Kirjoittajan arkistot: admin

Japani 3.-21.6. 2019

Matkustelua

Maanantaina 3.6. ajelimme päivällä Helsinki-Vantaalle, jossa jätimme auton Autopysäköintiin, kävimme syömässä vakiopizzeriassa, saimme luovutettua hieman ylipainoiset matkatavaramme ja sitten edessä oli vielä pitkälti toista tuntia odotusta. Lopulta Japan Airlinesin lentomme kohti Japania lähti klo 17:35. Matkan alku sujui elokuvia katsellen ja loppumatkasta yritimme nukkua, mutta ainakin itselläni unet jäivät todella vähiin.

4.6. laskeutui koneemme Naritan lentoasemalle Tokiosta noin 60km itään. Olimme täyttäneet maahantulokortit jo valmiiksi ja parin jonottelun jälkeen löytyivät matkatavaramme nopeasti. Sitten meillä oli edessä kävely Terminaali kahdesta Terminaali kolmeen, josta meillä oli jatkolento.

Terminaaliin päästyämme vaihdoimme paikallista rahaa eli Jenejä, joita tulikin melkoinen rahasumma, koska tuhat Jeniä on arvoltaan vain noin 8€. Selvittelimme myös puhelinliittymiä ja kannettavia nettiratkaisuja, mutta päätimme lopulta, että pärjäisimme kyllä ilmankin. Hieman huoletti se, että Amazon oli perunut vain pari päivää ennen reissuamme pitkään odottamamme karttatilaukset, joten ainoat Japanin kartat olivat minun huonoakkuisessa puhelimessani.

Loppu odotusaika kului terminaalin ikkunasta ulos tuijotellen ja sopivasti näkymänä olikin jonkinlainen puistikko. Havaintoja kertyi mm. haarapääskyistä, orientalis-alalajin nokivariksista, upean mustavalkoisista lugens-västäräkeistä, ohi lentäneestä hymysorsasta, muutamista japaninbulbuleista ja viirupääkottaraisista, pikkuvarpusista, yksittäisestä kanelivarpusesta sekä upeasta philippensis-sinirastaspariskunnasta.

Klo 12 lähti Jetstarin kone kohti Hokkaidoa ja New Chitosen lentokenttää, joka sijaitsee viitisenkymmentä kilometriä Sapporosta kaakkoon. Laskeuduimme vajaata paria tuntia myöhemmin klo 13:45. Matkatavarat löydettyämme olimme pian etsimässä, mistä mahtaisi löytyä kyyti vuokra-autotoimistollemme, jonka tiesimme sijaitsevat vartin ajomatkan päässä lentoasemasta. Pienen etsiskelyn jälkeen bussikyyti löytyi ja lopulta olimme Budgetin toimistolla vuoronumerolappu kourassa odottelemassa autoamme.

Mutta vuoromme odottaminen kesti ja kesti. Numerotauluissa eivät numerot vaihtuneet lainkaan ja kaikki virkailijat puhuivat vain japania. Lopulta yhden taulun numero muuttui ja hyppäsikin sitten kerralla oikein kunnolla ja selvästi isommaksi kuin omamme. Nostin pienimuotoisen äläkän ja kuinka ollakaan, toinen virkailija otti meidät saman tien vastaan.

Itse auton vuokrauskin oli ennätyshidasta, kun saimme katsottavaksemme kaiken maailman opetusvideoita ja jouduimme kuittaamaan ties kuinka monta erilaista kuittausta niin pädille kuin paperillekin, ennen kuin meidät lopulta ohjattiin pienen vuokra-automme luokse. Auto oli muuten oikein hyvä, mutta tilaamamme navigaattori oli umpijapaninkielinen. Kun virkailijakaan ei kummemmin osannut englantia, olimme hieman pulassa, sillä navigaattori oli meille aikalailla pakollinen. Onneksi saimme toisen virkailijan avuksemme ja vaihdoimme lopulta auton hieman uudempaan ja mitä tärkeintä tässä kulkineessa oli myös uudempi navigaattori, jossa kaikki tärkeimmät toiminnot olivat englanniksi. Tämä pätevä naisvirkailija opetti meille nopeasti navigaattorin pakolliset toiminnot, jotka toimivat japaninkielisiä näppäimiä käyttämällä.

Tien päälle Hokkaidossa

Ja niin vihdoin, pitkälti toista tuntia haaveaikatauluamme perässä, pääsimme liikenteeseen! Laitoimme navigaattorin viemään meidät Kushiron niittyalueille ja saimme kauhuksemme todeta navin näyttävän matkaksi odotetunlaiset 320 kilometriä mutta matka-ajaksi yli yhdeksän tuntia! Olimme suunnitelleet välttelevämme kalliita maksullisia teitä ja näin vuokranneet autonkin ilman niillä helposti ajamisen mahdollistavaa tägiä. Mutta emme todellakaan olleet arvanneet, että muut tiet olisivat näin tolkuttoman hitaita!

Olimme tehneet matkaa kotoa jo pitkälti toista vuorokautta, mutta ei siinä auttanut kuin lähteä matkaan, jotta ehtisimme ensimmäiseen kohteeseemme edes ennen aamua. Selvisimme helposti navin ohjaamana oikeaan suuntaan, vaikka taas kerran vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottuminen ottikin aikansa. Pian alkoi valjeta, miksi matka-aika oli niin tolkuttoman pitkä – japanin nopeusrajoitukset olivat aivan naurettavan alhaisia! Pääasiassa isommillakin teillä ajettiin 50 km/h ja enimmilläänkin vain 70 km/h! Taajamissa köröteltiin sitten kolmea- ja neljääkymppiä ja näitä taajamia osui suorimmalle mahdolliselle reitille runsaasti. Pahimmillaan taajamissa oli liikennevaloja muutaman sadan metrin välein, eivätkä nämä olleet millään tavalla synkronissa, vaan lähes kaikkiin valoihin osui aina punaiset valot. Lisäksi liikennettä, etenkin raskasta liikennettä, oli niin paljon, ettei minkäänlaiseen kiihdyttelyyn ollut varaa…

HärkälepinkäinenHaarahaukka

Onneksi pikkuteitä ajellessa kuitenkin pääsi katselemaan luontoa aivan eri tavalla kuin mitä maksullisen tien rännissä olisi päässyt. Niinpä haviksia kertyi viirupääkottaraisista, haarahaukoista (lineatus), pikku- ja kanelivarpusista, haarapääskyistä, västäräkeistä, kesykyyhkyistä, isokoskelosta, käpytikoista (japonicus), noki- ja paksunokkavariksista (macrorhynchos) ja kohta näkyi ensimmäinen härkälepinkäinenkin, jota katsomaan pysähdyttyämme näimme myös idänturturikyyhkyjä.

Matkan jatkuttua näimme japaninbulbuleita, aasianräystäspääskyjä ja lopulta paremmin maaseudulle päästyämme illan jo hämärtäessä teimme muutamia pysähdyksiä ja näimme japaninpunarastaan sekä kuulimme harmaapäätikan (jessoensis), amurinuunilintuja, japaninkaapusiepon, sinisatakielen, harmaapääsirkun (personata-alalaji on oma lajinsa joillakin listoilla) ja pari sahalininsirkkalintua. Ajomatkan viimeiseksi havainnoksi näimme vielä todella korkealla matalien vuorten välissä lentäneen lehtokurpan ja loppumatka edettiinkin sitten sateessa ja pimeässä japaninhirviä varoen, sillä niitä näkyi muutamassa paikassa tien varressa.

Kushiro marshes

Onneksi navin aikataulu ei lopulta pitänyt lainkaan paikkaansa ja kurvasimme iltayhdentoista aikaan Hannan satelliittikarttojen avulla valitsemalle pikkutielle Kushiron niittyalueen laidalla. Löysimme tien päästä oivallisen leiripaikan, johon pystytimme teltan sahalininsirkkalintujen laulaessa kilpaa ympärillämme. Kun kaikki oli valmiina, jaksoimme vielä käydä pienellä kävelyllä lähiniityn reunassa taskulampun valossa ja kuulimme ihmeellistä ääntä soidintaessaan pitäneen japaninkurpan, käen, mustakulmakerttusen, rubiinisatakielen sekä hetken äänessä olleen aasianluhtakanan.

Lopulta oli pakko kömpiä telttaan nukkumaan, sillä kello oli jo yli puolen yön ja olimme suunnitelleet heräävämme vain muutamaa tuntia myöhemmin retkelle.

5.6. sahalininsirkkalinnut eivät onneksi untamme pidätelleet mutta heräsimme jo klo 3:30 eli ennen auringon nousua. Tunsimme itsemme ihmeen virkeiksi, vaikka pariin vuorokauteen ei liikaa ollut tullutkaan nukuttua. Uudet maisemat ja odotuksissa olleet uudet linnut tekevät ihmeitä!

Käppäilimme ensin hetken aivan telttapaikkamme lähistöllä kuullen runsaasti amurinuunilintuja, yhä vain äänessä olleita sahalininsirkkalintuja, kuusitiaisia, erehdyttävän paljon ”vasetilta” kuulostaneita käpytikkoja, pähkinänakkelin (clara) sekä japanitiaisen. Härkälepinkäinen kävi lähipensaan latvassa ja yllämme pyörähti neljän linnun parvi piikkipyrstökiitäjiä. Idänsilkkikerttuspari innostui parittelemaankin lähipuskan latvassa. Käkiä ja idänkäkiä kuului molempia yhtälailla ja pari nokkavarpusta lensi ylitsemme.

HarmaapääsirkkuIdänsilkkikerttunen

PensaikkoaJatkoimme niitylle, josta löysimme mustakulmakerttusia, rubiinisatakieliä, harmaapääsirkkuja, pyrstötulkkuja, stejnegeri-sepeltaskuja, pajusirkun (pyrrhulina) sekä erääseen puuhun laskeutuneen kymmenen kanelikorvakottaraisen parven. Ohessa näkyi myös mm. noki- ja paksunokkavariksia, harmaahaikaroita, haarahaukkoja sekä pari soidintanutta japaninkurppaa.

Pyrstötulkku Sepeltasku

Leirimme purettuamme, jatkoimme seuraavaksi läheisen luontokeskuksen takaiseen metsään polkuja kävelemään. Nyt amurinuunilintujen ohessa äänessä oli pari japaninuunilintuakin. Paksunokkavarikset seurailivat äänekkäinä meitä metsän siimeksessä ja puiden latvustoista löysimme pähkinänakkeleita, taigakirvisiä, kuusitiaisia, pari viitatiaista (restrictus), käpytikkoja sekä pari puukiipijää (daurica). Hätkähdimme, kun yhtäkkiä jostain kauempaa kantautui äärimmäisen huvittavan kuuloista japaninviherkyyhkyn ujellusta.

PolullaPähkinänakkeliKävelimme polkuja aina ison niityn reunaan, jossa sirisi pätkittäin viirusirkkalintu ja lauloi muutama rubiinisatakieli sekä mustakulmakerttunen. Japaninkurpat soidinsivat taivaalla, jossa pyörähti taas viiden piikkipyrstökiitäjän parvi. Pyrstötulkkuja näkyi muutamia, harmaapääsirkut lauloivat ja idänkäet puputtivat. Lopulta palailimme samaa reittiä pitkin parkkipaikalle, jonka reunuspuista löysimme pari yllättävän kaunista idänviherpeippoa.

JanneMustakulmakerttunen

Seuraavaksi jatkoimme toisen luontokeskuksen parkkipaikalle, josta lähti taas isot polut upeine puuteineen (ei näitä paikoin huonokuntoisia rakennelmia oikein pitkospuiksi tai poluiksikaan voi sanoa) metsien läpi niityille. Valitettavasti parkkipaikalle päästyämme alkoi sataa, joten päätimme odottaa hetken sateen loppumista. Sade kuitenkin vain kiihtyi, joten kokkailimme kunnon lämpimät eväät tyhjillään olleessa pienessä katoksessa. Saimme jatkuvasti bussilastillisista paikallisia seuraa sadetta pitämään, japanilaiset kun ovat laumaeläimiä. Kukaan ei ollut kiinnostunut katoksesta, ennen kuin me menimme sinne! Ja paikallisia tuntui kokkailumme huvittava kovasti.

Lopulta sade hieman hellitti ja suuntasimme polkua kiertämään. Heti rinteessä näimme vilaukselta töpökerttusen, pyrstötiaisparvi vilahti ohitsemme ja latvustosta raikasi narsissisiepon kova jankkaava laulu. Saimme siepon näkyvillekin ja olihan kaunis lintu! Metsän puolella näkyi vielä puukiipijöitä, harmaapääsirkkuja, ruskosieppo, viitatiainen ja kuului useita japaninuunilintuja ym. Niitylle päästyämme alkoi taas sataa oikein kunnolla ja havainnot jäivät vähiin, idänsilkkikerttunen sekä jokunen ”stejnegeri” sentään.

JapaninkurppaKoska keli oli muuttumassa taas selkeästi huonommaksi, teimme ratkaisun lähteä ajamaan pitkää matkaa kohti seuraavaa kohdettamme Kiritappun niemeä. Matkan varrella sää parani pikkuhiljaa ja näimme jo tuttuja stejnegereitä, japaninkurppia sekä pari nokkavarpusta ja vihdoin päästyämme meren rantaan stoppasimme heti katsomaan ensimmäisiä japaninmerimetsoja nähden samalla myös neljä amerikanmustalintua sekä ohotanlokkeja. Jatkettuamme matkaa kirjautuivat retkipinnalistallemme myös sinisorsa sekä aasiankiitäjä.

Cape Kiritappu

Kiritappun niemeen päästyämme oli vasta alkuiltapäivä, mutta kävelimme silti niemen kärkeen. Japaninkurppia soidinsi kovasta tuulesta huolimatta hienosti taivaalla ja meren kiviltä löytyi japaninmerimetsojen seasta joitakin ulappamerimetsoja. Rubiinisatakielet lauloivat, yksi jopa sähkölangalla kuten jokunen pajusirkkukin. Myös kiurun japonicus-alalajin edustaja tuli tutuksi.

Niemen kärjessä olleilla tolpilla patsasteli kesyn oloisia ohotanlokkeja ja meressä kelluneesta parvesta löytyi pari nuorempaa japaninlokkiakin. Yhden merimetsokarin kivillä istuskeli viisi virta-allia ja olimme erottavinamme japaninmerimetsojen joukosta tavallisiakin merimetsoja. Iso merisaukko kävi puljaamassa karien edustalla valuen pikkuhiljaa selällään kelluen rantaviivaa seuraten katveeseen. Staijailimme merelle tovin havaiten muutaman kaukaisen sarvikiislan, mutta lopulta oli annettava väsymykselle periksi ja kävelimme parkkipaikalle autoon nukkumaan.

KiritappuOhotanlokki

Pari tuntia nukuttuamme alkoi kellonaika olla parempi illan meristaijille, joten käppäilimme taas niemeen ja merellä olikin jo hieman enemmän liikennettä. Sarvikiisloja näkyi lyhyessä ajassa pari sataa, parin kelluneen lisäksi näimme yhden sarvikiislojen kanssa matkanneenkin nokiriskilän, merikihu muutti samaan suuntaan ruokkilintujen kanssa kuten myös 5 tundrakuikkaa, 7 määrittämätöntä kuikkalajia sekä naaraspukuinen jouhisorsa.

Hattaushin alueella

Illan alkaessa jo pikkuhiljaa hämärtää, otimme suunnan seuraavalle kohteellemme, joka oli Hattaushin (Hatsutaushi) silta. Nähtyämme matkalla tien ylittäneen supikoiran sekä väisteltyämme tien yli loikkineita japaninhirviä, olimme lopulta perillä jo ennen pimeää ja aloimme kuulostella, mitä tuleman piti. Sahalininsirkkalintu lauloi täälläkin ja lehtokurppa lensi ylitsemme, kunnes aika pian Hanna kuuli etäistä huhuilua. Harvakseltaan kuulunut ääni kantautui onneksi minunkin huonoihin korviin ja siellähän se legendaarinen äyriäishuuhkaja kuulutti reviiriään matalalla bassollaan.

TelttapaikkaPäätimme yrittää kävellä lähemmäksi pöllöä erästä metsätietä pitkin, mutta kun olimme jonkin aikaa kävelleet ja pysähdyimme taas kuulostelemaan, pöllö kuului entistäkin kauempaa. Niinpä päätimme antaa pöllön huhuilla keskenään ja lähdimme etsimään leiripaikkaamme, jonka saimme taas valita Hannan jo etukäteen kartoittamista vaihtoehdoista. Vähemmän yllättäen kelpuutin jo ensimmäisen ja pian oli teltta pystyssä ja untakaan ei tarvinnut kauheasti odotella. Telttaan kuului turhan lyhyesti sarvipöllömäinen huhuilu ja muutaman kerran äyriäishuuhkajan kaksiosainen huhuilu jostakin läheisen joen varrelta.

6.6. heräsimme pienen pellon reunalta pensaikkorivistön liepeiltä japaninkurppien, idänsilkkikerttusten, käkien ja idänkäkien mekastaessa. Aika pian oli leirimme kasassa ja lähdimme pikkuhiljaa valumaan kohti Nemuron niemeä. Tienvarren metsät näyttivät kuitenkin niin hyviltä, että aloimme saman tien pysähdellä linnustoa kuulostellen, mikä oli todella hyvä idea. Ensimmäisen ohotansirkkalinnun kuultuamme, kuulimme myös japaninviherkyyhkyn ja näimme yllättäen toisen istuskelemassa avoimesti eräässä puussa, mutta valitettavasti oli vielä turhan hämärää hyville kuville. Tiaisia oli runsaasti, etenkin kuusitiaisia, mutta myös viita-, hömö- ja japanintiaisia. Japaninuunilinnut lauloivat latvuston kätköissä ja ensimmäinen hippiäinen (japonensis), jokunen peukaloinen (fumigatus) sekä muutama sinipyrstö kuultiin myös. Nähtyämme eräässä latvustossa tiaisten kaverina pörränneen japaninpikkutikan (seebohmi), kuuluivat pian ensimmäiset japaninpunarinnatkin. Retkipinnoiksi löytyi myös muutama närhi (brandtii), vihervarpusia, palokärki sekä hauskan näköinen pariskunta paikallisen alalajin (griseiventris) harmaavatsaisia punatulkkuja. Koiras punatulkulla oli kuitenkin kaunis punainen kurkku. Lyhyesti näyttäytyi myös ruokaa nokassaan metsän kätköihin kantanut naaras japaninnokirastas.

JapaninviherkyyhkyKuusitiainen

Ochiishin merilintuja

Rannan lähestyessä metsä muuttui vaatimattomammaksi ja jatkoimmekin Ochiishin niemeen. Majakan polun parkkipaikalla kuvailimme ensin kesyä kiurua ja näimme muutamia merikotkia, japaninkurpan soidessa taas erikoista soidintaan yläpuolellamme. Kokkailtuamme lähdimme kävelemään komeaa, mutta paikoin huonokuntoista puupolkua kohti niemeä. Polun varren kasvillisuus oli todella upeaa ja lintujakin toki oli, mutta lähinnä peukaloisia, taigakirvisiä ja harmaapääsirkkuja. Polun varressa näimme myös kettuperheen.

KiuruPaksunokkavarisVehkaKettu

Japaninhirvi

Majakalla parkkeerasimme meristaijiin ja heti merellä näkyi lupaavasti kohtalaisen kokoisia kuikkalintuparvia. Valtaosa linnuista oli tundrakuikkia, mutta joitakin kaakkureita, ainakin pari kuikkaa sekä komeimpana tyypilliseen tapaansa selkeästi muita korkeammalla muutti upea juhlapukuinen jääkuikka. Sarvikiisloja näkyi vain parikymmentä ja muutama nokiriskilä. Merellä kellui myös pari parvea amerikanmustalintuja. Lokkien seasta yhytimme merellä lentäneen 3kv amerikanisolokin elikseksi ja kaukana meren yllä kävi muuttohaukka (japonensis) kurvaamassa sopivaa saalista etsimässä.

Polku majakalleMeristaijia

Aikataulu alkoi kuitenkin painaa päälle, joten käppäilimme samaa polkua takaisin autolle ja jatkoimme Ochiishin kylälle paikallisen Ochiishi Naturen toimistolle, jolta olimme Furenista itsellemme pariksi myöhemmiksi varaamamme majapaikan pitäjän avustuksella saaneet varattua paikat veneretkelle.

Täytettyämme taas japanilaiseen tyyliin pikkutarkat tuotepaperit, oli meillä vielä jonkin verran odotettavaa ennen retkelle lähtöämme. Pikkuhiljaa paikalle saapui muitakin, muutaman hengen australialaisryhmä, kourallinen paikallisia luontokuvaajia sekä muutaman sanan englantia osannut veneretken opas.

Vihdoin lähdimme porukalla marssimaan kohti läheisessä satamassa ollutta paattiamme ja satama-altaassa kelluneita neljää lapasotkaa kuvaillessamme, paatti lähtikin jo liikkeelle.

VeneretkelläMeille oli rannassa jaettu kuulokelaitteet, joista sai halutessaan kuunnella oppaan selostuksia, joita tuli alkuun vain japaniksi, mutta jo satamassa näkyneet ohotanlokit kuitenkin kuulutettiin englanniksikin, joten päätimme pitää kuulokkeet korvissa.

Ulommas merelle päästyämme alkoi edestämme nousta lentoon sarvikiisloja osan jäädessä uimaankin, mutta aina ne sukelsivat ennen kuin pääsimme paremmille kuvausholleille. Ja vaikka välillä vene pysäytettiinkin kuvausta varten, ei lintuja oikein päästy näkemään hyvin. Aika pian löytyivät ensimmäiset mustakurkkumurritkin, joiden kohdalla tilanne oli sama ja kun paatti jo keikkuikin aika pahasti, oli kuvaaminen todella haastavaa.

Sarvikiislat

Mustakurkkumurri

NokiriskiläOpas

Itse olin odottanut merellä olevan aika paljon enemmänkin lintuja, mutta lähinnä parin lajin takia tällä paatilla oltiin ja se näkyi selvästi myös oppaasta. Ensimmäiset nokiriskilät eivät pahemmin tunnelmaa kohottaneet, mutta dudeosasto jaksoi huudella jokaista sarvikiislaa tai japaninlokkiakin. Pikkuhiljaa olimme pelipaikoilla ja oppaamme jo mainitsi asiaa tietämättömillekin, mitä olimme hakemassa – töyhtölunnia. Mutta kaikki löytämämme linnut tuppasivat olemaan kolmea jo aiemmin näkemäämme ruokkilintua. Seilasimme pelipaikoilla lopulta selvästi pitempään kuin aikataulun mukaan oli suunniteltu, mutta töyhtölunni jäi löytymättä.

MerilintujaMerisaukkoBeringinmerimetsot

Jatkoimme seuraavaksi merimetsokallioille, joista ensimmäiseltä löytyi japaninmerimetsojen ohella ulappamerimetsoja sekä merisaukko poikasensa kanssa. Ja toisilta isommilta kielekkeiltä löytyi sitten kuusi beringinmerimetsoakin, joita ei keikkuvasta veneestä kovin hyvin päässyt näkemään, mutta ihmeen hyvin niiden punaiset naamalaikut erottuivat lopulta kuvistammekin.

Loppumatkasta etsiskelimme vielä tyynenmerenriskilää nähden useita kymmeniä nokiriskilöitä, muttemme etsimäämme. Muita merellä nähtyjä lintuja olivat pari tundrakuikkaa sekä härkälintu (holbollii). Mutta kovasti toivomamme töyhtölunnin näkemättömyys kyllä hieman harmitti…

Maihin palattuamme kuvailimme tovin automme varjosta herättämäämme kesyä kettua eli ”Hokkaido Dogia” ja sitten olikin taas aika lähteä jatkamaan pidemmälle Nemuron niemeen.

Nemuron niemeen ja Cape Nosappuun meristaijiin

Jatkoimme seuraavaksi Lake Chobushille nähden jo matkalla toisella lutakolla lapasotkaparven joukossaan muutamia tukkasotkia, yhden naaras telkän sekä törmäpääskyjä. Itse Chobushilla emme nähneet kuin lisää lapasotkia ja juomassa käyneitä japaninlokkeja. Muinoin hyväksi kehuttu metsäpolku oli nyttemmin niin pahasti umpeenkasvanut, ettei sitä ollut mitään järkeä yrittääkään kävellä. Niinpä aika pian olimme taas tien päällä.

Olin juuri ajatellut, että mistä ja milloin mahtaisimme löytää yhden tärkeimmistä projektilajeistamme, kun huomasin pari sellaista aivan tien vieressä pellolla! Onneksi takanamme ajanut auto ei ajanut äkkijarrutuksen takia peräämme ja pääsimme kuvaamaan ylväitä mantsuriankurkia auton ikkunasta! Kapealla tiellä oli kuitenkin sen verran liikennettä, että näimme parhaaksi ajaa hieman edemmäksi, jossa saimme automme parkkiin ja kävellä takaisin pellon reunaan. Kurkia ei kuitenkaan enää näkynyt, mutta käveltyämme pellon reunan pikkutietä alas, avautui kohta näkymä kumpuilevan pellon perälle, josta kurjet onneksi löytyivät. Ne olivat nyt aika paljon kauempana ja toinen linnuista lennähti vielä kauemmaksi seuraavalle pellolle. Istahdimme helteen uuvuttamina odottelemaan, josko toinen lintu suvaitsisi tulla lähemmäksi ja lopulta sitä päästiinkin kuvaamaan taas ihan kohtuulliselta etäisyydeltä. Väreilyn takia kuvat eivät kuitenkaan olleet kovin kummoisia, joten päätimme jättää kurjet rauhaan ja jatkaa matkaamme.

MantsuriankurkiNähtyämme ylitsemme lentäneen varpushaukkalajin stoppasimme vielä yhdellä lutakolla, jolta löytyi lapasotkien ohella lapasorsa sekä hymysorsia pari poikuettakin. Ja jatkettuamme matkaa näimme pelloilla vielä pari kaukaista mantsuriankurkiparia, joista toisella oli mukanaan pieni poikanenkin.

MajakkaLopulta parkkeerasimme Nerumon kärkeen Cape Nosappun majakalle, jonka tiesimme olevan se toinen mahdollinen paikka töyhtölunnin näkemiseksi. Heti lähimmältä rantakalliolta löysimme japaninmeri- ja ulappamerimetsojen joukosta neljä beringinmerimetsoa. Olimme suunnitelleet nukkuvamme hieman autossa ennen iltastaijia, mutta merellä oli jo nyt klo 16:10 sellainen meno päällä, että kävelimme majakan takana olleen matalan aidan ylittäen hieman alemmaksi kohti aivan niemen kärkeä ja asetuimme staijiin.

Sarvikiisloja painoi merellä pienissä ja vähän isommissakin parvissa, mutta kolmen tunnin staijilla reilun 10 000 sarvikiislan ohessa havainnot jäivät lähinnä muutamaan nokiriskilään, yhteen etelänkiislaan sekä huudelleen ylitsemme lentäneeseen 2kv mantsuriankurkeen, joka näytti suuntaavan merelle, mutta kääntyi kuitenkin lopulta takaisin. Hanna jutteli sille kurkea ja lintu lensikin aivan suoraan ylitsemme takaisin sisämaata kohti. Lintujen ohessa näimme myös merinisäkkäitä; pyöriäisiä, delfiinejä sekä pienempiä että isompia valaita.

MantsuriankurkiJapaninmerimetso

Sarvikiislaliikennettä jatkui niin pimeään asti, että lopussa tarkistimme vain paljain silmin näkyneet parvet kiikareilla, mutta valitettavasti töyhtölunnia ei näkynyt. Yön vietimme sitten lopulta parkkipaikalla autossa nukkuen.

Sarvikiisloja

7.6. yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen ei heräämisestämme mennyt montaa minuuttia, kun olimme taas kärjessä tuijottamassa aamuista meriliikennettä. Yllättäen meno oli kuitenkin paljon vaisumpaa ja reilussa tunnissa klo 4:00-5:15 näimme vain tuhatkunta sarvikiislaa, 7 mustakurkkumurria, nokiriskilän, 2 etelänkiislaa sekä 10 muuttavaa ja 15 paikallista virta-allia. Japaninlokkiliikennettä virtasi ylitsemme koko aamun ja Hannalla riitti niissä kuvausprojektia.

JapaninlokkiJapaninlokki

AmerikanmustalintuLopulta lähdimme ajamaan nyt Nemuron niemen pohjoisrantaa kohti Furenia. Merikotkia näkyi kymmenkunta, taas jokunen lapasotkaparvi ja erään sataman aallonmurtajalla nuokkui komea amerikanmustalintukoiras, jota Hanna onnistui hiipimään mukavan lähelle kuvaamaan, ennen kuin se äkkäsi meidät ja lensi kauemmaksi. Samassa satamassa ylitsemme lensi myös sirrilaji, joka jäi sp:ksi, rusokaulasirri lienee todennäköisin vaihtoehto? Tien varren multakasoilta löysimme kanelikorvakottaraisia joukossaan viirupääkottarainen. Eräällä lutakolla näimme sinisorsien seurassa olleen tavin ja parilla pellolla näkyi taas mantsuriankurkia. Myös mm. haarahaukkoja ja kanelivarpusia nähtiin.

KanelikorvakottarainenHaarahaukka

 

Kävimme myös kävelemässä matkan varrella olleen kasviluontopolun, jonka varrella kukkivat japaniniirikset ja Dactylorhiza aristata -kämmekät. Tuttavallisten hevosten joukossa oli yksi heppa, joka oli tehnyt läheisempää tuttavuutta myös nallen kanssa. Sen kankkuja komistivat komeat karhun kynnenjäljistä jääneet arvet. Nemuron kaupungissa kävimme puistossa olleella piilokojulla, mutta ainakaan näin päivemmällä ei paikalla juuri ollut lintuja.

JapaniniirisFishers Orchid

Furen

Fureniin päästyämme kävimme etukäteen sähköpostitse varaamallamme majapaikallamme Furen Lodgella eli Minshuku Furenilla, jossa tapasimme meitä jo kovasti auttaneen talon isännän ”Taken” sekä tämän vaimon. Take puhui kohtalaista englantia ja saimmekin pian kantaa tavaramme mukavaan huoneeseemme, joka olisi kotimme parin seuraavan päivän ajan. Emme kuitenkaan jääneet sen kummemmin majoittumaan vaan kävelimme läheiselle Primevalin luontopolulle. Metsäkävely tuotti pari japaninpikkutikkaa, käpytikkoja, pähkinänakkeleita, puukiipijöitä, japaninuunilintuja sekä narsissisiepon, jota päästiin kuvaamaankin. Rannan puolella näkyi kolme mantsuriankurkea ja kuului sahalininsirkkalintu sekä pikkulätäköllä kertaalleen pilissyt pikku-uikku (poggei). Mantsuriankurkipari teki näyttävän ylilennon.

Mantsuriankurki

NarsissisieppoJapaninpikkutikka

Sitten jatkoimme edelleen kävellen läheiselle Shunkunitain luontopolulle, jonka toinen haara vei komeaan metsään. Polun varren sillalla törmäsimme kettupariin, jonka naaras oli niin rohkea, että se uskalsi lopulta ohittaa meidät kapealla sillalla vain kymmenien senttien päästä. Koiras sen sijaan palasi polkua takaisin päin sellaiseen kohtaan, josta se pääsi hyppäämään niitylle meitä pakoon. Metsäpolun varresta näimme kauempana lutakoilla runsaasti sorsia, joiden arvasimme näkyvän paremmin kettupoluksi kutsutun haaran päähän. Itse metsän havainnot jäivät vaatimattomiksi – yksi sinipyrstö sentään.

LuontopolkuKettu

Kettupolkua kohti lutakoita kävellessämme, meitä vastaan tuli ryhmä japanilaisia kettukuvaajia, jotka kyselivät meiltä, olimmeko sattumoisin nähneet alueella kettuja. Olimmehan me, mutta nyt ne olivat molemmat jo tiessään. Yksi tukevarakenteinen mies esiteltiin meille Japanin tai ehkä jopa koko Maailman kuuluisimpana kettukuvaajana.

Päästyämme polun päähän pystytin kaukoputken ja aloin seuloa lutakoiden sorsaparvia ja yllättäen porukassa oli sirppisorsia – ja vaikka kuinka! Lopulta laskin paikalta 300 haapanaa, 78 sirppi-, 8 jouhi-, 2 lapa- ja 2 sinisorsaa.

Sorsia

 

Käytyämme majapaikallamme lyhyillä iltapäiväunilla, suuntasimme vielä läheisiin Tobain metsiin iltaretkelle. Kävelimme metsätietä muutamia kilometrejä havaiten jo tuttua metsälajistoa parempina 5 japaninpunarintaa, 3 sinipyrstöä, japaninviherkyyhkyn sekä japanin- ja amurinuunilintuja. Matkan varrella näimme taas mantsuriankurkia, ja taas yhdellä parilla oli söpö pieni poikanen mukanaan.

MetsätieSinipyrstö

 

Furen Lodgella meillä oli sitten illallinen, johon osallistui myös neljän hengen malesialaislintuharrastajaseurue. He olivat todella mukavaa ja hyvin englantia puhuvaa sakkia, lääkäreitä kaikki. Niinpä illallinen sujui todella leppoisasti ja vaikka minulta ei japanilaisilla puikoilla syöminen onnistunutkaan, sain lopulta haarukalla naposteltua kaikki tarjolla olleet pienet, toinen toistaan erikoisemmat annokset, joista puolistakaan minulla ei ollut aavistustakaan mitä ne olivat. Osterit olisi kyllä ollut parempi jättää syömättä, sen verran hirveitä olivat. Hannakin sai onneksi täällä turvallisesti syödäkseen, sillä Take vaimoineen ymmärsivät Hannan allergioiden päälle, joista heille oli toki ilmoitettu jo sähköpostitse.

8.6. hyvin nukutun yön jälkeen suuntasimme aamulla samaiseen jo illalla pohjustamaamme Tobain metsään, jossa ensin kävelimme jonkin aikaa ja jatkoimme sitten autolla vähän väliä pysähdellen pitemmälle. Lajisto oli pitkälti samaa kuin illallakin, sentään muutamia japaninpunarastaita kuultiin ja nähtiin, komea kirjorastas lensi aivan vierestämme ja kovan yrittämisen jälkeen pääsimme vihdoin näkemään ja kuvaamaan yhden aamun kymmenestä japaninpunarinnasta. Pääsimme myös seurailemaan parin japaninoravan touhuiluja hyvinkin läheltä. Metsän keskellä olleen järven rannalla oli mantsuriankurki ja järvellä kellui isokoskelonaaras.

Järvi

JapaninpunarintaJapaninorava

 

Lopulta meidän piti kiiruhtaa pois metsästä, sillä meillä oli aamupala Lodgessa klo 9:00. Ja aamupala olikin taas melkoisen upeaa taidetta, kun sen aterian arkisimman aineksen eli paahtoleivänkin päälle sai valita kuudesta, kaikille omiin kippoihin katetusta hillosta – kovin monta ainesosaa en näistäkään tunnistanut, vaikka ne lukivat englanniksi.

ViirusirkkalintuAamupalan jälkeen suuntasimme taas Shunkunitain luontopoluille, jossa näkyi muutama mantsuriankurki, samoja sorsia ja kuului 4 viirusirkkalintua sekä kaukainen käenpiika (japonica). Kettujakin näkyi taas ja paikalle kurvasikin pian sama kettukuvaajaporukka, jonka kanssa kuvailimme tovin yhtä kesyä otusta.

Myös Primevalin metsäpolun linnusto oli pitkälti samaa kuin edellispäivänä, uutena lajina näimme hetken puun latvustossa laulaneen japaninrillin (yesoensis).

Päivällä lämpötila nousi 26 asteeseen ja palailimme majapaikallemme huilaamaan. Itse en jaksanut kauan levätä laakereillani vaan suuntasin juoksulenkille. Hölkkäilinkin ihan mukavan puolentoista tunnin lenkin ja havaitsin lenkkipinnaksi mm. mantsuriankurkia sekä piikkipyrstökiitäjiä.

Mantsuriankurki

 

Iltapäivällä otimme suunnan taas kohti Nemuron niemenkärkeä. Olimme Takelta ja malesialaisilta kuulleet, että lutakolla, jolla olimme nähneet hymysorsapoikueita, oli jo pitempää oleillut kiinanriisihaikara, jota yritimme matkan varrella bongata. Emme kuitenkaan haikaraa löytäneet. Rannoilla oli paljon onkijoita viettämässä viikonloppuvapaata. Klo 15:00-18:15 staijasimme sitten Nosappu Capella merelle, loppuajan yhdessä paikalle saapuneiden malesialaisten kanssa, toivoen edes yhtä töyhtölunnia. Mutta taas saimme tarkistaa toistakymmentätuhatta sarvikiislaa turhaan – tai no ei sentään aivan turhaan, sillä näimme 5 etelänkiislaa, 22 nokiriskilää sekä mukavimpina pari tyynenmerenriskilää, joista toinen oli snowi-alalajia. Yllättävä havainto oli sarvikiislaparvessa muuttanut tukkakoskelokoiras; myös jokunen tundrakuikka, muutama virta-alli ja yksittäinen merikihu nähtiin.

UlappamerimetsoOhotanlokkiMerilintuliikennettä

 

Lopulta jouduimme antamaan periksi, vaikka kiislaliikenne jäi yhä jatkumaan, sillä meidän piti palailla kämpille illalliselle. Tällä kertaa kaikki ruokalajit olivat oikein maistuvia, vaikka osasta ei taas ollut mitään käryä, mitä ne olivat. Juttukin luisti taas malesialaisten kanssa. Luovutimme ruokailun jälkeen Takelle kiitokseksi kaikesta avusta mukanamme Suomesta tuodun petolintu-T-paidan.

Iltamyöhällä livahdimme vielä Hannan kanssa kävelemään lähistölle ja kuulimme kolme sahalinin- sekä kaksi ohotansirkkalintua. Lodgelle palattuamme saimme huomata jääneemme lukkojen taakse, mutta onneksi Taken vaimo oli vielä hereillä ja päästi meidät sisään.

9.6. päätimme nukkua pitkään, sillä meillä oli edessä todella pitkä päivä. Lisäksi majoittumaan illalla saapunut japanilaisseurue oli pitänyt iltamyöhään aika kovaa meteliä. Lopulta könysimme aamupalalle, jonne malesialaisetkin saapuivat kertoen, että he olivat nähneet Shunkunitain rannassa harmaaviklon. Meille oltiin juuri kattamassa aamupalaa, joka nautittiin taas pitkän kaavan mukaan. Sitten vasta pääsimme suuntaamaan vikloa bongaamaan. Vesi oli valitettavasti noussut siihen malliin, ettei kahlaajarantaa juuri enää ollut eikä vikloa enää löytynyt. Hanna pääsi kuitenkin kuvaamaan kesyä merikotkaa ja japaninhirveä niin antaumuksella, ettei aamu ollut mennyt ihan pilalle.

MerikotkaJapaninhirvi

Kohti Rausua

Sitten olikin aika lähteä kaikki tavarat kyytiin pakattuina matkaan kohti Rausua. Lähes yhtä matkaa lähtivät matkaan myös malesialaiset, jotka olivat saaneet Taken oppaakseen. Törmäsimmekin heihin matkan varrella vähän väliä ja pääsimme vuorollaan bongaamaan toisten löytämiä lintuja.

Ensimmäinen kohteemme oli pitkä Notsuken niemi, jonka tyveltä löysimme muutamia ohotansirkkalintuja, joita pääsimme paikalle pysähtyneiden tuttujen kanssa kuvaamaan oikein mainiosti. Itse niemestä ei sitten muuta löytynytkään, mitä nyt yksittäinen mantsuriankurki sekä isoja laumoja japaninhirviä.

JapaninhirviäOhotansirkkalintuPitkänokkatylli

 

Notsukesta matka jatkui pysähdellen useilla jokia ylittäneillä silloilla. Eräältä näistä löytyi virtavästäräkki, kuningaskalastaja ja rantasipi retkipinnoiksi ja heti seuraavalta löytyi yksi toivelajeistamme eli pitkänokkatylli, joka ei kuitenkaan kauan suostunut meille poseeraamaan vaan lensi kauas jokea ylemmäksi katveeseen. Samaisella stopilla näimme myös muutaman japaninpunarastaan.

Rausu

JapaninvästäräkkiNäimme vielä yhdellä voimakasvirtaisella joella virta-alliparin, kunnes lopulta olimme perillä Rausussa. Täällä törmäsimme taas tuttuun porukkaan, joka kertoi nähneensä kylän läpi virtaavalla joella japaninvästäräkkiperheen. Lähes heti joelta kuului lupaava ääni ja näimme koiras japaninvästäräkin lentävän jokea alaspäin. Tätä seuraamalla löysimme loppuperheenkin, johon kuului aikuisten lisäksi kaksi lasta. Väiskit olivat kuitenkin todella liikkuvaista sorttia ja aika pian päätimme lähteä kipuamaan Taken ryhmän perässä ylös Rausun vuorelle.

Rausu-onsenin leirintäalueen yläpuolella olleen patoaltaan kohdalla törmäsimme taas tuttuihin ja toki tälläkin paikalla olisimme tienneet pysähtyä muutenkin. Seurasimme Taken perässä kävellen jyrkkää tietä ylöspäin, samalla virtaavaa jokea tarkkaillen ja lopulta löysimme etsimämme eli pari aasiankoskikaraa. Nämä pointsattuaan Taken porukka lähti jatkamaan ylös Shiretoko Passille, mutta me päätimme palata takaisin patoaltaan kohdille, sillä tiesimme aasiankeisarikalastajan oleilleen tällä paikalla.

JokivarsiEtsiskellessämme sopivaa reittiä alas jokivarteen, kuului lähimäen metsiköstä huilumainen vihellys, jonka epäilin tunnistaneeni. Kaivoin atrappivehkeet esiin ja soitin sieltä japaninnokkavarpusen laulua ja sehän oli identtinen. Päätin soittaa laulua linnulle hieman enemmänkin, jotta se tulisi näkyviinkin, mutta kun se ei tuntunut hievahtavankaan laulupaikaltaan lähemmäksi, annoimme linnun jäädä laulamaan rauhassa. Ja kuinka ollakaan, ollessamme lähdössä laskeutumaan vuohien tekemää polkua alas jokea kohti, näimme tämän isokokoisen varpuslinnun lentävän tien yli toisen mäen suuntaan.

Alas kohti jokea könytessämme, kuuli Hanna lähimetsästä töpökerttusen laulua, joka on niin tolkuttoman korkeaa, että minun piti kävellä aivan metsänreunaan edes jotain kuullakseni. Toki lintu ei ollut aivan lähellä.

Jokivarressa saimme todeta joen haarautuneen useampaan pieneen uomaan, joita juuri ja juuri pääsi kiveltä toiselle hyppimällä ylittämään. Siinä ylitysreittejä etsiskellessämme kuulimme ensin vastarannan metsiköstä parin japaninkaapusiepon laulua ja sitten kaukaisimman jokiuoman suunnasta selvää aasiankeisarikalastajan käkätystä. Itse pääsin vielä yhden jokiuoman yli, mutta Hannan vaelluskengät olivat hieman matalammat. Tätä lähemmäksi käkättäjää en kuitenkaan enää itsekään päässyt ja vaikka kuulimme linnun vielä pariin otteeseen, emme sitä päässeet näkemään. Olin jo palailemassa Hannan luokse, kun huomasin taivaalla kolme petolintua, joita en oikein saanut osumaan mihinkään lajiin. Hannalle huudettuani huomasin, että hän jo lintuja kuvasikin. Pienen mietinnän jälkeen totesimme linnut mahtijalokotkiksi (orientalis), mikä varmistettiin vielä autolle päästyämme kirjasta.

Koskapa päivä oli vielä nuori ja projektilajit saatu hoidettua kohtuullisen mukavasti, päätimme suunnata vielä Taken porukan perään Shiretoko Passille eli Rausuvuoren ylittävän tien korkeimmalle kohdalle, nyt kun kelikin oli kuitenkin mitä mainioin. Ajomatkalla stoppailimme muutamia kertoja ohotansirkkuja etsien, mutta näimme vain tiellä käyneen nokkavarpusen ja ylös päästyämme tapasimme taas tutun porukan. He olivat nähneet huipun puskissa taviokuurnia ja onnistuneet atrapin avulla näkemään lyhyesti myös japaninrautiaisen. He kuitenkin lähtivät saman tien palaamaan alaspäin, he kun olivat vielä ajamassa takaisin Fureniin. Passillla eli tien korkeimmalla kohdalla oli sumua ja näkyvyyttä vain reilut sata metriä, mikä teki lintujen löytämisestä haasteellista.

Shiretoko PassLaella oli myös muutamia paikallisia kuvaajia ja turistibussiporukoita pysähtyi parkkipaikalle tuon tuosta. Me kiersimme ison parkkipaikan reunakatajikkoa tutkaillen, mutta emme havainneet oikein mitään lintuja. Soittelimme japaninrautiaisatrappiakin aika paljon, mutta rautiaista emme löytäneet. Havaintomme jäivät taigakirviseen ja harmaapääsirkkuun. Lopulta kello alkoi olla sen verran paljon, että meidän piti lähteä laskeutumaan takaisin kohti Rausua.

Matkan varrella kävimme vielä varaamassa Rausu-onsenin leirintäpaikalta telttapaikan yöksi ja lopulta Rausun ohitettuamme jatkoimme hieman kohti pohjoista ja pian kurvasimme Washi No Yadon kuuluisalle äyriäishuuhkajien kuvauspaikalle.

Washi NO Yado

Take oli pyynnöstämme varannut meille Washi No Yadolta paikat yön pöllökuvaukseen, sillä paikan pitäjä ei juuri sanaakaan osannut englantia. Saimme kuitenkin kommunikoitua sen verran, että meidän tuli olla kuvaushökkelissä paikoillamme klo 19:00, johon oli vielä sen verran aikaa, että päätimme kokkailla kunnon illalliset parkkipaikalla.

Washi No YadoSaatuamme vatsat täyteen ja nähtyämme siinä ohessa jokivarressa pari aasiankoskikaraa, siirryimme kuvaushökkeliin. Äyriäishuuhkajaa kuvataan tässä paikassa ravintolarakennelman ikkuna-aukoista tai pihalle tuodusta pikkubussinrämästä. Meitä kävi huonolla englannilla jututtamassa paikallinen lintukuvaaja, joka kertoi Hannalle mm. parhaista kuvausasetuksista ja näytti muutamia aivan järjettömän hienoja äyriäishuuhkajakuvia, jotka hän oli ymmärtääksemme ottanut edellisenä yönä.

Pikkuhiljaa kaikki oli valmista. Meidän kanssamme isossa kojussa oli pari paikallista naista kameroineen ja pari kovemman oloista kuvaajaa oli bussissa, jolta oli ehkä hieman parempi kuvaussuunta jokeen tehdylle pöllöjen ruokintapaikalle, jonne oli viety eläviä kaloja syötiksi.

Porukka osasi olla mukavan hiljaa lukuun ottamatta paikan isäntää, joka ramppasi koko ajan edestakaisin kojun ja päärakennuksen väliä puhuen todella kovalla äänellä aina saapuessaan. Eikä tässä vielä kaikki. Kun ilta oli juuri sopivasti pimentynyt ja odotus alkoi olla huipussaan, saapui pihaan linja-autolastillinen turisteja, joka todella äänekkäästi saapui meidän kojuumme ja heidän kojuun asettautuminen kesti ja kesti… Aivan liian heppoisasti pukeutuneet avointen ikkunoiden edessä istuneet turistit yrittivät pitää itseään lämpimänä kahvimukillisilla, joten liikettä kojussa oli kyllä koko ajan. Ja tämän päälle vielä isäntä ravasi entistä tiuhempaa tahtia edes takaisin todella kovaan ääneen möykäten ja ryhmää isännöiden. Kun porukka oli lopulta saatu aloilleen ja he jopa osasivat olla oikein hyvin hiljaakin, isäntä yhä vain jatkoi ramppaamistaan kulkien pahimmillaan ovet paukkuen kojun ja päärakennuksen väliä useita kertoja edestakaisin jopa saman minuutin aikana!

Itselläni paloi jossain vaiheessa käpy aika pahasti ja tokaisin isännälle, että onko tämä lintukuvauspaikka vai sirkus. Ilmeisesti hän viestini ymmärsi ja katosi lopulta pitemmäksi ajaksi päärakennukseen jättäen meidät odottamaan pöllöä tai pöllöjä saapuvaksi.

Olimme tässä vaiheessa menettäneet jo pari tuntia potentiaalista aikaa pimeässä, mutta ei tässä ollut vielä kaikki. Ketun ja japaninhirven nähtyämme ja noin tunnin verran oikein mukavassa hiljaisuudessa odotettuamme, päätti turistiryhmän vetäjä yhtäkkiä, että nyt sai riittää ja tämä muutaman kymmenen hengen porukka kolisteli tavaransa kasaan ja käppäili ulos kojusta, osa lähes ruokintapaikalle rynnäten ja kännyllä paikasta kuvia pimeässä ottaen.

Tässä vaiheessa alkoi peli tuntua jo täysin menetetyltä, mutta onneksi tilanne nyt viimein rauhoittui. Mitä nyt isäntä kävi taas kolistelemassa toistakymmentä minuuttia turistipuolen ikkunoita kiinni ja penkkejä ja tuoleja paikoilleen. Mutta lopulta hänestäkin päästiin taas eroon ja meitä oli alkuperäinen kohtuullisen hyvin hiljaisena pysyvä porukka paikalla.

Mutta sitten alkoi jo aiemmin sumuiseksi muuttunut keli huonontua nopeasti ja kohta alkoi sataa. Eikä pöllöjä näkynyt. Odotimme tunnin ja toisenkin mutta havainnot jäivät vain yhden kalan hakeneeseen kettuun. Lopulta puolenyön aikaan paikalliset naiset kyllästyivät ja lähtivät pois. Me jäimme yhä odottamaan, kun kelikin hieman parani, mutta kun paikan pitäjääkään ei enää ollut pariin tuntiin näkynyt, simahti lämmityslaite pian ja kämppä alkoi kylmentyä. Ulkona ei ollut montakaan astetta lämmintä ja keli oli todella kostea. Meillä kyllä oli onneksi ihan tarpeeksi vaatetta. Yhteen asti jaksoimme odotella, mutta lopulta meidän oli annettava periksi.

Täytyy myöntää, että tämä yö oli ollut elämäni hirvein järjestetty luontokokemus, kiitos Washi NO Yadon aivan järkyttävän epäpätevän pitäjän. Moista sirkusta en toivottavasti tule koskaan enää kokemaan missään… Hokkaidolla olisi ollut ainakin toinenkin äyriäishuuhkajien kuvauspaikka, jota suosittelen lämpimästi, siitä juuri mitään tietämättä, kokeilemaan – tätä kokemusta en suosittele kenellekään…

Kello lähestyi jo kahta, kun olimme lopulta saaneet telttamme pystyyn Rausu-onsen Campingin nurmikolle. Sade oli onneksi loppunut kokonaan, joten saatoimme nukahtaa pettyneinä – legendaarinen äyriäishuuhkaja oli jäänyt näkemättä, vaikka olin ainakin itse pitänyt sen näkemistä aivan varmana.

Vielä vuoristossa

Rausun luontopolku10.6. heräsimme parin tunnin unien jälkeen tolkuttoman väsyneinä, japaninpunarastaan laulaessa aivan telttamme yläpuolella, mutta pakko oli yrittää pysyä suunnittelemassamme aikataulussa, sillä meillä oli taas paljon tehtävää aamun aikana. Leirimme purettuamme aloitimme läheisen luontokeskuksen polulta. Jo parkkipaikalta löysimme langalla laulaneita niittysirkkuja ja itse polun varresta lähes heti japaninkaapusieppoparin, josta saimme ainakin jonkinlaisia kuviakin. Polun varressa lauloi myös muutamia japaninpunarastaita, pari narsissisieppoa sekä useita töpökerttusia, joista yhtä päästiin kuuntelemaan niin läheltä, että minullakin melkein särki korvia! Onnistuipa Hanna kävelemään Rausu Geysirin ohitse juuri silloin, kun se yllättäen purkautui! Ja tietysti Hannalla oli, kuten aina, kamera valmiina. Tämä geysir suihkauttaa vettä muutaman metrin korkeuteen noin kerran tunnissa.

JapaninkaapusieppoRausu geysir

Jatkoimme sitten vielä joen altaalle ja taas autopaikallemme kuului japaninnokkavarpusen laulu. Jokivarteen kuului japaninkaapusieppo, pari narsissisieppoa ja näkyi pari niittysirkkua. Mutta muuta emme löytäneet. Ohitsemme ajoi bussissa koko yön viettänyt, hieman englantia osannut, pöllökuvaaja, joka kertoi, ettei pöllöjä ollut näkynyt myöhemminkään koko yönä.

Vänkkyrät puutSitten olikin aika lähteä taas kohti Shiretoko Passia. Matkan varrella pysähtelimme metsissä, joissa oli tiheää “kääpiöbambu” aluskasvillisuutta ja soittelimme ohotansirkkunauhaa mutta ilman tulosta. Huipulle noustuamme saimme todeta maiseman olevan aivan hernerokkasumun peitossa. Paikalla oli useita paikallisia kuvaajia, jotka pitivät taas aivan käsittämätöntä meteliä. Niinpä pysyttelimme heistä mahdollisimman kaukana ja soittelimme taas välillä hieman japaninrautiaisatrappia, mutta eipä tärpännyt. Yksi kuvaajista näytti meille hetkeä aiemmin ottamaansa kuvaa taviokuurnasta, mutta emme me tätäkään sumun seasta löytäneet. Kohta alkoi paikalle taas vyöryä linja-autolasteja ja sitten alkoi vielä sataakin. Niinpä havaintomme jäivät ylilentäneeseen nokkavarpuseen sekä sumussa puputtaneeseen idänkäkeen.

Päätimme antaa periksi ja lähdimme jatkamaan vuoren toiselle puolelle, jossa sumun taas hellitettyä teimme useita pysähdyksiä sopivissa ohotansirkkubiotoopeissa mutta emme tätäkään lajia löytäneet. Tuurimme alkoi tuntua kääntyneen pahemman kerran…

Niittyjä, peltoja ja järviä

5 lakesSeuraava kohteemme Shiretoko 5 Lakeskin osoittautui pahemman luokan pettymykseksi, sillä paikka oli aivan totaalinen turistipaikka. Maksettuamme parkkimaksun kävelimme opastuskeskukselle, jossa selvisi, että vain yhdelle poluista oli asiaa ilman opastettua kierrosta. Ja tämä aivan valtaisa, lähes tien levyinen puurakennelma, joka näytti kauempaa lähes moottoritieltä ramppeineen ja levikkeineen, oli tietysti kaikkein lyhin ja täynnä porukkaa. Tämän reilun parin metrin korkeuteen rakennetun polkusillan reunoissa oli kiipeilevien karhujen varalta sähköpaimen! Toki bambupöhelikkö oli alueella niin tiheää, että karhuna kävelisin itsekin mieluummin polkusillalla kuin rämpisin kasvillisuuden seassa. Joka tapauksessa meitä hieman huvitti paikallisten hysteerinen suhtautuminen karhuihin.

Pari niittysirkkua lauleskeli sinänsä kyllä oikein komeassa maisemassa, mutta ei ollut kovinkaan suuri yllätys, että ainoalla järvellä, jonka viidestä lähellä olleesta pääsimme näkemään, ei ollut ainoatakaan lintua. Näitä järviä oli meille kehuttu mahdollisina löytää mandariinisorsia, mutta ei meillä ollut aikaa eikä halua kiertää muille järville vieviä polkuja hitaasti isossa ryhmässä japanilaista selostusta kuunnellen.
5 lakesHymysorsaAika pian olimme taas tien päällä ja ajamassa kohti seuraavaa etappiamme eli Tofutsujärveä. Matkan varrella pysähtelimme hyvän näköisten peltojen varrella ja lopulta löysimme yhden laulavan vyösirkun ollessamme jo aika lähellä järveä. Itse järveltä löysimme retkipinnaksi harmaasorsia ja näimme myös pari hymysorsaa sekä hauskan näköisen leukistisen harmaahaikaran.

…ja vuoria

Sitten meillä oli edessä taas jonkin verran ajoa seuraavaan kohteeseemme, joka oli Mt Io. Sisämaassa tiet olivat yhtälailla kapeita kuin rannikollakin, mutta ne olivat erinomaisessa kunnossa ja liikennettä oli todella vähän. Joten vaikka nopeusrajoitukset olivat edelleen yhtälailla naurettavia, niin eivätpä paikallisetkaan niitä noudattaneet. Niinpä siirtymisemme paikasta toiseen menivät todella paljon jouhevammin, kun uskalsimme mekin ajaa ihan normaalivauhtia. Parhaimmillaan navigaattorin näyttämästä ajo-ajasta ajettiin puolet pois. Mt Iollekin pääsimme yllättävän nopeasti.

Mt Ion tulivuori oli lähinnä turistikohde, mutta lähistöllä oli kyllä komeita metsiäkin, joissa olimme suunnitelleet käppäilevämme. Parkkipaikalle päästyämme kävimme ensin tutustumassa vulkaaniseen alueeseen tulivuoren rinteellä, jossa oli melkoinen rikin (lue kananmunapierun) haju sekä hienoja kirkkaankeltaisia ja monen muun värisiä ja sävyisiä sekä höyryäviä kasoja ja kekoja. Vuorta ympäröivä maisema näytti lähinnä Lapilta suopursuineen ja tunturikoivun tyylisine puineen.

Rikkiä

Mount IoMount Io

MetsäpolkuPäivä oli kuumimmillaan, joten autolle palattuamme päätimme kokkailla eväät ja vasta sitten suuntasimme läheistä luontopolkua pitkin pientä ja aika umpeenkasvanutta metsäpolkua kävelemään. Matkalla näimme taivaalla vihdoin jo kauan odottamamme aasianhiirihaukan ja metsästä löytyi tyypillistä metsälajistoa eli peukaloisia, hippiäisiä, puukiipijöitä, pähkinänakkeleita sekä kuului useampikin palokärki – kovin suomalaista lajistoa siis, vaikka metsä oli kovin erinäköistä.

PeltomaisemaaSitten meillä oli edessä vielä lyhyt ajo Lake Kussharolle, jonne pääsimme vielä mukavasti ennen pimeää. Kurkkasimme pari kertaa järvelle nähden joitakin isokoskelopoikueita ja niittysirkkuja näkyi taas siellä täällä. Leiripaikkaehdokkaamme oli valitettavasti puomin takana, joten jouduimme summamutikassa hakemaan uutta paikkaa. Tässä meni jonkin aikaa ja koska vielä oli valoisaa, niin emme oikein uskaltaneet laittaa telttaa mihin tahansa pystyyn. Japanissahan ei ole jokamiehenoikeutta, joten pyrimme telttailemaan mahdollisimman piilossa. Lopulta erään peltotien päästä löytyi sovelias paikka, vaikka lähin talo olikin aika lähellä, onneksi kuitenkin pienen joen toisella puolella. Taas kerran valitsimme telttapaikan peltomaisemasta, kun tuttavallisista karhuista niin kovasti joka paikassa varoiteltiin. Pikkuhiljaa iltakin hämärsi, joten uskalsimme laittaa teltan pystyyn ja aika pian olimme höyhensaarilla sahalininsirkkalintujen laulaessa taustalla.

11.6. heräsimme japaninkurpan soitimeen ja kohta leiri oli taas paketissa ja auto liikenteessä. Olimme suunnitelleet ajavamme Lake Kussharon itärantaa pitkin komean rantametsikön linnustoa kuulostellen. Muutama pysähdys osoitti, että narsissisieppoja ja töpökerttusia oli todella paljon ja myös useita japaninpunarastaita, pari japaninpunarintaa, käkiä, idänkäkiä, yksi todennäköinen näiden risteymä sekä muutama japaninviherkyyhky kuultiin.

Päätimme kuitenkin hetken mielijohteesta kääntyä tältä vähän turhan isolta rantatieltä metsään vieneelle poikkitielle, jolla pääsimme paremmin metsän sisään. Heti ensimmäisellä pysähdyksellä löysimme jotain varoitelleen japaninnokkavarpusparin, joka kuitenkin liikkui latvustossa liian nopeasti, että olisimme päässeet niitä kuvaamaan. Yksi kirjorastas nousi tieltä lentoon, mutta näitä mystisesti laulavia rastaita kuullaksemme olisi meidän pitänyt olla aikaisemmin, jo pimeässä, liikenteessä.

Kuumilla lähteilläHuomasimme kännykän kartalta olevamme lähellä nähtävyydeksi merkittyä tulivuorta ja kävimmekin katsomassa tätä pientä savuavaa kumparetta. Tältä paikalta vei metsäpolku myös pienelle, todella kauniille järvelle, jonka rannassa lauloi pari sinisatakieltä. Järvellä kellui pari aivan pientä sorsanpoikasta, joiden emoa ei kuitenkaan näkynyt missään, joten niiden identiteetti jäi meille epäselväksi.

Kraatterijärvi

Metsätiellä kuului vielä useampiakin palokärkiä sekä näkyi reissupinnaksi pähkinähakki, mutta koska metsä ei tuntunut kuitenkaan tarjoavan meille mitään uutta, päätimme lopulta lähteä jatkamaan matkaamme, sillä seuraavaan kohteeseemme oli matkaa ja tiesimme tämän kohteen vievän myös aikaa.

Stoppailimme pari kertaa matkan varrella ja erään vuoren rinnemetsikköä kuuntelemaan pysähdyttyämme kuulimme pikkukäpylintuparven sekä näimme siperiansiepon. Palokärkiä ja japaninpunarintoja kuului jopa vauhdissa avoimesta ikkunasta. Tien varrella kasvoi lähes kaikkialla hienoa vanhaa havumetsää tai tiheitä sekametsiä.

OnnetoMt Meakanin pikkutietä jo ajaessamme huomasimme reitin varrella kauniin turkoosin sinisen järven, jonka nimi Lake Onneto kuulosti tutulta. Olin muistaakseni lukenut ennen reissua jostakin joitakin havaintoja tämän nimiseltä järveltä. Toki samanniminen järvi oli ollut Nemurossakin enkä lopulta kuitenkaan yhtään muistanut mitä havaintoja olin lukenut. Kirkkaalla kelillä Mt Meakan olisi kohonnut komeana järven takana, mutta nyt se jäi suurimmaksi osaksi pilvien taakse. Pysähdyimme heti rantaan päästyämme ja kävelimme laiturille, jolta järveä kiikaroidessamme kuulimme lähimetsästä siperianrastaan laulua. Pian löysin vastarannalta sorsan uimasta, joten kiiruhdin hakemaan kaukoputken autosta ja epäilykseni osui oikeaan – rannassa uiskenteli komea mandariinisorsa! Putkella löysimme vastarannalta myös mandariinisorsaparin eräältä veteen kaatuneelta rungolta lepäilemästä ja yritimme tietysti mennä kuvaamaan niitä.

Onnistuimmekin pääsemään mukavan lähelle mandariinisorsaparia, mutta naaraan äkättyä meidät lennähtivät ne molemmat kiukkuisesti äännellen keskemmäs järveä. Jonkinlaiset kuvat kuitenkin onnistuimme niistä saada.

Mandariinisorsat

 

Parkkeerattuamme lopulta järven toisella puolella Mt Meakanin parkkipaikalle, pakkasimme matkaamme mahdollisimman kevyet kantamukset, mikä tietysti tarkoitti Hannalla aivan täyspakkausta kameravehkeitä.

Parin sadan metrin kävelyn jälkeen polkumme lähti nousemaan jyrkästi kohti vuorta ja tätä nousua sitten riittikin – ja jyrkkää oli! Onneksi polun varrella oli myös komeaa vanhaa metsää, joten lintuja ja etenkin sinipyrstöjä ja hippiäisiä kuului koko ajan. Myös useita japaninuunilintuja sekä itäkiinankäki kuultiin ja punatulkkupari, muutama pähkinähakki sekä yksi kanahaukka (fujiyamae) nähtiin.

SinipyrstöMt Meakan

PunatulkkuKuten jo aiemmin on mainittu, on Hokkaidolla runsaasti karhuja ja niistä varoitetaan joka paikassa ja paikalliset tuntuvat niitä myös hysteerisesti pelkäävän. Mutta nyt vasta näimme ensimmäiset vaeltajat, joilla oli mukanaan lehmänkelloja nalleja karkottamassa. Niitä kolisteltiinkin sitten ihan huolella! Me emme itäsuomalaisina juuri jaksaneet karhuja pelätä – Suomessakin on useita paljon vaarallisempia eläimiä. Itse pelkään eniten viirupöllöjä ja punkkeja ja näitähän oli molempia toki Japanissakin.

Kiipeäminen oli todella rankkaa etenkin Hannan täyspakkausta kantaessa. Lopulta olimme kuitenkin nousseet puurajan yläpuolelle ja pääsimme kanervikkoalueelle, jolta toivoimme löytävämme japaninrautiaisia. Soittelimme taas atrappia ja kertaalleen kuulimme oikein hyvän kuuloisen vastauksen, mutta koska paikalla lauloi myös pari kovin samansävyistä taigakirvistä, emme ihan saaneet lajia varmistettua. Sinipyrstöjä lauloi yhä puurajan yläpuolellakin ja arvioimme havainneemme niitä nousun aikana, siis noin kolmen kilometrin matkalla ainakin neljäkymmentä yksilöä!

Rautiaisetsintä jatkui kiivaana ja yllätykseksemme näimme lennossa äännelleen tuhkakirvisen. Ja kovin oudossa biotoopissa oli myös kanervikkoalueen yläpuolella paljaalla kalliorinteellä lennellyt virtavästäräkki. Vihdoin kuului edestämme taas hyvän kuuloinen hihitys ja sitten näimme rautiaisen lentävän erään katajan latvaan, mutta ehdin nähdä sitä kiikareilla vain alle sekunnin ennen kuin se taas pudottautui piiloon. Ehdin kuitenkin nähdä linnun riittävän hyvin, että saimme vihdoin tämän kovasti etsimämme japaninrautiaisen listallemme.

Mt Meakan

 

Valitettavasti huippua kohti kiivetessämme maisema peittyi pilveen ja todella jyrkkää rinnettä yhä vain kivuttuamme alkoi vierestämme lopulta kuulua tulivuoren höyrypurkausten puhina. Kiipesimme yhä vain kraatterin reunaa ylemmäksi, mutta pilvi peitti maiseman täysin. Odottelimme parhaalle katselupaikalle päästyämme jonkin aikaa pilven väistymistä, mutta vaikka pilvi pariin otteeseen hieman oheni ja pääsimme näkemään osan kraatterista, sakeni pilvi taas entisestään. Lopulta totesimme, että meidän oli pakko lähteä kapuamaan alaspäin, sillä vuorikiipeilymme oli jo vienyt enemmän aikaa kuin olimme odottaneet.

Mt MeakanMt MeakanAlas laskeutuminen oli onneksi nopeampaa emmekä tehneet enää juurikaan uusia lintuhavaintoja. Yritimme toki yhä kanervikkovyöhykkeellä parempaa havaintoa japaninrautiaisesta mutta turhaan. Toinen itäkiinankäki kuultiin alempana, mutta lopulta yhteensä viiden tunnin vuoristokiipeilymme oli ohi ja olimme takaisin autollamme.

Lähdettyämme taas ajamaan näimme pian tien varressa pyyemon yhden poikasen kanssa. Pitkän ajon aikana näimme taas useita niittysirkkuja ja härkälepinkäisiä ja riisiviljelysalueella toistakymmentä hymysorsaa. Valitsimme saaren läpiajoon pohjoisemman, asutuskeskukset ohittavan reitin. Onneksi matka sujui taas lähes tyhjiä teitä posottaessa paljon nopeammin kuin navigaattorimme antoi ymmärtää. Lopulta Tomakomain ohitettuamme jatkoimme kohti Lake Shikotsua. Järven lähestyessä näimme tien penkalta lähteneen japaninnokirastasnaaraan.

Olimme aika uupuneita, kun etsimme sopivaa leiripaikkaa ja päätimme lopulta jäädä vilkkaan tien levikkeelle, jossa sentään hieman pääsi puiden taakse piiloon. Uskoimme liikenteen pimeässä vähenevän, mutta olimme väärässä, etenkin rekkaliikennettä jyräsi ohitsemme koko yön.

Shikotsu

Hannan kokkaillessa kävin itse lyhyellä juoksulenkillä ja kuulin kilometrin päässä leiristämme aktiivisesti kuikuttaneen idänkyläpöllösen (japonicus), jota ei enää kuitenkaan myöhemmin kuulunut. Leirille palattuani oli Hanna kuullut lyhyesti äänessä olleen harmaakehrääjän. Syötyämme olimme pian valmiit nukkumaan, mutta onneksi emme nukahtaneet aivan heti, sillä kohta harmaakehrääjä tuli hetkeksi tsuksuttamaan aivan telttamme yläpuolelle!

12.6.heräsimme taas ennen neljää ja pian olimme ajamassa kohti Shikotsun rannan tuntumassa sijainnutta hotellia, jonka pihamaastossa kulki useita luontopolkuja, joiden varressa oli piilokojuja lintujen katseluun ja kuvaukseen. Emme kuitenkaan heti löytäneet oikeaa tietä hotellille, mutta harharetketkään eivät menneet aivan hukkaan, kun näimme tien varressa pari komeaa koiras japaninnokirastasta. Näiden harharetkiteiden varrella olisi ollut useita täydellisen rauhallisia leiripaikkoja.

KojuLopulta löysimme hotellin parkkipaikalle, jossa tavaroita mukaan pakkaillessamme ihmettelimme erään paikalle saapuneen paikallisen kuvaajan kiirettä ehtiä polulle ennen meitä. Piilokojulle päästyämme kiireen syy selvisi, paikalla oli jo ennestään yksi kuvaaja, joka oli vallannut kokonaan parhaan kuvauspaikan, jolle olisi kyllä hyvin mahtunut toinenkin kuvaaja istumaan ja kuvaamaan kapeasta kuvausaukosta. Ja nyt tämä toinen kuvaaja valtasi parhaillaan toista aukkoa ja enempää kunnollisia oikeaan suuntaan olevia aukkoja ei sitten kojussa ollutkaan. Pari katseluaukkoa oli ylempänä, mutta näiden edessä kasvoi oksia niin pahasti, ettei niiltä oikein edes nähnyt kojun edessä sijainneelle lintujen juomalätäkölle.

LätäkköTämä meitä ennen saapunut kuvaaja oli aivan amatööri ja hän kolisteli jalustansa kanssa pitkälti toistakymmentä minuuttia ja onnistui lopulta saamaan kuvauskalustonsa mahdollisimman leveästi, siten ettei meillä ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin Hannan täytyi kiivetä penkille seisomaan ja yrittää alkaa kuvata seinän ja katon välissä olevasta raosta jalusta täyteen mittaan venytettynä. Lammikko oli tiheän kasvillisuuden suojassa, joten kuvaamiseen oli pakko käyttää jalustaa.

Kun viimein kaikki olivat valmiina, jatkoi tämä dude kolisteluaan, kun hän ei lopulta kuitenkaan ollut asemaansa tyytyväinen. Raukka kun ei penkiltään täydellisesti yltänyt kameralleen. Lopulta asettauduttuaan paikalliset alkoivat vaihtaa kuulumisiaan todella äänekkäästi ja saatoimme Hannan kanssa kuunnella, kuinka monet linnut olivat kyllä tulossa lätäkölle juomaan ja peseytymään, mutta paikallisten puhe säikytti ne tiehensä. Lintuja tuntemattomat paikalliset eivät huomanneet näitä säikäyttämiään lintuja ollenkaan!

Lopulta ensimmäinen töpökerttunen uskaltautui lätäkölle ja Hanna pääsi virittelemään sopivia kuvausasetuksia, mutta koska laji ei ollut mikään paikallisten odottamista, he jatkoivat pulinaansa ja pian lintu oli tiessään. Kohta perässä saapui amurinuunilintu, mutta tämäkään ei selvästi paikallisille kelvannut.

TöpökerttunenAmurinuunilintu

 

Hanna jatkoi sinnikkäästi seisten kuvaamista ja itse yritin tähyillä altaalle katseluaukkoni edessä olevan oksiston läpi. Paikalliset olivat täysin kärsimättömiä ja lopulta homma oli sitä, että kun Hanna kuvasi jotain altaalle saapunutta lintua, nämä paikalliset kolistelivat itsensä kameransa luokse katsomaan, mitä tällä kertaa oli tarjolla. Useiden töpökerttusten ja amurinuunilintujen sekä kuusitiaisten ja viita- ja japanintiaisen jälkeen, altaalle saapui ensin narsissisiepponaaras ja tämän perään pari naaraspukuista sinisatakieltä. Tällöin alkoi paikallisillakin, tai etenkin sillä aiemmin paikalla olleella, edes hieman asiansa osaavalla kaverillakin, kamera naksuttaa. Ja kun paikalle uskaltautui komea koiras sinisatakieli, oli paikallisilla vaikeuksia pysytellä enää housuissaan. Tulihan se värikäs lintu sieltä! Toinen kaveri ei kyllä oikein tuntunut ehtivän yhteenkään tilanteeseen mukaan. Ja sitten, samalla sekunnilla, kun lintu oli poistunut, alkoi taas käsittämättömän kovaääninen juttelu.

NarsissisieppoSinisatakieliNarsissisieppoSinisatakieli

OhotansirkkuLopulta meillä meni pulinaan hermot ja koska useampi kohtelias pyyntö olla hiljaa ei ollut tuottanut toivomaamme tulosta, ärähdimme ukoille aika tiukasti. Olimme aamun aikana kuulleet lätäkön vieruspuskissa käyvän useamman kerran mm. rastaita ja tik-sirkkuja, jotka eivät olleet uskaltautuneet altaalle. Ja heti, kun olimme saaneet ukot ensimmäistä kertaa kunnolla hiljaisiksi, alkoi tapahtua. Ensin altaalle saapui kaunis koiras narsissisieppo ja kohta perässä komea japaninnokirastas ja sitten vielä kolmen todella aran japaninbulbulin porukkakin. Kojun viereisessä puskassa töpökerttuset intoutuivat laulamaan korviasärkevästi. Ilmeisesti paikallisetkin vihdoin tajusivat, että kannatti olla hiljaa. Mutta eivät he edelleenkään osanneet paikoillaan olla, vaan etenkin tämä dude käppäili koko ajan edes takasin piilosta ulos ja takaisin. Niinpä ei ollut ihmekään, että hän nuijasi senkin tilanteen, jota me itse olimme kuumeisesti koko aamun odottaneet – ensin puskasta kuului taas lupaavan kuuloista tiksutusta ja pian esiin hiipi komea ohotansirkkukoiras!

Loppu viisituntisesta kojusessiosta sujui paremmin, kun ukot tajusivat, että me Suomesta asti lintuja yhdeksi aamuksi kuvaamaan tulleet kuvasimme paljon mieluummin lintuja kuin tyhjiä lätäköitä, josta meillä oli tällä reissulla siis jo aiemminkin kokemusta. Niinpä Hanna sai vielä kuvattavakseen japaninrillejä, japaninpikkutikan sekä lisäkuvia jo aiemmin mainituista lajeista, joista harvalukuisemmatkin vierailivat kaikki vähintään toistamiseen altaalla – kaikki paitsi vain kertavisiitin tehnyt ohotansirkku.

JapaninpikkutikkaJapanintiainenJapaninrilliSinisatakieliJapaninnokirastas

Koska alueen muut polut tuntuivat olevan täysin umpeenkasvaneita ja myös nauhamerkintöjen perusteella kulkukiellossa, kävelimme kuvausrupeaman jälkeen vielä lyhyen lenkin hotellin pihapuistossa, jossa näkyi vain joitakin altaallakin vierailleita lajeja. Shikotsujärven rannassakin kävimme, mutta järvellä ei näkynyt mitään. Sitten päätimme ajella hieman syrjäisempään paikkaan pakkaamaan tavaroitamme ja siivoamaan autoamme.

Tavaroita pakkaillessa kuulimme rummuttavan valkoselkätikan (subcirris) sekä näimme ylitsemme lentäneen japaninnokkavarpusparin. Lopulta lähdimme ajelemaan kohti New Chitosea, jossa automme luovutus sujui yllättävän helposti.

Saimme vielä autovuokraamolta kyydin lentoasemalle, jossa emme jääneetkään odottelemaan lentoa, vaan suuntasimme aseman alapuolella sijainneelle rautatieasemalle, josta saimme ostettua liput Tomakomaihin. Aika pian istuimmekin junassa ja pian olimme perillä Tomakomaissa. Rautatieasemalta oli sen verran matkaa Tomakomai West lauttarantaan, että otimme taksin.

Kauan odotettu lauttamatka

Lauttarannassa Hanna kävi saman tien Tokai Kisenin toimistolla varmistamassa, että varauksemme olivat kunnossa ja saimmekin jo lippumme Tomakomai-Oarai -lauttaan eli reilun 18 tunnin lauttamatkalle Hokkaidon ja Honshun saarten välillä.

Meillä oli pitkä odotus ennen lauttamme lähtöä, mutta itse onnistuin nukkumaan jopa useamman tunnin odotustilan penkillä. Onneksi lauttaan pääsi todella aikaisin ja saimme matkustajien vähyyden vuoksi yllättäen omaan käyttöömme neljän hengen hytin, johon pääsimme nukkumaan jo paria tuntia ennen kuin Salvia-Maru -niminen lautta lähti liikkeelle klo 01:00 yöllä. Yöllä olisi voinut halutessaan käydä laivan kylpylässä, mutta me mieluummin nukuimme.

13.6. nukuimme todella hyvin ja herätyksemme soi aika tuttuun aikaan klo 3:30 ja pian olimme kivunneet lautan kannelle ja valmiina pitkään meristaijiin!

Ja pian alkoi lintuja näkyä. Alkuun kyllä oli vielä aika hämärää ja lintujen määrittäminen vaikeaa. Kun valo hieman parani, tajusimme aika tummien viistäjänoloisten lintujen olleen myrskylintuja – olivat yllättävän tummia tällä kulmalla näinkin etelässä. Sen sijaan joitakin näkemiämme tummia liitäjiä emme oikein vieläkään saaneet määritettyä, sillä alueella esiintyi niin lyhytpyrstö-, noki- kuin sysiliitäjääkin, joista meillä oli vain nokiliitäjästä aiempaa kokemusta ja linnut tuppasivat menemään aika kaukana lautasta.

Mustajalka-albatrossiAika pian näkyivät ensimmäiset albatrossitkin, jotka olivat nekin kaikki aika tummia ja kaukana. Kun niitä alettiin saada määritettyä, olivat kaikki määritetyt järjestään mustajalka-albatrosseja. Myös jokunen kaukainen keiju nähtiin, joista alkuun pari saatiin määritettyä myrskykeijuiksi ja viimeinen eli aamun viides lintu oli madeirankeijutyyppiä. Liitäjiäkin saatiin määritettyä, kun yksittäisiä lensi hieman lähempää ja kuuden lyhytpyrstöliitäjän ohessa näimme lopulta kolme nokiliitäjää sekä kaksi niin läheltä mennyttä sysiliitäjää, että nokan värikin näkyi hyvin.

JapaninalbatrossiOlimme jo seilanneet pitkään ennen kuin näimme ensimmäisen valkonaamaliitäjän ja lähes heti tämän perään upean pinkkinokkaisen esiaikuisen japaninalbatrossin. Tämä lajihan oli pitkään uhassa kuolla sukupuuttoon, mutta on onneksi nyttemmin elpynyt. Kohta toinen pinkkinokka saapui vielä lähemmäs paattia ja saimme siitä jopa kohtuulliset kuvatkin. Myöhemmin näin itse laivan toista sivustaa tarkistamassa käydessäni uivan vanhan japaninalbatrossin, joka kellui aallokossa hassusti siivet levällään.

Näimme alkupuoliskolla myös kuusi etelämantereenkihua, viiden vesipääskyn parven, yhden sarvikiislan sekä muutamia japanin- ja ohotanlokkeja. Edellä jo mainittujen lisäksi olimme laskeneet 33 myrskylintua, 21 tummaa albatrossi sp:tä, 11 tummaa liitäjä sp:tä.

Välillä merellä oli hyvinkin hiljaista, varsinkin kun meri tyyntyi entisestään, mutta sitten yhtäkkiä pienellä alueella kellui jopa yli 70 mustajalka-albatrossia, isoimmassa parvessa yli 30 lintua! Niinpä mustajalka-albatrossilukema nousi jopa 130 lintuun! Merilintuja näkyi yleensäkin vain silloin kun oltiin niin kaukana rannasta, ettei rantaviiva etäisyyden vuoksi näkynyt. Merinisäkkäistä hauskimpia olivat etuevillään viittoilleet stellerinmerileijonat, joita näkyi Honshun pohjoisosassa. Muita nisäkäshavaintoja olivat lukuisat delfiinilaumat, hylkeet ja pyöriäiset.

EtelämantereenkihuMustajalka-albatrossi

Merilintuja

StaijiaMatkan loppupuoliskolla alkoi näkyä valkonaamaliitäjiä. Ja näitä sitten riittikin… Joku yksittäinen tumma liitäjä vielä näkyi ja vihdoin näkyi reissun ainoa havaijinalbatrossikin, mutta lopulta valkonaamaliitäjien katselu alkoi puuduttaa siihen malliin, että kun taas kerran olimme sellaisella merialueella, ettei liitäjiäkään näkynyt, päätimme mennä hetkeksi lepäämään. Laivalla ei ollut ravintolaa, mutta sieltä sai kuumaa vettä ja automaateista nuudelikuppeja ja jopa kuumennettuja pieniä ruoka-annoksia.

Suvaitsimme itsellemme pienen tauon klo 15:30-17:10 ja kipusimme sitten taas kannelle katsomaan valkonaamaliitäjiä. Lopulta arvioimme nähneemme pitkälti toistatuhatta valkonaamaliitäjää ja Oarain jo lähestyessä näimme pikkujalohaikaran, ulappamerimetson, merimetsolajin sekä sataman jo häämöttäessä kalasääsken.

Aurinko laskee

Olimme lopulta Oarain lauttarannassa minuutilleen aikataulussa klo 19:30 ja sieltä olimme suunnitelleet matkaavamme linja-autolla Miton kaupunkiin, mutta koska olisimme joutuneet odottamaan bussia pitkälti yli puoli tuntia, päätimme ottaa taksin. Taksi oli kuitenkin paljon nopeammin perillä eikä kuitenkaan maksanut kohtuuttoman paljon enempää kuin linja-auto. Yleisestihän Japanissa julkisten kulkuvälineiden ja hotellien sekä kauppojenkin hinnat olivat varsin Suomeen verrattavia.

Niinpä pääsimme Mitossa etukäteen varaamallemme Smile -hotellille mukavan ajoissa ja olipa hienoa päästä suihkuun. Kävimme vielä läheisellä McDonaldsilla syömässä, jotta Hannakin vihdoin sai jotain muuta kuin makaronia syödäkseen ja olipa minullakin pikkuhiljaa nuudelikiintiö täyttymässä. Sitten olikin kiva päästä kunnon sänkyyn nukkumaan.

14.6. nukuimme hotellin pedissä pitkään ja aamullakaan emme pitäneet mitään kiirettä. Kävimme taas syömässä ja lopulta palasimme pakkaamaan tavaramme ja tilasimme taksin Lake Hinuman leirintäalueelle, jonka Hanna oli ihan spontaanisti Google mapsia selaamalla valinnut seuraavien parin päivän retkikohteeksi. Meillähän oli nyt pari päivää aikaa, ennen seuraavaa pääetappiamme ja olimme päättäneet retkeillä tällä valitulla paikalla ilman autoa.

Hinuma

Jo taksin ikkunasta näkyi tuttua lajistoa, mutta lähes kaikki linnut olivat nyt Honshu-pinnoja, muutaman lajinhan olimme jo tullessa nähneet lentokentällä. Kanelivarpusen, idänturturikyyhkyjä, lukuisia japaninbulbuleita ym. nähtyämme olimme vihdoin perillä leirintäalueen portilla, jossa onneksemme kyltistä näki että alue oli auki. Paikan nuori työntekijä ei osannut sanaakaan englantia kuten ei taksikuskimmekaan ja jonkin aikaa tilanne oli todella epäselvä, että pääsikö alueelle telttailemaan vaiko ei. Taksikuskimme hymyili leveästi, kun kuuli meidän olevan lintuja ”kantori” katsomassa, mutta hänkin lähti lopulta pois olkiaan kohauttaen. Jotenkin Hanna taas kerran onnistui osin piirtämällä, osin elehtien ja osin englantia puhumalla kommunikoimaan työntekijän kanssa ja lopulta kaikki oli selvää. Tiesimme tarkkaan, mihin kohtaan aluetta saisimme leiriytyä sekä kaikki muutkin käytännön asiat.

Niinpä meillä oli kohta teltta suurella nurmikkoalueella pystyssä ja tavarat telttaan piilotettuina ja pääsimme hieman tutustumaan tähän Hinuma Nature Parkiin, joka on kaupungin omistama hoidettu useamman kymmenen hehtaarin laajuinen puistoalue. Eteläpuolella puistoa on talvisin sukeltajasorsia täynnä oleva Lake Hinuma ja puiston pohjoispuolella on reheviä lehtometsiä ja ruovikkoisia kosteikkoalueita.

Hinuma Naturepark

ViherfasaaniLintuja alkoi heti näkyä mukavasti jo telttamme ympärillä, kun haarahaukkojen ohessa taivaalla pyöri pari harmaanaamahaukkaa, nurmikon poikki juoksi viherfasaaniperhe, viirupääkottaraiset mekastivat, niittysirkku lauloi, harmaa-, pikkujalo- ja jalohaikaroita lensi taivaalla, härkälepinkäinen tarkkaili ympäristöä pensaan latvassa ja pikkutylli (curonicus) lensi äännellen ohitsemme. Teltan viereisissä puissa oli mahlavuotoja ja perhoset sekä peukalon pään kokoinen japaninjättiherhiläinen nautiskelivat rungoilla valuvasta sokerista.

Päätimme käydä ensin kävelemässä Lake Hinuman rannassa, mutta järvellä ei monta lintua näkynyt. Vastarannalla näkyi kaukana kalatiira (longipennis) ja keskellä selkää kellui yksinäinen lapasotka. Ruovikkoiselta lahdelmalta löysimme vielä pikku-uikun ja kalasääski lensi ylitsemme. Näimme paikalla myös pari selvästi korentoja etsimässä ollutta kuvaajaa.

PerhonenKorentoAika pian palasimme puiston portilta juomista ostettuamme puiston metsiin kävelemään. Puistossa näimme todella runsaasti erilaisia komeita perhosia sekä myöskin runsaasti korentoja. Infotaulussa kuvattiin paikalla esiintyvä harvinainen neidonkorentokin, jota varmaan kuvaajat olivat olleet etsimässä, mutta kyseisenlaista otusta emme itsekään löytäneet.

HinumaPäivän kuumennuttua linnut kävivät vähiin, mutta japaninrillejä (japonicus) oli latvustossa runsaasti ja myös joitakin idänviherpeippoja sekä ylitsemme lentänyt hymysorsapari muun muassa nähtiin. Teltalle palaillessamme näimme puiston läpi virtaavan pienen joen varressa kyhmyjoutsenperheen ja pienen puutaulun päällä olleen kuningaskalastajan ja ylitsemme lensi vihdoin kauan jo odottamamme japaninvarpushaukka.

Pienen huilin jälkeen suuntasimme Hannan satelliittikuvilta löytämiä, puiston ulkopuolella olleita metsäpolkuja tarkistamaan ja näistä ensimmäinen vaikutti todella lupaavalta. Tämän hyvin umpeenkasvaneen polun molemmin puolin oli synkkää korkeapuustoista metsää, mutta näin illalla linnut olivat aika vähissä, mitä nyt japaninbulbulit pitivät aivan mieletöntä tsembaloa! Kohta kuulimme kuitenkin pikkuhaukkakäen ääntä, perään naaraan pilinää ja kohta koiras lensi hienosti ylitsemme. Myös pyrstötiaisia ja pari japaninpikkutikkaa (nippon) nähtiin. Toinen tie osoittautuikin sitten huonommaksi, sillä se vei aika pian jollekin ihme temppelille, jonka takana oli enemmänkin asutusta ja pihoilla haukkuvia koiria. Tätä pitkin ei oikein kehtaisi aikaisin aamulla kävellä.

Leirintäalue oli aivan tyhjillään yövartijaa lukuun ottamatta. Tämä vanha mies oli kovasti huolissaan miten selviäisimme, kun lähellä ei ollut kauppoja tai ravintoloita. Me tiesimme tämän toki valmiiksi ja olimme täysin varustautuneita ja pystyimme kieltäytymään kyydistä kylille.

Teltalle palattuamme päätin lähteä vielä lenkille, sillä olin jotenkin saanut selkäni todella pahaan juntturaan ja yleensä liike on paras lääke. Juoksinkin puiston mäkisellä metsäalueella otsalampun valossa ihan mukavan lenkin ja kuinka ollakaan löysin puiston lasten leikkialueella aktiivisesti huudelleen ja edes takaisin aukeaa näkyvästi lennelleen japaninkyläpöllösen!

Leiriin palattuani kerroin Hannalle pöllöstä ja Hanna vastasi kuulleensa hetkeä aiemmin jotain kanalintumaista ääntä, kaukaisen japaninhaukkapöllön jostain leirin päärakennuksen takaisesta metsiköstä ja aivan päinvastaisesta suunnasta metsän lammen suunnalta matalaa kaulushaikaramaista ”huu” -ääntä. Hieman kirjallisuutta vilkaistuamme, aloimme pähkäillä, voisiko tällainen ääni sopia japaninyöhaikaralle, varsinkin kun ylitsemme sattui juuri lentämään pari tavallista yöhaikaraa.

Niinpä lähdimme pikimmiten lampea kohti ja pian lammelta kuuluikin aivan käsittämättömän outoa, kumeaa ja matalaa ”huu” -ääntä. Otin äänestä äänitystä ja kohta hiivimme taas lähemmäs lampea tajuten lopulta, että ääni kuului valtaisan kokoisille sammakoille, joita huuteli lammella ainakin kaksi yksilöä.

Jatkoimme ripeästi kohti lasten leikkipaikkaa, jossa oli täysin hiljaista. Istuimme odottamaan jotain tapahtuvaksi ja soittelin samalla atrapilta pienen pätkän japaninkyläpöllöstä ja kuinka ollakaan kohta näimme tämän kohtuullisen kookkaan pöllösen lentävän korkealla ylitsemme, mutta enää se ei äännellyt eikä tämän jälkeen enää näyttäytynytkään. Kävimme vielä yrittämässä japaninhaukkapöllöäkin, mutta lintua ei enää kuulunut.

15.6. heräsimme aikaisin valmiina lähtemään metsäpolkuja kiertämään, mutta juuri tällöin alkoi sataa ja sadetta sitten riittikin! Niinpä jatkoimme unia. Jossain vaiheessa päivällä Hanna herätti minut sanoen, että telttaa pitäisi siirtää. Vesi tulvi nurmikolla jo siihen malliin, että jouduimme siirtämään teltan aivan nurmikkoalueen reunaan, jossa maa ja oja tuntuivat imevän vettä sen verran paremmin, että nurmikko ei vielä ollut aivan lits-läts märkää. Ja kohta olimme taas unessa.

Nukuimme kuin tukit ties kuinka pitkään ja koska itselläni oli taas selkä aivan juntturassa, en kovin mielelläni olisi mihinkään noussutkaan. Päivästä ei kauheasti ole muistikuvia. Jossain vaiheessa käytiin katoksen alla sateensuojassa kokkailemassa ja syömässä, ja kun sade hieman hellitti illalla, kävin itse selkää verryttävällä pitkällä reilun puolentoista tunnin lenkillä. Ja ihme kyllä koko lenkkini aikana ei satanut kuin muutama pisara. Kävin järven toisessa päässä, jossa ruovikkoalueella lauloi kahdeksan idänrastaskerttusta ja muita lenkkihavaintoja olivat mm. pari kyhmyjoutsenperhettä, viherfasaaninaaras parin poikasen kanssa, pikkutylli, heinäkerttu, muutama hymysorsa sekä ruovikosta lentoon säikähtänyt kiinanpikkuhaikara. Hanna taisi nukkua vuorokauteen arviolta 20 tuntia?

TelttaKokkailua

Illan jo hämärtyessä kuului telttamme vierestä muutamaan otteeseen kiinanhuitin pirinää ja taas kuuluneet kanalinnun äänet saatiin määritettyä pikkubambupyiksi. Kävimme pimeässä taas yrittämässä japaninhaukkapöllöä, joka lopulta suvaitsi vastata atrappiimme kertaalleen huhuilemalla. Sitten alkoikin taas sataa ja menimme taas vaihteeksi nukkumaan.

16.6. yöllä heräsimme pariin kertaan, kun kiinanhuittipari piti kovaa mekkalaa. Myös japaninhaukkapöllö kuului jossain vaiheessa ollessani aivan unen rajamailla. Ja kun olin herättänyt Hannankin sitä kuuntelemaan, ei sitä enää kuulunut, mutta toisesta suunnasta kuului meikäläiseen viirupöllöön verrattuna todella naurettavan kuuloinen puhaltelu, mutta rytmi oli aivan sama, joten lajista ei voinut erehtyä.

Heräsimme aamuhämärissä, kun useampikin yöhaikara kvaakkui ylitsemme. Lähdimme kävelemään kohti puiston ulkopuoleisia metsiä, mutta ennalta oli jo selvää, että märkyyden takia umpeenkasvaneelle metsäpolulle ei ollut mitään asiaa. Niinpä kävelimme teitä pitkin hieman huonompia metsiä kuulostellen, mutta niistäkin lintuja löytyi ihan mukavasti.

KirjotiainenViherfasaaneja kuului ainakin neljä koirasta ja näkyi muutama lisää, pikkuhaukkakäkiä huuteli muutamia ja vihdoin pikkubambupyitä kuultiin huomattavasti lähempääkin. Tavoitteenamme oli löytää tiaisia, mutta kaikki löytämämme olivat pitkään japanintiaisia, kunnes vihdoin puiden latvustosta kuului käheän kuuloinen tiaisen ääni. Soitin kirjotiaisatrappia ja saman tien päällemme tuli kaksi kirjotiaista! Tätä lajia olimme etsineet jo pitkään! Nämäkin linnut olivat ilmeisesti pitkän sateen takia aika ränsistyneen näköisiä, eivätkä oikein tulleet paremmin näytille, mutta silti aamuretkemme oli jo nyt ollut täydellisesti onnistunut.

Palattuamme puiston puolelle päätimme vielä mennä metsikköön lammen rantaan. Päätin soittaa tälläkin paikalla kirjotiaisen ääntä ja kuinka ollakaan taas meidän päällä latvoissa pyöri kaksi kirjotiaista. Näin helppoako tämä oli? Lähes huumorilla ajattelin, että soitetaan sitten myös japaninparatiisimonarkkia ja hetken soitettuani, kuului selkämme takaa sopivan kuuloinen sähähdys ja heti perään naaraspukuinen japaninparatiisimonarkki lensi ylitsemme! Tämä lintu oli atrapista todella närkästynyt, mutta se lensi silti aina puun latvustosta toiseen todella nopeasti eikä jäänyt kuin kertaalleen hetkeksi näkyville. Tällöin pääsimme näkemään sen upean kirkkaansinisine silmärenkaineen. Toisenkin linnun ääntä kuului hetken kauempaa latvustosta mutta se ei koskaan tullut näkyville ja atrapin soiton lopetettuani toinenkin yksilö katosi yhtä nopeasti kuinka oli tullutkin. Viereisessä lammikossa ui kesy hymysorsa.

Hymysorsa

Teltalle palattuamme lenteli pari harmaanaamahaukkaa taas taivaalla, mutta meidän piti pikkuhiljaa alkaa yrittää saada leiriämme purettua. Meillä oli teltan lisäksi paljon muutakin kuivatettavaa, mutta onneksi aurinko porotti nyt todella kuumasti ja lisäksi tuuli sen verran, että ihmeen nopeasti alkoi telttakin kuivua. Omaa telttaamme purkaessa oli leirintä-alueelle alkanut valua sunnuntaita viettäviä porukoita piknikille.

Kamat kasassaLopulta olimme saaneet kaikki pakattua ja ihme kyllä telttammekin aivan kuivana. Sitten käppäilimme puistorakennukselle tilaamaan nuoren työntekijän avulla taksin. Tämä koko ajan paremmin kanssamme kommunikoimaan oppinut nuorukainen yllätti meidät tervehtimällä suomeksi ”Moi!”. Ja kun taksi saapui ja häntä vielä kiittelimme, osasi hän sanoa meille ”Kiitos ja Moi moi!”. Tämän sarjakuvahahmomaisen pojan vilkutellessa meille, lähti taksimme kohti Miton rautatieasemaa.

Miton asemalla ostimme sitten junaliput Tokioon ja eipä aikaakaan kun istuimme junassa. Junan ikkunasta näimme retkipinnaksi tuulihaukan (interstinctus) ja valkoisten haikaroiden seassa jokusen silkkihaikaran ja yhden viherfasaaninkin.

Lopulta olimme Tokiossa, jossa käppäilimme tavaroinemme asemalta ulos ja huilailimme ensin hetken erään puiston portin liepeillä, kävimme sitten vuorotellen kaupassa ja jatkoimme sitten läheiseen Takeshitan satamaan.

Miyakejimalle

Hanna kävi taas tarkistamassa, että lippuvarauksemme olivat kunnossa ja sitten meillä olikin taas tuntitolkulla odottelua ennen lauttamatkaamme. Satama-alue oli todella hieno, joten kävimme vuorollamme niin päivän valossa kuin iltavalaistuksessakin ihailemassa ja kuvaamassa kaupunkinäkymiä. Lopulta vain noin varttia ennen lauttamme lähtöä marssimme muiden mukana lauttaan, jossa meillä piti taas olla hytti varattuna.

Tokion valot

Meidät kuitenkin ohjattiin isoon huoneeseen, jonne oli pedattuna toistakymmentä petiä lattialle. Itseäni tämä ei yllättänyt, sillä tiesin tällä laivalla olevan tällaisia nukkumahuoneita, mutta nettivarausta tehdessään Hanna oli ymmärtänyt, että meille olisi varattuna jotain hieman parempaa. Yllättäen huoneeseen ei kuitenkaan tullut ketään muita, joten lopulta olimme tässä isossa huoneessa keskenämme. Hanna jaksoi lautan lähdettyä liikkeelle vielä hieman katsella ikkunasta öisiä Tokion valoja, mutta itse olin jo unten mailla.

17.6. nukuin lautalla todella hyvin, vaikka aistinkin, että merenkäynti oli melkoisen kovaa! Terävien ja korkeiden maininkien takia lautan keula nousi aika ajoin ylös, rysähtäen kohta alas kovaäänisesti niin että tuntui. Onneksi minulla oli taas kerran korvan takana Scopoderm -laastari ja siihen päälle vielä Postafen -pilleri otettuna ja niinpä oloni oli erinomainen, vaikka joskus olen ollut aika pahastikin merisairas.

Herätyskellomme pirisi neljältä ja klo 4:15 olimme kiivenneet kannelle staijiin, mutta ihmeeksemme näimme jo horisontissa kohdesaaremme Miyakejiman yllättävän lähellä. Merellä viuhtoi valkonaamaliitäjiä, mutta ei mitään muuta. Ja jo ennen viittä meidän piti mennä ”olohuoneeseemme” pakkaamaan tavaramme, sillä lautta saapui lopulta Miyakejimalle yli puoli tuntia aikataulua edellä ja lopulta olimme maissa jo viideltä.

Endeemejä tulivuorisaarella

Rannasta löytyi etukäteen varaamamme majapaikan Snapper Innin isäntä Noda, joka oli sovitusti tullut meitä vastaan ja nousipa hänen kyytiin pari japanilaistakin turistia. Kohta olimme mutkittelemassa hyvälaatuisia, mutta taas hitaasti, 40 km/h, ajettavia teitä kohti saaren toisella puolella Minowassa olevaa majapaikkaamme. Näimme pian auton ikkunasta ensimmäiset linnut ja pikkuvarpusen sekä paksunokkavariksen jälkeen näkyi jo saaren tunnuslintu, Izusaarten ohella vain yhdellä muulla pienellä saarella esiintyvä japaninhuppurastas – ja näitä vilahtelikin tien poikki vähän väliä. Myös japaninrillejä (stejnegeri), japaninbulbuleita ja idänturturikyyhkyjä näkyi useita jo vauhdista.

Snapper InnSnapper Innilla saimme saman tien kantaa tavaramme huoneeseen, jossa oli japanilaiseen tyyliin vain patjat tatamilattialla. Onneksi huone tilava, joten kerrankin pääsimme kunnolla levittäytymään, sillä edessä meillä oli pari vuorokautta tällä tulivuorisaarella. Saaren historiassahan on ollut monia todella tuhoisia tulivuorenpurkauksia, joita on keskimäärin sattunut parinkymmenen vuoden välein. Edellisestä purkauksesta oli nyt 19 vuotta, joten meidän olikin jo korkea aika tulla tälle saarelle. Edellisen purkauksen aikaan asukkaat evakuoitiin ja he pääsivät palaamaan saarelle vasta viisi vuotta myöhemmin. Edelleen iso osa saaren keskiosista on kieltoaluetta, jonne ei ole mitään asiaa, sillä tulivuoresta purkautuu runsaasti hengenvaarallisia rikkikaasuja.

Pian olimme saaneet taas retkeilyvarustuksen kuntoon ja pihalla isäntämme luovutti meille meidän pariksi päiväksi vuokraaman hauskan näköisen automme. Vastaavanlaisia laatikon muotoisia autoja näki japanilaisilla teillä todella paljon. Pihalla autoa pakatessamme havaitsimme pari pikkuhaukkakäkeä sekä ensin kuulimme pikkubambupyitä ja tien varressa onnistuimme pari vihdoin näkemäänkin.

Ja lopulta olimme jo aamukuudelta suuntaamassa ensimmäiseksi retkikohteeksemme valittua saaren ainoaa järveä Tairo-ikea kohti. Matkalla havaintolistamme täydentyi aasiankiitäjillä, japaninsilkkikerttusilla, haarahaukalla sekä idänviherpeipoilla. Ja järveä kohti mutkitellen laskenutta tietä ajaessamme kuulimme useita japaninpunarinnasta useimpien listojen splittaamia endeemejä izunpunarintoja sekä runsaasti lähes endeemejä izunuunilintuja.

Tairo-ike

Järven rantaan parkkeerattuamme käppäilimme läheiselle laiturille, jolta näkyi taivaalla lekutellut kalasääski ja järven rannoilla kalasteli kolme jalohaikaraa. Japaninrillejä kuului joka puolelta.

Kohta lähdimme kiertämään järveä sen rantaa kulkenutta Tsubota-rin polkua pitkin, jolta teimme myös pari pistoa metsäpoluille. Peukaloisia kuului useampia ja yhtä kesyä yksilöä pääsimme hyvin kuvaamaankin ja olipahan se todellakin tumma. Japaninkyyhkyjä, joita niitäkin esiintyy vain Japanin saarilla, puhkui kraatterijärven reunametsissä, mutta aika kauan meni ennen kuin näimme ensimmäiset ja nekin vain pikaisesti lennossa.

Japaninpikkutikkoja (matsudairai) löytyi pari, toinen naurettavan kuuloisen rummutuksen ja toinen aivan yhtä huvittavan rätisevän äänensä avulla. Ja eipä mennyt kauan, kun löysimme myös ensimmäisen (endeemi laji tämäkin) izuntiaispoikueen, jota pääsimme myös kuvaamaan – valitettavasti perheen vanhemmat pysyivät korkealla latvustossa.

Projektilajeistamme etenkin izunuunilintuja oli polun varressa todella paljon mutta myös izunpunarintoja, izuntiaisia ja japaninkyyhkyjä havaittiin vielä useita lisää. Myös jokunen japaninhuppurastas lauleskeli yksinkertaista lauluaan piilossa tiheiköissä.

IzunuunilintuIzuntiainen

Kun olimme kiertäneet järven, ajelimme läheisen Akakokko Stationin eli paikallisen lintujärjestön japaninhuppurastaan mukaan nimetyn toimiston pihaan, mutta yllätykseksemme toimisto olikin näin maanantaisin suljettu. Pihapiirissä oli kuitenkin runsaasti kesyhkön oloisia lintuja, joita oli pari japanilaistakin kuvaajaa kuvailemassa. Etenkin nuori naiskuvaaja tuntui olevan ihan asiansa osaava.

Hanna pääsi pihassa olleella lätäköllä sekä muutenkin pihapiirissä kuvaamaan japaninhuppurastaita, izuntiaisia, japaninpikkutikkoja sekä izunpunarintaa. Myös izunuunilintuja, peukaloisia ja japaninkyyhkyjä kuului useita.

Japaninhuppurastas

IzuntiainenIzunpunarinta

NiittysirkkuJatkoimme retkeämme rantaa pitkin kohti Toga Misakin niemeä, mutta pysähdyimme eräälle levikkeelle, jolla oli jotain infokylttejä ja jo parkkeeratessamme kuului pensaikosta koreansirkkalinnun laulu. Pääsimme näkemäänkin tämän vain Korean ja Japanin pikkusaarilla esiintyvän linnun ihan mukavasti. Samalla paikalla näkyi myös pari niittysirkkua ja äänessä oli useita pikkuhaukkakäkiä. Tällä paikalla oli ennen ollut järvi, joka oli kuitenkin tyhjentynyt jossain aiemmista purkauksista ja nyt täysin umpeenkasvanut.

Matkailijat oli otettu tällä saarella poikkeuksellisen hyvin huomioon. Kaikilla nähtävyyksillä oli selkeät opastaulut japaniksi ja englanniksi, polut oli merkitty hyvin ja saarta kiertävän tien varrella oli säännöllisin välein kartta, josta saattoi tarkistaa sijaintinsa. Monien nähtävyyspaikkojen parkkipaikoilla oli katoksia ja WC. Täkäläiset luontokohteiden vessat ovat nähtävyys itsessään: Istuin on lämmitetty ja nappeja painamalla sen saa suorittamaan erilaisia pesuja ja soittamaan vielä musiikkiakin…

Sinirastas

Toga Misakiin päästyämme näimme ohotanlokin ja saman tien kuulimme ainakin kolme koreansirkkalintua. Majakan aidalla käväisi myös sinirastasnaaras ja merellä näkyi vähemmän yllättäen valkonaamaliitäjiä.

TemppeliJatkettuamme taas matkaa näimme haarapääskyjä sekä toisen naaras sinirastaan ja seuraavan stopin teimme pian Yakushi-do -temppelin metsässä. Päivä oli jo lämmennyt aika kuumaksi ja yhtäkkiä ainakin itseäni alkoi väsyttää aivan tolkuttomasti. Sopivaa torkkupaikkaa etsiessä ajoin shrinelle asti. Samoja metsälajeja kuului ympärillämme, mutta metsikkö oli todella korkeaa ja tiheää, joten jonkin aikaa selällään tiellä maattuamme, peruutimme kapeaa tietä takaisin alas päätielle ja jatkoimme matkaa saarta ympäri.

Izu Capella kokkasimme ruokaa majakan varjossa ja staijailimme merelle havaiten muutaman sata valkonaamaliitäjää samalla, kun ainakin viisi koreansirkkalintua lauloi ympärillämme. Näistä yhtä pääsimme oikein mukavasti kuvaamaankin. Pari aasiankiitäjää ja japaninlokkia sekä yksinäinen jalohaikarakin nähtiin myös.

Izu CapeKoreansirkkalintu

Lopulta saari oli kierretty ja Snapperilla huilimme mukavan pimeässä huoneessamme. Hanna jäi huilimaan pitemmäksikin aikaa, mutta itse kävin taas lenkillä, jolla tulikin havaittua aika mukavia endeemejä ym.

MycenaIllalla seitsemältä olimme sopineet isännän kanssa iltaretken, jolle japanilaispariskuntakin lähti mukaan. Ajoimme kymmenkunta minuuttia ja pysähdyimme parkkipaikalle metsänreunaan, jonka ylärinteessä näkyi vielä selvästi edellisen purkauksen tuhoja. Rikkikaasuihin kuolleita isoja puita oli rinteessä vaikka kuinka.

Oli jo aivan pimeää, kun kävelimme metsään otsalamppujen valossa ja pian isäntä näytti meille targettimme – useiden puiden rungoilla ja etenkin kaatuneiden puiden runkojen alla varjoissa kasvoi pieniä valoa hohtavia Mycena -suvun sieniä. Näitä kuvailimmekin sitten seuraavan tunnin ja ohessa kuuntelimme lähistöllä aktiivisesti äännellyttä japaninhaukkapöllöparia.

Japaninbulbuli18.6. ajelimme heti aamusta aikaisin Toga Misakiin meristaijille, mutta aika pian valkonaamaliitäjät alkoivat kyllästyttää. Niitä näkyi jokunen tuhat, mutta ainoa muu havainto oli kalasääski. Niinpä ajelimme taas Akakokko Stationille, mutta jostain syystä lintuja oli selkeästi vähemmän ja vähätkin linnut olivat arempia tai muuten vain korkealla latvustoissa. Ainoastaan japaninpikkutikkoja päästiin kuvaamaan todella mukavasti.

Päätimmekin, että päivä olisi hieman enemmän turistipäivä. Kävimme Kamakatan rannoilla kuvaamassa purkauskraatteria ja kävelemässä mustalla hiekkarannalla sekä Akon polulla, joka kiersi laavapurkauksen tuhoamaa koulua ja sen ympäristöä. Kävelyjen havainnot jäivät lähinnä useisiin aina yhtä vauhdikkaisiin pikkuhaukkakäkiin, jollaista emme koskaan päässeet edes näkemään paikallaan ainakaan hyvin. Näimme kävelyjen ohessa runsaasti isoja perhosia, joista pääsimme kuvaamaan muutamaa lajia.

KraatteriPerhonen

Toisella käynnillä Akakokkon luontokeskus oli auki, mutta paikalta ei löytynyt kaikkien reissukertomusten lupaamaa englantia puhuvaa työntekijää. Japaniksi meidän saatettiin keskuksen eteiseen, josta pääsi myös katsomaan ja kuvaamaan vesilätäkön lintuja, mutta lätäköllä oli edelleen hiljaista. Seurasimme oppaan paikalliselle turistiryhmälle näyttämän, lienee sanomattakin selvää että japaninkielisen, esityksen edellisestä purkauksesta, mutta aika pian jatkoimme Izu Capelle taas kokkailemaan nähden merellä taas tuhansia valkonaamaliitäjiä.

Izu CapeSaaren kierrettyämme otimme pienet päiväunet ja illalla palasimme vielä kertaalleen Izu Capelle katsomaan valkonaamaliitäjiä ja kuuntelemaan koreansirkkalintuja. Yhden tummankin liitäjän näimme, mutta emme saaneet sitä lajilleen.

Illan jo pimennyttyä teimme pienen kävelyn Snapperin ympäristössä sammakoita kuvaillen ja kuulimme ohessa pari japaninhaukkapöllöä sekä harmaahaikaran rääkäisyn.

Konna

Pikkubambupyyt19.6. nukuimme pitempään ja aamulla sovimme isännän kanssa, ettemme enää käyttäisi autoa. Niinpä käppäilimme Snapperin lähistöllä todeten, että kaikki saaren target-lajit hoituivat näinkin. Jopa harvalukuisemmat koreansirkkalintu ja izuntiaisia löytyi siis aivan lyhyen kävelymatkan päästä.

Lenkillä taas käytyäni kokkailimme vielä pikkutien varressa pöperöt, palailimme kämpille pakkaamaan tavaramme ja lopulta isäntä heitti meidät satamaan, josta lautta lähti piakkoin kohti Tokiota.

ValkonaamaliitäjiäKiipesimme lautalla taas kannelle, mutta emme nähneet kovasti toivomiamme japaninmurreja saati mitään keijuja. Valkonaamaliitäjiä näkyi tuhansia, taas yksi tumma liitäjä sekä retkipinnaksi yksi tyrskyliitäjä. Meri lienee ollut turhan tyyni, jotta olisimme nähneet enemmän? Toki tyynellä kelillä kaikki meren pinnalla kelluvat pienetkin linnut olisivat näkyneet hyvin, mutta kaikki lupaavan oloiset kellujat paljastuivat viimeistään kaukoputkella katsottuina muovipulloiksi tai muiksi roskiksi. Pienen piristyksen tarjosi useamman metrin mittainen hai, joka lipui hitaasti laivamme ohi. Vielä Tokionlahdellakin näimme yksittäisiä valkonaamaliitäjiä ja satama-alueelle päästyämme näimme mm. yöhaikaran sekä kalasääsken.

Satamaan päästyämme kävelimme taas samaiselle rautatieasemalle, josta saimme ystävällisen paikallisen avustamina ostettua liput Naritaan. Tai itse asiassa hän kävelytti meidät viereiselle, kilpailevan junayhtiön asemalle, josta Naritaan pääsi ilman vaihtoja ja vieläpä halvemmalla, kun toiselta asemalta lähdettynä matkalla olisi ollut neljä vaihtoa ja hintaakin enemmän.

Niinpä pääsimme pian junailemaan ahtaaseen paikallisjunaan, jossa jouduimme pitkään seisomaan kaikkine tavaroinemme, mutta onneksi pikkuhiljaa junaan tuli tilaa ja pääsimme istumaan. Ja noin tunnin junailun jälkeen olimme Naritan asemalla. Kävelimme tästä Hannan taas erittäin ansiokkaasti etukäteen valitsemalle Welco -hotellille, joka olikin aivan aseman nurkan takana. Oikein mukavan huoneen saatuamme kiiruhdimme vielä läheiselle McDonaldsille syömään, jotta Hanna sai taas hieman proteiinejakin syödäkseen. Ja itsekään en enää halunnut vähään aikaa nähdä nuudeleita.

Sasagawan bongailut

20.6. heräsimme taas aikaisin ja pian olimme kävelemässä toiselle rautatieasemalle kuin mille olimme illalla saapuneet. Olimme iltakävelyllä selvittäneet lähtöajan ensimmäiselle junalle Sasagawaan ja pienen odottelun jälkeen junamme saapuikin. Ja tuntia ja varttia myöhemmin olimme kävelemässä Sasagawan kylän läpi läheistä jokivartta kohti.

Sasagawa

IdänrastaskerttunenJokivarteen päästyämme näimme yöhaikaroita, pikkutiiroja ja viherfasaanikoiraan sekä näimme että kuulimme useita idänrastaskerttusia ja heinäkerttuja. Perinteisellä paikalla venerannan ympäristössä ei kuulunut target-lajejamme, mutta pari sataa metriä kävelytietä itään edettyämme ja pensaikkoista kaislikkoa kuunneltuamme kuulimme ensimmäisen kaislasirkkalinnun. Ja kohta näitä kuului lisää ja näkyikin kauempana lentämässä ruokokerttusmaista soidinta. Lähemmäs ne eivät kuitenkaan suostuneet atrapillakaan. Niinpä päätimme tyytyä äänityksiin, joita laskeuduimme penkkaa alas kaislikon reunaan tuulensuojaan ottamaan. Tällöin jaloistamme lähti ilmeisesti pesältä huppusirkkunaaras, joten peruutimme äkkiä takaisin tielle ja laskeuduimme vasta seuraavaa sirkkalintua äänittämään.

Pari laulavaakin huppusirkkua kuultiin, mutta vain yksi koiras näkyi enää vilaukselta. Kaislasirkkalintuja kuulimme ainakin kymmenen yksilöä. Myös yksi mustakulmakerttunen lauloi näkyvästi pensaan latvassa, niittysirkkuja näkyi ja kuului muutamia ja yksi kyhmyjoutsenkin nähtiin. Tuuli kuitenkin yltyi entisestään ja taivaalle alkoi kasaantua komeita ukkospilviä, joten päätimme lähteä kävelemään takaisin asemaa kohti.

Junan ikkunastaPaluujuna Naritaan kesti hieman vajaan tunnin ja lopulta loppupäivä meni aika pitkälti huilaillessa. Teimme toki parin tunnin kävelyn Naritan ihan mukavassa keskustassa, jossa oli oikein komea ja laaja temppelialue sekä runsaasti erilaisia pieniä niin paikallisille kuin turisteillekin tarkoitettuja kauppoja ja ravintoloita. Pariin otteeseen kävimme syömässä ja illalla edessä olikin sitten tavaroiden huolellinen pakkaus. Ja nukkumaan mentiin aikaisin, sillä edessä oli pitkä matkapäivä.

NaritaNarita

Kohti kotia

21.6. matkustimme ensimmäisellä junalla Naritan lentoaseman Terminaali kahteen. Terminaalissa oli vielä iso osa kaupoista suljettu ja lopulta check-in:in jälkeen saimme odotella aika kauan, että käsimatkatavaroiden läpivalaisupisteet avattiin. Kansainvälisellä puolella Hanna sai hankittua vähän tuliaisia, mutta itse en löytänyt mitään järkevää. Lopulta vaihdoimme jäljelle jääneet Jenit Euroiksi ja siirryimme lähtöaulaan odottamaan lentoamme.

Lentomme lähti hieman myöhässä klo 10:00 ja lento meni taas alkuun leffaa katsellen ja loppumatkasta nukkumista yrittäen. Lopulta olimme Helsinki-Vantaalla puolisen tuntia etuajassa klo 13:20 ja puhelimen käynnistettyäni huomasin viestin, joka kertoi, että vain hetkeä aiemmin oli Salon Halikonlahdelta löytynyt ruskopääsirkku. Niinpä kotimatkamme sai hieman uudenlaisen käänteen, mutta lopulta illalla kotiinkin selvittiin ihan kohtuuajoissa. Ja koska unirytmi oli muutenkin täysin sekaisin, kävimme vielä illalla laittamassa SSP-pyyntipaikallemme verkot pauloille ja muutaman tunnin unien jälkeen olimme jo rengastamassa lintuja…

J.A.

Maisema

Oman 24.12. 2018 – 6.1. 2019

Matkaan

Ajoimme 23.12.lumisadekelissä Joutsenoon, jossa haeskelimme hetken Kirkonkylällä olleita viitatiaisia niitä kuitenkaan löytämättä. Havainnot jäivät kanahaukkaan sekä viiden peipon parveen. Nämä jäivätkin vuoden viimeisiksi lintuhavainnoiksi Suomessa, sillä jatkettuamme matkaa, alkoi pian hämärtää. Lopulta parkkeerattuamme Lentopysäköintiin, saimme kohta matkatavaroinemme kyydin lentoasemalle.

Olimme lentoasemalla lopulta aivan turhan aikaisin, joten saimme kuluttaa aikaa kolmisen tuntia ennen lentoamme. Ehdimme käydä hyvin perinteisellä pizzalla ennen kuin lentomme kohti Dubaita lähti jonkin verran aikataulusta myöhässä, vuorokauden ollessa juuri vaihtumassa Jouluaaton puolelle.

Yritimme epätoivoisesti nukkua täydessä ja turhan kuumassa koneessa kovilla ja oudon kapeilla penkeillä, mutta huonolla menestyksellä. Loppumatkasta tyydyin itse katselemaan Iranin vuoristomaisemia kunnes lopulta tehtyämme laajan kierroksen Arabiemiraattien rannikolla, laskeuduimme Dubaihin.

Lentokentällä oli edessä pitkä kierros lentokenttäbussilla Terminaali 3:een, lyhyt kävely terminaalin halki seuraavaan bussiin, jolla matkasimme sitten aivan saman pitkän lenkin uudelleen, nyt siivouksessa olleen koneemme ohi, jatkaen Terminaali 2:een, jossa meillä oli sitten parin tunnin odotus ennen jatkolentoamme.

Dubain lentoasemalta sekä myöhemmin jatkolentomme noustua pääsimme näkemään kaupungin hurjan korkeat pilvenpiirtäjät, joista silmiinpistävin oli Burj Khalifan 828 metriin yltävä piikki. Lintuhavaintojakin teimme muutamia ja havaintovihkooni kirjautuivat turkinkyyhky, intianvaris, kalliokyyhky sekä palmukyyhky.

Omanin lippuJatkolentomme Omanin Muscatiin lähti taas puolisen tuntia myöhässä ja ainakin itse nukuin aivan koko lennon. Muscatin pienehkölle mutta hienolle lentoasemalle saavuttuamme saimme viisumileimat yllättävän jouhevasti (toki nämä oli sähköpostitse anottu jo etukäteen) ja kohta olimme odottamassa matkatavaroitamme. Jannen laukku saapui aika pian mutta aika pian oli selvää, että Hannan laukku ei ollut saapunut. Saimmekin kohta selville, että Hannan laukku oli edelleen Dubaissa ja saapuisi seuraavalla lennolla reilua kolmea tuntia myöhemmin.

Tämä tietysti sotki meidän aikataulusuunnitelmamme, muttemme antanut tämän haitata, vaan suuntasimme autovuokraamolle, josta saimme todella hienon, aivan uuden Kia Sportage nelivetomaasturimme, jonne kannoimme tavaramme. Mutta sitten suuntasimme takaisin lentoasemalle, sillä emme nähneet järkeväksi lähteä minnekään ennen kuin Hannan matkatavarat saapuisivat.

Vaihdoimme paikallista valuuttaa (Rial), kävimme apteekissa ostamassa kokkailuun käytettävää alkoholia, kioskissa ostamassa juomista ja pikkupurtavaa ja pääsimmepä vihdoin vessassa käynnin yhteydessä eroon pitkistä kalsareista!

Lentoasemalla havaitsimme pihamainoja, kalliokyyhkyjä ja varpusia ja lopulta muutaman tunnin odotuksen jälkeen, hieman neljän jälkeen, saapui Hannan rinkkakin ja pääsimme lähtemään liikenteeseen.

Onneksi meillä oli taas autonavigaattori mukana paikallisilla kartoilla varustettuna ja lisäksi vielä kartat puhelimeen ladattunakin, sillä tavallisen kartan avulla ei olisi varmaan edes lentoasemalta löytänyt pois. Sen verran isoja teitä kulki ristiin rastiin.

Vihdoin liikenteeseen

Seebin lentoasemalta lähdettyämme ohitimme pian pienen lampareen, jolla näimme vauhdista lehmähaikaroita, pitkäjalkoja, harmaa- ja jalohaikaran ja ruskosuohaukka kaarteli lähistöllä. Ilta alkoi jo hämärtää, kun ajoimme kohti vuoria, joille asti emme kuitenkaan vielä ajaneet vaan suuntasimme erääseen wadiin. Lopulta olimme perillä ja saatoimme saman tien aloittaa pöllökuuntelun. Olimme saaneet tämän paikan tietoomme eräältä paikalla paria vuotta aiemmin käyneeltä ja paikalla oli ainakin tuolloin ollut vain joitakin vuosia aiemmin tieteelle kuvailtu omaninpöllö.

Pöllöilyä

Ympärillämme kohosivat todella komeat kalliokielekkeet, mutta emme kuitenkaan kuulleet alkuun mitään muita ääniä kuin joitakin sirkkoja. Kohta kohdallemme pysähtyi auto, josta kysyttiin: ”Are you searching for owls? – (”Etsittekö pöllöjä?”). Sattumalta paikalle osui espanjalaiskolmikko, joka oli myös paikalla etsimässä omaninpöllöä. Emme koskaan kysyneet, mistä he olivat paikan saaneet tietoonsa, mutta ainakaan aivan yhtä tarkkaa tietoa paikasta ei heillä ollut kuin meillä. Päätimme tietenkin yhdistää voimamme ja kohta kuuntelimme porukalla, josko jotain kuuluisi.

Espanjalaisilla oli mukanaan aivan järkyttävän tehokas taskulamppu, jolla he vähän väliä seuloivat kallionseinämiä. Mielestäni seinämiä valaistiin turhankin tiuhaan tahtiin. Lopulta selvisi, ettei heillä ollut edes tietoa, millainen ääni omaninpöllöllä oli, vaan tarkoitus oli vain nähdä otus.

Kiertelimme lopulta kuutamon kirkkaasti valaisemassa wadissa useita tunteja kuulostellen, mutta emme kuulleet kuin yhden todennäköisen tornipöllön rääkäisyn ja näimme vilaukselta lennossa kehrääjälajilta näyttäneen linnun. Nisäkäshavainnotkin jäivät lepakoihin, muutamaan kettuun sekä yhteen tavallisen kotikissan näköiseen kissaeläimeen. Lopulta olimme matkustamisista niin uupuneet, että pystytimme telttamme erään puun juureen ja kömmimme pehkuihin.

Vuoristoretkeilyä

25.12. heräsimme yöllä pariin otteeseen kuulostelemaan, muttemme kuulleet toivomaamme huhuilua. Lopulta heräsimme aamukuuden aikaan, jolloin oli vielä pilkkopimeää, mutta pian aurinko alkoi nousta ja nousikin sitten aivan käsittämättömän nopeasti.

Havaintoja alkoi heti kertyä, kun telttamme ympäristössä lauloi ja näkyi useita kalliosirkkuja ja kohta lähipuista kuului tsilputusta, jonka tunnistin heti pikkutiltaltiksi. Lintu löytyi pian näkyvillekin ja innostuipa se laulamaankin. Lähipuista löytyi pikkutiltaltteja lisääkin ja kohta löytyi kallioseinämältä ensimmäinen munkkitasku.

PikkutiltalttiMunkkitasku

Muuta linnustoa wadissa olivat varpuset, arabianbulbulit, aavikkopääskyt (taksoni hieman epäselvä) sekä hienot semirufus-mustaleppälinnut.

HarmaafrankoliiniJatkoimme wadia edemmäksi pienelle kastellulle viljelyalueelle, jolta löysimme persiantaskun, sinirinnan, pikkusiepon, priinioita, tiltaltteja, muutaman purppuramedestäjän sekä virtavästäräkin. Lähistöltä kuului myös outoa kanalintumaista ääntä ja kohta vierestämme lensi pieni parvi harmaafrankoliineja. Erääseen puuhun laskeuduttuaan ne aloittivat huudella oikein kunnolla lajityypilliseen tapaansa.

Lähdettyämme ajamaan takaisin päin, pysähdyimme vielä pariin otteeseen tarkistamaan hieman pensaikkoisempia kohtia wadista ja löysimme vielä lisää kalliosirkkuja, pikkutiltaltteja, mustaleppälintuja, ensimmäisen hernekertun sekä kalliokirvisen.

Lopulta ajelimme isompia teitä kohti vuoristoa ja ohitettuamme tarkistuspaikan, josta ei päästetty kuin nelivetoautoja, lähdimme nousemaan kohti Saiq plateauta. Nousua riittikin sitten reilut parikymmentä kilometriä ja tien varressa havaitsimme sinirastaan, pari munkkitaskua, tuulihaukan sekä kalliokirvisen.

Bani HadidJatkoimme Wadi Bani Habibiin, jossa parkkeerasimme tien päähän ja laskeuduimme tiheäpuustoiseen wadiin, josta löysimme tiltaltteja (niin tavallisen kuuloisia kuin tristiksiä eli idäntiltaltteja), pikkutiltaltteja ja hernekerttuja. Hernekertuista suurin osa kuulosti halimodendri-tyyppisiltä, mutta ainakin yksi tuntui rätisevän enemmän blythimäisesti. Myös tavallisen hernekertun kuuloisia taksahduksia kuultiin, mutta ilmeisesti tätä ääntä pitävät muutkin alalajit? Muita löytämiämme lintuja olivat naaras leppälintu, pari laulurastasta sekä muutamaan kertaan kuulunut aavikkopyy. Wadin rinteessä oli kuvauksellinen hylätty kylä, jonka asukkaat olivat kokeneet kovia Jebel Aghbarin sodassa 1950-luvulla. Hanna löysi wadin pohjalta tästä merkkinä ison kunnolla räjähtämättä jääneen lentopommin kuoren. Noustuamme jyrkät portaat takaisin parkkipaikalle, näimme vuorten rinteiden yllä kaarrelleen pikkukorppikotkan.

Palattuamme taas päätielle, jatkoimme yhä ylemmäksi, mutta alueen kasvusto oli sen verran harvaa, ettemme oikein tienneet, missä olisi kannattanut enemmälti kompata. Havainnot jäivätkin vähiin, vain lisää hernekerttuja, tiltaltteja, pikkutiltaltteja, tuulihaukka sekä erään pikkulätäkön rannalla olleet sini- ja laulurastas nähtiin.

Omaninpöllö

Lopulta lähdimme laskemaan loputtoman tuntuisia alamäkiä kohti Birkat Al Mawzia, josta lähdimme sitten isoja teitä pitkin kiertämään koko vuoriston toiselle puolelle. Matkalla havainnot jäivät pariin pikkumehiläissyöjään sekä turkinkyyhkyihin ja lopulta illan taas hämärtäessä kurvasimme erääseen tietoon saamaamme wadiin, josta meillä oli edellisöistä paikkaa paljon tuoreemmat omaninpöllönuotit.

Kuulostelimme taas tuntitolkulla komeiden kallionseinämien välissä ja vihdoin kuulimme muutakin kuin sirkkoja, kun ensin kuului kaukaa vaimeasti persianpöllösen puputusta ja myöhemmin tornipöllön rääyntää. Wadissa oli epäilyttävän paljon liikennettä ja häiriötä, kun esimerkiksi yksi metsästysporukka ajeli sitä edes takaisin valaisten rinteitä tehokkailla valonheittimillä. Kulkijat suhtautuivat meihin kuitenkin positiivisesti, huikaten yleensä ”Good evening!” tai ”How are you?”. Lopulta viiden tunnin kuuntelun jälkeen olimme jo aikeissa luovuttaa, kun päätin epätoivoisesti huhuilla jonkinlaisen omaninpöllömatkinnan. Yllättäen läheisen vuorenrinteen päältä tai sen takaa kuului kertaalleen vaimea vastaus, kuin ilmoittaen, että täällä ollaan! Kuuntelimme paikalla vielä tunnin verran mutta mitään muuta emme enää kuulleet. Niinpä reissun kaikkein toivotuin laji tuli kyllä kuulluksi, mutta valitettavan huonosti.

Kello lähestyi jo aamukahta, kun viimein kömmimme taas aivan pelipaikalle pystyttämäämme telttaan nukkumaan.

Toinen vuoristopäivä

Tapaninpäivä valkeni turhan pian ja väsyneinä raahauduimme teltasta ja pian olimme koluamassa taas teltan lähiympäristöä. Pitsihietakyyhkyn lentoääntä kuului hetken jostain läheltä yläpuoleltamme, mutta emme onnistuneet lintua näkemään. Kalliosirkkuja lauloi taas siellä täällä rinteillä, idänhopeanokka lensi äännellen ylitsemme ja pikkutiltaltteja, tiltaltteja ja hernekerttuja löytyi lähipuista. Yksi kalliokirvinenkin taas nähtiin ja myös muutama aavikkokiuru, ennen kuin lähdimme ajelemaan kohti Al Ghubrahia.

IntiansininärhiMatkalla näkyi virtavästäräkki sekä reissun ensimmäinen intiansininärhi. Moottoritien työmaa sotki pahasti reittiämme, kun navigaattorimme yhtäkkiä hukkasi tien kokonaan – eikä tämä ollut myöhemmin reissussa enää mitenkään erikoista. Lopulta olimme perillä Al Ghubrah Bowlin laajalla vuoristojen ympäröimällä karulla tasangolla, joka peittyy laajasti virtaavalla vedellä aina sateiden jälkeen. Koska alue oli niin valtava, emme oikein tienneet, missä koluta tarkemmin. Persiantaskuja ja aucheri-isolepinkäisiä näkyi muutamia, jaloistamme pyrähti lentoon pari aavikkopyytä, jotka katosivat aivan turhan nopeasti. Aavikkopääskyjä, pikkumehiläissyöjiä, pari kalliokirvistä, naaras leppälinnun ja mustaleppälintuja nähtyämme, jatkoimme tien päähän Wukanin pieneen kylään ja teimme sen virheen, että ajoimme aina ylös kylään asti, jonne vei vain kapea ja aivan älyttömän jyrkkä tie. Tietysti tien päässä oli sitten vain parin auton levyinen parkkipaikka ja juuri saapuessamme parkkipaikalle, oli sieltä auto lähdössä ajamaan alas. Olimme itse niin jyrkässä kohdassa, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta peruuttaa saati edes pysähtyä, joten pakotin tämän paikallisen kuskin pysähtymään ja peruuttamaan aivan takanaan ollutta parkkipaikkaa kohti. Hän ei siis vielä ollut edes ehtinyt alamäkeen, vaan oli juuri jyrkän mäen reunalla. Kuski ei kuitenkaan tajunnut tai osannut reagoida nopeasti, joten jouduin lopulta kääntämään jyrkästi parkkipaikalle, jolle oli todella korkea reunus, johon automme pohja raapaisi todella ikävästi! Olin aivan varma, että auto oli ihan mutkalla, sillä ääni oli ollut niin paha, mutta onneksi pohjaan ei kuitenkaan ollut jäänyt juuri minkäänlaista jälkeä. Jälkikäteen on hyvä todeta, että auto olisi kannattanut jättää alas kylän yhteiselle parkkialueelle ja kiivetä viimeiset muutama sata metriä kylään.

PersiantaskuAavikkopääsky

Itselläni fiilis lässähti törttöilyn takia siihen malliin, ettei minua kauheasti innostanut alkaa miettiä, kuinka tämän kylän läpi pääsisi mahdollisesti jonnekin, jossa voisi jonkun linnunkin nähdä, varsinkaan kun paikka ei todellakaan näyttänyt kummoiselta. Joten hieman aavikkopääskyjä ja viljelmiä katseltuamme, halusin äkkiä ajamaan jyrkän tien takaisin alas, jottemme vain joutuisi tilanteeseen, jossa olemme ajamassa alas ja vastaan tulee taas auto.

Al GubrahKun muutenkaan lintuja ei tuntunut missään enemmälti näkyvän, olimme aika pian ajelemassa takaisin päin. Al Ghubrahin kylällä oli varsin vehreää ja niinpä houkutus oli suuri mennä komppaamaan viljelmiä, mutta kylän tenavilla oli hauska leikki, joka ei oikein innostanut kylällä pysähtymään. He heittelivät ison mäen päältä kivillä autoja. Onneksi tenavat olivat niin pieniä ja kivet niin isoja, etteivät he saaneet niitä lentämään tielle asti, mutta parkkeerattuun autoon he varmaan olisivat jo osuneetkin. Pienellä pysäyksellä auton vieressä seisten näimme muutamia valkoposkibululeita, purppuramedestäjiä sekä idänhopeanokkia.

Auton vaihdon kautta kohti rannikkoa

Alempana pysähdyimme vielä komppaamaan erästä vähän vehreämpää wadia. Pikkutiltaltteja, sinirastas sekä pari kaspiankerttua löydettyämme lähdimme taas kohti Muscatia. Matkalla näimme pian aavikkotaskun, myöhemmin muutamia intiansininärhiä ja Seebin lentoasemaa lähestyessämme samaisella lutakolla jo aiemmin nähtyjen lintujen kaverina myös pari pronssi-iibistä. Valitsemallamme reitillä lentokenttää lähestyttäessä ei ollut lainkaan huoltoasemia, joten auton palautus täyteen tankattuna ei onnistunut. Onneksi polttoaine oli halpaa, myös vuokrafirman laskuttamana.

Onneksi autossa ei huomattu mitään vaurioita ja Budgetin toimistolla käytyämme, meillä oli kohta uuden auton avaimet hyppysissämme ja olimme taas matkalla parkkipaikalle. Tavallisen pikkuauton sai niin paljon halvemmalla, että nyt kymmeneksi päiväksi saamamme Suzuki maksoi saman verran kuin pari päivää meillä ollut neliveto-Kia.

Suzuki oli kyllä melkoisen hankalasti ajettava erinomaisen Kian jälkeen, mutta pikkuhiljaa auto alkoi tuntua tutummalta ja pääsimme vauhtiin matkatessamme nyt pitkää siirtymää kohti maan länsirannikkoa ja Barr Al Hikmania.

Pikkuhiljaa maisema muuttui aivan aavikoksi, joten havainnot jäivät todella vähiin. Ennen kuin alkoi hämärtää, näimme ainoaksi mainittavaksi linnuksi arokorpin. Pimeässä näimme vielä ketun, isokorvaisen jäniksen sekä jonkinlaisen hiirieläimen.

Ajo pimeällä tiellä oli varsin vaarallista. Liikennettä oli paljon, eivätkä turvalliset ohitukset tuntuneet olevan omanilaisille itsestäänselvyyksiä. Kertaalleen oli rattiin nukahtanut rekkakuski jo hyvän matkaa tulossa kaistallemme, kunnes hän selvästi heräsi ja sai käännettyä autonsa takaisin kaistalleen. Vartti tämän jälkeen liikenne oli täysin pysähtynyt kolaripaikalle, jossa pickup ja henkilöauto olivat ajaneet nokkakolarin täydessä vauhdissa ja sen jälkeen palaneet täysin. Paikalla ei ollut minkäänlaista liikenteenohjausta, joten seurasimme maastoautoja ulos tieltä ja kolaripaikan ohi. Raskaampi liikenne jäi tielle odottamaan kolaripaikkaa selvittäviä viranomaisia. Sydämentykytyksiä aiheuttivat myös pilkkopimeällä tiellä ja tien varsilla kaikessa rauhassa käpötelleet kamelit. Jokaisen asutuskeskittymän ja poliisiaseman kohdalla oli toinen toistaan valtavampia hidastetöyssyjä, joiden huomaaminen oli välillä erittäin haasteellista. Yleensähän kaikilla teillä ajettiin 120 km/h mutta jossain mystisessä vaiheessa rajoitus usein muuttui 80 km/h ennen näitä töyssyjä, joista osa oli toki maalattuja, osa merkitty liikennemerkillä, joka joskus harvoin oli jopa töyssyn kohdalla mutta osaa ei ollut mitenkään merkitty.

Lopulta Filimin lähestyessä olimme todella väsyneitä ja päätimme kurvata tieltä seuraavalle mahdolliselle pikkutielle pystyttämään telttaa. Ensimmäinen sivutie vei jonkinlaiselle kaatopaikalle, mutta toisen varresta löytyi hyvä tasainen alue, jolla oli vain hieman jotain hylättyjä rakennustarpeita. Pystytimme tähän teltan, kokkasimme ruokaa ja pian olimme unten mailla aivan uskomattoman kirkkaan tähtitaivaan alla.

Barr Al Hikmanin lintupaljoutta

27.12. heräsimme taas ennen auringon nousua ja pakkailimme teltan ym. autoon ja nähtyämme pienen aavikkokiuruporukan lähdimme ajamaan kohti Filimiä.

Olimme ottaneet selville nousuveden ajan, mutta nyt rantaan päästyämme oli vesi ja siten myös linnut vielä kaukana, mutta vesi oli jo kovaa vauhtia nousemassa.

Näimme heti, että vesirajan tuntumassa oli todella runsaasti kahlaajia sekä helposti kaukaakin tunnistettavia flamingoja, kapusta-, jalo-, harmaa- ja eri värimuotoisia riuttahaikaroita sekä merimetsoja. Lokkeja ja tiiroja oli myös runsaasti. Lokit olivat lähinnä idänselkä- ja barabensis aroharmaalokkeja sekä parikymmentä nokilokkia. Räyskiä oli parikymmentä, yksinäinen hietatiira sekä ilahduttavimpana 5 arabianpikkutiiraa.

Kahlaajia

FilimPikkuhiljaa nousuvesi työnsi kahlaajia lähemmäksi ja niidenkin määrittäminen helpottui. Kuoveja, pikkukuoveja, mustapyrstö- ja punakuireja, tundra- ja siperiankurmitsoja, aavikko-, ylänkö- ja mustajalkatyllejä, meriharakoita, karikukkoja, pitkäjalkoja, avosetti, valko-, punajalka- musta- ja lampivikloja, satakunta rantakurvia, pari rantasipiä, runsaasti suo- ja pikkusirrejä joukossaan jokunen kuovisirrikin sekä pari taivaanvuohta nähtiin. Mukavimmasta päästä olivat kuitenkin luolakahlaajat, joita näkyi toistasataa ja vaikka alkuun näimme vain kolme ohilentänyttä ja kauas laskeutunutta vuorisirriä, veden noustua näitäkin löytyi lopulta noin 70 lintua.

Muita havaittuja lajeja olivat ruskosuohaukat ja kalasääsket, jokunen kuningaskalastaja, pari sitruunavästäräkkiä, aavikkotaskua, tiltalttia ja papyruskerttusta sekä sinirinta.

Luolakahlaaja

AavikkotaskuOdottelimme veden nousua hieman paikkaa vaihdellen ja etsien kohtaa, jossa kahlaajia pääsisi katsomaan ja kuvaamaan lähimpää, mutta kauhean lähelle ne eivät missään vaiheessa tulleet. Lopulta koko hietikko oli veden vallassa ja kahlaajat ajettuna pienehköille särkille, jotka kuitenkin olivat turhan kaukana. Niinpä teimme radikaalin, aikatauluamme vapauttavan päätöksen ja päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti etelää. Alun perin olimme suunnitelleet olevamme Barr Al Hikmanin alueella parin päivän ajan, mutta käytännössä olimme jo havainneet tavoitelajimme ja päässeet nauttimaan kunnon kahlaajamassoista. Lisäksi kun suurin osa alueen paikoista olisi ehdottomasti vaatinut nelivetomaasturia, päätimme helpottaa jatko-ohjemaamme ja saada näin hieman lisäaikaa tuleville kohteille, joita olisi edessä vielä vaikka kuinka.

Niinpä olimme kohta taas ajamassa pitkää siirtymää aavikoiden halki ja havainnot jäivät muutamiin arokorppeihin sekä Hannan näkemään kirjosiipikiuruun.

Khawr Dhurf

HietatiiraKhawr DurfLopulta olimme perillä seuraavassa kohteessamme Khawr Dhurfissa. Saimme auton aika lähelle laguunia ja kävelimme loppumatkan laguunin länsirannalle ja lintuja näkyi heti mukavasti. Haikaroiden lisäksi paikalla oli mukavasti sorsia, paikkaa onkin pidetty koko maan parhaana sorsien talvehtimispaikkana. Ei sorsia mitenkään kauhean paljon ollut, mutta heinätavien, tavien, jouhi- ja lapasorsien ohella näkyi myös 3 punasotkaa sekä mustakaulauikku. Haikaroita oli kolmea lajia (jalo-, harmaa- ja riutta-), merimetsoja sekä liejukana. Lokeista näkyi taas idänselkälokkeja ja “barabensiksiä”, joitakin kaitanokkalokkeja sekä pari mustapäälokkia. Tiiroista näkyi räyskiä, hietatiiroja, riuttatiira sekä taas viisi arabianpikkutiiraa. Kahlaajia oli vähän, mutta joukossa 8 avosettiakin ja muita havaittuja lajeja olivat västäräkit, pari töyhtökiurua sekä aavikkotasku.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun jatkoimme taas matkaa kohti etelää. Rannikon tuntumassa hämärissä ajaessamme näimme vielä muutamia kalasääskiä, jotka yöpyivät tien varren sähkötolpilla.

Päivän aikana 600 kilometriä ajettuamme olimme lopulta Ash Shuwaimiyahissa, jossa teimme pimeässä sen ratkaisun, ettemme lähteneet yrittämään wadiin ajamista ollenkaan, vaan yritimme löytää telttapaikan rannasta. Parinkymmentä kilometriä etelään ajettuamme löysimme pienen kivikkoisen tien, joka vei avoimesta portista rantaan ja päätimme pistää teltan pimeässä pystyyn ensimmäiselle sopivan näköiselle paikalle. Hieman meitä ihmetytti, kun rannassa heilui useita ihmisiä otsalamppujen kanssa ja ainakin itseäni pelotti, että he sulkisivat portin lähtiessään ja jäisimme lukkojen taakse. Kohta teltta oli kuitenkin saati osin kivienkin avulla kovaan maaperään pystytetyksi ja olimme valmiit pehkuihin.

Ash Shuwaimiyahin tienoo

28.12. heräsimme aamulla auringon noustessa upean hiekkarannan ääreltä ja pian olimme pakanneet tavaramme ja ajamassa mahdollisimman lähelle rantaa. Rantaa myötäilevä kalastajien venepaikalle vievä tie oli huonokuntoinen ja lopulta syksyllä olleiden sateiden takia mennyt kokonaan poikki. Joten jatkoimme lopulta rantaan kävellen. Rantaan päästyämme paljastuivat taskulamppujen kanssa yöllä sohineet ihmiset turisteiksi, jotka nyt olivat ottamassa lavastettuja Instagram tms. kuvia.

Jyrkänteet

Merellä oli aivan tuhottomasti tiiroja, joiden määrittämiseen olisi voinut paneutua enemmänkin, mutta valtaosa oli valkoposkitiiroja, joukossa joitakin valkosiipitiiroja ja jokunen kalatiirakin nähtiin. Isommat tiirat olivat helpompia, sillä töyhtötiiroja näkyi paljon joukossaan jokunen pikkutöyhtötiira sekä riuttatiira.

ArabianmerimetsotRannassa oli pari isompaa lokkiparvea, joista valtaosa oli nokilokkeja, mutta myös “heuglineita” ja “barabensiksiä”, kaitanokkalokkeja, jokunen enemmän perus aroharmaalokin näköinen ja mustapäälokki sekä naurulokki. Kohta mereltä löytyi ensimmäinen naamiosuula ja pienellä selailulla näitä näkyi pari lisääkin. Olimme valinneet tämän paikan aamuretkikohteeksi kaukana näkyneillä auringon nousun kultaamilla rantajyrkänteillä olleiden arabianmerimetsojen takia. Lintuja oli lukemiemme oppaiden mukaan paikalla enimmillään kymmeniä tuhansia, mutta nyt arvioimme paikalla olleen vain noin tuhat lintua. Ja lisäksi linnut olivat valitettavan paljon kauempana kuin olimme kuvitelleet.

Lokkeja

Jonkin aikaa merelle tuijotettuamme lähdimme taas liikenteeseen ja näimme rannan tuntumassa vielä jokusen aavikkokiurun sekä pikaisesti eräällä aidalla käväisseen jemenintaskukoiraan (ei virallinen lajinimi).

Palailimme Ash Shuwaimiyahiin ja onneksemme tajusimme kurvata tsekkaamaan läheisen Khawrin, jolla olikin todella mukavasti lintuja. Heti rannasta löysimme aasiankääpiösorsan, joita näkyi lopulta yhteensä neljä yksilöä. Potkimme muutamaan otteeseen ilmaan kurppalajin, joka lopulta saatiin Hannan saamista kuvista määritettyä suippopyrstökurpaksi ja ohessa löytyi sitten jänkäkurppakin. Noki- ja pari liejukanaa, pari avosettia, pari rääkkähaikaraa sekä toisen näistä kaverina ollut intianriisihaikara, pari lehmähaikaraa, muutama tylli, vesipääsky, muutamakymmentä sorsaa joukossaan nyt reissun ensimmäiset haapanatkin, pari punapyrstölepinkäistä sekä papyruskerttunen nähtiin tällä pienehköllä kolmiosaisella khawrilla.

AasiankääpiösorsaSuippopyrstökurppa

Seuraavaksi jatkoimme Wadi Ash Shuwaimiyahiin, jota pääsi alkuun ajamaan ihan mukavasti pienellä autollamme, mutta aika pian oli selvää, ettei sillä olisi mitenkään päässyt koko 20 kilometrin matkaa parhaille mestoille. Löysimme kuitenkin muutamilla pysähdyksillä ja pienillä komppauksilla muutaman jemenintaskun, rotkorakkeleita, muutaman harjalinnun, arabianbulbuleita sekä kauniin koiras kivikkorastaan.

WadiHaaveissamme oli alun perin ollut yöpyminen tien päässä, jonne illalla pitäisi saapuman pitsihietakyyhkyjä ja paikka oli tunnettu aavikkopöllöpaikka, mutta meidän autollamme ei ollut pitemmälle wadiin mitään asiaa. Niinpä ihasteltuamme komeaa wadia jonkin aikaa, päätimme palailla takaisin Ash Shuwaimiyahiin, josta lähdimme taas pitkälle siirtymätaipaleelle kohti etelää.

Wadi

Kohti Dhofaria

KeidasParinsadan kilometrin taipaleemme kulki alkuun rannan tuntumassa, mutta nousi välillä sisämaahan vuorille ja matkalla näimme muutaman vuorikotkan, arokotkan, jemenintaskun, aavikkotaskuja sekä aavikkokiuruja. Keskellä vuoristoa ajaessamme törmäsimme tien varressa olleeseen upean näköiseen palmumetsikköön, jossa oli pieni lutakko, jolla uiskenteli yksinäinen nokikana. Rotkorakkelit mekastivat vuorten rinteillä ja näimme myös muutaman pikkumehiläissyöjän, reissun ensimmäisen mustapyrstötaskun ja itse näin vilaukselta kaukana rinteellä pari lintua, joista en tajunnut yhtään mitä ne olivat. Auringon valossa ainakin toisen linnuista selässä oli välähtänyt aivan upean vaalean sähkönsinisen alue.

Matkan jatkuttua näimme vielä toisen mustapyrstötaskun sekä keskikokoisen jalohaukan, arvatenkin arabihaukan mutta turhan vilaukselta. Hasikin molemmin puolin tarkistimme pienet khawrit, joilla ei kuitenkaan näkynyt nokikanaa ja keltavästäräkkiä kummempaa. Myöhemmin näimme vielä pikkumehiläissyöjän, pikkukotkan ja kiljukotkan sekä tien ylittäneen todella komean värikkään liskon.

Rantatie oli maisemiltaan upea ja koska oli paikallisten sunnuntai, oli kallionkielekkeiden ja suurten akaasioiden alla perheitä ja porukoita viettämässä iltapäivää ja grillailemassa.

Rannikko

Vihdoin etelässä

Lopulta olimme määränpäässämme etelärannikolla, jossa suuntasimme saman tien Mirbatin Khawr Stimariin, jolla oli ihan mukavasti lintuja. Lähes heti löysimme muiden haikaroiden seurasta neljä pyhäiibistä sekä kahlaajien seassa olleen pitkäpyrstöjassanan! Myös pari suokukkoa, pitkäjalkoja, mustapyrstökuireja, samoja jo aiemmin nähtyjä sorsia seurassaan yksi tukkasotka, pari ruskosuohaukkaa, pari lehmähaikaraa, silkkihaikara sekä pari arotaskua nähtiin.

Pyhäiibis

Kävimme läheisellä Mirbat Marriot hotellilla kysymässä huoneiden hintoja ja kun hotellin pihaan pääsimme, oli jo arvattavissa, että ne eivät olleet meitä varten ne hinnat. Halvimman huoneen olisi saanut 120 Riadilla eli noin 270 eurolla. Niinpä hetken hotellin pihapiirin pihamainoja ja kylävariksia katseltuamme ja hotellin pihan roskiksia täytettyämme lähdimme ajamaan kohti Ras Mirbatia, jossa ajoimme ensimmäiseen rantaan mihin pääsimme, kävelimme rantakiville ja aloitimme iltameristaijin.

Eipä aikaakaan, kun Hanna alkoi höpistä jostain keijun tapaisista. Linnut kuitenkin lopulta paljastuivat todella kaukaisiksi vesipääskyiksi, jotka välillä lennähtelivät lyhyitä siirtymiä ja laskeutuivat taas mereen kellumaan. Näitä zoomaillessa löysin kuitenkin ensimmäisen liitäjän, joka oli pitkästä etäisyydestä huolimatta helppo tunnistaa persianliitäjäksi (splitattu tropiikkiliitäjästä ja nimi vielä epävirallinen). Liitäjiä näkyi noin tunnin staijilla lopulta kuusi lintua, vaikka meillä oli ollut se käsitys, ettei niitä juurikaan pitäisi talvella näkyä. Yllättävä havainto oli myös kaksi merellä länteen lentänyttä aasiankääpiösorsaa. Naamiosuulia näkyi ainakin neljä lintua ja retkipinnaksi havaittiin vielä vuorikirvinenkin.

Olimme huomanneet aivan staijipaikkamme vieressä motellin, jonne menimme taas kysymään huoneen hintaa. Ranskalainen omistajatar antoi meille alennustakin ja saimme mukavan ja tilavan huoneen 30 Rialilla. Lämmintä vettä ei kuitenkaan ollut ja kylppäri oli täynnä ötököitä. Oli mukava päästä pitkästä aikaa selaamaan WiFin avulla maailman tapahtumia ja kävimme hotellin ravintolassa myös syömässä ja ruoka olikin oikein hyvää.

Pinnapäivä

29.12. nukuimme pehmeillä sängyillä aivan liian hyvin, kun herätyskellonikin oli vahingossa jäänyt arkiherätykselle ja nyt elettiin lauantaita. Onneksi olimme nopeita pakkaamaan tavaramme ja pääsimme ulos jo auringon noustessa. Ja kohta matkasimme kohti vuoria ja Wadi Hannaa.

Ajo-ohjeet paikalle olivat hieman sekavat, mutta yhdistelemällä satelliittikuvien tietoja navigaattorin tietoihin sekä varmistamalla vielä oman sijaintimme puhelimen kartoilta, löysimme juuri oikeaan mutkaan, josta käännyimme lähes olemattomalle tieuralle. Ja koskapa olimme päässeet autollamme paljon lähemmäksi Wadi Hannaa kuin olimme kuvitelleetkaan, parkkeerasimme heti tien alkupäähän ja ulos päästyämme alkoi lintuja löytyä heti oikein mukavasti.

ApinanleipäpuutOlimme nyt niin etelässä, että lajisto oli muuttunut radikaalisti ja nyt yleiseksi toteamamme sirkku oli afrikankastanjasirkku. Saman tien löysimme myös ensimmäisen kauniin afrikanparatiisimonarkin, joka oli todella hienossa puvussa ja intoutui välillä laulamaankin. Pian näitä löytyi lisääkin, mutta valtaosa oli hieman vaatimattomammassa naaraspuvussa. Ohitsemme pyrähti pieni parvi mustalakkipyitä, joista pari jäi onneksemme hetkeksi patsastelemaan näkyville. Apinanleipäpuiden latvuksissa vilisti oliivirillejä ja myös idäntiltaltteja löytyi useita kuten myös mustapyrstötaskuja sekä varsin hyvin piilotellut arabiankerttu.

AfrikankastanjasirkkuOliivirilliAfrikanparatiisisieppoAfrikanparatiisisieppo

Kävelimme alas pienelle lähteelle havaiten lisää afrikanparatiisimonarkkeja, oliivirillejä, mustapyrstötaskuja sekä ”tristiksiä”. Havaitsimme myös pikkusiepon, metsäviklon, pari isopurppuramedestäjää, varpushaukan sekä vuorikotkan. Onnistuimme löytämään lintujen käyttämän juomapaikan, jossa pysähdyimme puoleksi tunniksi kuvaamaan paikalle tulevaa lintuvirtaa. Lopulta autolle palattuamme löysimme yhden tai kaksi pensaslepinkäistä

PensaslepinkäinenArabiankerttuWadi Hanna oli kaikin puolin varsin viehättävä paikka, mutta koska emme tienneet, mitä odottaa monilta tulevilta kohteiltamme, lähdimme aika pian jatkamaan kohti seuraavaa päämääräämme, joka oli Tawi Attairin doliini eli karstivajoama.

KeisarikotkaYlös vuorille noustuamme löysimme tien varresta lehmänraadon, jolla oli kytiksellä runsaasti lyhytpyrstökorppeja sekä pari keisarikotkaa. Näitä katsellessamme ja kuvaillessamme löysimme myös kaukaisen käärmekotkan sekä lähipuskissa vilahdelleita oliivikutojia.

Lopulta parkkeerasimme Tawi Attairille, jossa paljastui kuinka ränsistyneeksi tämäkin paikka oli päästetty. Aikanaan paikalla oli ollut turisteille kahvilakin, mutta nyt edes kaikki sen seinät eivät olleet pystyssä ja pihaa käytettiin karjapihana. Mitään opasteitakaan ei paikalla ollut vaikka kyseessä kuitenkin oli oikein komea nähtävyys.

Me emme kuitenkaan kävelleet vajoamaa katsomaan, vaan aloimme kompata maastoa kahvilarakennuksen ympäristössä ja sen yläpuolella olevan maatilan välillä. Paikalta oli vuonna 1997 löydetty erillispopulaatio muuten vain Jemenissä tavattavasta arabianhemposta. Löysimme todella runsaasti afrikankastanjasirkkuja, varpusia, oliivikutojia, muutaman jemenintaskun, muutaman hopeanokan, metsäkirvisen sekä pari hohto- ja isopurppuramedestäjää. Hohtomedestäjäkoiraan nähtyäni, tajusin nähneeni moisia jo edellispäivänä. Samanlaista selässä ollutta sähkönsinistä väriä oli näkynyt toisella edellispäiväisistä palmukeitaalla vilahtaneista linnuista. Lisäksi näimme pari vuorikotkaa, keisari- ja arokotkia, lyhytpyrstökorppeja sekä aavikkopääskyjä. Mutta etsimäämme vaatimattoman näköistä hemppoa ei näkynyt.

Vuorikotka

Afrikankastanjasirkku

Jemenintasku

Hohtomedestäjä

Niinpä kävelimme vajoamaa katsomaan ja olihan meillä tiedossa, että hemppoja oli havaittu joskus vajoamankin katselupaikalle. Näkymä oli todella komea ja muutama paikalle saapunut turisti suuntasi könyämään jopa vajoaman pohjaa kohti. Emme itse olleet tienneet alas menon olevan mahdollista eikä päivän kuumuudessa tämä tuntunut kovinkaan houkuttelevalta.

Rotkon rehevillä seinämillä näkyi ja kuului runsaasti rotkorakkeleita ja taas yksi afrikanparatiisimonarkkikin nähtiin. Myös oliivirillejä vilahteli puissa mutta etsimäämme hemppoa ei näkynyt.

Karstivajoama

ArabianhemppoLopulta kävelimme takaisin rakennusten pihamaastoa tutkimaan ja vihdoin Hanna löysi yhden arabianhempon langalta istuskelemasta. Ehdin itsekin nähdä lintua onneksi joitakin sekunteja ennen kuin se lähti korkealla ja kauas kohti maatilarakennuksia.

Tämä kuitenkin riitti meille ja pääsimme lähtemään kohti seuraavaa, aivan yhtä tärkeää kohdettamme. Kävimme lähikylällä kaupassa hakemassa kylmää juomista ja hieman jotain naposteltavaa (muutahan kaupoista, edes isommista, ei oikein saanutkaan) ja nousimme yhä vain ylemmäksi vuorille. Lopulta parkkeerasimme saamiemme ohjeiden mukaan Jebel Samhanin läheiselle jyrkänteelle, jolla oli korkea telemasto.

MustakotkaEmme olleet ehtineet kunnolla autosta ulos, kun näimme vuorten rinteiden yltä syöksypommittajan lailla alas jyrkänteen reunan taakse sujahtavan mustakotkan! Juoksimme jyrkänteen reunan suuntaan ja näimme linnun vielä sujahtavan aivan yhtälailla nopeasti seuraavan kielekkeen taakse. Olimme yhteensä nähneet lintua vain pari sekuntia, mutta laji oli kyllä helppo tuntea – pikimusta kotka, jolla valkea kuvio selässä.

Otimme eväät ja juomat mukaan ja etsimme kielekkeeltä mielestämme parhaan tarkkailupaikan ja istuimme odottamaan lisänäytöksiä. Pitkälti toista tuntia istuskelimme odottaen mutta näimme vain muutamaan otteeseen ylitsemme järkyttävää vauhtia porhaltaneen arabihaukkaparin. Onneksi ylhäällä vuorilla ei kuitenkaan ollut kuuma ja tuulikin vilvotti mukavasti, joten saatoimme nauttia aivan henkeäsalpaavan upeista jyrkistä maisemista!

Jyrkänne

Palattuamme autolle törmäsimme hollantilaiseen lintuharrastajapariskuntaan, joka oli vasta muuttanut Omaniin käytyään aiemmin maassa jo useita kertoja. He kertoilivat meille havainnoistaan tältä paikalta ja kyselimme hieman myös, millaisia teitä meillä olisi odotettavissa jatkossa, kun meitä jännitti pääsisimmekö muutamille paikoille autollamme.

Siinä jutellessamme lensi ylitsemme keisarikotka ja kohta mustakotkapari nousi ajamaan tunkeilijaa pois reviiriltään. Nyt pääsimme näkemään linnut todella upeasti ja lopulta toinen linnuista vieläpä laskeutui kielekkeelle, aivan sen paikan lähelle, jossa olimme juuri istuskelleet. Harmi kyllä lintuun oli nyt etäisyyttä aika paljon, mutta kaukoputkella lintu näkyi upeasti ja lopulta olimme saaneet kuvia niin lentävistä kuin istuvastakin linnusta.

Mustakotka

SavannikiuruTyytyväisinä lähdimme palailemaan kohti rannikkoa mutta onneksi muistimme, että joissain retkiraporteissa oli mainittu, että Tawi Attairin ja Wadi Darbatin väliltä oli ainakin joskus löydetty talvisinkin komppaamalla savannikiuruja, joita alueella ei yleensä talvella juuri havaittu. Etsiskelimme edes jonkinlaista vähänkään vehreämpää aluetta ja lopulta päädyimme komppaamaan pellontapaista, jolla kasvoi jotain kellastuneenvihreää paksumpaa pajunvarsimaista kasvia. Ei paikka hyvältä näyttänyt, mutta kuinka ollakaan löysimme saman tien useita savannikiuruja ja lopulta niitä oli ainakin kymmenen lintua vain noin sadan metrin päässä autostamme. Todennäköisesti niitä olisi löytynyt ihan miltä tahansa vähänkään vihreämmältä paikalta.

Wadi DarbatWadi Darbatin lähestyessä oli selvää, että nyt olimme saapumassa paikallisittain suosittuun turistipaikkaan. Heti ensimmäisellä stopilla kauniilla putouksella oli pari koululaisryhmää ja runsaasti muitakin turisteja. Löysimme heti oliivirillejä, pari afrikanparatiisimonarkkia, mustapyrstötaskuja sekä pari silkkihaikaraa, Jatkoimme pian hieman edemmäksi lähes tien päähän rauhallisempaan paikkaan ja löysimme lisää samoja lajeja, pari metsävikloa ja heinätavia sekä todella runsaasti oliivikutojia. Ja eipä aikaakaan, kun Hanna löysi eräässä puussa piilotelleen viikunakyyhkyn, mutta lintu räpsähti aika pian lentoon ja katosi latvusten taakse.

OliivikutojaViikunakyyhky

Kokkaillessamme alkoi aivan päältämme kuulua todella hauskan kuuloista viikunakyyhkyn kujerrusta, mutta taas kun löysimme linnun näkyville, se lähti lentoon ja katosi. Syötyämme kävimme vielä kävelemässä vesilutakoiden rantoja, mutta emme löytäneet kuin yhden taivaanvuohen, rääkkä- ja ruskohaikaran, pari nummikirvistä sekä pari ruostepäälepinkäistä. Taivaalla kaarteli pari vuorikotkaa ja pari tuulihaukkaa kisaili lähirinteiden laella. Aavikkopääskyjä näkyi vähän isompiakin parvia ja yhdessä vilahti mukana ruostepääsky.

Taas pöllöilyä

Kun ilta alkoi hämärtää, alkoivat muut lähteä ja pian olimme paikalla keskenämme. Ja pian alkoi lähipuista kuulua hauskankuuloista arabianpöllösen (splitattu vastikään afrikanpöllösestä ja ei virallinen nimi) hurahtavaa ääntelyä.

Olimme toivoneet pääsevämme reissun aikana paremmin nettiin ja niinpä emme olleet saaneet selville tarkasti, missä päin paljon luulemaamme suuremmalla alueella täplähuuhkajaa oli havaittu. Onneksemme saimme tekstiviestitse yhteyden hyvään ystäväämme Mikko Ala-Kojolaan, joka sai tarkistettua meille tarkan havaintopaikan Observation.org -sivustolta.

ArabianpöllönenNiinpä pystytimme teltan Mikolta saamamme gps-pisteen läheiselle levikkeelle ja jäimme kuulostelemaan, josko huuhkaja suvaitsisi huhuilla. Kiertelimme alueella niin kävellen kuin autolla hieman kauempanakin käyden ja näimme ja kuulimme neljän yöhaikaran parven sekä kuulimme toistakymmentä arabianpöllöstä. Yhden pöllösen kaivoimme esiin ja pääsimme näkemään sen erittäin hyvin ja jotenkin kuvaamaankin. Kuulimme myös hyvin sarvipöllömäistä huhuilua lyhyen aikaa pitäneen pöllön, joka kuitenkin lopetti ennen kuin ehdin sitä äänittää. Sarvipöllö on havaittu Omanissa vajaat kymmenen kertaa, joten talvella huhuileva lintu olisi ollut kova havainto.

Lopulta päätimme luovuttaa ja könysimme telttaan unten maille. Mutta yöllä heräsin klo 3:40 matalaan ääneen, jota minun piti kuunnella pariin otteeseen ennen kuin tajusin mistä oli kyse. Herätin Hannan sanoen, että nyt se huuhkaja kuuluu. Ja täplähuuhkajahan huhuili aivan telttamme yläpuolella. Nousimme varovasti teltasta ulos ja löysimme otsalampun valossa huuhkajan lähipuun latvasta, josta se kuitenkin lähti saman tien lentoon eikä sitä sen koommin näkynyt taikka kuulunut.

Lisää Dhofarin paikkoja

30.12. heräsimme aikaisin ja aamun pimeydessä kuulimme telttaan vielä parin arabianpöllösen hurahtelua. Pian olimme pakanneet taas tavaramme autoon ja lähdimme ajamaan kohti aamukohdettamme Ayn Tobrokia. Olimme perillä jopa liian aikaisin ja saimme odotella aamun valostumista jonkin aikaa.

Lähteen ympäristöstä löysimme useita afrikanparatiisimonarkkeja, oliivirillejä ja -kutojia, mustapyrstötaskun sekä kuulimme hyvän kuuloista pikkusieppomaista mutta kireämpää rätinää. Kesti tovin, että pääsin lopulta näkemään linnun ja sain sen määritettyä idänpikkusiepoksi.

Odottelimme kärsimättöminä etsimämme lajin saapuvan juomaan lähteelle, mutta vasta parin tunnin odotuksen jälkeen saapuivat ylipäänsä ensimmäiset linnut juomaan ja ne olivat tietysti afrikankastanjasirkkuja. Juomassa kävi myös kaksi kamelilaumaa omistajansa johdattelemina. Olisimme saaneet vanhalta herralta litran kamelin maitoa, mutta kieltäydyimme siitä allergiaan vedoten, kuten myöskin kutsusta hänen kotiinsa illalla syömään kiireeseemme perustuen. Isäntä yritti lisätä illalliskutsun houkuttelevuutta kertomalla pihapuussaan huhuilevista isosta ja pienestä pöllöstä.

Kameleita

Mustapyrstötasku

Näimme myös muutaman arokotkan käärmekotkan, varpushaukan, pari tuulihaukkaa sekä taivaanvuohen, mutta etsimäämme lajia ei meinannut löytyä. Kertaalleen kuulimme läheisen rinteen huipun suunnalta hyvän kuuloista ääntelyä, mutta ääni kaikkoni hiljalleen kauemmaksi ja vaimeni pian kokonaan. Kun olimme jo aikeissa luovuttaa näin kahden linnun lentävän yllämme. Ne näyttivät pienemmiltä kuin olin odottanut, mutta kaikki muu täsmäsi. Onneksi ehdin sanoa Hannalle linnuista tarpeeksi nopeasti ja hänkin pääsi näkemään nämä kultasiipihempot, kun ne lensivät ylitsemme ja jatkoivat kauas laakson toiselle puolelle.

Palattuamme rannikolle oli ensimmäinen kohteemme Khawr Taqah, joka oli aivan umpeenkasvanut ruovikkoa. Khawria kiersi puistomainen kävelyreitti monenlaisine rakenteineen, mutta kaikesta näki, ettei paikalla juuri kävijöitä ollut. Löysimme lähipuista useita hopeanokkia sekä joitakin kauluskaijoja ja laguunissa oli pieni parvi flamingoja, lapasorsia, pari liejukanaa ja ruovikoiden päällä lennähti pari ruskohaikaraa. Rytikerttunen lauloi ruovikon kätköissä.

Jatkoimme seuraavalle laguunille East Khawrille, joka olikin paljon lintuisampi. Mutta rannoilla oli myös paljon ihmisiä, joten katsoimme khawria vain sen itärannalta. Pari kiljukotkaa istuskeli puissa huudellen ja kahlaajaparvessa oli suokukkoja ja pitkäjalkoja, vastarannalla pari rääkkähaikaraa sekä intianriisihaikara ja kuulimme lähiruovikosta parin luhtakanan ääntä.

Kierrettyämme khawrin toiselle puolelle löysimme pienestä erillislutakosta pari lapinsirriä ja tylliä sekä sitruunavästäräkin.

Lähistöllä oli puisto, joka oli ainakin aiemmin ollut vakituinen idänmehiläishaukkapaikka, mutta nyt puistoon ei päässyt sisälle lainkaan ja muutenkin se näytti todella ankealta ja kuivuneelta. Emme havainneet käytännössä ainoatakaan lintua puiston puissa ja ulkopuolellakin oli vain kylävariksia. Niinpä kävelimme läheiselle rannalle hetkeksi varjoon istumaan ja katselemaan merelle, jossa näkyi jokunen naamiosuula.

Seuraavaksi jatkoimme Al Baleedin arkeologiseen puistoon, jossa löysimme farnsiskaanimuseon takapuistikosta helposti toistakymmentä suomupaksujalkaa, joita pääsimme katsomaan ja kuvaamaan mukavasti. Jatkoimme puistikon toiselle puolelle, jossa oli suuri lintutornimainen rakennelma, jolta pääsi katsomaan läheistä khawria. Liejukanoja, pari sinisorsaa ja pikku-uikkua, 3 ruskohaikaraa, 2 kynsihyyppää sekä taas laulava rytikerttunen havaittiin ennen kuin päätimme suunnata tutustumaan museoon.

Suomupaksujalkoja

SuomupaksujalkaSuomupaksujalka

Iltapäiväretken aloitimme etsimällä mahdollisia paikkoja, joista näkisi Sahnawt farmin linnustoa. Päätien varresta pääsimme näkemään viljelyksiä aika huonosti ja havainnot jäivät sitruunavästäräkkiin, noin kymmeneen laululentoa esittäneeseen savannikiuruun, muutamaan haarapääskyyn sekä kaukana näkyneisiin valkoposkitiira- ja lehmähaikaraparviin sekä valtaviin määriin puluja. Päivän kuumuudessa väreily haittasi havainnointia pahasti.

Länsipuolelta viljelyksiä pääsimme näkemään aluetta paljon paremmin, mutta mitään oikein hyvää paikkaa emme sieltäkään löytäneet. Viitisen sininärheä, useita satoja oliivikutojia, mukanaan yksi aivan täysin juhlapukuinenkin lintu sekä muutama parvi hopeanokkia ja ruostepäälepinkäinen nähtiin. Itäpuolelta aluetta emme enää löytäneet oikein mitään. Taivaalla kaarteli jonkin verran kotkia, mutta emme silti olleet oikein tyytyväisiä paikkaan. Harmi, ettei viljelyksiä ole enää vuosiin päässyt kiertelemään aitojen sisäpuolelle.

Jatkoimme seuraavaksi Ayn Razatiin, joka osoittautui taas paljon pienemmäksi paikaksi kuin olimme ennakkoon odottaneet. Lähteen ympärillä ei ollut kovinkaan paljon hyvän näköistä kasvillisuutta. Kaiken kukkuraksi unohdin parkkipaikalla vetää automme käsijarrun päälle, typerässä autossamme kun ei ollut lainkaan automaattivaihteisissa autoissa yleensä olevaa parkkivaihdetta. Niinpä istuimme vielä autossa pakkailemassa eväitä laukkuihimme, kun auto hitaasti valuen tömähti edessämme olleeseen aidan tolppaan ja tietysti tällaiseen leluautoon jäi tästä jälki. Niinpä ketutuskäyrä oli minulla aika korkealla jo ennen kuin edes maastouduimme.

Ja kun paikka ei todellakaan vakuuttanut, niin emme kovin paljon aluetta kierrelleet. Ainoa reheväkasvinen ja kukkapuskainen puistokin oli kiinni, joten sitä piti tihrustaa vain aidan läpi. Isopurppura- sekä hohtomedestäjiä näkyi kukissa jonkin verran ja nurmikolla tepasteli västäräkkejä ja vuorikirvisiä sekä pari harjalintua.

Aidan ulkopuolella näkyi lähinnä vain oliivikutojia. Pari erilaista liskoa sekä muutama hassun kesy hiirentapainen otus nähtiin ja yllättäen löysimme yhden valko-otsalepinkäisen. Lähteellä afrikanparatiisimonarkki napsi vedestä jotain syötävää hienosti syöksähdellen, mutta valitettavasti lintu katosi ennen kuin Hanna pääsi tätä hyvin kuvaamaan.

IsopurppuramedestäjäOliivikutoja

Aika pian jatkoimme vielä illan viimeiseen kohteeseemme Ayn Hamraniin. Tämänkin paikan olimme ahkerasti lukemamme Birdwatching Guide to Omanin perusteella odottaneet olevan suurempi kuin mitä se lopulta oli. Pienen, samaan tapaan kuin muuallakin, betonilla reunustetun lähteen ympärillä oli hieman puustoa ja vettä valui kapeana ränninä alemmaksi, jossa puustoa jatkui kapeana kaistaleena. Ylempänä rinteellä oli myös kohtuullisen rehevää, mutta lintuja oli täälläkin paljon vähemmän kuin olimme odottaneet. Meistä alkoi tuntua, että vuoden vaihteen tienoon täytyi olla huomattavasti heikompaa aikaa kuin marras- tai helmikuu, joilta olimme lukeneet useita retkiraportteja. Olimme odottaneet rehevillä paikoilla olevan huomattavasti enemmän talvehtivia lintuja, mutta ilmeisesti ainakin tänä talvena talvehtijoita oli erittäin vähän tai sitten linnut olivat poikkeuksellisen levällään, sillä syksyn sateiden jälkeen aavikoillakin oli paljon vihreämpää kuin normaalisti ja varmasti vettäkin saatavilla.

HopeanokkaAlkuun havaintomme jäivät paikallisiin oliivirilleihin ja -kutojiin, afrikanparatiisisieppoihin, hohto- ja isopurppuramedestäjiin sekä hopeanokkiin. Koluamalla aluetta laajemmin löysimme myös metsäviklon, pikkusiepon, pari laulurastasta, ruostepäälepinkäisen, kuulimme pari mustalakkipyytä sekä alempaa löysimme viikunapuista parikymmentä viikunakyyhkyä. Nämä olivat kuitenkin taas aivan käsittämättömän hyvin piilottelevia sekä arkoja eli aina kun löysimme yhdenkin linnun näkyville, pyrähti puusta pieni parvi kyyhkyjä karkuun.

Kävimme ihastelemassa auringonlaskua hieman ylempänä rinteessä ja kun alkoi hämärtää, ei paikalla ollut enää muita ihmisiä. Niinpä pystytimme telttamme yhden suuremman puun alle.

Kohta kuului lähivuorten huipulta komea suden ulvonta, johon kuului vastaus kaukaisten vuorten suunnalta sekä myöskin kaukaa toiselta puoleltamme. Sitten olikin pitkään hiljaista, kunnes kuulimme täplähuuhkajan huhuilua kauempaa rinteeltä. Päätimme yrittää kävellä lähemmäksi huuhkajaa, mutta emme lopulta kuulleet sitä yhtään sen paremmin pari sataa metriä käveltyämmekään, joten emme lähteneet sen enempää könyämään hankalakulkuista rinnettä. Ihmeen hyvin huhuilu kantoi, vaikka Wadi Darbatissa huuhkajan huhuiltua aivan telttamme päällä, olimme ihmetelleet äänen hiljaisuutta.

Pian telttaan kömmittyäämme, alkoi arabianpöllönen hurista aivan yläpuolellamme. Pelkäsin sen valvottavan itseäni koko yön, mutta onneksi se hiljeni pian. Yöllä heräsimme maan tärähtelyyn, kun kamelilauma kulki leirimme ohi. Muutama kameli jäi riipimään puista oksia aivan telttamme lähelle ja päätimme turvallisuuden vuoksi siirtyä autoon nukkumaan. Juuri telttamme yllä ollut akaasia voisi maistua hyvälle ja pelkäsimme, että oksia kurotteleva kameli saattaisi kompastua telttamme naruihin.
Ayn Hamran

Raysut

Heräsimme uudenvuodenaattoyönä pariin otteeseen kuulostelemaan ja kuulimme ainakin pari arabianpöllöstä ja kertaalleen täplähuuhkaja kävi huhuilemassa paljon lähempänäkin. Kävelimme taas sen perään, mutta sepä otti ja hiljeni tyystin kuuluen taas myöhemmin kaukaa alkuperäisestä suunnasta.

ViikunakyyhkyAamulla kävelimme vielä lähteen ympäristössä ja alapuolella tavoitteena päästä katsomaan ja kuvaamaan viikunakyyhkyjä, mutta ne olivat aivan yhtä hankalia kuin aikaisemminkin. Pari eri äänistä hernekerttua, laulurastaan, rytikerttusen sekä muut jo edellisiltana nähdyt paikalliset linnut nähtyämme pakkailimme auton ja lähdimme taas liikenteeseen.

Ohittaessamme Al Baleedin puistoa näimme yllättäen langalla istumassa kolme viikunakyyhkyä. Stoppasimme automme ja Hanna pääsi ottamaan jonkinlaiset kuvat näistä linnuista hieman erilaisessa ympäristössä kuin missä niitä olimme aiemmin nähneet.

Lopulta olimme Raysutissa, jossa suuntasimme ensin rantaan, johon pääsimme parkkeeraamalla auton päätien varteen ja kävelemällä alas kallion painanteisiin syntyneen kosteikon reunaan. Kosteikolla oli suuri parvi kattohaikaroita seuranaan pronssi-iibiksiä, riuttahaikaroita, muutama rääkkä- sekä pari intianriisihaikaraa, pikkujalohaikara, 3 pyhäiibistä ja kauempana rannassa näkyi sorsia ja kahlaajia. Kävellessämme lähemmäs rantaa äkkäsimme pitkäpyrstöjassanan, joka kuitenkin lennähti aika pian katveeseen.

Haikaroita ja iibiksiäPyhäiibisPitkäpyrstöjassana

Taivaalla kaarteli jo jonkin verran arokotkia sekä muutama haarahaukka ja rannassa seisoskeli kalasääski. Kahlaajaparvissa oli jo aiemmin nähtyä lajistoa, sirrejä, kurmitsoja, tyllejä sekä ainakin yksi liro. Sorsien ja lokkien, jotka olivat nekin tuttuja lajeja, seurassa oli yllättäen nuori tundrahanhi ja näimmepä reissun ensimmäisen feldeggi-keltavästäräkinkin.

Raysut

Jonkin aikaa kosteikon lintuja seulottuamme jatkoimme kohti kuuluisaa Raysutin kaatopaikkaa. Valitettavasti kaatopaikkaa piti havainnoida vilkkaasti liikennöidyn tien varresta, mutta löysimme erään rakennuksen varjosta hyvän paikan, joka paljastui pian vielä paremmaksi, kun tien varressa oli kuollut kameli, jota ylitsemme lentäneet kotkat kävivät välillä katsomassa lähempää. Eivät ne kuitenkaan tien varteen uskaltaneet laskeutua.

160 kotkaaArokotkia oli kaatopaikalla aivan tuhottomasti – satoja. Muita kotkia emme kuitenkaan nähneet kuin aivan yksittäisiä keisari ja kiljukotkia sekä vuorikotkan. Kuvailimme kotkia helteessä jonkin aikaa, mutta aivan niin hyvin niitä ei päässyt kuvaamaan kuin olimme toivoneet.

Arokotka

Kotkia kuvailtuamme jatkoimme läheiselle jätevedenpuhdistamolle, jonka ystävällinen henkilökunta päästi meidät porttien sisäpuolelle liikkumaan vapaasti. He taisivat jopa kytkeä jotkin sekoittimet pois päältä vierailumme ajaksi hajua vähentääkseen. Mutta eihän tällä paikalla haissut sen pahemmalta kuin yleensä hyvillä lintupaikoilla tekee.

Jätevesialtailta löysimme satoja savannihaikaroita, jotka olivat ihmeen arkoja. Lisäksi lehmähaikaroita oli kymmeniä ja tarkistimme tietenkin ettei yhtään coromandusta ollut joukossa. Kahlaajalajistoa edustivat parit kynsi- ja kenttähyypät, pikkutylli, muutama lapinsirri sekä liro.

SavannihaikaraKynsihyyppä
Kiljukotka

Kiersimme kaikki altaat ja hieman lähialuettakin ja löysimme vielä pari naamiokyyhkyä, sitruunavästäräkkejä sekä muutaman feldeggiin.

Lopulta kiittelimme työntekijät, jotka näyttivät siltä, että olisivat pitäneet hommistaan taukoa vierailumme ajan, sillä heti autolle päästyämme, alkoi paikalla melkoinen tohina.

Palailimme taas kaatopaikalle, jossa hämmästelimme vielä hetken arokotkamääriä, mutta koskapa kamelinraatokin oli korjattu tien varresta jonnekin, eivät kotkat enää juuri tulleet kuvaushollille. Niinpä jatkoimme ennen reissuamme Observation.orgista ottamani nuotin pohjalta parin poikkitien välissä olleelle pienelle lutakolle tarkistamaan, vieläkö lähes kuukautta aiemmin paikalla ollut lintu olisi yhä paikalla.

PikkupääskykahlaajaLöysimme lutakolle taas puhelimeen ladattuja karttoja sekä tulostamiamme ilmakuvia hyväksi käyttäen ja kohta seuloimme pienen lutakon rantoja, joilla ei monta lintua ollut: Pari flamingoa, lampiviklo sekä pari liroa. Mutta ihmeekseni löysin parin kiven välissä piilotelleen hyvän näköisen linnun ja käveltyämme lähemmäksi se nousikin jo aika kaukaa ilmaan ja paljastui etsimäksemme pikkupääskykahlaajaksi. Lintu lenteli tovin lutakon ympärillä ja Hanna sai siitä jokusen kuvan otettua, ennen kuin päätimme poistua paikalta, jotta lintu pääsisi laskeutumaan takaisin lutakon rantaan.

LaguuniSeuraavaksi kävimme vielä aamuisen rantakosteikon kohdalta tien toisella puolella kävellen etsimässä lintupaikkaoppaassa ja sen nettipäivityksessä mainittua laguunia. Löysimmekin pari pientä laajasti ruovikoitunutta vesialuetta, mutta keskipäivän helteessä havainnot jäivät vähäisiksi. Ainoa hauska havainto oli, kun näimme pienen pikku-uikkuparven jahtaavan uimassa ollutta suurehkoa käärmettä.

MerikilpikonnaAjoimme vielä Raysutin valtaisan satama-alueen, jolla oli hurjasti erilaisia rakennusprojekteja meneillään, halki meren rantaan ja kipusimme pienelle kielekkeelle lyhyelle meristaijille. Vuorokauden aika oli aivan väärä ja helle varsin paahtava, joten merellä oli aika paha väreily. Ei ollut siten ihme, ettemme nähneet merellä mitään mainittavaa, mutta suoraan allamme näimme pari suurta liemikilpikonnaa uiskentelemassa sekä yhden niiden kanssa samankokoisen rauskun.

Autolle palattuamme totesimme, että olimme lopulta kolunneet kaikki tietämämme pakolliset paikat lähiseudulla ja koska osa näistä oli ollut pienehköjä pettymyksiä, emme nähneet tarpeelliseksi kuluttaa enää yhtä päivää lisää Salalahin lähistön muita, todennäköisesti varsin pieniä ja huonoja paikkoja kierrellen, vaan jatkoimme edelleen koko ajan vallinnutta etenemissuuntaamme eli länttä kohti ja otimme seuraavaksi kohteeksemme Al Mughsaulin.

Al Mugsaul ja taas pöllöilyä

Al MughsaylAl Mughsaulissa eivät nuottimme pitäneet sitten lainkaan paikkaansa, sillä syksyiset syklonit olivat romahduttaneet entisen khawrin kohdalla pitkät pätkät päätietä siltoineen ja jouduimme kiertämään perille vuorille rakennettua kiertotietä pitkin. Olimme jo aiemmin saaneet tietoon, että khawr oli mennyt tulvissa täysin pilalle, joten emme tuhlanneet aikaa sen seulomiseen, vaan etsimme uuden pikkutien joka kääntyi kohti wadia.

Meillä oli tiedossa, että wadia pitäisi ajaa noin 6 kilometriä vanhasta risteyksestä, jotta pääsisimme paikkaan, jonne olimme pyrkimässä. Tästä oli sanottu ensimmäisen neljä kilometriä olevan ajettavissa tavallisella kaksivetoisella autolla ja lopun vaativan nelivedon.

Käännyttyämme hiekka-/kivikkotielle tuntui heti siltä, että pääsisimmeköhän ajamaan tietä lainkaan, mutta alkukivikosta selvittyämme huomasimme, että tie tuntui olevan aivan vastikään kunnostettu. Niinpä jatkoimme matkaa leveää wadia pitkin ja vaikka tie risteytyi pariin otteeseen, pyrimme seuraamaan satelliittikuvan avulla mutkittelevaa uraa, joka johti kohti tiedossamme ollutta gps-pistettä kohti. Tiellä oli pari huonoa pehmeähiekkaista sekä pari varsin kivikkoista kohtaa, mutta ihmeeksemme onnistuimme ajamaan pohjan pahemmin kolisematta ja kiinni jäämättä ensimmäiset neljä kilometriä. Ja kun ei tie mainittavasti tästäkään huonontunut jatkoimme lopulta seuraavatkin pari kilometriä aina gps-pisteellemme saakka, jossa lopulta oli aivan selvää, että sen pidemmäksi ei autollamme ollut mitään asiaa. Hannan aloitellessa kokkailua, kävelin tietä etemmäksi todeten, etten kyllä olisi kilometriäkään enempää jatkanut nelivedollakaan.

Wadi

JemenintaskuKokkailupaikalla pyöri jemenintaskupari, jonka koiras oli todella kesy ja aika uteliaskin. Olin kerran istumassa autossa, kun se päätti ensin laskeutua tuulilasinpyyhkijälle, josta se siirtyi ensin toisen ja sitten toisen sivupeilin päälle. Kerrankin lintu, joka oli helppo kuvatakin!

Meillä oli taas, kiitos Ala-Kojolan Mikon, tiedossa aivan tuore gps-tieto paikalta, mutta myös ristiriitaisia tuoreita tietoja koskien etsimämme linnun olin paikkaa. Toisissa oli sanottu, että lintu olisi neljä kilometriä etempänä paikasta johon pääsisi kaksivetoisella autolla, toiset sanoivat sen olevan kaksi kilometriä paikasta johon pääsisi nelivedolla. Meitä ei oikein houkuttanut ainakaan neljän kilometrin kävely, joten päätimme luottaa Mikolta saamaamme gps-pisteeseen, joka osoitti meidän olevan vain 700 metrin päässä paikasta, johon lintu oli vain muutamaa päivää aiemmin kuulunut. Piti vain toivoa, että paikka oli ollut oikein merkitty. Toki olimme henkisesti valmistautuneet tarpeen tullen kävelemäänkin.

Syötyämme olikin taas lähes pimeää ja lähdimme kävelemään wadia edemmäksi. Vielä ei ollut edes täysin pimeää, kun kuulimme edessämme olleiden kallioseinämien suunnalta pari komeaa sarjaa aavikkopöllön huhuilua. Mutta heti tämän jälkeen, pöllöä lähemmäksi kivikkojen ympäröivällä kapealla ja mutkittelevalla tiellä kävellessämme, alkoi vastaamme saapua kameleita. Onneksi siirryimme ajoissa aika kauas kivikkoon syrjään kamelien tieltä, sillä ne jostain syystä pillastuivat ja aloittivat hirveän laukan kohti autopaikkaamme, jossa oli paikallisten kameli- ja vuohipaimenten leiri.

Ja kameleita tulikin tietä pitkin seuraavan vartin ja kaikki ne jostain syystä pillastuivat juoksuun samassa kohdassa. Ja näiden juostessa meteli oli sellainen, ettei pöllön kuuntelua tarvinnut harkita.

Kamelipaimenet laskivat ilmeisesti luokseen saapuneita kameleita taskulampulla ja tämä aiheutti todella hauskan näköisen valokiilan kamelihahmoineen viereemme kallionrinteeseen.

AavikkopöllöKamelishown päätyttyä oli jo pilkkopimeää ja hakeuduimme kivikkoon mukavaan paikkaan istuskelemaan jo odottelemaan pöllöä. Tämä paikka oli noin 1,5 kilometriä autoltamme. Lopulta lintu kuului taas ja toista tuntia kuuntelimme sen huhuilevan aika ajoin eri puolilta wadia. Kertaalleen kielekkeiltä kuului myös ääni, joka sopi naaras aavikkopöllölle. Lopulta huhuileva pöllö saapui aivan lähimmälle kallioseinämälle ja löysimme sen otsalamppujemme valokiilaan ja Hanna sai pari kuvaakin linnusta otettua, mutta meille oli selvää, ettemme yrittäisikään saada sen parempia kuvia, jottei pöllö häiriintyisi.

Autolle palaillessamme näimme tiellä muutamia hassuja pönäköitä sammakoita. Autolla pystytimme taas kovalle maalle kivien avulla telttamme ja kuinka ollakaan, alkoi aivan läheltämme kuulua aavikkopöllön huhuilu. Ja toinen kuului yhä kauempaa wadista. Istuskelimme pimeässä jonkin aikaa ja napostelimme hieman herkkuja pöllöjä kuunnellen ja aina valoa käyttäessämme meitä lähestynyttä isoa maamyyräsirkkaa ihmetellen. Otsalampun valo houkutteli paikalle myös tulitikkuaskin kokoisen sittiäisen.

Uuden Vuoden bileemme olivat kuitenkin aikaisin ohi, sillä olimme taas melkoisen väsyneitä. Niinpä vuosi vaihtui unten mailla, mutta pari kertaa yöllä herättyämme saatoimme kuunnella vuoden viimeiseksi ja taas vuoden ensimmäiseksi lajiksemme yhä vain aktiivisesti huhuilleen aavikkopöllön.

Uusi vuosi samat kujeet

1.1 aavikkopöllö kuului vielä pariin otteeseen herättyämme kuuden jälkeenkin. Toiseksi vuodariksi näkyi vähemmän yllättäen koiras jemenintasku ja kolmanneksi mekasti rinteillä rotkorakkeleita.

Pian olimme palailemassa tietä pitkin takaisin päin, mutta ilmeisesti illalla wadista pois ajaneiden autojen vuoksi tie oli nyt huomattavasti hankalampi ajaa kuin mitä se oli illalla ollut. Niinpä keräsimme täysin avonaiseksi paljastuneen autonpohjan päälle melkoisen määrän pyöreää jokisoraa sekä hiekkaa.

Onneksi lopulta selvisimme ilman kauhean pahoja kolautuksia Al Mughsauliin, jossa huoltoasemaa kohti ajaessamme, alkoi autostamme kuulua kuitenkin todella pahan kuuloisia kolahduksia. Huoltoaseman pihassa huomasimme auton pohjaan ja akselien väliin ym. juuttuneen useita kiviä, joista osa oli niin tiukassa, ettei niitä saanut pois, vaikka yritin poistaa niitä pihasta löytyneen rautakangenkin avulla. Muutamia irtokiviä saimme kuitenkin poistettua pohjasta kolisemasta.

Ostettuamme huoltoasemalta evästä, päätimme ottaa riskin ja lähteä ajamaan yhä vain länttä ja Jemenin rajaa kohti korkeille vuorille, josta kartan mukaan kääntyi keskikokoiseksi karttaan merkitty tie kohti sisämaata ja Muddayta, joka oli seuraava kohteemme.

Siinä mielessä ratkaisumme oli hyvä, että pian nousimme niin jyrkkää ja mutkaista tietä ylöspäin, että hiekka ja kivet automme pohjasta ropisivat kyydistä hyvää tahtia. Yhdellä levikkeellä pysähdyttyämme huomasimme ainakin näkyvissä olleiden jumikivienkin tippuneen kyydistä ja viimeisetkin kivet ropisivat pois seuraavien muutaman päivän aikana.

RotkorakkeliVuoristotie oli todella hieno ja maisemat todella jylhiä! Lintuhavainnot jäivät kuitenkin rotkorakkeleihin ja taskuihin. Lopulta saavuimme armeijan tarkistuspisteelle, jossa meiltä kysyttiin passit sekä mihin olimme menossa. Kun sanoimme, että Muddayhin, ei virkailija tiennyt koko paikkaa. Hän pyysi toisen kaverin apuun ja tämä tunnisti paikan ja kun kysyimme, minkälainen tie Muddayhin veisi sanoin hän: ”Good, but not good-good”. Ja kysymykseen: ”Asphalt?”, hän vastasi naurahtaen: ”No!”.

Niinpä päätimme tehdä paikalla U-käännöksen, sillä meitä ei todellakaan enää huvittanut lähteä vuoristossa kulkevalle hiekkatielle ajamaan lähes sataa kilometriä.

SerpentiinitieEdessämme oli siis melkoinen kierto, sillä saimme ajaa takaisin Salalahiin, josta sitten Thumraytiin ja sieltä sitten kohti länttä Muddayhin. No pääsimmepähän näkemään Al Mughsaulin kohdalla meressä uiskennelleita delfiinejä, vauhdista näkemään, että Raysutin kosteikolla oli yhä kattohaikaroita ja pronssi-iibiksiä ja Salalahin pohjoispuolella näimme tien vieressä kivellä patsastelleen mustalakkipyyn sekä pari naaras arosuohaukkaa.

Thumraytista Muddayhin kohti käännyttyämme aloimme olla sitten taas kunnon aavikolla ja eipä ollut yllätys, että pian näimme pari kirjosiipikiurua. Liikennettä oli vähän mutta juuri, kun huomasimme tien vieressä tepastelemassa olleita hietakyyhkyjä, piti autoja tulla molempiin suuntiin. Saimme lopulta auton ympäri ja ihmeeksemme linnut olivat yhä samalla paikalla. Mutta eivätpä ne antaneet itseään tarkemmin katsoa vaan kameraa ikkunasta työntäessämme, ne nousivat siivilleen ja lensivät suoraan poispäin kohti aavikkoa. Onneksemme olimme jo ehtineet tunnistaa nämä neljä lintua savannihietakyyhkyiksi ja huonoista lentokuvistakin ne määrittyivät.

Mudday

SaharanturturikyyhkyPitkän ajon jälkeen saavuimme viimein Muddayhin, jossa hieman ennen kylää pysähdyimme kamelitarhalle, jolla oli aivan tolkuttomasti turkinkyyhkyjä. Linnut olivat aivan mielettömän arkoja. Meillä meni pitkään ennen kuin pääsimme katsomaan kyyhkyjä yhtään paremmin ja vaikka olimme nähneet jo lennossa useita saharanturturikyyhkyn näköisiä yksilöitä, näimme lopulta vain yhden saharanturturin hyvin paikallaan. Paikalla piti olla yleisenä myös aavikkopyitä, mutta emme niitä pienellä kiertelyllä löytäneet.

MuddayPian jatkoimme kylän läpi suoraan sen takana olleelle picnic-alueelle, jolla oli pieni vesiallas ja sen ympäristössä todella rehevä aidattu taatelimetsikkö. Puustoa kasteltiin siinä määrin, ettei itse metsikköön ollut mitään asiaa kävelemään, joten tyydyimme lopulta istuskelemaan vesialtaan lähistöllä odotellen, josko joku lintu saapuisi juomaan tai muuten vain näkyviin metsikön reunaan.

Pienen odottelun jälkeen kuului puista ensimmäisen kerran kissan naukumiselta erehdyttävästi kuulostavaa niilinmedestäjän ääntelyä ja pian näin yhden komean juhlapukuisen koiraan lentävän kohti kylää. En ollut odottanut, että koiraat olisivat vielä juhlapuvussa, joten minulla meni hetki tajuta, ettei paljain silmin huomaamani lentävä lintu ollutkaan västäräkki vaan niilinmedestäjä. Kiikareilla katsoessa laji oli tietysti helppo tunnistaa, kun värit näkyivät.

Onneksi niilinmedestäjiä löytyi kohta pari lisää ja Hannakin pääsi näkemään linnun ja jotenkin kuvaamaankin. Myös pari isopurppuramedestäjää nähtiin sekä hernekerttu ja sinirinta. Kuulimme turkinkyyhkyjen kujerruksen seassa myös ainakin parin saharanturturikyyhkyn karheaa ääntelyä. Itse kävin hieman kiertelemässä lähialuetta ja tietysti silloin Hanna näki lyhyesti kasvustossa piilotelleen hopeatilhen. Kun olimme jonkin aikaa turhaan odotelleet lintua palaavaksi, päätimme siirtyä kylää kohti, jossa hopeatilhiä oli kerrottu yleensä myös havaitun. Emmekä ehtineet ajaa kuin ensimmäisten akaasiapuskien luokse, kun näin puskasta toiseen lentävän hopeatilhen, joka onneksi jäi hetkeksi näkyville, ennen kuin jatkoi matkaansa.

NiilinmedestäjäHopeatilhi

Koska päivä oli taas kuumentunut todella lämpimäksi, vähän vielä kierreltyämme päätimme kolunneemme Muddayta riittävästi, kun kylän puistikot eivät kuitenkaan näyttäneet kovinkaan kummoisilta. Niinpä lähdimme ajamaan kohti Thumraytia ja näimme taas matkalla pari kirjosiipikiurua.

Shisr

Jonkin matkaa pohjoista kohti ajettuamme käännyimme taas kohti länttä ja Shisrin viljelyalueita. Noin kymmenen kilometriä tien alusta oli aavikkoa, mutta sitten näimme kaukaisuudessa jo ensimmäiset viljelyalueet, joille ei kuitenkaan vienyt parempia teitä, joten jatkoimme matkaa.

PellotLopulta noin 75 kilometriä päätieltä, ennen Shisrin kylää, alkoi viljelyksiä olla enemmän ja havaintojakin alkoi kertyä. Näimme punapyrstölepinkäisen, pari niittysuohaukkaa ja kylälle päästyämme mustaotsalepinkäisen. Kävimme kylän keskellä sijainneella Ubarin arkeologisella linnakkeella, jossa ei kuitenkaan taaskaan ollut mitään info-tauluja, joten emme oikein tienneet mitä olimme katsomassa. Tämän jälkeen kiertelimme hetken kylän takaa lähteneitä teitä tutkien, mistä löytyisivät parhaan näköiset viljelyalueet ja löysimmekin vielä nunnataskun sekä nummikirvisiä.

Lopulta ilta alkoi kuitenkin hämärtää ja keskityimme enemmänkin etsimään, mistä löytäisimme jonkinlaisen yöpymispaikan. Lopulta majoituimme kylän takaa aavikolle lähteneen hurjalla nimismiehen kiharalla olleen tien varteen ajatellen, että tuskin tiellä olisi liikennettä lainkaan.

Olimme kuitenkin väärässä, sillä vähän väliä koko yön ajan tätä oikopolkutietä ajoi nelivetomaastureita aivan älyttömän kovaa. Emme olleet saaneet pysäköityä autoamme aivan kokonaan tieltä pois, joten viritimme varmuuden vuoksi mukana olleen heijastinnauhan auton takakulmaan.

2.1. Yöllä oli varsin kylmä. Herättyämme auton mittari näytti +9 astetta ja koko viljelyalue oli paksun sumun peitossa. Pakkasimme litimäräksi kastuneen telttamme ja tavaramme ja aloitimme retken samaisen tien alkupään palmuviljelmiltä, josta jatkoimme tarkistamaan edellisiltana parhailta näyttäneitä viljelyksiä.

Havaintoja kertyi muutamasta punapyrstölepinkäisestä, aucheri- ja pallidirostris -isolepinkäisistä, aavikko- ja arotaskuista, samasta nunnataskusta, nummikirvisistä sekä tuuli- ja ruskosuohaukoista. Retkipinnaksi nähtiin myös jokunen kiuru ja lyhytvarvaskiuru sekä lapinkirvinen ja reissun toinen metsäkirvinen sekä 3kv arosuohaukkakoiras.

Isolepinkäinen aucheriPunapyrstölepinkäinen

Aika pian päätimme lähteä ajamaan kohti itää ja päätietä. Näimme matkalla taas muutaman kirjosiipikiurun. Lopulta suuntasimme Dawkah Farmille, jonka tiesimme vähentäneen toimintaansa jo edellisvuosina, mutta nyt farmi näytti lähes tyystin lopettaneen toimintansa. Kiipesimme hiekkavallin yli ja hiippailimme komppaamaan yhden hylätyn pensoittuneen pellon. Löysimme pienen lyhytvarvaskiuruparven, nummikirvisiä sekä pari aavikkokerttua.

Qitbit

Jatkettuamme taas matkaa näimme noin 150 kilometrin aavikkoajolla vain yhden linnun, joka oli vähemmän yllättäen arokorppi. Lopulta saavuimme Qitbitiin, jossa suuntasimme huoltoaseman takana sijainneelle motellille. Motellin pitäjä löytyi pienen odottelun jälkeen, olimme ilmeisesti saapuneet juuri pahimmoilleen rukousaikaan. Saimme ihan kelvollisen huoneen ja vaikka sähköt juuri sammuivat, vakuutti paikan pitäjä laittavansa generaattorin päälle ja pian sähköt palasivatkin.

Otimme päivän kuumimman hetken rennosti, sillä oli ihan mukava päästä taas pitkästä aikaa suihkuun ja vain löhöillä selällään pimeässä huoneessa, niin silmätkin saivat hieman lepoa. Aurinko oli kuitenkin mollottanut koko reissumme ajan kirkkaasti aivan pilvettömältä taivaalta.

QitbitKolmen aikaan suuntasimme läheiselle keitaalle, joka oli todella tiheäkasvustoinen. Kiersimme pienen keitaan kävellen ja havaitsimme tuttuja talvehtijoita eli tiltaltteja ja idäntiltaltteja, naaras leppälinnun, papyruskerttusen sekä punapyrstölepinkäisen. Elukoiden jälkiä vei tiheän kasvuston sisälle todella paljon, mutta vettä emme päässeet edes näkemään. Vahva rikin haju tuoksui paikalla ja saimme myöhemmin kuulla, että monet viljelyalueet olivat joutuneet lopettamaan aavikolla viljelyn juuri veden rikkipitoisuuden takia.

ArosuohaukkaIltapäivällä kolusimme vielä Qitbitin motellin pihamaastoa, jossa oli vuosien saatossa havaittu vaikka sun mitä, mutta nyt ei selvästikään ollut hyvä talvi ja havainnot jäivät täälläkin tiltaltteihin ja hernekerttuihin (joista yksi oli taas omituisen nänäsointinen), mustaleppälintuun sekä pariin laulurastaaseen. Myös nuori, vastikään 2kv:ksi muuttunut, arosuohaukka kierteli matalalla pihapiiriä.

Qitibitin motelli ei ainakaan meidän kokemuksellamme ollut kovinkaan suositeltava sen takia, että pihapiirin huoltoasemanpuoleinen osa toimi vessana rekkakuskeille ja muutenkin pihapiiri oli varsin epäsiisti. Läheinen ravintolakaan ei ainakaan Hannan mielestä näyttänyt kutsuvalta, joten kokkailimme ruokamme trangialla huoneessamme. Mutta me olimme jo sen verran monta yötä viettäneet telttaillen, että tähän saumaan suihku ja sänky sopivat mainiosti. Olimme ainoat majoittujat ja aggregaatti jauhoi koko yön meille sähköä.

Muntasar

3.1. heräsimme jo aamuviideltä ja suuntasimme vielä aamuyökäynnille keitaalle. Auton valoissa näimme pari hyppyhiirentapaista, mutta lintuhavaintoja emme tehneet.

LeluautoHaettuamme tavaramme motellilta, olimme kohta ajamassa kohti Muntasaria, jonne piti kirjamme mukaan olla tienviitat, mutta uuden moottoritien myötä sellaisia emme löytäneet. Onneksi arvoimme kuitenkin oikean hiekkauran puhelimen karttoja käyttäen ja kauhuksemme saimme todeta sen olevan aika huonokuntoinen soratie. Olimme siis satoja kilometrejä keskellä aavikkoa ja joutuisimme ajamaan reilut parikymmentä kilometriä päätieltä syrjään huonoa tietä keitaalle, autolla jolla perille asti pääseminen ei ollut lainkaan varmaa.

Aamuseitsemältä olimme kuitenkin perillä Muntasarin oasiksella ja paikkahan näytti todella hyvältä! Vettä oli parissa paikassa keitaan reunoilla ihan kunnon lätäkköinä ja itse keidas ruovikkoineen oli todella paljon suurempi kuin Qitbitissä. Lisäksi Oasiksen takana levisi kilometritolkulla vihreää pensaikkoista harvakseltaan puita kasvavaa puoliaavikkoa. Koko aavikko oli jälleen sumun peitossa ja kasvillisuus pisaroi vettä. Onneksi turvallisuuden tunnetta lisäsivät kauempana autoilleet kamelipaimenet ja veden noutajat. Apua löytyisi, jos automme hajoaisi paluumatkalla, jolloin ajaisimme kuitenkin taas eri tietä päätielle.

Vesi levittäytyy aavikolleLintuja löytyikin heti mutta lajisto oli samaa: tiltaltteja, hernekerttuja, papyruskerttusia, punapyrstölepinkäisiä ja keitaan yllä kävi kääntymässä myös kymmenen tuulihaukan löyhä parvi. Myös kuusi vuorikirvistä sekä parven huonoiten nähty mahdollinen tuhkakirvinen, töyhtökiuru, aavikkotasku sekä kolme sinirintaa nähtiin.

ArokorppiOdotimme lutakoille saapuvaksi hietakyyhkyjä, joita kirjan mukaan piti saapuman yhdeksän jälkeen ja enimmillään paikalla oli havaittu useampaa lajia yhteensä satoja, ellei jopa tuhansia. Lukemamme edellisvuotiset retkiraportit kuitenkin antoivat ymmärtää lintujen määrän romahtaneen paikalla radikaalisti ja ainakin yhdellä porukalla havainnot olivat jääneet muutamaan aavikolle laskeutuneeseen lintuun.

Yhdeksän jälkeen alkoi lutakoille saapua turkinkyyhkyjä juomaan eli ilmeisesti vesi oli linnuille sentään juomakelpoista, vaikka rannoilla makoilikin kattohaikaran ja merimetson sekä useamman sinisorsan raadot. Ainoa hengissä yhä ollut lätäkkölintu oli pikkusirri. Pitkään odotettuamme kuulimme hetken aikaa puiden keskeltä turturikyyhky soidinta.

Mutta kymmeneen mennessä emme havainneet ainoatakaan hietakyyhkyä. Ehkäpä aavikoiden kasvillisuuteen tiivistyneet sumupisarat riittivät hietakyyhkyjen veden tarpeen tyydyttämiseen tai sitten niillä oli kokonaan uusi juomapaikka. Päätimme antaa periksi ja lähdimme ajamaan taas hiekkatietä kohti motaria, jonne selvisimme onneksi ilman mitään ongelmia.

Muntasar

Pitkän ajon päätteeksi taas pohjoisessa

Edessämme oli todella pitkä ajo kohti pohjoista ja noin viiden sadan kilometrin matkalla näimme yhden huoltoaseman katolla puluparven sekä yhteensä 12 arokorppia sekä pari aro-/aavikkotaskua – emme mitään muuta. Vasta vuorten taas lähestyessä alkoi lintuja taas näkyä ja näimme mm. muutamia intiansininärhiä.

Lopulta todella uuvuttavan ajon jälkeen kurvasimme tuttuun wadiin, jossa olimme yöpyneet reissumme ensimmäisen yön. Olimme päättäneet yrittää omaninpöllöä vielä kertaalleen tästä paikasta, sillä perille asti pääsi hyvin tavallisella autollakin.

Ehdimme illalla havaita telttapaikaksi valitsemamme paikan läheisyydessä persiantaskun, munkkitaskun, pikkutiltaltin, kalliosirkkuja, arabianbulbuleita sekä hetken äännelleen harmaafrankoliinin.

TelttaIllan pimennyttyä kettuperhe piti rinteessä pariin otteeseen todella hurjan kuuloista ujellusta ja rähinää ja hetken aikaa kaukaa vuorten rinteiltä kuului minervanpöllösen (lilith) ääntä. Kokkailimme taas isot annokset ruokaa ja jaksoimme kuulostella iltayhteentoista asti, mutta lopulta oli annettava periksi.

Purppuramedestäjä4.1. Aamuretki wadissa tuotti taas samoja kalliosirkkuja, pikkutiltaltteja, tiltaltin, hernekerttuja, muutaman purppuramedestäjän, munkkitaskun, leppälinnun, muutaman mustaleppälinnun sekä harmaafrankoliinien ääntelyä.

Aika pian lähdimme liikenteeseen. Olimme jo pari päivää olleet rahapulassa, sillä käteisemme oli loppunut. Jostain syystä Visa-korttimme eivät olleet toimineet automaateissa tai kaupoissa maksaessa. Niinpä pysähdyimme matkan varrella isolle hotellille kysymään, saisiko heiltä jollakin tavalla rahaa tai osaisivatko he neuvoa, mistä sitä voisi näin paikallisten pyhäpäivänä eli perjantaina saada.

Hotellin pihassa oli mukavasti purppuramedestäjiä, valkoposkibulbuleita sekä pihamainoja ja saimmepa ohjeet myös pankkiautomaatille, jolta saimme kuin saimmekin rahaa. Samoja korttiongelmia oli kuulemma ollut muillakin matkailijoilla. Edellisen parin päivän aikana emme olleet voineet ostaa mitään, sillä olimme laskeneet käteisemme riittävän siihen, että pääsemme aavikolta sivistyksen pariin. Olikin mukava saada pitkästä aikaa jotain naposteltavaa ja kylmää juomista.

Jatkoimme vuorten länsipuolisia teitä kohti pohjoista ja havaitsimme yhdessä kohdassa kotkaliikennettä, ainakin muutamakymmentä arokotkaa sekä pikkukorppikotkan ja myöhemmin näimme vielä pari pikkukorppikotkaa, mutta toivomaamme kirjamme mukaan yleistä korvakorppikotkaa emme vieläkään nähneet.

Tyhjä MotariEdessä oli taas pitkä ajo, jossa jouduimme vuoristoteille aivan Emiraattien rajan tuntumaan. Passimmekin tarkistettiin pariin otteeseen. Saavuttuamme vuoriston koillispuolelle kulki maan pohjoiskolkkaan parhaimmillaan/pahimmillaan kolme monikaistaista moottoritietä rinnakkain. Määränpäämme Khatmat Malaha olikin lopulta jäänyt näiden moottoriteiden väliin pahasti puristuksiin ja vaikka kaikissa kylteissä oli jo toistasataa kilometriä lukenut kylän nimi, ei kylälle lopulta kääntynyt ainoatakaan kunnon liittymää kahdeksankaistaiselta tieltä. Meidän siis piti vain arpoa, mille hiekkauralle motarilta piti poistua.

Löysimme kuitenkin kylälle, jonka läpi ajoimme rehevähkölle puoliaavikkomaiselle alueelle, jolta kirjamme ja retkiraporttien mukaan piti talvisin löytyä louhikkotaskuja.

Khatmat Malaha

Parkkeerattuamme pikkutien varteen alkoi lintuja näkyä heti oikein mukavasti. Äänekkäiden intianvaristen, pihamainojen ja kauluskaijojen ohessa löysimme useita harjalintuja, parisenkymmentä vilkasta arabiantimalia, mustaleppälintuja, purppuramedestäjiä, muutaman pikkumehiläissyöjän, 3 naamiokyyhkyä, priinioita, nasaaliäänisiä hernekerttuja, kääpiökertun sekä idänorfeuskertun. Mutta ainoat löytämämme taskut olivat pari arotaskua ja nunnataskunaaraan näköinen lintu, joka ei oikein näyttänyt nunnataskultakaan, mutta ei se mihinkään muuhunkaan sopinut. Lintu näyttäytyi vain lyhyesti ja katosi nopeasti, emmekä sitä enää myöhemmin löytäneet uudelleen. Hanna sai onneksi linnusta joitakin kuvia ja myöhemmin koti-Suomessa tarkistelin netistä ja kirjallisuudesta, että miltä se louhikkotaskunaaras näyttikään ja lajihan olikin melkoisen vaihteleva ja usein aivan erinäköinen kuin mitä mukanamme olleissa lintukirjoissa. Kuvaamamme lintu oli kuin olikin ollut nuori naaras louhikkotasku.

LouhikkotaskuKenttähyyppäKääpiökerttuPikkumehiläissyöjä

Illan alkaessa hämärtää pähkäilimme, jäisimmekö tälle rauhalliselle paikalle yöpymään, vai jatkaisimmeko vielä matkaa? Lopulta päätimme lähteä liikenteeseen, sillä halusimme varmistaa löytävämme seuraavalle kohteelle, sillä moottoriteiden takia seuraavan päivän rannoissa sijaitseville kohteille löytäminen ei ollut lainkaan selvää.

Onneksemme löysimme Shinasin kosteikon vieressä olevalle picnic-alueelle helposti, mutta valitettavasti paikalla oli muutama porukka muitakin. Kokkaillessamme porukkaa saapui koko ajan lisää ja kaksi nuorisoporukkaa pitikin sitten hirveää meteliä pitkälle yöhön. Ilmeisesti jonkin sortin päihdyttäviä aineita täälläkin oli siis käytössä?

Shinasin ja Liwan mangroveilla

Valkokorvabulbuli5.1. heräsimme aamun valjetessa ja saman tien alkoi mangrovepuselikon suuntaan virrata valkoposkibulbuleita pikkuparvissa. Myös pihamainoja ja kylävariksia oli runsaasti ja mangroveista löysimme pian joitakin papyruskerttusia sekä kuningaskalastajia.

Rannasta löysimme lokkiparven, jossa oli kolmisenkymmentä mustapäälokkia ja merellä näkyi niin töyhtö- kuin pikkutöyhtötiiroja, jokunen naamiosuula sekä pari pientä vesipääskyparvea.

Koska etsimäämme turkoosikalastajaa ei löytynyt, päätimme jatkaa matkaa lajille paremmaksi väitettyyn Liwaan. Alkumatkasta etenimme rivakasti isoa moottoritietä, jolla oli yhdessä paikassa tiellä useita satoja naurulokkeja jotain popsimassa. Pian tämän jälkeen moottoritie yhtäkkiä päättyi vaihtuen yksikaistaiseksi pikkutieksi. Perille kuitenkin päästiin navigaattorin avulla.

Liwassa olikin selvästi suuremmat mangrovekasvustot ja niitä pääsi vielä paljon paremmin tarkkailemaan. Löysimme taas papyruskerttusia, muutaman kuningaskalastajan ja pian kuulimme mangroveista pari selvää turkoosikalastajan ääntelysarjaa. Lintua ei kuitenkaan näkynyt.

LiwaVesi oli laskussa ja epäilimme, että kalastajat voisivat olla paremmin nähtävillä, kun vesi pakenee mangrovekasvuston keskeltä ja vettä on vain isommassa uomassa meidän ja puselikon välissä. Veden laskua odotellessamme kävimme rannassa, jossa näimme jonkin verran kahlaajia joukossaan mm. aavikko-, ylänkö- ja mustajalkatyllejä, 6 arabianpikkutiiraa, töyhtö- ja pikkutöyhtötiiroja sekä merellä kellumassa ja lentelemässä ainakin 250 vesipääskyä. Näimme myös punapyrstölepinkäisen, pallidirostris -isolepinkäisen sekä pari nummikirvistä.

ArabianpikkutiiraKaitanokkalokki

Veden laskettua näkyi uomassa kolme kyyryhaikaraa ja kertaalleen vielä kuulimme turkoosikalastajan ääntä mutta edelleen kaukaa mangrovekasvuston keskeltä. Niinpä lopulta totesimme, että ehkä meille äänihavainto riitti ja lähdimme ajamaan kohti Muscatia ja Seebiä.

Loppukuviot

Onnistuimme onneksi helposti löytämään sisempänä kulkeneelle toiselle suurelle tielle, joka olikin sitten varsin ruuhkainen. Onneksi se muuttui lopulta isoksi motariksi ja liikenne sujui jouhevammin.

Matkalla näimme vielä useita intiansininärhiä ja lopulta onnistuimme löytämään melkoisista liikennejärjestelyistä huolimatta etukäteen varaamallemme Golden Tulip -hotellille, joka oli aika lähellä Seebin lentoasemaa.

Saimme hienosta hotellista yllättäen valtaisan sviitin, vaikka olimme maksaneet yöstämme saman verran kuin parista aiemmastakin hotelliyöstämme.

Oli mahtava päästä suihkuun, mutta ei meillä vielä ollut rentoutumiseen varaa, sillä meidän piti vielä palauttaa automme lentoasemalle. Onnistuimme taas ajamaan samat huoltoaseman pihan läpi ajot ja liittymisen pikkutieltä valtavalle motarille ym. ja saimme lopulta automme palautettua. Sitten otimme taksin takaisin hotellille. Koska ravintolassa alkoi illallinen vasta klo 19:00, meni muutama tunti pitkälle puhelimista nettiä selaten sekä tavaroita uudelleen pakaten.

Ravintolassa syötiinkin sitten niin paljon kuin napa veti, itse söin ruhtinaallisen seisovan pöydän ja hyvää oli! Sitten pitikin vielä huoneessa pakkailla kaikki loput tavaramme ennen kuin pääsimme nukkumaan.

6.1. herätys oli epäinhimillisen aikaisin ja hotelli oli järjestänyt bussikyydin (joka maksoi yhtä paljon kuin taksi) lentoasemalle. Paria tuntia myöhemmin lähti lentomme Qatarin Dohaan. Koneesta näimme valtavan palmun muotoisen tekosaaren Dubain edustalla. Ja Dohan lentoasemalla näimme Qatar-pinnoiksi pulun, turkinkyyhkyn, varpusen, palmukyyhkyn sekä lokkilajin.

Paria tuntia myöhemmin lähti sitten lentomme Helsinkiin ja melko pitkälti matka meni unten mailla.

Lopulta olimme Helsingissä iltapäivällä ja taas saimme tiedon, että toinen matkalaukkumme ei olisi saapumassa. Yllättäen kummatkin laukut kuitenkin saapuivat hihnaa pitkin yhtä aikaa ja pian olimme tutussa pizzeriassa taas syömässä yhdessä meitä moikkaamaan tulleiden vanhempieni kanssa.

Illalla edessä oli vielä pitkä ajo Parikkalaan ja ainoan pysähdyksen teimme Lappeenrannassa, jossa hoidimme tutun huuhkajan taas kerran vuodenpinnaksi.

Yhteenveto

Kotiin päästyämme olo oli kaikkea muuta kuin lomalla levännyt. Takana oli kahteen viikkoon 4500 kilometriä ajoa Omanissa ja 700 Suomessa sekä lennot päälle, useampi pöllöjen takia valvottu yö sekä muuten retkeilyä tai etenemistä pimeästä pimeään. Kummallakin meistä oli ollut reissun ajan vielä riesanaan keuhkoputkentulehdus ja sitä seurannut sitkeä yskä. Aavikon hurja pölymäärä aiheutti myös selviä allergiaoireita. Lajeja olimme Omanissa havainneet 208 ja olimme molemmat saaneet 27 Maailman pinnaa ja lisäksi 8 ”Greater WP”-pinnaa, vaikka sellaisia tuskin tulemme koskaan keräämään. Nisäkkäitä olimme nähneet odotettua vähemmän, mutta liskoja ja etenkin erilaisia värikkäitä, niin suuria kuin pieniäkin perhosia yllättävän paljon. Vahva suositus Omanin reissua suunnittelevalle on käydä erikseen pohjoisessa ja etelässä, sen verran rankkaa oli ollut kiertää lähes koko maa kerralla.

Wadi

J.A.

Thaimaa, Chiang Mai & Chiang Rai 18.2. – 3.3. 2018

Matkaan

Olimme jo alkutalvesta olleet yhteyksissä Ala-Kojolan Mikon ja Peunan Antin kanssa ja suunnitelleet Pohjois-Thaimaan lintureissua. Mikko ja Anttihan olivat edellisvuonna samaan aikaan kanssamme Keski-Thaimaan lintupaikoilla, oltuaan sitä ennen jo reilun viikon pohjoisessa. He olivat tykästyneet paikkoihin niin kovin, että halusivat tehdä sinne vielä toisenkin reissun. Me tietysti tartuimme Hannan kanssa tilaisuuteen päästä hyvien ystäviemme kanssa reissuun eikä siitä tietenkään ollut haittaa, että he tunsivat jo paikkoja ja tietysti alueen lintujakin etukäteen.

Koskapa Finnairin suorat lennot Bangkokiin ovat todella suosittuja, ostimme lentomme jo hyvissä ajoin ja pikkuhiljaa kevättalvella aloimme sitten suunnitella reissua tarkemmin. Mikko toimi reissun pääsuunnittelijana ja hyvän reissupohjan hän meille kehittikin ja lopulta kaksiviikkoisella reissullamme oli, jos ei nyt ihan minuutti, niin ainakin lähes tuntiaikataulu.

Reissun pohja muodostui seuraavanlaiseksi: Yölento Bangkokiin, josta aamusta maan sisäisellä lennolla pohjoiseen Chiang Maihin. Saatuamme varaamamme vuokra-auton ajo Doi Inthanoniin, jossa retkeilyä iltapäivä, kaksi kokonaista päivää sekä vielä yksi aamu, ennen ajoa Chiang Daoon. Chiang Daossa retkeilyä kaksi päivää ja sitten jatkoimme Doi Ang Khangiin. Ang Khangissa meidän oli alun perin tarkoitus retkeillä 3 päivää, mutta typistimme tämän lopulta kahteen päivään sekä aamuun, jotta saimme yhden lisäpäivän käyttöömme myöhemmin. Doi Langissa retkeilimme sitten jopa neljä päivää. Sitten pitempi ajo Chiang Raihin ja Chiang Saenin alueelle, jossa ilta, yksi kokonainen päivä sekä vielä aamu hieman erilaisissa maisemissa. Lopulta ajo takaisin Chiang Maihin, josta sitten lennot Bangkokin kautta takaisin Suomeen.

Lauantaina 17.2. aamulla oli meillä melkoisten vaikeuksien jälkeen vihdoin kaikki tavarat pakattuina autoon ja lähdimme matkaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Pahimmat vaikeudet alkoivat loppuviikosta, kun Hanna sairastui kunnon keuhkoputkentulehdukseen ja oli sen verran raatona, että lopulta oikeastaan vasta viimeisenä aamuna oli selvää, että reissuun ylipäänsä päästäisiin. Onneksi antibiootit olivat alkaneet purra ja niinpä pakkailut tehtiin melkoisella kiireellä viimeisenä aamuna.

Lopulta matkaan päästiin sen verran myöhään, että aikaa oli vain pikaiseen tankkausstoppiin ja hieman ennen kuin olimme Lentopysäköinnissä, meille jo sieltä soiteltiinkin, että olimmehan me tulossa. Onneksi lentoasemalla ei ollut lainkaan ruuhkaa ja pian löysimme Mikon ja Antin ja pääsimme lähtöaulaan odottelemaan koneemme lähtöä.

Finnairin koneemme lähti lähes aikataulussa ja aivan täydessä koneessa saimme jotenkin sumplittua paikat siten, että Mikko pääsi viereemme istumaan, vaikka alun perin paikkamme olivat aivan eri puolilla konetta. Antti joutui istumaan keskellä melkoisen riehakasta bileporukkaa.

Juteltuamme jonkin aikaa katselimme vielä yhdet leffat ennen kuin oli aika yrittää alkaa nukkua. Valitettavasti aivan takanamme istui todella äänekäs rouvaporukka, joka ei tajunnut hiljentyä, vaikka muutamaan kertaan pyysimmekin. Kun lopulta tiuskaisin heille hieman tiukemmin, he hiljenivät, mutta tällöin kello oli jo lähes aamuneljä Thaimaan aikaa ja eipä mennyt puolta tuntia, kun koneessa aloitettiin aamupalan tarjoilu. Niinpä univelkaa, jota oli kertynyt jo ennen reissua, kertyi nyt melkoinen tuntimäärä lisää.

Pitkä 11 tunnin lento oli lopulta ohi klo 7:25 paikallista aikaa ja ihmeen nopeasti löysimme matkatavaramme ja selvisimme jonotuksista. Niinpä olimme aika pian odottamassa jatkolentoamme Chiang Maihin, joka lähti klo 10:20. Yksi mukavampi havaintokin tehtiin Bangkokin lentokentällä, kun kiitoratojen edustalla olleen ojan varressa hiippaili leucopsis-alalajin västäräkki.

Lento Chiang Maihin kesti vain hieman toista tuntia ja lähes koko lento meni onneksi unten mailla. Löydettyämme taas matkatavaramme suuntasimme Avisin autovuokraamolle ja kohta olimme istumassa ison Toyota-maasturin kyydissä. Tässä autossa oli kuitenkin yksi ongelma, toinen takaovi ei avautunut sitten millään sisäpuolelta, joten valitimme asiasta mikä kannatti, sillä saimme vaihdettua auton vielä himpun verran suurempaan ja uudempaan vastaavanlaiseen.

Kohti Doi Inthanonia

Ja kohta olimmekin sitten liikenteessä ja suuntasimme saman tien Chiang Main keskustaan. Tarkoituksenamme oli löytää apteekki, josta Hanna saisi polttoainetta trangiaan sekä eläinkauppa, jotta saisimme jauhomatoja, joilla ruokkia kuvaajien kesyttämiä lintuja ns. stake-outeilla, joita ainakin parilla paikalla piti oleman.

Ihme kyllä löysimme nopeasti useita eläinkauppoja rivissä samalla kadulla ja heti ensimmäisestä ostimme parisataa grammaa jauhomatoja sekä kätevän laatikon, jossa ne oli tarkoitus pitää hengissä koko kaksiviikkoisen reissumme ajan. Tämä tehtävä lankesi tietysti Hannalle, jolla on kokemusta ko. otuksista, sillä lemmikkiliskomme syövät juuri samanlaisia. Apteekkikin löytyi pienen hakemisen jälkeen ja saimme näin varmistettua, että lähes kaikelle allerginen Hanna pystyisi valmistamaan omat kotoa mukaan ottamansa ruoat reissussa.

Sitten laitoimmekin navigaattorit opastamaan meidät kohti Doi Inthanonin kansallispuistoa. Reissupinnalistan pito oli tietysti jo alkanut ja Chiang Maissa olimme havainneet mm. veriselkäkukastajan, oliivi- ja purppuramedestäjiä, himalajansalangaaneja, idänpikkukiitäjiä, piha- ja töyhtömainoja, palmuvarpusen jne.

Kun vihdoin pääsimme ulos Chiang Maista, muuttui maisema hieman enemmän maaseuduksi, mutta silti tien varressa oli asutusta koko ajan. Haviksia kertyi muutamista tavallisista lajeista, ainoiden parempien lajien oltua ruskosiipihaukka, liitohaukka sekä kyläkottarainen. Pikkuhiljaa tie alkoi myös nousta ylemmäksi ja ajettuamme hieman toista tuntia tajusimme olevamme väärällä tiellä! Ei siinä auttanut kuin kääntyä ympäri ja palata reilun vartin verran kapeaa mutkittelevaa tietä takaisin päin. Onneksi oikea tie oli sitten reilusti suurempi ja nopeampi ja niinpä emme lopulta menettäneet niin pahasti aikaa kuin olimme pelänneet. Ja ihan hukkaan eksyilykään ei ollut mennyt, sillä harhapoluilla näkyi mm. reissun ensimmäinen tiibetinlepinkäinen ja runsaasti (kesyjä) intiannorsuja.

Olimme ihan mukavasti aikataulussa, kun lopulta kurvasimme illaksi suunnittelemaamme retkikohteeseen niin kutsutulle Parakeet pre-roostille. Tällä paikalla oli erään asuinrakennuksen kylkeen rakennettu lintutorni, jolta avautui hieno näkymä edessä avautuville pienille viljelyksille sekä takana olevalle vuorennyppylälle, jonka puihin iltaisin piti kokoontuman indokiinankaijoja ennen kuin ne siirtyvät jonnekin muualle yöpymään.

Retkipinnoja alkoi ropista, mutta silti enemmän lintuja tuntui jäävän määrittämättä, sillä lähistöltä kuului monenlaisia lintujen ääniä, joita emme tunteneet, vaikka jonkin verran olimme ääniä ennen reissua taas opetelleet ja kerranneet. Tutun kuuloinen kutsuääni paljastui setään lapinuunilinnuksi, kun lintu lopulta saatiin näkyviin. Muita tuttuja ääniä olivat pariin kertaan kuulunut kiinanfrankoliini sekä aasiankukaalit, intianvariskäki, marmori- ja kuparisepät sekä taigauunilinnut. Näköhavaintoja tehtiin mm. kiinanriisihaikaroista, idänmehiläishaukasta, ojasuokanoista, kenttähyypistä, pikku- ja aasianturturikyyhkyistä, intiantöyhtökiitäjistä, pikku- ja kastanjamehiläissyöjistä, nokileijuista, siperianlepinkäisestä, huppukuhankeittäjästä, musta-, tuhka-, peräsin- sekä viiridrongosta, sinimonarkista, mustamelaharakoista, punaposki-, viirukorva- ja nokipääbulbuleista, haara- ja idänruostepääskyistä, harmaasiipikottaraisista, sekä harakkataskusta, ennen kuin Antti yhtäkkiä plokkasi aivan vuoren huipun puiden latvustoista upean loistoharakan! Ja eipä sitten mennyt kauankaan, kun löytyivät ensimmäiset indokiinankaijat, joita näkyi lopulta ainakin tusinan verran. Ne olivat kuitenkin todella vauhdikkaita, eivätkä koskaan laskeutuneet kovinkaan lähelle. Illan kruunasi vielä hauskan näköinen himalajanhaukkanen, joka saapui puiden latvustoihin väijymään saalista.

HarmaasiipikottarainenHimalajanhaukkanen

Lopulta meidän oli aika lähteä kohti varaamaamme majapaikkaa. Doi Inthanonin kansallispuiston portilla ostimme liput puistoon (300 Bahtia + auto 30 Bahtia) ja sitten ajelimme todella jyrkkiä ylämäkiä parisenkymmentä kilometriä Doi Inthanonin HQ-arean lähellä olevalle Mr Daengsille, josta meillä oli varattuna simppeli, mutta oikein mukava bungalowi.

Saimme Mr Daengsilla tilattua vielä erinomaisen illallisen, jota odotellessamme pidimme pikaisen iltahuudon (55 lajia, joista 6 elistä), jolle lisäsimme vielä lähistöllä huutelemaan alkaneen sepelpöllösen. Syönnin jälkeen olimme aika pian valmiita unten maille.

Ja pinnoja alkaa rytistä

19.2. heräsimme ennen auringon nousua aamupalalle, jota saimme hetken odotella, sillä paikalla ollut brittilintuharrastajaryhmä oli onnistunut tilaamaan aamupalansa hieman etuajassa. Aika pian pääsimme kuitenkin lähtemään retkelle ja ensimmäinen kohteemme oli nk. km 37,5 Jeep-track. (Mainittakoon, että retkiraportissa käytetyt paikkoja kuvaavat kilometrit ovat peräisin Birdwatching in Thailand ja North Thailand Birding -sivustoilta.)

Jätimme auton Check-point 2:n, jolla meidän pääsylippumme tarkistettiin, jälkeiselle levikkeelle ja lähdimme alkuun kävelemään tien vartta pitkin ylöspäin. Lintuja oli jo liikenteessä todella mukavasti ja heti pääsimme ruksaamaan reissupinnalistalle mm. kultakurkku- ja turkoosisepän, yunnaninuunilinnun, mustavalkosibian sekä hieman parempina lajeina eräässä latvuksessa piilotellen liikkuneet rilliraitatimalin sekä pari hopeakorvatimalia! Pieni kävely tuotti vielä mm. lyhytnokka- ja tuhkaminivettejä, tien yli korkealla parvissa lentäneitä harmaakurkkurastaita, harjatiaisia sekä pikkukirjosiepon.

KultakurkkuseppäPikkukirjosieppo

Kun tiellä alkoi olla liikennettä jo häiritsevän paljon, lähdimme kävelemään jeeppipolkua, joka oli aika pahasti umpeenkasvanut ja niinpä havainnointi oli varsin vaikeaa, sillä vaikka lintujen ääniä kuuluikin koko ajan, oli todella vaikea saada yhtään lintua näkyviin! Onneksi Antti oli hieman meitä muita paremmin kärryillä äänistä ja pian olimme pensastiais- (fraterculus = Yunnan Fulvetta) ja tulisiipitimalia sekä pikkupeukkulia rikkaampia ja näimmepä kohta ensimmäisen komean sinijokirastaankin.

Törmäsimme polulla brittikaksikkoon, joka soitteli aktiivisesti viherloistorastasatrappia ja eipä meidänkään tarvinnut kauan odottaa, kun aika kaukaa metsästä kuului vastaus. Lintu ei kuitenkaan tullut yhtään lähemmäksi, joten emme tätä kaunista lintua päässeet näkemään.

Hieman taas käveltyämme löysimme ensin määritysongelmia aiheuttaneen naaras isosinisiepon, koiraskin lauloi kyllä taustalla, mutta silti emme meinanneet millään tajuta, minkä lajin selkäpuolta aika kaukaa katselimme. Kohta löysimme myös kauniin nauhasiepon, joka sekin lauloi täyttä päätä, mutta kävi pariin otteeseen myös kivasti näytillä. Muita nähtyjä lajeja olivat mm. rusorintakiipijä, kultasiipi- ja vuoriviirubulbuli, bambulehväkerttu, turkoosi- sekä vuorisinisieppo. Äänimaailmasta määrittyivät kaulusvarpuspöllö, kastanjakuhankeittäjä, kiinan- ja emeinsieppokerttu sekä liuskepittakerttunen.

HarjatiainenLiuskepittakerttunen

Törmättyämme kohta taas britteihin, näimme vilaukselta tiibetinsiepon ja käveltyämme kohtaan, jossa lähes olemattomaksi kutistunut polku lähti laskeutumaan jyrkästi alas vuorenseinämää, päätimme kääntyä takaisin päin kuitattuamme ensin mustakurkkupriinian pinnoihin.

Kävelimme lopulta varsin vauhdikkaasti takaisin tien varteen, mutta saimme vielä määritettyä jo mennessä kuulemamme laulajan isominlaksi.

Tien varresta löysimme taas minivettejä ja tällä kertaa parvessa oli useampia harmaaposki- ja pari liekkiminivettiä ja näimme myös ensimmäiset paratiisi- sekä laidunmedestäjät.

Koska päivä oli jo lämmennyt ja lintuaktiviteetti laskenut, päätimme suunnata hieman syrjemmässä sijaitseville putouksille. Päästyämme Mae Panin putousten parkkipaikalle, löysimme lähipuista pari teräskukastajaa sekä harmaakukastajan ja jokivarresta löytyi toinen projektinamme olleista leppälintuista eli virtaleppälintu. Kuvailtuamme jonkin aikaa ikävästi koko ajan varjoissa liikkunutta kaunista valkolakkista leppälintua, päätimme kävellä lähemmälle Huay Sai Luaengin putoukselle. Havainnot putouksella jäivät kuitenkin virtavästäräkkiin.

TeräskukastajaVirtaleppälintu

Varsinaiselle Mae Panin putoukselle oli hieman pitempi matka, mutta polun alussa törmäsimme vanhempaan lintuharrastajapariskuntaan, jotka kertoivat nähneensä jokivarressa molemmat etsimämme leppälintulajit sekä lisäksi myös liuskehaarapyrstön! Polku mutkitteli kohti putousta nousten välillä hieman kauemmaksi joesta, mutta hieman ennen putousta löysimme vihdoin jokileppälinnun, joka oli elis myös Mikolle ja Antille.

Jokileppälintu

Kuvailimme tätäkin leppälintua tovin ja kävimme sitten kuvaamassa myös komeaa putousta, ennen kuin lähdimme palailemaan kohti parkkipaikkaa. Joki näkyi vain parista kohdasta, mutta kauhealla tuurilla näin parin puunrungon välistä keskellä jokea pienellä kivellä jotain joka kiikareilla paljastui liuskehaarapyrstöksi. Yritimme laskeutua lähemmäs jokea, jotta olisimme nähneet linnun paremmin ja saaneet ehkä kuviakin otettua, mutta lintu osoittautui juuri niin araksi kuin olimme kuulleet haarapyrstöjen olevan, joten kuvat jäivät yhteen Hannan aika kaukaa ylhäältä ottamaan.

PutousLiuskeharapyrstö

Päivä alkoi olla jo sen verran pitkällä, että päätimme suunnata km 34,5 polulle, joka osoittautui selvästi avoimemmaksi metsäpoluksi kuin aamuinen polku. Lintumaailmakin oli kyllä varsin hiljaista, mutta valtaosa lajeista oli uusia: mm. raitavarpuspöllö, kuningasseppä, jadekäki, pikkuviiridrongo, harmaaposkibulbuli, indokiinanvireo, burman- ja kastanjasieppokerttu, shanxin-, indokiinan- ja kukkauunilintu ja naamioviidakkoharakka lisättiin listoillemme.

PikkuviiridrongoJadekäki

Palailimme lopulta Mr Daengiin kämpillemme, jossa pidimme taas iltahuudon ruokaa odotellessamme ja huudettava riitti pitkälti vielä ruokailun jälkeenkin. Uskomaton ensimmäinen kokonainen retkipäivä oli tuottanut 81 lajia, joista käsittämättömästi jopa 45 oli minulle ja Hannalle eliksiä! Oli mukava päästä vähän aikaisemmin nukkumaan, sillä reissun alku oli ollut varsin rankka.

Doi Inthanonin huipulle

20.2. lähdimme liikkeelle niin aikaisin, että aamupala jäi väliin. Suuntasimme jo ennen auringon nousua ylös kohtaan, josta olimme saaneet nuotit himalajankyyhkyille. Kyyhkyt saapuisivat yhden tietyn puun latvustoon heti auringonnousun jälkeen. Olimme paikalla jo pimeässä, joten saimme tovin odotella, ennen kuin aurinko nousi ja sitten vielä tovin, että se alkoi paistaa rinteen puiden latvustoon. Sitten ei mennyt kauan, kun ensimmäinen kyyhky saapui paikalle ja pian niitä näkyi muutama lisääkin.

Emme jääneet paikalle sen pitemmäksi aikaa vaan jatkoimme kipuamista kohti Inthanonin huippua, jotta olisimme ylhäällä ennen kuin paikalla olisi turhan paljon muita turisteja. Doi Inthanonhan on erittäin suosittu retkeilykohde paikallistenkin keskuudessa, onhan huippu maan korkein (2565m) ja lähes huipulle pääsee autolla. Paikallisilla on vielä tapana tulla rinteellä oleville näköalapaikoille ihailemaan auringonnousua, jonka jälkeen jatketaan sitten huipulle, joten usein porukkaa on liikkeellä heti aamusta.

Päästyämme huipun parkkipaikalle, oli paikalla jo muutamia autoja, mutta porukka oli katselemassa alas laaksoon maisemia tai muuten vain pitämässä mekkalaa parkkialueen päässä. Me kiertelimme hetken parkkialueella, jolla näimme heti useita medestäjiä sekä uunilintuja, joita emme kuitenkaan vielä jääneet sen kummemmin määrittämään, vaan suuntasimme Ang Ka -luontopolulle. Polku laskeutui parkkipaikalta jyrkästi alhaalla olevalle pienelle puiden kokoisia rhododendroneita eli alppiruusuja kasvavalle suolle.

Emme ehtineet monta askelta ottaa, kun äkkäsimme polun varresta muutaman ruskokurkkupyyn, jotka eivät pahemmin meistä välittäneet. Harmi vaan, että vielä oli turhan pimeää kunnon kuville. Lintujen kuopimispuuhia oli kuitenkin hauska seurata. Kohta huomasimme eteemme polulle laskeutuneen siepon, joka tunnistui luumuselkäsiepoksi. Sieppoja oli lopulta paikalla pariskunta, mutta ei niitäkään oikein päästy hämärissä kunnolla kuvaamaan.

RuskokurkkupyyLuumuselkäsieppo

Lopulta olimme laskeutuneet alas suolle, jossa kulki komea puinen polku. Maisema oli kuin suoraan jostain seikkailuelokuvasta. Lintumaailma oli vielä aika hiljaista, mutta lajisto sitäkin mielenkiintoisempaa. Keltaminloja lauloi muutamia ja lopulta latvustosta löydettiin yksi näkyvillekin ja ylitsemme lensi muutama tuhkakyyhky. Kohta löytyi taas yksi paikan target-laji lisää, kun eräässä ojantapaisessa ruokaili sinijokirastaiden kanssa piilotellen pari nokkarastasta.

Suon keskellä oli pari suurta kukkivaa pensasta, joissa kävi useita paratiisimedestäjiä ja yritimme löytää niiden joukosta sateenkaarimedestäjää, jolla ainakin itse kuvittelin englanninkielisen nimen mukaisesti olevan vihreä pyrstö. Niinpä linnuista tuli pääasiassa tuijotettua vain niiden pyrstöjä, kun ne vilahtelivat todella nopeasti puskan katveessa. Kun vihreäpyrstöisiä ei meinannut löytyä, kiinnittyi huomio pian taas muihin lintuihin, kun ympäriltämme alkoi kuulua kultasiipinaurulin ääntelyä ja eteemme tuli kisailemaan pari todella kaunista keltavatsamonarkkia.

KeltavatsamonarkkiPolulla

Kultasiipinaurulit löytyivät lopulta näkyvillekin ja niiden kuvailun jälkeen keskityimme kuvaamaan ja katselemaan uunilintuja, joista etenkin kukkauunilintu sekä indokiinanuunilintu esiintyivät runsaina näin korkealla.

Jatkettuamme polkua pitemmälle poikkesimme sivupolulle, joka vei pienelle alttarintapaiselle, jonka takaa jatkoimme pientä polkua pitkin märän näköiselle painanteelle. Olimme saaneet paria viikkoa aiemmin paikalla käyneiltä edellisvuotisilta reissukavereiltamme Tero Toivaselta ja Janne Kilpimaalta nuotit löytää paikalta sinitöpörastas. Lähes välittömästi huomasimme maassa ruskean siepontapaisen linnun, josta otimme kuvia ennen kuin se katosi juosten kasvien taakse katveeseen. Vasta kuvista tajusimme linnun olleen naaras sinitöpörastaan. Etsiskelimme lintua jonkin aikaa ja näimmekin vilaukselta kasvillisuuden keskellä pyrähtäneen sinisen koiraslinnun, mutta parempaa havaintoa emme enää lajista saaneet.

Pikkuhiljaa muutakin porukkaa alkoi kulkea polulla sen verran, että päätimme aika nopeasti lähteä kävelemään samaa reittiä, mitä olimme tulleetkin takaisin ylös parkkipaikalle. Törmäsimme matkalla yhteen lintuharrastajaporukkaan ja heidän kanssaan jutellessamme löysimme himalajansinipyrstönaaraan.

Hanna
Himalajansinipyrstö

Parkkipaikan kukkivista pensaista löytyi taas jonkin verran medestäjiä ja lopulta tajusimme, että meitä oli johdettu harhaan, sillä sateenkaarimedestäjän pyrstöhän olikin sinertävä – ja niitä oli paikalla vaikka kuinka…

SateenkaarimedestäjäKeltaminla

Kuvailimme vielä jonkin aikaa kahvilan ympäristössä kesyjä tulisiipitimaleita ja löysimmepä pari omenanjämää syömään saapunutta keltaminlaakin, mutta toiveenamme vielä olleet paikan target-lajit harmaakylkirastas sekä sulttaanikukastaja jäivät löytymättä.

Lopulta lähdimme palailemaan takaisin alaspäin ja pysähdyimme seuraavaksi paikalla, jossa Mikko ja Antti olivat edellisvuonna nähneet sulttaanikukastajan. Pari mahdollista vilahdusta näimme, muttemme saaneet lajia naulattua, mutta mukava ylläri oli ison kelottuneen puun latvassa laulanut isokivikkorastas.

Seuraavaksi kurvasimme ns. Chediseille eli km 41,5:n kohdalla oleville Naphamethinidon ja Naphaphonphumisiri temppeleille, jotka oli rakennettu toinen edellisen, muutama vuosi sitten menehtyneen kuninkaan ja toinen tämän kuningattaren 60-vuotispäiväksi. Paikalla oli väkeä, niin ettei automme mahtunut parkkipaikalle, joten kävelimme paikalle hieman kauempaa ja ostettuamme liput (30 Bahtia) Chedis-alueelle, kiertelimme alueella tovin. Näin kuumimman päivän aikaan havainnot jäivät medestäjiin sekä muutamaan mustakurkkupriiniaan.

Chedis

Loppupäivä alempana

Lopulta päätimme ajella alas aina Mr Daengille asti, jota ennen HQ-alueella teimme pienen pysähdyksen, kun erään puun latvustossa pyrähteli suuri parvi rillejä. Muutaman saimme näkyviin ja ne olivat ruskokylkirillejä, mutta valtaosa linnuista jäi määrittämättä ennen kuin ne jatkoivat matkaansa. Mr Daengsilla tilailimme ruoat ja tuijottelimme ravintolan edustalla ollutta ruokintapaikkaa, joka oli siis paikka, jonne letkua pitkin valuivat tiskivedet ruoantähteineen. Paikalla kävi vain pikaisesti sinijokirastas ja syötyämme päätimme odottaa aina seuraavaan tasatuntiin asti eli noin parisenkymmentä minuuttia, josko ainakin parina vuonna paikalla viihtynyt ruskotöpörastas suvaitsisi saapua paikalle.

Ruskotöpörastas

Pariin kertaan näin vilahduksen jostain ruskeasta, joka näytti lähinnä myyrältä. Kerran se juoksi vesiletkua pitkin alas kasvien katveeseen ja sitten kohta aivan yhtä nopeasti letkua pitkin ylös. Mielessä kyllä kävi, voisiko töpörastas olla niin nopea, mutta päädyin siihen, että kyllä vilahdukset olivat näyttäneet aivan myyrältä. Kun aikamme oli juuri täyttynyt, näin taas samanlaisen vilahduksen vilahtavan aivan suoraan allemme ja kuinka ollakaan siinähän se ruskotöpörastas nyt kökötti aivan suoraan allamme vain parin metrin päässä ja vieläpä aivan avoimesti! Saimme linnusta hyvät kuvat ennen kuin se taas vilahti katveeseen.

Iltapäiväretkellä olimme ensin aikeissa suunnata ylemmille poluille, mutta päätimme ensin tsekata Mr Daengin läheisen leirintäalueen eli km 30 ympäristön, jotta osaisimme illalla palata oikealle paikalle, josta meillä oli taas yksi tärppilaji. Leirintäalueen tien varressa oli kuitenkin sen verran mukavasti lintuja, että jumituimme kävelemään tähän männikkömetsään pitemmäksikin aikaa. Kashmirinuunilintujen ohella löysimme punanokka-, kultasiipi- ja vuoriviirubulbuleita sekä näimme ensimmäisen japaninhiirihaukan sekä ruskosiipi- että harmaanaamahaukan ym. Paras löytämämme laji oli kaunis hopealakkisieppo, joka kuitenkin nähtiin vain lyhyesti.

Lopulta totesimme, että aikaa ei enää ollut uudelle huipulla käynnille, joten päätimme suunnata Siribhumen putoukselle. Putous oli varsin komea, mutta kovin mainittavia havaintoja emme alueella tehneet. Ajomatkoilla näimme sentään puussa istuneen mahtijalokotkan, joka sekin oli kuitenkin turhan arka eikä antanut meidän nousta autosta lainkaan.

Sitten olikin aika palata takaisin leirintäalueelle, jonka keskellä oli pieni lampi, jolta oli jo vuosia bongattu pikkusuokanaa. Tero ja Janne olivat kuulleet sen ääntelevän omalla reissullaan, joten tiesimme linnun olevan paikalla. Olimme lammen rannassa hyvissä ajoin, joten meillä oli hyvin aikaa koluta vielä muutakin lähiympäristöä ja löysimmekin pusikoista erilaisia taksuttajia, muttemme saaneet niitä sitten millään näkyville. Pari paikallista koiraa kävi lammen pusikoissa komppailemassa ja ne lennättivät näkyviin kanelipikkuhaikaran. Lopulta lammelta alkoi kuulua yksittäisiä pikkusuokanan varsin luhtakanamaisia äännähdyksiä, mutta toiveissamme oli, että se intoutuisi päästämään kunnon huutosarjan, joka oli erittäin lajityypillinen. Illan pimennyttyä lammelta alkoi kuitenkin kuulua vain erilaisia sammakoiden kurnautuksia ja vaikka odotimme paikalla pitkälle pimeään, emme enää kuulleet ainakaan varmoja pikkusuokanan ääniä.

Aamusta alarinteeseen

21.2. lähdimme taas pimeässä liikenteeseen ja ajoimme tällä kertaa alas km 13 kohdalta lähtevälle tielle. Valitettavasti heti risteyksessä paljastui, että tällä poikkitiellä oli tietyö ja erilaisia rekkoja ja työkoneita ajoi ohitsemme jo ennen auringon nousua. Kun aamu alkoi valjeta, kävelimme risteyksen läheiselle sillalle, jolta meillä oli nokihaarapyrstönuotit, mutta ilmeisesti liikennettä oli liikaa eikä lintua näkynyt.

Niinpä lähdimme ajamaan pikkutietä, joka nousi heti jyrkästi ylemmäksi. Aina välillä osa meistä käveli tietä ja yksi ajoi autolla edemmäksi ja näin saimme kuulosteltua metsän linnustoa. Nyt kun olimme paljon alempana kuin parina edellisenä aamuna, oli äänimaailma taas aivan erilainen. Taas tuntui siltä, ettemme tunteneet kovinkaan monta lajia. Kohta kuitenkin kuulimme helposti tunnistettavan äänen, joka kuului naamiovihertikalle. Ja hetkeä myöhemmin ääntä kuului aivan toisestakin suunnasta. Yritimme houkutella lintuja atrapilla näkyville, mutta valitettavasti emme tässä onnistuneet. Sen sijaan työkoneliikenne alkoi käydä yhä rasittavammaksi.

Jatkoimme silti tietä etemmäksi tehden yhä uusia stoppeja ja havaitsimme vielä mm. 6 himalajanhaukkasta, paksunokkakyyhkyn, pari ruusuminivettiä, pari assaminnakkelia ja aasianpikkutikkaa sekä indokiinantikan, pari harakkaharlekiinia sekä kuulimme useita loistoharakoita, joista kuitenkin vain yksi näkyi lyhyesti lennossa. Muita kuultuja lajeja olivat mm. jaavankäpinkäiset, kiinanlivertäjät sekä valkotöyhtönaurulit, joiden mekastusta kuului vastakkaisesta rinnemetsiköstä. Lopulta ajettuamme tietä yhteensä vain muutaman kilometrin, päätimme palailla takaisin sillalle.

Kävellessämme sillalle, näimme Mikon kanssa nokihaarapyrstön livahtavan erään saaren taakse katveeseen. Kävelimme rantapolkua pitkin lähemmäksi ja kuulimme linnun ääntelevän aktiivisesti saaren toisella puolella, muttemme saaneet sitä millään houkuteltua näkyviin.

Ja vielä kerran ylemmäksi

Seuraavaksi meillä oli edessä kämppämme tyhjennys, jotta meidän ei tarvitsisi puoliltapäivin olla sitä tekemässä. Pakattuamme tavaramme autoon, suuntasimme vielä ylös ja kävelemään uudelleen km 34,5 polkua.

Polulla oli jonkin verran hiljaisempaa kuin ensimmäisellä kerralla, mutta uusiksi lajeiksi löysimme polun päästä aukeammalta alueelta pari vuorimetsäkerttusta.

Koska meillä ei vieläkään ollut mihinkään kiire, ajoimme ylös huipulle, jossa kävimme taas kävelemässä Ang Ka -polun, mutta vain osa edellisaamuna havaituista linnuista oli paikalla. Olipa todella hyvä, että olimme ensimmäisellä kerralla käyneet paikalla heti aamusta! Sateenkaarimedestäjiä näkyi nyt jopa 15 lintua, keltavatsamonarkit kisailivat yhä suolla ja ruskokurkkupyy huuteli hetken lähistöllä. Ainoaksi uudeksi lajiksi näimme muutaman aivan puiden latvustossa liikkuneen kerttutiaisen. Uunilintuja, medestäjiä, tulisiipitimaleita, keltaminloja ja himalajansinipyrstöä oli kuitenkin mukava taas katsella ja lensipä ylitsemme taas muutama tuhkakyyhkykin.

SinijokirastasKukkauunilintu

Lopulta ajoimme alas ja vielä Mr Daengsille syömään ja sitten hyvästelimme isäntäväen ja lähdimme jatkamaan alaspäin ja lopulta ulos Doi Inthanonin puistosta. Ajoimme reilut kolme tuntia Chiang Main ohi ja lopulta Chiang Daoon, josta Mikko oli varannut meille bungalowit lintuharrastajien suosimalta Malee’silta. Chiang Daossahan Mikko ja Anttikaan eivät olleet aiemmin käyneet, joten iltahuudon jälkeen meillä oli hieman enemmän suunnittelemista, mitä seuraavina päivinä tulisimme tekemään.

Chiang Daossa

Auringonnousu
22.2. heräsimme taas ajoissa, mutta olimme aamulla vähän hitaita. Koko yön pihalammikossa möykänneet sammakot olivat valvottaneet osaa porukasta. Pihapiirimme vaikutti mukavan lintuisalta, joten siinäkin olisi helposti saanut aamun kulutettua. Onneksi emme liikaa olleet kiirehtineet, sillä pihapuista löysimme aasianrilliparven, jossa oli mukana pari japaninrilliä. Lopulta päätimme lähteä kävellen kohti lähellä sijainnutta Wat Tamphaplongin temppeliä.

Kävellessä näimme parit siniampiaissyöjät, idänmehiläishaukan, harjakotkan, harjalinnun sekä runsaasti muuta tavallisempaa lajistoa. Lopulta olimme temppelin parkkipaikalla, josta lähti pitkät yli 500 askelman portaat ylös temppelille. Aamun ensimmäiseksi elislajiksi näimme muutamia puikkopyrstökyyhkyjä.

Tämän temppelialueen paras lintupaikka oli juuri portaikko, joka kulki rehevän metsikön halki, joten lähdimme nousemaan kohti temppeliä todella hitaasti. Ja lintuja tuntui heti olevan ympärillämme vaikka kuinka! Oli siinä paikallisilla munkeilla ihmettelemistä, kun olimme niin hitaita! Eräskin munkki kantoi ylös alumiiniputkenpätkiä ja kattopeltirullia ja käveli ylös-alas vaikka kuinka monta kertaa ja naureskeli mennessään, kun olimme aina edenneet vain muutamia kymmeniä metrejä.

Portaikko

Nyt fulvettat olivat isotiaistimaleja ja myöskin edellisreissullamme tutuksi tullut keltatiheikkötimali oli nyt runsas. Elikseksi löysimme pari kalliopeukaloistimalia, sinileppälintu lauloi lähirinteessä ja itse näin lyhyesti naaraspukuisen sinisatakielen. Lintuja todellakin riitti ja mainittavia lajeja olivat vielä mandariinitrogoni, useampi kultaperävireo, jora sekä isojora, muutama indokiinanparatiisimonarkki ja harmaaposkibulbuli, ketaviirubulbuli, muutama mustakurkkuräätäli, viirulakkitimali, sinisiipi- ja kultaotsalehvit, emeinsieppokerttu, burjatianuunilintu, pari huiluharakkataskua, useampi tarhalukkinen sekä pari kupariposkimedestäjää.

KalliopeukaloistimalirIndokiinanparatiisimonarkki

Hieman ylemmäksi päästyämme kuuntelimme parinkin täplävatsatikkaseksi epäilemämme tikan rummuttelua, mutta kun kohta pääsimme yhden tikkasen näkemään, se olikin valkokulmatikkanen.

TemppeliValkokulmatikkanen

Hämähäkinseittiä tyhjentämässä ollut purppuraperämedestäjä oli myös meille uusi tuttavuus ja kuten sen käytöskin hieman antoi ymmärtää, on nykytaksonimiassa ristiriitaisuutta, onko laji oikeasti medestäjä vaiko lukkinen (spiderhunter)? Temppeliä edeltävältä sillalta äkkäsin kuivassa uomassa piilotelleen sinisatakielikoiraan sekä vielä kauempana varjoissa liikuskelleen harmaavatsaviuhkon.

Lopulta olimme ylhäällä, jossa avautui komea näkymä temppelille. Otimme tovin rennosti ennen kuin kiipesimme vielä viimeiset portaat temppelin huipulle. Lähivuorten lakien tuntumasta löysimme muutamia jymykiitäjiä lentelemästä ja muita staijilla nähtyjä lajeja olivat muutama arovarpushaukka, puolentusinaa vuorikeisarikyyhkyä sekä hetken puiden lomassa näkynyt ja myöhemmin kuulunut intiansarvinokka.

Palaillessamme alemmaksi oli metsä hiljentynyt huomattavasti, mutta eräässä puunlatvustossa näimme vielä pari viirukukastajaa.

Tippukiviluola
Puolilta päivin kävimme pikaisesti huilaamassa kämpillä, mutta jo ennen yhtä meillä oli edessä Hannan kovasti odottama käynti suuressa Chiang Daon luolassa. Parkkipaikalla näimme hassun näköisen vaihtopukuisen koiras sinirastaan. Luolaan käveltyämme saimme mukaamme paikallisen opasrouvan, jolla oli iso öljylamppu ja lähdimme tämän opastamana tutustumaan syvemmälle luolaan. Tämä luolasto olikin melkoinen kokemus! Heti alkuun menimme vain parin metrin kokoisesta aukosta lähes ryömimällä läpi ja yllättäen tämän takana avautui aivan valtava luola. Luolan katossa roikkui valtavasti lepakoita, joista osa säpsähti lentoon otsalamppujemme osoitettua niitä kohti. Myös pari valtavan kokoista lukkimaista hämähäkkiä näkyi seinillä.

Lopulta kiersimme luolastoa reilut puoli tuntia könyten aina vain uuteen osaan pienten aukkojen läpi. Seisovan ilman takia luolassa oli aivan järkyttävän kuuma, mutta silti luolakierros oli aivan uskomaton kokemus. Lopulta annoimme tippiä meitä kierrättäneelle rouvalle ja palasimme takaisin kirkkaaseen ulkoilmaan.

Koskapa päivä oli vieläkin kuumimmillaan, päätimme parkkipaikalle päästyämme huilia hieman ja ostimme lähikojuilta nuudeliannokset. Parkkipaikalta saimme ostettua hedelmiäkin auton takakonttiin retkievääksi ja hetken tuumailtuamme totesimme yhteen ääneen, että olimme pitäneet niin paljon retkeilystä temppelillä, että suuntaisimme sinne myös iltaretkelle.

Niinpä kohta olimme taas kipuamassa portaita ylös kohti temppeliä. Nyt lintuja ei kuitenkaan ollut lähimainkaan niin runsaasti, joten kiipeäminen sujui aika vauhdikkaasti.

BambulehväkerttuMustakulmanakkeli

Ylös päästyämme kipusimme taas temppelille, mutta havainnot jäivät aika vähiin. Paras havainto oli kuitenkin sitäkin mukavampi. Jo kiivetessämme ylös olimme kuulleet kovaa viheltelevää ääntä, muttemme olleet tienneet yhtään mistä lajista on kyse. Niinpä kuultuamme sen taas kerran, tällä kertaa paljon lähempää, yritimme vihellellen ja eri atrappeja soittaen houkutella lintua lähemmäksi. Lopulta oikean äänen löydettyämme alkoi lintu äännellä samanlaista sarjaa kuin nauhallamme ja tunnistui isosirppitimaliksi. Saimme linnun houkuteltua aivan viereemme, mutta silti siitä ei nähty vilaustakaan.

Ylhäällä törmäsimme myös yhteen mongolimatkailijaan, joka oli tullut paikalle minkälie kutsumuksen saattelemana. Hän kertoi, että oli löytänyt loukkaantuneen petolinnun, jota ei ollut saanut kiinni, vaikka oli kurkkulaulamalla päässyt syvään yhteisymmärrykseen linnun kanssa. Liekö ollut jotain muuta kuin syvää yhteisymmärrystä, kun lintu oli kuitenkin rynnännyt kaveria pakoon, tämän yritettyä ottaa sitä kiinni. Itse asiassa olimme kiivetessämme kuulleetkin kaverin varsin monotonista pörinää.

Lupauduimme kuitenkin auttamaan, josko me saisimme linnun kiinni. Valitettavasti tämä petolintu oli kuitenkin tiessään, emmekä sitä löytäneet, mutta pääsimmepähän kuulemaan kaverilta mukavia tarinoita. Myöhemmin törmäsimme tähän kaveriin sekä toiseen, tanskalaiseen hihhuliin, joiden kanssa tarinoimme vielä tovin. Aika erikoisia heppuja, mutta taisivat pitää meitä vähintään yhtä erikoisina… Ainakin tällä paikalla me olimme ne eniten normaalista poikenneet…

Illan aikana kävimme lyhyesti kävelemässä myös sillan pielestä lähteneellä Temple Gulleyn polulla, mutta havainnot jäivät vähiin. Lopulta aurinko laski ja jäimme odottelemaan toivomiamme pöllöjä ja pökkelökehrääjiä. Haukkapöllö kuultiinkin aika pian ja jonkin aikaa odotettuamme kuului kaukaa vuorten takaa toisenlainenkin huhuilu, joka sopi lähinnä intianhuuhkajaan, mutta valitettavasti se kuului liian kaukaa, että olisimme voineet olla määrityksestä varmoja.

Laskeuduttuamme parkkipaikalle kuului pöllöjä taas useampikin, pari vuoripöllöstä ja raitavarpuspöllöä sekä parhaimpina ruskopöllö ja viitapöllö! Kaikki samoille jalansijoille!

Lopulta ilta oli jo todella pitkällä, kun yhtäkkiä tajusimme, ettemme olleet koko päivänä muistaneet käydä kansallispuiston toimistolla ostamassa lippuja itse puistoon! Palailimme Malee’sille selvittämään, voisiko liput vielä saada jostakin ja yllättäen isäntä kertoi meille, että vielä ne pystyisi portilta ostamaan. Tieto onneksi piti paikkansa ja näin varmistimme, että pääsisimme seuraavana aamuna ajamaan ylös vuorelle.

Illalla meillä oli vielä edessä ruokapaikan etsintä, sillä kuten olimme jo aiemmin huomanneet, meni valtaosa ruokapaikoista kiinni jo auringon laskun aikaan. Onneksi ruokapaikka löytyi ennen Chiang Daoa ja saimme vatsat täyteen ja taas iltahuudonkin pidettyä. Mutta nukkumaan pääseminen meni kyllä todella myöhään.

Vuoristoon DYK:ille

23.2. heräsimme aikaisin ja kannoimme matkalaukkumme sovittuun paikkaan pihakatokseen, jotta huoneemme olisivat jo luovutettuina, mutta meidän ei tarvitsisi aivan kaikkia tavaroita pakata vielä autoon. Sitten lähdimme pilkkopimeässä ajamaan kohti Den Ya Katin substationia (DYK).

Pääsimme portista klo 6:30 ja lähdimme nousemaan kohti DYK:iä. Olimme saaneet tietää, että ajo DYK:ille kestää puolisentoista tuntia, joten emme juuri pysähdelleet, mutta vauhdista nähty auton edestä lentänyt sukeltajahaarapyrstö pakotti etsimään itseään tovin. Valitettavasti sitä ei enää löytynyt ja näin vain osa meistä sai tämän upean lajin lajilistalleen.

Toisella pysähdyksellä huomasin yhdessä kukkivassa puussa olleen rusovatsalehvin, mutta sekin onnistui lähtemään, ennen kuin kaikki pääsivät sen näkemään. Onneksi isompi parvi vilkkaasti liikkuneita valkoviirujuhinoita sentään näyttäytyi kaikille. Myös tien yli lennähtänyt punaviidakkokananaaras oli niin kaukana asutuksista, että kuittasimme sen hyvillä mielin reissupinnalistalle.

Substationille hieman ennen kahdeksaa päästyämme parkkeerasimme auton ja lintuja löytyi mukavasti heti lähimmästä kukkivasta puusta. Äänestä määrittyneitä sichuaninuunilintuja oli muutama, mutta jostain syystä nämäkin päättivät lähteä liikenteeseen, ennen kuin niitä päästiin kuvaamaan.

Japanintiainen

Päätimme hieman summamutikassa lähteä kävelemään yhtä polkua mäntyvaltaiseen metsään ja kohta pienen lammen rannasta löysimme ensimmäisen japanintiaisen. Hieman taas ylämäkeen noustuamme, löytyi polulta naaraspukuinen tiheikköleppälintu ja Antin laskeuduttua alemmaksi hakemaan polun varteen jäänyttä reppuaan, löysi tämä polun varren tiheästä kasvustosta pari keltasilkkikerttusta.

Mäntyvaltaiseen metsään päästyämme törmäsimme pieneen porukkaan burmanlepinkäisiä. Vuorikeisarikyyhkyjä näkyi ja kuului vähän väliä, kiinanlivertäjät lauloivat, pari sieppokäpinkäistä ja harmaasilmäbulbulia, indokiinanvireoita, mustakulmanakkeleita, taigakirvisiä ym. nähtiin, joten mikäs siinä oli ihmisten ollessa, kun ylhäällä lämpötilakin oli taas maltillisen lämmin ja keli aivan tyyni kuten muinakin päivinä.

Kävelimme metsikössä jonkin aikaa lisälajeja etsiskellen kunnes törmäsimme leveään Fire-trailiin eli uraan, jonka tarkoitus oli pysäyttää etenevä metsäpalo. Mäen päällä tältä leveältä uralta oli hieno näkymä ympäröivään maisemaan, joten istuskelimme hetken paikalla maisemia ihaillen ja ylämäkeen kävelystä väsyneitä jalkoja lepuutellen, ennen kuin lähdimme palailemaan samaa reittiä takaisin autolle.

Firetrail

Hieman käveltyämme pääsimme vihdoin näkemään hyvin kuhankeittäjän, joita olimme kuulleet aikaisempinakin päivinä vaikka kuinka, mutta näitä keltaisia emme olleet aiemmin saaneet lajilleen kuin sen tavallisimman eli huppukuhankeittäjän. Nyt näkemällämme linnulla oli selvä musta rosvonaamari, joka kuitenkin kapeni selvästi silmän takana eikä levinnyt niskassa kovinkaan leveäksi, kyseessä oli siis burmankuhankeittäjä, joita kyllä sitten myöhemmin nähtiin enemmänkin.

Isohaukkakäki

DYK:illä lammen rannasta löytyi vielä ruskopriinia ja äänittelimme ja lopulta houkuttelimme omalla äänityksellään komeaan ylilentoon isohaukkakäen. Lopulta aikataulu alkoi painaa päälle, joten lähdimme puolilta päivin ajelemaan takaisin alaspäin.

Paluumatkalla törmäsimme tien vieressä olleeseen metsäpaloon, joka oli leviämässä kovaa vauhtia. Meitä viisi minuuttia aiemmin vastaan ajanut mopokuski oli varmaan heittänyt tupakantumpin maastoon? Me onneksi saimme pitkillä kepeillä hakaten palon sammumaan, joten saimme päivän hyvän työn tehdyksi!

Smaragdikyyhky

Teimme matkalla jonkin verran pysähdyksiä ja havaintoja kertyi mm. naamioviidakkoharakoista sekä yhdestä huppuviidakkoharakasta, smaragdikyyhkystä, drongokäistä, töyhtölintuhaukasta, siniampiais- ja kastanjamehiläissyöjistä, keltanokkatimalista, harakkaharlekiinista sekä hieman kotoisemmasta lajista, kun näimme muutaman närhenkin. Tulomatkalla vilahtanutta sukeltajahaarapyrstöäkin tietysti taas yritettiin paristakin paikasta havaintopaikan läheltä ja eihän hakeminen hukkaan mennyt, sillä hieman alempana puron varressa törmäsimme nokihaarapyrstöpariskuntaan! Nyt kaikki saivat tämän lajin sentään nähtyä ja vieläpä aika hyvin, mutta edelleen linnut olivat aivan liian arkoja kuvattaviksi. Lopulta olimme portista ulkona vasta paria tuntia alaspäin pysähdellen matkattuamme.

Kävimme hakemassa tavaramme Malee’silta ja onneksemme saimme majapaikan emännän soittamaan Doi Ang Khangin majapaikaksi suunnittelemaamme Ban Luangiin (jonne emme olleet saaneet yhteyttä ennen reissuamme) ja varaamaan meille majoituksen seuraaviksi pariksi yöksi. Niinpä meillä ei ollut niin paniikki ajella perille asti majapaikkaa varmistelemaan.

Chiang Daon riisipellot

Riisipelloilla

Ehdimme siten hyvin keskipäiväretkelle Chiang Daon riisipelloille, joilta löysimme helposti reilut parikymmentä huppuhyyppää, kauluskottaraisia, rubiinisatakielen sekä parhaana houkuttelimme hyvin näkyville yhden mantsurianmetsäkerttusen. Paikallisittain kova havainto olivat pari pronssi-iibistä. Haikaralajeja nähtiin useampia ja joitakin kahlaajia kuten pikkutyllejä, pari pitkäjalkaa sekä taivaanvuohi. Muita havaittuja lajeja olivat mm. muutama seeprakyyhky, pari aasiankukaalia, 8 harjalintua, muutama laulava aasiankiuru, ruostepääskyjä sekä 6 jouhipääskyä, pari heinäkerttua, sekä intiantuhkapriinia.

KauluskottarainenHuppuhyyppä

Puolisentoista tuntia peltoja kierreltyämme, lähdimme ajamaan kohti Doi Ang Khangia, ja noustuamme taas todella korkealle vuoristoon ja laskeuduttuamme lopulta jyrkästi alas kalkkikivivajoamaan, parkkeerasimme Ban Luangin pihaan. Olimme saaneet kahden hengen huoneet rinteeseen rakennetuista bungaloweista ja kannoimme nyt kaikki tavarat kämpille, mikä olikin melkoinen urakka.

Doi Ang Khang

24.2. heräsimme siten, että olimme aamupalalla klo 6:45, sillä olihan meillä tiedossa, että Nam Luangin terassin edustan ruokinnalla kävi toinen toistaan mukavampia lajeja. Meillä meni tovin tajuta, että läheinen banaaniruokinta, jolla toki silläkin kävi mm. virtaleppälintu, ei ollutkaan se paras paikka. Kauempana, vain yhdestä pöydästä paremmin näkynyt komposti, oli se oikea hot-spot, jolla kävikin jo kuhina, kun sen äkkäsimme. Kompostilla kävi muutama huppurastas, useita harmaakurkkurastaita sekä parhaana mukava paikko eli harmaakylkirastas. Lähipuissa pyöri naarassieppo, joka vasta myöhemmin kuvista määritettiin tiibetinsiepoksi. Vilaukselta näkyi lennossa myös pari sukeltajahaarapyrstöä, joten tämäkin laji saatiin nyt kaikille paikattua.

HarmaakurkkurastasHarmaakylkirastas

Aamupalat syötyämme lähdimme kipuamaan ylös ja ensimmäinen kohteemme oli ns. km 21,3 track. Heti autosta noustuamme oli lähipuissa aivan mieletön kuhina ja etenkin uunilintuja oli latvustoissa runsaasti!

Uusia lajeja ei latvustosta kuitenkaan irronnut, vaikka tuijotimme niskat krampissa latvuston parvia. Mutta käveltyämme polkua vähän matkaa, Antti taas kerran oli äänistä parhaiten kärryillä ja tunnisti ensimmäisen laulavan keltapittakerttusen ja tämä piilotteleva huvittavan näköinen pyrstötön pikkulintu päästiin pienen yrittämisen jälkeen näkemäänkin, ja kohta näitä kuultiin enemmänkin.

Yhä vain syvemmälle metsään jatkettuamme, löysi Hanna pienemmän kauniin sinisen siepon, joka tunnistui pikkusinisiepoksi. Pienellä alueella oli lopulta useampikin vilkkaasti oksistossa liikkunut yksilö, joista lopulta saatiin vain jokunen parempi kuva. Eräästä tiheästä puselikosta löytyi yksi ehdottomista toivelajeistani. Lintu oli aivan järkyttävän piilotteleva ja jotenkin tuntui, että juuri minä en meinannut millään ehtiä nähdä siitä yhtään mitään, ennen kuin se aina vilahti taas piiloon. Tällaiset rapinan perusteella paikallistettavat linnut eivät oikein ole huonokuuloiselle helppoja löytää… Onneksi lopulta hehkunaamatimali näyttäytyi edes jotenkin, mutta toiveisiin jäi, että upea laji näyttäytyisi myöhemmin jossain vielä paremminkin. Muita kävelyllä havaittuja lajeja olivat mm. täplävatsatikkanen, pari emein- ja kiinansieppokerttua sekä kastanjasieppokerttu, useita indokiinanvireoita, pari kultasiipinaurulia, muutama isominla, pikkupeukkuleita, vuorisinisieppoja ym.

Pikkusinisieppo
Vuorisinisieppo

Palaillessamme takaisin autolle, oli liikenne lähilatvustoissa jo hiljentynyt. Päivä oli jo pitemmällä, kun suuntasimme King’s Projectille eli puutarha-alueelle, jollaisilla kuningas Bumiphol oli aikanaan pyrkinyt vaihtamaan paikallisten oopiumin viljelyä muuhun viljelyyn. Alue oli valtava, mutta näin keskipäivällä me suuntasimme alkuun tarkistamaan, oliko Mikon ja Antin edellisvuonna pohjustama stake-out yhä olemassa. Ja olihan se. Niinpä jämähdimme kuvaamaan paikalla vierailleita hopeakorvatimaleita, paria vuorisinisieppoa sekä upeaa sinileppälintukoirasta.

HopeakorvatimaliSinileppälintu

Kuvailtuamme tarpeeksi siirryimme koluamaan pientä osaa puutarhasta, jossa kukkivilla puilla vieraili runsaasti medestäjiä, bulbuleita ja meitä eniten kiinnostaneita rillejä. Valtaosa rilleistä oli aasianrillejä, mutta löysimme joukosta taas muutamia selvästi vihreämpiä japaninrillejä.

ParatiisimedestäjäJapaninrilli

Kun olimme kuvailleet kukistossa vilahtelevia lintuja tarpeeksi, menimme läheiseen ravintolaan syömään. Yllättäen törmäsimme terassilla senioriorniryhmään, jolle paikallinen opas selvästi oli näyttämässä jotain. Kävimme tietysti kysymässä, mitä he olivat katsomassa ja saimme vastauksen: ”Bulbuleita, uunilintuja ja niin onhan tuossa latvassa muutama nokinokkavarpunen”. Oli siinä seniorit ihmeissään, kun meillä syke nousi melkoisesti, varsinkin kun osa porukastamme oli ties missä haahuilemassa. Nokinokkavarpuset piilottelivat aivan käsittämättömän hyvin puun latvustossa, mutta onneksi lopulta kaikki meistä sai linnut nähtyä, ennen kuin ne lähtivät lentoon.

AasianrilliNokinokkavarpunen

Ruokailu olikin sitten melkoinen show, sillä edes tässä isossa ravintolassa ei ollut mitään englanniksi, joten lopulta ainakin meikäläinen sain aivan vääränlaiset ruoat ja vieläpä aivan järkyttävän kokoiset annokset. Ainakin keitosta olisi riittänyt koko porukalle, valitettavasti vain se oli jotain sienisoppaa, joka ei oikein meinannut upota.

Syönnin jälkeen teimme vielä pienen lenkin ravintolan takana, jossa oli vuosien saatossa havaittu monen sorttisia rastaita ruoantähteitä syömässä. Mekin löysimme pari todella lupaavan näköistä rastasta, mutta tarkempi tarkastelu paljasti ne aivan läpimäriksi ja muutenkin räjähtäneen näköisiksi huppurastaiksi. Liekö näitä oli aiemmin ilmoiteltu kiinanmustarastaina, olivat ne niin hurjan näköisiä?

Viirubulbuli

Lähdettyämme taas liikenteeseen stoppasimme lyhyesti camping-alueella, joka oli aiemmin ollut erittäin hyvä isonakkelipaikka, mutta alueelle oli rakennettu aika runsaasti viime vuosina. Itse näin ylitsemme lentävät pari harmaaotsabulbulia, jotka laskeutuivatkin lyhyesti erään puun latvaan, mutta lähtivät taas matkoihinsa, ennen kuin kaikki meistä ehti niitä näkemään. Haeskelimme niitä alueelta vielä tovin, mutta löysimme vain pari viirubulbulia.

Päivän kuumuudessa jatkoimme Chinese cemeterylle, jonka levikkeelle parkkeerattuamme löysimme heti niityn puolelta pari parvellista rusovyöbulbuleita. Pian talsimme hautausmaalle havaitsematta montakaan lajia. Reissun ensimmäinen isomalkoha kuitenkin vilahti puiden latvustossa. Niin isoksi linnuksi tämä laji on aivan käsittämättömän hyvä piilottelemaan.

Laaksoleppälintu

Heti ensimmäisten hautarakennelmien kohdalla näin vilaukselta linnun, josta ei tullut mieleen mitään muuta kuin leppälintu. Aluehan oli tunnettu siitä, että siellä talvehti lähes vuosittain laaksoleppälintu, mutta valitettavasti lintu teki katoamistempun. Löhöilimme ylhäällä tovin päältä avautunutta metsämaisemaa tuijotellen, tai siis ne tuijottivat, joilla silmät pysyivät auki, ennen kuin taas lähdimme hieman kävelemään ympäristöön. Onneksi vilaukselta näkemäni lintu löytyi lopulta uudelleen ja olihan se komea koiras laaksoleppälintu! Lintu oli todella arka ja katosi taas nopeasti, mutta kaikki pääsimme sen näkemään ja dokumenttikuvatkin saatiin.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun kävelimme alas Chinese cemeteryltä ja aivan tien varren puskista kuulimme hyvän kuuloista tiksuntaa ja kohta näimmekin kiinanuunilinnun lyhyesti. Sitten ylitimme tien ja menimme aitojen välistä niitylle, joka on tunnettu sirkkupaikka ja levittäydyimme komppaamaan niittyä.

Alkuun löysimme vain muutamia taigakirvisiä ja kuulimme yhden tik-sirkun ääntä ja näimmekin linnun lennossa, mutta se ei koskaan laskeutunut näkyviin. Pienen komppailun tuloksena löysimme vielä muutaman pensasuunilinnun ja lopulta jäimme staijailemaan ympärillä avautuvaa komeaa vuoristomaisemaa. Ihailtuamme jonkin aikaa isojen aasiakiitäjäparvien (cookii = Cook’s Swift) ylilentoja, huomasi Antti tien suunnassa jotain liikettä ja meidän käännyttyämme Antin osoittamaan suuntaan, tieltä nousi lentoon pieni parvi bambupyitä, jotka laskeutuivat metsän puolelle, jossa ne olivat vielä hetken näkyvissä ennen katoamistaan aluskasvillisuuden taakse. Ja kohta perään ylitsemme lensi tikkamaisesti lentänyt lintu, joka ei kiikareilla katsottuna näyttänytkään lainkaan tikalta – se oli isonakkeli!

Maisema

Aurinko oli jo laskemassa, kun näimme vilaukselta muutaman ruskokurkkunaurulin, joita seurasimme lopulta lähes automme viereisiin puskiin, joihin näitä kovaäänisiä nauruleita kerääntyi yöpymään lopulta aika iso porukka. Ne vain pysyivät niin tiheän puskan sisällä, ettei niistä enää nähty kuin jokunen vilaus.

Paluumatkan havainnot jäivät tien päällä lennelleeseen kehrääjään, joka nähtiin niin hyvin, että se saatiin varmistettua intiankehrääjäksi.

Illalla iltahuutoa tehdessä aloimme ajatella, josko olisimme Doi Ang Khangissa enää seuraavan aamun ja lähtisimme päivää suunnittelemaamme aiemmin Doi Langiin, jonne saisimme näin yhden lisäpäivän. Toki Ang Khangissa oli vielä useita polkuja ja paikkoja, joilla emme olleet ehtineet käydä, mutta Doi Langin loputtoman pitkä target-lista houkutteli saamaan sinne lisää aikaa.

Vielä aamu Doi Ang Changissa

25.2. olimme aamupalaterassilla selvästi edellisaamua aikaisemmin, mutta terassilta ei nähty yllättäen mitään uutta. Sukeltajahaarapyrstöt sentään suorittivat hieman aiempaa paremman ohilennon, taaskaan kuitenkaan laskeutumatta näkyville.

Suuntasimme sitten taas km 21,3 polulle, jolla yllättäen oli kuitenkin varsin hiljaista. Parvellinen valkoviirujuhinoita oli ainoa mainittava havainto. Niinpä päätimme nopeasti jatkaa Mae Phur Valley-trailille, jonka löytämiseen meni tovi, mutta lopulta kävelimme tätä aika leveää metsätietä toista kilometriä havaitsematta kovinkaan monta lajia. Yhden puun latvassa äännellyt hippiäisvireo sekä erään rotkelman vastapuolella äännelleet mustakaulanaurulit tyydyttivät. Myös mm. siniampiaissyöjä, pieni parvi taas latvassa todella huonosti nähtävillä olleita kerttutiaisia sekä nauhasieppo nähtiin.

Polun oli määrä loppua koskelle, mutta hieman ennen kuin kuulimme sen kuohun, kuului samasta suunnasta sen verran voimakas lehmälauman metakka, että päätimme lähteä palailemaan autolle päin.

Huppurastas

Päiväsäjellykset

Paluumatkalla törmäsimme parin britin vetämään Tropical Toursin ryhmään, jonka kanssa vaihdoimme nopeasti kuulumisia. Ihmeeksemme he kertoivat, että Doi Langin kansallispuistoon piti aivan tuoreiden tietojen mukaan hankkia liput Fang Hot Springsin headquartersilta, mikä mutkisti aika paljon meidän iltapäiväsuunnitelmiamme. Niinpä kuvailtuamme vielä yhtä kesysti esiintynyttä huppurastasta, päätimme lähteä tyhjentämään huoneitamme, jotta pääsisimme hyvissä ajoin lähtemään matkaan.

Meidän iltapäiväsuunnitelmissamme oli retkeillä Thatonin kosteikolla, jolle vielä kertyi iltaisin kultasirkkuja ja myös runsaasti muita lintuja ruovikoihin yöpymään. Mutta ensin saimmekin siis suunnistaa noin tunnin ajon päähän Fangin kuumille lähteille, jossa portilla alkoi vaikuttaa siltä, että meidän pitäisi ostaa liput alueelle, että pääsisimme portin sisäpuolelle ostamaan liput itse kansallispuistoon.

Jotenkin onnistuimme selittämään asiamme portin vartijoille ja pääsimme ilman lippujen ostoa käymään headquartersilla, jossa huonoa englantia puhunut virkailija vaikutti olevan aika ihmeissään siitä, miksi olimme siellä. Lopulta onnistuimme jotenkin ostaa liput, joiden virkailija kertoi olevan voimassa neljä päivää ja kummallakin puolella Doi Langia, sillä alueellehan pääsi samaa laelta ajokiellossa olevaa tietä niin vuoriston itä- kuin länsipuolelta. Mutta palattuamme portille, jossa meitä pyydettiin lippumme esittämään, saimme tiedon, että liput olisivat voimassa vain kolme päivää. Homma alkoi vaikuttaa sen verran sekavalta, että jotta varmistimme lippujen voimassaolon edes enemmäksi kuin yhdeksi päiväksi, pyysimme lippuihin leimat kolmelle päivälle sekä puumerkin portin vartijalta. Mutta pahasti alkoi näyttää siltä, että saisimme käydä päämajalla vielä toisenkin kerran, että voisimme olla puistossa sen neljännenkin päivän ja tännehän oli pitkä, reilun 45 minuutin ajo Fangista, jossa olimme suunnitelleet majoittuvamme.

Thatonissa

Lopulta ehdimme kuitenkin Thatoniin ihan hyvissä ajoin ja tyrmistykseksemme saimme pian todeta, että Mikon ja Antin edellisvuonna pohjustama sirkkuruovikko oli tuhottu. Alueella oli kyllä yhä runsaasti ruovikoita, mutta meillä ei ollut tietoa, mihin niistä sirkut hieman ennen auringonlaskua saapuisivat?

Onneksi heti ensimmäisellä lyhyellä kävelyllä lensi ylitsemme laulaen riisisavannikiuru, joita löytyi kohta enemmänkin. Odotettu löytö oli myös pienessä ruovikossa laulanut ja hyvin esillä, mutta vähän turhan kaukana, ollut isokaislakerttu, joita myös kohta näkyi ja kuului lisää. Vielä parempi pinna oli pienestä ruovikkotuppareesta löytämämme naaraspukuinen vyösirkku ja yhä vain paremmaksi meni, kun ohitsemme lensi viiriäinen, josta Antti onnistui ihmeeksemme nappaamaan hyvät lentokuvat ja lintu paljastui aroviiriäiseksi! Komea muuttohaukkakin nähtiin lentämässä ylitsemme.

RiisisavannikiuruVyösirkku

Jokirannassa näimme myös joitakin kahlaajia: Pikku- ja mustajalkatyllejä, muutamia rantasipejä, liroja ja lapinsirrejä, metsäviklo sekä pienet parvet pikku- sekä aasianpääskykahlaajia. Myös mm. pikku-uikkuja, liejukanoja, smyrnan- ja kuningaskalastajia, aasiankiuruja, pari sinirintaa ja rubiinisatakieltä, noki- ja sepeltaskuja, leucopsis-västäräkkejä, muutama sitruunavästäräkki, törmä- ja jouhipääsky, ruskouunilintuja, kelta-, intiantuhka- ja savupriinioita sekä iso- sekä lapinkirvisiä nähtiin.

Kun aurinko alkoi laskea, alkoi ruovikoiden takana olleisiin puihin kerääntyä suuria parvia harmaasiipikottaraisia ja samalla näimme kovaa pikkulintuliikennettä aivan keskelle kaukaisimpia ruovikoita. Pikkulinnuissa oli mukana ainakin varpusia sekä manikkeja, mutta osa parvista näytti olevan myös sirkkuja. Valitettavasti linnut laskeutuivat aivan turhan kauaksi! Mikko ja Antti onnistuivat näkemään, että yhden laskeutuneen parven linnut olivat kultasirkkuja, mutta koska aurinko oli jo painumassa mailleen, päätimme että meidän on päästävä jotenkin lähemmäksi.

Yritimme kävellä ruovikoiden ja viljelysten ohi lähemmäksi, potkaisten lentoon pari pyyjuoksijaa (joko keto- tai tumma) sekä muutamia suippopyrstökurppia, mutta valitettavasti emme löytäneet paikkaa, mikä olisi ollut sen verran muuta maastoa korkeammalla, että olisimme nähneet lintuja enää lainkaan. Niinpä meillä Hannan kanssa jäivät kultasirkut tunnistamatta. Olisihan se ollut mukava nähdä näitä Suomesta ja pian koko WP:ltä sukupuuttoon kuolleita lintuja ja ehkä päästä jopa kuvaamaan niitä. No aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta…

Ilta oli kuitenkin ollut niin hyvä, ettei murehtimiseen ollut aihetta. Enemmänkin harmitti, että taas yksi harvoista luotettavista paikoista nähdä tätä kiinalaisten kohta sukupuuttoon syömää lajia, oli ainakin osittain tuhoutunut.

Fangiin päästyämme löysimme varaamamme hotellin, jonka Mikko oli siis jo varannut Suomesta, mutta koskapa aikataulumme olivat hieman eläneet, olimme nyt paikalla päivää aiemmin. Onneksi tämä ei tuntunut haittaavan millään tavalla, joten lopulta maksoimme käteisellä yhden yön lisää ja meillä oli nyt majapaikka seuraaviksi kolmeksi yöksi.

MarkkinatIllalla kävimme kävellen tutustumassa Fangin keskustaan, jossa pääkatu oli suljettu liikenteeltä toritapahtuman takia. Oli todella mukava päästä tutustumaan paikalliseen torielämään, johon kuului mitä ihmeellisimpiä myyntikojuja sekä huikea perheyhtye, joka soitti samaa biisiä koko ulkona olomme ajan.

Doi Langin länsirinteelle

26.2. lähdimme liikenteeseen kohti Doi Langin länsirinnettä pilkkopimeässä tavoitteenamme löytää Mikon ja Antin edellisvuotinen burmanfasaanipaikka ennen kuin siellä olisi muitakin kuvaajia paikalla. Pääsimme puistoon avoimesta portista, jolla ei ollut ketään vartiossa, joten vaikutti siltä, että briteiltä saamamme tieto lippujen tarkistuksista ei pitänytkään paikkaansa.

Burmanfasaani

Lopulta aurinko alkoi nousta, kun nousimme mutkaista tietä Mikon ja Antin arpoessa, missä he olivat fasaaneja kuvanneet. Alemmalla rinteessä sijainnut stake-out tuntui olevan paikallaan, mutta valitettavasti mutkitteleva tie näytti useammalta kohdalta aivan samalta, joten kohta ajelimme hieman edes takaisin oikeaa fasaanipaikkaa etsien. Lopulta päätimme, ettemme ehkä olleet vielä käyneet tarpeeksi ylhäällä ja jatkoimme jyrkkää nousemista ja niinpä yhtäkkiä törmäsimme erään mutkan takana avautuvaan näkymään, jossa keskellä tietä oli kuvausteltta, jonka edustalla käpötteli juuri koiras sekä kaksi naaras burmanfasaania, useita punakylkitimaleita, pari taigakirvistä sekä koiras sinirastas!

Mikko ja Antti olivat harmissaan, kun eivät olleet osanneet löytää paikkaa kerralla, mutta eipä tuo meitä haitannut pätkääkään, sillä yksi tavoitelajeista oli kuitenkin nyt hoitunut ja viemättä aikaa lopulta juuri lainkaan! Ja olivathan punakylkitimalitkin meille uusi laji. Alkuun huoletti lähinnä se, kuinka pahasti olimme häirinneet paikalla jo olleita kuvaajia, mutta pian saatoimme todeta, että fasaanit ja muut linnut olivat vain hetkeksi siirtyneet tieltä pois ja palasivat saman tien nokkimaan tielle ripoteltuja jyviä ja kiviä telttojen edustalle.

Vielä oli varsin hämärää ja me olimme hieman paniikissa stopanneet automme vähän turhan kauas fasaaneista, joten kun taaksemme saapui autolastillinen paikallisia lintuharrastajia, joista yksi vieläpä nousi autosta ulos ja näin säikäytti taas fasaanit pois tieltä, päätimme me kääntää automme ja palailla alempana sijainneelle stake-outille. Ajaisimme ylemmäksi vasta, kun arvelisimme fasaanikuvausten jo olevan ohi.

Sinikirjosieppo

Stake-outille päästyämme, emme ehtineet kuin hieman lähestyä ruokintaa, jolla myös oli pari paikallista kuvaajaa oppaansa kanssa, kun kaunis sinikirjosieppo jo lennähti näkyviin ruokinnan yläpuolella olleille oksille. Lintua oli kuitenkin selvästi jo ruokittu jonkin aikaa, sillä se kävi stake-outilla enää kerran ja oli ilmeisesti sitten kylläinen. Niinpä meistä kaikki ei vielä ehtinyt saada linnusta kuvan kuvaa.

Tulipäätiainen

Todettuamme kuvaustilanteen olevan toistaiseksi ohi, juttelimme paikallisen oppaan kanssa, joka yllättäen puhui oikein hyvää englantia. Hän kysyi lähes välittömästi, että joko olimme nähneet tulipäätiaisia. No emmehän me vielä olleet, jolloin hän osoitti aivan vieressämme ollutta kukkivaa puuta ja sanoi, että tuohon puuhun ne aina tulevat. Ja siinähän niitä oli ainakin kahdeksan lintua kukkien kimpussa! Vain yksi näistä oli komean punapäinen yksilö, mutta hyvä elis tästäkin paukahti koko porukalle!

Vaihtelimme kuulumisia enemmänkin ja saimme vinkkejä mm. sinilakkitimalin löytämiseksi, kunnes lopulta päätimme lähteä ajamaan taas ylemmäksi. Emme ajaneet kovinkaan pitkälle, kun pysähdyimme kiikaroimaan edessämme olleita suuria puita ja kuinka ollakaan löysimme ainakin neljä sinilakkitimalia! Kohta peräämme saapui tämä paikallinen opas kuvaajapariskunnan kanssa ja näytimme tietysti heillekin timalit. Valitettavasti timalit, joista etenkin yksi esiintyi todella hyvin, sekä samassa parvessa lyhyesti näkynyt siniminla, olivat koko ajan pahasti vastavalon puolella, joten kuvat jäivät aika vaatimattomiksi.

SinilakkitimaliLatvuskekonokka

Jatkettuamme pian taas matkaa, löysimme seuraavalla pysähdyksellä muutaman latvusnokkatimalin, jotka kuitenkin katosivat ruovikkoiseen puselikkoon lähes saman tien.

Lopulta parkkeerasimme alueelle, jossa oli taas muitakin autoja. Paikka oli Mikolle ja Antille tuttu edellisvuodelta ja tällä paikalla oli useita kuvaajien runsaasti käyttämiä stake-outeja. Paikka oli helppo tunnistaa isosta kyltistä, joka kertoi, että lintujen ruokkiminen oli kielletty…

Oranssivyösieppo

Koskapa ensimmäinen huomaamamme stake-out oli miehitettynä, suuntasimme sen sieressä olleelle tyhjälle ja kohtahan sinne saapui alkoi saapua lintuja oikein urakalla! Ensin saimme kuvata todella kaunista oranssivyösieppoa oikein antaumuksella ja kohta matoja saapui popsimaan myös himalajansinipyrstönaaras, kultasiipinauruleita, punakylkitimaleja, mustaohjasbulbuli, hopealakkisiepponaaras sekä vielä tiheikköleppälintunaaraskin!

KultasiipinauruliTiheikköleppälintu

Kuvailtuamme pitkään ensimmäisellä paikalla, vaihdoimme seuraavalle stake-outille, joka sijaitsi sankan ruovikon keskellä. Tällä paikalla vieraili odotetusti rubiinisatakieli ja vähemmän odotetusti mustakurkkupriinia sekä myöskin oranssivyösieppo. Muuten tällä ruokinnalla oli sen verran hiljaista, että päätimme Antin kanssa lähteä aika pian lähteä kävelemään katselemaan tien varren latvustoja, Hanna ja Mikko jäivät vielä odottamaan, josko jotain uutta kuvattavaa vielä saapuisi ruokinnalle. Hetken käppäiltyämme kuului sen vilkkaamman ruokinnan takaa karheaa, rullaavaa nousevaa ääntä. Emme tienneet, mistä lajista oli kyse, joten otimme äänityslaitteet esiin. Lintu lopetti aika pian ääntelynsä, mutta onneksi äänityksistä laji saatiin myöhemmin varmistettua täpläkekonokaksi.

Seisoskelimme vielä samoilla jalansijoilla, kun yhtäkkiä alarinteestä pari kertaa aivan selvä oliiviselkäpitan kiekaisu, jonka luoksemme kävelemässä ollut Hannakin kuuli. Paikka oli kuitenkin niin tiheä, ettei linnun perään ollut mitään asiaa mennä. Toiveissa oli, että lintu sattuisi tulemaan siihen lähimmälle stake-outille, mutta eihän sitä tietenkään enää näkynyt eikä kuulunut.

Harlekiinipyrstötiainen

Antti päätti jossain vaiheessa lähteä hakemaan hieman eväitä autolta, mutta onneksi meillä oli nyt walkie-talkiet käytössä, sillä kohta hän hälytti, että paikallisopas oli pariskunnan kanssa automme vieressä kuvaamassa harlekiinipyrstötiaisparia! Säntäsimme paikalle, toiset nopeammin, toiset hitaammin. Paikallisopas huudatti taas tuttuun tyyliinsä atrappia aivan täysillä, mutta onneksi pyrstötiaiset eivät tästä pahemmin välittäneet vaan touhuilivat vauhdikkaasti jotain lähilatvoissa. Jokunen kuvakin saatiin, ennen kuin linnut jatkoivat matkaansa.

PunakylkitimaliPikkupeukaloistimali

Kuvailtuamme vielä tien varren kasvustossa piileskellen liikkunutta pikkupeukaloistimalia, lähdimme jatkamaan ajoa ylös kohti Doi Langin huippua. Ajoimme aina check-pointille asti, jota pitemmäksi ei autolla päässytkään. Tästä saimme kuitenkin luvan jatkaa kävellen vielä noin kilometrin verran, mutta ei meidän tarvinnut juuri porttia ohittaa, kun löysimme useita harmaaotsabulbuleita, joista pari poseerasi meille oikein antaumuksella. Portin pielessä laulanut vuorimetsäkerttunenkin tunnistettiin heti ensi sirahduksesta.

HarmaaotsabulbuliPunarintatikka

Kohta paikalliset olivat myös saapuneet paikalle ja he huudattivat taas atrappia siihen malliin, että pitihän meidän mennä katsomaan, mitä he jahtasivat. Ja erään puun latvassa olikin punarintatikka naputtelemassa. Ei tämäkään lintu pahemmin atrapista välittänyt. Paikallinen tapa taitaa olla huudattaa atrappia koko ajan ja täysillä, joten ei ihme, että linnuista

Isominla

Käveltyämme vielä jonkin matkaa portilta, kuulimme pariin otteeseen helposti tunnistettavaa tuliniskatikan huutoa. Saatuamme vihdoin isominlan hetkeksi näkyviin ja kuvailtuamme mustavalkosibioita ja tiibetinlepinkäistä, päätimme lopulta lähteä palailemaan takaisin alaspäin.

Pysähdyimme tietysti taas ylemmillä stake-outeilla, joilta otettiin lisäkuvia samoista linnuista kuin tullessa ja uutena lajina vilkkaimmalla paikalla vieraili lyhyesti myös naaras sinileppälintu.

Lopulta olimme valuneet taas fasaanipaikalle, jonne Hanna pystytti Suomesta mukaansa ottaman piilokojuteltan tien varteen toisen samanlaisen viereen, jossa jo tämä tuttu paikallinen pariskunta oli fasaaneja odottamassa, oppaan oltua autossa hieman kauempana. Mikko meni Antin kanssa käymänsä kolikonheiton voitettuaan Hannan kanssa kuvaustelttaan ja me Antin kanssa parkkeerasimme auton aika lailla teltan taakse lähes poikittain tielle ja jäimme odottamaan fasaaneja saapuviksi.

Aika pian tielle saapui pari idänturturikyyhkyä sekä pari harmaataskua sekä hieman myöhemmin parvi rusokurkkunauruleita. Juoksipa tiellä hetken aikaa yksinäinen bambupyykin. Kauhean kauan ei ensimmäistä burmanfasaanikoirastakaan tarvinnut odottaa, mutta tämä yksilö oli todella arka! Se monta kertaa vain juoksi tien poikki eikä näin saapunut alkuun ollenkaan kuvattavaksi.

IdänturturikyyhkyRusokurkkunauruli

Me yritimme tehdä kaikkemme, että olisimme mahdollisimman hiljaa ja liikkumatta, mutta mikään ei auttanut, fasaani korkeintaan vauhdista nokkaisi jyvän tieltä ja singahti taas tien pientareen puselikkoon piiloon. Mutta onneksi lopulta paikalle saapui, kuin kunkkuna tunkiolle, lentäen toinen koiras, joka olikin sitten paljon rohkeampi. Se ei meistä välittänyt pätkääkään, mutta valitettavasti aurinko oli jo laskemassa. Lopulta toinenkin fasaanikoiras uskaltautui tielle ja pikkuhiljaa ne tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi ja vaikka alkoi jo olla aika hämärää, saimme lopulta ihan kelpo kuvat otettua.

BurmanfasaaniBurmanfasaani

Odotimme paikalla niin pitkään, että fasaanit lopulta säikähtivät jotain ja lennähtivät pois tieltä, ennen kuin molemmat teltat purettiin ja pääsimme lähtemään alaspäin.

Lopulta olimme takaisin Fangissa hotellillamme ja kävimme syömässä tutussa ravintolassa, siinä ainoassa, joka oli illalla auki. Hanna taas tuttuun tyyliin kokkaili omat ruoat hotellihuoneessa.

Toinen päivä länsirinteellä

27.2. herätys oli todella aikaisin ja liikenteeseenkin päästiin ennen sian pieremää. Meidän oli tarkoitus ajaa suoraan Doi Langin länsirinteen huipulle ja liikenteessä piti tietysti olla sen takia aikaisin, ettemme taas törmäisi tiellä mahdollisiin fasaanikuvaajiin.

Lopulta olimme lähellä huippua olevan helikopterikentän parkissa jo ennen auringon nousua ja pienen odottelun jälkeen lähdimme kipuamaan aukealle kentälle, jolla tiesimme aiemmin nähdyn aamuisin sirkkuja.

Aika pian löysimme kaukaa yhden kuivan puun latvustosta tikan, joka määrittyi putkilla liekkivihertikaksi. Kiersimme nurmikkokentän kertaalleen ilman, että mitään olisi lähtenyt nurmikolta lentoon. Ehdin juuri ajatella, että kentän takana oleva pensaikkoinen rinne näytti parhaalta paikalta sirkuille, kun taivaalta kuului pehmeä tup -ääni ja juuri näiden puskien latvaan laskeutui todella upea koiras töyhtösirkku. Vielä oli aika hämärää, mutta jotain kuvia saatiin, ennen kuin taivaalta kuului lisää samoja ääniä ja pensaisiin ja ruohikon kätköihin laskeutui useita töyhtösirkkuja lisää, joista suurin osa oli kuitenkin naaraspukuisia.

SulttaanisirkkuSulttaanisirkku

Töyhtösirkkuja näkyi yhteensä ainakin kymmenen lintua, kunnes vierestämme kuului myös selvä sirkun tiksaus ja yhden puskan latvaan nousi naaraspukuinen kastanjasirkku. Tämä kuitenkin jatkoi saman tien alemmaksi rinnettä ja niinpä kuvia tästä lajista ei saatu.

Aamu oli jo tuottanut meille kaikille eliksiä, mutta onneksi me kaikki emme olleet liian tohkeissamme, sillä kohta yhä tarkkaavaisena ollut Mikko huudahti, että tuolla puun latvassa on joku ihan punainen lintu! Yhden kuivan puun latvasta löytyikin jo paljain silmin aivan kirkkaan punainen kohtuullisen kookas varpuslintu ja putkella lintu oli helppo määrittää tulitaviokuurnaksi! Pikaiset kuvat onneksi saatiin, ennen kuin lintu lähti lentoon ja oikeastaan vasta silloin huomasimme, että sen mukana lähti myös kaksi naaraspukuista lintua. Tätä lajia emme oikein olleet uskaltaneet edes toivoa näkevämme!

Mutta ei ilotulitus ollut vieläkään ohi, sillä yhdestä tiheästä puskasta löytyi pieni parvi aivan älyttömän hyvin piilotelleita timaleita, joista ainakin pari saatiin lopulta näkyville ja ne olivat yllättäen bambutimaleita.

Harakkasibia

Jatkettuamme huipun check-pointille, ei portilla ollut vielä ketään, joten emme uskaltaneet mennä portista pidemmälle. Mutta onneksi pian, klo 8:30 saapui sotilas aukaisemaan meille portin ja purkamaan piikkilankaesteet. Ihmeteltyämme tovin todella äänekästä bambupyyparvea, huomasin kolme pitkäpyrstöistä tummaa lintua lentämässä osin puiden takana. Koko porukka taisi alkuun luulla niitä naamioviidakkoharakoiksi, kun ne eivät heti herättäneet kiinnostusta, mutta onneksi samanlaisia laskeutui kohta lähemmäksikin erääseen latvustoon. Antti ehti katsoa niitä ensimmäisenä putkellaan ja huudahti heti: “Long-tailed Sibias”, eli harakkasibioita! Taas olimme löytäneet yhden huipulla harvoin nähtävän lajin, josta emme olleet osanneet edes unta nähdä. Lopulta harakkasibioita näkyi ainakin tusinan verran, mutta ne jatkoivat aika pian latvoista korkealla Burmaa kohti. Lienevät olleet huipulla parvessa yöpymässä hieman harakoiden tapaan?

Tulitaviokuurna

Jatkoimme kävelyä tasaista lakea tietä pitkin ja ensin harmaaotsabulbuleita kuvattuamme löysimme pari lähipusikoissa ruokaillutta uskomattoman upeaa koiras tulitaviokuurnaa! Eli nyt tämä laji saatiin vielä ihan kohtuudella kuvattuakin! Ja vielä paukahti huipulta hyvä paikkokin, kun viimein saimme määritettyä sulttaanikukastajan. Olimme jo aikalailla onnemme kukkuloilla, kun tien yli juoksi edestämme vielä pari suurikokoista näätäeläintä – Yellow-throated Martenia.

Hetken vielä harmaaotsabulbuleita kuvailtuamme ja vuorimetsäkerttusen laulua portilla kuunneltuamme, lähdimme palailemaan takaisin alaspäin ja sitten aikaa tietysti vietettiin taas stake-outeilla. Vihdoin löytyi se puuttuva sieppokin, kun lähes huomaamattomalta stake-outilta löytyi sinipikkusieppokoiras. Mutta ruokintapaikka oli todella huonossa valossa ja lisäksi lintu oli todella arka, joten kuvat jäivät vaatimattomiksi.

Sinipikkusieppo

Toiselta vielä käymättömällä stake-outilla oli erittäin kesy nauhasieppo, josta tuli otettua kuvia ruudun täydeltä. Kun kaikki uudet linnut olivat tulleet kuvatuiksi, otettiin tietysti kuvia vielä jo edellispäivältä tutuista linnuista. Hannan ja Mikon jäätyä taas kuvaamaan, kävimme Antin kanssa lähistöllä kävelemässä. Ja taas kannatti, sillä löysimme vielä yhden hieman muista erillään olleen stake-outin, jolla meitä jo odotteli rubiinisatakieli sekä järjettömän upea koiras hopealakkisieppo! Näitä kuvaillessamme saapui paikalle vielä naaras sieppo, joka tunnistettiin lopulta sinipikkusiepoksi.

RubiinisatakieliNauhasieppoHopealakkisieppoSinipikkusieppo

Kun kuvia oli otettu taas kaikkien mielestä tarpeeksi, jatkoimme vielä alemmalle stake-outille, jossa kuvasimme vielä todella nätisti esiintynyttä pikkukirjosieppoa oikein antaumuksella. Otettiinpa linnun kanssa ryhmäkuvaselfiekin!

Sinikirjosiepposinikirjosieppo

Lopulta valuimme hitaasti matkalla pysähdellen alas ja ulos puistosta havaiten matkalla mm. pari mustakulmaharlekiinia, jaavankäpinkäisiä, kiinanlivertäjiä, pitkäpyrstöminivettejä, burmanpikkulepinkäisiä, indokiinanvireoita, huppu- ja kastanjakuhankeittäjiä, indokiinanparatiisimonarkin, japanintalitiaisia, muutaman isonakkelin sekä rusovatsalehvin… Auringon laskiessa nähtiin vielä tieltä noussut kehrääjäkin nähtiin, mutta lajilleen sitä ei saatu.

Lopulta olimme takaisin Fangissa jo illan vasta hämärryttyä ja niinpä pääsimme kerrankin hieman aikaisemmin syömään ja iltahuutojen ja pakollisten kauppareissujen jälkeen oli mukava päästä hieman aikaisemmin pehkuihin.

Doi Landin itärinteellä

28.2. olimme taas aikaisessa ja tällä kertaa kaikki kamat autoon pakattuina. Aurinko oli nousemassa, kun ajelimme loputtomien pikkukylien läpi kohti Doi Langin itärinnettä. 7:00 olimme puiston portilla, jossa meidät päästettiin taas sisään ilman mitään lippujen kyselyitä.

Ajelimme aika suoraviivaisesti aina ns. km. 22,9 sillalle asti, jolla ihastelimme maisemia ja näimme toki joitakin lintujakin, muttemme mitään uutta ja ihmeellistä.

Toinen stoppi tehtiin km 26,4 riisipelloilla, joilla kävelimme tovin metsänkin puolella ja havaitsimme mm. huutelevia bambupyitä, naaras tiheikköleppälinnun, kiinanuunilinnun, riisikirvisiä, noki- ja harmaataskuja ym. Muitakin viljelysalueille ominaisia lajeja havittiin, mikä oli tavallaan aika yllättävää, sillä, vaikka pellot toki olivat hyvän näköiset, olimme kuitenkin jo todella korkealla. Joitakin idänturturikyyhkyjä näkyi täälläkin, kuten muutamia oli jo näkynyt tien varressakin.

Riisipellot

Km 31:n leirintäalueella avautui hyvä maisema, joten staijailimme tovin petolintuja ja näimmekin muutaman määrittämättömän jalokotkan, pikkukotkan sekä pari japaninhiirihaukkaa. Pari rummuttavaa tikkaa äänitettiin ja helposti tunnistettava pitkä ja hidas rummutus tunnistettiin myöhemmin aasiantöyhtötikaksi.

Leirintäalueen jälkeiset muutama kilometri olivat todella hienoa metsää ja tulihan niitä pinnojakin taas. Tilanne oli aika hauska, sillä löysin itse eräästä latvustosta linnun, jonka nimi ei minulle heti tullut lainkaan mieleen. Kun lopulta muutkin luulivat löytäneensä linnun, alkoivat he puhua viiksijuhinasta. Tämä ei oikein sopinut pieneen pyöräkkääseen keltaisenkirjavaan lintuun, jota itse katselin. Kun lopulta aloin ihmetellä muiden puheita, tajusin että oman lintuni vieressä oli kyllä viiksijuhinakin! Niinpä käskin muita siirtää katsettaan puoli metriä vasemmalle, jotta hekin löysivät linnun, jota itse katsoin – sepelhippiäisvireon. Minulle ja Hannallehan nämä molemmat lajit olivat eliksiä!

SepelhippiäisvireoViiksijuhina

Hitaasti muutaman kilometrin metsässä edettyämme ja havaittuamme keltanokkanaurulia, keltatiheikkötimalia, rastasviidakkotimalin, hopeakorvatimalin ja valkoviirujuhinan sekä kuultuamme viherloistorastaan ym., olimme Army-campillä, jota pitemmäksi ei taas ollut autolla asiaa. Rajavartija ei myöskään juuri osannut englantia ja piirtämällä ja viittomalla saimme sen verran selvitettyä, ettemme pääsisi portilta kuin kilometrin verran edemmäksi. Tämä oli suuri takaisku, sillä vaikka hyvä metsikkö jatkuikin heti portilta, olivat tärkeimmät paikat mahdollisille koville lajeille vielä useita kilometrejä ylempänä. Ja olimmehan juuri huipun tuntuman lajien takia suunnitelleet telttailevamme täällä ylhäällä, jotta voisimme aamulla aloittaa retkeilyn pelipaikoilla.

Alakuloon ei ollut kuitenkaan syytä vajota, sillä huomasimme pian, että Army-campin pihapiirissä oli useita stake-outeja ja niinpä päätimme kokeilla, mille niistä saapuisi kuvattavia lintuja. Ensimmäinen matoruokinta oli hieman vaisu, vaikka siinäkin pikaisesti pari kultasiipinaurulia kävikin.

Muiden kuvaillessa kiertelin itse leirin pihapiirissä ja löysin lopulta etsimäni kompostin, jolla aiemmin oli nähty mielenkiintoisia lajeja. Kompostin läheisyydessä pienellä aukealla oli stake-out, jonka vieressä vilahti himalajansinipyrstö, mutta itse kompostilla oli hiljaista. Palattuani muiden luokse, löysimme vielä yhden stake-outin, jota lähestyessämme, alkoi puskissa saman tien rapista ja siinä meitä jo odotteli useampikin upea hehkunaamatimali!

Hehkunaamatimali

Niinpä viritimme kuvauspaikan kuntoon (Mikko ja Antti olivat aika tarkkoja, ettei kuvissa ollut taustalla mitään ylimääräisiä oksia ja Hanna toi sitten sommitelmiin usein hieman taiteellisuutta asettelemalla taustalle värikkäitä lehtiä ym. – melkoista hifistelyä) ja kohta tarjolle aseteltiin taas jauhomatoja. Pian meillä oli muutama kultasiipinauruli ja hehkunaamatimali kuvattavanamme – molemmat aivan uskomattoman hienoja ja värikkäitä lintuja!

Keskipäivän valo ei kuitenkaan ollut kuvaukselle paras mahdollinen, joten päätimme käydä portilta ylempänä sen reilun kilometrin, johon olimme saaneet luvan. Emme kuitenkaan näin päivällä löytäneet tältä lyhyeltä metsäpätkältä mitään ihmeellistä. Niinpä palailimme lopulta aika pian leiriin jututtamaan sotilaita, sillä tavoitteenamme oli saada yöpyä leirin tuntumassa. Leiri kun oli turvallisin paikka tällä Burman rajatiellä, jolla kuitenkin tiettävästi liikkui huumeiden salakuljettajia.

Onneksemme leiriin oli saapunut hieman vanhempi ja varmaankin ylempiarvoinen rajamies, joka jopa hieman osasi englantia. Saimme häneltä luvan leiriytyä ja samalla kysyimme, kuinka pitkälle hänen mielestään saisimme mennä huippua kohti, sillä tiesimme yleensä lintuharrastajien päässeen noin viiden kilometrin päässä sijainneelle San Ju -näköalapaikalle. Saimme hieman sekavat vastaukset, sillä hän puhui huonolla englannillaan niin kolmesta kilometristä kuin jostain eri nimellä tuntemastaan näköalapaikastakin, mutta päätimme vielä iltapäivällä tehdä uuden käynnin huippua kohti, jotta saisimme tolkun, mitä pääsisimme aamulla tekemään.

Hieman arastellen päätimme kivuta aina San Ju -näköalapaikalle asti, jos ei tätä ennen meitä pysäytettäisi. Jotenkin olimme saaneet sen käsityksen, että tällä rajatiellä olisi huipun tuntumassa jonkinlainen sotaharjoitus tai vastaava menossa. Tiehän oli siis se sama, jota pitkin olisi päässyt Doi Langin länsirinteelle, jolla olimme parina edellispäivänä kävelleet vain noin viiden kilometrin päässä.

San Ju -näköalapaikkaa ennen ei kuitenkaan onneksemme ollut mitään esteitä emmekä edes nähneet mitään toimintaa muuta kuin Burman puolella olevat rajavartioasemat sekä useammankin Burman puolella roihuavan metsäpalon. Otimme jonkin aikaa ihan vaan rennosti ja osa taisi nukahtaakin selälleen keskelle tietä. Ainoiksi paremmaksi havainnoiksi näimme laulavan isokivikkorastaan sekä muutamia harmaaotsabulbuleita.

Burma

Otimme varmuuden vuoksi vielä kuvan näköalapaikan kyltistä, jotta saatoimme leiriin palattuamme vielä varmistaa, että voisimme aamulla palata paikalle. Iltaretken havainnot olivat jääneet varsin vaatimattomiksi, mutta aamua ajatellen odotukset alkoivat taas olla tapissa, kun aamuretkemmekin sai rajamiehiltä vihreää valoa.

Leirissä pystytimme teltan noin sadan metrin päähän rakennuksista, kokkailimme nuudelipainotteiset iltapalat ja aika aikaisin simahdimme kolme hieman ahtaasti telttaan ja Mikko aika lailla yhtä ahtaasti autoon.

Aamu huipun tuntumassa

1.3. heräsimme sen verran aikaisin, että sotilaat yhä nukkuivat. Purimme telttamme ja pakkasimme tavarat autoon ja aloimme etsiä lintuja leirin pihapiiristä. Leirin koiratkin olivat jo meihin täysin tottuneita, joten kehtasimme mennä kompostiakin tarkistamaan. Uusia lajeja ei kuitenkaan löytynyt ja kohta huomasimme, että sotilaat olivat heränneet ja saman tien nostaneet meille portin ylös. Uskomattoman mukavia ja reiluja kavereita nämäkin, kuten kaikki muutkin koko reissun aikana tapaamamme paikalliset!

Niinpä lähdimme piakkoin kohti San Ju View-pointia, jonne päästyämme ei paikalla kovin runsasta lintutarjontaa ollut, mutta joitakin indokiinanuunilintuja sekä pari aktiivisesti huudellutta tuliniskatikkaa, joista toinen saatiin lopulta houkuteltua komeaan ohilentoon.

Kun aurinko alkoi vihdoin paistaa tien varren puskiin, alkoi niissä käydä useita paratiisimedestäjiä. Medestäjät viuhtoivat taas aivan liian nopeasti edes takaisin, mutta yhtäkkiä huomasin yhden naaraspukuisen linnun, jolla yläperä välkähti punaisena! Huusin linnuista muille ja kohta Antti huomasi, että tämän linnun seurassa oli myös vaihtopukuinen koiraslintu, jolla silläkin oli selvästi kirkkaanpunaiset ulommat pyrstösulat – tulipyrstömedestäjiä! Tämän lajin näkemisen oli kerrottu vaativan kärsivällisyyden lisäksi myös melkoista tuuria, mutta meillähän niitä molempia tuntui tällä reissulla riittävän!

Medestäjät valitettavasti jatkoivat turhan nopeasti tien toisen puolen puselikon katveeseen paratiisimedestäjien perässä, mutta Antti onnistui ottamaan niistä lyhyen skouppivideopätkän.

Hahkunaamatimali

Otimme lopulta aika rennosti näköalapaikalla ennen kuin palailimme takaisin leiriin. Päätimme vielä kerran testata kaikkia stake-outeja ja etenkin hehkunaamatimalit tuli nyt kuvattua uskomattoman hienosti!

Muiden vielä jatkaessa kuvailujaan, tuijottelin itse myös kompostin aluetta, jonne muutkin lopulta saapuivat. Olin jo huomannut kompostin läheisen stake-outin takapuissa isosinisieppoparin ja kun virittelimme taas matoruokintaa, vilahti viereemme puun oksalle jostain yhtäkkiä lintu, jota olimme koko täällä oloaikamme odottaneet – ja pelänneet sen lähteneen pois talvehtimispaikastaan – onneksemme harmaahuppurastas oli kuitenkin yhä paikalla!

Ja kohta tällä stake-outilla olikin melkoinen vilinä, kun niin isosinisiepot, harmaahuppurastas kuin muutama hehkunaamatimalikin ruokaili ahnaasti matojamme. Lopulta olimme enemmän kuin tyytyväisiä aamuumme ja kävimme hyvästelemässä ja kiittämässä rajamiehet ja lähdimme palailemaan alaspäin.

HarmaahuppurastasIsosinisieppo

Hieman alempana kävelimme vielä yhtä todella hyvän oloista polkua kilometrin verran, mutta linnut vain olivat vähissä. Pikaiset stopit tehtiin taas riisipelloilla ja sillalla. Ruostevarpushaukka, 7 harakkaharlekiinin parvi, sepelhippiäisvireo, 2 rilliraitatimalia, 3 viiksijuhinaa, 2 rusorintakiipijää sekä aasianparatiisimonarkki olivat mainittavimpia havaintoja käymiltämme paikoilta. Mutta tiedossa oli, että aikataulu oli taas kerran tiukka, joten kiirettä piti pitää, sillä edessä oli toistaiseksi pisin siirtymä itä-koilliseen Chiang Saeniin.

Chiang Raihin

Tiet olivat onneksi aika nopeita, joten aika pian sen jälkeen, kun olimme nähneet reissun ensimmäisen intiansininärhen, hyvästelimme Chiang Main maakunnan ja siirryimme Chiang Raihin.

Olimme taas mukavasti onnistuneet pysymään aikataulussa ja netin avulla onnistuneet varaamaan jo yöpaikankin itsellemme, vaikkakin vahingossa varaukset sähellettiinkin seuraavasta päivästä alkamaan.

Harrier roost

Lopulta saavuimme Yonokin kosteikon kuuluisalle Harrier roostille hyvissä ajoin iltapäivällä. Oli mukava päästä ensimmäistä kertaa reissulla järven rantaan, jossa reissupinnoja alkoi löytyä saman tien, kun olimme talsineet putkinemme rantaan. Intianviheltäjäsorsien lisäksi löysimme muutamia täplänokkasorsia pari heinätavia, jalo-, rusko- ja harmaahaikaroita, runsaasti sulttaanikanoja (poliocephalus), nokikanoja, pitkäpyrstö- ja pronssijassanoita, taivaanvuohia, liroja, mustavikloja, pitkäjalkoja, muutaman huppuhyypän, haarahaukan sekä tietysti odottamiamme siperian- ja huppusuohaukkoja. Suohaukkoja näkyi alkuun vain yksittäisiä ja aika kaukana kosteikon päällä, joten ehdimme hyvin etsimään muita lajeja myös lähiympäristöstä. Löysimmekin vielä paksunokkakerttusen, aasiankeltavästäräkkejä, sitruunavästäräkin, käenpiian, muutaman varisdrongon, isokaislakerttusia sekä riisikutojan.

Harrier roost

Kun aurinko oli jo laskenut, vilkastui suohaukkaliikenne ja lopulta lintuja alkoi lentää kohti odotettua paikkaa eli pohjukkaa edessämme, jossa linnut yöpyivät. Näimme yhteensä noin 35 huppu- ja 20 siperiansuohaukka. Kuulimme vielä pari kiinahuittiakin, ennen kuin päätimme lähteä jatkamaan matkaa.

Löydettyämme Great Mekong Resortille, onnistuimme odotetun helposti vaihtamaan varaamamme yöt oikeiksi ja niinpä pääsimme pian majoittumaan mukaviin bungaloweihin, jotka oli rakennettu pylväiden varaan rinteeseen. Ihmeeksemme suurella resortilla ei näyttänyt olevan lisäksemme ainoatakaan muuta majoittujaa, vaikka henkilökuntaa tuntui olevan töissä vaikka kuinka. Illalla kuuntelimme parvekkeeltamme vielä pitkäpyrstökehrääjän laulua.

Chiang Saen

2.3. aloitimme suuntaamalla Nam Khamin kojuille, joille olimme jo edellisiltapäivänä käyneet varmistamassa löytävämme. Kojut eivät kuitenkaan osoittautuneet samanlaisiksi lintumagneeteiksi kuin stake-outit vuoristometsissä. Osalla niistä oli myös kielletty käyttämästä jauhomatoja, sillä talvehtivat rubiinisatakielet tulisivat niin röyhkeiksi, etteivät muut linnut kävisi kojun edustalla lainkaan. Yhden kojun edustalla oli pieni lätäkkö, jossa piti käymän lintuja juomassa ja kylpemässä, mutta nyt aikaisin aamulla ruovikot ja pusikot olivat niin kosteita, että aavistelimme lintujen saapuvan paikalle vasta päivän lämmettyä. Parhaana lajina havaitsimme aktiivisesti äännelleen palmuvihertikan, mutta muuten havaintomme jäivät varsin vaatimattomiksi, vaikka jonkin aikaa kojupolun varressa liikuimmekin.

Lopulta päätimme kuitenkin kiireellä jatkaa kohti Chiang Saen -järven itärantaa, ennen kuin päivä lämpenisi niin, että järvelle ei enää väreilyn takia näkisi. Onneksi järvi oli lähellä ja pian parkkeerasimmekin Nong Bong Kai NHA:n eli alueen jonkinlaisen luontokeskuksen pihaan ja kävelimme rakennusten taakse seulomaan järveä putkillamme. Löysimme taas muutamia täplänokkasorsia, pikku-uikkuja, nokikanoja sekä muutamia ruskosotkia ja lisää sotkia näkyi lennossa kaukana vastarannalla. Pienen laituripolun lähimmässä puskassa pyrähti pari pikkulintua, joista ensimmäinen näyttäytyi lyhyesti mutta erittäin hienosti ja paljastui sarasirkkalinnuksi, toinen sen sijaan oli aktiivisesti äänessä, mutta vain Antti onnistui nähdä sen paremmin ja määrittää mustakulmakerttuseksi.

Levän kalastajatJatkoimme aika pian järven itärantaa kohti etelää ja pysähtelimme aika ajoin tuijottamaan järvelle. Samoja vesilintuja näkyi lisää sekä myöskin pitkäjalkoja ja rantapuista löysimme pari puistosinisieppoa sekä aasiankirjotikan. Järven eteläpuolella kurvasimme pientä tietä taas kohti rantaa ja lopulta tie meni niin kapeaksi, että jatkoimme loppumatkan kävellen. Se kannatti, sillä näimme ja kuulimme useita marmoriseppiä ja rantaviljelmältä löysimme pari pikkukukaalia, joista toinen intoutui atrapin kannustamana laulamaan hauskaa lauluaan.

PuistosinisieppoPikkukukaali

Järven etelärannalta näimme sotkat paremmin, mutta valitettavasti kaikki kolmisenkymmentä lintua olivat ruskosotkia. Aiemmin talvella nähty uhanalainen kiinansotka jäi löytymättä. Ylitsemme lentänyt jouhisorsaparvi sekä yksinäinen tavi olivat ainoat uudet retkipinnat, ennen kuin päivä alkoi lämmetä siihen malliin, että päätimme palailla autolle.

Suuntasimme seuraavaksi Mekong -joelle ja Chiang Saenin pohjoispuolelle Rim Khong -ravintolaan syömään. Sain taas aivan eri ruoan kuin mitä olin tilannut ja lintujakaan emme oikein ravintolan terassilta nähneet. Itse näin ainoana pari törmäpääskyn tapaista, mutta liian lyhyesti. Syötyämme kävelimme kuitenkin bambuista rakennettua polkua pitkin rantaan ja aika pian löysimme lähitörmää kierteleviä aasiantörmäpääskyjä (chinensis = Grey-throated Martin).

Mekong

Päivän kuumimman ajan ajoimme sitten Mekong -jokea pitkin etelään tavoitteenamme päästä ainakin 40 kilometriä Chiang Saenin eteläpuolelle. Rantatie kierteli pitkään turhan kaukana joesta, mutta noin 40 kilometriä ajettuamme, se alkoi kulkea lähes joen rannassa.

Luhtatasku

Niinpä aloimme pysähdellä ja heti ensimmäinen stoppi tuotti kunnon jackpotin, kun Antti löysi putkella kaukana joen keskellä olleesta saaresta luhtataskukoiraan. Toisella stopilla taskuja löytyi koiras sekä naaras ja vielä kolmannellakin stopilla pari koirasta! Olimme siis parin kilometrin alueelta löytäneet jopa viisi luhtataskua! Chinensis-aasiantörmäpääskyjä näkyi joka stopilla vaikka kuinka, mutta valitettavasti ainoa löytämämme hyyppä oli huppuhyyppä, jokihyyppää emme löytäneet. Muistakin kahlaajista ainoa retkipinna oli valkoviklo.

Ja taas Chiang Saenille

Iltapäivä alkoi jo painaa päälle, joten kiiruhdimme taas Chiang Saen -järvelle ja tällä kertaa järven pohjoisrannalle. Wat Phrathatsiwiangkamin läheisillä rannoilla kipusimme mäen päälle, havaiten kävellessämme pari tien varresta lentoon pompannutta tummapyyjuoksijaa sekä runsaasti isokirvisiä. Mäeltä oli hyvä näkyväisyys järvelle ja löysimme taas samoja vesilintuja ja tälläkin kertaa kaikki sotkat (n.50) olivat valitettavasti ruskosotkia. Intianviheltäjäsorsia oli vähintään 700, täplänokkasorsia nelisensataa ja heinätavejakin näimme toistasataa. Lapasorsia ja taveja näkyi kolme, mutta mitään parempaa sorsaa emme valitettavasti löytäneet, vaikka vuosien saatossa järvellä on talvehtinut vaikka mitä.

Vaikka ilta oli tukalan kuuma, oli järven selaaminen todella leppoisaa, sillä lintuja oli todella paljon. Jo mainittujen lajien lisäksi näkyi haikaroita, kahlaajia, sulttaanikanoja, molempia jassanoita, mustamelaharakoita, jokunen huppu- ja siperiansuohaukka, isokaislakerttusia, kauluskottaraisia sekä reissupinnaksi hetken järvellä kierrellyt merimetso ym. Lopulta lähdimme kuitenkin palailemaan autolle ja kävellessämme alkoi ylitsemme lentää suuria harmaasiipikottaraisparvia. Yhdestä parvesta huomasin pari muita suurempaa kottaraista, joilla oli valkoiset siipilaikut, muttemme saaneet niistä oikein mitään irti. Lähinnä mieleen tuli kiinankottarainen. Kun kottaraisia alkoi laskeutua läheisten puiden latvoihin, aloimme selata niitä ja heti ensimmäisestä parvesta löytyi muutama erilainen lintu. Tuntomerkit sopivat kirjamme kuvista lähinnä kiinankottaraiseen, joten otimme linnuista joitakin kuvia ja jatkoimme parvien selaamista, kun kottaraisia saapui koko ajan lisää ja lisää. Lopulta löysimme näitä erilaisia kottaraisia kerralla enimmillään 11 lintua, mutta mahdollisesti olimme nähneet niitä jopa reilut parikymmentä.

HarmaasiipikottarainenSilkkikottarainen

Illan jo hämärtyessä ajelimme tuttuun (taas ainoaan illalla auki olevaan) ravintolaan syömään ja aloitimme taas iltahuudon heti ruoat tilattuamme. Mikko kaivoi täppärinsä esiin ja seuloi Tarsigerista kottaraisten kuvia ja yllättäen sieltä löytyi samanlainen lintu kuin meidän linnut olivat olleet, Kiinassa kuvattuna – silkkikottarainen! Niinpä Google lauloi hieman lisää ja saimme tietää, että lajia oli ainakin pari vuotta aiemmin havaittu vasta neljä kertaa Thaimaassa! Niinpä iltahuutomme keskeytyi siksi aikaa, että saimme linnuista tietoa parille thaimaalaiselle foorumille sekä parille tutulle Thaimaassa matkoja vetävälle. Aika pian saimme vastauksen, että havainnot olivat hieman runsastuneet, mutta että havaintoja oli yhä alle kymmenen ja että laji puuttui monilta pinnankerääjiltä yhä Thaimaanpinnoista!

Hyvillä mielin jatkoimme iltahuutoa ja vaikka ravintola olisi oikeasti ollut varmaankin menossa jo kiinni, ei meitä ainakaan pois ajettu ennen kuin olimme päässeet loppuun. Olipa ollut mukava löytää se reissun ensimmäinen rari, jota ei ollut lainkaan kirjoissamme!

Chiang Saenin riisipellot

3.3. heräilimme ajoissa aikomuksenamme ajella Chiang Saenin pelloille, jota Toivasen Tero oli viestissään kehunut monipuoliseksi lintupaikaksi, mutta ollessamme jo matkalla, tajusimme hänen antamien koordinaattien olevan turhan kaukana, että meidän kannattaisi kuitenkaan paikalle mennä. Mitään pakottavaa lajia alueella ei tietääksemme kuitenkaan ollut nähty. Niinpä kaivoimme nettisivustoilta ajo-ohjeet toisille riisipellolle, joita myös nimitettiin Chiang Saenin pelloiksi.

Maisema

Bambutimali
Nämä pellot olivatkin onneksi jo tällöin aivan vieressämme ja niinpä pian olimme odottamassa auringon nousua peltoja halkovalla tiellä. Pian löysimme kiinanpikkuhaikaran, muutamia bambutimaleita, riisimainoja, suomu- sekä valkoperämanikkeja ja ylitsemme lensi myös kirjokalastaja. Muuten lajisto oli aika odotettua ja niinpä päätimme aika pian jatkaa vielä Nam Khamin kojupaikkaan.

Viel viimeiset kojuilut

Kävelimme suoraan kojuun, jossa oli lintujen juomapaikka ja jäimme odottelemaan lintuja saapuvaksi. Reilut puoli tuntia odotettuamme, noin yhdeksän aikaan, saapui paikalle rubiinisatakieli, joka kesynä pomppi aivan edessämme. Kun se oli poistunut, saapui lätäkölle kylpemään ruskouunilintu ja lopulta tämän jälkeen vielä mantsurianmetsäkerttunen. Lopulta meidän oli annettava periksi, vaikka odottamaamme vuorisilkkikerttusta ei ollutkaan näkynyt. Olimme lukeneet, että moista oli paikalla aiemmin talvella nähty. Lopulta lähdimme ajelemaan kohti majapaikkaamme, havaiten reissun ensimmäisen tuulihaukan matkan varrella.

RuskouunilintuMantsurianmetsäkerttunen

Paluumatkalle

Melkoisella vauhdilla kävimme tyhjentämässä bungalowimme, pakkasimme automme ja lähdimme ajamaan pitkää matkaa kohti Chiang Maita. Koko reissun ajanut Antti sai vihdoin huilata Mikon otettua kuskin paikan. Itse olin erittäin hyvilläni, kun en ollut joutunut ajamaan reissussa lainkaan. Autolla ajo on viime aikoina alkanut tulla minulla korvista…

Tajusimme olevamme aika tiukilla aikataulumme kanssa, joten teimme vain yhden pakollisen tankkausstopin ja lopulta reilun neljän tunnin ajon jälkeen parkkeerasimme automme lentokentän parkkiin. Saimme auton luovutettua nopeasti ja sitten oli edessä pieni odotus ennen lentoamme Bangkokiin.

Nukahdimme kaikki koneessa saman tien ja niinpä lento oli nopeasti ohi. Bangkokin lentoasemassa oli sitten edessä melkoinen kävely useamman jonon ja valtaisan pitkän shoppailualueen läpi lähtöportillemme. Matkan varrella useammassa paikassa meille ehdotettiin lennon vaihtoa, sillä koneemme Helsinkiin oli ylibuukattu ainakin kymmenellä. Alkuun meille tarjottiin 300 euron lahjakorttia ja lopulta lähtöportilla tarjous oli noussut jo 600 euroon per kärsä puhtaana käteen! Tietysti Finnair olisi maksanut myös yöpymiset ja muut kulut, mutta koska lennon siirtäminen olisi tarkoittanut yöpymistä Bangkokissa, aamulentoa Krabille, josta sitten olisi lähtenyt lento Helsinkiin, emme oikein innostuneet tarjouksesta. Parin viikon reissumme oli kuitenkin vaatinut veronsa ja olimme kaikki aika pahasti rutussa ja halusimme vain äkkiä koneeseen nukkumaan…

Lopulta klo 23:05 lähti lentomme ja yhden elokuvan katsottuani, oli valmis unten maille. Matka menikin näin nopeasti. Lopulta laskeuduimme Helsinkiin hieman etuajassa klo 5:10. Lentoasemalla matkatavarat saatuamme hyvästelimme ja kiittelimme jatkolennolle kiirehtineen Mikon ja Antti puolestaan hyppäsi kanssamme Lentoparkin bussikyytiin ja lopulta tipautimme hänet matkan varrella kotiinsa.

Meillä oli edessä vielä pitkä ajo Parikkalaan, jossa itse puin lämpimät vaatteet päälle, otin sukset olalle ja lähdin talsimaan kohti Siikalahtea talvilintulaskennan merkeissä…

Kaikkinensa Pohjois-Thaimaan reissumme oli erittäin onnistunut – yksi parhaista reissuistamme ikinä! Reissuseura oli parasta mahdollista, kohteet ja aikataulutus erittäin onnistuneesti suunniteltu ja majapaikatkin oikein mukavia. Kaikki tapaamamme paikalliset ihmiset olivat erittäin ystävällisiä. Käytännössä meidän annettiin aina olla täysin rauhassa, mutta jos me tervehdimme tai otimme kontaktia ihmisiin, vastattiin siihen aina leveällä hymyllä ja apua saatiin aina ja kaikki asiat hoidettua parhain päin. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että paikallisia ruokia olisi ollut kiva syödä enemmänkin, mutta kun kaikki ravintolat tuppaavat olemaan kiinni silloin, kun olisi aikaa syödä. Niinpä jouduimme aina syömään siinä paikassa, mikä nyt sattui olemaan auki ja se ei aina välttämättä ollut se paras ravintola.

Lintumäärät sitten olivat ihan oma lukunsa! Vaikka olimme edellistalvena tehneet reissun Keski-Thaimaaseen, oli aivan valtava osa näkemistämme lintulajeista yhä uusia. Ja lintujahan näimme huomattavasti enemmän kuin olisimme ikinä odottaneet – jopa 379 lajia ja näistä jopa 154 oli meille Hannan kanssa uusia! Nisäkäshavainnot jäivät lukuisiin erilaisiin oraviin, joihinkin lepakoihin sekä pariin Yellow-throated Marteniin (isoon näätäeläimeen). Värikkäitä perhosia nähtiin tietysti siellä täällä runsaasti, muttei missään mitenkään valtaisia määriä.

Ja parasta kaikessa oli Pohjois-Thaimaan sää! Lämmintä riitti, mutta oikeastaan missään vaiheessa ei ollut liian kuumaa. Ja kun kipusi tarpeeksi korkealle vuoristoon, oli keskipäivälläkin sen verran viileämpää, että linnutkin pysyivät aktiivisina koko ajan. Lisäksi koko ajan oli lähes tyyntä eikä sadettakaan saatu. Ainoa kunnon sade oli sekin niin alhaalla, ettei se osunut lainkaan vuoristoon, kun olimme tarpeeksi korkealla.

Thaimaassa on nyt käyty kaksi kertaa ja nähty jo hieman yli 500 lintulajia, mutta maassa riittää vielä koluttavaa ja varmasti sinne palataan vielä!

J.A.

Fuerteventura, Kanaria 24.-31.12. 2017

Aattomatkustelua

24.12. Jouluaatto vietettiin meillä vähemmän perinteisesti. Anivarhain aamulla pakkasimme matkalaukkumme autoon ja lähdimme kohti Helsinki-Vantaata. Edellispäivän lumimyrskyn jäljet oli onneksi aurattu ja tiet olivat hyvässä kunnossa ja liikennettä mukavan vähän. Edelleen oli kuitenkin erittäin kova tuuli. Yhden pikapysähdyksen taktiikalla olimme lopulta Lentopysäköinnissä hyvissä ajoin ja saatuamme kyydin lentoasemalle, oli edessä vielä parin tunnin odotus. Odotusaikakin tuli kuitenkin käytettyä hyväksi, sillä ostin vihdoin uudet aurinkolasit, edelliset kun olivat hajonneet vuosia hyvin palveltuaan.

Lentomme oli lopulta hieman myöhässä, mutta lähti lopulta klo 11:50 kohti Kanarian saarten Fuerteventuraa. Alkumatkasta saimme hieman nukuttua, mutta loppumatka meni kirkkaassa kelissä maisemia ihastellen. Lensimmekin mukavasti niin Alppien, Pyreneiden sekä Atlasvuoristojen yli. Lopulta olimme saaneet hieman aikataulua kiinni ja laskeuduimme lähes ajallaan Puerto del Rosarion lentoasemalle.

Passeja ei sitten kysytty koko menomatkan aikana missään eikä lentolippuakaan laitettu kuin erilaisiin lukulaitteisiin. Hanna meni noutamaan matkalaukkuamme ja itse suuntasin saman tien PayLess-autovuokraamolle, josta olimme varanneet edullisen maastoauton. Automme oli kuin olikin todella edullinen ainakin kokoonsa nähden. Olimmekin jo varatessamme ihmetelleet, kun tämän Jeep Renegaten viikon vuokrahinta oli tässä vuokraamossa puolet edullisempi kuin muilla. Auto löytyi parkkipaikalta helposti ja sehän oli vieläpä melkein uusi! Kyllä kelpasi!

Ja heti maastoon

Laitettuamme oman navigaattorin toimintakuntoon, lähdimme ajamaan kohti kartalle laittamaamme pistettä. Liikenne oli helppoa ja ensimmäiset kesy- ja turkinkyyhkyt, etelänharmaalokit (atlantis) kanariankirviset sekä etelänisolepinkäiset (koenigi) nähtyämme parkkeerasimme parin kymmenen minuutin ajon jälkeen kaatopaikalle vievän tien varren levikkeelle. Laitoimme retkeilyvarustuksen kuntoon ja lähdimme kävelemään puoliaavikon läpi ojavallia seuraten Barranco de Rio Cabraksen rotkolaaksoa kohti. Kävellessämme näimme ensimmäiset korpit (canariensis) (tähän mennessä havaitut linnut olivat muuten pitkälti ne, joita ei tullut reissussa enää myöhemmin merkittyä havikseen, sillä ne olivat ainoita ns. tavallisia lintuja, joita näkyi siellä täällä) ja aavikkotulkut (amantum) sekä pari taivaalla kaarrellutta pikkukorppikotkaa. Rotkolaakson reunapuskissa olivat ensimmäiset pensasvarpuset ja laakson pohjalla näkyneeltä lätäköltä nousi lentoon äännellen pari ruostesorsaa sekä pari harmaahaikaraa. Lätäkössä kahlaili pitkäjalkoja ja alemmas laskeuduttuamme nousi sen reunoilta lentoon muutama pikkutylli, pari taivaanvuohta sekä metsäviklo. Liejukanakin livahti vauhdilla lutakon jyrkkien reunojen alle eikä sitä sen koommin näkynyt. Ollessamme jo lähes rotkon pohjalla huomasin ylitsemme lentävän kalasääsken.

EtelänisolepinkäinenPikkukorppikotka

Olimme etsimässä paikasta todellista harvinaisuutta, sinipikkuhaikaraa, joka oli löytynyt sopivasti pari päivää sen jälkeen, kun olimme buukanneet reissumme. Niinpä olimme jo muutaman viikon ajan jännittäneet, pysyisikö tämä Afrikanvieras yhä aloillaan? Lintu oli vielä ainakin paria päivää aiemmin ilmoitettu havaitun ja olin saanut muutamilta eurooppalaisilta bongareilta tiedon linnun tarkasta paikasta GPS-pisteenä ja kaikki olivat kertoneet linnun olevan helppo löytää. Mutta en oikein ollut saanut linnusta sen enempää tietoa, vaikka olin kysellyt. Nyt kun rotkolaakson koko realisoitui edessämme, alkoi tuntua, ettei pienen piilottelevan haikaran löytäminen näin iltapäivän viimeisinä hetkinä olisi lainkaan itsestään selvää.

Barranco de Rio Cabras

Ajattelimme linnun lempipaikan olevan tämän nyt edessämme olevan lutakon lähellä tai sen alla olevan padon alapuolisten pikkulutakoiden lähistöllä, sillä paikka näytti täydelliseltä. Niinpä odottelimme ensin padon luona sen molempia puolia staijaillen vajaan tunnin, mutta haikaraa ei näkynyt. Muitakin uusia havaintoja tuli todella vähän, mutta parhaimpana näkyi pari Fuerteventuralle endeemiä kanariantaskua, jotka vilahtelivat rotkon seinämän kivillä, mutta eivät oikein tulleet paremmin näytille. Myös pari harjalintua, pari tiltalttia, valkoviklo sekä jo aiemmin mainittuja lajeja näkyi.

Pikkuhiljaa aurinko alkoi painua läheisten vuorten taakse, joten päätimme kompata läheisen alueen puskat, josko haikara olisi jossain piilossa. Laakson pohja oli varsin mutainen ja pian ainakin minulla oli kengät sekä housunlahkeet aivan mudassa, mutta haikaraa ei vain löytynyt. Kun alkoi olla jo vähän turhankin hämärää, kävin vielä katsomassa, miltä hieman ylempänä näytti. Alue ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta, kunnes sitten seuraavan padon alla oli taas pieniä allikoita. Mutta ei haikara täältäkään esiin pompannut.

Lopulta oli myönnettävä, ettei haikaraa tällä ensi yrittämällä löytyisi. Mutta tässä vaiheessa oli selvää, että seuraavalla kerralla meidän tulisi tietää paljon paremmin, mitkä olivat haikaran tarkat havaintopaikat, miten haikara oli käyttäytynyt jne. Niinpä jo rotkosta ylös kävellessämme, laitoin viestiä Suomeen Hannu Palojärvelle sekä Seppo Järviselle, joiden tiesin vasta palailleen omalta Kanarian bongauskeikaltaan. Vaikka oli Jouluaatto, niin mukavasti sain heiltä aika pian vastaukset ja näistä kävi selväksi, että linnun ehdoton lempipaikka oli viimeisen parin viikon ajan ollut juuri se ylemmän padon alapuoleinen alue, jolla olin käynyt vain pikaisesti aivan viimeisenä.

Ilta oli jo pimentynyt, kun ajelimme kohti Lajaresta. Toivoimme löytävämme jonkin avoimen kaupan tai huoltoaseman, sillä vaikka olimme varautuneet siihen, ettemme välttämättä löytäisi ainoatakaan avointa putiikkia seuraaviin pariin päivään. Tarkoituksenamme oli silti ostaa vielä ainakin juomisia sekä retkieväitä seuraaviksi päiviksi. Onneksi lopulta La Olivasta löytyi avoin huoltoasema, jolta saimme pakolliset ostokset tehdyksi.

Iltaseitsemän aikaan löysimme lopulta perille Lajareksesta varaamallemme kämpälle, joka oli pieni omakotitalon päätyhuoneisto. Hanna oli tehnyt varaukset ja sopinut, että isäntäväki olisi paikalla. Kohta kannoimmekin jo tavaroitamme mukavaan kämppäämme ja levitettyämme tavaramme, etenkin seuraavan päivän retkeilyvarustuksen jo valmiiksi, aloimme kokkailla ruhtinaallista Jouluateriaa eli spagettia ja purkkilihaa monipuolisilla mausteilla.

Iltayhdeksän aikaan olimme pitkän päivän uuvuttavina valmiit käymään unten maille, mutta kuten täysin ymmärrettävää oli, ei isäntäväkemme aikataulut olleet aivan samanlaiset. Niinpä kuuntelimme vielä jonkin aikaa Joulunvieton mekkalaa naapurista ennen kuin Nukku-Matti vei voiton.

Joulupäivän juhlaa

Joulupäivänä herätyskellomme soivat kuuden pintaan ja tukevan aamupalan jälkeen olimme jo pimeässä pihalla pakkailemassa autoa. Paksujalka (insularum) huuteli jossain lähistöllä.

Suuntasimme ensin läheisen La Olivan aavikkotasangoille, jonne päästyämme oli vielä aika hämärää. Muutama kani juoksi tien yli automme edestä, mutta lintuja ei vielä näkynyt missään. Pikkuhiljaa alkoivat ensimmäiset kanariankirviset tulla esiin ja kohta löytyivät ensimmäiset hempot (harterti) retkipinnaksi. Mitään muuta uutta emme kuitenkaan tältä alueelta löytäneet, joten päätimme jatkaa kohti Tindayaa, joka oli meidän aamun pääretkikohteemme.

Tindayassa ajoimme kylän läpi ja jatkoimme aavikkotasankoa kohti merta. Ajelimme tietä hiljaa ja tarkkaavaisina. kohta näimme ensimmäiset vilkkaat pikkukiuruparvet, jota välillä laskeutui aivan tien viereenkin, mutta linnut maastoutuivat aivan käsittämättömän hyvin, joten ne näkyivät taas vasta, kun ne lähtivät lentoon. Niinpä emme saaneet kuin pari vaatimatonta kuvaa lajista.

Noin vartin etsinnän jälkeen Hanna huomasi edestämme ensimmäisen lännenkaulustrapin! Ja tämän vierestä löytyi toinen ja kohta kolmaskin. Pari linnuista hiippaili saman tien kauemmaksi tiestä kadoten hyvä suojavärinsä turvin, mutta yksi linnuista tepasteli kaikessa rauhassa aika lähellä tietä piikikkäistä puskista jotain välillä nokkaisten. Lähestyimme lintua autolla tietä pitkin varovasti ja pääsimme lopulta seuraamaan sen touhuiluja hyvin läheltä tietysti samalla kuvia ottaen. Lintu kierteli aina yhtä puskaa hetken, siirtyen sitten seuraavalle. Lopulta se näytti kävelevän suoraan automme vieressä olevan puskan luokse, mutta alle kymmenen metrin päässä se muutti mieltään ja lähtikin kohti hieman edempänä olleita puskia. Tällöin se myös ylitti risteävän tien, jolla olimme tietysti jo passissa ja saimme vielä lisää kuvia eri valoilla ja eri kulmista.

LännenkaulustrappiLännenkaulustrappi

Lopulta jätimme trapin jatkamaan ruokailuaan ja jatkoimme tietä pitkin meren rantaa kohti. Lopulta tie meni kuitenkin sen verran huonoksi, että päätimme kääntyä takaisin päin, kun mitään lintuhavantojakaan ei tullut. Ollessamme taas lähestymässä samaista risteystä, löysimme vielä yhden trapin, joka kuitenkin kipitti aika nopeasti kauemmaksi.

Päätimme kääntyä tälle risteävälle tielle, joka vei aina saaren luoteiskärjessä sijainneelle Faro de El Tostonin majakakalle saakka. Tie oli pikkutieksi yllättävän hyväkuntoinen, joten siinä olisi mainiosti pystynyt ajamaan pikkuautollakin. Havainnot tältä pitkähköltä aavikkosiirtymältä jäivät vaatimattomiksi – korppeja, etelänharmaalokkeja, kanariankirvisiä…

Faro de El Tostonilla oli jonkin verran turisteja katselemassa merta ja majakkaa. Me muutamia kuvia otettuamme käppäilimme hieman mustalla kivikkorannalla, jolta löysimme retkipinnaksi pikkukuovin, pari tylliä sekä silkkihaikaran.

Sitten päätimme lähteä taas ajamaan kohti Barranco de Rio Cabrasta. Matkalla Tetirissä näimme reissun ensimmäisen tuulihaukan (dacotiae) ja lopulta parkkeerasimme pian puolen päivän jälkeen taas tutulle paikalle kaatopaikalle vievän tien varteen.

Nyt kaatopaikalla oli huomattavasti enemmän lintuelämää ja lokkien ohella näkyi ainakin parikymmentä hiirihaukkaa (insularum) sekä jopa 8 pikkukorppikotkaa. Rotkon reunalle päästyämme päätimme ottaa homman varman päälle ja koska olimme saaneet tiedon, että haikara oli yleensä parhaiten nähtävissä ylemmällä padolla iltapäivästä, emme suunnanneetkaan suoraan sinne vaan jäimme staijaamaan ylös alemman padon yläpuolelle.

Kanariantaskut esiintyivät nyt mukavasti ja pääsimme kuvaamaankin yhtä pariskuntaa kohtuullisesti. Alhaalla lutakolla oli taas pari liejukanaa, pitkäjalkoja, naurulokki, västäräkki sekä samat kahlaajat. Aavikkotulkkuja ja pensasvarpusia sujahteli pikkuparvissa ohitsemme ja pikkupensaskerttu kävi rätisemässä allamme olleissa puskissa.

KanariantaskuKanariantasku

Noin tunnin odotettuamme ja tuijoteltuamme alas laaksoon, aloimme miettiä strategiaa, kuinka laskeutua alas laaksoon, jo tässä lutakon kohdalla alemmalla padolla, vaiko vasta ylempänä ylemmän padon yläpuolella? Yhtäkkiä Hanna huudahti: ”Siinä!”. Ja aivan vierestämme, aika korkealla, mutta kuitenkin kallion seinämiä vasten lensi pieni selkäpuolelta sinertävä, keltanokkainen ja aivan kirkkaankeltajalkainen haikara! Lintu lensi niin nopeasti ohitsemme, että kamerat eivät kerinneet mukaan, mutta voi sitä helpotuksen tunnetta, kun lintu oli kuin olikin yhä paikalla!

Sinipikkuhaikara

Haikara näytti laskeutuvat juuri yläpadolle, joten päätimme kävellä ylhäällä padon toiselle puolelle ja laskeutua sitten alas rotkoon. Täällä hiivimme sitten hiljaa kohti patoa ja viimeiset metrit lähes ryömimme ja kuinka ollakaan siinä se haikara oli lätäkössä aivan padon alla. Hanna ehti ottaa muutaman kuvan, ennen kuin haikara äkkäsi meidät ja lennähti lätäkön viereiseen puskaan piiloon.

Päätimme asettautua padolle mahalleen asemiin aivan liikkumattomina odottamaan, josko lintu taas tulisi näkyviin. Ja noin puolen tunnin odotuksen jälkeen se taas alkoi pikkuhiljaa tulla puskasta esiin. Lintu oli kyllä todella varovainen ja arka! Aikamme odotettuamme se alkoi kalastella ensin puskan juurakon alla osin piilossa, mutta lopulta se hypähti kivelle avoimesti näkyviin, siitä seuraavalle ja kameramme raksuttivat. Seurasimme linnun kalastelua hievahtamatta vajaan tunnin ja otimme melkoiset määrät kuvia ja videota, kunnes lopulta itse olin kovalla ja epätasaisella alustalla makaamisesta niin puuduksissa, että minun oli pakko peruuttaa padon taakse, jotta pääsin nousemaan pystyyn. Haikara taas hieman säikähti nähtyään liikettä ja kipitti puskan alle piiloon.

SinipikkuhaikaraSinipikkuhaikara

Hanna päätti vielä mennä padon alle kivien taakse piiloon kuvausasemiin, mutta itse päätin käydä kävelemässä hieman ylempänä laaksossa katsomassa, löytyisikö ylempää vielä lisää lutakoita tai muita lintupaikkoja.

En ehtinyt kuin seuraaville puskille, kun kuulin tiaismaisen äänen ja löysinkin puskasta pari afrikansinitiaista (degener). Nämä olivat kuitenkin erittäin vaikeita kuvata ja katosivatkin pian, joten jatkoin ylemmäksi. Kävin lopulta kävelemässä muutamaa patoa ylempänä ja löysin pari paria kanariantaskuja ja jokusen pikkupensaskertun sekä tiltaltin mutten juuri muuta.

Haikarapaikalle palattuani, oli haikara yhä vain puskan kätköissä, joten Hannakin kipusi varovasti padolle ja hetken onnistunutta kuvaussessiota myhäiltyämme, päätimme jättää haikaran rauhassa ruokailemaan.

Madeirankiitäjä

Kävelimme laakson pohjaa lutakolle, jossa kanariantaskupari poseerasi niin antaumuksella, että kuvailimme vielä niitä jonkin aikaa, ennen kuin kipusimme ylös ja kävelimme autolle, jossa huomasimme kaatopaikan portin tuntumassa lentävät pari kiitäjää. Ajoimme lähemmäs porttia ja pääsimme katsomaan näitä lintuja, joiden määrittäminen ei kyllä ollut helppoa, sillä niiden pyrstösulat olivat sulkimisen takia kasvussa. Linnut olivat kuitenkin siroja ja tummia eikä niillä ollut minkäänlaista kurkkulappua, joten määritimme linnut madeirankiitäjiksi.

Aavikkojuoksija

Koskapa iltapäivä oli vasta nuori, päätimme ajaa takaisin Tindayaan, sillä olimme kuulleet, että trapit usein iltapäivisin kerääntyisivät isommiksi parviksi alueella. Täsmälleen samoilta paikoilta löysimme taas yhden trapin, joka ei kuitenkaan suostunut juuri kuvattavaksi vaan hiippaili saman tien kauemmaksi tiestä. Seuraavalla pysähdyksellä huomasin pari aavikkojuoksijaa (bannermani), jotka nekin kipittivät kovaa vauhtia karkuun, mutta saimme sentään jokusen dokumenttikuvan otettua. Muuten alueella oli kuitenkin hiljaista.

Kalliopyy

Päätimme käydä vielä La Olivan toisella aavikkokohteella, josta löytyi taas isohko noin 50 pikkukiurun vilkas parvi ja sitten stoppasimme vielä Malpais de La Arenan laavakivikkoalueella lähinnä kasveja katsomaan, mutta kohta kuulimme parin kalliopyyn ääntelyä ja yllättäen pääsimme myös näkemään nämä linnut ihan mukavasti. Kivikossa kävellessämme säikäytimme lentoon myös yhden paksujalan. Valitettavasti iso osa alueesta oli aidattu ja kyltein ilmoitettu yksityisalueeksi, joten päätimme kohta jatkaa kohti Lajaresia.

Kämpille päästyämme päätin itse käydä vuoden kestäneen juoksutreenauksen innoittamana lenkillä. Oli aika mukava lenkkeillä hieman reilussa parissakymmenessä asteessa auringon laskun molemmin puolin, kun havaintojakin kertyi vielä samettipääkertusta, tiltaltista, harjalinnusta, tuulihaukoista sekä pimeässä huudelleista paksujaloista. Kämpille palattuani Hanna oli sopivasti saanut valmiiksi taas herkullisen purkkiruokaillallisen.

Kierros saaren länsiosiin

Tapaninpäivänä oli herätys todella aikaisin. Paksujalkojen huudellessa ajoimme vain kylän ulkopuolelle, jossa pysähdyimme taas kerran Hannan jo useammalla ulkomaanreissulla toteuttamaa kuvausprojektia varten. Hanna oli taas selvittänyt ISS:n lentoajat ja -radat ja pienen odottelun jälkeen kansainvälinen avaruusasema ylitti meidät parin kalliopyyn huudellessa taustalla.

Aurinko oli nousemassa, kun jatkoimme tutut La Olivan ja Tindayan ohittaen kohti lounasta ja käännyimme lopulta kohti Los Molinoksen patoallasta. Ajoimme vuohitarhan ohi, jonka aidoilta kuvasimme aavikkotulkkuja sekä pensasvarpusia, kunnes jatkoimme kohti allasta, jossa parkkeerasimme padon viereen. Los Molinoksen tekojärveä kehuttiin kaikissa kirjoissa ja retkiraporteissa saaren parhaaksi lintupaikaksi ja emme olleet vielä ehtineet edes autosta ulos, kun huomasimme edessämme padon aidalla istuvan pyrstöttömän koiras kanariantaskun.

Kohta olimme kävelemässä patoaltaan reunaa, minulla tietysti kaukoputki olalla. Altaan reunoilta löytyi parikymmentä silkkihaikaraa, muutama harmaahaikara, pitkäjalkoja, jokunen rantasipi, taivaanvuohi, pari valkovikloa sekä useita västäräkkejä. Altaalla kellui runsaasti ruostesorsia ja nokikanoja, parikymmentä tavia sekä 3 sinisorsaa ja tukkasotka. Naurulokki lenteli edes takaisin veden yllä ja kohta taivaalta kuuluivat ensimmäiset rullaavat hietakyyhkyn äänet ja näimmekin neljän linnun parven lentävän ylitsemme. Jatkettuamme taas kävelyä hietakyyhkyjen ääntä kuului tuon tuosta, mutta ääni on todella kantava ja emme nähneet lintuja enempää.

RuostesorsaHietakyyhky

Kohta taivaalta löytyi ylitsemme lentävä merimetso, joka laskeutui kivelle altaan pienen sivu-uoman edustalle ja laitettuani taas putken pystyyn löysin haikaroiden seasta 4 kapustahaikaraa ja tavien seasta naaraspukuisen heinätavin. aivan sivu-uoman pohjukasta löytyi yksinäinen mustapyrstökuiri ja rantapuskien selaus tuotti yllätyksen, kun puskissa vilahteli hemppojen ohella koiras mustapäätasku.

Kävelimme aivan altaan toiseen päähän, mistä löytyi vielä pari pikkutylliä kunnes yhtäkkiä jokin säikäytti läheiseltä isolta vuohifarmilta valtavan ruostesorsaparven lentoon ja kohta allas oli lähes täynnä ruostesorsia – niitä oli reilut 200. Altaalle saapui myös etelänharmaalokkeja kylpemään joukossaan yksi selkälokkikin. Lopulta päätimme seuloneemme altaan linnuston tarpeeksi tarkkaan ja palailimme autolle ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti etelää.

Seuraava stoppimme oli vuorten välissä laaksossa sijainnut vanha ja idyllinen Betancuria. Kävelimme kylällä hetken ja löysimme rehevistä puutarhoista pari afrikansinitiaista, samettipääkerttuja, mustapääkertun sekä punarinnan. Aika pian kuitenkin jatkoimme matkaa, sillä halusimme päästä retkeilemään hieman rauhallisempiin paikkoihin.

Seuraavaksi parkkeerasimme Vega de Rio Palmasin kuivaan jokiuomaan, joka paljastui pienen kävelyn jälkeen huomattavasti paremman näköiseksi paikaksi kuin miltä se parkkipaikalta oli näyttänyt. Lintuja ei kuitenkaan ollut näin päivän jo lämmettyä paljon, mutta punarinta, useita afrikansinitiaisia ja runsaasti samettipääkerttuja nähtyämme pomppasi eräästä puskasta yhtäkkiä lentoon pari mustaa rastasta. Epäilimme lintuja mustarastaiksi, mutta kohta löysimme niitä lisää ja ne paljastuivat kaikki sepelrastaiksi! Rastaat ruokailivat taatelipalmuissa ja niitä oli ainakin 6 yksilöä. Retkipinnaksi näkyi myös laulurastas.

Kävelimme lopulta jokilaaksoa aika pitkälle, mutta löysimme enää pikkupensaskertun, pari tuulihaukkaa, hiirihaukan sekä retkipinnaksi virtavästäräkin.

AfrikansinitiainenSepelrastas

Matka jatkui kapeita vuoristoteitä pitkin yhä etelämmäksi Pajaraan, jonka kirkon puistossa tiesimme reilua viikkoa aiemmin olleen yhä vain yllättävämmän lintulajin edustajia. Kiertelimme vain hetken kirkkoa, johon oli pyrkimässä turisteja, kunnes yhtäkkiä yläpuoleltamme kuului tuttu ”tsiyii” – taigauunilintu! Tällä paikalla, jossa kirkon ympärillä on vain kourallinen suuria ikivihreitä puita, on jo muutamia vuosia talvehtinut taigauunilintu tai jopa muutama!

Näimme ”inon” vain vilaukselta eivätkä afrikansinitiaiset tai mustapääkertut esiintyneet tällä turhan vilkkaalla paikalla yhtään sen paremmin. Niinpä päätimme taas jatkaa matkaa ja suuntasimme seuraavaksi Ajuyn luolille. Paikalla oli runsaasti turisteja, mutta maisemat olivat kyllä ihan komeat. Kävelimme polkua pitkin aina sen päähän asti, josta laski portaat alas rantaan, josta pääsi kävelemään sisälle yhteen luolista.

Luolassa

Otettuamme riittävän määrän kuvia niin luolasta kuin rantakallioistakin, tuijottelimme hetken merelle ja kaukaisuudessa näimme muutamia saalistelevia suulia. Lopulta palailimme parkkipaikalle ja lähdimme ajelemaan taas kapeita vuoristoteitä takaisin päin.

Taigauunilintu

Lopulta päätimme syödä Pajarassa kirkon viereisessä ravintolassa ja kuinkas ollakaan taigauunilintu saapui ääntelemään aivan pöytämme viereiseen puuhun, jossa näimmekin linnun aika mukavasti. Ruokailtuamme päätimme tietysti yrittää saada tästä Siperian vieraasta jokusen kuvankin ja pitkällisen yrittämisen jälkeen lopulta Hanna pääsi kuvaamaan lintua ihan kohtuullisesti.

Koska meillä ei ollut kiire mihinkään kuvailimme näköalapaikoilla ensin kesyjä maaoravia ja sitten erittäin kesyä korppia sekä kanariankirvistä. Turistit ruokkivat näitä eläimiä mitä paremmin eväin ja korpilta sujui kuorellisten pähkinöidenkin avaus tottuneella rutiinilla.

KorppiKanariankirvinen

Pöllöilyä

Lopulta kurvasimme taas Vega de Rio Palmaan, jossa ajoimme pikkutietä aina lähes päähän saakka levikkeelle, joka meille oli kerrottu GPS-pisteen tarkkuudella. Aurinko ei vielä ollut laskenut, joten itse kuvailin paikalla etelänisolepinkäistä sekä kaukaisia kalliopyitä ja Hanna keräili opuntioista kokeniilikilpikirvoja itselleen tuliaiseksi. Hän aikoi käyttää näitä luonnollisena kirkkaanpunaisena väriaineena lankoja värjätessään.

Vega de Rio Palmas

Kun aurinko alkoi laskea, kaivoin atrappivälineet esille ja kohta jyrkänteiden ympäröimässä laaksossa raikasi karmea kiljunta! Paikalla oli vain viikkoa aiemmin nähty parin brittiryhmän toimesta endeemi gracilirostris-alalajin tornipöllö, joka oli saapunut atrapille.

Soittelimme atrappia ja kuulostelimme pitkän tovin, mutta ainoat havainnot olivat ympärillämme lennellyt lepakko sekä hiiri, joka välttämättä halusi päästä kiipeämään jalkaani pitkin. Outo tyyppi sinänsä, että kiipeili jalallani samalla kun soitin tornipöllöatrappia! Kun oli jo varsin pimeää, näimme vilauksen laakson poikki lentävästä pöllöstä. Ehdimme nähdä pöllön vain paljain silmin, mutta mielestämme se oli näyttänyt turhan kookkaalta. Hetkeen ei taas näkynyt eikä kuulunut mitään, kunnes yllättäen kohta kuului kaukaa jyrkänteen päältä selvä huuhkajan huhuilu! Ja huuhkajahan alkoi huhuilla oikein urakalla. Mielestämme lintu kuulosti ihan normaalilta huuhkajalta, mutta huhuilu oli ehkä hieman normaalia lyhyempi. Ehdimme jo spekuloida aavikkohuuhkajalla, joita kuitenkin on aika lähellä mantereella Marokossa, kunnes päätin huuhkajan siirryttyä selvästi kauemmaksi soittaa taas pitkän tauon jälkeen tornipöllöatrappia. Ja kuinka ollakaan kohta kuului edestämme omituinen rääkäisy ja toiselta puolelta päällemme saapui aavemaisen vaalea pöllö, joka teki pari kaarrosta ja katosi kauemmas kuivan jokilaakson suuntaan. Tornipöllö oli siis hoitunut, mutta huomiomme kiinnittyi nyt ähkäisevään rääkäisyyn, joka yhä toistui lähipuiden suunnassa. Silloin tunnistimme äänen – se oli sarvipöllön rääkäisy. Paikalla oli siis yhtä aikaa kolme pöllölajia, kun huuhkajakin yhä kuului jyrkänteiden takaa.

Kohta huuhkaja alkoi taas kuulua paremmin ja otimme siitä hieman äänitystä puhelimella. Päätimme kuitenkin, että lajista pitäisi saada vielä paremmin tolkku, sillä lintu todellakin kuulosti yhä vain tavalliselta huuhkajalta, emmekä tienneet oliko moista koskaan tavattu Fuerteventuralla.

Niinpä ajoimme pitkän kierroksen kapeita vuoristoteitä takaisin toiselle näköalapaikalle, jonka suunnassa arvelimme huuhkajan huhuilleen. Autosta noustuamme paljastui, että ylhäällä oli alkanut tuulla todella kovaa! Mutta huuhkaja kuului kuin kuuluikin edessämme olevilta jyrkänteiltä. Niinpä lähdimme otsalamppujen valossa könyämään näköalapaikalta lähtenyttä polkua kaikkein jyrkimmän jyrkänteen suuntaan. Pari kertaa totesimme homman olevan aika vaarallista, mutta pääsimme kuitenkin äänittämään pöllöä kallioiden suojassa aika hyvin. Ja lopulta pääsimme aivan jyrkänteen reunalle asti, josta juuri ja juuri hyvän otsalampun kajo ylsi vastapäiselle kalliolle, jossa pöllö selvästi oli. Emme kuitenkaan onnistuneet nähdä pöllöä edes silhuettina. Aikamme yritettyämme totesimme, ettei se hyödyttäisi, vaikka jonkun hahmon vielä näkisimme ja palailimme autolle.

Kun lopulta olimme takaisin kämpillä iltayhdeksän jälkeen, kuuntelimme huonon WiFi-yhteyden avulla hieman erilaisia huuhkajaäänityksiä ja otin sitten yhteyttä Teneriffalla asuvaan Eduardo Garcia del Reyhin. Eduardo ylläpitää Facebookissa Macaronesian saarten omia lintusivustoja, oma sivusto on siis niin Kanarialle, Madeiralle kuin Kapverdellekin. Kirjoitin tälle, että olimme juuri kuunnelleet pitkän tovin huuhkajaa, jota pidimme ennemmin huuhkajana kuin aavikkohuuhkajana ja kyselin, kuinka kovasta havainnosta oli kyse. Vastaus tuli pian ja se oli lyhyt ja ytimekäs – olisitte kyselleet linnusta aikaisemmin, niin olisitte päässyt helpommalla, se on tarhakarkuri…

Vähän rennompi päivä

27.12. Koska edellispäivä oli ollut todella pitkä, päätimme jo edellisiltana, että seuraavana päivänä ottaisimme hieman rennommin. Heräsimme kyllä ajoissa, mutta hieman hitaampien aamutoimien jälkeen olimme ulkona vasta auringon jo noustessa.

Ajelimme pikkumatkan päähän kylän ulkopuolella oleville tulivuorille ja parkkeerasimme auton lopulta siten, että käveltävää tulivuorille oli noin kilometrin verran. Hanna oli valinnut tulivuoret ilmakuvien perusteella, joten täyttä varmuutta ei ollut, minkälaiset vuoret olivat kyseessä ja pääsisikö niille ylipäänsä helposti edes kiipeämään. Jonkinlaiset polut kuvissa oli kuitenkin näkynyt.

Käveltyämme ensimmäiset tulivuoren juurelle totesimme, että tämä ei näyttänyt sellaiselta, jossa olisi kunnollista kraatteria ja niinpä nousimme sen rinnettä pitkin kohti seuraavaa tulivuorta. Kävellessämme näimme jonkun lenkkeilijän painavan juosten tulivuorten harjanteelta toiselle ja sieltä sitten alas. Eli emmeköhän me samaa reittiä pääsisi ylös? Hattu nousi kyllä päästä lenkkeilijälle, sillä reitti ei todellakaan ollut mikään kevyt eikä loppuosasta helppokaan, mutta parin kymmenen minuutin könyämisen jälkeen edessämme avautui todella komea maisema hienoon kraatteriin ja kaiken kukkuraksi kraatterin takana avautui komea maisema naapurisaarelle Lanzarotelle!

Tulivuorella

Käveltyämme takaisin autolle, päätimme ajaa seuraavaksi tutustumaan saaren pohjoisimpaan kaupunkiin Corralejoon. Täältä oli hieno näkymä Lanzarotelle ja käppäilimme mustia kivikkorantoja tovin kahlaajia katsellen ja kuvaillen. Pikkukuoveja, tyllejä, valkoviklo, karikukko, mustajalkatylli, 3 tundrakurmitsaa, 7 rantasipiä, 4 riuttatiiraa sekä pari silkkihaikaraa nähtiin.

Dyyneillä

Corralejosta jatkoimme läheiseen Parque Natural Corralejoon, joka on todella komea dyynialue. Olimme liikkeellä turhan myöhään, sillä etenkin lähellä hotelleja olleet dyynit tursusivat turisteja. Onneksi vähän kauempana dyynit alkoivat jo näyttää paremmilta, kun ne eivät olleet täynnä jalanjälkiä, piirrettyjä sydämiä ja muita töherryksiä. Käppäilimme dyyneillä tovin kuvaillen maisemia ja ihmetellen, kuinka hiekkarannat olivat aivan täynnä turisteja, vaikka punaiset liput liehuivat eli uimaan ei tuulen ja vaarallisten merivirtausten takia ollut asiaa. Lämmintäkään ei ollut kuin hieman reilut parikymmentä astetta, mutta kaipa siellä nahkaa käristettiin?

Ajettuamme suojelualueen läpi etelään, kävimme El Jabliton satamassa, jossa näimme vain muutaman silkkihaikaran sekä riuttatiiran. Sitten päätimme ottaa suunnan taas Barranco de Rio Cabrakseen, sillä siellä oli luvassa tuttujen tapaamista ja olihan paikka osoittautunut erinomaiseksi lintupaikaksi.

Vanhassa parkissamme oli jo pari autoa, joten jätimme auton hieman kauemmaksi ja kohta meitä vastaan käveli hollantilaispariskunta, joista mies olikin jo ottanut minuun naamakirjan kautta yhteyttä, he kun eivät olleet Joulupäivänä onnistuneet kovasta yrityksestä huolimatta nähdä sinipikkuhaikaraa. Nyt he olivat toimineet juuri samalla tavalla kuin me ja lintu oli lentänyt heidän ohitseen ylemmän padon alapuolelle, jossa hekin olivat päässeet sitä ihailemaan. He kertoivat myös vanhojen belgialaisten tuttujeni olevan nyt haikaraa kuvaamassa.

Me päätimme antaa belgeille kuvausrauhan ja laskeuduimme alas altaan tuntumaan, jossa toivoimme saavamme taas hyviä kanariantaskukuvia, mutta linnut taisivat olla siestalla ja näimme ne vain vilaukselta. Muutenkin altaalla oli aika hiljaista, vain samat pari ruostesorsaa ja harmaahaikaraa sekä kahlaajat olivat paikalla.

Jossain vaiheessa näimme belgit kyyristelemässä patojen välimaastossa, mutta annoimme heidän yhä olla haikaran kanssa rauhassa, ettemme häiritsisi kuvaussessioita. Kun heitä ei ollut enää puoleen tuntiin näkynyt, lähdimme hiipimään kohti ylempää patoa. Ja yllättäen heitä ei näkynyt sielläkään. Lopulta he löytyivät kyyristelemästä padon yläpuolelta erään puskan takaa. He viittoilivat, että voisimme tulla paikalle ja että haikara piilotteli heidän edessään pensaassa. Olimme juuri pääsemässä heidän luokseen ja kättelimme jo David Monticellin ja tämän kaverin ja kun Vincent Legrand kurkotti meitä morjenstamaan, nousi haikara puskasta lentoon ja lensi aika kauas alajuoksulle päin. Niinpä saatoimme alkaa vaihtaa kuulumisia näiden Azorien Corvolta tuttujen WP-bongareiden kanssa.

Kanariantasku

Aikamme juteltuamme hiivimme taas ns. yläpadolle ja siinähän se haikara taas oli aivan erkillä allamme. Se kuitenkin taas säikähti liikettä ja lennähti alemmas, jonne David yhä seurasi lintua kuvaamaan, mutta me muut jäimme padon alle, jossa kanariantasku saapui poseeraamaan meille oikein toden teolla.

Lopulta luovutimme kuvaukset ja lähdimme palailemaan autolle. Kaatopaikan yllä kaarteli taas runsaasti lokkeja, hiirihaukkoja sekä muutamia pikkukorppikotkia. Belgialaiskolmikolla oli jo kiire majapaikkansa avaimia noutamaan ja me puolestaan päätimme ottaa suunnan kohti saaren luoteisrantaa ja tuttua Faro de El Tostonin majakkaa.

Isokihu

Saavuimme majakalle turhan aikaisin, sillä paikalla oli vielä runsaasti turisteja. Pikkuhiljaa käppäilimme kuitenkin rantaan parille kivipenkille, pistimme putken pystyyn ja aloimme staijata merelle. Olin odottanut, että merellä olisi näin keskitalvella hiljaista, mutta lintuliikennettä ei ollut käytännössä lainkaan. Sitäkin suurempi yllätys oli, kun ensimmäiset kaksi ohitsemme lentänyttä lintua olivat isokihuja – tai ainakin jotain sen tapaisia! Linnut menivät kohtalaisen kaukaa, mutta Hannan onnistui saada niistä pari kuvaa, mutta eipä niistä pääse väittämään, että kyseessä olisi voinut olla etelämantereenkihuja…

Tunnin staijilla näimme vielä pari edestakaisin lentänyttä etelänharmaalokkia sekä pari samaa reittiä kihujen kanssa lentänyttä suulaa. Aivan niemen kärjessä näkyi kolme kapustahaikaraa, mutta muuten havainnot jäivät tuttuihin kahlaajalajeihin sekä retkipinnoihin pariin suosirriin sekä punajalkavikloon.

Lopettelimme staijin hyvissä ajoin ennen hämärää ja lähdimme palailemaan kämpille. Juuri ennen Lajaresia lensi aivan edestämme suuri lintu, josta emme alkuun meinanneet yhtään tajuta mikä se on! Kun se oli aivan edessämme, tajusimme sen olevan lännenkaulustrappi – olipahan vielä omituisemman näköinen otus lennossa!

Illalla kävin taas lenkillä, jonka jälkeen suuntasimme läheiseen ravintolaan syömään ja kylläpä saimmekin kunnon herkkuateriat ja vieläpä aivan valtavan isot annokset!

Jandiaan

28.12. Hieman rennomman päivän jälkeen olimme taas täynnä virtaa ja herätyskellot soivatkin jo viideltä. Aamupalan jälkeen lähdimme pitkälle siirtymälle, sillä olimme päättäneet ajaa suoraan saaren aivan eteläisimpään kärkeen Jandiaan saakka toivoen olevamme siellä ennen kuin turistilaumat saapuisivat paikalle.

Navigaattori näytti ajoajaksi reilut pari tuntia ja se pitikin paikkansa, sillä auringon noustua olimme vasta Punta del Jablessa niemimaan tyvellä. Aamun ensimmäinen mainittava lintuhavainto oli sitten sitäkin erikoisempi, kun rantaa pitkin lensi automme yli 16 pyhäiibiksen parvi. Olin kyllä tietoinen, että jossain päin saarta näitä iibiksiä on tarhakarkureista alkunsa saanut populaatio, mutta koska nämä kategorialajit eivät meitä pahemmin kiinnosta, en ollut ottanut selvää, missä päin saarta niitä nähdään. No saatiinpahan tämäkin ”laji” reissupinnoihin. Mutta tämä oli sitten vasta alkua.

Hadadaiibis

Hieman eteenpäin ajettuamme huomasimme olevamme suljetun eläintarhan kohdalla ja liikenneympyrässä tolppien nokissa seisoskeli taas oudon näköisiä lintuja – hadadaiibiksiä! Noustuamme autosta kuului lähipuista kauhea mekkala, puut olivat täynnä munkkiaratteja. Retkipinnaksi näkyi myös joitakin lehmähaikaroita ennen kuin päätimme kiiruhtaa jatkamaan matkaa, joka Morre Jablen kylän ohitettuamme jatkuikin hiekkatienä.

Tie oli täälläkin erittäin hyväkuntoinen, toisin kuin kirjoissa ja matkaraporteissa oli väitetty. Pikkuautollakin olisi pärjännyt mainiosti. Niinpä maisema vaihtui komeassa Jandian kansallispuistomaisemassakin vauhdilla, kunnes lopulta edessämme näkyi saaren läntisin kärki ja Faro de Punta Jandian majakka, jota ennen me kuitenkin käännyimme vielä pienemmälle tielle pohjoiseen ja pian parkkeerasimme niemimaan luoteisnurkkaan Faro Punta Pesebren pienen vilkun viereen.

Meillä oli tiedossa, että tällä alueella oli havaittu viimeisen parin viikon ajan kolmea kirjosiipikiurua sekä hieman lyhyemmän aikaa myös aavikkotaskua. Ja edellisiltana olin saanut tapaamiltamme hollantilaisilta koordinaatit tarkkaan paikkaan, jossa joku oli nähnyt kiurut edellispäivänä. Päätimme aloittaa käppäilyn vilkulta aavikkoa kompaten kohti majakkaa. GPS-piste näytti olevan aika kaukana, mutta maasto näytti hyvältä niin kiuruille kuin taskullekin. Niinpä käppäilimme aika pitkään ennen kuin pääsimme edellispäiväiselle paikalle, mutta havaintoja ei tullut mistään muusta kuin yhdestä kanariankirvisestä ja kohta Hanna löysi maasta aivan vastakuolleen näköisen suopöllön.

Jatkoimme komppailua yhä vain majakkaa kohti, kunnes näin paljain silmin jonkun linnun lennähtävän kaukana edessämme. Nostin kiikarit silmille, mutta en nähnyt kyseistä lintua, mutta näinkin kirjosiipikiurun lennähtävän ja se näytti laskeutuvan tien vierustalle muutaman kiven taakse. Kiiruhdimme paikalle, muttemme löytäneet mitään. Niinpä ylitimme tien ja jatkoimme komppaamista myös tien toisella puolella ja aika pian löysin ilmeisesti sen linnun, jonka olin ensin nähnyt lennähtävän eli aavikkotaskun.

Taskua tovin kuvailtuamme jatkoimme vielä komppaamista jonkin aikaa, mutta kiuruja ei löytynyt. Lopulta päätimme, että minä lähden hakemaan autoa ja Hanna jatkaa komppailua vielä sen aikaa. Auto olikin jo yllättävän kaukana ja lopulta autolle päästyäni ja takaisin päin ajettuani, oli Hanna tullut jo reilusti vastaan, mutta tämän oli kuin olikin onnistunut löytää pari kirjosiipikiurua ja kuvailun ohessa paimentaa niitä edellään aikalailla tien viereen. Niinpä minäkin pääsin napsimaan jokusen kuvan näistä kauniista kiuruista.

AavikkotaskuKirjosiipikiuru

Jandiantyräkkejä

Majakan rannoilta löysimme taas joitakin kahlaajia ja uloimmilla kareilla istuskeli 5 merimetsoa. Lopulta turisteja alkoi tunkea paikalle sen verran runsaasti erilaisilla kulkupeleillä, että me lähdimme palailemaan takaisin päin. Jonkin matkaa ajettuamme stoppasimme erääseen laaksoon, josta bongasimme endeemin kasvin jandiantyräkin, joita kasvoi laakson etelärinteellä runsaasti. Tämä kaktusmainen kasvi oli todella hauskan näköinen. Näitä kuvatessamme kurvasi paikalle tuttu hollantilaispariskunta, joka oli menossa jo toista kertaa yrittämään kiuruja sekä taskua. He saivat meiltä tuoreet GPS-koordinaatit molemmille, mutta myöhemmin saimme kuulla, ettei heidän ollut onnistunut löytää kuin tasku, vaikka he olivat komppailleet alueella jopa 4 tuntia!

MunkkiarattiKauluskaija

Käppäilimme Punta del Jablessa hieman ja Hanna kuvaili niin munkkiaratteja, muutamaa löytynyttä kauluskaijaa kuin hadadaniibiksiä. Majakan suunnalla näimme hetken lennossa pari kiitäjää, mutta ne katosivat, ennen kuin saimme auton taas parkkiin.

Morro Jablen satamassa näimme pari naurulokkia ja Playa de La Barcassa kurvasimme katsomaan valtavien hiekkarantojen keskellä ollutta laguunia. Turisteja oli paikalla aivan liikaa, mutta näimme silti 15 suosirriä, 4 pulmussirriä, 20 tylliä ja 5 mustajalkatylliä sekä pikkukorppikotkan.

Siperialaisia lajeja taas

Pian jatkoimme matkaa seuraavaan kohteeseemme mikä oli Costa Calman kaupungissa sijainnut puisto. Meillä oli taas paikalle vain GPS-koordinaatti ja koska GPS:ssämme ei ollut karttoja, parkkeerasimme vähän turhan kauaksi. Kävellen pääsimme kuitenkin lopulta puistoon ja lintujahan alkoi löytyä varsin mukavasti, vaikka elimme varhaista iltapäivää.

Aika pian olimme löytäneet muutaman laulurastaan, tiklejä (parva), hemppoja, useita harjalintuja, mustapääkerttuja sekä tiltaltteja ja kohta eräästä puskasta löytyi eksoottisen näköinen punaperäbulbuli. Näitä bulbuleitakin tiesin jossain päin saarta olevan, mutta tulipahan nyt sitten sellaisiakin löydettyä. Mutta näitä emme toki olleet etsimässä, vaan löydettyämme puiston eteläreunasta kohdan, jossa kasteluletku kasteli pensaita ja jossa linnut kävivät juomassa, jäimme odottamaan olisiko tämä sattumalta se paikka, jossa odottamamme linnut voisivat oleilla? Olimme kyllä tietoisia, että nämä molemmat lajit olivat olleet erittäin vaikeita löytää.

Emme ehtineet kauankaan odotella, kun Hanna äkkäsi erään puskan juuresta liikettä ja sieltähän hiippaili varovaisesti kolme taigakirvistä jonossa esiin! Linnut pysyttelivät kuitenkin koko ajan puskien varjossa ja vilahtivat puskasta toiseen todella nopeasti. Niinpä emme saaneet niistä kovin kummoisia kuvia, varsinkin kun kohta joku ohikulkija säikäytti ne lentoon ja ne lensivät läheiseen puuhun. Itse onnistuin löytää yhden linnuista puusta istuskelemasta ja sain siitä muutamat kuvat, ennen kuin se lennähti taas alas pensaisiin.

PunaperäbulbuliTaigakirvinen

Pikkusirkku

Jonkin aikaa lisäkuvia yritettyämme, totesimme homman turhan haastavaksi, sillä porukkaa kulki puistossa aika paljon ja niinpä päätimme jatkaa puiston koluamista kohti pohjoista. Pari sataa metriä käveltyämme löysimme ensin hemppojen ja tiklien seurassa olleen naaras peipon, joka oli aivan eurooppalaista coelebs-alalajia ja kohta huomasin samassa parvessa olleen pikkusirkun! Ja samalla kun kuvailimme tätä sirkkua, kuului pikkusirkkujen tiksutusta ympäriltämme enemmänkin. Ainakin kolme sirkkua onnistuimme nähdä, mutta äänien perusteella aiemmin vain yhden havainnoitsijan näkemät viisi lintua olivat varmasti kaikki yhä paikalla. Sirkutkin vain liikkuivat koko ajan varjoissa, joten saamamme kuvat jäivät varsin vaatimattomiksi.

Lopulta lähdimme ajelemaan kohti pohjoista ja pysähdyimme vielä Salinas Del Carmenilla, jolla ei näkynyt ainoatakaan lintua sekä sen läheisellä Barranco de La Torrella, jonne pääsi ajamaan autolla. Pysähdyimme suurimpien palmupuiden kohdalla käppäilemään ja havaintoja kertyikin mm. 2 pikkukorppikotkaa, 2 hiirihaukkaa, 20 kottaraisen parvi, turkinkyyhkyjen ja sen tapaisten (ilmeisten naurukyyhkyjen) ohella nähdyt 4 palmukyyhkyä sekä 6 kalliopyyn parvi.

Meillä oli vielä pitkä ajomatka edessä takaisin kämpille, jossa olimme lopulta auringon jo laskettua aikapäiviä sitten. Ruokailu oli taas purkkieväitä ja nukkumaan mentiin todella aikaisin!

Paikkojen kertausta

29.12. oli aamulla mietinnän paikka, mitä tekisimme, sillä saaressa ei tietääksemme enää juuri ollut käymättömiä lintupaikkoja ja osa käydyistäkin oli ollut huonompia kuin mitä ne kirjojen ja vanhojen retkiraporttien mukaan olivat aikoinaan olleet. Tapaamiltamme muilta harrastajilta olimme kuulleet, kuinka he olivat yrittäneet löytää paria muuta paikkaa onnistumatta eli pari aiemmin hyvää lätäkköä oli mitä ilmeisimmin nyttemmin täysin kuivunut.

Väläytin jopa mahdollisuutta tehdä parin päivän visiitti naapurisaareen tai jopa Gran Kanarialle, jossa tosibongarit olivat käyneet hoitamassa vastikään omaksi lajikseen splitatun (Gran)kanarianpeipon. En ollut ehdotuksessani kovinkaan vakavissaan, sillä mieluummin joskus tulevaisuudessa teen oman retken Gran Kanariallekin… Nyt meillä oli mukava kämppä ja erinomainen auto vuokrattuina, joten päätimme jatkaa retkeilyä ja jos ei muuta niin yrittää löytää joka päivä edes joku retkipinna.

Hannaa houkutteli kuvata lintuja hieman lisää, joten mikä olisi parempi paikka kuvata kuin se, missä lintuja on eniten, niinpä päätimme aamupalan jälkeen ottaa suunnan taas Los Molinokselle.

Vuohitarhalla oli taas aavikkotulkkuja kuvattavaksi ja padolle parkkeerattuamme lähdimme taas kävelemään rantaa pitkin. Hanna laskeutui aika pian rantaan kuvailemaan ja itse jatkoin lutakon päähän ja sieltä vielä Barrancoa pitkin aika pitkälle, kun sielläkin vielä oli pikkulätäköitä, joista löytyi jopa lintujakin, muutamia kahlaajia ja taveja. Lopulta kävin vielä katsomassa suuremman vuohiaitauksen lintuja.

AavikkotulkkuPensasvarpunen

Laskin nyt alueen linnut tarkemmin kuin ensivisiitillä ja havaitsimme mm. 300 ruostesorsaa, 3 sinisorsaa, 32 tavia, heinätavin, tukkasotkan, 35 silkkihaikaraa, 3 harmaahaikaraa, 4 kapustahaikaraa, 63 nokikanaa, 40 pitkäjalkaa, pikkutyllin, 2 mustajalkatylliä, 2 valkovikloa, 4 rantasipiä, 3 taivaanvuohta, 2 naurulokkia, 40 pikkukiurua, 20 västäräkkiä, 100 aavikkotulkkua, 2 pikkupensaskerttua, 2 tiltalttia, kanariantaskun sekä mustapäätaskun. Hietakyyhkyjä näkyi tällä kertaa taivaalla vähän väliä ja löytyipä vuohitarhalta vuohien seastakin kaukoputkella muutamia lintuja – yhteensä arvioimme nähneemme 50 hietakyyhkyä ja ääniä tietysti kuului enemmänkin.

Ruostesorsa

Hannan todettua, ettei aroista linnuista kauheasti kuvia ollut saatavilla, ajelimme läheiseen Los Molinoksen kylään, jonka rannasta aukesivat ihan komeat maisemat. Los Molinoksen Barrancon suulla oli istutettuja myskisorsia, joiden joukosta ei kuitenkaan löytynyt mitään oikeita lintuja.

Lopulta hetken mietittyämme päätimme ajella takaisin pohjoiseen ja siellä saaren luoteisrannan hiekkateitä aika ajoin pysähdellen aina Faro de El Tostonille saakka. Luoteisrannoilta löytyi ihan mukavasti kahlaajia niiltä paikoilta, joissa ei ollut surffareita. Näimme mm. 20 mustajalkatylliä, 25 tylliä, 10 pulmussirriä 3 suosirriä, 8 pikkukuovia, 3 tundrakurmitsaa, 5 karikukkoa, rantasipin, 2 valkovikloa, punajalkaviklon sekä päivän pakollisen retkipinnan eli kuovin. Muita havaintoja olivat 8 silkkihaikaraa, 4 riuttatiiraa sekä etelänharmaalokkien seurassa ollut selkälokki.

Olimme taas majakalla turhan aikaisin meristaijia ajatellen. Yllättäen törmäsimme paikalla Davidiin kaverinsa kanssa, Vincent oli jo lähtenyt kotiin aiemmin. Kuulumisia vaihdettuamme, staijailimme vielä reilut puoli tuntia merelle, mutta koska emme nähneet ainoatakaan lintua, päätimme lähteä kämpille, jossa kävin taas reippaalla lenkillä, jonka aikana Hanna valmisteli taas aterian.

30.12. päätimme aamulla, että menisimme koluamaan Barranco de Rio Cabrasia laajemmaltikin, sillä tiedossa oli, että Barrancohan jatkuisi aina lentoasemalle asti, joten koluttavaa varmasti riittäisi.

Matkalla näimme Tetirissä kanariantaskuparin ja lopulta parkkeerattuamme taas tutulle levikkeelle, huomasin kaatopaikan lokkien seassa käppäilevät 2 kattohaikaraa.

Rotkolaaksossa lätäköllä lenteli kaksi paria ruostesorsia toisiaan jahdaten ja naurulokkeja oli nyt 3 lintua, mutta muuten linnut olivat samoja tuttuja. Niinpä lähdimme aika pian käppäilemään alaspäin ja yllättävän hyvän näköisiä lutakoita löytyi tuon tuosta, mutta lintuhavainnot jäivät useisiin kanariantaskupareihin sekä muutamiin uusiin, mutta tuttuja lajeja olleisiin kahlaajiin. Kun rotkolaaksossa alkoi olla tympeän paljon roskia sekä pari rotkoon ajettua tai työnnettyä autonromua, löysimme retkipinnaksi niittykirvisen sekä reissun toisen virtavästäräkin, päätimme kääntyä takaisin, sillä maisema ei enää houkuttanut jatkamaan pitemmälle.

Sinipikkuhaikara

Niinpä palailimme taas lutakolle, jossa ei oikein ollut kuvattavaa, joten päätimme tietysti vielä käydä tarkistamassa, olisiko sinipikkuhaikara tutulla paikallaan yläpadolla. Ja siellähän se haikara taas kalasteli. Niinpä kuvailimme nyt kaikessa rauhassa kaloja napsinutta lintua lähes tunnin verran, kunnes saatoimme todeta, ettei meidän välineillä enää parempia kuvia lajista voisi saada ja päätimme jättää linnun yksikseen. Ollessamme kiipeämässä ylös, lensi ohitsemme palmukyyhky.

Emme oikein taas tienneet mitä tehdä, joten päätimme lähteä tarkistamaan vielä yhtä kirjoissa esiintynyttä lätäkköä, jota tietääksemme muutkaan eivät olleet vielä käyneet katsomassa eli Rosa de Taroa.

Tämä tien vieressä ollut lätäkkö oli kuin olikin yhä olemassa ja paikka näytti vieläpä varsin lupaavalta! Löysimme pienestä ruovikkoisesta lätäköstä ja sen rannoilta 2 ruostesorsaa, 2 tavia, tukkasotkan, 2 nokikanaa, 6 liejukanaa, 2 taivaanvuohta, rantasipin ja ruovikossa näkyi tiltaltti sekä muutama hemppo. Lokkejakin saapui pesulle lutakolle ja joukossa oli taas pari selkälokkia.

Ajoimme takaisin Lajaresta kohti uutta reittiä ja Casillas del Angelissa näimme lehmähaikara. Lajarekseen pääsimme aikaisin iltapäivällä ja päätimme viettää loppupäivän kotikylällä. Itse kävin taas lenkillä ja Hanna etsiskeli liskoja pihamaastosta niitä kuitenkaan löytämättä. Emme koko reissulla nähneet liskoista kuin muutamia vilahduksia. Viimeisen kokonaisen reissupäivän kunniaksi kävimme taas tutussa ravintolassa syömässä.

Aattotunnelmissa

31.12. Uudenvuoden aatto! Olimme jo illalla pakkailleet suurimman osan tavaroistamme, joten pääsimme aamulla taas aikaisen aamupalan jälkeen maastoon. Päätimme suunnata vielä kerran Tindayaan, jossa ajelimme nyt pariakin eri tietä aavikolla ja löysimme yhteensä 5 lännenkaulustrappia. Ne eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet oikein yhteistyökykyisiä. Yhdellä linnuista tuntui olevan jo hieman soidinmeininkiä, sillä se juoksenteli todella vauhdikkaasti edestakaisin, mutta pörhistelemään se ei valitettavasti vielä innostunut. Pikkukiuruja ja aavikkotulkkuja näkyi taas viuhtomassa sinne tänne, mutta muuta mielenkiintoista ei havaittu.

Tindaya

Ajoimme yhtä tietä aivan rantaan saakka, mikä olikin ensimmäinen kerta, kun automme maasto-ominaisuudet tulivat oikeasti tarpeeseen. Nelivetoa ei kyllä vieläkään tarvittu.

Lapinkirvinen

Seuraavaksi suuntasimme La Olivan pelloille, joiden oletimme olevan tälläkin kertaa aivan kuivat, mutta yllättäen kirjoissa mainitun koulun takaa löysimme jätevedenpuhdistamon lätäköt, joita ei ollut missään mainittu. Lätäköissä oli elämää oikein mukavasti. Löysimme ainakin 4 ruostesorsaa, 35 liejukanaa, harmaahaikaran, 5 västäräkkiä, 10 pikkupensaskerttua ja läheisiltä pieniltä peltotilkuilta 5 niittykirvistä sekä lapinkirvisen. Ohitsemme lensi äännellen myös harmaasirkku ja ylitsemme lensi 5 hietakyyhkyn parvi. Joten lopulta paikka oli todellakin ollut käymisen arvoinen.

Kämpille palattuamme pakkailimme tavarat loppuun ja söimme vielä viimeiset eväät ja otimme hetken rennosti. Pihan yli äännellen lentänyt punakylkirastas sai olla reissun viimeinen uusi laji numero 82. Lopulta lähdimme ajamaan kohti lentoasemaa. Matkalla näimme vielä Tetririssä palmukyyhkyn ja lopulta palautimme hyvin palvelleen automme ja edessä oli vielä parin tunnin odotus.

Lentomme oli lopulta hieman myöhässä, mutta itse lento sujui myötätuulessa sen verran nopeasti, että lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 00:40. Valitettavasti loppumatkasta oli niin pilvistä, ettemme nähneet koneesta kuin ihan muutaman ilotulitusraketin.

Matkatavarat saatuamme saimme kyydin Lentopysäköintiin nopeasti ja sitten ajelimme läheltä varaamallemme hotellille, josta saimme huoneet ja pian olimme unten mailla. Seuraavana aamuna oli edessä ekaekaa-retki!

J.A.

Länsi-Kazakstan 7.-13.6. 2017

6.6. Olimme jo viettäneet toista vuorokautta Etelä-Suomessa shoppailen, retkeillen ja ihan vain rentoutuen. Yöpaikkanamme oli ollut Hotelli Pilotti ja viimeiseksi olimme vierailleet Kirkkonummella, jossa olimme käyneet vanhempieni kanssa syömässä. Iltapäiväneljän aikaan otimme lopulta suunnan Helsinki-Vantaalle, jossa käppäilimme saman tien lähtöaulaamme, jonne pian saapui matkaseuraksemme Kari Haataja. Kari oli jo edellissyksynä Hangossa tavatessamme pyydellyt meitä kanssaan Länsi-Kazakstaniin WP-pinnaretkelle ja hän olikin ollut yhteydessä Venäjän Samarassa asuvaan Denis Lebedeviin, joka oli jo kierrättänyt useita ryhmiä alueen lintupaikoilla. Pari suomalaisryhmääkin oli alueella jo seikkaillut ja olimme saaneet heiltä mukavasti vinkkejä matkaan.

Lopulta klo 20:55 lähti Aeroflotin koneemme kohti Moskovaa, jossa laskeuduimme Šeremetjevon kansainväliselle lentoasemalle (Аэропорт Шереметьево) vajaan parin tunnin lennon jälkeen. Kahden ja puolen tunnin välilaskun aikana kävimme hieman haukkaamassa evästä ja sitten matka jatkui kohti Kazakstania ja Atyrauta.

7.6. Saatuamme onneksi jonkin verran nukutuksi laskeuduimme Atyrauhun klo 5:40, jossa paikalliset rynnivät koneesta passintarkastukseen, johon jonottaessamme meidän piti täyttää maahantulopaperit, jotka saimme leimauksen jälkeen säilytettäviksi matkamme ajaksi. Lopulta olimme viimeiset, jotka pääsivät ulos asemalta, mutta onneksi Denis Lebedev odotteli meitä yhä pihalla, vaikka hän olikin ollut jo hieman huolissaan, olimmeko olleet koneessa lainkaan.

Denis vaikutti aika vähäpuheiselta ja meillä oli hieman vaikeuksia saada alkuun selvää, mitä olisi tapahtumassa. Lopulta palasimme Karin kanssa lentoasemalle nostamaan käteistä, sillä sitä tarvittaisiin bensamaksuihin, joita seuraavina päivinä olisi edessä ennen kuin palaisimme taas sivistyksen parissa käymään. Tietämättä yhtään mitään paikallisesta valuutasta, nostimme summamutikassa kymmeniä tuhansia Tengejä mukaan ja palailimme pakkaamaan autoa. Nostellessamme tavaroita kyytiin huomasimme lentoaseman pihalla sähkölangalla istuneen naaras peltotulkun! Samaisen lajin oli myös ensimmäinen suomalaisryhmä havainnut lentoaseman pihalla paria vuotta aiemmin. Me saimme lajista mukavasti heti reissun alkuun ensimmäisen Eurooppa-pinnan. Myös mm. aroharmaalokkeja lenteli taivaalla jo useita, joten Kari alkoi heti listata reissupinnoja vihkoonsa.

Denisin Pajeroon noustuamme selvisi, että ottaisimme ihan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti saman tien suunnan kohti pohjoista ja aroja, joilla retkeilisimme retken ensimmäisen puolikkaan teltoissa majoittuen. Kun olimme päässeet matkaan, alkoi Deniskin jo vastailla kysymyksiimme useammallakin kuin yhdellä sanalla ja ohessa hän tokaisi, ettei kuitenkaan olisi lainkaan halukas jatkamaan retken toisella puolikkaalla lännen retkipaikkoihin, sillä tiet sinne olivat erittäin surkeat. Meillä ei tietenkään ollut aikomustakaan muuttaa retkisuunnitelmiamme, mutta koska oppaamme vaikutti hieman nihkeältä, emme sen kummemmin ottaneet puheeksi kuin reissumme alkupuolikkaan.

HaarahaukkaHeti Atyrausta päästyämme olimme arolla, ja niinpä lintulajistokin oli heti kunnon arolajistoa. Kari piti alusta alkaen myös tarkkaa havista, johon kirjautui pian mm. arotaskuja, ruostesorsia, haarahaukkoja, sininärhi, arokotka, arohiirihaukkoja jne. Yleisimpiä lintuja olivat kuitenkin mustavarikset, joita oli joka puolella isoja parvia.

Teimme ensimmäisen stoppimme noin 150 kilometriä päätietä pohjoiseen ajettuamme Uraljokivarressa, jossa hajaannuimme koluamaan puselikkoa. Jo ennen kuin olimme nousseet autosta näimme yllättäen mustapääsirkkukoiraan ja mukava oli nähdä myös useita mehiläissyöjiä sekä harjalintuja. Ehdin kävellä jokivartta vain hetken, kun altani hiekkatörmältä pölähti lentoon valtava ruskea lintu – huuhkaja! Huusin linnusta muille ja hekin näkivät sen laskeutuvan joen toiselle – siis Aasian puolelle puun oksalle. Laitoin kaukoputkeni pystyyn ja pääsimme ihailemaan tätä valtaisaa pöllöä.

UraljokiHuuhkajaHietatiira

Pienen kävelyn jälkeen löysin ensimmäiset ruskopääsirkut ja palasin heti hakemaan Karin lajia bongaamaan, sillä olihan kyseessä reissun ensimmäinen WP-pinna Karille. Me olimme Hannan kanssa olleet paria vuotta aiemmin vain muutamia satoja kilometrejä koilliseen Venäjän puolella Etelä-Uralilla, joten meillä laji oli jo ennestään pinnoissa. Yksi linnuista onneksi lauloi yhä aktiivisesti pensaan latvassa, joten Kari pääsi linnun pointsaamaan ja sitä kuvaamaan.

Ensikomppailumme tuotti myös mm. pikkutyllejä, sarvipöllön, käpytikan sekä viitakerttusen ja Karin onnistui nähdä myös ylitsemme lentänyt mustapäälokki. Hieman taas ajettuamme pysähdyimme vielä toisen kerran hieman erilaisessa biotoopissa, jossa tulvivasta joesta kasvoi runsaasti puita ja pensaita. Eikä ollutkaan yllätys, että paikalta löytyi ensimmäinen caspius-alalajin pussitiainen. Muita retkipinnoja olivat mm. käki, kuhankeittäjä, sepelkyyhky, peippo, mustaotsalepinkäinen, ylitsemme lentäneet 4 hietatiiraa sekä ruovikossa laulanut osmankäämikerttunen. Komppauksen jälkeen saimme muuten nyppiä vaatteistamme lukuisia punkkeja, joita löytyi vielä aika pitkään, mutta oletettavasti kaikki olivat peräisin jokivarresta.

ValkosiipitiiraTankkasimme auton täyteen Inderborin läheisellä huoltoasemalla, jonka pihassa näkyi rusotaskukoiras sekä pari töyhtökiurua ja käännyimme pian Akkalan nurkilla ajamaan kohti länttä pientä arolla kulkenutta uraa pitkin. Ura oli kuitenkin ihan oikeasti virallinen runsaasti käytetty oikotie aron poikki Dzhangalan kylään reilut sata kilometriä länsiluoteeseen.

Puolenpäivän jälkeen lämpötila oli noussut jo +32 asteeseen, kun köröttelimme pomppuisia polkuja kohti luodetta. Denis seurasi oikeaa reittiä lähes koko ajan läppärissään olevien sateelliittikuvien avulla, koska maastossa oli erilaisia uria paljon. Denis myös ajoi aikalailla kohtuuttoman kovaa, joten havainnointi oli aika puolitehoista, mutta onnistuimme silti näkemään todella runsaasti arokiuruja, arotaskuja, lyhytvarvaskiuruja, jopa noin 80 valkosiipikiurua sekä jonkin verran myös pikkukiuruja. Lopulta ajoimme aropolkua yhteensä noin 60-70 kilometriä Inderborista noin NW muutamia kertoja matkalla pysähdellen ja havaiten vielä mm. jalohaikaroita, ruostesorsia, punapäänarskuja, neitokurkiperheen, jolla oli kaksi poikasta, pitkäjalkoja, pikku-, musta-, valkoposki- ja valkosiipitiiroja, aroharmaalokkeja, töyhtöhyypän, metsäviklon, pikkusirrejä sekä arokotkia, arohiirihaukkoja ja jopa 15 niittysuohaukkaa muttei ainoatakaan arosuota. Muutamissa ruovikoissa raksuttivat rastaskerttuset, ensimmäinen keltavästäräkki oli beema-alalajia ja aroharmaalokkeja tietysti lenteli taas siellä täällä.
ArokiuruKiuru

Lopulta klo 16:30 pysähdyimme keskellä aroa samaan paikkaan, jossa Denis oli edellisviikolla leiriytynyt meille Corvolta tuttujen belgialaisten WP-pinnaajien David Monticellin sekä Vincent Legrandin kanssa. Ollessamme purkamassa tavaroitamme autosta näin ensimmäisen mustakiurun – WP-pinnan meille kaikille – lennossa läheisten pienten mäennyppylöiden luona ja Kari lähtikin saman tien kameran kanssa linnun perään. Me Hannan kanssa valitsimme vielä hyvän telttapaikan ja järjestimme tavaramme, ennen kuin lähdimme Karin perään ja kävellessämme tätä kohti plokkasimme puselikosta aavikkokultarinnan, jota Hanna jäi kuvaamaan – olihan tämäkin laji Hannalle elis! Kari oli jo saanut jonkinlaisia kuvia aroista mustakiuruista, joita oli paikalla kolme koirasta sekä yksi naaras. Muut linnut olivat lentäneet kauemmaksi, mutta yksi koiras päästi minutkin kuvaamaan itseään ihan kelvollisesti.

Aroa

aavikkokultarintamustarkiuru

RuskopääsirkkuKiertelimme leiripaikkamme ympäristössä illalla vielä jonkin aikaa käyden mm. läheisellä hautausmaalla, jonne vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin paikalla olleen maatilan asukkaat oli haudattu ja havaitsimme mm. törmäpääskyjä, kiuruja, nummikirvisen, kivitaskupoikueen, pajulinnun sekä muutaman ruskopääsirkun.

Illan jo pikkuhiljaa punertaessa kuvailimme vielä ruskopääsirkkuja ja aavikkokultarintoja, (joita niitäkin oli paikalla ainakin kaksi paria), jolloin löysimme yllättäen samalta hiekkadyyniltä myös vuorihemppoperheen.

Lopulta Denis oli saanut maittavan illallisen valmiiksi ja ilta meni leiriä pystyttäessä ja niitä näitä jutellessa. Onneksi Deniskin alkoi pikkuhiljaa rentoutua ja jutella enemmänkin ja itsellekin alkoi vihdoin tulla fiilis, että tästä saattoi olla tulossa vielä oikein mukava reissu! Reissun tärkein laji eli mustakiuru oli jo hoidossa, joten paineet olivat tiessään ja kaikki muu olisi tietysti vain plussaa!

kansainvälinenavaruusasemaHanna kuvaili taas illalla jo kolmatta kesää peräkkäin Uralilla kansainvälisen avaruusaseman ylilennon, kehrääjän suristellessa ja paksujalan kiekaistessa muutaman kerran taustalla. Lopulta kömmimme telttoihin kellon ollessa jo pitkälti yli 23. Meillä oli ollut todella pitkä päivä!

8.6. heräsimme viiden pintaan ja puoli kuudelta olimme taas käppäilemässä leirin lähimaastossa. Mustakiurut olivat yhä paikalla, mutteivät päästäneet meitä lähelle lainkaan. Muutenkin lajisto oli aivan samaa kuin edellisiltana, ainoan uuden linnun oltua lutea-alalajin keltavästäräkki.
485A0557
Olimme sopineet aamupalan kahdeksaksi ja sen jälkeen purimme nopeasti leirin ja lähdimme jatkamaan matkaa arolle ja taas Karin havikseen alkoi tulla täytettä, kun näimme mm. sekä koiras että naaras mustakiurun, muutaman niittysuohaukan, 5 arokotkaa, 3 arohiirihaukkaa, 3+2 neitokurkea sekä pari ylitsemme lentänyttä aropääskykahlaajaa.

NeitokurkiArohiirihaukka

Lopulta saavuimme Dzhangalan lähistölle, jossa oli useampia järviä, joilla piti tietysti alkaa pysähdellä. Ja lintuja oli todella mukavasti – oli ensimmäiset kaksi kiharapelikaania, ristisorsia, harmaasorsia, lapasorsia, taveja, heinätaveja, jalohaikaroita, ruskohaikara, kapustahaikara, merimetsoja, töyhtöhyyppiä, mustajalkatyllejä, punajalkavikloja, suokukkoja, mustapyrstökuireja, pari kuovia, muutamia aropääskykahlaajia, mustapäälokki, tietysti aroharmaalokkeja, hietatiira, valkoposki- ja pikkutiiroja, pari valkosiipikiurua, feldeggi-alalajin keltavästäräkkejä, fuscus-alalajin rytikerttusia ja ollessamme taas ajamassa näkyi vielä neitokurki, ruskopääsirkku, mustakiuru, sekä käärmekotka.

AropääskykahlaajaKiharapelikaani

MustakiuruKiharapelikaani

Toisen isomman järven rantaan (Kapzhasar) päästyämme, pystytimme saman tien leirin ja pian lyhyiden päiväunien jälkeen olimme kävelemässä järven rantoja edes takaisin. Ja lintuja taas riitti – 25 kiharapelikaania, haapanoita, käki, pikkukiuruja, 5 fuscus-rytikerttusta, calcaratus-alalajin sitruunavästäräkki sekä useita tavallisia sittiksiä, erilaisia keltavästäräkkejä, hemprichii-alalajin sepeltasku (siis kaspiantasku), sinirinta, pari aavikkokultarintaa, pari pajulintua, pari ruskopääsirkkua, sekä runsaasti muita kahlaajia ja vesilintuja.

SitruunavästäräkkiIlta kului leppoisasti ja leiristä järvelle staijaillessamme näimme vielä reilun 50 punasotkan saapuvan järvelle ja 700 kottaraisen parven vellovan seuraavan ruovikkoa umpeen kasvaneen järven yllä.

Illan jo hämärryttyä kävin vielä lähirannassa yrittämässä rytikerttusäänitystä, mutta linnut olivat hiljaa. Rannasta oli kuitenkin mukava seurailla 8 kapustahaikaran ruokailua. Lopulta illallisen jälkeen oli väsymykselle annettava periksi ja kömmittävä telttoihin.

9.6. pari lyhyttä kuunteluheräämistä keskellä yötä tuottivat kaulushaikaran sekä luhtahuitin ja lopulta herätyskellot soivat taas viideltä. Pian olimme taas käpöttelemässä järven rannassa. Kari oli jo hieman meitä aiemmin lähtenyt liikkeelle ja laskenut rannasta jopa 85 kiharapelikaania, joista osa oli jo nyt lennossa ja siirtymässä ilmeisesti muille järville. Itse laskin putkella rannoilta 50 jalohaikaraa samalla kun jossain kaukana huuteli neitokurki.

Hajaannuimme hieman erillemme ja kohta retkipinnaksi oli nähty liroja, pikkulokkeja, viiksitimaleja, pajusirkkupari, Karin näkemä mustavikloparvi sekä minun ja Hannan näkemä ylitsemme lentänyt odottamaton yllätys – naaraspukuinen siperiankurmitsa! Sain vihdoin rytikerttusista äänityksiä, Hanna kuvasi ruovikossa osmankäämikerttusen ja jatkoi vielä rytikerttuskuvauksiaan, kun näin Karin viittoilevan minua luokseen hieman kauempana rannasta. Hän huuteli näkevänsä kolme kaukaista hanhea, joiden määrittämiseen tarvittaisiin kaukoputkea, joka vain minulla oli mukana. Käppäilin Karin luokse ja kaukana alavalla aukealla lepäili kolme rubrirostris-alalajin merihanhea.

Aavikkokultarinta

Rytikerttunen

Kari lähti saman tien palailemaan leiriä kohti, mutta itse odottelin Hannan saapumista ruovikosta, seuloen samalla putkella järvelle, mikä kannatti, sillä löysin aivan järven vastarannalta noin 30 vesipääskyä. Hannan löydyttyä lähdimme hiljalleen palailemaan pientä ajouraa pitkin leirille. Kohta kuului pusikosta tuttu linnun laulu ja edessämme lauloi todella mukavasti esillä ollut aavikkokultarinta. Saimme kuvailla tätä sekä hieman edempänä ollutta toista ”ramaa” yllin kyllin, kunnes meidän piti kiiruhtaa leiriin, jossa oli taas aamiainen kahdeksalta.

Teltoille päästyämme lensi ylitsemme vielä 6/1 jouhisorsaa ja järven seulominen tuotti vielä härkälinnun sekä pari tukkasotkaa reissupinnaksi. Samainen jo edellispäivänä näkemämme käärmekotka nousi siivilleen sähkötolpalta, jolla se oli yöpynyt.

Kuvailtuamme vielä hieman leirimme viereisellä arolla asustelleita pikkukiuruja, oli kohta leiri taas purettu ja matka jatkui kohti seuraavia järviä.

Aamuyhdeksän jälkeen olimme kävimme vielä Kapzhasarin kylällä, jonne kuoppaista päätietä ajaessamme huomasimme outoja vaaleita varpusia, jotka olivat yllättäen kalliovarpusperhe. Kylällä kävimme kaupassa ja kohta matka jatkui taas.

Lopulta olimme Dzhangalassa, joka oli ihan iso kaupunki, jossa piti taas päästä jäätelökauppaan. Mutta koha jo kiiruhdimme kaupungin toisella puolella olleita järviä katsomaan. Olimme päättäneet skipata paluumatkan aroja pitkin ja ajaa pääteitä pohjoisen kautta kiertäen takaisin Inderboriin. Ajoa olisi parisensataa kilometriä enemmän, mutta ajallisesti matka olisi sama, kun pääsisimme ihan kohtuukuntoisille pääteille. Samalla kyllä skippaisimme parhaat mustakiurupaikat, mutta meillä olisi mahdollisuus tutustua pohjoisiin paikkoihin, joissa muut ryhmät eivät olleet käyneet.

Kylän jälkeinen ensimmäinen järvi oli todella hyvä kahlaajalietteineen ja niinpä mustajalkatyllien, pikkutyllien ja pikkusirrien ohella löysimme myös aropääskykahlaajia, lampiviklon, muutaman tyllin, 2 kuovisirriä sekä yllättävimpänä 4 pulmussirriä. Muuta lajistoa edustivat 200 punapäänarskua, 100 nokikanaa, 2 kapustahaikaraa sekä mustakaulauikku ja ruovikossa surissut ruokosirkkalintu.

järvi

Yhdentoista jälkeen otimme suunnan kohti koillista ja alkumatkasta tsekkasimme vielä pari järveä, joilla näkyi kiharapelikaani, ruskohaikara, 2+2 neitokurkea, 2 kurkea, lisää aropääskykahlaajia, 3 avosettia, pikkutiiroja, muutamia valkosiipikiuruja sekä viimeisellä hieman jo urbaanilla järvellä kottaraisparvessa ollut punakottarainen.

ArokotkaTämän jälkeen maisema muuttuikin hieman asutummaksi ja arot olivat pääasiassa viljeltyjä. Niinpä linnut vähenivät radikaalisti, mutta toivomiamme petolintuja alkoi näkyä mukavasti. Näimmekin lopulta useita arokotkan sekä arohiirihaukan pesiä tienvarsipuissa sekä sähkötolpilla ja lopulta löytyi etsimämme keisarikotkan pesäkin. Myös merikotkia ja haarahaukkoja näkyi pari lintua ja muita havaintoja olivat nuolihaukat, 13 kurjen parvi, valkosiipitiirat, mustaotsalepinkäiset sekä peltosirkku.

Aivan loppumatka Chapaeviin oli todella kuoppainen, sillä tie oli revitty auki joskus mahdollisesti alkavaa kunnostusta varten. Onneksi lopulta olimme klo 15:00 Chapaevissa ja käännyimme etelään paremmalle tielle. Vielä tältäkin tieltä näimme pari merikotkaa, lisää arokotkia ja -hiirihaukkoja, ensimmäiset punajalkahaukat, joitakin sininärhiä sekä yhden valkosiipikiurun.

MerikotkaKeisarikotka

PunajalkahaukkaLoputtoman tylsää suoraa tietä riitti ja riitti ja pikkuhiljaa koko autokuntamme minua lukuun ottamatta alkoi pilkkiä aika pahasti, siis myös kuskimme. Niinpä ehdotin pientä taukoa ja kuinka ollakaan seuraavan mahdollisen stopin kohdalta metsiköstä löytyi useita tuuli- ja punajalkahaukan pesiä. Niinpä me suuntasimme Hannan kanssa ”vespareita” ihastelemaan, Karin ja Denisin simahdettua aivan saman tien kuin saunalyhdyt. Noin 45 minuuttia myöhemmin oli punajalkahaukat saatu kuvattua ja koko porukka taas, jos ei täynnä virtaa, niin ainakin hieman latautuneena.

Olimme lopulta (etenkin minä) alkaneet katua sitä, että mustakiuruja oli nähty niin vähän, joten olimme kuitenkin päättäneet suunnata uudelleen aroille, joten klo 17:50 otimme taas tien länteen ja aroille. Ja kuinka ollakaan saimme heti palkinnon, kun automme edestä lähti lentoon pikkutrappikoiras. Lintu vieläpä laskeutui aika lähelle näkyville, jossa valkosiipikiuru alkoi hyökkäillä sen kimppuun. Saimme aika hauskoja tilannekuvia trapista ja kiurusta! Arolla ajaessamme valkosiipi-, aro-, lyhytvarvas-, pikku- sekä ihan tavallisia kiuruja näkyi taas ihan mukavan monipuolisesti sekä tietysti joka paikan arotaskuja, useampikin aavikkokultarinta sekä taas komea käärmekotkakin.

Arotasku

Pikkutrappi

SiiseliKäärmekotkaAjettuamme jo muutamia kymmeniä kilometrejä Denis alkoi jo hieman tuskastua, kun mustakiuruja ei meinannut alkaa löytyä ja vauhti taas kasvoi kasvamistaan. Meillä, etenkin takapenkillä, oli selkänikamat ja pakaralihakset koetuksella pomppuisella tiellä, jossa pahimpia kohtia olivat yllättäen kohdalle osuneet risteykset – riippui ihan siitä kumpaa tietä oli ajettu märemmissä olosuhteissa, kummassa oli syvemmät urat – jos risteävän tien urat olivat syvemmät, joutuivat yleensä koetukselle myös kattoon kolahtanut pää sekä mutkalle taittunut kaularanka… Ja pahimmillaan takakontin tavaratkin lensivät vielä niskaan… Ei niin kauhean kivaa…

MustakiuruOnneksi lopulta ensimmäinen mustakiuru löytyi ja sitä päästiin auton ikkunasta ihan kunnolla kuvaamaankin. Ja matkan vähän taas turhan äkillisesti jatkuttua kiuruja löytyi kohta lisää ja näkyipä ensimmäinen paremmin nähty pallidirostris-alalajin (etelän)isolepinkäinenkin (aroisolepinkäisen). Lopulta päätimme löytäneemme leiripaikan, kun löysimme puolenkymmentä aika kesysti tien vierellä patsastellutta mustakiurua aika pieneltä alueelta.

Telttapaikat valittuamme levisimme taas arolle eri suuntiin, mutta aika pian saimme pettymykseksemme todeta, etteivät mustakiurut olleet lainkaan niin helppoja lähestyä jalan kuin mitä ne olivat autolla olleet (etenkin, jos niitä olisi lähestytty hitaasti ja varovaisesti). Lopulta jouduimme tyytymään aika vaisuihin kuviin ja muuten alueen linnusto olikin aika köyhää, sentään jokunen aavikkokultarinta sekä ylitsemme äännellen lentänyt hietakyyhky nähtiin.

Illallista taas nauttiessamme alkoi kehrääjä taas surista ja Karin jo kömmittyä telttaansa, saapui hauskan utelias kettuperhe tutkailemaan leiriämme. Lopulta ne saivat vähän makkaraa evääkseen ennen kuin meidän oli suunnattava unten maille.

10.6. yö oli todella kylmä! Lämpötila laski arviolta alle 5 asteeseen! Sääennusteet olivat luvanneet koko reissullemme noin 17 asteen yölämpötiloja, joten etenkin minulla oli käytössäni taas kerran aivan liian heppoinen makuupussi. Niinpä unet jäivät varsin katkonaisiksi! Lopulta heräsimme Hannan kanssa ennen kuutta ja suuntasimme kiertelemään hieman kumpuilevaa aroa. Mustakiurut lentelivät edestakaisin ja yleensä kun yksi koiraista innostui laulamaan, syöksyi jostain yksi tai kaksi koirasta kisailemaan sen kanssa, kunnes ne taas kohta laskeutuivat yksi kerrallaan erilleen. Pariin otteeseen pääsimme kuvaamaankin laskeutunutta lintua ja lopulta sain linnuista myös äänityksiä niin lennossa kuin maassakin. Yhteensä näimme kymmenkunta mustakiurua, mutta edelleenkin vain pari naarasta. Muita havaintoja ei juuri tullut, parhaimpana taas äännellen ylitsemme lentäneet 3 hietakyyhkyä.

Janne kuvaa

Mustakiuru

Lopulta purimme leirin taas aamupalan nautittuamme yhdeksän aikaan ja lähdimme palailemaan kohti päätietä. Matkalla otimme hieman hiekkadyynikuvia, mutta havainnot jäivät tavallisiin kiurulajeihin. Lopulta tankkasimme taas auton Inderborin nurkilla havaiten asemalla muutaman töyhtökiurun sekä nunnataskuperheen ja kohta olimme matkalla kohti etelää ja Atyrauta.

Ajo Atyrauhun oli erittäin vauhdikas, kun Denis pääsi vihdoin ajamaan kunnon tietä eikä havainnoilla juuri juhlittu. Pari meri- ja arokotkaa, punajalkahaukkoja, 2 sepelkyyhkyä sekä jokunen ruskopääsirkku sentään havaittiin.

Atyraussa suuntasimme saman tien Laeti-hotellillemme, josta saimme huoneet ja pikasuihkun ja pikkuhuilin jälkeen suuntasimme syömään. Valitettavasti ravintola oli sekä aika kallis että huono – annoksetkin olivat aika surkean pienet. Viikolla paikalla olisi ollut huomattavasti edullisempi ja parempi lounastarjous, mutta päätimme silti, että jatkossa söisimme ehdottomasti jossain muualla – etenkin Denis oli vahvasti sitä mieltä.

Iltapäivällä suuntasimme läheiseen Victory Parkiin, josta Ilkka Sahi oli edelliskesänä löytänyt sensaatiomaisesti ruskoperälepinkäisen, jonka oli myöhemmin alkusyksystä todettu jopa pesineen alueella! Aiemmat ryhmät eivät olleet lepinkäistä tälle vuodelle löytäneet, emmekä löytäneet mekään. Havainnot jäivät muutamaan pikkulepinkäiseen, muutaman viherpeipon parveen, ruskopääsirkkuun sekä ylitsemme lentäneisiin mustapäälokkeihin. Ihan mukava oli kuitenkin seurailla myös paikallisten puistoelämää, jossa etenkin lapset oli otettu mukavasti huomioon – tenavilla riitti virikkeitä ja tekemistä.

PussitiainenSeuraavaksi suuntasimme Ural-jokivarressa olleelle kävelykadulle, jolta oli hyvä tutkailla rantapuskissa asustelevia pussitiaisia. Tinttejä oli paikalla runsaasti ja ne reagoivat erittäin mukavasti atrappiin tulemalla aivan viereen tuijottamaan. Niinpä kuvailimme erilaisia caspius- sekä ihan normi-eurooppalaisen näköisiä tinttejä sekä muutamia ilmeisesti näiden risteymiä ja emme kuitenkaan nähneet mitään sellaista, jolla olisi edes jotain tekemistä toivomamme macronyx-lajin/alalajin linnun kanssa. Aika kului mukavasti myös lähipuista lentoon välillä nousseita vihermehiläissyöjiä katsellessa ja kuvaillessa. Retkipinnaksi näimme myös turkinkyyhkyjä, lyhyesti näyttäytyneen luhtakerttusen sekä illan jo hämärtyessä ylitsemme lentäneen yöhaikaran.

Illalla suuntasimme edellistä huomattavasti parempaan ravintolaan syömään. Saimmekin todella maittavat ruoat, joiden ohella meille tunnuttiin kantavan koko ajan ylimääräistäkin naposteltavaa, kun ravintolan omistajarouva tuntui haluavan meidän tulevan paikalle uudelleenkin. Niinpä ilta venyi lopulta aika pitkäksi, mutta lopulta pääsimme tyytyväisinä mahan viereen pötköttelemään ja nukahdimmme pian, vaikka hotellihuoneessa olikin aivan järkyttävän kuuma.

11.6. herätys oli taas ennen kuutta ja kuudelta olimme pihalla pakkaamassa autoa. Keli oli yllättäen täyspilvinen ja pikkuhiljaa kohti länttä ajellessamme alkoi ripsiä vettä.

Olimme pikkuhiljaa saaneet Denisin kypsytettyä ajatukseen, että kyllä me ihan oikeasti halusimme seurata alkuperäistä reittisuunnitelmaamme ja olimmepa jopa onnistuneet tietojemme hieman karttuessa lisäämään matkaan myös hieman ylimääräisiä mutkia. Olimme Karin kanssa pyöritelleet aikatauluja ja päätyneet siihen tulokseen, että suuntasimme seuraavaksi aroille hoitamaan tunturikiurun brandtii-alalajia, ns. arotunturikiurua, joka on varsin potentiaalinen splitti tulevaisuudessa muista WP:llä tavattavista tunturikiuruista, jotka ovat kaikki ylänköasukkiryhmää.

Alkuun ajoimme ns. päätietä kohti länttä, mutta tie oli niin surkea, että pian ajoimme tien vieressä arolla ollutta uraa pitkin, josta kohta taas uran loputtua jouduimme palaamaan kuoppaiselle päätielle. Paikallisten liikennekulttuuri oli aivan järkyttävää, kun hulluimmat kaaharit ajoivat kapeaa vähäkuoppaisinta linjaa pitkin sen minkä autoillaan pääsivät olettaen, että vastaantulevat kyllä ennen pitkää väistävät, kun ajaa suoraan kohti! Onneksi lopulta pääsimme risteyksellemme, josta käännyimme pohjoista kohti arolle.

Arotiellä alkoi taas näkyä tuttuja arotaskuja ja erilaisia kiuruja. Nelisenkymmentä minuuttia ajettuamme mahdollisimman kovaa ajamaan keskittynyt ja ehkä siksi taas aikalailla tuppisuuksi alkanut Denis sanoi, että nyt pitäisi alkaa olla tarkkana, muttei sen kummemmin selittänyt, mitä etsiä. Arvelimme toki etsivämme tunturikiuruja sekä mahdollisesti myös kaspiantyllejä. Kerran Hanna näki vilaukselta tyllimäisen kahlaajan lennossa, muttemme pikaetsinnällä sitä löytäneet ja koska kuskillamme oli taas armoton kiire, ei meidän auttanut kauemmas autolta hajaantua sitä etsimään.

SuolajärviTunturikiuruAika pitkään saimme etsiä, kunnes vihdoin löysin tieuralta edestämme tunturikiurun. Denis kuitenkin yritti taas hieman turhan vauhdikkaasti lähestyä sitä, joten kuvat jäivät saamatta. Jonkin matkaa ajettuamme kiuruja löytyi taas muutama lisää, mutta kuvat jäivät saamatta aikalailla samoista syistä – ja myös seuraavalla kerralla. Lopulta löysimme sentään yhden ”ere”-perheen, jonka nuorimmainen jäi poseeraamaan kuvattavaksi. Ikävä kyllä aikuisesta linnusta emme kummoisia kuvia saaneet ja kohta matka jatkui taas kovaa vauhtia kohti päätietä. Ajomatkoilla näimme joitakin vihermehiläissyöjiä, minervanpöllön sekä aroisolepinkäisen ja yhteensä sateen kastelemilla teillä oli pikkuparvissa juomassa jopa 40 hietakyyhkyä, mutta kertaakaan Denis ei ehtinyt pysähtyä kaahausvauhdistaan ennen kuin linnut olivat jo lennossa.

MustapäälokkejaLopulta ylitimme päätien ja jatkoimme suoraan pienen kylän läpi Kaspianmeren rantaan. Rannassa näkyi heti runsaasti lokkilintuja ja niitähän piti tietysti päästä selaamaan putkella. Valtaosa hiekkarannalla olleista linnuista oli mustapäälokkeja, jonkin verran aroharmaalokkeja seuranaan ja erillään näimme ison naurulokkiparven, mutta merestä uimasta löysimme myös muutaman kaitanokka- sekä heinei-alalajin kalalokin. Myös räyskiä näkyi useita ja rannasta löytyi karikukko ja mustajalkatyllejä ja hieman rantaa ajettuamme löysimme tiiraparven, jossa oli 5 lajia tiiroja sekä pikkulokkeja ja läheisellä mutelikolla touhusi noin sadan valkoviklon ja 70 suokukon porukka mukanaan yksi lampiviklo.

KaspianmeriPääskykahlaajaRistisorsa

Yhä edemmäs rantaa ajettuamme löysimme runsaasti pääskykahlaajia (joita ei sen koommin ehditty alkaa määrittää, mutta se ainoa kuvattu näyttää kyllä kovasti tavalliselta pääskykahlaajalta) sekä useita merikotkia, jotka kököttivät tyytyväisen näköisinä rannoilla – lokkiravintoa tuntui olevan riittämiin.

Lopulta olimme ajelleet pieniä rannassa kulkeneita uria pitkin niin pitkälle, että urat päättyivät ja sitten alkoi arpominen, kuinka sieltä pääsisi takaisin päätietä kohti? Jonkin aikaa sompailuun menikin aikaa ja taas pompittiin päät katossa useampaan kertaan, ennen kuin olimme vihdoin päätiellä, jossa vauhdikas ja erittäin pomppuinen ajo vain paheni, sillä tie oli erittäin huonossa kunnossa.

Vihdoin kolmen jälkeen käännyimme taas etelää kohti ja kohti Volga-deltan itäreunaa. Ajelimme taas kuoppaista uraa pusikkoalueiden läpi pitkän aikaa, havaiten parhaana lintuna (idän)hiirihaukan, ennen kuin lopulta olimme Denisin aiemmilla reissuilla hyväksi toteamalla leiripaikalla. Laitoimme saman tien teltat pystyyn ja koskapa iltapäivä oli kuumimmillaan, sovimme, että yrittäisimme nukkua tai ainakin levätä kuuteen asti.

LeiriTeltassa oli aivan tuhottoman kuuma, joten nukkumisesta ei tullut oikein mitään, mutta lopulta kömmittyäni teltasta housut yhä puolitangossa, huomasin Karin jo olevan pihalla ja kiikaroivan leirimme ympäristöä – ja kuinka ollakaan, hän tokaisi yhtäkkiä, että: ”Tuossa on fasaani.” Singahdin pointsaamaan tämän reissumme yhden aivan ehdottomasti tärkeimmistä tavoitelajeista ja todellakin, noin sadan metrin päässä meistä fasaani nousi hienosti näkyviin hiekkaiselle joen penkalle! Ja nyt ei kyseessä ollut todellakaan ihan mikä tahansa fasaani vaan ihan aito ja villi sellainen! Jokainen linnuista vähänkään ymmärtävä voi kuvitella, mikäli ympäri Eurooppaa ei olisi istutettu typeriä häkkifasaaneja, kuinka mielettömän upea lintu olisi kyseessä, varsinkin kun laji on villisti hoidettavissa vain pieniltä alueilta Azerbaidžanista ja täältä Länsi-Kazakstanista! Vain muutamat ryhmät olivat aiemmin näitä lintuja käyneet yrittämässä ja vain todella harva oli päässyt lajin näkemään edes vilaukselta, muut olivat saaneet tyytyä äänihavaintoihin…

Hannakin ehti nähdä fasaanin hyvin, mutta juuri kun olin ottamassa siitä super-zoomillani kuvaa, se livahti puskan taakse joen penkalle piiloon. Kohta olimme kuitenkin menossa sen perään. Hiivimme joen penkkaa kohti paikkaa, johon uskoimme sen piiloutuneen, kun se yhtäkkiä rysähti lentoon aivan jaloistamme – se olikin kävellyt penkkaa hieman meitä lähemmäksi. Niinpä valitettavasti saimme siitä vain lentokuvia ja tietysti vain poispäin lentävästä linnusta.

FasaaniFasaani

Pienten tuulettelujen jälkeen näin vilaukselta toisenkin fasaanin lennähtävän samalla tavalla joen toiselle puolelle aika kaukana edessämme, mutta enempää emme lintuja löytäneet. Ainoastaan kuulimme joen toiselta puolelta muutamia rääkäisyjä aiemmin näkemältämme linnulta. Muuten pusikkoisesta ympäristöstä löysimme taas tietysti ruskopääsirkkuja, muutaman harmaasirkun sekä hieman yllättäen pari kaspiankerttua, josta paukahti kaikille Eurooppa-pinna.

Illallista nauttiessamme näimme vielä yöhaikaran ja kohta alkoi taas kuulua joka paikasta tuttu kehrääjän surina. Hyttysiä oli illan hämärryttyä ja kelin viilennyttyä aika runsaasti, mutta ympärillämme pyöri aina auringonlaskuun asti ainakin muutamakymmentä sudenkorentoa, jotka napsivat hyttyset suihinsa! Ne olivat todella tehokkaita ja kävivät parhaimmillaan nappaamassa hyttysen jopa ihan iholta! Eipä ollut koskaan tullut koettua mitään vastaavaa!

12.6. heräsin muutamaan otteeseen yöllä kuulostelemaan, josko fasaani tai joku muu mukava laji olisi äänessä ja kannatti, sillä pariin otteeseen kuului kaukaa sisämaan puolelta peltopyyn ääntä.

Lopulta heräsimme Hannan kanssa ennen viittä ja suuntasimme lähimaastoon käppäilemään. Puselikko oli kuitenkin hämmästyttävän hiljainen – fasaani huuteli noin kerran puoleen tuntiin joen toiselta puolelta, mutta muuten havainnot jäivät pariin aavikkokultarintaan ja ruskopääsirkkuihin, joista yksi oli erikoisen näköinen keltapäinen – ilmeinen 2kv lintu. Mustaotsalepinkäispari varotteli pesäpuussaan, jossa pesi myös nuolihaukkapari, mutta muuten oli köyhää.

Puoli kahdeksan aikaan palailimme leiriin, jossa Karikin oli juuri lähdössä maastoon. Lopulta teimme vielä reilun puolen tunnin kierroksen joen toisella puolella havaitsematta kuitenkaan mitään mainittavaa, Kari sentään oli kuullut vielä toisenkin fasaanin. Aamiaisen jälkeen lähdimme sitten palailemaan kohti Atyrauta ilman kummempia suunnitelmia, mitä päivän aikana tekisimme muuta kuin yrittäisimme selvitä rynttyytyksestä ehjinä.

TunturikiuruDenis halusi taas välttää päätietä mahdollisimman paljon ja ajoimme taas aroja pitkin ja lopulta päätimme suunnata taas tunturikiurumestoille etsimään huolellisemmin kaspiantyllejä, joita viikkoa aiemmin oli kuitenkin alueelta löytynyt paristakin paikasta. Nyt tunturikiuruja löytyi huomattavasti enemmän, jopa noin 40 lintua ja vihdoin myös aikuisesta linnusta saatiin edes jonkinlaiset kuvat, vaikka vauhti oli taas melkoinen.  Lopulta kävimme ilmeisesti kaikissa paikoissa, joissa Denis oli aiemmin nähnyt kaspiantyllin, sillä sen verran tarkkaan hän gps:ää ja läppäriään, jotka siis olivat molemmat koko ajan sylissä ajaessamme pomppuisia uria vauhdikkaimmillaan 90km/h, mutta emme ensimmäistäkään lintua löytäneet. Vihermehiläissyöjiä, aroisolepinkäisiä ja pari kivitaskua sekä taas lukematon määrä arotaskuja ja tavallisia kiurulajeja sentään nähtiin. Pariin otteeseen olimme aika lailla eksyksissä väärillä urilla, joilta ei löytynyt muuta poispääsyä kuin loppuun asti ajaminen, mutta lopulta pääsimme taas junaradan oikealle puolelle ja palaamaan takaisin päätielle.

Kamelit

Päätietä ajo oli taas yhtä tuskaa, mutta nyt kun olimme jo reissun rankoissa ajoissa voiton puolella ja auto ja kyydissä olijat olivat yhä kaikki ehjinä, oli Deniskin rentoutunut ja juttu luisti porukallamme todella mukavasti! Onneksi olimme ajelleet aroja pitkin niin pitkälle, että lopulta aika pian kurvasimme Atyraun jätevesijärvelle. Ja tämähän olikin sitten aivan huikea lintupaikka! Mitään ihmeellisiä harvinaisuuksia emme suuren järven ympäriajolla löytäneet, mutta lintuja oli paljon! Mukavinta antia olivat 10 pronssi-iibistä, 90 ristisorsaa, 20 ruostesorsaa, 10 mustakaulauikkua, pari tumman muodon ruskosuohaukkaa, muutama liejukana, 150 avosettia, 9 kuovia, 5 pikkukuovia, 4 puna- ja 10 mustapyrstökuiria, luhtakana, 15 pikkusirriä, tylli, useampi sata aroharmaalokkia, 8 mustapäälokkia, 3 hietatiiraa jne.

RuskosuohaukkaAroharmaalokkiKeltavästäräkkiPronssi-iibis

Jätevesiallas

Lopulta palasimme taas hotellille, jossa saimme samat huoneet kuin aiemmin ja käytyämme suihkussa huilasimme hetken. Onneksi Kari pääsi puhelimellaan, jonka oli onnistunut lukitsemaan PUK-koodinkyselytilaan, WiFin:n kautta nettiin, sillä huoneessa surffaillessaan hän huomasi, että aamulla Atyrauhun saapuneet ruotsalaiset WP-vuodaribongarit olivat onnistuneet löytämään macronyx-pussitiaisen! Onneksi hänen onnistui saada myös tarkat koordinaatit paikalle, joten meidän seuraavan ja viimeisen aamun ohjelma oli helppo päättää.

Illalla söimme taas tutussa hyväksi koetussa ravintolassa, jossa ei kuitenkaan nyt ollut tuttu omistajarouva töissä, joten jouduimme tyytymään ihan normaaleihin annoksiin, ilman kaikenlaisia lisäherkkuja. Hotellille palattuamme olimme aivan järkyttävän väsyneitä.

13.6. heräsimme taas tuttuun tyyliin aikaisin ja kuudelta olimme lähdössä kohti Uraljoen suistossa sijaitsevaa suojelualuetta. Noin puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme suojelualueen portille, jonka viereisessä puussa macronyx-pussitiainen, eli jo joidenkin listausten mukaan omaksi lajikseen splitattu mustapäinen pussitiainen, oli ollut. Kiertelimme puuta hetken suunnitellen, miltä puolelta puuta olisi paras tarkkailla, sillä juuri tien puoleinen osa puusta oli vielä täysin varjossa. Samalla saimme todeta paikalla olevan todella runsaasti purevia ja pistäviä hyönteisiä, joten ensimmäistä kertaa oli pakko turvautua hyttysmyrkkyihin ja Hannan jopa hyttyshattuun.

Lopulta olimme löytäneet hyvän paikan ja soitimme hieman atrappia ja lähes välittömästi löysin esille tulleen mustapäisen pussitiaisen! Ja lintu todellakin näytti hyvältä! Olimme seuloneet nettiä ja mukanamme ollutta kirjallisuutta edellisiltana ja todenneet macronyxin varman määrittämisen mahdottomaksi, sillä linnusta ei selvästikään tiedetty juuri mitään. Mutta ainakin juuri tämän näköisestä linnusta oli löytynyt kuvia, jotka oli otettu kaakompana Kazakstanissa ja mukanamme olleen Central Asia -kirjan macronyx-kuvat sopivat hyvin tähän lintuun, joten risteymää ei ollut syytä epäillä.

Macronyx-pussitiainenMacronyx-pussitiainen

Pussitiainen ei oikein suostunut pysymään paikoillaan, vaan lennähti aina jokivarteen kaislikkoon keräämään jotain, joko ruokaa tai pesätarpeita ja sieltä sitten takaisin puuhun piiloon. Niinpä jouduimme pienien taukojen jälkeen soittamaan atrappia pariinkin otteeseen, että saimme linnusta lopulta riittävän hyviä kuvia ja jopa hieman äänitystäkin.

Muita puiston portilla nähtyjä lintuja olivat pari vihermehiläissyöjää, yöhaikara, aavikkokultarinta sekä pari ruskopääsirkkua ja lähdettyämme ajamaan takaisin päin, näimme vielä minervanpöllön. Kiertelimme vielä hetken läheisellä arolla löytämättä kuitenkaan muuta kuin muutamia mustaotsalepinkäisiä.

Seuraavaksi stoppasimme ihan paluumatkan varrella pienessä metsikössä, jossa oli punajalkahaukkakolonia. Saimme parhaat kuvat auton ikkunoista muutaman linnun istuttua sähkölangoilla, mutta kun nousimme autosta, eivät linnut enää juuri tulleet lähelle lainkaan. Nämä linnut taisivat olla liian tottuneita ihmisiin, sillä ne eivät edes varoitelleet lainkaan. Samassa metsikössä näimme myös kymmenkunta turkinkyyhkyä sekä useita mustaotsalepinkäisiä.

PunajalkahaukkaPunajalkahaukka

Käytyämme pikaisella roskaruoka-aamiaisella, päätimme piipahtaa uudelleen Victory Parkissa, sillä tiedossa on, että lepinkäiset ovat varsin myöhäisiä saapujia. Emme kuitenkaan tälläkään kertaa löytäneet muuta kuin 3 koiras ja 1 naaras pikkulepinkäisen.

Koskapa emme muutakaan keksineet, päätimme ylittää Uraljoen Aasian puolelle ja kiertelimme tovin vähän turhankin urbaanissa maisemassa etsien pääsyä kartoillamme näkyneelle järvelle, mutta lopulta saimme todeta järven olevan vain öljyteollisuuden käyttämä jätevesiallas, jonne ei ollut pääsyä lainkaan. Mutta ei etsiminen silti hukkaan mennyt, sillä pääsimme yhdellä hautausmaalla katselemaan ja kuvaamaan pariakymmentä nunnataskua. Ja aivan teollisuusalueen lukittujen porttien läheisillä pienillä altailla, näimme pitkäjalkojen ohella pari suohyyppää, joita uskalsimme varovaisesti auton ikkunasta kuvata, vaikka Denis hieman pelkäsikin, että siitä saattaisi tulla sanomista.

NunnataskuNunnatasku

SuohyyppäKoskapa Aasian puolella ei oikein ollut intoa lähteä ajamaan kaupungin ulkopuolelle, jossa kulki Denisin mukaan vain yksi huonokuntoinen päätie, päätimme palata vielä kerran Euroopan puolelle ja kävimme kävelemässä toisessa Uraljokivarren kävelytiepuistossa. Jokivarren puskissa lauloi runsaasti rastaskerttusia, yksi aavikkokultarinta näkyi lyhyesti ja jokea pitkin lenteli taas muutamia mustapäälokkeja.

Tämän jälkeen emme keksineet enää muuta, joten palasimme hotellille, sillä päätimme päästää Denisin kotimatkalleen ajoissa, hänellä kun olisi reipas 12-tuntinen kotimatka Samaraan. Hotellilla hoidimme vielä maksut Denisille ja hyvästelimme tämän ja sitten rötkähdimmekin umpiväsyneinä tunnin päivälevolle.

Iltapäivällä kävimme hieman shoppailemassa ja kiertelemässä kaupungilla, ennen kuin suuntasimme tuttuun ravintolaan syömään. Tuttu muori oli taas töissä ja saimme taas kunnon herkkuateriat, jonka jälkeen palasimme hotellille ajoissa nukkumaan, sillä meillä oli aamulla todella aikainen lähtö lentoasemalle.

Kaupungilla

Moskeija14.6. herätyskellot soivat aamuneljältä ja kohta edellispäivänä tilaamamme taksi oli jo pihassa. Noin kymmenen minuutin kuluttua olimme Atyraun lentoasemalla, jossa odottelimme pari tuntia lentoamme Moskovaan. Lento lähti lopulta aivan ajallaan.

Moskovassa saimme ihmeeksemme todeta, ettei lentoamme näkynyt lainkaan missään, kunnes huomasimme, että boarding passimmekin oli jo passintarkastuksen jälkeisillä lippujentarkistuspisteillä korjattu Finnairin lennolle, joka oli tuntia myöhemmin kuin alkuperäinen lentomme. Eipä meille ollut sanallakaan tästä mainittu. Niinpä meillä oli lopulta jopa reilun neljän tunnin odotus kentällä, ennen lentoamme Suomeen.

Lento sujui aivan totaalisesti unten mailla ja laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 13:30. Vanhempani olivat halunneet tulla meitä moikkaamaan ja kävimmekin vielä koko porukalla syömässä lentokentän pizzeriassa, ennen kuin lähdimme kotimatkalle Parikkalaan.

Lopulta oli mukava olla kotona ihan ihmisten aikaan ja ehdimme käydä vielä rengastamassa parit varpuspöllöpoikueet ennen kuin suuntasimme Tarvaslammelle saunaan, jonne jätimme taas tuttuun tapaan itämatkojen jälkeen tavaramme jätesäkeissä lutikkalöylyihin.

J.A.