Matkaan

Ajoimme 23.12.lumisadekelissä Joutsenoon, jossa haeskelimme hetken Kirkonkylällä olleita viitatiaisia niitä kuitenkaan löytämättä. Havainnot jäivät kanahaukkaan sekä viiden peipon parveen. Nämä jäivätkin vuoden viimeisiksi lintuhavainnoiksi Suomessa, sillä jatkettuamme matkaa, alkoi pian hämärtää. Lopulta parkkeerattuamme Lentopysäköintiin, saimme kohta matkatavaroinemme kyydin lentoasemalle.

Olimme lentoasemalla lopulta aivan turhan aikaisin, joten saimme kuluttaa aikaa kolmisen tuntia ennen lentoamme. Ehdimme käydä hyvin perinteisellä pizzalla ennen kuin lentomme kohti Dubaita lähti jonkin verran aikataulusta myöhässä, vuorokauden ollessa juuri vaihtumassa Jouluaaton puolelle.

Yritimme epätoivoisesti nukkua täydessä ja turhan kuumassa koneessa kovilla ja oudon kapeilla penkeillä, mutta huonolla menestyksellä. Loppumatkasta tyydyin itse katselemaan Iranin vuoristomaisemia kunnes lopulta tehtyämme laajan kierroksen Arabiemiraattien rannikolla, laskeuduimme Dubaihin.

Lentokentällä oli edessä pitkä kierros lentokenttäbussilla Terminaali 3:een, lyhyt kävely terminaalin halki seuraavaan bussiin, jolla matkasimme sitten aivan saman pitkän lenkin uudelleen, nyt siivouksessa olleen koneemme ohi, jatkaen Terminaali 2:een, jossa meillä oli sitten parin tunnin odotus ennen jatkolentoamme.

Dubain lentoasemalta sekä myöhemmin jatkolentomme noustua pääsimme näkemään kaupungin hurjan korkeat pilvenpiirtäjät, joista silmiinpistävin oli Burj Khalifan 828 metriin yltävä piikki. Lintuhavaintojakin teimme muutamia ja havaintovihkooni kirjautuivat turkinkyyhky, intianvaris, kalliokyyhky sekä palmukyyhky.

Jatkolentomme Omanin Muscatiin lähti taas puolisen tuntia myöhässä ja ainakin itse nukuin aivan koko lennon. Muscatin pienehkölle mutta hienolle lentoasemalle saavuttuamme saimme viisumileimat yllättävän jouhevasti (toki nämä oli sähköpostitse anottu jo etukäteen) ja kohta olimme odottamassa matkatavaroitamme. Jannen laukku saapui aika pian mutta aika pian oli selvää, että Hannan laukku ei ollut saapunut. Saimmekin kohta selville, että Hannan laukku oli edelleen Dubaissa ja saapuisi seuraavalla lennolla reilua kolmea tuntia myöhemmin.

Tämä tietysti sotki meidän aikataulusuunnitelmamme, muttemme antanut tämän haitata, vaan suuntasimme autovuokraamolle, josta saimme todella hienon, aivan uuden Kia Sportage nelivetomaasturimme, jonne kannoimme tavaramme. Mutta sitten suuntasimme takaisin lentoasemalle, sillä emme nähneet järkeväksi lähteä minnekään ennen kuin Hannan matkatavarat saapuisivat.

Vaihdoimme paikallista valuuttaa (Rial), kävimme apteekissa ostamassa kokkailuun käytettävää alkoholia, kioskissa ostamassa juomista ja pikkupurtavaa ja pääsimmepä vihdoin vessassa käynnin yhteydessä eroon pitkistä kalsareista!

Lentoasemalla havaitsimme pihamainoja, kalliokyyhkyjä ja varpusia ja lopulta muutaman tunnin odotuksen jälkeen, hieman neljän jälkeen, saapui Hannan rinkkakin ja pääsimme lähtemään liikenteeseen.

Onneksi meillä oli taas autonavigaattori mukana paikallisilla kartoilla varustettuna ja lisäksi vielä kartat puhelimeen ladattunakin, sillä tavallisen kartan avulla ei olisi varmaan edes lentoasemalta löytänyt pois. Sen verran isoja teitä kulki ristiin rastiin.

Vihdoin liikenteeseen

Seebin lentoasemalta lähdettyämme ohitimme pian pienen lampareen, jolla näimme vauhdista lehmähaikaroita, pitkäjalkoja, harmaa- ja jalohaikaran ja ruskosuohaukka kaarteli lähistöllä. Ilta alkoi jo hämärtää, kun ajoimme kohti vuoria, joille asti emme kuitenkaan vielä ajaneet vaan suuntasimme erääseen wadiin. Lopulta olimme perillä ja saatoimme saman tien aloittaa pöllökuuntelun. Olimme saaneet tämän paikan tietoomme eräältä paikalla paria vuotta aiemmin käyneeltä ja paikalla oli ainakin tuolloin ollut vain joitakin vuosia aiemmin tieteelle kuvailtu omaninpöllö.

Pöllöilyä

Ympärillämme kohosivat todella komeat kalliokielekkeet, mutta emme kuitenkaan kuulleet alkuun mitään muita ääniä kuin joitakin sirkkoja. Kohta kohdallemme pysähtyi auto, josta kysyttiin: ”Are you searching for owls? – (”Etsittekö pöllöjä?”). Sattumalta paikalle osui espanjalaiskolmikko, joka oli myös paikalla etsimässä omaninpöllöä. Emme koskaan kysyneet, mistä he olivat paikan saaneet tietoonsa, mutta ainakaan aivan yhtä tarkkaa tietoa paikasta ei heillä ollut kuin meillä. Päätimme tietenkin yhdistää voimamme ja kohta kuuntelimme porukalla, josko jotain kuuluisi.

Espanjalaisilla oli mukanaan aivan järkyttävän tehokas taskulamppu, jolla he vähän väliä seuloivat kallionseinämiä. Mielestäni seinämiä valaistiin turhankin tiuhaan tahtiin. Lopulta selvisi, ettei heillä ollut edes tietoa, millainen ääni omaninpöllöllä oli, vaan tarkoitus oli vain nähdä otus.

Kiertelimme lopulta kuutamon kirkkaasti valaisemassa wadissa useita tunteja kuulostellen, mutta emme kuulleet kuin yhden todennäköisen tornipöllön rääkäisyn ja näimme vilaukselta lennossa kehrääjälajilta näyttäneen linnun. Nisäkäshavainnotkin jäivät lepakoihin, muutamaan kettuun sekä yhteen tavallisen kotikissan näköiseen kissaeläimeen. Lopulta olimme matkustamisista niin uupuneet, että pystytimme telttamme erään puun juureen ja kömmimme pehkuihin.

Vuoristoretkeilyä

25.12. heräsimme yöllä pariin otteeseen kuulostelemaan, muttemme kuulleet toivomaamme huhuilua. Lopulta heräsimme aamukuuden aikaan, jolloin oli vielä pilkkopimeää, mutta pian aurinko alkoi nousta ja nousikin sitten aivan käsittämättömän nopeasti.

Havaintoja alkoi heti kertyä, kun telttamme ympäristössä lauloi ja näkyi useita kalliosirkkuja ja kohta lähipuista kuului tsilputusta, jonka tunnistin heti pikkutiltaltiksi. Lintu löytyi pian näkyvillekin ja innostuipa se laulamaankin. Lähipuista löytyi pikkutiltaltteja lisääkin ja kohta löytyi kallioseinämältä ensimmäinen munkkitasku.

Muuta linnustoa wadissa olivat varpuset, arabianbulbulit, aavikkopääskyt (taksoni hieman epäselvä) sekä hienot semirufus-mustaleppälinnut.

Jatkoimme wadia edemmäksi pienelle kastellulle viljelyalueelle, jolta löysimme persiantaskun, sinirinnan, pikkusiepon, priinioita, tiltaltteja, muutaman purppuramedestäjän sekä virtavästäräkin. Lähistöltä kuului myös outoa kanalintumaista ääntä ja kohta vierestämme lensi pieni parvi harmaafrankoliineja. Erääseen puuhun laskeuduttuaan ne aloittivat huudella oikein kunnolla lajityypilliseen tapaansa.

Lähdettyämme ajamaan takaisin päin, pysähdyimme vielä pariin otteeseen tarkistamaan hieman pensaikkoisempia kohtia wadista ja löysimme vielä lisää kalliosirkkuja, pikkutiltaltteja, mustaleppälintuja, ensimmäisen hernekertun sekä kalliokirvisen.

Lopulta ajelimme isompia teitä kohti vuoristoa ja ohitettuamme tarkistuspaikan, josta ei päästetty kuin nelivetoautoja, lähdimme nousemaan kohti Saiq plateauta. Nousua riittikin sitten reilut parikymmentä kilometriä ja tien varressa havaitsimme sinirastaan, pari munkkitaskua, tuulihaukan sekä kalliokirvisen.

Jatkoimme Wadi Bani Habibiin, jossa parkkeerasimme tien päähän ja laskeuduimme tiheäpuustoiseen wadiin, josta löysimme tiltaltteja (niin tavallisen kuuloisia kuin tristiksiä eli idäntiltaltteja), pikkutiltaltteja ja hernekerttuja. Hernekertuista suurin osa kuulosti halimodendri-tyyppisiltä, mutta ainakin yksi tuntui rätisevän enemmän blythimäisesti. Myös tavallisen hernekertun kuuloisia taksahduksia kuultiin, mutta ilmeisesti tätä ääntä pitävät muutkin alalajit? Muita löytämiämme lintuja olivat naaras leppälintu, pari laulurastasta sekä muutamaan kertaan kuulunut aavikkopyy. Wadin rinteessä oli kuvauksellinen hylätty kylä, jonka asukkaat olivat kokeneet kovia Jebel Aghbarin sodassa 1950-luvulla. Hanna löysi wadin pohjalta tästä merkkinä ison kunnolla räjähtämättä jääneen lentopommin kuoren. Noustuamme jyrkät portaat takaisin parkkipaikalle, näimme vuorten rinteiden yllä kaarrelleen pikkukorppikotkan.

Palattuamme taas päätielle, jatkoimme yhä ylemmäksi, mutta alueen kasvusto oli sen verran harvaa, ettemme oikein tienneet, missä olisi kannattanut enemmälti kompata. Havainnot jäivätkin vähiin, vain lisää hernekerttuja, tiltaltteja, pikkutiltaltteja, tuulihaukka sekä erään pikkulätäkön rannalla olleet sini- ja laulurastas nähtiin.

Omaninpöllö

Lopulta lähdimme laskemaan loputtoman tuntuisia alamäkiä kohti Birkat Al Mawzia, josta lähdimme sitten isoja teitä pitkin kiertämään koko vuoriston toiselle puolelle. Matkalla havainnot jäivät pariin arabianmehiläissyöjään sekä turkinkyyhkyihin ja lopulta illan taas hämärtäessä kurvasimme erääseen tietoon saamaamme wadiin, josta meillä oli edellisöistä paikkaa paljon tuoreemmat omaninpöllönuotit.

Kuulostelimme taas tuntitolkulla komeiden kallionseinämien välissä ja vihdoin kuulimme muutakin kuin sirkkoja, kun ensin kuului kaukaa vaimeasti persianpöllösen puputusta ja myöhemmin tornipöllön rääyntää. Wadissa oli epäilyttävän paljon liikennettä ja häiriötä, kun esimerkiksi yksi metsästysporukka ajeli sitä edes takaisin valaisten rinteitä tehokkailla valonheittimillä. Kulkijat suhtautuivat meihin kuitenkin positiivisesti, huikaten yleensä ”Good evening!” tai ”How are you?”. Lopulta viiden tunnin kuuntelun jälkeen olimme jo aikeissa luovuttaa, kun päätin epätoivoisesti huhuilla jonkinlaisen omaninpöllömatkinnan. Yllättäen läheisen vuorenrinteen päältä tai sen takaa kuului kertaalleen vaimea vastaus, kuin ilmoittaen, että täällä ollaan! Kuuntelimme paikalla vielä tunnin verran mutta mitään muuta emme enää kuulleet. Niinpä reissun kaikkein toivotuin laji tuli kyllä kuulluksi, mutta valitettavan huonosti.

Kello lähestyi jo aamukahta, kun viimein kömmimme taas aivan pelipaikalle pystyttämäämme telttaan nukkumaan.

Toinen vuoristopäivä

Tapaninpäivä valkeni turhan pian ja väsyneinä raahauduimme teltasta ja pian olimme koluamassa taas teltan lähiympäristöä. Pitsihietakyyhkyn lentoääntä kuului hetken jostain läheltä yläpuoleltamme, mutta emme onnistuneet lintua näkemään. Kalliosirkkuja lauloi taas siellä täällä rinteillä, idänhopeanokka lensi äännellen ylitsemme ja pikkutiltaltteja, tiltaltteja ja hernekerttuja löytyi lähipuista. Yksi kalliokirvinenkin taas nähtiin ja myös muutama aavikkokiuru, ennen kuin lähdimme ajelemaan kohti Al Ghubrahia.

Matkalla näkyi virtavästäräkki sekä reissun ensimmäinen intiansininärhi. Moottoritien työmaa sotki pahasti reittiämme, kun navigaattorimme yhtäkkiä hukkasi tien kokonaan – eikä tämä ollut myöhemmin reissussa enää mitenkään erikoista. Lopulta olimme perillä Al Ghubrah Bowlin laajalla vuoristojen ympäröimällä karulla tasangolla, joka peittyy laajasti virtaavalla vedellä aina sateiden jälkeen. Koska alue oli niin valtava, emme oikein tienneet, missä koluta tarkemmin. Persiantaskuja ja aucheri-isolepinkäisiä näkyi muutamia, jaloistamme pyrähti lentoon pari aavikkopyytä, jotka katosivat aivan turhan nopeasti. Aavikkopääskyjä, arabianmehiläissyöjiä, pari kalliokirvistä, naaras leppälinnun ja mustaleppälintuja nähtyämme, jatkoimme tien päähän Wukanin pieneen kylään ja teimme sen virheen, että ajoimme aina ylös kylään asti, jonne vei vain kapea ja aivan älyttömän jyrkkä tie. Tietysti tien päässä oli sitten vain parin auton levyinen parkkipaikka ja juuri saapuessamme parkkipaikalle, oli sieltä auto lähdössä ajamaan alas. Olimme itse niin jyrkässä kohdassa, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta peruuttaa saati edes pysähtyä, joten pakotin tämän paikallisen kuskin pysähtymään ja peruuttamaan aivan takanaan ollutta parkkipaikkaa kohti. Hän ei siis vielä ollut edes ehtinyt alamäkeen, vaan oli juuri jyrkän mäen reunalla. Kuski ei kuitenkaan tajunnut tai osannut reagoida nopeasti, joten jouduin lopulta kääntämään jyrkästi parkkipaikalle, jolle oli todella korkea reunus, johon automme pohja raapaisi todella ikävästi! Olin aivan varma, että auto oli ihan mutkalla, sillä ääni oli ollut niin paha, mutta onneksi pohjaan ei kuitenkaan ollut jäänyt juuri minkäänlaista jälkeä. Jälkikäteen on hyvä todeta, että auto olisi kannattanut jättää alas kylän yhteiselle parkkialueelle ja kiivetä viimeiset muutama sata metriä kylään.

Itselläni fiilis lässähti törttöilyn takia siihen malliin, ettei minua kauheasti innostanut alkaa miettiä, kuinka tämän kylän läpi pääsisi mahdollisesti jonnekin, jossa voisi jonkun linnunkin nähdä, varsinkaan kun paikka ei todellakaan näyttänyt kummoiselta. Joten hieman aavikkopääskyjä ja viljelmiä katseltuamme, halusin äkkiä ajamaan jyrkän tien takaisin alas, jottemme vain joutuisi tilanteeseen, jossa olemme ajamassa alas ja vastaan tulee taas auto.

Kun muutenkaan lintuja ei tuntunut missään enemmälti näkyvän, olimme aika pian ajelemassa takaisin päin. Al Ghubrahin kylällä oli varsin vehreää ja niinpä houkutus oli suuri mennä komppaamaan viljelmiä, mutta kylän tenavilla oli hauska leikki, joka ei oikein innostanut kylällä pysähtymään. He heittelivät ison mäen päältä kivillä autoja. Onneksi tenavat olivat niin pieniä ja kivet niin isoja, etteivät he saaneet niitä lentämään tielle asti, mutta parkkeerattuun autoon he varmaan olisivat jo osuneetkin. Pienellä pysäyksellä auton vieressä seisten näimme muutamia valkoposkibululeita, purppuramedestäjiä sekä idänhopeanokkia.

Auton vaihdon kautta kohti rannikkoa

Alempana pysähdyimme vielä komppaamaan erästä vähän vehreämpää wadia. Pikkutiltaltteja, sinirastas sekä pari kaspiankerttua löydettyämme lähdimme taas kohti Muscatia. Matkalla näimme pian aavikkotaskun, myöhemmin muutamia intiansininärhiä ja Seebin lentoasemaa lähestyessämme samaisella lutakolla jo aiemmin nähtyjen lintujen kaverina myös pari pronssi-iibistä. Valitsemallamme reitillä lentokenttää lähestyttäessä ei ollut lainkaan huoltoasemia, joten auton palautus täyteen tankattuna ei onnistunut. Onneksi polttoaine oli halpaa, myös vuokrafirman laskuttamana.

Onneksi autossa ei huomattu mitään vaurioita ja Budgetin toimistolla käytyämme, meillä oli kohta uuden auton avaimet hyppysissämme ja olimme taas matkalla parkkipaikalle. Tavallisen pikkuauton sai niin paljon halvemmalla, että nyt kymmeneksi päiväksi saamamme Suzuki maksoi saman verran kuin pari päivää meillä ollut neliveto-Kia.

Suzuki oli kyllä melkoisen hankalasti ajettava erinomaisen Kian jälkeen, mutta pikkuhiljaa auto alkoi tuntua tutummalta ja pääsimme vauhtiin matkatessamme nyt pitkää siirtymää kohti maan länsirannikkoa ja Barr Al Hikmania.

Pikkuhiljaa maisema muuttui aivan aavikoksi, joten havainnot jäivät todella vähiin. Ennen kuin alkoi hämärtää, näimme ainoaksi mainittavaksi linnuksi arokorpin. Pimeässä näimme vielä ketun, isokorvaisen jäniksen sekä jonkinlaisen hiirieläimen.

Ajo pimeällä tiellä oli varsin vaarallista. Liikennettä oli paljon, eivätkä turvalliset ohitukset tuntuneet olevan omanilaisille itsestäänselvyyksiä. Kertaalleen oli rattiin nukahtanut rekkakuski jo hyvän matkaa tulossa kaistallemme, kunnes hän selvästi heräsi ja sai käännettyä autonsa takaisin kaistalleen. Vartti tämän jälkeen liikenne oli täysin pysähtynyt kolaripaikalle, jossa pickup ja henkilöauto olivat ajaneet nokkakolarin täydessä vauhdissa ja sen jälkeen palaneet täysin. Paikalla ei ollut minkäänlaista liikenteenohjausta, joten seurasimme maastoautoja ulos tieltä ja kolaripaikan ohi. Raskaampi liikenne jäi tielle odottamaan kolaripaikkaa selvittäviä viranomaisia. Sydämentykytyksiä aiheuttivat myös pilkkopimeällä tiellä ja tien varsilla kaikessa rauhassa käpötelleet kamelit. Jokaisen asutuskeskittymän ja poliisiaseman kohdalla oli toinen toistaan valtavampia hidastetöyssyjä, joiden huomaaminen oli välillä erittäin haasteellista. Yleensähän kaikilla teillä ajettiin 120 km/h mutta jossain mystisessä vaiheessa rajoitus usein muuttui 80 km/h ennen näitä töyssyjä, joista osa oli toki maalattuja, osa merkitty liikennemerkillä, joka joskus harvoin oli jopa töyssyn kohdalla mutta osaa ei ollut mitenkään merkitty.

Lopulta Filimin lähestyessä olimme todella väsyneitä ja päätimme kurvata tieltä seuraavalle mahdolliselle pikkutielle pystyttämään telttaa. Ensimmäinen sivutie vei jonkinlaiselle kaatopaikalle, mutta toisen varresta löytyi hyvä tasainen alue, jolla oli vain hieman jotain hylättyjä rakennustarpeita. Pystytimme tähän teltan, kokkasimme ruokaa ja pian olimme unten mailla aivan uskomattoman kirkkaan tähtitaivaan alla.

Barr Al Hikmanin lintupaljoutta

27.12. heräsimme taas ennen auringon nousua ja pakkailimme teltan ym. autoon ja nähtyämme pienen aavikkokiuruporukan lähdimme ajamaan kohti Filimiä.

Olimme ottaneet selville nousuveden ajan, mutta nyt rantaan päästyämme oli vesi ja siten myös linnut vielä kaukana, mutta vesi oli jo kovaa vauhtia nousemassa.

Näimme heti, että vesirajan tuntumassa oli todella runsaasti kahlaajia sekä helposti kaukaakin tunnistettavia flamingoja, kapusta-, jalo-, harmaa- ja eri värimuotoisia riuttahaikaroita sekä merimetsoja. Lokkeja ja tiiroja oli myös runsaasti. Lokit olivat lähinnä idänselkä- ja barabensis aroharmaalokkeja sekä parikymmentä nokilokkia. Räyskiä oli parikymmentä, yksinäinen hietatiira sekä ilahduttavimpana 5 arabianpikkutiiraa.

Pikkuhiljaa nousuvesi työnsi kahlaajia lähemmäksi ja niidenkin määrittäminen helpottui. Kuoveja, pikkukuoveja, mustapyrstö- ja punakuireja, tundra- ja siperiankurmitsoja, aavikko-, ylänkö- ja mustajalkatyllejä, meriharakoita, karikukkoja, pitkäjalkoja, avosetti, valko-, punajalka- musta- ja lampivikloja, satakunta rantakurvia, pari rantasipiä, runsaasti suo- ja pikkusirrejä joukossaan jokunen kuovisirrikin sekä pari taivaanvuohta nähtiin. Mukavimmasta päästä olivat kuitenkin luolakahlaajat, joita näkyi toistasataa ja vaikka alkuun näimme vain kolme ohilentänyttä ja kauas laskeutunutta vuorisirriä, veden noustua näitäkin löytyi lopulta noin 70 lintua.

Muita havaittuja lajeja olivat ruskosuohaukat ja kalasääsket, jokunen kuningaskalastaja, pari sitruunavästäräkkiä, aavikkotaskua, tiltalttia ja papyruskerttusta sekä sinirinta.

Odottelimme veden nousua hieman paikkaa vaihdellen ja etsien kohtaa, jossa kahlaajia pääsisi katsomaan ja kuvaamaan lähimpää, mutta kauhean lähelle ne eivät missään vaiheessa tulleet. Lopulta koko hietikko oli veden vallassa ja kahlaajat ajettuna pienehköille särkille, jotka kuitenkin olivat turhan kaukana. Niinpä teimme radikaalin, aikatauluamme vapauttavan päätöksen ja päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti etelää. Alun perin olimme suunnitelleet olevamme Barr Al Hikmanin alueella parin päivän ajan, mutta käytännössä olimme jo havainneet tavoitelajimme ja päässeet nauttimaan kunnon kahlaajamassoista. Lisäksi kun suurin osa alueen paikoista olisi ehdottomasti vaatinut nelivetomaasturia, päätimme helpottaa jatko-ohjemaamme ja saada näin hieman lisäaikaa tuleville kohteille, joita olisi edessä vielä vaikka kuinka.

Niinpä olimme kohta taas ajamassa pitkää siirtymää aavikoiden halki ja havainnot jäivät muutamiin arokorppeihin sekä Hannan näkemään kirjosiipikiuruun.

Khawr Dhurf

Lopulta olimme perillä seuraavassa kohteessamme Khawr Dhurfissa. Saimme auton aika lähelle laguunia ja kävelimme loppumatkan laguunin länsirannalle ja lintuja näkyi heti mukavasti. Haikaroiden lisäksi paikalla oli mukavasti sorsia, paikkaa onkin pidetty koko maan parhaana sorsien talvehtimispaikkana. Ei sorsia mitenkään kauhean paljon ollut, mutta heinätavien, tavien, jouhi- ja lapasorsien ohella näkyi myös 3 punasotkaa sekä mustakaulauikku. Haikaroita oli kolmea lajia (jalo-, harmaa- ja riutta-), merimetsoja sekä liejukana. Lokeista näkyi taas idänselkälokkeja ja ”barabensiksiä”, joitakin kaitanokkalokkeja sekä pari mustapäälokkia. Tiiroista näkyi räyskiä, hietatiiroja, riuttatiira sekä taas viisi arabianpikkutiiraa. Kahlaajia oli vähän, mutta joukossa 8 avosettiakin ja muita havaittuja lajeja olivat västäräkit, pari töyhtökiurua sekä aavikkotasku.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun jatkoimme taas matkaa kohti etelää. Rannikon tuntumassa hämärissä ajaessamme näimme vielä muutamia kalasääskiä, jotka yöpyivät tien varren sähkötolpilla.

Päivän aikana 600 kilometriä ajettuamme olimme lopulta Ash Shuwaimiyahissa, jossa teimme pimeässä sen ratkaisun, ettemme lähteneet yrittämään wadiin ajamista ollenkaan, vaan yritimme löytää telttapaikan rannasta. Parinkymmentä kilometriä etelään ajettuamme löysimme pienen kivikkoisen tien, joka vei avoimesta portista rantaan ja päätimme pistää teltan pimeässä pystyyn ensimmäiselle sopivan näköiselle paikalle. Hieman meitä ihmetytti, kun rannassa heilui useita ihmisiä otsalamppujen kanssa ja ainakin itseäni pelotti, että he sulkisivat portin lähtiessään ja jäisimme lukkojen taakse. Kohta teltta oli kuitenkin saati osin kivienkin avulla kovaan maaperään pystytetyksi ja olimme valmiit pehkuihin.

Ash Shuwaimiyahin tienoo

28.12. heräsimme aamulla auringon noustessa upean hiekkarannan ääreltä ja pian olimme pakanneet tavaramme ja ajamassa mahdollisimman lähelle rantaa. Rantaa myötäilevä kalastajien venepaikalle vievä tie oli huonokuntoinen ja lopulta syksyllä olleiden sateiden takia mennyt kokonaan poikki. Joten jatkoimme lopulta rantaan kävellen. Rantaan päästyämme paljastuivat taskulamppujen kanssa yöllä sohineet ihmiset turisteiksi, jotka nyt olivat ottamassa lavastettuja Instagram tms. kuvia.

Merellä oli aivan tuhottomasti tiiroja, joiden määrittämiseen olisi voinut paneutua enemmänkin, mutta valtaosa oli valkoposkitiiroja, joukossa joitakin valkosiipitiiroja ja jokunen kalatiirakin nähtiin. Isommat tiirat olivat helpompia, sillä töyhtötiiroja näkyi paljon joukossaan jokunen pikkutöyhtötiira sekä riuttatiira.

Rannassa oli pari isompaa lokkiparvea, joista valtaosa oli nokilokkeja, mutta myös ”heuglineita” ja ”barabensiksiä”, kaitanokkalokkeja, jokunen enemmän perus aroharmaalokin näköinen ja mustapäälokki sekä naurulokki. Kohta mereltä löytyi ensimmäinen naamiosuula ja pienellä selailulla näitä näkyi pari lisääkin. Olimme valinneet tämän paikan aamuretkikohteeksi kaukana näkyneillä auringon nousun kultaamilla rantajyrkänteillä olleiden arabianmerimetsojen takia. Lintuja oli lukemiemme oppaiden mukaan paikalla enimmillään kymmeniä tuhansia, mutta nyt arvioimme paikalla olleen vain noin tuhat lintua. Ja lisäksi linnut olivat valitettavan paljon kauempana kuin olimme kuvitelleet.

Jonkin aikaa merelle tuijotettuamme lähdimme taas liikenteeseen ja näimme rannan tuntumassa vielä jokusen aavikkokiurun sekä pikaisesti eräällä aidalla käväisseen jemenintaskukoiraan (ei virallinen lajinimi).

Palailimme Ash Shuwaimiyahiin ja onneksemme tajusimme kurvata tsekkaamaan läheisen Khawrin, jolla olikin todella mukavasti lintuja. Heti rannasta löysimme aasiankääpiösorsan, joita näkyi lopulta yhteensä neljä yksilöä. Potkimme muutamaan otteeseen ilmaan kurppalajin, joka lopulta saatiin Hannan saamista kuvista määritettyä suippopyrstökurpaksi ja ohessa löytyi sitten jänkäkurppakin. Noki- ja pari liejukanaa, pari avosettia, pari rääkkähaikaraa sekä toisen näistä kaverina ollut intianriisihaikara, pari lehmähaikaraa, muutama tylli, vesipääsky, muutamakymmentä sorsaa joukossaan nyt reissun ensimmäiset haapanatkin, pari punapyrstölepinkäistä sekä papyruskerttunen nähtiin tällä pienehköllä kolmiosaisella khawrilla.

Seuraavaksi jatkoimme Wadi Ash Shuwaimiyahiin, jota pääsi alkuun ajamaan ihan mukavasti pienellä autollamme, mutta aika pian oli selvää, ettei sillä olisi mitenkään päässyt koko 20 kilometrin matkaa parhaille mestoille. Löysimme kuitenkin muutamilla pysähdyksillä ja pienillä komppauksilla muutaman jemenintaskun, rotkorakkeleita, muutaman harjalinnun, arabianbulbuleita sekä kauniin koiras kivikkorastaan.

Haaveissamme oli alun perin ollut yöpyminen tien päässä, jonne illalla pitäisi saapuman pitsihietakyyhkyjä ja paikka oli tunnettu aavikkopöllöpaikka, mutta meidän autollamme ei ollut pitemmälle wadiin mitään asiaa. Niinpä ihasteltuamme komeaa wadia jonkin aikaa, päätimme palailla takaisin Ash Shuwaimiyahiin, josta lähdimme taas pitkälle siirtymätaipaleelle kohti etelää.

Kohti Dhofaria

Parinsadan kilometrin taipaleemme kulki alkuun rannan tuntumassa, mutta nousi välillä sisämaahan vuorille ja matkalla näimme muutaman vuorikotkan, arokotkan, jemenintaskun, aavikkotaskuja sekä aavikkokiuruja. Keskellä vuoristoa ajaessamme törmäsimme tien varressa olleeseen upean näköiseen palmumetsikköön, jossa oli pieni lutakko, jolla uiskenteli yksinäinen nokikana. Rotkorakkelit mekastivat vuorten rinteillä ja näimme myös muutaman arabianmehiläissyöjän, reissun ensimmäisen mustapyrstötaskun ja itse näin vilaukselta kaukana rinteellä pari lintua, joista en tajunnut yhtään mitä ne olivat. Auringon valossa ainakin toisen linnuista selässä oli välähtänyt aivan upean vaalean sähkönsinisen alue.

Matkan jatkuttua näimme vielä toisen mustapyrstötaskun sekä keskikokoisen jalohaukan, arvatenkin arabihaukan mutta turhan vilaukselta. Hasikin molemmin puolin tarkistimme pienet khawrit, joilla ei kuitenkaan näkynyt nokikanaa ja keltavästäräkkiä kummempaa. Myöhemmin näimme vielä arabianmehiläissyöjän, pikkukotkan ja kiljukotkan sekä tien ylittäneen todella komean värikkään liskon.

Rantatie oli maisemiltaan upea ja koska oli paikallisten sunnuntai, oli kallionkielekkeiden ja suurten akaasioiden alla perheitä ja porukoita viettämässä iltapäivää ja grillailemassa.

Vihdoin etelässä

Lopulta olimme määränpäässämme etelärannikolla, jossa suuntasimme saman tien Mirbatin Khawr Stimariin, jolla oli ihan mukavasti lintuja. Lähes heti löysimme muiden haikaroiden seurasta neljä pyhäiibistä sekä kahlaajien seassa olleen pitkäpyrstöjassanan! Myös pari suokukkoa, pitkäjalkoja, mustapyrstökuireja, samoja jo aiemmin nähtyjä sorsia seurassaan yksi tukkasotka, pari ruskosuohaukkaa, pari lehmähaikaraa, silkkihaikara sekä pari arotaskua nähtiin. Kuulimme myös priinioita, jotka täällä etelässä ovat lepida-lajia.

Kävimme läheisellä Mirbat Marriot hotellilla kysymässä huoneiden hintoja ja kun hotellin pihaan pääsimme, oli jo arvattavissa, että ne eivät olleet meitä varten ne hinnat. Halvimman huoneen olisi saanut 120 Riadilla eli noin 270 eurolla. Niinpä hetken hotellin pihapiirin pihamainoja ja kylävariksia katseltuamme ja hotellin pihan roskiksia täytettyämme lähdimme ajamaan kohti Ras Mirbatia, jossa ajoimme ensimmäiseen rantaan mihin pääsimme, kävelimme rantakiville ja aloitimme iltameristaijin.

Eipä aikaakaan, kun Hanna alkoi höpistä jostain keijun tapaisista. Linnut kuitenkin lopulta paljastuivat todella kaukaisiksi vesipääskyiksi, jotka välillä lennähtelivät lyhyitä siirtymiä ja laskeutuivat taas mereen kellumaan. Näitä zoomaillessa löysin kuitenkin ensimmäisen liitäjän, joka oli pitkästä etäisyydestä huolimatta helppo tunnistaa arabiankääpiöliitäjäksi (splitattu tropiikkiliitäjästä). Liitäjiä näkyi noin tunnin staijilla lopulta kuusi lintua, vaikka meillä oli ollut se käsitys, ettei niitä juurikaan pitäisi talvella näkyä. Yllättävä havainto oli myös kaksi merellä länteen lentänyttä aasiankääpiösorsaa. Naamiosuulia näkyi ainakin neljä lintua ja retkipinnaksi havaittiin vielä vuorikirvinenkin.

Olimme huomanneet aivan staijipaikkamme vieressä motellin, jonne menimme taas kysymään huoneen hintaa. Ranskalainen omistajatar antoi meille alennustakin ja saimme mukavan ja tilavan huoneen 30 Rialilla. Lämmintä vettä ei kuitenkaan ollut ja kylppäri oli täynnä ötököitä. Oli mukava päästä pitkästä aikaa selaamaan WiFin avulla maailman tapahtumia ja kävimme hotellin ravintolassa myös syömässä ja ruoka olikin oikein hyvää.

Pinnapäivä

29.12. nukuimme pehmeillä sängyillä aivan liian hyvin, kun herätyskellonikin oli vahingossa jäänyt arkiherätykselle ja nyt elettiin lauantaita. Onneksi olimme nopeita pakkaamaan tavaramme ja pääsimme ulos jo auringon noustessa. Ja kohta matkasimme kohti vuoria ja Wadi Hannaa.

Ajo-ohjeet paikalle olivat hieman sekavat, mutta yhdistelemällä satelliittikuvien tietoja navigaattorin tietoihin sekä varmistamalla vielä oman sijaintimme puhelimen kartoilta, löysimme juuri oikeaan mutkaan, josta käännyimme lähes olemattomalle tieuralle. Ja koskapa olimme päässeet autollamme paljon lähemmäksi Wadi Hannaa kuin olimme kuvitelleetkaan, parkkeerasimme heti tien alkupäähän ja ulos päästyämme alkoi lintuja löytyä heti oikein mukavasti.

Olimme nyt niin etelässä, että lajisto oli muuttunut radikaalisti ja nyt yleiseksi toteamamme sirkku oli afrikankastanjasirkku. Saman tien löysimme myös ensimmäisen kauniin afrikanparatiisimonarkin, joka oli todella hienossa puvussa ja intoutui välillä laulamaankin. Pian näitä löytyi lisääkin, mutta valtaosa oli hieman vaatimattomammassa naaraspuvussa. Ohitsemme pyrähti pieni parvi mustalakkipyitä, joista pari jäi onneksemme hetkeksi patsastelemaan näkyville. Apinanleipäpuiden latvuksissa vilisti oliivirillejä ja myös idäntiltaltteja löytyi useita kuten myös mustapyrstötaskuja sekä varsin hyvin piilotellut arabiankerttu.

Kävelimme alas pienelle lähteelle havaiten lisää afrikanparatiisimonarkkeja, oliivirillejä, mustapyrstötaskuja sekä ”tristiksiä”. Havaitsimme myös pikkusiepon, metsäviklon, pari isopurppuramedestäjää, varpushaukan sekä vuorikotkan. Onnistuimme löytämään lintujen käyttämän juomapaikan, jossa pysähdyimme puoleksi tunniksi kuvaamaan paikalle tulevaa lintuvirtaa. Lopulta autolle palattuamme löysimme yhden tai kaksi pensaslepinkäistä

Wadi Hanna oli kaikin puolin varsin viehättävä paikka, mutta koska emme tienneet, mitä odottaa monilta tulevilta kohteiltamme, lähdimme aika pian jatkamaan kohti seuraavaa päämääräämme, joka oli Tawi Attairin doliini eli karstivajoama.

Ylös vuorille noustuamme löysimme tien varresta lehmänraadon, jolla oli kytiksellä runsaasti lyhytpyrstökorppeja sekä pari keisarikotkaa. Näitä katsellessamme ja kuvaillessamme löysimme myös kaukaisen käärmekotkan sekä lähipuskissa vilahdelleita oliivikutojia.

Lopulta parkkeerasimme Tawi Attairille, jossa paljastui kuinka ränsistyneeksi tämäkin paikka oli päästetty. Aikanaan paikalla oli ollut turisteille kahvilakin, mutta nyt edes kaikki sen seinät eivät olleet pystyssä ja pihaa käytettiin karjapihana. Mitään opasteitakaan ei paikalla ollut vaikka kyseessä kuitenkin oli oikein komea nähtävyys.

Me emme kuitenkaan kävelleet vajoamaa katsomaan, vaan aloimme kompata maastoa kahvilarakennuksen ympäristössä ja sen yläpuolella olevan maatilan välillä. Paikalta oli vuonna 1997 löydetty erillispopulaatio muuten vain Jemenissä tavattavasta arabianhemposta. Löysimme todella runsaasti afrikankastanjasirkkuja, varpusia, oliivikutojia, muutaman jemenintaskun, muutaman hopeanokan, metsäkirvisen sekä pari hohto- ja isopurppuramedestäjää. Hohtomedestäjäkoiraan nähtyäni, tajusin nähneeni moisia jo edellispäivänä. Samanlaista selässä ollutta sähkönsinistä väriä oli näkynyt toisella edellispäiväisistä palmukeitaalla vilahtaneista linnuista. Lisäksi näimme pari vuorikotkaa, keisari- ja arokotkia, lyhytpyrstökorppeja sekä aavikkopääskyjä. Mutta etsimäämme vaatimattoman näköistä hemppoa ei näkynyt.

Niinpä kävelimme vajoamaa katsomaan ja olihan meillä tiedossa, että hemppoja oli havaittu joskus vajoamankin katselupaikalle. Näkymä oli todella komea ja muutama paikalle saapunut turisti suuntasi könyämään jopa vajoaman pohjaa kohti. Emme itse olleet tienneet alas menon olevan mahdollista eikä päivän kuumuudessa tämä tuntunut kovinkaan houkuttelevalta.

Rotkon rehevillä seinämillä näkyi ja kuului runsaasti rotkorakkeleita ja taas yksi afrikanparatiisimonarkkikin nähtiin. Myös oliivirillejä vilahteli puissa mutta etsimäämme hemppoa ei näkynyt.

Lopulta kävelimme takaisin rakennusten pihamaastoa tutkimaan ja vihdoin Hanna löysi yhden arabianhempon langalta istuskelemasta. Ehdin itsekin nähdä lintua onneksi joitakin sekunteja ennen kuin se lähti korkealla ja kauas kohti maatilarakennuksia.

Tämä kuitenkin riitti meille ja pääsimme lähtemään kohti seuraavaa, aivan yhtä tärkeää kohdettamme. Kävimme lähikylällä kaupassa hakemassa kylmää juomista ja hieman jotain naposteltavaa (muutahan kaupoista, edes isommista, ei oikein saanutkaan) ja nousimme yhä vain ylemmäksi vuorille. Lopulta parkkeerasimme saamiemme ohjeiden mukaan Jebel Samhanin läheiselle jyrkänteelle, jolla oli korkea telemasto.

Emme olleet ehtineet kunnolla autosta ulos, kun näimme vuorten rinteiden yltä syöksypommittajan lailla alas jyrkänteen reunan taakse sujahtavan mustakotkan! Juoksimme jyrkänteen reunan suuntaan ja näimme linnun vielä sujahtavan aivan yhtälailla nopeasti seuraavan kielekkeen taakse. Olimme yhteensä nähneet lintua vain pari sekuntia, mutta laji oli kyllä helppo tuntea – pikimusta kotka, jolla valkea kuvio selässä.

Otimme eväät ja juomat mukaan ja etsimme kielekkeeltä mielestämme parhaan tarkkailupaikan ja istuimme odottamaan lisänäytöksiä. Pitkälti toista tuntia istuskelimme odottaen mutta näimme vain muutamaan otteeseen ylitsemme järkyttävää vauhtia porhaltaneen arabihaukkaparin. Onneksi ylhäällä vuorilla ei kuitenkaan ollut kuuma ja tuulikin vilvotti mukavasti, joten saatoimme nauttia aivan henkeäsalpaavan upeista jyrkistä maisemista!

Palattuamme autolle törmäsimme hollantilaiseen lintuharrastajapariskuntaan, joka oli vasta muuttanut Omaniin käytyään aiemmin maassa jo useita kertoja. He kertoilivat meille havainnoistaan tältä paikalta ja kyselimme hieman myös, millaisia teitä meillä olisi odotettavissa jatkossa, kun meitä jännitti pääsisimmekö muutamille paikoille autollamme.

Siinä jutellessamme lensi ylitsemme keisarikotka ja kohta mustakotkapari nousi ajamaan tunkeilijaa pois reviiriltään. Nyt pääsimme näkemään linnut todella upeasti ja lopulta toinen linnuista vieläpä laskeutui kielekkeelle, aivan sen paikan lähelle, jossa olimme juuri istuskelleet. Harmi kyllä lintuun oli nyt etäisyyttä aika paljon, mutta kaukoputkella lintu näkyi upeasti ja lopulta olimme saaneet kuvia niin lentävistä kuin istuvastakin linnusta.

Tyytyväisinä lähdimme palailemaan kohti rannikkoa mutta onneksi muistimme, että joissain retkiraporteissa oli mainittu, että Tawi Attairin ja Wadi Darbatin väliltä oli ainakin joskus löydetty talvisinkin komppaamalla riisisavannikiuruja, joita alueella ei yleensä talvella juuri havaittu. Etsiskelimme edes jonkinlaista vähänkään vehreämpää aluetta ja lopulta päädyimme komppaamaan pellontapaista, jolla kasvoi jotain kellastuneenvihreää paksumpaa pajunvarsimaista kasvia. Ei paikka hyvältä näyttänyt, mutta kuinka ollakaan löysimme saman tien useita riisisavannikiuruja ja lopulta niitä oli ainakin kymmenen lintua vain noin sadan metrin päässä autostamme. Todennäköisesti niitä olisi löytynyt ihan miltä tahansa vähänkään vihreämmältä paikalta.

Wadi Darbatin lähestyessä oli selvää, että nyt olimme saapumassa paikallisittain suosittuun turistipaikkaan. Heti ensimmäisellä stopilla kauniilla putouksella oli pari koululaisryhmää ja runsaasti muitakin turisteja. Löysimme heti oliivirillejä, pari afrikanparatiisimonarkkia, mustapyrstötaskuja sekä pari silkkihaikaraa, Jatkoimme pian hieman edemmäksi lähes tien päähän rauhallisempaan paikkaan ja löysimme lisää samoja lajeja, pari metsävikloa ja heinätavia sekä todella runsaasti oliivikutojia. Ja eipä aikaakaan, kun Hanna löysi eräässä puussa piilotelleen viikunakyyhkyn, mutta lintu räpsähti aika pian lentoon ja katosi latvusten taakse.

Kokkaillessamme alkoi aivan päältämme kuulua todella hauskan kuuloista viikunakyyhkyn kujerrusta, mutta taas kun löysimme linnun näkyville, se lähti lentoon ja katosi. Syötyämme kävimme vielä kävelemässä vesilutakoiden rantoja, mutta emme löytäneet kuin yhden taivaanvuohen, rääkkä- ja ruskohaikaran, pari nummikirvistä sekä pari ruostepäälepinkäistä. Taivaalla kaarteli pari vuorikotkaa ja pari tuulihaukkaa kisaili lähirinteiden laella. Aavikkopääskyjä näkyi vähän isompiakin parvia ja yhdessä vilahti mukana ruostepääsky.

Taas pöllöilyä

Kun ilta alkoi hämärtää, alkoivat muut lähteä ja pian olimme paikalla keskenämme. Ja pian alkoi lähipuista kuulua hauskankuuloista arabianpöllösen (splitattu vastikään afrikanpöllösestä ja ei virallinen nimi) hurahtavaa ääntelyä.

Olimme toivoneet pääsevämme reissun aikana paremmin nettiin ja niinpä emme olleet saaneet selville tarkasti, missä päin paljon luulemaamme suuremmalla alueella arabianhuuhkajaa oli havaittu. Onneksemme saimme tekstiviestitse yhteyden hyvään ystäväämme Mikko Ala-Kojolaan, joka sai tarkistettua meille tarkan havaintopaikan Observation.org -sivustolta.

Niinpä pystytimme teltan Mikolta saamamme gps-pisteen läheiselle levikkeelle ja jäimme kuulostelemaan, josko arabianhuuhkaja suvaitsisi huhuilla. Kiertelimme alueella niin kävellen kuin autolla hieman kauempanakin käyden ja näimme ja kuulimme neljän yöhaikaran parven sekä kuulimme toistakymmentä arabianpöllöstä. Yhden pöllösen kaivoimme esiin ja pääsimme näkemään sen erittäin hyvin ja jotenkin kuvaamaankin. Kuulimme myös hyvin sarvipöllömäistä huhuilua lyhyen aikaa pitäneen pöllön, joka kuitenkin lopetti ennen kuin ehdin sitä äänittää. Sarvipöllö on havaittu Omanissa vajaat kymmenen kertaa, joten talvella huhuileva lintu olisi ollut kova havainto.

Lopulta päätimme luovuttaa ja könysimme telttaan unten maille. Mutta yöllä heräsin klo 3:40 matalaan ääneen, jota minun piti kuunnella pariin otteeseen ennen kuin tajusin mistä oli kyse. Herätin Hannan sanoen, että nyt se huuhkaja kuuluu. Ja arabianhuuhkajahan huhuili aivan telttamme yläpuolella. Nousimme varovasti teltasta ulos ja löysimme otsalampun valossa huuhkajan lähipuun latvasta, josta se kuitenkin lähti saman tien lentoon eikä sitä sen koommin näkynyt taikka kuulunut.

Lisää Dhofarin paikkoja

30.12. heräsimme aikaisin ja aamun pimeydessä kuulimme telttaan vielä parin arabianpöllösen hurahtelua. Pian olimme pakanneet taas tavaramme autoon ja lähdimme ajamaan kohti aamukohdettamme Ayn Tobrokia. Olimme perillä jopa liian aikaisin ja saimme odotella aamun valostumista jonkin aikaa.

Lähteen ympäristöstä löysimme useita afrikanparatiisimonarkkeja, oliivirillejä ja -kutojia, mustapyrstötaskun sekä kuulimme hyvän kuuloista pikkusieppomaista mutta kireämpää rätinää. Kesti tovin, että pääsin lopulta näkemään linnun ja sain sen määritettyä idänpikkusiepoksi.

Odottelimme kärsimättöminä etsimämme lajin saapuvan juomaan lähteelle, mutta vasta parin tunnin odotuksen jälkeen saapuivat ylipäänsä ensimmäiset linnut juomaan ja ne olivat tietysti afrikankastanjasirkkuja. Juomassa kävi myös kaksi kamelilaumaa omistajansa johdattelemina. Olisimme saaneet vanhalta herralta litran kamelin maitoa, mutta kieltäydyimme siitä allergiaan vedoten, kuten myöskin kutsusta hänen kotiinsa illalla syömään kiireeseemme perustuen. Isäntä yritti lisätä illalliskutsun houkuttelevuutta kertomalla pihapuussaan huhuilevista isosta ja pienestä pöllöstä.

Näimme myös muutaman arokotkan käärmekotkan, varpushaukan, pari tuulihaukkaa sekä taivaanvuohen, mutta etsimäämme lajia ei meinannut löytyä. Kertaalleen kuulimme läheisen rinteen huipun suunnalta hyvän kuuloista ääntelyä, mutta ääni kaikkoni hiljalleen kauemmaksi ja vaimeni pian kokonaan. Kun olimme jo aikeissa luovuttaa näin kahden linnun lentävän yllämme. Ne näyttivät pienemmiltä kuin olin odottanut, mutta kaikki muu täsmäsi. Onneksi ehdin sanoa Hannalle linnuista tarpeeksi nopeasti ja hänkin pääsi näkemään nämä kultasiipihempot, kun ne lensivät ylitsemme ja jatkoivat kauas laakson toiselle puolelle.

Palattuamme rannikolle oli ensimmäinen kohteemme Khawr Taqah, joka oli aivan umpeenkasvanut ruovikkoa. Khawria kiersi puistomainen kävelyreitti monenlaisine rakenteineen, mutta kaikesta näki, ettei paikalla juuri kävijöitä ollut. Löysimme lähipuista useita hopeanokkia sekä joitakin kauluskaijoja ja laguunissa oli pieni parvi flamingoja, lapasorsia, pari liejukanaa ja ruovikoiden päällä lennähti pari ruskohaikaraa. Rytikerttunen lauloi ruovikon kätköissä.

Jatkoimme seuraavalle laguunille East Khawrille, joka olikin paljon lintuisampi. Mutta rannoilla oli myös paljon ihmisiä, joten katsoimme khawria vain sen itärannalta. Pari kiljukotkaa istuskeli puissa huudellen ja kahlaajaparvessa oli suokukkoja ja pitkäjalkoja, vastarannalla pari rääkkähaikaraa sekä intianriisihaikara ja kuulimme lähiruovikosta parin luhtakanan ääntä.

Kierrettyämme khawrin toiselle puolelle löysimme pienestä erillislutakosta pari lapinsirriä ja tylliä sekä sitruunavästäräkin.

Lähistöllä oli puisto, joka oli ainakin aiemmin ollut vakituinen idänmehiläishaukkapaikka, mutta nyt puistoon ei päässyt sisälle lainkaan ja muutenkin se näytti todella ankealta ja kuivuneelta. Emme havainneet käytännössä ainoatakaan lintua puiston puissa ja ulkopuolellakin oli vain kylävariksia. Niinpä kävelimme läheiselle rannalle hetkeksi varjoon istumaan ja katselemaan merelle, jossa näkyi jokunen naamiosuula.

Seuraavaksi jatkoimme Al Baleedin arkeologiseen puistoon, jossa löysimme farnsiskaanimuseon takapuistikosta helposti toistakymmentä suomupaksujalkaa, joita pääsimme katsomaan ja kuvaamaan mukavasti. Jatkoimme puistikon toiselle puolelle, jossa oli suuri lintutornimainen rakennelma, jolta pääsi katsomaan läheistä khawria. Liejukanoja, pari sinisorsaa ja pikku-uikkua, 3 ruskohaikaraa, 2 kynsihyyppää sekä taas laulava rytikerttunen havaittiin ennen kuin päätimme suunnata tutustumaan museoon.

Iltapäiväretken aloitimme etsimällä mahdollisia paikkoja, joista näkisi Sahnawt farmin linnustoa. Päätien varresta pääsimme näkemään viljelyksiä aika huonosti ja havainnot jäivät sitruunavästäräkkiin, noin kymmeneen laululentoa esittäneeseen riisisavannikiuruun, muutamaan haarapääskyyn sekä kaukana näkyneisiin valkoposkitiira- ja lehmähaikaraparviin sekä valtaviin määriin puluja. Päivän kuumuudessa väreily haittasi havainnointia pahasti.

Länsipuolelta viljelyksiä pääsimme näkemään aluetta paljon paremmin, mutta mitään oikein hyvää paikkaa emme sieltäkään löytäneet. Viitisen sininärheä, useita satoja oliivikutojia, mukanaan yksi aivan täysin juhlapukuinenkin lintu sekä muutama parvi hopeanokkia ja ruostepäälepinkäinen nähtiin. Itäpuolelta aluetta emme enää löytäneet oikein mitään. Taivaalla kaarteli jonkin verran kotkia, mutta emme silti olleet oikein tyytyväisiä paikkaan. Harmi, ettei viljelyksiä ole enää vuosiin päässyt kiertelemään aitojen sisäpuolelle.

Jatkoimme seuraavaksi Ayn Razatiin, joka osoittautui taas paljon pienemmäksi paikaksi kuin olimme ennakkoon odottaneet. Lähteen ympärillä ei ollut kovinkaan paljon hyvän näköistä kasvillisuutta. Kaiken kukkuraksi unohdin parkkipaikalla vetää automme käsijarrun päälle, typerässä autossamme kun ei ollut lainkaan automaattivaihteisissa autoissa yleensä olevaa parkkivaihdetta. Niinpä istuimme vielä autossa pakkailemassa eväitä laukkuihimme, kun auto hitaasti valuen tömähti edessämme olleeseen aidan tolppaan ja tietysti tällaiseen leluautoon jäi tästä jälki. Niinpä ketutuskäyrä oli minulla aika korkealla jo ennen kuin edes maastouduimme.

Ja kun paikka ei todellakaan vakuuttanut, niin emme kovin paljon aluetta kierrelleet. Ainoa reheväkasvinen ja kukkapuskainen puistokin oli kiinni, joten sitä piti tihrustaa vain aidan läpi. Isopurppura- sekä hohtomedestäjiä näkyi kukissa jonkin verran ja nurmikolla tepasteli västäräkkejä ja vuorikirvisiä sekä pari harjalintua.

Aidan ulkopuolella näkyi lähinnä vain oliivikutojia. Pari erilaista liskoa sekä muutama hassun kesy hiirentapainen otus nähtiin ja yllättäen löysimme yhden valko-otsalepinkäisen. Lähteellä afrikanparatiisimonarkki napsi vedestä jotain syötävää hienosti syöksähdellen, mutta valitettavasti lintu katosi ennen kuin Hanna pääsi tätä hyvin kuvaamaan.

Aika pian jatkoimme vielä illan viimeiseen kohteeseemme Ayn Hamraniin. Tämänkin paikan olimme ahkerasti lukemamme Birdwatching Guide to Omanin perusteella odottaneet olevan suurempi kuin mitä se lopulta oli. Pienen, samaan tapaan kuin muuallakin, betonilla reunustetun lähteen ympärillä oli hieman puustoa ja vettä valui kapeana ränninä alemmaksi, jossa puustoa jatkui kapeana kaistaleena. Ylempänä rinteellä oli myös kohtuullisen rehevää, mutta lintuja oli täälläkin paljon vähemmän kuin olimme odottaneet. Meistä alkoi tuntua, että vuoden vaihteen tienoon täytyi olla huomattavasti heikompaa aikaa kuin marras- tai helmikuu, joilta olimme lukeneet useita retkiraportteja. Olimme odottaneet rehevillä paikoilla olevan huomattavasti enemmän talvehtivia lintuja, mutta ilmeisesti ainakin tänä talvena talvehtijoita oli erittäin vähän tai sitten linnut olivat poikkeuksellisen levällään, sillä syksyn sateiden jälkeen aavikoillakin oli paljon vihreämpää kuin normaalisti ja varmasti vettäkin saatavilla.

Alkuun havaintomme jäivät paikallisiin oliivirilleihin ja -kutojiin, afrikanparatiisisieppoihin, hohto- ja isopurppuramedestäjiin sekä hopeanokkiin. Koluamalla aluetta laajemmin löysimme myös metsäviklon, pikkusiepon, pari laulurastasta, ruostepäälepinkäisen, kuulimme pari mustalakkipyytä sekä alempaa löysimme viikunapuista parikymmentä viikunakyyhkyä. Nämä olivat kuitenkin taas aivan käsittämättömän hyvin piilottelevia sekä arkoja eli aina kun löysimme yhdenkin linnun näkyville, pyrähti puusta pieni parvi kyyhkyjä karkuun.

Kävimme ihastelemassa auringonlaskua hieman ylempänä rinteessä ja kun alkoi hämärtää, ei paikalla ollut enää muita ihmisiä. Niinpä pystytimme telttamme yhden suuremman puun alle.

Kohta kuului lähivuorten huipulta komea suden ulvonta, johon kuului vastaus kaukaisten vuorten suunnalta sekä myöskin kaukaa toiselta puoleltamme. Sitten olikin pitkään hiljaista, kunnes kuulimme arabianhuuhkajan huhuilua kauempaa rinteeltä. Päätimme yrittää kävellä lähemmäksi huuhkajaa, mutta emme lopulta kuulleet sitä yhtään sen paremmin pari sataa metriä käveltyämmekään, joten emme lähteneet sen enempää könyämään hankalakulkuista rinnettä. Ihmeen hyvin huhuilu kantoi, vaikka Wadi Darbatissa huuhkajan huhuiltua aivan telttamme päällä, olimme ihmetelleet äänen hiljaisuutta.

Pian telttaan kömmittyäämme, alkoi arabianpöllönen hurista aivan yläpuolellamme. Pelkäsin sen valvottavan itseäni koko yön, mutta onneksi se hiljeni pian. Yöllä heräsimme maan tärähtelyyn, kun kamelilauma kulki leirimme ohi. Muutama kameli jäi riipimään puista oksia aivan telttamme lähelle ja päätimme turvallisuuden vuoksi siirtyä autoon nukkumaan. Juuri telttamme yllä ollut akaasia voisi maistua hyvälle ja pelkäsimme, että oksia kurotteleva kameli saattaisi kompastua telttamme naruihin.

Raysut

Heräsimme uudenvuodenaattoyönä pariin otteeseen kuulostelemaan ja kuulimme ainakin pari arabianpöllöstä ja kertaalleen arabianhuuhkaja kävi huhuilemassa paljon lähempänäkin. Kävelimme taas sen perään, mutta sepä otti ja hiljeni tyystin kuuluen taas myöhemmin kaukaa alkuperäisestä suunnasta.

Aamulla kävelimme vielä lähteen ympäristössä ja alapuolella tavoitteena päästä katsomaan ja kuvaamaan viikunakyyhkyjä, mutta ne olivat aivan yhtä hankalia kuin aikaisemminkin. Pari eri äänistä hernekerttua, laulurastaan, rytikerttusen sekä muut jo edellisiltana nähdyt paikalliset linnut nähtyämme pakkailimme auton ja lähdimme taas liikenteeseen.

Ohittaessamme Al Baleedin puistoa näimme yllättäen langalla istumassa kolme viikunakyyhkyä. Stoppasimme automme ja Hanna pääsi ottamaan jonkinlaiset kuvat näistä linnuista hieman erilaisessa ympäristössä kuin missä niitä olimme aiemmin nähneet.

Lopulta olimme Raysutissa, jossa suuntasimme ensin rantaan, johon pääsimme parkkeeraamalla auton päätien varteen ja kävelemällä alas kallion painanteisiin syntyneen kosteikon reunaan. Kosteikolla oli suuri parvi kattohaikaroita seuranaan pronssi-iibiksiä, riuttahaikaroita, muutama rääkkä- sekä pari intianriisihaikaraa, pikkujalohaikara, 3 pyhäiibistä ja kauempana rannassa näkyi sorsia ja kahlaajia. Kävellessämme lähemmäs rantaa äkkäsimme pitkäpyrstöjassanan, joka kuitenkin lennähti aika pian katveeseen.

Taivaalla kaarteli jo jonkin verran arokotkia sekä muutama haarahaukka ja rannassa seisoskeli kalasääski. Kahlaajaparvissa oli jo aiemmin nähtyä lajistoa, sirrejä, kurmitsoja, tyllejä sekä ainakin yksi liro. Sorsien ja lokkien, jotka olivat nekin tuttuja lajeja, seurassa oli yllättäen nuori tundrahanhi ja näimmepä reissun ensimmäisen feldeggi-keltavästäräkinkin.

Jonkin aikaa kosteikon lintuja seulottuamme jatkoimme kohti kuuluisaa Raysutin kaatopaikkaa. Valitettavasti kaatopaikkaa piti havainnoida vilkkaasti liikennöidyn tien varresta, mutta löysimme erään rakennuksen varjosta hyvän paikan, joka paljastui pian vielä paremmaksi, kun tien varressa oli kuollut kameli, jota ylitsemme lentäneet kotkat kävivät välillä katsomassa lähempää. Eivät ne kuitenkaan tien varteen uskaltaneet laskeutua.

Arokotkia oli kaatopaikalla aivan tuhottomasti – satoja. Muita kotkia emme kuitenkaan nähneet kuin aivan yksittäisiä keisari ja kiljukotkia sekä vuorikotkan. Kuvailimme kotkia helteessä jonkin aikaa, mutta aivan niin hyvin niitä ei päässyt kuvaamaan kuin olimme toivoneet.

Kotkia kuvailtuamme jatkoimme läheiselle jätevedenpuhdistamolle, jonka ystävällinen henkilökunta päästi meidät porttien sisäpuolelle liikkumaan vapaasti. He taisivat jopa kytkeä jotkin sekoittimet pois päältä vierailumme ajaksi hajua vähentääkseen. Mutta eihän tällä paikalla haissut sen pahemmalta kuin yleensä hyvillä lintupaikoilla tekee.

Jätevesialtailta löysimme satoja savannihaikaroita, jotka olivat ihmeen arkoja. Lisäksi lehmähaikaroita oli kymmeniä ja tarkistimme tietenkin ettei yhtään coromandusta ollut joukossa. Kahlaajalajistoa edustivat parit kynsi- ja kenttähyypät, pikkutylli, muutama lapinsirri sekä liro.

Kiersimme kaikki altaat ja hieman lähialuettakin ja löysimme vielä pari naamiokyyhkyä, sitruunavästäräkkejä sekä muutaman feldeggiin.

Lopulta kiittelimme työntekijät, jotka näyttivät siltä, että olisivat pitäneet hommistaan taukoa vierailumme ajan, sillä heti autolle päästyämme, alkoi paikalla melkoinen tohina.

Palailimme taas kaatopaikalle, jossa hämmästelimme vielä hetken arokotkamääriä, mutta koskapa kamelinraatokin oli korjattu tien varresta jonnekin, eivät kotkat enää juuri tulleet kuvaushollille. Niinpä jatkoimme ennen reissuamme Observation.orgista ottamani nuotin pohjalta parin poikkitien välissä olleelle pienelle lutakolle tarkistamaan, vieläkö lähes kuukautta aiemmin paikalla ollut lintu olisi yhä paikalla.

Löysimme lutakolle taas puhelimeen ladattuja karttoja sekä tulostamiamme ilmakuvia hyväksi käyttäen ja kohta seuloimme pienen lutakon rantoja, joilla ei monta lintua ollut: Pari flamingoa, lampiviklo sekä pari liroa. Mutta ihmeekseni löysin parin kiven välissä piilotelleen hyvän näköisen linnun ja käveltyämme lähemmäksi se nousikin jo aika kaukaa ilmaan ja paljastui etsimäksemme pikkupääskykahlaajaksi. Lintu lenteli tovin lutakon ympärillä ja Hanna sai siitä jokusen kuvan otettua, ennen kuin päätimme poistua paikalta, jotta lintu pääsisi laskeutumaan takaisin lutakon rantaan.

Seuraavaksi kävimme vielä aamuisen rantakosteikon kohdalta tien toisella puolella kävellen etsimässä lintupaikkaoppaassa ja sen nettipäivityksessä mainittua laguunia. Löysimmekin pari pientä laajasti ruovikoitunutta vesialuetta, mutta keskipäivän helteessä havainnot jäivät vähäisiksi. Ainoa hauska havainto oli, kun näimme pienen pikku-uikkuparven jahtaavan uimassa ollutta suurehkoa käärmettä.

Ajoimme vielä Raysutin valtaisan satama-alueen, jolla oli hurjasti erilaisia rakennusprojekteja meneillään, halki meren rantaan ja kipusimme pienelle kielekkeelle lyhyelle meristaijille. Vuorokauden aika oli aivan väärä ja helle varsin paahtava, joten merellä oli aika paha väreily. Ei ollut siten ihme, ettemme nähneet merellä mitään mainittavaa, mutta suoraan allamme näimme pari suurta liemikilpikonnaa uiskentelemassa sekä yhden niiden kanssa samankokoisen rauskun.

Autolle palattuamme totesimme, että olimme lopulta kolunneet kaikki tietämämme pakolliset paikat lähiseudulla ja koska osa näistä oli ollut pienehköjä pettymyksiä, emme nähneet tarpeelliseksi kuluttaa enää yhtä päivää lisää Salalahin lähistön muita, todennäköisesti varsin pieniä ja huonoja paikkoja kierrellen, vaan jatkoimme edelleen koko ajan vallinnutta etenemissuuntaamme eli länttä kohti ja otimme seuraavaksi kohteeksemme Al Mughsaulin.

Al Mugsaul ja taas pöllöilyä

Al Mughsaulissa eivät nuottimme pitäneet sitten lainkaan paikkaansa, sillä syksyiset syklonit olivat romahduttaneet entisen khawrin kohdalla pitkät pätkät päätietä siltoineen ja jouduimme kiertämään perille vuorille rakennettua kiertotietä pitkin. Olimme jo aiemmin saaneet tietoon, että khawr oli mennyt tulvissa täysin pilalle, joten emme tuhlanneet aikaa sen seulomiseen, vaan etsimme uuden pikkutien joka kääntyi kohti wadia.

Meillä oli tiedossa, että wadia pitäisi ajaa noin 6 kilometriä vanhasta risteyksestä, jotta pääsisimme paikkaan, jonne olimme pyrkimässä. Tästä oli sanottu ensimmäisen neljä kilometriä olevan ajettavissa tavallisella kaksivetoisella autolla ja lopun vaativan nelivedon.

Käännyttyämme hiekka-/kivikkotielle tuntui heti siltä, että pääsisimmeköhän ajamaan tietä lainkaan, mutta alkukivikosta selvittyämme huomasimme, että tie tuntui olevan aivan vastikään kunnostettu. Niinpä jatkoimme matkaa leveää wadia pitkin ja vaikka tie risteytyi pariin otteeseen, pyrimme seuraamaan satelliittikuvan avulla mutkittelevaa uraa, joka johti kohti tiedossamme ollutta gps-pistettä kohti. Tiellä oli pari huonoa pehmeähiekkaista sekä pari varsin kivikkoista kohtaa, mutta ihmeeksemme onnistuimme ajamaan pohjan pahemmin kolisematta ja kiinni jäämättä ensimmäiset neljä kilometriä. Ja kun ei tie mainittavasti tästäkään huonontunut jatkoimme lopulta seuraavatkin pari kilometriä aina gps-pisteellemme saakka, jossa lopulta oli aivan selvää, että sen pidemmäksi ei autollamme ollut mitään asiaa. Hannan aloitellessa kokkailua, kävelin tietä etemmäksi todeten, etten kyllä olisi kilometriäkään enempää jatkanut nelivedollakaan.

Kokkailupaikalla pyöri jemenintaskupari, jonka koiras oli todella kesy ja aika uteliaskin. Olin kerran istumassa autossa, kun se päätti ensin laskeutua tuulilasinpyyhkijälle, josta se siirtyi ensin toisen ja sitten toisen sivupeilin päälle. Kerrankin lintu, joka oli helppo kuvatakin!

Meillä oli taas, kiitos Ala-Kojolan Mikon, tiedossa aivan tuore gps-tieto paikalta, mutta myös ristiriitaisia tuoreita tietoja koskien etsimämme linnun olin paikkaa. Toisissa oli sanottu, että lintu olisi neljä kilometriä etempänä paikasta johon pääsisi kaksivetoisella autolla, toiset sanoivat sen olevan kaksi kilometriä paikasta johon pääsisi nelivedolla. Meitä ei oikein houkuttanut ainakaan neljän kilometrin kävely, joten päätimme luottaa Mikolta saamaamme gps-pisteeseen, joka osoitti meidän olevan vain 700 metrin päässä paikasta, johon lintu oli vain muutamaa päivää aiemmin kuulunut. Piti vain toivoa, että paikka oli ollut oikein merkitty. Toki olimme henkisesti valmistautuneet tarpeen tullen kävelemäänkin.

Syötyämme olikin taas lähes pimeää ja lähdimme kävelemään wadia edemmäksi. Vielä ei ollut edes täysin pimeää, kun kuulimme edessämme olleiden kallioseinämien suunnalta pari komeaa sarjaa aavikkopöllön huhuilua. Mutta heti tämän jälkeen, pöllöä lähemmäksi kivikkojen ympäröivällä kapealla ja mutkittelevalla tiellä kävellessämme, alkoi vastaamme saapua kameleita. Onneksi siirryimme ajoissa aika kauas kivikkoon syrjään kamelien tieltä, sillä ne jostain syystä pillastuivat ja aloittivat hirveän laukan kohti autopaikkaamme, jossa oli paikallisten kameli- ja vuohipaimenten leiri.

Ja kameleita tulikin tietä pitkin seuraavan vartin ja kaikki ne jostain syystä pillastuivat juoksuun samassa kohdassa. Ja näiden juostessa meteli oli sellainen, ettei pöllön kuuntelua tarvinnut harkita.

Kamelipaimenet laskivat ilmeisesti luokseen saapuneita kameleita taskulampulla ja tämä aiheutti todella hauskan näköisen valokiilan kamelihahmoineen viereemme kallionrinteeseen.

Kamelishown päätyttyä oli jo pilkkopimeää ja hakeuduimme kivikkoon mukavaan paikkaan istuskelemaan jo odottelemaan pöllöä. Tämä paikka oli noin 1,5 kilometriä autoltamme. Lopulta lintu kuului taas ja toista tuntia kuuntelimme sen huhuilevan aika ajoin eri puolilta wadia. Kertaalleen kielekkeiltä kuului myös ääni, joka sopi naaras aavikkopöllölle. Lopulta huhuileva pöllö saapui aivan lähimmälle kallioseinämälle ja löysimme sen otsalamppujemme valokiilaan ja Hanna sai pari kuvaakin linnusta otettua, mutta meille oli selvää, ettemme yrittäisikään saada sen parempia kuvia, jottei pöllö häiriintyisi.

Autolle palaillessamme näimme tiellä muutamia hassuja pönäköitä sammakoita. Autolla pystytimme taas kovalle maalle kivien avulla telttamme ja kuinka ollakaan, alkoi aivan läheltämme kuulua aavikkopöllön huhuilu. Ja toinen kuului yhä kauempaa wadista. Istuskelimme pimeässä jonkin aikaa ja napostelimme hieman herkkuja pöllöjä kuunnellen ja aina valoa käyttäessämme meitä lähestynyttä isoa maamyyräsirkkaa ihmetellen. Otsalampun valo houkutteli paikalle myös tulitikkuaskin kokoisen sittiäisen.

Uuden Vuoden bileemme olivat kuitenkin aikaisin ohi, sillä olimme taas melkoisen väsyneitä. Niinpä vuosi vaihtui unten mailla, mutta pari kertaa yöllä herättyämme saatoimme kuunnella vuoden viimeiseksi ja taas vuoden ensimmäiseksi lajiksemme yhä vain aktiivisesti huhuilleen aavikkopöllön.

Uusi vuosi samat kujeet

1.1 aavikkopöllö kuului vielä pariin otteeseen herättyämme kuuden jälkeenkin. Toiseksi vuodariksi näkyi vähemmän yllättäen koiras jemenintasku ja kolmanneksi mekasti rinteillä rotkorakkeleita.

Pian olimme palailemassa tietä pitkin takaisin päin, mutta ilmeisesti illalla wadista pois ajaneiden autojen vuoksi tie oli nyt huomattavasti hankalampi ajaa kuin mitä se oli illalla ollut. Niinpä keräsimme täysin avonaiseksi paljastuneen autonpohjan päälle melkoisen määrän pyöreää jokisoraa sekä hiekkaa.

Onneksi lopulta selvisimme ilman kauhean pahoja kolautuksia Al Mughsauliin, jossa huoltoasemaa kohti ajaessamme, alkoi autostamme kuulua kuitenkin todella pahan kuuloisia kolahduksia. Huoltoaseman pihassa huomasimme auton pohjaan ja akselien väliin ym. juuttuneen useita kiviä, joista osa oli niin tiukassa, ettei niitä saanut pois, vaikka yritin poistaa niitä pihasta löytyneen rautakangenkin avulla. Muutamia irtokiviä saimme kuitenkin poistettua pohjasta kolisemasta.

Ostettuamme huoltoasemalta evästä, päätimme ottaa riskin ja lähteä ajamaan yhä vain länttä ja Jemenin rajaa kohti korkeille vuorille, josta kartan mukaan kääntyi keskikokoiseksi karttaan merkitty tie kohti sisämaata ja Muddayta, joka oli seuraava kohteemme.

Siinä mielessä ratkaisumme oli hyvä, että pian nousimme niin jyrkkää ja mutkaista tietä ylöspäin, että hiekka ja kivet automme pohjasta ropisivat kyydistä hyvää tahtia. Yhdellä levikkeellä pysähdyttyämme huomasimme ainakin näkyvissä olleiden jumikivienkin tippuneen kyydistä ja viimeisetkin kivet ropisivat pois seuraavien muutaman päivän aikana.

Vuoristotie oli todella hieno ja maisemat todella jylhiä! Lintuhavainnot jäivät kuitenkin rotkorakkeleihin ja taskuihin. Lopulta saavuimme armeijan tarkistuspisteelle, jossa meiltä kysyttiin passit sekä mihin olimme menossa. Kun sanoimme, että Muddayhin, ei virkailija tiennyt koko paikkaa. Hän pyysi toisen kaverin apuun ja tämä tunnisti paikan ja kun kysyimme, minkälainen tie Muddayhin veisi sanoin hän: ”Good, but not good-good”. Ja kysymykseen: ”Asphalt?”, hän vastasi naurahtaen: ”No!”.

Niinpä päätimme tehdä paikalla U-käännöksen, sillä meitä ei todellakaan enää huvittanut lähteä vuoristossa kulkevalle hiekkatielle ajamaan lähes sataa kilometriä.

Edessämme oli siis melkoinen kierto, sillä saimme ajaa takaisin Salalahiin, josta sitten Thumraytiin ja sieltä sitten kohti länttä Muddayhin. No pääsimmepähän näkemään Al Mughsaulin kohdalla meressä uiskennelleita delfiinejä, vauhdista näkemään, että Raysutin kosteikolla oli yhä kattohaikaroita ja pronssi-iibiksiä ja Salalahin pohjoispuolella näimme tien vieressä kivellä patsastelleen mustalakkipyyn sekä pari naaras arosuohaukkaa.

Thumraytista Muddayhin kohti käännyttyämme aloimme olla sitten taas kunnon aavikolla ja eipä ollut yllätys, että pian näimme pari kirjosiipikiurua. Liikennettä oli vähän mutta juuri, kun huomasimme tien vieressä tepastelemassa olleita hietakyyhkyjä, piti autoja tulla molempiin suuntiin. Saimme lopulta auton ympäri ja ihmeeksemme linnut olivat yhä samalla paikalla. Mutta eivätpä ne antaneet itseään tarkemmin katsoa vaan kameraa ikkunasta työntäessämme, ne nousivat siivilleen ja lensivät suoraan poispäin kohti aavikkoa. Onneksemme olimme jo ehtineet tunnistaa nämä neljä lintua savannihietakyyhkyiksi ja huonoista lentokuvistakin ne määrittyivät.

Mudday

Pitkän ajon jälkeen saavuimme viimein Muddayhin, jossa hieman ennen kylää pysähdyimme kamelitarhalle, jolla oli aivan tolkuttomasti turkinkyyhkyjä. Linnut olivat aivan mielettömän arkoja. Meillä meni pitkään ennen kuin pääsimme katsomaan kyyhkyjä yhtään paremmin ja vaikka olimme nähneet jo lennossa useita saharanturturikyyhkyn näköisiä yksilöitä, näimme lopulta vain yhden saharanturturin hyvin paikallaan. Paikalla piti olla yleisenä myös aavikkopyitä, mutta emme niitä pienellä kiertelyllä löytäneet.

Pian jatkoimme kylän läpi suoraan sen takana olleelle picnic-alueelle, jolla oli pieni vesiallas ja sen ympäristössä todella rehevä aidattu taatelimetsikkö. Puustoa kasteltiin siinä määrin, ettei itse metsikköön ollut mitään asiaa kävelemään, joten tyydyimme lopulta istuskelemaan vesialtaan lähistöllä odotellen, josko joku lintu saapuisi juomaan tai muuten vain näkyviin metsikön reunaan.

Pienen odottelun jälkeen kuului puista ensimmäisen kerran kissan naukumiselta erehdyttävästi kuulostavaa niilinmedestäjän ääntelyä ja pian näin yhden komean juhlapukuisen koiraan lentävän kohti kylää. En ollut odottanut, että koiraat olisivat vielä juhlapuvussa, joten minulla meni hetki tajuta, ettei paljain silmin huomaamani lentävä lintu ollutkaan västäräkki vaan niilinmedestäjä. Kiikareilla katsoessa laji oli tietysti helppo tunnistaa, kun värit näkyivät.

Onneksi niilinmedestäjiä löytyi kohta pari lisää ja Hannakin pääsi näkemään linnun ja jotenkin kuvaamaankin. Myös pari isopurppuramedestäjää nähtiin sekä hernekerttu ja sinirinta. Kuulimme turkinkyyhkyjen kujerruksen seassa myös ainakin parin saharanturturikyyhkyn karheaa ääntelyä. Itse kävin hieman kiertelemässä lähialuetta ja tietysti silloin Hanna näki lyhyesti kasvustossa piilotelleen hopeatilhen. Kun olimme jonkin aikaa turhaan odotelleet lintua palaavaksi, päätimme siirtyä kylää kohti, jossa hopeatilhiä oli kerrottu yleensä myös havaitun. Emmekä ehtineet ajaa kuin ensimmäisten akaasiapuskien luokse, kun näin puskasta toiseen lentävän hopeatilhen, joka onneksi jäi hetkeksi näkyville, ennen kuin jatkoi matkaansa.

Koska päivä oli taas kuumentunut todella lämpimäksi, vähän vielä kierreltyämme päätimme kolunneemme Muddayta riittävästi, kun kylän puistikot eivät kuitenkaan näyttäneet kovinkaan kummoisilta. Niinpä lähdimme ajamaan kohti Thumraytia ja näimme taas matkalla pari kirjosiipikiurua.

Shisr

Jonkin matkaa pohjoista kohti ajettuamme käännyimme taas kohti länttä ja Shisrin viljelyalueita. Noin kymmenen kilometriä tien alusta oli aavikkoa, mutta sitten näimme kaukaisuudessa jo ensimmäiset viljelyalueet, joille ei kuitenkaan vienyt parempia teitä, joten jatkoimme matkaa.

Lopulta noin 75 kilometriä päätieltä, ennen Shisrin kylää, alkoi viljelyksiä olla enemmän ja havaintojakin alkoi kertyä. Näimme punapyrstölepinkäisen, pari niittysuohaukkaa ja kylälle päästyämme mustaotsalepinkäisen. Kävimme kylän keskellä sijainneella Ubarin arkeologisella linnakkeella, jossa ei kuitenkaan taaskaan ollut mitään info-tauluja, joten emme oikein tienneet mitä olimme katsomassa. Tämän jälkeen kiertelimme hetken kylän takaa lähteneitä teitä tutkien, mistä löytyisivät parhaan näköiset viljelyalueet ja löysimmekin vielä nunnataskun sekä nummikirvisiä.

Lopulta ilta alkoi kuitenkin hämärtää ja keskityimme enemmänkin etsimään, mistä löytäisimme jonkinlaisen yöpymispaikan. Lopulta majoituimme kylän takaa aavikolle lähteneen hurjalla nimismiehen kiharalla olleen tien varteen ajatellen, että tuskin tiellä olisi liikennettä lainkaan.

Olimme kuitenkin väärässä, sillä vähän väliä koko yön ajan tätä oikopolkutietä ajoi nelivetomaastureita aivan älyttömän kovaa. Emme olleet saaneet pysäköityä autoamme aivan kokonaan tieltä pois, joten viritimme varmuuden vuoksi mukana olleen heijastinnauhan auton takakulmaan.

2.1. Yöllä oli varsin kylmä. Herättyämme auton mittari näytti +9 astetta ja koko viljelyalue oli paksun sumun peitossa. Pakkasimme litimäräksi kastuneen telttamme ja tavaramme ja aloitimme retken samaisen tien alkupään palmuviljelmiltä, josta jatkoimme tarkistamaan edellisiltana parhailta näyttäneitä viljelyksiä.

Havaintoja kertyi muutamasta punapyrstölepinkäisestä, aucheri- ja pallidirostris -isolepinkäisistä, aavikko- ja arotaskuista, samasta nunnataskusta, nummikirvisistä sekä tuuli- ja ruskosuohaukoista. Retkipinnaksi nähtiin myös jokunen kiuru ja lyhytvarvaskiuru sekä lapinkirvinen ja reissun toinen metsäkirvinen sekä 3kv arosuohaukkakoiras.

Aika pian päätimme lähteä ajamaan kohti itää ja päätietä. Näimme matkalla taas muutaman kirjosiipikiurun. Lopulta suuntasimme Dawkah Farmille, jonka tiesimme vähentäneen toimintaansa jo edellisvuosina, mutta nyt farmi näytti lähes tyystin lopettaneen toimintansa. Kiipesimme hiekkavallin yli ja hiippailimme komppaamaan yhden hylätyn pensoittuneen pellon. Löysimme pienen lyhytvarvaskiuruparven, nummikirvisiä sekä pari aavikkokerttua.

Qitbit

Jatkettuamme taas matkaa näimme noin 150 kilometrin aavikkoajolla vain yhden linnun, joka oli vähemmän yllättäen arokorppi. Lopulta saavuimme Qitbitiin, jossa suuntasimme huoltoaseman takana sijainneelle motellille. Motellin pitäjä löytyi pienen odottelun jälkeen, olimme ilmeisesti saapuneet juuri pahimmoilleen rukousaikaan. Saimme ihan kelvollisen huoneen ja vaikka sähköt juuri sammuivat, vakuutti paikan pitäjä laittavansa generaattorin päälle ja pian sähköt palasivatkin.

Otimme päivän kuumimman hetken rennosti, sillä oli ihan mukava päästä taas pitkästä aikaa suihkuun ja vain löhöillä selällään pimeässä huoneessa, niin silmätkin saivat hieman lepoa. Aurinko oli kuitenkin mollottanut koko reissumme ajan kirkkaasti aivan pilvettömältä taivaalta.

Kolmen aikaan suuntasimme läheiselle keitaalle, joka oli todella tiheäkasvustoinen. Kiersimme pienen keitaan kävellen ja havaitsimme tuttuja talvehtijoita eli tiltaltteja ja idäntiltaltteja, naaras leppälinnun, papyruskerttusen sekä punapyrstölepinkäisen. Elukoiden jälkiä vei tiheän kasvuston sisälle todella paljon, mutta vettä emme päässeet edes näkemään. Vahva rikin haju tuoksui paikalla ja saimme myöhemmin kuulla, että monet viljelyalueet olivat joutuneet lopettamaan aavikolla viljelyn juuri veden rikkipitoisuuden takia.

Iltapäivällä kolusimme vielä Qitbitin motellin pihamaastoa, jossa oli vuosien saatossa havaittu vaikka sun mitä, mutta nyt ei selvästikään ollut hyvä talvi ja havainnot jäivät täälläkin tiltaltteihin ja hernekerttuihin (joista yksi oli taas omituisen nänäsointinen), mustaleppälintuun sekä pariin laulurastaaseen. Myös nuori, vastikään 2kv:ksi muuttunut, arosuohaukka kierteli matalalla pihapiiriä.

Qitibitin motelli ei ainakaan meidän kokemuksellamme ollut kovinkaan suositeltava sen takia, että pihapiirin huoltoasemanpuoleinen osa toimi vessana rekkakuskeille ja muutenkin pihapiiri oli varsin epäsiisti. Läheinen ravintolakaan ei ainakaan Hannan mielestä näyttänyt kutsuvalta, joten kokkailimme ruokamme trangialla huoneessamme. Mutta me olimme jo sen verran monta yötä viettäneet telttaillen, että tähän saumaan suihku ja sänky sopivat mainiosti. Olimme ainoat majoittujat ja aggregaatti jauhoi koko yön meille sähköä.

Muntasar

3.1. heräsimme jo aamuviideltä ja suuntasimme vielä aamuyökäynnille keitaalle. Auton valoissa näimme pari hyppyhiirentapaista, mutta lintuhavaintoja emme tehneet.

Haettuamme tavaramme motellilta, olimme kohta ajamassa kohti Muntasaria, jonne piti kirjamme mukaan olla tienviitat, mutta uuden moottoritien myötä sellaisia emme löytäneet. Onneksi arvoimme kuitenkin oikean hiekkauran puhelimen karttoja käyttäen ja kauhuksemme saimme todeta sen olevan aika huonokuntoinen soratie. Olimme siis satoja kilometrejä keskellä aavikkoa ja joutuisimme ajamaan reilut parikymmentä kilometriä päätieltä syrjään huonoa tietä keitaalle, autolla jolla perille asti pääseminen ei ollut lainkaan varmaa.

Aamuseitsemältä olimme kuitenkin perillä Muntasarin oasiksella ja paikkahan näytti todella hyvältä! Vettä oli parissa paikassa keitaan reunoilla ihan kunnon lätäkköinä ja itse keidas ruovikkoineen oli todella paljon suurempi kuin Qitbitissä. Lisäksi Oasiksen takana levisi kilometritolkulla vihreää pensaikkoista harvakseltaan puita kasvavaa puoliaavikkoa. Koko aavikko oli jälleen sumun peitossa ja kasvillisuus pisaroi vettä. Onneksi turvallisuuden tunnetta lisäsivät kauempana autoilleet kamelipaimenet ja veden noutajat. Apua löytyisi, jos automme hajoaisi paluumatkalla, jolloin ajaisimme kuitenkin taas eri tietä päätielle.

Lintuja löytyikin heti mutta lajisto oli samaa: tiltaltteja, hernekerttuja, papyruskerttusia, punapyrstölepinkäisiä ja keitaan yllä kävi kääntymässä myös kymmenen tuulihaukan löyhä parvi. Myös kuusi vuorikirvistä sekä parven huonoiten nähty mahdollinen tuhkakirvinen, töyhtökiuru, aavikkotasku sekä kolme sinirintaa nähtiin.

Odotimme lutakoille saapuvaksi hietakyyhkyjä, joita kirjan mukaan piti saapuman yhdeksän jälkeen ja enimmillään paikalla oli havaittu useampaa lajia yhteensä satoja, ellei jopa tuhansia. Lukemamme edellisvuotiset retkiraportit kuitenkin antoivat ymmärtää lintujen määrän romahtaneen paikalla radikaalisti ja ainakin yhdellä porukalla havainnot olivat jääneet muutamaan aavikolle laskeutuneeseen lintuun.

Yhdeksän jälkeen alkoi lutakoille saapua turkinkyyhkyjä juomaan eli ilmeisesti vesi oli linnuille sentään juomakelpoista, vaikka rannoilla makoilikin kattohaikaran ja merimetson sekä useamman sinisorsan raadot. Ainoa hengissä yhä ollut lätäkkölintu oli pikkusirri. Pitkään odotettuamme kuulimme hetken aikaa puiden keskeltä turturikyyhky soidinta.

Mutta kymmeneen mennessä emme havainneet ainoatakaan hietakyyhkyä. Ehkäpä aavikoiden kasvillisuuteen tiivistyneet sumupisarat riittivät hietakyyhkyjen veden tarpeen tyydyttämiseen tai sitten niillä oli kokonaan uusi juomapaikka. Päätimme antaa periksi ja lähdimme ajamaan taas hiekkatietä kohti motaria, jonne selvisimme onneksi ilman mitään ongelmia.

Pitkän ajon päätteeksi taas pohjoisessa

Edessämme oli todella pitkä ajo kohti pohjoista ja noin viiden sadan kilometrin matkalla näimme yhden huoltoaseman katolla puluparven sekä yhteensä 12 arokorppia sekä pari aro-/aavikkotaskua – emme mitään muuta. Vasta vuorten taas lähestyessä alkoi lintuja taas näkyä ja näimme mm. muutamia intiansininärhiä.

Lopulta todella uuvuttavan ajon jälkeen kurvasimme tuttuun wadiin, jossa olimme yöpyneet reissumme ensimmäisen yön. Olimme päättäneet yrittää omaninpöllöä vielä kertaalleen tästä paikasta, sillä perille asti pääsi hyvin tavallisella autollakin.

Ehdimme illalla havaita telttapaikaksi valitsemamme paikan läheisyydessä persiantaskun, munkkitaskun, pikkutiltaltin, kalliosirkkuja, arabianbulbuleita sekä hetken äännelleen harmaafrankoliinin.

Illan pimennyttyä kettuperhe piti rinteessä pariin otteeseen todella hurjan kuuloista ujellusta ja rähinää ja hetken aikaa kaukaa vuorten rinteiltä kuului minervanpöllösen (lilith) ääntä. Kokkailimme taas isot annokset ruokaa ja jaksoimme kuulostella iltayhteentoista asti, mutta lopulta oli annettava periksi.

4.1. Aamuretki wadissa tuotti taas samoja kalliosirkkuja, pikkutiltaltteja, tiltaltin, hernekerttuja, muutaman purppuramedestäjän, munkkitaskun, leppälinnun, muutaman mustaleppälinnun sekä harmaafrankoliinien ääntelyä.

Aika pian lähdimme liikenteeseen. Olimme jo pari päivää olleet rahapulassa, sillä käteisemme oli loppunut. Jostain syystä Visa-korttimme eivät olleet toimineet automaateissa tai kaupoissa maksaessa. Niinpä pysähdyimme matkan varrella isolle hotellille kysymään, saisiko heiltä jollakin tavalla rahaa tai osaisivatko he neuvoa, mistä sitä voisi näin paikallisten pyhäpäivänä eli perjantaina saada.

Hotellin pihassa oli mukavasti purppuramedestäjiä, valkoposkibulbuleita sekä pihamainoja ja saimmepa ohjeet myös pankkiautomaatille, jolta saimme kuin saimmekin rahaa. Samoja korttiongelmia oli kuulemma ollut muillakin matkailijoilla. Edellisen parin päivän aikana emme olleet voineet ostaa mitään, sillä olimme laskeneet käteisemme riittävän siihen, että pääsemme aavikolta sivistyksen pariin. Olikin mukava saada pitkästä aikaa jotain naposteltavaa ja kylmää juomista.

Jatkoimme vuorten länsipuolisia teitä kohti pohjoista ja havaitsimme yhdessä kohdassa kotkaliikennettä, ainakin muutamakymmentä arokotkaa sekä pikkukorppikotkan ja myöhemmin näimme vielä pari pikkukorppikotkaa, mutta toivomaamme kirjamme mukaan yleistä korvakorppikotkaa emme vieläkään nähneet.

Edessä oli taas pitkä ajo, jossa jouduimme vuoristoteille aivan Emiraattien rajan tuntumaan. Passimmekin tarkistettiin pariin otteeseen. Saavuttuamme vuoriston koillispuolelle kulki maan pohjoiskolkkaan parhaimmillaan/pahimmillaan kolme monikaistaista moottoritietä rinnakkain. Määränpäämme Khatmat Malaha olikin lopulta jäänyt näiden moottoriteiden väliin pahasti puristuksiin ja vaikka kaikissa kylteissä oli jo toistasataa kilometriä lukenut kylän nimi, ei kylälle lopulta kääntynyt ainoatakaan kunnon liittymää kahdeksankaistaiselta tieltä. Meidän siis piti vain arpoa, mille hiekkauralle motarilta piti poistua.

Löysimme kuitenkin kylälle, jonka läpi ajoimme rehevähkölle puoliaavikkomaiselle alueelle, jolta kirjamme ja retkiraporttien mukaan piti talvisin löytyä louhikkotaskuja.

Khatmat Malaha

Parkkeerattuamme pikkutien varteen alkoi lintuja näkyä heti oikein mukavasti. Äänekkäiden intianvaristen, pihamainojen ja kauluskaijojen ohessa löysimme useita harjalintuja, parisenkymmentä vilkasta arabiantimalia, mustaleppälintuja, purppuramedestäjiä, muutaman arabianmehiläissyöjän, 3 naamiokyyhkyä, priinioita, nasaaliäänisiä hernekerttuja, kääpiökertun sekä idänorfeuskertun. Mutta ainoat löytämämme taskut olivat pari arotaskua ja nunnataskunaaraan näköinen lintu, joka ei oikein näyttänyt nunnataskultakaan, mutta ei se mihinkään muuhunkaan sopinut. Lintu näyttäytyi vain lyhyesti ja katosi nopeasti, emmekä sitä enää myöhemmin löytäneet uudelleen. Hanna sai onneksi linnusta joitakin kuvia ja myöhemmin koti-Suomessa tarkistelin netistä ja kirjallisuudesta, että miltä se louhikkotaskunaaras näyttikään ja lajihan olikin melkoisen vaihteleva ja usein aivan erinäköinen kuin mitä mukanamme olleissa lintukirjoissa. Kuvaamamme lintu oli kuin olikin ollut nuori naaras louhikkotasku.

Illan alkaessa hämärtää pähkäilimme, jäisimmekö tälle rauhalliselle paikalle yöpymään, vai jatkaisimmeko vielä matkaa? Lopulta päätimme lähteä liikenteeseen, sillä halusimme varmistaa löytävämme seuraavalle kohteelle, sillä moottoriteiden takia seuraavan päivän rannoissa sijaitseville kohteille löytäminen ei ollut lainkaan selvää.

Onneksemme löysimme Shinasin kosteikon vieressä olevalle picnic-alueelle helposti, mutta valitettavasti paikalla oli muutama porukka muitakin. Kokkaillessamme porukkaa saapui koko ajan lisää ja kaksi nuorisoporukkaa pitikin sitten hirveää meteliä pitkälle yöhön. Ilmeisesti jonkin sortin päihdyttäviä aineita täälläkin oli siis käytössä?

Shinasin ja Liwan mangroveilla

5.1. heräsimme aamun valjetessa ja saman tien alkoi mangrovepuselikon suuntaan virrata valkoposkibulbuleita pikkuparvissa. Myös pihamainoja ja kylävariksia oli runsaasti ja mangroveista löysimme pian joitakin papyruskerttusia sekä kuningaskalastajia.

Rannasta löysimme lokkiparven, jossa oli kolmisenkymmentä mustapäälokkia ja merellä näkyi niin töyhtö- kuin pikkutöyhtötiiroja, jokunen naamiosuula sekä pari pientä vesipääskyparvea.

Koska etsimäämme turkoosikalastajaa ei löytynyt, päätimme jatkaa matkaa lajille paremmaksi väitettyyn Liwaan. Alkumatkasta etenimme rivakasti isoa moottoritietä, jolla oli yhdessä paikassa tiellä useita satoja naurulokkeja jotain popsimassa. Pian tämän jälkeen moottoritie yhtäkkiä päättyi vaihtuen yksikaistaiseksi pikkutieksi. Perille kuitenkin päästiin navigaattorin avulla.

Liwassa olikin selvästi suuremmat mangrovekasvustot ja niitä pääsi vielä paljon paremmin tarkkailemaan. Löysimme taas papyruskerttusia, muutaman kuningaskalastajan ja pian kuulimme mangroveista pari selvää turkoosikalastajan ääntelysarjaa. Lintua ei kuitenkaan näkynyt.

Vesi oli laskussa ja epäilimme, että kalastajat voisivat olla paremmin nähtävillä, kun vesi pakenee mangrovekasvuston keskeltä ja vettä on vain isommassa uomassa meidän ja puselikon välissä. Veden laskua odotellessamme kävimme rannassa, jossa näimme jonkin verran kahlaajia joukossaan mm. aavikko-, ylänkö- ja mustajalkatyllejä, 6 arabianpikkutiiraa, töyhtö- ja pikkutöyhtötiiroja sekä merellä kellumassa ja lentelemässä ainakin 250 vesipääskyä. Näimme myös punapyrstölepinkäisen, pallidirostris -isolepinkäisen sekä pari nummikirvistä.

Veden laskettua näkyi uomassa kolme kyyryhaikaraa ja kertaalleen vielä kuulimme turkoosikalastajan ääntä mutta edelleen kaukaa mangrovekasvuston keskeltä. Niinpä lopulta totesimme, että ehkä meille äänihavainto riitti ja lähdimme ajamaan kohti Muscatia ja Seebiä.

Loppukuviot

Onnistuimme onneksi helposti löytämään sisempänä kulkeneelle toiselle suurelle tielle, joka olikin sitten varsin ruuhkainen. Onneksi se muuttui lopulta isoksi motariksi ja liikenne sujui jouhevammin.

Matkalla näimme vielä useita intiansininärhiä ja lopulta onnistuimme löytämään melkoisista liikennejärjestelyistä huolimatta etukäteen varaamallemme Golden Tulip -hotellille, joka oli aika lähellä Seebin lentoasemaa.

Saimme hienosta hotellista yllättäen valtaisan sviitin, vaikka olimme maksaneet yöstämme saman verran kuin parista aiemmastakin hotelliyöstämme.

Oli mahtava päästä suihkuun, mutta ei meillä vielä ollut rentoutumiseen varaa, sillä meidän piti vielä palauttaa automme lentoasemalle. Onnistuimme taas ajamaan samat huoltoaseman pihan läpi ajot ja liittymisen pikkutieltä valtavalle motarille ym. ja saimme lopulta automme palautettua. Sitten otimme taksin takaisin hotellille. Koska ravintolassa alkoi illallinen vasta klo 19:00, meni muutama tunti pitkälle puhelimista nettiä selaten sekä tavaroita uudelleen pakaten.

Ravintolassa syötiinkin sitten niin paljon kuin napa veti, itse söin ruhtinaallisen seisovan pöydän ja hyvää oli! Sitten pitikin vielä huoneessa pakkailla kaikki loput tavaramme ennen kuin pääsimme nukkumaan.

6.1. herätys oli epäinhimillisen aikaisin ja hotelli oli järjestänyt bussikyydin (joka maksoi yhtä paljon kuin taksi) lentoasemalle. Paria tuntia myöhemmin lähti lentomme Qatarin Dohaan. Koneesta näimme valtavan palmun muotoisen tekosaaren Dubain edustalla. Ja Dohan lentoasemalla näimme Qatar-pinnoiksi pulun, turkinkyyhkyn, varpusen, palmukyyhkyn sekä lokkilajin.

Paria tuntia myöhemmin lähti sitten lentomme Helsinkiin ja melko pitkälti matka meni unten mailla.

Lopulta olimme Helsingissä iltapäivällä ja taas saimme tiedon, että toinen matkalaukkumme ei olisi saapumassa. Yllättäen kummatkin laukut kuitenkin saapuivat hihnaa pitkin yhtä aikaa ja pian olimme tutussa pizzeriassa taas syömässä yhdessä meitä moikkaamaan tulleiden vanhempieni kanssa.

Illalla edessä oli vielä pitkä ajo Parikkalaan ja ainoan pysähdyksen teimme Lappeenrannassa, jossa hoidimme tutun huuhkajan taas kerran vuodenpinnaksi.

Yhteenveto

Kotiin päästyämme olo oli kaikkea muuta kuin lomalla levännyt. Takana oli kahteen viikkoon 4500 kilometriä ajoa Omanissa ja 700 Suomessa sekä lennot päälle, useampi pöllöjen takia valvottu yö sekä muuten retkeilyä tai etenemistä pimeästä pimeään. Kummallakin meistä oli ollut reissun ajan vielä riesanaan keuhkoputkentulehdus ja sitä seurannut sitkeä yskä. Aavikon hurja pölymäärä aiheutti myös selviä allergiaoireita. Lajeja olimme Omanissa havainneet 208 ja olimme molemmat saaneet 27 Maailman pinnaa ja lisäksi 8 ”Greater WP”-pinnaa, vaikka sellaisia tuskin tulemme koskaan keräämään. Nisäkkäitä olimme nähneet odotettua vähemmän, mutta liskoja ja etenkin erilaisia värikkäitä, niin suuria kuin pieniäkin perhosia yllättävän paljon. Vahva suositus Omanin reissua suunnittelevalle on käydä erikseen pohjoisessa ja etelässä, sen verran rankkaa oli ollut kiertää lähes koko maa kerralla.

J.A.