Kirjoittajan arkistot: admin

Länsi-Kazakstan 7.-13.6. 2017

6.6. Olimme jo viettäneet toista vuorokautta Etelä-Suomessa shoppailen, retkeillen ja ihan vain rentoutuen. Yöpaikkanamme oli ollut Hotelli Pilotti ja viimeiseksi olimme vierailleet Kirkkonummella, jossa olimme käyneet vanhempieni kanssa syömässä. Iltapäiväneljän aikaan otimme lopulta suunnan Helsinki-Vantaalle, jossa käppäilimme saman tien lähtöaulaamme, jonne pian saapui matkaseuraksemme Kari Haataja. Kari oli jo edellissyksynä Hangossa tavatessamme pyydellyt meitä kanssaan Länsi-Kazakstaniin WP-pinnaretkelle ja hän olikin ollut yhteydessä Venäjän Samarassa asuvaan Denis Lebedeviin, joka oli jo kierrättänyt useita ryhmiä alueen lintupaikoilla. Pari suomalaisryhmääkin oli alueella jo seikkaillut ja olimme saaneet heiltä mukavasti vinkkejä matkaan.

Lopulta klo 20:55 lähti Aeroflotin koneemme kohti Moskovaa, jossa laskeuduimme Šeremetjevon kansainväliselle lentoasemalle (Аэропорт Шереметьево) vajaan parin tunnin lennon jälkeen. Kahden ja puolen tunnin välilaskun aikana kävimme hieman haukkaamassa evästä ja sitten matka jatkui kohti Kazakstania ja Atyrauta.

7.6. Saatuamme onneksi jonkin verran nukutuksi laskeuduimme Atyrauhun klo 5:40, jossa paikalliset rynnivät koneesta passintarkastukseen, johon jonottaessamme meidän piti täyttää maahantulopaperit, jotka saimme leimauksen jälkeen säilytettäviksi matkamme ajaksi. Lopulta olimme viimeiset, jotka pääsivät ulos asemalta, mutta onneksi Denis Lebedev odotteli meitä yhä pihalla, vaikka hän olikin ollut jo hieman huolissaan, olimmeko olleet koneessa lainkaan.

Denis vaikutti aika vähäpuheiselta ja meillä oli hieman vaikeuksia saada alkuun selvää, mitä olisi tapahtumassa. Lopulta palasimme Karin kanssa lentoasemalle nostamaan käteistä, sillä sitä tarvittaisiin bensamaksuihin, joita seuraavina päivinä olisi edessä ennen kuin palaisimme taas sivistyksen parissa käymään. Tietämättä yhtään mitään paikallisesta valuutasta, nostimme summamutikassa kymmeniä tuhansia Tengejä mukaan ja palailimme pakkaamaan autoa. Nostellessamme tavaroita kyytiin huomasimme lentoaseman pihalla sähkölangalla istuneen naaras peltotulkun! Samaisen lajin oli myös ensimmäinen suomalaisryhmä havainnut lentoaseman pihalla paria vuotta aiemmin. Me saimme lajista mukavasti heti reissun alkuun ensimmäisen Eurooppa-pinnan. Myös mm. aroharmaalokkeja lenteli taivaalla jo useita, joten Kari alkoi heti listata reissupinnoja vihkoonsa.

Denisin Pajeroon noustuamme selvisi, että ottaisimme ihan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti saman tien suunnan kohti pohjoista ja aroja, joilla retkeilisimme retken ensimmäisen puolikkaan teltoissa majoittuen. Kun olimme päässeet matkaan, alkoi Deniskin jo vastailla kysymyksiimme useammallakin kuin yhdellä sanalla ja ohessa hän tokaisi, ettei kuitenkaan olisi lainkaan halukas jatkamaan retken toisella puolikkaalla lännen retkipaikkoihin, sillä tiet sinne olivat erittäin surkeat. Meillä ei tietenkään ollut aikomustakaan muuttaa retkisuunnitelmiamme, mutta koska oppaamme vaikutti hieman nihkeältä, emme sen kummemmin ottaneet puheeksi kuin reissumme alkupuolikkaan.

HaarahaukkaHeti Atyrausta päästyämme olimme arolla, ja niinpä lintulajistokin oli heti kunnon arolajistoa. Kari piti alusta alkaen myös tarkkaa havista, johon kirjautui pian mm. arotaskuja, ruostesorsia, haarahaukkoja, sininärhi, arokotka, arohiirihaukkoja jne. Yleisimpiä lintuja olivat kuitenkin mustavarikset, joita oli joka puolella isoja parvia.

Teimme ensimmäisen stoppimme noin 150 kilometriä päätietä pohjoiseen ajettuamme Uraljokivarressa, jossa hajaannuimme koluamaan puselikkoa. Jo ennen kuin olimme nousseet autosta näimme yllättäen mustapääsirkkukoiraan ja mukava oli nähdä myös useita mehiläissyöjiä sekä harjalintuja. Ehdin kävellä jokivartta vain hetken, kun altani hiekkatörmältä pölähti lentoon valtava ruskea lintu – huuhkaja! Huusin linnusta muille ja hekin näkivät sen laskeutuvan joen toiselle – siis Aasian puolelle puun oksalle. Laitoin kaukoputkeni pystyyn ja pääsimme ihailemaan tätä valtaisaa pöllöä.

UraljokiHuuhkajaHietatiira

Pienen kävelyn jälkeen löysin ensimmäiset ruskopääsirkut ja palasin heti hakemaan Karin lajia bongaamaan, sillä olihan kyseessä reissun ensimmäinen WP-pinna Karille. Me olimme Hannan kanssa olleet paria vuotta aiemmin vain muutamia satoja kilometrejä koilliseen Venäjän puolella Etelä-Uralilla, joten meillä laji oli jo ennestään pinnoissa. Yksi linnuista onneksi lauloi yhä aktiivisesti pensaan latvassa, joten Kari pääsi linnun pointsaamaan ja sitä kuvaamaan.

Ensikomppailumme tuotti myös mm. pikkutyllejä, sarvipöllön, käpytikan sekä viitakerttusen ja Karin onnistui nähdä myös ylitsemme lentänyt mustapäälokki. Hieman taas ajettuamme pysähdyimme vielä toisen kerran hieman erilaisessa biotoopissa, jossa tulvivasta joesta kasvoi runsaasti puita ja pensaita. Eikä ollutkaan yllätys, että paikalta löytyi ensimmäinen caspius-alalajin pussitiainen. Muita retkipinnoja olivat mm. käki, kuhankeittäjä, sepelkyyhky, peippo, mustaotsalepinkäinen, ylitsemme lentäneet 4 hietatiiraa sekä ruovikossa laulanut osmankäämikerttunen. Komppauksen jälkeen saimme muuten nyppiä vaatteistamme lukuisia punkkeja, joita löytyi vielä aika pitkään, mutta oletettavasti kaikki olivat peräisin jokivarresta.

ValkosiipitiiraTankkasimme auton täyteen Inderborin läheisellä huoltoasemalla, jonka pihassa näkyi rusotaskukoiras sekä pari töyhtökiurua ja käännyimme pian Akkalan nurkilla ajamaan kohti länttä pientä arolla kulkenutta uraa pitkin. Ura oli kuitenkin ihan oikeasti virallinen runsaasti käytetty oikotie aron poikki Dzhangalan kylään reilut sata kilometriä länsiluoteeseen.

Puolenpäivän jälkeen lämpötila oli noussut jo +32 asteeseen, kun köröttelimme pomppuisia polkuja kohti luodetta. Denis seurasi oikeaa reittiä lähes koko ajan läppärissään olevien sateelliittikuvien avulla, koska maastossa oli erilaisia uria paljon. Denis myös ajoi aikalailla kohtuuttoman kovaa, joten havainnointi oli aika puolitehoista, mutta onnistuimme silti näkemään todella runsaasti arokiuruja, arotaskuja, lyhytvarvaskiuruja, jopa noin 80 valkosiipikiurua sekä jonkin verran myös pikkukiuruja. Lopulta ajoimme aropolkua yhteensä noin 60-70 kilometriä Inderborista noin NW muutamia kertoja matkalla pysähdellen ja havaiten vielä mm. jalohaikaroita, ruostesorsia, punapäänarskuja, neitokurkiperheen, jolla oli kaksi poikasta, pitkäjalkoja, pikku-, musta-, valkoposki- ja valkosiipitiiroja, aroharmaalokkeja, töyhtöhyypän, metsäviklon, pikkusirrejä sekä arokotkia, arohiirihaukkoja ja jopa 15 niittysuohaukkaa muttei ainoatakaan arosuota. Muutamissa ruovikoissa raksuttivat rastaskerttuset, ensimmäinen keltavästäräkki oli beema-alalajia ja aroharmaalokkeja tietysti lenteli taas siellä täällä.
ArokiuruKiuru

Lopulta klo 16:30 pysähdyimme keskellä aroa samaan paikkaan, jossa Denis oli edellisviikolla leiriytynyt meille Corvolta tuttujen belgialaisten WP-pinnaajien David Monticellin sekä Vincent Legrandin kanssa. Ollessamme purkamassa tavaroitamme autosta näin ensimmäisen mustakiurun – WP-pinnan meille kaikille – lennossa läheisten pienten mäennyppylöiden luona ja Kari lähtikin saman tien kameran kanssa linnun perään. Me Hannan kanssa valitsimme vielä hyvän telttapaikan ja järjestimme tavaramme, ennen kuin lähdimme Karin perään ja kävellessämme tätä kohti plokkasimme puselikosta aavikkokultarinnan, jota Hanna jäi kuvaamaan – olihan tämäkin laji Hannalle elis! Kari oli jo saanut jonkinlaisia kuvia aroista mustakiuruista, joita oli paikalla kolme koirasta sekä yksi naaras. Muut linnut olivat lentäneet kauemmaksi, mutta yksi koiras päästi minutkin kuvaamaan itseään ihan kelvollisesti.

Aroa

aavikkokultarintamustarkiuru

RuskopääsirkkuKiertelimme leiripaikkamme ympäristössä illalla vielä jonkin aikaa käyden mm. läheisellä hautausmaalla, jonne vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin paikalla olleen maatilan asukkaat oli haudattu ja havaitsimme mm. törmäpääskyjä, kiuruja, nummikirvisen, kivitaskupoikueen, pajulinnun sekä muutaman ruskopääsirkun.

Illan jo pikkuhiljaa punertaessa kuvailimme vielä ruskopääsirkkuja ja aavikkokultarintoja, (joita niitäkin oli paikalla ainakin kaksi paria), jolloin löysimme yllättäen samalta hiekkadyyniltä myös vuorihemppoperheen.

Lopulta Denis oli saanut maittavan illallisen valmiiksi ja ilta meni leiriä pystyttäessä ja niitä näitä jutellessa. Onneksi Deniskin alkoi pikkuhiljaa rentoutua ja jutella enemmänkin ja itsellekin alkoi vihdoin tulla fiilis, että tästä saattoi olla tulossa vielä oikein mukava reissu! Reissun tärkein laji eli mustakiuru oli jo hoidossa, joten paineet olivat tiessään ja kaikki muu olisi tietysti vain plussaa!

kansainvälinenavaruusasemaHanna kuvaili taas illalla jo kolmatta kesää peräkkäin Uralilla kansainvälisen avaruusaseman ylilennon, kehrääjän suristellessa ja paksujalan kiekaistessa muutaman kerran taustalla. Lopulta kömmimme telttoihin kellon ollessa jo pitkälti yli 23. Meillä oli ollut todella pitkä päivä!

8.6. heräsimme viiden pintaan ja puoli kuudelta olimme taas käppäilemässä leirin lähimaastossa. Mustakiurut olivat yhä paikalla, mutteivät päästäneet meitä lähelle lainkaan. Muutenkin lajisto oli aivan samaa kuin edellisiltana, ainoan uuden linnun oltua lutea-alalajin keltavästäräkki.
485A0557
Olimme sopineet aamupalan kahdeksaksi ja sen jälkeen purimme nopeasti leirin ja lähdimme jatkamaan matkaa arolle ja taas Karin havikseen alkoi tulla täytettä, kun näimme mm. sekä koiras että naaras mustakiurun, muutaman niittysuohaukan, 5 arokotkaa, 3 arohiirihaukkaa, 3+2 neitokurkea sekä pari ylitsemme lentänyttä aropääskykahlaajaa.

NeitokurkiArohiirihaukka

Lopulta saavuimme Dzhangalan lähistölle, jossa oli useampia järviä, joilla piti tietysti alkaa pysähdellä. Ja lintuja oli todella mukavasti – oli ensimmäiset kaksi kiharapelikaania, ristisorsia, harmaasorsia, lapasorsia, taveja, heinätaveja, jalohaikaroita, ruskohaikara, kapustahaikara, merimetsoja, töyhtöhyyppiä, mustajalkatyllejä, punajalkavikloja, suokukkoja, mustapyrstökuireja, pari kuovia, muutamia aropääskykahlaajia, mustapäälokki, tietysti aroharmaalokkeja, hietatiira, valkoposki- ja pikkutiiroja, pari valkosiipikiurua, feldeggi-alalajin keltavästäräkkejä, fuscus-alalajin rytikerttusia ja ollessamme taas ajamassa näkyi vielä neitokurki, ruskopääsirkku, mustakiuru, sekä käärmekotka.

AropääskykahlaajaKiharapelikaani

MustakiuruKiharapelikaani

Toisen isomman järven rantaan (Kapzhasar) päästyämme, pystytimme saman tien leirin ja pian lyhyiden päiväunien jälkeen olimme kävelemässä järven rantoja edes takaisin. Ja lintuja taas riitti – 25 kiharapelikaania, haapanoita, käki, pikkukiuruja, 5 fuscus-rytikerttusta, calcaratus-alalajin sitruunavästäräkki sekä useita tavallisia sittiksiä, erilaisia keltavästäräkkejä, hemprichii-alalajin sepeltasku (siis kaspiantasku), sinirinta, pari aavikkokultarintaa, pari pajulintua, pari ruskopääsirkkua, sekä runsaasti muita kahlaajia ja vesilintuja.

SitruunavästäräkkiIlta kului leppoisasti ja leiristä järvelle staijaillessamme näimme vielä reilun 50 punasotkan saapuvan järvelle ja 700 kottaraisen parven vellovan seuraavan ruovikkoa umpeen kasvaneen järven yllä.

Illan jo hämärryttyä kävin vielä lähirannassa yrittämässä rytikerttusäänitystä, mutta linnut olivat hiljaa. Rannasta oli kuitenkin mukava seurailla 8 kapustahaikaran ruokailua. Lopulta illallisen jälkeen oli väsymykselle annettava periksi ja kömmittävä telttoihin.

9.6. pari lyhyttä kuunteluheräämistä keskellä yötä tuottivat kaulushaikaran sekä luhtahuitin ja lopulta herätyskellot soivat taas viideltä. Pian olimme taas käpöttelemässä järven rannassa. Kari oli jo hieman meitä aiemmin lähtenyt liikkeelle ja laskenut rannasta jopa 85 kiharapelikaania, joista osa oli jo nyt lennossa ja siirtymässä ilmeisesti muille järville. Itse laskin putkella rannoilta 50 jalohaikaraa samalla kun jossain kaukana huuteli neitokurki.

Hajaannuimme hieman erillemme ja kohta retkipinnaksi oli nähty liroja, pikkulokkeja, viiksitimaleja, pajusirkkupari, Karin näkemä mustavikloparvi sekä minun ja Hannan näkemä ylitsemme lentänyt odottamaton yllätys – naaraspukuinen siperiankurmitsa! Sain vihdoin rytikerttusista äänityksiä, Hanna kuvasi ruovikossa osmankäämikerttusen ja jatkoi vielä rytikerttuskuvauksiaan, kun näin Karin viittoilevan minua luokseen hieman kauempana rannasta. Hän huuteli näkevänsä kolme kaukaista hanhea, joiden määrittämiseen tarvittaisiin kaukoputkea, joka vain minulla oli mukana. Käppäilin Karin luokse ja kaukana alavalla aukealla lepäili kolme rubrirostris-alalajin merihanhea.

Aavikkokultarinta

Rytikerttunen

Kari lähti saman tien palailemaan leiriä kohti, mutta itse odottelin Hannan saapumista ruovikosta, seuloen samalla putkella järvelle, mikä kannatti, sillä löysin aivan järven vastarannalta noin 30 vesipääskyä. Hannan löydyttyä lähdimme hiljalleen palailemaan pientä ajouraa pitkin leirille. Kohta kuului pusikosta tuttu linnun laulu ja edessämme lauloi todella mukavasti esillä ollut aavikkokultarinta. Saimme kuvailla tätä sekä hieman edempänä ollutta toista ”ramaa” yllin kyllin, kunnes meidän piti kiiruhtaa leiriin, jossa oli taas aamiainen kahdeksalta.

Teltoille päästyämme lensi ylitsemme vielä 6/1 jouhisorsaa ja järven seulominen tuotti vielä härkälinnun sekä pari tukkasotkaa reissupinnaksi. Samainen jo edellispäivänä näkemämme käärmekotka nousi siivilleen sähkötolpalta, jolla se oli yöpynyt.

Kuvailtuamme vielä hieman leirimme viereisellä arolla asustelleita pikkukiuruja, oli kohta leiri taas purettu ja matka jatkui kohti seuraavia järviä.

Aamuyhdeksän jälkeen olimme kävimme vielä Kapzhasarin kylällä, jonne kuoppaista päätietä ajaessamme huomasimme outoja vaaleita varpusia, jotka olivat yllättäen kalliovarpusperhe. Kylällä kävimme kaupassa ja kohta matka jatkui taas.

Lopulta olimme Dzhangalassa, joka oli ihan iso kaupunki, jossa piti taas päästä jäätelökauppaan. Mutta koha jo kiiruhdimme kaupungin toisella puolella olleita järviä katsomaan. Olimme päättäneet skipata paluumatkan aroja pitkin ja ajaa pääteitä pohjoisen kautta kiertäen takaisin Inderboriin. Ajoa olisi parisensataa kilometriä enemmän, mutta ajallisesti matka olisi sama, kun pääsisimme ihan kohtuukuntoisille pääteille. Samalla kyllä skippaisimme parhaat mustakiurupaikat, mutta meillä olisi mahdollisuus tutustua pohjoisiin paikkoihin, joissa muut ryhmät eivät olleet käyneet.

Kylän jälkeinen ensimmäinen järvi oli todella hyvä kahlaajalietteineen ja niinpä mustajalkatyllien, pikkutyllien ja pikkusirrien ohella löysimme myös aropääskykahlaajia, lampiviklon, muutaman tyllin, 2 kuovisirriä sekä yllättävimpänä 4 pulmussirriä. Muuta lajistoa edustivat 200 punapäänarskua, 100 nokikanaa, 2 kapustahaikaraa sekä mustakaulauikku ja ruovikossa surissut ruokosirkkalintu.

järvi

Yhdentoista jälkeen otimme suunnan kohti koillista ja alkumatkasta tsekkasimme vielä pari järveä, joilla näkyi kiharapelikaani, ruskohaikara, 2+2 neitokurkea, 2 kurkea, lisää aropääskykahlaajia, 3 avosettia, pikkutiiroja, muutamia valkosiipikiuruja sekä viimeisellä hieman jo urbaanilla järvellä kottaraisparvessa ollut punakottarainen.

ArokotkaTämän jälkeen maisema muuttuikin hieman asutummaksi ja arot olivat pääasiassa viljeltyjä. Niinpä linnut vähenivät radikaalisti, mutta toivomiamme petolintuja alkoi näkyä mukavasti. Näimmekin lopulta useita arokotkan sekä arohiirihaukan pesiä tienvarsipuissa sekä sähkötolpilla ja lopulta löytyi etsimämme keisarikotkan pesäkin. Myös merikotkia ja haarahaukkoja näkyi pari lintua ja muita havaintoja olivat nuolihaukat, 13 kurjen parvi, valkosiipitiirat, mustaotsalepinkäiset sekä peltosirkku.

Aivan loppumatka Chapaeviin oli todella kuoppainen, sillä tie oli revitty auki joskus mahdollisesti alkavaa kunnostusta varten. Onneksi lopulta olimme klo 15:00 Chapaevissa ja käännyimme etelään paremmalle tielle. Vielä tältäkin tieltä näimme pari merikotkaa, lisää arokotkia ja -hiirihaukkoja, ensimmäiset punajalkahaukat, joitakin sininärhiä sekä yhden valkosiipikiurun.

MerikotkaKeisarikotka

PunajalkahaukkaLoputtoman tylsää suoraa tietä riitti ja riitti ja pikkuhiljaa koko autokuntamme minua lukuun ottamatta alkoi pilkkiä aika pahasti, siis myös kuskimme. Niinpä ehdotin pientä taukoa ja kuinka ollakaan seuraavan mahdollisen stopin kohdalta metsiköstä löytyi useita tuuli- ja punajalkahaukan pesiä. Niinpä me suuntasimme Hannan kanssa ”vespareita” ihastelemaan, Karin ja Denisin simahdettua aivan saman tien kuin saunalyhdyt. Noin 45 minuuttia myöhemmin oli punajalkahaukat saatu kuvattua ja koko porukka taas, jos ei täynnä virtaa, niin ainakin hieman latautuneena.

Olimme lopulta (etenkin minä) alkaneet katua sitä, että mustakiuruja oli nähty niin vähän, joten olimme kuitenkin päättäneet suunnata uudelleen aroille, joten klo 17:50 otimme taas tien länteen ja aroille. Ja kuinka ollakaan saimme heti palkinnon, kun automme edestä lähti lentoon pikkutrappikoiras. Lintu vieläpä laskeutui aika lähelle näkyville, jossa valkosiipikiuru alkoi hyökkäillä sen kimppuun. Saimme aika hauskoja tilannekuvia trapista ja kiurusta! Arolla ajaessamme valkosiipi-, aro-, lyhytvarvas-, pikku- sekä ihan tavallisia kiuruja näkyi taas ihan mukavan monipuolisesti sekä tietysti joka paikan arotaskuja, useampikin aavikkokultarinta sekä taas komea käärmekotkakin.

Arotasku

Pikkutrappi

SiiseliKäärmekotkaAjettuamme jo muutamia kymmeniä kilometrejä Denis alkoi jo hieman tuskastua, kun mustakiuruja ei meinannut alkaa löytyä ja vauhti taas kasvoi kasvamistaan. Meillä, etenkin takapenkillä, oli selkänikamat ja pakaralihakset koetuksella pomppuisella tiellä, jossa pahimpia kohtia olivat yllättäen kohdalle osuneet risteykset – riippui ihan siitä kumpaa tietä oli ajettu märemmissä olosuhteissa, kummassa oli syvemmät urat – jos risteävän tien urat olivat syvemmät, joutuivat yleensä koetukselle myös kattoon kolahtanut pää sekä mutkalle taittunut kaularanka… Ja pahimmillaan takakontin tavaratkin lensivät vielä niskaan… Ei niin kauhean kivaa…

MustakiuruOnneksi lopulta ensimmäinen mustakiuru löytyi ja sitä päästiin auton ikkunasta ihan kunnolla kuvaamaankin. Ja matkan vähän taas turhan äkillisesti jatkuttua kiuruja löytyi kohta lisää ja näkyipä ensimmäinen paremmin nähty pallidirostris-alalajin (etelän)isolepinkäinenkin (aroisolepinkäisen). Lopulta päätimme löytäneemme leiripaikan, kun löysimme puolenkymmentä aika kesysti tien vierellä patsastellutta mustakiurua aika pieneltä alueelta.

Telttapaikat valittuamme levisimme taas arolle eri suuntiin, mutta aika pian saimme pettymykseksemme todeta, etteivät mustakiurut olleet lainkaan niin helppoja lähestyä jalan kuin mitä ne olivat autolla olleet (etenkin, jos niitä olisi lähestytty hitaasti ja varovaisesti). Lopulta jouduimme tyytymään aika vaisuihin kuviin ja muuten alueen linnusto olikin aika köyhää, sentään jokunen aavikkokultarinta sekä ylitsemme äännellen lentänyt hietakyyhky nähtiin.

Illallista taas nauttiessamme alkoi kehrääjä taas surista ja Karin jo kömmittyä telttaansa, saapui hauskan utelias kettuperhe tutkailemaan leiriämme. Lopulta ne saivat vähän makkaraa evääkseen ennen kuin meidän oli suunnattava unten maille.

10.6. yö oli todella kylmä! Lämpötila laski arviolta alle 5 asteeseen! Sääennusteet olivat luvanneet koko reissullemme noin 17 asteen yölämpötiloja, joten etenkin minulla oli käytössäni taas kerran aivan liian heppoinen makuupussi. Niinpä unet jäivät varsin katkonaisiksi! Lopulta heräsimme Hannan kanssa ennen kuutta ja suuntasimme kiertelemään hieman kumpuilevaa aroa. Mustakiurut lentelivät edestakaisin ja yleensä kun yksi koiraista innostui laulamaan, syöksyi jostain yksi tai kaksi koirasta kisailemaan sen kanssa, kunnes ne taas kohta laskeutuivat yksi kerrallaan erilleen. Pariin otteeseen pääsimme kuvaamaankin laskeutunutta lintua ja lopulta sain linnuista myös äänityksiä niin lennossa kuin maassakin. Yhteensä näimme kymmenkunta mustakiurua, mutta edelleenkin vain pari naarasta. Muita havaintoja ei juuri tullut, parhaimpana taas äännellen ylitsemme lentäneet 3 hietakyyhkyä.

Janne kuvaa

Mustakiuru

Lopulta purimme leirin taas aamupalan nautittuamme yhdeksän aikaan ja lähdimme palailemaan kohti päätietä. Matkalla otimme hieman hiekkadyynikuvia, mutta havainnot jäivät tavallisiin kiurulajeihin. Lopulta tankkasimme taas auton Inderborin nurkilla havaiten asemalla muutaman töyhtökiurun sekä nunnataskuperheen ja kohta olimme matkalla kohti etelää ja Atyrauta.

Ajo Atyrauhun oli erittäin vauhdikas, kun Denis pääsi vihdoin ajamaan kunnon tietä eikä havainnoilla juuri juhlittu. Pari meri- ja arokotkaa, punajalkahaukkoja, 2 sepelkyyhkyä sekä jokunen ruskopääsirkku sentään havaittiin.

Atyraussa suuntasimme saman tien Laeti-hotellillemme, josta saimme huoneet ja pikasuihkun ja pikkuhuilin jälkeen suuntasimme syömään. Valitettavasti ravintola oli sekä aika kallis että huono – annoksetkin olivat aika surkean pienet. Viikolla paikalla olisi ollut huomattavasti edullisempi ja parempi lounastarjous, mutta päätimme silti, että jatkossa söisimme ehdottomasti jossain muualla – etenkin Denis oli vahvasti sitä mieltä.

Iltapäivällä suuntasimme läheiseen Victory Parkiin, josta Ilkka Sahi oli edelliskesänä löytänyt sensaatiomaisesti ruskoperälepinkäisen, jonka oli myöhemmin alkusyksystä todettu jopa pesineen alueella! Aiemmat ryhmät eivät olleet lepinkäistä tälle vuodelle löytäneet, emmekä löytäneet mekään. Havainnot jäivät muutamaan pikkulepinkäiseen, muutaman viherpeipon parveen, ruskopääsirkkuun sekä ylitsemme lentäneisiin mustapäälokkeihin. Ihan mukava oli kuitenkin seurailla myös paikallisten puistoelämää, jossa etenkin lapset oli otettu mukavasti huomioon – tenavilla riitti virikkeitä ja tekemistä.

PussitiainenSeuraavaksi suuntasimme Ural-jokivarressa olleelle kävelykadulle, jolta oli hyvä tutkailla rantapuskissa asustelevia pussitiaisia. Tinttejä oli paikalla runsaasti ja ne reagoivat erittäin mukavasti atrappiin tulemalla aivan viereen tuijottamaan. Niinpä kuvailimme erilaisia caspius- sekä ihan normi-eurooppalaisen näköisiä tinttejä sekä muutamia ilmeisesti näiden risteymiä ja emme kuitenkaan nähneet mitään sellaista, jolla olisi edes jotain tekemistä toivomamme macronyx-lajin/alalajin linnun kanssa. Aika kului mukavasti myös lähipuista lentoon välillä nousseita vihermehiläissyöjiä katsellessa ja kuvaillessa. Retkipinnaksi näimme myös turkinkyyhkyjä, lyhyesti näyttäytyneen luhtakerttusen sekä illan jo hämärtyessä ylitsemme lentäneen yöhaikaran.

Illalla suuntasimme edellistä huomattavasti parempaan ravintolaan syömään. Saimmekin todella maittavat ruoat, joiden ohella meille tunnuttiin kantavan koko ajan ylimääräistäkin naposteltavaa, kun ravintolan omistajarouva tuntui haluavan meidän tulevan paikalle uudelleenkin. Niinpä ilta venyi lopulta aika pitkäksi, mutta lopulta pääsimme tyytyväisinä mahan viereen pötköttelemään ja nukahdimmme pian, vaikka hotellihuoneessa olikin aivan järkyttävän kuuma.

11.6. herätys oli taas ennen kuutta ja kuudelta olimme pihalla pakkaamassa autoa. Keli oli yllättäen täyspilvinen ja pikkuhiljaa kohti länttä ajellessamme alkoi ripsiä vettä.

Olimme pikkuhiljaa saaneet Denisin kypsytettyä ajatukseen, että kyllä me ihan oikeasti halusimme seurata alkuperäistä reittisuunnitelmaamme ja olimmepa jopa onnistuneet tietojemme hieman karttuessa lisäämään matkaan myös hieman ylimääräisiä mutkia. Olimme Karin kanssa pyöritelleet aikatauluja ja päätyneet siihen tulokseen, että suuntasimme seuraavaksi aroille hoitamaan tunturikiurun brandtii-alalajia, ns. arotunturikiurua, joka on varsin potentiaalinen splitti tulevaisuudessa muista WP:llä tavattavista tunturikiuruista, jotka ovat kaikki ylänköasukkiryhmää.

Alkuun ajoimme ns. päätietä kohti länttä, mutta tie oli niin surkea, että pian ajoimme tien vieressä arolla ollutta uraa pitkin, josta kohta taas uran loputtua jouduimme palaamaan kuoppaiselle päätielle. Paikallisten liikennekulttuuri oli aivan järkyttävää, kun hulluimmat kaaharit ajoivat kapeaa vähäkuoppaisinta linjaa pitkin sen minkä autoillaan pääsivät olettaen, että vastaantulevat kyllä ennen pitkää väistävät, kun ajaa suoraan kohti! Onneksi lopulta pääsimme risteyksellemme, josta käännyimme pohjoista kohti arolle.

Arotiellä alkoi taas näkyä tuttuja arotaskuja ja erilaisia kiuruja. Nelisenkymmentä minuuttia ajettuamme mahdollisimman kovaa ajamaan keskittynyt ja ehkä siksi taas aikalailla tuppisuuksi alkanut Denis sanoi, että nyt pitäisi alkaa olla tarkkana, muttei sen kummemmin selittänyt, mitä etsiä. Arvelimme toki etsivämme tunturikiuruja sekä mahdollisesti myös kaspiantyllejä. Kerran Hanna näki vilaukselta tyllimäisen kahlaajan lennossa, muttemme pikaetsinnällä sitä löytäneet ja koska kuskillamme oli taas armoton kiire, ei meidän auttanut kauemmas autolta hajaantua sitä etsimään.

SuolajärviTunturikiuruAika pitkään saimme etsiä, kunnes vihdoin löysin tieuralta edestämme tunturikiurun. Denis kuitenkin yritti taas hieman turhan vauhdikkaasti lähestyä sitä, joten kuvat jäivät saamatta. Jonkin matkaa ajettuamme kiuruja löytyi taas muutama lisää, mutta kuvat jäivät saamatta aikalailla samoista syistä – ja myös seuraavalla kerralla. Lopulta löysimme sentään yhden ”ere”-perheen, jonka nuorimmainen jäi poseeraamaan kuvattavaksi. Ikävä kyllä aikuisesta linnusta emme kummoisia kuvia saaneet ja kohta matka jatkui taas kovaa vauhtia kohti päätietä. Ajomatkoilla näimme joitakin vihermehiläissyöjiä, minervanpöllön sekä aroisolepinkäisen ja yhteensä sateen kastelemilla teillä oli pikkuparvissa juomassa jopa 40 hietakyyhkyä, mutta kertaakaan Denis ei ehtinyt pysähtyä kaahausvauhdistaan ennen kuin linnut olivat jo lennossa.

MustapäälokkejaLopulta ylitimme päätien ja jatkoimme suoraan pienen kylän läpi Kaspianmeren rantaan. Rannassa näkyi heti runsaasti lokkilintuja ja niitähän piti tietysti päästä selaamaan putkella. Valtaosa hiekkarannalla olleista linnuista oli mustapäälokkeja, jonkin verran aroharmaalokkeja seuranaan ja erillään näimme ison naurulokkiparven, mutta merestä uimasta löysimme myös muutaman kaitanokka- sekä heinei-alalajin kalalokin. Myös räyskiä näkyi useita ja rannasta löytyi karikukko ja mustajalkatyllejä ja hieman rantaa ajettuamme löysimme tiiraparven, jossa oli 5 lajia tiiroja sekä pikkulokkeja ja läheisellä mutelikolla touhusi noin sadan valkoviklon ja 70 suokukon porukka mukanaan yksi lampiviklo.

KaspianmeriPääskykahlaajaRistisorsa

Yhä edemmäs rantaa ajettuamme löysimme runsaasti pääskykahlaajia (joita ei sen koommin ehditty alkaa määrittää, mutta se ainoa kuvattu näyttää kyllä kovasti tavalliselta pääskykahlaajalta) sekä useita merikotkia, jotka kököttivät tyytyväisen näköisinä rannoilla – lokkiravintoa tuntui olevan riittämiin.

Lopulta olimme ajelleet pieniä rannassa kulkeneita uria pitkin niin pitkälle, että urat päättyivät ja sitten alkoi arpominen, kuinka sieltä pääsisi takaisin päätietä kohti? Jonkin aikaa sompailuun menikin aikaa ja taas pompittiin päät katossa useampaan kertaan, ennen kuin olimme vihdoin päätiellä, jossa vauhdikas ja erittäin pomppuinen ajo vain paheni, sillä tie oli erittäin huonossa kunnossa.

Vihdoin kolmen jälkeen käännyimme taas etelää kohti ja kohti Volga-deltan itäreunaa. Ajelimme taas kuoppaista uraa pusikkoalueiden läpi pitkän aikaa, havaiten parhaana lintuna (idän)hiirihaukan, ennen kuin lopulta olimme Denisin aiemmilla reissuilla hyväksi toteamalla leiripaikalla. Laitoimme saman tien teltat pystyyn ja koskapa iltapäivä oli kuumimmillaan, sovimme, että yrittäisimme nukkua tai ainakin levätä kuuteen asti.

LeiriTeltassa oli aivan tuhottoman kuuma, joten nukkumisesta ei tullut oikein mitään, mutta lopulta kömmittyäni teltasta housut yhä puolitangossa, huomasin Karin jo olevan pihalla ja kiikaroivan leirimme ympäristöä – ja kuinka ollakaan, hän tokaisi yhtäkkiä, että: ”Tuossa on fasaani.” Singahdin pointsaamaan tämän reissumme yhden aivan ehdottomasti tärkeimmistä tavoitelajeista ja todellakin, noin sadan metrin päässä meistä fasaani nousi hienosti näkyviin hiekkaiselle joen penkalle! Ja nyt ei kyseessä ollut todellakaan ihan mikä tahansa fasaani vaan ihan aito ja villi sellainen! Jokainen linnuista vähänkään ymmärtävä voi kuvitella, mikäli ympäri Eurooppaa ei olisi istutettu typeriä häkkifasaaneja, kuinka mielettömän upea lintu olisi kyseessä, varsinkin kun laji on villisti hoidettavissa vain pieniltä alueilta Azerbaidžanista ja täältä Länsi-Kazakstanista! Vain muutamat ryhmät olivat aiemmin näitä lintuja käyneet yrittämässä ja vain todella harva oli päässyt lajin näkemään edes vilaukselta, muut olivat saaneet tyytyä äänihavaintoihin…

Hannakin ehti nähdä fasaanin hyvin, mutta juuri kun olin ottamassa siitä super-zoomillani kuvaa, se livahti puskan taakse joen penkalle piiloon. Kohta olimme kuitenkin menossa sen perään. Hiivimme joen penkkaa kohti paikkaa, johon uskoimme sen piiloutuneen, kun se yhtäkkiä rysähti lentoon aivan jaloistamme – se olikin kävellyt penkkaa hieman meitä lähemmäksi. Niinpä valitettavasti saimme siitä vain lentokuvia ja tietysti vain poispäin lentävästä linnusta.

FasaaniFasaani

Pienten tuulettelujen jälkeen näin vilaukselta toisenkin fasaanin lennähtävän samalla tavalla joen toiselle puolelle aika kaukana edessämme, mutta enempää emme lintuja löytäneet. Ainoastaan kuulimme joen toiselta puolelta muutamia rääkäisyjä aiemmin näkemältämme linnulta. Muuten pusikkoisesta ympäristöstä löysimme taas tietysti ruskopääsirkkuja, muutaman harmaasirkun sekä hieman yllättäen pari kaspiankerttua, josta paukahti kaikille Eurooppa-pinna.

Illallista nauttiessamme näimme vielä yöhaikaran ja kohta alkoi taas kuulua joka paikasta tuttu kehrääjän surina. Hyttysiä oli illan hämärryttyä ja kelin viilennyttyä aika runsaasti, mutta ympärillämme pyöri aina auringonlaskuun asti ainakin muutamakymmentä sudenkorentoa, jotka napsivat hyttyset suihinsa! Ne olivat todella tehokkaita ja kävivät parhaimmillaan nappaamassa hyttysen jopa ihan iholta! Eipä ollut koskaan tullut koettua mitään vastaavaa!

12.6. heräsin muutamaan otteeseen yöllä kuulostelemaan, josko fasaani tai joku muu mukava laji olisi äänessä ja kannatti, sillä pariin otteeseen kuului kaukaa sisämaan puolelta peltopyyn ääntä.

Lopulta heräsimme Hannan kanssa ennen viittä ja suuntasimme lähimaastoon käppäilemään. Puselikko oli kuitenkin hämmästyttävän hiljainen – fasaani huuteli noin kerran puoleen tuntiin joen toiselta puolelta, mutta muuten havainnot jäivät pariin aavikkokultarintaan ja ruskopääsirkkuihin, joista yksi oli erikoisen näköinen keltapäinen – ilmeinen 2kv lintu. Mustaotsalepinkäispari varotteli pesäpuussaan, jossa pesi myös nuolihaukkapari, mutta muuten oli köyhää.

Puoli kahdeksan aikaan palailimme leiriin, jossa Karikin oli juuri lähdössä maastoon. Lopulta teimme vielä reilun puolen tunnin kierroksen joen toisella puolella havaitsematta kuitenkaan mitään mainittavaa, Kari sentään oli kuullut vielä toisenkin fasaanin. Aamiaisen jälkeen lähdimme sitten palailemaan kohti Atyrauta ilman kummempia suunnitelmia, mitä päivän aikana tekisimme muuta kuin yrittäisimme selvitä rynttyytyksestä ehjinä.

TunturikiuruDenis halusi taas välttää päätietä mahdollisimman paljon ja ajoimme taas aroja pitkin ja lopulta päätimme suunnata taas tunturikiurumestoille etsimään huolellisemmin kaspiantyllejä, joita viikkoa aiemmin oli kuitenkin alueelta löytynyt paristakin paikasta. Nyt tunturikiuruja löytyi huomattavasti enemmän, jopa noin 40 lintua ja vihdoin myös aikuisesta linnusta saatiin edes jonkinlaiset kuvat, vaikka vauhti oli taas melkoinen.  Lopulta kävimme ilmeisesti kaikissa paikoissa, joissa Denis oli aiemmin nähnyt kaspiantyllin, sillä sen verran tarkkaan hän gps:ää ja läppäriään, jotka siis olivat molemmat koko ajan sylissä ajaessamme pomppuisia uria vauhdikkaimmillaan 90km/h, mutta emme ensimmäistäkään lintua löytäneet. Vihermehiläissyöjiä, aroisolepinkäisiä ja pari kivitaskua sekä taas lukematon määrä arotaskuja ja tavallisia kiurulajeja sentään nähtiin. Pariin otteeseen olimme aika lailla eksyksissä väärillä urilla, joilta ei löytynyt muuta poispääsyä kuin loppuun asti ajaminen, mutta lopulta pääsimme taas junaradan oikealle puolelle ja palaamaan takaisin päätielle.

Kamelit

Päätietä ajo oli taas yhtä tuskaa, mutta nyt kun olimme jo reissun rankoissa ajoissa voiton puolella ja auto ja kyydissä olijat olivat yhä kaikki ehjinä, oli Deniskin rentoutunut ja juttu luisti porukallamme todella mukavasti! Onneksi olimme ajelleet aroja pitkin niin pitkälle, että lopulta aika pian kurvasimme Atyraun jätevesijärvelle. Ja tämähän olikin sitten aivan huikea lintupaikka! Mitään ihmeellisiä harvinaisuuksia emme suuren järven ympäriajolla löytäneet, mutta lintuja oli paljon! Mukavinta antia olivat 10 pronssi-iibistä, 90 ristisorsaa, 20 ruostesorsaa, 10 mustakaulauikkua, pari tumman muodon ruskosuohaukkaa, muutama liejukana, 150 avosettia, 9 kuovia, 5 pikkukuovia, 4 puna- ja 10 mustapyrstökuiria, luhtakana, 15 pikkusirriä, tylli, useampi sata aroharmaalokkia, 8 mustapäälokkia, 3 hietatiiraa jne.

RuskosuohaukkaAroharmaalokkiKeltavästäräkkiPronssi-iibis

Jätevesiallas

Lopulta palasimme taas hotellille, jossa saimme samat huoneet kuin aiemmin ja käytyämme suihkussa huilasimme hetken. Onneksi Kari pääsi puhelimellaan, jonka oli onnistunut lukitsemaan PUK-koodinkyselytilaan, WiFin:n kautta nettiin, sillä huoneessa surffaillessaan hän huomasi, että aamulla Atyrauhun saapuneet ruotsalaiset WP-vuodaribongarit olivat onnistuneet löytämään macronyx-pussitiaisen! Onneksi hänen onnistui saada myös tarkat koordinaatit paikalle, joten meidän seuraavan ja viimeisen aamun ohjelma oli helppo päättää.

Illalla söimme taas tutussa hyväksi koetussa ravintolassa, jossa ei kuitenkaan nyt ollut tuttu omistajarouva töissä, joten jouduimme tyytymään ihan normaaleihin annoksiin, ilman kaikenlaisia lisäherkkuja. Hotellille palattuamme olimme aivan järkyttävän väsyneitä.

13.6. heräsimme taas tuttuun tyyliin aikaisin ja kuudelta olimme lähdössä kohti Uraljoen suistossa sijaitsevaa suojelualuetta. Noin puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme suojelualueen portille, jonka viereisessä puussa macronyx-pussitiainen, eli jo joidenkin listausten mukaan omaksi lajikseen splitattu mustapäinen pussitiainen, oli ollut. Kiertelimme puuta hetken suunnitellen, miltä puolelta puuta olisi paras tarkkailla, sillä juuri tien puoleinen osa puusta oli vielä täysin varjossa. Samalla saimme todeta paikalla olevan todella runsaasti purevia ja pistäviä hyönteisiä, joten ensimmäistä kertaa oli pakko turvautua hyttysmyrkkyihin ja Hannan jopa hyttyshattuun.

Lopulta olimme löytäneet hyvän paikan ja soitimme hieman atrappia ja lähes välittömästi löysin esille tulleen mustapäisen pussitiaisen! Ja lintu todellakin näytti hyvältä! Olimme seuloneet nettiä ja mukanamme ollutta kirjallisuutta edellisiltana ja todenneet macronyxin varman määrittämisen mahdottomaksi, sillä linnusta ei selvästikään tiedetty juuri mitään. Mutta ainakin juuri tämän näköisestä linnusta oli löytynyt kuvia, jotka oli otettu kaakompana Kazakstanissa ja mukanamme olleen Central Asia -kirjan macronyx-kuvat sopivat hyvin tähän lintuun, joten risteymää ei ollut syytä epäillä.

Macronyx-pussitiainenMacronyx-pussitiainen

Pussitiainen ei oikein suostunut pysymään paikoillaan, vaan lennähti aina jokivarteen kaislikkoon keräämään jotain, joko ruokaa tai pesätarpeita ja sieltä sitten takaisin puuhun piiloon. Niinpä jouduimme pienien taukojen jälkeen soittamaan atrappia pariinkin otteeseen, että saimme linnusta lopulta riittävän hyviä kuvia ja jopa hieman äänitystäkin.

Muita puiston portilla nähtyjä lintuja olivat pari vihermehiläissyöjää, yöhaikara, aavikkokultarinta sekä pari ruskopääsirkkua ja lähdettyämme ajamaan takaisin päin, näimme vielä minervanpöllön. Kiertelimme vielä hetken läheisellä arolla löytämättä kuitenkaan muuta kuin muutamia mustaotsalepinkäisiä.

Seuraavaksi stoppasimme ihan paluumatkan varrella pienessä metsikössä, jossa oli punajalkahaukkakolonia. Saimme parhaat kuvat auton ikkunoista muutaman linnun istuttua sähkölangoilla, mutta kun nousimme autosta, eivät linnut enää juuri tulleet lähelle lainkaan. Nämä linnut taisivat olla liian tottuneita ihmisiin, sillä ne eivät edes varoitelleet lainkaan. Samassa metsikössä näimme myös kymmenkunta turkinkyyhkyä sekä useita mustaotsalepinkäisiä.

PunajalkahaukkaPunajalkahaukka

Käytyämme pikaisella roskaruoka-aamiaisella, päätimme piipahtaa uudelleen Victory Parkissa, sillä tiedossa on, että lepinkäiset ovat varsin myöhäisiä saapujia. Emme kuitenkaan tälläkään kertaa löytäneet muuta kuin 3 koiras ja 1 naaras pikkulepinkäisen.

Koskapa emme muutakaan keksineet, päätimme ylittää Uraljoen Aasian puolelle ja kiertelimme tovin vähän turhankin urbaanissa maisemassa etsien pääsyä kartoillamme näkyneelle järvelle, mutta lopulta saimme todeta järven olevan vain öljyteollisuuden käyttämä jätevesiallas, jonne ei ollut pääsyä lainkaan. Mutta ei etsiminen silti hukkaan mennyt, sillä pääsimme yhdellä hautausmaalla katselemaan ja kuvaamaan pariakymmentä nunnataskua. Ja aivan teollisuusalueen lukittujen porttien läheisillä pienillä altailla, näimme pitkäjalkojen ohella pari suohyyppää, joita uskalsimme varovaisesti auton ikkunasta kuvata, vaikka Denis hieman pelkäsikin, että siitä saattaisi tulla sanomista.

NunnataskuNunnatasku

SuohyyppäKoskapa Aasian puolella ei oikein ollut intoa lähteä ajamaan kaupungin ulkopuolelle, jossa kulki Denisin mukaan vain yksi huonokuntoinen päätie, päätimme palata vielä kerran Euroopan puolelle ja kävimme kävelemässä toisessa Uraljokivarren kävelytiepuistossa. Jokivarren puskissa lauloi runsaasti rastaskerttusia, yksi aavikkokultarinta näkyi lyhyesti ja jokea pitkin lenteli taas muutamia mustapäälokkeja.

Tämän jälkeen emme keksineet enää muuta, joten palasimme hotellille, sillä päätimme päästää Denisin kotimatkalleen ajoissa, hänellä kun olisi reipas 12-tuntinen kotimatka Samaraan. Hotellilla hoidimme vielä maksut Denisille ja hyvästelimme tämän ja sitten rötkähdimmekin umpiväsyneinä tunnin päivälevolle.

Iltapäivällä kävimme hieman shoppailemassa ja kiertelemässä kaupungilla, ennen kuin suuntasimme tuttuun ravintolaan syömään. Tuttu muori oli taas töissä ja saimme taas kunnon herkkuateriat, jonka jälkeen palasimme hotellille ajoissa nukkumaan, sillä meillä oli aamulla todella aikainen lähtö lentoasemalle.

Kaupungilla

Moskeija14.6. herätyskellot soivat aamuneljältä ja kohta edellispäivänä tilaamamme taksi oli jo pihassa. Noin kymmenen minuutin kuluttua olimme Atyraun lentoasemalla, jossa odottelimme pari tuntia lentoamme Moskovaan. Lento lähti lopulta aivan ajallaan.

Moskovassa saimme ihmeeksemme todeta, ettei lentoamme näkynyt lainkaan missään, kunnes huomasimme, että boarding passimmekin oli jo passintarkastuksen jälkeisillä lippujentarkistuspisteillä korjattu Finnairin lennolle, joka oli tuntia myöhemmin kuin alkuperäinen lentomme. Eipä meille ollut sanallakaan tästä mainittu. Niinpä meillä oli lopulta jopa reilun neljän tunnin odotus kentällä, ennen lentoamme Suomeen.

Lento sujui aivan totaalisesti unten mailla ja laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 13:30. Vanhempani olivat halunneet tulla meitä moikkaamaan ja kävimmekin vielä koko porukalla syömässä lentokentän pizzeriassa, ennen kuin lähdimme kotimatkalle Parikkalaan.

Lopulta oli mukava olla kotona ihan ihmisten aikaan ja ehdimme käydä vielä rengastamassa parit varpuspöllöpoikueet ennen kuin suuntasimme Tarvaslammelle saunaan, jonne jätimme taas tuttuun tapaan itämatkojen jälkeen tavaramme jätesäkeissä lutikkalöylyihin.

J.A.

Thaimaa, Phetchaburi 25.2.-7.3. 2017

Alkusanat

Alkutalvesta saimme Toivasen Terolta sähköpostiviestin, jossa hän kyseli matkaseuraa itselleen ja Kilpimaan Jannelle jonnekin kauas ja lämpimään. Ensimmäinen konkreettinen ehdotus matkakohteeksi oli Thaimaa ja tarkemmin Petchapuri, jossa mm. Bruunin Mika oli aiemmin käynyt ja kirjoitellut reissusta Tarsiger-blogiinsa. Eipä meitä tarvinnut pahemmin houkutella, vaan innostuimme saman tien ja reissua alettiinkin pikkuhiljaa suunnitella.

Pian olivat lentoliput ostettu ja Tertsi teki meille varsin täsmällisen retkisuunnitelman sekä myös majoitusten varaukset ja Kilpimaa hoiti autonvuokrauksen. Lopulta reittisuunnitelma oli selvä. Lentäisimme Bangkokiin, josta ajaisimme taksilla Hua-Hiniin (näin Bangkokissa ajamisen välttäen), retkeilisimme pari päivää Laem Pak Bian ja Pak Thalen kahlaajapaikoilla, sitten suuntaisimme Kaeng Krachanin kansallispuistoon neljäksi päiväksi, jonka jälkeen retkeilisimme vielä pari päivää Petchapurin pelloilla, ennen paluuta Hua-Hinin kautta Bangkokiin.

Matkaan

Lauantaina 25.2. klo 18:15 lähti “uusi ja ihmeellinen Finnairin Airbus A350″ -koneemme kohti Bangkokia. Lento oli pitkä, mutta kone oli kyllä varsin miellyttävä ja miellyttävyyttä lisäsivät varsin uudet katsottavissa olleet elokuvat. Onneksi nukuttuakin tuli ihan mukavasti ja lämmintä ruokaa tarjottiin pariinkin otteeseen lähes 10 tunnin lennolla.

Laskeuduimme lopulta Bangkokin Suvarnabhumin lentokentälle paikallista aikaa klo 9:15 ja matkatavarat löydettyämme löysimme tilaamamme Thai Happytaxin taksikuskin ja pian olimme matkalla kohti Hua-Hinin rannikkokaupunkia (taksin hinta 2300 Bahtia). Ajo Hua-Hiniin kesti reilut pari tuntia ja matkalla lähinnä moottoriteitä ajaessamme teimme toki jo lintuhavaintojakin, mutta valtaosa nähdyistä linnuista jäivät ilman tarkkoja määrityksiä, sillä lajisto oli meille täysin uutta. Pikku- ja aasianturturikyyhkyjä sentään tunnistettiin mutta mm. mainat, kiitäjät jne. jäivät odottamaan parempia havaintoja. Loppumatkasta nähtiin muutamia parvia aasianrakonokkia ja lopulta olimme Hua-Hinin lentokentällä.

Aasianrakonokka

Lentokentältä saimme allemme Thailand Herziltä varaamamme neliveto Isuzun, jolla lähdimme ajamaan pikkumatkaa takaisin kohti pohjoista. Kilpimaa sai ensimmäisen päivän ajovuoron ja pääsi harjoittelemaan ajamista vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Aika pian olimme Cha Amissa ja Eurasia -resortilla, josta olimme varanneet majoituksen seuraaviksi pariksi yöksi.

Lajistoon totuttelua

Majapaikan ympäristö oli todella mukavan vehreä, joten päätimme viettää keskipäivän kuumimmat hetket pihapiirissä, josta löytyi uusia lajeja liukuhihnalla. Viirukorvabulbulia oli joka puskassa mutta yllättäen se oli ainoa bulbulilaji, jota löysimme. Heti ekoista kukkivista puskista löytyivät ensimmäiset oliivimedestäjät, pari kookosmedestäjää sekä veriselkäkukastaja. Lyhyt kävelykierros tuotti myös harakkataskuja, mustavyömonarkkeja, seeprakyyhkyjä, pari aasiankirjotikkaa, sininärhiä, töyhtömainoja, kyläkottaraisia, salangaaneja (joiden lajia voinee vain arvailla, mutta paikallisittain yleisin Germain’s Swiftlet kuulunee nykytietämyksen mukaan malesiansalangaaneihin), pari palmuvarpusta, valittajakäen sekä pari ojasta pakoon singahtanutta kiinanhuittia.

AasiankirjotikkaSeeprakyyhky

Iltapäivällä suuntasimme Laem Pak Bian suola-altaille nähden matkalla vauhdista pari kiinankottaraista. Altailta löysimme mukavasti haikaroita, tiiroja ja kahlaajia, joiden lajisto oli monipuolista: pitkäjalkoja, tundra- ja siperiankurmitsoja, mustajalka-, ylänkö- ja aavikkotyllejä, pikkutylli, mustapyrstö- ja punakuireja, musta-, punajalka-, lampi- ja valkovikloja, liroja, rantakurveja, rantasipi, kuovisirrejä, muutamia kymmeniä rusokaulasirrejä, siperiansirrejä, suokukkoja ja parhaina jopa kolmisensataa vuorisirriä sekä illan jo hämärtäessä löytämämme reilun parinkymmenen yksilön valkoviklolajiparvi, joka kuitenkin näkyi niin huonosti, että lopulta täplävalkovikloelis jäi odottamaan parempaa havaintoa. Elikseksi napsahti myös pikaisesti näkynyt idänkeltavästäräkki.

AltaillaVuorisirri

Kävimme iltapäivän aikana buukkaamassa seuraavaksi päiväksi Mr. Deangin veneretken ja tämän pihapiirin altailla näimme mm. mustapääkalastajan, useampia turkoosikalastajia sekä yhden valtaisan kokoisen juovavaraanin.

Illalla söimme resorttimme ainoassa ravintolassa, joka oli kohtalaisen kallis eikä ruoan tasokaan hurmannut. Lisäksi ravintolassa oli menossa joku yksityistilaisuus, jonka musiikki soi aivan järkyttävän kovalla. Ei siinä mitään muuten, mutta kun musiikki oli vieläpä aivan järkyttävää tuubaa… Oli kuitenkin mukava nähdä ravintelin kattorakennelmissa eläviä tokee-gekkoja. Päivä oli ollut todella pitkä, joten Nukku-Mattia ei iltahuudon jälkeen tarvinnut kauheasti odotella, vaikka ulkona ravintolassa olleet juhlamenot jatkuivat pitkälle yöhön.

Kahlaajia ja haikaroita

Sunnuntaina 27.2. herätys oli ennen kuutta ja pihalle päästyämme kuului lähimetsiköstä outoa tuksutusta, joka saatiin pienen ihmettelyn jälkeen määritettyä pitkäpyrstökehrääjäksi. Pian olimme matkalla (minä vuorostani ratissa) kohti Pak Thalen lusikkasirripaikkoja. Altaille päästyämme olivat läheisen kylän asukkaat saapumassa tyhjentämään yhtä kuivaa suola-allasta, joka oli täynnä suolakasoja.

SuolakasojaKahlaajia

Löydettyämme taivaalta pari parvea aasianiibishaikaroita, aloimme seuloa altaan kahlaajia. Parkkipaikan lähialtailla oli lopulta aika vähän lintuja, joten jouduimme kävelemään altaiden keskelle pieniä teitä pitkin. Näillä teillä kulkeminen oli sallittua, mutta pienille kannaksille meno oli kyltein kielletty. Lopulta näimme kahlaajaparvia lähempää ja valtaosa linnuista oli rusokaulasirrejä, mutta myös erilaisia tyllejä oli runsaasti. Pitkähkön seulonnan jälkeen minulla tärppäsi, kun löysin osin erään vallin takana seisoskelleen lusikkasirrin. Hanna ehti nähdä linnun putkestani, mutta sitten vallia pitkin ajanut mopoilija säikäytti sirrit lentoon, eivätkä muut ehtineet nähdä lintua lainkaan. Ja kuinka ollaan, mereltä nousi yllättäen päällemme kunnon sadekuuro, joka ajoi meidät läheisen katoksen alle suojaan. Sade liukasti altaiden vallit todella liukkaiksi ja mutaisiksi. Kenkien pohjiin tarttui käsittämättömän paksut mutakerrokset, mutta heti sateen loputtua liukastelimme taas seulomaan kahlaajaparvia. Ja onneksi kohta löysin lusikkasirrin uudelleen ja muutkin pääsivät nyt pointsaamaan tämän todellisen unelmalajin! Lusikkasirri oli ainakin minulle se ainoa must-laji koko reissulla, joten melkoinen taakka putosi harteilta heti näin reissun alussa!

LusikkasirriLusikkasirri

Seuloimme levotonta kahlaajamassaa vielä jonkin aikaa. Linnut lentelivät tuon tuosta paikkaa vaihtaen, mutta Kilpimaa löysi vielä kaukaa toisenkin, tällä kertaa renkaallisen lusikkasirrin. Tämä renkaallinen lintu saattoi olla peräisin venäläisten tundralla suorittamista kasvatusprojekteista, joten oli ollut ihan hyvä nähdä se renkaatonkin yksilö. Lopulta päätimme jatkaa meren rantaan tutustumaan mangrovebiotoopin linnustoon.

Rannassa käppäiltyämme matkaraporteista tutun katoksen luokse, lensi ylitsemme ilmeisesti vuoroveden ajamina useita kuovi-, pikkukuovi- ja punakuirikuiriparvia mukanaan myös jonkin verran tundrakurmitsoja ja vuorisirrejä ja näimmepä yhden puhtaan rantakurviparvenkin. Muutamia kuoviparvia seulottuamme näimme ensimmäisen tummayläperäisen ohotankuovin ja kohta toisenkin. Myöhemmin Kilpimaan Jannen kuvista löytyi vielä kolmaskin lajin edustaja. Jos olivat itäiset orientalis-alalajin kuovit pitkänokkaisia, niin ohotankuovit olivat kyllä vielä pitkänokkaisempia. Rantapuskista löytyi muutamia malesiankeijumalureita ja itse näin ylitseni lentäneen aasianräystäspääskyn.

MangroverantaaLiejuryömijä

Käytyämme keskipäivällä eräässä pikkuravintolassa syömässä todella edulliset mutta oikein maukkaat lounaat, oli meillä pian kiirus Mr. Deangin veneretkelle. Perille päästyämme emme kauan jahkailleet, vaan lastauduimme pienehköön moottoriveneeseen ja lähdimme jokea mangrovepusikkoisia rantoja seuraillen kohti Laem Pak Bia Sand Spittiä eli hiekkaniemeä. Lentäviäkoiria oli päivehtimässä puiden latvustoissa, isoja juovavaraaneja uiskenteli vähän väliä rantakasvuston seassa ja pian näimme ensimmäiset jalohaikarat ja eipä aikaakaan, kun Deang osoitti taas yhtä haikaraa, joka olikin kiinanjalohaikara! Tätä uhanalaista lajia on Maailmassa arviolta vain vajaat tuhat yksilöä!

KiinanjalohaikaraKorallihaikara

Lopulta pääsimme hiekkasärkille, joiden tyvellä ruokaili toinenkin kiinanjalohaikara. Jalkauduimme särkille ja aloimme seuloa hietikolla piipertäneitä tyllejä. Pian löysimme ensimmäiset sundantyllit, mutta saimme kierrellä särkillä aika pitkään ennen kuin viimein löysimme myös pari White-faced Ploveria, joka pian splitattaneen mustajalkatyllistä omaksi lajikseen. Rantakivikosta löysimme kauniin tumman muodon korallihaikaran ja isoissa tiira- ja tiibetinlokkiparvissa oli mukana runsaasti töyhtötiiroja, muutamia valkosiipitiiroja, yksi pikkutöyhtötiira sekä yksi komea mustapäälokki.

SundantylliWhite-faced Plover

Palattuamme Mr. Deangin kämpille, maksoimme erinomaisesti onnistuneesta veneretkestä 1000 Bahtia ja jatkoimme King’s Project arealle (koko nimeltään Environmental Research and Development Project initiated by H.M King Bhumibol), jonka altailla oli ihan mukavasti riisihaikaroita ja muuta tavallista lajistoa. Riisihaikaroista muutama oli jo vaihtanut juhlapukuun ja tunnistettavissa jaavanriisihaikaroiksi. Muuten iltapäivän kuumuudessa havainnot jäivät aika vaisuiksi, muutama ruskouunilintu sentään taksutti mangroveissa ja pari niistä päästiin lyhyesti näkemäänkin. Pari metrisiä juovavaraaneja nähtiin nyt melkein turhankin läheltä, kun ne tulivat vain muutaman metrin päähän.

JaavanriisihaikaraJuovavaraani

Täplävalkoviklo

Jatkoimme seuraavaksi samoille Laem Pak Bian altaille, joilla olimme käyneet edellisiltana tavoitteenamme varmistaa valkovikloparven edustajien identiteetit. Mutta altailla ei juuri ollut muitakaan lintuja, eikä ainakaan valkovikloja. Tien varressa olimme kuitenkin nähneet suuret sirriparvet ja päätimme palailla tätä parvea katsomaan tarkemmin. Vuorisirrejä oli nelisensataa ja näiden takaa löytyi kahdessa parvessa yhteensä jopa 43 täplävalkovikloa! Nämä pomppasivat silmään lopulta aika helposti muiden kahlaajien seasta, sillä ne olivat hyvin vaaleita ja lyhyet kellertävät jalat varmistivat lajimäärityksen.

Lopulta ajelimme jo hämärtyneessä illassa takaisin kämpillemme pysähtyen resortille johtavan tien varressa, jossa soivat sekä pitkäpyrstö- että intiankehrääjä. Me kävimme vielä Hannan kanssa ravintolassa syömässä ja iltahuuto pidettiin tietysti ennen nukkumaan menoa.

Lisää altaita

Idänrastaskerttunen

Helmikuun viimeisenä aamuna suuntasimme kaikki matkatavarat autoomme pakattuina jo auringonnousuksi altaille, jotka sijaitsivat hylätyn, kesken jääneen talon lähistöllä (Abandoned building). Heti autosta noustuamme kuulimme kerttusmaista taksutusta vähän joka toisesta puskasta ja pienen etsiskelyn jälkeen varmistimme linnut idänrastaskerttusiksi.

Lintuliikennettä oli taivaalla ruuhkaksi asti, sillä intian- ja jaavanmerimetsoja oli liikenteessä satoja. Läheiseltä pieneltä kaatopaikalta löysimme pari paikallisittainkin harvinaisempaa lajia, kun mainojen seurassa viihtyi kaksi puna- ja kaksi bramiinikottaraista. Aidan tolpilla istuskeli indokiinanpensaskiuru ja ainakin yksi lisää lauloi lähistöllä. Pari kastanjamanikkia viiletti ohitsemme pysähtyen vain lyhyesti yhteen puskaan ennen kuin jatkoivat matkaansa kovaa ja korkealla. Altailta löytyi tietysti taas kahlaajia, mm. parisenkymmentä vesipääskyä, noin 80 jänkäsirriäistä sekä 35 arokurppelon parvi ja ollessamme jo lähdössä jatkamaan matkaa, löysin taivaalta pari ylitsemme lentänyttä aasianpääskykahlaajaa.

Bramiinikottarainen

Siperian- ja rusokaulasirri

Aasianpääskykahlaaja

Seuraava stoppimme oli Wat Komnaramin temppelin viereisillä tulvapelloilla, jotka olivat varsin kuivat mutta paikalta löytyi sentään jonkin verran reviireilleen saapuneita aasianpääskykahlaajia ja pari aasiankiurua lauloi korkealla taivaalla.

Sitten stoppasimme vielä Cha Amissa, jossa Hanna pääsi vihdoin ostamaan apteekista trangiaan polttonestettä. Me muut sorruimme taas syömään, helpottuneina siitä, että lähes kaikelle allerginen Hannakin siis saisi vielä ruokaa reissun aikana… No siihen Hannan riemut sitten jäivätkin, sillä ensin hän sai päälleen taivaalla parvessa kaarrelleen rakonokan paskat ja lähes heti perään pankkiautomaatti imaisi hänen luottokorttinsa. Pienen sekoilun jälkeen luottokortti kuoletettiin puhelimitse, me muut nostimme tarvittavan määrän käteistä ja matkamme jatkui.

Ban Makaan

Sitten olikin aika lähteä sisämaahan kohti Kaeng Krachanin kansallispuistoa. Noin tunnin ajon jälkeen stoppasimme kansallispuiston opastuskeskuksella, jossa näimme muutamia riisikirvisiä ja kuulimme marmorisepän, mutta kun keskuksen takaisella järvelläkään ei näkynyt muuta elämää, jatkoimme pian matkaa.

Aika pian meidät pysäytettiin keskellä tietä seisoneiden sotilaiden toimesta, ja soltut eivät tietenkään puhuneet sanaakaan englantia. Me emme äkkiseltään keksineet muuta reittiä kansallispuistoon, joten yritimme vängätä väkisin jatkamaan matkaamme, mutta lopulta soltut saivat puhelimen päähän jonkun Herra Isoherran, joka osasi sanoa ”shooting, shooting” niinpä totesimme viisaammaksi etsiä toisen reitin kansallispuistoon.

Onneksi reitti löytyi helposti ja pian pääsimme perille noin 15 minuutin ajomatkan päässä kansallispuistosta olevalle Ban Makan majapaikallemme, josta olimme varanneet majoituksen seuraaviksi pariksi yöksi.

Kannettuamme tavaramme huoneisiimme ja vaihdettuamme hyttysten vuoksi pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta päällemme (alueella esiintyy hyttysten levittämänä niin malariaa kuin Dengue-kuumettakin), törmäsimme sovitusti jo pitempään Thaimaassa retkeilleisiin hyviin ystäviimme Mikko Ala-Kojolaan sekä Antti Peunaan. He olivat jo viikon olleet Pohjois-Thaimaassa ja nyt loppureissun heillä oli melkein samanlaiset suunnitelmat kuin meilläkin. Yöpaikaksi he olivat kuitenkin valinneet Samarn Bird Campin, jolle mekin olimme siirtymässä myöhemmin.

Mikko ja Antti saapuvatBan Makan ranta

Myös Ban Makan alue oli todella mukava linnustollisesti, joten olimme kohta koko porukalla maastossa. Löysimme heti pihapiiristä töyhtöhuppubulbuleita, kupariposkimedestäjiä, intiansarvinokan sekä ussurinuunilinnun ja pieni kävely lähiympäristöön tuotti mustakurkkuräätälin, kiinanfrankoliinin sekä nokipääbulbuleita.

KookosmedestäjäNokipääbulbuli

Illaksi Ban Makaan saapui parikin ryhmällistä muita eurooppalaisia orneja, joihin Mikko ja Antti olivat jo tutustuneet aiemmin pohjoisessa. Illallisella saimmekin jonkin verran hyviä vinkkejä Kaeng Krachanin kansallispuistoon seuraavia päiviä ajatellen. Meille oli kuitenkin ensimmäiseksi kansallispuistopäiväksi varattu majapaikan kautta opas, joten ainakin ensimmäinen päivä mentäisiin oppaan ehdoilla. Toiveena tietysti oli, että opas olisi pätevä, jotta sademetsän tavalliset linnut tulisivat mahdollisimman nopeasti myös äänineen tutuiksi. Odotukset olivat todella korkealla, ainakin itse toivoin edessämme olevan kaikkien aikojen parhaan lintupäiväni!

Kaeng Krachania ylös-alas

1.3. aamupala oli jo 5:30 ja pian tapasimme oppaamme, joka ei puhunut sanaakaan englantia, mutta tästä meitä oli varoitettu jo etukäteen. Hyppäsimme tämän Hiacheen ja pian olimme kansallispuiston portilla, jossa olivat yhtä aikaa kanssamme myös Mikko ja Antti sekä ainakin yksi brittiryhmä.

Aamu alkoi pikkuhiljaa sarastaa ja me teimme ensimmäisen pysähdyksemme odotetusti yhdeksän kilometriä ajettuamme aukealla, jossa ensimmäisenä huomion varastivat ympärillämme kaikuneet apinoiden ujellukset! Kukkuloiden rinnepuiden latvustoissa larit pitivät todella komeaa konserttia! Kuulimme pian myös viherjalkapyiden hauskaa soidinta ja kuivissa keloissa kisaili useita tulitöyhtöjä ja punaselkätikkoja sekä muutama herttatöyhtöpoimija. Isohaukkakäki näkyi vilaukselta lennossa ja useiden intiansarvinokkien ohella näimme myös pari ruskosarvinokkaa. Kohta oppaamme näytti ensimmäistä kertaa hieman osaamistaan ja osoitti meille puussa istuneen raitavarpuspöllön, mutta tätä oppaamme jäikin sitten itse kuvaamaan koko loppustopin ajaksi, vaikka olisimme toivoneet hänen hieman kertovan, mille kaikki ympäriltämme kuuluneet monet tunnistamattomat lintujen äänet kuuluivat…

IntiansarvinokkaRaitavarpuspöllö

No sentään yksi äänistä oli helppo tuntea, sillä kuulimme muutamia kukkoja eli villejä punaviidakkokanoja ja saimmepa määritettyä myös viherposkisepän ja kohta kelojen latvoista löytyi pari pientä sundanhaukkasta. Paikalle saapuivat myös jo matkan varrella enemmän pysähdelleet Mikko ja Anttikin, joiden kanssa näimme ensimmäiset keltaviirubulbulit. Tien varressa näkyi merkkejä edellisenä yönä liikkeellä olleista norsuista ja juuri tällä alueella asusteli yksi todella aggressiivinen norsu, josta meitä oli varoiteltu.

Kohta oppaamme kuitenkin taas hoputti meitä jatkamaan matkaa, mitä emme oikein ymmärtäneet, sillä eipä aikaakaan, kun parkkeerasimme Baan Krangin leiripaikalle, jossa meidän piti sitten odotella aina iltapäiväyhteen saakka, ennen kuin pääsisimme jatkamaan ylemmäksi. Tästä ylöspäin tie kun on yksisuuntainen aina muutaman tunnin välein suuntaa vaihtaen. No toivoimme tietysti hoputuksen johtuneen siitä, että oppaallamme olisi paikalta meille runsaasti näytettävää, mutta päästyämme autosta ulos, katosi hän jonnekin ja hetken parkkipaikalla keskenämme pyörittyämme ja mm. paksunokkakyyhkyn, bambusinisiepon ja ruusuminivetin nähtyämme, emme lopulta tienneet yhtään, mikä oli homman nimi? Lopulta löysin oppaamme keskuksen sisältä valtaisa ruoka-annos edessään. Päätin yrittää saada selvää, oliko hän opastamassa meitä vai vain kuljettamassa leiripaikalta toiselle, mutta enhän minä tietenkään tähän mitään tolkkua vastausta saanut…

Päädyimme kiertelemään leiripaikan lähistöä keskenämme ja löysimmekin mm. burjatianuunilinnun, tuhkaminivetin ja mustaohjasbulbulin ennen kuin huomasimme yhden toisen ryhmän ryhmittyneen parin teltan taakse jotain kuvaamaan ja kuinka ollakaan siellähän se oli oma oppaammekin jo jotain kuvaamassa. Huomattuaan meidän olevan lähestymässä, alkoi hän viittoilla meitä paikalle ja heillä oli uskomattoman kaunis mandariinitrogoni aivan ”Erkillä” edessään. Tämä oli yksi niistä vinkkilajeista, jonka olimme saaneet illallisella, mutten ollut ehtinyt tutustua kiireessä kirjoittamiini nuotteihin, sillä olin luottanut oppaamme ne kyllä tietävän. Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää, että seuraavaksi päiväksi nämä nuotit tulisi lukea huolella.

RuusuminivettiBambusinisieppo

MandariinitrogoniMustakulmaharlekiini

Mandariinitrogonia kuvatessamme löysin samoilta jalansijoilta toisen upean linnun, mustakulmaharlekiinin, jota puolisoineen yritimme tietysti myös kuvata, mutta varjoisassa paikassa vain pikaisesti näkynyt pari ei lopulta näyttäytynyt kovin hyvin. Mutta mandariinitrogoni poseerasi senkin edestä. Sitten oppaamme päätti, että hän halusi viedä meidät metsäretkelle, mikä vaikutti jo etukäteen keskipäivän helteessä täysin järjettömältä, mutta toivoimme tietysti, että hänellä olisi meille jokin vastaavanlainen upea laji näytettäväksi.

Auringon paahtaessa todella kuumasti ja kaskaiden möykätessä todella kovaäänisesti, ei kävely tuottanut pitkään aikaan ainoatakaan lintuhavaintoa. Lopulta opas viittoili meidät luokseen ja toiveemme nousivat, mutta edestämme löytyi viirukorvabulbuli – se ainoa laji, joita oli aivan joka paikassa. Onneksi plokkasimme itse kohta drongokäen ja palattuamme tielle jatkoimme ns. Youth Campille, jonka pihassa löysin puun latvaan laskeutuneen himalajankäen. Hanna puolestaan meinasi astua myrkkykäärmeen (Siamese Cat Snake) päälle, mutta saipahan ainakin hyvät käärmekuvat.

HimalajankäkiSiamese Cat Snake

Palattuamme leirintäalueelle, olivat Mikko ja Anttikin saapuneet paikalle ja heillä oli arvatenkin ollut paljon parempi aamu kuin meillä, sillä he olivat koko matkan pysähdelleet monissa erilaisissa biotoopeissa ja lajilista, joka heillä oli toki jo ennestään melkoisen mittava, oli pidentynyt oikein urakalla.

Mekin saimme vielä lisäystä lajilistoillemme harmaasilmäbulbulin, isometsäkäpinkäisen sekä Hannan kanssa näkemiemme kahden ylitsemme lentäneen pyhämainan osalta. Pääasiassa helteinen keskipäivä kuitenkin istuskeltiin varjossa ravintolan edustalla kylmää juoden ja pihapuissa käyneitä lintuja kuvaillen. Välillä kävimme kuvaamassa läheisen kuivan jokiuoman pienille kosteille laikuille kerääntyneitä valtaisia värikkäitä perhosparvia, joissa oli vaikka kuinka monenlaisia erilaisia lajeja. Puron varressa oli myös norsun ja muiden nisäkkäiden jälkiä. Ja tietysti kävimme myös kuvaamassa leiripaikan takapuissa siestaa viettänyttä apinaporukkaa. Nämä silmälasilangurit päästivät kuvaamaan itseään mukavan läheltä, mutta pitivät kuitenkin liian lähelle tunkeviin turisteihin sopivan turvavälin. Näimmepä jonkin suurehkon kauriseläimenkin, joka juoksi vauhdikkaasti leirintäalueen poikki.

SilmälasilanguriSilmälasilanguri

Lopulta kello tuli yksi ja lähdimme taas ajamaan ylöspäin. Ylös ajellessammekaan emme juuri pysähdelleet, vaan alkoi tuntua siltä, että ajaisimme suoraan seuraavalle leirintäpaikalle, joka oli vuorten huipulla! Ylitimme hyvinä lintupaikkoina tunnetut jokien ylityspaikat (stream crossingit) vauhdilla, mutta lopulta minulta petti hermot ja vaadin kuskiamme pysäyttämään edes viimeiselle ylityspaikalle. Yritin hieman taas kysyä oppaalta muutamista ympäriltämme kuuluneista äänistä, mutta viimeistään nyt saatoimme todeta oppaamme täysin ummikoksi, joka ei tuntenut äänestä mitään tavallisistakaan lajeista ja osa arvatuista määrityksistä meni aivan metsään. Niinpä tyydyimme tilanteeseen ja aloimme yrittää löytää ja määrittää lintuja keskenämme ja kuinka ollakaan tunnistettuamme lähistöllä huudelleen sepän turkoosisepäksi, löysimme eräästä kelosta upeita isohelmitikkoja! Nämä neljä valtaisaa harmaata tikkaa olivat kyllä lähimpänä lentoliskoa linnuista, joita olimme koskaan nähneet. Lisäksi laji oli ollut toivomuslistoillamme varsin korkealla! Ja kun lähes viereisestä puusta löytyi vielä aasiansininärhi eli legendaarinen Dollarbird, alkoi meillä olla fiilis taas varsin korkealla.

IsohelmitikkaAasiansininärhi

MahtijalokotkaPian kuskimme taas hoputti meitä jatkamaan matkaa ja sitten emme pysähtyneetkään pitkään aikaan, ennen kuin kuskimme yllättäen pysähtyi ja näytti meille tien yläpuolella olleen mahtijalokotkan pesän, jossa yksi kotka oli kotona.

Seuraavan kerran pakotimme kuskin stoppaamaan 27 kilometrin kohdalla. Yllättäen tämä kävelytti meidät saman tien pienen lammen rantaan, laittoi atrapin päälle ja kohta toiselle lammen päällä roikkuneelle pesäpussille saapui uskomattoman värikkäitä harakkaharlekiineja pesärankennustarpeita nokissaan ja kamerat raksuttivat.

HarakkaharlekiiniHarakkaharlekiini

Muistelin saaneeni paikalle useampiakin nuotteja, mutta eipä kuskimme ollut niistä tietoinen. Harmaavatsabulbuli ja turkoosisieppo nähtiin ja viiksiseppä sekä mustaotsaseppä kuultiin, mutta juuri muita ääniä ei vielä tunnistettu. Paljon kuului sellaisia ääniä, joita olimme kerran pari kotona xeno-cantosta kuunnelleet ja ladanneet puhelimeen matkaan, mutta ääniä oli liian paljon, että niitä olisi tässä kiireessä ehtinyt alkaa vertailla puhelimessa olleisiin. Onneksi Tero sentään oli tehnyt hieman meitä muita paremmin kotiläksyjä ja hän alkoi pikkuhiljaa päästä kärryille yleisimpien äänien kanssa.

KaksseiskallaTuhkadrongo

Raitapoimija

Jonkin aikaa paikalla käppäiltyämme kuski oli ilmeisesti saanut parilta muulta paikalla pysähtyneeltä vinkin ja viittoili meidät katsomaan yhtä kuollutta puuta, jossa oli tikan kolo ja kuinka ollakaan pesäkololla oli kuin tilauksesta raitapoimija.

Päätimme kävellä paikalla vielä jonkin aikaa, sillä taaskaan meillä ei ollut kauhea kiire seuraavalle leirintäpaikalle, jossa olisimme taas jumissa ennen kuin pääsisimme palailemaan takaisin alaspäin. Löysimmekin vielä kultauunilinnun ja saimme pari kohtuullisen tavallista ääntä tunnistettua keltatiheikkö- sekä ruostelakkitimaliksi, kun linnut saatiin vihdoin lyhyesti nähtyä. Pian kuitenkin kuskillamme oli taas kiire ja matkamme jatkui ylöspäin.

Löysimme vauhdista vielä yhden sinisen siepon lisää, joka todennäköisesti oli ”kiinansinisieppo” ja näimme tien yli lentäneen smaragdikyyhkyn, ennen kuin lopulta parkkeerasimme huipun leiripaikalle eli Khao Panoen Tungille. Taas kuskimme katosi sisätiloihin ravintolaan, jossa katseltiin äänistä päätellen moottoriurheilua – äänet täysillä… Me emme taas oikein tienneet mitä tehdä, mutta aloitimme paikkaan tutustumisen rakennuksen takaa, josta avautui komea maisema alas vuoristometsiin. Lähes heti löysin lähipuista yhden target-lajin eli okapyrstöharakan ja toisen puun latvustosta löytyi kiinankäpinkäinen. Sen sijaan huipulla puusta puuhun lennelleitä rillejä ei päästy näkemään kunnolla lainkaan, ennen kuin yksi lintu laskeutui hetkeksi minun eteeni puun latvaan ja saatoin todeta linnun olevan harmaakuverilli tai aasianrilli, tai ainakin joku kovasti sen näköinen. Muiden puolesta valtaosa vihervarpusmaisesti äännelleen parven linnuista oli myöhemmin määritetty ruskokylkirilleiksi. Parven kadottua Kilpimaa löysi vielä viirulukkisen, joka sentään oli helpompi määrittää.

OkapyrstöharakkaKiinankäpinkäinen

Jonkin aikaa taas hieman hoo-moilasina paikalla heiluttuamme tovin kateissa, ilmeisesti taas syömässä ollut kuskimme tuli luoksemme ja viittoili meitä jatkamaan kävellen pikkumatkan seuraavalle kumpareelle, jolta kuulemma löytyisi kuningasseppiä. Toki niitä oli täällä huipulla kuulunut koko ajan muutenkin, mutta josko hänellä oli näyttää vaikka pesä? Paikalle päästyämme saatoimme todeta, että tälle kumpareelle meidän olisi pitänyt kävellä jo paljon aiemmin, sillä paikalta oli aivan uskomattoman komea näkyvyys! Jostain kaukaa kuului omituista korahtelua ja kuskimme yllätti kaivamalla Teron putkella eräästä puun latvustosta esiin pari keisarisarvinokkaa. Staijailimme paikalla jonkin aikaa löytäen parhaina rosvo- sekä punavatsakotkan ja lensipä ylitsemme muutama intianriippukaijakin.

PunavatsakotkaKeisarisarvinokka

Ollessamme kävelemässä takaisin kohti leirintäalueen rakennuksia, viittoili edellämme kävellyt Hanna meidät luokseen – hän oli löytänyt kolme viherharakkaa! Linnut olivat valitettavan piilottelevia ja liikkuvaisia, joten emme nähneet niitä kuin hetkittäin kunnolla ja kuvat jäivät lähes saamatta, mutta olivatpahan kivan näköisiä lintuja! Samassa rytäkässä löysimme myös lepinkäistimaliparin ennen kuin olimme takaisin autollamme. Olisimme varmaan lähteneet palailemaan takaisin päin, mutta huomasin reppuni olevan kateissa ja lopulta se piti hakea tietysti sieltä toiselta huipulta.

ViherharakkaLepinkäistimali

Taas autollemme palattuamme olimme jo aikatauluista myöhässä, sillä ylhäältä kuului lähteä ajamaan alaspäin viideltä, mutta kun löysimme vielä mustaotsanakkelin, innostui kuskimme yhtäkkiä kuvaamaan sitä reiluksi pariksikymmeneksi minuutiksi. Tämäkin oli kuitenkin onni, sillä kuulimme parin vuorikeisarikyyhkyn aloittelevan huhuilujaan ja yllättäen näimme smaragdikyyhkyn törmäävän rakennuksen ikkunaan ja pienen elvyttelyn jälkeen vapautimme aika pahan tärskyn saaneen linnun toipumaan varjoon.

SmaragdikyyhkyMustaotsanakkeli

Lopulta kun lähdimme klo 17:40 palailemaan alaspäin, jouduimme hylkäämään toiveet muutamista ylöspäin ajaessamme ohittamistamme tietopaikoista, sillä kansallispuiston portit suljetaan klo 19:00 eikä sen jälkeen ole ulospääsyä lainkaan ja alamäkeenkin ajo jyrkkää ja mutkaista tietä kestää toista tuntia.

TeräsfasaaniPaluumatka olikin aika vauhdikas, mutta onneksemme olimme ainoa auto ajamassa näin myöhään alaspäin, mikä tarkoitti sitä, että tiellä oli elämää. Näimme ensin yhden ja pian kolme teräsfasaania sekä muutamia punaviidakkokanoja. Alemman leirintäalueen ohitettuamme löysimme meitä odottelemaan jääneet Mikon ja Antin.

Illan jo hämärryttyä alkoi tieltä nousta lentoon kehrääjiä. Pitkän yrittämisen jälkeen saimme kuskimme laittamaan pitkät valot päälle ja kun hän tajusi, että halusimme mieluummin katsoa kehrääjiä kuin ajaa niiden yli, hän myös pysäytti parin kehrääjän kohdalla, mutta nämä olivat kaikki jo ennestään tuttuja pitkäpyrstökehrääjiä.

Sepelpöllönen

Lopulta olimme ulkona leirintäalueelta klo 18:53 ja jatkoimme suoraan Ban Makaan, jossa maksoimme ”oppaamme” ja onneksi hinta oli kohtuullinen eli 1200 Bahtia. Juuri enempää emme olisi ihan nielemättä suostuneet maksamaan. Olimme lopulta kuitenkin päivään enemmän kuin tyytyväisiä, sillä etenkin iltapäivä ylhäällä oli mennyt todella putkeen! Sitten oli edessä vielä illallinen ja todella pitkä iltahuuto yhdessä Antin ja Mikon kanssa, jossa tietysti vaihdoimme nuotteja seuraavia päiviä varten. Iltahuutomme keskeytyi hetkeksi, kun paikalle majoittumaan saapunut unkarilaisryhmä löysi pihapuun latvasta näkyville sepelpöllösen.

Puiston alaosia omaa tahtia

2.3. tapasimme Mikon ja Antin klo 6:00 portilla, josta jatkoimme saman tien km 9:lle. Ehdimme sinne ensimmäisinä ja paikalla oli jo täysi kuhina päällä lajiston ollessa pitkälti samaa kuin edellisaamuna. Pari keisarisarvinokkaa sentään nähtiin ja kuulimme kaukaisen kaulusvarpuspöllön. Kävelimme alueella pikkaisen edellisaamua enemmän ja löysin erään puun latvustosta parin karmiinimedestäjiä ja eräästä pusikosta kuului bulbulien seasta keltaperätimalin sinitiaismainen ääni.

Burmanvihertikka

Seuraavan stopin teimme, kun autoon kuului tikan ääntelyä. Noustuamme autosta kuului tikan ääniä joka puolelta ja kohta löysimme uudeksi tikkalajiksi burmanvihertikan ja näimme myös hyvin meikäläisen harmaapäätikan näköisen linnun, joka ilmeisesti on hiljattain splitattu omaksi lajikseen. Ja vihdoin näimme ensimmäisen malkohankin, joka ehdittiin määrittää isomalkohaksi ennen kuin se katosi. Näimmepä taas pari isohelmitikkaakin.

Jouduimme kuitenkin kiiruhtamaan, jotta ehdimme ensimmäisen leirin yläpuolelle ennen kuin tie muuttui toiseen suuntaan yksisuuntaiseksi yhdeksältä. Oli muuten todella ärsyttävää tämä tien kulkusuunnan aiheuttama ainainen kiire…

Kirjoharlekiini

Lopulta stoppasimme ensimmäisellä joen ylityksellä, jossa Antti nyppäsi aivan huikeasti erään puun latvustossa olleen kirjoharlekiinin! Lintu ei näyttäytynyt kovinkaan hyvin ja katosi turhan nopeasti, joten aika pian jatkoimme toiselle joen ylitykselle, jolta meillä oli todella hyvät nuotit seuraavan harlekiinilajin pesälle. Emme ehtineet kuin hädin tuskin joen yli, kun ensin kuulimme ja pian näimme useita kultakurkkuharlekiineja! Ja näitä seuraillessamme Antti yhtäkkiä huomasi, että näiden ainakin neljän kultakurkkuharlekiinin lisäksi latvustossa liikkui myös kaksi kultaperäharlekiinia! Huikeaa!

KultakurkkuharlekiiniKultakurkkuharlekiiniKultaperäharlekiini

Ja kun Antti oli päästetty vauhtiin, niin homma jatkui seuraavalla pysähdyspaikalla löytyneellä pikkumalkohalla, jota ei valitettavasti nähty juuri sen paremmin kuin kultaniskatikkaakaan, joka sentään kuului hyvin. Elikseksi näimme myös amurinuunilinnun.

Siniampiaissyöjä

Mikko ja Antti jatkoivat lopulta ylös asti, jonne he eivät olleet edellispäivänä olleet kerinneet, mutta me pysyimme alempana, sillä meille oli iltapäiväksi varattu paikat kuvauskojulle, joka oli lähellä majapaikkaamme.

Päätimme aika pian palailla taas kuumimmaksi hetkeksi alempaan leiripaikkaan, jonne saapuessamme huomasin portin viereisessä puussa olleen siniampiaissyöjän! Virvokkeita juodessamme oli ravintelin pihapuussa taas kuhinaa ja mukavimpana lajina näimme muutaman sinisiipilehvin.

Ban Son Nokin kojulla

Haettuamme kaikki tavaramme kyytiin Ban Makasta, parkkeerasimme kahden aikaan Ban Son Nokin piilokojupaikkaan, joka olisi tarjonnut majoitustakin. Maksoimme kojuilusta paikan omistavalla vanhemmalle rouvalle (200 Bahtia/nuppi) ja pian olimme telttakojussa, jonka edessä olevilla juomapaikoilla kävi jo viirukorva-, töyhtöhuppu- ja keltaviirubulbuleita sekä aasianturturikyyhky ja huiluharakkatasku.

KojussaKeltaviirubulbuli

Kauan meidän ei tarvinnut elistäkään odottaa, kun pusikosta alkoi kuulua rapinaa ja esiin tuli muutama ruskorintapyy. Sitten yhtäkkiä alkoi kuulua lintuparven mekkalaa ja eteemme singahti todella eloisa parvi korutimaleita – 7 korutimalia ja 2 pikkukorutimalia! Nämä olivat kyllä todella vekkulin oloisia lintuja, joita olisi seurannut pitempäänkin, mutta ne katosivat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin.

AasianturturikyyhkyRuskorintapyy

PikkukorutimaliKorutimali

Timaliparven lähdettyä kävi paikalla vielä yksi viherjalkapyy lyhyesti ja kohta saimme kuvata värikkäitä sinimonarkkia sekä todella kesyä smaragdikyyhkyä!

SinimonarkkiViherjalkapyy

SmaragdikyyhkySinisatakieli

Ussurinuunilinnun sekä pienen isotiaistimaliparven käytyä paikalla, oli tovin hieman hiljaisempaa, kunnes paikalle saapui naaraspukuinen sinisatakieli. Ja tätä seurasi sitten kohta todella komea koiras ja näiden jälkeen vielä nuori koiraslintu. Valo alkoi jo käydä vähiin mutta odotuksemme palkittiin vielä parilla rastasviidakkotimalilla, oliivitimalilla sekä puistosinisiepolla.

UssurinuunilintuPuistosinisieppo

Illan pimennyttyä tokee-gekot pitivät melkoista metakaa lähimetsiköissä mutta muuten oli hiljaista. Niinpä kiittelimme kojun emännän ja ajelimme uudelle leiripaikallemme Samarn Bird Campiin.

Saimme Bird Campin perimmäisestä kämpästä huoneet ja pian saapuivat viimehetkiin saakka kansallispuistossa retkeilleet Mikko ja Anttikin ja illallisen yhteydessä pidettiin taas yhteiset iltahuudot ja havisten vaihdot. Piha-alueen valot houkuttelivat todella isoja perhosia ja niitä syömään togee-gekkoja, pitkäpyrstökehrääjiä sekä valtavan kokoisen jahtihämähäkin (Heteropoda venatoria).

Taas puistoon

3.3. Aamiainen oli kuudelta, jonka jälkeen Mikko ja Antti suuntasivat Lung Sin Waterholen piilokojulle ja me puolestaan olimme pian taas ostamassa lippuja (1000 Bahtia maille neljälle + 30 Bahtia auto) kansallispuistoon.

Stoppasimme taas ensimmäiseksi yhdeksän kilometrin kohdalla, jossa ei kuitenkaan näkynyt uusia lajeja, mukavimpina pari aasiansininärheä. Hanna kuitenkin säikäytti edestään liikkeelle tienvarsipuselikossa piilossa olleen piikkisian, joka oli aika hauskan näköinen otus.

Tarhaharlekiini

Kävelimme muutaman sataa metriä eteenpäin vesilutakoille, joilta meillä oli nuotit tarhaharlekiinille. Näitä lintuja oli moni yrittänyt jo turhaan, Mikko ja Anttikin ties kuinka monta kertaa, lintuja kuitenkaan näkemättä (olivat kertaalleen kuulleet). Aloin soitella atrappia ja kävellä puskia kohti ja kuinka ollakaan, puskista alkoi kuulua vastausta. Pitkään etsimme ääntelijää turhaan, kunnes se vihdoin lensi tien poikki aivan vierestämme ja pian ääntelijöitä olikin molemmin puolin tietä. Lopulta yksi kolmesta linnuista löytyi näytille ja sitä päästiin kuvaamaankin. Broadbillit eli harlekiinit olivat siten meillä aika kivasti kuitattuina kuuden lajin voimin.

Atrapin toimivuudesta innostuneena Tertsi soitteli hieman sulttaanitiaisen ääntä ja kuinka ollakaan sellainen tupsahti myös eteemme. Lähes heti perään tien ylitti oksiston lomassa isojora ja taivasta vasten olleiden puiden latvustosta löytyi vielä neljä kultapäämainaa.

SulttaanitiainenKultapäämaina

Isotöyhtöhaukka

Paikalle kurvasi kohta muutama pakettiautollinen porukkaa – Kontikin suomalaisryhmä, meidän kaikkien hyvä kaveri Tero Linjama oppaanaan! Saman tien ylitsemme lensi petolintu, joka jäi määrittämättä, mutta onneksi se määrittyi kuvista isotöyhtöhaukaksi! Annettuamme Kontikin poppoolle vinkkejä enemmän kuin tarpeeksi, päätimme siirtyä hieman ylemmäksi, sillä iso ryhmä oli ainakin minun makuuni aivan liian äänekäs.

Mahtijalokotka

Vain pikkumatkan ajettuamme löysimme vauhdista puun latvustossa olleen siniampiaissyöjän, josta laitoimme tiedon walkie-talkiella Teron poppoolle. Vähän matkaa ajettuamme nousimme kävelemään tien varteen ja näimme Tertsin kanssa taivaalla pyörineen töyhtökiitäjän ja kovasti varoitelleet intiansarvinokat paljastivat meille komean mahtijalokotkan, jota päästiin kuvaamaan varsin läheltä. Näkipä Kilpimaa vieläpä spondesti tarhaharlekiiniparin, joten aamu oli kyllä alkanut hyvin!

Koskapa edellisaamuisella tikkapaikalla oli hiljaista, jatkoimme pian ylöspäin plokaten vauhdista taas yhden aasimaisesti hirnuneen isohelmitikan, joka tuntui ainakin meille olevan paljon mainettaan helpompi laji. Paikalle pölähtänyt suomalaisryhmä sai meidät kuitenkin taas pian liikkeelle.

Leirintäalueelle päästyämme ostimme kylmää juomista ja tapasimme vauhdikkaasti paikalle saapuneet Mikon ja Antin. Pian jatkoimme ylöspäin, jotta ehdimme taas portin yläpuolelle ennen sen sulkemista. Jokien ylityspaikalla näimme vihdoin edes hieman paremmin kultaniskatikan.

Valkosiipipoimija

Lopulta jatkoimme muutamia pysähdyksiä tehden 27 kilometrin tienoille, josta olimme saaneet tietoon valkosiipipoimijan pesän. Jonkin aikaa saimme lintua odotella, kunnes se yhtäkkiä kurkkasikin pesäkolosta ja lähti lentäen kauemmaksi.

Käppäilimme alueella jonkin aikaa ja kuulimme useita vuoriviirubulbuleita. Ihmettelimme myös useampaa idänuunilintumaisesti laulanutta lintua, jotka tunnistuivat vasta myöhemmin indokiinanuunilinnuiksi.

PuustoaPuistossa

Siperiansieppo

Jatkettuamme yhä vain ylemmäksi hoidimme Mikon ja Antin meille edellispäivänä oksan tarkkuudella pohjustamat siperiansiepot. Ne todellakin olivat ihan samoilla oksilla kuin olivat edellispäivänäkin olleet. Matkan jatkuttua Tertsi nyppäsi liikkuvasta autosta kobolttisiepon.

Keltanokkatimali

Huipun leirillä emme edes pysähtyneet, vaan jatkoimme saman tien leirin ohi erittäin mutkaista ja kapeaa tietä, sillä tämän tien varresta oli nähty uurresarvinokkia. Pikku matkan ajettuamme törmäsimme unkarilaisryhmään, joka oli katsellut paikalla isoa lintuparvea, josta osa oli jo mennyt ohi, mutta onneksi paikalla oli vielä muutama okapyrstöharakka sekä uutena lajina meille valkohupputimalin splitti ”Collared Babbler” sekä myös keltanokkatimali ja bambulehväkerttu.

Muutaman kilometrin ajettuamme löysimme pari kohtaa, joista pystyi staijaamaan kaukana olleisiin vastarinteisiin, mutta havainnot jäivät valitettavan vähiin, sentään saalista kantanut punavatsakotka nähtiin. Ja pian meillä alkoi taas olla kiire, että olisimme aikataulun mukaisesti palailemassa takaisin alaspäin.

Paluumatkan lyhyet stopit olivat nekin tuottoisia, kun mm. kultalymytimali nähtiin ja 27:n kohdalla oli pari hauskasti lauleskellutta rusko-ohjassieppoa ja näimme vilaukselta myös naarasparatiisisiepon.

Telttailua

Lopulta olimme alemmalla leirintäalueella, josta Hanna oli varannut meille kahdelle teltan seuraavaksi yöksi. Sovimme Tertsin ja Kilpparin kanssa seuraavan päivän aikataulut ja hyvästeltyämme Mikon ja Antin, jotka olivat suuntaamassa seuraavaksi aamuksi rannikon kahlaajamestoille, jatkoivat muut pian matkaa alaspäin. Meille oli teltta jo pystytetty valmiiksi ja nähtyäni isoimman puun latvustossa piipahtaneen kiilapyrstökyyhkyn, alkoi ilta jo pikkuhiljaa hämärtää.

Haukkapöllö

Yllätykseksemme leirintäalueella oli yöpymässä myös tuttu unkarilaisporukka, jonka vetäjä oli paljastunut Istvan Katonaksi, johon olimme tutustuneet lähes 10 vuotta aiemmin Madeiran reissullamme. Lyöttäydyimmekin heidän seuraansa, sillä he olivat olleet leirintäalueella myös edellisyönä ja pohjustaneet muutamankin pöllölajin. Illan pimennyttyä täysin käppäilimme telttailualueen takanurkkaan, jossa kohta aloitti haukkapöllö huutelunsa. Ja kuinka ollakaan yksi unkarilaisista löysi sen lähes saman tien taskulamppunsa valokiilaan ja pääsimme katsomaan ja kuvaamaan tätä erikoista pöllöä. Kohta kuulimme myös pari vuoripöllöstä, mutta nämä eivät suostuneet tulemaan atrapillakaan lähemmäksi.

Pidimme iltahuudon unkarilaisten seurassa, mutta kumpikin porukka omalla kielellään. Lopulta annoin heille aika paljonkin vinkkejä etenkin harlekiinipaikoista. He kun meinasivat olla kansallispuistossa vielä useammankin päivän. Heilläkin olisi ollut tarjota muutamia hyviä vinkkejä, mutta ne olivat vähän hankalasti pikkupolkujen varsilta ja meillä kun olisi enää seuraava aamu ja aamupäivä jäljellä puistossa.

Ravintolan takana olleella ruokinnalla kävi illan pimeydessä kuhina, kun sillä vieraili useampikin piikkisika ja ainakin yksi uudenlainen apina, reesusmakaki.

Piikkisika ja reesusmakakiIltapalalla

Iltahuudon jälkeen ollessamme jo teltassamme kuulimme yhden sepelpöllösen sekä vielä ruskopöllönkin. Odottelimme kuulevamme norsun töräyksiä tai muita tunnistettavia eläinten ääniä, mutta pääasiassa kuulimme vain rapinaa, kunnes kerran kuului aivan selkeä ison kissan parahdus – liekö ollut leopardi vai joku puiston pienemmistä kissaeläimistä?

Puolilta öin heräsimme aivan kauheaan huutoon, joka toistui monta kertaa jonkun ison eläimen edetessä leirintäalueen ohi. Kaikissa muissakin teltoissa kavahdettiin huutoa ja luulen, että aika monelta meni pöksyt vaihtoon! Elukka lienee ollut joku suurikokoinen kauris? Enpä ollut koskaan kuullut mitään lähellekään niin kammottavaa ääntä!

Vauhdilla kaksseiskalle

4.3. herätessämme olivat haukkapöllö sekä sepelpöllönen yhä äänessä. Emme ehtineet kuin aamiaista syödä, kun Tertsi ja Kilppari jo saapuivat paikalle. Taas oli minun ajopäiväni, joten vapautin Kilpimaan takapenkille ja hyppäsin itse rattiin. Stoppasimme pian ensimmäisellä joen ylityspaikalla, jossa emme havainneet ihmeitä, mutta toisella ylityksellä kuulimme harmaatäpläfasaanin.

Perhosia

Jatkoimme muutamia pysähdyksiä tehden pohjapadolle, jonka puiden latvustoista löysimme pari vauhdikasta pilkkaminivettiä. Kuvailimme myös jokiuoman lätäkön luona olleita satoja perhosia ja jatkettuamme taas ylemmäs plokkasimme vauhdista punarintamaisesti lauleskelleen vuorisinisiepon. Kilpimaa plokkasi vauhdista myös metsässä piilotelleen villisian, joka kuitenkin vilahti piiloon ennen kuin se saatiin kuvattua.

Vuorikeisarikyyhky

27 kilometrin kohdalla oli taas pari piilokojua samassa paikassa kuin aiemminkin ja nyt tiesimme, että siitä väijyttiin pesällään käyvää ruusutrogoniparia, jotka liikkuivat kuuleman mukaan hyvin alhaalla ja olivat lisäksi hyvin arkoja eivätkä siksi näyttäytyneet kuin kojuilijoille. Me annoimme kojuilijoiden olla ensin rauhassa ja kävimme alempana lammen rannassa, josta Kilpimaa löysi täplävatsatikkasen, jota kojuissa olleet naisetkin saapuivat kuvaamaan. Lähistöltä löysimme vielä touhukkaan parven keltanokkatimaleja ja onnistuipa Hanna kuvaamaan pikaisesti juomassa käyneen vuorikeisarikyyhkynkin!

Palaillessamme taas trogonipaikalle juttelimme kojuilijanaisten kanssa, kun yhtäkkiä huomasin, että trogonihan istuskeli aivan avoimesti kirkkaanpunaisena loistaen eräällä kuivalla oksalla. Kaikki meistä eivät kuitenkaan ehtineet lintua nähdä, ennen kuin se pudottautui alas ja puskiin piiloon, mutta naiset tarjosivat, että nuijanneet voisivat tulla heidän kojuihinsa. Hanna kyllä linnun oli jo nähnyt, mutta oli ainoa, joka uskaltautui toisen neitokaisen kojuun (ihmettelen suuresti, miksei nuijareille nätti kojuseura kelvannut). Mutta eipä aikaakaan, kun trogoniparin toinenkin puolisko löytyi vaan eipä sekään oikein kuvattavaksi suostunut. Pääasia kuitenkin oli, että tämä ehkä viimeinen lajeista, jotka olin ennen reissua toivonut näkeväni, oli sekin nyt nähty. Etukäteen olin ajatellut, että lusikkasirri on ainoa must -laji, mutta kaikki kuusi potentiaalista harlekiinia sekä molemmat trogonit kelpaisivat myös ja jos kymmenes projektilaji olisi pitänyt valita, niin se olisi ollut isohelmitikka.

RuusutrogoniRuusutrogoni

Kiipeilimme vielä hieman ylemmäs, kun meillä oli tiedossa, että lähistöllä oli havaittu ns. Ahlström’s Warblereita eli kastanjasieppokertun tuoretta splittiä ja kyllähän me niitä kohta pari kuulimmekin. Paikalla oli myös isohko parvi kultauunilintuja, joiden seurassa lopulta itse näin yhden Ahlströminkin vilahtavan tien yli nopeasti. Reissun hienoin bulbulilajikin hoitui, kun pariskunta kultasiipibulbuleita löytyi yhdestä latvustosta.

Harmaatäpläfasaani

Lopulta meidän piti kuitenkin lähteä valumaan alaspäin, sillä meillä oli huoneemme luovutus sovittu iltapäiväkahdeksi. Alas ajellessamme näimme parikin tunnistamatta jäänyttä varpushaukkalajia sekä vihdoin monen muun näkemän lajin eli intiantöyhtökäen, joka lensi aivan automme edestä. Yhdellä lyhyellä pysähdyksellä hoitui vielä kiinanminivettikin. Ja alaspäin taas jatkettuamme potkaisi onni vielä kertaalleen, kun tiellä käpötteli harmaatäpläfasaani.

Lopulta olimme Samarn Bird Campilla, jossa huilimme helteessä hetken ja päätimme lopulta syödäkin, ennen kuin lähdimme ajamaan kohti rannikkoa ja Phetchaburin peltoja.

Iltaretki Phetchaburissa

Reilun tunnin ajon jälkeen olimme saapumassa pelloille. Heti kanavatien varresta löysimme kulta- sekä riisikutojia ja pienen edestakaisin ajelun jälkeen päädyimme komppaamaan yhden lätäkön reunapuskia. Kilpimaa ehti vallille ennen muita ja hänen jaloistaan pomppasi koko ajan lintua lentoon: kiinan- ja kanelipikkuhaikaroita sekä mm. kukkorääkkä, jonka me muut nuijasimme. Onneksi hän jäi odottelemaan, että me muutkin pääsimme vallille, ennen kuin kaikki linnut olivat tiessään. Löysimmekin vielä mustakulmakerttusen, keltapriinian sekä lisää molempia pikkuhaikaroita ym. Altaalla uiskenteli yksinäinen aasiankääpiösorsa sekä muutamia pronssi- ja pitkäpyrstöjassanoita ja ohitsemme lensi heinätaviparvi ja kaukaisuudessa valui koko ajan jaavanmerimetso- sekä käärmekaulaparvia. Puiden latvoista löysimme muutaman punakaulakyyhkyn ja ollessamme palailemassa autolle plokkasin kaukaa ohitsemme lentäneen siperiansuohaukkakoiraan. Autolle päästyämme näimme vielä pienen parven keltaperäbulbuleita.

KäärmekaulaStejnegeri -sepeltaskuKeltapriiniaKeltaperäbulbuli

Ajelimme vielä hieman alueeseen tutustuen ja näimme mm. useita stejnegeri-sepeltaskuja. Lopulta alkoi ilta hämärtää ja väsy painaa ensimmäistä kertaa koko reissun aikana oikein kunnolla, joten lähdimme ajamaan kohti majapaikkaamme. Iltaretki oli kuitenkin mennyt enemmän kuin putkeen, vaikka emme vielä olleet edes päässeet Phetchaburin peltojen varsinaisille lintupaikoille.

Lopulta ajoimme Phetchaburin kaupungista etukäteen varaamallamme Sun hotellille, josta huoneet saatuamme suuntasimme piakkoin etsimään yllättävän tyhjältä kaupungilta kauppaa ja ruokapaikkaa. Löysimmekin molemmat lopulta ja iltahuudon jälkeen olimme valmiit simahtamaan.

Peltopäivä

5.3. saimme aamupalaksi perinteisiä thaimaalaisia ruokia. Oli aika omituista vetää järkyttävän tulisia eväitä heti aamusta. Pian olimme taas matkalla kohti Phetchaburin peltoja nähden matkalla viimein ensimmäisen ainakin lähes juhlapukuisen kiinanriisihaikaran. Teimme taas stoppeja jo kanavan varressa ja löysimme mm. sinirintoja sekä jo edellisiltana nähtyjen riisi- ja kultakutojien ohella myös viirukutojia. Pelloille päästyämme lensi automme yli suohaukka, jonka itse ehdin määrittää varmaksi naarashuppusuohaukaksi.

AasiankultakutojaKukkorääkkäHarmaarintahuitti

Kävimme komppaamassa saman altaan reunat kuin edellisiltanakin ja lajisto oli taas aivan samaa ja onneksi kukkorääkkäkin nähtiin nyt koko porukalla ja vain lennossa edellisiltana näkynyt punatiikeripeippoparvi nähtiin nyt maassakin. Näimme myös parven ohitsemme lentäneitä intianviheltäjäsorsia sekä palmusta toisen kätköihin lennähtäneen isohaukkakäen. Viereiseltä altaalta löysin lootuksenlehtien seassa avoimesti seisoskelleen harmaarintahuitin, jolla yllättäen oli pieni poikanen mukanaan.

Lopulta jatkoimme keskelle suuria peltolakeuksia. Laitoimme hyvän näköiselle aukealle päästyämme auton parkkiin ja putket pystyyn ja aloimme staijata. Löysimmekin heti palmuista muutamia kiljukotkia, jotka aika pian nousivat taivaalle. Muutama todella omituisessa puvussa ollut suohaukka lensi editsemme, mutta lopulta ainakin kaikki paitsi yksi linnuista olivat varmasti siperiansuohaukkoja, vaikka näilläkin oli useammalla selvä valkoinen yläperä. Yksi lintu vaikutti lähinnä nuorelta koirashuppusuohaukalta, mutta se ei koskaan tullut tarpeeksi lähelle.

Haarahaukkojen (tai siis Black-eared Kite) ja kiljukotkien seurassa pyöri ainakin pari keisarikotkaa sekä pikkukotka, mutta aika pian kotkat kohosivat korkeuksiin. Tapasimme paikalla suomalaisen, jo 17 vuotta Thaimaassa asuneen lintuharrastajan, joka kertoili meille kaikenlaisia lintutarinoita. Ihmettelimme hänen väitettään, että huppusuohaukan tuntee aina valkoisesta yläperästä. Aika monilla näkemistämme siperiansuohaukoistakin oli sellainen ollut.

PelloillaKeisarikotka

Kun taivaalla alkoi olla hiljaisempaa, päätimme ajella pikkumatkan päässä olleille suurille altaille. Todella kapean tien takia emme oikein pystyneet pysähtymään kaikissa paikoissa, joissa lintuja oli, mutta onneksi lopulta kaikkein parhaalta paikalta löytyi pieni levike. Haikaroita oli taas runsaasti ja niiden seurassa oli kymmenkunta aasianpyhäiibistäkin. Kahlaajien joukossa näkyi kaukana jokunen arokurppelo ja räyskiä oli kahdessa parvessa yhteensä noin 60 lintua.

Arokotka

AltaillaAasianiibishaikara

Lopulta palasimme takaisin pelloille ja lähes välittömästi Tertsi plokkasi peltojen yllä kaarrelleen arokotkan. Pian paikalle saapui taas tämä suomalainen, joka oli koko päivän etsiskellyt juuri tätä arokotkaa, josta hän kipeästi halusi kuvia. Eipä aikaakaan, kun kotka saapui aika hienosti kaartelemaan päällemme ja kuvia saatiin.

Kohta jatkoimme peltojen toiselle laidalla kohtaan, jonne oli kerääntynyt iso joukko aasialaisia petolintukuvaajia. Paikka olikin kylteillä varustettu petolintupaikka – Nong Pla Lai Raptor Watch Point. Me ryhmityimme hieman etäälle heistä, jotta pääsimme oman puun varjoon ja aloitimme iltapäivästaijin. Peltoaukealta löytyi joitakin liitohaukkoja ja pikkuhiljaa suohaukkoja alkoi saapua yöpymispaikalleen. Näitä suohaukkoja näkyi kymmenkunta mutta me kyllä määritimme ne joka ikisen siperiansuohaukoiksi, vaikka paikalle piti saapua myös muutamia huppusuohaukkoja.

KuvaajiaRuskohaikara

Pitkä staiji helteisessä iltapäivässä ja illassa oli varsin näännyttävä ja koskapa se ei oikein tuottanut mitään mainittavaa, olimme lopulta päivään hieman pettyneitä.

Vielä kerran metsään

6.3. oli viimeinen retkipäivämme ja jo edellispäivänä olimme tulleet siihen tulokseen, että olisi kiva tehdä jotain muuta kuin mennä taas pelloille. Niinpä päätimme suunnata Tertsin jostain matkaraporteista löytämään Wat Khao Luk Changin metsään, jonne perille päästyämme emme oikein tienneet, mitä siellä piti tehdä. Niinpä parkkeerasimme metsän reunaan ja lähdimme kävelemään tietä pitkin ohi komeiden talojen, joiden pihoilla näimme oransseihin kaapuihin pukeutuneita munkkeja.

Metsässä ei ollut paljon lintuja, mutta mukavasti lajisto oli sopivan erilaista ja niinpä emme ehtineet kävellä kuin pikku matkan, ennen kuin löysimme mustamelaharakan (hieno nimi) sekä bambusinisiepon.

Kävelimme metsää pidemmälle mutta päädyimme ilmeisestikin jonkinlaiselle munkkien meditointipaikalle, josta eräs heikosti englantia puhunut nainen ystävällisesti opasti meitä poistumaan. Esittelipä hän Hannalle yhden munkinkin, kun emme ensin oikein meinanneet ymmärtää hänen viestiään.

Erilaista metsäretkeilyäMarmoriseppä

Palattuamme lähtöruutuun valitsimme toisen tien käveltäväksemme ja ohitettuamme taas muutaman rakennuksen päädyimme valtavan makaavan äijäpatsaan luo, jossa ei kuitenkaan näkynyt muita. Mutta lintuja alkoi taas näkyä. Ensin ylitsemme lensi ilmeisesti syvemmältä metsästä muuttoaan jatkamaan nousseita harmaanaamahaukkoja yhteensä parikymmentä lintua. Ja kohta ylitsemme lensi vielä lisää petolintuja; neljä kirjotöyhtöhaukkaa sekä muutama idänmehiläishaukka. Mukavaa petolintulajistoa täydensi vielä muutama arovarpushaukka. Marmoriseppä saatiin hyvin näkyviin ja ohitsemme lensi ensin yksi ja pian perässään kaksi punarintakaijaa. Reissupinnaksi näkyi pari purppuramedestäjää sekä muutama huppuviidakkoharakkakin.

IdänmehiläishaukkaArovarpushaukka

HarmaanaamahaukkaKirjotöyhtöhaukka

Palattuamme autolle ajoimme vielä yhtä tietä muutaman kilometrin syvemmälle metsään, mutta päädyimme jonkinlaiseen eläintarhaan, jossa ilmeisesti hoidettiin luonnosta vahingoittuneena löytyneitä eläimiä. Tällä paikalla oli sen verran kuhinaa, että päätimme aika pian lähteä ajamaa kohti Hua-Hinia, jonne meidän piti palauttaa auto ennen kello yhtä.

Bangkokiin

Käytyämme tankilla Hua-Hinissa, palautimme auton lentokentälle ja tilasimme vuokraamon henkilökunnan avustuksella taksin Bangkokiin. Hintaa taksille tuli aika reippaasti enemmän kuin tullessamme, mutta ehkä kaikki ylihinta ei mennyt vuokraamon väen taskuun, vaan hinta todella oli korkeampi ilman ennakkovarausta?

Saimme odotella taksiamme aika kauan, mutta kun se lopulta saapui, olimme pian matkalla kohti Bangkokia. Porukkamme simahteli aika pahasti, mutta ainakaan itse en kyennyt nukkumaan, sillä en oikein luottanut kuskiimme, joka katsoi paikallista musiikkiesitystä täppäristä, jotain toista showta puhelimesta ja rämppäsi toista puhelinta yhtä aikaa kohtalaisen sekavassa liikenteessä.

Selvisimme kuitenkin reilun parin tunnin ajon jälkeen Bangkokiin ja lentokenttähotellillemme. Otimme hetken rennosti huoneissamme ja kävimme kaupassa, ennen kuin kipusimme hotellin katolle staijaamaan lentokentän kosteikolle.

Idänpikkukiitäjä

Bangkok

Kattoa saapui pian kiertelemään pieni parvi idänpikkukiitäjiä ja kohta saimme seuraa Kontikin retkiporukasta. Kiitoratojen välissä kierteli pari siperiansuohaukkaa, joista porukka kovasti yritti vääntää huppusuohaukkaa. Valittajakäki valitti lähes koko ajan naapuripuissa ja punaposkibulbuli näkyi reissupinnaksi. Staijailimme porukan kanssa jutustellen illan hämärtymiseen asti ja lopulta suuntasimme vielä hotellin ravintolaan reissun kalleimmalle illalliselle. Lopulta pääsimme nukkumaan mukavan aikaisin, olihan seuraavana aamuna taas aikainen startti.

Takaisin kotio

7.3. olimme Hannan kanssa klo 5:30 kalliilla aamupalalla, jonka jouduimme maksamaan erikseen. Kuudelta lastasimme ison suomalaisporukan keskellä tavaramme bussiin, joka vei meidät noin vartin matkan päässä olleelle lentoasemalle.

Shoppailimme ja kulutimme aikaa lentoasemalla parisen tuntia, kunnes Finnairin lentomme lähti kohti Suomea. Lentomatka kului taas elokuvia katsellen ja hetkittäin hieman torkahdellen. Nukkuminen oli kuitenkin näin aamu-päivälennolla vaikeaa.

Lento kesti hieman reilut 10 tuntia ja lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 15:05. Matkatavarat löydettyämme suuntasimme taas tuttuun pizzeriaan, josta Hannan kanssa tilasimme pizzat. Kilpimaa lähti pian linja-autolleen ja pian hyvästelimme myös Tertsin. Syötyämme tilasimme kyydin Lentopysäköintiin, josta lähdimme sitten ajamaan kohti Parikkalaa, jossa olimme ihan mukavan aikaisin illalla.

J.A.

Irlanti 2.-8.1. 2017

Irlantiin

2.1. aamuvarhain isäni heitti meidät Helsinki-Vantaalle, josta Finnairin koneemme lähti lähes ajallaan klo 7:50 kohti Dublinia. Pieni viivästyminen johtui siitä, että juuri selvästi pakastumassa ollut keli oli jäädyttänyt koneen siivet sellaisella kuorrutuksella, että jäät piti käydä huuhteluttamassa pois ennen kiitoradalle siirtymistä.

Nukahtelimme lennolla muutamaan otteeseen ja lopulta laskeuduimme Dubliniin klo 8:55 paikallista aikaa. Matkatavarat löydettyämme kävelimme Sixtin autovuokraamolle, jossa saimme paperihommat tehtyä ja päätimme ottaa autoon myös WiFi-mokkula, kun en jostain syystä saanut nettiä toimimaan. Lopuksi saimme vahvalla irlanntilaisella aksentilla ohjeet, kuinka löytäisimme vuokraamamme auton, mutta osa ohjeista meni ihan ohi. Niinpä sekoiltuamme hieman parkkihalleissa, tajusimme, että pihalla olikin pakettiauto, joka vei meidät muutaman kilometrin päässä sijainneellle vuokra-autoparkille, josta Toyota Yariksemme löytyi ja pian pääsin harjoittelemaan vääränpuoleisen liikenteen seassa ajamista.

Onneksi selvisin ties kuinka monesta liikenneympyrästä kehätieltä moottoritielle, jossa tietullin maksettuamme oli edessä pari tuntia helppoa siirtymistä kohti länsirannikolla sijainnutta Galwayta.

Jos Suomessa oli juuri alkamassa todella kovat pakkaset, niin nyt ajelimme aivan upeassa keväisessä kelissä. Lämmintä oli kymmenkunta astetta, tuulta ei ollut juuri lainkaan ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Kohti Galwayta

Lintuja oli liikenteessä jonkin verran. Alkumatkasta näimme runsaasti hiirihaukkoja, jonkin verran kiuruja ja myöhemmin runsaasti rastaita. Yllättävin havainto oli erään pellon päällä lennossa käynyt metsäviklo.

Lopulta kurvasimme Loughrean liittymästä huoltoasemalle, josta ostimme hieman evästä sekä kunnollisen Irlannin kartan. Mehän emme olleet ennen reissua suunnitelleet kuuden päivän reissustamme kuin pari ensimmäistä päivää Galwayssa ja pari viimeistä päivää olisimme Dublinissa ilman autoa. Toki meillä oli mukanamme myös etukäteen hankitut Lonely Planetin Ireland sekä Finding birds in Ireland -kirjat.

Loughrea

Pian kurvasimme Loughreajärven rantaan, jossa oli jo kuukauden päivät oleillut sotkaparvessa pikkulapasotka- ja jonkin aikaa myös amerikantukkasotkakoiras. Olin ennen reissua liittynyt Twitteriin, jossa Irlannin eri alueiden lintuhavaintotiedot liikkuivat parhaiten ja olin tietoinen, että pikkulapasotka oli parina edellispäivänä havaittu järven kaakkoisosassa. Valitettavasti juuri tämä osa järvestä oli ainoalta kunnolliselta havainnointipaikalta pahasti vastavalossa, joten saatuamme putket pystyyn, aloimme selata järveä ensin myötävalon puolelta. Kauhuksemme aivan vastarannan edustalla uiskenteli aivan valtaisa sotkaparvi, jossa valtaosa oli punasotkia, mutta jatkettuamme selausta, löytyi iso parvi etupäässä tukkasotkia myös vastavalosta. Niinpä keskityimme tämän parven seulontaan ja vaikka tämäkin parvi oli aika kaukana ja varsin huonossa valossa, löysin noin kymmenen minuutin seulonnan jälkeen pikkulapasotkan! Sitten meni muutama minuutti, että saimme linnun myös Hannalle putkeen ja lopulta lintu näkyi aika ajoin oikein mukavastikin, kun se päätti uida vauhdikkaasti lähes koko muun parven poikki aivan kaakkoisnurkan kaislikon viereen nukkuvien tukkasotkien sekä terhakkaina uiskennelleiden nokikanojen ja pikku-uikkujen taakse.

Ja vain parinkymmenen metrin päästä pikkulapasotkasta löytyi sitten amerikantukkasotkakin, mutta valitettavasti nämä linnut olivat sen verran kaukana, että kuvaamista edes skouppaamalla ei yritetty. Mutta reissun päätavoite oli jo saavutettu! Olin itse ajatellut, että ainakin yksi elis reissussa pitäisi saada ja kaksi oli tietysti tavoitteena.

Jatkoimme pian reissun erinomaisesta alusta tyytyväisinä matkaa ja seuraava kohteemme oli Turlough Rahasanen peltotulva. Paikka oli erittäin vaikea löytää, mutta lopulta könysimme yhden aidan yli pellon reunaan, josta näkyi tulvalle, jossa oli aivan järjetön määrä lintuja! Pelkäsimme hieman olevamme luvattomalla paikalla, mutta kun paikalle saapui pari koiranulkoiluttajaakin, saatoimme keskittyä lintujen seulontaan. Kohta paikalle saapui myös yksi alueen maanomistajista ja hänkin oli erittäin ystävällinen ja väitti, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt paikalla niin paljon laulujoutsenia. Niitä näimmekin varmaan noin 150 yksilöä. Meille uskomattomampia olivat kuitenkin sorsamäärät, sillä etenkin lapasorsia oli aivan tuhottomasti, mutta myös haapanoita ja taveja paljon ja jonkin verran myös jouhisorsia ja muutama harmaasorsakin nähtiin. Tulvan rannoilla oli myös suuria kahlaajaparvia ja töyhtöhyyppiä, mustapyrstökuireja, kuoveja, punajalkavikloja ja suosirrejä oli vähän väliä lennossa isoina palloparvina, etenkin siinä vaiheessa, kun tulvalla meloi joku heppu kajakilla. Harmaahaikaroita näkyi muutamia ja pari silkkihaikaraakin ja yksi pyrstötiainen kävi napsimassa hyönteisiä lennosta aivan vierestämme.

Turlough Rahasane

LaulujoutseniaLintupaljoutta

Turloughin linnut olivat kuitenkin pääasiassa turhan kaukana ja usein myös hieman kumpuilevan maiseman takia katveessa, joten aika pian päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti Galwayn kaupunkia.

Nimmo’s Pier

Lopulta ajoimme Galwayn läpi kuuluisalle Nimmo’s Pierin laiturille. Olin saanut tiedon, että viime päivinä laiturille oli taas kerran palannut, ties kuinka monettako vuotta peräjälkeen, vanha rengasnokkalokki, joka kuulemma olisi helpoin löytää linnuille leipää heittelemällä – tämä ”dela” olisi kuulemma ensimmäisenä paikalla. Ja näinhän siinä kävikin, että kun Hanna alkoi laiturin tyvellä viskoa eväsleipänsä muruja linnuille, laskeutui rengasnokkalokki eteemme vain parin metrin päähän!

RengasnokkalokkiRengasnokkalokki

Kuvailimme rengasnokkalokkia jonkin aikaa ja löysimme lokkiparvesta myös nuoren rengasnokkalokin, joka sekin oli kuitenkin nähty paikalla jo aiemminkin. Mutta isoja lokkeja ei paikalla ollut kuin kourallinen harmaalokkeja, joten yhtä hieman etelänharmaalokilta näyttänyttä lintua hetken kuvailtuamme, päätimme jatkaa laiturin kärkeen vielä staijaamaan merelle. Haaveissamme oli, että josko Galwayn lahdella muutamaan kertaa syksyn aikana havaittu hopeatiira saapuisi muutaman edellisvuoden tapaan aika ajoin myös laiturin lähistölle. Itse haaveilin, että lintu saattaisi saapua jopa yöpymään jonnekin laiturin tienoille, sillä tuskin paikalliset enää olivat hirveästi linnun liikkeitä viime vuosina seuranneet. Alueellahan ei kauheasti orneja ollut ja hopeatiira oli kuitenkin ollut jo useamman syksyn ja talven alueella nähtävissä.

RengasnokkalokkiRengasnokkalokki

Retkipinnoja ropisi aivan tyyneltä mereltä mukavasti, kun näkyvyys oli aivan uskomaton! Amerikanjääkuikkia, ruokkilintuja, merimetsoja, naaraspukuinen lapasotka jne. ja puolisen tuntia merelle tuijoteltuamme saapui jostain erään majakan edustalle neljä tai viisi tiiraa kalastelemaan. Linnut olivat kaukana, mutta näkyvyys oli huikea ja riuttatiiroista erottuivat vanhat ja nuoret linnut helposti toisistaan ja yksi lintu erottui vielä hienokseltaan näistä. Linnun käsisiivet olivat laajemmin valkoiset, jolloin siiven kärjessä oli vähemmän tummaa. Etenkin alapuolelta käsisiiven takareuna oli selvärajaisesti tumma. Lintu myös vaikutti hieman pienemmältä ja kevytlentoisemmalta ja poskilaikun muotokin vaikutti sopivan hyvin hopeatiiralle. Tuijotimme tiiroja puolisen tuntia yrittäen vertailla niitä keskenään ja vaikka tämä yksi lintu ei helposti eronnutkaan muista, löytyi se porukasta aina pienellä hakemisella. Lopulta olimme vakuuttuneita, että kyseessä oli hopeatiira, josta oli edellinen havainto ilmoitettu lähes paria viikkoa aiemmin ja suuren Galwaynlahden toiselta rannalta.

Hotellimme

Pikkuhiljaa valo alkoi vähentyä ja jätimme tiirat saalistelemaan, kun ne eivät lähemmäksi tulleet ja lähdimme ajamaan lahden pohjoisrantaa länteen kohti Barnaa. Barnasta löysimme etsimämme, Hannan jo kotona alustavasti valitseman, hotelli Twelven ja vaikka se osoittautui meille aivan liian hienoksi ja tyyriiksi (115€/huone), päätimme ottaa ainoan vapaana olleen kahden hengen huoneen.

Illallistimme hotellin ravintolassa, joka oli aivan käsittämättömän suosittu! Oli todella mukava seurata paikallisten illan viettoa erinomaista ruokaa nauttien ja juomana itselläni oli tietysti Guinnesin tummaa olutta.

Huoneeseen päästyämme huomasin Twitteristä, että hopeatiiraa oli aiemmin päivällä kuvattu jossain päin Galwaynlahtea seisoskelemassa hiekkasärkällä ja yritin parin paikalliskontaktin avulla selvitellä, missä lintu oli ollut, jotta olisimme seuraavana päivänä voineet yrittää nähdä lintua paremmin. En lopulta saanut tarkkaa paikkaa selville, mutta pari havainnoijan tuntenutta epäilivät, että paikan täytyi olla jossain Nimmo’s Pierin lähellä, jossa kyseinen kaveri yleensä liikkui.

Galwaynlahtea ja muita lähipaikkoja

3.1. nautimme ruhtinaallisen aamupalan, joka minulla oli tietysti ns. ”Full Irish breakfast. Päätimme sitten, että jäisimme toiseksikin yöksi hienoon hotelliimme, olihan ravintolassamme niin käsittämättömän hyvät ruoat sekä aamupalat, että pitihän sitä itseään hieman hemmotella. Lomallahan tässä oltiin!

Barna Pierillä

Aloitimme retken ajamalla vain muutaman sadan metrin päähän Barnan laiturille eli Barna Pierille. Tälläkin paikalla hopeatiiraa oli nähty, joten olimme suunnitelleet aloittavamme tältä paikalta ja koluavamme sitten ainakin koko Galwayn lahden pohjukan päivän aikana.

Sää oli aivan uskomattoman upea ja meri oli edelleen lähes rasvatyyni! Myös Barna Pier osoittautui erinomaiseksi paikaksi, vaikkei sitä lintupaikkaoppaaseen ollut kelpuutettukaan. Laiturin tyvellä hiippaili pari kesyä englanninvästäräkkiä ja vieressämme kävi useampaan otteeseen piipahtamassa vilkkaasti liikkunut paikallinen pikkurari mustaleppälintu, jonka kuulimme myöhemmin olleen paikalla jo jonkin aikaa. Rannan kasveilla liikkui myös muutama mustapäätasku ja rantakivikossa hiippaili vaikka kuinka monta luotokirvistä.


Mustapäätasku
Luotokirvinen

Merellä näkyi taas useita amerikanjääkuikkia ja kaukana selällä kellui ruokkilintuja ja todella kaukana merellä näkyi muutamia lentäviä suulia sekä pari pikkukajavaakin. Rannan tuntumassa oli taas jonkin verran kahlaajia ja yhdestä suosirriparvesta Hanna löysi taas paikallisittainkin pikkukivan merisirrin ja rantasipi kävi kääntymässä laiturin tyvellä.

Silverstrand

Lopulta jatkoimme Galwayn suuntaan ja seuraava stoppimme oli Silverstrand, jossa otettiin parit maisemakuvat ennen kuin aloimme selata merta. Merimetsojen seurassa oli nyt myös karimetsoja ja pienillä luodoilla olleista kahlaajaparvista löytyi punakuireja, tundrakurmitsoja sekä pari isosirriä.

Salthillin rannasta avautui taas laaja näkymä tyynelle merelle ja aloimme taas seuloa amerikanjääkuikkia. Pienen seulonnan jälkeen löysin kaukaa mereltä kuikkalinnun, joka näytti heti hyvältä! Lintu oli heti alkuun samassa kuvassa amerikanjääkuikan kanssa ja näytti todella pieneltä, mutta oli kuitenkin kuikkalaji eikä kaakkuri. Tyynessä vedessä kelluessaan sillä ei näkynyt kuikalle tyypillistä reisilaikkua ja puolen tunnin tuijottelun aikana lintu suki muutamaan otteeseen vatsaansa kääntyen siten, että saatoimme vakuuttua siitä, että kylkilaikkua ei ollut. Lintu oli myös lyhyt- ja paksukaulaisen oloinen sekä hieman hentonokkainen. Mutta lintu oli useamman kilometrin päässä ja ui pikkuhiljaa vielä kauemmaksi. Loppuvaiheessa sitä vastaan ui yksi noin kymmenestä havaitsemastamme kaakkurista, joka näytti jopa tätä isommalta, ainakin selvästi pitkäkaulaisemmalta. Tiesimme tarkalleen, minkä näköinen tundrakuikkayksilö alueella oli marraskuussa (sekä useampanakin aiempana talvena) nähty ja oletimme kaulan tyvellä olevan tumman rengasmaisen kuvion näkyvän helpommin, mutta me näimme sen vain pariin otteeseen aivan lyhyesti linnun oltua sopivassa asennossa. Tämä oli kuitenkin se puuttuva pala, jolla saimme linnun naulattua tundrakuikaksi!

Lopulta tundrakuikka lipui niin kauas, että päätimme jatkaa matkaa, olimmehan kuitenkin suunnitelleet menevämme myöhemmin Tawin Islandille, jonka lähellä lintu oli uiskennellut.

Päätimme kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassamme ja suuntasimme seuraavaksi pohjoiseen sisämaahan Lough Corribille, joka on valtava järvi, jolle ei oikein ole monesta paikkaa näkyvyyttä. Päätimme kokeilla katsoa järvelle sen eteläreunasta, jonne löysimme pienen etsinnän jälkeen. Alkuun näytti, ettei järvellä ole paljonkaan lintuja, kunnes joku säikäytti aivan valtaisat sotka-, sorsa- ja kahlaajaparvet lentoon. Mutta linnut olivat niin kaukana, että päätimme aika pian palata takaisin meren rantaan. Ainoiksi paremmiksi havainnoksi näimme taas pari lapasotkaa, 10 telkkää sekä jokusen liejukanan.

Lough Corrib

Sepelhanhi

Tawin Islandille ajoimme pientä ja hidasta tietä, joka mutkitteli useiden mukavan näköisten lutakoiden ohi, joilla oli hyvin lintujakin. Pääsimme jopa kuvaamaan yhtä silkkihaikaraa. Tie vei parin laitumen läpi ja muuttui lopulta niin huonokuntoiseksi, että jouduimme kävelemään loppumatkan. Valitettavasti tuuli oli virinnyt sen verran voimakkaaksi, että merellä oli kohtalainen aallokko. Niinpä emme löytäneet mereltä enää kuin muutamia amerikanjääkuikkia. Jostain kauempaa saaren rannasta nousi kertaalleen ilmaan noin 250 hrota-sepelhanhen parvi ja kahlaajia kävi pöllyttämässä komea muuttohaukka.

Koskapa mieliämme hieman rassasi se, että olimme nähneet reissun molemmat kovat rariteetit aika huonosti, päätimme mennä taas iltapäiväksi Nimmo’s Pierille, josko hopeatiira, jonka olimme tietysti toivoneet löytyvän jostain käymästämme paikasta paikallisena, saapuisi taas saalistelemaan lahdelle.

Lokkien ruokintaa

Heittelimme taas leipää lokeille, mutta yllättäen rengasnokkalokkeja ei ollut nyt paikalla. Niinpä siirryimme aika pian staijaamaan lahdelle. Löysimme saman tien kaukaisilta verkonmerkeiltä istuskelemasta pari riuttatiiraa, mutta nämä vain kököttivät paikoillaan. Vesi oli nousussa koko ajan ja puolisen tuntia odoteltuamme ilmeisesti nousuveden ajamana saapui lahdelle enemmänkin riuttatiiroja. Lopulta lintuja pyöri lahdella kymmenkunta ja tovin niitä seulottuamme löysimme taas hopeatiiran. Nyt linnut olivat hieman lähempänä kuin edellisiltapäivänä, mutta vieläkään emme saaneet linnusta uusia tuntomerkkejä esiin. Toivoimme tietysti näkevämme punaiset jalat edes vilaukselta. Lintuja tarpeeksi tuijotettuamme olimme huomanneet, että riuttatiirojen jalat näkyivät syöksyn jälkeen aika helposti ja aivan pikimustina, mutta tällä linnulla ne oli vaikeampi nähdä mutta ne näyttivät tummilta, eivät mustilta. Lopulta kolme tiiraa lähti tulemaan suoran meitä kohti ja onneksemme tämä lintu oli niiden joukossa. Hanna odotteli kamera valmiina ja minä yritin selostaa, mitä lintua kuvata, mikä ei ollut lainkaan helppoa lintujen oltua aika tiiviinä parvena syöksyillessä veteen sikin sokin. Onnistuin itse nähdä pari kertaa punertavat jalat ja lopulta lintu kurvasi mukavan etäisyyden päästä ja Hanna onnistui kuin onnistuikin saamaan siitä kuvat ja ainakin parissa kuvassa näkyvät jopa kirkkaanpunaiset jalatkin!

Hopeatiira Hopeatiira

Illalla tapasimme paikallisen harrastajan Harry Husseyn Galwayn keskustassa Eyre Squarella. Oli mukava tutustua tähän kovaan orniin, joka toki oli minulla ollut Facebook-kaverina jo pitemmän aikaa. Hotellille päästyämme söimme taas tukevasti ja kömmimme taas todella aikaisin nukkumaan.

Närhi

Punatulkku

Kuusitiainen

4.1. päätimme suunnata suoraan aamupalan jälkeen Galwaynlahden kaakkoispuolella olleeseen Coole Parkin metsään. Käppäilimme metsän läpi jokitulvalle eli Turlougille asti, mutta tällä ei ollut kovinkaan paljon sorsia. Metsikön lajisto oli kuitenkin juuri sitä mitä olimme tulleet hakemaan, sillä näimme pari hibernans -alalajin närheä sekä kuusitiaista. Muitakin reissupinnoja tietysti tuli ja mm. punatulkkuja ja pyrstötiaisia oli yllättävän runsaasti.

Seuraavaksi ajoimme Kinavaran laiturille, jonka edustalla oli ollut jo jonkin aikaa amerikantavi. Taveja oli kyllä rannoilla muutamia kymmeniä, mutta emme löytäneet jenkkitaavia. Toki muutama linnuista nukkui sellaisessa asennossa, ettei niitä pystynyt määrittämään. Ja koskapa laji ei ollut prioriteettilistallamme kovin korkealla, jatkoimme Trauchtin rannalle, jonka toivoimme olevan erinomaisella hollilla löytääksemme taas Tawinin suunnalta tundrakuikan.

Meri oli taas aivan peilityyni ja amerikanjääkuikkia kellui lahdella aivan tolkuttomasti. Laskin huvikseni mereltä kertaselauksella ”80 immeriä” ja isoimmassa parvessa oli 22 lintua. Löysin myös 5 kuikan parven ja linnut olivat yllättävän erinäköisiä kuin edellispäiväinen lintumme. Kaukaiset kuikat olivat muuten yllättävän vaikeita erottaa immereiden seasta. Epäilen, että tilanne oli ainakin näin äkkiseltään vaikeampi kuin mitä immerin löytäminen olisi Suomessa kuikkien seasta… Kertaalleen löysin siron näköisen kuikkalinnun aivan järjettömän kaukaa Tawinin tyveltä, mutta sen sukellettua en sitä enää löytänyt, enkä kauheasti viitsinyt yrittääkään, sillä lintu oli aivan järjettömän kaukana.

AmerikanjääkuikkaAmerikanjääkuikka

Läheisellä Flaggy Shorella olimmekin siirtyneet Claren puolelle, mutta amerikanjääkuikkia oli lahdella aivan samaan malliin. Meressä kellui myös ainoa vähänkään isompi näkemämme mustalintuparvi, mutta muita ”melanittoja” ei parvessa ollut. Ohitsemme lentäneestä allista tuli retkipinna ja rannassa käväisi reissun toinen rantasipi. Kuikkia uiskenteli meressä neljän parvi. Näkyvyys oli niin hyvä, että esimerkiksi harmaahaikaran saattoi putkella määrittää lahden toiselta puolelta Galwaysta, yli kymmenen kilometrin etäisyydeltä.

Tyyntä merta

Bell Harbourin suojaisella lahdella kellui 15 ristisorsaa, mutta me jatkoimme pian rantatietä seuraten kohti Black Headin majakkaa. Liikkuvasta autostakin näimme meressä koko ajan amerikanjääkuikkia. Black Headilla olimme sitten ihan kunnon meren ääressä ja näimmekin runsaasti suulia, ruokkilintuja, hylkeitä sekä pyöriäisiä.

Cliffs of Moher

Sitten olikin edessä hieman pitempi ajo Dooliniin, jossa törmäsimme sattumalta Doolinin luolan parkkipaikkaan ja pitihän opastuskeskuksella käydä kysymässä, pääsisimmekö me luolaan tutustumaan. Mutta valitettavasti seuraava ohjattu opastus oli vasta kolmelta, joten luolareissun jälkeen olisi ollut jo pimeä ja meidän päivän pääkohteemme olivat kuitenkin Cliffs of Moherin jyrkänteet. Doolinissa oli myös nähty pariin otteeseen tunturipöllöä, mutta koska emme tienneet tarkkaa paikkaa eikä lintu suvainnut näkyä liikkuvasta autosta, niin olimme aika pian parkkeeraamassa Cliffs of Moherin parkkipaikalle.

Kävelimme opastuskeskuksen ohi ensin vasemmanpuoleisille jyrkänteille ja heti keskuksen takana eteemme pomppasi mustaleppälintu, joka on Claressa aika kova laji. Jyrkänteille päästyämme näimme rotkossa muutaman edestakaisin lentelevän myrskylinnun ja rinnenurmikolla oli mustavaristen ohella pari alppivarista tepastelemassa.

Cliffs of MoherCliffs of Moher

Kävimme kiipeämässä myös oikeanpuoleiselle jyrkänteelle ja maisemat olivat kyllä todella komeat!

Cliffs of Moher

Hotellimme

Liscannor Baylle ajettuamme, alkoi ilta jo hämärtää, joten jatkoimme saman tien sisämaahan ja päätimme etsiä majapaikkaa jostain Ennisin kaupungin läheltä. Hommaan menikin yllättävän kauan, sillä kaikki tienvarsimotellit ja B&B:t olivat kiinni tai täynnä. Lopulta jouduimme ajamaan Ennisin keskustaan isolle Temple Gate hotellille, josta saimme taas aika hintavan (109€) huoneen. Syömässä kävimme läheisessä kebap-paikassa, jossa teinit piti aivan järkyttävää meteliä ja lopulta omistaja ajoikin heidät pois, että me saimme syödä rauhassa…

Illalla sain taas lukea Twitteristä, että paikalliset olivat kuin olivatkin nähneet tundrakuikan päivällä Tawinilta. Niinpä laitoin taas kyselyä muutamalle tutulle ja sain tiedon, että lintu oli ollut hyvin lähellä paikkaa, jossa mekin sen olimme paria päivää aiemmin nähneet.

Claren paikkoja

5.1. aloitimme Ennisin pohjoispuoleiselta Ballyallia Lakelta, jolla oli mukavasti pikku-uikkuja sekä mm. 3 harmaasorsaa ja reissupinnaksi näkynyt pajusirkku. Sitten jatkoimme tsekkaamaan pari muuta järveä eli Lough Atedaunin ja Inchiquin Loughin, joista ensimmäinen oli aivan kohtalainen lintujärvi. Harmaasorsia näkyi 17, naaraspukuinen lapasotka, telkkä sekä mukavimpana rantoja kierrellyt sinisuohaukkanaaras.

Sitten ajoimme pitemmän matkan valtaisalle Fergus Estuarylle, jota päätimme katsoa ainakin aluksi Ingin kukkulan vierestä. Löysimmekin hyvän paikan vallilta ja olimme ajoittaneet saapumisemme parahiksi nousuveden aikaan, joka oli juuri nostanut aivan valtavat kahlaajaparvet lentoon ja valtaosa linnuista tippui suoraan edessämme olevan suuren nurmiaukean keskelle. Kapustarintoja oli tuhansia ja muitakin kahlaajia satoja, mutta taas linnut olivat vähän turhan kaukana ja katselupaikka oli taas vähän niin ja näin, kun olimme taas kiivenneet aidan yli jonkun laitumelle.

Fergus Estuary

Kahlaajia

Fergus Estuarystä jäi vähän sllainen fiilis, että linnut tulisivat olemaan yhtälailla kaukana kaikilta muiltakin paikoilta, joten päätimme lähteä suorinta tietä Shannon Airport Lagoonia kohti. Valitettavasti perinteiselle pysäköintipaikalle pääsy oli estetty, joten jouduimme kiertämään laguunin taakse golfkentän parkkiin, josta kävelimme sitten vallin reunaa kohti laguunia. Ruovikko oli kuitenkin päässyt kasvamaan niin laajaksi, että laguuni hädin tuskin näkyi ja eipä siinä monta lintua tuntunut olevan Meren puolellakin oli taas alkanut tuulla siihen malliin, ettei sinne kannattanut katsella. Myöhemmin kuulimme Shannon Airport Lagoonin olevan aikalailla menetetty paikka juuri umpeenkasvun takia.

Aamupäivän retkeily Claren lintupaikoilla oli ollut sen verran suuri pettymys, että koskapa meillä oli vielä iltapäivää reippaasti jäljellä, päätimme tehdä radikaalin liikkeen ja ajaa suorinta tietä takaisin Galwayhin. Shannonin lentokentältä kuitenkin pääsi todella nopeasti motarille.

Taas Tawin Islandilla

Niinpä vain noin tuntia myöhemmin olimme taas ajamassa Tawin Islandin pikkutietä. Näimme tien varressa fasaanin ja tuulihaukan ja kohta jo kävelimme saaren kärkeä kohti. Valitettavasti merellä tuuli aika pahasti, mutta olimme päättäneet yrittää löytää tundrakuikan nähdäksemme sen paremmin.

Emme kuitenkaan löytäneet mereltä kuin muutaman amerikanjääkuikan, nekin tuntuivat olevan tiessään! Ei aallokko niin paha ollut, etteivätkö linnut olisi olleet löydettävissä, ne vaan olivat ilmeisesti uineet ulommas merelle? Jonkin aikaa tuijotettuamme löysin pienessä harmaalokkiparvessa kelluneen isolokin, joka oli koko syksyn ensimmäinen laatuaan Galwayssa. Ja vähän myöhemmin löysimme kalastuslaivan perässä lokkiparvessa lentäneen grönlanninlokin.

Seuraamme liittyi Claresta saapunut tundrakuikkabongari Paidi Cullinan, joka oli jo aamulla ollut paikalla nelisen tuntia. Seuloimme merta herkeämättä, mutta tuuli teki homman aika vaikeaksi. Pari pientä alliparvea, yhteensä 7 lintua lensi merellä, mutta tundrakuikkaa ei meinannut löytyä.

Parin tunnin tapituksen jälkeen Paidi päätti luovuttaa, olihan iltakin jo pikkuhiljaa alkamassa hämärtää. Hän oli kävellyt noin 50 metrin päähän meistä, kun huomasin kuikkalinnun uivan niemen takaa esiin. Näin heti, että lintu oli joko kuikka tai tundrakuikka, mutta se ui koko ajan viistosti poispäin. Huusin heti Paidin takaisin paikalle ja pienen hakemisen jälkeen niin Hanna kuin Paidikin olivat löytäneet sen. Se ui koko ajan viistosti poispäin tekemättä yhtään mitään muuta. Se ei edes sukeltanut kertaakaan. Pari kertaa se onneksi käänsi päätään, jolloin me, joilla oli kunnon kaukoputket eli minä ja Hanna, näimme kohtuullisen hyvin senkin tuntomerkin, jonka olimme toivoneet näkevämme eli kurkkusepelin. Paidi ei vain millään onnistunut sitä nähdä, mutta hänellä olikin aika kehno putki. Lopulta kun olin itse katsellut lintua tarpeeksi, annoin hänen katsoa lintu minun putkellani ja lopulta sinnikkään odottamisen jälkeen lintu taas käänsi kertaalleen rintamasuuntansa sivuttain ja päätään hieman meitä kohti, jolloin Paidinkin näki tämän tuntomerkin. Lintu oli hänellekin elis, joten tunnelma oli varsin korkealla!

Juttua riittikin vielä kävellessämme takaisin autolle ja Paidi kertoi vielä, että oli tullessa nähnyt tienvarsilutakoilla pari mustavikloa, jotka sitten pointsasimme vielä melkoisen pimeässä retkipinnoihin.

Hanna kaivoi puhelimella netistä meille ehdokkaan majapaikaksi ja pienen etsinnän jälkeen lopulta löysimme Oranmore Lodge hotellin pihaan. Saimme taas pikkuisen turhankin hienon huoneen ja kohta olimme hotellin ravintolassa tilailemassa ruokaa. Tätä rauhallisella paikalla sijaitsevaa hotellia voi suositella, sillä tästä on hyvin lyhyt matka moneen hyvään kohteeseen Galwaynlahdella.

Kohti Dublinia

6.1. keli oli muuttunut entistäkin tuulisemmaksi ja myös sateiseksi. Kävimme aamusta Belclare Turloughilla, mutta valitettavasti paikalla muutaman kerran havaittua ”islannin”tundrahanhiparvea, jossa oli mukana ollut myös kanadanhanhi, ei näkynyt. Sorsia oli ojissa runsaasti, mutta tämä tulva ei vielä ollut oikein päässyt laajenemaan, joten suurin osa linnuista oli ojissa katveessa.

Jatkoimmekin pian kokeilemaan, josko Loughrean sotkat näkyisivät paremmin, mutta parkkipaikalle päästyämme alkoi sataa oikein kunnolla. Kävin pikaisesti katsomassa järven kaakkoisnurkkaan, jossa ei kuitenkaan näkynyt olevan sotkia lainkaan, joten päätimme lähteä ajelemaan kohti Dublinia.

Brú na Bóinne

Oikeastaan vasta matkalla päätimme ajella Dublinin pohjoispuolella Meathissa sijainneelle yhdelle Irlannin kuuluisimmista nähtävyyksistä eli Brú na Bóinneen. Perille päästyämme keli oli yhä sateinen, mutta eipähän ollut paikalla ainakaan liikaa muita turisteja ja niin pääsimme heti ensimmäiseen kyytiin Newgrangen viisituhatta vuotta vanhalle haudalle. Turistit kuljetettiin pikkubusseilla opastuskeskukselta muutaman kilometrin päähän itse kohteeseen. Jokainen bussiryhmä sai mukaansa oman oppaan, joka esitteli hautarakennelman niin sisältä kuin ulkoakin. Meille jopa demonstroitiin miltä talvipäivän seisauksen auringon nousu näyttää sisällä haudassa.

Brú na Bóinne

Brú na Bóinnesta ajelimme sitten kehätielle ja lentoasemalle, jossa palautimme auton parkkialueelle. Avaimia palauttaessamme virkailija ihmetteli, missä meidän vikalistamme oli. Se olisi pitänyt täyttää yhdessä virkailijan kanssa samassa paikassa lähtiessämme. Me olimme vain napanneet auton ja lähteneet. Onneksi sanoimme ottaneemme kuvat näkyvistä kolhuista, jos meitä yritettäisiin niistä syyttää, joten virkailijakin päätti antaa asian olla, kun auto kuitenkin oli meidän jäljiltämme siinä kunnossa kuin sen saatuammekin – toki paljon likaisempi. Onneksi päivän sade oli sitä vähän putsannut.

Lentoasemalta otimme sitten linja-auton Dublinin keskustaan ja nousimme kyydistä St. Stephen Green puistossa, jonka toisella laidalla oli hotellimme. Saimme mukavan pienen huoneen tästä vanhasta Stauntons on Green hotellista ja kohta olimme kävelemässä keskustassa, josta löysimme pienellä etsiskelyllä erinomaisen ruokapaikan.

Dublinissa

7.1. nukuimme pitkään ja taas valtaisan aamupalan jälkeen kävelimme ensin kansallismuseoon ihmettelemään kulta- ym. aarteita, jonka jälkeen kävimme vielä eläintieteellisessä museossa, jossa näkyi mm. eskimokuovi.

Päivällä pikkuhuilin jälkeen otimme Niall Keoghilta saamieni ohjeiden mukaisesti puiston laidalta raitiovaunun, jolla matkasimme vihreätä linjaa viiden pysäkin päähän Milltowniin. Siitä oli pieni kävely Dropping Dwellin pubiin, jonka takana virtasi vuolaana pieni joki. Emme ehtineet kuin sillalle kävellä kuin löysimme ensimmäisen hibernans -alalajin koskikaran sekä muutaman virtavästäräkin. Virran kivillä liikkui myös yksi todella oudon näköinen västäräkki, joka lähinnä näyttää englanninvästäräkin ja virtavästäräkin risteymältä. Kohta olimme taas palailemassa takaisin hotellillemme.

Outo västäräkki Koskikara

Illalla kävimme vielä samaisessa ravintolassa syömässä ja sitten olikin aika yrittää mennä aikaisin nukkumaan, sillä meillä oli seuraavana aamuna todella aikainen herätys.

Kotimatkalle

8.1. heräsimme ennen aamuviittä ja puolta tuntia myöhemmin olimme linja-autossa matkalla kohti lentokenttää. Paluulentomme lähti klo 8:55 paikallista aikaa ja itse nukahdin jo ennen koneen nousua.

Helsinki-Vantaalle laskeuduimme klo 14:40 ja vanhempani olivat meitä vastassa. Kävimme lentoaseman ravintolassa syömässä ja koska vanhempani olivat matalla johonkin näyttelyyn Helsinkiin, jatkoivat he matkaansa junalla ja me pääsimme lähtemään hyvissä ajoin kotimatkalle.

Lopulta olimme ihmisten aikaan kotona Parikkalassa ja kerrankin voi sanoa, että reissu oli ollut sellainen, että olimme saaneet jopa levättyä tarpeeksi! Ja lintumielessä reissu oli mennyt paremmin kuin olisimme ikinä uskaltaneet toivoa!

J.A.

Azorit meriretki 28.8.-3.9. 2016

Mutkia matkaan

Olin jo pitkään haaveillut kunnon meriretkestä jonnekin WP:n äärikolkkaan, sillä merilinnut ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja pinnalistallani oli vielä muutamia aukkoja täydennettäväksi merilintujen osalta, vaikka aika hyvä onni minulla oli merilintujen kanssa ollut. Syksyisiä merilinturetkiä on viime vuosina järjestetty mm. Madeiralla, Lanzarotella, Azoreiden Graciosalla, Pohjois-Espanjassa, Portugalissa sekä mm. Scilly-saarilla Englannissa. Olin ajatellut, että näistä pitäisi päästä useammallekin vuosien saatossa käymään, mutta Azoreiden Graciosalta järjestetyt retket olivat kuulostaneet aiempien vuosien havaintojen perusteella kaikkein houkuttelevimmilta. Azoreiden madeirankeijuthan edustavat mielenkiintoisia kesä- ja talvipesimämuotoja, jotka tultaneen splittaamaan omiksi lajeiksi Monteiro’s ja Grant’s Storm-Petreliksi ja lisäksi reissuilla oli havaittu kunnon tajunnanköyrijöitä kuten pikkukeiju joka vuosi ja kerran etelänkihukin. Azoreiden merireissuja järjestelivät vanhat ystäväni Richard Bonser sekä Peter Alfrey, mikä osaltaan lisäsi myös houkuttelevuutta osallistua juuri tälle reissulle. Niinpä buukkasin itseni hyvissä ajoin reissuun jo kevättalvella. Lopulta koko reissu oli jo maksettunakin jo keväällä, joten oli mukava vain odotella alkusyksyä.

Ja lopulta pitkä odotus oli ohi ja herätyskello soi aivan epäinhimilliseen aikaa ollessani jo vanhempieni luona Kirkkonummella, jonne olin saapunut viikonlopun viettoon…

28.8. En ollut onnistunut nukahtamaan yöllä lainkaan, mutta eipä parin tunnin unilla olisi luullut olevan niin väliäkään. Olin kuitenkin suunnitellut nukkuvani lennoilla. Kahden aikaan lähdin isäni kyydillä kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa ja ollessamme vasta kurvaamassa pihasta, sain tekstiviestin TAP:ilta eli portugalilaiselta lentoyhtiöltä, jonka lennolle olin menossa, että lentoni olisi pari tuntia myöhässä ja lisätietoa löytyisi TAP:in sivuilta, joille oli viestissä linkki. Mitään lisätietoa ei kuitenkaan löytynyt ja sivustolla lento näytti myös olevan yhä ihan ajallaan. Niinpä jatkoimme matkaa.

Lentoasemalle hieman ennen aamukolmea päästyäni tuli pian selväksi, että lento oli kuin olikin myöhässä ja reippaasti! Lennon uudeksi lähtöajaksi ilmoitettiin 6:30, mikä tarkoitti sitä, että mikäli lento olisi ajoissa ja kestäisi yhtä kauan kuin suunniteltua, olisi minulla Lissabonissa 25 minuuttia aikaa ehtiä Terceiran jatkolennolle.

Reilun neljän tunnin norkoilun ja kymmenien epäonnistuneiden nukahtamisyritysten jälkeen lennon lähtöaika muuttui vielä pariakymmentä minuuttia myöhemmäksi. Eli ei auttanut kuin toivoa, että myöhästymisen syyksi selvinnyt TAP:in Lissabonin lentoaseman turvallisuushenkilökunnan lakko olisi sotkenut myös muiden lentojen lähtöaikoja.

Lopulta lentoni lähti ja fiilikset olivat aika matalalla. Istumapaikkani oli vieläpä keskipenkissä, joten vaikka nukahdin jo ennen koneen nousua, rojahdin saman tien vieressä istuvan miehen olkapäätä vasten ja tämä ravisteli minut hereille. Lopulta jollain ihmeen keinolla onnistuin hieman nukkua, kun kallistin penkkiä niin paljon kuin pystyi. Niskat olivat aivan jäykkänä, kun lopulta laskeuduimme Lissaboniin. Laitoin heti puhelimen päälle ja ylläri-ylläri, sain tekstiviestin, että Terceiran lentokin oli myöhässä, mutta vain vartin – eli se oli juuri samaan aikaan lähdössä!

Aulassa minua ja muita jatkolentolaisia, joista kukaan muu ei ollut menossa Terceiralle, oltiin vastassa ja meille lätkäistiin uudet lentoliput sekä ruhtinaallinen 10 euron ruokalippu. Mitään ei pahoiteltu, saati selitelty. Ja oma lentoni oli sitten vasta klo 18:00 paikallista aikaa! Niinpä edessä oli taas leppoisa 8 tuntinen lentoasemalla!

Aika kului hitaasti, mutta pienen piristyksen koin, kun huomasin heti alussa, että istuin legendaarisen ”King” Eric Cantonan vieressä. Tämä lähti kohta Pariisin lennolleen ja jäin itse kuluttamaan aikaa. Jossain välissä kävin Pizza Hutissa syömässä ja kiertelin kauppoja kilometritolkulla edes takaisin ostamatta kuitenkaan yhtään mitään. Rahathan minulla oli vähissä edellisviikon autokauppojenkin takia.

Lopulta kello lähestyi kuutta ja koneemme boarding alkoi. Eihän tuo ollut yllätys, että tämäkin TAP:in lento lähti lopulta myöhässä, mutta vaikka istuin taas surkeasti keskipenkillä, onnistuin taas nukkumaan osan matkasta ja saamaan niskani yhä vain pahemmin jumiin.

Terceiran pinnabongausta

Laskeuduimme lopulta Terceiralle ja matkalaukkuni löytyi yllättävän nopeasti ja pihalle päästyäni nappasin saman tien taksin Teresinha hotellille. Taksi oli niin huonokuntoinen, että olin kiitollinen, että se kulki perille asti ja maksettuani kuskille 9,6 € sain hotellilta oikein mukavan huoneen.

Sitten oli aika laitella taas viestiä vanhalle ystävälleni Pierre-André Crochetille, jolle olin toki ilmoitellut aikataulumuutoksistani, sillä minun oli ollut tarkoitus retkeillä koko päivä (aamupäivä 11 asti, jolloin minun olisi oikeasti pitänyt saapua) hänen, Josh Jonesin sekä Hugo Touzén kanssa.

Viestin lähetettyäni lähdin etsimään, löytyisikö hotellilta muita tuttuja tai tuntemattomia retkelle osallistujia. Meidän oli ollut määrä tavata oppaamme Josh hotellilla klo 18:00 paikallista aikaa, jolloin itse olin ollut vasta Lissabon-Terceira lennon puolivälissä. Aulasta löytyikin ruotsalaiset Bosse Carlsson ja Hans Rudhe sekä luxemburgilainen Guy Mirgain, jotka olivat lähdössä syömään. Päätin lähteä heidän matkaansa.

Sarvipöllöbongaus

Olimme kävelleet vain pikkumatkan Paul do Praian altaan noki- ja liejukanojen ja nurmikolla tepastelleen pronssi-iibiksen ohi katsomaan lastentarhan pihapuussa päivehtineitä paria sarvipöllöä, kun ”PAC” soitti ja kertoi, että he katselivat satamassa riuttatiiraa. Arvasin heti, että kyseinen lintu pitäisi päästä katsomaan, vaikka PAC ei sitä suoraan sanonutkaan, mutta otettuani jokin aika sitten splitatun amerikanriuttatiiran eli Cabot’s Ternin puheeksi, sanoi PAC, että heillä oli runsaasti kuvia linnusta ja jotain outoa siinä kyllä oli.

PAC lupasi, että he tulisivat hakemaan minut hotellilta, joten palailin hotellille ja pian PAC, Josh ja Hugo saapuivatkin vuokra-autollaan ja hepä eivät olleet vielä hotellilla käyneetkään. Heidän kannettuaan tavaransa huoneisiinsa, jatkoimme saman tien satamaan, jossa tiira oli ollut. Paikalle oli saapunut myös belgialainen David Monticelli, joka oli vahingossa buukannut itselleen toisen hotellin, vaikka tähän Archipelago Choisen kautta järjestettyyn retkeemme sisältyi yö Teresinhassa. Mutta vaikka samaisella langalla, jolla tiira oli ollut, oli yhä kymmeniä kalatiiroja sekä jokunen ruusutiira, ei riuttatiirankuvatusta enää näkynyt, vaikka odottelimme paikalla pimeään saakka. Muutkin havainnot jäivät merellä näkyneisiin keltanokkaliitäjiin sekä pikkukuoviin.

Niinpä palailimme hotellille, kävimme pikaisesti suihkussa ja lähdimme lopulta etsimään ravintolaa, sillä alkoihan sitä olla nälkä jo itse kullakin. Hyväksi muistamamme Pescadore ravintola oli valitettavasti sunnuntaisin suljettu, joten kävelimme rantakadun vartta toiseen tuttuun ravintolaan, jossa Bosse, Hans, Guy sekä David jo olivat odotelleet annoksiaan vaikka kuinka pitkään.

Saimmekin odotella annoksiamme toista tuntia, mutta meillä oli ainakin aikaa tutustua Hugon ottamiin tiirakuviin ja tiira todellakin näytti mielenkiintoiselta! Pikkuhiljaa aloimme varmistua, että kyseessä todellakin olisi WP:n ensimmäinen elossa havaittu amerikanriuttatiira. Aiemmat kaksi havaintoahan koskivat Briteistä sekä Hollannista kuolleina löydettyjä Amerikassa rengastettuja lintuja. Lopulta kaikki eivät meinanneet saada annoksiaan lainkaan ja olipa jollain kala aika raakaakin. Minun tilaamani mustekala oli kuitenkin herkullista!

Lopulta oli jo todella myöhä, kun palailimme hotellille ja pääsin nukkumaan ja kylläpä olinkin jo väsynyt!

Ja löytyyhän se

29.8. herätys olikin sitten aikaisin, sillä olimme päättäneet suunnata satamaan tiirajahtiin jo hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Josh kuskina suuntasimme ruotsalaisten ja Guyn kanssa satamaan noin klo 6:30 jolloin vielä oli varsin pimeää, mutta langalla näkyi heti runsaasti tiiroja. Josh lähti hotellille hakemaan toista autolastillista, johon kuuluivat hänen ohella jo tiiran nähneet PAC sekä Hugo. Valitettavasti kaikki langalla oleilleet tiirat olivat samankokoisia eikä poijuilta saati lennostakaan löytynyt kalatiirojen ohella kuin muutamia ruusutiiroja.

Ihmetellessämme missä David oli, sillä hän oli meinannut myös saapua satamaan jo pimeässä, Bosse tokaisi, että nyt tiira on langalla! Jostain sen oli onnistunut saapua paikalle meidän kenenkään huomaamatta! Ja koskapa olin itse katsellut edellisiltana runsaasti kuvia linnusta ja tankannut tällaisen talvipukuisen amerikanriuttatiiran tuntomerkkejä, oli lintu helppo todeta oikeaksi yksilöksi! Tummat tertiaalit paistoivat ja käsisulissa oli vain kapea valkoinen reunus, joka päättyi ennen sulan kärkeä. Päälaen tumma oli selvärajainen ja siinä oli vain vähän valkoista. Lintu oli myös varsin vähän kalatiiroja suurempi. Kohta linnun lennähtäessä erottuivat myös tummemmat kyynärsulat.

AmerikanriuttatiiraAmerikanriuttatiira

Katselimme lintua noin vartin yrittäen soitella ja viestitellä Davidille, että lintu oli paikalla. Lopulta tämä saapuikin, mutta tuolloin tiira oli jo lennossa ja lensi aina sataman aallonmurtajalle ja vilkun taakse katveeseen. Kaipa hänen kuitenkin onnistui lintu nähdä lintu omasta mielestään ihan pinnakelpoisesti? Tähän voisi todeta, että pinnan varmistumista saamme me muutkin varmaan hetken vielä odotella, sillä amerikanriuttatiiran määrittämisestä ei taida kukaan vielä tietää kovinkaan paljon, mutta mikäli tällä hetkellä määritysperusteina pidettävät tuntomerkit vain pitävät oikeasti paikkansa, on meidän lintumme kyllä amerikanriuttis.

Meillä muilla varhaisaamu oli sujunut ihan kuin olimme suunnitelleetkin, joten palailimme hotellillemme klo 7:30 alkavalle aamupalalle hyvillä fiiliksillä.

Terceiran kiertelyä

Hotellilla tapasimme paikalle juuri saapuneet ryhmämme loput jäsenet, jotka olivat aloittaneet retken jo edellispäivänä Sao Miguelin saarella ja tutustuneet saaren paikalliseen lajistoon paikallisoppaan Gerby Michielsenin johdolla. Kolmikko englantilainen Brian Gregory, hollantilainen Barti Brieffes sekä kanadalainen Heather Pantrey olikin minulle ennestään tuntematon. Näistä Heather oli vanhempi rouva, joka ei niinkään ollut lintuharrastaja, mutta todella kova reissaaja ja viimeiset vuodet hän oli reissannut pääasiassa vain luontoimmeisten mukana. Silti hieman epäilytti, että oliko hänellä aavistustakaan, mihin hän oli nyt lähtenyt mukaan, sillä lintuharrastajien merireissut ovat kuitenkin aika extremeä! Onneksi reissun aloitus kuitenkin oli kevyt ja ohjelmassa oli vähän muutakin kuin veneessä keikkumista.

Cabo da Praia

SatamassaMustapyrstökuiri

Aamupalan jälkeen saapui hotellin pihaan autokyytimme eli paku sekä maastoauto kuskeineen ja pian suuntasimme takaisin satamaan. Paikalla ei kuitenkaan enää näkynyt kuin muutama tiira ja niinpä jatkoimme läheiselle Capo da Praian kahlaajalutakolle. Altailla oli tuttuun tapaan mukavasti kahlaajia, mutta laatu ei vielä ollut parhaimmillaan. Myöhemmin syksyllähän altaat vilisevät jenkkejä. Lutakoilta löytyi kuitenkin heti muutamia kanadantyllejä, joista kaksi oli vanhoja lintuja, jollaisia suurin osa meistä ei ollut aiemmin nähnyt. Kiertelimme allasta ja ynnäilimme paikalta yhteensä 4 kanadantylliä, tyllin, joitakin mustajalkatyllejä, pulmussirrejä, kuovisirrin, pikkusirrin, isosirrin, suokukon, karikukkoja, 2 tundrakurmitsaa, pikkukuovin, 5 mustapyrstökuiria, punajalkaviklon sekä 2 taivaanvuohta. Viiriäiset pytpyttivät, turkinkyyhkyjä viuhtoi ylitsemme, pari mustarastasta ja mustapääkerttua näkyi vallien reunapuskissa, pari virtavästäräkkiä tepasteli lutakon reunoilla ja pieni parvi vahanokkia lensi äännellen ohitsemme. Sää oli mitä mainioin ja minusta alkoi pahasti tuntua siltä, että olin kantanut mukanani aivan liikaa lämpimiä vaatteita, mutta eihän sitä koskaan tiennyt minkälaiseksi sää muuttuisi, kun olisimme merillä…

Kahlaajia tarpeeksi katseltuamme suuntasimme saaren sisäosia kohti ja seuraavan stopin teimme Cabriton altaalla. Tällä keinotekoisella altaalla näkyi tietysti joka paikan etelänharmaalokkeja, mutta seurana näillä oli selkälokki sekä naurulokki. Altaalla kellui myös joku omituinen ankankuvatus sekä yksinäinen tukkasotka.

Sitten jatkoimme tulivuoriylängölle, jossa katselimme hetken metsänreunassa saalistaneita lepakoita ja kuuntelimme paikallisten peippojen omituisia ääniä. Jatkoimme tietä vielä ylemmäs tasangolle, jossa hajaannuimme maastoon etsimään endeemiä perhoslajia, jollaisia pian löytyikin. Kyseessä oli Hipparchia azorina niminen harmaa, vaatimattoman näköinen heinäperhostyyppinen päiväperhonen, joka lensi tuulessa turhankin vauhdikkaasti ja laskeutui aina kasvien kätköön ja vieläpä siivet supussa, joten kuvat lajista jäivät vaatimattomiksi.

Ylängöllä

Hipparchia azorinaIshnura hastata

Autopaikan viereiseltä lutakolta löysimme myös amerikkalaisia Ishnura hastata nimisiä hyvin pieniä neidonkorentoja, jotka ainakin itseltäni olisivat jääneet huomaamatta, sillä ne olivat vain parin sentin pituisia ja parin millin paksuisia, eikä niitä huomannut ellei kävellyt aivan nenä maassa. Näitä partinogeneettisesti lisääntyviä korentoja on Azoreilla ainoastaan naaraista koostuva populaatio ja kyseessä onkin maailman ainoa tällä tavalla lisääntyvä esiintymä.

Olimme suunnitelleet jatkavamme retkeä aina Angra do Heroismon kaupunkiin asti, mutta kello tikitti sellaista tahtia, että päätimme alkaa palailla kohti Praia de Vitoriaa. Pointsasimme vielä matkan varrelta retkipinnoihin hippiäisen, joka Tercairalla on eri alalajia, inermis kuin Sao Miguelilla olleiden jo näkemät.

Lopulta palailimme hotellille hakemaan jo aiemmin pakkaamamme ja hotellin respan viereiseen huoneeseen jättämämme matkalaukut ja suuntasimme satamaan odottamaan laivaa. Satamassa oli melkoinen ryysis ja mistään ei saanut mitään informaatiota, mikä laiva milloinkin oli lähdössä ja minne. Eikä vajaan tunnin odottelun jälkeen näyttänyt lainkaan siltä, että viideltä mikään laiva olisi lähdössäkään yhtään mihinkään. Lopulta laituriin saapui komea virtaviivainen paatti, joka kuitenkin oli lähdössä Sao Miguelille. Pian tämän perässä saapui meidän suuri laivamme, jonka nimi Joshilla onneksi oli tiedossa. Ja lopulta ennen kuutta nousimme laivaan ja tietysti suoraan ylös ja ulos aurinkokannelle ja tuntia tiedossamme olleesta aikataulusta myöhässä eli kuudelta laiva lähti matkaan kohti Graciosaa.

LaivatKannella

Tyrskyliitäjä

Laivalla

Merellä ei alkuun näkynyt kuin keltanokkaliitäjiä, etelänharmaalokkeja sekä joitakin kalatiiroja. Ulommas päästyämme näin muutaman lentokalan pikaisesti, mutta sitten ei näkynyt enää muuta kuin keltanokkaliitäjiä. Keli oli ehkäpä liiankin hyvä, sillä maininkeja ei juuri ollut ja tuulesta ja tyrskyistähän merilinnut pitävät. Staijailimme kuitenkin antaumuksella ja lopulta yritys palkittiin, kun ensin näkyi pari nokiliitäjää, sitten pienikokoinen liitäjä, joka valitettavasti oli liian kaukana, mutta näytti lähinnä kääpiöliitäjältä ja sitten näkyi vielä tyrskyliitäjäkin. Näimme myös kaukana merellä komeasti pomppineita valaita, jotka tunnistuivat kuvista pohjoisatlantinnokkavalaiksi (Mesoplodon bidens).

Ollessamme jo aika lähellä kolmetuntisen matkamme päätepistettä eli Graciosaa, löytyi illan jo hämärtäessä mereltä muutamia madeirankeijuja. Yhtä keijua päästiin katsomaan ihan hyvin ja sillä erottui sulkasatomerkkejä siivillä ja kevyesti lovipäinen pyrstö eli kyseessä oli Graciosan endeemi ns. Monteiro’s Storm-Petrel eli kesäkaudella Azoreilla pesivä madeirankeiju, joka erottuu lähinnä juuri sulkasadon ajoittumisen sekä pyrstön avulla talvisin samoissa koloissa pesivistä Grant’s Storm-Petreleistä.

Vihdoin Graciosalla

Lopulta rantauduimme Graciosalle Praian satamaan, jossa meitä oli vastassa kontaktihenkilömme Rolando sekä hänen erittäin hyvää englantia puhunut kaverinsa. He olivat järjestäneet meille ruokailun läheisestä ravintolasta, sillä normaalisti saaren kaikki ravintolat menivät kiinni jo yhdeksältä tai viimeistään kymmeneltä, ja nyt laivan oltua tunnin myöhässä, emme enää olisi tällä aikataululla niihin ehtineet. Ensin ajoimme kuitenkin hotellillemme Santa Cruziin, jossa yllättäen kaikille ei ollutkaan omaa huonetta ja niinpä me majoituimme samaan huoneeseen Joshin kanssa. Tapasimme hotellilla ainakin omaksi yllätyksekseni vielä yhden retkellemme liittyvän jäsenen eli hollantilaisen Marc Guytin, joka oli saapunut Graciosalle jo aiemmin. Hän kuitenkin oli jo syönyt, joten kannettuamme tavaramme huoneisiimme, me muut suuntasimme taas Praian lähistöllä sijainneelle Green Light ravintolalle.

Ravintoloitsija oli aivan loistotyyppi ja tervetuliaismaljan jälkeen saimme tilattua maittavat ateriat ja itsekin sain oikein hyvän kala-annoksen. Ruoan päälle saimme vielä jälkkärihedelmät ja lopulta pääsimme palailemaan hotellille, jossa olimme puolen yön tietämillä ja olihan mukava päästä nukkumaan.

Veneemme

Ensimmäinen meriretkipäivä

30.8. aamupala oli 7:30 ja sen jälkeenkin oli vielä mukava hieman löhötä huoneessa ennen kuin suuntasimme käyttöömme saamallamme pakettiautolla kohti satamaa. Ongelmana vain oli ettemme kaikki mahtuneet kerralla autoon. Niinpä suuntasimme ensimmäisellä lastilla lähisatamaan, jossa Rolando olikin paikalla. Mutta Rolandopa ei ollutkaan lähdössä kanssamme merelle vaan kävi ilmi, että olimme jopa aivan väärässä satamassa. Meidän olisi pitänyt taas ajaa Praiaan asti. Onneksi saimme kuitenkin Rolandon auttamaan kyydeissä ja pääsimme näin kohtuu nopeassa aikataulussa kaikki Praiaan. Siellä saimme vielä tovin odotella venettämme, joka lopulta saapui kapteenin ja apupojan ohjaamana ja pääsimme vihdoin lastaamaan tavaroitamme veneeseen. Lopulta pääsimme merille, vaihteeksi taas tuntia myöhässä alun perin sovitusta aikataulusta. Kyydissä oli myös apupojan tyttöystävä.

Pullokuonodelfiini

Alkuun linnusto oli taas tuttua lokkia, kalatiiraa ja keltanokkaliitäjää, mutta tunnin verran vauhdikkaasti ulkomerelle ajeltuamme näimme ensimmäisen isoliitäjän ja kohta perään tyrskyliitäjän sekä ensimmäiset jonkin sortin madeirankeijut. Emme kuitenkaan vielä hidastelleet ennen kuin näimme ensimmäiset merinisäkkäät. Näitä paria pullokuonodelfiiniä (Tursiops truncatus) pääsimme katsomaan aika läheltä ja seurailimmekin veneellä jonkin aikaa, kunnes päätimme jatkaa yhä vain ulommas merelle, kohti yhteensä lähes parin tunnin ajon ja 34 kilometrin päässä Graciosalta sijaitsevaa kohdettamme eli Bank of Fortunen merenalaista harjannetta.

Reilun tunnin ajeltuamme oli veneessä ensimmäinen merisairas, vaikka merenkäynti oli verrattavissa kesähelteisellä Saimaalla liplutteluun. Eikä kyseessä yllättäen ollut kukaan ryhmästämme vaan apupojan tyttöystävä, joka aloitti ”chummauksen” hyvissä ajoin. Kukaan meistä ei raaskinut kertoa hänelle, että onneksi merireissua oli enää jäljellä sellaiset 8 – 9 tuntia…

Lopulta olimme perillä Bank of Fortunen matalikolla, jossa siis meren alla oli tulivuorisaari ja jossa muutamien vuosien meriretkien kokemuksella merilinnut, etenkin keijut, viihtyivät. Niinpä Josh ja PAC aloittivatkin ”chummauksen”. Rolando ja kumppanit olivat järjestäneet meille kunnon kalamössöt, jota alettiin lappaa mereen. Tämän erittäin pahalta haisevan, kalaöljyyn sekoitetun mössön oli tarkoitus houkutella paikalle merilintuja, joilla on erittäin hyvä hajuaisti. Pian veneemme ympärillä näkyikin aaltojen pinnalla öljyläikkä, mutta valitettavasti itse ”chum” oli hieman vääränlaista koostumukseltaan eikä se juuri kellunut. Mainittakoon, että mössömme oli täysin eläinperäistä eli emme suinkaan saastuttaneet merta millään tavalla, vaikka pikkuhiljaa ajellessamme tuulen ja aallokon mukana laikku laajeni koko ajan.

ChummaustaChum

Eipä mennyt kuin hetki, kun ensimmäinen madeirankeiju saapui chumille. Ja kuvaajat alkoivat tietysti kuvata lintua, joka kävi välillä ihan mukavan lähelläkin kääntymässä. Aivan odottamaani tyyliin lintu ei kuitenkaan käyttäytynyt, sillä olin toivonut keijujen saapuvan aivan veneen vierelle lekuttelemaan ja hakemaan kalapaloja. Pikkuhiljaa kun keijuja oli paikalla jo muutamia, oli selvää, että ne lähinnä lentelivät edestakaisin välillä chumilla käyden ja vain aika ajoin ne lensivät aivan veneen vierestä. Ja sen verran vauhdikkaita lentäjiä ne olivat, että veneen keinuessa ja vieläpä kuvaajien liikkuessa edestakaisin ja tietysti vähän väliä muiden kuvaajien eteen, oli kuvaaminen erittäin haastavaa ainakin tällaiselle erittäin kokemattomalle järkkärikuvaajalle, jolla oli vaimon kamera lainassa.

Muutamia keijuja nähtyämme olimme vakuuttuneita, että olimme nähneet niin kesäpesivää Monteiro’s Storm-Petreliä sulkasatoisine siipineen ja lovipyrstöineen kuin talvipesivää Grant’s Storm-Petreliä aivan tuoreine ja ehjine siipisulkineen sekä tasapäisine pyrstöineen. Eroa oli hieman myös lintujen tummuudessa, siipien pituudessa ja lentotyylissäkin. Mutta valtaosassa tilanteita oli määritys vain madeirankeijutyyppinen lintu ja toivottiin linnusta saatavan sellaisia kuvia, että niistä olisi myöhemmin hyvä tarkentaa määritystä.

Madeirankeiju (Monteiro's)Madeirankeiju (Grant's)

Silloin tällöin veneen ohitti vauhdikkaasti myös okunen yksittäinen keltanokkaliitäjä tai isoliitäjä ja kamerat säksättivät sarjatulta. Ajelehdittuamme aikamme, olimme lopulta öljyläikän ulkopuolella, josta palailimme läikän alkuun, josta taas tuulen mukana ajelehdimme pikkuhiljaa läikän halki lintuja kuvaillen, toistaaksemme saman taas uudelleen.

Iltapäivän ollessa jo pitkällä olivat merilinnut välillä syystä tai toisesta täysin kateissa, jolloin ajelimme hieman edestakaisin etsien lintuja, mutta palasimme lopulta alkuperäiselle paikalle. Hiljaisina hetkinä rankasta ja haisevasta sekä auringonpaahteisesta chummaustyöstä vastanneet PAC ja Josh pulahtivat pariin otteeseen uimaankin ja kuvia ehdittiin ottaa chumille saapuneesta selkälokistakin. Mutta ei hiljaiseloa kauan riittänyt, sillä löysin itse kiikareilla kaukana merellä lentäneen keijun, joka näytti täysin tummalta. Muutkin löysivät linnun nopeasti ja heidänkin mielestään lintu näytti lupaavalta, mutta valitettavasti se ei koskaan tullut yhtään lähemmäksi. Lopulta määritys oli jätettävä auki, sillä emme olleet nähneet lintua tarpeeksi hyvin. Linnun muoto ja lentotyyli eivät kuitenkaan sopineet lainkaan tyrskyliitäjälle, joita olimme nähneet muutamia. Haaveenamme olleen pikkukeijun varma määrittäminen olisi kuitenkin vaatinut parempaa havaintoa.

Hieman harmittamaan jääneen tummakeijuepisodin jälkeen kului taas aikaa ennen kuin vihdoin kuului PAC:in huuto: ”Wilson’s Storm-Petrel” ja aaltojen välissä matalalla lensi lyhyt- ja pyöreäsiipisempi ja laajemmin valkoyläperäinen, selvempisiipilaikkuinen ja pitkäjalkainen etelänkeiju, jota olinkin jo odotellut elislistalleni! Lintu ei kuitenkaan alkuun kauan ollut näytillä, mutta lensi lopulta kertaalleen veneen ohitse ja vieläpä samaan aikaan, kun veneen ohitse lensi myös nokiliitäjä.

EtelänkeijuNokiliitäjä

Taas tovin hiljaiselon jälkeen PAC löysi kaukaa tumman keijumaisen linnun, joka kuitenkin lensi koko ajan suoraan poispäin. Päätimme singahtaa veneellä sen perään ja pysyimmekin sen perässä jonkin aikaa, muttemme koskaan päässeet yhtään lähemmäksi. Parin saamamme huonon kuvan perusteella tämä lintu kuitenkin oli ennemmin tyrskyliitäjä.

Lopulta meidän oli pikkuhiljaa lähdettävä palailemaan takaisin päin. Pysähdyimme vielä kuvaamaan selkälokin seurassa uiskennellutta isoliitäjää, jota tovin kuvailtuamme näimme merellä komeita valaan puhalluksia! Ajoimme paikalle ja kyseessä todellakin olivat tällä kertaa isot valaat! Jo puhalluksista laji määrittyi kaskelotiksi ja pääsimme kuvaamaan ja katselemaan näitä mukavan läheltä! Puhallusten äänet kuuluivat hienosti! Kaskelottihan on suurin hammasvalas ja isommat koiraat saattavat olla jopa 16 metrin mittaisia! Kyllähän olivat komeita!

KaskelottiKaskelottiSelkälokki ja isoliitäjäHanhennokkavalas

Ja ei tässäkään vielä kaikki, sillä aika pian kaskelottien jälkeen löysimme toisen valasparin ja pääsimme kuvaamaan hanhennokkavalaita lähietäisyydeltä.

Praian lähellä kiertelimme vielä hetken saarta, jossa oli useita vuosia pesinyt nokitiira, mutta havainnot jäivät kala- ja ruusutiiroihin. Lopulta yhdeksän ja puolen tunnin meriretki oli ohi ja palasimme satamaan. Havaintolistallemme oli kertynyt 15 isoliitäjää, 4 nokiliitäjää, 5 tyrskyliitäjää, 6 turhan kaukaista pienempää kihua, etelänkeiju, yhteensä noin 30 madeirankeijua ym. Satamasta suuntasimme suoraan tuttuun ravintolaan syömään. Tällä kertaa tarjolla oli herkullisia liharuokia. Aterioinnin jälkeen oli mukava palata hotellille pitkän päivän päätteeksi nukkumaan.

Toinen meriretkipäivä

31.8. olimme suunnitelleet lähdön merille aikaisemmaksi, mutta taas oli ilmassa epäselvyyttä, kummastako satamasta matkaan lähdettäisiin ja miten satamaan taas koko porukalla päästäisiin? Oletus kuitenkin oli, että taas oli ajeltava Praiaan ja niinpä ruhtinaallisen aamupalan jälkeen Josh lähti heittämään ensimmäistä autolastillista satamaan. Yllättäen pihaan kurvasi tuolloin Rolandon hyvää englantia puhunut herramieskaveri, joka sitten kuskasikin muun porukan satamaan.

Tunturikihu

Tuuli oli nyt huomattavasti navakampi, joten kiersimme Praian saaren vain kertaalleen ja todettuamme tiirojen tarkemman tarkkailun mahdottomaksi, jatkoimme taas suoraan kohti Bank of Fortunea. Heti alkumatkasta linnusto vaikutti lupaavalta, kun ylitsemme lensi tunturikihu ja merellä näkyi useitakin isoliitäjiä.

Nyt kalamössö oli tehty koostumukseltaan paljon paremmaksi, sillä seassa oli enemmän leipää, popcornia ja muuta kelluvaa. Hajukin tuntui siinä määrin pahemmalta, että hajun ja merenkäynnin aiheuttaman rynkytyksen yhteisvaikutuksesta aloin itse voida hieman pahoin. Edellispäivänä olin selvinnyt ilman minkäänlaisia tuntemuksia ja luotto korvan taakse laittamaani Scopoderm laastaria kohtaan oli kasvanut. Laastarin luvattu 72 tunnin vaikutusaika alkoi kuitenkin epäilyttää, kun pikkuhiljaa oloni vain huononi ja huononi. Otin lääkitystä vahvistaakseni myös Postafen pahoinvointipillerin, mutta eipä olo vieläkään kohentunut. Lopulta näytin ilmeisesti sen verran huonovointiselta, että Guy tarjosi minulle myös inkivääripillereriä ja kuinka ollakaan, liekö triplavaikutus vai ehkä hieman aivan ulkomerellä tasaantunut merenkäynti vaikuttanut siihen, että oloni alkoi pikkuhiljaa kohentua. Varmasti vaikutuksensa oli myös sillä, että olimme lopulta saapuneet taas pelipaikoille ja keijuja ja isoliitäjiä lenteli ympärillämme selvästi vilkkaammin kuin edellispäivänä.

Ja eipä paikalla ehditty olla kauan, kun ylitsemme lensi taas tunturikihu ja lähes heti perään Hugo plokkasi viistäjän! Kapverdenviistäjä suhahti aivan veneemme takaa ja palasi onneksi suorittamaan vielä upean ohilennonkin, joten kaikki saivat linnusta hyviä kuvia! Pian ohitsemme lensi taas yksi tunturikihu ja hetken madeirankeijuja kuvattuamme tupsahti jostain chumille pari etelänkeijua, joiden tanssahtelua vedenpinnalla oli upea seurata! Lajisto oli kerta kaikkiaan monipuolista!

KapverdenviistäjäKapverdenviistäjäEtelänkeijuEtelänkeiju

Parhaimmillaan chumilla oli kymmenkunta madeirankeijua ja isoliitäjiä suhahteli tuon tuosta aivan veneemme ohitse. Kamerat siis rätisivät yhtenään ja vaikka vene yhä keikkui sen verran pahasti, että ainakaan itse en oikein pystynyt edes kiikareita käyttämään, oli alkumatkasta ollut paha olo tiessään.

Delfiinit

Venettämme kävi katsomassa myös iso porukka delfiinejä (Delphinus delphis), jotka uivat parhaimmillaan aivan veneemme alitse. Juuri kun homma oli hieman tasaantunut ja lintuja tuntui olevan hieman vähemmän, huusi Josh: ”Swinhoes Storm-Petrel”! Ja pikkukeiju löytyi nopeasti lentämässä ensin suoraan meitä kohti, mutta kohta se kääntyi veneen taakse eikä oikein kukaan ehtinyt saada siitä kuvaa. Itse roiskin kuvia Bossen takana istuessani kurottamalla vain kameraani lintua kohti ns. lonkalta. Lintu näkyi vielä hetken veneen toiselta puolelta ja kaikkien onnistui se nähdä, mutta yllättäen vain Hugo ja ihme kyllä meikäläinen onnistui saamaan siitä kelvollisia kuvia.

Pikkukeiju

Tunnelma oli korkealla, sillä kaikki olivat saaneet eliksen lajista, joka oli ehkä kuitenkin ollut kaikilla toivelistalla kaikkein korkeimmalla, sillä odotukset lajin näkemiseksi olivat suuret – olihan laji havaittu kaikilla viidellä Graciosalle järjestetyllä meriretkellä ja vieläpä aina juuri Bank of Fortunella.

Hetken veneessä oli seestynyt tunnelma eikä kukaan oikein edes kuvannut mitään, mutta lopulta aloimme taas kuvata ympärillämme pörränneitä madeirankeijuja. Ja saapuipa veneemme vierelle isoliitäjä iskentelemaan ja seuraamaan venettämme ja tämä veijari poseerasi niin komeasti, että siitä saatiin lopulta niin komeat kuvat, että saatoimme hyvillä mielin lähteä palailemaan Graciosaa kohti jo hyvissä ajoin.

Isoliitäjä

Bank of Fortune oli todellakin tarjonnut parastaan, sillä havikseen oli kertynyt jo arviolta 40 madeirankeijua, 55 isoliitäjää, 10 nokiliitäjää, tyrskyliitäjä sekä jo aiemmin mainitut herkut. Herkkuihin saatiin paluumatkalla vielä lisäystäkin, kun plokkasin kiikareilla kaukaisen viistäjän, joka ei koskaan tullut kovin lähelle, mutta saatiin silti tunnistettua kapverdenviistäjäksi.

Tuuli oli yhä niin voimakas, että Praian tiirakiertely jäi taas lyhyeksi ja lopulta olimme takaisin satamassa jo viideltä. Suunnitelmissamme oli huilailla hetki hotellilla ja suunnata vielä veneellä lyhyelle iltaretkelle. Palaillessamme kohti hotellia, kurvasimme pikkumutkan Praian kaupungissa, jossa saaren ainoassa keinotekoisessa vesilutakossa näimme paikalla jo vuosia olleen mandariinisorsan.

Iltaretkellä kiertelimme Praian saarta toivoen löytävämme nokitiiran mutta ei sitä valitettavasti löytynyt. Olimme jostain saaneet tiedon, että yksi lintu olisi nähty vielä viikkoa aiemmin ja että pari ei olisi tänä vuonna pesinyt lainkaan. Niinpä aloimme epäillä, olisiko tämä nähtykään lintu enää paikalla. Havainnot jäivät siis kalatiiroihin, muutamiin ruusutiiroihin, pariin pikkukuoviin, karikukkoihin sekä harmaahaikaraan.

Palailimme maihin jo ennen kahdeksaa ja suuntasimme hotellin ravintolaan syömään. Valitettavasti ravintolan esitys ei ollut kovinkaan kaksinen, mutta onneksi lopulta kaikki saivat syödäkseen ja tälläkin ruoalla nälkä siirtyi.

Illalla oli mukava ottaa hieman rennommin ja saada vihdoin ihan kunnon pituiset yöunet.

Kolmas meriretkipäivä

1.9. satamaan kuljettiin kahdessa vuorossa Joshin toimiessa taas kuskina. Merillekin päästiin vihdoin aikataulun mukaisesti ja toiveet jonkin yhä vain paremman lajin näyttäytymisestä olivat korkealla.

Praia ja Pico

Meri oli taas lähes tyyni ja aivan avomerelläkin oli todella lämmin. Lisäksi näkyvyys oli aivan uskomaton ja näimme jopa neljä Azoreiden saarta, kun Picon tulivuorisaarikin näkyi komeasti Sao Jorgen takaa.

Lintuhavainnot jäivät olemattomiin, kunnes lopulta parkkeerasimme Bank of Fortunelle, jossa näkyi heti ensimmäinen madeirankeiju. Chummaus aloitettiin taas välittömästi ja kohta muutama keiju oli taas kiertelemässä venettämme.

Kuviin osui taas niin Monteiro’s kuin Grant’s Storm-Petreleitä, mutta muuten lintuja oli niin vähän, että kuvia otettiin jopa roskalinnuista kuten etelänharmaalokkinuorukaisista ja keltanokkaliitäjistäkin.

Madeirankeiju (Monteiro's)Madeirankeiju (Grant's)EtelänharmaalokkiKeltanokkaliitäjä

Aika kului lähinnä auringosta nauttien ja kameroiden muistikortteja pikkuhiljaa keijukuvilla täytellen, kunnes lopulta Marcin kanssa kiinnitimme yhtä aikaa huomiota kahteen peräkkäin lentäneeseen keijuun, joista toinen näytti tasatummalta. Taas pikkukeiju! Linnut saapuivat yhä vain meitä kohti ja lopulta kurvasivat kohtalaisen läheltä venettämme ja kaikki saivat nähdä linnut hienosti ja kuviakin tuntui kameroiden rutinasta päätellen syntyvän. Ja linnut myöskin jäivät chumille kiertelemään, joten siirryttyämme niiden perässä hieman lähemmäksi, pääsimme näkemään ja kuvaamaan niitä kohta vielä uudemmankin kerran.

PikkukeijuPikkukeiju

Mutta kohta pikkukeiju oli taas kadonnut samaan tapaan kuin muutkin keijut aina vain yhtäkkiä tuppasivat katoamaan ja saimme taas tyytyä madeirankeijuihin sekä huomattavasti edellispäivää vähälukuisempiin isoliitäjiin, joista yksi laskeutui taas seuraamaan venettämme ja lopulta sitä ruokittiin kalapaloilla vain noin 1,5 metrin päästä!

IsoliitäjäIsoliitäjä

Lopulta kaikki tuntuivat saaneen madeirankeijukuvia riittävästi ja lähdimme palailemaan rantaa kohti. Isoliitäjiä olimme arvelleet nähneemme vain kymmenkunta lintua, madeirankeijuja 20 ja tyrskyliitäjiä 2, joista toista pääsimme katselemaan hieman paremmin paluumatkalla. Lajisto ja lintumäärät olivat siis olleet aika vaisuja edellispäivään verrattuna.

Raitadelfiini

Päivän aikana olimme tehneet taas merielukkahaviksiakin, kun näimme sinihain (Prionace glauca) lyhyesti aika lähellä venettämme ja pääsimme katselemaan raitadelfiiniparven (Stenella coeruleoalba) pomppimista mutta valitettavasti aika kaukaa.

Ollessamme palailemassa kohti Praiaa oli meressä aivan uskomattomat määrät keltanokkaliitäjiä, joiden kuvaamiseen satsattiin, sillä niistä saatiin nyt niin uima- kuin lentokuviakin. Praian saarikin kierrettiin taas nokitiiran toivossa, mutta turhaan. Lopulta olimme satamassa jo kahden aikaan.

KeltanokkaliitäjäKeltanokkaliitäjä

Ehdin käydä lyhyellä kävelylläkin hotellin lähimaastossa ja muutamassa kaupassa, joista kolmannesta sain vihdoin kylmää juomista. Mutta pian olikin sitten aika palailla taas satamaan.

Kauhuksemme veneessä ei ollut lainkaan mitään kalaherkkuja linnuille tarjottavaksi. Onneksi Rolando säi järjestettyä jostain laatikollisen muikuntapaisia kaloja ja niinpä raritoiveemme saivat taas uutta nostetta.

Suuntasimme kiertelemään Baixon ja Praian pikkusaarten ympäristöön ja tavoitteenamme oli kuvata Monteiro’s Storm-Petreleitä paikassa, jonne niiden piti kokoontua illalla ennen kuin ne lentäisivät saarille pesimäkoloilleen, mutta emme lopulta nähneet kuin yhden yksilön ja muutkin havainnot jäivät muutamaan isoliitäjään.

Baixo

Lopulta suuntasimme kiertelemään Praiaa ja PAC sekä Josh pilkkoivat muikkuja paloiksi ja viskoivat niitä tiiroille, mutta vain kalatiiroja sekä joku yksittäinen ruusutiira saapui kaloja noukkimaan. Lopulta kalalaatikko oli tyhjä ja oli aika palata satamaan.

Praia

Illalliselle menimme tuttuun Green Lightiin, jossa isäntä otti meidät taas avosylin vastaan ja ruokaa odotellessamme saimme myrkyttää itseämme erilaisilla toinen toistaan pahemmilla alkomahoolijuomilla. Ruoka kuitenkin oli taas maukasta ja sitä todellakin oli riittävästi! Lopulta palailimme hotellille lepäämään.

Rolando saapui taas ruokailun jälkeen kuskaamaan osaa porukasta hotellille ja toi tullessaan huonoja uutisia. Seuraavaksi illaksi oli luvattu myrskyä, eikä merelle olisi todennäköisesti asiaa edes aamulla, sillä kuskimme eivät voineet ottaa riskiä ja viedä ryhmää merelle, myrsky kun voisi nousta niin nopeasti.

Graciosan kiertelyä

2.9. Aamupalan jälkeen oli ymmärtääksemme sovittu, että Rolando saapuisi kertomaan meille päivän ohjelmasta. Sää oli yhä aivan uskomattoman kaunis, joten elättelimme vielä toiveita merelle pääsemiseksi. Puolen tunnin odottelun jälkeen ihmettelimme, että mitäköhän olimme taas ymmärtäneet väärin ja kun oli kulunut tunti, päätti Josh kilauttaa kaverille. Ylläri oli melkoinen, kun saimme puhelimeen vastanneelta vaimolta tiedon, että Rolando oli sukeltamassa!

Niinpä ilmassa lenteli hieman ärräpäitäkin, kun me emme nyt oikein tienneet mitä tehdä. Meille oli luvattu, että mikäli merelle ei ole asiaa, niin meille tuodaan käyttöön toinenkin auto, että me kaikki mahdumme kerralla liikenteeseen, mutta autoa ei kuulunut eikä näkynyt. Lopulta kuitenkin jotenkin selvisi, että autohan oli ollut parkissa avaimet sisällään koko aamun! Informaatiokatkoksen takia me olimme menettäneet aamusta jo puolisentoista tuntia!

Lähdimme sitten porukalla kiertämään saarta eli tutustumaan maisemiin sekä tietysti katsomaan, löytyisikö saaresta mitään lintuja ihan tavallisten paikallisten lajien lisäksi.

Rantamaisemaa

Kraatterissa

Teimme ensin pari stoppia rannoilla, mutta havainnot jäivät karikukkoihin ja pikkukuoviin. Stoppasimme vielä mm. Farol da Ponta da Barcan majakalla, ennen kuin suuntasimme saaren keskiosiin tulivuorikraatterille. Furna Do Enxofre Caldeira nimisen kraatterin sisäpuolelle ajettiin pienen tunnelin läpi ja kuten arvata saattaa kraatterin sisäpuoli oli todella vehreää! Kartassa näkyi pieni kraatterijärvikin, mutta lutakko oli nyt täysin kuiva. Kanarianhemppoja, tiklejä, peippoja, sepelkyyhkyjä ja mustarastaita nähtiin, muttei mitään sen yllättävämpää.

KeskusMaan alle

Kraatterin nähtävyys oli luola, johon pääsi tutustumaan 3,5 € lipun informaatiokeskukselta ostettuaan. Itse kipaisin muutaman muun ohella tietysti luolaan tutustumaan ja aika syvälle maan alle kiertäneiden portaiden päässä avautuikin oikein komea luola! Luola oli aika hienosti valaistu, joten paikka oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Aivan luolan perällä oli pieni fumarolikin eli kiehuva mutalutakko, joka tuttuun tapaan haisi rikiltä eli mädältä kananmunalta.

Luola

Kivuttuani takaisin ylös maan pinnalle, otettiin keskuksella hetken aikaa rennosti ja lähdettiin sitten jatkamaan saaren kieroa. Lopulta pieni Graciosa oli kierretty aika nopeasti. Saaripinnoja oli kertynyt aivan odotetusta lajistosta; virtavästäräkki, hiirihaukka, turkinkyyhky ym.

Sitten suuntasimme lentoasemalle, jonne päästyämme Josh lähti vielä muutaman muun kanssa hakemaan matkatavaroitamme hotellilta. Iltakuuden jälkeen oli sitten edessä lento Terceiralle.

Kunnon sekoilua

Terceiralle laskeuduttuamme hyvästelimme Sao Miguelille samalla koneella jatkaneet ryhmäläisemme ja asemalla niin ruotsalaiset, ranskalaiset kuin Marckin ottivat vuokra-autot. Me hyppäsimme Guyn kanssa Marcin kyytiin ja suuntasimme tietysti suorinta tietä satamaan! Ja siellähän se amerikanriuttatiira istuskeli taas langalla, mutta autosta noustuamme se nousi saman tien lentoon ja lensi kauas vilkun taakse, eikä palannut illan jo hämärtäessä.

Niinpä jatkoimme hotelleillemme. Guy oli ruotsalaisten kanssa tutussa Teresinhassa, mutta me muut olimme varanneet huoneita läheiseltä, hieman halvemmalta Brancolta. Tai ainakin niin olimme luulleet tehneemme, sillä minulle ei ollutkaan huonetta varattuna. Olimme kiireessä varailleet Marcin läppärillä minulle huonetta Graciosalla lentoa odotellessa ja mokailleet, sillä lopulta selvisi, että minun huoneeni olikin varattu hotellista nimeltään Branco II ja tämä hotelli sijaitsee parin kymmenen kilometrin päässä! Onneksi hotellit olivat saman perheen omistuksessa, joten alkuhämmennyksen ja sekoilun jälkeen sain idean, josko jostain löytyisi lisäsänky joko Marcin tai ranskalaisten huoneeseen ja homma hoitui hienosti, sillä ranskalaisten huoneessa oli valmiiksi kolme sänkyä!

Hieman huoneissa virkistäydyttyämme PAC tilasi meille pöydän tutusta Pescador ravintolasta ja varmisti, että saatoimme mennä paikalle vielä iltayhdeksän jälkeen ja pian lähdimme kävelemään ravintolalle.

Ruotsalaiset ja Guy olivatkin jo pöydässä istumassa ja pian pääsimme tilailemaan herkkuruokia. Olimme jo saaneet todella herkulliset annoksemme, kun PAC:illa soi puhelin ja häneltä kysyttiin, että missä me oikein olimme? Hetken sekoilun päätteeksi selvisi, että soittaja piteli meille yhä pöytää varattuna ja oli jopa käännyttänyt ihmisiä ravintolan ovelta. Häntä tietysti huoletti, olimmeko tulossa syömään lainkaan? PAC selitti, että täällähän me olimme jo pöydässä syömässä, mutta lopulta selvisi, että ravintola oli väärä… Itse asiassa saarikin oli väärä… Pöytävarauksemme oli samannimisestä ravintolasta Sao Miguelin saarella! Kylläpä nolotti! Pescadorin ruoka oli lähes parasta, mitä olen koskaan syönyt ja sitä todellakin oli riittävästi. Niinpä oli lopulta hyvä asettua mahan viereen nukkumaan.

Aamu Terceiralla

3.9. hieman huonosti kuumassa huoneessa nukutun yön jälkeen tapasimme taas koko porukan tutussa paikassa eli satamassa. Aamu oli jo valjennut jokin tovi aiemmin ja paikalla ei ollut kuin ihan muutama kalatiira, muut olivat jo merellä kalassa.

Sää oli tuulinen ja sateinenkin, joten suuntasimme seuraavaksi aamukahville läheiseen Cafe Europaan, josta jatkoimme sitten Capo da Praian altaalle.

Heti oli selvää, että altaalle oli saapunut lisää lintuja, sillä tyllejä ja pulmussirrejä oli runsaasti ja aivan lähialtaalla käppäili myös keltajalkaviklo sekä palsasirri. Tarkempi altaiden syynäys tuotti myös 4 kanadansirriä, 2 valkoperäsirriä ja pari uutta kanadantylliä, mutta muuten linnusto oli samaa kuin edelliskäynnillä.

Keltajalkaviklo ja palsasirriKanadansirriKanadantylliPulmussirri

Minulla ja Guylla oli lento iltapäivällä, joten Marc, jolla oli vielä parikin päivää lomailua jäljellä Terceiralla, lupautui kuskaamaan meidät lentoasemalle.

Paul do Praia

Koska meillä oli vielä muutama tunti aikaa ennen kuin meidän piti olla kentällä, kiertelimme vielä satamaa sekä Praia de Vitorian rantoja ja kävimme myös Paul do Praian altaalla sekä sarvipöllöjä katsomassa, ennen kuin lopulta Marc heitti meidät lentoasemalle.

Praia de Vitoria

Kotio

Lentomme Lissaboniin lähti lopulta ajallaan ja Lissabonissa hyvästelin Guyn, jolla ei ollut pitkäkään odotus, mutta minulla oli kolmisen tuntia aikaa kulutettavaksi. Kävin taas syömässä ja lopulta lentoni Helsinkiin lähti klo 21:25.

Olin taas Helsingissä aamuyöllä klo 3:30 puoli tuntia etuajassa ja isäni oli taas suostunut noutamaan minut Kirkkonummelle, jossa rojahdin kunnon aamu-unille ja heräsin vasta päivällä. Rennosti otetun päivän sekä pienen iltapäiväretkeilyn jälkeen ajelin lopulta illalla Parikkalaan, jossa oli taas edessä paluu arkeen.

J.A.

Polar Ural, Venäjä 18.6.-2.7. 2016

Alkujorinat

Oltiin taas vuoden kulussa turhankin pitkällä eikä meillä ollut lomasuunnitelmia tehtynä. Onneksi keväällä huomasin suomalaisten WP-pinnareiden WhatsApp-ryhmässä Santamaan Markun viestin, jossa hän kertoi ranskalaisornien etsivän paria lähtijää retkelleen Polar Uralille. Tiesin kyllä heti, kuka reissua oli suunnittelemassa ja laitoinkin saman tien viestiä vanhalle tutulleni Pierre-André Crochetille, että meitä olisi kaksi reissusta kiinnostunutta. Olimme edelliskesänä olleet Etelä- ja Keski-Uralilla saman matkanjärjestäjän toimesta, jota nyt oltiin käyttämässä ja olimme jo tuolloin jutelleet Ural Expeditions&Toursin Oleg Demyanenkon kanssa tulevasta retkestä Polar Uralille, mutta olimme kyllä ajatelleet, että paikalla kävisi pari muuta ryhmää ennen meitä.

Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi varmistua, että meille molemmille olisi kuin olisikin paikka vapaana tälle pioneeriretkelle! Alkuun kun oli hieman epäselvää, oliko reissuun mahdollisuus lähteä viiden vai kuuden hengen porukalla. Mutta lopulta Oleg jo varaili meille junalippuja. Edessä olisi melkoinen seikkailu, sillä Polar Uralille matkustettaisiin junalla Moskovasta. Ja tuo matka on todella pitkä! Me Hannan kanssa vieläpä päätimme vetää homman ihan hardcore -touhuksi, kun päätimme hoitaa koko reissun junaillen eli varasimme junaliput myös välille Parikkala-Moskova!

Lopulta reissu muodostui seuraavanlaiseksi: Tapaisimme Pierre-Andre Crochétin (WP-3), Paul Dufourin sekä englantilaisen Ernest Davisin (WP-1) Moskovassa, josta matkustaisimme seuraavasta aamusta lähtien reilut 40 tuntia ja yli 2000km Intaan. Intassa meillä olisi kuski, jonka järeällä maastopakulla ajaisimme edestakaisen viiden päivän reissun Uralia kohti ja viettäisimme yöt telttaillen eri kohteissa. Palattuamme Intaan viettäisimme yön hotellissa akkuja lataillen ja seuraavana aamuna matkustaisimme taas junalla Eletskayaan, josta lähtisimme kuskin, paikalle mukanamme alueeseen tutustumaan saapuneen Olegin sekä myöskin vasta nyt ryhmäämme liittyvän Eric Didnerin kanssa jonkinlaisella tankilla valumaan neljän päivän aikana Polar Uralille matkalla taas teltoissa leiriytyen. Polar Uralilla viettäisimme vielä pari päivää ja matkustaisimme sitten taas pitkän matkan takaisin Moskovaan. Edessä olisi siis 11 päivää maastossa ja meillä Hannan kanssa yhteensä jopa 116 tuntia junailua!

Uralille

Reissumme tavoitelajisto oli heti alkuun selvä. Kaikilta meiltä puuttui listoiltamme pikkupajusirkku sekä suippopyrstökurppa. Ainoastaan Pierre-André, eli lyhyemmin PAC, oli hoitanut aiemmin taigarautiaisen. Hannan toivelistalla oli lisäksi mustakurkkurautiainen. Paul, joka ei ollut koskaan ollut missään pohjoisempana reissussa, tulisi tietysti saamaan pinnoja roppakaupalla. Mutta koska kyseessä oli todellinen pioneerireissu, oli meillä tarkoituksena yrittää koluta kohdemaastoa oikein urakalla ja tutustua alueen muuhunkin linnustoon ja muuhun eläimistöön ja jopa osin myös kasvistoon erittäin huolella, joten eihän sitä koskaan tietäisi, mitä yllätyksiä sitä vastaan tulisi. Haaveissa oli tietysti löytää mm. tundrakirvinen, joka meillä kyllä oli lajilistoillamme, mutta josta ei ollut Euroopan puolelta kesähavaintoja kymmeniin vuosiin ja unelmana oli tietysti löytää jotain aivan odottamatonta, kuten vaikkapa taigapunavarpunen…

Moskovaan

17.6. Työpäivän jälkeen oli leppoisaa, kun olin pakannut jo kaikki matkatavarani huolellisesti edellispäivien aikana. Tempaisin vatsan turhankin täyteen lähiravintolan kebabia ja otin rennosti, kun Hanna vielä pakkaili omia tavaroitaan. Lopulta hieman ennen iltapäivä neljää laitoimme kamat kasaan, kantoon ja pakkasimme ne autoomme. Ajoimme lopulta vain vajaan kilometrin ja tipautin Hannan tavaroiden kanssa rautatieasemalle ja ajoin takaisin kotipihaan, parkkeerasin auton, heitin avaimet kotiin, tein vielä viimeisen tarkistuksen, että kaikki tavarat oli varmasti otettu mukaan ja kävelin sitten itsekin rautatieasemalle.

Hieman myöhässä, klo 16:37, lähti junamme kohti Kouvolaa. 1h50min myöhemmin Kouvolassa oli Hannan sisko Elissa meitä vastassa. Pakkasimme tavarat tämän Kiaan ja suuntasimme syömään. Olin itse vieläkin aivan liian ähkyssä, mutta söin silti sen minkä pystyin Three Wingsin erinomaisia ruokia. Pian olikin aika palata asemalle, jossa hyvästelimme ”Ellin” ja jäimme odottelemaan Tolstoi -junaamme, joka saapui hieman myöhässä klo 20:20. Olimme saaneet paikat eri vaunuista, sillä juna oli ollut lippuja varatessa lähes täynnä. Kunhan passimme ja matkalippumme oli ensin kerätty virkailijoiden matkaan, suuntasi Hanna omaan hyttiinsä ja minä omaani. Itselläni oli lippu ykkösluokasta, joten vaikka alkuun hytissäni oli kolmen venäläisen seurue, jäi heistä lopulta vain varsin leppoisan oloinen, muttei sanaakaan englantia osaava herra seurakseni. Lopulta passimme ja junalippumme palautettiin ja onnistuin tilaamaan aamuksi omeletin aamupalaksi.

Klo 21:10 saavuimme Vainikkalaan Suomen raja-asemalle, jossa rajamiehet tarkistivat passin ja tullimies kävi kyselemässä parit kysymykset. Sain häneltä leimat kotona tekemäämme paperiin, joka todisti, että meillä oli mukanamme mainitsemamme optiikat ym., jos jotain ongelmia rajan toisella puolella sattuisi tulemaan esim. paluumatkalla. Suomen raja-asemalla meni tunti, kunnes lopulta valuimme rajan yli naapurin puolelle klo 22:16 ja sitten olikin edessä Venäjän raja-asema Buslovskaya klo 22:22. Venäjän rajamiehet nousivat kyytiin ja muodollisuudet hoidettiin yllättäen liikkuvassa junassa. Passien ja viisumien lisäksi kerättiin ns. maahantulolaput eli ”pikkulaput”, jotka olimme onneksi täyttäneet valmiiksi, sillä tyhjiä lappuja ei näkynyt missään jaossa. Tullinainen kyseli taas tullattavat sekä käteisvarat, joita ei tietenkään ollut liikaa. Klo 22:55 olimme sitten lopulta Viipurissa, josta jatkettiin vasta klo 23:43. Aika pian Viipurin jälkeen laitoin petini kuntoon ja aloin nukkumaan.

18.6. heräsin kunnolla vasta aamukahdeksan jälkeen, jolloin kämppikseni oli ollut jo käytävässä katselemassa maisemia jonkin tovin. Maisema ulkona näytti perusvenäläiseltä; rehevää, ränsistyneitä hökkeleitä ja paikoin neuvostotyylisiä kerrostaloja. Muutamia peruslintulajeja näkyi retkipinnoiksi. Kohta tuotiin aamupalaksi tilaamani omeletti ja matkan viimeinen kolmevarttinen kului ikkunasta maisemia tuijotellen junan valuessa hitaasti kohti Moskovaa.

Lopulta vain hieman aamuyhdeksän jälkeen olimme perillä Lenigradskiyn (Ленинградский) rautatieasemalla 15 minuuttia etuajassa ja päätimme kävellä kaikkine kantamuksinemme 1,3 kilometrin päässä sijaitsevalle Ars-hotellille, josta olimme etukäteen buukanneet huoneen. Huone oli oikein viihtyisä, mutta hiukan huoletti, kun respan nainen osannut sanaakaan englantia.

Hieman lepäiltyämme ja käytyämme virkistävässä suihkussa, yritimme saada respasta rekisteröintilappuja sekä passiemme kopioita, jotka olimme luvanneet lähettää Ural Expeditions & Toursin Oleg Demyanenkolle, jotta tämä pystyisi hakemaan meille kulkulupia ensimmäiseen retkikohteeseemme eli Intan kansallispuistoon. Respan nainen ei kuitenkaan pystynyt rekisteröintiä suorittamaan ja puhelimessa jonkun tulkin avulla käymämme keskustelun perusteella ymmärsimme syynä olevan tietokoneyhteysongelmat. Hieman turhautuneina, laitoimme tietoa asiasta Olegille, joka alkoi selvitellä asiaa ja päätimme olla yhteydessä myöhemmin ja lähdimme kävelemään kohti Moskovan keskustaa ja Punaista toria.

Punaiselta torilta

3,5 kilometrin kävely punaiselle torille oli yllättävän nopea ja matkalla ei juuri ollut muuta kuin pankkeja ja kahviloita. Punaisella torilla kuvailimme televisiosta tutun näköisiä kirkkoja, Kremliä sekä Leninin mausoleumia, joka oli kiinni restaurointitöiden takia. Muutenkin Moskovassa tuntui olevan paljon rakennustöitä. Takaisin kävellessämme shoppailimme hieman ja hotelliin päästyämme huilimme taas hetken, kunnes saimme Olegilta tiedon, että rekisteröinti olisi tehtävä ja passin kopiot ja rekisteröintitodistukset olisi saatava Olegille illan aikana. Ainoa neuvo oli siis vaihtaa hotellia!

Niinpä kävimme tinkaamassa majapaikkamme maksut vain päivän ajalta ja peruimme myös vielä matkalla olleiden retkikavereidemme yöpymisen, otimme tavaramme kantoon ja lähdimme kävelemään läheiselle Mandarin hotellille. Laitoimme kiireellä viestiä juuri maahan saapuneille retkikavereillemme, että ottaisivat lentoasemalta taksin suoraan Mandarinille.

Mandarinille taas hikipäissämme 1,3 km kaikkine tavaroinemme käveltyämme huomasimme hotellin varsin paljon hienommaksi ja niinpä huoneetkin olivat aika paljon kalliimmat (noin 50€/hlö). Kohta aulaan saapuivat retkikaverimme Pierre-André Crochet (”PAC”), Paul Dufour sekä Ernest (”Ernie”) Davis. Lopulta saimme varatuksi yhden kahden ja yhden kolmen hengen huoneen sekä tehtyä tarvittavat rekisteröinnitkin. Pienen odottelun jälkeen pääsimme huoneisiimme, joissa huilasimme tovin ja vajaata tuntia myöhemmin kokoonnuimme porukalla hotellin ravintolaan syömään ja suunnittelemaan tulevaa.

Ulkona oli kunnon ukkosmyräkkä ja kadut tulvivat. Kävimme silti juoksemalla lähikaupassa ennen kuin sulkeuduimme huoneisiimme, jossa itse katselin tietysti vielä pari jalkapallomatsia, sillä seuraavien parin viikon aikana en EM-kisamatseja näkisi.

Junailua

19.6. heräsimme kahdeksan aikaan ja aamupalalle suuntasimme klo 8:30. Pian saapuivat PAC, Paul ja Erniekin, jotka olivat käyneet aamulla reippaalla aamukävelyllä ”lähipuistossa”, joka ainakin karttojen perusteella sijaitsi aika kaukana. Reissupinnoja oli tietysti kertynyt, muttei mitään kauhean poikkeuksellista – idänuunilintu, kultarinta ja mustaleppälintu kuitenkin. Aamupala oli oikein erinomainen ja sen jälkeen jutustelimme tovin ennen kuin suuntasimme vielä hetkeksi huilaamaan huoneisiimme. Klo 11 olimme taas täydessä sotisovassa aulassa ja klo 11:30 jälkeen saapuivat tilaamamme taksit viemään meidät Jaroslavskajan (Ярославская) rautatieasemalle.

Juna

Oikea junaraide ilmoitettiin pienen odottelun jälkeen ja siellä oli jo junamme, joka olisi kotimme seuraavien 41 tunnin ajan! PAC, Paul ja Ernie majoittuivat viereiseen hyttiin ja me saimme matkakaveriksi nuoren miehen, joka oli matkalla vielä meitäkin kauemmaksi aina Vorkutaan asti.

Juna lähti klo 12:50 ja parin lyhyen stopin jälkeen klo 17:40 oli edessä lähes tunnin stoppi Jaroslavissa. Tällöin olimmekin jo huomanneet junan aikataulun käytävällä ja tajunneet, että junamatkailu noudattaisi samoja lainalaisuuksia kuin edelliskesänä käyttämämme junat Jekaterinburgista etelään ja pohjoiseen. Eli isommissa kaupungeissa pysähdyttäisiin aina pitempään, jolloin junasta ehtisi poistua ulos tekemään ostoksia.

Junassa ei juuri ollut muuta tekemistä kuin makoilla pedillä, lukea tai tuijottaa varsin muuttumattomia maisemia ikkunasta. Retkipinnoja kertyi pikkuhiljaa, mainittakoon pikkulepinkäiset, joita oli langoilla vähän väliä.

Klo 19:17 oli taas puolen tunnin stoppi, mutta asemalaiturilla ei juuri kauppoja ollutkaan, vaan vanhemmat mummot möivät mm. leivonnaisia, vihanneksia, mansikoita ym. edestakaisin kävellen.

Matka jatkui ja retkipinnoja ropisi, muttei mitään kauhean ihmeellistä: metsäviklo, palokärki, mehiläishaukkoja ym. Lopulta oli aika pistää pötkölleen – matkaa oli vielä jäljellä…

20.6. heräsin noin klo 7 ja onneksi vastoin illalla saamaamme tietoa, vessat olivatkin auki. Kotlasin lähestyessä alkoi lintuja näkyä jo varsin lappimaisessa maisemassa ihan mukavasti: sinisuohaukkaa, valkovikloa ym. ja Kotlasjoen ylityksessä joen hiekkarannoilla näkyi mukavasti kahlaajia: töyhtöhyyppää, mustapyrstökuiria ja osa porukasta näkyi myös pikkutyllejä. Kotlasissa piti olla klo yhdeksän jälkeen seuraava pitempi stoppi, mutta kun lopulta pysähdyimme, olimmekin vasta edellisellä pysäkillä, jossa pysähdys oli vain pari minuuttia. Olimme siis jostain syystä 50 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Aikatauluongelmien takia Kotlasin ensimmäisellä asemalla ei sitten päässytkään ulos aamupalan hankintaan, vaikka juna kyllä seisoi asemalla ihan riittävän kauan. Jotenkin aikataulua saatiin silti ihmeellisesti kurottua umpeen ja niinpä hieman ennen yhtätoista Kotlaksen toisella asemalla päästiin sitten shoppailemaan ihan aikataulun mukaisesti 40 minuutiksi. Stopin jälkeen matka jatkui ja saatoimme todeta matkan olevan noin puolessa välissä…

Puolen päivän aikoihin latailin laturillani Ernien kännykkää, kun huomasin aivan sattumalta hänen puhelimen näytöllään viestin otsikon Polar Ural – Urgent! Erniellä oli vahingossa jäänyt mobiilidata päälle ja niinpä hän oli saanut Ural Expeditions&Toursin Yulialta sähköpostiviestin, että he eivät olleet vieläkään saaneet passikopioitamme ja rekisteröintilappukopioitamme! Me olimme juuri lähteneet Kotlasista, joka oli viimeinen suurempi kaupunki ja puhelimemme lakkasivat juuri toimimasta. PAC:illa oli venäläinen SIM-kortti puhelimessaan ja lopulta hän sai hetkeksi Olegiin yhteyden ja sanottua, että me emme junassa pystyneet enää tekemään asialle yhtään mitään, vaan jonkun olisi yritettävä saada kopiot hotelli Mandarinilta.

Fiilikset olivat aika alhaalla, sillä papereitamme tarvittiin vielä tämän illan aikana, jotta meillä olisi seuraavana aamuna Intaan saavuttuamme saman tien luvat kunnossa lähteä kohti kansallispuistoa. Tuntui käsittämättömältä, että toimistolta otettiin meihin yhteyttä 1,5 vuorokautta sen jälkeen, kun olimme Mandarinin avustuksella kopioita yrittäneet lähettää. Ja yhteyttä otettiin vieläpä sähköpostilla, jota emme todellakaan olisi reissussa normaalisti lukeneet!

Aika kului ja Olegista ei kuulunut mitään. Yritimme jopa ottaa kuvia passeista ja rekisteröintipapereistamme ja laittaa niitä liikenteeseen niin multimediaviestinä kuin sähköpostinakin, mutta kun yhteyttä ei ollut lainkaan. Lopulta illalla saimme tiedon, että Mandarinista ei ollut saatu viestejä edelleenkään Jekaterinburgin toimistolle, joten koko sotkun selvittely jäisi aamuun.

Niinpä matka jatkui hieman apeissa tunnelmissa. Illan parin pitemmän, noin 20 minuutin stopin jälkeen kävimme nukkumaan kymmenen aikaan.

Inta

Inta

21.6. heräsimme aamuviiden aikaan ja lopulta olimme Intassa klo 5:46, jossa meitä oli vastassa Natasha, joka puhui kohtalaista englantia sekä yllättäen myös tämän miesystävä Sergei. Sergei keräsi meiltä kaikki passit ja rekisteröintipaperit matkaan ja lähti jonnekin selvittelemään lupasotkujamme ja Natashan perässä kannoimme tavaramme rautatieaseman aulaa, jossa saimme kuulla, että sotkujen selvittelyjen sekä alun perin varaamamme autokuskin aikatauluongelmien takia, saisimme viettää aikaa asemalla ainakin seuraavat neljä tuntia. Kuskimme oli ollut Uralilla reissussa edellispäivänä ja hänellä oli ollut vaikeuksia jokien ylityksissä ja hän oli päässyt paluumatkalle vasta yöllä. Niinpä hän oli ilmoittanut tarvitsevansa unta, mutta onneksi Natasha ja Sergei olivat onnistuneet järjestää meille toisen kuskin, joka olisi kuitenkin käytössämme vasta 10:30 alkaen.

Me olimme kuitenkin istuskelleet viime päivinä tarpeeksi, joten pikaisen kahviossa nautitun aamupalan jälkeen, pyysimme Natashaa vartioimaan valtavaa tavaravuortamme ja pääsimme itse kävelemään Intan rautatieaseman lähimaastoon. Rautatieasema sijaitsi noin 10 kilometrin päässä Intan kaupungista, joka oli sitten neuvostoaikojen kutistunut 80 000 asukkaan eloisasta kaupungista noin 25 000 ihmisen rapistuvaksi pikkukaupungiksi.

Käppäilimme reilun tunnin ja havaitsimme mm. pikkusirkkuja, lapinuunilintuja, urpiaisia, 7 tilhen parven, muutamia punatulkkuja sekä pari punavarpusta ym. Asemalle palattuamme piti Natashankin lähteä selvittelemään ilmeisesti ruoka-asioitamme, joten tarjouduimme Hannan kanssa jäämään asemalle vahtiin, muiden suunnatessa yhä retkelle.

Lopulta klo 10:45 saapuivat kaikki lähes kerralla. PAC, Paul ja Ernie olivat kävelleet maastossa koko ajan ja havainneet muutamia lisälajeja, mm. kurjen, itse olin löytänyt aseman pihalta varovaisesti laulua tapailevan sinirinnan. Sergei oli saanut paperisotkumme selvitettyä ja Natasha oli saapunut paikalle hieman ennen kuin aseman eteen lopulta parkkeerasi valtaisan kokoinen ajoneuvomme. Kuskimme Volodjan ja Sergein avulla pakkasimme kaikki tavarat kyytiin ja vihdoin pääsimme matkaan kohti Uralia!

Alun perin meillä oli pitänyt Intan alueella olla apunamme vain pelkkä kuski, mutta emme tietenkään panneet pahaksemme, että meillä oli nyt jopa kolme henkilöä mukanamme. Autossa oli todella hyvin tilaa ja näin tiesimme saavamme sovittua, että meidän ei tarvitsisi itse keskittyä mihinkään muuhun kuin linturetkeilyyn.

Kohti Uralia

Lapinuunilintu

Lähdimme ajamaan Intasta kohti kaakkoa ja Uralvuoristoa lähtenyttä uraa ja päästyämme entisten hiilikaivosten ja kaasuputkien ohi metsämaisemaan, aloimme tehdä pysähdyksiä. Auton takatilassa, jossa istuimme, oli summeri, jota painamalla etupenkillä olleet saivat tiedon, että halusimme ulos. Heti ensimmäinen stoppi paljasti lintumaailmaa, kun autosta ulos päästyämme kuulimme useita lapinuunilintuja, idäntiltaltin sekä parhaana lyhyesti laulaneen ja onneksi vilaukselta nähdyn taigakirvisen.

Taigarautiainen

Toisen stopin teimme avonaisemmassa maisemassa rehevän pensaikkoisessa jokivarressa, joka näytti hyvältä pikkupajusirkulle. Ulos päästyämme Hanna kuuli heti rautiaismaisen laulun ja me kaikki taigarautiaista elikseksi kaipaavat säntäsimme laulun perään. PAC, jolla jo laji oli hoidossa suuntasi jokivarteen etsimään sirkkuja. Rautiainen lauloi aina vain kerran tai pari ja hiljeni laulaakseen seuraavat säkeet jossain ihan muualla. Niinpä meillä kesti kauan, ennen kuin Paul vihdoin löysi linnun näkyville. Hänen huutaessaan meille lähdimme tietysti vauhdilla häntä kohti, mutta onneksi itse tajusin pysähtyä tarkistamaan erään puun latvassa paljain silmin näkyneen linnun – siinähän se oli – taigarautiainen! Hanna ehti napsaista linnusta jopa kuvankin, ennen kuin lintu tipahti taas alas ja piiloon ennen kuin Ernie ehti nähdä lintua lainkaan. Ja eihän lintua enää löytynyt millään. Hajaannuimme lähimaastoon etsimään, kunnes lopulta linnun laulu kuului taas ja onneksi Hanna oli Ernien lähellä, sillä Erniellä oli vaikeuksia kuulla tätä hentoa ja korkeaa laulua lainkaan. Lopulta lintu löytyi näkyville Erniellekin, ennen kuin se vaihtoi taas paikkaa ja lennähti näkyville minun ja Paulin eteen. Puskissa rymynnyt PAC saapui myös paikalle, mutta ei onnistunut nähdä lintua, ennen kuin se taas tipahti pusikon katveeseen. Ensimmäinen projektilajimme oli kuitenkin jo hoidettu, joten porukalla oli syytä hymyyn! Sama stoppi oli tuottanut toisenkin mukavan eliksen Paulille, kun näimme taviokuurnaparin.

Kolmannella taas metsässä tehdyllä stopilla havaitsimme pikkusirkkuja, taas idäntiltaltin, pari kukkuvaa käkeä sekä muutamia mustakaularastaita. Neljäs stoppi ei tuottanut mitään muuta uutta kuin tavallisen rautiaisen ja lopulta nousimme tunturimaiselle ylängölle, jossa retkipinnaksi paukahti lyhyessä ajassa niin lapintiira, tunturikihu kuin riekkokin ja myös sinisuo- ja ampuhaukka sekä jokunen suopöllö nähtiin.

PikkusirkkuTunturikihu

Pikkusirkku

Lyhyen matkaa ylängöllä ajettuamme PAC huomasi meidän olevan mahdollisimman lähellä hänellä GPS:ssään olevaa pistettä, joten pysähdyimme ja päätimme leiriytyä paikalle. Paikka ei ollut leiriytymiseen paras mahdollinen, sillä vettä piti palata hakemaan ohittamaltamme joelta hieman alempaa, mutta paikalla oli mukavan tasaista sekä ainakin hieman tuulista pitämään hyönteisiä kurissa. PAC:in GPS-piste oli alueella 10 vuotta aiemmin pioneeriretkellä olleen suomalaisporukan peruja. Olimme saaneet Antero Lindhomilta tämän haviksista kopiot ja tämän pisteen paikalla hän oli havainnut retkiseurueestaan ainoana retken ainoan pikkupajusirkun.

Vaikka vuorokauden aika oli mikä oli, eli varhainen ilta, päätimme suunnata saman tien maastoon. Ylitimme lähirinteen ja laskeuduimme alas laaksoon, josta löytyi lopulta ihan mukavan näköistä pusikkoa. Kolusimme puskia ihan urakalla, mutta löysimme vain pari lyhyesti laulanutta rautiaislajia, jotka kuulostivat samalta kuin aiemmin kuulemamme taigarautiainen, muutamia taigauunilintuja, pari pikkukuovia sekä sinirintoja, pikkusirkkuja ym. Lopulta GPS-pisteen osoittama paikka näytti olevan ihan keskellä ei mitään tunturin rinteessä. Itse muistelin lukeneeni Anteron haviksista, että lintu olisi ollut yhdessä pajusirkkujen kanssa, johon paikka ei kyllä millään sopinut.

Ensimmäinen leiri

Keli oli ihan mukavan lämmin ja tyyni, mikä tarkoitti sitä, että seuranamme oli AIVAN JÄRJETÖN MÄÄRÄ HYTTYSIÄ! Lopulta palasimme klo 19 leiriin, jossa oli tarjolla borssikeittoa smetanalla ja hyttysillä. Keiton viilenemistä odotellessa siihen tunki koko ajan hyttysiä kellumaan ja lopulta, kun ruoka oli syömislämpöistä, oli siinä mukavasti lisäproteiineja. Telttojen pystytys hyttyshelvetissä oli melkoinen suoritus, mutta lopulta kaikki oli valmiina ja pääsimme nukkumaan klo 21:00.

Tarunhohtoinen pallasi

Sitruunavästäräkki

22.6. herätys oli klo 3:30 ja ennen neljää nautimme pikaisen aamualan eli leipää ja teetä. Olimme selvittäneet, että Anteron havaitsema pikkupajusirkku oli kuin olikin ollut juuri siellä missä olin sen ajatellutkin olleen eli lähijoen varressa. Niinpä palailimme tietä pitkin jokivarteen ja sovimme Hannan ja Ernien kanssa hoitavamme joen toisen puolen, PAC:in ja Paulin suunnatessa toiselle puolelle. Jo tiellä ollessamme löysimme pusikosta useita sitruunavästäräkkipareja ja jonkin aikaa niitä seurattuamme näin vilaukselta pajusirkkulajin. Yritimme löytää sitä näkyville uudelleen mutta vain Hanna ehti nähdä linnun vilaukselta ja se näytti lähinnä tavalliselta pajusirkulta. Sitten kuului toiselta puolelta huuto – PAC oli löytänyt pikkupajusirkun! Painelimme puskien läpi Paulinkin kiinni saatuamme kohti PAC:ia, joka viittelöi linnun olleen hetken puskan latvassa edessään. PAC oli soittanut atrappia ja kuullut sitten lyhyen laulun läheltään ja nähnyt koiras pikkupajusirkun tippuvan puskan kätköihin. Odottelimme tovin, mutta mitään ei kuulunut taikka näkynyt, joten PAC soitti taas atrappia. Lopulta muutaman soiton ja odottelun jälkeen Ernie näki linnun lyhyesti puskan latvassa, mutta taas lintu katosi. Lopulta taas tovin odoteltuamme PAC soitti atrappia ja lintu pölähti aivan eteemme pensaaseen näkyviin! Tarunhohtoinen ”pallasi” eli pikkupajusirkku vilahteli puskasta toiseen nopeasti ja kuviakin saatiin, mutta aamu oli vielä varsin hämärä, joten kovin kummoisia kuvista ei tullut. Pääasia kuitenkin oli, että nyt kaikki meistä sai eliksen!

PikkupajusirkkuPikkupajusirkku

Lopulta jatkoimme suunnitellusti pusikoiden koluamista ja löysimme lisää sitruunavästäräkkejä, pari riekkoa, ruokokerttusen, punavarpusen, pari punatulkkua ja itse potkaisin jaloistani lentoon heinäkurpan. Toiveissa oli tietysti suippopyrstökurppa, mutta heinäkurpan tuntomerkit näkyivät kerralla turhan selvästi. Vastarinteen metsässä lauloi mustakaularastas ja yksi lintu nähtiinkin ylilentävänä. Kapustarinnan viheltely kantautui jostain kaukaa korviimme ja kaukaisten huippujen yllä kaarteli pari piekanaa. Lopulta klo 8:30 palailimme leiriin aamupalalle, jonka Natasha ja Sergei olivat meille sovitusti valmistaneet.

Auto

Klo 10 jälkeen pakkailimme kaikki tavarat taas kyytiin ja lähdimme pitkälle siirtymätaipaleelle. Koska keli oli erinomainen, teimme yhdessä päätöksen ajaa jokien yli kaukaisimmalle mahdolliselle kohteelle ylängöille, sillä mahdollisten sateiden alkaessa sieltä pääsisi sitten kyllä nopeasti pois, kun taas jokien tällä puolella ollessamme saattaisivat mahdolliset sateet estää joen ylityksen kokonaan.

HiiripöllöRyhmä

Tikankontti

Ennen ison Kozhymjoen ylitystä kuskimme pysäytti eräälle metsäpaloalueelle, josta he Sergein kanssa keräsivät meille polttopuita mukaan. Me tietysti hajaannuimme maastoon ja Paulin ja Hannan kuvaillessa tien varresta löytynyttä tikankonttia (Paul oli intohimoinen kämmekkäharrastaja), jatkoi Ernie pitemmälle tietä pitkin jonkun päiväperhosen perässä. Lopulta Ernien seuraama perhonen katosi, mutta hän kiinnitti huomionsa kovaa mekkalaa pitäneeseen valkovikloon ja eihän se turhaan elämöinyt vaan erään kelon latvassa kökötti hiiripöllö! Me singahdimme paikalle ja Paul, joka toki sai eliksiä aikalailla mukavasti kaikista pohjoisista lajeista, sai nyt astetta mukavamman pojon! Samalta aukealta yhytimme vielä varsin isosiipilaikkuisen isolepinkäisen, jota ei kuitenkaan päästy näkemään kovin hyvin, jotta se olisi saatu varmistettua homeyeri-alalajin edustajaksi. Lähdettyämme taas liikkeelle näimme auton ikkunasta vielä toisen samanmoisen.

Ison joen ylitys oli melkoinen kokemus, sillä vettä oli pitkälti toista metriä! Kuskimme Volodja oli kuitenkin rautainen ammattilainen ja tämä, kuten muutkin vaikeat paikat, selvitettiin helposti. Jonkin matkaa ajettuamme oli vihdoin ruokailustoppi. Jokivarressa olleen katoksellisen levähdyspaikan vieressä oli hauska tunneli, josta vesi ryöppysi ulos. Halukkaat kävivät joessa myös uimassa ja olipahan kylmää vettä! Näkyihän lähivuorilla luntakin…

Jokivarsi

Taigarautiainen

Ruokaillessamme kuului joen vastarannalta taas tutunkuuloinen rautiaisen säe ja kuusen latvassa lauloi kaunis taigarautiainen. Jokunen kuvakin linnusta saatiin, ennen kuin se tipahti taas piiloon. Paikalla näimme myös koskikaran sekä niin nuoli- kuin ampuhaukankin.

Matka jatkui ja jatkui ja kiersimme monta romahtanutta siltaa ojien ja jokien pohjia pitkin. Lopulta nousimme ylös vuoristosolaan, jossa jatkoimme ohi paikallisten pyhän vuoren aina karunoloiseen kvartsikaivoskylään saakka. Paikka ei todellakaan vastannut odotuksiamme, jotka perustuivat tietysti vain Googlemapsista ja muista karttaohjelmista saamaamme kuvaan. Päätimme olla kuitenkin paikalla tunnin, jotta kuskimme saisi hieman levättyä ja muukin porukka haasteltua paikalla hotellintapaista pitäneen isännän kanssa. Samalla me ehtisimme hieman tutustua alueeseen, johon kuitenkin kuului pari isompaa ylänköjärveä, joiden rannoilla oli kyllä ainakin jonkinlaista puselikkoakin. Osalla meistä kuitenkin oli fiilis, että paikka oli aivan liian iso ja karu ja ylitsepääsemättömän joen sekä vuorten takia myös turhan liikkumisrajoitettu. Maaperä vaikutti myös olevan turhan kovapohjaista kurpille, jotka kuitenkin olivat meillä nyt päätavoitteena.

Käpöttelimme jonkin aikaa lähijärven ja joen rannassa, mutta havainnot jäivät iltapäivän helteessä vähiin. Hanna keräili vuorikristallinpalasia tieltä, joka oli valkoisenaan kristallista kaivoksen jäljiltä.

Mainittakoon, että paikalla koettiin myös reissun ainoat erimielisyydet, kun Ernie kävi aika kuumana, kun olimme tehneet päätöksen lähteä pian palaamaan takaisin päin. Hän ei voinut ymmärtää päätöstämme, vaikka kuinka yritimme sitä perustella. Eniten häntä tietysti ihmetytti, miksi olimme paikalle edes saapuneet. Mutta vaikeahan kaikkia paikkoja on valita täydellisesti etukäteen, kun reissua on suunniteltu pääasiassa satelliittikuvien perusteella. Tälläkään paikalla ei varmaan ollut ainoatakaan länsimaista lintuharrastajaa koskaan käynyt, joten ennakkotietoja paikasta ei tietenkään ollut saatavilla. Me muut ymmärsimme, että tämä oli aivan pioneeriretken hengen mukaista. Ja emmehän vieläkään tienneet juuri mitään muutamien paikallisten lajien elintavoista ja -biotoopeista, joten periaatteessa tältäkin paikalta olisi voinut löytyä jokin oikein mukava ylläri. Mutta meillä oli vain rajallinen aika käytettävänämme ja halusimme pyrkiä olemaan parhaissa mahdollisissa paikoissa – niihin tämä ei meidän muiden mielestä kuulunut. Kaiken järjen mukaan Ernien kuumana käyminen, selittyi pääosin sillä, ettei hän kasvissyöjänä ollut saanut oikein ruokaa, sillä selvästikään viesti hänen ruokavaliostaan ei ollut Natashalle asti kantautunut.

Pyhä vuori

Toinen leiri

Olimme kuitenkin ajomatkan varrella nähneet biotooppia, joka oli minusta, Hannasta ja PAC:ista näyttänyt paljon paremmalta, joten pian jatkoimme nelisen kilometriä tietä takaisin päin laaksoon, jossa oli todella komeaa vehreää alankoa silmänkantamattomiin ja pystytimme leirin tien varressa seisoneen hylätyn junavaununtapaisen lähistölle. Ilta oli jo pitkällä ja olimme todella väsyneitä ja nälkäisiä, mutta onneksi pian saimme ruokaa (Ernielle tarjottiin yhä vain liharuokaa, mutta sai hänkin jotain lopulta syödäkseen) ja ruokailun jälkeen painuimme saman tien nukkumaan klo 19:00.

Herätys olikin sitten edessä jo klo 22:45, sillä olimme päätelleet, että se yhä puuttuva kohdelajimme suippopyrstökurppa saattaisi hyvinkin olla soidinpuuhissa melkein mihin tahansa aikaa illasta aamuun. Niinpä meidänkin piti olla liikkeellä ajoissa. Nautittuamme pikaisesti taas leipää, teetä ja makeisia, otimme suunnan kohti laajaa alankoa.

Suippopyrstökurppia

23.6. puolilta öin PAC ilmoitti radiopuhelimen välityksellä, että he olivat Paulin kanssa löytäneet taas pikkupajusirkun. PAC ja Paul kävelivät maastossa yleensä aivan järjetöntä vauhtia, joten meillä ”podicepseilla” eli minulla ja Hannalla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä heidän vauhdissaan, varsinkaan kun Hanna tuttuun tapaan kantoi paria kameraa ja kiikareita sekä reppua. Niinpä me tyydyimme kävelemään omaa tahtiamme Ernien ollessa välillä meidän ja välillä PAC:in ja Paulin seurassa sekä välillä omilla poluillaan. Kiiruhdimme taas pelipaikalle ja tämä pikkupajusirkku lauloi oikein antaumuksella ja vuorattuani äänityslaitteeni hyttysmyrkyllä jätin sen äänittämään lintua ja siirryin itse minua seuranneen hyttysarmadan kanssa hieman etäämmälle. Lintu myös näkyi hyvin, mutta yö oli pimeimmillään, joten edelleenkään ei kauhean ruusuisia kuvia saatu.

Lintua aikamme ihasteltuamme jatkoimme kävelyä ja pian PAC ja Paul katosivat taas horisonttiin. Ehdin nähdä lyhyesti puskasta toiseen vilahtaneen siperianhernekertun, ennen kuin päätimme Hannan ja Ernien kanssa yrittää ylittää joen ja lähteä palailemaan joen toista puolta koluten takaisin päin. Mutta joen ylitys ei ollutkaan niin helppoa kuin olimme luulleet. Lopulta kuitenkin löysimme kohdan, jossa juuri ja juuri saappaan varret riittivät.

Suippopyrstökurpan habitaattia

Hetken taivallettuamme saavuimme kulleroniityn reunaan ja taas yhden pienen urpiaisporukan lentäessä ylitsemme, kuulin niiden taustalta toisenlaista särähtelevää ääntä, joka yhtäkkiä kiihtyi syöksyväksi sarjaksi – suippopyrstökurppa! Kaksi lintua kaarsi kovaa vauhtia ylitsemme ja Hanna ehti myös nähdä ja kuulla linnut, mutta Ernie, joka oli hieman etäämpänä, ei onnistunut nähdä lintuja, jotka jatkoivat todella kovaa vauhtia kohti kaukaisia vuorten rinteitä. Onneksi linnut palasivat kohta takaisin kolmas lintu mukanaan ja pääsimme seuraamaan niiden soidinkiertelyä! Lintujen äänet eivät todellakaan kuuluneet kauas, mutta onneksi ne kävivät välillä kääntymässä suoraan yllämme, jolloin jatkuva täksätys kuului ja joka onneksi huipentui komeaan syöksysukellukseen uskomattomine pärinöineen pariin otteeseen jopa aivan yläpuolellamme.

SuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppa

Hälytimme tietysti PAC:in ja Paulin paikalle, mutta he saapuivat vasta viitisentoista minuuttia myöhemmin, jolloin emme enää olleet havainneet kurppia ainakaan kymmeneen minuuttiin. Ernie oli kuitenkin nähnyt yhden linnuista laskeutuvan edustallemme, mutta lopulta sitä ei tarvinnut lähteä komppaamaan, sillä heti PAC:in ja Paulin saavuttua luoksemme, lensi taas kaksi kurppaa äännellen ylitsemme. Pienen tauon jälkeenan linnut saapuivat taas soimaan ihan kunnolla yläpuolellemme ja niitä päästiin hieman äänittämään ja kuvaamaankin. Maisema ympärillämme oli aivan uskomattoman komea ja linnut tuntuivat pyörivän enimmäkseen juuri komean pyhän vuoren edustalle, joten fiilis porukassamme oli taas katossa! Kaikki erimielisyydet olivat painuneet unholaan, kun viimeinenkin projektilaji oli saatu jo näinkin varhaisessa vaiheessa reissua kuitattua! Ja me saatoimme PAC:in ja Hannan kanssa myhäillä olleemme aivan oikeassa päättäessämme saapua tälle paikalle.

PAC ja Paul olivat onnistuneet nähdä mm. yhden aivan tundralla olleen pikkupajusirkun lisää, kirjosiipikäpylintuparven sekä pari kiirunaa, joka minulta oli edelliskesän reissulta jäänyt puuttumaan Venäjä-pinnoista. Kiirunat kun näillä nurkilla olivat eri alalajia, oli laji minulla toivelistalla korkealla. Lopulta jatkoimme laaksoa leveänä rintamalla koluten takaisin leiripaikkaamme kohti, joka olikin yllättävän kaukana.

Päivästä oli tulossa todella lämmin, joten yöllä jalkaan laitetut GoreTex-housut eivät enää tuntuneet lainkaan miellyttäviltä kumisaappaiden ohella. Kävelymatkalla kuulimme useita taigauunilintuja ja yhden idänuunilinnun sekä näimme vihdoin pari sepeltaskuakin, jonka olimme olettaneet olevan alueella huomattavasti runsaampi. Vihdoin teltoille päästyämme sukelsimme saman tien nukkumaan.

Heräsimme parin tunnin unien jälkeen klo 8:30 ja aamupuuro olikin jo valmiina. Sitten pakkailimme taas tavarat kasaan, otimme hetken hieman rennommin ja lopulta oli taas aika lähteä liikenteeseen. Pikkuajon jälkeen stoppasimme klo 11:00 metsänreunaan ja päätimme porukalla lähteä patikoimaan vuorille, sillä Natasha ja Sergei olivat suositelleet meillä erästä lähihuippua, jolla he ainakin itse kovasti halusivat päästä käymään. Koskapa meillä ei ollut kauheita paineita mihinkään suuntaan, päätimme lopulta lähteä koko porukka nousemaan vuorelle.

Olimme kyllä yön pitkästä komppausreissusta aika naatteja, mutta mahdollisimman pienin kantamuksin etenimme ylöspäin kukin omaan tahtiimme. Yllättäen emme enää Hannan kanssa olleetkaan hitaimpia kipuajia, vaan PAC oli ilmeisesti yöllä antanut kaikkensa. Hän oli jo pariin kertaan luovuttamassa, mutta lopulta kuitenkin taas ohitti meidät ja reilun parin tunnin kipuamisen jälkeen meidän vihdoin ollessa nousemassa perille ylänköjärvelle, oli tämä jo Paulin ja Ernien kanssa palaamassa takaisin alaspäin.

Ylhäällä meitä odottivat komeat maisemat, mutta paikalla oli myös varsin kylmä, kun tuuli puhalsi kylmää ilmaa vuorten yli. Niinpä lähdimme aika pian, maisemakuvat tietysti ensin otettuamme, palailemaan takaisin autoa kohti.

Vuoristojärvi

Alas pääsimme onneksi huomattavasti nopeammin ja osan matkaa laskeuduimme suuria lumilaikkuja pitkin. Vuoristossa emme kuitenkaan tehneet ainoatakaan millään tavalla merkittävää lintuhavaintoa, joten hieman ajanhukkaahan reissu oli ollut. Laskeutuessa näimme Natashan ja Sergein opastamina kaukana horisontissa siintäneen Uralin korkeimman vuoren Narodnayan, jonka huippu kohosi 1895 metriin.

Lopulta ollessamme metsäniityllä jo hyvin lähellä autoamme, plokkasin taivaalta suippopyrstökurpan, joka soi hetken yllämme ennen katoamistaan. Autolle päästyämme ajoimme pitkän matkan takaisin tutulle uimapaikallemme, jossa ruokailimme taas. Tuttu taigarautiainen kävi taas saman puun latvassa hetken laulamassa ja telkkänaaras sekä isokoskelo lensivät ylitsemme, mutta kuumassa kelissä ötökät, etenkin paarmat latistivat hieman kesäistä tunnelmaa.

Lopulta jatkoimme ison joen rantaan leiripaikkaan, johon johti todella huonokuntoinen ura. Volodja kuitenkin ajoi taas kieli keskellä kämmentä ja peukalo keskellä suuta ja pääsimme upean rotkolaakson viereen pystyttämään leiriämme. Itse ehdin tunnin nukkuakin ennen iltaruokaa, jolla oli tarjolla mm. Volodjan joesta pyytämää harjusta, joka valitettavasti tarjoiltiin raakana. Ruokailun jälkeen ihastelimme vielä hieman maisemia ennen kuin painuimme pehkuihin klo 20:00.

Metsäretkeilyä

Jyrkänne

24.6. Juhannus – ja taas Juhannusta vietettiin Uralilla! Viimeksi olimme olleet Keski-Uralilla Ural Ridgellä ja nyt kovin vastaavanlaisissa maisemissa ja päätavoitteena jopa sama laji eli mustakurkkurautiainen, joka puuttui yhä Hannalta eliksistä.

Heräsimme klo 1:50, jolloin satoi hieman ja tuulta oli enemmän kuin tarpeeksi. Päätimme silti aamuteen jälkeen lähteä kipuamaan tietä pitkin lähimetsään ja kyllä kannatti. Paul oli ehtinyt singahtaa edellemme ja PAC oli jäänyt vielä hieman touhuamaan, mutta saman tien metsään päästyämme, löysimme Hannan ja Ernien kanssa taviokuurnaparin. Linnut lensivät piiloon turhan pian, mutta koiras jäi yhä lauleskelemaan etenkin, kun sille hieman soitti atrappia. Niinpä PAC:kin pääsi linnusta nauttimaan, mutta liian kova tuuli esti äänitykset.

Vain hieman lisää käveltyämme näki Hanna tien yli lentävän kuukkeliperheen ja linnut jäivät onneksemme touhuamaan tien vieruspuihin. Tässä vaiheessa PAC alkoi huolestua siitä, mihin asti Paul oli mennyt ja kun me Hannan kanssa kuulimme samaan aikaan metsästä pohjantikan ääntelyä, päätti PAC singahtaa Paulin perään, sillä tarjolla oli pari todella hyvää elistä taas Paulille. Kohta Hanna sanoi kuulevansa pohjantikan poikasten ääntelyä ja singahti metsään äänen perässä. Ja eipä aikaakaan, kun Hanna löysi pohjantikan pesän noin 70 metrin päästä tiestä, juuri parahiksi, kun PAC ja Paul saapuivat. Onneksi kuukkelitkin olivat yhä paikalla, joten kaikki olivat tyytyväisiä, etenkin Paul, joka oli nähnyt jo kirjosiipikäpylintujakin. Kuvailimme ja äänittelimme tovin pohjantikkoja, mutta ne olivat varsin arkoja, joten jätimme ne pian rauhassa ruokkimaan poikasiaan ja jatkoimme mäkeä yhä vain ylemmäksi. Eipä aikaakaan, kun Hanna kuuli kaukaisen sinipyrstön laulun, jonka perään PAC ja Paul singahtivat. Me muut jäimme tielle kuulostelemaan, mutta kun sinipyrstöjä alkoi kuulua useampia, lähdimme mekin hieman lähemmäksi. Linnut olivat kuitenkin turhan kaukana ja kun PAC ja Paul ilmoittivat ainakin lähimmän olevan nuori koiras, päätimme palata tielle. Yllättäen tien varressa näimme Hannan kanssa tienpientareelta ruokaa keränneen naaras sinipyrstön.

KuukkeliPohjantikka

Jatkoimme tietä pitkin vielä jonkin matkaa ja näimme parikin kuukkeliperhettä ja kuulimme vielä yhden sinipyrstön lisää, mutta sitten alkoi näyttää siltä, että kohta alkaisi sataa ja kunnolla. Hieman niukasti pukeutunut Paul lähti palailemaan tietä pitkin leiriin päin ja hieman myöhemmin myös Ernie päätti tehdä samoin. Me muut hullut päätimme kääntyä metsän siimekseen ja kävellä rinnemetsää pitkin takaisin leiriin. Idea olisi voinut olla ihan tuottoisakin, mutta lähes saman tien alkoi sataa ja todella kovaa! Niinpä olimme kohta aivan läpimärkiä, kun etenkin märkä aluskasvillisuus kasteli vaatteemme. Ja lahkeita pitkin kastuivat sitten ensimmäistä kertaa koko reissun aikana jalassa olleet vaelluskengätkin läpimäriksi. Rämmittyämme leiriin singahdimme suoraa päätä telttaan lämpimiin makuupusseihin nukkumaan. Niinpä saimme vasta herättyämme parin tunnin aamu-unilta kuulla, että Paul oli leiriä tietä pitkin kävellessään kuullut yhtäkkiä karheaa kissamaista mouruntaa ja lopulta tajunnut äänen kuuluvan joen vastapuolen jyrkänteen laelta ja löytänyt kiikareilla ääntelijän – komean ilveksen! Paul oli saanut otuksesta jopa kuvankin! Otus oli aivan levinneisyysalueensa pohjoisrajalla eli todella kova havainto oli kyseessä!

Tukevan aamupalan jälkeen pakkailimme leiriä ja itse näin puskareissulla ruokaa keräilleen sinipyrstönaaraan aivan telttamme takana. Keli oli yhä todella surkea, joten liikkeelle taas lähdettyämme olivat ajoneuvomme takatilan ikkunat niin huurussa, ettei niistä nähnyt lainkaan ulos. Ja koska etenkin alkumatka oli todella pomppuinen, ennen kuin olimme taas palanneet ns. ”päätielle”, alkoi minulla olla jo hiukan huono olo. Mutta koska keli ei todellakaan kannustanut pysähtelemään matkan varrella, ajoimme ilman pysähdyksiä taas ison Kozhymjoen yli ja nousimme ylängölle.

Lopulta oli pakko pysäyttää auto erilaisten tarpeiden takia, mutta itse pyysin päästä etupenkille, sillä olin aivan viittä vaille laatanheittokunnossa. Istahdimme PAC:in kanssa etupenkille Volodjan viereen ja matka jatkui. Metsään päästyämme näimme tien varressa todella runsaasti mustakaularastaita, mutta muuten paluumatkan havainnot jäivät virtavästäräkkiin.

Hotelli

Pitkän ajon jälkeen pääsimme takaisin Intaan iltapäivä neljän aikaan ja suuntasimme suoraan hotellille, joka oli sellainen, ettei sitä olisi mitenkään voinut turisti löytää. Jossain respan virkaa ajaneessa toimistossa meni sitten seuraava tunti taas kaiken maailman paperihommissa, kun leimoja piti saada joka lappuun ja jopa luvat kansallispuistoon pääsyynkin tehtiin jostain syystä uudelleen. Lopulta kuitenkin pääsimme huoneisiimme, jotka olivat ihan miellyttävät. Suihku sijaitsi yläkerrassa, mutta sinnekin kaikki pääsivät vuorollaan. Oli hyvä saada kaikki märät tavarat levitettyä kuivumaan ja päästä lataamaan kaikkia akkujamme.

Klo 18:30 tapasimme Natashan ja Sergein aulassa ja suuntasimme paikalliseen ravintolaan syömään. Jotenkin Ernielle onnistuttiin taas tilaamaan liharuokaa, mutta muuten ilta sujui mukavasti. Ruokailun jälkeen suuntasimme vielä Natashan ja Sergein luokse, jossa katselimme heidän aikaisemmalta, italialaisten kanssa tekemältä reissulta koostetun videon, mutta lopulta iltakymmenen aikaan meidän oli pakko suunnata hotellille nukkumaan, sillä meillä olisi taas edessä aikainen herätys.

Eletskayaan

25.6. herätys oli klo 5:45 ja kohta meillä oli taas kamat kasassa, vaikka kaikki vaatteet, etenkään kengät, eivät olleet vielä kuivuneet. Klo 6:30 saapuivat Natasha ja Sergei parin ystävänsä kanssa meitä noutamaan ja pakkasimme tavaramme pariin henkilöautoon ja ajoimme kymmenkunta kilometriä Intan rautatieasemalle. Nautimme aamupalan tutussa kahvilassa, klo 7:30 saapui junamme. Hyvästelimme paikalliset ystävämme ja lastasimme tavaramme taas pariin junahyttiin ja reilua varttia myöhemmin jatkoi junamme kohti Eletskayaa.

Hytti

Itse sain junassa jopa hieman nukuttua Hannan tehdessä matkaprojektina mukana olleita villasukkia. Saimme yllättäen ruokatarjoilunkin ja lopulta vaivainen viiden tunnin junamatka sujui todella nopeasti. Juna oli selvästi uudempi ja hienompi kuin aikaisemmat junamme. Ja tietysti ikkunasta teimme myös havaintoja, joista parhaimpina näimme useita tunturikihuja, muutamia palsasoilla olleita idänselkälokkeja, suopöllöjä sekä liroja. Näimme myös jonkun taivaanvuohen- tai suippopyrstökurpantapaisen

Yhden aikaan olimme perillä Eletskayassa ja asemalta löytyi vanha tuttumme sekä koko reissumme organisaattori eli Ural Expeditions&Toursin Oleg Demyanenko, joka oli osallistumassa tälle pioneerimatkamme jälkimmäiselle puolikkaalle itsekin Olisihan taas odotettavissa, että meidän perässämme tulisi muitakin WP-pinnailijoita, joten Olegin oli hyvä päästä näkemään, mitä me oikein touhusimme. Asemalla tapasimme myös kuskimme Sergein, jolla oli yksi kaverikin mukanaan ja niinpä ajoimme kohta parilla henkilöautolla ränsistyneen kylän halki hylätyn tehtaan vieressä sijainneelle asunnolle. Täällä meitä oli odottamassa vasta nyt reissuun liittyvä Eric Didner sekä Olegin assistentti, Yulia Kharakhasheva, vanha tuttu hänki. He olivat lentäneet Moskovasta Aasian puolella sijaitsevaan Salekhardin kaupunkiin, josta olivat seilanneet lautalla Ob-joen yli Labytnangiin, jossa on Uralin junan päätepysäkki. He olivat sitten saapuneet junalla Eletskayaan paria tuntia meitä ennen.

Nautimme teetä, karkkia ja jopa täytekakkua, jotka olivat jääneet edellispäivänä juhlituilta syntymäpäiviltä tähteeksi. Oli aika mielenkiintoista viettää aikaa paikallisessa kodissa, Olegin ja Sergein suunnattua vielä tekemään viimeisiä muonatäydennyksiä.

Tankkia pakataan

Käpöttelimme myös pihamaastossa, joka ei kuitenkaan ollut kovin mieltäylentävää, ei maisemiltaan saati linnustoltaan. Pääasiassa ihmettelimme pihassa seisonutta seuraavien neljän päivän kulkuneuvoamme, joka oli kuin olikin tankki! Meille oli kyllä etukäteen viesteissä kerrottu, että joudumme liikkumaan Polar Uralin maastossa tankilla, mutta emme me silti olleet uskoneet, että kyseessä todellakin oli sellainen! Olimme kyllä tästä kulkupelistä joutuneet maksamaan ihan kohtuusumman lisämaksua reissullemme (13€/km = 230€ per henki), mutta silti…

Lopulta ruokatavarammekin olivat pakattuna ja lastasimme kaikki tavarat tankkiin sisälle ja nousimme itse tankin katolle, jossa oli kaksi penkkiriviä. Ja pian lähdimme ajamaan tankkiuria kohti Polar Uralia.

Kohti Polar Uralia

Porukka

Teimme ensimmäisen stopin aika pian jokivarressa, kun paikka näytti todella hyvältä pikkupajusirkkua ajatellen. Ericiltähän tietysti puuttuivat kaikki kolme kohdelajia eliksistä. Ja kuinka ollakaan, pikkupajusirkku löytyi saman tien, kun PAC hieman soitti atrappia! Lintu vieläpä poseerasi oikein mukavasti, joten fiilis alkoi taas olla todella korkealla! Täytyy myöntää, että välillä Intasta lähdettyä oli ainakin parilla meistä ollut sellainen fiilis, että reissu olisi voinut olla lyhyempikin, sillä kaikki kohdelajit oli jo hoidettu… Mutta nyt oltiin taas uusissa maisemissa, alla oli neuvostoaikainen tankki, Eric oli virtaa täynnä ja se tarttui meihin kaikkiin muihinkin, joten olimme taas täysin valmiita uusiin seikkailuihin!

Matkalla näkyi taas suopöllöä, piekanaa, idänselkälokkia sekä taivaanvuohi mutta toinen stoppi jokivarressa tuotti retkipinnaksi vain tukkakoskelon. Lopulta ohitettuamme pienen hylätyn tehtaan, alkoi sataa kaatamalla ja päätimme etsiä lähistöltä hyvä leiripaikan ennen kuin olisimme aivan läpimärkiä. Sellainen onneksi löytyi pian läheisen rinteen notkelmasta puron varresta, jossa oli pieni alue heinikkoa.

Illalla menikin sitten taas aikaa leirin pystytykseen ja ruokailuun. Nukkumaan päästiin lopulta vasta iltakymmenen jälkeen.

Projektilajeja liukuhihnalla

26.6. herätys oli klo 2:45 ja kolmen jälkeen suuntasimme kohti läheisiä palsasoita. Heti ojan varresta säikäytimme ilmaan taivaanvuohen ja lutakolle päästyämme löysimme taas pikkupajusirkun. Koiraslintu liikkui vilkkaasti ja todella tomerasti pää pystyssä ja niskahöyhenet pörhöllään, joten eipä ollut yllätys, kun huomasimme sen lähistöllä piilotelleen naaraslinnunkin. Saimme etenkin koiraasta ihan hyviä kuvia ja jopa lyhyet videopätkätkin ennen kuin molemmat linnut singahtivat peräkanaa erään nyppylän taakse emmekä niitä enää löytäneet.

PikkupajusirkkuPikkupajusirkku

Lutakolla näkyi myös pari tavia, kuikka, ohitsemme lentänyt tundrametsähanhi sekä kaukana hetken lennossa näkynyt punakuiri. Muiden taas jo jatkettua matkaa, lähdimme mekin Hannan kanssa pikkuhiljaa palailemaan takaisin leiriämme kohti.

Piekana

Teltoille päästyämme vähensimme vain vaatteita ja jatkoimme toiselle puolelle rataa tolpilla pesineen piekanapariskunnan ohi jokivarren pensaikkoja tutkimaan. Jokivarressa näkyi taas tukkakoskelo sekä myöskin uivelo. Eric ja Paul olivat kuulleet pensaikkoalueella parikin laulavaa rautiaista, mutta eivät olleet vielä nähneet linnuista vilaustakaan. Päätimme autella Ericiä mahdollisen elislinnun löytämisessä ja soittelinkin puhelimestani taigarautiaisen kutsuääntä, kun yhtäkkiä huomasin yläpuolellamme kierrelleen suippopyrstökurpan! Eric sai kuin saikin siis eliksen! Kurppa katosi aika pian, mutta lähes heti perään löytyi taas laulamaan alkanut taigarautiainenkin näkyville, joten Ericilläkin oli jo kaikki kolme projektilajia hoidossa – ja aivan liian helposti, kuten Ernie sanoi…

Taigarautiaisia näkyi ja kuului lopulta kolme yksilöä ja muita havaitsemiamme lajeja olivat mm. idäntiltaltti sekä punavarpunen. Teltoille palattuamme näimme kaukana vuorten lakien yläpuolella kaarrelleen vanhan merikotkan ja pian olikin taas puuroaamiainen tarjolla. Sitten oli taas aika laittaa kamat ja teltat kasaan, pakata tankki ja lähteä koluamaan seuraavia palsasoita.

Palsasoilla

PalsasuoSitruunavästäräkkiVesipääsky

Toisen stopin isommilta palsasuolutakoilta löytyi yllättäen mustakurkku-uikkupari, pari jouhisorsapoikuetta sekä ampuhaukka. Kolmannella stopilla havaittiin vain sitruunavästäräkki sekä suopöllö ja sinisuohaukka. Neljännelle palsasuolle kuskimme, joka ei varmaankaan koskaan aiemmin ollut juuri tällä alueella tankillaan liikkunut, lähti oikaisemaan pajupusikoiden läpi, joka ei tietenkään meistä ollut sopivaa, vaikka olimmekin nyt seudulla, jolla ei juuri mitään polkuja tai uria enää ollut. Onneksi löysimme pienellä vaivalla hyvän matalassa vaivaiskoivikossa kulkeneen reitin, joten emme joutuneet tuhoamaan luontoa yhtään enempää. Itse asiassa meille Hannan kanssa jäi sellainen olo, että matala vaivaiskoivikko oli aika lailla turhanpanttista rääseikköä, jolla ei ollut juuri mitään luontoarvoa, sillä kaikki elämä tuntui olevan korkeammassa pensaikossa tai koivuttomilla aukioilla sekä telaketjujen jäljissä. Pieni rääseikön jyrääminen saattoi jopa muodostaa pientä laikkuisuutta ja näin antaa pesimäpaikan esim. liroille ja kirvisille, joita tuntui pesivän juuri erilaisten urien varressa.

Palsasuo

Viimeinenkin palsasuo oli todella komea, mutta lintuja oli yllättävän vähän. Hannan kanssa kuulimme lapinsirrin ääntä taivaalta ja palsoilla asusteli taas jokunen idänselkälokki ja yhdessä palsatörmässä oli muutaman parin törmäpääskykolonia.

IdänselkälokkiLapintiira

Lopulta aloimme olla aika poikki ja jatkoimme tankilla ylängölle. Näimme kaukana edessämme matkanneen hantiporukan porovaljakkoineen. Yksi mönkijäkin heillä oli käytössään. Tämä porukka oli muuttamassa vuoristoon kesän ajaksi hyttysiltä turvaan.

Hantit

Lopulta leiriydyimme paikkaan, jossa hantit olivat juuri leiriytyneet. He olivat jättäneet paikalle yhden koiristaan, joka vaikutti aivan käsittämättömän väsähtäneeltä. Arvelimme heidän palaavan hakemaan koiran myöhemmin, kunhan se olisi saanut levättyä.

Leirissä

Lapinsirkun laulaessa laululentoaan ja lapinkirvisten pyrähdellessä viemään pesäänsä ruokaa poikasilleen, pystytimme leirin ja kohta oli ruokakin valmiina. Jostain saapui leiriimme toinenkin hantien matkasta eksynyt koira, joka touhusi leirissämme omiaan. Myös kiinni ollut koira onnistui tempomaan itsensä irti ja niinpä me saimme seurailla kahden koiran touhuiluja. Meistä ne eivät pahemmin välittäneet, mutta lukuisat hyttyset ärsyttivät niitä ihan yhtä paljon kuin meitäkin. Lopulta pääsimme nukkumaan aikaisin jo klo 19 aikaan.

Palsasuokäppäilyä

27.6. herätys oli taas jo tuttuun aikaan klo 2:45 ja lähdimme Hannan kanssa ensimmäisinä lähipalsasuolle kävelemään. Heti lähti jaloistamme pari taivaanvuohta ja löysimme myös tavallisen pajusirkun sekä sitruunavästäräkkejä. Muut olivat kohta kiilanneet edellemme ja oli hieman tympeä kävellä samoja polkuja heidän perässään, sillä lutakot ja sankat pusikot estivät kulkemasta juuri muita reittejä kuin mitä muut olivat jo menneet.

Pikkukuovi

Käpöttelimme alueella nelisen tuntia ja parempia havaintoja olivat todella kaukana mutta tunnistettavaa soidinlentoa lentänyt suippopyrstökurppa, edestakaisin kierrelleet 8 metsähanhen parvi sekä erillisenä pysynyt pariskunta, laulujoutsenpari, eräälle lutakolle eteemme äännellen uimaan laskeutunut alli, tukkasotkien seurassa uiskennellut haapana, taas kaukana taivaalla pyörinyt vanha merikotka, esiaikuinen idänselkälokki sekä suopöllö ja pari sinisuohaukkaa. PAC ja Paul ehtivät taas käydä paljon meitä muita kauempana ja onnistuivat saada retkipinnalistalle lapasorsan ja tyllin. Tällä palsasuolla oli oksennuspalloista päätellen oleillut sopuleilla herkutellut tunturipöllö ja myös naalin jätöksiksi sopivia jätöksiä nähtiin.

Aamupalamunakkaan jälkeen olivat tavarat taas pian pakattuina ja matka kohti Polar Uralia jatkui. Ajoimme aika pitkään ilman mainittavia tapahtumia, mutta sitten näimme tankin katolta maastoon ryntäämisen Maailman ennätyksen! Kyseessä ei ollut koulutettu huippusotilas vaan PAC, joka säntäsi uralta tankkia karkuun juosseen taigametsähanhipoikueen perään. PAC onnistui saada yhden poikasen kiinni ja tältä söpöliiniltä otettiin sitten DNA-näytteitä eri tavoin, ennen kuin se päästettiin takaisin muun perheensä luokse.

Ajoimme lopulta aika pitkään ja lopulta aina seuraavaan leiripaikkaan asti, joka valikoitui lähellä vuorennyppylää olevan joen varresta. Joki oli matala ja voimakasvirtainen, mutta kuuman kelin takia innostuimme porukalla peseytymään. Kylpemisen keskeyttivät vain Hannan vuorten huippujen päältä löytämät pari maakotkaa ja piekanaa. Kovin nautinnollista peseytyminen noin 30 senttiä syvässä jääkylmässä virrassa miljoonien hyttysten, mäkäräisten ja paarmojen seassa ei ollut, mutta kyllähän siinä ainakin vähän puhdistui.

Ruokailu

Leipäpäivällisen jälkeen oli mukava ottaa vihdoin kunnon päikkärit. Herättyäni olivatkin kaikki muut jo painuneet lähimaastoon kiertelemään ja tankin katolle tähyilemään kiivettyäni, löysin heti itsekin muutaman suippopyrstökurpan lentelemästä soidintaan rinneniittyjen yllä. Ainakin 6 kurppaa seilasi edestakaisin käyden välillä aivan leirimme päälläkin, mutta kun lähdin äänityslaitteen kanssa yrittämään kunnon äänityksiä, soidin hyytyi ja vain yksi lintu näkyi enää kauempana soidintamassa.

Muut olivat kuitenkin jo päässeet kuvaamaan lintuja oikein mukavasti ja saimme nyt haarukoitua ainakin tämän kurppaporukan aktiivisimmaksi iltasoidinajaksi noin klo 18:30-19:30. Soidinaktiivisuus tuntui hiipuvan sitä mukaa, kun aurinko ei enää paistanut rinteeseen. Illallisen jälkeen olimmekin taas valmiit unten maille noin klo 21:30.

Vuoristokiipeilyä

Tilhi

28.6. herätys oli taas klo 2:50 ja telttaan oli jo uneen kuulunut mm. metsähanhen sekä suippopyrstökurpan ääntä. Hitaan käynnistymisen jälkeen lähdimme liikkeelle ennen neljää. Hannan kanssa päätimme huiputtaa lähimmän vuoren, jolla Yulia oli jo edellisiltana käynyt kiipeilemässä ja tavannut heti ensimmäisillä kivikkotasanteilla kiirunoita. Ernie seurasi alkumatkan meitä, mutta ensimmäisellä tasanteella päätti jäädä seurailemaan metsänreunaa. Rinnemetsän läpi kävellessämme olimme kuitenkin kuulleet mm. pari taigauunilintua sekä kirjosiipikäpylintuparven ääntä.

Hannan kanssa jatkoimme seuraavalle harjanteelle rakkakivikossa kiipeillen ja taas seuraavalle ja vielä seuraavalle, jolta viimein avautui komea tasankoalue. Tämän tasangon reunalla oli myös vihdoin se huippukin, jota olimme tavoitelleet. Näimme taas kerran vauhdikkaasti matkaan tehneen PAC:in aukean toisella puolella ja päätimme mennä vaihtamaan kuulumisia, kun aamulla emme olleet muistuneet antaa toista radiopuhelintamme muille matkaan. Havaintoja ei PAC:illakaan juuri ollut, mutta harjanteelta aukeni komea maisema vuoren toiselle puolelle ja kaukana alangon toisella puolella näkyi pieni hantileirikin.

Ural

Kapustarinta

Lähdimme huiputtamaan Hannan kanssa lähihuippua mutta pian matkamme keskeytyi, kun PAC huuteli hänelle juuri antamastamme walkie-talkiesta löytäneensä keräkurmitsan. Päätimme kuitenkin käydä ensin huiputtamassa vuoren, josta otimme joitakin maisemakuvia ja laskeuduimme vasta sitten hoitamaan keräkurmitsaa. Yllättäen kurmitsa nousi lentoon jo satakunta metriä edestämme ja vain minä ehdin sen nähdä. Muutamia kapustarintoja piippaili lähirinteillä, mutta kurmitsaa ei enää löytynyt. Niinpä päätimme lähteä palailemaan takaisin alaspäin, sillä olimme luvanneet olla aamupalalla kahdeksalta.

Olimme lopulta leirissä vartin myöhässä, mutta eipä tuo tietenkään ketään haitannut. Muut olivat tietysti nähneet kiirunoita alempana ja Paul oli päässyt kuvaamaan suippopyrstökurppia oikein kunnolla, yhtä jopa puun latvassa! Lopulta oli aamupala taas syöty ja tavarat pakattu ja matka jatkui yhdentoista aikaan. Lähtöä viivästytti hieman Ernien ja Ericin teltasta hajonnut vetoketju, joka kuitenkin onneksi saatiin korjattua.

Tankki

Matka jatkui nyt Polar Uralin aseman lähestyessä paljon parempia uria pitkin. Ylängöllä ajellessamme pomppasi uran viereisestä lätäköstä lentoon kirvinen, joka ainakin osasta porukkaamme näytti omituiselta. Lentotyyli ja tummuus olivat tuoneet mieleen tundrakirvisen. Stoppasimme ja yritimme löytää lintua, muttemme sitä enää löytäneet. Me Hannan kanssa olimme nähneet linnun myös aika hyvin ja itselleni tuli mieleen märkä niittykirvinen. PAC ja Paul komppasivat aluetta taas muita kauemmaksi ja onnistuivat nähdä kaukaisen suokukon reissupinnaksi.

Kohta komppasimme vielä toistakin vastaavanlaista märkää aluetta, muttemme löytäneet mitään mielenkiintoista. Jatkettuamme matkaa ja noustuamme taas seuraavalle ylängölle, lähti tankin edestä juoksemaan kiiruna, joten saimme mekin vihdoin lajin Venäjä-pinnaksi. Ylängöillä oli pari isompaa järveä, joista toisella oli mukavasti vesilintuja: parisenkymmentä jouhisorsaa, 2 haapanaa, 2 allia sekä 3 mustalintua. Lapinsirkkuakin päästiin kuvaamaan oikein antaumuksella.

JouhisorsaLapinsirkku

Vihdoin Polar Uralilla

Aika pian aloimme laskeutua ylängöltä kivikkoista ja mutkaista uraa alaspäin ja yllättävän pian olimme Polar Uralilla, sopivasti kun taivas oli juuri synkentymässä ja ensimmäisiä pisaroita oli jo ripsinyt päällemme. Polar Uralin aseman ympäristö ei kuitenkaan ollut lähellekään sitä, mitä olimme odottaneet, vaan paikalla todellakin oli vain rautatieasema sekä pari epämääräistä rakennusta sekä parakkia, joissa aseman työntekijät majailivat. Muuten alue oli kuin kaatopaikka! Pihapiirissä oli vastikään jyrätty rakennus tai useampi matalaksi ja piha oli roskaista mutelikkoa. Lähiympäristö muuten oli epätasaista kivikkoa ja koska tankkimme oli palaamassa Eletskayaan, ei meillä ollut enää käytössä kulkuneuvoa kuskaamaan tavaroitamme, vaan meidän piti majoittua mahdollisimman lähelle asemaa, jotta saisimme paria päivää myöhemmin tavaramme junaan.

Asema

Oleg ja Sergei saivat sovittua meille luvan leiriytyä aivan aseman pihalle ja käyttää aseman odotusaulaa, jossa voisi ladata akkuja ja olla lämpimässä ja kuivassa, mikäli sadekeli jatkuisi. Tämä oli loistava uutinen, sillä taivas oli synkentynyt todella pahasti ja näytti siltä, että sadetta saattaisi riittää pitkäksikin aikaa. Niinpä pystytimmekin leirimme ennätysvauhtia ja kun olimme saaneet telttamme pystytetyiksi ainoille suurin piirtein tasaisille paikoille, saimme lisää hyviä uutisia – Oleg ja Yulia olivat saaneet käyttöönsä myös yhden työntekijöiden parakin keittiöistä ja halukkaat saivat myös varastoida telttoihin mahtumattomat tavaransa parakin eteiseen. Meillä Hannan kanssa oli toki aina ollut aiemminkin kaikki tavaramme teltassamme, sillä ei sitä koskaan tiennyt mitä sitä herättyään tarvitsi.

Lapinkirvinen

Liro

Pikaisen leipäaterian jälkeen sade oli alkanut oikein kunnolla, joten painuimme telttoihin nukkumaan. Ja uni maittoi, vaikka asemalle parkkeerannut dieseljuna jyskytti koko yön.

29.6. herätys oli taas ennen kolmea, mutten herännyt kellooni, kun ajattelin puhelimen herätyksen myös pärähtävän kohta soimaan. Mutta sehän olikin jäänyt laittamatta herättämään. Onneksi heräsin ihan itsekseen kolmelta ja onneksi vaikeaa oli ollut muillakin. Niinpä klo 3:10 kömpiessämme teltasta, olivat muutkin vasta aukomassa telttojaan. Keli oli parantunut ja päivästä näytti tulevan aurinkoinen.

Ural

Päätimme Hannan kanssa suunnata WP:n rajalle, joka sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä leiristämme ja jatkoimme sitten rajaa seuraillen samalla lähijärviä tarkistellen rajaa pitkin kohti lähivuorta. PAC oli päättänyt tehdä samoin, mutta hän pysyi visusti WP:n puolella, kun me taas Hannan kanssa pointsailimme myös Aasia-pinnoja. Ja niitähän ropisi ihan mukavasti mm. tunturikihusta, kapustarinnasta, pikkukuovista, piekanasta, lapinkirvisestä ja lapinsirkusta ym. Lähijärvellä WP:n puolella kellui pilkkasiipi ja kierteli reilun parinkymmenen jouhisorsakoiraan parvi, jotka piti nekin katsoa molemmilta puolilta rajaa.

TunturikihuTunturikihuTunturikihuTunturikihu

WP:n raja mutkitteli harjanteita pitkin sen mukaan, kummalle puolelle rajaa vuorilta laskeutuneet purot laskivat. Lopulta kurvasimme seuraamaan ylänköä WP:n puolelle, mutta havainnot jäivät vähiin: lapinsirkkuja ja lapinkirvisiä, jokunen tunturikihu ja kapustarinta sekä parhaana ylitsemme äännellen kierrellyt tundraurpiainen. Ollessamme jo palailemassa järvien välistä kohti leiriä, näimme vielä läntisemmässä järvessä mustalinnun.

Olimme leirissä klo 8:30 ja kymmeneen mennessä oli aamupalat syötynä ja sitten oli taas mukava kömpiä telttaan lepäämään. Unta riitti noin kolmeen, jonka jälkeen kävin itse järvien välisessä virrassa kylpemässä ja kyllähän oli taas kylmää vettä! Illemmalla kävimme kävelemässä radan vartta virallisella Euroopan ja Aasian rajamerkillä, joka oli vajaan kilometrin päässä leiristämme. Rajalla seisoskellessamme huomasimme kalalokkien ja tunturikihujen panikoivan jotain Aasian puolella ja pian löysimme syyn – muuttohaukka lenteli niiden edellä.

Illallisen jälkeen oli Oleg saanut järjestettyä porukallemme saunomismahdollisuuden, mutta itse jätin tilaisuuden väliin, kun olin jo ehtinyt käydä purossa jääkylvyssä. Niinpä pääsin jo ihmisten aikoihin lepäilemään, mutta lopulta nukahdin vasta Hannankin palattua saunareissulta klo 21:30 jälkeen.

Viimeiset revitykset

30.6. oli vuorossa viimeinen retkipäivä, joten hommaan oli päätetty suhtautua sen mukaisella vakavuudella. Niinpä herätys soi jo klo 00:30, mutta ikäväksemme näytti siltä, että alkaisi sataa hetkenä minä hyvänsä. Myös tuuli oli turhan voimakas. Niinpä laitoimme kellot soimaan puolta tuntia myöhemmin tsekataksemme taas tilanteen. Ja tämä sama toistui lopulta useampaankin kertaan. Eric ja Ernie olivat jo lähteneet maastoon aikaisemmin, kun mekin lopulta Hannan, PAC:in ja Paulin kanssa pakottauduimme liikkeelle klo 2:30. Onneksi keli oli selvästi paranemassa ja niinpä lähdimme talsimaan suorinta reittiä kohti rinnemetsää, jossa muut olivat edellispäivänä havainneet vaikka sun mitä.

Ollessamme saapumassa harjanteelle, jossa olimme edellispäivänä havainneet tundraurpiaisemme, PAC yllättäen näki sen taas. Lintu kuitenkin katosi ennen kuin me muut ehdimme paikalle ja koska laji oli Paulille elis, päätimme hieman kierrellä paikalla. Lopulta me jatkoimme kuitenkin Hannan kanssa matkaa, mutta onneksi PAC ja Paul olivat linnut vielä uudelleen löytäneet.

Taigarautiainen

Me jatkoimme Hannan kanssa rinnemetsään, jonne päästyämme löysimme heti rinnettä vasten kierrelleitä suippopyrstökurppia! Enimmillään lintuja kiersi päältämme jopa seitsemän linnun parvi ja tavallisen taivaanvuohenkin ääntä kuului kauempaa. Säntäsimme keskemmälle metsään tuulen suojaan yrittämään kuvausta ja äänitystä, mutta taas linnut kaikkosivat kauemmaksi ja äänitykset sain lopulta vain paikalla vinkuneista taigauunilinnuista.

Kulleroniitty

Jatkoimme metsän yläreunaa seuraten ja onneksi kohta kurpat olivat taas yläpuolellamme ja nyt oli soidin huipussaan! Lisäksi paikalla oli varsin tyyntä, joten laitoin äänityslaitteet maahan äänittämään ja peruutin itse kauemmaksi. Samalla kuulin selkäni takaa todella outoa surahtavaa ääntä ja näin kirvismäisen linnun aivan vastavalossa erään puskan latvassa. Koska en ollut moista ääntä koskaan kuullut, päätin hälyttää kaikki muutkin radiopuhelimitse paikalle, koska epäilin, että lintu olisi voinut olla tundrakirvinen. Niinpä me olimme kohta koko porukka paikalla ihastelemassa ja kuvaamassa kurppien soidinta sekä myöskin lähipuskissa ollutta taigarautiaista, mutta ihmelintua ei enää näkynyt saati kuulunut. Kuuntelimme kaikki äänitteet, mitä meillä oli mukana ja lopulta ääni ei kyllä sopinut lainkaan tundrakirviselle. Lintu saattoi olla ollut vaikkapa oudosti äännellyt sitruunavästäräkki? Meille outoja ääniä pitivät myös varoitelleet lapinkirviset, mutta tämä ääni oli kuitenkin ollut aivan erilainen, lähinnä hyönteismäisen särähtävä.

SuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppa

Kurpista tarpeeksi kuvia ja äänityksiä saatuamme linnut yllättäen laskeutuivat ja suurin osa niistä tipahti juuri sille kulleroniitylle, jolla olimme seisoskelleet. Niinpä yritimme vielä saada äänitettyä suippopyrstökurpan lentoonlähtöääntä, mutta kaikki linnut, jotka edestämme säpsähtivät lentoon pysyivät vaiti.

PikkukuoviSinirinta

Kiertelimme vielä jonkin aikaa rinnemetsikössä, muttemme enää löytäneet mitään mainittavaa. Lopulta ollessamme jo palailemassa alaspäin järvien välissä, soitin hieman pikkupajusirkkunauhaa, sillä Yulia oli sattumalta kuvannut edellisiltaisella vuorellekipuamisreissullaan sellaisen jossain järvien välimaastossa. Ja kuinka ollakaan heti meitä kohti ja ylitsemme lensi koiraspikkupajusirkku! Lintu laskeutui pusikkoon yläpuolellemme, mutta ihmeeksemme emme enää sitä löytäneet millään. Mutta olimme nyt saaneet havaituksi kaikki kolme target-lajia myös Polar Uralilla ja taas jopa yhden päivän aikana. Tämä asettaa tulevat ryhmät mielenkiintoiseen valintatilanteeseen; tuskin ryhmien kannattaa tällaista reissua tehdä, jollaisen me olimme tehneet. Mutta kannattaako suunnata Intan seudulle vaiko suoraan Polar Uralille? Varmasti molemmista lajit hoituvat, mutta Intassa on takuulla enemmän ainakin eurooppalaisia harrastajia kiinnostavia metsälajeja. Mutta Intan reissu voi olla paljon hankalampi järjestää kuin pelkkä Polar Uralin reissu, jonne voi tulla junalla, majoittua teltassa jossain lähirinteiden lepikoissa ja koluta vaikka itsekseen seutua niin paljon kuin huvittaa.

Polar Ural

Klo 7:35 olimme takaisin leirillä ja yllättävän pian saapuivat paikalle kaikki muutkin. Aamupalan, jolla nautimme kaikkea mitä jäljellä enää oli, jälkeen pakkailimme rauhassa ja huolella kaikki tavaramme ja onneksi päivästä oli tullut lämmin ja aurinkoinen, joten kaikki tavaramme saatiin kuivina pakattua. Viimeiseksi havainnoksemme, jo junaamme odotellessamme, näimme Aasian puolelta Eurooppaan lentäneen kuikan.

Paluumatkalla

Aikataulu

Lopulta klo 10:25 saapui junamme ja oli aika kiitellä ja hyvästellä Oleg ja Yulia, jotka pääsisivät todella pitkälle ja mutkikkaalle kotimatkalle kohti Jekaterinburgia vasta myöhemmin. Saimme taas lastata tavaramme hytteihimme nopeasti, sillä juna pysähtyi vain pariksi minuutiksi. Me olimme PAC:in ja Paulin kanssa samassa hytissä, joten ei ollut vaaraa, että siihen tulisi lainkaan paikallisia. Toisin kävi Ericille ja Ernielle, jotka saivat heti alkumatkasta matkaseuralaisekseen isokokoisen, erittäin humalassa olleen paikallisen, joka puhua sopersi heille koko ajan hytissä olleessaan venäjää, josta he eivät tietenkään ymmärtäneet sanaakaan. Onneksi tämä kuitenkin oikein hyväntuulinen mies viihtyi pääosin kavereidensa hytissä juomassa lisää. Lisäksi yksi hänen kavereistaan puhui erittäin hyvää englantia ja kävi meitä muutamaan kertaan jututtamassa ja kertomassa, kuinka paikalliset olivat hyvin kummissaan, kun näkivät tässä junassa turisteja.

Edessämme oli taas ennätyspitkä junamatka, jopa 42h25min. Alkumatkasta oli kiva katsella ikkunasta maisemia, joissa olimme tankilla matkatessamme viettäneet neljä päivää. Matka Eletskayaan ei kauan junalla kestänyt ja vähän ennen stoppia Eric ja Paul huomasivat ison pedon radanvarsitolpalla ja kyseessä ei yllättäen ollutkaan piekana, kuten he ensin olivat ajatelleet, vaan komea tunturihaukka! Itse ehdin singahtaa ikkunaan ja nähdä linnun hyvin, mutta muut eivät enää ehtineet. Valitettavasti ei Paulkaan, joka oli täysin unten mailla yläpedissä eikä näin ehtinyt nähdä lintua tarpeeksi hyvin, että olisi kehdannut ottaa siitä elistä.

Eletskayan stopilla näimme vielä tuttuja, kun tankkikuskimme Sergei oli asemalla nappaamassa Ericillä lainassa olleet saappaat. Ja pian matka jatkui taas. Simahdimme kaikki aika pian ja heräsimme vasta junan ollessa jo saapumassa Intaan. Kävimme taas kerran tutussa kahvilassa aamupalalla ja kohta matka jatkui taas ja aikaa kulutettiin jutustellen, lueskellen ym. PAC myös kävi jo läppärillään läpi reissun äänityksiään.

Ainoaksi matkahavikseksi näkyi sepeltasku ja seuraava pitempi stoppi oli sitten Pechorassa. Päivä oli ollut todella lämmin ja pahaksi onneksemme junan ilmastointi ei toiminut lainkaan. Niinpä hyteissä oli tolkuttoman kuuma. Lopulta Pechorajoen ylitettyämme aloimme kuitenkin yrittää nukkumista.

Eväitä

1.7. heräsin itse hikimärkänä jo viideltä, kun olimme taas yhdellä rautatieasemalla. Kävin hieman ulkona viilentymässä ja jatkoin pian taas uniani. Lopulta heräsimme kasin aikoihin ja aikaa kulutettiin taas tutuilla tavoilla. Reissupinnojakin napsui, kun näimme ikkunasta varpushaukan, haarahaukan sekä Kotlasjoella meriharakan. Kuuluipa junaan talitiaispoikueenkin ääntä ja tämä oli ensimmäinen tiaishavaintomme sitten Moskovan. Muut saivat myös ihmetellä ikkunoista kuulunutta sirkkalintumaista sirinää, jonka kerroimme kuuluvan meille niin tutulle idänhepokatille.

Juuri muuta kerrottavaa päivästä ei sitten olekaan. Oli tuskallisen kuuma ja lopulta yritimme taas nukkua klo 22:00 alkaen.

2.7. heräsin aamukolmen jälkeen ja pian muutkin herätettiin junahenkilökunnan toimesta ovia paukuttamalla. Klo 04:46 olimme lopulta Moskovassa, jossa hyvästelimme muut heti asemalla, sillä PAC, Paul, Eric ja Ernie olivat kaikki lähdössä suoraan lentoasemalle. Me puolestaan olimme päättäneet suunnata samaan Mandarin hotelliin päiväksi, sillä meidän Tolstoi -junamme lähtisi Suomeen vasta illalla.

Kohta olimmekin taksissa matkalla kohti Mandarinia. Saimme huoneen mukavalla alennuksella, kun respa neuvoi meitä varaamaan huoneen netin kautta. Ja sitten olikin mahtava päästä suihkuun, käydä kunnon aamupalalla ja pötkähtää vielä kunnon aamunokosille.

Kreml

Lopulta heräsimme ennen kymmentä ja tilasimme taksin Tretjakovin gallerialle. Kiertelimme komeassa taidegalleriassa puolisentoista tuntia ja kävelimme sitten kävelykatuja pitkin joen yli Punaiselle torille, jossa kuvailimme vielä hieman maisemia ja menimme sitten vielä huippuhienoon Gum -tavarataloon, josta emme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin liian kalliita kauppoja (Kaikki mikä kiilsi, oli oikeaa kultaa…)

Lopulta otimme pihalta taksin, jonka kuski kyllä varoitti olevan kallis, mutta lopulta matka Mandarinille oli aivan ryöstökallis! Sinne menivät ne rahat, jotka olimme säästäneet hotellin alennushinnassa. Levättyämme ja lähimakasiinissa käytyämme, söimme kunnolla hotellin ravintolassa, lepäilimme vielä hieman lisää ja lopulta kuuden aikaan luovutimme huoneemme ja otimme taksin Leningradskiyn asemalle.

Saimme odotella vielä tunnin, että pääsimme junaamme, josta meillä oli yhteinen ykkösluokan hytti. Muodollisuuksien jälkeen juna lähti lopulta liikkeelle klo 19:53 ja aika pian tarjoiltiin pieni illallinen, jonka jälkeen olimme taas aivan valmiit unille.

3.7. meidät taputeltiin hereille ennen Viipuria noin klo 3:30 ja sitten seuraavat 3 tuntia meni rajamuodollisuuksissa. Lopulta klo 7:39 olimme Kouvolassa, jossa tunnin odottelu sujui mukavasti, kun asemalta oli lähdössä vuoden 1940 höyryveturi Heinolaan. Sen valmisteluja oli mukava seurailla ja lopulta se lähti matkaan hieman ennen omaan Intercity-junaamme Parikkalaan.

Matkamme viimeinen vajaa parituntinen Parikkalaan sujui nopeasti. Lopulta takana oli lähes 116 tuntia junailua ja kävelimme kaikkine kantamuksinemme kotiin.

Yhteenvetoa reissusta

Reissu oli kaikkinensa erittäin onnistunut! Ihme kyllä selvisimme taas ilman kummempia vastoinkäymisiä, vaikka etenkin menomatkalla pohjoiseen elettiin junassa aika ahdistuksen täyteisiä tunteja, kun selvittelimme kulkulupia Intan kansallispuistoon. Pienet hotellin vaihdot nyt kuuluvat asiaan, kun ollaan kuitenkin Venäjällä.

Junamatkailu oli yllättävän helppoa ja leppoisaa, sikäli kun ilmastointi vain junassa toimi. Junat ovat hyviä, hytit tilavia ja palvelukin pelaa, tosin vain venäjäksi – englantiahan ei Venäjällä juuri osata. Junat kulkevat varsin hitaasti ja pysähdykset asemilla ovat välillä pitkiä, joten ostoksille pääsee asemille ja niiden lähikauppoihin. Ainakin näin parin kesäreissun junailujen perusteella junat pysyvät erinomaisesti aikataulussaan.

Uralin pohjoisosissa maasto ja maisemat ovat varsin verrannollisia Suomen vastaaviin. Intan alueella on pitkälti sellainen olo kuin liikkuisi jossain Kuusamon ja Sallan maisemissa, kun taas Polar Uralilla ollaan jo kuin ihan käsivarren Lapissa. Korkeuserot ovat toki kumpaankin paikkaan verrattuna kaksinkertaiset. Liikkuminen maastossa on, kuten Lapissakin, varsin raskasta! Pehmeässä suomaastossa tai rakkakivikossa käveleminen on raskasta puuhaa ja 11 päivän kovalla komppaamisella ainakin meidän koko porukka oli reissun loppupuolella aika lailla kaikkensa antanutta.

HyttysiäKelit voivat olla vielä näin kesäkuun loppupuolella melkein mitä tahansa. Lämmintä voi olla 30 astetta mutta toisaalta voi sataa kyllä luntakin. Tällä kertaa kevät oli ollut poikkeuksellisen aikainen ja ainakin edelliseen kesään, kun olimme Keski- ja Etelä Uralilla, monet kasvit olivat parikin viikkoa edellä. Tämä varmasti vaikuttaa myös lintujen saapumiseen ja aktiivisuuteen sekä tietysti niiden löytämiseen. Ja tietysti kelit vaikuttavat myös hyönteismaailmaan ja ainakin nyt meidän reissumme aikaan hyttysiä oli aivan järkyttävän paljon! Lisäksi paikka paikoin oli paljon mäkäräisiä, paarmoja ja polttiaisiakin. Mutta kuten suomalaiset kokeneemmat reissaajat tietävät, selviää keleistä ja hyönteisistä pukeutumalla oikein. Matkaan otettava varustus on varsin samanlainen kuin se olisi Haltin vaellukselle. Pitkähihaista paitaa oli pidettävä koko ajan, nahkahanskat oli aika ajoin pidettävä kädessä – ei kylmyyden vaan hyönteisten takia ja hyttyshattua ei juuri saanut otettua päästään lainkaan. Jos hatun erehtyi ottamaan päästä, oli sen sisällä kymmenkunta ötökkää, kun sen veti takaisin päähän. Meidän porukassakin oli aika pahoja allergiaoireita puremista, kun mm. hanskojen läpi oli huomaamatta itikat tikanneet kädet turvoksiin, kun hanskat eivät olleetkaan hyttysenkestävät. Osa porukastamme myös koki hyttyshattujen rajoittavan sekä näkyvyyttä että kuuluvuutta, mutta he sitten vuorasivat itseään koko ajan hyttysmyrkyillä. Suomalaisia hyttysmyrkkyjähän on viime aikoina laimennettu, joten niillä pärjätäkseen olisi sitä pitänyt lisätä varsin usein. Niinpä he käyttivät venäläisiä myrkkyjä ja loppureissusta iho-oireet olivat sitten sen verran pahoja, että heilläkin oli hyttyshatut taas päässä. Itse pärjäsin hyttyshatulla, jonka alla oli lippalakki tai pienilierinen kesähattu ja pari kertaa aamun aikana laitoin suomalaista hyttysmyrkkyä käsiin sekä hattuun, niskaan sekä olkapäihin, mikäli oli niin hiki, että hyttyset meinasivat päästä tikkaamaan paidan läpi. Pahimpiin oireisiin syötiin antihistamiinien lisäksi kyytabletteja. Hyttyset kannattaa ottaa vakavasti, koska järjen lisäksi voi lähteä myös henki.

SitruunavästäräkkiLinnusto alueella oli myös varsin lappilaista. Tietysti erojakin kuitenkin on, ollaanhan sitä kuitenkin pari tuhatta kilometriä idempänä! Intan alueella lapinuunilintu ja pikkusirkku ovat todella yleisiä ja metsistä löytyy idäntiltalttia, sinipyrstöä sekä taigakirvistä, mutta tavallisina löytyy mm. pajulintua, järripeippoa, niittykirvistä, sinirintaa, punatulkkua ja urpiaista jne. Taigauunilintua löytyy pusikoista yleensä useampi kerrallaan. Rastaista mustakaularastas on varsin paikoin runsas, mutta myös räkättiä ja punakylkeä näkee yleisesti. Västäräkkiä löytyy kyliltä ja sitruunavästäräkkiä kosteilta paikoilta, huomattavasti enemmän kuin keltavästäräkkiä. Tilhiä ja kirjosiipikäpylintuja liikkuu siellä täällä harvakseltaan ja rehevistä jokivarsista löytyy ruokokerttusta sekä pajusirkkua. Intan alueen metsistä oli 10 vuotta sitten alueella käynyt porukka löytänyt myös idänkäen ja parhaat metsät sopisivat hyvin myös mustakurkkurautiaiselle. Meillä metsäretkeily jäi osin säänkin takia vähemmälle.

Polar Uralilla löytyy sitten myös lapinkirvistä ja lapinsirkkua yleisesti, metsälintujen tietysti jäädessä paljolti puuttumaan. Sepeltasku oli huomattavasti vähäisempi kuin olimme odottaneet, mutta ehkä olimme liian karuilla paikoilla? Lokeista yleisin on kalalokki ja pohjoisen palsasoilla on lisäksi idänselkälokkia. Lapintiiroja on vesistöillä etenkin Polar Uralilla, jossa yleisenä näkee myös tunturikihua. Yleisimmät petolinnut ovat suopöllö, sinisuohaukka, piekana, ampuhaukka sekä tuulihaukka. Vesilintuja ja kahlaajia alueella on ihmeen vähän, ainakin oman kokemukseni mukaan Suomessa vastaavanlaisissa maisemissa niitä olisi huomattavasti runsaammin. Pitää kuitenkin muistaa, että noissa maisemissa liikuttaessa ollaan huomattavan kaukana useimpien lintujen talvehtimisaluelta.

Yhteensä tällaisella reissulla havaitsimme 141 lintulajia, joista 34 havaittiin vain joko Moskovssa tai junasta. Itse en niinkään ollut kiinnostunut havaitsemaan kaikkia reissussa havaittuja lajeja, vaan kiinnitin päähuomion koko reissun ajan näihin parempiin lajeihin. Siksipä itselläni jäi jopa 17 lajia lajia havaitsematta. Näistäkin toki 8 havaittiin Moskovassa ja 3 junasta.

Ne pakolliset WP-pinnat:

SuippopyrstökurppaSuippopyrstökurppa oli varmasti yleisempikin kuin mitä havaintomme osoittavat, sillä niiden aktiivinen soidinaika tuntui olevan niin aamuyöstä kuin illastakin varsin lyhyt. Lintuja löytääkseen piti kuitenkin hakeutua kukkaniitylle, jonka lähellä oli yleensä vuorenrinteitä ja monesti myös rinnemetsää sekä jokea tai puroa. Maaperän tuli olla pehmeää ja ainakin meillä parhaat paikat olivat kulleroniittyjä. Lintuja näkyi soidintamassa yksittäin, kaksin sekä kolmin ja isoimmissa porukoissa oli kuusi ja seitsemän yksilöä. Äänet eivät kuuluneet kauaksi, mutta linnut tunnisti helposti myös soidinlentoringistä. Rinki oli laaja ja lintu/linnut lensivät välillä lehtokurppamaisesti liitäen ja tällöin korkeutta menettäen ja välillä ne syöksyivät kohti maata päästäen ihmeellisen soidinäänensä huipentavan rahinan hyvin matalalla.

Taigarautiainen tuntui olevan yleinen, muttei todellakaan helposti nähtävä laji. Laulua kuului yleensä pusikoiden ja pienten metsiköiden reunoilta. Linnut olivat erittäin liikkuvia ja usein ne hiljenivät pitkäksi aikaa, laulaakseen sitten taas pari säettä jostain muualta. Ne eivät myöskään juuri reagoineet atrappiin. Siispä niiden löytämiseen näkyville tarvittiin lähinnä kärsivällisyyttä ja onnea. Toki joskus joku yksilö saattoi laulaa alueen korkeimman puun latvassa tovin, jolloin linnun näkeminen oli helppoa.

Pikkupajusirkku oli näistä lajeista harvalukuisin ja myöskin biotooppivalinnoissaan monipuolisin. Pari lintua löytyi kosteilta paikoilta jokivarsien pusikoista, samanlaisista paikoista, mistä löytyi myös pajusirkkuja. Mutta lintuja löytyi myös aivan tundralta, jopa lyhyestä vaivaispajukosta korkealta vuoristolaaksoista. Linnun laulu on myös varsin huomaamaton, etenkin mikäli huonommin laulavia pikkusirkkuja on lähistöllä. Myös sitruunavästäräkin ja pajusirkun laulu sisältävät varsin samanlaisia sävyjä. Onneksi pikkupajusirkut tuntuivat reagoivan varsin ärhäkkäästi atrappiin, mikä helpotti huomattavasti niiden löytämistä.

Ja vielä suomalaisia WP-pinnareita ajatellen pohdintaa, miten nämä kolme lajia voisi alueelta hoitaa:

Mikäli ainoastaan nämä kolme lajia ovat kiinnostuksen kohteena (alueellahan ei ainakaan helposti ole muita WP-mielessä suomalaisia kiinnostavia lajeja), niin helpoimmalla pääsee, kun junailee suoraan Polar Uralille, tai vaihtoehtoisesti lentää Aasian puolelle lähimmälle lentokentälle ja lauttailee ja junailee sieltä Polar Uralille. Siellä voi sitten kantaa teltan/teltat ja trangian vuoren rinteelle lepikkoon ja majoittua siellä ja etsiä kaikki linnut, jotka varmasti alueelta muutaman päivän koluamisella löytää. Näin ei tarvitse maksaa reissusta ylimääräistä oppaille, kuskeille ja kokeille ym. Alueella on varmasti turvallista ja paikalliset eivät liiku lainkaan maastossa, sillä eipä alueella muita ole kuin rautatieaseman työporukka. Kauhean suurella alueella ei kuitenkaan pääse liikkumaan, sillä vaivaiskoivikossa liikkuminen on todella vaivalloista. Eli mikäli haluaa Eletskayan ja Polar Uralin väliä enemmän päästä koluamaan, on käytössä oltava tankki.

Vaihtoehtona on tietysti suunnata pelkästään Intan alueelle, mutta siellä tarvitsee väkisin oppaan sekä kuskin. Parhaille paikoille on Intasta viiden päivän kävely. Ilman opasta tuskin saa järjestettyä edes lupia kansallispuistoon. Molempiin paikkoihin ei kannata varmaankaan retkellään suunnata, ellei sitten kerää Venäjä-pinnoja tai muuten vain halua tutustua kauniisiin maisemiin ja alueen linnustoon enemmän – sekä ruokkia hyttysiä, paarmoja, mäkäräisiä ja polttiaisia…

Loppuun vielä kiitokset: PAC, Eric, Paul, Ernie, Ural Expedition & Toursin Oleg ja Yulia sekä Intan oppaat Natasha ja Sergei sekä kuskimme Volodja ja Sergei
sekä muutama muu avustaja tekivät tästä unelmien reissusta ikimuistoisen!

J.A.