä näyttäviä ohilentoja suorittanut alexandri-alalajin tuulihaukkapariskunta.

Yhdeksän aikaan lähdimme kävelemään kylälle, josta olimme sopineet taksin noutavan meidät kymmeneltä. Kylältä löytyivät ensimmäiset endeemit eli kapverdenvarpuset. Nämä viehättävän näköiset varpuset poseerasivat meille koko perheen voimin erään talon katolla. Ja jotta aamumme olisi ollut vieläkin onnistuneempi, lensi pian ohitsemme äännellen kolmen aavikkojuoksijan parvi, joka vieläpä laskeutui kylän viereen kivikkoon, josta näitä erikoisia lintuja oli oikein helppo kuvata.
Taksimme saapui mukavasti aivan ajallaan noutamaan meidät takaisin lentokentälle. Lentomme Boavistalle oli kuitenkin taas reilut puoli tuntia myöhässä. Vaikka lentokentällä oli sähkökatkoa ym., johtui lennon myöhästyminen ainoastaan paikallisten lentokenttävirkailijoiden hitaudesta.

Boavista

Boavistalle laskeuduimme TACV:n potkurikoneella klo 13.00. Lentoasema oli todella pieni, ja matkatavarammekin ojennettiin meille seinässä olleiden aukkojen kautta. Recidential Bon Sossegolta oli hotelliin majoittuneille varattu kuljetus. Jo lentokentällä ja matkalla hotellille huomasimme, että kapverdenvarpusia oli nyt joka puolella.
Bon Sossegon hotelli sijaitsee Sal-Rein kaupungissa, joka on Boavistan suurin kaupunki. Hotelli on oikein miellyttävä ja huone siisti. Hotellin pitäjä on entinen, Suomessakin monesti vieraillut, merimies, joka puhuu hyvää englantia, ja joka oli äärimmäisen avulias ja ystävällinen järjestäessämme seuraavien parin päivän varsin tiukkaa ohjelmaamme.

Päivällä kävelimme reilun viiden kilometrin lenkin etsiessämme ilmeisesti nyt suurimmaksi osaksi kuivana ollutta Rabil-laguunia. Haviksiksi kertyi jo Salissa havaitsemiemme peruskahlaajalajien lisäksi parikymmentä arokorppia, kymmenkunta suomutropiikkilintua ja pikkupensaskerttua, 6 alexandi-tuulihaukkaa, muutama selkälokki ja pensasvarpunen, pari pikkukuovia, kalasääskeä ja silkkihaikaraa sekä komea ruskosuula.

Iltaunien jälkeen kävimme vielä illastamassa hotellilla tapaamamme katalonialaispariskunnan kanssa (yllätys-yllätys miehen nimi oli Oriol). Sovimme myös, että vuokraisimme seuraavaksi päiväksi kimpassa Bon Sossegon meille järjestämän maasturin kuljettajineen saaren koluamista varten.

Kaapparia etsimässä

21.12. Aikaistetun aamupalan jälkeen, jo ennen kahdeksaa, hyppäsimme pihalla jo odottaneeseen maasturiin, jonka ratissa oli Alvin niminen hotellin pitäjän sukulaispoika. Aloitimme matkamme suuntaamalla kulkumme kohti Praia de Curral Velhan hiekkarantoja sekä pientä Ilheu de Curral Velhan saarta, jolla oli perinteisesti pesinyt keisarifregattilintu.

Ensimmäinen merkittävämpi lintuhavainto tehtiin Rabilin kylän jälkeen, kun jokirannassa seisoskeli metsäviklo. Pian tämän jälkeen tienoo muuttui tasaiseksi puoliaavikoksi, täydelliseksi kiurumaastoksi. Ja niitähän riitti! Pysähdyimme pariin otteeseen katselemaan ja kuvaamaan kiuruja, jotka eivät olleet mitä tahansa kiuruja, vaan pääosin saharanvarpus- sekä pikkuaavikkokiuruja (molempia vajaat sata) sekä joitakin kirjosiipikiuruja. Hieman myöhemmin alkoi näkyä myös pikkuporukoissa aavikkojuoksijoita.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuimme valtavalle hiekkadyynille, josta oletimme kävelevämme rantaan, mutta Alvis laittoikin nelivedon päälle ja ajoi vielä pitkälle dyynin päälle, josta oli enää lyhyt kävely alas upealle koskemattoman näköiselle hiekkarannalle. Nämä upeat rannat olivat se mitä katalaanit olivat tulleet mukanamme ihastelemaan, mutta me lähdimme kävelemään lähemmäs kilometrin päässä häämöttänyttä pikkusaarta.

Toista tuntia tuijotimme putkella Curral Velhan saarta kohti ja staijasimme merelle, mutta keisarifregattilintua ei näkynyt. Jouduimme tyytymään saaressa asustelleeseen ruskosuulakoloniaan, jota kyllä kelpasi katsella. Välillä näitä komeita lintuja saapui kiertelemään lähelle rantaakin, jolloin niitä pääsi ihailemaan oikein putken täydeltä. Silti olimme hieman pettyneitä kävellessämme takaisin autollemme ja jatkaessamme matkaamme kohti seuraavaa määränpäätämme eli Ilheu de Baluartesia, jossa oli keväällä nähty kuusi fregattilintua (2 pesivää paria ja 2 pesimätöntä koirasta).

Taas jouduimme kiertämään pitkään vuoria pieniä (väliin aivan olemattomia) ja todella pehmeitä hiekka- ja väliin töyssyisiä kiviteitä pitkin, joilla todella mitattiin kuskin ajotaidot, ennen kuin saavuimme taas rantaan, josta saaremme näkyi. Havaintoja kertyi matkalta sekä rannalta mm. pari pikkukorppikotkaa, harmaahaikara, satakunta lehmähaikaraa sekä pieniä määriä jo aikaisemmin havaittuja lajeja, mutta keisarifregattilintua ei tältäkään paikalta löytynyt, vaikka staijasimme saarelle Ponta de Porto Ferreirasta pari tuntia.

Ilheu de Passarokselle

Päivä oli jo pitkällä, ja paikat hellinä pomppivassa autossa istumisesta, mutta halusimme vielä yrittää pysyä suunnitelmassamme päästä viettämään seuraavaa yötä Ilheu dos Passaroksen pikkusaareen. Kun katalaanitkin olivat vielä innokkaita näkemään lisää maisemia (sekä ilmeisesti kiinnostuneita pääsemään selville järjettömän tuntuisista suunnitelmistamme), jatkoimme taas matkaamme.

Ongelmana meillä oli se, että oli sunnuntai. Piti näet löytää kalastaja, joka heittäisi meidät saarelle ja myös noutaisi meidät seuraavana aamuna. Kuskimme toimiessa oppaana ja katalaanien toimiessa tulkkeina onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan selville, että kalastajia oli paikalla pienessä hökkelikylässä Ilheu dos Passaroksen edustalla, ja he voisivat toimia kyyditsijöinämme.

Niinpä, kuskimme vielä tingattua venekyytimme hinnan 5000 escudosta 4000 escudoon (joka oli vieläkin kuskistamme aivan käsittämätön hinta), olimme pian istumassa pienessä perämoottorillisessa veneessä matkalla kohti pientä Ilheu dos Passaroksen saarta, joka sijaitsi vain kilometrin päässä satamasta. (Paikalliset kalastajat muuten tunsivat saaren nimellä Ilheu de Netherlander tai Netherlanders island. Ilheu de Baluarte puolestaan on paikallisille Ilheu dos Passaros. Kartoissa on kuitenkin nämä yleisesti tunnetut nimet.)

Pienen veneilyn jälkeen huomasimme, että tuuli oli varsin ikävä. Rantautuminen oli täysin mahdotonta. Niinpä saimme hypätä vyötäisiä myöten mereen ja kahlata reput selässä liukkaassa kivikossa saareen. Tämä ei ollut tuulessa lainkaan helppoa, vaikka meillä oli kolme kalamiestä apuna. Onneksi olimme tähän osanneet varautua ja meillä oli sandaalit jalassa ja kaikki optiikka ja muukin arvokas pakastepusseihin sekä eväät ja makuupussit jätesäkkeihin pakattuina.

Tuntui aika hurjalta katsella, kun kyyditsijämme vilkuttivat meille, ja me jäimme pienelle halkaisijaltaan 60 metriselle saarelle odottelemaan pimeän tuloa. Kiersimme pikaisesti saaren simpukoita ym. keräillen ja katsellen, sekä staijasimme vielä viimeisen valoisan ajan kohti kaukana häämöttävää Ilheu de Baluartea, jolla myös eräs kalastajista sanoi fregattilintua nähneensä lähes päivittäin. Lopulta majoituimme saaren länsireunaan lähelle kohtaa, jossa hiekassa näkyi koloja. Näissä onkaloissa asustelevia ulappakeijuja aloimme nyt odotella saapuviksi.

Keijujen yö

Aurinko laski ja pimeä saapui, mutta mitään ei meinannut tapahtua. Janne alkoi jo tuskastua, että menisikö tämäkin nyt pieleen, kun ensin kuulimme karikukkomaisia ääniä, jota emme tunnistaneet (mutta vuosia myöhemmin ja paljon viisaampana olemme tajunneet, että ääntelijöiden täytyi olla paikallisen lajin/alalajin madeirankeijuja!). Odotettuamme vielä jonkin aikaa taskulampun valokiilassa vihdoin vilahti. Äkkiä lamppu pois päältä ja odottelemaan. Mutta taas oli pitkään hiljaista. Kunnes taas valaistessamme taskulampulla lensi suoraan valoa kohti pieni pöristävä keiju. Onneksi tiesimme sammuttaa valon, ennen kuin lintu törmäisi siihen. Nyt tyydyimme enää makaamaan hiljaa paikoillamme, ja pian lulappakeijuja saapui lisää pöristelemään pesimäkolojaan etsien. Linnut kiersivät pesimäaluettaan lentäen välillä todella läheltä meitä. Maatessamme makuupusseissamme aivan liikkumatta kävi yksi linnuista pöristämässä aivan naamamme yläpuolellakin. Oli aivan uudenlainen lintuelämys katsella näiden päivisin merellä lepattavien keijujen vauhdikasta lentoa tähtien valossa.

Parin näistä ulappakeijuista, joita yhteensäkin oli vain muutamia (sillä pesimäkausi ei vielä ollut alkanut), vielä kierrellessä yöpymiskoloaan haeskellen, alkoi meistä noin viidentoista metrin päässä olleesta kolosta kuulua matalaa koo-koo, koo-koo, koo-koo, koo-koo, koo-koo ääntä. (Sävyltään ja korkeudeltaan ääni on lähinnä ehkä idänkäkeä tai harjalintua.) Ensimmäinen linnuista oli löytänyt koloonsa ja päättänyt, että siihen voisi yrittää houkutella myös asuinkumppanin.

Lopulta nukahdimme viimeisen ulappakeijun vielä välillä vilahtaessa ylitsemme, ja aaltojen hakatessa tasaisena pauhuna ja välillä jopa kaukaista ukkosta muistuttavana jyrinänä taustalla.

22.12. Aamulla heräsimme aivan suolaisina ennen viittä odottamaan keijujen lähtöä takaisin merelle. Klo 05.15 näkyi vain yksi vilahdus ja se oli siinä. Nämä pienet kaverukset, joiden kanssa olimme yön viettäneet, olivat taas matkalla jonnekin keskelle valtaisaa merta, missä niitä tuskin kukaan koskaan näkee.

Fregattilintuja!

Kalastajat lähtivät rannasta hakemaan meitä reilua puolta tuntia etuajassa, joten meille tuli kova kiire pakata taas kaikki optiikka ym. vedenpitävästi. Vaatteet olivat vielä edellisestä kahlausreissusta märkinä, kun jouduimme taas kahlaamaan vyötäisiä myöten veneeseen.

Rannassa meille jäi taas hyvää aikaa staijata, ennen kuin Alvin tulisi hakemaan meitä yhdeksän aikaan. Hanna jaksoi sisukkaasti tuijottaa kohti Ilheu de Baluartea, ja tällä kertaa sinnikkyys palkittiin – keisarifregattilintu saapui kuin saapuikin jostain etelästä laskeutuen varsin nopeasti Baluartelle ruskosuulien näyttäessä rääpäleiltä sen rinnalla. Saari oli kuitenkin niin kaukana, ettei lintua enää näkynyt sen laskeuduttua. Samalla kun vielä tuulettelimme upean pinnan johdosta, huomasimme että maasturikyytimme jo saapui meitä hakemaan.

Paluumatka Sal-Reihin sujui vauhdikkaasti kivitietä, jonka nopeusrajoitus oli 80km/h. Tuskin siinä olisi millään vekottimella pystynyt kovempaa ajamaankaan. Lopulta auton ja kuskin vuokraus maksoi meille yhteensä 9000 Escudoa (2000$ tästä oli tämä erillinen haku). Olemme sitä mieltä, että tämä auton ja kuskin vuokraus on ainoa tapa päästä kiertämään saaren rantoja oikein kunnolla. Pelkän autonkin voi toki vuokrata, mutta tiet ovat aivan kammottavia, kaikkia niitä ei ole kartoissa ja välillä joutuu ajamaan paikoissa, joissa ei edes ole tietä. Tuskin ilman paikallista edes löytäisi aavikoilta oikeita tieuria, sillä niitä menee paikka paikoin ristiin rastiin vaikka kuinka.

Päivällä teimme vielä muutaman tunnin kävelyreissun kaupungista luoteeseen, jossa sijaitsevilla jyrkillä vuoren rinteillä pesii suomutropiikkilintukolonia. Kolonialle saakka emme jaksaneet lähteä kävelemään, mutta näimmepähän näitä jouhipyrstöisiä kaunottaria vähän lähempää kuin aiemmin. Kävellessämme näimme myös kolmeen otteeseen rantoja korkealla taivaalla kierrelleen keisarifregattilinnun, jolla roikkui jalassaan jotain kiiltävää narua. Tämä samainen narujalka oli nähty saarella myös keväällä.
Muita kaupungin lähirannoilla havaittuja lintuja olivat mm. kapverdenvarpuset, arokorpit, mustajalkatyllit, karikukot, pulmussirrit sekä pari pikkukorppikotkaa ja yksittäiset pikkukuovi, pikkuaavikkokiuru ja pikkupensaskerttu.

Illalla kävimme taas varmuuden vuoksi varmistamassa tulevia lentojamme, maksoimme isännällemme majoitukset (7500$/3 yötä) sekä autokyydit ja kävimme samassa italialaistyylisessä ravintolassa syömässä (normaaliannokset yleensä n. 600-900$).

Salin saarta kyllästymiseen asti

Jouluaatonaattona heräsimme aamupalalle ja tämän jälkeen isännältämme tilaamamme kyyti heitti meidät lentoasemalle. Odotellessamme lentoamme Saliin, josta meillä oli myöhemmin illalla jatkolento Sao Vicentelle, näimme lentokentällä harmaahaikaran. Kapverdenvarpusia oli pesimäpuuhissa lentoaseman kattorakenteissa.

Alkuperäisestä aikataulustaan kymmenellä tunnilla aikaistunut Salin lento oli taas vaihteeksi puoli tuntia myöhässä. Kun koneemme vihdoin saapui kentälle, tapahtui lähtö hämmästyttävän nopeasti.

Aikataulumuutosten takia meillä oli siis taas Salilla aikaa retkeillä ennen kuin illalla jatkaisimme Sao Vicentelle. Niinpä veimme taas osan tavaroistamme tavarasäilytykseen (100$/kassi, vaikuttanee luotettavalta, sillä kannettavanikin siellä säilyi) ja otimme taksin (700$) kohti saaren eteläosaa ja Santa Marian suola-altaita.

Hyppäsimme taksista hieman ennen Santa Marian kaupunkia keskelle armottoman kuumaa ja todella roskaista puoliaavikkoaluetta. Tiesimme, että hyvät lintualueet sijaitsisivat jalkapallostadionin lähistöllä, joten suuntasimme sinne.

Noin tunnin verran kestimme katsella tätä armottoman ankeaa tienoota, joka oli ankeampi kuin Hurghadan kaatopaikka (sisäpiirivitsi). Toki lintuja oli jonkin verran, mutta kyllä muutamia kahlaajia, aavikkojuoksijoita ja pikkuaavikkokiuruja voi Kapverdellä tarkkailla viehättävämmässäkin ympäristössä. Eräässä ojassa näimme viiden suuren merikilpikonnan jäänteet, lienevät jääneet sinne jumiin tullessaan munimaan kauas rannasta?

Jatkoimme Santa-Marian kaupunkiin, jossa emme viihtyneet juuri sen paremmin kuin altaillakaan, sillä vaikka kaupungissa oli varsin vähän turisteja, oli niistä aivan liian suuri prosentti suomalaisia. Auringon paahde oli todella läkähdyttävä. Kun varjossakin oli 27 astetta, löysimme kaupungin miellyttävimmän paikan paikallisesta nettibaarista, jonka ilmastoinnin suomassa viileydessä pystyimme lähettämään netin välityksellä tervehdys- ja kuittiviestejä sukulaisille ja tuttaville talviseen koti-Suomeen.

Jo kolmen aikaan iltapäivällä olimme aivan täynnä Salin saaren tasaisuutta ja kuumuutta. Niinpä otimme taksin takaisin lentoasemalle, jossa odottelimme taas useamman tunnin seuraavaa lentoamme. Ajatuksissamme hieman säälimme niitä turistiparkoja, jotka olivat tulleet joululomaansa viettämään vain ja ainoastaan tälle Salin saarelle, jossa ei paljon tekemistä voinut olla, ellei sattunut harrastamaan surffausta – ja surffaaminenkin oli sallittua vain jos ei tuullut liikaa tai ei ollut haita lähistöllä.

Sao Vicentelle

Lentomme Sao Vicentelle oli taas toista tuntia myöhässä. Nyt osasimme jo tähän varautua, sillä kentältä oli yhtä aikaa lähdössä kone Bostoniin, kaksi Kapverden pääkaupunkiin Praiaan sekä meidän koneemme. Asemalla oli, kuten arvata saattaa, aivan käsittämätön härdelli! Ja tietysti, vaikka meidän lentomme check-in oli ensimmäisenä valmis, lähti meidän koneemme viimeisenä.

Iltayhdeksän jälkeen laskeuduimme Sao Vicenten lentokentälle, josta jo Salissa sisään kirjaamiamme matkatavaroitamme ei meinannut löytyä millään. Onneksi Hanna huomasi, että tavaramme lojuivatkin eräässä nurkassa ilman minkäänlaista vartiointia. Ne olivat tulleet perille jo edellisellä koneella. Eikä kukaan tehnyt elettäkään, kun nappasimme rinkkamme selkään ja marssimme ulos asemalta. Ei ihme, että Janne huomasi myöhemmin, että hänen (vanha, surkea) partakone oli viety! (Yleensäkään missään lentoasemilla tms. mitään kuulutuksia tai tiedotuksia ei tule englanniksi, joten yleensä pitää vain kysellä muilta matkustajilta ja seurata perässä.)
Lentoasemalta emme meinanneet ensin saada taksia millään. Lopulta saimme kuitenkin kyydin Mindeloon (1000$). Mindelo on Kapverden toiseksi suurin kaupunki, ja vaikka Santiagon Praia on pääkaupunki ja vielä reilusti suurempi kaupunki, on Mindelo kuitenkin se Kapverden menomesta.

Pyysimme kuskiamme viemään meidät Recidential Sodadeen, jossa monet ornit olivat meitä ennen retkikertomusten mukaan yöpyneet. Sodaden halvemmat huoneet (3150$) olivat täynnä, mutta hotellin omistaja, vanhempi rouva, oli bisneshenkinen ja antoi meille kalliimman huoneen (4560$) halvemman hinnalla. Parempi sekin kuin tyhjillään! Muutenkin hotellissa palvelu pelasi, ja rouvan lisäksi ainakin tämän vanhemmat pojat puhuvat hyvää englantia.

Hotellin yläkerran ravintolassa oli mahtava meininki. Elävä kapverdeläinen musiikki soi, ja ravintola oli täynnä hyvin viihtyviä ranskalaisturisteja. Me kuitenkin tyydyimme kylmiin juomiin ja painuimme (liiankin) hienoon huoneistoomme suihkuun ja nukkumaan.

Jouluaatto!

Heräsimme klo 6.20, pakkasimme tavarat ja menimme alakertaan kyselemään Santa Antaon lautta-aikatauluja. Yllättäen selvisi, että olisi viisainta lähteä saman tien kävelemään kohti satamaa, jossa lipunmyynti klo kahdeksan lauttaan alkaisi seitsemältä. Santa Antaoon olisi respan poikien mukaan todennäköisesti menossa niin paljon ihmisiä joulun viettoon, ettei kannattanut jättää mitään sattuman varaan. Niinpä lähdimme heti kävelemään kaikkine kantamuksinemme 15 minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevalle satamalle.

Kävelymatkan varrella näimme muutamia Sao Vicenten erikoisuuksia eli ihka oikeita varpusia. Satamaan päästyämme olimme yltä päältä hikimärkiä, mutta lippujen ostaminen onnistui onneksemme varsin helposti. Ostimmekin saman tien liput myös paluulauttaan Tapaninpäivälle 26.12. klo 10.00 lauttaan.

Armas-laivassa jouduimme jättämään rinkkamme alas lastiruumaan, mutta tämän jälkeen kiipesimme saman tien kannelle varaamaan hyviä staijipaikkoja. Yllätykseksemme lautta lähti liikkeelle minuutilleen aikataulussa eli kahdeksalta. Samalla lautalla oli myös runsaasti suomalaisia, jotka olivat tulleet Sao Vicentelle Kristina`s Cruisesin laivalla. Törmäsimme porukassa jopa erääseen lintuharrastajaankin, (joka kohteliaasti luovutti meille purkillisen hyttysmyrkkyä kerrottuamme, että olimme myöhemmin menossa Santiagolle, jossa esiintyy nykyisin paludismia, joka on hyttysten mukana leviävä malarian tyylinen mutta parantumaton tauti). Lautalla tietenkin staijasimme herkeämättä, olihan lautalta aiemmin ornit tehneet varsin koviakin havaintoja. Me jouduimme kuitenkin tyytymään muutamaan lentokalaan, yhteen pikkuliitäjään sekä yhteen liian kaukaiseen liitäjään.

Satamassa otimme aluguerin Ribeira Granden kaupunkiin eli Santa Antaon pohjoisosaan. Kun Hiache-aluguerimme oli kuskin mielestä sullottu tarpeeksi täyteen ihmisiä, lähdimme matkaan. Auton katto oli myös aivan täynnä tavaraa. Olihan siellä meidän rinkkojen lisäksi usean saareen joulua viettämään tulleen ihmisen matkatavarat sekä joululahjat.

Matka halki Santa Antaon on aivan käsittämättömän upea! Tie kulkee halki korkeiden vuorten ja välillä aivan huikeiden jyrkänteiden vieressä ja jopa välissä. Salin ja Boavistan aavikoiden jälkeen oli mahtavaa nähdä vehreää kasvillisuutta ja jylhiä vuoristomaisemia! Matka saaren läpi kesti tunnin ja 20 minuuttia (600$, huomaa hintaero taksien ja aluquerien välillä). Ensin ajoimme vain ja ainoastaan ylämäkeen ja loppumatkasta alamäkeen. Varsinkin tämän loppumatkan maisemat ovat todella henkeäsalpaavia. Matkalla näkyi myös mukavasti lintuja: kapverdenkiitäjiä näkyi toistakymmentä, kapverdenvarpusia oli satoja, arokorppeja liihotteli jyrkänteiden rinteillä siellä täällä. Näimme lyhyesti myös ensimmäiset vilaukset neglectus-tuulihaukasta ja bannermani-hiirihaukasta.

Meristaijia

Majapaikaksi olimme taas vanhojen retkikertomusten pohjalta valinneet Recidential Alincian (2000$/yö/2hlön huone, omistaja osaa englantia), jonne päästyämme nappasimme putket olalle ja otimme pihalta taksin Ponto del Solin niemeen.

Ponto del Solissa staijasimme lentokentän rannasta (jonne pääsi muurin ali ryömimällä) merelle neljän tunnin ajan. Keli oli oikein leppoisa, tuulta ei ollut liikaa ja aurinkoakin pääsi pakoon muurin varjoon. Toki muurin päältä oli paljon paremmat näkymät merelle, jossa todella oli katsottavaakin! Valitettavaa vaan, että ainakaan Portugalissa tekemämme liitäjähavainnot eivät olleet parantaneet liitäjien määritystaitojamme, sillä vaikka kaukana merellä liiteli toistasataa liitäjää välillä eksyen jopa kohtuulliselle etäisyydelle (ei kuitenkaan koskaan lähelle) emme oikein tunteneet oloamme varmoiksi niitä määrittäessämme. Pikkuliitäjän, idänpikkuliitäjän ja baleaarienliitäjän näköistä tavaraa viuhtoi merellä kadoten pian aaltojen syövereihin. Myös muutamia keltanokkaliitäjiä näkyi lentämässä raskaammin aaltojen väleissä, mutta emme pystyneet varmasti sanomaan olisiko joukossa voinut olla myös kapverdenliitäjiä. Onneksi näimme myös muutaman helpomman tapauksen, sillä kapverdenviistäjät oli helppo poimia joukosta sekä tuntomerkkien että myös liitäjiä vähemmän kieppuvan lentonsa perusteella.

Rannassa oli runsaasti karikukkoja, muutamia pikkukuoveja, tyllejä ja silkkihaikaroita. Merellä lenteli myös yksinäiset ruskosuula sekä nuori atlantis-etelänharmaalokki. Takanamme kohoavilla vuorilla näkyi pari komeaa vanhaa pikkukorppikotkaa. Rannan vuorovesilätäköissä uiskenteli monenlaisia ja monen värisiä pikkukaloja ja löytyipä erään lätäkön pohjalta myrkynvihreä merietanakin. Kivikossa tepasteli myös runsaasti rapuja saksiaan heilutellen.

Illan jo hämärtyessä otimme aluguerin (100$) takaisin hotellillemme Ribeira Grandeen. Pitkän päivän päätteeksi jaksoimme vielä kierrellä kylällä ja ruokailla hotellin alakerran ravintolassa. Aika varhain illalla olimme kuitenkin aivan valmiita viettämään lopun jouluaaton höyhensaarilla. Annoimme paikallisten aloittaa joulun viettonsa puoliltaöin aivan keskenään.

Joulupäivä mahtavissa maisemissa

Joulupäivän aamuna parvekkeeltamme näkyi heti lupaavasti 12 surisevaa kapverdenkiitäjää. Kahdeksalta olimme jo ulkona ja aluguerissa, joka 15 minuutin kiertelyn jälkeen oli täysi ja matkalla kohti Porto Novoa eli lauttasatamaa.

Me kuitenkin hyppäsimme aluguerista vajaata tuntia myöhemmin puolimatkassa eli ylhäällä Aquadas Calderasissa, aivan sammuneen tulivuoren kraaterin vieressä.
Tykki eli kaukoputki mukana kävelimme reilut kahdeksan tuntia ja parikymmentä kilometriä alamäkeen mukalakivitietä. Onneksi meillä oli vaelluskengät jalassa. Maisemat olivat tietysti nyt vielä säväyttävämmät, ja jopa vielä pelottavammat kuin olivat olleet aluguerista katsottuna. Onneksi olimme liikkeellä pyhäpäivänä, sillä liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Liikenteen seassa poukkoilu jyrkänteen reunalle rakennetulla tiellä ei olisi ollut lainkaan hauskaa.

Ylhäällä vuorilla kasvaa istutettuja mäntymetsiä seassaan eukalyptusta, sypressejä ja lukemattomia muita puita. Ylhäällä on tietysti myös hieman viileämpää. Metsikössä yleisin lintulaji oli mustapääkerttu, jonka laulua kuului joka puolelta. Metsikön jälkeen alkavat viljelykset ja laidunalueet, joilla lajivalikoima oli monipuolisin. Neglectus-tuulihaukkoja oli todella runsaasti, jopa yli kolmekymmentä yksilöä. Arokorppeja ja kapverdenkiitäjiä oli myös yleisesti, kuten myös pikkupensaskerttuja. Harvalukuisempia lajeja edustivat kuusi pikkukorppikotkaa ja pari bannermani-hiirihaukkaa. Alemmas mentäessä maasto kuivuu ja kasvillisuus köyhtyy, ja siellä esiintyi pääasiassa vain kaikkialla yleistä kapverdenvarpusta. Alhaalla Ribeira Granden ja Ribeira Torren pohjalla on kuitenkin taas vehreitä banaani- ja kookospalmuviljelyksiä.
Illalla söimme taas alakerran ravintolassa ja ihmettelimme paikallisten joulumenoja. Ulkona oli taas paljon porukkaa ja joululaulut raikasivat mankoista yöllä väliin hieman liiankin kovalla.

Rareja Mindelon altailla

Tapaninpäivänä heräsimme taas ennen seitsemää, pakkasimme tavaramme ja lähdimme pihalle aluguer-jahtiin (kannattaa aina yrittää löytää auto, jossa on jo valmiiksi porukkaa, sillä tällainen lähtee liikenteeseen nopeammin ja toisaalta kuski ei enää tällöin pääse huijaamaan taksihinnoilla). Aluguer löytyi nopeasti, ja lähdimmekin Porto Novoa kohti yllättäen puolityhjällä autolla.

Lautta lähti taas aivan aikataulun mukaisesti ja Sao Vicentelle rantauduimme tuntia myöhemmin eli klo 11.00. Kävelimme taas tavaroinemme Recidental Sodadelle, josta olimme varanneet nyt halvemman luokan huoneen.

Pienen lepotauon jälkeen suuntasimme taksilla Mindelon jätevesialtaille. Hyppäsimme taksista jätärin risteyksessä ja kävelimme parin kilometrin matkan hiekkatietä jätärille. Portilla kysyimme luvan päästä aitojen sisäpuolella sijaitseville altaille lintuja katsomaan, ja vaikka työntekijät eivät englantia osanneetkaan, päästivät he meidät hymyillen alueelle.

Kaikki altailla vastaan tulleet työntekijät sanoivat meille, ettemme saisi kuvata alueella, joten jouduimme jättämään kamerat reppuun. Heti ensimmäisellä altaalla oli todella mukavasti kahlaajia. Saman tien löysimme valkoviklojen, lirojen, karikukkojen, pulmussirrien, ja rantasipien joukosta jo tutun näköisen keltajalkaviklon. Hetken päästä Janne huomasi viereisellä altaalla lehmähaikaroiden joukosta muita pitempikaulaisen haikaran – pikkujalohaikaran! Tämä yksilö oli viettänyt altailla jo useamman vuoden. Pian haikarat säikähtivät erästä työntekijää ja ne lensivät aidan ulkopuolelle puihin. Hetkeä myöhemmin Hanna kiinnitti huomionsa hieman muista poikkeavan näköiseen rantasipiin, ja aivan oikein, kyseessä oli amerikansipi! Oli mukava vertailla tätä Amerikan vierasta Euroopan serkkuunsa, kun ne kököttivät vierekkäin samassa putken kuvassa ruudun täydeltä. Arvatkaa harmittiko pitää kameraa repussa? Salaa kuvaamiseen ei kuitenkaan tarjoutunut mitään mahdollisuuksia, ja kun emme osanneet sanaakaan kreolia tai portugalia niin satusedäksikään ei voinut alkaa.

Kahlaajia laskiessamme huomasimme taivaalta laskeutuvan taas uuden mukavan yllätyksen. Pääskykahlaaja äännähti kertaalleen laskeutuessaan altaan reunalle seisoskelemaan. Talvipukuisen pääskykahlaajalajin määrittäminen oli todella vaikeaa. Kamera poltteli taas repussa, mutta onneksi juuri kun Janne meinasi järjestää vaikeuksia kaivamalla kameran esiin työmiesten nähden, lintu otti taas siivet alleen ja paljasti meille hämmästyttävän punertavat kainalonsa – siis tavallinen pääskykahlaaja.

Katsellessamme kapverdenkiitäjien taitavaa matalalentoa, jonka aikana ne kävivät myös juomassa vettä altaasta, huomasimme taas yhden paikallisen harvinaisuuden laskeutuvan altaan reunalle. Tällä kertaa lajin määrittäminen oli kuitenkin helppoa, sillä kyseessä oli västäräkki. Vielä lensi ylitsemme ensin kaksi etelänharmaalokkinuorukaista sekä kaksi naurulokkia ennen kuin päätimme vielä kiertää kaukaisimmatkin altaat, vaikka niillä ei lintuja näyttänytkään olevan paljon.

Seuraavalla altaalla oli lehmähaikaroita seisoskelemassa ja jostain oli huomaamattamme myös pikkujalohaikara tupsahtanut lemmujen joukkoon. Nyt olivat työntekijät jääneet meistä niin kauas taakse, ettei Janne enää kestänyt kiusausta vaan otti muutaman kuvan haikaroista. Pakko oli saada edes joku lintukuva otettua tästä rariteetteja vilisevästä paikasta. Hetkeä myöhemmin huomasimme altaan reunalla jo altaiden toisen amerikansipin, mutta taas oli jostain ilmaantunut äijä puuhailemaan jotain aivan viereemme. Niinpä tämä hyvinkin mielenkiintoinen laji jäi tällä erää ikuistamatta.

Varsin pian meitä alkoi hieman sapettaa se, että ympärillä hääri koko ajan joku työntekijöistä sopertamassa jotain mistä emme ymmärtäneet muuta kuin, että osa olisi halunnut rahaa ja osa halunnut meidät seurakseen lapiomaan paskaa. Niinpä päätimme lähteä tallustelemaan suorinta tietä kohti hotelliamme. Suorin tie löytyikin yllättävän helposti, sillä altaiden takapuolelle (portin puolelle) oli rakenteilla uusi noppakivitie, joka kulki halki entisen golfkentän suoraan kohti Mindeloa. (Tätä tietä pitkin kannattanee tulevaisuudessa kulkea altaille?) Kävelyä oli hotellillemme noin kolme kilometriä. Ilma oli todella kuuma! Aurinko porotti polttavasti, joten olimme aivan poikki, kun pääsimme hotellillemme. Olihan meillä hieman kävelyä alla edellisiltäkin päiviltä.

Parin tunnin nokosten jälkeen kävimme vielä kaupungilla kaupassa ja internetbaarissa. Illalla ruokailimme vielä yläkerran viihtyisässä ravintolassa ja maksoimme majoituksen ennen kuin painuimme suihkuun ja nukkumaan.

Pääkaupunkiin Praiaan

27.12. Yö oli todella rauhaton. Varsinkin kukot ja sirkat pitivät aivan järjetöntä meteliä pihalla. Heräsimme kuuden jälkeen ja seitsemältä olimme jo taksissa (1000$) matkalla lentoasemalle. Lentoasemalla odottelimme pihalla toista tuntia ennen kun lentokenttävirkailijat saapuivat edes töihin. Me, kuten moni muukin matkustaja, kyllä olimme odottelemassa aivan käskettyyn aikaan asemalla, mutta pian selvisi, että lentoamme Santiagolle oli siirretty parilla tunnilla myöhäisemmäksi. Sitä sitten odoteltiin taas asemalla useampi tunti lentoa ja ei ollut suurikaan yllätys, ettei koneemme ollut vielä edes saapunut kentälle silloin, kun sen piti siirretyn aikataulun mukaan olla jo lähdössä. Lopulta koneemme nousi ilmaan klo 11.20 ja olimme matkalla kohti reissumme eteläisintä saarta Santiagoa ja Kapverden pääkaupunkia Praiaa.

Kapverden saaret on jaoteltu Barlavento (tuulenvastaisiin, pohjoisiin) ja Sotavento (tuulenmyötäisiin, eteläisiin) saariryhmiin. Santiago oli ainoa eteläisemmistä Sotaventon saarista, jolla reissumme aikana retkeilimme. Lintulajisto onkin varsin erilainen verrattuna pohjoisiin saariin, ja suurin osa Kapverden endeemeistä lajeista löytyy juuri Santiagolta.

Praian lentokentälle laskeuduimme klo 12.00. Tavarat löytyivät tällä kertaa hämmästyttävän nopeasti, ja otimme erään ranskalaispariskunnan kanssa taksin kaupunkiin (400$) valitsemallemme majapaikalle Recidental Sol Atlanticolle. Kuten aikaisemmat Sol Atlanticolla majoittuneet olivat retkiraporteissaan kuvailleetkin, ei hotellirakennus näyttänyt ulospäin lainkaan hotellilta, vaan pikemmin varastorakennukselta. Yläkertaan kiivettyämme löytyi lukollisen oven takaa kuitenkin hotellin vastaanotto.

Praiassa hotellien hinnat ovat todella korkeita, joten Sol Atlanticollakin maksoimme huoneesta 3000$/yö. Huone oli aivan siisti ja tilava ja hotelli sijaitsi aivan kaupungin vilkkaimmassa keskustassa. Suihkutilat olivat kuitenkin surkeat: viemärit olivat aivan tukossa, lattialla ryömi matoja ja vain kylmää vettä oli tarjolla. Mutta kyllä tämä meille riitti (toistaiseksi).

Iltapäivällä käppäilimme kaupungilla ja shoppailimme. Eikä lintuhavainnoiltakaan sentään voinut välttyä: pari harmaapääkalastajaa käkätteli aivan keskustassa, muutama kapverdenkiitäjä surisi kaupungin yllä ja ylitsemme vilahti taas tällä saarella esiintyvä alexandri-tuulihaukka.

Illalla katselimme hotellin parvekkeelta lähikentällä pelattua jalkapallomatsia, alakerrassa telmineitä kissanpentuja ja päivittelimme paikallisten melkein missä tahansa suorittamia WC-toimituksia. Todellinen syy parvekkeella oloomme oli kuitenkin ainakin lähes kaikkien paikalla aiemmin yöpyneiden ornien hotellin ympäristössä havaitsema paikallisen detorta-alalajin tornipöllö. Reilun tunnin parvekkeella olon jälkeen klo 19.00 Hanna plokkasikin pöllön, kun se laskeutui allamme kulkeneen tien valaisinpylväälle. Pimeässä oli lähes mahdoton nähdä oliko pöllö vielä pylvään päässä, ennen kun se taas lennähti seuraavalle tolpalle.

Vaikeaa matkan tekoa

Muuten toimintakyvyttömän kännyn herätys pirisi aamukuudelta. Ennen seitsemää otimme jo keskustan alapuolelta Sucupiran torin vierestä aluguerin kohti Joao Trevestä. Alkumatkasta näimme keskellä tietä katollaan läjässä olleen upouuden maasturimersun. Mitenkähän joku oli onnistunut saamaan moisen sellaiseen kuntoon tasaisella tiellä?

Jonkin matkaa aluguerissa istuttuamme aloimme ihmetellä, miksei kuski ota muita kyytiin. Pian tajusimme, että kuski oli päättänyt ruveta taksiksi. Olimme kyllä moneen otteeseen kyytiin noustessamme maininneet sanat aluguer ja collectivo eli matkustajia täyteen keräävä aluguer. Pian huomasimme myös, että kuskimme ajatti meitä kohti päämäärämme pitempiä reittejä. Tämä ei ilmeisesti tajunnut, että osaamme lukea karttaa, joka meillä oli. Niinpä käskimme kuskimme pysäyttää ja pidimme tälle pienen puhuttelun. Päätimme ottaa tästä huijarista kaiken mahdollisen hyödyn irti, eli ajoimme pikkutietä Banana de Ribeiro Montanhan pienen kivitien risteykseen saakka. Normaalisti sinne saakka olisi päässyt ottamalla uuden aluguerin João Teveksestä. Hypättyämme ulos aluguerista kuskimme pyysi meiltä 1500 escudoa kyydistä! Siihenhän me emme suostuneet, sillä oikeasti aluguer-kyyti olisi maksanut vain noin 400 escudoa. Kuski marmatti, että hän ei ollut ottanut muita kyytiin, mutta tämähän ei ollut meidän ongelmamme! Mehän olimme tilanneetkin normaali aluguerin. Kuskilla ei ollut mukanaan edes vaihtorahaa, joten meidän 2000 lappusilla maksaminen ei onnistunut mitenkään. Lopulta hermomme pettivät ja annoimme tälle kouraan 10 euron setelin. Liikaahan me maksoimme, mutta tuskin oli kuskikaan ihan tyytyväinen. Me sen sijaan olimme kuitenkin ihan suhteellisen hyvillämme, sillä nyt olimme päässeet ainakin haluamaamme paikkaan suunnittelemaamme huomattavasti nopeammin.

Kesken taksikuskin kanssa nahistelun huomasimme jo, että olimme saapuneet todella hyvälle lintupaikalle. Vahanokkia pyrähteli useita parvia ylitsemme ja viereisellä mäellä lennähti viiden helmikanan parvi.

Kuskista eroon päästyämme saatoimme alkaa keskittyä enemmänkin lintuihin. Huomasimme myös, että emme olleet nousseet autosta aivan oikeassa kohdassa, mutta paikallisilta apua kysyttyämme löysimme pian oikean Banana de Ribeira Montanhan kivitien.

Banana de Ribeira Montanha

Banana de Ribeira Montanha on yksi Santiagon must paikoista, sillä siellä pesii nykyisin Maailman ainoa bournei-alalajin ruskohaikarakolonia. Tämäkin paikka löytyy kartoilta aivan eri nimellä, joten paikalle löytäminen ei ole välttämättä lainkaan helppoa. Banana-nimisiä paikkoja on useita muuallakin Santiagolla. Meidän kartallamme haikarakoloniakylä oli nimeltään Liberão.

Kivitietä nousimme ensin harjannetta 400 metriä ylös, jossa meitä odotteli agaven oksalla upeasti poseerannut harmaapääkalastaja. Kävellessämme harjannetta alas kohti kylää, näitä upeita ja äänekkäitä saalistusmetodeiltaan enemmänkin hyönteissyöjiltä kuin kalastajilta vaikuttaneita lintuja löytyi koko ajan enemmän ja enemmän.

Kylällä Ribeira de Montanha laakson pohjalle oli padottuna useita pieniä vesialtaita, joilla oli juomassa ja kylpemässä todella runsaasti kapverdenvarpusia, vahanokkia sekä mustapääkerttuja. Kylän läpi kulkevaa tietä kävellessämme näimme ensimmäiset ruskohaikarat matkalennossa kohti ruokailualueita. Kalastajia kiikitti joka puolella, joten kuvattavaakin riitti!

Retkikertomusten perusteella tiesimme hakea laakson pohjalta suurta mahonkipuuta, jonka vieressä olisi jalkapallokenttä. Mutta koska tällaista yhdistelmää ei meinannut usean kilometrin kävelyllä löytyä, saatoimme todeta, että linnut varmaankin pesivät suurimmassa jo jonkin matkaa aiemmin ohittamassamme puussa. Kun kävelimme takaisin päin, kuulimme jo kaukaa kuinka haikaran poikaset kerjäsivät juuri pesille saapuneilta emoilta ruokaa. Jotenkin nämä otukset olivat onnistuneet olemaan aivan hiljaa ja piilossa silloin, kun olimme paikan ohittaneet. Nuoteissa mainittua jalkapallokenttää ei tosiaan enää ollut olemassakaan, vaan puun ympärillä oli ainoastaan viljelyksiä.

Nyt puussa oli näkyvissä useampia emoja ja välillä jo suuriksi kasvaneet poikaset levittelivät pesissä siipiään. Pesien tarkkaa määrää emme puusta kyenneet laskemaan, sillä puu oli todella tiheä (ja suuri), mutta ainakin viisi pesää uskoisimme puussa olleen.

Tämä Bananan (tai Liberãon) kylän seudulla kävely oli kaikin puolin todella leppoisaa. Paikalliset ihmiset antoivat meidän olla kaikessa rauhassa, toki kaikki tervehtivät meitä, etenkin lapset iloisesti läheltä vilkutellen ja kauempaa vihellellen tai suhisten, (ne, jotka eivät osanneet viheltää). Lämpötilakin oli oikein siedettävä (ehkä noin 24 astetta) ja lintuja todella oli paljon. Harmaapääkalastajia oli reilut 30, vahanokkia ja kapverdenvarpusia satoja, pensasvarpusia jonkin verran, alexandri-tuulihaukkoja kuusi, mustapääkerttuja yli 40, pikkupensaskerttuja 10 ja kapverdenkiitäjiä kuusi. Kapverdenkerttusta emme kuitenkaan löytäneet kovasta tapittamisesta ja höristelystä huolimatta. Kävelyn varrella näimme myös aivan sairaasti todella suuria keltamustia hämähäkkejä, jotka eivät ainakaan Jannen mielestä olleet kovinkaan söpöjä.

Ja seuraava endeemi

Käveltyämme takaisin ”isolle” tielle hyppäsimme avolava-aluguerin lavalle, jolla ajoimme João Tevesiin. Suunnitelmissamme oli staijata paikallisen alalajin madens-muuttohaukkaa, joka oli ainakin keväällä näkynyt kiertelemässä Pico de Anatanian rinteillä, mutta keli oli todella utuinen. Niinpä kolusimme vehreää laaksoa Sao Jorgeen vievän tien varressa lähinnä kapverdenkerttusen toivossa. Lajisto oli täälläkin aivan samanlaista kuin Bananalla oli ollut. Ihan niin runsaasti lintuja ei sentään ollut. Kauas emme kuitenkaan jaksaneet laaksoa seurailla, vaan palasimme takaisin päätielle.

Onneksi kokemuksesta on kuitenkin usein hyötyä. Vaikka emme tienneet oikeastaan mitään kapverdenkerttusen elintavoista, päättelimme että aivan alhaalla laakson pohjalla kaikkein vehreimmässä puselikossa sellaisia voisi olla. Janne sanoikin, että: ”Tuolla minä olisin, jos olisin kapverdenkerttunen”. Niinpä rämmimme tietyömaiden halki ja hiukan ehkä takapihojakin pitkin alas laaksonpohjalle. Ja siihen parhaimman näköiseen paikkaan päästyämme kuuluikin eräästä tiheästä puskasta aivan käsittämätöntä matalaa karheaa rahinamaista varjolaulua. Pikkuhiljaa ääni muuttui selkeämmäksi, jopa ihan lauluksi. Välillä taas rasahti kaksiosainen kutsuäänen tyylinen, johon vastasikin ympäriltämme ainakin kolme samanlaista rasahdusta. Laulu toi mieleen ensin etelänsatakielen, mutta jotain rastaskerttusmaista siinä oli kuitenkin mukana. Todella erikoista laulu kuitenkin oli. Pian puskasta nousikin näkösälle mitäänsanomattoman räjähtäneen näköinen ruskea lintu – siinä se oli – kapverdenkerttunen!

Päivään todella tyytyväisinä otimme João Teveksestä aluguerin takaisin Praiaan (400$), ja tämä aluguer-matka olikin ensimmäinen oikein kunnon aluguer-matkamme, sillä Hiacheen ahtautui yhteensä 18 ihmistä tavaroineen.

Sucupiralta kävelimme hotellillemme, jossa otimme illan ihan relaa… kunnes klo 20.40 hätkähdimme ulkoa kuuluneeseen jatkuvaan rääyntään. Tornipöllö (detorta) esitti meille aivan käsittämättömän laululentoesityksen. Pöllö lekutteli aivan ikkunamme yläpuolella ja rääkyi minkä kerkesi niin kovaa, että alapuolella kadulla kävelleet ihmisetkin pysähtyivät sitä tuijottamaan. Uskomattoman hieno päätös uskomattoman hienolle päivälle!

Huilipäivä Praiassa

28.12. Ehkä hieman liiankin hyvän ensimmäisen kunnon Santiago-päivän jälkeen nukuimme seuraavana aamuna pitkään. Hotellihuoneemme oli ollut yöllä aivan järjettömän kuuma, joten olimme laittaneet katossa roikkuneen tuulettimen päälle sillä seurauksella, että Janne oli vilustunut. Heräsimme vasta (surkealle) aamupalalle (joka yleensä alkoi hotelleissa vasta 8.30).

Otimme lopulta koko päivän todella rennosti. Välillä kävimme kaupungilla ostoksilla sekä nettibaarissa ym. Muuten keräilimme pääasiassa voimia, sillä tähän asti olimme revittäneet pariviikkoa jo aika hurjaa tahtia.

Jottei päivä kuitenkaan olisi mennyt aivan ohariksi, kävimme iltapäivällä kävelemässä läheisellä jokisuistolla, jossa oli useana vuonna viihtynyt harmaan värimuodon riuttahaikara ja keväällä paikalla oli ollut useampikin jenkkikahlaaja. Paikka oli kuitenkin aika lailla pilaantunut, sillä toisellekin puolelle suistoa oli rakennettu suuri asfalttitie. Muutenkin paikka oli hieman vastenmielisen roskainen ja saastainen, mutta niinhän monet lintupaikat ovat. Paikalla oli lopulta vain mustajalkatylli, rantasipi, silkkihaikara sekä todella paljon hauskoja viittoilijataskurapuja. Kauempana sataman yllä lenteli useita suomutropiikkilintuja, joiden pesimäkolonia oli sataman takana sijaitsevalla jyrkänteellä.

Illalla kävimme vielä respan pojan meille neuvomassa Avis-ravintolassa syömässä, ennen kuin menimme taas normaaliin aikaamme eli noin yhdeksältä nukkumaan.

Cicade Velha

Vuoden toiseksi viimeisenä aamuna heräsimme taas varhain klo 6.30. Piakkoin jo kävelimme kohti paikkaa, josta oletimme Cicade Velhaan kulkevien aluguerien lähtevän. Kohtalaisen odottelun jälkeen meidät poimi kyytiin aluguer-kuski, jonka selityksestä ymmärsimme, että hän ei ollut ajamassa Cicade Velhaan, mutta hän toimittaisi meidät ainakin jonnekin. Noin 500 metrin ajon jälkeen hän tipautti meidät kyydistä, jolloin tajusimme, että olimme olleet aivan väärässä paikassa odottelemassa aluguereja. Eipä aikaakaan, kun Cicade Velhan läpi kulkeva aluguer saapui.

Cicade Velhassa on vanhan portugalilaiskaupungin rauniot sekä korkealla mäellä linnoitus. Seutu on muuten hyvin kuivaa, mutta alhaalla laaksossa on oikein vehreää palmumetsikköä. Lintuja ei ollut paljon, noin 50 kapverdenkiitäjää kuitenkin asutti linnoituksen viereistä jyrkännettä. Yllättäen plokkasimme putkella todella kaukaa alhaalta rantakiviltä tutun näköisen kahlaajan, keltajalkaviklon. Tämä oli jo reissumme kuudes keltajalkaviklo!

Alhaalla Cicade Velhan kylällä (joka on joskus ollut Kapverden pääkaupunki, mutta nykyisin on todella pieni kylä) söimme eväitä ja ruokimme hauskoja kilejä ja kanoja, ennen kuin otimme aluguerin takaisin Praiaan (200$).

Päivällä oli todella kuuma ja jo muutaman päivän navakasti puhaltanut tuuli oli yltynyt todella kovaksi puuskittaiseksi viimaksi. Niinpä tyydyimme ottamaan rennosti, iltapäivällä kävimme vielä pikaisesti vilkaisemassa jokisuuta, jossa kuulimme aivan omituista pikkulinnun laulua eräästä puusta. Valitettavasti otus teki täydellisen katoamistempun, emmekä nähneet siitä vilaustakaan. Saattoi olla joku afrikkalainenkutoja, liekö sitten häkistä karannut vai tuulten tuoma?

Illalla kyllästyimme oikkuilevaan kylpyhuoneeseemme, joka oli tunkenut moskaa koko kylpyhuoneen lattian täyteen, siten ettei suihkuun voinut kuvitellakaan menevänsä. Näyttäessämme lattiaa hotellin pitäjälle, hän tarjosi meille toista lähes samanlaista, ainoastaan hieman pienempää, huonetta, johon vaihdoimme mielihyvin. Pääsimmepähän niistä kylppärin lattialla asustelleista madoistakin. Illalla ruokailimme taas Aviksessa.

Boa Entrada

Uudenvuodenaatto! Otettuamme pari päivää hieman rennommin, oli taas aika lähteä hieman rankemmalle retkelle. Vaikka Jannen flunssa oli vain pahentunut, otimme aamulla aluguerin kohti Assomadaa ja Boa Entradaa (600$).

Boa Entrada on paikka, jossa vielä vajaat kymmenen vuotta sitten oli se toinen bournei-ruskohaikaroiden asuttama puu. Eikä puu olekaan ihan mikä tahansa puu, vaan valtava kapokkipuu. Paikalla on muutenkin varsin samanlainen linnusto kuin Banana de Ribeira Montanhallakin, ainoastaan kapverdenkerttusen on sanottu olevan täällä huomattavasti helpompi havaita.

Yhdeksän aikaan aamulla hyppäsimme Boa Entradan kohdalla aluguerista, ja aloimme miettiä miten alhaalla hillittömien jyrkänteiden alla laaksossa sijaitsevaan kylään oikein pääsisi. Kyseltyämme hieman apua paikallisilta, löysimme pienen polun, joka lähti erään mäen harjalla olleen kirkon takaa laskeutumaan mutkitellen kohti laakson pohjaa. Välillä polku meni hieman rinteessä olevien asuttujen hökkelikylien vierustoja pitkin, mutta reitti alas oli todella nopea. Pian jo näimmekin laakson pohjalla tämän valtaisan kapokkipuun, joten suunnistaminen oli helppoa.

Alas laaksoon kävellessä näimme taas mukavasti harmaapääkalastajia, vahanokkia sekä mustapää- ja pikkupensaskerttuja. Vihdoin päästyämme ihmettelemään valtaisaa kapokkipuuta, alkoi ympäriltämme kuulua useiden kapverdenkerttusten raksauttelua. Puusta noin 50 metriä tietä länteen oli todellinen kerttustihentymä, jossa oli ainakin kahdeksan lintua tapailemassa lyhyitä laulunpätkiä. Yksi näistä jumiutui eräälle oksalle hyppelemään, joten siitä saimme jonkinlaiset kuvatkin otettua.

Takaisin tielle kiipesimme tietä pitkin, joka oli myös vanhoissa retkiraporteissa kerrottu oikeaksi tavaksi kulkea paikalle. Tien lähtöpaikka vain oli muuttunut aivan totaalisesti ohjeiksi annetuista; ei ihme ettemme olleet tajunneet pysäyttää alugueriamme tullessa siihen. Ohjeiden mukaan tien lähtöpaikassa piti olla yksi kaupan tapainen rakennus, mutta nyt siinä oli ihan kunnollinen lähiö. Mutta meidän polkureittimme, joka oli lähtenyt noin 400 metriä tämän risteyksen jälkeen kirkolta, oli kyllä ollut huomattavasti lyhyempi.

Tielle päästyämme otimme aluguerin Assomadaan (100$) ja toisen taas kohti João Tevestä, ja hyppäsimme nyt pois kyydistä kohdassa, josta oli hyvät staijinäkymät Pico de Anatanian pohjoisrinteille. Tunnin verran staijattuamme Hanna plokkasikin vihdoin madens-muuttohaukan ajamasta arokorppia takaa. Ehdimme nähdä tästä linnusta vain vilauksen, sen kadotessa vuoren rinteen taakse, mutta annoimme sen nyt riittää tällä kertaa. Lukuisten arokorppien lisäksi vuorilla kierteli myös kahdeksan alexandri-tuulihaukkaa sekä yksi bannermani-hiirihaukka.

Aluguer Praiaan maksoi vain 150 escudoa, koska kyydissä oli jenkkipariskunta, joka oli tullut kahdeksi vuodeksi opettamaan englantia Assomadaan. Siis saimme nyt ensimmäistä kertaa kyydin siihen hintaan, minkä sen oikeasti tulisi maksaa. Kaikki aluguer-kuskit siis ottavat turisteilta sovitusti jonkin verran suuremman maksun, mutta silti aluguerilla kulkeminen on todella halpaa verrattuna takseihin. Toki aikaa voi tuhraantua, mutta aluguer-matkoilla sattuu ja tapahtuu paljon enemmän. Tälläkin kertaa kyydissä oli parhaimmillaan 20 ihmistä!

Vuosi vaihtuu, meno jatkuu

Päiväunien jälkeen shoppailimme ja kävimme taas jokisuistossa, jossa ei ollut ainoatakaan lintua. Sitten odottelimme hotellillamme jännittyneinä milloin ja miten uuden vuoden juhlinta käynnistyisi? Ja käynnistyihän se, mutta vasta tasan puolilta öin. Meteli oli helvetinmoinen! Autot ajoivat tyytit pohjassa ja ihmiset huusivat suoraa huutoa. Ihan komea ilotulituskin oli kaupungin ylle järjestetty. Paikallisilla itsellään ei juuri raketteja ollut.

Oletimme, että hälinä pian rauhoittuisi ja menimme huoneeseemme toiveikkaina, että ehtisimme hieman nukkua ennen kuin aamuviiden aikaan meidän pitäisi lähteä taksilla kohti lentokenttää. Mutta ei toivoakaan! Nukkuminen jäi todella vain yrittämiseksi. Hotellimme viereisessä talossa oli bileet, ja musiikki raikasi aivan epäinhimillisellä voimakkuudella! Ja musiikki oli vieläpä paikalliseksikin aivan ala-arvoista! Vaikka suljimme ikkunat ja tungimme korvatulpat kiinni tärykalvoihin, ei ollut toivoakaan saada metelissä unen päästä kiinni.

Kun puoli viideltä, silmäystäkään nukkumattomina, aloimme pakata tavaroitamme, oli musiikki vieläkin aivan yhtä lujalla.

Viideltä odottelimme jo kadulla respasta illalla tilaamaamme taksia, ja tulihan se sieltä lähes ajoissa (300$). Sitten taas vaihteeksi lentokentälle odottelemaan.
Kerrankin näytti siltä, että kaikki tapahtuisi aikataulussa. Mutta ei ihme, sillä koneeseen nousi lisäksemme ainoastaan kolme muuta matkustajaa. Eipäs sittenkään! Ilmeisesti siihen, että TACV:in kone lähtisi joskus aikataulussa, ei oltu lainkaan varauduttu, sillä jouduimme odottamaan koneessa (kuitenkin vain noin 10 minuuttia) auringon nousua, sillä Sao Nicolaun lentokentälle ei ollut turvallista laskeutua pimeässä.

Vuoden avaus Sao Nicolaun saarella

Laskeuduimme Sao Nicolaulle lopulta kuitenkin aivan aikataulussa. Matkatavarat ainakin löytyivät helposti, ja otimme taksin Ribeira Bravan kaupunkiin (500$, joka oli aivan liikaa, mutta kun pienempää ei ollut, ja kuski ei löytänyt vaihtorahaa edes ohikulkijoilta). Ribeira Bravalla aloimme odotella sopivaa puolitäyttä alugueria Tarrafaliin saaren toiselle puolelle.

Meillä oli taas käsittämätön tuuri, sillä alle puolen tunnin odottelun jälkeen löysimme lähes täyden aluguerin, johon juuri mahduimme kaikkine tavaroinemme. Autossa oli sisäänheittäjänä vieläpä nuori mies, joka puhui todella hyvää englantia.

Matkan aikana meille paljastui, että aluguer oli täynnä ilmeisesti Riberia Bravassa uutta vuotta juhlistamassa olleita nuoria. Ainakin matka oli todella hauska (paitsi muutamasta liian laskuhumalaisesta kyytiläisestä). Kerran pysähdyimme paikalliseenkin hieman täydennystä hakemaan. Matkalla näkyi lintujakin: reilut parikymmentä kapverdenkiitäjää, pari neglectus-tuulihaukkaa (taas tässä saaressa), arokorppeja, pikkukorppikotka sekä useassa parvessa yhteensä neljäkymmentä helmikanaa.
Matka Ribeira Bravasta Tarrafaliin on taas aivan huikea! Vaikka kaupunkien välimatka on linnuntietä vain yhdeksän kilometriä, kiertää tie vuoria 26 kilometriä ja matka kestää reilut 45 minuuttia! Ylhäällä maisemat ovat taas todella huimat!

Tarrafalissa majoituimme Pensao Aliceen, aivan mielettömän mukavaan majatalohotelliin, jonka isäntäpariskunta on todella ystävällinen. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta isäntä osasi todella hyvin selvittää asiat meille myös kreoiksi – ja Hannahan osaa piirtää.

Päivällä kiipesimme hotellin katolle staijaamaan merelle, jossa näimme runsaasti ainakin kahden sorttisia delfiinejä mutta ei lankaan odottamiamme merilintuja.
Iltapäivällä lounastimme alakerrassa, jonne Alice oli loihtinut aivan mielettömät uudenvuodenherkut. Illalla pesimme käsipyykkiä katolla, olihan tässä jo kolme viikkoa reissattukin. 1.1. saadut WP-vuodenpinnat jäivät huvittavan vähiin, sillä päivän lajimäärä oli 13 lintulajia.

Välipäivämeininkiä

Aamustaiji tuotti muutaman ruskosuulan sekä taas muita mereneläimiä. Paras havis osui Jannen kohdalle, kun kaukoputken kuvassa pomppasi suuri rausku ainakin metrin korkeudelle merestä. Päivällä meidän oli tarkoitus shoppailla ja hoidella muita asioita mutta yllättäen kaikki paitsi pienet ruokakaupat (nimitys toki hieman liioiteltu, sillä valikoimat aivan käsittämättömän pienet) olivat kiinni. Niinpä tyydyimme ottamaan rennosti ja pesemään myös loput likavaatteet.

Päivällä yritimme järjestellä tulevaa Rason keikkaamme ja saimmekin isäntämme avustuksella varattua itsellemme George -nimisen sveitsiläisen kalastajan veneen kuskeineen. Muutama takaisku, aivan liian voimakkaana puhaltaneen tuulen lisäksi, kuitenkin siirsivät reissun aikataulun tarkempaa suunnittelua tuonnemmaksi. Onneksi meillä oli kuitenkin aikaa, olimmehan varautuneet siihen, että reissuun ei välttämättä pääse yhdessä hujauksessa, ja siksihän me olimmekin Sao Nicolaulle varanneet eniten päiviä.

Iltapäivällä kävimme kävelemässä läheisellä mustalla rannalla. Iltastaiji puolestaan tuotti samat lajit, ja pitkälti samat yksilötkin, kuin kaikki iltastaijit katolla: pari kalasääskeä, karikukkoja, muutaman pulmussirrin, pikkukuovin, kapverdenkiitäjiä, neglectus-tuulihaukkoja, nuoren etelänharmaalokin sekä tuulen riepottelemia lehmähaikaraparvia ym.

3.1. otimme aamulla aluguerin vuortenhuippujen toiselle puolelle, jossa oli paljon vehreämpää kuin aavikoitumisesta kärsivällä Tarrafalin puolella. Kävelimme tietä pitkin alamäkeen reilut viisi kilometriä lintuja etsiskellen, mutta havainnot jäivät varsin vähiin. Helmikanoja huuteli siellä täällä ja jokunen parvi näkyikin vehreiden viljelysalueiden takaisilla rinteillä. Lehmähaikaroita oli varsin runsaasti, kapverdenkiitäjiä lenteli siellä täällä, pikkupensaskerttu oli todella runsas, mustapääkerttu huomattavasti vähäisempi. Kapverdenvarpusia oli ylempänä taas aivan joka paikassa, ja neglectus-tuulihaukkoja toistakymmentä, arokorppeja jokunen.

Iltapäivällä oli Hannan vuoro sairastua flunssaan, joten Jannelle (joka oli jo paranemaan päin) jäi hyvää aikaa kirjoitella reissustooreja. Hannan herättyä kävimme nettibaarissa sekä tapaamassa Georgea, joka oli sitä mieltä, että tuuli olisi tyyntymään päin. Vielä päästäisiin Rasolle! Iltastaiji oli taas yhtä tyhjän kanssa.

4.1. kävimme aamukävelyllä kaupungin takana olevassa solassa. Ihmeissämme saimme seurata, kun eräs poika kiipesi vuorelle ja tuli sieltä takaisin vuohen kanssa. Aikaa tähän meni noin 4 minuuttia, kun tavallinen suomalainen pulliainen olisi luultavasti käyttänyt pelkkään ylöskiipeämiseen noin 20 minuuttia.

Päivästaijilla näkyi taas delfiinejä vaikka kuinka ja yksi valaspoppookin näkyi uimassa kaukana ulapalla, iso edellä ja pienemmät perässä. Olivat kaiketi pallopäävalaita? (Mahtava nimi!) Lintuhavainnot jäivät muutamaan ruskosuulaan sekä kymmeneen aivan liian kaukana viipottaneeseen liitäjään/viistäjään.

Illalla olimme sopineet tapaavamme Georgen jossain lähikuppiloista. Kun lähdimme kiertämään kuppiloita, saimme yllätykseksemme todeta, että kaikki paikat olivat tupaten täynnä, sillä meneillään oli Benfica – Sporting jalkapallo-ottelu. Eräässäkin paikassa oli pihalle kannettu suuri screeni, josta ottelua seurattiin. Ottelun viimein loputtua, löysimme Georgen vaimoineen parin ranskalaisen kera eräältä terassilta. Lasillisten jälkeen sovimme tapaavamme seuraavana aamuna Georgen pihalla 8.30 ja matka Rasolle voisi vihdoin alkaa!

Vihdoin Rasolle

Raso on pieni, seitsemän neliökilometrin kokoinen, asumaton, kuiva ja varsin lättänä saari vajaan kolmenkymmenen kilometrin venematkan päässä Tarrafalista. Raso on kuuluisa linnuistaan, etupäässä ainoastaan siellä elävän rasonkiurun vuoksi, mutta myös suurien ruskosuula- ja suomutropiikkilintukolonioidensa vuoksi. Öisin saarella yöpyy myös muutamia merilintulajeja. Rason takana kohoaa jyrkkä Branco, joka on vielä Rasoakin parempi paikka hoitaa useita merilintulajeja yöpymiskolonioistaan. Me olimme päättäneet jättää Brancolla käymisen väliin, sillä emmehän olleet nähneet ainoatakaan liitäjää staijatessamme, joten oletimme, että Brancolta ei välttämättä olisi hoidettavissa ainakaan useampaa lajia. Madeirankeiju (jabejabe) olisi ollut se kaikkein todennäköisin laji kartuttamaan pinnalistaamme.

Rasolle ja Brancolle lintuharrastajat ovat perinteisesti menneet paikallisten venekuskien tai kalastajien kyyditseminä. Merenkäynti tällä matkalla voi olla todella hurjaa, joten suosittelemme lämpimästi kunnon urheilukalastusvenekyytiä, sillä paikallisten kalastajien pikkuveneillä matkanteko voi olla vaarallista, ainakin märkää se on. Perinteinen hintahaarukka Rasolle on noin 250€:n hujakoilla ja, jos aikoo olla ensin Rasolla ja sitten yöpyä Brancolla, on hinta tuplat eli noin 500€, sillä tällöin venematka täytyy tehdä kahdesti. Satamia ei saarilla ole.

5.1. Leipomossa ja pankissa käytyämme tapasimme Georgen, joka ohjasi meidät satamaa kohti veneelleen. Meidän kanssamme reissuun lähtivät Georgen vaimo, Phil-niminen ranskalainen maailmanmatkaaja sekä kippariksi eräs paikallinen nuorukainen. Olimme sopineet, että me viettäisimme Rasolla neljä tuntia, jona aikana muut kalastelisivat Rason lähivesillä.

Piakkoin yhdeksän jälkeen olimme pienessä urheilukalastusveneessä kaikki valmiina reissuun. Pari virveliä laskettiin uisteluvalmiuteen, ja muutaman lentokalan siivittäminä matkamme kohti Rasoa alkoi.

Kuten George oli ennustanutkin, oli keli tyyntynyt ja aivan loistava. Pikkuhiljaa Rason lähestyessä aallokko kuitenkin kasvoi, ja tällöin alkoi lintujakin näkyä. Kapverdenviistäjiä näkyi lopulta yli viisikymmentä, osan viistäessä todella läheltä venettämme.

Menomatka Rasolle kesti lopulta reippaat pari tuntia, joten hieman yhdentoista jälkeen saavuimme saaren ainoalle rantautumispaikalle, jossa hyppäsimme veneestä yksi kerrallaan kostealle mutta pitävälle kalliolle. Tavarat poimittiin veneestä, siten että kapteenimme ohjasi veneen taitavasti aina mahdollisimman lähelle kalliota, jolloin Phil ojensi meille aina tavaran yksi kerrallaan. (Rannassa on heti useita metrejä syvää, joten saareen kahlaaminen on mahdotonta. Veneestä hyppääminen on ainoa vaihtoehto, ja voi olla hyvinkin vaikeaa kovalla tuulella.)

Raso – aivan upeaa!

Heti rannassa meitä oli vastassa kapverdenvarpusten vastaanottokomitea. Ne olivat heti kärkkymässä, josko meillä olisi antaa niille vettä, sillä Rason saarella ei ole lainkaan raikasta vettä. Noustuamme pienen harjanteen takana auenneelle tasamaalle, löytyi heti myös useita saaren endeemejä, rasonkiuruja. Kiuruja oli aukealla kolmisenkymmentä (yli 20 % maailmankannasta). Ne olivat uskomattoman vilkkaita! Ne tonkivat maasta matoja kaivaen syviä kuoppia, jolloin linnusta näkyi vain pyrstö. Muun ajan ne juoksentelivat vilkkaasti toisiaan ajattaen, lentelivät nopeasti paikkaa vaihdellen tai lauloivat laululennossa yksinkertaista korkeaa, mutta selvästi kiurumaista lauluaan.

Kaikki havaitsemamme vanhat rasonkiurut olivat värirengastettuja, mutta joukossa oli ainakin muutamia renkaattomia nuoria lintuja, joita emot vielä aika ajoin ruokkivat. Varsin pian jouduimme (hieman tiukkaan aikatauluun tuskastuneina) jättämään nämä todella vaikeasti kuvattavat linnut ja jatkamaan kohti ruskosuula- ja suomutropiikkilintukolonioita eli itään päin.

Muutamien satojen metrien kävelyn jälkeen alkoi näkyä suomutropiikkilintuja, joista Hanna alkoi heti ottaa lentokuvia. Janne totesi homman mahdottomaksi digiscopingilla ja jatkoi eteenpäin, josta löytyi varsin pian ensimmäiset ruskosuulat kököttämästä kallionkielekkeen päällä. Suurin osa ruskosuulista oli tietenkin kielekkeen alla jyrkänteen reunakallioilla, mutta onneksi muutamia perheitä oli oikein hyvin esillä ja kuvattavissa. Pian Hannakin saapui kuvaamaan näitä komeita otuksia. Väreily oli kyllä korkeasta lämpötilasta ja tuulesta johtuen todella voimakasta.

Aika kului todella nopeasti, ja kello läheni uhkaavasti kolmea, jolloin veneemme tulisi noutamaan meitä samasta paikasta, jonne olimme rantautuneetkin. Jannenkin täytyi jotenkin yrittää saada kuvat myös tropiikkilinnusta. Pienen pähkäilyn jälkeen Janne tajusi, että ainoa mahdollisuus oli laskeutua alas kielekkeen alle, josta saattaisi nähdä kielekkeellä olleille pesäkoloille. Sopiva laskeutumispaikka löytyikin pian ja kiireinen yritys onnistui lopulta varsin hyvin, kun yksi pesäkololle laskeutunut suomutropiikkilintu osoittautui oikein yhteistyökykyiseksi.

Jannen kiivettyä takaisin ylös, oli Hannakin saapunut taas tropiikkilintuja ihailemaan. Tällöin Hanna näki alhaalla vedessä kilpikonnan kurkottelemassa päällä ja käpälillä hassusti ylöspäin. Jannen singahtaessa tätä katsomaan, se kuitenkin katosi pinnan alle. Samaan aikaan yksi tropiikkilinnuista alkoi hätäillä suoraan yläpuolellamme tiiramaisesti päällämme koukkaillen. Ja vielä yllättävämmin se yht`äkkiä laskeutui suoraan edessämme olleelle kielekkeelle. Janne hiipi varovaisesti kuvaamaan tätä, mutta lintu säikähti taas lentoon. Varoituskakatusta kuului kuitenkin yhä kielekkeen juurella olleesta kolosta, ja siellä olikin yhä toinen emoista ilmeisesti pesäpaikkaa valitsemassa. Ja eihän tilaisuutta malttanut jättää käyttämättä, vaan pitihän suomutropiikkilinnusta ottaa muutama käsikuvakin. Lintu oli kuitenkin todella raivoisa, ja Janne sai tuta, että olisi voinut olla parempi antaa olla linnun rauhassa. Linnun kookas nokka on paitsi terävä myös todella voimakas! (Ei ihme, että paikalliset kalastajat käyvät pyydystämässä ja tappamassa ruoaksi runsaasti merilinnun poikasia Rasolta ja Brancolta, sillä näiden täytyy olla aivan liian helppoja pyydystettäviä. Ainakin kapverdenliitäjiä tapetaan vuosittain tuhansia!)

Meidän päästettyä suomutropiikkilintu takaisin pesäkololleen, alkoivat veneemme väki jo hoputtaa meitä kohti ”satamaa”. Valitettavasti nämä olivat jopa hieman etuajassa meitä noutamassa. Pakattuamme taas tavaramme varalta vedenpitävästi talsimme veneelle, ja hyppäsimme taas veneeseen.
Kalastajien reissukin oli ollut oikein onnistunut, sillä veneessä pötkötti neljä yli puolitoistametristä tonnikalansukuista vonkaletta. Enemmänkin kalaa olisi tullut, mutta he olivat ottaneet ylös vain tarvitsemansa. Suurin kaloista oli 27 kiloinen ja lähes pelkkää filettä.

Alkumatka oli yllättäen todella myrskyinen. Rason edustalla on aina jonkinlainen ristiaallokko, ja nyt suurimmat aallot löivät jopa veneemme yli! Onneksi kapteenimme todella osasi hommansa. Kiinni oli silti pidettävä tiukasti, jos halusi pysyä veneessä kyydissä!

Paluumatka kesti lopulta reilut kaksi ja puoli tuntia. Matkalla näkyi vain muutamia kapverdenviistäjiä sekä yksi delfiiniporukka. Satamassa George odotti jo meitä hieman huolestuneena, sillä matkamme oli kestänyt odottamattoman kauan. Rantauduttuamme suuntasimme muutamalle lasilliselle, ja Philin kanssa jäimme vielä tuokioksi juttelemaan. Tämän matkaajan reissu oli jo kestänyt pari vuotta. Hän matkusti Maailmaa ympäri pääasiassa rahtilaivojen kyydissä.

Alicella menimme varsin pian syömään, ja tällöin tapasimme australialaisen Paul-nimisen maailmanmatkaajan, jonka reissu oli kestänyt jo 4 vuotta ja 2 kuukautta. Hän oli kiertänyt Aasian, Lähi-Idän ja Afrikan – pyöräillen! Rupatellessa meni lopulta myöhään, ja menimme nukkumaan vasta vähän ennen puoltayötä.

Sadetta!

6.1. Yöllä heräsimme yllättäen kovaan vesisateeseen! Yleensä tähän aikaan vuodesta ei pitäisi sataa, eikä ainakaan Sao Nicolaun kuivuneilla alueilla. Aamulla kiertelimme kaupungilla auki olevaa leipomoa etsien, mutta sellaista ei ollut olemassa. Kävimme myös postissa laittamassa pakolliset kortit odottamaan liikenteeseen lähtöä. (Milloinhan lie olisivat perillä?)

Toinen pakollinen tehtävä oli seuraavaksi edessä. Pakkohan Atlantissa oli käydä uimassa! Emme kuitenkaan halunneet tehdä uintireissuakaan liian helposti, vaan kävelimme puolentoista tunnin kävelymatkan (yhteen suuntaan) päässä sijaitsevalle saaren parhaalle hiekkarannalle uimaan. Ranta olikin oikein komea, ja vaikka oli edelleen aivan pilvistä, tarkeni vedessä oikein hyvin uida. Tulipahan todistettua, että uiminen Atlantissa on aivan yhtä märkää puuhaa kuin muuallakin. Kävelymatkallamme näimme kuivilla kivikkoaavikoilla muutamia pikkuaavikkokiuruja, kalasääsken sekä valkoviklon. Takaisin kävelimme rantoja seuraillen ja keräilimme matkaamme kassillisen simpukoita. Näimme myös kuolleita kilpikonnia, merietanan sekä merivuokkoja ym. mielenkiintoista. Takaisin hotellille saavuimme aivan rättiväsyneinä ja painuimme nukkumaan, sitten syömään ja pian taas nukkumaan.

Saaret kierretty

Taas yöllä satoi oikein kunnolla. Me olimme tyytyväisiä. Oli mukava tietää, että Rasollakin kapverdenvarpuset ja rasonkiurut saivat taas juotavaa.

7.1. Aamulla nukuimme pitkään, pakkasimme tavarat, maksoimme majoituksemme (6 yötä ja 5 lounasta, 14500$) ja otimme aluguerin Ribeira Bravaan (400$). Ribeira Bravassa kävimme tarkistamassa, että lentomme olivat yhä olemassa ja löysimme vihdoin leipomon, josta saimme jopa ostettua sämpylöitä. Vaihdoimme myös rahojamme takaisin euroiksi ja aloimme etsiä alugueria lentokentälle.

Parin tunnin aluguer-odottelun jälkeen tajusimme, ettei meidän lentoa ennen olisi lainkaan lentoja, joten palkkasimme yhden aluguer-kuskin viemään meidät kentälle (400$). Lentokentän vierusniityllä oli helmikanoja 20 linnun parvi ruokailemassa, ja Janne sai vihdoin tästäkin lajista edes jonkinlaiset kuvat, lintujen jo juostessa täysillä pakoon (ne ovat todella säikkyjä, sillä niitä metsästetään). Asema ei ollut vielä auki, joten Hanna sai lähteä yksin käymään 20 minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevalla kraaterilla. Janne jäi aseman pihalle leikkimään paikalla olleen tosi hauskan kissan kanssa sekä vahtimaan tavaroita.

Check-in alkoi ajallaan 14.30, mutta paikallisilla oli taas niin sairaasti tavaraa, että lento lähti vartin myöhässä. Perillä Salissa olimme kuitenkin aivan ajallaan hieman kolmen jälkeen. Edessä meillä oli 12 tuntinen pitkä ilta-yö lentoasemalla. Lentoasemalla kokeilimme paikallisen valokuvausliikkeen konetta, jolla sai digikuvista paperikuvia, mutta kuvien laatu oli surkea. Kuvien värierottelu oli aivan pielessä, sillä kuvista tuli todella punaisia. Sitten painuimme yläkertaan levittämään makuupussit kylmälle lattialle ja kävimme nukkumaan.

Vielä kerran Salilla

Kauheassa hälinässä yö meni miten meni. Parin kymmenen minuutin pätkissä tuli kuitenkin unta aivan riittävästi. Kuuden jälkeen pakkasimme tavaramme ja veimme rinkat tavarasäilytykseen ja otimme taksin taas Pedra de Lumen suola-altaille (600$).

Lintuja oli aivan samaan malliin kuin ensimmäisenä Kapverde-aamunammekin. Saimme nyt laskettua kahlaajat hieman huolellisemmin, sillä nyt vietimme aikaa altailla noin kolmisen tuntia. Niinpä mm. pitkäjalkoja ja valkovikloja havaittiin nyt enemmän kuin edellisellä kerralla, pitäjalkoja 14, joista 3 nuorta ja valkovikloja yhdeksän. Keltajalkaviklo ei siis enää ollutkaan neljän yksilön voimin altaiden yleisin viklolaji. Näimme myös todella hurjan näköisen likaisen lehmähaikaran, joka lentäessään ylitsemme säikäytti meidät pahanpäiväisesti. Sen pää, kurkku sekä siiven etureunat alapuolelta olivat aivan pikimustat!

Taksimme piti tulla noutamaan meidät taas Pedra de Lumen kylältä klo 11.00, mutta eipä se koskaan saapunut. Odotellessamme plokkasimme taas äänestä lentävän aavikkojuoksijan. Onneksi paikallista uimarantaa tuli katsastamaan taksilla pari amerikkalaista mormonimiestä, jotka jakoivat kanssamme taksin Espargokseen. Kuljettaja heitti miehet kaupungille, jona aikana me ehdimme käydä paikallisella huoltoasemalla ostoksilla (saimme taas sämpylöitä). Sitten kuljettaja tuli takaisin viemään meidät lentokentälle.

Lentoasemalla odottelimme vielä pari tuntia lentoamme Lissaboniin. Asemalla yritimme epätoivoisesti löytää jotain kapverdeläistä ostettavaa tuliaiseksi kotiin, mutta mitään järkevää paikalliset eivät ilmeisesti valmista. Kaikki mahdollinen tunnutaan tuovan muualta. Vaihdoimme myös loput escudot euroiksi. Vartin myöhässä eli 14.55 hyvästelimme Kapverden. Viimeiseksi lintuhavainnoksi jäivät kiitoradan varresta konetta säikähtäneet pari pikkuaavikkokiurua.

Hieman ennen kahdeksaa laskeuduimme taas Lissabonin lentokentälle, jonka asemalla vietimme taas yhden huonosti nukutun yön. Jatkolentomme Madridiin oli seuraavana päivänä puolen päivän aikaan. Madridista seikkailumme jatkui Teneriffalle Kanarian saarille. Mutta se on jo ihan uusi tarina se!

To be continued…

J.A.

Yksi vastaus artikkeliin ”Kapverde 19.12.2003 – 8.1.2004

  1. Päivitysilmoitus: Birdersdiary » Vuosi 2004 – kuukausittaiset kertomukset

Kommentointi on suljettu.