Azorit 7.-25.10. 2014

Alkusanat

Minulla oli koko vuosi 2014 mennyt ilman mitään ulkomaan reissua ja syksy oli jo aluillaan eikä minulla ollut vieläkään mitään reissusuunnitelmia. Lomia olin pitänyt vain noin viikon, joten mahdollisuus oli pitempäänkin reissuun. Koskapa en ollut saanut tietoa vapaista paikoista suomalaisten majoituspaikoissa Azoreiden Corvolla, päädyin lopulta kysymään Facebookissa, tietäisikö joku ulkomaalaisista ystävistäni mahdollisesti vapaata paikkaa minkälaisesta majoituksesta tahansa. Yllätys oli suuri, kun vain tuntia myöhemmin ruotsalainen Stefan Ettenstam, johon olin tutustunut edellissyksyisellä Corvon reissulla, vastasi ja ilmoitti, että hänellä olisi kahden hengen huone varattuna ja toinen paikka vapaana!

Tämän jälkeen hommat etenivät nopeasti! Stefan oli suunnitellut olevansa Corvolla 8.-21.10. ja niinpä aloimme pian varailla lentolippuja. Laskin että itselläni oli lomapäiviä hieman pitempäänkin reissuun, joten varasin lopulta lentoni Corvolle 8.-24.10. Ruotsista oli suorat lennot Sao Migueliin ja koskapa itsekin sain halvimmat lennot sinne, oli helppo päättää, että lentäisimme ensin Sao Migueliin, josta sitten Corvolle. Ajattelin myös, että koska olin jo pari kertaa ollut pari päivää Terceiralla kahlaajia katsomassa, oli jopa todennäköisempää, että minulle olisi jokin pinnalaji tarjolla Sao Miguelilla.

Lopulta kun reissu alkoi lähestyä, saimme tietää, että Sao Miguelista oli löytynyt preeriaviklo (Willet). Sitten laskettiin enää päiviä ja ihme kyllä kahlaaja pysyi tukevasti paikoillaan, joten lopulta, kun reissuun lähtö oli käsillä, olivat toiveet korkealla, että ainakin yksi kova pinna olisi tulossa.

Finally on Azores

Matkaan

Maanantaina 6.10. olin vielä töissä, mutta työpäivän jälkeen pakkasit tavarani autoon ja lähdin ajamaan kohti etelää. Kurvasin matkan varrella Taipalsaaren Kyläniemeen, jossa oli edellispäivinä nähty useita leveäpyrstökihuja. Perillä törmäsin yllättäen Suojarinteen Potuun, joka oli pari lepyä nähnytkin.
Staijailimme vielä reilun tunnin, muttemme nähneet enää ainoatakaan kihua. Lopulta minun oli lähdettävä jatkamaan matkaa kohti Kirkkonummea. Iltayhdeksän jälkeen olin perillä vanhempieni luona ja aika pian olin nukkumassa, sillä aamulla oli edessä todella aikainen herätys.

Willet

7.10. heräsin aamukolmelta ja isäni kyyditsemänä olin Helsinki-Vantaan lentoasemalla jo neljän tuntumassa. Portille talsittuani tapasin Santamaan Markun, joka oli matkaamassa samalla lennolla Lissabonin kautta Sao Miguelin saarelle Azoreille. Lento lähti ajallaan klo 5:30 ja itse nukuin lähes koko lennon ja heräsin vasta koneen laskeutuessa Lissaboniin. Portilla tapasimme hollantilaisen Thierry Jansenin sekä belgialaisen David Monticellin ja vihdoin klo 11:55 (paikallista aikaa) lähti lentomme Ponta Delgadaan.

Laskeuduttuamme Ponta Delgadaan Thierry lähti suoraan taksilla kohti ETAR:in vedenpuhdistamon rantaa. Meidän muiden piti hakea matkatavarat ja sitten suuntasimme taksilla Davidin hotellille, joka sijaitsi vain 100 metrin päässä rannasta. Saimme Markun kanssa jättää tavaramme Davidin hotellin aulaan ja pian olimme kävelemässä rantaan. Perille päästyämme Thierrykin vasta saapui paikalle, hänen taksikuskinsa oli ollut melkoisen paljon hitaampi kuin meidän rallikuskimme, jolle David oli sanonut, että meillä oli kiire!

Rannassa törmäsimme pariin ranskalaiseen lintuharrastajaan, jotka olivat olleet Sao Miguelilla jo pitempään ja he olivat kohdelajimme preeriaviklon jo hoitaneet edellispäivänä. Seurasimme heitä paikalle, jossa lintu oli oleskellut, mutta lintua ei heti näkynyt vakiopaikallaan haisevan laskuojan varressa. Kohta ranskalaiset kuitenkin löysivät kaukoputkella linnun kaukaa rantakiviltä nukkumasta. Hoidimme pikaisesti pinnan pois ja lähdimme kävelemään lähemmäksi. Lopulta pääsimme hyvin lähelle ja kuvaamaan lintua oikein antaumuksella! Tämä WP-suurharvinaisuus ei pahemmin meistä tai muistakaan ohikulkijoista välittänyt vaan nukkui alle kymmenen metrin päässä rannasta kivellä vain välillä hetkeksi heräten ja itseään pikaisesti sukien. Pari kertaa ohi lentäneet kalatiirat hyökkäilivät jostain syystä kahlaajavieraan kimppuun, jolloin saimme parhaat kuvaustilaisuutemme. Vain pari kertaa se lennähti kiveltä toiselle paljastaen hienot siipikuvionsa.

WilletWillet

Lopulta kuvailimme lintua pitkälti toista tuntia nähden myös pari isosirriä, suosirrin, silkkihaikaran sekä ohi muuttaneen tuulihaukan, ennen kuin päätimme lähteä Markun ja Thierryn kanssa ansaituille pinnaoluille sataman terassille. David jäi yhä vain kuvaamaan vikloa.

Willet twitchETAR

Palatessamme rantaan oli preeriaviklo siirtynyt laskuojan varteen ja David oli hyvissä asemissa sitä kuvaamassa, joten jatkoimme Markun kanssa hakemaan tavaramme. Thierry oli jo suunnannut lentokentälle, sillä hän jatkoi saman tien Terceiralle. Yllättäen Davidin hotellin omistaja tarjosi meille kyydin omalle hotellilleni Alcidesille.

Alcidesille päästyämme saimme todeta, että hotelli oli täynnä, joten Markun, jolla ei ollut huonetta jo buukattuna piti siirtyä naapurihotelliin. Minulla oli paikka kolmen hengen huoneesta Stefanin ja Suomesta aikanaan Ruotsiin muuttaneen Seppo Haaviston kanssa He olivat saapumassa vasta iltalennolla. Otettuamme hetken rennosti tapasimme Alcidesin omassa kehutussa ravintolassa, jossa söimme kunnon pinnapihvit. Olin itse jo nukkumassa, kun Stefan ja Seppo saapuivat vasta yömyöhään. Heidän lentonsa oli lähes pari tuntia myöhässä. Loppuyö menikin sitten “ruotsalaisten” kuorsausta kuunnellen.

Corvolle

8.10. heräsimme seitsemältä ja vaikka ulkona satoi, päätimme skipata aamiaisen ja kävellä saman tien noin 10 minuutin kävelymatkan rantaan hoitamaan ”Willetiä” Stefanille ja Sepolle. Perille päästyämme ei lintua näkynyt missään, joten pienen odottelun jälkeen hajaannuimme kävelemään lähirantojen kivikoita tutkien, josko lintu olisi taas nukkumassa jossain piilommassa? Lintua ei kuitenkaan löytynyt ennen kuin olimme kävelleet takaisin ETAR:in edustan jokivarteen, jonne lintu yhtäkkiä lennähti jostain ja ruotsalaiset pääsivät tuulettamaan elistä. Päätimme sitten palata hotellille aamiaiselle, jonka jälkeen palasimme taas taksilla rantaan, jossa viklo oli yhä ojan varressa mutta hankalasti aika kaukana ja vastavalossa. Stefan lähti liukastelemaan rantakiviä pitkin lintua kuvaamaan ja onnistuikin päästä ihan mukavalle hollille ennen kuin sama taksikuskimme saapui meitä hakemaan vähän sovittua aikaisemmin. Rannassa olimme taas nähneet parit iso- ja pulmussirrit, suosirrin, karikukkoja, tyllin sekä silkkihaikaran. Haimme vielä matkatavarani hotellilta (muiden matkatavarat olivat jo menossa suoraan määränpäähämme) ja jatkoimme taksilla lentoasemalle.

Klo 13:20 lähti koneemme Faialin Hortaan, jossa kone täyttyi lintuharrastajista. Mukana olivat mm. vanhat reissukaverini Petri Kuhno, Tero Toivanen sekä Janne Kilpimaa, WP-pinnakärki Ernie Davis sekä monta muuta tuttua ja muutama uusi tuttavuus. Sitten jatkoimmekin Corvolle, reissumme pääkohteeseen, jossa oli jo viikon ajan ollut WP-pinnamiehiä ja miehitystä olisi paikalla koko lokakuun ajan. Itsellänikin oli mukavat 16 saaripäivää edessä.

Our apartment

Klo 15:25 laskeuduimme Corvolle ja yllättäen saarella ei edelleenkään ollut mitään bongattavaa. Tämä oli jopa Sepolle ensimmäinen kerta, kun lentokentältä ei heti tarvinnut singahtaa jonnekin. Saarella oli ollut jopa niinkin hiljaista, että miehittäjiä oli lähdössä Terceiran kautta Sao Miguelissa käymään hoitaakseen rämekurppelon ja preeriaviklon – vaikka kaikki kyllä tiesivät Azorien retkeilyn tärkeimmän säännön: ”Never leave Corvo!”. Koskapa bongattavaa ei ollut, saatoimme matkatavaramme saatuamme suunnata kukin majoittumaan tahoilleen. Minulla ja Stefanilla oli varattuna yksityismajoitus kirkon yläpuolella sijainneelta kämpältä, johon tuli myös pari saksalaista harrastelijaa. Tapasimme kämpän isännän Fernandon sekä tämän englantia edes jonkin verran puhuneen tyttären Veran ja meille tarjottiin kämpän perimmäinen, todella pieni ja ahdas huone, johon ahdoimme matkatavaramme. Koska olimme kuulleet, että kauppa on auki vain iltapäivä viiteen, suuntasimme sitten kauppaan ostamaan retkieväitä ja juomisia. Sitten selvittelimme vielä aamiaiskuviotamme, joka oli täysin epäselvä, vaikka meille oli kyllä sellainen luvattu. Veran asenne tuntui olevan sellainen, että: ”Sen kuin tungette Comodoron hotellille aamupalalle”. Itse ajattelin, ettei sellainen mitenkään tulisi kyseeseen, joten kävimme juttelemassa asiasta Comodorolla Kathy Ritan kanssa ja pyysimme paikallisia selvittämään asiaa keskenään. Lopulta retkeily jäi meiltä vain pikaiseen peltokävelyyn sekä rannalla kököttäneen kapustahaikaran bongaukseen. Iltakahdeksalta kokoonnuimme kylän yläpuolella kaatopaikan lähellä olevaan hallirakennukseen illalliselle. Ruoka oli simppeliä mutta hyvää ja sitä oli todellakin riittävästi ja 10 euron hintaan sisältyivät juomatkin, joten ainakin itse olin paikkaan tyytyväinen.

Tuli pinna

9.10. heräsimme seitsemältä ja koska aamupalasta ei ollut vieläkään mitään tietoa, olimme lopulta suuntaamassa Comodoron hotellille, josta taksikyydit ylös tulivuorisaaren rinteille ja laaksoihin oli sovittu kahdeksaksi. Ollessamme jo lähdössä tuli isäntämme yhtäkkiä pihaan ja ilmoitti, että meille olikin aamupala katettuna. ”Katt” oli auttanut meitä ja ollut yhteydessä isäntäämme ja näin kaikki olisivat tyytyväisiä, kun Comodoroonkaan ei tunkisi ylimääräisiä aamupalan ruinaajia. Aamupalamme oli oikein hyvä ja saimme retkievääksi vielä perin tuttuja ”bread with cheese and ham”.

Kahdeksalta olivat aamuvirkuimmat harrastajat taksijonossa ja Hiaceja oli käytössä jopa kolme. Niinpä kaikki halukkaat pääsivät ylös ja suuntaamaan joko ylätietä Reservoirille tai Caldeiraan, keskitietä aina Lighthouse valleylle tai alatielle, jonka päätepysäkki oli Cantinhon laakso. Me, kuten moni muukin, suuntasimme heti Lighthouse valleylle, sillä siellä oli edellispäivinä oleillut eksoottinen vierailija – tunturipöllö!

Komppailimme Lighthouse valleyn läheisiä rinteitä isolla porukalla aika pitkään, mutta pöllöä ei valitettavasti löytynyt. Lopulta lähdimme varsin suomalaisvoittoisella porukalla palailemaan tietä pitkin takaisin päin. Keli oli varsin sateinen, joten laskeuduimme Da Ponten laaksoon, jossa pääsi tiheän metsikön suojassa parhaiten sateelta suojaan. Olin itse laskeutunut lähes laakson pohjalle asti, kun saimme tiedon, että Tennessee valleysta oli löytynyt tulitangara! En oikein tiennyt reittejä tälle paikalle, joten päätin kiivetä ylös metsää pitkin, jotta pääsin seuraamaan saaren paljon paremmin tuntevaa Seppoa paikalle. Tielle päästyämme alkoi sataa kaatamalla, mutta onneksi saimme lopulta liftattua lava-autokyydin Comodoron isännältä Manuelilta ja niin olimme pian kylän yläpuoleisen rinteen Miradouro-näköalapaikalla, josta lähti polku ylös rinteeseen kohti Tennessee-laaksoa. Laakso oli saanut nimensä siellä havaittujen Tennessee Warblerien (kanadankerttulien) mukaan, jollaisen olin itse käynyt päivän pikabongausreissun yhteydessä paikalla nuijaamassa vuonna 2011. Seurasin polulla nopeasti kiivenneitä Christian Lethiä sekä Kuhnoa ja lopulta näimme yläpuolellamme porukan, jotka olivat paikalle päässeet ennen meitä. Välissämme oli kuitenkin sankka karhunvatukkakasvusto, jonka läpi meidän piti kulkea. Aika pian totesimme homman toivottomaksi ja lähdimme alakautta kiertämään piikkipensaikkoa. Lopulta pääsimme porukan luo ja saimme tiedon, ettei lintua ollut sankan sateen aikana havaittu. Onneksi sade kohta loppui ja pian hieman meitä ylemmäksi kiivennyt Christian huusi näkevänsä linnun. Olin itse hieman tämän alapuolella, mutta välissämme oli korkea kivimuuri sekä sankat karhunvatukkapuskat. Rynnin silti pensaiden läpi muurille, jossa totesin molempien jalkojeni olevan täysin piikkioksiin kietoutuneena. Ihme kyllä selvisin jotenkin muurilta alas ja Christianin luo ja lopulta löysin kauniin keltaisen, mustasiipisen tulitangaran puskan latvustosta piilottelemasta. Muutkin pääsivät pian luoksemme ja vaikka lintu vähäksi aikaa taas piiloutui, saimme sen houkuteltua atrapilla esiin useampaankin kertaan ja kaikki pääsivät ihastelemaan ja kuvaamaan tätä harvinaista amerikanvierasta lähietäisyydeltä. Kuhno sai lajista 700. WP-pinnansa ja eliksen sai moni muukin!

Scarlet TanagerCelebrations

Porukkaa valui paikalle vielä pitkään, mutta lintu pysyi mukavasti hallinnassa, joten lähdin lopulta kävelemään jo takaisin alas kylälle päin. Kengät aivan läpimärkinä kävin vielä kaupassa ennen kuin kävin kämpillä vaihtamassa kevyempää vaatetta ja sandaalit jalkaan ja suuntasin vielä satamaan kuvaamaan siellä viihtyneitä valkoperä- ja pikkusirriä. Jatkoin vielä lyhyelle meristaijillekin, jonka saaliina oli kolme delfiiniä sekä tietysti tuhottomasti keltanokkaliitäjiä.


Bosse photographing in harborWhite-rumped Sandpiper

Ruokailusta palattuamme aloimme molemmat Stefanin kanssa tuntea itsemme sairaiksi. Vatsa oli aivan sekaisin ja lopulta itseäni alkoi oksettaa. Minulla menikin sitten koko yö isoon luuriin vuoroin norjaa ja paštua huutaen.

Dinner

Välipäivä ihan syystä

10.10. Olin nukkunut ehkä vartin ja Stefankin oli yhä heikkovointinen, vaikka oli selviytynyt taudista paljon minua vähemmällä, mutta emme silti meinanneet antaa periksi. Niinpä aamupalan katselun jälkeen olimme kävelemässä takseille. Lopulta kuitenkin järki voitti ja päätimme jäädä alas kiertelemään peltoja ja kylän lähipaikkoja. En ehtinyt montakaan askelta ottaa, kun aloin tuntea itseni niin sairaaksi, että päätin palata kämpille lepäämään. Onneksi aamun aikana ei ylhäältä kuulunut uutisia harvinaisuuksista, joten saatoin nukkua rauhassa. Päivällä kävin lyhyellä kävelyllä lentokentän ympäri. Ollessani puolivälissä olin kuitenkin niin katki-poikki, että olin jo aikeissa tilata taksin takaisin kämpilleni. Palattuani taas punkan pohjalle, oli osa porukasta palannut kylälle ja kun Willetin bongausporukka sekä kourallinen uusiakin saapujia oli kiertämässä lähipaikkoja, alkoi walkie-talkie huutaa vuoroin punarintakardinaalia, indigopeippoa, heinäturpiaalia, punasilmävireota sekä tulitangaraa ym. Onneksi minulla oli jo kaikki nämä lajit hoidossa, joten saatoin tyytyä kääntämään kylkeä surkean kovassa ja narisevassa punkassani. Illalla sentään kykenin ruokailuun mutta eipä ruoka juuri vieläkään maistunut. Painuinkin kämpille nopeasti nukkumaan.

Philadelphia Flyer

11.10. Elämä alkoi taas voittaa, vaikka olo oli vieläkin aika voimaton. Edellispäivänä saapuneiden Kalle Larssonin ja Seppo Järvisen seurassa nousimme taksista Poco da Aquan yläosissa ja laskeuduimme todella hitaasti, vähän väliä puskia tuijottamaan pysähtyen alaspäin aina keskitielle asti. Olimme juuri hetkeä aiemmin törmänneet tanskalaisiin Jens Hanseniin ja Tommy Frandseniin ja olin jopa itse kieltänyt heitä löytämästä ylempää mitään, sillä en jaksaisi millään juosta ylämäkeen, kun radiopuhelimesta kuului Tommyn ääni – he olivat löytäneet aivan pari sataa metriä yläpuoleltamme kanadanvireon – siis puskista, joista olimme juuri edellisen tunnin tuijottaneet! Singahdimme paikalle, mutta linnun oli nähty lentävän aika kauas isoon pusikkoon, joten seurasimme tietysti perässä. Pian paikalle tulivat kaikki muutkin lähistöllä olleet ja piiritimme pusikon huolella. Lintu kuitenkin oli kaiketi jo tiessään, sillä sitä ei enää löytynyt, vaikka etsimme pitkälti toista tuntia. Itse näin vilaukselta ylilentäneen tulitangaran, jonka Mika Bruun kuvasi alempana tiellä – oli uusi yksilö!

Lopulta annoimme periksi ja aikeenamme oli suunnata johonkin kylän suunnassa sijaitsevista jokilaaksometsistä, kun kuulimme epäselvän viestin, josta sai selvää vain sen, että Fojosta oli löytynyt jotain. Lähdin itse saman tien kävelemään alatielle ja Fojoa kohti ja pääsinkin pian perille North Fojon alaosaan, jossa oli iso joukko porukkaa jo asemissa – paikalla oli nähty ilmeisesti samainen kanadanvireo. Hybridi-Seppo eli Haavisto laittoi atrapin soimaan ja kuinka ollakaan pienen odottelun jälkeen Stefan huomasi jonkin linnun liikkuvan aivan edessämme olevassa yksittäisessä puskassa – ja siinä se oli, kaunis kanadanvireo! Lintu siirtyi pian puskan takana oleviin metsikön reunapuihin, mutta pysyi pitkään hienosti näytillä, joten kaikki onnistuivat lopulta linnun näkemään.

Philadelphia Vireo placeBobolink

Kun olin ihastellut kanadanvireota riittämiin, lähdin tyytyväisenä Palojärven Hannun kanssa kävelemään kylää kohti. Kävin taas kaupassa, jonka jälkeen kiertelin vielä peltoja ja bongasin taas kerran löytyneen heinäturpiaalin, joka viihtyi nyt ison varpusparven seurassa kapverdeläispelloilla. Illalla kokoonnuttiin taas ruokailuun ja nukkumaan menin aikalailla rättiväsyneenä.

Päivä jollaista on odotettu

12.10. nousimme Kallen ja Seppo J:n kanssa taksista Do Vinten kohdalla ja könysimme rinnettä pitkin lopulta oikean reitin löydettyämme isoon rinnemetsään. Sitten alkoikin sataa oikein kunnolla, joten vaikka tovin liukastelimme jyrkillä rinteillä etsien toivomiamme rastaita maanrajasta ja kerttuleita ym. latvustoista, ei havaintoja kertynyt mistään muusta kuin perinteisistä mustarastaista, kanariahempoista, peipoista ja mustapääkertuista. Palattuamme tien varteen syömään eväitä, kuului lälläristä viesti jossain olevasta mahdollisesta tiaiskerttulista. Itseltäni laji puuttui pinnoista, joten lähdin heti kävelemään kohti pohjoista ja lopulta sainkin paremmin kuuluneen viestin, jossa kerrottiin linnun näkyneen South Fojon alaosissa. Pidin kiirettä ja pääsin pian piknik-paikalle, jossa oli jo muita lintua hakemassa. Sain kuulla, että vain yksi puolalainen oli nähnyt linnun vilaukselta ja määritys oli siis yhä vain mahdollinen tiaiskerttuli. Kipusin itsekin metsään etsimään lintua havaintopaikan lähistöltä, mutta mitään ei meinannut löytyä. Lopulta laskeuduin takaisin piknik-alueelle istuskelemaan ja odottelemaan, josko atrapin soitto tuottaisi paremmin tulosta. Atrappia soiteltiin aika ajoin lyhyitä pätkiä, mutta kun mitään ei meinannut löytyä, alkoi osa jo lähteä muualle kiertelemään. Itse päätin pysyä paikalla niin kauan kuin vain joku edes jaksaisi soitella atrappia. Tämä kannatti, sillä Seppo H:n taas kerran soitettua atrappia, kuulin päältämme tiksauksen ja näin vilaukselta pienen kerttulin lentävän ylitsemme. Näin mihin puuhun lintu tippui takanamme, mutten ihan tarkkaa kohtaa. Onneksi vieressäni seissyt Kalle oli myös tarkkana ja löysi linnun puun latvasta ja tiaiskerttulihan se oli! Kalle sai linnusta muutaman kuvankin ennen kuin se lensi taas ylitsemme ja takaisin Fojon metsän reunaan. Siinä se oli vielä muutamaan kertaan näytillä mutta katosi ennen kuin paikalta poistuneet ehtivät palata.

Picnic placeNorthern Parula

Lintua yhä etsiskellessämme lensi jo toista kertaa ylitsemme kurppa, jonka kuitenkin nyt näin paljon ensimmäistä vilausta paremmin ja se näytti täydelliseltä amerikantaivaanvuohelta! Ihmeeksemme lintu laskeutui tielle aivan lähellemme ja pääsimme näkemään sen maassa ja kuvaajat kuvaamaan oikein ruudun täydeltä. Lintu oli kuin olikin jenkkipässi! Lintu kuitenkin otti ritolat turhan pian, eivätkä lähellekään kaikki päässeet sitäkään näkemään.

Lopulta lähdin Seppo J:n kanssa kävelemään kylää kohti ja päätimme laskeutua pikkutietä pitkin aivan Poco da Aquan alaosiin, josta emme kuitenkaan löytäneet mitään. Noustuamme taas tielle ja päästyämme pitkästä aikaa puhelimen kantaman sisäpuolelle, sain viestin, joka kertoi, että kylän tuntumassa rannan tamariskeissa oli nähty vilaukselta mahdollinen naamiokerttuli. Singahdimme Sepon sekä italialaisen Daniele Occhiaton kanssa saman tien matkaan ja toivoimme saavamme kyydin joltakulta ohiajavalta autolta. Liikennettä ei ollut, joten lähes 45 minuuttia myöhemmin pääsimme lentokentän toiselle puolelle ja näimme keskellä tamariskeja porukan, jonka luo meidän piti päästä. Emme kuitenkaan löytäneet sopivaa polkua paikalle vaan jouduimme lopulta kiertämään melkoisen ympyrän porukan ympäri ennen kuin pääsimme kulkemaan heidän luokseen. Ja kuinka ollakaan porukka oli siirtynyt yhä syvemmälle pusikkoon ja kun viimein pääsimme heidän luokseen, saimme kuulla, että tätä turhaa kierrostamme tehdessämme olimme tietysti nuijanneet linnun, joka oli vihdoin lähes parin tunnin kateissa olon jälkeen näyttäytynyt uudelleen ja varmistunut naamiokerttuliksi! Onneksi nyt linnun paikka oli tiedossa ja kuvaajilla atrappi – tai pahimmillaan jopa useampi yhtä aikaa – soimassa. Onneksi vain noin viiden minuutin odottelun jälkeen lintu pomppasi aivan edessämme oleviin mataliin pensaisiin ja pääsin näkemään naamiokerttulin aivan älyttömän hienosti kameroiden raksuttaessa linnun molemmin puolin. Lintu oli näkyvillä yhteensä parisen minuuttia ennen kuin katosi taas erään puun juurakkoon piiloon. Tämän jälkeen lintua ei sitten enää nähtykään koko iltana!

Common Yellowthroat placeCommon YellowthroatJätettyämme osan porukasta vielä odottelemaan kerttulia näyttäytyväksi, kiersimme Markun ja Hannun kanssa vielä peltojen halki kylälle nähden kaatopaikkaa kohti lentäneen nuoren selkälokin. Illalla ruokailun jälkeen olin taas pian valmis unten maille.

Bileet vaan ei pinnasellaisia

13.10. Aamu oli sumuinen, mutta suuntasimme silti taksilla aina Cantinhoon asti, jossa kuulostelimme aamuhämärän pikkuporukalla, mutta erkanin sitten itsekseni koluamaan ensin ylärinteitä, sitten alaosat sekä Cantinhosta että Canselasista. Havainnot olivat samaa huttua kuin aina – peippoja ja mustapääkerttuja. Seuraavaksi jatkoin Fojoon, jossa kolusin pohjoisrinnettä jonkin matkaa, kunnes huomasin, että sumu oli laskeutumassa rinnettä pitkin yhä vain alemmaksi. Tielle palattuani törmäsin sveitsiläiseen Jeromeen, jonka kanssa jatkoimme Da Ponteen, jonka alaosissa törmäsimme Haavistoon, Bosse Karlssoniin sekä Pierre-André Crochetiin. Vähän ajan hiljaisuuden jälkeen PAC löysi aivan vierestämme punasilmävireon, mutta emme ehtineet havaintotilanteeseen mukaan, ennen kuin lintu jo jatkoi latvoja pitkin kierrostaan. Jäimme tietysti odottelemaan lintua saapuvaksi taas takaisin ja pian laaksoon myös saapunut Thierry löysi linnun uudelleen ja yllätykseksemme huomasimme että lintuja olikin kaksi!

ViewsDa PonteParties

Lopulta kävelin alas kylille Hannun ja Haatajan Karin seurassa ja pikkuhuilin jälkeen suuntasin vielä meristaijille, joka ei kovasta länsituulesta huolimatta tuottanut muuta mainittavaa kuin pari isoliitäjää. Illalla ruokailun jälkeen vietettiin Corvon 10-vuotis lintuharrastusjuhlaa, kun paikan löytänyt Peter Alfrey saapui paikalle. Hänet yllätettiin Comodorolla totaalisesti, kun ainakin lähes kaikki saaren lintuharrastajat, joita muuten oli tässä vaiheessa 43, olivat häntä vastassa. Itse lähdin illanvietosta ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisin taas aamulla herätä töihin.

Toistoja

14.10. suuntasin taas aamusta taksilla alatielle ja jäin Fojoon, josta lähdin koluamaan Canselasia yhdessä ranskalaisen Daniel Mauraksen kanssa. Walkie-talkieen tullut häly taas uudesta tulitangarasta sai kuitenkin vanhemman sortin ranskalaisbongariin vipinää ja tämä singahti Cantinhoon bongaamaan. Itse kiipesin jyrkkää metsää keskitielle asti ja laskeuduin siltä Fojoon, jonka etelärinnettä laskeuduin hitaasti metsää kuulostellen ja latvuksia tuijotellen takaisin alatielle, mutta aamu-urheilun havikset jäivät pariin lehtokurppaan. Alatiellä törmäsin Stefaniin, jonka kanssa jatkoimme tietä pitkin ja piknik-paikan kohdalla plokkasimme taivaalta taas kurpan, jonka tunnistimme heti amerikantaivaanvuoheksi. Hälytimme linnusta radiopuhelimella ja yllättäen kohta tuli tieto, että keskitiellä kävellyt Josh Jones oli nähnyt linnun laskeutuvan pieneen karja-aitaukseen. Kipusimme paikalle jossa linnun oli jo piirittänyt muutama kuvaaja ja pääsimme itsekin katsomaan amerikantaivaanvuohta sen piilotellessa matalana nurmikossa. Valitettavasti kun paikalle saapui yhä vain lisää porukkaa, linnun hermot lopulta pettivät ja se räpsähti lentoon, mikä ei ollut hyvä asia, sillä kaikilla saarella olleilla ei vielä ollut lajia pinnoissaan, mm. eräältä yli 800 pinnan mieheltä laji yhä puuttui. Onneksi löysimme kohta linnun taas taivaalta ja näimme mihin se lopulta laskeutui. Jätimme sen nyt rauhaan ja odotimme kaikki tulijat paikalle. Lopulta kuvaajat lähestyivät lintua muiden odoteltua tiellä linnun näyttäytymistä. Lintu nousikin taas lentoon ja kaikki pääsivät sen näkemään. Sama ilmaan komppaus toistui vieläpä pariin kertaan, joten lopulta kaikki olivat tyytyväisiä – lopulta varmaan myös vihdoin rauhaan jätetty kurppa.

Photographing Wilson's SnipeHappy twitchersJatkoimme Stefanin kanssa Da Ponteen, jossa oleilimme toista tuntia havaiten taas punasilmävireon. Sieltä lähdin Petrin, Janne K:n sekä Teron kanssa kävelemään kylää kohti ja olimme aikeissa kuulostella hieman Lapaa sillankaiteella istuskellen ja jäljelä olleilta eväitä syöden, mutta puskista singahtikin eteemme kiihtyneessä mielentilassa ollut PAC, joka ilmoitti juuri kuulleensa ja nähneensä vilaukselta ylitsensä lentäneen kerttulin, joten painuimme PAC etunenässä jokilaaksoa ylöspäin. Pierre-André meni meitä huomattavasti vauhdikkaammin ja muutaman minuutin päästä kuuluikin walkie-talkiesta, että tämä oli löytänyt ylempää tiaiskerttulin. Singahdimme perään, sillä itse olin porukasta ainoa, joka oli nähnyt sen reissun ensimmäisen parulan ja Janne K:lta ja Terolta laji puuttui pinnoista. Tavoitimme PAC:in nopeasti ja tämä etunenässä kipusimme linnun menosuuntaan eli yhä vain ylemmäksi. Itse päätin jäädä porukasta ja odotella, josko lintu tulisi takaisin. Mutta kun muutakin porukkaa alkoi saapua paikalle enemmän, päätin kävellä takaisin siltaa kohti ja jäin lopulta eräälle pienelle kalliolle odottelemaan, josko lintu saapuisi allani olleen suojaisan joenpohjan hortensioihin. Eipä aikaakaan, kun näin vilauksen pienestä linnusta, joka kuitenkin laskeutui hortensioihin siten, etten nähnyt siitä mitään muuta kuin jalat ja hieman vatsaa, mutta sekin oli tarpeeksi ja laitoin hälyn linnusta radiopuhelimeen. Porukkaa tuli paikalle nopeasti ja lopulta tiaiskerttuli hypähti hienosti esiin ja olikin sitten seuraavat 5 minuuttia varsin hienosti näytillä ja kaikki näkivät sen lopulta hyvin. Kuvailun ja katselun aikana ylitsemme lensi muuten taas kurppa, joka näytti varsin tummalta.

Parula placeParula photographingLopulta palailimme kylälle, jossa kävin majapaikkamme läheisessä pikkukaupassa. Kämpille könyttyäni tuli tieto, että vanhassa satamassa oli jenkkipässi kuvattavana. En pitänyt mitään kiirettä ennen kuin tajusin, että voisinhan minä toki mennä skouppaamaan lintua. Niinpä otin putken selkään ja lähdin rauhassa talsimaan paikalle ja niinhän siinä kävi, että näin linnun enää pienenä pisteenä taivaalla sen lennettyä jo kaukana merellä.

Seawatching

Iltapäivällä jatkoin vielä Hannun kanssa meristaijiin, joka tuotti pari isoliitäjää, naurulokin sekä ylitsemme saareen saapuneet 3 valkoperäsirriä. Sitten muutimme majapaikallamme alakerran isompaan huoneistoon. Olimme valittaneet isännällemme, että me jouduimme olemaan kahdestaan rakennuksen pienimmässä huoneessa ja kaikilla muilla oli yksin isommat huoneet. Yllättäen alakerrasta paljastui koko ajan tyhjillään ollut ihan mukava huoneisto, johon pääsimme. Olisi pitänyt avautua aikaisemmin… Sitten olikin taas illallisen vuoro ja nukkumaan painuin taas ennen yhtätoista.

Kiipeilyhommia

ViewsFojo

15.10. illallisella oli sovittu, että taksi tulisi vasta klo 8:15 mutta ilmeisesti asiasta ei ollut kerrottu kuskeillemme, sillä Comodorolle käveltyämme oli ensimmäinen taksi jo mennyt eikä seuraavaa kuulunut. Kuskimme ei sitten vastannut puhelimeen ja lopulta kyytiä odoteltiin pitkälti toista tuntia. Vihdoin ylös päästyämme jäimme Kallen ja Seppo J:n kanssa Cantinhoon, jossa menin itse ribeiran alaosiin käyden North Cantinhon pikkumetsässä ja löysin alaosista edellisvuodelta tuttuja lempipaikkojani kuten yhden komean maisemakatselupaikan sekä suuren päärynäpuun, jossa kuitenkin tälläkin kertaa oli vain mustarastaita. Kiipeilimme vielä jonkin aikaa Cantinhon rinteitä, mutta kaatuneet puut tekivät ylös keskitielle asti kipuamisen mahdottomaksi. Niinpä kävelimme lopulta tietä pitkin Fojon piknik-paikalle. Tällöin tuli tieto kolmen vireon parvesta North Fojosta, joten singahdimme paikalle, mutta vaikka olimme paikalla jonkin aikaa, oli parvi kutistunut eikä kanadanvireota enää näkynyt, ainoastaan pari punasilmävireota kävi pikaisesti näytillä. Vireoitakin enemmän yllätti kuitenkin taustalla laulanut pajulintu.

Black-and-white Warbler twitchBlack-and-white WarblerLopulta parin sadekuuron jälkeen homma alkoi tuntua lorvimiselta, joten lähdimme kävelemään keskitielle, jossa saimme tiedon, että Da Pontesta oli jo aiemmin löytynyt kiipijäkerttuli. Osa kuvaajista oli jo poistunut paikalta ja käveli meitä vastaan kehuen, kuinka upeasti lintu oli ollut näytillä. Perille päästyämme lintua ei enää ollut nähty 45 minuuttiin mutta onneksi pienen odottelun jälkeen se taas löytyi vakiopuistaan ja oli sitten pariin otteeseen oikein hienosti näytillä. Enää se ei kuitenkaan reagoinut atrappiin, sillä kuvaajat olivat sitä soittaneet aiemmin ehkä liikaakin.

Petri and Kalle

Kävelin kylälle aika aikaisin ja suuntasin meristaijille, jossa Hannun ja parin britin kanssa tuijotimme melko tyhjää merta jonkin aikaa. Havaittuani yhden isoliitäjän, totesin homman aika tyhjänpäiväiseksi ja päätin mennä kämpille hieman lepäämään. Iltaruokailun jälkeen juhlistimme suomalais-ruotsalaisella porukalla Petrin 700 katkaisua suomalaiskämpällä.

Myrskyä

Again pjotographers16.10. nousin taksista Do Vinten kohdalla, jonne kiipesin rinnemetsän yläosiin. Alkuun oli todella hyvänoloista ja peipot ja mustapääkertut olivat aktiivisia, mutta sitten tuuli yltyi niin kovaksi, että alkoi hirvittää. Pelkäsin oikeasti, että puita kaatuisi päälle tai ainakin oksia tippuisi, joten päätin palata tielle. Jatkoin sitten Picon kautta polkua pitkin kiertäen Da Ponten pohjalle, jossa kiipijäkerttuli oli yhä paikalla. Tuuli kuitenkin alkoi häiritä havainnointia jopa Da Pontessa, joten päätin lähteä kävelemään takaisin kylälle päin.

Olinkin kaupalla jo ennen sen aukeamista ja 13:30 pääsin ostoksille. Kaupalla törmäsin Ilkka Sahiin ja Jouni Riihimäkeen, joiden lento oli ihme kyllä saapunut (toki nytkin päivää myöhässä). Sitten saimme tiedon, että Daniele oli nähnyt vilaukselta Catharus-rastaan naamiokerttulipaikalla, jonne singahdimme suorinta tietä eli lentokentän kiertäen. Tuijottelimme sitten seuraavat pari tuntia pusikkoa, jonne rastas oli piiloutunut. Jounin ja Seppo H:n kanssa näimme lennossa vilauksen linnusta, joka olisi voinut ollakin oikea lintu mutta sen jälkeen sitä ei enää löytynyt. Kun osa porukasta oli jo lähtenyt, löysin viimeksi edellispäivän aamuna nähdyn naamiokerttulin, joka kuitenkin katosi pian eivätkä sitä elikseksi kaivanneet Ilkka ja Jouni ehtineet nähdä.

Vila NovaWindyPAC

Ilta meni lepäillen, kun myrskytuulen lisäksi alkoi vielä sataakin kaatamalla. Ruokailun jälkeen Pierre-André näytti kuvaesityksen reissultaan WP:n puoleiseen eli läntiseen Kazakstaniin.

Caldeirapäivä

17.10. aamu oli yhä vain tuulinen ja sadekuurojakin liikkui harvakseltaan saaren yli. Kun taksit olivat taas lähteneet kahdeksalta sovitun vartin yli sijaan, päätimme Stefanin kanssa kiertää lentokentän ja mennä vielä edellispäiväiselle rastaspaikalle. Siellä oli muitakin yhä kytiksellä, mutta rastasta ei löytynyt. Löysin taas naamiokerttulin muutamaankin otteeseen, mutta yhä vain Ilkka ja Jouni onnistuivat välttämään linnun näkemistä. Lähdettyäni kiertämään peltoja kaverukset olivat kuitenkin viimein linnun löytäneet ja päässeet lähtemään hoitamaan muita saaressa odottaneita pinnoja, joita ropisikin heille päivän aikana mukavasti.

Kymmenen jälkeen otimme Kallen ja Sepon kanssa taksin ylös Caldeiralle ja matkalla näin viimein yhden saaressa jo pitempään olleista turkinkyyhkyistä saaripinnaksi. Tuuli oli todella voimakas kraaterin reunalla eikä se helpottanut, vaikka kapusimme alas kraaterijärviä kohti. Ihmeeksemme saimme todeta tuulen suunnan vain kääntyvän kraaterin seinämistä siten, että tuuli oli päinvastaisesta suunnasta eli idästä. Ollessamme puolimatkassa järville alkoi sataa kaatamalla, välillä jopa rakeita ja kastuimme aikalailla läpimäriksi, kun kraaterissa ei tietenkään ollut mitään sadesuojaa. Päätimme kuitenkin jatkaa pohjalle, jossa ainakin Kallea ja Seppoa houkuttelivat paikalla pitkään olleet 5 amerikkalaista tuhkakirvistä.

CaldeiraRaining

Lähdimme kiertämään järviä vastapäivään parinkymmenen metrin päässä toisistamme rivissä kulkien ja potkimmekin pian ilmaan ensimmäiset taivaanvuohet ja lopulta myös palsasirrin. Sirri oli kuitenkin aika mahdoton kuvattava kovassa tuulessa ja kun taas alkoi sataakin, päätimme hylätä paremmat kuvausyritykset ja jatkaa järven kiertämistä. Kanarianhemppoja ja peippoja oli todella paljon, muttemme löytäneet kirvisiä lainkaan. Lopulta kuulimme Kallen kanssa taivaalta tutun äänen ja näimme lapinsirkun laskeutuvan kauas rinteeseen. Lintu kuitenkin ehti kadota ennen kuin Seppo pääsi sen hoitamaan. Kävellessämme kannasta pitkin järvien välistä takaisin päin, törmäsin taas palsasirriin, jonka arvelin olevan eri yksilö kuin aiemmin. Muutama valkoperäsirri löytyi myös ja niiden ääni oli ainakin minulle uusi tuttavuus. Pari naurulokkia kierteli hetken järvillä, joilta löysimme myös 4 tavia sekä lopulta myös sorsaparven, jossa oli sinisorsia, sekasikiöitä sekä 5 linnun erillisten tummien lintujen porukassa ainakin 2 todella hyvän näköistä nokisorsakandia, joista toisen näin putkella lennossa niin hyvin, että väittäisin ainakin sitä aidoksi nokisorsaksi. Kun sorsat olivat kierrelleet tovin kaukana kielekkeitä vasten, ne yllättäen ottivat ja laskeutuivat kielekkeelle melkein kraaterin huipulle!

Pectoral SandpiperLake CaldeiraKiivettyämme takaisin ylös tilasimme taksin hakemaan meitä, sillä keli oli aivan liian huono ylhäältä alas käveltäväksi. Joao tulikin mukavan pian ja lopulta ajelimme aina kylälle saakka. Iltapäivä meni laiskasti kaupassa käyden, Bomberos -kahvilassa muffinssia syöden ja hieman kylän yläpuolisen rinteen hedelmäpuita koluten. Meristaijinkin jätin laiskuuttani väliin, mikä ei olisi kannattanut, sillä merellä nähtiin 2 isovesipääskyä ja keijulaji. Iltaruokailussa oli jostain syystä enää lähes pelkästään pohjoismaalaisia, muut olivat siirtyneet kalliimpiin ravintoloihin.

Caldeira

WP:n eka

18.10. Aamusta olimme takseilla hyvissä ajoin, kun näytti, että ne olivat yhä vain paikalla aamukahdeksalta. Ajoimme Stefanin kanssa päätepysäkille Lighthouse valleyhin, jossa kokeilimme ensin löytää parina edellispäivänä paikalla havaittua urpiaista, mutta sitä ei vakiokatajikostaan löytynyt. Sitten könysimme laaksoon koluamaan puskia, joista ei kuitenkaan löytynyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Ollessamme jo pikkuhiljaa pysähdellen kipuamassa takaisin tielle päin, kiipesi Jens meitä rivakammin ohitsemme ja eipä mennyt kauan, kun tämä ilmoitti radiopuhelimitse löytäneensä ylärinteestä isolepinkäisen! Lähdimme kiiruhtamaan ylemmäksi, sillä tiesimme toki isolepinkäisen olevan ensimmäisen koskaan Azoreilla, mutta ainakin itse epäilin linnun olevan jotain vielä paljon kovempaa… Jens kuitenkin ilmoitti pian pitävänsä lintua tavallisena isolanttuna, ja kun pääsimme tämän luokse, oli lintu jo lentänyt ylös rinnettä pitkin laakson ensimmäisten huippujen taakse piiloon. Jens oli myös katsonut saamiaan kuvia ja ilmoitti niidenkin perusteella pitävänsä lintua tavallisena. Paikalle saapui kuitenkin jo ensimmäisiä bongareita, jotka Jensin kanssa lähtivät kiipeämään linnun perään. Kun alkoi vielä sataa kaatamalla, en itse ollut kauhean innokas riehumaan isolantun takia, joten päätin jäädä paikoilleen staijaamaan laaksoon, josko lintu saapuisi takaisin. Me olimme kuitenkin parhaalla paikalla havainnoimaan laajaa laaksoa. Kun sade vihdoin loppui, ilmoitti Jens pian, että he olivat taas löytäneet linnun, joten mekin päätimme kiivetä ylös sitä katsomaan.

Lighthouse ValleyFlowering valleyKun viimein pääsin Jensin, Davidin ja Danielin luokse ja sain linnun vihdoin kiikareihini, oli ensimmäinen kommenttini, että: ”Tuo ei ole eurooppalaista nähnytkään!”. Kun sain osakseni kummeksuvia katseita, jatkoin tuntomerkkejä luotellen: ”Lintu on aivan liian suomukuvioinen, selkäpuoli ja etenkin pää on väärän värinen – tumma, jopa hieman rusehtava, naamari heikko, lyhyessä pyrstössä on vain 2 ulointa pyrstösulkaa valkoiset, yläperä on aika tumman harmaa, suljetulla siivellä ei erotu lainkaan valkoista laikkua jne”. Lisäksi huomasimme, että lintu äänteli koko ajan aktiivisesti ja alkoi jopa laulaa, vaikka peipot hyökkäilivätkin sen kimppuun. Mielestäni äänikin oli erilainen meikäläiseen isolepinkäiseen verrattuna, matalampi ja hitaampi – ei lähellekään sellainen suosirrimäinen surina kuin mitä olin kuullut aiemmin tänäkin syksynä monta kertaa. Porukka tuntui olevan kanssani samaa mieltä ja niin lähti häly borealis -isolepinkäisestä eli ei pelkästään Azoreiden ensimmäisestä vaan myös koko WP:n ensimmäisestä alalajiaan! Suomenkielinen nimikin tällä jo on Lintuoppaassa – raitaisolepinkäinen, ja splitti lienee lähitulevaisuutta yhdessä Suomessakin tavatun sibiricuksen kanssa.

Northern Shrike

Lopulta lintu kyllästyi peippojen ahdisteluun ja se nousi siivilleen paljastaen vain pienet siipilaikkunsa. Se lensi suoraan ylitsemme, lekuttelikin pariin otteeseen kauempana ja syöksyi sitten vauhdikkaasti laaksoa alaspäin kadoten lopulta rinteiden taakse. Kovin moni ei vielä ollut ehtinyt paikalle, joten porukka säntäsi linnun perään, mutta me päätimme Stefanin kanssa jo jatkaa polkua ylemmäksi. Kompatessamme taas urpiaispaikkaa alkoi bongareita saapua jonoittain ja onneksi saimme pian kuulla lepinkäisen taas löytyneen. Urpiaista ei taaskaan löytynyt ja lepinkäinenkin oli lopulta taas lentänyt ylös kielekkeiden taakse, joten aivan kaikki eivät lintua ehtineet nähdä.

Tietä jonkin matkaa talsittuamme laskeuduimme Canselasin viereistä oikopolkua alatielle, jolta kipusimme North Fojoon, jossa ei kuitenkaan vajaassa tunnissa näkynyt mitään parempaa. Jätin Stefanin vielä odottelemaan vireoita ja lähdin itse tieltä löytämäni Karin kanssa kipuamaan ylös kohti Reservoiria. Ylhäällä viimeisillä pelloilla oli yllättäen porukkaa, jotka eivät olleet syystä tai toisesta lähteneet hoitamaan lepinkäistä, vaan olivat bongaamassa paikalta edellispäivänä löytynyttä keräkurmitsaa sekä vihdoin oikein määritetyksi saatua kapustarintaa. Keräkurmitsa olikin porukalla hallinnassa, joten saimme saman tien linnun hoidettua. Ja pian lensi kapustarintakin paikalle äännellen. Kari ja Hannu lähtivät Tennessee valleyn kautta alaspäin, mutta itse päätin jatkaa vielä ylös Reservoirille.

Lesser Yellowlegs poolReservoirHuipulla tuuli yhä aika navakasti, mutta löysin silti pikkulutakoilta keltajalkaviklon ja lähes tyhjältä vanhalta altaalta pari valkoperäsirriä. Lopulta lähdin itsekin laskeutumaan alas Tennessee-laakson kautta. Ihme kyllä osasin laskeutua Miradourille ainakin suurin piirtein oikeaa reittiä ja pian olinkin taas kylällä.


On the topTennessee valleyKaupan jälkeen suuntasin vielä lyhyelle meristaijille, mutta kuudelta siirryin jo Comodorolle selaamaan nettiä. Iltaruokailun jälkeen olin rankasta kävelystä ihan kuitti ja valmis snugumaan.

Kova prosu

19.10. Aamu alkoi mukavasti, kun lukitsimme itsemme aamupalatilaan, siten että avaimet olivat ovessa ulkopuolella! Britti Stew päätti kiivetä ikkunasta pihalle ja kuinka ollakaan homma päättyi siihen, että tämä roikkui ikkunasta pää alaspäin ja Fernando piti tätä jaloista kiinni! Ihme kyllä Stew pääsi alas itseään loukkaamatta ja me pääsimme aamupalan syötyämme pihalle.

Breakfast action

Itätuulen innoittamina ajelimme taas Stefanin kanssa aamusta taksilla Lighthouse Valleyhin, johon edellispäivänä lepinkäisen nuijannut porukka oli myös menossa. Me komppasimme taas urpiaispaikan ja kuulimmekin pariin otteeseen urpiaisen ääntä alemmilta pelloilta mutta sinne päästyämme oli lintu jo tiessään. Kolusimme myös laakson pusikot muttemme löytäneet mitään ja ollessamme jo nousemassa kohti tietä saimme tiedon, että lepinkäinen oli löytynyt Caldeirasta – ja taas Jensin toimesta. Niinpä kännykän kuuluvuusalueelle päästyämme porukka tilasi taksin ja me hyppäsimme myös kyytiin ja saimme näin liftin Do Vinten kohdille. Itse kiipesin taas kerran rinnemetsää koluamaan, mutten ehtinyt kuin juuri sopivasti kiivetä rinteen ylimpään kohtaan, kun walkie-talkiesta tuli tieto, että PAC oli löytänyt seetrikerttulin Poco da Aquan alaosista. Koska olin juuri könynnyt hyvälle paikalle ja minulla kuitenkin oli jo kyseinen laji hoidossa, päätin jäädä ainakin joksikin aikaa vielä metsää koluamaan; vaikka tiesin toki hyvin, että ainakin ison osan mielestä kyseessä oli syksyn toistaiseksi paras laji (itse pidin sellaisena lepinkäistä). Kun metsästä ei löytynyt mitään ja tieto Poco da Aquasta kertoi, että kerttuli oli yhä erittäin hienosti näytillä, päätin parinkymmenen minuutin päästä antaa periksi ja lähdin laskeutumaan tielle ja pian olinkin päässyt kerttulipaikalle, jossa oli jo porukkaa kuin pipoa ja lisää tuli koko ajan.

Black-throated Green Warbler

Lintu oli ollut hetken kateissa, mutta löytyi kuitenkin pian kantavan tiks-äänensä avulla ja kohta se laskeutuikin atrapin houkuttelemana aivan erkille suoraan eteemme pensaan latvustoon. Siitä se siirtyi hieman kauemmaksi puiden latvoihin ja lopulta tipahti alametsään piiloon. Seurailin hetken vielä tilannetta sekä Markun pinnajuhlia (olivat Mikan kanssa ottaneet edellisillan illallisella tarjottua kakkua mukaan, jotta voisivat juhlia maastossa Markun reissun ensimmäistä elistä – ja tämän viimeisenä kokonaisena retkipäivänä!). Kun lintua ei taas hetkeen näkynyt, en välittänyt jäädä paikalle sen pitemmäksi aikaa vaan jatkoin taas sponderetkelle. Onneksi seetrikerttuli lopulta pysyi hyvin paikalla koko illan ja ainakin lähes kaikki saivat sen hoidettua.

Black-throated Green Warbler placeMika and MarkkuKävelin taas Picon vieruspolkua alas Da Ponteen, josta jatkoimme Hannun ja Petrin kautta Lapan yläpelloille komppaamaan vetisiä peltoja. Hannun aiemmin näkemää ruisrääkkää ei löytynyt, vain muutama taivaanvuohi, ja Petri onnistui vieläpä mulaamaan ihan kohtalaisen hienosti. Sitten jatkoimme vielä kaatikselle, jossa oli koko päivän ollut paikallisena tuhkakirvinen. Lintu oli niin hienosti näytillä, että päätin kävellä kämpille ja hakea kaukoputken ja kameran ja illan ollessa jo hämärtymässä, sain kirvisestä vielä oikein mukavat kuvat ja videopätkät otettua. Ollessani jo kävelemässä alamäessä poispäin kuulin taivaalta tutun virtavästäräkkimäisen lentoäänen ja näin kirvisen lentävän kauas Miradourin suuntaan. Viimeisenä paikalle jäänyt britti oli varmaan halunnut kuulla linnun äänen, kun ei hänellä kameraakaan ollut, tai sitten kirvinen oli vain päättänyt lähteä muualle yöpymään, kun kaatopaikka vilisi kissoja. Illalla nukahdin ruoan jälkeen aikaisin Stefanin pakkaillessa tavaroitaan.


Rubbish tipBuff-bellied Pipit

Huikea päivä

20.10. aamupalalla hyvästelin Fernandon, joka oli päättänyt veloittaa meitä 30 euroa per yö, jopa niistä öistä, kun olimme olleet aivan käsittämättömän ahtaasti pienessä huoneessa. Niinpä en ollut edes harkinnut pidentäväni tässä majapaikassa oloaikaani nyt kun kämppikseni Stefan oli lähdössä kotimatkalle. Olinkin saanut järjestettyä itselleni majapaikan suomalaiskämpästä, jossa ei enää ollut muita kuin Kuhno (toki muitakin suomalaisia yhä saaressa oli). Aamupalan jälkeen kiittelin Stefania kaikesta ja lähdin takseille. Kallen ja ruotsalaisten kanssa jäimme Poco da Aquaan, sillä Kalle halusi vielä yrittää kuvata seetrikerttulia, joka oli alun jälkeen ollut todella hankalasti havaittavissa – arvatenkin taas sen kyllästyttyä atrappeihin. Odottelimme pelipaikalla noin tunnin verran, kunnes vihdoin Kallen kanssa kuulimme useaan kertaan kerttulin tsik-ääntä. Muut eivät ääntä huomanneet, mutta kohta ääni onneksi kuului taas. Lintu kuitenkin pysyi yhä piilossa alametsässä. Lopulta se lensi ylitsemme ja laskeutui puiden latvustoon, jossa se kuitenkin liikkui niin piilottelevasti, että vain minun ja jopa jonkinlaiset kuvat saaneen Bossen onnistui nähdä lintu paremmin. Sitten se taas kyllästyi soimaan laitettuun atrappiin ja lensi takaisin alametsään.

Päätimme Kallen kanssa suunnata edellispäivänä kesken jääneeseen Do Vinteen, mutta tielle päästyämme saimme viestin, että kylän yläpuolella oli nähty viirukerttuli! Laitoimme viestin eteenpäin walkie-talkiella ja odotimme Jesper Segergrenin sekä Bossen peesiimme, sillä tiesimme lajin karttaneen jopa Bossea, tätä Azoreiden veteraania. Bosse oli kuulemma nuijannut lajin jopa neljä kertaa saaressa. Lopulta saimme Joaon kiinni ja taksi saapuikin mukavan nopeasti. Alas ajaessa näimme jo pienen porukan Middle fieldsin reunalla kaatopaikan suunnalla ja pian olimme könynneet paikalle. Saimme kuulla, että Mika ja Markku olivat löytäneet linnun, joka oli kadonnut saman tien mutta löytynyt lyhyesti uudelleen, sopivasti kun konetta jo odottelemassa ollut porukka oli tullut pikaisesti sitä hakemaan. Niinpä kaikki poislähtijät olivat lajin saaneet hoidettua ja muutenkin paikalla ollut porukka vaikutti aika passiiviselta lukuun ottamatta Karia, joka oli nuijannut linnun unohdettuaan radiopuhelimensa kämpille. Odottelimme hetken viimeisessä havaintopaikassa, mutta lopulta hajaannuimme lähimaastoon. Lintua ei kuitenkaan meinannut löytyä ja itse aloin pitää tämän vilkkaasti edenneen linnun löytämistä mahdottomana. Lopulta palasin taas viimeistä havaintopaikkaa, suurta viikunapuuta tuijottamaan. Istuskeltuani puun lähistöllä jonkin aikaa kuulin walkie-talkiesta Mikan äänen, joka sanoi, että: ”Me tullaan sinne”. Kysyin mistä oli kyse ja sain kuulla, että Jouni oli nähnyt mahdollisen käkilajin laskeutuvan tamariskeihin naamiokerttulipaikan lähellä. Petri, joka oli kuullut myös Jounin viestit, jotka jotenkin olin siis itse missannut, laittoi tiedon menemään myös englanniksi ja säntäsimme porukalla matkaan.

Päästyämme pelipaikalle Jouni ja Ilkka selittivät mitä olivat nähneet ja vaikutti todellakin siltä, että tamariskeissa olisi joku käentapainen yhä piilossa. Olin ajatellut odottaa muidenkin saapuvan paikalle, mutta Kari oli jo menossa puskaan sisälle. Pian hän huusikin, että täällä on joku käki ja nyt se nousee latvaa kohti! Paniikki iski! Millä puolella pensasta minun pitäisi olla, jos lintu lähtee? Onneksi lintu kuitenkin kuulemma näkyi viereiselle tielle, joten singahdin sinne ja todellakin latvustossa piilotteli keltanokkainen amerikankäki! Porukkaa lappoi paikalle kuin SaiPan peliin ja pian kamerat raksuttivat kuin viimeistä päivää. Lintu onneksi pysyi aloillaan ja olipahan hieno! Laji oli monella toivelistalla korkealla, vaikkei se niin kauhean harvinainen olekaan – Azoreilta oli aiemmin jopa 40 havaintoa.


Yellow-billed Cuckoo twitchYellow-billed Cuckoo

Aloin itse miettiä, että josko lintu pysyisi latvustossa niin pitkään, että ehtisin hakea putken ja kameran kämpiltä ja ehdin jo kävelläkin kymmenkunta metriä kämpille päin, kun kuului viesti, että viirukerttuli oli taas löytynyt jostain – en vain kuullut mistä. Näin kuitenkin Karin ja Kallen singahtavan kovaan juoksuun – he olivat selvästi saaneet paikankin selville – ja päätin lähteä perään! Eipä ollut kesän tempolenkit menneet hukkaan, sillä noin 400 metrin lentokentän päädyn ympäri kaarrejuoksun jälkeen näimme porukan katsomassa kentän aidan suuntaan. Jo juostessani näin vilauksen linnusta – viirukerttulista! Stoppasin ja lintu todellakin oli kaadettujen kuivien pensaiden oksistossa pomppimassa aivan avoimesti! Välillä se nousi lentokentän betoniaidalle ja haki kohta taas maasta jotain syötävää. Kymmenkunta minuuttia se oli aivan avoimesti katseltavana ja kuvattavana, kunnes lopulta se kohosi siivilleen ja lensi lentokentän poikki kohti amerikankäkipaikkaa. Olin saanut 2 elistä noin vartissa! Tämän johdosta piti ottaa oikein tuuletuskuvatkin Kallen kanssa.

Blackpoll Warbler twitchBlackpoll Warbler

Happy twitchersJuhlahumun hälvettyä päätin kävellä kämpille hakemaan putkea mutta takaisin käkipaikalle päästyäni oli lintu tiessään. Ja tietysti lintu oli hukassa ja seetrikerttulille aamulla jäänyt Richard Ek ei ollut vielä päässyt paikalle – ei tiedetty, oliko hän saanut edes tietoa linnusta vielä. Käki onneksi löytyi taas rannan tamariskeista, mutta kohta olivat kuvaajat taas paikalla ja tunkemassa liian lähelle lintua. Niinpä lintu nousi taas lentoon ja katosi tamariskien taakse. Onneksi porukkaa oli kuitenkin toisellakin puolella puskia ja lintu löytyi kuin löytyikin taas näkyen jopa peltojen takaa. Niinpä porukkaa oli helppo kieltää menemästä lähemmäksi ennen kuin vihdoin paikalle saapunut Rikhardkin sai linnun hoidettua. Amerikankäki oli lopulta niin pensaan sisällä, ettei se kuvaajia enää pahemmin kiinnostanut, mutta itse pääsin ottamaan jonkinlaiset skouppikuvat ja videot tästä hienosta, mutta äärimmäisen väsyneeltä vaikuttaneesta linnusta.

Kauppareissun jälkeen hain tavarani kämpiltä ja muutin Comodoron viereiseen rakennukseen Petrin seuraksi. Sain kämpästä oikein mukavan oman huoneen ja aamupalakin kuului hintaan, joka oli 25 €. Illalla syötiin pelkästään pohjoismaalaisten kesken. Mutta tunnelma oli sitäkin korkeammalla, olipahan ollut upea päivä!

Melkein muttei ihan

21.10. Edellispäivän eliksistä innostuneina ajoimme aamulla suurin odotuksen Cantinhoon, jonka komppasimme Kallen kanssa aloittaen rinteiltä ja siirtyen sitten laakson alaosiin, kun Mika teki samaan aikaan kierroksen toisin päin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Lopulta klo 11 jälkeen siirryimme Fojon aukiolle istuskelemaan. Paikalla oli myös pari saksalaista, jotka noin puolen tunnin odottelun jälkeen alkoivat puhua jotain keskenään. Toinen kutsui selvästi toisen katsomaan jotain ja supinan seasta ymmärsimme sanan vireo ja Mikan kanssa tajusimme heti katsoa, mihin suuntaan kaverukset katsoivat ja löysimmekin puun oksistosta linnun. Itse olin hieman Mikaa hitaampi saamaan linnun kiikareihin, kun olimme kuitenkin olleet aivan selin lintuun nähden ja sain linnun kiinni vasta, kun se hypähti lentoon ja lensi alas metsän reunaa pitkin kadoten lähipuskien taakse katveeseen. Niinpä en ehtinyt nähdä linnusta muuta kuin keltaisen rinnan ja valkoisen vatsan. Mika oli kuitenkin nähnyt hieman enemmän ja saksalaiset puhuivat kerttulista, jolla oli ollut kaksi selvää valkoista siipijuovaa. Mielestäni lintu oli kuitenkin ollut saksalaisten epäilemää tiaiskerttulia kookkaampi ja lentotyyliltään erilainen ja Mika oli samaa mieltä ja ehdottikin, miksei lintu olisi voinut olla keltarintavireo. Mika säntäsi linnun perään atrapin kanssa ja seurasimme Kallen kanssa perässä sanottuani ensin saksalaisille, että tarkistavat kirjasta, miltä keltarintavireo näyttää. Etsiskelimme lintua tovin mutta sitä ei löytynyt. Havaintopaikalle palattuamme saksalaiset olivat tulleet siihen tulokseen, että lintu oli 99% todennäköisyydellä ollut keltarintavireo. Se oli nähty aika hyvin, mutta selvästikään sitä ei ollut osattu katsoa ja valitettavasti Mikakaan ei todella nopeassa tilanteessa ollut nähnyt lintua tarpeeksi hyvin – mm. pää oli jäänyt kokonaan näkemättä linnun smyygaillessa hetken oksan sisällä ennen lentoon lähtöään.

Laitoimme kuitenkin tiedon mahdollisesta keltarintavireosta radiopuhelimitse ja porukkaa alkoikin valua pikkuhiljaa aukiolle ja lopulta paikalla taisivat olla kaikki. Lintua ei kuitenkaan löytynyt, vaikka paikalla oltiin vielä useita tunteja. Itse luovutin kolmelta mutta sinnikkäimmät pysyivät paikalla viiteen asti.
Paluukävelyllä näin vain turkinkyyhkyn ja illalla kauppakäynnin jälkeen kuuluneesta amerikankäkiviestistä en saanut oikein mitään selvää, joten sekin jäi näkemättä. Käsitimme linnun olevan kaukana ylärinteessä, mutta se olikin ollut aivan kaupan takana mutta vain hetken, kun taas kerran yli-innokkaan kuvaajan oli täytynyt mennä muutamaan metriin sitä kuvaamaan ja ajamaan lintu lentoon. Illallisella oli aika vaisu tunnelma – toiveissa toki oli, että vireo vielä löytyisi…

Mika and SendariVillage from harbor

Tukkoisaa sumua

22.10. Aamusta kostea sumupilvi oli taas vanginnut saaren yläosan alleen, mutta suuntasimme silti toiveikkaina Fojon aukiolle. Tunnin odottelun jälkeen sumu hälveni aika mukavasti mutta vain tunniksi, ja sitten rinteiltä vyöryi sakea sumupeitto metsään. Etsimäämme keltarintaista lintua tai muutakaan mielenkiintoista ei löytynyt, joten pettyneenä päätin komppailla hieman Fojon etelärinteitä, mutta kasvillisuus oli niin märkää, että kohta minulla oli kengät ja muutkin vaatteet aivan läpimärkinä. Piknik-alueelle päästyäni kävelin tietä pitkin Darryl Spittlen kanssa jutustellen Lapaan asti – tai niin ainakin luulin. Olinkin vahingossa vasta edellisen ribeiran, Do Cerrado Das Vagasin kohdalla, joten ei ollut ihmekään, etten meinannut millään tajuta, miten ihmeessä Lapan alaosiin oikein mentiinkään. Kävelin kuitenkin peltojen poikki ja tarkistin tämänkin jokilaakson pohjan sekä sen alapuoleisia metsiä sen minkä jyrkänteiden reunoilta pystyin, mutten löytänyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Jatkoin sitten taas kylää kohti ja kohta osuin oikeaan Lapaan, jonka alaosat kävin myös kävelemässä, vaikka askel alkoikin jo painaa, kun kengät olivat aivan läpimärät. Tielle taas kivuttuani törmäsin Mikaan ja Kalleen ja kävelimme kylälle asti porukassa. Kaupassa käytyäni kävimme Bomberoksessa muffinsseilla.


Fog in FojoArt from Yellow-legged Gull

Iltapäivällä teimme vielä lyhyet peltokierrokset, jolla tutustuin itse mm. yhden vuohitarhan sähköaitaan. Onnistuin jotenkin tunkemaan jalkani lankojen väliin ja sain näin useampia sähköiskuja. Pitäisi varmaan venytellä joskus? Kämpille palattuani oli majapaikkamme kolmanteen huoneeseen majoittunut saareen myöhäisjaksolle saapunut Riihimäen Janne. Illalla ravintolamme tarjosi todella herkullisen aterian!

Viimeinen päivä Corvolla

23.10. oli viimeinen kokonainen päiväni Corvolla, joten asenne oli kova. Alhaalla sää näytti ihan mukavalta, mutta ajaessamme taksilla ylös paljastui karu totuus – sumu oli jopa pahempi kuin edellispäivänä! Niinpä nousimme Kallen kanssa taksista jo Picossa, jonka kolusimme aika huolellisesti laskeutuen lopulta Da Ponteen. Taas oli todella märkää ja haviksia ei tullut lainkaan. Lopulta annoimme aika aikaisin periksi ja lompsimme takaisin kylälle, jossa keli yhä oli ihan kelvollinen. Niinpä kolusimme vielä peltoja aika huolellisesti, kävin itse vielä kaatopaikalla ja kiersin lentokentän puskia koluten mutta mitään ei löytynyt.

Lyhyen huilin jälkeen suuntasin vielä iltastaijiin, jossa olin yllättäen yksin. Eipä mennyt kauankaan, kun huomasin kaukana merellä keltanokkaliitäjän jahtaavan jotain pientä ja vaaleaa. Lintu katosi aika ajoin aaltojen taakse, mutta liitäjä ajoi sen aina uudestaan näkyville. Lopulta tajusin, että lintu laskeutui välillä aaltoihin mutta seuraamalla liitäjää, löysin tämän pienen kahlaajan aina uudelleen. Vihdoin linnut olivat sen verran lähellä, että sain epäilykseni lajimäärityksestä varmistettua ja kyseessä oli isovesipääsky! Pian lintu tippui taas aaltoihin ja liitäjä antoi periksi, joten hukkasin sen. Laitoin kuitenkin hälyn menemään radiopuhelimitse, kun lintu oli ollut koko ajan tulossa lähemmäksi. Uskoin sen löytyvän, kunhan se taas nousee siivilleen. Porukkaa saapuikin tuulimyllyille kymmenkunta, mutta vain yhdellä oli putki mukanaan. Osa oli tainnut tajuta viestini ”Tippui aika kauas” -osan väärin ja olivat ottaneet mukaan vain kameran. Aika pian viereeni kiikaroimaan tullut Peter Alfrey kuitenkin löysi mereltä jopa kaksi isovesipääskyä, mutta taas ne katosivat aaltoihin. Itse löysin eri suunnasta uimasta yhden linnun, mutta kun ensimmäinen bongari yritti katsoa lintua putkestani, ei se yhtäkkiä enää näkynytkään kuvassa.

Our apartment and Comodoro

Porukka jäi vielä paikalle, kun itse lähdin kiertämään rantoja siellä nähdyn amerikansipin toivossa. Myllyillä ei isovesipääskyjä enää näkynyt, mutta leirintäalueella staijannut Kuhno näki kolme ivp:tä menossa myllyjä kohti, mutta taas ne katosivat johonkin. Amerikansipi puolestaan nähtiin myllyiltä tulossa minua kohti, mutta sekin katosi jonnekin. Kierrettyäni lentokentän kävelin kämpille pakkailemaan tavaroitani ja kasilta taas syömään.

Sao Miguel

24.10. aamukasilta kävin hyvästelemässä taksilla ylös lähteneet aika vähät saareen vielä jääneet ornit. Toki muutama jäi alaskin, sillä keli ei ylempänä vieläkään näyttänyt lupaavalta. Lähdin itse vielä kertaalleen kiertämään lentokenttää ja koluamaan rannan tamariskeja. Kuulin rannassa pajulinnun laulusäkeen mutta lintua ei näkynyt. Lopulta palailin kämpille, laitoin loputkin tavarat kasaan ja kymmeneltä Joao ja Katt saapuivat heittämään täydet autolastilliset lentokentälle.

Klo 10:55 lähti koneemme kohti Faialin Hortaa, jossa hyvästelimme taas osan porukasta, joka oli menossa Terceiralle. Pian jatkoimme Sao Miguelille, jossa matkatavarat saatuamme vuokrasimme Kallen kanssa auton, heitimme Petrin Willet-paikalle, jossa lintua ei vielä ollut tälle aamulle nähty ja lähdimme etsimään varaamaamme hotellia Alcidesia. En muistanut yhtään, kuinka hotellille ajettiin, mutta onneksi kännykkäni navigaattorin avulla pääsimme lopulta perille. Kannoimme tavaramme sekä Petrin kamat huoneisiimme ja lähdimme pikimmiten ajamaan kohti saaren itäosia.

Kallelta puuttui Azoreiden ainoa endeemi eli azorientulkku pinnoista, joten olimme päättäneet yrittää iltapäivällä lajia hänelle. Kalle oli saanut ajo-ohjeet paikalle Povoacaon kautta, mikä sotki aika pahasti aikataulua, sillä jouduimme näin ajamaan aika hitaita reittejä. Havaitsimme matkalla useita hiirihaukkoja ja tehtyämme muutamia U-käännöksiä löysimme lopulta Serra do Trangueiran tielle ja lähdimme ajamaan tulkkumetsään. Pilvet roikkuivat matalalla, kun ajoimme hitaasti tietä pitkin kohti Nordestea. Noin viiden kilometrin ajon jälkeen alkoi maisema näyttää tutulta ja pyysin Kallea ajamaan vielä hitaammin. Juuri kun aloin epäillä, että olimme täsmälleen samassa paikassa, jossa olimme kuvanneet azorientulkkuja kolme vuotta aiemmin, huomasin yhden tulkun lennähtävän kuivalle oksalle aivan edessämme. Kalle pysäytti nopeasti ja löysi myös linnun pian ja pääsi katsomaan elistään todella mukavan läheltä. Nousimme varovaisesti autosta ja onneksemme tulkku siirtyi vain hieman sisemmäksi saman puun oksistoon ja pääsimme näin nappaamaan linnusta muutaman kuvankin ennen kuin se lennähti ylös puiden latvoihin. Parkkeerasimme auton ja katselimme ja kuulostelimme aluetta tarkemmin ja löysimme yhteensä ainakin neljä tulkkua, jotka kuitenkin olivat pääasiassa aivan puiden latvoissa ääntelemässä. Välillä ne kävivät tien toisella puolella kaukana rinteessä, mutta emme enää päässeet niitä kuvaamaan. Kanarianhemppoja, tiklejä, hippiäisiä ja punarintoja oli mukavasti äänessä. Sitten alkoikin sataa oikein kunnolla ja päätimme jatkaa ajoa Nordesteen, jossa pääsimme moottoritielle ja aika pian olimme taas palaamassa Ponta Delgadaan.

Azores BullfinchHappy Kalle

Ajoimme suoraan hotellillemme, jossa lepäilimme hetken, kunnes Petrikin malttoi palata Willet-juhlinnoistaan kämpille ja sitten oli aika mennä syömään onnistuneen päivän ja tietysti myös koko reissun kunniaksi oikein kunnon illallinen. Valitsimme ruokapaikaksi ruotsalaisomisteisen 27 -ravintolan, joka oli todella laadukas. Söimme oikein pitkän kaavan aterian ja mukavaksi yllätykseksi myös Haatajan Kari osui ravintolaan, joten mukavalla porukalla oli kiva viettää iltaa hieman pitempäänkin. Lopulta olimme kuitenkin niin väsyneitä, että oli pakko palailla hotellille nukkumaan.

Kiertleyä

Mosteiros

25.10. heräsimme Kallen kanssa jo seiskalta ja aamiaisen jälkeen suuntasimme Mosteirosiin. Etsiskelimme komeilta kalliosaarilta spondea amerikanmerimetsoa, mutta sellaista ei löytynyt, kuten ei pariin vuoteen ole kait löytynyt. Mereltä löysimme kuitenkin muutaman pikkuliitäjän. Kymmeneltä lähdimme ajamaan sisämaahan ja lopulta pääsimme Lagoa Azulille, jossa törmäsimme ruotsalaisiin Bosseen, Richardiin ja Jesperiin. He olivat jo kiertäneet koko järven, eivätkä olleet löytäneet mitään parempaa. Tuijottelimme jonkin aikaa putkella järvelle, mutta paksunokkauikku pysyi piilossa, vain 11 nokikanaa sekä yksinäinen liejukana sekä ohilentäneet 4 vahanokkaa kirjautuivat reissupinnoiksi.

Lopulta ajoimme Ponta Delgadaan, jossa kävimme Willet-paikalla moikkaamaassa lintua odottelemassa ollutta Rich Bonseria. Sitten olikin aika Kallen heittää minut lentoasemalle. Lentoni Lissaboniin lähti klo 15:00. Pitkän lennon jälkeen kiertelin Lissabonin lentoaseman kauppoja muutaman tunnin ajan, kunnes vihdoin klo 22:10 (paikallista aikaa) lähti koneeni kohti Helsinkiä. Pitkä ja tylsä lento oli lopulta ohi klo 03:45 (paikallista – juuri vaihtunutta talviaikaa) ja isäni oli minua vastassa. Kirkkonummella pääsin sitten vielä jatkamaan yöunia pitkälle aamuun.

Loppusanat

Kaiken kaikkiaan reissu oli onnistunut, vaikka sesonki ei todellakaan ollut parhaimmasta päästä Corvon kymmenvuotisen miehityshistorian aikana. Seitsemän WP-pinnaa oli kuitenkin oikein mukava luku ja päätavoitteenani oli ollut nähdä mahdollisimman monta uutta lajia eikä ollut niinkään väliä, ovatko ne sieltä tavallisemmasta päästä vai huippuharvinaisuuksia. Jopa hieman toivoin näkeväni näitä tavallisempia lajeja, jotka yhä listaltani puuttuivat. Toinen tavoitteeni oli tietenkin ollut löytää itse jotain kovaa, mutta tässä en kyllä onnistunut. Kun uusia lintuja löytyy saaressa noin yhden päivätahtia ja etsijöitä on enimmillään 43 ornia, niin onhan se hieman tuuripeliäkin, kuka linnun löytää. Yrittämisen puutteesta ei kyllä minua voine syyttää. Hyvin usein olinkin haistellut pinnalajit oikein ja satuin olemaan hyvin lähellä, kun lintu löytyi. Olikin ihan mukava, kun mitään lajia ei tarvinnut päivä tai edes tuntitolkulla hakea, vaan melkein kaikki pinnalajit pääsin näkemään hyvin nopeasti ja helpolla.

Reissun kolmas tavoite oli päästä Corvolle parhaaseen tai pahimpaan aikaan, jolloin saari on täynnä orneja, ja päästä näkemään, miten homma toimii ja kuinka WP-pinnakärjet tulevat toimeen keskenään. Homma toimi mielestäni yllättävänkin hyvin, vaikkakin tiedottamisessa ja yhteispelissä on kyllä aika paljon puutteita. Tutustuin myös taas kerran moneen uuteen lintuharrastajaan ja tietysti näin myös paljon vanhoja tuttuja, mikä on aina mukavaa! Erityiskiitos Stefan Ettenstamille sekä Kalle Larssonille, joilta sain kuvia käyttöön tätä retkiraporttia varten.

J.A.